Kohtalon koura

By Heikki Välisalmi

The Project Gutenberg eBook of Kohtalon koura
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kohtalon koura

Author: Heikki Välisalmi

Release date: April 5, 2024 [eBook #73337]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansanvalta, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON KOURA ***





KOHTALON KOURA

Kirj.

Heikki Välisalmi





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1917.




SISÄLLYS:

Jahvetti Kumpulaisen isänmaa
Kapinoitsija
Sammakonkutu
Häväisty temppeli
Kerran keväällä
Oman onnensa seppä
Ihmisasunto
Isä ja poika
Hullun kirjoissa
Syntymäpäivälahja
Ahkerat kädet
prinsessa
Kohtalo




JAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA

TARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ




Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi
sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle
kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää
tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä
matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.

Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista,
joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin
pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset
itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen
kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen
elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä
ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut
olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.

Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa
renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut
muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli
saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä
kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin
kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa
kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin
olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin,
nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä,
mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko
jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä
tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko
sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.

Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä,
niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan
hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja
hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen
ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei
halkaise aivoja.

Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.

Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa
oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se
sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle.
Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä
isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä
se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!

Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti,
eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän
polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle
vain vuokrattua vierasta maata.

Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen
ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon
ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista
vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan
torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan,
vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on
koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa
esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.

Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa
koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä
rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli
ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään
aikaan esiintynyt.

Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin
kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen
ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin
lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut
keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä
olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva
kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi,
jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut
sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin;
se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut
käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta
asiasta.

Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua
kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta,
ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia
kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti
takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin
paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka
alle hän toisinaan oli nääntyä.

Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen
katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan
ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt
heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen
sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että
isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut
sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.

Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti
Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon
ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja
haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt
monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut,
että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään
isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä
_siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa_.

Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä
Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli
annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse
ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen
ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään
ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista
toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista
sosialisteista.

Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä
voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin
ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt
päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen
sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti
hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys
johtuu.

Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain
kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan,
joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa
elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja
yhtenäisyyden vuoksi.

Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi
kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo
joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei
tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän
maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä
ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain
menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.

Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan.
Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan
tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että
muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin
työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei
välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat
ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla
olevan sitä vähemmän asiaa siihen.

Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus
tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten
kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja,
joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta
elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä
kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.

Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti
ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin
jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla
puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen
joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.

Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi
ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti;
sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin,
eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut
muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava
köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin
sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään
vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut,
enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli
hänen mielestään vihoviimeinen kapine.

Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti
Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne
pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos,
minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko
talon ovea avannut.

Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli
käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään
kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään
monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi
miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat
kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö
sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän
herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen
ainakaan tule!

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä
pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi
eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun
ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.

Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä
äänellä:

Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!
Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?

Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa
muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä
siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama
painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.

— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi
patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta
Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna
käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan
ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien
hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet
suhinan aihetta oudoista vieraista.

Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui
joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että
tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä
ohjattu kartanosta käsin.

Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että
hänet ammutaan kapinallisena.

Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta
kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli
kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.

Sitten kysyi patruuna:

— Onko sinulla jotain toivomista?

Nyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.

— Minä pyytäisin päästä _isänmaan multaan, siunattuun maahan_...

Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille,
jotka hiukan naurahtivat.

Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin
moneen tämän Suomen kansalaiseen.




KAPINOITSIJA

TAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ



I.


Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija,
valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin,
rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä
kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä,
että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat
toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut
työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut
näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä
kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista
asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin
paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei
Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi
vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi
huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa,
mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että
Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina,
ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja
isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin
pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta
hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen
hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia
ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti
perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä,
koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin
nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui
pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki
häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin
lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin
ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka
Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet.
Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet,
eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu
eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt,
joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus
Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen,
ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan
tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa
asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan
sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja
kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä
vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka
sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat
häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta
luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan
udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun
asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli
puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen
laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena
muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle
ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat
muutkin miehet.

Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin
kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista
tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä
heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin
ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja
ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla
sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti
toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta
ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat
kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten
toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan
suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko
touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi
lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun
meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai
sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes
olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli
vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä
muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka
punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui
koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli
enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan
palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka
kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia,
niin minä aattelin...

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet
roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän
köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen...

