Kultala

By Heinrich Zschokke

The Project Gutenberg EBook of Kultala, by Heinrich Zschokke

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kultala
       Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle
       luettavaksi annettu

Author: Heinrich Zschokke

Translator: Carl Niclas Keckman

Release Date: May 22, 2006 [EBook #18433]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTALA ***




Produced by Tapio Riikonen






KULTALA

Hyödyllinen ja huvittava historia,
yhteiselle kansalle luettavaksi annettu


Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE


Heinrich Zschokken _Das Goldmacherdorf_ ilmestyi ensimmäisen
kerran 1817.

Carl Niclas Keckmanin suomennos ilmestyi vuonna 1834.




MUISTUTUS


Tämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen
oppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan
Maanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.

Useampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä
kerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta
hän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa,
ja erilaiset asiain käytännöt.

Ulkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset
asuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit.
Sellainen on myöskin tämä Kultala.

_Carl N. Keckman_




LUKIOILLE


Hyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on
Suomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa
määrässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on
tämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa
kielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta
osallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan
kielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina
likemmin sydäntä.

Tämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla
sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus
täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden,
mailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen,
jossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota
kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On
siis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli -- kirjoissa
sovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi -- harjoitetaan ja
ikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.

Tätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta
ovat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat
maanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa
toimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena
edelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa
siinä käsittäisi.






KULTALAN KYLÄ




1.

KUINKA TOIVONEN TULEE SODASTA JA MITÄ IHMISET SANOVAT


Yhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä
nuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat,
kuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja
maistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat
ja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat,
niinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan
saatavata.

Silloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla
noin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä
sapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä
hänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin
että lapset peljästyksissä pois juoksivat.

Mutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti
kohta, ja huusivat: »Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo
Toivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni
sotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!»
Ja näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista
ja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.

Toivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia
ystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä
Kultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä
sieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin,
yksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa,
ja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti
heitä ja sanoi: »Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu
isä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?»

Heti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: »Minä olen sinne laskenut
kankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa
(arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet
takaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat
pari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut
toiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.»

Ja niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle
valmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli
paljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa
kaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli
paljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen
katseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli
Elsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa
oli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän,
sillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa
lukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja
soveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa
vähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei
hän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän
huuli-parrasta, ett'ei se ollut hänen mieleensä.

Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta
huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut
mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja
Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon
perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä
oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa
peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä
rahoilla.

Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta
hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään,
höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt,
aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi,
eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä
huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran
vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään
joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja
soralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa
välistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa;
Elsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle
vielä enemmin keväimeksi.

Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta
ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne
oli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän
tuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli
kaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta
liian painaneen.

»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä raukka
ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa.
Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan.
Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka.
Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt;
muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon
uro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin
muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon
naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse
kruutia haistaa.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän
kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii
hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on
ylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän
ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan
taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia
merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei
hän ole pirun kanssa liitossa.»

»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa, se
nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei
myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo
tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin
läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin
kiini.»

Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.




2.

MITÄ TOIVONEN KYLÄSSÄ NÄKEE


Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän
kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki
ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja
heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja
kaikista muista asioista.

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen
rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli
siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut
kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli
köyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä
lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat
jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat
olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja
pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä
mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut
ja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät
rievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin,
tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja
penkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei
olisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa
tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä
sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet
eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita
oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat
siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli
järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten
tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita
eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden
päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja
kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja
vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla
eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä.
Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä
maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat
juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi
sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia
tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä
haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan,
eli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa
vaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön,
silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi
sentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku
osa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä)
vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi
kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti
seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta,
ja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.

Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja
nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan
pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla
paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas
sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen
elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa
heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa
ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein
kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät
pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa
ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja
tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin
valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin
melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat
olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan,
seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin
ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä
he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului
riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi
toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei
ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät
kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,
jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi
suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän
sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan
kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden
puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä,
kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat
ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin
keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka
päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka
jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka
rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he
kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla
työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä
eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos,
näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan
tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo
tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No,
ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»

Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa
juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin:
»tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun
kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi
hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei
arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä,
sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana.
Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska
taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman;
silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi
joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän
tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää
vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos
kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka
mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja
kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten
riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan
että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan
sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.
Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,
Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.




3.

MITÄ TUO YMMÄRTÄVÄINEN MYLLÄRI SANOO


Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi.
Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli
pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti
naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon
säteistä.

Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia
ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut.
Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja
yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat
pidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan
pohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa
huoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!»

Mylläri vastasi ja sanoi: »Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja
rasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta
väkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille
altisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa
verot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä
kaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi
katovuosia, että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha
onnemme tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut
kaupungit ja kylät ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat
kuitenkin jo taas menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina
päivä päivältä pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät
olivat surkiassa tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin:
kuitenkin rupeavat he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta,
Jumala nähköön! me vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.»

»Jumala varjelkoon!» huusi Toivonen »Mistään se tulee?»

Mylläri vastasi: »Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät
uida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee
itse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä
voisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.»

»Kutka ne ovat?»

»Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;» sanoi mylläri. »Koska
jonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että
sillä on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme
hallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä
yksinkertaisia ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja
kolmannen vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi,
että miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan
kokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina
juomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten
ei voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin
velka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa
auksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen
kaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata
rahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa
vasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat sitä
pikemmin perikatoon.

»No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa
muualta, ulkokylistä eli kaupungista?» kysyi Toivonen »Sentähden ett'ei
meidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!» vastasi
mylläri. »Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan
huolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa
tarvitseville, ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille
lainanneet, kokonaan eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja
niin muodoin on hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille
uskota eikä ole apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista
enään tahdo meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja
kiroo kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia
kohtaisi paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi
iloksi, vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja
apua.»

»Se on varsin kauhia asia!» huusi Toivonen. »Mutta onhan meillä vielä
oikia yhteinen omaisuus.»

»Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa
rikkaat!» vastasi mylläri. »Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun
yhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli
muita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat,
pitää aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee
köyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan
vähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska
rikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat
yksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei
ole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.»

»Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä
kansalle ja avaa heidän silmiänsä?» kysyi Toivonen vihapäissään.

»Eipä se auttaisi mitään?» vastasi mylläri. »Sillä että useimmat
kylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä
uskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan
suutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko
rupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen kyllä
tietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja
koirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on
vähääkään vastusta.

»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei
ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»

»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi?
Meidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa,
saarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki
kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä
tehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä
synti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat,
ja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei
hän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin
kutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään
totinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa,
että hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja
jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan
vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä
ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät
ihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän
ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin
nuoretkin.»

»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.

Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja
ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt
oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa
kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta,
vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja
tappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja
ilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.

Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella
mielin tiehensä.




4.

KUINKA TOIVONEN TEKEE KOETUKSEN, MUTTA EI MENESTY


Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt
muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan
päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin
ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa
järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen
suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin
isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja
lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.

Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua
kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska
siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet
puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin
puhua:

»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän
tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin.
Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja
minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen
aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä
se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin
muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan
muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä
syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet
rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei
liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan
kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei
ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me
saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma
säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja
ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin
muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja
pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää
että ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä
niissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi,
että talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja
loistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään
tarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai
ilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä
sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin.
Silloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.»

Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:
»Kylläpä se puhuu oikein!»

Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei
meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi
olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut;
sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan;
eivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei
enään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi.
Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se
päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei
koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä
on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja
eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen
tavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä
kukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin
lainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin
tehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma
kaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota
mitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua
roistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»

Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä
Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa.
Sillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän
piti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta
milläänkään ja puhui edespäin:

»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja
kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy
laatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta
krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne
ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja
työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja
laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja
heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta
jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen
kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? -- Minä kysyn
kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja
kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette
tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja
kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa
tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte?
Miks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä
yhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te
oletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska
pitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?»

Silloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: »pidä suusi kiinni,
elikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.» Ja koko kansa huusi
samaten: »ole vaiti! pidä suusi kiini!»

Mutta Toivonen vastasi: »Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen;
mutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan
kuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita
käyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te
ystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut
mitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen
omaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi
eli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä
löytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei
siihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman
korkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja
kaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä,
niin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen
hedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä
kukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net
ovat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne,
kuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan.
Teillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne
että taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä,
juoppoudesta ja pelistä.»

Hän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä,
hirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat
myöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja
viskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti
vahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi.
Huuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat
kiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa.
Mutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä
silmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa
ja oli alallansa.

Silloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa
ja kysyi: »Toivonen, kuinkas sinun on?» Eikä hän peljästyksestä
saattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.




5.

KUINKA TOIVONEN VIHAMIEHILTÄNSÄ VAINOTAAN, JA MITÄ HÄN SIIHEN TEKEE


Toivosella oli siitä päivästä saakka, jona hän oli kansalle puhunut,
alinomaa harmia ja rauhattomuutta. Pahanilkiset pojat nakkasivat yöllä
häneltä akkunat rikki. Toisena yönä olivat he taittaneet kuusi nuorta
hedelmä-puuta, jotka hän oli kryytimaahansa istuttanut. Toisen kerran
taas oli sieltä varastettu kaikellaisia kasvantoja, j.n.e.

Koska hän tätä valitti hallitusmiehille, vastasivat he vaan irvistellen
ja pilkaten: »Olisitpa sinä vielä enempääkin rankaistusta ansainnut,
jos me tahtoisimme oikeutta myöden tehdä. Pyri tiehesi, sinä hävytön!»

Toivonen sanoi: »Jos että te tahdo hankkia minulle oikeutta ja varjella
minua konnain ja pahantekiäin vallattomuudesta, niin tehkää kansalle
tiettäväksi, että minä aivon hakea oman käden oikeutta ja varokoon
kukin itseänsä.»

Vihamiehet eivät kuitenkaan laanneet häntä vaivaamasta ja
vahingoittamasta, vaikka omaksi vahingoksi ja peljästykseksi. Koska he
yhtenä iltana, jona hän oli myllärin tykönä ja he siitä tiesivät,
varkahin pistäysivät hänen kryytimaahansa siellä taasenkin pahaa
tehdäksensä, laukeni yhtäkkiä kaksi pyssyä akkunasta, ja he pötkivät
pakoon, luullen pahan hengen olevan hänen talonsa vartiana; sillä
heidän juostessansa tuli Toivonen kotimatkalla myllystä heitä vastaan,
ja sanoi heille: »Mitä teillä on minun talossani tekemistä?» Ei hän
kuitenkaan heille mitään muuta tehnyt. Toisti taas koska pahanilkiset
miehet, hänelle pahaa tehdäksensä, olivat keskiyönä viinapäissä
kiivenneet hänen aitansa yli, tulivat he jaloistansa pahoin
haavoitetuiksi, että he surkiasti parkuivat ja tuskin pääsivät sieltä
pakoon.

Nämät ja tällaiset tekivät heille suuren pelvon, eikä enään uskaltanut
kukaan mennä öisenä aikana hänen tiluksillensa.

Mutta hän kohtasi, niin kuin ennenkin, kaikkia ystävällisesti. Tällä
hän antoi hyvän neuvon, toiselle taas jonkun vähäisen raha-avun. Mutta
kylän viheliäinen tila teki hänelle pahan mielen, ja yhtenä päivänä hän
meni Kappalaisen luokse hänelle sitä valittamaan.

Kappalainen sanoi: »Minä olen vaan Pappi, eikä ole minulla siihen
mitään puuttumista, enkä tahdokkaan itseäni sekoittaa teidän
riitoihinne. Kaikki kylän onnettomuus tulee asukkain synnistä ja
saastaisuudesta. Eivät he huoli ollenkaan Jumalan sanasta, eikä
varoituksista, ja tahtovat vielä päälliseksi vähentää minun tulojani.
Kyllä vielä tulee Herran raskas tuomio heidän päällensä ja väsyykin
kerran Jumalan pitkämielisyys heidän syntejänsä kasomasta.»

Toivonen sanoi: »Älkää pahastuko Herra Pastori; taidatta te kuitenkin
paljon hyvää tehdä, jos tahdotte. Sillä näiden ihmisten sydämet ovat
paatuneet, sentähden että heidän ymmärryksensä ja järkensä on
pimitetty. Jos te vaan vähänkään katsoisitte koulun perään ja
pitäisitte huolta siitä, että nuori väki kasvaisi hyvissä tavoissa ja
kristillisissä avuissa, että he oppisivat rakastamaan hyvää ja
vihaamaan pahaa, ei suinkaan puuttuisi parannuksen hyviä hedelmiä.»

Pappi vastasi: »Se on kouluttajan asia, eikä Papin. Onhan minulla
virkani puolesta kyllä tekemistä, eikä ole mitään aikaa sellaisiin
toimituksiin. Se on kyläkunnan oma syy, ett'ei heillä ole parempaa
kouluttajaa, koska he hänelle antavat niin huonon palkan.»

Toivonen sanoi: »Korkiasti kunnioitettava Herra Pastori, hyvä paimen,
joka toimella kaitsee lampaitansa, pitää myöskin huolen kaikista ja
katsoo kaikkia heidän tarpeitansa. Kansa on tietämätön ja tekee pahaa
usein paljaasta tyhmyydestä, ett'eivät he tiedä kuinka he itsiänsä
auttaisivat ja askareitansa oikein toimittaisivat? Jos te nyt
joutilaina hetkinä kävisittä silloin sitä, tällöin tätä perhekuntaa
katsomassa, ja näkisitte niiden ihmisraukkain ymmärtämättömyyttä,
kuinka he usein ainoastansa hyvän neuvon puutteessa menevät kateeseen;
kuinka ne ihmisparat vähitellen harjauntuvat viheliäisyyteensä, siksi
että he viimen ajataan pois talostansa; -- kuinka lapset kasvavat ilman
huoleta, eivätkä taida tulla paremmaksi, koska he joka päivä näkevät ja
kuulevat mitä huonointa ja pahinta on mailmassa; jaa, Herra Pastori,
jos te vaan kerrank...» Kappalainen esti häntä enempää puhumasta,
huutain: »Mikä sinua vaivaa? Tuletko sinä tänne Pappia neuvomaan ja
opettamaan, mitä hänen pitää tekemän? Mene tiehesi puheinesi. Minä olen
hengellinen paimen, joka pidän huolta köyhistä sieluista, ja joka päivä
rukoilen heidän edestänsä. Mutta sinäpä tahtoisit, luulemma, tehdä
minua sianpaimeneksi.»

Kappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois
murheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy
saada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.

Ja hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi
kaupunkiin. Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä,
yhden toisensa perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli
juuri vieraita, eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt
ulos lystiä ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui
juuri pelissä kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs
luki juuri saatuja rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides
seurasi vaimoväkeä tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella.
Vihdoin pääsi hän viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen
avasi koko sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja
surkeudesta, kylän hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta,
Kappalaisen huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.

Tähän sai hän tämän vastauksen: »Sinä herja, joka soimaat hengellistä
ja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä
panetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja minun
sukulaiseni.»

Tällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos
tullista, puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.




6.

UUSI KOULUTTAJA


Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut
tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli
käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja
puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta
vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin
kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin
ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja
katseli ylpiästi ympärinsä.

»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta
päivä-työnne lopettaneet?»

Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta
katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja
ajaa pois kerjäläisiä talostani.»

Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka
olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen
käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti
häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin
kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli
paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi,
mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen
silmistänsä.

»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.

Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi,
päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä
sen saat vielä kuulla.» -- Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja
ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän
saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.

Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla
on tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin
kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? -- Toivonen, sinä huokaat? Ai,
ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä
kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä
kylässämme.»

Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin
tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla,
tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua
puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»

»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen
tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko
mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin
hyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja
enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä
köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä
siitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin
eläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi.
Kylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä,
väkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja,
ryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän
tila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi,
eikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei
lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan
pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»

Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on
vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa
laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja
onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»

Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja
siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en
minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä
kaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä,
jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä
köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin
kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen
epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne
liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos
ihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he
vaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva?
Eivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet
melkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä
kehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa,
jotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus,
laiskuus, ylön syöminen ja juominen?»

Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä
ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin
likelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä
löyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä
ollut vaimoa eikä lapsia.»

Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän
näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia.
Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta
tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.

Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa
uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa
seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri
pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa
närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä
Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko
ajan hänen vierestänsä.

Kappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon
heti kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt
kouluttajan virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota
seuraa huono palkka mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että
täällä oli kelpo mies, joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli
nimittäin kraatari Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein
hyvin menestyä, ja joka oli hänelle sukua.

Mutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas
vaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja
tuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän
virkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä
vähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä
osaa entisestä palkasta.

Kraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun
soittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko
palkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi
haukkumaan kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja
sanoi tytyvänsä vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa
Jurria käräjihin näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän
sanonut tahtovansa ruveta kouluttamaan.

Kuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi,
sentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja
pyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo
seurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun
soittajalle Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.

Mutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi:
»Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle,
te annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa
teidän pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä
asioita. Teidän lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei
eläimiä. Ettekö te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa
kohtaan? Mutta kyllä minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole
koskaan rahaa, ja koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin
potaatteja, suoloja ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että
tarjoan itseni kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen
vielä kerran, minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä
yhdellekkään taloudelle kopeikkaakaan.»

Miehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle.
Eivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen
kukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut.
Mutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman
palkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt
luettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.

Tätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan vaipua
maahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan koko
kylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa aivan
pahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin onnettomuus
ja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri, putisti
päätään ja sanoi: »Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä kadottanut.»

Mutta Toivonen piti päätöksensä. -- Hänen täytyi mennä kaupunkiin,
siellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti
kirjottaa ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan
talonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.




7.

KUINKA TOIVONEN KOULUA PITÄÄ


»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella
olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat
ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen
lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja
arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän
kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän
Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja
autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti
toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja
kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit.
Mutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa
ylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä
enimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin
monen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.»

»Voi Toivonen, Toivonen!» huusi Elsa: »Et sinä tiedä, kuinka pahoin
olet tehnyt!» Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.

Talven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven
suussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden
piti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat
puhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja
tervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi
heidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet
harjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka
olivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.

Pojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät,
toiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille
koskaan tapahtunut.

Toisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja
vielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana
kouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka
silloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä,
jaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien
pilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia
puhdistettavaksi.

Moni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään
sanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja
tästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet,
köyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan
kuin olivat kouluttajan tykönä.

Mutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen
aikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan
heidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos
ne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan,
sillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä
puhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa,
kedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun
kuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen
kirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa
ystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten
nähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään
Toivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai
istua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta
Toivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.

Toivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa,
joka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään
peljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle
kunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja
enemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki
häntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he
ystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli
heitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea
hänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti
tottelivat häntä.

Tämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää,
olletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai
kepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat
peljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli
taitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren
luolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat
akat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät
ottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.

Mutta Toivonen puhui ja sanoi: »Sydämmen puhtaus on sielun
terveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt
loassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana
ylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken
lasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä
ja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan
kaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.»

Vielä Toivonen puhui ja sanoi: »Opettaja, joka ei ymmärrä
yksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä,
että he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja
oikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi
se keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja
muita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.»




8.

KUINKA SITTEN KÄVI KOULUSSA


Nytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti
heille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää
oppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä
pyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan
tehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa
sangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen
mailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä;
virsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä
päälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu
kaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin
he jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli
piirtämään.

Nämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja
myöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi.
Nämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa
edeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan,
sanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän
läsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.

Lasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja
järjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät
opettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti
kuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset
olivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja
tytöt toisella puolella koulutupaa.

Koska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä:
»Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä
olevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme
Hänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!»
Kaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja
katsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen;
Provasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät
ijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki
kauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä
tuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon
pantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se
vaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän
silmistänsä.

Sitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun
päälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat
neli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla
äänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain
lukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja
lyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja
sitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.

Tämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin
eri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna
suuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko
sanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat
piirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille.
Toivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi
toista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä
pitämään j.n.e.

Hetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli
luokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka
parahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä
(Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko
sanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn
jälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja
erinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja
sitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä
sanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan
toistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja
hiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.

Taas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein
sijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä
että joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli
räknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen,
toiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite
(subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi
jotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja
saatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi
perään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.

Varsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä
havaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit
nähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.

Koska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät
lapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa
kotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.

Jälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he
tauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat
vielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain
kuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia
ja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat
lapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka
parahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt
ylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä
kirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti
kiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten
puolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että
hän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin
hän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli
nukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin
kuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat
tahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli
samassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan
peittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten
ympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen
kylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä
hieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin.
Kaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.




9.

SUNNUNTAIKOULUSTA JA MITÄ MYLLÄRIN TALOSSA TAPAHTUU


Näin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta.
Provasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko
maassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja
sanoivat keskenänsä: »Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin
ymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme?
Mutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen
kanssansa ole oikein asiat.»

Kesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat
lapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä.
Mutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti
heitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani
heidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he
häntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli
perkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin
lapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi,
ja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti
heitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa
ympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui
heille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille
eläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista;
lähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja
ihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret
ne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista
lukenut.

Koska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli
muutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja
hän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta
tietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi
heille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä
eli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin
siitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä.
Mutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi
korttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän
ajoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä
kuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin
kiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen
vaatimatakkaan.

Mutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja
pilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he
kutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta
pulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi,
että Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että
hän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän
sijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea
pahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa
häntä vastaan. -- Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi
myllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti
vastaanotettiin.

Mutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna
ja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen
vaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet
kiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.

Koska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: »Mikä onnettomuus
täällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen
tunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa,
mikä vaivaa?»

Elsa vastasi vapisevalla äänellä: »Jumala nähköön! Toivonen, minun
täytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin
onneton.» Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.

Koska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: »Nyt on
ajastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi
en vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja
isältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma
myllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä
vastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja
hallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä
isäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin
olevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja
siihen se jäi. -- Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä
tuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti
ovat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti
kihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten
koskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan
poika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen
ja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta
talossamme.»

Tätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään
puhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut
kerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen
tykönsä ja sanoi: »Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida?
Niin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi
ketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut
enemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän
minua vastaan.»

Elsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: »Ah
Toivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin
kukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo
rikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä
olet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.»

Silloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi
hänelle ensi kertaa suuta, sanoin: »Nyt sinä olet morsiameni ja
kihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa.
Älä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.» Ja hän meni ulos
hakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän
kaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei
hän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä
tiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan
alla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili
hartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa
tästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta
Toivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta
kylälle päin.

Tästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan
talossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta
sen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja
oli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä
kukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies!
Suuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.

Kello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti
tulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi:
»Elsa, rakastatkos Toivosta?» -- hän vastasi ja sanoi: »Onko se minun
syyni? Olihan se teillenkin rakas.» Sitten laskivat vanhemmat hänen ja
Toivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli
kokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.




10.

TOIVONEN TULEE PAHAAN HUUTOON


Koska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin
että Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan
talonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä;
mutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa
levätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän
myllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja
saattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä
Karhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen
ja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.

Ja nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa
miestänsä ja sanoi: »O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En
saata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan
monta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me
koskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen
olla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?»

Toivonen vastasi ja sanoi: »Me tulemme olemaan onnelliset toinen
toisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää
tehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja
Jumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle
ja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen
toisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti
toisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta,
erehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan
saattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään
eikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei
kukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan
niin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme
yksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua
toisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä
leikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä
muuttuu tavaksi.»

Niin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan
edessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului
yön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat
että tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. -- Ja kuin
nuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon
miehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja
sormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen
aukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja
kukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti
hänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi
kokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli
ollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen
meni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä
kaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla
koristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti
Toivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti
lasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat
lapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.

Mutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella
oli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä
oli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää,
kuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian
tyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi.
Elsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli
kaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli
tehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään
saaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla
soimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta
kouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen
tytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän
häpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa,
niin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan
emännälle: »Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä
mitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin.
Hänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla
silmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa
asioita, joita avoin suin kuulisit.» -- Näin hän puhui, mutta vaikeni
yhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut
enemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla
enempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä
kelienkään.

Eikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja
miehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen
pitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että
hän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa
ja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja
että Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä
uskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin,
tätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä
saattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille
ystävillensä.

Muutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin,
kuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli
liitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä
kirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen
tehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti
perkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja
vääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin
hän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman,
niin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä
naida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita,
löytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että
verta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi,
luudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli
hän muka oppinut noitakirjoista.

Siitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa
hänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja
helvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä,
tohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin
salaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.




11.

ELSA ON HYVÄSSÄ HUUDOSSA


Mutta koska kylän nuorukaiset kohtasivat Elsaa, joka kukoisti niin kuin
ruusu, ei kukaan tehnyt ristinmerkkiä, mutta kukin tervehti häntä
ystävällisesti, toivoin hyvää päivää, ja vielä hänen ohitse mentyänsä,
pysähtyi moni katsomaan hänen peräänsä. Sillä Elsa oli kaunis vaimo, ja
näytti päivä päivältä tulevan kauniimmaksi, niin että Kultalan tytötkin
sitä kummastelivat. Eikä hän kuitenkaan ollut kalliimmissa eli
koreammissa vaatteissa kuin muutkaan emännät. Mutta joka häntä näki
sunnuntaina eli arkipäivänä, aamulla eli illalla, aina se oli niin kuin
vieraisiin menevä. Hän teki työnsä päivänpaisteessa, pellolla eli
kryytimassa; kävi navetassa, syötti ja korjasi karjansa; vei kaupunkiin
myytäväksi munia ja muita kaluja -- ja aina hän oli yhtä puhdas ja
siviä, ei yhtään likapilkkaa näkynyt hänen vaatteissaan.

»Kohtama uskon tuonki taitavan velhoa!» sanoi Karhulan emäntä pistäin
nuuskua sieraimiinsa ja hialla pyhkien nenäänsä.

»Niin kyllä!» sanoivat kaikki nuoret miehet. »Sepä vaan taitaa. Jos ei
Elsa jo olisi naitu, saattaisi hän saada meiltä kaikilta sydämmen
ruumiistamme, niin kaunis se on.»

Ja kylän isännät usein pitivät vaimojansa pahoin, haukkuivat ja
pieksivät heitä, soimaten, etteivät olleet pysyneet niin kauniina kuin
kouluttajan emäntä. Vaimot silloin parkuivat, vannoivat ja kiroilivat,
ja pitkillä kynsillään piirsivät naarmuja miestensä kasvoihin.

Kaksi tyttöä, jotka olivat Elsan ystäviä ja joiden kohta piti häitä
pitää, tulivat Elsan tykö ja sanoivat: »Nyt sinä jo olet ollut yli
vuoden naituna, ja olet kaunis kuin neitsy. Ja kaikki miehet sinua
ihmettelevät, ja vaimoin täytyy sinua kadehtia. Elsa kulta, sano
meille, kuinka sinä teet. Sillä, tiedäthän sen, että tavallisesti tyttö
saatuansa miehen tulee rumaksi ja ilkiäksi, ja rakkaus lakahtuu. Mutta
niin ei ole sinun kanssasi.»

Elsa vastasi: »Minä tahdon sen teille selittää. Siihen on yksinänsä
vaimoin syy. Niin kauvan kuin ovat naimattomina ja tahtovat kelvata
nuorille miehille ja heiltä ihastuttaa, kokevat he itsiänsä kaunistaa
ja koristaa, ja kaiken rahan minkä ansaitsevat, panevat he pukuunsa.
Silloin he ovat siviät ja sievät, heidän kasvonsa loistaa kuin aurinko,
ja heidän hiuksensa ovat korjuussa ja palmikoitut. Mutta kerran
saatuansa miehen, eivät he enään ole milläänkään korjuusta ja
puhtaudesta. Koko aamukauden he ovat selittämättömillä hiuksilla,
joissa vielä on höyheniä eli olkia yövuoteesta; unhottavat itsiänsä
pestä, ja luulevat sen vasta sopivan emännälle, että hän on likainen,
sillä siitä muka nähdään hänen ryhtyneen töihin. Nyt pitää
säästettämän: mies tarvitsee rahaa, eikä sitä enään saa panna, niin
kuin tyttönä ollessa, vaatteisiin ja koristuksiin. Hamet tulee
vanhaksi, likaiseksi ja kuluneeksi; sitä laitattaa maksaa paljon rahaa,
sillä useimmat eivät huoli eli viiti sitä itse tehdä, ja varsin monta
on, jotka ei ole ollenkaan oppineetkaan itse laittamaan eli tekemään
vaatteitansa. Näin he harjauvat ryysyisissä ja likaisissa vaatteissa
olemaan, ja sellainen saastaisuus ja huolimattomuus itsestänsä tekee
vaimon miehensä silmissä rumaksi ja tympiäksi; niin rakkaus ja sovinto
menee karkuun, ja rauhattomuus tulee taloon.»

Tytöt sanoivat: »Kyllä se niin on, Elsa; oikeenpa sinä puhut.»

Vielä puhui Elsa: »Tultuani Toivosen vaimoksi, minä heti ajattelin
sitä, kuinka hänellen aina kelpaisin ja olisin mieliksi, sillä minä
rakastin häntä. Ja minä päätin itsekseni, vielä enemmin pitää huolta
itsestäni, kuin ennen, enkä koskaan tulla hänen silmäinsä eteen muutoin
kuin puhtaana ja siviänä, ilman yhtään lian merkkiä. Sentähden minä
tarkkaan katsoin vaatteitani; sentähden täytyy navetassani, köökissäni
ja aitassani olla puhdas kuin tuvassani. Pieninkin likapilkku piti
hetikohta poispesettämän. Näin vaatteeni aina olivat kuin uudet ja
minäkin mieheni silmissä joka päivä niin kuin uusi.»

Tytöt sanoivat: »Mutta Elsa, aikaa myöden kuluu paraatkin vaatteet; ja
mistä uusia ottaa, kuin ei ole miehellä varaa?»

Elsa vastasi: »Minä tarvitsen vaatteisiini vähemmän rahaa kuin muut.
Sillä pienimmän reijän vaatteissani minä heti ompelen kiinni, ettei se
tule suuremmaksi. Niin ei se maksa kuin neulaa ja lankaa. Mutta muut
pitävät vaatteensa siksi, että ne tulevat vanhaksi, eivätkä laita mikä
on rikki; niin pieni reikä tulee suureksi, ja vähän ajan perästä on
kaikki rääpäleinä, niin että täytyy ostaa uutta verkaa; mutta minä
saatan vielä pitää vanhat vaatteeni ja niin muodoin säästän paljon
rahaa. Emännät, jotka eivät taida eli tahdo itselleen paikata ja
ommella, tuhlaavat suuren rahaston, ja ovat kuitenki niin kuin olisivat
tunkiolla maanneet.»

Näin Elsan puhuttua, molemmat tyttäret tulivat punaisiksi, rupesivat
itkemään ja sanoivat: »Me emmä ole oppineet niin sievästi ompelemaan ja
paikkaamaan kuin sinä. Siitä meille tulee taloudessamme paljon estettä
ja vahinkoa; me näemme sen jo edeltä käsin, emmekä saata sitä auttaa.»
Ja he menivät murheellisina kotiinsa.

Sitten Elsa miehellensä kertoi tämän keskipuheen ystäväinsä kanssa, ja
sanoi tahtovansa opettaa heitä ompelemaan ja paikkaamaan, sillä hän ei
soisi heidän tulevan onnettomiksi.

