Auringon nousun maahan : Tarina

By Heikki Toppila

The Project Gutenberg eBook of Auringon nousun maahan
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Auringon nousun maahan
        Tarina

Author: Heikki Toppila


        
Release date: October 3, 2026 [eBook #79710]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79710

Credits: Anna Sirén and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AURINGON NOUSUN MAAHAN ***
language: Finnish




AURINGON NOUSUN MAAHAN

Tarina


Kirj.

HEIKKI TOPPILA





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.






ENSIMMÄINEN LUKU.


Tukalan talo oli sukutalo. Monta sataa vuotta oli se jo suvun hallussa
ollut. Hyvin talossa jokainen toimeen tuli, leivän ja muunkin puolesta,
sen muutaman kymmenen vuotta minkä täällä taivalti. Hyvinelämisen ja
rikkauden himo olivat suvun rintaperillisten ainainen huoli ja hätä.
Kukin oli rikkautta osaltaan kartuttanut, penni oli pennin päälle
aherrettu. Saitureita he kaikki olivat olleet kehdosta aina hautaan
asti, ja kullan saamiseksi oli monta rikosta tehty.

Ja isäntärenki Hajaani kertoi siinä yölevolle laittautuvalle
pirttiväelle, että talossa oli vanhaan aikaan kultakätköjä, joita
entisaikaiset ukot miespolvesta miespolveen olivat sinne tänne
kaivelleet, lattioitten alle ja aittojen väliin, seinähirsien
sisään salaisesti koverrettuihin koloihin ja vintissä ja luhdeissa
oleviin satavuotisiin romuläjiin. Olipa kerran, toista sataa vuotta
sitten, pidetty talossa huutokauppaa riitaisten perillisten pesän
selvittämiseksi, ja ajatelkaas, eräs mökin mies oli huutanut luhdissa
olleen romuläjän hyvin mitättömästä hinnasta, mutta romuläjästä oli
löytynytkin saapas kultarahoja täynnä. Niin on kerrottu. Ja mökin
miehestä oli tullut sen jälkeen äveriäs eläjä. Tämän kuultuaan oli
sitten myöhemmin eräs rahan ahne Tukalan isäntä, tätä samaa sukua,
revityttänyt kaikki talon lattiat auki ja kaivattanut aittojen välit
ja ulkohuoneitten seinustat löytämättä mitään aarretta, ainoastaan
hieman ruumiitten luita ja pari ryssän pääkalloa, jotka haudattiin
sitten hautuumaan nurkkaukseen, itsetappajien puolelle. Jotkut luulivat
silloin, että nyt kun kuolleitten luut pääsivät siunattuun maahan,
kummittelijat talosta katoaisivat, mutta siinä tietoviisaat erehtyivät,
sillä Totan Ulla on nähty usein senkin jälkeen, vieläpä vanhoja,
homehapsisia ukkeleitakin muinaisilta ajoilta; niinpä Hiljaisen Matin
Reetakin näki tässä tuonottain Kuuro-Esan pää verisenä sikoläävässä
kuuhailevan...

Ne nyt tosin ovat akkain näkyjä, mutta aarteita löytyy talosta
nytkin vielä. Toissa talvena, kun korjattiin vanhaa, rappeutunutta
lammasnavettaa, vuoti lahonneen hirren sisästä hopearahoja pari
kahmalollista Sassu-Jussin kouriin. Sekin kätkö löytyi sattuman
kaupalla. Aarretta ei löydä hakemalla, ainoastaan sattumalta. Vanha,
jo kymmenkunta vuotta sitten kuollut huuto-ukko, SukkaMatti, oli koko
loppuikänsä, parikymmentä vuotta, joka päivä hakenut talosta aarretta,
sitä kumminkaan löytämättä. Niin oli innostunut ukko tuohon hommaansa,
että vielä kuolinvuoteellaan huonona sairaana maatessaan hinasi itsensä
usein lattialle, kaiveli sitten lattian rakoja ja väänteli irti
lahonneita lankkujen päitä kirveellä tai millä milloinkin sattui.

Tätä kaikkea kuunteli pirttiväki henkeään pidätellen, penkeillä,
sänkyjen laiteilla ja makuulavereilla jo puoleksi riisuutuneena
istuskellen.

Nuo näivettyneet, riutuneet ihmiset sängyissä ja makuulavereilla,
tuijottivat kertojaan, kuin nälkäiset pedot saaliiseen. Jokainen
heistäkin oli kerran toivonut löytävänsä aarteen ja sitä
etsiskellytkin. Heidän jännittyneestä katseestaan saattoi huomata
rahanahneuden ja elämänhalun, suuren himon maailman hekumaan.
Sitä kaikkea he olivat koko ikänsä toivoneet, unelmoiden pimeissä
huonekömmänöissä ja navetan hämärissä sopissa, mutta se oli aina vain
paennut heitä, kuin keväinen lumi saavuttamattomiin etäisyyksiin.
He kuroittivat leinin syömiä käsiään, anoen aamun sarastukselta,
hiljaisina yön hetkinä vuoteissaan heräten: »Anna minulle onni! Anna
minulle onni!» Mutta onni asusti jossakin hyvin kaukana rautaisten
ovien takana.

Useimmat heittäytyivät jo vuoteilleen pitkäkseen totisina eteensä
tuijotellen, joku naisista kampasi karsinassa kylvystä vielä märkää
tukkaansa, mutta nuorempi väki oli jo yöjuoksuun kiirehtänyt.

— Niin se on, selitti isäntärenki Hajaani, istuen vielä täysissä
tamineissaan peräpenkillä. Hyvin kummallista sukua on tämän talon
isäntäväki, isien ja äitien teot juoruavat sen vuosisatojen
takaa. Omituista pilaantunutta sukua, vaikkakin ovat karskeja ja
komenteeraavia nähdä.

— Taitavat olla, sinäpä sen tietänet, kuului myönnytys nurkkauksessa
olevalta makuulaverilta.

— Joo, tiedän... Pyhä-Pietari, kuinka tarkkaan minä sen tiedän! Tästä
seikasta minulle mummo ennen paljon kertoi mökissä tuolla kirkon
lähellä, jossa asuttiin. Eräskin isäntä, Kuuro-Esaksi nimitetty,
monta, monta sataa vuotta sitten, kun tämä talo vielä oli pahainen
uutispaikka, sai kärsiä julman kuoleman oman tyttärensä käden
kautta. Tarina on kulkenut sukumuistona suusta suuhun satoja vuosia.
Tässä oli silloin kalahamina lähellä, tuo samainen, missä nytkin on
ränsistyneitä mökkejä sikin sokin. Tämän talon isäntä oli lahtari,
möi lihat haminaan ja kaupunkiin ja elätti siinä sivussa sikoja
eläinten lihan jätteillä ja verellä. Ukon emäntä oli jo aikaa kuollut.
Yksi lapsi oli vain äijällä elossa, tyttö äksy ja pahankurinen.
Palvelijat eivät menestyneet talossa, ainoastaan eräs renkipahainen,
joka toivoi talon tavaraa ja naittuikin viimein tytön kanssa. Tämän
suvun jäsenet ovat aina olleet riitaisia keskenään ja siitä on kirous
seurannut vuosisatoja suvussa. Ukko oli salarikas, mutta eipä kertonut
rahakätköistään tytölle eikä vävylle. Siitä ainainen tora ja meteli.
Kerran sitten alakyökissä tuli tytölle ja isälle aivan käsikähmäinen
tappelu, ja viimein tyttö, roteva kuin mies, puulasi isänsä kiehuvaan
muuripataan päälleen, keitti hänet siinä ja syötti sioille. Ihmeteltiin
sitten kylällä ukon äkillistä katoamista, mutta mitään varmempaa ei
asiasta saatu ilmi. Tyttö ei kuitenkaan löytänyt ukon rahoja, niin
hyvin ne oli kätketty, ja renki-isäntä, kauhistuen tytön tekoa, pakeni
pian sen jälkeen talosta, peläten tytön syöttävän vielä hänetkin
sioille. Mutta tytöltä jäi poika, ja siitä suku taas jatkui.

— Eikö rahoja löytynyt sitten myöhemmin, joten kuten?

— Ei löytynyt. Sinne jäivät kullat kätköönsä Myllymäen rinteeseen, niin
luullaan, siellä oli Kuuro-Esa usein pimeän kähmässä kähninyt... Sinne
jäivät aarteet.

Lähinnä Hajaania istua äyvötti hakkuutukilla tylsämielinen ruotiukko,
joka myös oli koko loppuikänsä aarretta hakenut, vintillä olevat
vanhanvanhat romuläjät tuhanteenkin kertaan tutkinut, homehtuneitten
kenkärajojen pohjienvälit rassannut ja iänikuiset kaappien salalaatikot
nuuskinut. Ahmien kuunteli hän Hajaanin puhetta, sydän jännityksestä
vavisten painaen säästi mieleensä, että tänä yönä, vielä tänä yönä hän
menee Myllymäkeen aarretta etsimään. Ukko katsoa tiirotti kertojaan
sammuneilla silmillään, suuri, irvottava suu auki, ja hänen takaansa
näkyi pari kolme vanhaa, valjua akan naamaa, hekin jännittyneinä
kuunnellen noita heille jo tuttuja tarinoita. Ne olivat elämän
arvoituksia heille, nuo aaveet ja nuo aarteet. Ja äärimmäisenä, seinään
kiinnitetyllä laverilla samoin tylsänä eteensä tuijotellen, matala
otsa rypyssä ja likaisenkeltainen tukka hajallaan, istui keski-ikäinen
nainen, lausuen ilmi hiljaisen haaveensa itsensä ja toisten puolesta
ontolla, soinnuttomalla äänellä:

— Voi, jos löytäisikin kulta-aarteen!

Vaan raskaan elämisen huolen ja ainaisen puutteen näivettämä
Alpin mummo, joka laittautui sisäkkötyttö Mataleenan kanssa vielä
iltamyöhäiseksi kyökkiin Paarmuurska-Pietaa auttamaan, sillä Mikon
emäntä oli juuri ja juuri saamaisillaan, huokasi sydämensä pohjasta
ääni pelokkaasti värähdellen:

— Hyvä Jumala, varjele minua kuolleitten haamuilta!

       *       *       *       *       *

Kun sitten Mataleena ja Alpin mummo palasivat kyökistä, nukkui jo
koko pirttiväki henkihieverinä sängyissä ja makuulavereilla. Ei
hiiren hiiskahdustakaan kuulunut, sikeästi nukkuvien raskas, tasainen
hengitys vain tuuhotti, kun tarkasti kuunteli. Vaimot laittautuivat
levolle karsinaan uunin lähelle. Vaan aivan siitä pään pohjista, kun he
olivat jo ylisilleen riisuutuneet, kuului uunilta pistävä laulu, joka
omituisella, kolkolla tavallaan särki hiljaisuuden:

    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.
    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.

Makuulle laittautuvan Alpin mummon ja Mataleenan kesken virisi silloin
seuraava puhelu:

— Taas se siellä unissaan urisee. On se soma ihminen, unissaan laulaa.

— Ei se aina laula noin, kuoleman edellä se vain noin laulaa, kuten
nytkin koko viikon... Niin sanoo vanha emäntä.

— Naapurin Tomikin siellä ulvoo. Katsopa ikkunasta minne päin se ulvoo?

— Tänne päin se ulvoo, aivan kohti tätä taloa, punainen suu auki tänne
päin... Hyi, miten on ruman näköinen!

— Jotakin se tietää pahaa, kuolemaa tai muuta pahaa. Mitähän tässä
tapahtuneekaan. Harakatkin tappelivat hollitallin takana eilettäin,
jotta yksi ihan henkihieveriin jäi. Näin sen siinä tunkion laidalla
kyljellään kytjöttävän ja suutaan aukovan.

— Näin sen minäkin, mutta kuollut se jo silloin oli.

— Vai kuoli se harakkakin. Hyvä Jumala, mitä tässä vielä tapahtuneekaan!

— Tiedä sen, tapahtuneekaan... Pojat sitten takoivat ison rautanaulan
sen pienen ruumiin läpi, naulasivat kiinni hollitallin ylisen seinään...

— Vai takoivat harakan seinään. Se tuo ennustaa jotakin.

— Niin se vanha emäntäkin sanoi, pahaa ennustaa, sanoi, joku kuolee...
Vaan ette usko mummo, miten on kumma kajastus ulkona nyt. Aurinko
on poissa, mutta valo viipyy vielä. Meri häämöittää kaukana kuin
hopeakaukalo, ja sen ja taivaan rannan välissä on punainen viiva.

— Siltä se minustakin ennen näytti. Älä haaveile tyttö turhia. Iän
mukana muuttuu kaikki...

    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.

— Mummo, mummo... On niin omituinen valo ulkona. Mistä se tulee? Mistä
se tulee? Niitty on kuin pumpulilla peitetty. Katsokaa mummo! Matala
sumu makaa niityn päällä. Niitty on kuin pumpulilla peitetty.

— Niinhän se oli ennenkin, Mataleena, minunkin lapsuuteni aikana.

— Niitty nukkuu pumpulipeitteen alla, mutta talot ja pellot valvovat
vielä. Kuka malttaisi nukkua nyt. Aurinkoa ei näy, mutta päivä kajastaa
vielä...

— Eikö kuutakaan näy?

— Näkyy se, näkyy kuu pikkuaitan takaa, mutta ei se juuri vielä valota.
Auringosta se on tuo omituinen kajastus, ei kuusta. Tulkaapa mummo
katsomaan! Nurmikko on kuin vihreää verkaa, kuin samettimantteli...
Tulkaapa mummo katsomaan!

— Hyvä ihme tuota tyttöä! Saa vanhan ihmisenkin vielä vuoteesta ylös
kesken yöllisen unen... No voi sun tokkiis! Enpä olisi uskonut, miten
korea on ilma. Hyvä Jumala siunatkoon, miten korea on ilma! Aidan
seipäitäkin reunustavat punaiset renkaat ja maantien santa on kuin
kultaa, hieman tummempaa tosin. Tällaisina öinä kulkevat kuolleitten
sielut haudoistaan ylös armoistuimen tykö. Niin ennen sanottiin. Katsos
kuutakin, miten koreana nousee...

    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.

— Kerkeätkö siinä mokomakin ulisija! Uunin päällä laulaa... Sydän
tahtoi haleta, kun tuo ruoja taas aivan korvan juuressa huilautti...
Tule pois sinäkin nukkumaan. Jää sitä koreutta vielä toiseksikin yöksi.
Joka päivä ne vain yöt kirkastuvat juhannukseen asti.

— Mummo taisi liiaksi tölmästä Vesi-Maijaa. Se käänsi kylkeään ja
hengittää nyt kevyemmin. Herätä taisi.

— Ei se mitään haittaa. Ulina kumminkin loppui. Paneudu sinäkin jo
maata, jotta pääset unen päästä kiinni ennenkuin Sassu-Jussi tulee.
Jos se vain näkee meidän valvovan, niin puhetta koko yön pitää. Se
syöntyi illalla juomaan. Hajaanin kanssa saunasta tultua ryyppivät.
Hajaani pani kumminkin heti maata, mutta Sassu-Jussi lähti kylälle
jatkamaan, ja Elekko-kersantin kanssa jokiahdetta äsken mittailivat. Se
on sellainen omituinen. Kun se illan juo, ei se yötä silloin nuku.

— Pilaantunut kai on paljosta juomisesta.

— Se on aina ollut sellainen, minun muistini ajan. Juo ja valvoo, mutta
ei silti retkua, kuten toiset. Kyllä se nukkua antaa. Ei se hultiton
ole. Hyvä mies se on vaikka ryyppääkin.

Mataleena peräytyi ikkunasta ulohtaamma ja puhui hätääntyneenä:

— Mummo, mummo, varjo meni ikkunan ohi. Mikä se oli? Se kulki kuin kuun
säteistä tuolta pikkuaitan takaa. Mikä se oli?

— Juokse sänkyyn peitteen alle. Se saattoi olla Totan Ulla... Ajattele,
jos sen näit, niin varmasti pian kuolet. Olen minäkin sen varjon
nähnyt, mutta en itseään haamua. Minne päin se vilahti?

— Ikäänkuin seinän läpi uunin päälle, — niin se minusta kajasti. Voi
hirveätä, jos se vielä tulee!

— Ei tule enää, paneudu huppuun peiton alle ja siunaa itses. Niin
minäkin teen. Lue seitsemän kertaa Isämeitä, niin ei sen kynnet pysty.
Niin minäkin teen...

Kuin paukka pakeni Mataleena sänkyynsä. Hiljainen mumina kuului hetken
aikaa kummastakin sängystä huppuun vedetyn peitteen alta. Ja sitten
oli kaikki hiljaista.

Vanha taika tiesi: ken Totan Ullan haamun ilkihereillään näki, se pian
kuoli, ja siksi sitä pelkäsi joka ainut, vanhat ja nuoret. Totan Ulla
oli vanha talon asukas, ikimuistoisilta ajoilta tunnettu kummittelija,
oman pahuutensa tautta maan päälle harhailemaan jätetty sielu, ja
hänestä tiesi vanhempi polvi monta kummaa tarinaa. Jos hänet, niin
uskottiin, noin sattumalta nähtiin tai hänen kummitteleva varjonsakaan,
niin suuri onnettomuus oli taloon tulossa. Monen surkean onnettomuuden
oli Ullan haamu edeltäkäsin ennustanut, kuten senkin Timisjärven Taavan
kuoleman. Taavalle itselleen oli kummitus näyttäytynyt, niin kerrotaan,
— montakin kertaa oli ruoja kummitellut...

Se on tämä Timisjärven Taavan tarina niiltä ajoilta, jolloin näilläkin
paikkakunnilla vielä oli poroja.

Talon nykyisen vanhan isännän äidinäiti siitä kertoi; on aikaa jo
kappaleen siitä... Se talossa tässä miniänä oli Taava, joen yläjuoksun
puolelta Timisjärven talosta naitu. Kaikki vihasivat häntä: vaari,
vanha emäntä, isäntä itse, Taavan mies ja vanhimmat palkollisetkin. Ei
osannut miniä heille mieliksi olla... Neljä oli jo lasta Taavalla, kun
kärsimys viimein loppui. Eikä kumma ollut, jos loppuikin, sillä kovin
olivat kovia silloinen vaari ja isäntä Taavalle. Kumpikin löivät miniää
vuoroin ja lapsia alinomaan piiskasivat, toisinaan aamusta iltaan asti
patukoiden. Ja lapset olivat vielä tyttöjä, näivelöitä ja rihaisia.
Oli siinä vaarin ja isännän syntien jälkiä: sivuvikaisia kaikki neljä,
minkä käsi omituisesti vääntynyt, minkä taas jalka somasti sivulla
lenksottaen. Oli siinä vanhan emännänkin syytä, toisia yllytti,
vaikk'ei itse lyönyt. Yksi tytöistä oli silmäpuoli ja toinen taas ihan
kuuro, lyönneistä ja rääkkäämisistä sellaisiksi tulleet... ja tyttöjen
äiti, Taava-miniä nimittäin, oli jo semmoinen, että silmällä pidettiin.
Ja sekin silmälläpito oli taas sitä omanlaatuista; lisää se vain vaimoa
pilasi. Vaari vahti ja kuuhaili aina Taavan askelia, ei ilman lupaa
paikaltaan päkähtämään päästänyt, ja isäntä itse hevosmiehen äänellä
karjahti, jos pihalle Taava yritti: »Tee työtä tuvassa! Älä siinä
piiloihin pakene!» Aavisteltu oli jo jotakin semmoista vuosikausia,
vaikk'ei uhkaillutkaan ollut, samaa oli aanailtu mitä tästä Mikosta
nykyjään. Tämä taas, joka on asian kertonut vanhan isännän mummolle,
oli ollut talossa työssä ja pyykkiä pirtissä pessyt. Miniäemäntä
Taava oli silloin siinä karsinan puolella villalankoja kertaillut
niin paksuiksi, jotta se tämä kertoja oli sitä jo kysynyt: »Miksi se
Taava-emäntä nuo langat noin paksuiksi kertailee?» Ja siihen oli Taava
vain vastannut: »Vyöliinan nauhoja minä näistä teen.» Niin olivat
puhelleet. Mutta aamulla nousi kohu ja elämä talossa, — ei lapsia, ei
emäntää mistään löytynyt. Joka paikka haettiin, ladot ja luhdit, tallit
ja läävät tutkittiin, ja kun vaari viimein saunaan meni, niin itku
ukolta pääsi, ei sielläkään ristinsielua ollut. Mutta isäntäpä osui
viimein riiheen ja hirmunäyn näki...

— Minkä näki? kysyt. Minkä näki? Hyh, Pontius Pilatus!

— Kaikki hirttäytyneenä näki, emännän ja lapset. Sievästi olivat
kaikki neljä tyttöä siinä riihen lavaorressa riippuneet, pienimmästä
suurimpaan, ikäjärjestyksessä aivan ja yhtä kaukana toisistaan,
punaisella villalangalla hirttäytyneinä; nuorin vasta vuoden vanha
ja vanhin siinä kahdeksan korvilla. Unnuksissa kai lapset siihen
lavaorteen joutuivat, vyöliinan nauhoihin kuristettaviksi. Taava oli
ne sinne yösydännä kantanut. Hiljaa oli vaimo liikkunut, kun isän ja
vaarin keskeltä vanhimman jälkimmäisen vei. Koettipa onneton samalla
langalla itsensäkin hirttää, vaan villalankapa ei kestänytkään
aikaihmistä, poikki vain meni. Siinä riippui lavaorressa vielä
aamullakin se poikki mennyt vyöliinan nauha.

— Miksikähän se villalangalla? Eihän nuo muut...

— Eihän nuo muut. On siinäkin kysyjä. Eihän nuo muut... Käsittänee
tuon... Taava miniä rakasti lapsiaan eikä hirvennyt kovaa narua
sydänkäpystensä kaulaan panna. Sievän ympyriäisen vaon se olikin vain
punainen villalanka lapsien kaulaan painanut.

— Ja itsekö miniä jäi elämään?

— Kuka kysyy? Pirtissähän jo kaikki nukkuvat. Kuka kysyy? Pontius
Pilatus... Ei jäänyt elämään. Oli hakenut eteisestä itselleen
oikein poron suopunkinuoran ja sen vielä varmuuden vuoksi pääorteen
ripustanut. Parsille kai oli noussut, sieltä köyden orren yli nakannut
ja vielä kaulaankin silmukan sitonut. Siinä riippui sitten aamulla
Taava emäntäkin, suopunki kaulassa, tyttöjen edessä hirttäytyneenä,
jalat tyttöjen suun kohdalla.

— Olipa sinnikäs akka.

— Oli, oli, Pontius Pilatus, se sinnikäs vaimoihminen. Ajatelkaas...
Viisi kylmennyttä ruumista oli sinä aamuna talossa.

— Natsarealainen, miten soaistu ihminen!

— Niin, niin... Mutta tulipa sitten toinen miniä taloon, Taavan
jälkeen parin vuoden perästä. Isäntä nai toisen naisen, vaan tämäpä
sanoi heti taloon tullessaan, ettei aio hevillä hirttää itseään. Eikä
se hirttänytkään, löi vain miestään kapustalla päähän, milloin tämä
toran alkoi, ja vanhukselta, joka alinomaan päälle keikkui, hän kerran
vihapäissään iski kirveellä sormet poikki...

— Julmapa oli miniä.

— Julma oli, vaan ne olivat isäntä ja vaarikin hivenen
eriskummaisempia. Kun itse ei kuolla aikonut, niin toisia hätyyttää
piti. Pontius Pilatus.




TOINEN LUKU.


Vesi-Maija herää uunin päällä. Hän on nukkunut muutaman hetken,
pienen linnununen, tietämättä, että on unissaan laulanut. Tappuraista
on Maijan elämä, unen ja valveellaolon välillä väikkymistä, ei
kunnollista tiiman unta saa. Sellaista se on melkein joka yö, unta
ei saa ja paikkoja pakottaa... Elämä on mennyt sellaiseksi tukalaksi
tuijottamiseksi, ei ole pitkiä aikoja enää täällä elettävänä... Yön
hiljaisina hetkinä ehtii yhtä ja toista mietiskellä, ennen olluttakin
ajatuksissaan kerrata... Yön hetket ovat pitkät ja elämän kuvakirja
tulee siinä ajanmittaan melkein kannesta kanteen selailluksi. Soma
sitä onkin silmäillä, vaikka sydämeen väliin pistää, jotta tahtoo ihan
siihen paikkaan tuupertua.

Kultaisin aika kullekin on lapsuus, ja lapsuuden koti on kultaakin
kalliimpi, joskin joskus sattuu tapahtumia, joita vieläkin mieluummin
muistelee.

Lapsuuden aikainen asumus se Vesi-Maijankin mieleen usein palautui
sekoittaen muut mietteet. Sieltä suurten metsien takaa kaukaa ylimaasta
liitelevät kotoiset korpikuvat yksinäisen uunin päällä raanujen välissä
makaavan tajuntaan, kirkastaen riutuneen vaimon maatakin alemmas
painettua mieltä. Siellä hän on ensi kerran silmänsä avannut ja sinne
hän toisinaan niin kipeästi kaipaa, metsän kiveliöön, peilikirkkaitten
järvien rannoille, jossa käet kukkuvat keväimen ja kesän ja orava
rakentelee pesää...