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi
maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja
nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja
läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin
päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä
ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä
huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin
kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.
Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän
kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin
tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut,
mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa
nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän
antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun
tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut,
vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä
oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä
vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan,
kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta
sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui
olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli
Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki
heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla
pyydetyt tavarat.

Ja herrat vakuuttivat aina:

— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.



II.


Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin,
vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.

Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli
loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos
Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla
mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat
istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli
pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.

Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan
vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä
sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.

Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden
ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona
tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin
ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen,
pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei
lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt
työtä tiliänsä vastaavan määrän.

Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri
Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten
palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja
miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset
olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä
ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat
syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin
poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä
kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.

Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään
tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili,
parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä
niukkuudessa.

Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi
myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan
monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan
omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan,
minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan
tolalla.

Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös
poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama
viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja
tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi
taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät,
kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat
luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän
kaikkien hyväntekijäksi.

— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä
kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti
viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain
ihme-elävää.

Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen
silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä
selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se
ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli
aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan
vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä
raaka.

Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista
kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa
tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen
omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja
perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli
palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä
varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo... Anshelmin
oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.

Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta
Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos
hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi,
mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen.
Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:

— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä
kankailla... mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen
herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.

Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin
tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään... katsoppahan
tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.

Sitten hän ärhenteli Anshelmille:

— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään
lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa,
ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta.
Tunnusta pois.

Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös
jokin iso ja kova kimpale.

Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain,
muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista
kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi
hän äänsi vain yksikantaan:

— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin...

Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen
matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden
istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja
näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan
kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä
kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.

Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän
istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi.
Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta
herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten
menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei
ole kohdallaan.




SAMMAKONKUTU

SATU


Vanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.

... Kah, olipa kevät taas kuin olikin... Koko lätäkkö samean-sakeana
kuin ennenkin... Ja laajalti sitä oli... piti oikein kurottaa
kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan,
etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt
valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito,
joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua... Ja mikä se on tuo sävel:
eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään.
Jopa tottakin... Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla
ylpeänä hännystakkiaan.

Kevät on... on... Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii
vielä vanhanakin veri osansa...

Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät
soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta
avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet...

Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli...
On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen
ottaa... toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.

Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei
toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.

Vanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.

... Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?

       *       *       *       *       *

Ujona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen
nuorukainen tämä.

— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni
pettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?

Arasti vastaa nuori:

— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on
mullin-mallin... Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän
suohomme.

— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä,
jotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.

— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan
eläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.

— Miksi, poikaseni, ne sellaista tekevät?

— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne
veljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä.
Meillä on suru.

— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on
hännystakissa...

— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä
polveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat
saaneet vapauden... ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee
näiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä...

Molemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen
perästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.




HÄVÄISTY TEMPPELI


Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä
auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän
ylimmillään heloittaessa.

Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan
kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.

Luonto vain voi olla niin suuri mestari.

Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä
käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita
valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode,
siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.

Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja
jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin
uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa
pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.

Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka
pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun
ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin
tummansininen silmä.

Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta
omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen
ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön
riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä
ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen
kirkastamalla.

Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan
pyhiinvaelluspaikka.

Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta
aamusta harju soi ja helisi.

Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa
ja onnesta säteillen sanoi:

— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.

— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.

Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin
omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille
samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.

       *       *       *       *       *

Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty
aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi.
Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu,
mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme
tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme,
raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan
polttaa ja pakottaa.

Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä
meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain
omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka
meitä yhteinen kipu kirvelee.

Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme
varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako
meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja
kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme
tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on
salpautunut meidän huultemme taakse.

       *       *       *       *       *

Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei
enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen
iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli
elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei
ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina
samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät
ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.

Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin
parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.

Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se
joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien
uurastaminen.

       *       *       *       *       *

Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua
onnettomuuden ja sen muiston välillä.

Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen
huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle
paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja
tuska.

Vieraan maan mies kysyi:

— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?

— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha...

— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.

— Ei, vaan murha... murha meillä oli.

Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin
hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut
soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä
alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.




KERRAN KEVÄÄLLÄ

MUISTIKIRJAN LEHTINEN


Kevät!

Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin
kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa
ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn
omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että
kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia
ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle
taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.

Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia,
hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.

Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän
haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan
entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt
toteuttamatta.

       *       *       *       *       *

Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä
suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja
virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun
minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.

Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden
keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja
kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen
mitättömän itserakkauden takia.

Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan.
Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun
salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän
pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin
armaan silmä.

       *       *       *       *       *

Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen
kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin _luullut_ näkeväni.

       *       *       *       *       *

Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli
rajan idästä Suomen puolelle!

Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa
kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa
kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä,
vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen
edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi
ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.

Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään
nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli
sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan
portille.

Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.

Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.

Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti
pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.

Tuleekohan tästä oikea vapaus?

Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus...?

       *       *       *       *       *

Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka
kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja
öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin
kotimaahan.

Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja
samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — _silloin_.

Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään
raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.

Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista
saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja
nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon
puhetta.

Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella
uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden
väliajalla.

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tuli kesä...

Tuli syksy...

Talvikin tuli...

Lienee koittanut kevätkin... Mutta missä oli vapaus?...

Sitä toista kevättä minä en jaksa muistella.

       *       *       *       *       *

Kohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!...




OMAN ONNENSA SEPPÄ


Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän
maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita
ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin
melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka
tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten
älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten
kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän
ei muuta kuin piehtaroida niissä.

Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle,
semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla
sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun
suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun
pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä
tietonsa kerätä.

Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään
ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa
maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt
taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon
tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.

Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten
luvun tietääkään!

Otetaanpa yksi esille.

       *       *       *       *       *

Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli
monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se
oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee
paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu
tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli
oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.

Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien
perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut
pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään
ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen
vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän
maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista
viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään
päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa
kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän
perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli
kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt
erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista
rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla.
Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen
ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä
Maitopisarana että Lastenseimenä.

Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten
lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia
kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen
sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan
maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos
on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin
monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa
penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon
kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet
vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki
edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään
ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli
on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä
välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän
suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja
se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään
seisomaan.

Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä,
lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet
siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin
ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään.
Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua
— potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui
olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi
sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta,
että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka,
luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin,
kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin
taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.

Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli
akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan
pienillä taaveteilla.

Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä,
että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen,
vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista
muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne
olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois,
niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.

Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä
vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla
ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti
ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän
kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä
paikalla mies pian menehtyy.

Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä
lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä
paukahti maksamattomista veroista.

Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita,
pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen
painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei
hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei
hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan
työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin
siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin
tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle
muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.

Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää
eteenpäin. Ja Taavetti yritti.

Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun
kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä
hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.

Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä
päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan
paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas
toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen
metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.

Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla
suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton
elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana
päivänä toisten luokse helpompaan souviin.

Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella,
kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.

— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;

— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin
kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten
miesten sakiin.

— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän
lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun
tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.

Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo
tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi
kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.

— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti
hakkuu tältä paikalta.

— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin
päin.

— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?

— Ei lasketa.

— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää
puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! —
tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.

Pomon oli sääli menettää miestä.

— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten
tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä
tavalla erota.

— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että
lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan
setvitä.

Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan
köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.

Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä
loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja
suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.

Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti,
jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja
tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se
Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen
valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.

Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa
viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen
lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi
panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat?
Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.

Mutta ken etsii, se löytää.

— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.

Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti
tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.

Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä
asiamiespaperit käsissä.

Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne
tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten
varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien
kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.

Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja
hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta
tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja
ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti
kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna
avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta
sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä
tuli vielä prosentit.

Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan
hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli
asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin
hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa
kahdeksankymmentäviisi penniä.

Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt
lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.

Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä
samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt
sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli
tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin
ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa.
Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä
nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen
hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta
kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi
ottaa koko kuvan elävästä mallista.

Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta
Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska
kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.

Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että
asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.

Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka
oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan
löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut
kiireestä mitään.

Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä
hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija
valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi
kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin
kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli
mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:

— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.

Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä
ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli
tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on
koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.

Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten
pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku
toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei
hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra
näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia
sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun
näkee itsensä ihan Luojan laatimana.

       *       *       *       *       *

Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle
hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä.
Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi
ammatti.

Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista,
vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.

Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen
kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:

— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on
ruvennut ronklaamaan.

Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei
osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt.
Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden
ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän
vastasi:

— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.

Ja sillä puheella jäi kello Taavetille.

— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti
muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski
korjata.

— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli
eukko.

— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.

Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa.
Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa.
Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia
paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili
mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua
kellosepän työvehkeiksi.

Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli
Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun
kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta
kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.

Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä
keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa
kellosepän sällinä.

Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä.
Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti
istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se
oikein konsti tottuneelta sujuu.

Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä.
Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi
joukko kustannuksia oppirahoiksi.

Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien
mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä
neuvoo.

Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä
omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi
ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä
tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.

Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen
on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan
ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen
myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.

Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta
se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa
voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään
parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien
pöytäkirjoihin.




IHMISASUNTO


Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta,
iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman
sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea.
Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on
elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun
aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.

Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko
paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme
kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että
se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea
ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon
polttamalla iholla.

Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli
verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:

— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.

Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme
jo kierrelleet.

— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.

— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee
ukkonen myrskyn kerällä.

— Onpa veneessä varaa.

— Onpa on... — Ja soutaja jatkoi matkaansa.

Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä
talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin
nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin
annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja
sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.

Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren
mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski
hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen
alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.

Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella
kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon
me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman
kanssa.

Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis
muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän
ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos
kasteleekin.

Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva
oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa
rankkasadetta vastaan?

Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa
jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen?
Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta
tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan
kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!

Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen
tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä
mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa,
mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei
se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni
kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä
ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen,
joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä
tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä
piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa
musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa
ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin
irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen
sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka
luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen
välistä.

Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen
vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä
Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa
pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin
— pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä
asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti
vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju-
ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta
virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten
lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon
joutunutta.

Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä,
maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati
valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei
arvaakaan.

Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea
taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä
ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä
— ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta
virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän
luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna
hänelle pahaakaan rauhaa.

Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa
töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina
välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan
virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten
tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen
aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää
ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.

Ja minä muistan vieläkin sen eukon sanat:

— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään
kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä
palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.

Voi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!

       *       *       *       *       *

Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt
kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat
muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole
takkaa nurkassa.




ISÄ JA POIKA


Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?

Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa
tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti
kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla
jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli
isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat
sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen
harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet;
molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se
säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti
loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se
siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään
häiritsevän.

Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti
rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti
olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat
kuormineen liikkeelle.

Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä.
Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa
ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin
talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».

Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän
herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä
pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.

Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas
ovat veljekset esillä.

He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset
koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä
oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli,
hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista
verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta
kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.

Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä
pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut
koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon:
mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen
silmien valottomuuden kanssa.

Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve
mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten
tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta,
eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka
hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.

Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla
teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä
oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta
hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä
ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli
asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut
taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen
vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut
sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut.
Ja menihän se näinkin.

Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla
ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.

Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana
päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin
mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi
kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja
talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää
näin monen pyöreän työvuoden perästä.

Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt
sitä korjaamaan.

Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein
sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi
varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia
nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat,
niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.

Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole
osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana
sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista,
saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin
kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt
kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin
muu ruumis.

Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli
tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin
yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.

Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän,
jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata
elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva
ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri
mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.




HULLUN KIRJOISSA


Niin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se
Iisakki... niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan.
Kaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään
tarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko
j.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin
verokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.

Iisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän
ei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti
juttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.

Hän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään
ruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän
ei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita
vaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi
melkein vaikka mihin.

Sanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli
hullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää,
mutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut
hiljainen ja säyseä.

Hän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin.
Joku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän
muka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen
käsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka
erinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että
Iisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä
taas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:

    li... ii... Iisakki,
    Iisakki verkon varasti,
    Iisakki vietiin vankilaan
    kalakeittoa popsimaan.

Mutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen
kasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä
ilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.

Minä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta
ja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain
yhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.

Vasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on
mikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se
niin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.

Niin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin
oli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.

Hän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä
pieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu.
Eteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka
ja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan
särpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn
kouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin
joutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se
oli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut
kunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.

Ylen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta
kalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli
aikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin
luonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.

Mutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies,
joka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai
paria vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa
kantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä
ehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin
viedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat.
Miten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että
köyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa,
mutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna
peri.

Eihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli
vankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän
yhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta
palannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja
muusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui
hoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton
takia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan
mokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut
varastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.

Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille
jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun
sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat
lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä
lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa,
ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.

Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi
kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla
oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se
oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin
mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän
ympärillä mennä menojaan.




SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA


Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen
elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja
nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen
elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?

Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen
saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä
eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita
maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä
päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka
hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti
paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat
olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.

Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten
ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen
aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin
koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä
jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä
omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa
tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja
nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä
tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.

Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut
paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä
sarjassa kuin urkujen torvet.

Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä
siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai
pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin,
väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä
puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus.
Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli
onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen
käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut
tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi
tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero,
eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.

Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään
lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin
uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se
vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä.
Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No,
niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei
hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan
riittänyt oma akkansa.

Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään
raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan
se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.

Ja siihen aivan samaan menoon sattui se ylläkerrottu onnettomuus.

Tehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka
Ovaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän
ei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle
helpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka.
Isännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta
Pekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu
kelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä
päivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä
nyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia
keveämpiä töitä.

Lieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä
seurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain
muuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa,
mutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä,
painua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta
kädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten
vuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..

Ja kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei
hänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka
makasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.

Mutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän
ei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies
saa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä
konttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta
hän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä
tunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.

Rääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä
välinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein
yhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin
pian ulos pahanhajuisesta mökistä.

Mutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli
hänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.

Hänen haudallaan ei ollut yhtään tehtaan hallituksen edustajaa.




AHKERAT KÄDET


Hän istui vaivaistalon etelänpuoleisen päätyikkunan vieressä. Siinä
olin nähnyt hänet monena vuonna, jo aikoja ennen kuin vaivaistalo,
jonka nimi soi kunnanmiesten korvissa jossain määrin ikävältä ja
pahalta, ristittiin kunnalliskodiksi.

Hän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä
menin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului
olevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista
käsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa
arvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti
hänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi.
Oikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän
aikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti
tarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä
ei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa,
ja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin
hänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi
Hannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa.
Pitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä
useimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin
joutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein,
ja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat
pysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle
kuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.

Hän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat
olivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse,
ei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot,
säännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta
tavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa
elämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto.
Ja suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään,
haluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.

Silloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan
lingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä
sitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää
hienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.

Mutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa
tyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä
vastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys,
että piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.

Kaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta
kukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella
iällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon,
valmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä
tuodakaan, se kun on vaivaisten koti.

Mutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli
kuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä
määrin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin,
enkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.

Se tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin.
Pitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki,
vaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.

Hän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta
sisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin
kaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään
huolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa.
Hän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla
oli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut
kadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut
mitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä.
Karja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet,
ja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut
katselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima
sillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin
vanhemmaksi ja vakavammaksi.

Sitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt
ripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea
ja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee
helpommalle.

Voi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta
oli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui
palvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli
yhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä.
Hanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli
vähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman
häntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain
Hanna.

Tämä luottamus häntä vaivasi. Hän kaipasi metsää ja ikävöi aurinkoa, ja
sitten tuli se kaikkein pahin.

Häntä rupesi kummasti väsyttämään. Sitä väsymystä hän itsekin tavallaan
häpesi. Nuori ihminen, vasta alun kolmannellakymmenellä, ja nyt
jo jalkoja pakottaa. Hän ei edes uskaltanut kenellekään vaivaansa
valittaa: olisivat tietenkin sanoneet, että joko Hannaakin laiskoittaa;
se on niin yleistä palvelusväellä tähän maailman aikaan, mutta kuka
olisi uskonut Hannasta, joka on aina ollut niin reilu ja nuhteeton!

Sitä soimausta hän ei jaksanut kuulla, ja sen vuoksi hän ei virkkanut
kellekään halaistua sanaa.

Mutta sitten eräänä päivänä hän kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä
noussutkaan siitä enää ylös. Haettiin lääkäri, ja tämä, sanoi, että
Hannaa on kohdannut jonkinlainen halvaus; saattaa olla, että jalat
menevät sen tiensä.

Nyt hän on ollut kaksikymmentä vuotta vaivaistalon hoidokkina, mutta
hän tyytyy nöyrästi kohtaloonsa, semminkin kun lääkäri oli vakuuttanut,
ettei siihen muuta syytä ollut kuin jalkojen heikkous. Toisen jalat
eivät sellaisesta olisi olleet minäänkään, mutta Hanna ei oltu luotu
olemaan paljon jalkojensa päällä yhtämittaa.

Kun hänelle nyt sanotaan, että Hannalla on niin erinomaisen ahkerat
kädet, myhähtää hän joskus surumielisesti, sillä hän muistaa, että
hänellä ovat joskus olleet ahkerat jalatkin, vaikka ne olivat heikot
eivätkä kestäneet.