Toivonen syleili hyvää vaimoansa ja sanoi: »Sen kautta sinä ansaitset
Jumalan siunauksen ja olet itse tämän huoneen siunaus. Älä ainoastaan
näitä kahta tyttöä opeta, mutta kaikkia, jotka sinulta tahtovat oppia.
Moni perhekunta kylässämme tulee kaiken työnsä ja vaivansa alla
köyhäksi ja viheliäiseksi, sentähden ett'eivät emännät taida oikeen
taloutta katsoa ja pitää. Eivät he ymmärrä kryytimaahansa istuttaa ja
kylvää kaikellaisia terveellisiä kasvantoja, joista erilaisia ruokia
taitaan valmistaa, ett'ei aina tarvita syödä yhtä ja samaa. Eivätkä he
taida oikeen keittää ruokaa ja vähällä tehdä sitä hyvän makuiseksi.
Koska joskus pitää tehtämän oikeen herkkuruokaa, niin siihen pannaan
rasvaa ja voita, ja kaikellaista, joka maksaa paljon, ja josta ei
kuitenkaan tule hyvää mutta useimmin terveydelle vahingollista ruokaa.
Huonosta ruasta tulee ruumiiseen huono veri ja pahat nesteet. Siitä
tulee sairaudet, jotka maksavat paljon rahaa; ja kivuloisten ihmisten
työ ei paljon kelpaa. Samaten on myös vaatteiden laita. Onhan niitä
kylässä ompelioita, mutta että he neulomalla ansaitsevat rahansa ja
elatuksensa, eivätpä he juuri huoli muita opettaa. Jotka eivät taida
paikata ja ommella, niillä aina on reikiä vaatteissa ja sukissa, elikkä
ovat ne niin kehnosti laitetut että paikka on julmempi kuin reikä. Aina
pitää uutta hankittaman, mutta se maksaa rahaa ja köyhyttää. Se on
varsin paha, ettei joka kylässä ole joku vaimo, niin kuin papin rouva
eli emäntä, eli kuka ymmärtäisi keittokeinoja, kryytimaan viljelystä,
ommella, kutoa ja paikata, ja opettaisi kylän tyttäriä. Sepä tuottaisi
paljon rahaa ja menestystä kylään, ja saattaisi toimeen monta ilollista
ja onnellista avioliittoa. Mene, Elsani, ja ansaitse itsellesi
sellainen Jumalan palkka.»

Näin puhui Toivonen.

Ja Elsa antoi molemmat ystävänsä tulla tykönsä joutilaina hetkinä, ja
opetti heitä taitavasti ja sievästi ompelemaan ja kutomaan, niin myös
rikkinäisiä ja revenneitä vaatteita niin sievästi ja soveliaasti
paikkaamaan eli kiinni ompelemaan, että tuskin näkyikään mistä oli
rikki eli revennyt. Niin hän myöskin näytti heille kuinka säästämällä
taitaan liinaa leikata paidaksi, ettei aivan paljon mene hukkaan.
Samaten hän heitä opetti sukkia kutomaan ja kuluneita parsimaan. Hän
kuljetti heitä ympärin talossansa; siellä oli kaikki hyvässä
järjestyksessä, sillä joka asialla oli siansa, ja joka mitään tarvitsi
ja otti pidettäväksi, pani sen taas heti siallensa. Hän vei heidät
navettaan, ja kellariin, ja aittaan; joka paikka oli puhdas ja kuiva,
eikä puhdistaminen paljon vaivaa maksanut, sentähden että kaikki aina
puhtaana pidettiin. Ja hän vei heidät kryytimaahan, ja opetti heitä
kaikellaisia ruaksi kelpaavia kasvantoja kylvämään ja istuttamaan, ja
kuinka niitä säilytetään ja maulliseksi ruaksi valmistetaan. Hän vei
heidät köökkiinsä ja opetti heitä puhtaasti ja siviästi laittamaan
ruokaa, keittämään ilman liiata rasvata ja muita paljoita lisäyksitä,
mutta että kuitenkin saatiin hyvän makuinen, ravitseva ja terveellinen
ruoka. Elsa oli äidiltänsä oppinut keittämään kaikenlaisia liemi- ja
liha-ruokia, ja talven varaksi valmistamaan ja säilyttämään papuja,
kaaleja ja muita kryytimaan tuloja.

Molemmat tyttäret tätä varsin ihmettelivät, sillä eivät he olleet
sellaista kotonansa nähneet, ja heille oli siitä suuri ilo, että he
naituansa taisivat miehiänsä hyvin pidellä ilman suuremmata
kostannukseta.

Kuin nämät muille tytöille sanoivat, mitä kaikkia he Elsalta olivat
oppineet, ja että he tahtoivat tulla hänen kaltaisiksi, tuli muitakin
tyttäriä toinen toisen perässä Elsan tykö ja anoivat häneltä oppia. Ja
vihdoin oli Elsan tykönä juuri kuin oikia koulu. Sillä että kaikki
nuoret miehet paljon pitivät Elsasta, niin kaikki tyttäret tahtoivat
tulla samanlaisiksi kuin hän.

Alusta oli siitä Elsalle vähäsen työtä ja vaivaa; mutta vähitellen hän
siihen tottui, ja hänelle oli aikaa myöden siitä paljon hyvää. Sillä
hänelle oli heistä paljon apua kryytimaassa ja navetassa, muutamat
askaroitsivat köökissä, toiset ompelivat, kuin ei ollut muuta
tekemistä. Ja tulevana vuonna nähtiin jo moni kryytimaa paremmassa
tilassa. Talon emännät, yksi toisensa perästä, katsottuansa aidan yli
naapurinsa kryytimaahan ja nähtyänsä mitä he sinne istuttivat ja
kylvivät ja kuinka he askaroitsivat, anoivat heiltä itsellensä
istukkaita ja siemeniä ja kyselivät neuvoa. Sitten, syksyn tultua, moni
talonpojan vaimo vei kaupunkiin myydäksensä kryytimaansa tuloja, mitä
oli yli oman tarpeensa, ja kotia kauniit rahat. Siitä oli heille
kaikille suuri ilo ja menestys. Ne, joilla ei niin hyvässä voimassa
olleet kryytimaansa, eikä niin suuria tuloja, katsoivat sitä kieroin
silmin ja kadehtien, mutta menivät viimen hekin Elsan luokse, yhtä ja
toista kyselemään. Ja Elsa antoi hyviä neuvoja ja opetti mitä hän
taisi. Hän teki sen myöskin varsin kernaasti, sillä hän oli hyvä
sydämminen, eivätkähän nuo sanat maksakkaan mitään, olletikkin nuorille
vaimoille.

Näin Elsa oli kaikilta rakastettu ja hyvässä huudossa, ja jokainen soi
hänelle kaikkea hyvää. Sitä he vaan pahastuivat kaikki koko kylässä ja
surkuttelivat Elsaa, että hän oli naitu Toivosen kanssa, joka heidän
mielestänsä oli helvetin perittävä. Sillä se nyt oli muka tietty asia,
että Toivonen oli noita, joka teki taikoja, ja sieluneen ruumiineen oli
kadotuksen alainen.




12.

KUINKA KARHULA LANKEAA SILMILLEEN, JA MITÄ VIELÄ TAPAHTUU


Mutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos
hän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia
kummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia
ja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko
Jumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan
myrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin
kylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan.
Olletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja
panetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja
puheita Toivosesta.

Koska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: »Kyllämä nyt hänen
hävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin
emännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän
hänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on
velvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle
olisi siitä viimen edesvastaus.»

Tulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa,
otti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla
marssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö,
valittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan
sanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita
saatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun
pulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.

Ja näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä,
juuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa
ja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa
juostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi
kumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa.
Ähkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta
otsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti
verta ja oli sininen. »Tämä on vissiin Toivosen tekemää!» ajatteli hän
itsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa
häntä kohtaavan.

Vielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden
täyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan
kohdalle ja kysyi kiireesti: »Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen
koulun-opettaja ja onko hän kotona?»

Karhula vastasi: »Onpa se siellä; miksi niin?»

Vieras vastasi: »Maaherra tahtoo häntä puhutella.» Niin sanoi vieras ja
ajoi aika kyytiä Kultalaan.

Karhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: »Mi -- mi -- mitä?
Vai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?» Näin hänen sanoissansa, tuli
täyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri
tähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.

»Voi saakeli!» huusi Karhula. »Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun
talooni; ja minä en ole kotona!» Karhula juoksi mitä jaksoi,
ennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin,
ja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen
juhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja
tuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen
huoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni
sisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi
silmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä
ajottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi
väkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika
hengästyneenä ja sanoi: »Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri
Herra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne
kokounut.»

Eikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen
talon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli
ulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli
heitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä
kätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti.
Kaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä,
hämmästyksissään.

Nyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen
ihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan
puhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain
syytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat
sentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia.
Eivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli
tiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee
tulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.

Sellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja
viheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin:
»Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi
mitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis
kirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja
rahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin
Toivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin
talonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa
monella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin
herkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan
antaisin sieluni pantiksi.»

Sellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus
pilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys,
tyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin
on monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.




13.

KULLAN TEKIÄIN LIITTO


Toivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen
tykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät
jumalattomat sanat: »Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen
tietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä
näyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä
itseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on
suuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.»

Isoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta
kuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän
heidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön
aikana.

Ja kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello
yhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei
jokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli
kaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko,
kuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät
likellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki
pitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat
pötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.

Näin he seisoivat tiiman aikaa suuressa hiljaisuudessa ja pelossa, ja
uskalsivat tuskin hengittää. Nyt kello löi kaksitoista. Ja heti kellon
lyötyä aukesi yhtäkkiä ovi. Sisällen astui komeasti puettu Upseeri,
korkia höyhenvihko hatussa ja pitkä sapeli vyöllä, ja rinnassa oli
tähti. Hän kantoi kaksi palavata kynttilätä, jotka pani heidän eteensä
pöydälle. Miehet, tunnettuansa toinen toisensa, ensin vähän häpesivät;
sillä he kyllä ymmärsivät kunkin tulleen samassa tarkoituksessa. Ja
taas he katsoivat Upseerin päälle, jota he jo olivat luulleet pahaksi
hengeksi; mutta tunsivat hänessä itse Toivosen.

Toivonen oli yksitotinen kasvoista ja puhui: »Katsokaat nyt minua, te
viheliäiset; nyt tunnetta, kuka olen. Minä en ole noita enkä tee
taikoja; minä pidän kiinni Jumalasta ja uskon hänen päällensä. Mutta te
olette jo aikaa luopuneet Jumalasta; te olette juoneet ja ylöllisesti
eläneet; te olette pettäneet ja valhetelleet; te olette varastaneet ja
pahaa tehneet; te olette pelanneet ja unhottaneet vaimonne lapsinensa,
te olette perkeleen tekoja tehneet. Sentähden olette köyhät ja
epätoivoiset. Mutta rehellisyys kauvimmin kestää; Jumalan pelko tekee
rikkaaksi. Jumalan teillä on Jumalan siunaus. En tahdo olla rikas,
mutta en ole köyhäkään. Jos nyt tahdotta olla niin kuin minäkin, niin
tehkäät niinkuin minä.»

Näin sanottuansa Toivonen otti viheliäisen kukkaron ja tyhjensi sen
pöydälle. Helisten putosi pöydälle pälkkiä kauniita kultarahoja ja
pyöryivät ympärin ja sokaisivat silmiä. Eivät koskaan talonpojat olleet
niin paljon kultaa nähneet yhdessä koossa. Heidän sydämmensä tykyttivät
ankarasti.

Mutta Toivonen avasi suunsa ja sanoi: »Totta totisesti, minä sen
sanon teille, tämä ei minua tee onnelliseksi; mutta viisaus tekee
onnelliseksi, jolla tätä kultaa hankitaan ja nautitaan. Te oletta mun
tyköni tulleet, että minä teitä opettaisin kultaa tekemään. Minä tahdon
teille opettaa sen konstin. Se on paras mailman viisaus, ja enemmästä
arvossa kuin kulta. Koska teillä on viisaus, niin myöskin saatte
kultaa, ettekä siitä sitten niin paljon pidä. Mutta sitä onnea ette
saavuta, ennen kuin oletta tulleet koetelluiksi. Ja koetuksen aika on
seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa. Joka loppuun asti kestää, saapi
iloa ilon perästä. Totisesti, minä sen sanon teille, koska se aika on
täytetty, pitää kunkin teistä pöydälle kaataman enemmin kultaa, kuin
teidän silmänne nyt näkee. -- Mutta koetus on jumalattomalle vaikia ja
syntiselle kova. Sillä hänen täytyy kokonaan kääntää sydämmensä ja
tulla uudeksi ihmiseksi.»

Nämät kaksineljättä talon isäntää kuulivat pelkäävässä hiljaisuudessa
Toivosen puhetta. He katsoivat hänen päällensä pystössä silmin.

»Kuka teistä,» hän sanoi, »tahtoo kestää tätä seitsemän ajastajan ja
seitsemän viikon koetusta, hän jääköön tänne. Joka pelkää ja jonka usko
horjahtaa, se menköön heti pois.»

Ei mennyt kukaan.

»Noh, koska niin on,» huusi Toivonen, »niin teidän täytyy kaikkialla
läsnä olevan Jumalan edessä minulle luvata seitsemän lupausta, ja niitä
pitää uskollisesti seitsemän ajastaikaa.»

»Ensiksi: Teidän pitää seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa välttää
kaikkia juomahuoneita ja krouveja, mutta sitä vireemmin käydä kirkossa,
kuulla Jumalan sanaa ja sen jälkeen elää.»

»Toiseksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa olla kortteihin
koskemata, ja kaikkeen peliin, jolla rahasta pelataan.»

»Kolmanneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ei saa mikään
kirous eli sadatus, eli haukkuma-sana tulla suustanne, eikä mikään paha
sana, soimaus eli panettelemus eli valhe-puhet.»

»Neljänneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa pitää teidän
päivätyönne olla rukous ja työnteko. Illoin ja aamuin teidän pitää
vaimoinenne lapsinenne laskeuta polvillenne, rukoilla Jumalata ja katua
syntejänne. Työnne teidän pitää viriästi ja uskollisesti toimittaa,
eikä enään tehdä velkaa.»

»Viidenneksi: Joka seitsemän vuoden ja seitsemän viikon sisällä
kerrankaan on viinasta juovuksissa, tulee meidän yhteydestämme ulos
suljetuksi.»

»Kuudenneksi: Pellolla, jota viljelettä, ei saa kasvaa pahaa ruohoa,
eikä huoneissanne saa löytyä likaa ja saastaisuutta. Teidän huoneenne,
tallinne ja navettanne ja kaiken kalunne pitää todistaa puhtaudesta.
Siitä mä teidät olen tunteva.»

»Seitsemänneksi: Teidän ruumiinne olkoon Jumalan templi; olkaat siis
puhtaat, siviät ja siistit sekä elämässänne ja käytöksissänne että
ruumiinne ja vaatteinne puolesta, ilman mitään saastaisuudeta. Niin
myös teidän lapsenne. Tämä olkoon meidän merkkimme.»

»Joka nyt tahtoo luvata ja pitää nämät seitsemän lupausta, hän astukoon
tänne ja antakoon mulle kätensä liiton merkiksi. Joka on heikko, sitä
kokekaamme auttaa.»

Näin Toivosen puhuttua kaikki ne kaksi neljättä talonisäntää astuivat
toinen toisensa perästä hänen tykönsä, ojensivat hänelle kätensä yli
pöydän ja siellä olevan kullan, ja sanoivat kukin: »Minä tahdon.»

»Niin menkäät siis kotia rauhassa ja kääntäkäät itsenne vielä ennen
maata mentyänne rukouksella Jumalan tykö, että hän teille antaisi
voimaa, lupaustanne pitääksenne. Totisesti, totisesti minä teille
sanon, koska aika on täytetty, on kukin pöydällensä saatava enemmin
kultaa, kuin tässä silmänne näkevät!» Näin Toivonen puhui ja vielä
varoitti heitä kellenkään ihmiselle ilmoittamasta mitä he tänä yönä
olivat nähneet ja kuulleet, ja myöskin keskenänsäkin siitä puhumasta
eikä sinneppäinkään.

Sitten nämät kaksineljättä kaikessa hiljaisuudessa läksivät tiehensä.
Kotia mennessä ei kukaan hiiskunut toiselle sanaa. Niin he olivat
hämmästyksissä kaikesta siitä kummasta, jota olivat nähneet ja
kuulleet. He olivat odottaneet nähdäksensä varsin toista. Moni,
ajatellessansa lupauksia, oli vähäsen pelossaan, sillä net olivatkin
kovin vaikiat täyttää. Mutta sitä salaisuuden kaltaista, jolla asia oli
peitetty, ja niitä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, ja Toivosen
puheita, ja pöytää täynnä kultaa, ja sitä komiaa upseeria tähtinensä
rinnassa ja sitä synkän pimiätä puoliyön aikaa, niitä ei kukaan
saattanut unhottaa, ja se oli heille niin kuin outo uni.




14.

IHMISET VARSIN SUURESTI KUMMASTELEVAT


»Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?» näin kysyi vanha
kylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: »Mitä tämä
merkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra?
Vai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?» Näin hän kysyi,
mutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.

Ja kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa
havattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia,
pöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois
kaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa.
Ne kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään
sanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä
kaikki arkut täynnä rahaa.

Toivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: »En
tiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset
eivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja
lapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä
auttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he
nyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta,
kuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! -- Mutta epäuskon kautta heidän
pitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja
vakaan elämään.»

Mutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja
enemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei
kuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli
naurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet
happanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään
juotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut.
Usiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä
kulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä
sopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja
hulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät
ylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin
ennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta
iltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla
tiluksillansa.

Kestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa
tyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? »Ovatko nyt kaikki
ihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se
kelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan!
Tähän pitää tulla toinen järjestys.»

Karhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi:
»Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen
elatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua
vastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu,
pitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen
tekemää se on.»

Myös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa
ja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos
ja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt
pitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä
saarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta
sen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja
krouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he
tuskin enään käyneetkään kirkossa.

Kestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen
hintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä
makiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka
koreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä.
Mutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä
kukaan heidän taloudestansa.

Karhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa,
kohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman
rahata, ja sanoi: »Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?»
He vastasivat: »Ei ole rahaa!» -- Siihen hän huusi: »Hei! mitä
joutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan
lainaksi. Tunnenhan minä teidät.» Mutta eivät kuitenkaan tulleet.

Nyt hän tuli kokonaan vihapäihinsä ja sanoi: »Koska mulle niin teette,
kyllä minäkin teille nyrkin näytän. Malttakaat! Kyllä vielä muistatte
Karhulan isäntää!»




15.

VELKAKIRJAT AVATAAN. SÄÄSTÖKASSA JA YHTEINEN KEITTO-RAKENNUS


Nyt tulivat yksi ja taas toinen niistä köyhistä ihmisistä, jotka
kuuluivat Kullan tekiäin liittoon, salaa Toivosen tykö, valittivat
hätäänsä ja sanoivat: »Katso, Toivonen, lupaukseni, vaikka ovat vaikiat
pidän minä tarkkaan. Nyt on puolen vuotta kulunut, minä rukoilen ja
teen työtä; enkä pelaa, enkä ryyppää, enkä tappele enään. Huoneeni on
hyvässä korjussa; vaimo ja lapset puhtaat. Ei saata kukaan minun
päälleni valittaa. Mutta kylän hallitusmiehet minua vaivaavat kaikella
muotoa. Minun on sillen ja tällen velkaa. Nyt he uhkaavat ajaa minua
talostani, jos en maksa heille velkaani elikkä kulje heidän tykönä
juomassa. Auta minua, Toivonen, muutoin en voi pitää lupaustani. Puolen
seitsemättä vuoden perästähän minulla on rahaa kylläksi; anna mullen
muuan rahasumma edeltä käsin, niin mä sen sitten sinullen maksan
takaisin.»

Toivonen vastasi: »Neljäs lupaus on: Rukoilla, työtä tehdä, eikä enään
velaksi ottaa. En siis uskalla sinulle rahaa lainata. Mutta katsokaamme
perään, kenelle ja kuinka paljon sinä olet velkaa; sitten tuumailkaamme
kuinka pääsnet hädästäsi.»

Näin sanottuansa hän otti pännän ja paperia, istui alas ja kirjoitti
mitä hänelle kukin kysyttyä vastasi. Mutta hän kyseli kutakin erittäin:
»Kenellen sinä olet velkaa? Kuinka paljon ja kuinka suuri korko on?
Miksikäs olet velkaa tehnyt, ja oletkos antanut panttia?»

Näin saatuansa tietää miehen koko velkasumman, kysyi hän taas: »Milläs
aivot maksaa? Kuinka paljon sinä eli vaimosi ja lapsesi saatatte
viikossa ansaita? Kuinka paljon sinulla on maata ja karjaa, ja kuinka
paljon sinä saatat keskoisina vuosina myydä elostasi? Kuinkas itsesi
elätät ja perheesi? Paljonkos tarvitset viikon, ja paljonko päivän
elatukseksi? Kuinka ovat vaatteesi ja kalusi eli aseesi? Mitä vielä
pitää hankittaman, ja mitä taittaisin ilman vahingota säästää?» Kaiken
tämän Toivonen kirjoitti tarkasti ylös kunkin suusta. Nyt tuli vasta
heidän entinen järjetön ja huoleton taloutensa käyttäminen nähtäväksi.
Sillä moni ei edes tietänytkään tarkkaan, paljoko hänen oli velkaa,
eikä ollut hänellä mitään ylöskirjoitettu. Sitä piti ensin lainan
antajalta tiedusteltaman. Monella oli useamman vuoden korko vielä
maksamatta. Se piti siis ensin suoritettaman. Monen täytyi
hallitusmiehille, joilta hän hädän aikana oli saanut lainaksi, maksaa
korkoa (eli intressiä) kahdeksan ja vielä kaksikintoistakymmentä
sadalta. Nyt Toivonen meni kaupunkiin ja sai sieltä omalla
takauksellansa rahaa lainaksi kohtuullista intressiä vastaan, että
nämät suunnattoman korkorahan ottajat pois suoritettaisiin, ett'eivätkä
enään liian korkorahan ottamalla saisi hävittää köyhempiä. Monella oli
vielä enemmin velkaa kuin omaisuutta. Ja siihen apua löytää oli vaikia
asia. Mutta Toivonen koki heitä rohkaista ja sanoi: »Säästäin ja työtä
tehden te Jumalan avulla pääsette velkanne. Seuratkaat vaan kaikissa
minun neuvoani!»

Nyt vasta näkivät miehet kuinka pahoin ja väärin he olivat talouttansa
ja tavaratansa käyttäneet, ja siitä heille oli paha mieli. Nyt vasta
kukin sai nähdä, mitä hänelle, koska velka pois eroitettiin, jäi
omaksi. Eikä sitä monelle jäänyt paljo, niin että he joutuivat pahaan
hätään ja pelkoon. Nyt kaikki tahtoivat säästää, kaikki työtä tehdä.
Mutta kuinka piti alkaa, että se auttaisi?

Toivoselle oli tästä paljon työtä ja vaivaa. Mutta se vaiva oli hänelle
mieluinen, sillä hän oli totinen ihmisten ystävä. Hän laittoi kullenkin
kirjan, kuhun velat kirjoitettiin, niin myös tulot ja maksut, että
kukin selvästi näki kuinka asiansa oli.

Sitten hän taas meni kaupunkiin ja haki kaikellaista työtä lapsille ja
kasvaneille. Ja mitä niin päiväpalkaksi ansaittiin, se piti viikottain
ylöskirjoitettaman ja säästettämän. Muutamat heti antoivat rahat
Toivoselle, toiset taas viikottain, että niin syntyisi rahasto, jolla
velat aikaa myöden suoritettaisiin.

Kuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa
koossa, ajatteli hän: »Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja
ilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä
ihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan
vähennys.»

Niin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain
ansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja
puhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan
säästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja
lainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin,
säästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja
mielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja
kuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos,
niin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani
kirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.

Se nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat
terveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko
sunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa,
päätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön.
Mutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät
he monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja
juoppoudesta.

Ja kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan,
ja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi,
antoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen
näki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri
korko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama
perhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja
moni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä
Ruplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa
etua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin:
»Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta?
Pane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli
paljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin
katoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan
pois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun
haltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.»

Niin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa
mitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat
niin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin
rahaa kootaksensa.

Tätä Toivonen pahastui ja sanoi: »Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte;
mutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös
voimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka
myöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa
ansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä.
Jos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa
ruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä
kuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä
halkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli
kaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin
tavalla tämä pitäisi toimeen saataman.»

»Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi
me silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin
nyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? -- Me saamme nyt potaatteja,
jauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla
rahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä
säästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika
säästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa.
Kolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä
kertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle
kymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on
voitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä
kuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että
myöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.»

Näin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei.
Toivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän
rupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat
tätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa
he kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista
perhekuntaa.

Nyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa,
antaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin
emäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa.
Jolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla
eli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa
joka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi
ruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä
hänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.

Näin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin
ja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa
kuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka
päivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa
lihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. -- Toiset,
nähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa,
ja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat
myöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan
koko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että
näin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että
saatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.

Vihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä,
vaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä
Karhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa.
Mutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät
myllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät
vaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän
laitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille
eduksi.




16.

KUINKA KROUVIT KYLÄSSÄ VÄHENEVÄT, JA MITÄ VANHAT TALONPOJAT SIIHEN
SANOVAT


Mutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota
ei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka
eivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He
yhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa.
Mutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi
koki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt
muiden paremmin kuin hänenkään.

Mutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä
hän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut
vääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina
aikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että
heille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten
kanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse
ostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat
möivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki
raha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa
tahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta,
tuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja
he sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he
tarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat
menevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää
tarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja
että heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet
kukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan
hintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota
enemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli
jollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: »Jos sulla on rahaa kyllä
ostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni,
niin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.»

Niin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs
ja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä.
Veljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli
isän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt
itsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa
riideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja
maantielle.

Ylipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten
köyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää
suuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli
käräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi,
sentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli.
Päälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä
ärsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja
riidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini,
että tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin
vähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus.
Kaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti
pitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin,
niin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa
suuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa
kadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta
asianajajat pitivät paraan palaisen.

Toivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos
häneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä
suosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:

»Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa
vastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli.
Kolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli
kumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja
niin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat
sillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen,
katsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa
käräjissä.»

»Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka
rupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo
voittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen
molemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän
väliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin
hukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja
vielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta,
mielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.»

Näin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa,
vaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet
kustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne
monet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa
naapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut
seisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli
hänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä
rahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan.
Ja kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se
niitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä
ollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen
täytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.

Hänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt,
menivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty
krouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka
hänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon
panemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi
Kestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi;
sillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta
herjenneet.

Muutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: »Tämä on paha
aika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen
aikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja
salakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan.
Kylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä
pahoin.»

Mutta Toivonen puhui heille ja sanoi: »Ei suinkaan, Veikkoset! mutta
nyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä
olen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa
olivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa
ei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten,
siellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät
ilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi)
raatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli
karhun, eli haukan -- netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät.
Toiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että
tahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta.
Toiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka
viettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen,
köyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.»

»Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin;
muta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin
naapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se
ostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein
parissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona
vaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa
krouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty
että on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin
aamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.»

Näin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan
sanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta,
sentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin.
Ja hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut.
Mutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut
milläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.




17.

UKON TULESTA PAPPILASSA JA UUDESTA PAPISTA


Siihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan
laki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät
ja akkunat tärisivät. -- Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja
irstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja
katuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas
elettiin niin kuin ennen.

Hirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä
pappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään
vahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja
vanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän
perästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: »Esivallan on
syy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty,
ukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut.
Ennen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on
kielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä
onnettomuus tulee.» -- Näin Kultalan miehet puhuivat.

Mutta Toivonen sanoi: »Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin
tyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon
tulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen
nuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon,
että se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin
metallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön,
kuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli
löytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei
siitä ole mitään vahinkota.»

Näin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he
kaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita
reikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden
joilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon
alla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä
huoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan.
Että nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen
tähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut
olemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet
syttyä palamaan.

Vielä puhui Toivonen: »Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja
niissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli
niihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja
soittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt
sellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.»

Näin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin
kuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi:
»Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on
laupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan
hedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat
kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki;
liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan
johonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota
se, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin
rautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta
ja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee
huoneet ja talot.»

Näin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä
siitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska
ukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja
teki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei
tuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.

Mutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja
sanoivat: »Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja
määrää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo
monet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa
pahaa säätä?»

Siihen Toivonen vastasi ja sanoi: »Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat
tuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden
eli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka
tammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen
elikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen,
varjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat
ja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on
valonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin
huonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata
sammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä
raudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään
pahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa.
Mutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt
pimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on
Jumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden
rankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan
eli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.»

Usiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit
eli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista
puhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin
ymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat
sitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.

Vanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin
seitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.

»Hei!» huusivat muutamat Talonpojat: »mitä tuosta pojasta on? Jos
Konsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa,
jättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia,
vaan niitä joilla on ikää ja taitoa.» Toiset sanoivat: »Meidän uusi
Pappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu
juuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja
muistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi
oppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha
Kappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin
kauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän
puolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein
peljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta
piinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan.
Keskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan
saarnasi sitä pitemmin!» -- Toiset taas sanoivat: »Jaa, jaa! vanha
Herra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän
sen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja
leviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin
sauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän
pitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari
tiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta
tämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.»

Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei
kuitenkaan kaikki.




18.

VIELÄ ENEMMIN UUDESTA PAPISTA


Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi
Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä
nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi
tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain
erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja
ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä,
mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei
koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen;
ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka
eksyneitä saatti oikialle tielle.

Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki
itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona
ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten
ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina
murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia
sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin
luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut
ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.

Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain
ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa
hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan,
omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja
Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän
luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen
päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain
päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta,
sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui
kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen
äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja,
jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.

Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja
järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta,
hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset
lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin
liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan
edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen
lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen,
ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani
taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi
läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole
heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät
tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o
silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin
minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa
saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä
kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata,
siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun
voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»

Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset,
rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen
teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja
ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!»
-- Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että
tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa
rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla
heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi,
kyyneleet silmissä, taivasta kohden.

Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti
hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten,
sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka
sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun
esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä
vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta,
tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin
het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun
esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»

Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin
olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä,
kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa
kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi
ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen
kunnioitseminen.

Eipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli
useimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli
paras neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä
virvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä.
Mutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies
olisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin
kuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä
perässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.

Ja hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin
tiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli
saapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi
lääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin
parantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta
myös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja
näin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja
saarnasi Jumalan valtakuntaa.

Ja niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon
lääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet
taikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse,
parannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja
lääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti
oli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin
jonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle
vastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen
kuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin
oikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen
luokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat
yhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi.
Mutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että
hän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän
sen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan
ja tottelemaan.

Muutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan.
Hän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi
miten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä
elatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten
pesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille
perhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä
itikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet
paarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla
niitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja
että hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille,
menestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli
hunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat.
Ja aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten
kasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka
nostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin
kiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle
eivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta
jotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa
toivat taloon omistajillensa.

Ja niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä
parannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta
tässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta
lujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen
huuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään
järjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa
perästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain
särkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin
tulivat sinimustaksi kasvoista.

Tätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta
eivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet.
Sentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja
lapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin
ihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat
vaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan
ei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.

Herra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä
sunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on
että julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän
puhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein
halleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika
havaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla
hartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra
Kappalainen viimeksi: »Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun
tyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme
ja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin
me veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta
meidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.»

Näin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle
oli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja
sitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin
kuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin
ja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen
lasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi.
Mutta Kappalainen sanoi ensin: »Te miehet, rakkaat veljet, ja te
kristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on
kaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin
hänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.» Näin hän puhui.
Seurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten
neliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana
kuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi
häntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko
Jumalan palveluksen juhlallisuutta.

Näin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi
toisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin
hyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella
äänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita
kaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli
heille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa
hartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.




19.

MITÄ KULTALALAISISTA MAASSA PUHUTAAN


Kaupungissa ja lähinäisissä kylissä kaikenlaista puhuttiin
Kultalalaisista. Ennen heitä oli haukuttu roistoiksi, het katsottiin
olevan juomareita, kerjäläisiä ja velan alaisia, joillen ei ollut
kopeikkaakaan uskomista. Mutta nyt kummastutti nähdä, että heidän
kylässänsä ei näyttänyt sinneppäinkään kuin köyhäin asunnoissa. Heidän
huoneensa olivat siistit ja puhtaat; niin oli myös kaikki parahimmassa
järjestyksessä ja siivossa sekä teillä ja kujilla että takakartanoissa
ja kryytimaissa. Heillä oli parempi siivo kuin monessa varakkaassa
kylässä. Kesällä nähtiin jo varahin aamuilla miehet, vaimot ja lapset
pelloilla eli muualla töissänsä. Muutamat kantoivat ja hajoittivat
sontaa; toiset kryytimaissa kitkivät eli perkkasivat pahoja ruohoja
j.n.e. Aina heillä oli jotakin tekemistä. Ja huvittava oli nähdä heitä
työssänsä. Työ kului heidän käsissänsä. Jos kaupungissa tarvittiin
työmiehiä, niin ennen kaikkia kysyttiin Kultalan miehiä. Koska
kaupungin frouvat menivät torille ostamaan, menivät he kernaimmasti
Kultalan vaimoin tykö. Sillä he olivat aina varsin sievät ja siistit,
puhtaissa ja ehjöissä vaatteissa ja pestyillä käsillä, niin että oikein
halutti heiltä ostaa maan hedelmiä, kehräyksiä ja muita kaluja.