Se oli omituinen, hauska, tuohikattoinen mökki keskellä sydänmaata, se
Maijan kultainen koti, tiettömien nevojen takana, jonne oli kesäisin
vaikea jalankin päästä. Sen pirtti oli musta kuin sysihauta sisältä
ja pikkuakkunainen, ja loukossa oli kiuas kuin saunassa ikään; mutta
pirtin mustuus kiilsi kuin kiilloitettu lyly, eikä pirtin seinistä noki
käsiin ei vaatteisiin tarttunut, sillä kiuasta lämmitettiin ainoastaan
lehdospuilla. Lattiassa olivat myös hyvin leveät lattialankut, ainakin
kyynärää leveät. Ei tasajalkaa kahden lankun yli lapsi hypätä jaksanut,
ja sittenkin sanottiin niitten olleen vielä latvapuuta, oksaiset kun
olivat.

Voi jos he Mikon kanssa olisivat sinne menneet, silloin nuorena kahden
karanneet, kuten kerran puhe oli, niin suuri onni olisi mukaan tullut,
toveriksi onnellisten. Siellä metsän kiveliössä olisivat he elämänsä
ehtooseen asua kyyhöttäneet kahden, erillään kaikista muista, Jumalan
siipien suojassa...

Mustankirjava talon kissa siinä vierellä vasten lämmintä uunin
kuvetta makasi ja hyrräsi. Sekin valvoi, ravautti silmiään ja marahti
Vesi-Maijalle. Se oli leveänaamainen, pitkähäntäinen kollikissa. Mutta
siellä kotona, kaukana metsien takana, oli ennen omituinen hännätön
kissa, aivan toisenlainen kuin mitä täällä merimaassa näkee, eikä
häntää ollut sen penikoillakaan. Lyhyt, tuuhea töpö oli vain hännän
tilalla, kuten jäniksellä, ja takajalatkin olivat hivenen etujalkoja
pitemmät. Sen kaiken muisti Vesi-Maija... Se oli hännätöntä kissasukua,
kotoisin Apajasaarelta Kalajärveltä. Hyvä rotta- ja lintukissa se oli.
Vesi-Maija muisti vieläkin, miten monesti se toi töpöhäntäpennuilleen
suuria myyrän ja rotan vötkäleitä, jotka päiväkauden siinä pirtin
lattialla mötköttivät. Leskelässä Humalamäen kylässä oli myös
samanlainen kissa, mutta se pyydysti yksinomaan hiiriä.

Paljon oli Maija saanut kokea jo lapsuutensa aikana, mutta ikävät
asiat olivat melkein unohtuneet. Kauniina kajasti lapsuus ja nuoruus
siellä peilikirkkaitten järvien ja metsien mailla, paimenessa olot ja
rippikouluajat... Ja vielä aivan tyttönä, siinä neljän — viidentoista
seutuvilla, ei ollut vielä rippikouluakaan käynyt, kävi hän kerran
Hemmilän Miinan kanssa Oulun kaupungissa, sieltä muka itselleen piian
paikkaa kärkkymässä, kävellen tuon toistakymmentä penikulmaisen matkan
aivan jalkapatikassa. Ja sillä samalla kertaa käväisi hän myös laivassa
tanssiaisissa. Sinne meni hän Pikkulikan piian mukana, soma oli siellä
meripoikien kanssa tanssia laivan sillalla, ja Stefanus Puurunen oli
myös mukana. Hän se tytöt sinne opastikin. Stefanus oli räätälin sälli,
pieni näppynaamainen mies, asustaen muuten samassa talossa missä Maijan
äidin sukulaisetkin, ja se mies osasi sitten hyvästi pillillä soittaa.
Stefanus Puuronen oli käsketty laivaan soittamaan, ja hän otti hyvää
hyvyyttään tytötkin mukaansa. Sälli kertoi tytöille, miten monesti hän
oli soittanut ulkomaalaisille laivalaiturilla ja rahaa oli tullut kuin
roskaa. Engesmannit ja tataarit olivat tanssia leiskuttaneet lihavien
Oulun piikojen kanssa koko yön. Mutta nyt hänet oli kutsuttu itse
suureen laivaan pelimanniksi, jossa oli syömisiä ja juomisia vaikka
mistä sortista. Maksun edestä häntä oli nytkin pyydetty...

Ja kun he saapuivat suureen, kummalliseen laivaan, nosti lihava,
pitkä mies Stefanus Puurusen korkean tynnyrin päälle istumaan, pani
ison nisuvänkäleen siihen pikkuisen soittoniekan viereen, antoi
vielä Stefanuksen juoda pullosta jotakin ruskeata ainetta ja sanoi
sitten: »Ala lurittaa!» Ja Stefanus Puurunen soitti ja pää keikkui
ja pieni jalka löi tahtia. Hän soitti sotusit jos polskatkin, —
kiveriä, monimutkaisia, vanhanaikaisia tansseja ne olivat. Maijan
otti tanssitoverikseen eräs nuori, huiskea suomalainen meripoika, ja
se kertoi siinä tanssin lomassa, laivan sillalla Maijaa vyötäisistä
kovasti puristaessaan, kaukana lämpimässä maassa elävästä elukasta,
joka kuulosti olevan hyvin kummallinen olio. Ei Maija sitä enää oikein
tarkkaan muistanut, sillä hän oli siihen aikaan ikäänkuin huumiossa,
mutta sen verran sentään huiskean meripojan kertomus vieläkin mielessä
haihatti että jommoisenkin kuvan mieleensä otuksesta sai. Niin se oli
suuri, ihan karhun kokoinen elävä ja uiskenteli melkein aina vedessä
aivan umpisukkelossa ja sen nenä oli ihan kuin linnun nokka. Se muni
myös suuria munia, joista tuli sitten poikasia... Maija oli monta
kertaa sen jälkeen nähnyt saman elävän unissaan, nähnyt sen munivankin
ja hautovan muniaan... Ja ajatelkaas, kun pojat pääsivät munista ulos,
menivät ne emon mahan alla olevaan sitä varten varattuun pussiin ja
sieltä ne sitten kurkkivat emon maalla kyykkiessä... Se elukka asustaa
kaukana lämpimässä maassa, jonne Vesi-Maija ei jaksa kävellä...

Niin se meripoika kertoi.

Ja sitten tarjottiin koko tanssiväelle omenia ja korppuja ja jotakin
ruskeata juomaa, jota Maija ei kuitenkaan maistanut, sillä hän oli
nähnyt Pikkulikan piian sitä juotuaan tulleen hurjan iloiseksi ja
kadonneen sitten jonnekin...

Oli siellä monta lystiä siellä laivassa.

Pienet kääpiöihmiset tanssivat siellä pillin soiton mukaan, tuossa
toista kyynärän pituiset taappanat koreissa puvuissaan, kuin kuvakirjan
keijukaiset... Mistä lienevät olleet nekin lämpimistä maista. Ja
kun Maija istui sitten lopun yötä Stefanus Puurusen kanssa siinä
tynnyrin päällä, niin hullaantui hän aamupuoleen ilman vain piruuttaan
tanssimaan erään pikkutaappanan kanssa, ja ihmiset katselivat heitä
kuollakseen asti nauraen...

       *       *       *       *       *

Sellaista se oli silloin Oulussa... Mutta aamulla oli taas matka kauas,
ystävän kanssa kahden taipaleen taakse meno, auringon nousun maahan
asti...

Niin oli Maijalla. Pontius Pilatus.

Koko pirtin saavutti pian keskiyön hämärä, täyttäen ensin nurkat ja
sopet, kietoen sitten pitkin seinustoita nukkuvien punakat muodot
hienoon hämyvaippaan. Ja Maija torkahti taas lämpimien raanujen väliin.




KOLMAS LUKU.


Pihan puolelle, lähelle keski-ikkunaa, paljaalle penkille, oli väsynyt
ylimaan matkamies laittautunut levolle. Siinä hän nukkui tuo lyhyt,
harmaapukuinen ukkokäpä uudet pitkävartiset pieksut jalassa ja oma
turkki päänalusena.

Ikkunapaikoissa ja avaran pirtin keskipaikoilla viipyi vielä hieno
valonkajastus, mutta karsinassa ja uunin nurkkauksessa nukkujat olivat
melkein läpinäkymättömän, tiheän, sinitumman usman peitossa.

Koko pirttiväki nukkui raskaasti hengittäen, ja ylimaan matkamies
yhtyi samaan kuoroon kuorsaten hiljakseen. Litteähkö nenä laajeni
ilman sieraimien kautta ulos ponnahtaessa, ja nenätorvesta kuului
omituinen karahteleva ääni sen taas samaa tietä sisään tunkeutuessa.
Mutta seinän takana pihamaalla oli iloinen miesjoukko reilaamassa ja
häiritsi hivenen penkillä nukkuvan unta. Leveä kämmen hieroi tavantakaa
sänkistä, jälseää naamaa, ja hän siinä aivan valpastui seinän takaa
kuuluvasta melusta. Hän ei ollut tottunut sellaiseen, kuten muu
pirttiväki. Siellä kaukana metsien takana nukuttiin yöt tarkasti ja
tehtiin päivät lujasti työtä. Ei ollut siellä unen häiritsijää, ei
päivätöitten viivyttäjää.

Pirtin seinän takana pihalla, aivan siinä ovi ikkunan kohdalla,
mellasti miesjoukkio laulaen ja remuten. Ensin laulaa loilotti karkea,
särkynyt miesääni, ja sitten yhtyi siihen koko sakki hoilottaen.

    Paluppi, paluppi,
    rasnaelit saminee,
    jeslittemi nepaluutti
    pussis tussia kannassii.

    Ja jeslittemi nepaluti
    pussis tussis kannassii.

— Lauletaan hiljaa pojat, etteivät nukkuvat talossa herää.

— Joo, oikein Sassu-Jussi puhuu... Hiljempää pojat!

    Sinne sii sinne praa
    sinne puuti ropottaa.
    Nairun natsas nairun metsäs,
    siiami nokki abramea.

    Ja nairun natsas nairun metsäs,
    siiami nokki abramea.

— Ei niin kovasti loppurooffia kerrata. Heräävät vielä, koko talo
herää...

Se oli talon puoliskorenki Sassu-Jussi ja samalla vanhin renki,
Hajaaniakin vanhempi, joka poikia varoitteli. (Puoliskorenki oli
sellainen renki, joka kolme päivää viikossa oli talon töissä ja
toiset kolme omissa töissään, torppansa peltoja karhitsemassa.)
Sassu-Jussi oli tällainen puoliskorenki. Hän oli hiljaisempi kuin
toiset ja istui ulohtaampana Elekko-kersantin kanssa, joka myöskin
varoitteli innoittelevia poikia. Vaan Elekko ei itsekään tahtonut pysyä
alallaan, varsinkin näin ilotuulella ja vanhaa, tuttua kasakkalaulua
laulettaessa. Ja muistamatta enää, että oli yö ja vanha, vakava
Sassu-Jussi siinä kaverina, nousi hän entisten muistojen innoittamana
läheiselle kivelle ja lauloi täyttä kurkkua, huitoen samalla tahtia
käsillään, verannan kuistilla ja takareen jalaksella istuvien nuorten
yhtyessä lauluun.

    Puuttumilla juvatilla
    Risto heitti papiraa.
    Tassime joutui sellaiseksi
    majuritissa visseraa.
    Hei! Kalikka sornea kalikka praa
    tismarusingaa sornea rop.

Ja pojat ihan hihkuivat kerratessaan viime säettä:

    Ja... hei! Kalikka sornea kalikka praa
    tismarusingaa sornea rop.

Silloin suuttui Sassu-Jussi. Hän huusi äkäisenä hultittomille pojille:

— Hiljaa pojat! Tai potaskata suuhun jok'ikiselle! Koko talo herää...

Laulu vaikeni, ja verannan kuistilla ja takareen jalaksella istujat
jatkoivat pienessä tuuterissa sekavaa turinaa, Sassu-Jussista
suuriakaan välittämättä. Nuoremmat olivat äänekkäämpiä, remuten ne
väittelivät ja kinasivat. Talon nuorin renki, Pikku-Jussi, siinä
erittäinkin kinasi, toisille tokeltaen ja selittäen:

— Sitähän tässä meinaan vain, että tuhon se vielä tekee...

— Häh?

— Jotta tuhon vielä tekee, jonkin sellaisen.

— Äläs siinä, pirun poika... Luuletko niin?

— Joo... Se on niin monella tavalla sitä hakenut jo pitkät ajat. Joo,
niin sen käypi...

— Häh? Mitä sinä taas?

— Se siitä kaivoon ja jokeen kurkkimisesta...

— Tolkuttaa aina, honklimestari, talonväestä vain puhuu...

— Semmoinenhan se on tuo...

— Joo... Ne ovat kumpikin samanlaisia, toinen jokea ja toinen kirkkoa
vahtii...

— Häh? Tuki suusi Honklimestari...

— Anna olla. Se tuo Pikku-Jussi Hajaania matkii. Kuules, miten se aina
sanoo aluksi aivan kuin Hajaanikin: Joo...

— Joo, niin se on pojat, jotta kaksi niitä on tässä talossa huppanaa,
toinen jokea toinen kirkkoa vahtii...

— Älä tolita aina sitä samaa, tuosta tollukasta ja tuosta akasta.

— Tollukasta. Mitä sinä sanot Iarusalemin suutarin sälli. Viisaampi
se sentään on kuin sinä, kumpikin ne viisaampia ovat kuin sinä
sininaamainen ratisko.

— Älä hauku, rengin renki, Hajaanin piiskakoura. Itsekinhän noita
huppanaksi sanoit.

Mutta Sassu-Jussi, joka oli äänetönnä paikallaan tupakoinut, hypähti
yht'äkkiä tasakäpälässä ja kirkaisi pojille:

— Voi sun tulinen piki! Taas siinä kinaatte. Potaskata suuhun
mokomille. Ihmiset heräävät teidän toraanne ja meluun. Tapelkaa
tiehenne!

Pojat lähtivät raitille maleksimaan, mutta ukot astuivat pirttiin.
Siellä väki nukkui pitkin avaran pirtin seinuksia ja karsinassa. Oven
puoli ja keski-ikkunan seutu olivat vapaina, ja sinne ukot istuivat,
toinen seinänvieruspenkille, toinen rahille vastapäätä. Pullo oli
Sassu-Jussin kädessä, ja siitä aina vähän ryypättiin. Laskuhumala
oli miehet jo saavuttanut, väsytti kumpaakin, mutta ei vielä sentään
raahtinut pitkäkseenkään heittäytyä. Pullossa oli vielä perunan verran,
mikä miehiä, tarinaan terästi. Ja äskeiseen poikien puheeseen yhtyen
Sassu-Jussi alkoi:

— Oikein se Pikku-Jussi puhui. Omituinen se nykyjään on ollut, minusta
hyvinkin omituinen pitkin kevättä. Niin pian kuin jokeen railoja
ilmaantui, sillalle vahtimaan meni, ja siinä, on mies sitten joka ainut
päivä vahtinut aina tähän päivään asti.

— Siitä puhuttu on, vaan en tarkemmin ole selitystä asiaan saanut...
Miksikä se noin hullun tavalla?

— Tiedä häntä, siitä on montakin arvelua: se rakkausasia ja se
isäntäasia.

Ylimaan matkamies makasi siinä penkillä lähellä hereillään ja kuuli
miesten puheet; outo oli paikkakunta ja makuupaikka epämukava, Se kai
se valvotti. Hän oli äsken ulkoa kuullut poikien porinan, joka siihen
penkillä makaajan korvaan niin hyvin kantautui, ja nyt hän mietti ja
kummaili mitä se oli... Vaan miehet keski-ikkunan ääressä maistoivat
hivenen verran, kuten tottuneet maistajat tekevät ja jatkoivat
puhettaan:

— Vai niin ovat asiat.

— Niin ovat. Me koetimme Hajaanin kanssa sitä siitä sillalta pois
viedä, väkivoimalla ihan, vaan ei saatu, — mies tenäsi kovasti vastaan.
Sillä on siinä sillalla oma paikkansa, seisomapaikka ja kävelypaikka,
aivan tuuman päälle määrättynä...

— Näin sen minäkin siinä sillalla kerran harppailevan ja jokeen
totisena tuijottavan, aina samalle puolen...

— Niin se tekee, aina yläjuoksun puolelle, ja välistä lähtee
pakiparastaan sillalta juoksemaan, hakee kiviä sylintäyden sekä kävelee
sitten pitkin rantoja ja hokee ja höpöttää, kiviä jokeen syytäen: »Ota
tuo, en minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»

Viimaan mies käännähti penkillä, ja ukot huomasivat hänen siinä lähellä
makaavan.

— Tuossa on ylimaan matkamies. Tölmäsepä se hereilleen, niin annetaan
napsu sillekin, huomautti Sassu-Jussi.

Elekko-kersantti tölmäsi penkillä makaajaa, ja tämä kohotti päätään.

— Ota pieni tuikku! esitti Sassu-Jussi.

Ylimaan mies otti, ja joukolla alettiin turista hyvästä keväästä ja
kesän alusta.

Äänetönnä kuunteli suuri pirtti ukkojen turinaa, joka kantautui
sängystä sänkyyn ja makuulaverilta makuulaverille aina perimmäisessä
karsinan sopessa makaavan kuultavaksi. Mutta päivän töistä väsynyt
rahvas ei sitä kuullut, autuaana unen helmoissa venyen lepäsi koko
pirttiväki punakat naamat loistaen puhtaitten raanujen välistä. Kylvyn
jälkeen maistuu uni, ja puhdas paita on hyvä sekin.

       *       *       *       *       *

Hiukan levottomasti uinuttuaan herää Vesi-Maija taas uunin päällä.
Pihalta kuuluu remuavaa laulua, jota hän siinä uunin päällä maatessaan
kuuntelee. Yön hiljaisina hetkinä on korva aina herkempi, ja siitä
ikkunan läpi kuuluu laulu hyvin, varsinkin kertaussäkeistön sanat
eroittaa Maijakin:

    Ja jeslittemi nepaluti
    pussis tussis kannassii.

Se oli Elekko-kersantti, joka siellä opetti pojille vanhaa
kasakkalauluaan.

Ennen vanhaan tämä sama mies, niihin aikoihin kuin Mikkokin, pakkautui
Maijaa riijailemaan. Kerrankin tuli Elekko sen luhdin taakse, missä
nytkin nuoret tytöt kesäisin nukkuvat, sisään pyytelemään, istui vain
siellä ulkona puoliyöhön saakka ja ruikutti sisään:

— Päästä nyt Maija, päästä nyt! ruikutti se. Minulla on sinulle hyvin
tärkeää sanottavaa...

— Ehdit sen huomenna sanoa, sanoi Maija. En minä päästä.

— Älä ole niin ylpeä, sanoi soturi. Mikko sinua vain narraa, mutta minä
sinut todenperään nain.

— En sittenkään päästä, sanoi Maija, — johan kuulit, en päästä, vaikka
sata kertaa naisit, en päästä.

Silloin meni kersantti pois, mutta tuli muutaman tiiman perästä
humalassa takaisin laulaen tuota kasakkalauluaan ja itki aamuun asti
siinä luhdin kynnyksellä, mistä miehet hänet aamulla pois häätivät.

Niin se oli silloin Vesi-Maijan ja Elekko-kersantin kanssa.

Ulkoa pihalta kuului vielä juopuneitten laulua. Elekon ääni kuului
kaikkien yli, ja Vesi-Maija kuunteli nyt melkein mielihyvin sitä. Se
oli niin kovin tuttu ja herätti nuoruuden aikaisia muistoja. Viime
säkeet kuuluivat niin perin selvästi:

    Hei! Kalikka sornea kalikka praa
    tismarusingaa sornea rop.

Siihen se laulu loppui. Pihalta kuului vain epämääräistä puhetta ja
riitelyä sekä astunnan töminää. Pojat menivät matkoihinsa, mutta Elekko
ja Sassu-Jussi kuulostivat tulevan pirttiin. Sieltä alhaalta kuului
sitten hiljaista puheen sorinaa, jota Vesi-Maija ei viitsinyt enää
tarkata.

Hän makasi kauan sen jälkeen paikallaan, äänetönnä tuijottaen pimeään
uunin nurkkaukseen. Hän muisti Elekko-kersantin entisiltä kultaisilta
ajoilta, kun oltiin vielä nuoria ja solakka soturin vartalo notkahteli
niin somasti miehen kävellessä. Korea poika oli Elekko-kersantti
silloin, ja Maija piti hänestä paljon, mutta kun Mikko kerran oli, niin
Elekko jäi. Pahalta tuntui, kun piti pojalle sanoa, ettei tule siitä
mitään, mutta hänen täytyi niin tehdä, ja Elekko sai siihen tyytyä.
Monta kertaa kävi sitten kersantti laulelemassa hänen luhtinsa takana
tuota kasakkalauluaan, jota hän aina humalapäissään loilotti, mutta ei
se auttanut, ei mikään auttanut... Elekko oli sitten niin sinnikäs,
ettei mennyt ollenkaan naimisiin, ei Vesi-Maijan uhallakaan mennyt,
kuten hän humalapäissään kylällä loruili.

Elekko jäi, sillä Maijalla oli silloin jo sidottu suhde Mikon kanssa.

Niin oli silloin Maijan ja Mikon kanssa. Mutta nyt olivat heillä taas
toiset tuumat, sillä pian se Mikko lähti ja Maija lähti...




NELJÄS LUKU.


Ryypättyään Kiekko-kersantin ja Sassu-Jussin kanssa oli ylimaan
mies kokonaan piristynyt. Hän teki huomioita, udellen kaikenlaista
mitätöntäkin, jotteivät toiset tahtoneet ehtiä vastata. Ja kun hän näki
akkakäpän uunilta tulevan alas, venyttelevän siinä karsinan laiteella
ja sitten ulos linkkaavan, alkoi taas uusi utelu:

— Kukahan se tuo oli, joka uunilta tuli ja ulos meni?

— Olipahan muudan, akkakäpä...

— Se kuuhailee ja kurkkii pihatossa ja alakartanossa. Katsokaa,
katsokaa, miten se somasti kävellä vengottelee ja joelle ja
navettasolalle tiiristelee! Onpa soma eläjä.

— Se on vain semmoinen tyhjän haikailija, siipensä polttanut naisparka.

— Miten semmoinen?... Katsokaa, katsokaa! Nyt se tuupertaa joelle päin
ja luhdin portaille istuu. Mikä sillä on?

— Ei mikään.

— Eikö mikään, ja tuollainen on, päätään kallistelee ja sormea
pyörittää... Mikä sillä on?

— Mikä lie, turhan miettijällä. Se on vain semmoinen kauan jo ollut.
Mikä lie höperö raukka.

— Vai semmoinen se on.

— Semmoinen se on, vaimo parka.

Elekko-kersantti oli ukolle vastaillut, mutta nyt tämä kääntyi
Sassu-Jussin puoleen ja miehet terästivät tuliaineella sekavia
aivojaan. Ylimaan mies oli tullut lapselliseksi tasuttajaksi. Se
kääppäili pitkin pirtin akkunariviä ja vahti pihalle, suu myhäili ja
naama kiilsi alkuhumalan hienossa autereessa. Viimein hän siirrähti
aivan Elekon luo, silmäsi keski-ikkunasta ulos, hymyili autuaana
nousuviinassaan ja tolkkasi lämmeten:

— Kas ihmettä, miten on koreata ulkona. Täälläpä aurinko somasti kultaa
maata ja huoneitten päätyä... Voi tuota Jumalan aamua! Voi tuota
Jumalan aamua!

— Semmoista se on. Kyllä minä sen tiedän, sanoi Elekko-kersantti,
kääntyen hänkin ulos katsomaan. Satoja öitä olen tuota samaa katsonut,
tuota, auringon punaamaa ladon päätyä ja keltaisen hohtavaa, santaista
pihamaata. Se on aamu täällä semmoinen.

— Siitäpä näyttää, korealta näyttää... Mutta tehän itkette, vanha
soturi.

— Mitä minä enää itkisin? Itkut on jo aikaa itketty. Se oli ennen
keltaisempi tuo pihamaa ja ladon pääty paljon koreampi... Vai mitä
Sassu-Jussi?

— Olihan se, vaan mitäpä me nyt siitä. Otetaan ryyppy, veli! On
pohjassa vielä vähäisen... No ylimaan mies! Mitä sanot? Ota ryyppy tai
potaskata suuhun!

Ryypyt Otettiin ja miehet turisivat omaa tarinaansa miehestä ja
naisesta, jotka eivät saaneet toisiansa ja siitä asti ovat semmoisia
olleet: toinen jokeen ja kaivoon kurkkii, toinen taas kirkolle päin
vahtii. Ja Elekko-kersantilla olivat koko ajan silmät vetisinä. Se
koski häneen kovasti tuo juttu miehestä ja vaimosta.

Mutta ylimaan mies kääppäili vain pitkin pihanpuoleista ikkunariviä ja
kurkki pihalle, keskeyttäen silloin tällöin tarinaan innostuneet miehet.

— Hei! huudahti hän taas. Nyt se akka sieltä luhdin portailta tulla
tuupertaa, astuu kullankeltaista pihamaan hiekkaa, astuu auringon
hohteessa kuin metsän muori keväällä kiveliössä. Katsokaa, miten
aurinkoa tiiristelee... kädellä silmiään varjostaa ja aurinkoa
tiiristelee...

— Kirkolle päin se vahtii, se on semmoinen.

— Semmoinen se on, höperö. Antakaa vieras akan olla oloissaan!

Ylimaan mies käveli kertaalleen pirtin päästä päähän, seisahtui taas
toisen ikkunan luo ja ihmetteli ääneensä:

— Onpa korea aamu, ja akka kuin kummitus keskellä komeutta, aivan
kuin musta, kuoleva varis keskellä kypsyvää ruismaata. Siinä on vaimo
näivyttynyt ja kuiva kuin kapaturska.

— Tuki suusi sisämaan huuhkain. Anna sen vaimon olla oloissaan! huusi
hänelle kiivas ääni penkiltä.