Vain joskus hän, kuten sanottu, hiukan suutahtaa, jos joku kysyy,
tahtoisiko hän ulos aurinkoon. Hän oli rakastanut aurinkoa niin
rajattomasti ennen pienenä paimenessa juostessaan.




PRINSESSA


Pitäjäläiset muistivat hänet hyvin. Hän oli ollut harvinaisen kaunis,
niin hienohipiäinen ja solakkavartinen, jotta häntä ei mitenkään
olisi uskonut tavalliseksi palvelustytöksi, jollei hän olisi kantanut
kansannaisen pukua ja ollut palvelijana vanhassa aateliskartanossa.
Talon neidit katselivat häntä kateellisesti, mutta nuoren herran
silmiin tuli aivan toisenlainen loiste, kun nuori tyttö askareitaan
toimitellessaan keinui hänen ohitseen. Tämä nuori herra oli joskus
ennenkin katsellut piikojaan, mutta kukaan heistä ei ollut vielä
milloinkaan vetänyt sillä tavalla puoleensa kuin tämä Anna.

Kansa on viisasta ja harkitsevaa, ja se sanoi Annalle: Ole sinä
varovainen, kartanon nuori herra katselee sinua niin, ettei siitä hyvä
seuraa.

Mutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset
silmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi
huomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei
olisi häneen lainkaan koskenut.

»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin,
mutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.

Anna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni
menojaan.

Hän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se
johtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet
tytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on
kokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi,
hänhän on aivan kuin prinsessa.

Siitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen
katseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä
huomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa
ja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin
katsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että
mitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli
polttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.

Ja sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että
tällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin
prinsessa.

Kului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia,
että nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla
lehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno
ja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on
prinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin...

Sitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi
ei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto,
ne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai
tulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.

Kerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien
kamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet
tuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli
sanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska
hän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren
luokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin
käsiin.

»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa,
»mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se
kuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma
tullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»

Sitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän
oli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin
omasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli
pidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty
mielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja
vaarattomana.

       *       *       *       *       *

Noista tapauksista oli kulunut jo ainakin kymmenen vuotta.

Anna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs,
eikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi
seppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän
vaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen
ihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne
kuuluvat emäntäpiialle.




KOHTALO


Suurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja,
jotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla
kultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat
isot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa
keinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin
olisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain
puuttuvat.

Keskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi
sytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla
ylellisesti katettu illallispöytä.

_Varatuomari Hallas_ kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on
vähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin
ikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle,
kuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja
kuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin
ääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.

Hetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten
helähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan
kuluttua takaisin _Elsan_ seurassa.

_Hallas_. Tulittehan kumminkin. Minä jo luulin, ettette pidä
lupaustanne.

_Elsa_ (nuori komea nainen, huolellisesti ja maulla, mutta ei
ylellisesti puettu, kaunis, tummatukkainen, säihkyväsilmäinen,
kasvoilla puhdas ja rehellinen, joskin hiukan väsynyt ilme).
Toistaiseksi ei minun ole tarvinnut rikkoa lupauksiani. Minä en
nimittäin vielä milloinkaan ole luvannut sellaista, mitä en voisi
täyttää. Minä kyllä hieman viivyin, mutta sille ei mahda mitään;
ammatti sen teki.

_Hallas_. Minä jo aioin lähteä teitä hakemaan.

_Elsa_. Ettekö te sitten muista, että minä kerran hylkäsin tarjoomanne
samanlaisen palveluksen? Te pyysitte lupaa tulla minua noutamaan, mutta
minä kielsin. Minä en tahtonut saattaa teitä ihmisten silmätikuksi.
Kenties olisi joku sattunut näkemään, ja arvaan kyllä, mitä olisi
puhuttu, jos tunnettu asianajaja Hallas olisi nähty ravintolanaisen
seurassa.

_Hallas_. Te liioittelette, Elsa. Mutta minä aivan unohdin pyytää teitä
istumaan.

_Elsa_. Kiitoksia paljon. Sallikaa minun kuitenkin katsoa hiukan
ympärilleni. — Ei, herra Hallas, en minä liioittele. Joku vanhempi
herra minun seurassani, se nyt vielä ei olisi mitään. Vilkutettaisiin
ehkä vain silmää ja kuiskattaisiin: katsos vain vanhaa syntisäkkiä.
Mutta te olette nuori ja vielä naimaton, teidän täytyy varoa
mainettanne. Muuten teiltä voi sulkeutua tie kunniallisiin perheisiin,
joilla on naimaiässä olevia tyttäriä.