Kultalalaiset olivat köyhiä, se oli tietty asia. Mutta aina he
maksoivat vuokransa eli velkansa päivän päälle. Ja se kävi ihmeeksi,
että heillä oli kaupungissa pienet rahastot vuokraa vastaan
uloslainattuna. Tästä tuli että heitä uskottiin ja heille lainattiin.
Jos vaan Kultalan Pappi ja kouluttaja menivät takaukseen, kyllä
Kultalan mies sai ennen kuin joku muu. Ja vielä annettiinkin heille
vähempään vuokraan, että varmaan tiettiin rahat olevan hyvässä tallessa
ja vuokrat oikialla ajalla maksettavan. Tästä oli Kultalalaisille monta
suurta etua. Sillä he maksoivat pois ne lainarahat, joista kovin suurta
korkoa vaadittiin, ja lainasivat sieltä kussa vähemmällä päästiin.

Kaikellaista arveltiin ja puhuttiin tästä kylästä. Sanottiin kyllä
siellä olevan hyvän Papin ja toimellisen kouluttajan. Mutta monelle se
oli kuitenkin ymmärtämätön asia. Sillä eihän muka Pappi ja kouluttaja
voi kaikkia tehdä; ja kukin Pappi arveli olevansa yhtä viisaan, eli
kukatiesi viisaammankin, kuin nämät molemmat Kultalan miehet. Sepä se
monta huoletti. Lähinäisten kyläin talonpojat suorastaan sanoivat,
ettei ollut asian oikein laita. Oli kuultu puhuttavan Toivosesta, että
hän taisi kultaa tehdä ja opetti taitoansa sillen ja tällen kylänsä
miehistä. Ja sentähden pilkattiin ja soimattiin Kultalan miehiä, että
he muka taisivat kultaa tehdä.

Mutta olikin merkillistä että Kultalalaiset toivat kaupunkin torille
kaluja, joista ei tietty, mistä he olivat niitä kaikkia hankkineet.
Heidän sekä kryytimaan- että puunhedelmänsä, heidän pellavansa eli
liinansa, heidän hamppunsa, heidän jyvänsä, kaikki oli hyvää. Vielä
lapsetkin toivat kaupunkiin ja möivät kauniita kukkaisia. Mettä eli
hunajaa ja medenvahaa (vaksia) oli heillä enemmin ja parempaa, kuin
kaikista muista kylistä saatiin. Kaikille oli tietty asia ettei heillä
ollut suurta karjaa; monessa talossa ei ollut kuin kaksi lehmää, eikä
kaikissa sitäkään. Kuitenkin saatti moni köyhä, jolla oli yksi ainoa
lehmä, tuoda kaupaksi suuria juustoja ja puhdasta voita leivistöittäin.
Ymmärtämätön asia oli, kuinka yksi lehmä taisi antaa niin paljon voita
ja juustoa. Samaten heillä aina syksyillä oli paraita hedelmiä ja
makuisimpia omenoita ja päärynöitä. Mistäpä tämä oli näin yhtäkkiä
tullut muutaman vuoden kuluessa?

Naurattikin usein Kultalan miehiä, koska heidän kyläänsä, Kultalaa,
haukuttiin, niin kuin sen nimi merkitseekin, Kullanpesäksi eli
Kullantekiäin kyläksi. Mutta hepä jo tiesivät mistä tämä hyvä onni
tuli. Sillä Toivonen taisi hedelmäpuita hoitaa ja korjata, ja missä hän
kaupungissa eli muualla herraväen puutarhoissa sai kuulla olevan
hyvänlaatuisia hedelmäpuita, meni hän sinne ja pyysi saadakseen vesoja
eli olkia. Niitä hän oli opettanut nuorukaiset ymppäämään, eli
istuttamaan, niin kuin kaikellaiseen muuhunkin kryytimaan-työhön; niin
että jo olivat koko mestarit. Oli heillä myös eri veitset ja muita
siihen työhön sopivia aseita. Nähtyänsä näitä yksi ja toinen naapuri
tahtoivat saada itsellensä parempia hedelmäpuita. Ja niin ympättiin ja
istutettiin, että oli lysti katsoa. Moni talonpoika otti metsässä
kasvavia omenapuita, niitä paremmanlaatuisiksi kasvattaaksensa; toiset
taas siemenistä kasvattivat puita ja istuttivat niitä sitten muualle
oikiaan järjestykseen. Kukin tahtoi tässä olla toistansa parempi,
vaikka tämä kilvoitus välistä saatti muutaman väärin täyttämään
asiansa.

Nytpä taisivat kaupunkilaiset ymmärtää, kuinka Kultalassa vuosi
vuodelta saatiin aina parempata ja enemmin hedelmää, josta hyvinä
vuosina tuotiin kotia suuret rahat. Siinä nyt ei nähty mitään taikaa.
Mutta niin vähästä karjasta saada niin paljon voita ja juustoa, sepä
nyt oli eriskummainen konsti!

Mutta sen konstin oli Toivonen, sotaväessä ollessaan, muutamassa
kylässä nähnyt ja oppinut, ja tuottanut myötänsä Kultalaan. Ja se
olikin varsin soma keino. Eivätpä tahtoneet ensistä kylän asukkaat
siihen ruveta; mutta aikaa myöden sanoivat he hänelle siitä sangen
paljon kiitoksia. Hän teki nimittäin seuraavalla tavalla.

Hän kulki ympärin liittolaistensa tykönä, joilla oli lehmiä, ja sanoi:
»Teille on lehmistänne aivan vähän hyötyä. Yhden lehmän antamasta
voista ja juustosta pitää vuosittain saataman selvässä rahassa
vähintäkin 25 Ruplaa ja enemminkin, siihen sijaan että nyt lehmän
elatus maksaa enemmin kuin sen voista ja juustosta saadaan. Tahdottako
ruveta minun kanssani, niin minä teillen hankin paremman tulon.
Käskekää muitakin, joilla on lehmiä. Pitää olla vähintäkin 40 eli 50
lehmää koossa; sitten se käypi toimeen.»

Koska nyt oli viidettäkymmentä lehmää saatu kokoon, sanoi hän: »nyt se
tulee toimeen!» hän tunsi rehellisen karjan kaitsian, joka oli varsin
taitava voita ja juustoa valmistamaan. Hänelle luvattiin vissi
kohtuullinen vuosipalkka; mutta sen edestä piti hänen itsensä pitää
kynttilöitä, pesuvaatteita ja liinoja, joita tarvitaan juustoa
tehdessä, niin kuin myös astioita ja viljaa puhdistaissa. Astioita ja
suoloja taas Toivonen hankki kaikkein osamiesten yhteisellä rahalla,
joista ensi vuodeksi valittiin kolme rehellistä miestä peräänkatsomaan
tätä uutta työtä.

Karhulan entisessä talossa olivat paraat tähän työhön sopivat tilukset.
Siellä oli hyvä ja vilvas maito-huonet ja avarassa pesu-huoneessa suuri
pata. Talon nykyinen isäntä antoi nämät tilukset, sillä hänellä oli
viisi lehmää, ja hän tahtoi myös koetella ja nähdä, kuinka tuo
menestynee. Nyt piti puita hankittaman yhteisellä kostannuksella. Niitä
tuotiin. Sitten Toivonen määräsi päivän, kuna kaikkein, jotka tähän
uuteen juustokuntaan kuuluivat, piti tuoda maitonsa varsin puhtaissa
astioissa. Jos ei ollut astia puhdas, ei otettu koko maito vastaan;
niin oli laki; samaten myös jos maito havaittiin olevan vetistä eli
muutoin vian alaista. Ja aikaa myöden tämä laki vielä enemmin
kovennettiin.

Karjankaitsia mittasi nyt maidon, ja kirjoitti jokaisen nimen alle mitä
hän oli tuonut. Saivat he myös kukin erittäin sen panna ylös omaksi
tiedoksensa. Näin kantoivat tänne kukin perhet aamuin illoin maitonsa,
mutta vierasten lehmäin maitoa oli sakon haastolla kielletty tuomasta.

Yhden päivän kokouneen maidon karjan kaitsia maitohuoneessa löi yhteen
astiaan, ja valmisti siitä voita ja juustoa. Siitä tuli hyviä, kauniita
ja suuria juustoja ja hyvää voita; ja vielä heraa ja kirnumaitoa, joka
oletikkin kesäpäivinä on terveellistä ja raitista juomaa.

Mutta nyt tuli uusi kysymys: kenen osaksi piti kuksikin päiväksi
tuleman tämän suuren voi- ja juustosaaliin? Sillä jokainenhan se oli
tähän antanut suuremman eli pienemmän osansa maitoa. Olisipa jokainen
sen ottanut, heti kohta viedäksensä kaupunkiin myytäväksi. -- Tämä
seikka nyt asetettiin tällä tavalla:

Mitä yhden päivän kokoon tuodusta maidosta saatiin voita, juustoa
j.n.e. annettiin kaikki tyyni jakaamata yhdelle osamiehelle, ja ensin
sille joka oli enimmät maidot tuottanut. Ensipäivinä kyllä saivat
ensimmäiset paljoa enemmin juustoa ja voita kuin olivat tuoneetkaan
maitoa; sillä saivathan he, mitä kaikkein osamiesten maidosta oli
tehty. Mutta nyt he olivatki kaikille muille velkaa niin paljon, kuin
het olivat saaneet yli, ja se vedettiin pois siitä mitä he joka päivä
toivat uutta. Koska hän näin oli velkansa maksanut ja taas oli hänellä
enemmin maitoa annettuna kuin muilla, sai hän jälleen vuorostansa yhden
koko päivän saaliin. Mutta sillä aikaa oli jo sekin, jolla oli yksi
ainoa lehmä, ja joka kunakin päivänä oli tuonut vähemmin maitoa,
vähitellen saanut tuomansa maidon enemmäksi kuin kenenkään muun, niin
kuin nähtiin maitokirjasta; ja sai nyt koko päivän saaliin, nuin
kuutisen leiviskää, ja enemminki voita ja juustoa yhteen puhkuun.

Voinsa kukin sai kohta ottaa pois; kirnumaito ja juustonhera oli
myöskin hänen. Mutta juustot jäivät kellariin siksi että jonkun aikaa
siellä maattuansa olivat ennättäneet tulla paremmiksi. Jonka oli
vuoro saada koko päivän saaliin, hänen piti myös sinä päivänä olla
karjan-kaitsialle avuksi työssänsä, ja hankkia puhtaita liinoja ja mitä
muuta siihen tarvittiin.

Ensinpä Kultalalaiset epäilivät, eivätkä luulleet kukaan saavansa
mitään maidostansa. Mutta koska he saivat koko saatavansa juustoa ja
voita, ja nyt laskivat kuinka paljon maitoa siitä olivat antaneet,
tulivatpa he varsin hyville mielin. Ja ensi vuoden lopulla nähtiin jo,
että ylipäätä luettua oli kustakin lehmästä saatu voittoa 60 Ruplan
paikoille, koska nimittäin jo kustannukset olivat poisluetut. Olipa tuo
joksikin hyvä saalis!

Ja havattiinki pian, mistä se tuli. Sillä jota tuoreempaa ja parempaa
maito oli ja jota enemmin sitä oli, sitä oli saaliskin parempi.
Sellaista ei voinut yksinäinen perhekunta omalla kootulla maidollansa
toimittaa. -- Vielä päälliseksi: ennen tätä paljon maitoa tuhlattiin,
jota nyt vietynä yhteiseen talteen aikanansa tuli hyväksi. Ennen meni
paljon aikaa hukkaan, eikä ollutkaan aina aikaa juuston tekoon; mutta
nytpä se kävi itsestään. Kotona tämä työ aina kulutti paljon
polttopuita, joita nyt paljon säästettiin.

Koettivatkin alussa muutamat pettää maidollansa; mutta tehtiin niin
kovat lait, ettei sitä uskaltanut kukaan yrittääkkään, sillä se pääsi
maidostansa ja eroitettiin pois koko juustokunnasta.

Tästä oli vielä toinen suuri etu, jota ei ollut ennen kukaan
ajatellutkaan. Koska nimittäin kukin mielellään tahtoi hankkia paljon
maitoa, saadakseen sitä enemmin voita ja juustoa, piti hän myöskin
karjansa paremmassa korjussa, kuin ennen. Het viljelivät sellaisia
ruohoja joista lehmät tulivat maidolta runsaammaksi; kokivat hankkia
itselleen suurempia ja parempia lehmiä, entisten huonoin ja pienten
sijaan; ja jolla oli vaan yksi lehmä, koki saada toisen tykö. Ja koska
oli yhteisesti tarpeellinen, ettei sairaan taikka vasta poikineen
lehmän maitoa tuotaisi, oli niillä kolmella miehellä, jotka olivat
valitut peräänkatsojiksi, oikeus kulkea milloin tahansa navetoissa, ja
olikin heidän velvollisuutensa joka puoli vuosi käydä ympärin kaikissa.
Näin valvottiin että kaikki karja pysyi tervennä.




20.

UUSISTA PÄÄMIEHISTÄ JA KARHULASTA


»Tuo Toivonenpa on koko Lappi!» niin sanoivat aina Kultalan miehet
naurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se
luonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti
tehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan
ajattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan
askaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi
kantaa.

Luulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä
niinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä
tuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä
hän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen.
Se oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä
tykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää.
Toivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin
taitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä
rakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin
heille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin
kuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten
ymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja
peltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki
vähitellen tuli toiseen muotoon.

Ja olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä
raukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa
olivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen
varakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät,
vähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat,
poispelasivat eli riidoilla hävittivät.

Ne 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät
itsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli
jotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta
naapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen
sunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja
muita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa
tykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät
sellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia
asetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja
pelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka
kelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen
tykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä.
Tähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka
myös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa
havainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja
änskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut
selvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata,
johon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen
tavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.

Nyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki
hallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä
oli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa,
joille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka
paremmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat
kysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä
katselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:

»Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen
oivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää
hankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias.
Minä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti
mies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin
pyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin
haettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja
tahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on
enimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian
pyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä,
kuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.»

Vielä hän puhui: »Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies
esimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu.
Onneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan
jäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi
omissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten
kylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä
kovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.»

Vielä hän puhui: »Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee
vielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas?
sitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen
rikkaallen velkaa? -- Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja
velvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän
pelkää, on paikkakunnan hallitusmies.»

»Te ette taida erehtyä hakeissanne parasta miestä. Ajatelkaat vaan,
kenen te kuolemavuoteellanne panisitte ennen kaikkia muita leskenne ja
jälkeenjääneiden orpolastenne hoitajaksi, että hän hyvästi katsoisi
teidän omaistenne parasta? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi. -- Elikkä,
jos teidän täytyy mennä jonkun muun palvelukseen, kenen te mieluisimmin
tahtoisitte herraksenne? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi!»

»Jos vaan useammilla hallitusmiehistä on hyvä tahto ja rehellinen
mieli, joka vieroo vääryyttä: kyllä kaikissa hyvä neuvo keksitään. Yksi
ainoa hyvä pää on kyllä. Kolme hyvää päätä, mutta ilman hyvätä
sydämmetä, eivät sovi yhteen. Sillä kukin tahtoo sen ymmärtää paremmin
kuin toinen, ja niin syntyy riita ja eripuraisuus heidän välillensä,
joka heistä sikiää kansan sekaan.»

»Sanokaat minulle, kuka on paras isä lapsiansa kohtaan, heitä rakastava
vaan ei kuitenkaan heikko, ankara ja ei kuitenkaan kovasydämminen?
Elikkä sanokaat minulle: kuka on paras talonisäntä, jota hänen
perheensä mielellään palvelee ja rakkaudella kohtaa, mutta jota se myös
pelkää; joka kaikki talossansa taitavasti asettaa ja johdattaa, ilman
tohinaa ja räyskeetä, ilman torata, ilman vihata, ja että kuitenkin
kaikki käypi hyvästi, ikään kuin itsestänsä? -- Se tehkäät koko
kansakunnan isännäksi.»