— Saa kai minun puolestani olla... Jopa te olette vihainen.

Ylimaan mies katseli keski-ikkunasta pihalle, ja ukot siinä lähellä
istuessaan jaarittelivat vieläkin siitä oudosta, perin kummallisesta
miehestä, joka jokeen kurkkii ja paholaisia kivillä pommittaa.

— Omituiseksi se on käynyt, omituiseksi se on käynyt, vakuuttelivat he.

Ylimaan miehellä teki niin mieli kysyä kuka mies oli, mutta ei ilennyt
kysyä, kun juuri vaiti käskettiin olla.

— Niin se on, selitti taas Sassu-Jussi. Viime viikon ja toisen viikon
tulvivaan jokeen tuijotti, jotta hirvitti ihan. Siinä sillalla
käsipuuta vasten seisoi ja silmää räpäyttämättä veteen vahti. Ukko jo
siitä huomauttikin muutaman kerran: »Tuota, tuota, pojat... Pitäkääpä
silmällä tuota Mikkoa!» Minä siinä risurantteen vieressä satuin
seipäitä teroittamaan. Ukko tuli aivan minun lähelleni ja sanoi:
»Meidän kai täytyy pitää tuota Mikkoa silmällä... Tuota, tuota, vielä
jokeen menee...» — Joo, pidetäänpä poikaa vain silmällä, vastasin minä
ja katsahdin sitten aina väliin siinä veistellessäni sillalle, missä
mies pää alas painuneena syvyyteen tuijotteli... Vaan eihän se kanalia
veteen hypännytkään, vaikka peloitti se minua.

Niin siinä hetkinen puheltiin ja törrättiin siitä samasta.

Vaan ylimaan mies oli taas unohtanut ukot ja innostunut ulos
kurkkimaan. Hän katseli koreata aamua ja akkaa, joka istui siinä ladon
portailla, ja pakiparastaan hän taas ihmetteli:

— Se on tuttu tuo akka minulle. Missä ihmeessä minä olen tuon akan
nähnyt?

— Et missään, sisämaan huuhkain, se on täällä ollut ja kasvanut,
ilmeisen ikänsä täällä ollut.

Vaan sisämaan huuhkain ei antanut perään tällä kertaa, hän tunsi
puhuvansa oikean asian puolesta ja hänelläkin oli jo päässä vähäisen.

— Olen minä sittenkin nuo silmät ennen nähnyt, väitti hän, sanokaa
mitä tahansa, tuon leuan ja nuo kuopat poskissa. Se on tuttu tuo akka
minulle, tuo leuka ja nuo poskipäät. Olen minä ne ennen nähnyt.

Pilalle asti tosikko Sassu-Jussi ärähti taas suutahtaneena:

— Älä huuda sisämaan huuhkain. Tulinen piki! Ihmiset vielä heräävät. Et
sinä ole sitä ikinä nähnyt. Se on täällä kasvanut, merimaan kasvatti se
on.

— Älähän väitä, Sassu-Jussi. Ehkä vieras jotakin aanailee. Ylimaastahan
se tämä Vesi-Maijakin tuli, nuorena tyttönä tuli, pitkä vaalea letti
lanteilla roikkuen. Ehkäpä vieras tuntee sen sukulaisia tai vaikkapa
äidin, selitti vanha soturi.

— Niin, äidin, sanoi ylimaan mies miettiväisenä ulos katsellen ja leuan
alla olevia parranhaituvia kädellään silitellen. Tämän äidin ehkä olen
tuntenut. Onko tämä Vedenpää sukuisin?

— Vesi-Maijaksihan tätä sanotaan.

— Niin äitiäkin sanottiin. Sillä oli metsän kiveliössä pahainen mökki,
tuohikattoinen pirtti vain, mutta onni siinä asumuksessa alussa asusti,
suuri onni maallisessa merkityksessä.

— Yksinäinen vaimo metsän kiveliössä?

— Ei yksinäinen. Mies sillä oli ja reima olikin, kylän pelimanni
oikein. Tunsin miehen ja tunsin naisen. Nuorena se tämän äiti naimisiin
meni, tuskin seitsemäätoista oli täyttänyt, kun jo tytön sai, tämän,
jota sielläkin äidin mukaan Vesi-Maijaksi haukuttiin, vaikk'en minä
tätä enää myöhemmin sattunut näkemään, kuin minkä siinä pikkukakarana...

— Nuorenahan se jo tännekin tuli, tuskin oli seitsemäntoista, kun tuli.

— Vai niin nuorena tuli. Maailmalle ne muuten muutkin moskulat mökistä
jo varhain joutuivat, hyvän äidin ja isän hoivasta mieroa kiertämään.

— Se oli sitä aikakautta.

— Sitäpä sitä... Nälkä se Vedenpään uutistorpankin kaasi, tuhosi
kullankalliin kodin, missä onni ja ilo mukana asusti, ainakin
maallisessa merkityksessä... Isä oli hyvä metsänkävijä ja timperi.
Talvet oli riistaa talossa yltäkyllin, ja pitkät iltapuhteet veisteli
uuttera isäntä kaikenlaista myötävää tarvekalua kaupunkiinkin asti
vietäväksi, ja emäntä oli kankaitten kutoja. Elämä siinä kalaisen
Vedenpään järven perukassa oli erittäin päivänpaisteinen, pyhänsä ja
arkensa yhtä vehmaisaa oloa. Ja kasvava lapsiparvi oli sydänjuuriaan
myöten juurtunut tuohon kullankalliiseen kotiin, perien vanhemmiltaan
innostuksen työhön ja säästäväisyyteen. Aamusta iltaan siellä
aherrettiin, lapsetkin ahersivat. Ja laulaen työtä tehtiin. Ne olivat
kaikki, koko perhe hyviä laulajia, ja isä soitti viulua.

— Vai sellaista oli Vesi-Maijan kotona...

— Oli, oli... Se oli aikoinaan kuin onnellinen laululinnun pesä,
mielellään siellä vieras hetken viivähti. Mutta sitten tuli hirmuinen
aika. Suuri nälkä ajoi ihmiset pesistään kyliä kiertämään. Sielläkin
meidän paikkakunnalla kulki niitä nälkäisiä pitkin raittia, kuin
russakoita köyhän pirtin seinässä, ja kuolivat nälkäpöhöön ja
kuumeeseen. Se oli ruttoa se nälkäajan tauti; ken siihen sairastui,
ei enää elämään sisälle päässyt... Ihmiset vain vaelsivat suurin
laumoin pitkin kyliä, ja paljon niitä pakeni tänne merimaahankin, jossa
sanottiin olevan leipää enemmän.

— Kyllä niitä tänne sieltä virtasikin silloin, maantiet ihan tulvanaan
tuli, ukkoa ja akkaa jos minkämoista.

— Oli se hirveää aikaa. Voi sun tulinen piki! Ihmisiä vain noin
leikinpäältä kuolla kupsahteli, itse tietämättään ne tielle tai
pihamaalle nujertuivat.

— Niin kävi meidänkin kylässä, aivan niin.

— Tulipa eräskin ylimaan mies ja pyysi meiltä ruokaa, — asuin silloin
jo nykyisessä mökissäni Rämekankaalla. Annoin sille pikkuruisen vain
lihavelliä, tuollaisen lautasen koppuran, vaan se tuli ja rukoili
lisää, polvillaan edessäni rukoili, mutta en antanut, käskin vain
saunaan maata. Aamulla saat sitten, et nyt, sanoin. Itkien meni ukko
saunaan, ja siellä se oli sitten aamulla kuolleena. Eivät kestäneet
kuivettuneet sisuskalut sitäkään lautasen koppuraa. Toinen ylimaan mies
sai samoin lautasen koppuran. Kärtti lisää. En antanut. Meni Käkelään,
sai sieltä toisen lautasen maitovelliä ja kuoli heti siihen purtilonsa
eteen. Tulinen piki! Oli se aikaa...

— Kyllä niitä sielläkin kuoli. Nälkäpöhö se vei tämän Vesi-Maijan
vanhuksetkin, — ensin meni äiti, sitten meni isä. Kumpikin olivat
yhtä aikaa pöhössä. Siihen meille niittykasakoiksi tulivat, ja jalat
niillä olivat paksut kuin tukit. Jo meille tullessa sairaita olivat,
ei ruoka enää auttanut. Jalat olivat pölkyiksi turvonneet ja reikiä
täynnä. Ne niitä aina väliin vesiojassa pitivät, ja se auttoi, ettei
niin pakottanut ja työtä jaksoi tehdä. Tämän isältä ne jonkin verran
sulivatkin, mutta äiti kaatui pian haravoineen ja kuoli sinne niitylle.
Kun sitä sitten kärryillä kotia vietiin, niin mätä se ihan oli, märkä
vuoti visvottuneista haavoista yhtenään, valuen pitkin kärryjen pohjaa
maantielle, — haisi se ihan koko räätös. Ja isä sitten, hyvä pelimanni,
soitti vain sen illan ja seuraavan päivän, joi aina väliin vettä, kun
oli tulisessa kuumeessa, ja soitti taas väsymättä, kaatuen viimein
viuluineen pöydän päähän, ja henki pois... Niin menivät kumpikin tästä
maailmasta, ja lapset jäivät hulhavan jälille.

— Olipa sekin historia.

— No tottavie... Tulinen piki!

— Oli, veli-kullat. Niin onnellisia alussa olivat, ja koti
kuin laululinnun pesä... Niin nuoria ja onnellisia... Tuskin
seitsemäntoistias oli äiti parka, kun sai tuon ihmisen, joka nyt tuolla
pihalla jo vanhentuneena kääppäilee. Ei kai sen tämän kovin iällä
pitäisi ollakaan?

— Ei kai. Ehkä siinä viidenkymmenen korvilla.

— Siinä kai sen pitäisi olla, ainakin niillä main...

— Joo, niillä main... Se oli sitten roima tyttö siihen aikaan, kun
taloon tuli.

— Taisipa olla. Olihan se äitikin aikoinaan.

— Vai oli äitikin, vaikka oli se tämäkin... Voi hyvä vieras kulta!
Kuin kultapala se silloin oli... Kyllä minä sen muistan, vieras hyvä.
Lanteet notkuivat ja pää keikkui kävellessä... Voi hyvä vieras kulta!

— Sitä tunsitte soturi tytön?

— Tunsin, tunsin... joka päivä sen näin. Se kulki kuin morsian, verevä
ja notkea oli...

— Vai sellainen oli.

— Oli, oli... nuori ja notkea, ja moni sen olisi omakseen ottanut,
mutta tyttö sotkeutui pahasti tämän talon pojan kanssa, ja hullusti
lopulta kävi...

Sitten kulkeutui taas puhe tytön äitiin, ylimaan mies se niin
mielellään siitä tolkkasi. Oli kuin se olisi joskus hänelle sydämen
asia ollut.

Siihen väsyivät ukot penkille kesken vieraan puhelun. Ylimaan mieskin
nakkautui pitkälleen, mutta uni ei tahtonut heti tulla. Hänen
mielikuvissaan asusti entinen Vedenpään korea emäntä, jonka kerran,
tämän tyttönä ollessa, oli tanssitoverikseen valinnut. Tuota hän
muisteli siinä lameellaan penkillä maatessaan, harmaa sarkapuku päällä
ja uudet, pitkävartiset pieksut jalassa.

Pitkään aikaan ei kuulunut pirtistä muuta kuin Sassu-Jussin nariseva
kuorsaus, johon yhtyi karsinasta päin kuuluva hiljaisempi, vingahteleva
ääni ja tätä säestävä koko pirttiväen tasainen, raskas hengitys.

       *       *       *       *       *

Mutta ladon portaille on torkahtanut Vesi-Maija, lyhyeen linnununeen
vain rauennut koreata auringon nousua katsellessaan. Uni on perin
hataraa, ei Maija tahdo enää oikeata unta saada, — siinä unen ja
valveillaolon rajamailla väikkyy sairaan vaimon kuumeinen tajunta.
Tuhannet mielikuvat risteilevät ympäri pään. Ennen eletystä nousee
kuva kuvan perästä tajuntaan ja valloittaa koko tietoisuuden, jottei
muuta näe eikä muuta kuule... Posetiivi soi, hän kuulee sen, aivan
totisesti se soipi. Soittaja on musta mies lämpimästä maasta, se
soittaa koreasti, ja lintu antaa onnenlehteä. On markkinat, väkeä
kuin helluntain epistolassa, juhlapukuista maalaiskansaa puhtaissa
paidoissa ja uusissa kengissä. On markkinat. Maalaisväki on tullut
lääninsä pääkaupunkiin hummaamaan. Humalaisia ei näy kuin jokunen.
Mutta hoijakalla ajetaan ja onnenlehtiä ostetaan. Markkinahuijarit
ovat ruvenneet keinottelemaan rahoja kansalta. Posetiivinsoittaja on
musta mies lämpimästä maasta, mutta rumpali lavalla on valkoinen,
kuin kalkittu uunin kylki. Se konstailee ja päristelee huuliaan kuin
hevonen, ja päällä sillä on väljä kirjava mekko, joka on somasti
jalkojen kohdalta yhteen sidottu punaisilla nauhoilla. Ja sen ympärille
tulee monenlaisia kummittelijoita ja huutajia:

— Tulukee, tulukee! Eleve käärme, ei pure, ei hännällään pistä...
Tabula homo... Elevä sikiö, ei päätä ei häntää, mutta kalainen kuin
koira. Tulukee, tulukee... Näköihmeitä kaukaisilta mailta... Matroona,
mimosa, ihan karvainen ja parta pitkä... Tulukee, tulukee kattomaa!
Nylkekää minun skalppi ellei näkemä baljo... Hurraa! Hurraa!

Niin huusi kirjava kummittelijain joukko korkealla lavalla, ja
valkoiseksi kaapittu mekkopäällinen rumpali päristeli huuliaan kuin
hevonen.

Ja siinä seisoivat Maija ja Mikko aivan lavan lähellä, suu auki
katsellen komeljantteja ja sitten sitä vaatteella verhottua läpeä,
johon hulluttelijat katosivat ja jonka yläpuolelle oli suurilla
kirjaimilla luettavana: Dodeka sirkus, ja muuta semmoista, jota Maija
ja Mikko eivät ymmärtäneet. Maija oikein makusteli moneen kertaan
sitten tuota nimeä: Dodeka sirkus, Dodeka sirkus... Se oli hänestä niin
mukava nimi.

Maija ja Mikko tirkistelivät sirkusta päältä päin. Siinä oli
koreita, punaisia lyhtyjä, juuri siinä nimikirjoituksen ympärillä,
ja paitapäälliset apinain näköiset nuket nyökyttelivät päätään ja
viittoivat ovea kohti, jotta tuosta sopii mennä. Korea se oli päältäkin
päin, ja sisällä soivat torvet jymäkästi. Maija ja Mikko olivat
siihen juuri tulleet kortteeripaikastaan, sieltä kauniista kamarista,
missä oljanteri ikkunalla kukki, jota komeutta Maija aina illalla
maatapannessa ja aamulla ylösnoustessa ihan itkusilmin katseli...

Siinä se siis oli sirkus silmien edessä, sisällä soivat torvet ja
rummut rämisivät, ja koppahattuinen ukko huusi ovelta, jotta nyt se
alkaa, nyt se alkaa... Ja Maija ja Mikko katselivat toisiinsa, ja Maija
sanoi:

— Sanopa Mikko! Mennäänkö sirkukseen?

— Mentävä kai on, sanoi siihen Mikko, kun kerran pitkien matkojen takaa
on tultu sitä varten.

Ja he menivät sirkukseen oikein istumapaikoille.

       *       *       *       *       *

Vesi-Maija havahtui mietteistään siinä ladon portailla ja katseli
ympärilleen. Ei ristin sielua näkynyt. Oli hiirenhiljaisuus. Aurinko
vain kohoutui hiljakseen kirkon tapulin takaa, kieri kuin kultainen
kerä ylemmä kirkkoa kohden, lähettäen kimputtain koreita valonsäteitään
Maijaa kohden. Soma oli antaa niitten silmiä suudella, se niin kutitti
kulmia. Hän istui silmät raollaan aurinkoa katsellen ja ajatellen
mielessään sitä, mikä tulisi pian tapahtumaan.

— Nyt sitä pian mennään, mumisi hän puoliääneen, tuonne kauas
kultaiseen kaupunkiin Mikon kanssa mennään...

Raukeana sulki Maija silmänsä. Ajatukset alkoivat taas kulkea omia
teitään. Vanhoja kuvia eletystä elämästä kulki sielun silmien ohi. Ne
nousivat esille jostakin muistojen kätköistä ja kiisivät kirjavina
kuvasarjoina siitä sivu, niin joutuin, ettei ensin oikein selvää
saanut: mikä tuli, mikä meni... Sellaista se oli ollut monesti
ennenkin, yhtä sekavaa. Mutta vähitellen kuvasarjat ryhmittyivät ja
seestyivät aivan tajuttaviksi kuviksi ja mieluisiksi mietelmiksi.

Niin sitä elettiin ja oltiin ennen, niistä sen hyvin näki.

Ja se syysmarkkinain aika Oulussa oli Maijan onnellisin aika, ja
hän muisteli sitä jälkeenkin päin kaihoisin mielin, samoin kuin oli
muistellut varhaisemmassa nuoruudessaan käyntiään laivatanssiaisissa
Pikku-Iikan piian kanssa. Siellä markkinoilla oli muutamia tyttöjä ja
poikia Maijan kotipaikoiltakin, rippikoulutovereita ja muita vanhoja
tuttavia, ja ne katselivat häntä kadesilmin hänen siinä Mikon rinnalla
kahvikojun penkillä levähtäessä. Ja kun he sitten väkijoukossa kulkivat
astellen onnellisina pitkin vilkasliikkeistä toria, kuin keväiset
syöttövasikat vihreällä nurmikolla niskojaan keinutellen, onnellisina
ja nuoruuden voimaa uhkuvina ihmisvilinässä hummaten, kuului kuiskeita
sieltä täältä:

— Katsokaa! Katsokaa! Vedenpään Maija kävelee suuren Tukalan pojan
kanssa. Katsokaa? Katsokaa! Nehän ovat aivan kuin kihloissa...

Ja Maijasta tuntui, että selkää ihan poltti, niin painoivat tuttujen
katseet, vaikk'ei hän heihin edes vilkaissutkaan. Mutta onnellinen hän
oli.

Ja Maija muisti nyt lapsuuden aikaisen kotinsa nimenkin, joka oli jo
miltei unohtunut, eikähän se nyt niin ihme ja kumma ollutkaan, sillä
hän oli sitä aniharvoin kuullut mainittavan, kotona tuskin ollenkaan.
Metsän kiveliössä asustaen sanotaan kotia vain kodiksi, ja minkä hän
ujo lapsi kyläsessä kylässä kävi, puhuteltiin häntä vain Maijaksi ja
poikaviikarit huusivat aina etempää: »Tuolla menee Vesi-Maija! Tuolla
menee Vesi-Maija!» Ja sen nimen hän sitten kodista erottuaan vain
kuulikin.

Kortteeripaikassa kertoi Maija siitä Mikolle, siinä kukkivan oljanterin
alla hän leperrellessään sen ystävälleen salaisuutena uskoi, selitellen
ylen onnellisena, että hänen oikea nimensä onkin Vedenpään Maija, ja
Mikko sanoi sen olevan kauniin nimen ja ilmoitti asian sitten kotia
mentyään Tukalassakin. Maijaa sanottiin sitten sen jälkeen pitkät ajat
Vedenpään Maijaksi, aina siihen asti, kun tapahtui se, minkä piti
tapahtua.

Onnellinen oli se markkina-aika.

Ja toisenakin päivänä taas, kun Maija ja Mikko ihmisvilinässä kulkivat
torilla, kuului sivuilta ja takaa kuiskailuja:

— Ettäs näet!... Siinä se nyt on, siinä se nyt on se Vedenpään Maija...

Ja loitompaa toisia ääniä:

— Tukalan Mikko ja Maija yhdessä kulkevat, rakastavat...

Ja he kömpivät käsikädessä mihinkään katsomatta, uhallakin sirkuksen
korokkeelle, mukamas pääsylippua kärkkymään, näyttäytyen sieltä sekä
kaukalaisille että lähiläisille, aivan kuin kutitellen, jotta täällä
sitä nyt ollaan, sillä he rakastivat silloin niin sanomattomasti
toisiaan... Sirkukseen he eivät tosin enää menneet, koska olivat
siellä jo eilen olleet, mutta he seisoskelivat siinä lavalla vaan
piruuttaan, että tuttavat heidät näkisivät. He nojautuivat toisiinsa ja
olivat lukevinaan seinäverhoon kirjoitettua ohjelmaa mihinkään muuanne
katsomatta, jäykkinä kuin ohjelman laitaan maalatut apinain kuvat,
vaikka tunsivatkin kymmenien lähiläisten ja kaukalaisten itseensä
tuijottavan, uhmamielin ajatellen vain:

— Katsokaa nyt kylliksenne, tirkistelkää oikein silmänne sokeiksi,
jotta siitäkin iilistänne pääsette...

Ja Maija ja Mikko olivat onnellisia.

Sellaista se oli silloin, kun tulenpalava rakkaus povissa asusti, ja
sellaista se on ollut jälkeenkin päin, vaikka kerran päätä omituisesti
huimasi ja suuri suru sydäntä jäyti. Sellaista se oli silloin...

Mutta nyt oli Maijalla ja Mikolla toiset tuumat, — nyt oli kauas lähtö.




VIIDES LUKU.


Ylimaan mies oli jo siinä uneen pääsemäisillään, kun hän havahtui
karsinan puolelta kuuluvaan akkojen kitinään. Ja puhettakin sieltä
alkoi pian erottaa, unentuppuraista, sekavaa akkojen porinaa:

— Häh! Mitä sinä? Olin kuulevinani lapsen itkua... Uh, kun taas pää on
sekava... Jotakin sanoit... Sitäkö tästä Sassu-Jussista?

— Siitä ja Elekko-kersantista, — siinä ovat topeskassa turisseet koko
aamupuolen yötä, ja tuokin ylimaan matkamies...

— Vai ovat... Uhhuh! Untako näin siitä pikkulapsesta? Päätä porottaa ja
silmiä ei tahdo auki saada. Sitäkö niiltä jotakin kuulit?

— Tuota vain... sitähän nuo samaa sillalla vahtimista ja jäihin
kurkkimista.

— Vai sitä ne.

— Sitähän ne. Miehen mustasta mielestä, jonka tuska ja paha tunto
ylpeästä ulos ajavat jäitten rakoihin kurkkimaan jo ensimmäisen ahavan
puhaltaessa. Sitähän ne selittelivät nuo tuossa nyt penkillä nukkuvat
miehet, putellia aina väliin huulillaan lonksuttaen.

— No, onhan siinäkin kerrakseen puheenaihetta.

— On toki. Elämän tuskaisella kynnyksellä mies siellä käyskenteli,
puisella sillalla edestakaisin harppaili — kuin kurki heikolla jäällä,
kuin lammas pitkospuisella portaalla —, edessä tulviva joki, musta,
suihkaava vesi valkoisten jäitten välissä.

— Sellainenhan se, kylmä suihkaava vesi... Ja veden alla itse pääpaha
hyisellä paadella istuen, miestä veteen kutsuen, houkutellen hullua
luoksensa tulemaan.

— Niinhän se. Viikko viikolta hamusi mies pahan perähän keväisen ahavan
puhaltaessa.

— Hamusi, hamusi... Kun tämä miestä luoksensa veti, alle virran
umpisukkeloon, paadelle hyhmäisen joen.

— Niin teki, niin teki... Ja siksi mies rantoja juoksi ja kiviä jokeen
syyti, huutaen hädissään kuin pääpahaa peläten ja paeten: »Ota tuo, en
minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»

Niitä oli kaksi vaimoa karsinassa seinälaverilla, jotka siinä
aamujuttuaan jamasivat, ja kolmas kohentautui makuulaveriltaan,
kurottaen suippoa, pitkää linnunnaamaansa ja manaten hänkin:

— Sitä samaa kai se sitten kaivostakin haki, kerran viime kesänä,
syksyllä paremmin sanoen, kun tuijotti saunakaivoon muoto mustana,
kuin pahaa puhuttelisi. Siinä höpisi kaivon kannella tuntikauden Mikko
mustaan veteen istualtaan kurkkien ja viimein jo sanoi minulle, joka
siinä lähellä perunaa otin: »Mitähän jos tuonne menisi? Mitähän jos
tuonne menisi?» — Tuota nyt turhaa nuori mies vielä tuonne mennä,
paholaisen syliin suoraan, sanoin minä. Siitä heti Mikko ylös nousi
ja alkoi perunaa ottaa. Ja työ siinä sujui joutuin, pelto pölysi ja
perunat kiuluun sinkoilivat, kuin masiinasta ihan, kuten paholainen
se kuokkaa heilutti ja perunapenkin toisensa jälkeen kuokki. Se oli
vilskettä ja tuohinaa se perunanotto...

       *       *       *       *       *

Viimaan matkamies oli taas kuullut saman tarinan tuosta omituisesta
miehestä, joka sillalla käveli ja kiviä jokeen syyti, eikä hän tullut
siitä sen hullua hurskaammaksi. Mikko sen nimi oli, sen hän nyt kuuli,
siinä kaikki. Koko maailma jaaritteli samasta miehestä, pojat kieli
kangerrellen pihalla, ukot pirtissä äskettäin ja taas nämä haudan
partaalla juoruavat akat karsinassa. Sitähän tuo ylimaan matkamies
mietti jo ylen väsyneenä ja unnuksissa, harkiten asiaa puolelta jos
toiselta, tulematta silti hullua hurskaammaksi. Ei se isäntäkään
voinut olla, — sen hän oli nähnyt heti taloon tultuaan. Isäntä oli
kirkasjärkinen, jämerä ukko. Ehkä se oli talon poika, tai kuka sen
tiesi... Asia oli siinä suhteessa lukossa toistaiseksi, ja hän nukahti
raskaaseen uneen.