_Hallas_. Neiti Elsa, oletteko huomannut minussa sellaisia
ominaisuuksia, joitten nojalla voitte päätellä minun haluavan
seurustella kanssanne salapäin.

_Elsa_ (hieman leikillisesti). No no, herra Hallas, älkää unohtako,
ettette nyt ole oikeussalissa. Miksi te haluatte tulkita sanojani
toisin kuin ne ovat ymmärrettävät? Ette te pelkää minua, vaan minä
pelkään teidän puolestanne. Te olette aina kohdellut minua hyvin, enkä
minä halua tärvellä teidän nimeänne.

_Hallas_. Jättäkäämme tämä. Istukaa toki! Tehkää sekin minun tähteni.
Minä tahtoisin niin mielelläni istahtaa, mutta eihän minun sovi istua
naishenkilön seisoessa.

_Elsa_. Älkää välittäkö minusta, herra Hallas. Minun tehtäväni
on seista. Ettehän te klubissakaan koskaan kursaile istua minun
läsnäollessani.

Muuten, voinhan minä nyt jo istuakin. Minä olen saanut käsityksen
huoneestanne. Se on ammattitaitoa sekin: voi puhua yhtä ja ajatella
toista. (Keveästi huokaisten). Olen jo riittävästi saanut sitä taitoa
harjoitella.

_Hallas_. Ja mikä on tarkastuksen tulos, jos saan luvan kysyä?

_Elsa_. Olenkohan minä oikeutettu sen sanomaan? Ehkä ei minun makuni
ole terve? (Lyhyt vaitiolo.)

Te asutte komeasti. Muistaakseni olette ennen kertonut, että teillä
on neljä asuinhuonetta. Ensimmäisestä näkemästänikin voin jo päättää,
että tämän talon isännällä on varaa järjestää elämänsä hyvin. Mutta
sittenkin täältä puuttuu jotain.

(Taas lyhyt vaitiolo. Hallas nähtävästi haluaisi sanoa jotakin, mutta
ei löydä ilmaisua.)

Puuttuu ymmärtäväisen naisen käden jälkeä. (Hiukan värähtävällä
äänellä.) Sellaisen käden, jota ohjaisi sydän ja silmä, etupäässä
sydän, toista sydäntä ilahuttaa haluava. — Tämä ei ole koti, herra
Hallas, vaan ikäänkuin jäljennös komeasta ravintolasta.

Suokaa anteeksi, että minä puhun näin suoraan, mutta joskus tekee
mieli haastella rehellisesti. Sitä kaipaa meikäläinenkin, vaikkei
hänellä siihen tavallisesti ole tilaisuutta, ja vaikka hän vähitellen
alkaa uskoa kadottaneensa oman mielipiteensä voiman ja osaavansa vain
ammattivalheen.

(Koettaen keventyä ja saada äänensä leikilliseksi.)

Älkää ottako minun sanojani vallan vakavasti, eiväthän ne suuria
merkitse. (Vasten tahtoaan katkeroituen.) Minähän olen ainoastaan
ravintolatyttö, jolla ei ole makua eikä kauneusaistia.

_Hallas_, (joka on katsellut Elsaa ihastuneena, tarttuen tämän käteen).
Puhukaa, Elsa, jatkakaa, minä ymmärrän, minä tiedän, että puhutte
totta, olen sen itsekin tuntenut. Minä haluan kuulla tuon kaiken juuri
teidän suustanne.

_Elsa_ (irroittaen hiljaa kätensä). Illastakaamme toki. Te ette
lainkaan näy muistavan huomauttaa, että pöytä on katettu. Palvelijanne
on jo varmaankin aikoja sitten mennyt nukkumaan. Te olette
huolellisesti noudattanut määräyksiäni. Häntä ei tarvitakaan. Minussa
herää heti ruokapöydän nähdessäni ammatti-ihminen, ja minä tunnen
vastustamattoman halun ryhtyä tarjoilemaan. Kas niin. — (Kaataa viiniä
laseihin ja asettaa Hallaan lautaselle kylmiä ruokia, sitten omalleen.
Kaikki tämä tapahtuu keskustelun käydessä.)

_Hallas_, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä
Elsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen,
katselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.

_Elsa_. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa
totutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne
niinkuin ennenkin.

