Siperiaan karkoitettuna : Muistelmia ja vaikutelmia

By Heikki Välisalmi

The Project Gutenberg eBook of Siperiaan karkoitettuna
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Siperiaan karkoitettuna
        Muistelmia ja vaikutelmia

Author: Heikki Välisalmi

Release date: September 20, 2024 [eBook #74451]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIPERIAAN KARKOITETTUNA ***





SIPERIAAN KARKOITETTUNA

Muistelmia ja vaikutelmia


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.




SISÄLLYS:

    I. Ennen matkallelähtöä.
   II. Hämeenlinnasta Pietariin.
  III. Pietarin siirtovankilassa.
   IV. Pietarista Tomskiin.
    V. Tomskin vankilassa.
   VI. Tomskista Narymiin.
  VII. Määränpäässä.
 VIII. Kuka kukin oli.
   IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät.
    X. "Naapurissa" kylässä.
   XI. Viranomaiset ja me.
  XII. Narymista Tomskiin.
 XIII. Taas uusilla asuinsijoilla.
  XIV. Kotiin.




I.

Ennen matkallelähtöä.


Niitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja
olioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun
tielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut
tehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent.
lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä
kaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän
valmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti
lainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja
tiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput.

Siitä on minulla vieläkin elävä muisto.

Maailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia
kansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli
tulossa.

Allekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten
huomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4.
pistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä
astua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä
tietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai
lieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin
tavoin.

Miten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta
tapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman
tutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla,
ja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin
lähettää vankilaan.

Mistä sitten sakotettiin?

Paljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut
kyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna
sanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni.

Ja "tuomareina" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeri
Holpainen.

Niin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään
asioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan.

Mutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeri
Holpainen oikeassa karvassaan.

Lääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan,
että lääninsihteeri haluaa puhutella minua.

— Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten.

Lääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava
vastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle,
tarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan
kyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.

— Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta
uskokaa nyt toki kerrankin _miehen sanaa_, että minä olen syytön.
Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä
sakottaisi, mutta minä olin voimaton.

Minä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä
herraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi
koko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että
pari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä,
eikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin
koettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa.

— Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt
puolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin
pari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan
menoani...

— Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia
minusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan
voi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte.
Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte
mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta,
lohdutteli hän vielä.

— Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi.

— Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka
kaksi viikkoa.

Minä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei
minut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja
passittivat lääninvankilaan.

Minä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin
muihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina
vaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin
tällä kertaa puhui totta.

Hyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni
tarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen
siitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka
edessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti.

Ja sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla
kamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli
tietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä
mielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri
Holpaisen juudas-tyypin.

Minä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan
lääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa,
mikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan
valmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen
saakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — "tutkintovankina"
santarmien passituksella.

Lääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme
vankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä
saada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa
talossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä.

Olin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä,
sitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää
oikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja
kulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan
niin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä
kuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta
sittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen
yhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä.

Silloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen
naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa
saanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti.

Tuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti
epäluotettavana henkilönä.

— Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää
valmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle.

— Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä
valmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari!

Ilmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille,
mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät,
itsestä ei ole apua.

Sitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat
siinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: "Siperiaan
joudut, jollet ole kiltti." Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona
vanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla
kilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin.

Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta,
mutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka.
Ainoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi
vesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan.

— Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan
karkoitteli.

— Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon
lähetetään kaikki pahantekijät.

Ja se on hyvin kaukana, hyvin kaukana...

Täytyi hakea kartasto kansliasta.

— Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja
tuossa... tuossa Tomsk... Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi...

Otetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen.
Viisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti.

— Ohhoh, onpa matkaa!

Piti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää
Siperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin
kaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään.
Sen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa
kelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei
osaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. —
Entäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi?

Niin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen
valmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan,
mutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut
suostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten
myöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja
älköön minuun vihastuko.

Vaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi
sittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos
vankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa
muutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja.

Mutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä
ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan
ajuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä
täällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan
katselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä
matkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä
jälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa
paremman puutteessa kiusata mieltä.

Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona
käymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin
tulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli,
joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee
taukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa,
johon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun
elämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on
jotain _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee
tarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan.

Poliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä
toistuu sama keskustelu:

— Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli.

— Hyvä on, saat mennä.

Saapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa
voitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko
tartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu
väliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro
vieraallekin!

Poliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan
"ulkomaan eläviä" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko
vain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on
nostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko
seurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole
jaksanut hävittää.

— Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä
raivaa.

— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa
vihaisesti äännähtäjään ja komentaa:

— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin...

— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.

— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.

— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee
tiehensä.

Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja
murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.

Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka
on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan.
Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen
ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa
pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan
häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä
pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on
kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?
— Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri
ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja
sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena,
lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta
pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen
virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.

Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä
vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan,
että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun
kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen
poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä
kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät
lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan
myöhemmin olla ulkokohtaisempi.

Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli
suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi
karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt
jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta
mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa
vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä
aikanaan.

Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän
tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla
mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin,
niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin
ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon
kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi
kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä
rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen
mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa
uhrinsa, miehen surma se on.

Jotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan
vahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani
(tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen
istumiseni, nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan". Hän kyllä sanoi
tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta
hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut
vähintään kuolemantuomion.

Entä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli
lähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan.

Mutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa
vielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa
kunnon ihmisiä niitä lukemaan.

Ainoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin
päivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä
aikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli leikkisä
mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.

Hiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin
vartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä
tuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö
tuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku
puristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan
Siperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa
odottavaan eristettyyn vaunuun.




II.

Hämeenlinnasta Pietariin.


Sinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään
rauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut
uskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin
saakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt
muita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta
takaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta.

Samapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta.
Jos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle
säkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen
valopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta...

Varrotaan, varrotaan... pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa
jyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa
ja vierii ... minne vierinee... joka puolella pimeys.

Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee...
kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään
verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua... lyhtyjä... väsyneen
asemamiehen uninen naama... mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni
viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan...

Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?

Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja
näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on
musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä
ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan
vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse
poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme
on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista,
ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta
tahdostaan.

Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin
Helsinkiin, Viipuriin, niin... yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs
ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan
rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri
vaihtelu.

Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen
puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen
vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.

Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen
pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei
ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina
seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella
matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät
monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat
kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin
vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee
yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla
pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää
rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.

Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää
täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon
pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen
tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan,
allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus,
Siperia...

Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme
ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut,
jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita
koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa
persoonallisuutta.

Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu
tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän
muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa.
Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta
osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella
kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.

Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset
rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän
johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on
elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä
tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu
likemmä kolmekymmentä vuotta.

Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla
ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään.
Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein
ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin
niin lujasti, että sen itsekin tuntee.

Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän
edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka
typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on
sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan
junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?

Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on
sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.

Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit.
Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain
suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin
täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?

Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta
vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä
ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin
ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta
nukahtaa.

Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.

Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän
joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut
ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen
tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin
hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten
teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän
maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.

Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys.
Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa,
mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään
kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat:
kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin
läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on
linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri,
sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri
Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan
puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset
yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!

Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?

Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa
tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan
sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs
sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä
mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta
maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä
hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan
vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.

Valkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun
kaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi.

Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista
(valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen
valtakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti.

Valkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä
tunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras
leima...

— Hyv' yötä, synnyinmaa!

Pietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään
herättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan
auto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja
kohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin.

Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi
jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat
luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies,
jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta
huutamatta.

Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas... yhtä matala
mieliala.

Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin
lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä
ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän
raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka
herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle.
Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi,
jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi
katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin
Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka
joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat
ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä
niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.

Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren
ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea
pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:

— Suomen herra, antakaa tupakka.

Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa
paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota
puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy
lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan
tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.

Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa,
jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin
suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta
pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.

Se on Pietarin siirtovankila.




III.

Pietarin siirtovankilassa.


Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni
narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin
ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.

Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat
pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman
hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa
tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan
ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti
hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut
löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan
kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on
saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun
venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain
tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.

Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat
sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin
kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten
vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa
oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen
väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen
vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen
sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.

Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi
vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin
paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni,
vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt
mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi
tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko
toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa
— Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa,
— mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa
salissa, tuskallisen kauan.

Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi
silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen
vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku
ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en
ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot.
Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky
ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on
olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.

Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta
ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et
mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään
ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että
tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua,
kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle
niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan.
Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan
perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu.
Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus
kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.

Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen,
minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva
vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton
yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä
samallaista...

Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen
karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun
haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja
se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö
on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään
myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt
lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu
muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein,
vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa
tarkastettiin.

Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan,
kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää
vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!

Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras,
mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.

Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat
aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä
yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää, leipää...
Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää
vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb,
hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään
oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin,
sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja
kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen
kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.

Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on
mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä
ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia,
valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia
ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen
yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä,
että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia.
Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä
ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija,
ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä
en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin
päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä
liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on
ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.

Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään
lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää
talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt
tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste
oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi
lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista
edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut
tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut
siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko
ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat
nurinpäin.

Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja.
Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu
leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja
tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa
korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen
"hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut
talon tapoihin.

Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän
kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.

Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava
käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen
reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, —
mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen
vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita
tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä
perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo,
etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.

Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen:
"kipitok, kipitok, kipitok"... Jotain sieltä taas tulee, mitähän
mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei
tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy
suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää
ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on
hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni.
Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa,
"tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on
ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa
noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin
yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?

Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä
ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo
seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän
muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut
ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää
paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni
omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin
yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa
venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi
minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini
tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli
naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.

Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain
merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät
minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin
antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä,
eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti
moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin
vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa,
saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään,
koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen,
joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa
kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta
oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. —
Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.

Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä
viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla.
Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan
loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen
silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen
tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!

Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä
pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen
väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen,
ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin
luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen
päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.

Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei
ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen
päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä
on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla
räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan
suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?

Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa
taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole
ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan
palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon
aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies
palaa ja millaisena palaa?...

Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä
mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei
lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat
Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä
ne otat.

Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on
istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys...

Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi,
sitten taas kävellä... Viisitoista tuntia yhtämittaa... Koetat taas
kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain
toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä
vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.

En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran
löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta
Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun
lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten
kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon
rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut...

Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä
pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti
vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa
tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki
pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään
päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa
pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää
tarpeellista kunnioitusta.

Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin
mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo
penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä,
mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli
asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä
kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan
saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä
olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten
sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen
kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin
minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni,
sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa
tallessa — vankilan viranomaisten takana.

Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon,
että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi
lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.




IV.

Pietarista Tomskiin.


Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen
varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi
käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon
niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle.
Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties
monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta
siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen,
että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!

Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä
käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka
vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme
olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli
tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä
edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa
ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan,
ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.

Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään
mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin.
Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen
saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi
ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan
isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me
matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet
etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.

Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa
muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui
livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin
pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle —
yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —,
mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka,
parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli
kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista,
siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin
suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä
paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä... Ei tietänyt sekään
mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua,
sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan
ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan,
vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty
ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui
sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko
sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty
ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset
jo minun saapuessani.

Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan
— sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu
komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin,
Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.

Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me
toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä
pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko
ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä
ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa"
uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen,
että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen
takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan
rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi.
Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani
kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin
ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi
kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.

Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä
oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin
tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä
kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.

Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta
itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja
muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman
päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului
komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas
tuntematonta tulevaisuutta päin.

Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli
riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa
eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin
sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta
meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua...

Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät
sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan
toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan
vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti
mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla
maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain
vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot,
rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee
ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi
hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan
lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua.
"Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut
runsaasti.

Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt
— sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina
nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta
makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan
katonrajassa.

Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä
vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot
estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa
nautintoa tarjoakaan.

Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella
monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa
selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian,
keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu
ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin
valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa
halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä
perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän
vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.

Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.

Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten.
Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai
ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia,
joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti
seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja
hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä.
Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin.

Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita
metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet
monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä
heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on
käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen
hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten
roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä.
Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa
ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen
karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä
matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa
putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. —
Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.

Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja,
vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa
taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene
äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan
raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla
runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin
sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä
seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään
tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien
kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä
olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän
anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten
ihmisten taskuihin!

Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän
matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista,
kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että
seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan
murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!

Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa
auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun
rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut
täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa
ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at
kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella.
Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia
raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään.
Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso
rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut
nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle.
Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei
ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta
murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa
nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi
kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi
liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä,
oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja
kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila,
tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo
tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet
vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.

Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin
minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä
kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni
värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo
tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa,
ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin
rautaista miestä ajatus: kosto elää.

Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat,
ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää,
mutta pian päivä pilkoittaa.

Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet
nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?

Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on
vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä
mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani,
niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman.
Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin,
ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten
minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan
hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin
vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna
perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren
"Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen
selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain
yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.

Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen
toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen
kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin
parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan
liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan,
päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston
seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti).
Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko,
sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa
mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta
"osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen
oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta
alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti
luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui.

Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri
Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa
muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui
synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja.
Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat
Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin
tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan
vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty
Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen
virstan päähän Narymista.

Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen
liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia.
Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne
emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun
toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies
— vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia
oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan
ja tämä luopui aikeistaan.

Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut
katunaisten sijaan uusia.

Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa
millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon
henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa
aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.

Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin
voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin
vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt
yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että
lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein
olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani
niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon
miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden
konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein
vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin
eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan
muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä
oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan
rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman
uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan
onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai
Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen
anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu
muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä
aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.

Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla
matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa
vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti
asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka
usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, —
jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa
toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta
muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle
setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota
rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela,
että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa
pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin
vaivoistaan.

Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti
polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on
tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja
vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt
piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni
vihaisena: miksi poltat _minun nähteni_? — Kun hän ei vain näe suoraan
vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on
vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa
vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti
kuin haluttaa.

Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja
milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat
osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia,
syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi
kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan.
Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani
verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee
hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan
omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina
kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin
käteen, ja hän painaa laukun kiinni.

Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta,
kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko
maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa
omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut
sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin
lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi,
kaksi, kolme... Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole
väliä.

Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät
tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun
ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa
kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun,
yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto
toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken
perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha,
ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet
sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä
saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja
epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä,
mutta ei salli enää laulaa.

Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu
vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko
ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen
kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella
suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan
tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla
siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka
juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen
ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus
myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri
kysyi rekeen noustessani:

— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?

— Onko hinnalla eroa?

— Ruplan enempi huudon kanssa.

— No, ajetaan sitten huutamatta.

Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa,
toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.

Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan
oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen
aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen
vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin
useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:

— Mikä on sukunimesi?

— Etunimi?

— Isännimi?

— Minne menossa?

— Mistä?

— Onko kruunun tavaroita?

Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi!

Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski;
jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.

Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa
tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto
koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön.
Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu
miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin
olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman
puuhan estetyksi.

Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He
ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän,
kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista
ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa
melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin
muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen
karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka
vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan
ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee
vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat
ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu
hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina
kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien
päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.

Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön
hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat
vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja
lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on
ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä
ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta
vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan
tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen,
silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun
puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän
nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan
sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei
kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden
voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan.
Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu
heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan
osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.

Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä
laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä
paranneta.

Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt
nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja
hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka
vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja
toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että
toisinaan tahtoo syntyä tappelu.

Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin
juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli
tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli
ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään,
eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä
tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä
mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.

Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla
Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin
saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun —
rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin
matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin,
eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin
hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja
vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme
siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin
raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa
Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin,
mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta
naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet
olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa
tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana,
tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa
tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen.
Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin
himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto.
Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin
parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.

Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen
päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti
laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen
matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue,
etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet
raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään
sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin
kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja
teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua
Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!

Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa
elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin.
Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa
vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase
kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä,
mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.

Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?

Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä
ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin
asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti
liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän.
Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia.
Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin
ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin
ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä
asioista...

Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo
tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli
pahempikin juttu.

Yhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme
Tomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille,
mikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme
matkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun
perästä on sekin lohdutus.




V.

Tomskin vankilassa.


Tomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui
ennustavan hyvää.

Ilo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa
teljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli
kauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi
juuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka
minkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa
kiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia.

Kohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu,
jonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa
olemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi
muuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta
nähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä
oli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei
siinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin.

Lika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa
aivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se
vaikuttaa pienen kopin ilmaan.

Kopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —,
ensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten.
Tavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi
— ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta
hävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä,
olisi saattanut saada vielä selkäänsä.

Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä
yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin
kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa
jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä
sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa.
Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä
viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja,
joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita
jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa
niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa
varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen.
"Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon
tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen
on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu,
sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan
suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta
sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.

Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme
kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen
asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa
kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla
varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän
vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui
ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä
olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa
olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin
tavaroillemme ikuiset hyvästit.

Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella
pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei
ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä
senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja
eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden
agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan
saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee
ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e.
Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä,
heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään
vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän
paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille
vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on,
eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen
puodin tarvitse kilpailua pelätä.

Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista
huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin
nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa
selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa
kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille
oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja
säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista
luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut
pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja
hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia
naamojamme.

Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo
Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia
kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua,
ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa
kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut
naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja.
Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä
kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä
varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin
Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen
Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun
suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet
Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin
näköpiiristäni.

Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka
kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen,
kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he
kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin
niin usein kertynyt kirjoittelemista?

Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan
lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti
pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään
karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten
kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin
täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut
Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan
osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut
niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och
alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens
lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.

Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä
ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen
kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut
taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika
vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on
utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä
sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten
voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin
sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta
oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan
selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat
ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia
maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä
asioista mahdollisesti tuonnempana.

Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska
hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin
vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden
vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä
tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli
onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen
koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin
vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla
oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki
aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä
sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen
suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä
tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.

Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä.
Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin
kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa
silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän
perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset
olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin
väli matkustaa lentokoneella.

Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa
löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään
Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya
j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa
vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit
huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset
kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä
kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja
poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.

Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan
joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa
mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt:

— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?

Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku...

Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin
arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat
valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa.
Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan
liitetään ne vankilan kirjastoon.

Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä
luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut.
Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki
kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja
vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin
hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän
näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi
ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti:
katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta
kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa
lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän
välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä
välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt,
eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.

Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen.
Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies
ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa
ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin
mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta
oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he
niitäkin puutteenalaisille jakelivat.

Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli
lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään
sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja.
Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa
mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan
niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka
viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja
nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään
kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti
minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta.
Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli
se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa
oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä,
rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli
asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet
sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran
rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä
säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.

Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja
kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi
perästä.

Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun
perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että
joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt.
Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri,
naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis
ihmisiäkin mukanani.




VI.

Tomskista Narymiin


Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta
kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo
taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka
oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi
nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin
aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein
yli tarpeen.

Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme
pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki
tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme
nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen
vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt
meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta
vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille,
enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla
ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa
oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin
katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin
lapseksi uudestaan!

Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa
meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja
touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän,
aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa
yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta
venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen,
ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut
samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät
kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa
tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan
pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan
"jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee
mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia".
Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen
Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo
tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.

Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden
sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene
kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin
tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja
poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he
sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa
12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat
muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa
vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme
kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle.

Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma
selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike... — jaa, tosiaankin,
oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme,
että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista
epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että
asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista
matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä”
kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.

Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme
illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon,
kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain
kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen
oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että
aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni
vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta
Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi
istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei
anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä
lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan
virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet
"turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään
samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella
pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä
suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten
vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa.
Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja
kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria
sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit
minulle eräässä yökortteerissa ostivat.

Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa
lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu —
minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.

Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan
mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa
viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa
ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa
nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä,
ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen
kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan
sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä
juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja
lopulta ravaa kuin marathonjuoksija.

Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä,
joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli
liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi
hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei
matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu
kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla
olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja,
ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat
reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin
nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat
ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä
pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on
paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.

Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin.
Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka
tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen
hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista.
Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien
katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja
hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat
kyytimiehet.

Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi
aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy
ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.

Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä
oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan
poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä,
ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta
kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.

Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka
nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo
muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki
alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän
lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät
jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa
istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat
nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee,
että hekin _tuntevat_ kylään tulon.

Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti
vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin
juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta
suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset
asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät
kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa
neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi
otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat
kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän
edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle
kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.

Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan
saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin
osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.

Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä
ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja
ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin.
Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on,
tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran
kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen
siperialaisesta kylästä saa.

Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset
kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon
ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin
yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi
tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan
kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän
toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu,
otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä
juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat
nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun
talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien
virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään
— tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen
mitanneet.

Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla,
mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on
ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta
ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet
nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino
(perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen
asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen
siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi
metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan"
(paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille
asuinpaikoilleen.

Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan
rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten
muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat
aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä,
että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä
tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka
mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman
kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja,
jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta,
joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.

Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein
jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen,
talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan
käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia
katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen,
minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain
välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön
likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä
lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole
käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli
vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole
sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi —
majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan,
ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia.
Muutenkaan ei puhtaus ole häävi.

Vaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat
säännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten
vierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy,
ovat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan
laudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää,
semminkin jos nämä ovat veljeksiä.

Kylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät
kulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla
varustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua
kaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta
omansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se
alkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen
tulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista
maanviljelystä, joten tuolla maamiehen "kullalla" ei ole hituistakaan
arvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun
korkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan
vuoden aikana kertyneine lisineen.

Lantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut.
Vahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä
hän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle.

Nämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella
poiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla
verrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa
Ketiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi.
Rannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin
tapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena
pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville
sedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin
sattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa
mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti
laulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie
solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.

Monasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata,
sillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei
nimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla
leviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan
puhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään
keveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä
täydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien
varsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään
kylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole
leikkimistä.

Niin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin
reessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet
tippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset —
niitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet
karkoituspaikakseen Narymin alueen "keitaan", Kolpashewon kirkonkylän.
Emme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen
tuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja "etappi" olivat
hermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin
päädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan
varrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta,
että niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan
"uudestisyntymisen" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla.

Viisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen
tavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme
höyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet
majoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden
toverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen "boksiin".

Siihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun
heti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa
ei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui
vartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja
että tämä tällä tavoin harhautunut "kolli" oli viipymättä palautettava
"oikealle omistajalleen", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa
paikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei
minulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset
olivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa
parisataakin virstaa liikaa.

Minä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole
tyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä
erehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain
jätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti
venäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi,
ettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen
toimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa.
Samalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja
siellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea.

Onneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme
parilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana
reen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan
paluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55°
Reaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan
voinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla
hievahtamatta.

Iltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki
kaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että
alkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta
postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei
tämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli
johtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset
siirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän
silmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei
ole moittia isprawnikan toimenpidettä.




VII

Määränpäässä.


Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta,
idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita
on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin
eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua
rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa
ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys,
elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti
kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että
Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta
nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee
vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta,
jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan
keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä
mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla.
Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei
ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin
liikenneverkkojaan sinne levittämällä.

Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin
"kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat
nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu",
mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina
kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja
siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia
kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa
pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka
pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat
myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin.
Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa
löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään
pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten
luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.

Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan
Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä,
paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka
kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän
kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman
talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi
ikkunasta suoraan uimaan hypätä.

"Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää
täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia
löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa
sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty,
se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää
kolkkoa kohtaloansa odotellen.

Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi,
mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä
uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin
mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset
talot ovat verrattain lähellä tuhoaan.

Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa
siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään
komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s.
nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa
seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus,
jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä
sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän
tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on
se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan
jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia
aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet
siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen
niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta.
Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin
muuan paikkakunnan kauppias.

Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä.
Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus
ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja
keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan
parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä
vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun
liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle
tulvaveden huuhdontaa odottamaan.

Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä
kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa
asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana
Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta
ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä
joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat
kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman
ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään
sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen
puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.

Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen
kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka
valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan
muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin"
asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista.
Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä
kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti
on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari
kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään
tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten
kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran
yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta,
käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että
tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet
lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene
matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä
tarvittukaan.

Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat
rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä
sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä
pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja
ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen
konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta
maailmasta juuri mitään tiedäkään.

Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän
nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen
kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko
poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri
herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat
asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä
ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa
mukavuudeksi.

Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän
puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella.
Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä
asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa".

Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla
paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa
kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa
"kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista
hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin —
hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.

Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin.
On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui
näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys
saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät"
sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja
sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen
joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä
olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta
ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään.
Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin
kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten
omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä
sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna
naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia
päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan.
Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka
hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään
muuta kuin koirankasvatusta.

Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti
hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan
erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää.
Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —,
että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta,
pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan
taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin
sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös
sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat
he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.

Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua
säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita.
Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä
myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin
pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään
säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan.
Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä
taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä
myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle,
mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina
jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä
maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta
kahden viikonkin kuluttua.

Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja
keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa
kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään
keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin,
että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin
yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon
ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät
oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina
maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli
sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.

Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia
lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan
lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi
aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen
vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa
kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman
puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto.
"Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin
postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä
verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia
asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.

Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka
kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään
selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut
jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika
kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet
visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan
sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta
sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja
sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta
ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin
kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten
hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin
apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa
postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan
toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme
karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen
kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.

Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä
heitetty arpaa?

Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat
seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat
kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä"
oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja
allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.

Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman
aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari —
molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki,
jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.

Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren
karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime
vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten
yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien
palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut
eräänlaisen kuuluisuuden.

Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella
leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä
täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa
aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee
äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen,
joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön.
Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi
suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä
voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan
kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen
kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan.
Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä,
turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä
muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas
onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.

Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen
kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin
ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta
vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin.
Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla
murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia
jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo
ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta
sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole
sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka
antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu
tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa.
Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa
lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa
tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta.
Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille
näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille
kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan
kainostelemaan.

Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki
alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien
virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään
naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat
pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja
ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa
myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat
sorsaparvet.

Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja
lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen.
Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat
kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa
miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa
rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.

Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee
lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan
kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan.
Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää
sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa:
luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!

Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on
toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen
virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä
asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei
valtiollisella vangilla ole asiaa.




VIII.

Kuka kukin oli.


V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan,
asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli
seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia,
suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja,
turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta),
juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia,
mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia,
amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en
ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen
Babelin sekoitus.

Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina
kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa
kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri
kansallisuutta.

Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s.
valtiollisia.

Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu?

Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä,
että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo
ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka
rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen
vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat
viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki
n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja
sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa
vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua
koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta,
että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan
sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät
voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin
valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai
lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten
puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan
rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen
kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.

Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat
valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli
tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina,
joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.

Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin
edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne,
joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti
vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn
kansan keskuudessa.

Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän
tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen
karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle
valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset
henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen
parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen
kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen
hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään
uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen
juttu liikkeelle laskettiin?

Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905
tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.

V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua,
mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet
saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin
kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin
seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan
pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin
osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin
valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli
valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä
oli vain muutamia heikkoja ja sairaita.

Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu,
koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty,
karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen
jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman
mitään sotatilan ajaksi.

Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita
vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:

_Pjotr Ivanowitsh Woevodin_ asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen.
Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan
viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen
erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän
elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut
tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet
karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin
saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei
tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena
samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn
hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi
pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.

Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi
perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla,
kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä
olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh
paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt
Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle.
Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei
missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni
muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa
maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio
saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja
tarvittaessa koko ruumiillaan.

Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta
vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän
joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan
— yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.

Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt
Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain
neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva,
sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena
santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle,
mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi
vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun
suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman
sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi
johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin
oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään
perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa
aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi
tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan
loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan
aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta
ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen
määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja
valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla
vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi
vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.

Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta
karkoitetusta. Hän oli _Fedor Grigorjewitsh Tshutshin_, kansanopettaja
ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi
Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin
alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään,
kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin
siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli
ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä.
Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu
hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten
keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain
sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor
Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna
— ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella
suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä
oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi
oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan
alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan.
Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon
kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin
jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin
virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa
nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo
toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman
nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää,
sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina
urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin
vallankumouksellisen nimen Nina.

_Aleksei Ivanowitsh Rykow_, nykyään niin suurta huomiota herättäneen
Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia,
oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla
suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän
piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki
päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän
editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä
ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien
kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän
suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen
osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien
mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään
käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa
tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei
enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa
läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin
kiukkuinen etuvartija.

Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani.
Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin
rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa
vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä
pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin
tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa.
Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa,
venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin
salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli
parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen
nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin
henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan
kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.

Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään _Leonid Petrowitsh
Serebrjakow_, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu
ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt,
V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan
"opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut.
Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut
oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka
paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid
Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen
kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme
toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli
niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla.
Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta
kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi,
ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse
myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin
ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta
enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid
Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me
keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin
venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid
Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain
tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.

Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina
suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten,
sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista
päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin
karkoitusalueella.

Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä
huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä
öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut
mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta
leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä
pilkistää tuttu veitikka.

— Leonid Petrowitsh!

— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.

— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.

Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh
kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä
taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä
Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään,
jos katsomaankin menee.

— Oikean miehen tapasitkin.

— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole
karkumatkalla.

— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin ... Me pysymme siellä,
minne meidät suvaitaan lähettää... Milläs matkoilla itse olet?

— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!

Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli
Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys
kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea
mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla
hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.

— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?... kysyin kaiken tuon
komeuden nähdessäni.

— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!... Maanmittarin apulainen Ivan
Ivanowitsh Pljesunow...

— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra... No, osaatko maata
mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani
sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut
itsellään olevan varsin monta ammattia.

— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin
saakka... meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman
iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.

Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja
miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua
Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.

— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi.
Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta
sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.

— Et suinkaan sinä sentään sylje.

— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan
ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle
otetakaan.

Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen
valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole
valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän
otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle
virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa
maanmittarilta itseltään.

— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti
asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan
vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli
valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa,
tämä Venäjä!

— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?

— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on
toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää
ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa
kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia,
toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja
neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.

Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, _alias_ Ivan
Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon
tekemään selvää matkoistaan.

Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies _Grigori Filippowitsh Semeshkon_.
Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu
Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana.
Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan
kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä
koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten
viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän
kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen
venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw,
jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin
myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin
kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen
malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan
ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia
asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.

V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa
varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille
lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille,
koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli
myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän
oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen
siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän
kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee
vieläkin.

Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni.
Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli
sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli
viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli
Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman
miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli
heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin
itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.

Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä
varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan
ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen
osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä
on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi,
mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan
varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi
"parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin.
Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.

Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä.
Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen
karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka
oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli
näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta
epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen
tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta",
joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä
järjenlahjoiltaankin heikkoja.

Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään
kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja
umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset
majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus
oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin,
venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet
vakoilusta epäiltynä Narymiin.

Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin
siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä,
jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli
poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen
sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä
oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin
johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin
alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan
saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat
jääneet kotia.

Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet,
joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa
olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa;
sellaiset oli hirtetty.

Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä
niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin
mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään
voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut
muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän
huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa
kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin
osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin
pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.

Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä
syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön
virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka
turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä
tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu
saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?

Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä
muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut
tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä
oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut
rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset
karkoitettiin.

Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin
kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka
samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä.
Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären —
karkoittaminen.

Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli
uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri
pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.

Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen
valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli
melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia
ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen
kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa.
Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin
oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta,
jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava
kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi
matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli
Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä,
suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen
huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli
komea ja prinssi mieltyi siihen kovin.

Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut
valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa
ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen
valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta
tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin
tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja
valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli
karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren
istuessa koreasti panttivankina Saksassa.

Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä
pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin
siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän
armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen
myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana
oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei
vaan peruutettu.

Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän
henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä,
että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta
muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä
Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja
päinvastoin.

Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui
Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään
seuraavantapainen:

Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle
(seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun
kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja.
Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut
henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat
Narymin alueelle saapuneet.

Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli
jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta.
Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen,
huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:

— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!

Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä
hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli
uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että
miehen oli täytynyt lopulta taipua.

— Minnekäs tästä sitten mennään?

— Sen saat pian nähdä.

Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan
mukana kulkevaan vankivaunuun.

— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.

Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin
vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen
mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia
papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin,
mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.

Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.

Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän
Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta
oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti
olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.

Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin
lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.

Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan
rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten
oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja
vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa,
ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän
auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille
joukko-osastoille varsin suuriarvoiset.

Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen
siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet
näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto
Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan
alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan,
jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri
oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä
ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten
samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista
asianhaaroista puhelimitse.

Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä
pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan
upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän
"etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti
olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin
hevoskyytiin. Nämä suostuivat.

Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa
muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle
tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain
lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän
toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen
pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut
seuralaisensa vartijoineen jättänyt.

— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?

— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen
ystävällinen sotilas.

Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.

Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.

— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.

Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei
ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä
poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien
joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:

— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.

— Piru ties, kuka teistä on kuudes.

Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös
Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että
hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan
upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin
antamaan revolveriin.

— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski...

— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.

Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä.
Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt
jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan,
mutta mikään ei auttanut.

Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen
komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin,
mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan
kaksitoista ja puoli kuukautta.

Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut
Narymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:

Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa
hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan
satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset
paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia
hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä
maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen
joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:

— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?

Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä
tekee. Hän koetti kierrellä.

— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan...

— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.

— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta,
mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi...

— Mikä niitten hinta on?

— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en
toki...

— Sanokaa pois vaan!

Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen
tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli,
ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.

— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta
kosketaan.

Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen
työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.

Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja
ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa
kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön
luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.

Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä
johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio.
Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.

Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota,
isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä
turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen
sanoi upseeri:

— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä,
vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan
talteen.

Seurasi karkoitus Narymin alueelle.

Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta
jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.

Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916
sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt
sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:

"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin
kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle
ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa
sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt
rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä
tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään
kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta
asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät
minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.

"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien
virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni
kanssa hänen päällystönsä luvalla.

"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin
samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni
muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.

"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan
sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus
Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun
kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.

"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta
lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.

"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat
syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin
passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten
sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu
saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin
läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet,
minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa
annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli
Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin
minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.

"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa
Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin
kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin
on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu
Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen
luokan kauppiaana Kanskissa.

"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan,
eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää
minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut
siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin
etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa
kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen
ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan
alla.

"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän
saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa
pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan
alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat
asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä,
että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle;
2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin
antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan
rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin
sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen
mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun
henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.

"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani
tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan
kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla."

Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.

Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta
siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle
karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset
joka suhteessa.

Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin.
Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee
ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame,
eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon
pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä
sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja".

Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa
varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken
kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita
erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein
kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan
olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut
entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.




IX.

Miten karkoitetut Narymissa elivät.


Karkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen,
mutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni,
kuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin
neljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai
poikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme
kuukautta vankeutta.

Sehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia
kestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä
johtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin
suljettu eläin.

Melkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan
loppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen
vankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että
meikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta
tietäisihän olevansa edes omalla maaperällä.

Sanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä
ainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat
olevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä
oma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset
kuin "Äiti Venäjällä".

Ainakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä
hyvää tuultansa ja työnhaluansa.