Akat olivat jo ruhonsa lämpimiin vaatteisiin pyntänneet, navettaan oli
kiire, aamutöihin. Kaksi nuorempaa herätettiin vielä uuninsuusängystä,
kaksi hartevaa lannankantaja karjapiikaa. Ja kun akat olivat jo siinä
ulos lähdössä, navettaan suoraan, sanoi se enimmän unnuksissa ollut,
jo unentöppyrässä pikkulasta kaipaillut vanha ja raihnainen vaimo,
korviaan höröstellen ja suutaan maiskutellen:

— Ettekö kuulleet? Pikkulapsen itku kuului kyökistä... Se on tainnut
saada jo nuori emäntä...

— Iasus siunatkoon! sanoi siihen se linnunnaamainen akka, joka oli
kertonut Mikon saunakaivoon kurkkimisesta. Onpa tainnut saada jo Mikon
emäntä...

Ja kipankapan riensi koko navettapiikojen kopla kyökkiin varpaiskahvia
uursuilemaan.




KUUDES LUKU.


Kun akat olivat menneet kyökkiin, alkoi sieltä täältä pitkin
avaran pirtin seinustoilla ja uunin kupeella nukkuvien joukosta
huomata heräämisen oireita. Mitkä sängyissänsä istumaan nousten
tupakkavehkeitä unnuksissaan siitä läheltä koperoivat, mitkä taas
lavereillaan pitkällään laiskasti venytellen käsiään oikoivat ja
äänekkäästi haukotellen aamua tervehtivät. Herääviä akkoja kyykki
karsinan puolella, ja Hajaani käveli alusvaatteisillaan peräikkunasta
aamua tirkistelemään. Mutta kesken tämän laiskansitkon ylösnousun
työntyi akka kyökistä pirttiin ja ilmoitti vielä uniselle, nuokkuvalle
pirttiväelle:

— Siellä on saatu lapsi.

Unisia, haukottelevia akkoja kurkisteli karsinan puolelta, ja utelu
alkoi.

— Lapsi saatu...

— On jo saatu... Mikon emäntä...

— Huhui! Vai on jo saatu.

— Poikako vai tyttö?

— Poika, poika...

— Vai poika... Jopa se nyt venytyttää... Huhui!

— Isälle kaima...

— Mitä sitä nyt vielä! Tuollaiselle isälle...

— Erkki taisi tulla, kun kerran Erkin päivänä?

— Mitä te puhutte?

— On syntynyt poika.

— Vai jo se sai Mikon emäntä.

— Kuuluu saaneen. Huhui!

Ääneensä haukotellen heräili pirttiväki, jääden alusvaatteisillaan
ihmettelemään maailmaan syntynyttä poikalasta. Ja karsinassa
maiskuttelivat akat aamutuimaa suutaan, sillä nisukahvit olivat
varmasti nyt tiedossa.

Ja pian toikin Paarmuurska-Pieta ison, höyryävän, kuparisen kahvipannun
pirtin pöydälle, ja Lotta ja talontytöt kantoivat kuppeja, vateja ja
muuta asiaan kuuluvaa; nisuakin siihen leipäkorillinen ilmaantui,
korppuja tosin vain. Siinä ne sitten kahvikupit höyrysivät pöydän
laiteilla, ja pian täyttyi pitkä pirtin pöytä vieri vieritysten
istuvista akoista ja ukoista. Nuori miesväki tuuhotti vielä
vuoteissaan. Oli tullut yö valvotuksi, ja toisilla oli vielä pää
kipeä. Topperoisena vetäytyi Sassu-Jussikin pöydän ääreen, mutta
Elekko-kersantti ja ylimaan mies nukkuivat vielä. Alusvaatteisillaan
siinä istuttiin kylki kyljitysten puhtaan, punaiseksi maalatun pöydän
ympärillä. Kahvi tuoksui hyvälle, ja kahtia taitetut soikeat korput
upotettiin mustaan, kuumaan kahviin.

— Hyvälle se maistuu kahvi aamulla, sanoi Hajaani.

— Hyvälle, hyvälle se toki maistuu, sanoi Turakan Taavakin.

Joku kaipasi jo Mikkoakin.

— Missähän se tosiaankin Mikko on? kysäisi jo Haajaanikin. Olisi tässä
onniteltu, kun kerran poika...

— En tiedä sitä niin varmaan, sanoi Paarmuurska-Pieta siinä toista
kuppia jaellessaan. Ehkä se on perihuoneessa; sieltä on kuulunut ääniä
pitkin aamua.

Kun toinenkin kuppi oli juotu ja toinen korppu syöty, esitti
Hajaani, että veisattaisiin virsi. Kukaan ei ollut sitä vastaan,
ja pian alkoikin kaikua aamuauringon paisteisessa pirtissä kimakka
Alpin mummon ääni, johon yhtyivät akat ympäri pöytää kaikki samaan
tahtiin vetelemään. Ukkojen oli aluksi vaikea päästä alkuun, sillä
kovin korkealla liikkui naisten laulanto, mutta vähitellen kurkkuaan
kakistellen ja ääntään kiehuttaen saivat he sen senverran vaimojen
ääniin soveltumaan, että hirvesivät mennä mukaan. Ja pian kaikui pirtin
täydeltä rahvaan voimakas veisuu:

    »Pirun puustit costetan,
    Eevan omena ostetan,
    armon apu annetan,
    fangit ulos osteran,
    taivaan ovi avatan,
    riemu rauha jaetan,
    onnettomille autuus.»

Tuo pirttiväen aamuvirsi teki omituisen kolkon vaikutuksen kuulijaan.
Se soi kuin vanha loitsujoiku vuosisatojen takaa sukutalon
salaperäisistä, muistorikkaista, historiallisista kätköistä,
yksitoikkoisena ja soinnuttomana. Se oli kuin toivotonta vanhan miehen
itkua, ukon, joka ei ole aarretta löytänyt, vaikka on sitä ikänsä
hakenut, repien kyntensäkin houriossa verille lattialankkuihin. Se oli
kuin toivotonta naisen ja miehen välistä maallista rakkautta, mikä
iti ja eli haaksirikkoisenakin vielä kymmenien vuosien raskaitten
koettelemusten perästä, kuolettavana, polttavana, syntisenä tulena...
Se ei sulautunut aamun kirkkauteen ja koreuteen. Se oli kuin toisesta
maailmasta lähetetty tervehdys yltäkylläisessä koreudessaan ylpeilevään
maailmaan. Siinä oli mullan tuntua ja haudan kitkerää häkää, se
kuulosti tulevan maan alta, sen raskaista, tunkkaisista uumenista,
joissa on ankara aineen puristus ja henkinen hätä...

Ylimaan mies nousi istumaan ja hierottuaan unentoppuraisia silmiään
katseli kummissaan pöydän ääressä veisaavaa ihmisrykelmää. Hänestä
se oli outoa ulinaa, aivan kuin kaukana yksinäisessä metsän korvessa
rakotulella istuvan korviin kantautuvaa susilauman etäistä ulvontaa. Se
ihan puistatti ruumista, kammotti ja pelotti.

Vaan virren loputtua kertoi Hajaani vielä siinä pöydän ääressä
istuville, saman tarinan, jonka tämän nyt maailmaan tulleen
pikkulapsen isän, Mikon, ristiäisissä noin viisikymmentä vuotta
sitten Hottisten isäntä kertoi tässä samassa pirtissä, tarinan
Tyhjänmäen rikkaasta Matista, minkä nimisen torpan pitäisi vieläkin
löytyä Lepsun sydänmaalla; vaikka kuka tietää mistä kaukaa satu on
kulkeutunut. Tapahtuma juontuu kaukaa ihmiselannon alkuajoilta,
jolloin vuoriväki vielä piti seuraa ihmislasten kanssa. Tyhjänmäen
torpan Matti tuli metsässä samoillessaan tavanneeksi usein vanhan
vuoripeikon, Hooperin äijän, mikä asusti aivan siinä Matin torpan
lähellä vuoren sisässä. Matti oli vain tavallinen turpeenpuskija ja
metsänkävijä, mutta Hooperin äijä oli mahtava ja rikas. Vuoren sisässä
hän säilytti suuria aarteitaan. Siitä huolimatta äijä ja Matti pitivät
naapurillista kanssakäymistä keskenään. He pistäysivät toistensa luona
vieraisillakin...

Ahnaasti kuunteli taas Hajaania äsken niin nutveloinen väki kahvista ja
jutusta piristyneenä. Parempi korva kertojaan päin kurotettuna kuunteli
vanhempi väki, suut hieman hymynmareessa. Mutta Hajaani se vain kertoi
ja kertoi, ja piippu sammui kouransilmään. Hän kertoi Hooperin äijästä,
joka eräänä päivänä torpassa käydessään huomasi Matin vaimon olevan
siunatussa tilassa ja esitti itseään kummiksi pian syntyvälle ja
lupasi antaa hyvän kumminlahjankin lapselle. Lapsi syntyikin sitten
aikanaan ja oli oikein korea lapsi. Kun se piti viimein pyhän kasteen
kautta liittää jäseneksi ristilliseen seurakuntaan, tuli torpan
isännälle hätä käteen. Hän valitteli vaimolleen ja rengilleen, että
jos Hooperin äijän kutsuisi, kuten pitäisi nimenpanijaisiin ja vielä
kummiksi, söisikin se niin tuhottomasti, jottei torpassa mikään laatu
sellaiselle riittäisi, ja toisekseen, oliko nyt soveliastakaan kestitä
vuoripeikkoa ja pappia samassa pöydässä. Vaan Matillapa oli neuvokas
renki. Se sanoi silloin: »Minäpä menen kutsumaan pitoihin Hooperin
äijän ja samalla estän sen tulon.» Siitä Matti tuli hyvälle tuulelle
ja pani rengin asialle. Renki meni ja sanoi Hooperin äijälle: »Ensi
sunnuntaina on lapsen nimenpanijaiset Tyhjässämäessä, ja isäntä Matti
käski kutsua myös teidät lapsen kummiksi.» Silloin Hooperin äijä
kysyi: »Kuka tulee lapsen äitikummiksi?» — »Neitsyt Maaria!» sanoi
renki. »Ohhoh!» äännähti Hooperin äijä, »onpa jämerä äitikummi, mutta
kyllähän minä sen sentään vielä vastustan. En minä Neitsyt Maariata
enkä mustatakkia pelkää. Mutta kukas tulee pitoihin pelimanniksi?»
— »Pyhä-Pietari», sanoi renki. Lamautuneena sanoi silloin Hooperin
äijä: »Niihin pitoihin ei minua saada mitenkään, joissa Pyhä-Pietari
soittaa. Se katala on minulta jo ennen reisiluun katkaissut... Mutta
kuitenkin tahdon minä kummina olla ja annan nyt jo kumminlahjankin.»
Äijä vei rengin sitten aarreaittaansa ja kysyi mennessä tältä: »Onkos
sinulla minkäänlaista astiaa mukana? Minä annan rahaa lahjaksi, sillä
Tyhjässämäessä ovat äyrit tarpeen.» Mitäs sitä, eihän rengillä ollut
minkäänlaista astiaa mukana. Tuumittiin siinä hetken aikaa, ja Hooperin
äijä sanoi sitten pakiparaastaan: »Minulla on täällä vanha hopeasäkki,
jota olen säästänyt lahjaksi jollekin hyvin hyvälle ihmiselle. Se tuo
onnea ja siunausta omistajalleen. Otetaanpa se. Se pitää antaa sitten
sille lapselle. Onko se poika vai tyttö?» — »En ole vissi siitä»,
sanoi renki, »pojaksi sentään luulen...» — »Olipahan jompi kumpi»,
sanoi Hooperin äijä. »Sen lapsen lasten pitää taas periä hopeasäkki
sukupolvesta sukupolveen.» Sitten menivät he rahavarastolle. Hooperin
äijä pisti kaksi kertaa lapiolla kultarahoja säkkiin ja kysäisi sitten
rengiltä: »Oletko nähnyt kenenkään enemmän antaneen?» Renki kohautti
säkkiä, tunsi jaksavansa enemmänkin kantaa ja sanoi: »Olen nähnyt yhden
antaneen enemmän.» Silloin pani Hooperin äijä kolmannen lapiollisen
vielä säkkiin, ja renki lähti matkaansa. Hän tiesi, etteivät
maanalaiset kolmea kertaa useammin anna. Torppaan saavuttuaan kertoi
sitten renki, ettei Hooperin äijä tule pitoihin, vaan lahjoja lähetti
säkillisen. Tyhjänmäen Matti sai siten suuren varallisuuden, häntä
alettiinkin sanoa sen jälkeen Tyhjänmäen rikkaaksi Matiksi.

Sellainen on vanha tarina Tyhjänmäen Matista ja Hooperin äijästä, mikä
on vuosisatoja polvipolvelta suusta suuhun säilynyt ja jonka Hajaani
tuli pikkulapsen kunniaksi kertoneeksi.




SEITSEMÄS LUKU.


Kaappikello peräseinällä käy jo seitsemää. Eihän se enää ole mikään
auringon nousun aika, on jo oikea aamu, kaunis, pyhäinen huomen... Väki
joutaa vielä vuoteillaan venyä. Päivä paistaa päätyikkunoista sisään.
Ulkona on korea Jumalan ilma, oikea sunnuntainen huomen, lämpöinen ja
leppeäntuntoinen. Ilma on kirkas ja vipajaa niin omituisesti maasta
haihtuvien höyryjen liikehtiessä. Taivas on pilvetön, sininen ja korkea.

Aamu on, aamu on, Erkin päivän aamu.

Väkeä liikehtii puolipukeissaan pirtin ja kyökin väliä. Hajaani
istahtaa peräikkunan pieleen. Mataleena, sisäkkö, tulee touhuissaan
kyökistä, menee karsinaan vuoteensa lähestyville ja muuttaa pyhähameen
ylleen sekä sanoo siinä samalla akoille, jotka aamuvirkkuina tarraavat
heti hänen sanaansa:

— Kyökissä kaivattiin Mikkoa.

— Kuka sitä kaipasi?

— Ukkopa ukko, kovasti kaipasi.

— No mitä se siitä nyt niin kaipasi?

— Tule ja tiedä. Pelkäsi kai johonkin menneen.

— No mihinkä se sitten olisi mennyt? En minä ainakaan tiedä. Jokeen kai
vahtimaan. Kyllä se onkin sinne vahtinut, mies parka. Eilenkin tuijotti
sillalta veteen koko päivän.

— Niin tuijotti, poloinen poika...

— Joo, joo... Kevät se vaikuttaa aina pahemmin sellaiseen.

— Kevätpä se, niin Mikkoon kuin Vesi-Maijaankin. Kumpikin taas
höperömpiä ovat, tyhjää hokevat ja höpöttävät... Mitä tuosta tulleekin,
niin ovat somia...

— Vaikka työtähän se sentään Mikko tekee toisinaan.

— Niin toisinaan, mutta höpättää se silloinkin sitä semmoista...

— Sitähän se Mikko raukka.

Hajaani istuu puolipukeissaan pirtin perällä ja katselee ikkunasta
ulos. Siitä on soma näköala kirkolle ja kylälle päin. On jo melkein
kesä. Maa vihoittaa kauttaaltaan uuden ruohon peitossa, ja koivut ovat
hiirenkorvalla. Navetan ovi on auki; lehmät ammuvat ja sonnit mölyävät;
niitten on ikävä ulos vihreälle nurmikolle. Naapurin lehmät on jo
toissapäivänä laskettu laitumelle, ja jokunen köyhemmän talon emäntä
on jo viikkokauden laihaa karjaansa kotikedoilla paimennellut. Vaan
Tukalan ukkopa ei pane talven selkään lehmiään, kun ei ole pakko panna.

— Tuota, tuota... Ei meidän lehmiä kirsi syyhyä, sanoo ukko vain
naisille, kun he tiedustavat, milloin lehmät ulos lasketaan.

On aikainen kevät. Tukalassa ei ole Erkin päivänä vielä koskaan lehmiä
navetasta liikutettu.

— Erävihko Erkkinä hyvän talon merkkinä, sanoo ukko naapurin isännälle,
kun tämä puhuu lehmien uloslaskusta.

— Niin sanotaan, sanoo siihen naapurin isäntä, mutta nyt on tavallista
aikaisempi kevät.

Visu naapuri ostaa ukolta niputtain heiniä, ja ukko hänelle höpättää ja
toruukin:

— Sinä tuota huonosti hommaat. Helluntaina heinät loppuu, tapasi
Hummilan vaari sanoa, mutta ei ne tuota meiltä silloinkaan vielä lopu...

Niin se ukko höpättää, kyllä se asian ymmärtää ja talouden järjestää
osaa, on kolmeltatoista asti remmissä ollut, isäntänä ihan, eikä
pienimpäänkään luottamustehtävään ketään muita usko, ei Mikkoakaan.
Talon työtä saa Mikko vain tehdä ja talon ruokaa syödä perheineen, ei
muuta.

Mutta karsinassa akat jatkavat äskeistä juttuaan, turinaa ja tarinaa
Vesi-Maijasta ja Mikosta, päivitellen pilalle menneitä poloisia,
ja erittäinkin Mikkoa, joka oli taas kateissa. Kimakat ja karhean
särkyneet äänet siellä limittäin toisiinsa sulautuvat akkojen
leukaillessa ja lorutessa:

— Höperöksi se on tullut, kuten Vesi-Maijakin. Kun tuo ei lie Mikkokin
siitä?

— Tule ja tiedä. Eiköhän siinä sentään ole toinen syy, se isäntäriita...

— Lie sekin, mutta siitä asti se on vain Mikkokin omituinen ollut
varsinkin näin keväämpänä — muistetaanhan tuo — aina siitä asti, kun
Vesi-Maija pentunsa tappoi. Silloin oli mies väkisellä tulvivaan jokeen
mennä. Muistetaanhan tuo...

— Niin oli. Minäkin olin silloin sattumalta talossa. Ukko ja Hajaani
taluttivat miehen väkisellä peräkamariin ja kaatoivat putellista viinaa
suuhun. Vai mitä Hajaani? Eikö tehty niin?

Akkojen turina alkoi jo kiinnittää miestenkin huomiota. Sänkyjensä
reunoilla istuen, pää käsien varassa eteensä syljeskellen kuuntelivat
he puhetta, ja Hajaani käännähti peräpenkillä karsinaan päin, otti
tupakkavehkeet siitä ikkunan pielestä naulasta ja vastasi akalle:

— Totta se on, sekaisin oli silloin Mikko, vaikka hieman pehmeäpäinen
se on jo syntymästään asti ollut. Kyllä tiedän senkin asian aivan
tarkkaan. Isäni oli tässä talossa ennen isäntärenkinä, ja minäkin
täällä usein vetelehdin, vaikkakin asuntomme oli tuolla lukkarin
lähellä, siinä nykyisessä Mustos-Iikan mökissä. Muistan kuin tämän
päivän Mikon syntymisen. Se paloi silloin samana päivänä se vanha
lautakattokirkko. Sitä jo ennustettiinkin silloin tästä Mikosta.

— Mitä ennustettiin?

— Semmoista somasta... Muistetaanhan tuo — silloin ja sitten
vanhempanakin...

— Jotakin semmoista...

— Aivan niin, semmoista... Se oli kuuma ilma silloin kirkonpalopäivänä,
helteinen ihan.

— Helteinenhän se, mutta pirunmoinen myträkkä nousi ja ukonnuoli lensi
läpi kirkon.

— Kyllä muistetaan, myträkkä siitä nousi, hirveä Jumalan ilma, taivas
oli aivan tulessa.

— Joo, tuota, sanoi Hajaani. Antakaapas akat, kun minä kerron koko
roskan. Olin poikamuskula, tuossa neljäntoista kolmentoista paikoilla.
Oltiin pallolla siinä Puumin kedolla, kun musta pilvi yhtäkkiä
ilmaantui itäiselle taivaalle ja alkoi jyrrätä ja tulta iskeä, että
ihan sydän kurkussa pakenin. Olin ukkosen arka siihen aikaan... Kun
nyt ukkonen kovasti täräytteli, ja maa allani keinui, juoksin mökkimme
pirttiin ja panin ensin sohvan kannelle maata ja käänsin naamani
seinään päin ja rukoilin ristissä käsin. Ulkona alkoi sataa ja tulta
löi. Samalla kun jyrähti, samalla tuli välähti, iski, jotta silmät
olivat huijeta. Panin ne kiinni, mutta sentään näin salaman lyönnin...
Voi Pyhä-Pietari!... Ja sitten kun siinä peloissani kytjötin ja käsin
silmiäni painoin, kuulin huutoa ja kummallista mölinää ulkoa... Ketään
ei ollut pirtissä ja luulin viimeisen päivän tulleen. Pelästyin
tietysti yhä enemmän ja olin siinä paikassa pihalla. Maailma oli mullin
mallin. Ihmisiä juoksi ja huusi sinne tänne, vettä satoi ja tulta löi
taivaan täydeltä. Voi Pyhä-Pietari sitä ilmaa!

— Aivan niin, aivan niin... Kyllä muistetaan.

— Joo, niin se oli. Minä olin kuin pyssyllä ammuttu, en tajunnut ensin
mitään. Voi Pyhä-Pietari! niin säikähdin kovasti.

— Säikähdin sitä minäkin, luulin viimeisen päivän tulleen, muistan sen.

— Hirveätähän se oli, heikoimmat horkan saivat. Ja sitähän se tämä
vanha emäntäkin säikähti, ja Mikko vian sai.

— Niinhän sitä puhuttiin, nyt muistan sen.

— Puhuttiin. Voi Pyhä-Pietari, kun siitä puhuttiin! ja on jälkeenkin
päin puhuttu. Minä seisoin siinä ensin tajuttomana pihamaalla toisten
menoa ja mölinää toljottaen, mutta sitten hoksasin mikä on kyseessä.
Ihmisiä juoksi kaikilta suunnilta kirkkoon päin, millä keksi, millä
kanki, millä korento kädessä. Paksu, musta savu nousi korkealta
kirkonkuvussa olevasta hajanaisesta ikkunasta. Tuli oli syttynyt
lattian alla olevassa höylänlastuläjässä. Sinne oli salama iskenyt, ja
koko kirkko oli pian ilmitulessa. Silmänräpäyksessä olin kirkon luona.

— Olipa se hötäkkää!

— Oli se, oli se, muistetaanhan tuo. Palavia lautoja lenteli kymmenien
sylien päähän, ja ihmiset siunailivat ja rukoilivat...

— Niin tekivät. Joo, niin tekivät. Voi Pyhä-Pietari sitä paloa! Minä
seisoin siinä tulen paisteella ja katselin komeata tulipaloa; puukirkko
paloi kuin juhannuskokko kylän keskellä. Eräs akka ojensi minulle
sitten piimäpytyn kirkkoaidan toiselta puolen ja sanoi: »Tuossa on
piimää, viskaa poika tuleen! Siitä se ukontuli sammuu.» Minä viskasin
koko pytyn sisältöineen tuleen. Tuli siitä vain kirkkaasti leimahti, ja
pytty paloi kuin kynttilä.

— Entäs piimä?

— Hieman se piimä siinä rätisi kuumassa tulessa, aivan kuin kynttilä
toisinaan, mutta paloi se sekin. Pyhä-Pietari, kun se paloi!

— Miksei se pala piimäkin kovassa tulessa, se on vain taika, että muka
ukontulen sammuttaisi...

— Vanha taika, huono taika.

— Sinäpä sen sanoit. Niin on... Siinä oli kirkko sitten tulessa,
ja komealta se palo sivulta näytti; ei ikinä unohdu se nuotio. Voi
Pyhä-Pietari! Ja kun sitten tulipalolta tähän taloon tultiin, oli
täällä varpajaiset. Me rymistettiin kylän lapset ja minä joukolla
pirttiin huutaen ja meluten, ja silloinen paarmuurska, Reeta Menonen,
aina lapsirakas ja hyvä ihminen, tuli sattumalta pirttiin ja sanoi
ja höpötti meille: »Hyst, lapset! Olkaa hiljaa, lapsikullat! Taloon
on tullut viini herra Saksasta...» Me oltiin hiljaa, ukko kaatoi
kahvia pöydällä oleviin kuppeihin ja käski meidän ja renkien ottaa
siitä, ja paarmuurska toi nisua. — Onpa se suuri herra, onpa se suuri
herra, ajattelimme me siinä kahvin kanssa topatessamme, nisuakin
syöttää... Mutta sitten kuului pikkulapsen itku kyökistä päin, ja
rengeiltä pääsi nauru. Me häpesimme tuhmuuttamme. Tuollaista muka
uskottiin. Vastasyntyneen lapsen itkuhan kuului varmasti kyökistä päin.
Samassa siinä sitten muistimmekin, että lapsen syntyessä tavallisesti
muskuloille tuolla tavalla valehdeltiin. Isäntä ja rengit olivat
ottaneet jonkin puolikuppisenkin, viinapullo oli vielä siinä pöydällä.
Siksi kai ne olivat niin naurutuulella. Ja sitten kuulin aamulla
maatessani äidin kertovan toisten emännälle, että se on Tukalan emäntä
eilen säikähtänyt sitä kirkon paloa ja saanut vähän kesken...

— Juuri niin, aivan taktilleen niin sitä puhuttiin. Eikä se ollut
tahtonut siitä selvitäkään, kuukauden ummelleen makuullaan sairasti
lapsivuodetta ja pitkän aikaa senkin jälkeen nujui ja väkisi. Kyllä se
muistetaan.