Näin se viisas ja nerokas Herra Kappalainen puhui, ja jokainen nyt
ajatteli toisin kuin ennen. Ja kansan koottua, kahta uutta
hallitusmiestä valitsemaan, päätettiin suurimmalta osalta, ettei
huutoja eli ääniä pitänyt annettaman julkisesti, vaan että kukin
paperille kirjoitti huutonsa, ettei kukaan tietäisi ketä kukin oli
anonut, ja niin hän sai vapaasti ja pelkäämätä anoa kenen hän
katsoi paraaksi ja kelvollisimmaksi. Tämäpä ei ollut ollenkaan
Karhulan mieliksi, sillä hän oli jo määrännyt, ketkä hän tahtoi
virkaveljiksensä, ja hänen teki mielensä nähdä kutka hänen kanssansa
pitivät ja kutka uskalsivat olla häntä vastaan. Mutta ei auttanut tällä
kertaa hänen vastuksensa. Paperille kirjoitetut huudot koottiin ja ensi
vaalista valittiin Toivonen ja toisesta Mylläri kylän esimiehiksi.
Mutta Mylläri ei ottanut sitä virkaa vastaan, että hän oli Toivosen
appi, eikä ollut sopiva että samassa hallitusraadissa istui kaksi
sukulaista. Sentähden hänen sijaansa valittiin toinen hiljainen, vireä
ja ymmärtävä Väkelä niminen mies.

Nähtyänsä kuinka tämä vaali kävi, Karhula tuli kokonaan mustaksi
kasvoista. Hän toivoi vielä ett'ei Toivonenkaan huolisi koko virasta;
mutta siinä hän pettyi. Toivonen kiitti kyläkuntaa, että he olivat
hänelle sen viran uskoneet, ja tarjosi heille koulun opettajaksi
apumiehensä Juhanan, joka myös taitonsa vuoksi tutkittuna ja muutoin
hyvistä käytöksistään tuttu, kouluttajan virkaan säättiin.

Karhula meni kotiinsa aivan pahoilla mielin ja alakuloisena. Siellä
vasta hän osotti vihansa ensin kissaa vastaan, joka liehakoiten juoksi
hänen jaloissansa, sitten koiraa, joka ystävällisesti hyppeli hänen
ympärillänsä; sitten piikaa vastaan, joka ei häntä heti ymmärtänyt,
kuin hän anoi paloviinaa, ja vielä päälliseksi vaimoansa kohtaan, joka
sattui sanomaan että Väkelä oli rehellinen mies.




21.

MITÄ TOIVONEN KYLÄN HALLITUSMIEHENÄ TOIMITTAA


»Voi! voi! voi! voi!» huusi Karhula ja kynsi korviaan, ajatellessansa
että Toivonen nyt oli kylän hallitusmiehiä. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi
itsensä, ja meni juoksupotkaa Toivosen tykö, toivotti, häntä halaten,
kaikesta sydämmestä muka onnea virkaveljeksensä, ja sanoi: »nyt me
tästedes olemma varsin hyvät ystävät ja veljekset.»

Elsa ihmetteli tätä Karhulan äkkinäistä ystävällisyyttä, ja sanoi,
hänen pois mentyänsä, miehelleen: »Toivonen, Toivonen, paree olisi
ollut, jos et olisi koko virkaa ottanut vastaan! Karhulaan ei ole
luottamista, se on petturi ja kaivaa vielä sinullen kuopan,
saattaaksensa sinun hukkaan. Toivonen kulta, varo tuota Karhulaa!»

Toivonen syleili Elsaa ja sanoi: »Karhula ei olekkaan mikään raateleva
karhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen
kissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.»

Hallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia
tahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä.
Mutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli,
jota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli
velkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli
Karhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän
itse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden
sisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin
kostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin
kulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan
summittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten
rahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut
rahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita,
niin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa
niistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut
mitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: »Minun
kirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa
maksaa.» -- Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin
käytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet
luotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan
olleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että
tuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen
yhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta
ei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen
vuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli
yksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi
neljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi;
ja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma
oli jäänyt hallitusmiesten käsiin.

Tästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: »Minä olen pantu, ei
yhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä
likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos
vaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta,
hallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet,
vaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te
oletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää,
koska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen
joka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne
ostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla.
Te, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte
vääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele
sydämmessä -- totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta
kylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!»

Kuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa
vapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja
parkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.

Mutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja
selityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä
niin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä
uskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat
Toivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä
korottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja
Karhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia
todistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä
poistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä,
eivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan,
tuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi.
Karhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun
työhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä
piisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai
Karhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys
saattaa kadotukseen.

Mutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä
valittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.

Tästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan.
Hän sanoi: »Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia,
niin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat
huolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska
kansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät
vallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet
mihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala
määrää kullenkin tuomiopäivänsä.»




22.

VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN


Toivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän
askaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin
koko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.

»Toivos rukka!» huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona
kylästä ja häntä tervehtäissänsä: »Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja
otat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta
kuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.»

Toivonen sanoi: »Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti
maksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää
katsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja
totisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken
pahan rankaisee.»

Näin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.

Mutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa,
sekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja
velka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen
hallinnon kautta. -- Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä
kuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja
keksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan
tutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: »Joska velat olisi
maksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa
hengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!»

Nyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin
määrin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti
kylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä
oli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan,
ja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.

Sitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui
kokouneen väestön eteen ja sanoi: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän
kylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä
korkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa
heinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja
transporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme
toisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.»

»Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä,
oljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista.
Kyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta
ensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa;
niin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on
varsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan
kaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee
enemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu
kunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan
velkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan
saamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on
enemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin
pois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin
hänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä
on saamista?' -- Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana
mitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä,
ja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa
tulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on
maksettu.»

Näin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt.
Mutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he
siihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös
tavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli
köyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen
kohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden
jälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.

Seuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan
(intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä
tarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja
kaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle
talonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden
ettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin
maksoon.»

Tässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: »Kylläpä se
neuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?»

Toivonen korotti äänensä ja puhui: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet,
meillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä
maata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen
teistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää
hyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? -- Ei kenellenkään.
Sillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne
laskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän
lehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin
net aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen
sonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää,
ei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille
nautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman
enemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole
kaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin.
Kuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? -- Jos
köyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata
ja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa
siitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa
rehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa
jaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten
tahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä
omaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä
testamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se
tulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa
jollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei
vielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin
vuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei
maksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta,
joka hänellä on yhteisestä laitumesta.»

Näin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata
miettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään
kuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän
asti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan
tahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja
uhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: »Kyllä me sen näemme,
että kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset
ryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha
tapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni
pidämme!»

Mutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka,
enemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa,
pitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti
kutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät
arpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat
valittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta
sieltä tuli tällainen päätös: »Kultalan yhteinen maa on sen asukkain
vaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää
yhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja
puollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään
oikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen
tytykäät ja menkäät rauhaan!»

Sillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he
vasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun
työssä, ja sanoivat: »Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä
mies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen
aikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on
levoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.»




23.

JA VIELÄ KERRAN: VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN


Jo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä
autiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja
pureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli
nyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja,
herneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja
jyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea,
että hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa
arrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin,
tultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia,
tunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen
oli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta
myös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen
olisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta
kukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet
maksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen
arentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän
tytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin
metsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli
askareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin
Kultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin
kyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei
juuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: »Kyllähän me sen näemmä, että
meidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!» Mutta sen kerran he
kuitenkin erehtyivät.

Ja Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä
uutta nyt tuumailtavaksi annettanee.

Toivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: »Hyvät ystävät ja
kylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän
kylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista.
Paree olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme
arentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin.
Siitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.»

Miehet naurahtelivat ja sanoivat: »Ei suinkaan tuo olisi hullu neuvo.»

Toivonen sanoi vielä: »Minä ja nämät toiset kunnialliset hallitusmiehet
otamme päällemme ja vastaamme, että yhteinen velka kokonaan eli
suurimmaksi osaksi tulee suoritetuksi ilman Teidän kulutustanne, jos
vaan suostutte kolmeen asiaan, niitä tehdäksenne.

»Ahaa!» huusivat rikkaat talonpojat: »Siinäpä se juuri on!»

Toivonen puhui: »Kuulkaat minua ja ajatelkaat tarkkaan, jos ma puhun
oikeen eli ei. Täällä on Kultalassa nuin sata taloutta.»

»Se on tosi» huusivat talonpojat.

»Kukin talous,» sanoi Toivonen, »saapi vuodessa kaksikymmentä syltää
puita, paitsi risuja, yhteisestä metsästä.»

»Tosi sekin on,» sanoivat Talonpojat.

»Ja niin paljon tarvitseekin joka talous,» puhui Toivonen; »muutama
enemmin, toiset taas vähemmin, jotka ruokansa tuottavat yhteisestä ruan
laitoksesta. Mutta kaikki tulisivat vähemmällä aikaan, jos eivät
leipomisiin, viljan kuivaamisiin (riihiin) ja pesuihin kuluttaisi liian
paljon puita. Arvelkaat vaan, jos yhdessä viikossa kymmenen eli
kaksikymmentä taloa tekevät pesoa eli leipovat, kuinka paljon puita
niin monessa talossa yht'aikaa poltetaan!»

Tähänpä talonpojat sanoivat muristen: »Kyllä se nyt niinki on, mutta
emmähän me taida leivätä elää ja kulkea likaisissa vaatteissa.»

Toivonen sanoi: »Tässä maassa on monta seurakuntaa, jotka ovat paljoa
rikkaammat kuin me, ja kuitenkin paljoa paremmin hoitavat talouttansa
ja säästävät, kuin me. Mutta juuri sentähdenpä ne ovat rikkaammat.
Seurakunta on, joilla ei ole niin paljon metsää, kuin meillä, mutta
heillä on kuitenki puita kylläksi ja vielä myydäkkin. Mutta kuinka he
tekevät? Siellä on usiammalla talolla yhteisesti ainoastansa yksi
yhteinen leipouuni ja kuivausuuni (riihi). Sinne kukin vuorossaan
kantaa taikinansa ja viljansa. Ja kuin niin muodoin ei uuni saa koskaan
jäähtyä, saapi se vähemmällä puiden polttamisella tarpeellisen
kuumuutensa. Se, mä sanon, on oikeen katsoa talouttansa ja säästää! --
Miksi emme taida mekin sitä? Miksi emme jo aikaa ole näin tehneet?
Vastaus: Sentähden että me olemme kaikkeen hyvään taikka liian hitaat
elikkä nerottomat. Ja ajatelkaat myös se asia, kuinka helposti
leipominen ja peseminen asuinhuoneissa eli kotona taitaa koko kylän
saattaa valkian vaaraan. Ajatelkaat, kuinka paljon puita vaan sen
kautta tulisi säästetyksi, että tuvissamme eli asuinhuoneissamme olisi
pienemmät ja soveliaammat uunit, jotka vähemmin puita kuluttavat, kuin
nuot hirmuiset kivimuurit, joita nyt leipomista ja kuivaamista varten
tarvitaan. Puita polttaa on rahaa polttaa.»

Kuultuansa näitä sanoja Kultalalaiset kynsivät päätänsä vähän
närkästyneinä.

Mutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: »Katsokaat kaikin
puolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin
talo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö
ja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja
katsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa
kotona omassa huoneessa? -- Leipoessa ja pestessä palava valkia
pikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä
sentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos
olisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät
pitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin
maksamaan.»

»Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme
rakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja
yhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset
kulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme
tarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?»

Siinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni
pitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan
paremman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia
vielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin
yhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan
riideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen
päätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös
yhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.

Tähän Toivonen sanoi iloissansa: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä
teidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla
ja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt
tästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin
vähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne
yhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.»

»Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita,
tulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt
vuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa,
joka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden
kuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa,
jollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.»

»Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa
metsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä,
kasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti.
Minä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo,
että joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja
tykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain
lehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien
kasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja
muiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän
kymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme
ja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa
kaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi
hirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin
laista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka
vuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja
meille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista
metsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja
puita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi
liian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden
kuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa
taas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. -- Niin on siis meidän
neuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin
on kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme
tarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa
kaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme,
pistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea
tulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.»

Miesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat
olisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin
pitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi,
eikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.




24.

JO KÄYPI AINA PAREMMIN


Hyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja
sanoivat: »Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.»
Mutta Toivonen naureskeli ja vastasi: »Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii
aikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei
Kultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat
kuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli
osotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon
miehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he
kaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa
etteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat
hyviksi ystäviksi.»

Näin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein
rakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä
tuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat
yhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä
järjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan
paikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit
ja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä,
niissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli
Kultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja
Kultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään
nähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli
vähemmin peljättävää.

Mutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi
ajattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään
liene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan
pienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra
Kappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja,
jotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää.
Kaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin
aikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen
tykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa.
Säästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt
kenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa
polttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa
heitä vielä peljättivät.

Kuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton
salaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja
noudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa
uuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän
rahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki
varsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja
vaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin
muitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja
moittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä
ja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä
irtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin
lämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla
oli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin
näkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista,
hirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen
pienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä,
rakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia
parannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. -- Keväillä sanoma kulki
ympärin talosta taloon, muistuttain: »Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen
velan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat
tiluksistamme!» -- Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa
pois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: »Menkööt sinne
ja sinne yhteiset velat!» Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat:
»Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat
taittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!»

Tätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi:
»Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen
kuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo
vähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä.
Noh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt
tuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin
vähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne,
kahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi
että taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin
muutaman vuoden kuluessa maksettu.»

Vielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen
ja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta
ei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin
likellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon
ostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen
neuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös
nuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty
kaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta
hälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli
kuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut
maksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain
varaksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.

Mutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa.
Taitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää,
joka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin
mitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja
tutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa
kunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää
kolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi.
Hän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon,
mitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja
uusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian
metsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä
puita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka
hirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja
muut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli
muistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä
hyvää autettaisiin.

Nämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän
osa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä
puuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai
paremman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden
perään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä,
metsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta
pojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä,
niin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta
vaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei
rajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.




25.

VIELÄ ON PALJON VAIVAISUUTTA KYLÄSSÄ


Kaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä
Kultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei
ainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka
olivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen
kaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita
Kultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet
olivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä,
ja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli
velkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin
kaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa
Kultalasta, sai hän tämän soimauksen: »Etkös häpiä kerjätä, ja olet
Kultalasta?» Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä
»Kullantekiäin kylässä».

Mutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä
oli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui
muutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet
Herra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä,
jotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin
kasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen
opettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä
pieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä,
jotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat
taikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut
toivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan
niitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät
naimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta,
miten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: »Onhan
täällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen
kansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä
pois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.»

Tällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista
Kappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille:
»Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat
nämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat
kaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti
ihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net
alinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä
viettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.»

Hallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen.
Mutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta?
Siinäpä se juuri oli? -- Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta
se oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne
mahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra
Kappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä
parannukseen saattaa; -- mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat
yhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa
huonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia
sieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta
paljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka
muutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja
riettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli
kokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli
täysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin
otetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut
kuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja
pahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin
uskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.

Mutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä
niin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli
viisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä
ja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa
hyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän
antoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen
tuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä
vastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se
neuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen
kunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä
miellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli
näin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa
ja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos
sanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa.
Tällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa,
ilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin
net itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat.
Ja jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän
siitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen
auttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin
ihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata
taitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä,
sitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos
havaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä
hyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja
rohkaisi erehtynyttä.

»Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla
köyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!» sanoi muuan päivä Toivonen
Kappalaiselle: »Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset
ovat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja
net imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen
tervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni
vaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on
vaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.»

Kappalainen vastasi ja sanoi: »Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun
sydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen
asukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä
paikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä
almuja jakaillaan.»

Siihen sanoi Toivonen: »Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi
ollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi.
Parahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia.
Mitä niiden kanssa pitää tehtämän? -- Olenma muissa seurakunnissa
nähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain
talonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa
nauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja
kivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus
joutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus.
Toisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä
olen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella
elätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net
olivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun
pienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin
pahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä,
mutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta
siihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden
tykönä he asuivat. -- Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin,
ajatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin
auksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi.
Minä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä
kyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka,
jos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla
pieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä.
Minä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis
avattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä,
mutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti,
Turkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein
löytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.»

»Tiedän minä myöskin kyllä,» sanoi vielä Toivonen: »että monessa
paikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita,
sinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta
armeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net
kovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan
helpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita
ajattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran
kunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla
hävyttömällä tavalla välttää!»

Näin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa
ja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: »Ajatukseni tästä
varsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa
niitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja
parantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.»

Toivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet
kerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra
Kappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä,
kuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä
kanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla
vaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon
kylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja
kuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja
toinen asian haara oikastiin ja paranettiin.