Narym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin
karkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli
suorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa,
kellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään.

Asuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin.
Sen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville
valtiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se
arvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi
nousemaan.

Asuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja
ei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista
syntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset "söivät" monta
kertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin.

Yhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin
8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia "osuusruokaloita" eli
"kommuuneja", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin
vain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään,
ryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.
Päivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta
tuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena
kunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä
toimitti myös "ylöspassaajan" tehtäviä.

Myöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat
suunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin
toimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä
satojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita
Narymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille
niin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun
talousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä
viranomaisetkaan sille panneet esteitä.

Valtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme
ruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin
ei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan
ilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten
kassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen
avun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä
muutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan.

Harvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät
salli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei
työpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä
lupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin
taas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan
tai sedripuun pähkinäin keruuseen. "Kommuuni" siis siinäkin, "murehet,
riemut jaettiin".

Henkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli
karkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla
käytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä
muistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa
löytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu
venäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain
suuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A.
Bogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä.

Mutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä
"visiittejä" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan
lailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin
nide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin,
tuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle
lainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin
kaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen
kirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin
velvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta
kirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta
laajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman
pienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym
ensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi
vielä ylen karuun ympäristöönsä.

Lukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä
hallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa
merkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei
nimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi
oleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten
karkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja,
lainaksi määräajaksi.

V. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä
ja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä
eri seuduilta. "Sibirskaja Shisnj" tomskilaisena lehtenä saavutti
suurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat
— tiedot maailman menosta. "Novoje Vremjaa", joka sekin oli saapuvien
lehtien joukossa, lukivat etupäässä "strateegit", jotka kehuivat sen
sotatietojen olevan tarkimpia.

Mutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein
kaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös
saatavissa.

Mistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen
tilaamiseen?

Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta
toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta
kiitoksesta.

Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila
ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa
hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat
vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.

Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset
harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken
työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin
jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat
ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta
ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin
taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.

Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta
viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset
kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa
vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei... ei...
Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa
syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne
kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää
edestakaisin kuljeskelivat.

Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.

Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä
pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä
oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat
saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä
elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä
lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus.
Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin
olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua
oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja
toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain
retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan
vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut
uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään
joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.

Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä
kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli
juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen
toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut
tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut
ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.

Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin,
siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi
joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä
uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset,
sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä
eikä huhuja.

Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen
asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus
ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä
kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle.
Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman
laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa
toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat
joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset,
työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä
liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin
lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?

Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri
sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat
aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen
välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan
huoneeseeni tunkeuduttua.

Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten
johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos,
sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä
tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan
tähän seuraavaa:

"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne
itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.)
1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut
matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä
Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin
entiselle asuinpaikalleen.)

He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C)
pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle
kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen
lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä
asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa
lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli
antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet
hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu.
Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.

Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle
lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos.
Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti
palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin,
meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan
perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika
palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä,
mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen
virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.

Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock.
Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan
pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan
ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään
oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän
katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen
mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla
taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.

Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta
mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia,
suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja
ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain
syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta
lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan
Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii
mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan
häneen.

Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan
vähäpätöinen.”

Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista,
minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.

Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin
lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen.
Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän
puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen
hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja
kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en
minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla
oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa
suorastaan taistella henkensä puolesta.

Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla
pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa
monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta
ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut
kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu
oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään
päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista
oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli
aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50
kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei
myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan
lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut
työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu,
yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa
pakoitettuja lupia antamaan.

Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat
runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit
kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.

Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua
samoin.

Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen
lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo.
Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli
saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään,
kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä
ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän
sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä
sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan
kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut
helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli
vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten
antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti
ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle
oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua.
Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja
hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen
välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset
karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen,
että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien
huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien
päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka
hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet
kurjuuteen kuolemaan.

Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset.
Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten
ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin
ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään
valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti
vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.

Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu
käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana.
Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin
kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet,
koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn
vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset.
Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 —
olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät
siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien
kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa
täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle
hautuumaan.

Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta
sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä
valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:

"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani
muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua
lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.

"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun
puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti
karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä
sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä
hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen
piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen,
jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne,
että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten
nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat
sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole
nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä
ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon
Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan
Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo
Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan
lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat
kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään.
Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä
vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä
tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä
onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja
nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat!
Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä,
ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw
Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei
kesävaatetusapua kaipaa.

"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk.
Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä
luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen
tositapauksen.

"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi
hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti
vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin
kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että
hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi
luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin
Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään
karkoitetun vaimo.

"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan
siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen
muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'.
Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla,
paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin
syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet
vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla'
Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin
ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi
jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen
ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle
etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin
kulkee 'etappi' jalkapolkuja).

"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen
kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.

"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa
ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti
Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut.
Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty
välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on,
tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän
postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne,
että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:

"— Paljonko otat ajosta, mies?

"— Niin ja niin paljo.

"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu.
Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut,
välskäriksi kirjoittauduin.

"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!

"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään
antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten.
Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema
tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että
liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat
ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa
hänen siirtämiseensä Narymiin!

"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!"




X.

"Naapurissa" kylässä.


Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa"
kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu
tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia
kotinurkkia kauemmaksi.

Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu
sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että
pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin,
vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä
Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään,
vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme
juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja
siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E.
Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.

Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta
mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta
mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen
tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin
karkoituspaikalla.

Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu.
Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän
muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme.
Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu
meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän
kirjoittajan maanmies.

Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei
ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa
hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta
varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi
pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä
aikaa kuulla omaa kieltään.

Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!

Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta
iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos
tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei
"taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä
tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen
ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".

Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy
yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen
puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu
useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli,
että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä
kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain
hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että
meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä
venäjänkielessä _konj_ merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me
mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.

Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin
varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat
kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta
utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja
hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti
perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.

Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat,
koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on
taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä
hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme
ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen
mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan
virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa
aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan
epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta
minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla.
Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin
laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.

Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä
tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie
puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja
taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas
joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin
on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa
paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän
saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti
arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.

Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin
etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät
eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana,
joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä
huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja
karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa
heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat
ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa
huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua,
joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä:
salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä
ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja
sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on
helpompaa kuin "pääkaupungissa".

Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa,
elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa
kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa
kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet,
että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia
aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa
ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun
eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.

Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista
kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin,
että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme
oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät
yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme,
mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla
sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla.
Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista.
Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien
illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö,
hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin
paremman puutteessa.

Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme
tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen
ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän
ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt
ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi.
Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei
Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan
ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää,
mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin,
että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme
vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa
pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän
kipinänsä.

Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä
ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla,
yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä,
multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen
herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat
siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas
puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan
lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.

Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan
meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja,
jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä
selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi
sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta
popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini
on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty
tietämättömyyttään syyttämään.

Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen”
maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen
tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin
maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle,
mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika.
Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa.
Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen
sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut
puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein
näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä
vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit.
Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken
todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut
europalaisuutta ulkonäkööni.

Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on
eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse
Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme
hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan
häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa
poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä
tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin
laskemaa valistuksen perustusta.

Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä
kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo
katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi,
sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten
virstojen pituutta.

Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet
muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita
sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui
kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.

Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen
rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea
sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla
jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa
Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa
asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on
vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä
muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla
saa turhaan hakea.

Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7
valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa
yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen
salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva
Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.

Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin
keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä
sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen
Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen
tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville
venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.

Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti
karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta
kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän
saapuessamme.

Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä
karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää
parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se
meihinkin teki.

Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle.
Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa
entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme
saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.

Sekin on onni onnettomuudessa.




XI.

Viranomaiset ja me.


Päällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti.

Ensinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän
pysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt
karkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri
olikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että
se, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin
seinään.

Meidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen
mustasotnialaislehden "Semstshinan" toimittaja. Hänen puheilleen
sattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut
pääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä
hän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin
kielteisesti.

Muistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen
vaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen
Kusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan
määräpaikkaansa.

Vastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto.

— Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia...

— En voi mitään, sellainen on laki.

Vaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi
arveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa
Kusnetskiin taivaltamaan.

Silloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa,
että Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman
mustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa.
Sopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa
tapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia
takaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään.

Tuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni
mustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää.
Pistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan.

Parissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa
kehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä
kuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen.

"Laki" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se
laki oli varakuvernööri itse.

Kyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan
Tomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta
puolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei
enää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla.

Seuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli
käännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen
paikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan
pidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi
hakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin.

Isprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa
matkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli
yli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä
suullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta,
tai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista
tapausta.

Lähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua
kohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä
muuten osasi häntä peloitella.

Pristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan
urjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään
kuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa
(talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle
alueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut
ajajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa.

Narymissa sattui hänelle pieni "erehdys". Tuli myyneeksi ruunun
ampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.)
tarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin
kolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen
karkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin
oli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron
Irkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka
tapauksessa vältti.

Pristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne
yhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa.
He olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka
antautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja
rintamaan menon.

He olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään
heidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin.

Joku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat
ilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua.
Asia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan.
Ei ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan
viittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti
epäluotettavan henkilön murhan vuoksi.

Aluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin
kohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat
kaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi.
Valtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä
melkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia
anarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät
itsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he
tekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa.

Sitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta.
Jollei heitä saatu näistä "tarkastusmatkoistaan" lakkaamaan hyvällä,
niin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas;
jollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että
halu läksi.

Sillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus
kyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia,
mutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä
ilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi,
omavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten
saapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e.
Eihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta
enimmäkseen kyllä.

Näin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä
harjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli
saatu välit selviksi.

Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille
viranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen
karkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916.

Maaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen
karkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin
lääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta
siirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään
huhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin,
missä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli
liitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin.

Elokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon
volostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa
mainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua
verrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra
pristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä
Moltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja
lääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän.

Syyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin
Moltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista
lähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä,
että olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä
minut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan
seikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri
silloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että
minä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että
minun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei
minulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien
paperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua
siellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan
pristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua
kohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan
omavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan
asevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin.
Parin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P.
Greck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon,
jonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni
minne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että
hänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian
luetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani
siitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja
neuvoi minua odottamaan hänen paluutaan.

Saatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin
oloilleni.

Syysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme
poliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä.
Viimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä
vastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman
lupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin
kiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt
vielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin
estäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei
vartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta
toinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow
vielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta
torjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi,
eikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'.

Pristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä
Moltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut
papereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en
tiedä.

Pieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen
laajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui
aivan silmieni edessä.

Karkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla
Moltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri
Beljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin
kylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle
ilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon
lääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen
siihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia
sairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n
toistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M.
kansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan
matkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä
sairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija
Obuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen.
Haavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin
asuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten
joukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken
päästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan
ammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään
kansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat
ja veivät hänet Grishinskin kylään.

Modlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene
vastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla.

Modlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa
nimet).

Katson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika
takaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava
kuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa
kuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow.
Kertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin
suuri oli kokemansa vaikutus häneen.

Modlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana
vietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä
kopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei
ollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M.
uudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan
ilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen:
'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei
kolmeakymmentä kopeekkaa'.

Lokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella)
vartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä
sen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen
Moltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes
kyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon
karkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta
kylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen
piirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi
laatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin
ja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta
karkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja
sitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in
toverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja
pahoinpitelystä.

Karkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on
harvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok.
31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin
levollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia.
Laukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille
tukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan
vain jotain.

Kolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan
samallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena
vakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski.

Lopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa
Moltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan
lyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin
kihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten
eräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta-
ja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten
väkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta
ylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija
Njemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana
vartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään
vanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon
selkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon
kylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin
Pashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä
tämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin.

En tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta
kuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan
komennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: "vartijoita vastaan", sanoi
hän, "te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä
miellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri
sijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen
ministereitä'."

Kylläksi pieksämisistä.

Tässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on
yleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla
ilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset
kantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin
varallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet
maksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka
kyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu
lahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä.

Niinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus:

V. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh
ankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle
määräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään),
jossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt
määräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T.
omin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti
hänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin
pohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen,
jonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa
keskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen
kanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen
Ishutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla,
että rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa.
Rouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä
arvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa
vielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi.

Nyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin
rangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin
vartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin
T. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin.
Siellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse
paikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3
kk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista
Kolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia
vastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä.

Palattuaan vankilasta vangittiin T. uudestaan ja lähetettiin
toistamiseen kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta toisen omavaltaisen
matkansa vuoksi Kalgujakista Narymiin.

Nämä kaksi hermokuuria vaikuttivat T:iin niin, että hän menetti
järkensä.

Mutta antakaamme puheenvuoro äskenmainitulle Minzille, joka
valituskirjelmässään sisäasiainministeriön karkoitettujen asioita
hoitavalle virkamiehelle M. Sofronoville lausui m.m. seuraavaa:

"Siirryn nyt kaikkein hämmästyttävimpään — teidän ylhäisyytenne
näkökannalta — ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkoitettujen elämässä,
kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua,
vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana
seuraavien rivien johdosta.

"Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä tapauksessa
auta. Peloitetut karkoitetut, jotka voisivat todistaa lukemattomia
tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen ja kiristykseen tulee,
hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa, ehdottomasti pelkäävät sanoa
totuutta. Ainoana suotavana pidän sitä, että Tomskin kihlakunnan
poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Ainoastaan
valansa nojalla oikeudessa karkoitetut puhuvat totta. (Selitykseksi
tähän kohtaan sopinee mainita, että Venäjällä ei virkamiestä ole voitu
saada oikeuteen vastaamaan muuta kuin esimiestensä suostumuksella.
Valittaja näkyy uskovan, ettei 'koira koiran hännälle polje',
minkävuoksi ehdottaa toista mutkattomampaa keinoa.)

"Minä jo puhuin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä
oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä
suhteessa julma selitys, että karkoitettujen juutalaisten vaimoilla
ei ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin
tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen
kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia
otti isprawnikka Pelioshewski, otti pristaw Walter siitä, etteivät
karkoittaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vanhimmat vartijat
karkoituksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.

"Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin
kihlakunnan isprawnikka Pelioshewski runsaan veron. Samoin keräsi veroa
pristaw Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkoitettu Burschsteinin
Moltshanowosta. Häneltä Walter otti 25 rpl., mutta karkoitti silti
hänen vaimonsa.

"Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16. p. jouluk. 1915
ilmoitti 6:nnen piirin pristaw karkotetulle juutalaiselle Sudarskille
isprawnikka Pelioshewskin määräyksen, että hänen vaimonsa kahden
alaikäisen lapsensa kanssa ollen asunto-oikeutta vailla täytyi heti
matkustaa Moltshanowosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme
vielä senkin jälkeen, kun joku kiertokirje on menettänyt voimansa,
sovittavat sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei
ole muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko
maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioshewskille
oli tunnettu uusi selitys karkoitettujen juutalaisten vaimojen
asumaoikeudesta miestensä luona. Sen päätän seuraavasta: yli kaksi
viikkoa ennen jouluk. 16. p:nä M:wossa kävi kaksi kuvernöörin kanslian
virkamiestä, herrat Sawadowski ja Senkewitsh. Juutalaisten valituksiin,
ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti Senkewitsh, että
siitä saakka kuin karkoitettujen juutalaisten vaimoille on annettu
asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava myöskin muonarahaa.
Pari päivää sen jälkeen M:woon saapunut isprawnikan apulainen
Wishnjewski samallaisten valitusten johdosta määräsi heti annettavaksi
elatusrahat niille karkoitettujen juutalaisten vaimoille, jotka eivät
vielä olleet niitä saaneet.

"Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernööriviraston
virkamiehet, ja isprawnikan apulainen, niin ei isprawnikkakaan voinut
olla siitä tietämätön.

"Mutta miksi sitten isprawnikka karkoitti Sudarskin perheen? Eiköhän
vain hän mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi,
että Sudarski oli varakas mies?

"Karkoitettujen siirto Narymin alueelta Moltshanowoon antoi myös
poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.

"Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen
piirin pristaw (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi. Monet
siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä halunneet
lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita ei ollut
siirrettävien luetteloissa, multa jotka kumminkin halusivat siirtyä.
Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois luetteloista,
toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.

"Karkoitettujen määrääminen Kolpashewoon ja osaksi Toguriin (sijaitsee
K:sta 8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti
myös poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä
saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset
karkoitetut pois.

"Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa
odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta
miestä. Heidän joukossaan olivat m.m. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum.
Erään isprawnikka Pelioshewskin apurin, Fuksmannin, kautta heille
ilmoiteltiin, että he määrättyä lahjusta vastaan voivat saada
määräyksen Kolpashewoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen.
Muut eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin
Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla
saivat karkoitetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpashewon
laiturista pristaw Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa
pristawiin, että hän siirtäisi loputkin Kolpashewoon. Asian otti
hoitaakseen Liebenbaum. Kolpashewosta lähdettyä meni hän pristawin
hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä
verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin
iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 520 rpl. Rahat
maksettiin heti ja pristaw neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa ei pidä
poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin saakka heille
kuului ruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan, Kargasokin kirkonkylään
sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti Kolpashewoon. Niin
tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin ruunun kustannuksella,
matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut poliisivartija.

Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta auttavat
karkoitettuja pakoon.

"Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24. p:nä syysk.
useinmainittuna vuonna — pakeni Moltshanowosta kuusi miestä.

"Viidelle heistä 6:nnen piirin pristawin kirjuri Beljajew 275 ruplan
hinnasta antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että
juuri samaan aikaan Beljajew minulta ja kokonaiselta joukolta
muita karkoitettuja kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun
postilähetyksen saantia varten, vedoten siihen, että pristawin
poissaollessa hänen leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää,
mistä ihmeestä Beljajew sai leimasimen leimatakseen pakoa varten
antamansa todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen
pakoituksesta sähköitti isprawnikalle mainittujen karkureitten
pidättämisestä. Parin kuukauden päästä tuli isprawnikalta vastaus, että
mainittuja henkilöitä laivalla ei tavattu.