— Taisipa se niin olla, sitä minä en mene nyt tässä vannomaan... Mutta
että Mikko jo silloin päähänsä vian sai, siitä on jälkeenpäin paljonkin
puhuttu; jotakin sellaista kai se Vesi-Maijan kanssa kappaseminen myös
oli...

— Höperyyttä, niin on puhuttu. Mutta tule ja tiedä asia, — kaksi nuorta
ihmistä...

— Aivan niin. Kaksi nuorta ihmistä... Vesi-Maija ja Mikko, siinä on
tuumimista...

— Veri vettä sakeampi, se se vetää ja viepi töllistä taloon, navetasta
mallassaunaan...

— Niinpä niin... isäntää ja piikaa...

Eteisen ovi kävi, ja Pikku-Jussi, joka oli katsellut
ovenpieli-ikkunasta pihalle, siinä vielä puoliunnuksissa torkkuessaan
suhahti puhujille:

— Vesi-Maija tulee!

Puhe katkesi siihen paikkaan, ja ovesta astui lyhyenläntä, liikkaava
naisihminen pirttiin mustassa, kuluneessa puvussa, hiihti yli lattian
karsinan puolelle ja sieltä kiipesi uunin päälle, johon paneutui heti
pitkäkseen. Vesi-Maija ei piitannut koskaan muitten meiningeistä,
oli toisinaan kuin vähäkuuloinen, jotta aina uudistaa sai sille
sanottavansa. Puhetta voitiin siis hiljakseen jatkaa äskeiseen tapaan,
hänestäkin hivenen loruillen:

— Se on taas semmoinen. Keskiyöllä jo lähti, kuuhaili joella ja
pihamaalla. Se on taas semmoinen, kuului kuivan kalsea ääni karsinan
loukosta.

— Niin on, niin on, puhui linnunnaamainen akka. Kirkkomaalle sitten
meni, näin sen, ja vilkuili väliin taakseen, aivan kuin jotakin
jälkeensä odotellen... Näin sen navetan lantaluukusta.

— Ketähän se jälkeensä vilkuili? Sitäköhän se?

— Sitä kai se...

       *       *       *       *       *

Paarmuurska-Pieta tuli kyökistä päin ja sanoi: — Se lapsi on niin terve
ja mukava, lurittaa jo ihan... Eikö sen isää ole täällä näkynyt?

— Ei ole näkynyt.

— Mihinkähän se on mahtanut mennä? Kaipaavat sitä kyökissä.

Paarmuurska meni takaisin kyökkiin, ja akat porisivat karsinassa:

— Vai on taas kateissa Mikko, se on semmoinen soma...

— Onhan se jo jäiden lähdöstä sellainen ollut, ne ovat aina keväällä
semmoiset somempia.

Niin ovat. Tämä Vesi-Maijakaan ei yökausiin nuku, kulkee ja höpättää
vain. Ja kovin se näyttää sairaaltakin raukka, rykii ja läähättää kuin
henkilaita. Kevätahavat ovat kai muorin rinnan runnelleet.

— Onnettomasti ovat Vesi-Maijankin asiat. Ei taida olla enää
pitkäaikainen hänkään.

— Ei ole. Tämä kevät sen vie... sanokaa minun sanoneen.

— Ettäkö olisi niin huono jo. Pahookohan se vielä sitä tekoaan?

— Pahoo kai, tahi mikä sen tietää... Se on niin omituinen, nauraakin
välistä.

— Nauraakin... Eihän se ennen.

— Ei ennen, mutta nyt nauraa ja on muutenkin niin omituinen. Ja
Mataleena sanoi tässä eilen illalla, kun maatapano meni myöhäiseen,
että Totan Ullan haamu olisi uunin päälle päin liihoitellut...

— Älähän mummo, Totan Ullan haamu! Ja Mataleenako sen näki?

— Varjon vain näki Mataleena, ei muuta, mutta onhan sitä siinäkin.

— No jo, on tokkiinsa siinäkin.

— On, on...




KAHDEKSAS LUKU.


Vesi-Maija ei saanut aivan heti unen päästä kiinni, mielessä asusti
levottomuus ja hätä. Hän ei ollut nukkunut paljon koko yönä, niin oli
painostanut se Mikon eilinen puhe Mataleenalle:

— Hae nahat vintiltä, niin teen sinulle kintaat. Minä huomenna kuolen
kuuden aikaan...

Ja Maija oli ollut kuuden aikaan kirkon portailla Mikkoa vartomassa,
jottei vain varkain pääse... Ei ollut malttanut nukkua, oli pelännyt
Mikon silläaikaa menevän.

Kun aurinko palasi pesistään, hyyperti hän kirkkosolalle, rykien ja
tuumiskellen.

— Eikös jo olekin aika lähteä? sanoo hän siinä solalla auringolle ja
varjostaa kädellään silmiään. Kas kun ihan kilottaa katsoa! Kovin
huikaisee kevätaurinko pimeään tottunutta silmää...

Vesi-Maija tirkistelee aurinkoa. Eipä se sentään huikaise, vaikka
kilottaa...

On varhainen aamu, kun Maija hyypertää kirkkomäelle. Kultainen aurinko
kiipeää vasta maan alta kirkon tapulin takaa... Kas miten se onkin
korea! Sieltä tulee valoa aivan hulmuten pitkinä, kultaisina kimppuina.
Maija pysähtyy ja katselee aurinkoa. Hän ei ole ennen sitä tuollaisena
nähnyt, noin koreana, luoksensa vetävänä. Eivätkä silmät huikea sitä
katsellessa. Sinne he Mikon kanssa menevät, tuonne kauas auringon
nousun maahan, jossa on niin ihmeen ihanaa. Varsin kai se Mikko eilen
sanoi Mataleenalle:

— Hae nahat vintiltä, teen sinulle tyttö kintaat. Minä kuolen huomenna
kuuden aikaan...

Se koski silloin niin kipeästi Maijaan, jotta itku ihan pääsi. Mutta
Mikkopa kävi häntä lohduttamassa, silloin päivällä ja vielä illallakin,
pukkasi häntä sivumennen kylkeen ja sanoi leppeästi:

— Älä siinä sure Maiju. Tulen sinua sitten noutamaan kirkon portailta,
tulisella ruunalla...

Vesi-Maija on istahtanut siihen kirkonportaille ja katsahtaa Tukalaan
päin... Ja mitä ihmettä! Sieltähän joku jo tuleekin, Mikko sieltä
tulee hollitallin takaa, ajaa korskuvalla tulisella ruunalla. Pianpa
joutui... Hei vain! Aivan Maijan vierestä se poika pyörähyttää, kiertää
kirkon ja tapulin, mutta ei ruoja otakaan Maijaa kärryihin. Hei, miten
ajaa korskeasti Mikko! Kärryt siilaa kiveltä kivelle, ovat aivan kuin
kaatua, toiselle ja taas toiselle puolelle keinahtelevat punaiset
kiesit ja vieterit somasti hempuvat, kun toinen ratas siilaa ja toinen
ilmassa pyörii. Mutta ei ota Mikko Maijaa kieseihin, sivu vain hurjasti
ajaa, läpi niityn korpeen päin. Hevonen ihan lentää ja rattaat ilmassa
leijaavat... Sellainen se on Mikko, huimapäinen se on, kultainen poika.

Vesi-Maija hivenen itkeä tillittää, vaan ei auta, ei, auta... Ja ehkä
se sentään tulee vielä hakemaan häntä... Käy vain ensin katsomassa
mimmoiset ovat tilat ja tulee sitten hakemaan... Ei se Mikko sanaansa
syö... Kun kerran lupasi, niin kyllä tulee, kyllä varmasti tulee...

Vesi-Maija kävelee takaisin taloon ja muistelee Mikkoa, sen komeata
ajoa ja korpeen katoamista. Sinne se meni ja sinne se tulee vielä
kerran häntäkin hakemaan tulisella ruunalla... Korskea mies se on ja
komea, kuin keisari se kulkee, niin olivat sillä mustanpuhuvat posket
ja nenä... Kyllä se häntäkin vielä tulee hakemaan, tulisella ruunalla...

Hän menee pirttiin; siellä on väki jo hereillään, rengit pitkin
penkkejä istuskelevat ja piiat ja loiset karsinassa purajavat. On
Erkin päivän aamu, sunnuntaiaamu, ja siinä jo pyhäpäivää istumalla
ja tuumimalla aloitetaan. Maija menee uunille. Viluttaa ja nukuttaa.
Kauan onkin tullut unta säästetyksi, jo monta vuorokautta, silloin
tällöin vain pikkuisen, muutaman minuutin on silmä ummistunut. Uunilla
on niin hyvä olla, lämmin ja hyvä. Ensin ryvittää vähän, sitten on
jo aivan hyvä olla. Hän makaa siellä raanun päällä ja vetää toisen
raanun korviinsa. Alhaalta pirtistä kuuluu hiljaista puheensorinaa ja
väliin nauruntirskahduskin, eikä hän sanoja erota eikä enää varmaan
tiedä nukkuuko vai valvoo, niin on hyvä ja lämmin olo siinä raanujen
välissä...

— Nyt se jo siellä nukkuu, Vesi-Maija, sanoo Mataleena.

— Antaa raukan nukkua, jotta hieman rauhoittuisi, sanoo Hajaani...
Maija parka...

— On siinäkin yksi eläjä rikkaan rikkaläjässä, kuin umpisilmä
toukka muitten jäännöksiä tonkii, sanoo Pikku-Jussi ovensuupenkillä
nuokkuessaan.

— Tule ja sano, sanoo Hajaani. Voi se olla onnellinenkin, parempi
kuin joku muu, joka itseänsä jonakin napana täällä pitää. Niin se
naureskelee ja myhäilee väliin, jotta aivan oudolta tuntuu. Tule ja
sano, kuka tässä umpisokkona tonkii...

Ja siinä puhui Hajaani totta, sillä onnellisena muisteli Vesi-Maija
siinä lämpimien raanujen välissä unen ja valveillaolon rajamailla
sitä aikakautta, kun hän synnyinseuduiltaan saapui tähän kylään
leveätä maantietä tallustellen, sirkeänä ja terveenä kuin keväinen
hirvenvasikka. Ja häntä vastaan tuli onni kuin avattu satukirja jo
ensimmäisessä talossa kylään saavuttuaan. Tähän taloon hän jokiahteelta
maantienristeyksestä poikkesi, ja jo verannassa tuli vastaan jykevä,
korea nuori mies ja tervehti kuin omaista ainakin, kuin kaukaisesta
maasta saapunutta kaivattua sukulaista, niin se siinä tuttavallisesti
hymyili, punakka ja hyvännäköinen poika. He seisoivat sitten hetkisen
vastakkain kuistissa toisiaan katsellen, kunnes Mikko viimein sanoi
reippaasti:

— Jää taloon tyttö!

Ja Maija jäi. Sen kummempaa puhetta ei ollut.

— Se on heinätyttö tämä, kuuli hän sitten kerran ukon naapurin
isännälle selittävän. Mutta heinänteon jälkeenkin jäi Maija vielä
taloon ja on edelleenkin ollut, aina tähän päivään asti, paitsi silloin
muutaman kuukauden Kapelon mökissä majaillen, kun se onnettomuus
tapahtui, joka vieläkin sydämeen koskee ja päätä pyörryttää...

Löytyy sitä toisinaan maailmassa mukavakin majapaikka ihmiselle, kuten
tämäkin Tukala Vesi-Maijalle, sopiva elellä ja olla...

Kun Maija taloon tuli, oli hän kaunis naisihmisen vesa, tuossa vasta
kahdeksaatoista käypä, pitkänhuiskea, vartalo notkahteli kävellessä.
Tyttö oli kaino kuin kedon kukka ja uskoi ihmisistä pelkkää hyvää,
Mikosta kuten muistakin — ja erittäinkin Mikosta...

Mikko katseli jo heti alussa tyttöä hellästi, ja siitä se sitten alkoi
se silmähomma. Katse vastasi katseeseen, aivan se sädehti Mikon silmä
koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Mitä se oli? Kuukausiin he eivät
uskaltaneet siitä toisilleen puhua, niin voittamattomasti veti heitä
yhteen se omituinen halu.

Kuuma oli silloin kesä, se heidän ensimmäisensä. Piiat ja rengit
tappelivat yhtenään hyttysten ja paarmain kanssa, mutta eipä Maijan
eikä Mikon tarvinnut tapella, heitä ikäänkuin varjeli silloin joku muu,
parempi ja pyhempi... Siinä kun yökunnissakin niityllä samassa aitassa
maattiin, tappeli palkkaväki unen toppurassa pinnaajien kanssa, jotta
hiki paljaasta vaivasta päältä virtasi. Mutta Maija ja Mikko katselivat
silloinkin vain toisiaan ja nauroivat itikkain kanssa tappelijoille.

— Onpa niillä nyt mukamas lysti, sanoi joku vanhapiika unentoreissaan,
tyhjännaurajilla.

— Hultittomat aina nauravat, vihaksi ihan pistää, lisäsi toinen.

Mutta silloin sitä vasta naurettiin. Maijaa ihan katketakseen nauratti,
hän painoi raanun suutaan vasten ja nauroi ihan kuollakseen.

Kyllä se oli sitten omituinen kesä silloin, kuuma ja kuiva poutakesä,
tulenpalavaa hellettä kuukausimäärin, ja lentäviä itikoita maailma
täynnä. Jos syömään niityllä rupesi, siinä jo sata kärpästä suupalaa
järsi, jos juoda aikoi, tuhannen itikkaa tuopissa ui... Eikä syönnin
jälkeen unentipasta kiinni saanut. Siinä kun kentällä muutaman minuutin
pyöri, niin jo tuhannen pinnaajaa päätä kiersi ja puri, puri että pahaa
oikein teki.

Vaan ei niistä Vesi-Maija silloin välittänyt, tuskin huomasikaan
suupieleen pyrkijää, sillä hänen sisimmässään asusti silloin ihana
unelma, suuri onni rintaa paisuttaen kaihersi, ylitsevuotavaisena ihan.
Hänen lähellään mitä milloinkin toimitellen, haravaa piittäen ja muuta
sellaista näperrellen, siinä aivan käden ulottuvilla askarteli iso,
voimakas mies, joka rakasti häntä avutonta orpotyttöä oikein sielunsa
pohjaa myöten, samoin kuin hänkin ihan sielunsa pohjaa myöten...

Kyllä oli kultainen aika Maijalle se heinäntekoaika ja koko se suloinen
suvi.

Ja kerran kesällä, se oli kai sitä seuraavana kesänä, oli taas
viikkokautiset helteiset poudat jo kevätpuoleen. He olivat silloin
Mikon kanssa halkometsässä, siinä kylvönteon jälkeen, kaukana
takalistossa hyvinkin viikon päivät. Kahden ihan olivat. Miten se lie
niin sovitettukin. Mikko hakkasi halkoja, ja Maija kantoi ne kokoon
ja latoi pinoihin. Se oli ihanaa aikaa se. Koivu jo vihersi, ja kuusi
kukki, ja käet kukkuivat yötä päivää. Tuntuipa kuin heitä varten olisi
metsän taikalintu helskytellyt, sillä eihän se ennen niin yötä päivää,
ei Maijan lapsuuden aikanakaan, vaikka koko kultaisen pikkusena oloajan
metsän kiveliössä kotonsa kynnystä kulutteli. Ja kerran sitten, heidän
metsän läpi kortteeripaikasta työmaalle kävellessään, laukkasi harmaja,
mustanpuhuva jänis siinä aamuauringon hohteessa pitkin korven mutkaista
polkua heidän edellään, totteroinen, avuton, keväällinen penikka,
jota varikset ahdistivat. Raiskalinnut mokomat, tökeröä jänispoloista
ajoivat, iskien aina väliin voimakkaalla nokallaan palan tuskasta
tutajavan eläinparan selkäturkista. Pehmikettä varikset veivät sen
selkävilloista karvattomille pojilleen risuiseen pesäänsä. Ja Maija
suri sinä aamuhetkenä jänisparan kohtaloa, mutta Mikko pahuus vain
nauroi metsän asujanten raa'alle leikille...

Ja vanhoihin muistoihinsa uinahti viimein onnellinen Maija.




YHDEKSÄS LUKU.


Mutta alhaalla pirtissä kertoi Hajaani siinä hartaana kuunteleville
rengeille ja loisille, piioille ja kasakoille Mikon nuoruudenpäivistä
ja siitä, minkälainen mies hän oli ollut ennen krinuliinimamsellin
taloon tuloa, tämän samaisen, joka nyt lapsivuoteessa makasi, ja miten
Mikko teki Maijankin onnelliseksi. Siitä selosti Hajaani sanoen lopuksi:

— Onnellinen oli silloin Mikko, semmoinen hyvänlaatuinen löppänä ja
voimakas kuin korven karhu, leveäluinen ja miehen näköinen, kuten
nytkin, jo lapsenakin kuin miehestä pienennetty... Leikkiotteluissa
tunnustettiin hänet kylän voimakkaimmaksi mieheksi. Yhdellä kädellä hän
vastusti aina miehen, toinen sai kaksin käsin rinnuksissa reuhkasta,
mutta töppöset ne vain ilmassa vilahtivat ja siinä oli mullassa mies.
Hyväntahtoinen hymy asusti aina hänen huulillaan, eikä kukaan ollut
nähnyt hänen leikistä suuttuvan. Kaikki pitivät hänestä, naiset ja
miehet, ja ryyppyäkin hän paremmin karttoi. Sellainen oli Mikko
silloin, miesten mies... Mutta suvun kirous kohtasi häntäkin, ja se
oli ukon ja vanhan emännän syy. Vesi-Maija pantiin kaupunkiin muka
räätälinoppiin ja krinuliinimamselli tuotiin taloon. Ne olivat jo
silloin hullusti Mikon ja Maijan asiat. Itse he eivät sitä oikein
tietäneet, mutta vanha emäntä sen kyllä tiesi. Krinuliinimamselli tuli
taloon hameet ovenpieliä raapien, ja Mikko hyvänsuopa mies ei arvannut
välttää ansaa. Sievä ja herttainen se olikin tulokas katsella, ja Mikon
pää meni pyörälle.

— Muistanhan tuon minäkin. Korea se oli puvun ja muunkin puolesta; ja
kummako se nyt sitten oli, jos Mikonkin pään saivat pyörälle ja aivan
vihille asti viettelivät sellaisen korean naisen edessä.

— Vanhan emännän ja ukon syy se oli. Pyhä Pietari! Jo sitä silloin
päiviteltiin. Vesi-Maija sai pian potkut kaupungista räätälinopista,
kun asiat kerran olivat niin huonosti. Mutta ei emäntä antanut edes
sitä yötä piinassa olevan vaimon talossa olla, Kapelon mökkiin se heti
toimitettiin...

— Aivan niin, sinne sai nuori tyttö raukka mennä rakkauttaan itkemään.

— Sellaista se on maailma!

— Sellaista se on. Sitten vasta, kun Maija teki sen minkä teki,
Mikkokin houreistaan heräsi.

— Olisi silloin sitten nainut poloisen.

— Niin sinä sanot. Olisi poloisen nainut... Hyvä Jumala! Kun asiat
olivat jo hullusti toisenkin kanssa...

Mutta Hajaani siveli pientä leukapartaansa ja sanoi hänkin:

— Joo, joo, kyllä se tapaus Mikkoon koski, totteroisena hän sitten
vihillekin meni. Aivan silmät seisoivat miehen päässä, kun tuossa
lattialla krinuliinimamsellin kanssa häähankituksissaan seisoi.

— Mutta komea oli se pari syrjäisten katsella. Muistan miten hääväki
tupisi pitkin pirttiä: »Jopa on pulska pari, jopa on pulska pari!»
Ja totta sanoen, ulkonaisessa katsannossa olivat vanha emäntä ja
ukko olleet oikeassa, heistä tuli pulska, hyvännäköinen pariskunta,
tarpeeksi kookkaita ihmisiä molemmat ja käytös kummallakin vielä niin
miellyttävä ja moitteeton.

— Joo tuota, niin oli... Mutta missä Vesi-Maija silloin oli? Asian
tunsi jokainen häätalossa liian tarkoin, ja käsi vapisi Mikolla, jottei
sormus tahtonut hyppysissä pysyä, ja kyynel se kiilsi rovastinkin
silmässä. Hänkin tiesi, missä Maija silloin oli, ja sen ääni värisi
vielä hääsaarnaa sanellessa...

— Mitä se haastoikaan silloin rovasti?

— Tuskanlaakson asujamista se haastoi. Jepikian kauhiasta kansasta,
joka nai ja huoli ja syntiä Herraa vastaan teki, sekä siitä, miten sitä
kansaa synneistänsä rangaistiin... Voi Pyhä Pietari! Voimallisesti
saarnasi silloin rovasti. Se puhui siitä kansasta vertauksilla, vaikkei
monikaan silloin rovastia ymmärtänyt.

Tuli hetken hiljaisuus, ja Hajaani vaipui nuoruuden aikaisiin
muisteloihin.

Hartaan hiljaisuuden katkaisi sitten Sassu-Jussi töykeällä puheellaan:

— Mutta pökkö se on minusta sentään aina Mikko ollut, sellainen tökerö
pökkö...

— Mitä sanoit? kysyi Hajaani havahtuen muisteloistaan.

— Sanoin vain, että pökkö on aina pökkö.

— Saattaa olla, sanoi Hajaani, mutta ei minusta Mikko mikään pökkö ole,
ei nyt eikä ennenkään ole ollut, vaikkakin jo syntymässään vian sai.
Kyllä se nuorempana hyvinkin miehen reiän täytti, niin toisessa kuin
toisessakin paikassa. Voi Pyhä Pietari! Kerrankin rengit sunnuntaina
liha-aitassa sormikoukuin voimiaan koettelivat, ja se se mies oli, joka
kymmenleiviskäisen painon aitan kynnykselle nosti. Mikko hymyili heille
tapansa mukaan, ja toiset kehoittivat: »Yritäpäs sinäkin!» Ja eikös
ottanutkin Mikko painoa kuin sormustinta sormikoukkuunsa ja kantanut
sitä sen tien aitasta ja pihan yli pirtin pöydälle, jossa se sai Mikon
kunniaksi olla koko sen pyhäpäivän.

— Entäs lapsena sitten, puheli Alpin mummo, pienenä poikapalleroisena
tuossa vain lattialla yksinään kelli, ilman hoitajaa se siinä makasi
ja muhjotti päiväkauden. Kerran sitten, kun se taas tuossa penkillä
pitkällään potki, tuli naapurin kimakkaääninen Aaro-poika, joka on
jo aikaa kirkon mullissa maannut, tuli pirttiin naapurin serkkupoika
ja alkoi korkealla lapsen äänellä kilittää Mikolle: »Meilläpä on
oikein pikkuinen lihahevonen.» Mutta Mikko, joka oli lapsenakin jo
kuin miehestä pienennetty, kuten äsken sattuvasti sanottiin, vastasi
serkulleen römeällä miehen äänellä: »Eipähän oo kuin puuhevonen.» —
»On se», kilitti naapurin Aaro, »oikea pikkuinen lihahevonen se on. Se
on yöllä tullut tallin karsinaan. Lähdepä sinäkin katsomaan!» Ja niin
siitä mentiin yhtenä ryöppynä naapurin talliin asiaa toteamaan, ja
eikös kanalja ollutkin oikein sitä varten tehdyssä karsinassa siellä
oikea pieni lihahevonen. Mikko ei ollut vielä ikinä nähnyt niin pientä,
sievää hevosta ja hän alkoi kärttää isältään heillekin sellaista. Isä
ei ensin vastannut mitään, antoi pojan vain siinä jälessä juosta ja
kurnuttaa, mutta kun pieni mies ei hellittänyt, itki ja kärtti vain,
lupasi hän sen ensi kevääksi hommata, kuten hommasikin, oli se sitten
Mikko minusta nuorena aika mukava, ihan kultainen lapsi.

Mutta kärtyinen karsinaväki vain juonitteli ja väitteli:

— Mokomakin turjake, tuota nyt kehua...

— Lie lapsena jokin ollut ja sitten nuorempana, ei minusta nyt.

— Ei minustakaan.

— Vaan hyvä mieshän se sentään on, ei kenellekään väärää sanaa sano.

— Ei sano, mutta on muuten vätys mieheksi.

— Mitä te turhaa, miesten mieshän Mikko on... Köyhääkin toisinaan
auttaa.

— Niin toisinaan, kun oma oitti antaa. Muuten tohvelin alainen,
tupennahkainen mies.

— Semmoinen on minustakin, ilmanaikainen tuhnake.

— Tuhnake on, kepuli mies, kuin nukkuneen rukous aamun illan silmät
sameina omissa mietteissään kulkee.

— Niin nyt, vaan eipä ennen, toisenlainen oli ennen.

— Toisenlainen toki. Ja kummako tuo jos nyt, tuollaisessa
painostuksessa ihan... Ukon käskyläisenä saa parhaan ikänsä kuluttaa, —
johan tuossa vaikka minkälaiseksi.

— Ja siihen vielä monta muuta seikkaa tykö.

— Aivan niin. Siihen vielä muuta tykö, ristiä jos minkämoista.

— Tuokin krinuliiniemäntä semmoinen, huutaa kuin Hullu-Tiina ja
räkättää Mikolle alinomaa. »Siinä se elukka kyökissä pyörii», sanoo.
»Ei edes ulos mene, kyökissä pyörii...» Ja taas kun ulkona mies toimii,
niin kaipaa ja itkee...

— Se on sellainen ärmäke.

— Ärmäke on. Kärsimystä siinä on Mikolla.