_Hallas_ (huudahtaen). Elsa, minkätähden te olette niin ivallinen?

_Elsa_. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä,
mutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä
yritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut
tuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä
sanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.

Mutta siirtykäämme illalliseen! (Hetken vaiteliaisuus.)

_Hallas_. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni.
Minä odotin teitä niin levottomana.

_Elsa_. Miksi levottomana?

_Hallas_. Pelkäsin, ettette tule.

_Elsa_. Minähän lupasin.

_Hallas_ (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).

_Elsa_. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani?
En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä
on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun
toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut
pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi,
mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa
pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet
siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea
täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet
sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he
sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.

_Hallas_. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette
poikkeus.

_Elsa_. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia
suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on
tie tukossa.

_Hallas_. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.

_Elsa_. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän
toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä
te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään
ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla
luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin...

_Hallas_ (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää
puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille
lörpöttelisin...

_Elsa_ (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen
askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja
siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.)
Viininne on väkevää, herra Hallas.

_Hallas_ (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä
tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se
huumaa minua enemmän kuin viini.

_Elsa_ (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?...

_Hallas_ (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?

_Elsa_. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette
minut tänne kutsunut.

_Hallas_. En ymmärrä teitä.

_Elsa_ (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista,
että minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta
samapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.

Ette suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut
luoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen,
ei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes
päivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin,
herra Hallas?

_Hallas_ (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne
kaikkia sääntöjä niin tarkoin.

_Elsa_ (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut
nukkuvat nyt siveyden hurskasta unta...

_Hallas_ (loukkaantuneena). Elsa!

_Elsa_. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä,
uskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa
vain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt
minulla siihen viimeinen tilaisuus.

_Hallas_. Elsa, jättäkää katkeruus, uskokaa minua...

_Elsa_ (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole
loukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi
sietää tämän enempää!

Kyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli
täysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen
ammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen
kaikesta keskustelemaan toisten kanssa.

_Hallas_. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen
molempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että
minä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten
teikäläisten.

_Elsa_. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa
voi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa,
mistä piiristä minä olen.

Ehkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran
ylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä;
niin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te
olisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te
aivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.

_Hallas_ (intohimoisen kiihkeästi). Keneksi te luulette minua, Elsa!

_Elsa_ (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te
olette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää
teitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin
ostoksenne.

Mutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa.
Mistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te
suvaitsette sanoa?

_Hallas_. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen
ajatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt
täydelliseksi varmuudeksi.

_Elsa_. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän
sen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata
omistaneensa minua? Eikö totta?

_Hallas_ (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin
on syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani
loppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!... Elsa, minä rakastan sinua
mielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä
iltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.

(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin
nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä
hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä
kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa
voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)

_Elsa_. Sittenkin, sittenkin... Minä luulin, että _sellainen_ nainen
minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta
minä olen erehtynyt... erehtynyt...

_Hallas_ (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä
pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa
hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat
minua! Sano!

_Elsa_ (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä
varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.

_Hallas_. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut
täydellisesti, koko elämäni ajaksi.

_Elsa_. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole
vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet,
parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita
lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään
sanansa?

_Hallas_ (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä,
niin älkää sovittako sitä minuun.

_Elsa_ (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin
te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte
olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi
vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne,
sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä
millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen
valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua
minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä
tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä
saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia
suhteita kehenkään mieheen.

_Hallas_ (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään,
mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä...

_Elsa_ (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita,
en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki
riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja
pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun
sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka
koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä
sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä,
tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä
tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani
viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen
minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien
vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea
hetkiä: tänäänkö vai huomenna?

_Hallas_. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä
suojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei
ole oikeutta löydettyäni jättää.

_Elsa_ (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää
herättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se
tänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut.
Minun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen
huomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja
jäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen,
joka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin
kaunistukseksi.

_Hallas_. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä
totisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.

_Elsa_. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun
sukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään
naimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä... Ei, älkää puhuko
joutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa
tai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän
tahdo turmella omaansa ja muitten elämää.

_Hallas_. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää
onnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin,
ja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.

_Elsa_ (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet,
ja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi
muita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen
omaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en
voi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti
ammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy
saavuttaa.

(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En
tiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole
mikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt
sen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.

Tule!...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON KOURA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.