"Näitten kuuden joukossa oli myöskin yllämainittu Blind.

"Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elävienkuvien
rikosromaanilta?

"Kas tässä vielä hauska juttu:

"Karkoitettu Tshishewski, asuva Kolominon kylässä, päätti siirtyä
Moltshanowoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajewin puoleen — muuten
pristaw Forlowin läheinen sukulainen. Beljajewin kanssa karkoitetut
sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä Tsheshimskikin
esitti pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti
saikin. Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon
kylän vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: 'Katsoen siihen,
että 6:nnen piirin pristaw siirtää karkoitettu T:n Moltshanowon
kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon'. Alla
oli 6:nnen piirin pristawin sinetti ja allekirjoitus: '6:nnen piirin
pristaw, puolesta Beljajew'.

"T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi
M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana
päivänä tulemaan vaatetusrahaa hakemaan. Samana päivänä T. tapasi
piirivartija Ishutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon,
vastasi, että pristaw siirsi.

"Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan sai hän pristawilta itseltään
kuulla saman kysymyksen: 'mitenkä te olette tänne joutunut?' T:lle tuo
kysymys oli vallan odottamaton. Hän oli täydellisesti valtuutettu, että
pristaw oli suostunut hänet siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata.
Läsnäoleva Ishutenko haukkui T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta.
Sekä pristaw että I. käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon.
Koko kohtauksen ajan oli läsnä myös B., hän vuoroon punastui, vuoroon
kalpeni, eikä puhunut sanaakaan.

"Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajew. Sensijasta, että
olisi vastannut T:n moitteisiin, vaati hän vielä 5 ruplaa, ja saatuaan
rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristawin sanoihin ja
asumaan edelleen M:ssa.

Pari "päivää näitten tapahtumien jälkeen pristaw ollessaan Kolominossa
kysyi vanhimmalla vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä
M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristaw luki sen, pisti
taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.

"Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristawin ja B:n
välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristawille, että T. ei
vieläkään ole matkustanut pois M:osta; pristaw viittasi vain kädellään.
Yksin Ishutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin lähetti tämä I:n
luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä ehdoilla,
mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.

"Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elävien kuvien näytelmä?

"Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jälelle ylemmästä
päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin
oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten toisille
paikkakunnille. Määrättyä maksua vastaan vanhimmat vartijat
lupatodistuksia sentään joillekin antoivat. Enemmän kuin muut on
ansainnut Kolpashewon vanhin vartija Isajew. Hän ottaa maksun kaikesta.
Hänelle maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierroksilleen
liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan 'muuten
vaan'. Isajew käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen
juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia
karkoituspäivien lykkäämisestä.

"Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on
kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin
selväksi ryöstöksi.

"Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun
toisella, puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, anneltiin
isprawnikan konttorissa vaatetusapua 18 rpl. 18 rpl. 43 l/2 kop.
asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sareke, jossa piti
olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarekkeeseen, johon
saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: 'niin ja niin monta
(kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kop. olen
saanut', tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa
tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan.
Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkoitettu L.
Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai isprawnikalta
vastauksen: 'kuten luettelosta näkyy, on Schmidt saanut täyden summan.'

(Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkoitettuja, joita näin
tietämättömyytensä takia oli 'jymäytetty'.)

"Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin
väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän
raoitettu.

"Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon
kaikki Pelioshewski & C:o kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen
tutkimus, ennenkuin karkoitetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin
'tuntemattomien' henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon välttämättömät
todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja tutkimuksen ajaksi
ovat heti poistettavat virantoimituksesta isprawnikka Pelioshewski,
pristaw Walter ja piirivartija Ishutenko."

Sellaisia juttuja!

Minäkin voisin jatkaa niitä vielä sangen pitkälle, mutta pääseehän
noistakin jo vähän perille siitä komennosta, joka meillä
karkoituspaikalla vallitsi.

Yhtä tapausta en sentään malta olla Pelioshewskin ansioluetteloon
liittämättä.

V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan
karkoitettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin
alueelle, oli hän saanut vaimoltaan Pietarista sähkösanoman, jossa
ilmoitettiin, että siellä olisi suuri afääri tekeillä ja sen
lisäksi saattaisi olla mahdollista hänen karkoituksenalaisuudesta
vapautumisensakin, jos hän itse voisi saapua Pietariin edes päiväksi
tai pariksi.

Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti
koettaa. Hän meni isprawnikan luo ja selitti tälle avoimesti asian.

— Onko teillä rahaa?

— On kyllä, paljonko pitäisi olla?

— Kuusisataa ruplaa.

— Tässä on, olkaa hyvä!

— Onko passia?

— Ei ole, teidän jalosukuisuutenne, se lienee teidän hallussanne
olevien papereiden joukossa.

Isprawnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, sieltä löytyi passi.

— Tässä on passi, mutta luvatkaa kunniasanallanne tulla kahden viikon
perästä takaisin.

— Sen lupaan!

Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon.

Mitä luulette ylläesitetyille herrasmiehille kaikista kolttosistaan
seuranneen?

Ishutenkosta on jo tämän luvun alussa mainittu, että hän pääsi
pristawin apulaiseksi Irkutskiin, Siperian pääkaupunkiin. Siis
parempaan virkaan.

Pelioshewski meni upseerikouluun ja palvelee kai vieläkin Venäjän
kunniakkaassa armeijassa.

Samassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain
aliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun
hänet viime syksynä Tomskissa tapasin.

Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi
isprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin
yhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään
jonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi
tuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden
isprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten
ja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen
rangaistuksella.

Ehkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka
mahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan
toimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille
markkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta.




XII.

Narymista Tomskiin.


Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin
koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut
jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen
ja sairas.

Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä
mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja
ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot
ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen
maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän
ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.

Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen
ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa
ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin
tuotteella kulttuuria kohti.

Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni
pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista
kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan
oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen
on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut
suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä
selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan
komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean
ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden
johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä
pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei
eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.

Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua
kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa
ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle
Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä,
mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan"
oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin
ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta
välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä
oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi
minun matkustavan "ihmisten tavoin".

Kun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin,
tartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: "ei, odottakaa,
sallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia
vehkeitä edes nähnytkään". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä
poistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen
mieleensä omat eletyt kokemukset.

Niin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä
kokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on
nimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa.

Mitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on
Ob sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta
jyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua
ylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä
lehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan.
Narymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa
kukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä
varistanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt
suvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei
enää lähde. Narymin alue on talven maa.

Suuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä
asuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä
viihdy.

Kolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei
minulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän "kermaa". Tämä nyt sitten
on se Narymin alueen "keidas", johon pääsee vain rahapussin nyörejä
hellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa.
Leipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa
itse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle.

Harhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä
suureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä
kulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana
Narymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa.

Sanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä
ylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista,
sillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä
tulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja
useimmissa muissa Narymin alueen kylissä.

Vielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue,
tuo "jumalan hylkäämä maakunta", loppuu. Viimeisenä on kukoistava
Nowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama.

Ja kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi.
Savi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia
rantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin.
Rannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja,
pysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia
rehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta,
luonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo
korvaa ihmisvoiman.

Moltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä
harjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa.
Uutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin
saakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta
elämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin,
ja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että
pohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat
vähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi.

Moltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi,
penikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon
saakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä
välillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on
myös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä
täällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin
havaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään,
välistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun.

Noin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan
piippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan
lasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo
nyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen
nukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan
lähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei
minkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen
tiilitehtaan, mutta "nukkui sekin nahkoihinsa", ennenkuin pääsi edes
kunnolliseen alkuun.

Sitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa
erämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo
ehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli,
sillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen
tunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa
kaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen
villin.

Ja kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen
niitä kuin outoja ilmiöitä.

Mutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä
parahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt
tehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä
"vapaalle jalalle". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin
tottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön
kaupunkilainen ottaa oikeutensa.

Siinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin
turvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin,
lähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin
komiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa
klinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies
sairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta
sentään päästettiin menemään niine hyvineen.

Ja niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin
kaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin
elämään, jota minä niin olin janonnut.

Koetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin
kuvernementin pääkaupungista.

Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen
varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee
kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla
on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin
kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman
näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein
tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei
edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan
keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu
hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi.
Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin
tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa
uittelemaan.

Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa
80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa
edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen
Kaukaiseen Itään.

Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin
kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin
korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten
laskelmien mukaan 105 tuhatta.

Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi
askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa
kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa
kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat
eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan,
eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi
rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on
Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten
tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee
kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä
aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli
kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin,
sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän
hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian
suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu,
maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin.
Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja
tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen
suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko
joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi
omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa
korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä,
joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä
riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti".

Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä
puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja
asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu
harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään
suhteessa eroa Siperian kylien kujista.

Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä,
sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan
mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen
mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon
kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä
ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien
kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin
niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren
ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä
saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen
käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa,
niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei
sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan
ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen
käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka
se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin
pinta-alasta.

Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on
puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin
ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen
tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla
asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto
tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän
käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän
pölyjä.

Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain
pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime
vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita
on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän
suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on
sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia
kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota
kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka
ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot,
joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa,
luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa
näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että
naisluostari.

Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi
sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen
"Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä
edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi
tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta;
lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella:
historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari
Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu)
Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja
kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset
naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen,
300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään
tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan
perustama "Kansan yliopisto".

Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa
vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on
siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista
kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta
kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri
edistys sekin.

Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa
viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla
vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa
Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa
kohottamaan.

Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki
on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat
hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan,
puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat
kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin
rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään,
mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä
"kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on
vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.




XIII.

Taas uusilla asuinsijoilla.


"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan.
Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään
tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain
käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.

Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri
herra —, vaan apulainen.

— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin
kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette
matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.

Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen
lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan
tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.

Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli
johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että
sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen
kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää
pois. Mutta minne lähettää?

Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa,
ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus,
kun on kerran sairas.

Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle
ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden
kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja
täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut
näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä
olin.

Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa
lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.

Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta
1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin.
Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien
hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta.
Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät
saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten
joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas
kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla
ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä
onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen
hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa
ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri
siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti
soivat; mitäpä heille valtion masinoista.

Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian
pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille
on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on
virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta
viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin
valmistui.

Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on
sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin,
se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri
ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen
vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten
väkiluku nykyjään 7,000 korville.

Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin
kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään
ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa
kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä,
puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla
arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman
matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai
kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa
keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä
puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.

Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia,
muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen
akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa
illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan
kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman
kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin
aavemaisemman näön.

Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on,
mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä
kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu
ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan —
eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta
takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia
aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset
suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat
ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin
hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan,
missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui
Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin
kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla
keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina
kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää
esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on
juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja,
joissa juutalaisilla on asumaoikeus.

Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime
aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja
muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan
kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun
toistaiseksi on hyvin vähäinen.

Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta
karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin
elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen
ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja
teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan
armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen
vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian
huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.

Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa
harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee
jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän.
Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne
siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia
sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa
muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä
vielä aivan toinen kuin Europassa.

Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin
liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran
vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt
nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä
vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi.
Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän
aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään
keskustelee ja pitää seuraa.

Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut
riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta
ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.

Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja
karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä
ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.

Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito
on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim.
sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä
huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä
asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee
haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin
isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu.
Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa,
mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.

Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?

Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut.
Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita
on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat
pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet
valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu
ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja
nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.

Niin Narymissa.

Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.

Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää.
Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis
kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan
hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi
lukkoja murtaa.

Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin
syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille
vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja
varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut,
murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden
kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin
päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen
leipä.

Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen
tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.

— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.

— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi
puukolla muuatta vanhaa ukkoa.

— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?

— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi...

— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?

— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä
tuossa riitaa...

Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia,
selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun
saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo
olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet
puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen
tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. —
Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.

Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa
paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta
kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo
huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis
murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän
juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen
ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi
asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten
puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin.
Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio
saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias
kuitenkin armahdettiin.

Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti
liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa
hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut.
Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä.
Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan
toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.

Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran
erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on
pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:

— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?

— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo
tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat
miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän
kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden
välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy
joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.

Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin
huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa
viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat
salaperäiset elinkeinonsa.

Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein
jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets
(karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu.
Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi
pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen,
törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä
varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä
lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta
rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.

Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani
selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian
kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan,
mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.

Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta
Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis
kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk...

Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.




XIV.

Kotiin!


Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka
pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta
ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa
pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.

Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä
nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.

Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin
minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa,
muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on
Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna
ikänä.

— Nyt se tuli... nyt se tuli... tuli vihdoinkin! — läähättää hän.

— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?

— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän
vallankumous!

Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään,
mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa
uskoa.

Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin
kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut...
duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi
huolta pitämään... sotaväki vallankumouksen puolella...

Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään
lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.

— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?

— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire
tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne
tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä
lämmitellä...

Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.
Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.

Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista
tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein
kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos
tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä
on vallankumous ja vapaus.

Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas
sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois
sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva
komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.

— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että
väestö saisi tietää tapahtumista?

— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.

Ja sihteeri lisää varmasti:

— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä
nyt oikein ilmoittelemaan...

Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää
kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta
se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella,
joutavia duuman juonia vain.

Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan,
viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku
nauraakin makeasti.

— Kaikkea ne keksivätkin... ministerit vangitut... eipä hullumpaa...

Yleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin
kaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme
tuntea itsemme jotakuinkin noloiksi.

Mutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus
"kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta
sekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen.

"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!"

Kaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja
tavaavat taas.

Sitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat
sitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin
epäilevät.

Saapuu siihen "lakimieskin", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka
vakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja
naulata kadunkulmiin.

Me poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään
julistuksen sanamuotoa.

"Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?"

Ei tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia
julistuksia mihinkään ilmestynyt.

Kävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos
sitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että
elkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan.

Ja kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa
suuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia
rauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin
kaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous
Toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi
valita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava
haltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain
järjestelykin.

Mutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin
kuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut
mitään valmista!

Sillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla.
Mitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät
kiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä
mistään juttelivat.

Vasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli
kokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset
olivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat
istumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana.
Edessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat
miehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten
oikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia
ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen
syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta
omavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e.

Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun
eivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse.

Minä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä
alkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin
hyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva
komitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni
toimimaan.

Menin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos
mahdollista — suoraan Hämeenlinnaan.

Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä,
joka komiteassa oli "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää,
olenko minä valtiollinen vai hevosvaras.

— Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta?


— Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette
karkoitettu.

Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen,
pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain
aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja
valittiin uusia tilalle!

"Nyt kai saan passin".

Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha.
Se osasi harmittaa. Oma komitea... olisinpa tuon tiennyt, en olisi
auttanut valtaan...

Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman
papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.

Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin
kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta,
surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman
riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.

Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia
kokeneen Venäjänmaan historia tiedä.

Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä
kaatuneitten pyhää muistoa...

Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin
lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.

Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin
olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat...
Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman
poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä
papereita. Pietariin... Suomeen...

       *       *       *       *       *

Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te
uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin
taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan
kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne
samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat...
työmiehet... porvarit.

Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat:
"Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden
puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta".

Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön
vapaus!"

Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari
viikkoa takaperin... Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen
venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen
syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...

       *       *       *       *       *

Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei
myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä
lähitulevaisuudessakaan.

Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun
pesään, josta lopulta pääsi eroon.

Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se
on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.

Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu"
Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt
kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.

Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa
puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän
puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla
kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta
puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin
että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen
sydämellä.

Mummo ehti nähdä vapauden auringon.

Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.

Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan,
seuraavaan paikkaan juhlittavaksi.

Kuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy,
että se on saanut takaisin vapautensa...

Mutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksi
Siperiaan...

Ah, Suomi, Suomi!

Ei antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen
vapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian
syvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt.

Missä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas,
vastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä
oman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen
pinnasta kulkee...

       *       *       *       *       *

Ympärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata
ilonpitoa.

Minne on joutunut entinen epäilevä, arka katse?

Missä on alta-kulmien-murjotus?

Vallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä
arkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle
nöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin...

Ja yhä uudestaan ja uudestaan helähtää "Marseljeesi", vallankumouksen
voimalaulu.

"Marseljeesi" Venäjällä!

Se raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennen
Ranskan vallankumouksen pyörteissä.

       *       *       *       *       *

Tomsk!

Luulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä
kerran tapasimme.

Erilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat
iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot
kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on
suhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk.
Siellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat
taantumuksen kätyrit.

Menen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä
karkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He
johtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet.

— Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot?
— kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata.

— Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua?

— Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä
tarvitaan.

— Ei, veljet, ei, kotia täytyy... Suomeen...

Minä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan
vapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita.

Vihdoinkin kotimaata kohti...

Oli jo aikakin...

Taas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut,
karkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan.

Iloisia sanomia... Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt
vuorostaan telkien takana.

Emme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille
valmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!... Eiväthän
teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista
entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan
riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän...

       *       *       *       *       *

Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri.

Sotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut
saman värin alle.

Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen
lippu.

Jokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset
viirit, joissa on kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve Tasavalta!"
Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa...

Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä
naapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa
olla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs...

       *       *       *       *       *

Puolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin
kevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin.

Taas omalla maaperällä, taas Suomessa!

Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen,
jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa,
rupatella oikein sydämensä halusta.

Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää,
jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki,
hyväinen aika ... ei saa...

Tämäkin juna myöhässä. Olkoon... olkoon, ei tee mitään, katselemista
riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy
puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.

Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi
kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.

Ja kuitenkin... kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten
ilmoilta...

Hämeenlinna!...

Heikot jalat tuntuvat, pettävän... Mutta niihin palaa tarmo taas...
täytyy palata...

"Tää on viimeinen taisto..."

       *       *       *       *       *

"Kuule kuinka soitto kaikuu..."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIPERIAAN KARKOITETTUNA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.