— On, on... Kyllä ne ennen nuorempana, kun Mikossakin oli vielä tulta
ja taulaa, ovat sitten monesti olleet tukkanuottasilla, Mikko ja tämä
Mikon emäntä... »Siinä kontturoipi koko aamun», huusi kerrankin Mikon
emäntä, »toinen jalka housunlahkeessa ja toinen ulkona!» Ja kun emäntä
pompatti, sadatti Mikko: »Suus kiinni ämmä, krinuliiniämmä!» Kaksi
yksinkertaista huusi yhteen ääneen: »Älä siinä huuda, senkin nauta!» —
»Minäkö nauta?» — »Sinäpä sinä, nauta, nauta!»

— Semmoinen se on Mikon emäntä, morakka, ja marisee yhtenään, ja
köyhälle korskea ja kade.

— Korskea ja morakka se minustakin on.

— On, on, sellainen lutikka.

— Sanos tuota muuta.

— Sellainen, sellainen, toisen syöpä.

— Sano tuota muuta.

Mutta Hajaani kertoi kauniita tarinoita Mikon nuoruuden päiviltä.

— Pyhä-Pietari! sanoi hän. Ei ikinä unohdu eräskään kesäinen aamu. Minä
siinä vielä makasin kotimökkini pirtin sängyssä, seinän vierustalla,
ja päivä jo paistoi ikkunasta sisään. Olin äidille heinää tekemässä,
illalla olimme myöhäisempään läjänneet. Isä oli silloin jo kuollut.
Siinä minä makasin sängyssä seinän vieressä, ja aurinko paistoi
ikkunasta vasten naamaa, ja äiti laittoi juuri kahvikuppeja pöytään,
kun ulkoa kuului astunnan jytinää. Äiti silmäsi silloin ulos ja huusi
minulle: »Tulehan katsomaan! Tulehan katsomaan! Tukalan Mikko astelee
jo väkensä edellä niitylle, ja sinä yhä sängyssä venyt. Tulehan
katsomaan!» Ja kun minä en siitä niin pian joutunut, hoputti äiti:
»Nouse jo sinäkin, kello käy viittä!» Minä sitten hilausin ikkunan
ääreen, ja todellakin käveli Mikko ulkona väkensä edellä niitylle. Kuin
kuninkaan poika asteli hän siitä sivu nousevan auringon kultaisessa
hohteessa. Nuori se silloin vielä oli, siinä kahdeksantoista
seutuvilla, solakka, korea nuorukainen. Soma oli katsella sen käyntiä.
Siinä auringon punaisessa hohteessa käyskeli nuorukainen viikate olalla
tietään, valkoinen paita ja siniset housut päällä ja katse tuimasti
eteenpäin tähdättynä; ja jälessä asteli lukuisa niittyväki hiljaa
keskenään haastellen, millä piippu suussa sauhuten, millä taas suuri
kontti tahi leili selässä heiluen; viimeisinä kävellä sipsuttelivat
nuoret tytöt, päässä ruiskaunokeista tehdyt seppeleet. Maijakin siellä
käyskeli aamuvirkeänä koreassa puvussaan, pitkät, vaaleankellertävät
letit takana heiluen ja ruiskaunokkinen kruunu päässä. Sinne häipyi
Tukalan väki auringon nousuun päin, missä oli niin punaista ja
kirkasta... Mutta äiti kertoi, että samalla tavalla ukkokin ennen
asteli väkensä edellä, ja ukon isä samoin. Sukupolvesta sukupolveen
ovat he olleet ahkeria työmiehiä, aamusta anivarhaisesta iltamyöhään
asti hiessäpäin ahertaneet.

— Tuskinpa sentään ukko. Isäntänä se vain ukko meuhaa, hevosella
niitylle ajaa ja siellä ladon luona karjuu ja meuhaa.

— Nyt vanhempana tietysti ajaa, ei jaksa enää väen mukana rehkiä, mutta
nuorempana rehki hänkin.

— Taisipa rehkiä, sinä kai sen tietänet...

— Joo, rehki se ukkokin, ja joka ei jaksanut perässä tulla, se sai
kurssia keinoihinsa. Vaikka on se tuo Mikkokin rehkinyt osaltansa.
Ennen aina eellimmäisenä toimekkaana työssä touhusi. Ei niitylläkään
paljon siekailemaan joudettu. Heti, kun aamulla perille päästiin,
sieppasi hän viikatteen ladon raosta ja alkoi liipata. Siinä jos joku
kyhnäili, niin varmasti väestä jäi, sillä liipattuaan Mikko heti
painui heinikon rajaan ja niitti menemään, ja väki tuli perässä.
Hyvä niittomies se on aina ollut, pysymistä siinä oli perässä.
Niin perävilkkaa niitettiin rupeama ummelleen, ja naiset jälempänä
haravoivat heiniä luovolle. Työtä sitä tehtiin talossa, aina yhtä
painoa rupeama levähtämättä, kuin hengenhädässä.

— Totta kai, kun nytkin vielä...

— Ei se ole enää sellaista kuin ennen, ei lähestulkoonkaan. Silloin
ukko aina keppi kädessä työväen perässä käveli, ja joka ei jaksanut
työtä tehdä, sai kurssia keinoihinsa.

— Olipa se kyytiä: poika edellä, isä jälessä, työväki välissä potalsi...

— Olihan se silloin... Pyhä-Pietari sentään!

Nyt avautui ovi ja sisään astuivat hollissa ollut Naskun Heikki ja
Pikku-Jussi, joka oli vain tallissa hevosia ruokkinut. Naskun Heikki
lyödä jämäytti kintaat lattiaan ja sanoi reippaasti:

— Terveisiä hollista!

— Niin, ja terveisiä hollitallista! lisäsi siihen Pikku-Jussi
leikitellen.

— No, ketä siellä oli? kysäsi Siekkis-Kaisa.

— Tallissako? sanoi Pikku-Jussi. Pikkutamma ja isotamma, musta ja
kaksikarva, hiirakko-ori ja — —

— Mitä se siinä muka Pikku-Jussi turisee! Hollissa, minä tarkoitan.
Ketä hollissa oli?

Olkapäitään liikutellen, ikäänkuin hartioissa olevaa kutkua hilliten
pojat ylimielisesti luettelivat vuorotellen:

— Litukan Heikki ja Uutan Antti, Luntin Lassi ja Luukis Jussi...

— Niin, niin, ja Palmin Paavo ja Puumin Pisse...

Mutta Siekkis-Kaisa torui poikia.

— On siinä minulla muka viisaita miehiä. Korvantaukset vielä märkinä ja
vanhoille ihmisille konstaillaan.

Pikku-Jussi kohautti vain housujaan ja paranti tuppivyötä sekä tuumi
sitten:

— Seitsemän toistakymmentä talvea on tämä poika jo tallustellut, jotta
ovat siihen kerinneet korvantaukset jo kuivua jos kastuakin.

— Taisivatpa taas eilenkin illalla kastua, huomautti siihen Lotta tyttö
sievissä pyhätamineissa siinä hommaten ja heiskalehtaen.

— Siltä se kylvyn jälkeen näytti, — silmät ihan päässä pyörivät, sanoi
Mataleenakin hääriessään kyökin ja pirtin väliä.

Pikku-Jussi katseli pyhätamineissaan hääriviä tyttöjä ja sanoi:

— Kas, kas, naasikoita, miten kiukkua ja kiusaa täynnä. Hehheh!...
Ovatpa tytöt nyt koreina. Ovatpa tytöt nyt koreina...

Ja Kaskun Heikki, hieman hollituulella ollen, rallatti siihen sekaan
heti, somasti päätään kallistellen ja koreasti pyntätyitä tyttöjä
makeasti katsellen:

    Saakeli soikoon samettiranne.
    Ympäri päätä punanen vanne.

Tytöt nakkelivat niskojaan, mutta Hajaani asetti poikia.

— So, so, pojat! sanoi hän. Älkääpä siinä nyt päälläpäsmärinä remutko!
Pirtti täynnä vanhoja ihmisiä, ja siinä kehtaatte moskulat rehennellä...

— Potaskata suuhun mokomille, sanoi Sassu-Jussikin.

Pojat vetäytyivät kuin hävenneet herraskoirat ovisoppeen, mutta
vanhempi väki palasi taas äskeiseen puheeseen Vesi-Maijasta ja Mikosta
selitellen... Ja ikäänkuin lopuksi toden singauttaen sanoi Sassu-Jussi
siinä penkillä venytellessään:

— Höperöksi se näyttää jo Mikkokin tulleen, torkhuusiin joutaisi koko
mies.

— Minusta tulee mies tuollaisessa elämässä jos miksi, huomautti siihen
Tynkä-Tiina. Vahditaan ja vahditaan aina vain, ei syömmen lepoa raukka
koskaan saa. Tässä tuonnottain joelle käveli ja onki saikalla likoon
pantuja vittaksia vedestä, niin siinä jo jälkeen vanha emäntä juoksi
ja huusi kuin päätä leikaten: »Hyvä Jumala! Mitä se Mikko siellä
haroskelee?» — »Tätähän minä, tätä», vastasi Mikko. »Mitä tätä?» huusi
vanha emäntä. »Vettä tässä...», selitti Mikko.

Ja pirttiväki toimessaan päätteli:

— Ei se sentään sitä tajua, että häntä höperönä pidetään; se on hyvä se.

— Ei se sitä toki tajua. On koko iän miestä vaalittu kuin sylivauvaa...

— Se on hyvä sentään se; jos se todella asian tajuaisi, niin
höperömmäksi kävisi...

— On se tosiaankin omituista huolenpitoa, puuttui puheeseen Hajaanikin.
Pyhä-Pietari sentään! Omituista se vaan on. Tässäkin eilen, kun Mikko
säkin vinnistä haki — käytteitä näet piti myllyyn viedä — ja kun
sitten sen vinnistä verannalle toi ja syynäili siinä kaiketi, että
eheäkö vai hajanainen, niin jo akka siihen tinkaamaan, että mitä se
niistä säkeistä. »Tuota käytteitä tässä», tuumiskelee mies. »Mitä sitä
tyhjästä säkistä käytteitä muka?» — »Tuota minä haen»... Ja Mikolla
meni koko käytteitten vientihommat sekaisin. Säkki putosi siihen
verannan lattialle, ja hän meni joen sillalle seisomaan.

— Sellaisiahan ne ovat. Paljon on talonväessä syytä Mikon ja
Vesi-Maijan höperyyteen.

— Joo tuota, paljon on. Pyhä-Pietari! Mutta jos tässä ei aivan
niinkään pitkälle mennä, että onnettomien välilöihin, niin muussakin
katsannossa... Ja lapset ja renkipojat ovat perineet saman tavan.

— Aivan niin, jos Vesi-Maijakin vaikka kuinka mitätöntä hommaa ja
yrittelee, niin siinä jo höplähuulilla on mankumisen sijaa. Härnäillään
ja udellaan, kysytään ja vastataan turhanpäiväistä jos minkämoista,
kunnes Vesi-Maija jättää koko homman ja menee kirkolle vahtimaan.
»Miksi Maija nivusiaan kaapii?» kysytään. »Syyhyttää, syyhyttää.» —
»Syöpikö siellä?» — »Syöpi, syöpi...»

— Joo, niin on, sukukunnan kirous painaa tätä taloa. Ja tänne se tuo
Maija raukkakin sattui tulemaan, kuin perhonen kynttilästä haki tyttö
täältä turmiotaan.

— Ja Mikko, miehinen mies, vielä tyttöraukkaan ryhtyi, orpoon ja
turvattomaan.

— Se käveli silloin Mikkokin maailman laitimmaista äärtä ja eikö
vieläkin kävelle lähellä gehennan savuavia kuiluja.

— Ettäs sanot, Tynkä-Tiina! Ettäs vielä sanot!




KYMMENES LUKU.


Ilma ei ollut enää niin kirkas, sen näki selvästi pirtin lukuisista
ikkunoista. Taivaalle oli kohoillut pieniä, tummia pilviä, jotka
ajoivat hillittömästi toisiaan, paeten kaikki samanne päin, kuin
aaveita peläten.

Mutta pirttiväki eli nyt omaa elämäänsä. Ajatukset askartelivat
Vesi-Maijassa ja Mikossa, niitten aurinkoisessa nuoruuden rakkaudessa,
jonka krinuliinimamselli oli särkenyt. Useat heistä olivat kerran
kokeneet samantapaisen elämyksen. Haaksirikkoisina makasivat he
nyt suuren maanviljelijän pirtin seinustalla. Sassu-Jussilla oli
lehtolapsi, ja Hajaani oli nuoruutensa päivinä rakastunut isoisten
krinuliinityttöön, joka oli mennyt kuten oli mennyt. Jok'ikinen
heistä oli unelmoinut elämän onnea ja rakkautta, himoten rikkautta ja
kunniaa, sitä koskaan saamatta... Jossakin kaukana oli suuri iloinen
elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului
heille, — nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri
keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin,
vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja
ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita
kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa... Langenneet
naiset sitä vesissä silmin karsinassa mietiskelivät. Lapsi oli heillä
useammalla yksin elätettävänä, — siinä se sitten oli ilo ja onni...

He olivat Vesi-Maijan kohtalotovereita.

Aamu pimeni hiljalleen. Itäiseltä taivaalta kohosi harmaansininen,
synkkä pilvi, joka läheni suurella tuulen tohinalla.

Hajaani kertoi uutta juttua talon edesmenneitten rikoksentekijäin
sieluparoista, jotka eivät saaneet haudoissaan lepoa, vaan harhailivat
maan ja manalan välisillä pihatoilla ja näyttäytyivät silloin tällöin
lihassa asustaville jälkeläisilleen. Usein pitivät nuo onnettomat
sieluparat kokoustaan jossakin talon asumattomassa huoneessa, jossa
oli joskus ruumis maannut; kolmesti muutetussa luhdissa tai hylätyssä,
vanhassa takakartanon huonekömmänässä, minkä multapermannossa oli
ruumiitten luita. Siellä kokoontui vainajien joukkio, suunnitellen
jotakin onnettomuutta tuottavaa tapahtumaa lihassa eläville
jälkeläisilleen, talon ehtoisille asujaimille. Silloin riehui
tavallisesti hirmuinen myrsky, ja joku vainajista ilmoitti sitten
onnettomuuden näyttäytymällä.

Pirttiväen huomaamatta oli musta pilvi lähennyt itäiseltä taivaalta, se
karkasi kuin villiytynyt petolauma kylää kohden. Tuli ankara myrsky.
Tuuli puski seiniä vasten ja vesi löi ruutuihin, jotta luuli niitten
tuossa tuokiossa särkyvän.

Mutta pirttiväki ei siitä välittänyt, sen huomio oli kokonaan
toisaalla. Sillä nyt seurasi vereltä tihkuva tarina tämän samaisen
onnettoman suvun talossa ennen eläneestä emäntävainajasta, joka
saituudessaan syötti ruttoon kuolleen sian palkkaväelleen, jotta
suurin osa väestä kuoli. Lapsiaankin oli emäntä nälällä piinannut,
vaikkakin itse sunnuntai-aamuisin maidossa kylpi, taika kun niin vaati.
Sen maidon syötti hän sitten väelleen, ja usein löysi palkkalainen
vellikupistaan ihmisen sormen tai varpaan palasen. Loppujen lopuksi
akka tappoi miehensä ja tuli itse mestauskirveen kautta surmatuksi.
Mutta rauhaapa ei saanut sekään haudassaan, kummitellut oli emäntä
kuoltuaan pitkät ajat, kuten Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari,
Timisjärven Taava ja monet muut. Koko sukukunnan kirous painoi Tukalan
taloa, selitti Hajaani.

Pirttiväki kuunteli jännittyneenä Hajaanin juttuja, hymyillen
parkkiutuneen omantunnon pahansuovalla halulla isoisten hairahduksille
ja voimakkaalla mielikuvituksella höystetyille tapahtumille.
Varsinkin vanhempi väki oli ihastunut hirveisiin tarinoihin, kylpien
mielihalulla veren tahraamilla kentillä, joissa tapeltiin vertyvin
päin, viileskellen salaa toisiaan terävillä aseilla, missä maa
kasvoi kauniita ruusunkukkasia ja koreita orjantappuroita sekaisin,
joitten välissä siellä täällä näkyi ruskea verilätäkkö tai kuollut,
silvottu lapsen ruumis. Ne olivat, nuo akat ja ukot penkeillä ja
makuulavereilla, kuin vanhan ajan sotaleikkien katsojia, jotka tyly
ilme kasvoillaan seurasivat kuolemaan tuomittujen epätoivoisia
taisteluja murhanhimoisia petoeläimiä vastaan, nauttien noitten
muutaman tunnin elämästä taistelevien ihmisten toivottomasta
itsepuolustuksesta ja kuolontuskista sekä petojen kiiltävien hampaitten
irvistyksistä.

Myrsky riehui ulkona. Se täytyi jo kaikkien huomata. Oli kuin
paholaisten pääjoukkio olisi irti päässyt. Kuulosti väliin kuin ukkonen
jyrähtelisi, vaikka toiset väittivät sen tuulen tohinaksi.

Kun sitten ensimmäinen hämminki oli ohi, kertoi ylimaan mies, että
hän oli nähnyt yöllä, siinä penkillä torkkuessaan, kalpeakasvoisen
ja vaaleapukuisen naisen kaahattelevan uunilta läpi pirtin ja pihan
hollitalliin päin. Sassu-Jussi huomautti siihen, että sehän oli
Vesi-Maija. Mutta ylimaan mies selitti sen olleen paljon sen jälkeen,
kun Vesi-Maija oli mennyt; hän oli nukahtanutkin sillä välillä, ja kun
siitä jonkin verran valpastui, niin näki miten haamu kaahotti uunilta
seinän läpi pihalle ja hollitalliin. Hän oli pannut merkille, että
sillä oli suora nenä ja ulkoneva otsa sekä hampunvaaleat hiukset ja
silmien kohdalla vain mustat reijät, ihan kuin haudassa maanneella.
Joku väitti siinä vielä, että mies oli nähnyt unta, mutta ylimaan
mies selitti vain torkkuneensa penkillä ja nousseensa sitten oikein
ikkunasta katsomaan, miten haamu kaahotteli pihan yli hollitalliin.

— Se on ollut Totan Ulla, sanoi Siekkis-Kaisa.

— Se se on ollut, vakuutti Turakan Taava.

— Sitä nyt tuota epäilee vielä, sanoi Alpin mummo. Se minusta vaan on
outoa ja kummaa, kun Mataleenakin on nähnyt sen varjon liihoittelevan
illalla uunin päälle.

— Outoa ja kummaa on! kuului toisteluja pitkin pirttiä.

— Ja missä se Mikkokin on? kyseltiin.

— Niin tosiaankin. Missä se Mikko on?

— Sukukunnan kirous painaa tätä taloa, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari
sentään! Ei tässä hyvin käy, ei tässä hyvin käy!

— Totan Ulla, Totan Ulla! mumisi koko pirttiväki.

— Mikä on Totan Ulla? kysyi silloin ylimaan mies.

— Eikö vieras sitä tiedä? sanoi Hajaani. Sekin tarina on laajalti
tunnettu ja tapahtunut tässä talossa, paljon ennen Timisjärven Taavan
surkeata kohtaloa.

Ei, eihän se vieras siitä mitään tietänyt, ja Hajaani alkoi kertoa
tuota muulle pirttiväelle vanhastaan tuttua tarinaa, jota jokaikinen
vaikka kuinka monesti mielellään kuunteli, kaamean jännityksen
vallassa, kylmän viiman väliin selkäpiitä karmiessa.

Myrsky ulkona alkoi laantua. Sade hellitti hivenen, mutta tuuli vinkui
vielä nurkissa ja kuulosti ulkohuoneitten ovia lonkuttelevan. Toiset
katselivat ulos, rajuilman möyhinää tarkaten.

— Ladon ovi on jäänyt auki, se pitäisi käydä panemassa kiinni,
huomautti joku katsojista.

Jokainen kuuli miten tuuli räsäytti aina väliin ovea, jotta koko
ulkohuonerakennus tärisi, mutta kukaan ei uskaltanut mennä ovea kiinni
salpaamaan, — peloitti hieman, eikä vaatteitakaan ollut vielä tarpeeksi
päällä.

Hajaani se siinä vain kertoi ylimaan miehelle, miten tuo aina
mainittu Totan Ulla oli aikoinaan asunut tässä samassa talossa, kauan
kauan sitten, miniänä talossa hummaillen. Totan maalta, sydänmaan
takalistosta, oli tyttö naitu ja kolme kaunista lasta oli se sitten
saanut: yhden pojan ja kaksi tyttöä. Mutta huhut väittivät, ettei
yksikään niistä ollut isännän oma lapsi, vaan suuren, mustan miehen,
joka aina väliin pimeän kähmässä talossa pistäytyi. Kuka sen sitten
tarkalleen tiesi miten todella asianlaita oli, menepä ja sano... Siinä
sitten pirttiä talossa pestiin, niin kerrotaan, juhannussiivousta yötä
päivää tehtiin ja Ullakin oli mukana. Kun huonekaluja siivottiin,
penkkejä ja sänkyjä sisältä ja päältä kuurailtiin, niin Ulla sanoi paki
paraastaan: »Viimeisen kerran tuotakin tuolia pesen». — »Mistä sen nyt
niin vissiin nuori ihminen tietää?» kysäisi joku akka joukosta. »Tietää
kun tietää», sanoi Ulla ja pesi ja kuuraili kuin tulen hädässä...
Puuhaa oli akoilla, myöhäiseen yöhön aherrettiin, puhtaana piti talon
jo aattona olla, ja Ulla-miniä se vielä aamupuoleen asti pihaa ja
nurkkia lakaisi ja rapasi. Kukaan ei mitään huomannut ennen aamua,
ei edes aavisteltu miniästä tuota ei tätä... Ylösnoustua sitä vasta
ruvettiin kaipailemaan ja hakemaan, ja vinttikamaristahan se viimein
löytyi.

— Vinttikamarista?

— Joo, hamppuköyteen hirttäytyneenä se siellä oli.

— Olipa se omituista. Sitä sattuu tässä maailmassa jos mitä.

— Sattuu vieras... Voi Pyhä-Pietari! Sitä sattuu jos mitä... Kerrotaan,
että Ulla oli taas saamaisillaan sille mustalle miehelle ja siksi teki
sen tekosen.

— Niin jumalattoman teon. Olisi puhunut miehelleen, jotenkin
selitellen... Ehkäpä olisi anteeksi saanut.

— Ehkäpä olisi, Pyhä-Pietari, ehkäpä olisi... Siitä on asiasta
monenlaisia arveluja, sellaisiakin, että sen varamies olisi väkisellä
tuon tekosen tehnyt. Ullan kaulaan silmukan omavaltaisesti pannut ja
sitten katto-orteen sen vetänyt.

Karsinassa oli nuorempi väki sulloutunut yhteen rykelmään, ja
nuo eri-ikäiset, punaiset maatiaisnaamat tuijottivat kertojaan
jännittyneinä ja vavahdellen. Mutta etempänä lavitsoilla ja
makuulavereilla istuvat vanhat, ryppynaamaiset akat ja ukot ottivat
osaa kertomuksesta johtuneeseen keskusteluun. Vaivainen, kurkussa
karahteleva, nariseva ääni yhtyi toiseen samanlaiseen, heidän
itsetietoisesti asiaa pohtiessaan:

— Natsarealainen siunatkoon! Väkivaltaisesti vetänyt naisen
katto-orteen...

— Niin kerrotaan, niin kerrotaan.

Koko pirtti olijoineen oli kuin suuri, esihistorian aikainen eläin,
joka tunsi ja tajusi joka hermollaan samoja tunteita, mutta jossa
siellä täällä löytyi vanhempia, itsetietoisempia soluja, jotka
vaistosivat enemmän ja puhuivatkin sen mukaan. Vanhat, harmaapartaiset
ukot uunin kupeella nauraa myhäilivät koko jutulle, ja heidän naukuva
äänensä säesti toisten puhetta, tarraten siihen silloin tällöin:

— Se mieskin, mikä lie hullu mies ollut, katosi sinä yönä. Toiset
kertovat, että jokeen olisi mennyt.

— Jokeen?

— Joo, jokeen... Hyvä Isä siunatkoon! Siitä on asiasta niin monta
juttua.

— On juttuja, mutta tämän pitäisi olla todenmukaisin. Minä kuulin
tarinan Huumosen vanhalta muorilta viitisenkymmentä vuotta sitten, ja
se selitti, että mies rakasti Ullaa ja siinä huumiossa tekosensa teki.

— Rakasti sitä isäntäkin, se Ullan oikea mies, ja itki ankarasti sen
aamua ja viikon vielä jälkeenkin päin, vuosikausia se ihan sitä suri,
hyvää ja hellää korven tyttöä... Mutta mikään ei enää auttanut. Synti
ja kuolema oli heidät erottanut...

Myrsky riehui taas ulkona täydellä voimalla. Hiekka ja vesi jytisivät
ikkunan ruutuja vastaan.

— Hyvä Jumala! Paholainen on päässyt irti, vaikeroivat akat.

— On pirunmoinen Jumalan ilma, sanoivat ukot.

Mutta Hajaani jatkoi juttuaan Totan Ullasta, ja akat lavereillaan
ja ukot seinänvieruspenkeillä jamasivat mukana. Ylimaan mies sanoa
tömäytti vielä siihen sekaan:

— Somapa oli tarina.