26.

MITÄ KULTALALAISET TEKEVÄT KERJÄLÄISILLENSÄ


Koska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön.
Kuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita
kulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta
kerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja
sitä suurta lapsijoukkoa.

Ensistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin
paljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli,
nikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia
muita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin,
että siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin
kaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille,
eri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle
erittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri
makaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä
ja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty
polstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton
kanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli
eli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. »Ei pidä sentähden laittaa
aivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,» sanoi Toivonen: »mutta niin että
he saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.»
Sentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi.
Katossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa,
hamppua, puita ja senkaltaista.

Koska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat
hallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään
elättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne
kaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas
kulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei
ollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat
sinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli
huoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin
kanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa
tuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten
huoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat
näyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin
oli raitis asunto.

Näin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan:
ne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa.
Mutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman
eroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona
vanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos
vanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa,
niin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli
myöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään
rikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja
jumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä
vaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua,
jos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet,
ei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra
Kappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä
rakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän
oli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan
tahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen
ihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin
huolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa
pahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään,
siihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään,
varastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.

Kuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät
katon alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä
pääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään
elättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan
pitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää
silmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä
elättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.

Sentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies
holhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle
uskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja
tuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän
huoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin
tarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat
ruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen
varoilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin
työtä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä
maksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä
vaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille
hyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä
ansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä
pantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä
tarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia
säästämään.

Kunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin
hänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen
oli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten
hoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli
syitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden
virkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti
eroitetuksi virastansa.

Tämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen
holhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin
holhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä
työstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja
suuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota,
paljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus
holhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen
uskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja
auttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt
köyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli
syy koko elinkautensa olla kiitollinen.

Mutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille
köyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi
tähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: »Sepä nyt olisi
vasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita
leipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten
huoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta,
ja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle.
Kotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka
ovat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa
päivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.» Ja niin tehtiin. Joka ei
tahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä
istua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja
potaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi
huolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä,
hän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan
tiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita
rahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha
pantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä
kasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. -- Joka kirosi ja
sadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli
sopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta
joka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan
tilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä
päästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja
kelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää
vaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa
ja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki
ilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka
itsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan
keittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä
he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän
omaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään
kuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut
hetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin
pitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan
keittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut
katsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko,
toisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin
pakotetut omaa etuansa pyytämään.

Ja työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti
kaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata
vaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää
jyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua
j.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen
arrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää
oman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli
saanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen
holhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.

Vielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja
lähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita
ojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja;
metsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja
muita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja
timmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä
talvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat
vähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi
valmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja
peltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli
hamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä
kesällä että talvella.

Vaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa
peltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata;
villaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein
tarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös
sukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä
tehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli
heille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten
koko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman
kerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla
siitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen
hallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja
ruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään.
He olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen,
holhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja
rakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota,
piti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä
tuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.

Vielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki
itse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he
kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista
ja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit
j.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja
työ-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi
enemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan
eli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin
muita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät,
taisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat,
kaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin
intressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä
töitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään
tarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli
korkorahaa.

Kuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi
sitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä,
katosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli
yhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin
se joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan
avuta.

Kaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka
vähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa
ihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän
piti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne
tulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän
puhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa
tilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä
kohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että
ijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin
heidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.

Muutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin
tahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja
todistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella
tavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se
oli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman
kerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä
elättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin
käsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa
jälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa,
ja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.

Mikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja
enemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja
varsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan
itse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä,
pukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan
huolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä
saadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa
istutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli
fabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat
kelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin
helppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet
ansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen
elämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin
lukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä
saadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi
tehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä,
sitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin
kaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa
huoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita
j.n.e.




27.

KOETTAA ON PAREMPI KUIN MIETTIÄ


Kultalassa oli niin kuin muuallakin. Koska vaan joku ymmärtävä ja
toimellinen mies toi esiin jotain uutta neuvoa, josta olisi ollut
silmin nähtävä etuus ja voitto oli jokainen sitä vastaan ja koki sitä
estää. Silloin kukin oli täynnä pelkoa ja epäilyksiä; silloin kukin
puisti päätänsä, kohotti hartioitaan ja hoki sitä vanhaa kaikkein
laiskain ja toimettomain sananpartta: Olkoon sillänsä; ei siitä tule
mitään.

Toivonen kyllä sen tiesi ja oli koetuksesta ja vahingosta tullut
viisaammaksi. Jos hän oli Kultalalaisille edeltä käsin ilmoittanut
kaikki mitä hänellä oli mielessä ja tarkoituksena köyhäin holhouksen
suhteen, olisivat kaikki peljästyneinä peränneet, nähneet tuhansia
esteitä, ja suorastaan hyljänneet hänen neuvonsa, huutain: Olkoon
sillänsä; ei siitä neuvosta tule mitään.

Mutta Toivonen ajatteli: Koettaa on parempi kuin miettiä. Ei hän ollut
virkaveljillensäkkään, toisille Hallitusmiehille kaikkia ajatuksiansa
ja tuumiansa ilmoittanut; sillä he olivat kyllä hyväntahtoisia ja kelpo
miehiä, mutta pelkureita ja epäileviä. Sentähden hän ei sanonut
heilienkään muuta kuin vähitellen yhtä asiaa kerrassaan, jota juuri
piti tehtämän.

Niin ensin kirjoitettiin ylös köyhät ja kerjäläiset lapsinensa, joista
muutamat laskettiin omiin huoneisiinsa asumaan ja toiset pantiin
vaivaisten huoneeseen. Se oli pian tehty. Sitten määrättiin joka
perheelle holhojansa, ja hänelle selitettiin Herra Kappalaiselta mitä
hänellä oli tekemistä. Sekin tuli viimen toimeen. Sitten hankittiin
höyliä, kirveitä, sahoja, rukkeja, kangastuoleja j.n.e. vaivaisten
holhouksen yhteisillä rahoilla. Eikä sekään ollut mikään noitakeino;
niin kuin myös villan osto, hamppuin ja pellavain kylvö, kehräys ja
köökin uusi rakennus. Näin tuli vähitellen yksi asia toisen perästä
matkaan saatetuksi; jokainen asia erittäin ei katsottu vaikiaksi; niin
tuli koko asia toimeen, ja vahvistettiin korkialta Esivallalta varsin
kehoittavilla kiitossanoilla. Saatiinpa kyllä jälistäpäin kuulla, että
myöskin muutamat Esivallan herrat olivat katsoneet tätä asiaa
mahdottomaksi ja sillen nauraneet, koska se jo, heidän tietämätänsä,
oli täydessä toimessa.

Pahimman seikan eli esteen tekivät alusta vaivaisten huoneen asujat;
eivätpä ne ollenkaan tahtoneet maata niissä ahtaissa makauskammioissa.
Mutta heille sanottiin: Tehkäät viriästi työtä, niin saatatte
itsellenne vuokrata eli rakentaakkin parempia huoneita. Mutta eivät he
tahtoneet tehdä työtä; sentähden tulivat pimiään huoneeseen kylmälle,
huonolle rualle. Sepä heille vielä vähemmin kelpasi. Muutamat koettivat
tottelemalla parantaa tilansa, ja antausivat onnensa alle, olletikkin
talvisaikana, koska ei ollut huvittava ajella pitkin maanteitä ja maata
ulkona. Koska he kerran olivat saaneet nauttia parempaa ruokaa ja
nähneet itsensä paremmin kohdattavan, olivat tottuneet työn tekoon ja
heillä jo oli muutamia Ruplia säästökassassa vanhain päiväin varaksi
eli lapsillensa, jäivät he sinne varsin kernaasti. Sillä he eivät
tahtoneet jättää tätä pientä kasvolle pantua tavaratansa, mutta
ahkeroivat sitä enentää. -- Toiset taas juoksivat tiehensä ulos
mailmaan, saadaksensa elää joutilaina ja kerjätä. Se nyt oli heidän oma
asiansa, ja seurakunnalle oli vaan se hyvä siitä, että pääsi niitä
elättämästä. Muutamat näistä poisjuosneista eivät enään näyttäneet
silmiään. Eikä se Kultalalle ollut mikään paha onni. Toiset taas
tulivat, kerjäläisinä, kiini otetuiksi Kruunun Palvelioilta ja tuotiin
takaisin. He saivat ensin istua pimiässä huoneessa, ja sitten pantiin
työhön niin kuin ennenkin. -- Ei ajastaikaakaan kulunut, ennen kuin
vastahakoiset olivat suostuneet tähän järjestykseen, eikä ollut enään
yhtäkään kerjäävää Kultalalaista, paitsi niitä muutamia vieraisiin
maihin poiskaranneita.

Omissa huoneissaan asuvat perheet myöskin olivat alussa vastahakoiset,
ja tahtoivat elää entisessä liassaan ja saastaisuudessaan, johon olivat
harjauneet. Ja he valittivat ja huusivat hirmuisesti Kultalalaisten
kovasydämmisyydestä, jotka eivät tahtoneet antaa heidän syödä ja juoda
ilman rahata, eikä ees antaa heillen rahaakaan. Mutta nälkä ja pimiä
kamari vihdoin taivutti kankeimmatkin ja uppiniskaisimmat, ja
Kultalalaiset pitivät kiinni siitä, että joka tahtoo syödä, hänen pitää
tehdä työtä, joka tahtoo hyvää nautita, hänen pitää hyvää tehdä.

Vaivaisten holhous oli ennen maksanut paljon. Nyt ei se maksanut
mitään. Ei Kappalainen, eikä Toivonen, eikä Elsa tahtoneet siitä koota
rikkautta. Köyhäin piti itsensä toimittaa heillen määrätyt
vartiavirkansa. Jollen sellainen toimitus uskottiin, sillen se oli
kosto eli palkinto hänen hyvästä käytöksestänsä; jolta se pois
otettiin, sillen se oli rankaistus. Niin kaikki virkaa pyysivät toinen
toiseltansa. Vaivaisten huoneen kryytimaat ja muut tilukset antoivat
elatusta kyllä; ja myös ne maan tilkat, jotka köyhät perheet olivat
yhteisestä laitumesta saaneet osaksensa, tulivat satoisammaksi,
yhteisesti viljeltynä ja korjattuna. Viriät maksoivat arrentimaitensa
annoista vaivaisten huoneelle elatuksensa ja vaatteensa, ja mitä jäi
yli, tehtiin rahaksi, ja pantiin säästökassaan heidän nimeensä.

Miehet, jotka tulivat vaivaisten huoneeseen, olivat ensin olevinaan
aivan taipumattomat ja kelvottomat höyläämään ja sahaamaan, kutomaan
j.n.e. Mutta heidän täytyi oppia. Kaupungista tuotettu mestari pian
pani asian toimeen. Hän oli ymmärtävä ja nerokas mies, Herra
Kappalaisen hyvä tuttu ja ystävä. Näin muodoin köyhäin vaatteet
maksoivat aivan vähän, ja penkit, tuolit, sängyt, kaapit ja muut kalut
ja aseet, niin myös huoneen parantaminen ja korjaaminen eivät maksaneet
melkein mitään. Täällä asuvaisten täytyi myöskin rakentaa tarvetkaluja
niillen köyhillen, jotka olivat omissa huoneissaan; niin kukin perhe
tuli niillä varustetuksi ja tottui parempaan elantoon.

Niin kuin köyhäin holhousrakennukselle ja vaivaisten huoneelle siitä
oli hyvä etu, että niin monet kädet tekivät työtä ainoastansa ruan ja
vaatteiden tähden; niin oli myös köyhillenkin siitä hyöty ja tavaran
kartutus. Sillä mitä he yli ne määrätyt kahdeksan tiimaa päivässä
askaroitsivat ja ansaitsivat, sen he saivat tehdä rahaksi ja panna
säästökassaan; samaten mitä he arrentimaistansa saivat yli. Eikä ollut
tämä vähä etu. Ihmiset tulivat työhön mieluisemmiksi ja saivat halun
säästää ja tavaratansa kartuttaa, nähden muka edessänsä sitä aikaa,
jona ehkä taitaisivat elää aivan omin varoin ja parempata elantoa
nautita.

Kaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä
he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi,
myytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki
käyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net,
joilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään
virkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä
käytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon
kyllä oli hakioita.

Oli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä.
Ei ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat
siellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies
havaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän
pois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli
kaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään
myöskin tullaksensa taitaviksi.

Kylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua
ja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen,
jos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja
kerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei
ollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui
peltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin,
että kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea
aina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että
pitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja
teki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet
tulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä
metsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita
iloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään
metsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli
vielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja
rakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa.
Mutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin
Kultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava
Toivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin
koetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja
siinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa,
hartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä
myös tapahtuukin mitä oikia on.




28.

TAASEN JOTAIN UUTTA


»Mitään tuo Toivonen nyt taas askaroinee?» kysyivät talonpojat
keskenään. Sillä muiden joutilaina ollessa, hän juoksi ympäri peltoja
ja maita koulumestarin ja muutamain nuorten poikain kanssa; he
kantoivat myötänsä ketjuja, pistivät maahan pitkiä seipäitä, ja
Toivonen kurkisteli niiden päälle yli pienen, korkiajalkaisen pöydän,
eikä saattanut niitä kylliksensä katsella. Ja koulumestari Juhanakin
sitä myös teki kernaasti. Eikä niissä seipäissä ollut mitään
katsomista.

Näin kului melkein vuoden aika. Ja kuultuansa että Toivonen oli
mitannut kaikki maat ja pellot, ja pani net ja kaikki tiet ja polut
paperillen, tuli monelle pelko. Sillä taas kuului puhet sodasta; ja he
luulivat Toivosen aikovan saattaa maan vihollisten käsiin.  Mutta näin
oli asian laita. Toivonen taisi maanmittauskonstia ja hänellä oli
kirjoja joissa sitä selitettiin. Ja hän oli Juhanallenkin opettanut
sitä konstia, niin myös muutamillen kylän pojille, jolla oli terävä ja
tarkka pää sitä ymmärtämään. Ja koska nyt yhteiset metsät olivat varsin
tarkkaan mitatut, tuli hänellen mieleen, vähitellen väliaikoina mitata
kaikki kyläkunnan tilukset, tiet ja polut ja siitä tehdä suuri kartta.

Kartasta nähtiin aivan selvästi joka maan tilkka, joka polku, joka
aita, joka talo. Joka tynnyrin ala oli kartassa neljäkulmaisen tuuman
suuruudessa. Ja tämä suuri kartta, koska oli valmis, ripustettiin
seinälle kylän yhteisessä kokoushuoneessa. Nyt talonpojat sinne
juoksivat joka päivä karttaa katsomaan, ja olivat varsin kummissaan.
Sillä he pian siihen tottuivat, ja kukin tunsi peltonsa, kryytimaansa,
niittynsä. Ja mikä paras oli, joka tilukselle eli pellolle oli
kirjoitettu sen laveus, tarkkaan aina korttelin päälle. Nyt vasta kukin
tiesi, kuinka suuret hänen peltonsa ja niittynsä olivat, ja hän
kirjoitti sen ylös tiedoksensa. Tämä ei ollut vähä asia ostaissa ja
myydessä; sillä tähän asti oli tiluksia arvattu vaan askeleista, ja
moni oli sanonut net liian vähäksi, moni taas liian suureksi. Tästä oli
siis suuri hyöty.

Mutta Toivonen sanoi talonpojille, kuin he karttaa katselivat: »Tämä ei
ole suurin hyöty tästä; vielä minä tiedän paremman.» Heidän sitä
kysyttyänsä hän vastasi: »Jos ette ole sitä arvanneet Kynttilänpäivään
asti, niin minä sen teille sanon.» Mutta eivätpä he sitä arvanneet.

Kynttilänpäivän tultua ja kyläkunnan kokouttua kaikellaisten asiain
suhteen, Toivonen astui esiin, koska kaikki muut asiat jo olivat
päätetyt, ja sanoi:

»Te jo tunnetta kyllä kartan kaikkein tilustemme yli, niin kuin sen
Kouluttaja Juhana koulupoikinensa on tarkasti ja koriasti tehnyt. Hyvät
ystävät ja kylänmiehet, kullakin on siitä ollut eri ajatuksensa, ja
minulla myös minun ajatukseni. Ja net minä nyt tahdon teille
ilmoittaa.»