— Äläs tuota vielä sano, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari! Äläs tuota
sano... Synkkä ja autio oli talo sen jälkeen vuosikymmenen. Nuori
isäntä kulki pää kumarassa, ja vanhusten kädet tutisivat, jottei
vellikuppi tahtonut kädessä pysyä. Eikä naurettu talossa enää
koskaan, ei näihin vuosikymmeniin asti. Kaksikerroksinen pytinki oli
kuin ruumishuone — se rakennus oli ollut tämän nykyisen paikalla
— ja vinttikamarin ikkuna tuijotti kamalasti päivän hämärtäessä.
Talossa ryskyi ja napsui pimeän tullen. Totan Ulla ei saanut lepoa
haudassaan. Sen varjopuoli kummitteli vuosikausia sen jälkeen —
vieläkin se kummittelee, vaikka senaikainen rakennus on jo palanut
— aivan kuoliaaksi lapsia ja vaimoja se säikytteli. Ja ken vain sen
itsensä ilkihereillään näki, hän aina varmasti kuoli. Kerran oli
vieraalle laitettu vuode vinttikamariin, — uhaten oli vieras sinne
yöksi pyytänyt. Keskiyöllä hän sitten heräsi kummalliseen ryminään ja
rätinään. Ovesta astui sisään pitkä, musta mies ja tarjosi vieraalle
kirjeen luettavaksi, ja uunin edessä seisoi nainen vaaleassa puvussa
silmukkapäinen nuora kädessä ja sen silmien kohdalla näkyivät vain
mustat, syvät reiät. Vieraalla oli revolveri vuoteen vieressä tuolilla,
mutta siihen hän ei uskaltanut koskea. Kun pitkä, musta mies läheni
hänen vuodettaan, karkasi hän ovesta ulos, putosi rappusilta suoraa
päätä eteiseen päälleen, sairastui ja kuoli.

— Olipa se hirveä juttu. Herra varjelkoon!

— Oli, oli... Voi Pyhä-Pietari sitä miestä, joka Ullan hirteen veti!
Kostoksi veti, kun ei naista omakseen saanut, vaikka se raskaana oli
miehelle...

— Mikko kyllä on aina väittänyt, tämä talon nuorempi isäntä, jota juuri
kyseltiin, että Ulla ei olisi tuota riiaria oikein rakastanutkaan,
vaan että tämä kiristi miniältä rahoja ja muuta kaikkea mitä talossa
oli, jonkin salaisuuden pitämisen lunnaaksi, ja kun naisparka ei enää
lopulta jaksanut miehen kiristämistä kärsiä, hirtti hän itsensä. Tule
ja selitä kuka oikeassa on, huomautti Alpin mummo.

Myrsky riehui vielä kuin suuri, musta lintu kuolintuskissaan siipiään
lyöden, huutaen ja vaikeroiden. Pirtissä oli nyt hiljaisuus, mutta
ylhäällä vinnissä, jonne tuuli oli tiensä löytänyt, vinkui ja suhisi,
ja Hajaani ja muut pirtissä olijat silmäilivät ylös kattoon päin.

Hetken kuluttua oli sitten kaikki ohi. Oli kuin se kuolintuskissaan
huohottava olisi jo ehtinyt poistua, vieden mukanaan kaikki äänet ja
suuren tuskan ja hädän.

Mataleena itki karsinassa sängyissään, ihan ääneensä siellä
tyrskähteli, ja kun häneltä kysyttiin, mikä vaivaa, selitti tyttö:

— Tuntui äsken myrskyn riehuessa, kuin ulkona olisi joku valittanut...
Se teki niin pahaa...

Siekkis-Kaisa lieden luona oli heti valmis vastaamaan:

— Se kuollut se valitti paholaisen sitä repiessä, myrskyssä möyryten
kuolevaa mukaansa raahatessa.

— Mitä kuolevaa? Kaisa turhaan ihmisiä pelottelee... Älä ole Mataleena
milläsikään! Se oli vain ukkoskuuro, sanoi Hajaani, aivan kuin
vapautuen hänkin rajuilman ja kummitusjuttujen lumouksen alta.

Mutta Siekkis-Kaisa vastasi kimakalla, karulla äänellä ovensuusta
Hajaanille, huutaen tarpeettoman kovasti:

— Ukkoskuuro tahi viimeinen sanoma onnettoman saattajalta, kurjan
sielun väkivaltainen lähtö iankaikkisuuden pimeille pihoille.

Pimeyttä jatkui vielä, mutta myrsky oli jo ohi. Uunin päältä kuului
Vesi-Maijan omituinen, vinkuva ääni:

— Älä huuda Siekkis-Kaisa niin kovin kamalasti! Täällä on Totan Ulla,
joka kaipaa sinua.

— Mitä sanot? Mitä se Maija siellä horisee, huppana?

— Enhän minä mitään, se tämä Totan Ulla täällä kaipaa.

— Ulla?

— Totan Ulla tuossa istuu seinän vieressä. Tules katsomaan! Valkea
vaippa on sen yllä, ja sinua se kaipaa...

— Minua? Hyvä Jumala! En minä uskalla tulla... Mitä se minusta?

— En minä tiedä... Kysy sinä... Tuossa se istuu ja sinua kaipaa...

— Minua kaipaa... Voi Hyvä Jumala sentään!

— Niin, niin... Sillä on sinulle asiaa... Tule tänne. Sillä on sinulle
asiaa...

— En minä uskalla tulla. Kysy sinä se asia.

— Se sinulle kuolemasta puhua aikoisi.

— Hyvä Jumala, kuolemasta! Mitä se vielä sanoo?

— Sanoo sinunkin tänä kesänä kuolevan ja erään toisen, vieraan, joka
siellä istuu...

— Niinkö sanoo... Hyvä Jumala, mitä sanoo! Eikö sano vanhan emännän
kuolevan?

— Ei sano. Toiset ne ovat jotka kuolevat, ei vanha emäntä... Ensin
meitä menee kaksi tästä talosta, sitten tulet sinä...

Siihen se puhe loppui. Mutta pirtissä alkoi hätä ja hytinä. Korvasta
korvaan supatettiin, hoiperrellen ihan sänkyjen laidoilta sänkyjen
laidoille hiiviskeltiin, pelokkaina ja hätäillen supatettiin:

— Totan Ulla.

— Totan Ulla.

— Se näki sen, Vesi-Maija.

— Hyvä Jumala! Se näki sen.

— Joku kuolee.

— Kuka kuolee?

— Tämä Kaisa.

— Tai Vesi-Maija itse, sehän sen näkikin.

— Vaan Ullapa sanoi, että Siekkis-Kaisa ja tämä vieras...

Mutta Siekkis-Kaisa mekasti jämerästi, tuskastuneena hätään ja
hytinään, itseäänkin rohkaisten hän pauhasi:

— Mitä sitä akat turhaa turisee. Unissaan se vain niin puhui. Ei kukaan
kuole. Tai jos nyt joku pakostakin kuolee, niin Vesi-Maija itse kuolee,
niin se on raihnainenkin, sairastellut vuosikausia... Tahi sitten
Mikko, joka näki sellaisen omituisen unenkin talvella...

Mutta pirttiväki ei niin vain yht'äkkiä rauhoittunut. Makuulavereilla
ja sängyissä supateltiin, ja miehet penkeillä kumarassa istuskellessaan
katsahtivat aina väliin kulmainsa alta epäillen Kaisaa ja uunin päällä
nukkuvaa Vesi-Maijaa. Tiedettiinhän kummankin usein ryiskelevän. Ja
joku sanoi jo ääneenkin:

— Niinhän se sanoikin Vesi-Maija, että ensin meitä menee kaksi ja
sitten tulet sinä perässä.

Siekkis-Kaisa hämmentyi tämän kuultuaan ja jäi suu auki tuijottamaan
puhujaan. Totta totisesti se Vesi-Maija äsken niin sanoi. Hän melkein
häkeltyi siihen paikkaan. Totisesti Vesi-Maija niin sanoi.

Ukkojen puolella virisi nyt tarina Mikon talvellisesta unesta, johon
Siekkis-Kaisakin oli vihjaillut ja joka tosiaankin oli muistelemisen
arvoinen. Kerran talvella, aamulla ani varhain, oli Mikko pirttiin
tultuaan kertonut väelle nähneensä yöllä kummallisen unen, josta
eivät tosin muut kuin Mataleena ja Vesi-Maija silloin paljoa
piitanneet, mutta joka sittenkin saattoi pohjustaa. Arkussa Mikko
unissaan valekuolleena muka makasi, oikein koreassa ruumispaidassa ja
muutenkin kukkasin koristettuna. Akat veisasivat siinä ympärillä, ja
hän itse lavalla kytjötti pihamaalle kyhätyssä lehtimajassa. Ihmiset
kävivät häntä sitten vuorottain katsomassa, vaimo ja lapsetkin itkien
katsomassa kävivät, ja Hajaani ja naapurin isäntä katselivat kauan
lavalla kytjöttävää miestä ja naapurin isäntä sanoi Hajaanille,
ettei päässyt Mikko eläissään isännäksi, sitä se mies pahoi ettei
päässyt... Niin se unessa kuvastui... Ja Mataleena istui koko ajan
siinä jalkopäässä olevalla tuolilla ja nyyhkytti kädet silmillä,
ja Vesi-Maija raukka itki päänpohjissa. Ja sitten vietiin mies
kirkonhautaan. Pappi vihki haudan, viskaten kolme kertaa pienellä
lapiolla multaa silmille, jotta tupehtua aivan oli, sanoen samalla:

»Maasta olet, maaksi tulet...» Voi, miten paha oli Mikon siinä olla,
kun ei ollut vielä kuollutkaan ja oma tyttökin viskasi multaa päälle ja
äiti ja muut. Mutta sitten kuului ääni: »Tämä on nyt sinulle vain unta,
mutta ensi helatorstaihin mennessä kaikki tämä toteutuu. Oma tyttösi
heittää arkullesi silloin multaa ja vaimosi vuoteessa makaa. Kuudes
tunti on silloin täytymässä. Pane merkille tämä aika...»

Akkoja oli kokoontunut täysilukuinen kopla karsinaan juurta jaksain
pohtimaan Mikon ja Vesi-Maijan kuolemaa, vaikka kenpä siitä varmuutta
sai, — sen vain tietää sai, että Vesi-Maija raukka oli kovin raihnainen
ja Mikko tahallaan surman paikkaa haki. Ja eihän sitä ihmisraukalle ole
totista tietoa annettu, ei hetkeä ei paikkaa ilmoitettu, milloin sielu
iankaikkisuuteen temmataan.

Menepä ja sano se sinä, ihminen, milloin sielusi pois temmataan!
Pontius Pilatus sentään!




YHDESTOISTA LUKU.


Verannalta ja eteisestä kuului huutoja ja nopeata astuntaa. Joku
selitti siellä hätäisesti jotakin toiselle, sitten kuului kirouksia,
pirtin ovi lensi apposten auki, ja ukko työntyi valkoinen tukka
hulmuten sisään, partaveitsi oli kädessä ja hätäisenä se höpötti:

— Tuota, tuota... Eikö Mikkoa ole näkynyt? Hakekaapa Mikkoa!

— Ei ole näkynyt, sanoi isäntärenki Hajaani. Menepä Lotta piikanen sitä
ulkoa katselemaan!

Ukko seisoi hetken siinä keskellä pirtin lattiaa, ja terävät, harmaat
silmät tiiristelivät tuikeasti pirttiväkeä, joka hämillään katseli
käsiään ja vaatteitaan hypisteli...

— Ei sitä ole näkynyt Mikkoa, kuului vielä uuninsuuloukosta kimeä akan
ääni, ja ukko meni kyökkiin partaansa ajamaan. Mutta Hajaani sanoi
siinä pöydän päässä tupakkaa pienennellessään:

— Hätä näkyy ukolla olevan. Olisikohan niillä ollut jotakin suukopua
Mikon kanssa?

— Kyllä minä kuulin suukopua peräkamarista, kun siitä aamulla sivu
kulin, sanoi Turakan Taava. Kova riita kuulosti isännillä olevan. Ukko
karjui ja löi nyrkillä pöytään, ja isoäänisesti se Mikkokin peuhasi.

— Kuulitko tarkemmin, missä asioissa miesten kiivaus kaiherteli? kysyi
Hajaani.

— En kuullut, sanoi Turakan Taava. Sen vain erotin, että Mikko uhkaili
jotakin.

Tuskin oli Taava sanansa sanonut, kun vanha emäntä astui pirttiin ja
höpötti hänkin:

— Eikö Mikkoa ole näkynyt? Sepä nyt on kummaa... Eikö Mikkoa ole
näkynyt?

— Ei ole näkynyt, sanoi isäntärenki Hajaani. Lotta meni sitä juuri
katselemaan. Ei ole Mikkoa tässä näkynyt.

— Ukko siellä niin kaipaa Mikkoa, sanoi vanha emäntä vetäisten
sinittynyttä huivia lujemmaksi pään ympäri... Mikä hätä sillä lienee?

Emäntä meni kyökkiin takaisin, ja Turakan Taava selitti:

— Se on riita siitä isännyydestä miehillä, ja siksi kai ne ärjyivät
aamullakin. Ukko ei anna isännyyttä Mikolle ja suosii vielä
Tornio-Taavaa.

Mutta Tynkä-Tiina väitti:

— No, eikö tuota nyt sitten saisi suosia? Oma tyttö on Taava, kuten
Mikkokin poika, ja lapsia on Taavallakin.

— Niin on. Mutta se pelkää Mikko Taavan vielä naivan ja tahtovan
talosta osan. Kuka tietää, kenen vielä nuori, voimissaan oleva leski
naipi, ja jos Ponttaalin Paavon ottaa, kuten puhutaan, niin kahtia talo
jaetaan, siitä ei päästä minnekään. Sellainen poika se on Ponttaalin
Paavo.

Ja miesten puolelta kuului ikäänkuin myönnytyksiä:

— Joo, sellainen poika se on Paavo. Kahtia pantiin Salvomäen talokin,
kun tätä ennimmäisen emännän nai, kahtia se vain jaettiin, vaikka
talossa oli ennestään jo poika isäntänä.

— Aivan niin, kahtia se maat ja'attaa Ponttaalin Paavo, siitä saa olla
varma.

— Ja'attaa, ja'attaa se vain Ponttaalin Paavo Tukalan talonkin.

Tynkä-Tiina taas puolestaan selitti:

— No luulisihan tuota puolessakin tällaisessa talossa olevan olemista
ja elämistä niin Mikolle kuin Taavallekin.

Ja akat karsinan loukoissa säestivät perään:

— Luulisi toki olevan, mutta jolla jotakin on, se enemmän toivoo.

— Ja se Mikkokin on semmoinen soma. Ei leskeksi jääneen sisarensa
antanut saman katon alle jäädä, niin kauan mankutti ja torui, että
sotamiehen huoneisiin miestään suremaan jääneen vaimon muuttaa piti. On
minusta soma koko Mikko, saita ja toisen syöpä.

— Sitä kellä mitä paljon on, enempää se vaatii. Koko talon isännyyttä
se Mikko vaatii, ei vähempää, ei enempää.

Paarmuurska-Pieta kävi siinä sisäkkö Mataleenaa kyökkiin hakemassa
ja sanoi samalla piioille, että einettä kiirehtisivät. Oli käsketty
lihaperunoita keittää. Akkojen ryhmä hajaantui, ja puhe keskeytyi sillä
kertaa.




KAHDESTOISTA LUKU.


Ja kun Mataleena tuli kyökkiin, höpötti ukko vieläkin:

— Missä Mikko on? Missä Mikko on?

— Missä lie, sanoi vanha emäntä.

Viereiseen kamariin oli ovi auki, Mikon emäntä makasi siellä
lapsivuoteessa.

— Vastahan tuo tuossa oli, sanoi Mikon emäntä. Minullekin lääkettä
antoi... Ei kai se nyt kaukana liene...

— Tuota, tuota... Ryyppäsikö se itse? kysyi ukko.

— Ryyppäsi kai se ainakin jonkin puolikuppisen, sanoi Mikon emäntä.

Ukko ajoi partaansa ja oli sen jo melkein lopettanut, kun hän taas
pakiparaastaan keskeytti työnsä ja alkoi hätäisenä höpöttää:

— Missä Mikko on? Missä Mikko on? Käykääpä tuota pirtistä ja kamareista
katsomassa! Missä ihmeessä se Mikko nyt on?

— Vastahan tuota haettiin pirtistä ja kamareista, sanoi vanha emäntä
tyynnyttäen. Ei se huoneissa ole. Ehkäpä on naapuriin pistäytynyt.

— Ei se ole naapuriin pistäytynyt. Menkääpä kaivosta ja joesta
katsomaan. Missä ihmeessä se Mikko on? Mataleenan kanssa hellan
edessä häärinyt piikatyttönen pistäytyi Mikkoa hakemaan. Ukko lopetti
parranajonsa, ja veitsi vapisi vanhassa kädessä, jossa siniset
laskimosuonet niin selvästi erottautuivat. Tultiin pian sanomaan, ettei
Mikkoa löydy mistään. Silloin ukko hyppäsi pystyn pesuastian äärestä ja
huudahti:

— Tuota, tuota... Mennäänpä joukolla hakemaan!

Kaikki kyökissä olijat, paitsi vanha emäntä ja Mikon emäntä, riensivät
ukon mukana ulos: Mataleena, Paarmuurska-Pieta ja Lotta-tyttö. He
kiiruhtivat ukon jälessä kuin tulipaloon. Kaikki ovet jäivät ulos asti
auki. Ukon pompatus ja naisten huudahdukset kuuluivat navetan puolelta
päin.

Kyökissä olikin hivenen häkää ja keitosten käryä, joten ovia ei heti
tukittu, kun ulkona oli vielä sievonen ilma.

Tämä ukon omituinen hätäileminen ihmetytti koko talonväkeä, ja vanha
emäntä jahkaili siinä maitopyttyä pestessään:

— Mikähän ukkoon on mennyt? — niin hätäisenä Mikkoa kaipailee...

— Tuntoa sillä taitaa hivenen karvastella, sanoi Mikon emäntä. Mitä
lie ollut isännillä aamulla aikaisin suukopua. Kuulin tuossa kuuden
seutuvilla, kun täällä jo kaikin oli ohi, ja Paarmuurska-Pieta poikaa
hellan vierellä punkassa peseskeli, kuulin peräkamarista miesten
torailua. Tänne asti kuului ukon karjuminen, mutta sanoja en yhtään
erottanut. Kova ottelu siellä oli ollut. Mikon käsi vapisi minulle
lääkettä antaessa ja minusta näytti siltä, että mies oli hyväsesti
tuuterissa. Vielä se täälläkin puolikupposia teki.

— Olisikohan tuo sitten... minä tässä tuumin ja arvelin... Luulisitko
sinä Mikon itselleen jotakin tehneen, sellaista tuhmaa? sanoi vanha
emäntä.

— En juuri sellaista luule, eihän nyt toki, vaan että se on ukolle
jotakin uhkaillut, niin tässä arvelin... Ei ukko muuten noin pelkäisi.

— On se somasti sen Mikon kanssa, jo vuosikauden samaa vahtimista
ollut, ihan tässä höperöksi tulee... — Huolettaa se, kovasti
huolettaa... Näin taas aamulla niin omituista untakin tai liekö tuo
oikein untakaan ollut, niin sen selvään näin kuin hereillään, silmät
auki sitä kummissani katselin...

— Niitäkö vanhoja, pirttiväen ukkoja? Hupsista!

— Mikä tuo lie ollut, en tiedä. Mutta vähää ennen kuin Mikko tuli
kamariin, riekkui pitkä, musta mies tuossa ikkunan päällä; jalat
sen olivat irti maasta. Näin vain selän ja hoikan niskan, päätä en
ollenkaan nähnyt. Meinasin ihan jo huutaa siinä, kun samassa Mikko
olikin sängynvieressä ja tarjosi lääkettä, ja vieras katosi...

Nyt kantautui askelten töminä verannalta ja eteisestä, ja ukko kuului
huutavan pirtin ovella:

— Mikkoa ei löydy mistään. Tulkaapa kaikki hakemaan!

Koko pirttiväki kiiruhti ulos, nuorempi väki edellä, vanhempi väki
jälessä. Kaunista kevätaamua tiiristellen hoippuroivat totteroiset
ukot ja homehapsiset vanhat loisakat, kaikki mukamas Mikkoa hakemaan.
Nyt haettiin joka luhti ja huoneen kömmänä, liiterit ja ladot tarkoin
tutkittiin. Hajaani haki aittain avaimet ja tutki ukon kanssa
jyväaitan, liha-aitan ja vaateaitan, mutta Mikkoa ei vain löytynyt.
Väki alkoi jo kyllästyä hakemiseen. Ukko haroi vielä varmuudeksi
aidaksella jokea ja Hajaani taas sorkki keksillä kaivoa. Piikatyttö
pantiin naapuristakin kadonnutta kyselemään, mutta palasi pian takaisin
sanoen, ettei ole miestä siellä kuultu ei nähty. Silloin alkoi ukko
taas hätäillä. Hän juoksi pihamaalle ja huusi:

— Tuota, tuota... Mennäänpä hollitalliin! Mennäänpä hollitalliin!

Piiat ja ukko menivät hollitalliin, ja isäntärenki Hajaani nilkutti
jälessä. Taas haettiin ja tutkittiin, joka parsi ja seimen lokero
tarkastettiin, varsakarsinat ja tammakarsinat ympäriinsä. Ei vain
löytynyt kadonnutta. Nyt oli jo kaikki paikat tutkittu, ja väki
alkoi poistua hollitallista. Poistuvasta joukosta kuului mutinaa ja
puhettakin:

— Ei sitä löydy.

— Ei sitä löydy.

— Tuota nyt hakea, ei sitä löydy.

— Onpa se omituista... Mihin se on mennyt?

— Tule ja tiedä, mihin se on mennyt?

Ukko seisoi keskellä avaraa tallia ja oli kuin päästä pyörällä, mutta
yhtäkkiä hän kirkaisi omituisesti, kuin olisi jotakin muistanut, aivan
päätä leikaten hän huusi:

— Tuota, Herra Jumala! Yliselle! Tulkaapa ihmiset yliselle!

Vanha emäntä oli seurannut siitä avonaisesta ovesta hakupuuhia ja
säikähti kuultuaan ukon huudon hollitallista, heitti astiain pesun
sikseen ja kiiruhti ulos. Mikon emäntäkin nousi sängyssään istualleen,
kuunnellen ulkoa kuuluvia ääniä ja katsellen pelästyneenä ovelle päin.

— Ovatko tosiaankin Mikon asiat hullusti? äänteli hän. Hyvä Jumala
sentään!

Hän muisti, miten Mikko oli häntä niin tuskaisena aamulla katsonut,
kuin ankarassa poltteessa tajutonna tuijottanut. Ja hänkään ei ollut
ymmärtänyt miestä lohduttaa... Hyvä Jumala! Ja jo ennemminkin, kun mies
kulki kuin tulisilla hiilillä...

Mutta vanha emäntä hyyperti hollitalliin päin, koettaen joutua muitten
mukaan. Ukko sieltä ovelta huusi Hajaanille ja rengeille, jotka turhaan
etsivät Mikkoa siinä hollitallin vieressä olevasta romuaitasta:

— Tulkaapa takaisin! Katsotaan vielä hollitallin ylinen...

— Tämäpä nyt hätää on! sanoi Turakan Taava, piikojen pää ja Hajaanin
monivuotinen morsian.

— Sun tulinen piki! Tämäpä nyt on hätää, sanoi Sassu-Jussikin.

Ja kaikki kiiruhtivat takaisin hollitalliin. Siellä kiipesivät jo
Mataleena ja ukko yliselle. Mataleena pääsi sinne ensin ja kirkaisi
heti sinne päästyään kuin päätä leikaten:

— Hyvä Jumala! Siinä se nyt on. Mikko siinä on...

Äänettöminä katselivat ihmiset ylisen aukkoa kohden. Ylimmäisillä
rappusilla seisoi ukko, jalat näkyivät alas. Ukon ääntä ei kuulunut.
Mataleena siellä vain ylisellä voihki ja valitti. Sitten putosi
ukko rappusille istualleen, ähki ja haukkoi ilmaa. Tallissa olijat
katselivat kauhuissaan ukkoa. Siinä ylisten rappusilla se vanha kanalja
vain istui leuka täristen ja vaikeitten, tuuheitten kulmakarvojen
alta tuikeat silmät kauhua kuvastellen. Väki arvasi mitä ylisellä oli
tapahtunut. Mikko oli niin monesti uhannut hirttää itsensä, ja tänä
aamuna hän oli ukon kanssa riidellyt peräkamarissa. Turakan Taava sen
oli kuullut: Ukko oli karjunut Mikolle ja Mikko oli jotakin huutanut
ukolle, uhaten ja kiroten... Siinä se nyt oli ukko, vanha syntisäkki,
siinä se istui ja haukkoi ilmaa...

— Voi sun tulinen piki!

— Voi Pyhä Pietari!

— Herra hyvästi silmätköön!

...kuului joukosta hiljaisia huudahduksia.

Pontius Pilatus.

Mutta aika oli tärkki, ja ukko kiepsahti yliselle sekä huusi siinä
samassa aukosta alas talliin:

— Tule tänne Hajaani! Ota tuota puukko ja katkaise köysi!

Vanha emäntä tuupertui parteen sen kuultuaan, rukoillen ja voihkien.
Mutta Hajaani kiipesi yliselle. Mataleena siellä itki kädet silmillä
heinäkasassa istuen, ja ukko tuijotti keskiorteen, josta Mikko roikkui
hirttäytyneenä. Kädet ja jalat riippuivat rentonaan, pitkä tukka
törrötti silmillä, ja kasvot olivat mustanpuhuvat. Hajaani tuijotti
kuin lumottuna Mikkoon, — kaulan oli köysi niin surkean hoikaksi
kurrannut. Se kiinnosti hänen mieltään, se ei ollut siltä kohdalta
juuri miehen peukaloa paksumpi...