»Katsoissani maantiluksia, joita me kasvoimme hiessä viljelemme, ei
ilman Herran Jumalan siunaukseta, kävi minun usein sydämmelleni, että
työ meillen tekee niin paljon vaivaa; ja minun kävi usein sydämmelleni,
ett'ei ole kaikki vielä niin hyvin viljelty, eikä sentähden anna
niinpaljon, kuin pitäisi. Ja minä vielä kerran loin silmäni kartallen,
ja katso, minun sieluni silmät aukenivat, ja minä havaitsin mikä on
päävika maanviljelyksessämme.»

»Hyvät ystävät ja kylänmiehet, se on nyt aivan selvä asia, että jos
vaan keskenänne suostutte, niin taitavat teidän peltonne ja muut
tiluksenne vähemmällä ajan, työn ja rahan kulutuksella tulla
viljellyksi ja korjatuksi, ja paljoa satoisammaksi, kuin tähän asti.»

Siihen huusi moni talonpoika: »Kyllähän me siihen ilman vastukseta
suostumme, jos ei tule maksamaan niin paljon kuin ennen.»

Toivonen sano: »Minä teillen toivotan siihen onnea. Minä sanon teillen,
mitä tähän asti on saattanut paljon kulutuksia, joita nyt taidatte
säästää, jos tahdotte. Se on aika! -- Kukin teistä on nimittäin taikka
perinnön kautta, eli ostolla saanut maantiluksensa, niin kuin net
olivat. Niin hänellä on yksi palainen vuoren syrjällä, toinen metsän
takana, toinen taas tuolla puolen siltaa, toinen maantien vieressä,
taas toinen ojan rannalla j.n.e. Näin häneltä kuluu aivan turhaan monet
ajat yhdestä toiseen juostessansa, samaten piioilta ja rengeiltä; niin
myös sonnan veto ja muut ajot sinne ja tänne paljon aikaa kuluttavat.
Näin suuri osa päivää, jona olisi taittu työtä tehdä, menee turhiin
juoksuihin ja kulkuihin. Renki ja piika saa palkkaa edes ja takaisin
kuljettuaan, josta ei ole yhtään hyötyä. Sentähden tulee sitä vähemmin
työtä päivässä tehdyksi, ja maa sitä vähemmin oikialla toimella
viljellyksi, että puuttuu siihen työhön tarpeellista aikaa. Monikin
pelkää, vielä enempää maata ostaa, sillä että hän tuskin voi täydellä
toimella korjata ja viljellä mitä hänellä jo on; eikä hänellä
kuitenkaan ole paljon. Mutta alinomainen kulkeminen yhdestä paikasta
toiseen kuluttaa ajan. Jos olisivat kaikki hänen tiluksensa yhdessä ja
vieretysten, taitaisi hän yhtä paljolla väellä, ja samalla aikaa
korjata kahta vertaa enemmin maata, kuin hänellä nyt on, ja tulla sitä
rikkaammaksi.»

Talonpojat sanoivat: »Kyllä se on aivan oikein, mutta eipä sitä saata
auttaa. Eihän saateta peltoja ottaa selkäänsä ja niitä kantaa yhteen
joukkoon.» Toivonen sanoi: »Sen taidatte, jos tahdotte, koska teillä nyt
on kartta, ja nyt kukin tietää, kuinka suuri jokainen maanpalaisensa
on. Mutta senmä teille myös sanon, että asialla on paljon esteitä ja
vastuksia. Teidän pitää keskenänne vaihettaa ne hajalla olevat maan
tilukset, niin että vihdoin jokaisella on maansa yhdessä paikassa, niin
kuin olisi vaan yksi maa eli kantti. Siitä kukin suostukoon naapureinsa
ja rajaikkoinsa kanssa. Annettakoon väliä sillen, jolla on joku määrä
enemmin eli muutoin parempaa maata, kuin toisella. Ja joskin yksi eli
toinen tulisi vaihettaissa vähäisen tappamaan, voittaa hän kuitenkin
kahta vertaa siinä, että hänellä on kaikki yhdessä. Jos ette sovi
keskenänne, ottakaat vakavia, ei kumpaisenkaan puolta pitäviä
arviomiehiä eli kohtuullisia riidan ratkaisioita, elikkä heittäkää
arpaa. Sen mä vielä sanon: älkäät antako minkään esteen eli vastuksen
teitä peljättää, älkäätkö olko sentähden tytyväiset entiseen, että niin
kauvan olette siihen tottuneet; tässä on se asia hankkeissa, että
taitaisitte tulla rikkaammaksi ilman suuremmata vaivata.»

Toivosen näitä puhuttua seurakunta erkausi kukin päätään puistain.
Kaikki kyllä sanoivat, sen neuvon olevan varsin hyvän, mutta eivät
luulleet koskaan saattavansa tulla siitä sopimaan.

Kuitenkin muutamat joutilaisina hetkinä ajattelivat, minkä palaisen
maistansa he saattaisivat antaa sille eli tälle saadaksensa siltä
tilkan, joka oli hänen maansa vieressä. Ja rupesivatkin leikkiä muka
läskein siitä puhumaan naapureinsa kanssa. Heillen ei ollut tarjottu
maantilus aina sopiva, mutta he tahtoivat toista, joka oli kolmannen
miehen. Sitäpä sitten molemmat puhuttelivat. Yksi kehoitti toista. Pian
kukin rupesi neuvoittelemaan, miten saattaisi tiluksensa saada yhteen
jatkoon. Ennen pitkää oli melkein yhteinen keskusteleminen tästä
asiasta. Moni vaihetus tuli toimeen, monesta ei tullut mitään. Aina
tuli jotain päätetyksi. Kultalassa oli niin kuin auksionissa eli
markkinoilla, liiatenkin talvisaikana, koska oli enemmin aikaa ja
iltapuhteella tultiin toinen toisensa kotiin puheskelemaan: Sillä mennä
krouviin ja siellä juoda eli ryypätä ylös rahansa ja tulla järjettömän
eläimen kaltaiseksi, sitäpä jo häpesi jokainen kunnon mies kylässä.
Ennen he joivat juotavansa kotona vaimon ja lasten tykönä.

Toivonen oli sanonut, että tällä tilusten vaihetuksella oli esteensä ja
vastuksensa. Ja niin olikin. Mutta puolen vuoden kuluttua oli kuitenkin
jo viisi isäntää suostuneet tilustensa vaihetuksesta ja melkein saaneet
kaiken maansa yhteen jaksoon. Tämä toisia pisti vihaksi. He varsin
hyvin näkivät siitä olevan suuren voiton. Koettivat siis saada hekin
asiaa toimeen. Kylän kokoushuoneessa oli illoilla väkeä alinomaa. Aina
seisoi kartan edessä muutamia talonisäntiä, jotka keskustelivat ja
riitelivät, niin että uloskin kuului, ja erkausivat vihapaissään, mutta
tulivat taas yhteen uusia tuumia tuumailemahan. Mitäpä tästä oli? Vuosi
vuodelta saatiin tilukset enemmin ja enemmin yhdistetyiksi, ja silmin
nähtävä oli mikä voitto ja hyödytys siitä karttui.



29.

KUINKA KULTALA NYT OLI


Olikin Kultalan kylä nyt oikia Kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain
kryytimaiden keskellä, ikään kuin peitettynä hedelmäpuilta,
piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin
Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja siliät niin kuin
polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu
hedelmäpuita niin kauvas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johonkuun kylään, vaan komiaan
markkinapaikkaan eli pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei
juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa
ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkiät; ovet ja pielet
aina pestyt ja maalatut; huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,
sillä yhteisen kylän-asetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt
valkian vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti
tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen
johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä
sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja
mettiäispesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat
toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin
heidän päällensä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa
tytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin
töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä
vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskioita ja
ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivomattomia pörröpäitä;
voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret
miehet kernaimmin katsoivat Kultalan tyttöjä; sillä net olivat ei
ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin
tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika
otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljon rahaa,
oli kuitenkin paljon hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi
naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies
sai vasikan nahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se
tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän
hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta
ei ees nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten huoneen
asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni
pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneeseen.
Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liata ja viata,
akkunat ja pelit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niin kuin
monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli
asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen
elämä. Siellä oli paljon ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu
kestikiivaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä
kahdesta-neljättä köyhistä kullantekiäin-liittolaisista oli perinnön
kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka
nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain
huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,
mettä eli mitä oli muita kylän herkkuja; elikkä istuivat viheriäisessä
ruohossa leikiten ja iloiten; eli puhtailla penkeillä huoneiden edessä
varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he
tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat
toisten laulaissa eli soittaissa. Ymmärrettävä on että nämät kaupungin
herrasväet eivät olleet kiittämätä ja kostamata tätä iloa ja huvitusta,
jota he Kultalassa nautitsivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt
rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat
vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä
ajain. Ja missä olikaan parempaa eli hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,
miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat käyneen toteen, että
Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat
kuulustelleet, millaiset net taijat olivat, jäivät he vaan istumaan
vanhaan likaansa, ja elivät niin kuin ennenkin. He osottivat vaan
kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat
kullan-tekiäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.

Eivätkä siitä Kultalalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,
heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. Het elivät tätä hyvää
elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä
he pitivät sunnuntain oikiana lepopäivänä. Krouviin he nyt ei menneet.
Olipa heillä kotonansa virvottavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset
usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta,
Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja
olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja
tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai
kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen
illoilla toistensa tykönä; kussa heitä ravittiin talonpoikaisella
rualla ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla.
Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjänkäynnistä, tai
muusta ylellisyydestä eli irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan.
Sillä sekä parempi olo, että koulussa saatu parempi oppi oli heidät
totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei
havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja
eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli
yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska eli kallis, heidän puheensa
hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta,
mutta tarkka, hyväsydämminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli
ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset
asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,
tultuansa rikkaammaksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja
suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpiäksi, antoivat
tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin
verkoihin ikään kuin kaupungin herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää
suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin
krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he
sanoivat: »Joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö
taas ruveta kaikki menemään takaperin!» Ja oli yhteinen mielipaha ja
närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta,
kiitettävästä elämän laadusta; ja vaadittiin että kylän hallitusmiesten
piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä
Toivoselle, mutta siihen sijaan häntä oikeen ilahutti. Ja niin tuli
toimeen yhteinen ankara kylän asetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus
ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin
pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahan arvosta, juopumiselle,
sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluille ja muulle
vallattomuudelle määrättiin kova rankaistus ja sakko. Tästäpä tuli
ettei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut, että jos tulikin
joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävytöntä eli väärää,
häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpiän ja rankaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja
nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin
tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,
kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: »Tahdotteko noudattaa ja seurata
tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?»
-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret vastasivat yksimielisesti
korkialla ja selkiällä äänellä: Me tahdomme.




30.

RISTIÄISET


Toivoselle tapahtui siihen aikaan suuri sydämmen ilo ja riemu, jota hän
jo kauvan turhaan oli halainnut. Hänen rakas hyvä vaimonsa, Elsa, oli
hänelle synnyttänyt terveen ja virkun pojan. Hän oli niin kuin
taivaassa.

Ja hän meni yhden ystävänsä tykö, joka oli niitä kaksi-neljättä
liittolaisia. Sitten hän sanoi: »Hyvä ystäväni, en ole tähän asti
sinulta vielä mitään anonut, ja nyt tulen ensi kerran. Vaimoni makaa
lapsen-vuoteessa, enkä saata häntä jättää yksinänsä ja mennä
kaupunkiin. Mutta minä tarvitsen viisi sataa ruplaa, jos ei pitemmäksi
kuin viikon ajaksi, ja jos on mahdollinen kultarahoissa. Tahdotkos
minulle niin paljon lainata viikoksi?»

Toinen vastasi: »Onhan minun niin paljon sinua kiittämistä; miksikä en
tahtoisi? Juuri nykyisin sain kahdeksan sataa ruplaa, jotka ovat vielä
tallessani. Mutta niitä on osa hopiarahaa. Jos tahdot, niin ota kaikki
niin kauvaksi kuin tahdot.»

Toivonen sanoi: »Minä kernaasti tahtoisin kaikki kultarahassa; se on
minulle sangen tarpeellinen.»

Ystävä vastasi: »Yhtä kaikki, kyllämä siihen neuvon keksin. Milloinkas
net tahdot?»

Toivonen vastasi: »Tuo minulle rahat huomen illalla kello kahdeksan
minun kotiini. Mutta älä siitä virka kellenkään mitään.»

Tämän asian näin toimitettuansa, Toivonen meni toisten liittolaisten
tykö, ja puhui kullenkin samoilla sanoilla, kuin ensimmäiselle, ja anoi
viisisataa ruplaa, jos mahdollinen oli kultarahoissa. Ja kukin oli
iloissaan, kerran toki saattavansa tehdä tällen kunnon miehelle työn,
ja lupasi tuoda hänelle rahat. Hän käski jokaisen tulla tykönsä
seuraavana päivänä illalla kello kahdeksan aikana.

Ja he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei
heidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty.
Kukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin.
Toivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan,
kaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin
olivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko
hatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan
katselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten,
samat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri
pani kynttilät seisomaan.

Toivonen sanoi nyt: »Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä
olen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.»

Niin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli
pahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen
hän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: »Yhtä kaikki se on. Antakaat
mitä tahdotte.» Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja,
muutamat sedeleitä ja reverssejä.

Sitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: »Muistakaat se, koetuksen
aika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän
viikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle
pöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa
sitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet
kokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan
niitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin
viisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa
kuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja
minä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte
ymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin:
itse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras
elämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja
teidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää
lupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne
sydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin
käymään. -- Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette
rikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja
että rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa
auki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin
rehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta
keinoa odottaneet oppiaksenne?»

Tähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: »No, olemmehan me tuon
jo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme
kerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka
meidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät
paremmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi
emme olisi koskaan tulleet tälle tielle.»

Toivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen
kiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja
hän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta
oli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he
sanoivat: »Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän
tulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä
vaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä
pelkää kuolemaa.» Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen
ympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen
rinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.

Hän vastasi: »Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani,
vielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja
myöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä,
ynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se
hyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein
velvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja
kuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten
keskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä
miehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan
otsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan
tultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen
elatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja
matkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin
itse näitte, kävi minuakin katsomassa.»

»Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä
olevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut
varojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne
jäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt
myllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä
sydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän
seassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen,
ett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja
kunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan
vanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin
heiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa,
sillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana
vein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni
upseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja
esivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin
tuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa,
tuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni,
sillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään
ei se haita mitään.»

Näin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen
onnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että
tuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: »Mitä nyt
arvelette? -- Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te
minun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan
hyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon
mieheksi.» Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä
he häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen
onnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin
ristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa,
juuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.

Kuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti
ristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan.
Mutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä
lastansa ja sanoi: »Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti
iloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle
suuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle,
katsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset
eivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei
pidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso,
tänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme
kukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen
kyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla
kaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja
meidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä
koivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle
pujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet
viheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.»

Näin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja
hänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: »Kuulinki minä yöllä
usein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.»
Eikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle,
katsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole
hellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin
sopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten
onnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja
totinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta
taivaan ilosta, joka meitä odottaa.

Elsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen
vanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei
saattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat
kaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: »Ei suinkaan
sellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan
eli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.»

Hänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia
Toivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein.
Jokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle;
muutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita,
ja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita,
toiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista.
Niin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki
lapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat
Toivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen
ääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei
ole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.

Nyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille,
ensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen
isänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä,
sekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja
ystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä
sivuitse: »Hyvää huomenta, Isä Toivonen!» Sitten häntä kaikki
seurasivat kirkkoon.

Lapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen
kauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää
Esivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna
ja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi
sydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina
enenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja
itkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja
hän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän
hallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän
nyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä
vuodattain mainitsi Toivosen nimen -- silloin oli yhteinen itku ja
tyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti
kaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin
tunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein
hyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti
saarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen
seurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella
veisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan
esivallan edestä.

Toivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna,
vaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja
meni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin
Elsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen
tykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja
molemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net
sanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat
toiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen
puisti päätänsä ja sanoi: »Se on minulle liian suuri kunnia; en minä
sitä ole ansainnut.»

Mutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin.
Hän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä
talosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti
kaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli
täynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja
joka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät
nuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua
huoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.

Puhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä.
Ja Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen
ja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.

Totisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi
viimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä
Jumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.








End of the Project Gutenberg EBook of Kultala, by Heinrich Zschokke

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTALA ***

***** This file should be named 18433-8.txt or 18433-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/1/8/4/3/18433/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

*** END: FULL LICENSE ***