— Ota puukko ja vedä nuora poikki! huomautti ukko hätäisellä äänellä.

Hajaani otti visapääpuukon tupestaan ja vetäisi nuoran poikki. Hengetön
ruumis retkahti ylisen lattialle...

Mutta ukko sai pian toimintakykynsä takaisin.

— Tuota, tuota, riisutaanpa vaatteita ja hierotaan kaulaa ja rintaa,
tankkasi hän ja alkoi toimekkaana hääriä ja hommata.

Ihmisiä lappautui alhaalta tallista yliselle. Vähennettiin vaatteita
hirttäytyneen päältä ja alettiin hieroa ruumista.

— Suoltakaa kurkkua ja hierokaa rintaa, hoputti ukko. Tuota, tuota,
lujemmin, lujemmin...

Ukko toimitti renkipojan lukkariakin hakemaan ja hieroi itse ja
hieroitutti muillakin hirttäytyneen ruumista. Kaula kyllä paisui
melkein entiselleen, mutta henki ei palannut mieheen.

— Suoltakaa kurkkua! Suoltakaa kurkkua! hoputti ukko.

Jokainen koetti parastaan. Hierottiin koko ruumista, muokattiin ja
läpättiin.

— Tuota, tuota... Koettakaapa uudestaan, tokelti vain ukko. Vetäkää
kieli ulos ja kaivakaa kurkkua! Ehkäpä se siitä vielä virkoaa.

Hajaani veti kielen ulos ja vanha emäntä kaivoi kurkkua. Mutta mikään
ei auttanut.

Siinä häärittiin kuin tulisilla hiilillä, riisuttiin ruumis melkein
ilkoisten alasti, hierottiin ja muokattiin.

— Nyt sen kurkku jo korahti, huudahti ukko. Ja taas alettiin sama
temppu uudestaan, mutta kaikki oli turhaa vaivaa.

Lukkarikin siihen saapui ja koetti tekohengitystä. Ei sekään auttanut.

— Valmis on, sanoi lukkari, viekää ruumis alas.

— Eikö mikään enää auta? kysyi ukko hätäisenä. Minä haen viinaa, jospa
vielä viinan kanssa hierottaisiin.

— Turhaa vaivaa, sanoi lukkari, valmis se on.

       *       *       *       *       *

Sanoma tapahtumasta oli jo ehtinyt naapuriinkin. Ne olivat
lähisukulaisia Tukalaan. Ja kun ukko siinä kartanolla edes takaisin
hyppäsi toimittaen ruumista luhtiin, tuli naapurin isäntä jokiahteen
puoleisesta solasta ja tervehti sanoen:

— Sitäkö kuuluu taloon?

— Kuuluu, kuuluu, kipeätä kuuluu, sanoi ukko. Tuota, tuota, hirveätä
kuuluu... Meidän Mikko on hirttänyt itsensä hollitallin yliselle...
Voi, voi!

Siinä se tollotti naapurin isäntäkin neuvotonna eikä osannut sanoa
halaistua sanaa ukolle lohdutukseksi. Kovin oli se kipeä asia
hänellekin. Sen hän vain tiesi, mutta ei hirvennyt siitä nyt ukolle
puhua, ettei Mikko tuossa paareilla makaisi, jos ukko olisi antanut
talon isännyyden ainoalle pojalleen, edes puoleksikaan valtikkaa
hellittänyt. Mikko oli jo lähempänä viittäkymmentä eikä jaksanut
ikäänsä toisen käskyläisenä elää, siinä syy... Kaikki hänen elantonsa
määrättiin valmiiksi jo edeltäpäin, yksin naimisiinmenokin... Ja
Mikossakin olisi ollut isännän ja käskijän verta.

Siinä naapurin isäntä seisoa tollotti ja mietti, ja ukko hääräsi
pihamaalla, laittoi ruumislavaa luhtiin, tervasi lavan alle pantavien
lavitsain jalat ja toimitti miehiä kantamaan Mikkoa luhtiin.

Ja juuri kun ruumista kannettiin pihan poikki hollitallista luhtiin
pestäväksi, tuli naapurin emäntä taloon ja sanoi siinä mukana
häärivälle ukolle:

— Tämmöistäkö tämä nyt on?

— Tämmöistä tämä nyt on, sanoi ukko. Tuota, tuota... kummaa elämää
täällä on ollut... Mikon emäntä sai yöllä lapsia, ja Mikko itse hirtti
aamulla itsensä. Voi, voi!

Ukko kiiruhti kantajien mukana luhtiin, ja naapurin emäntä meni nuorta
emäntää katsomaan. Kuistilla tuli Paarmuurska-Pieta vastaan.

— Sitäkö kuuluu tänne jos mitä? sanoi naapurin emäntä.

— Kuuluu, kuuluu! sanoi vanha emäntä, joka tulla hyyperti
hollitallista, hirveän kipeätä kuuluu...

— Niinhän sitä kuuluu, sanoi Paarmuurska-Pietakin, hirveän kipeätä ja
kummaa... Sitä sattui monta tapahtumaa tänä aamuna täällä: toinen meni
ja toinen tuli.

— Poikako tuli?

— Poika tuli, terve ja komea poika. Kyllä se isänsä paikan vielä
täyttää, niin onkin lihava ja vankkaluinen...

Naiset menivät poikaa katsomaan, ja ukko köpitti naapurin isännän
kanssa peräkamariin.

— Otetaan puolikuppiset! sanoi ukko jo portaissa naapurin isännälle,
niin sydämeen ottaa tuo tapaus...

Siellä istuivat sitten ukot totilasin ääressä eikä puhe ottanut
sujuakseen. Naapurin isännän mielessä asusti se samainen asia, joka
olisi oikeastaan pitänyt ukolle sanoa, vaan jota ei kumminkaan nyt
vielä hirvennyt sanoa, se nimittäin, ettei Mikko vielä luhdissa
ruumiina makaisi, jos ukko olisi ainoalle pojalleen isännyyden
luovuttanut.




KOLMASTOISTA LUKU.


Miehet jättivät ruumiin luhtiin, asettaen sen siellä lavalle
pitkälleen. Mataleena ja Siekkis-Kaisa riisuivat viimeiset
vaatesiekaleet sen päältä, ja naiset alkoivat pestä lämpimällä vedellä
ruumista. Siekkis-Kaisa oli vanha ruumiinpesijä ja oli taas hyvällä
tuulella, kun sai mielityössään hääriä. Mataleena ei joutanut kauan
luhdissa olemaan, mutta taloon oli tullut sattumalta Purri-Pieta,
hänkin tunnettu ruumiinpesijä, ja ukko toimitti hänet Siekkis-Kaisalle
avuksi. Ja siinä vakka kantensa löysi, puheet sopeutuivat hyvin yhteen
näin ruumista pestäessä ja onnettomuuden sattuessa. Ei harkka-sanaa
sattunut, ei riidan hiluistakaan. Se vain kutitti heidän sinnittyneitä
omiatuntojaan niin makoisesti tuo tuollainen tapaus. He aivan nauroivat
vahingoniloisina, kun Mataleena oli poissa, mutta kun tyttö toi taas
lämmintä vettä kyökistä, vaikenivat vaimot hetkiseksi ja katselivat
tuppisuina tyttöä. Siekkis-Kaisa uteli sitten viimein avosilmäiseltä
emäntien lemmikiltä:

— Toiko naapurin emäntä saunaruokia Mikon emännälle?

— Ei tuonut vielä, muuten kai tuli vain katsomaan, sanoi tyttö.

— Sielläkö se on kyökkikamarissa?

— Siellä se on ja itkee, kuten Mikon emäntäkin. Ja vanha emäntä on
aivan höperönä, voivottaa ja rintaansa painelee.

— Ja ukko... Mitä se tuota ukko tuumii?

— Onneton on ukko, kovin hätäinen ja onneton, hokee vain yhtenään,
että kipeä on asia, kipeä on asia... Vasta totivettä kyökistä haki
peräkamariin. Siellä ne naapurin isännän kanssa istuvat.

— Viitsiikin ryypätä, juoppolalli, tällaisena aamuna, huomautti siihen
Purri-Pieta.

Mutta Siekkis-Kaisa selitti:

— On kai pakko ryypätä, — sydäntä sillä tulisesti polttaa. Aamulla
riiteli Mikon kanssa peräkamarissa, huusi ja karjui kuin hevoselle ja
Mikko huusi myös sekä uhkasi jotakin.

— Mitähän se uhkasi?

— En sitä tarkalleen kuullut enkä ukonkaan sanoja oikein erottanut,
sen vain totesin, että kiroili se oikein olan takaa ja löi nyrkillä
pöytään. Ja sitten Mikko lähti ja iski oven kiinni, jotta koko pytinki
tärisi.

— Ja silloinko se heti hollitalliin meni?

— Ei heti, kyökkikamariin vain ja tarjosi emännälle lääkettä ja otti
itsekin.

— Rohkaisuryypyn otti. Olipa se hirveätä!

— Olihan se, ja sitten kai se meni ja teki tekonsa.

Mataleena oli mennyt taas kyökkiin, mutta jokiahteen puoleisesta
solasta tulla tuuperti pihaan pieni, ryppynaamainen akka, suuret huivin
nurkat kaukana sivulla viipottaen. Se oli Hiljaisen Matin Reeta,
jonka maahan painunut, ränsistynyt mökki oli siinä Tukalan lähellä
jokiahteella. Jo edempää näki Hiljaisen Matin Reeta Siekkis-Kaisan
ja Purri-Pietan siinä ruumiin ääressä puuhailevan ja huusi vaimoille
kimakalla äänellään, ennenkuin edes luhdin luo pääsikään:

— Kriste Jesu! Tämmöistäkö täällä olikin. Aanailinhan minä tosin
jotakin tämmöistä ja siinä mökillä jo aamulla sanoinkin, että mitähän
siellä Tukalassa nyt tapahtuu? Varmaan siellä kummia tapahtuu, kun piru
tänä aamuna ajoi taloon korskuvalla oriilla, kuten suuret herrat.

— Näinhän sen minäkin, huusi Siekkis-Kaisa, iskien silmää
Purri-Pietalle, mutta ei sillä mitään hevosta ollut, kaahoittelihan
vain kuin mikäkin kummitus peräkamarista kyökin kautta alakartanoon
päin.

— Niin, niin, punaisissa liiveissä hollitalliin pitkään harpaten ja pää
kekallaan, lisäsi Purri-Pieta.

— Jotta mitä sanoit? huusi Hiljaisen Matin Reeta.

— Sitä vain, että punaisissa liiveissä se piru hollitalliin potalsi,
huusi Purri-Pieta vastaan.

— Joo, niin. Punaiset liivit sillä oli tälläkin, mutta korskuvalla
oriilla se vain ajoi ja ruoskaa räpsytti...

Ja Hiljaisen Matin Reeta meni ja kertoi saman jutun pirtissäkin, ja
siellä oli myös joku nähnyt punaliivisen kaahottavan yli pihan joen
sillalta hollitalliin päin.

Ja siitä innostui Hiljaisen Matin Reeta laveammin asiaansa kertomaan,
puolelta jos toiselta näkyään täydentäen, sanoen lopuksi:

— Kriste Jesu, kun minua peloitti, hirvitti ihan. Piru ajoi kuin
kuriiri läpi kylän isolta niityltä päin... Kriste Jesu, kun minua
peloitti!

       *       *       *       *       *

Kun akat valelivat siinä pestessään lämpimällä vedellä päätä ja rintaa,
loksahti ruumiin leuka hieman alemmaksi, ja he kirkaisivat yhteen
ääneen:

— Nyt se virkoaa!

Mataleena, joka oli taas tuonut lämmintä vettä ja jäänyt siihen akkojen
kanssa juttelemaan, juoksi jo ukkoakin käskemään. Ukko tuli kiireesti
kamarista, ja naapurin isäntä köpitti perässä.

— Leukako loksahti? kysyi ukko luhtiin tultuaan.

— Loksahti se, sanoivat akat kuin yhdestä suusta, ja Siekkis-Kaisa
vielä lisäsi:

— Ja minusta näytti aivan kuin se olisi värejään muuttanut. Katsokaa
nyt! Eikö muuta värejään?

Muutkin sen totesivat, värejään se ruumis muutti.

Hiljaisen Matin Reeta hiihti myös kyökistä huonoilla jaloillaan. Hän
maiskutti suutaan ja mutruili kuopalla olevia huuliaan tyhjennettyään
monta emäntien tarjoamaa kahvikuppia. Hän oli säikytellyt ja itkettänyt
emäntiä jo puolisen tuntia ja laahusti nyt luhdin ovelle huutamaan:

—Kriste Jesu! Kyllä se on loksahtanut leuka... Sen se oli näköinenkin:
silmät ja suu olivat jo äsken auki... Katsokaa nyt! Kuollut virkoaa...
Silmistä sen näkee, ja leuka loksahti... Kriste Jesu! Katsokaa,
katsokaa! Se muuttaa värejään...

Pienet poutapilvet kulkivat auringon päällitse, ja se vaikutti
ruumiiseenkin. Väliin näyttivät kasvot vaaleammilta, väliin taas
melkein mustanpuhuvalta.

Ja taas toimitti ukko renkipojan lukkaria hakemaan.

Ja pianhan se lukkari saapuikin, juuri parahiksi, kun siinä taas
tutkittiin miten ruumis muuttaa värejään. Lukkari katsoi sitä ensin
kummissaan, mutta sanoi sitten sen riippuvan auringosta...

— Auringosta, ihmettelivät akat hölmistyneinä. Miten se auringosta?

— Pilvet kulkevat auringon päällitse, sanoi lukkari, siitä se johtuu...

Kaikki katselivat taivaalle ja taas ruumista ja tekivät huomioita.

— Tuota, tuota, änkkäsi viimein ukko, aurinko ja pilvet...

— Niin se on, sanoi lukkari. Valmis se on.

Totta tuntui lukkari puhuvan. Kaikki katsoivat suut auki suorana
makaavaa kangistunutta ruumista. Valmis se on, ajattelivat he.

— Mutta leuka sillä somasti alas loksahti, väitti vielä Siekkis-Kaisa,
sen näimme äsken kaikki: minä, Mataleena, Purri-Pieta ja minä...

— On voinut loksahtaa, sanoi lukkari. Ruumis oli jo kangistunut, ja te
sitä lämpimällä vedellä valelitte. Siitä se höltyi ja loksahti.

Lukkari oli sanonut sanansa, ja toisten täytyi uskoa se todeksi.

— Tuota, tuota, tavasi taas ukko. Eiköhän vielä hiven hierottaisi?

— Ei hierota enää, sanoi lukkari. Antaa ruumiin olla rauhassa.

Ja rauhaan se siihen jäikin. Kaikki lähtivät pois luhdista, ja ukko löi
linkun kiinni.

Lukkari aikoi mennä kotiinsa, mutta ukko pidätti hänet sanoen:

— Lähdetäänpä tuota tuonne kamariin!

Sinne painui vielä naapurin isäntäkin, ja ukko meni hommaamaan
totivettä. Siellä istui naapurin emäntä kyökkikamarin ovella silmät
punaisina.

— Tuota, tuota... Täälläkö se on vielä naapurin emäntäkin? sanoi ukko
ja paranteli tulta hellan alla.

— Täällähän minä, vastasi naapurin emäntä, itkevää leskeä lohdutan.

— Niin, niin, kipeä on asia, tokelti ukko ja kääntyen piikojen puoleen
lisäsi: — Tuota, tuota... Tuopipa tuota vielä sitä totivettä! Siellä on
lukkarikin.

— Joko te nyt juomaan, valitteli vanha emäntä, ja Mikko luhdissa
hengetönnä makaa... Hyvä Jumala!

— Tekee niin kipeätä, tokelti ukko. Otan tuota vain ryypyn, parempi
on... Siellä on lukkarikin.

Ja hän meni sitten peräkamariin takaisin. Piika toi sinne pian
totivettä.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Siinä oli touhutessa päivä ehtooseen vierähtänyt. Surua valittavat
vieraatkin olivat jo pois menneet. Pirtissä laittauduttiin levolle. Ei
kukaan ollut muuttanut ulkohuoneisiin, kaikki nukkuivat vielä pirtissä:
loiset ja piiat karsinan puolella ja ison uunin lähettyvillä, mitkä
ulospäin levitettävissä sängyissä aina kolme, jopa neljäkin yhdessä,
mitkä taas vartavasten tehdyissä, seinään kiinnitetyissä lavereissa,
rengit taas tukevissa sängyissään siellä täällä pitkin avaran pirtin
seinustaa.

Sisäkkö Mataleena tuli kyökistä pirttiin vasta kun toiset olivat
jo vuoteissaan. Koko päivän oli tyttö hikihatussa puuhannut, ei
hengähtämäänkään joutanut; ja aamulla oli sellainen onnettomuus
tapahtunut, hollitallin yliselle oli Mikko raukka hirttäytynyt, joka
oli ollut hänelle aina niin hyvä, kuin isä aivan orvolle tytölle. Itku
kurkussa oli Mataleena koko päivän puuhannut, vieraitakin passannut.
Hän riisui hameensa, jossa oli somat rynkyt lanteitten kohdalla, ja
pani sen siihen ikkunanpielessä olevaan naulaan, aikoi röijynkin siihen
ripustaa, mutta jäikin ikkunanpieleen tuijottamaan ja pillahti viimein
itkuun.

— No, mikä tuolle tytölle nyt tuli? sanoi Lummin akka, joka oli talossa
kasakkana.

— Tässä nyt yökaudeksi vesittelemään rupeat, lisäsi siihen Haati-Pekka.

Mutta Mataleena vain itkeä tillitti, kuin pieni lapsi hän siinä
tyrskähteli, ja katsahti aina väliin ikkunanpielessä riippuvia, uusia
kintaita, jotka Mikko oli hänelle eilen tehnyt. »Hae nahat vinniltä,
niin teen sinulle kintaat», oli Mikko eilen Mataleenalle sanonut. »Minä
kuolen huomenna kuuden aikaan...» — »Mistä Mikko sen niin vissiin
tietää?» oli silloin Mataleena yrittänyt väittää. »Tiedän kuin tiedän»,
oli taas Mikko sanonut. »Hae vain heti nahat vinniltä, niin saat
kintaat.» Mataleena oli hakenut pehmoista, parkittua lampaannahkaa
vinniltä, ja Mikko oli tehnyt kintaat. Ja nyt riippuivat ne siinä
ikkunanpielessä naulassa, ja Mikko makasi luhdissa ruumiina... Sen
muisti Mataleena ja tyrskähti uuteen itkuun.

— No mikä tuohon tyttöön nyt meni? sanoi Lummin akka. Eihän tuo ole
oikisuuntaakaan, tuollainen itkeminen.

— Mikkoa kai sillä on ikävä. Lie neitonen rakastunut mieheen, kuten
Vesi-Maija aikoinaan, kiusaili Pikku-Jussi, joka oli turhaan yritellyt
Mataleenaa kosiskella.

— Suu kiinni poika! ärjäisi Hajaani nousten istualleen vuoteessaan ja
kaivaen tupakkavehkeet esille. Nyt ei ole leikin aika. Tämä päivä on
katkeran surun ja murheen päivä. Voi Pyhä-Pietari! Eikä se ole mikään
maailman kumma, jos tyttö itkee tuossa. Mutta sanopa nyt Mataleena
meille, mikä sinua oikein vaivaa?

Ja Mataleena kertoi pirttiväelle eilisen tapauksen, sanoen lopuksi:

— Ja tuossa ne nyt riippuvat ne kintaat ikkunanpielessä naulassa, ja
Mikko on ruumiina luhdissa...

Piiat ja rengit kävivät alusvaatteisillaan kintaita katsomassa. Siinä
ne vain vaaleankeltaisina ikkunanpielessä riippuivat, uudet kintaat. Ja
sitä sitten siunailtiin ja ihmeteltiin.

Mutta Hajaani sanoi lopuksi:

— Se kukkui sen suusta niin.

Ja siihen sai pirttiväki tyytyä. Jotkut yrittivät vielä jotakin sanoa,
erimielisesti hivenen riidellen asian johdosta, kuten tapa oli. Mutta
Hajaani keskeytti heidät heti jymäkästi:

— Se kukkui sen suusta niin...

Ja siihen sai pirttiväki tyytyä.

Kaikki painautuivat levolle. Mutta Vesi-Maija, joka oli koko
päivän makaillut uunin päällä sairaana ihan, heräsi juuri pienestä
iltaunestaan. Siinä oli mennyt päivä pitkällään loikoillessa.
Vellikaukalokin uunin laidalla oli koskematon. Hän kuuli äsken
ikäänkuin unen läpi, miten Mataleena itki siinä sängyssä, aivan uunin
lähellä, ja joku sille urisi edempänä. Tyttöä ihan nikotutti vieläkin.
Mitähän se nyt mahtoi itkeä, Mataleena tyttö? Vesi-Maija odotti, kunnes
itku lakkasi ja tyttö nukkui, sitten kun alhaalla oli aivan hiljaista,
hiipi hän pirtistä pihalle. Hänellä olivat omat aatoksensa hänelläkin.
Sillä nyt Maija sen vissiin tiesi, miksi Mikko ei ottanut häntä
aamulla multaan: hänellä kun ei ollut häävaatteita silloin yllä, niitä
takavuosien markkinavaatteita, sen aikuisia, jolloin he Mikon kanssa
oikein tuttaviksi tulivat, ja oljanteri kukki ikkunalla — retonkista,
valkoista hametta ja röijyä... Ne olivat luhdissa yläsillalla naulassa;
hän hakee ne... Olihan hänellä toisetkin vaatteet, ihan kikavalkoiset
pitsivaatteet, mutta ne sopivat sitten ruumiin päälle, siltä varalta ne
ne oli säästettykin... Nyt hän hakee nämä retonkiset. Kas kun ovatkin
panneet pönkän luhdin ovelle, ne veijarit. Pönkkä pois ja linkku auki.
Mutta mikäs siinä makaa lavalla keskellä luhdin lattiaa? Hyvä isä! Eikö
olekin se Mikko? Kas kun on tullut luhtiin makaamaan. Mikko kulta on
palannut Maijaa noutamaan. Pitipä sanansa kuin pitikin... Vesi-Maijalta
pääsee itku. Siinä makaa Mikko mustanpuhuvana, väsyneenä pitkästä
matkastaan, siinä lavalla ystävä raukeana makaa. On tullut jo Maijaa
hakemaan, Mikko kulta... Pianpa tuli... Antaa maata siinä äijä paran,
kovin onkin väsynyt...

Maija kiipeää luhdin ylisillalle, hakee sieltä puhtaan, valkoisen
retonkipuvun ja alkaa pukea sitä ylleen. Mutta kuka siinä kupajaa ja
kähnii lähellä, valottaa ihan nurkkauksesta? Maija tarkkaa sinne. Hup!
Siinähän onkin Totan Ulla yläsillalla vaaleassa röijyssä ja hameessa,
kasvot valkeat kuin lumi, leuka terävä ja nenä pitkä ja silmien
kohdalla vain mustat reijät. Vesi-Maija säikähtää hieman ensin, kun
muistaa taian: se kuolee, joka näkee Totan Ullan... Matta sitten hän
naurahtaa ja antaa muorin olla, ottaa hameenkin siitä naulasta aivan
läheltä Ullaa ja antaa vain muorin siinä valkoisissaan seisoa. Mitäpä
hän kuolleista ihmisistä ja elävistäkään... Nyt on muuta mietittävää:
tulee matka kauas ja on sitä varten varustauduttava. Hän pukee päälleen
ja antaa muorin siinä seisoa, ja menee sitten alas luhtiin ja asettuu
Mikon viereen jakkaralle istumaan ja odottamaan aamua.

Siinä se on sitten Mikko, mokomakin poika... Tuon tähden hän tänne
tuli, merimaahan, sieltä kaukaa korpikylästä tänne suurten niittyjen
liepeille siipirikkoisena itkemään, ja tuota tuossa hänelle ennen aina
ennusteltiinkin, Mikko kultaa...

Maija katseli Mikkoa, ja koko hänen elämänsä hamasta lapsuudesta tähän
päivään asti kieri kuin villalankakerä siitä sivu, ja hän katseli sitä
kuin sinikantista kuvakirjaa, jossa oli kuvaa jos minkämoista, oli
rumaa jos koreaakin kuvaa, ja joka lehdellä oli Mikko kultakehyksiin
piirrettynä. Maija selaili tuota kirjaa ja hymyili ja mutisi:

— Ei ole tätä ikävä katsella, kun Mikko on mukana... Hänen Mikkonsa...

Se oli kuin Edenin puutarha se heidän keskinäinen elämänsä,
kuvakirjaakin koreampi se oli, vilvoittaville virtoineen ja lähteineen
ja koreine omenapuineen. Siellä he käyskelivät Mikon kanssa valkeissa
vaatteissa, kuin Herran enkelit ikään, ja pilvi laskeutui alas ja
kietoi heidät pumpuliseen, lämpöiseen vaippaansa. He olivat onnellisia,
Mikko ja Maija, kahden kesken ollessaan. Ylen onnellisia he olivat
siellä elämän puun äärillä loikoillessaan.

Mutta siinä lähellä, kärähkäisen, naavaisen kuusen takana seisoi lempo
itse vartoen aikaansa, nuorten siitä tietämättä, ja kun hetki oli
täyttynyt, astui se piilostaan esille nauraen rumaa nauruaan, jotta
nuoret lymysivät kauhuissaan omenapuitten sekaan...

Huhhuh! Ihan pelotti tuo unentapainen mielikuva Maijaa, kylmät väreet
selkäpiitä karmivat...

Mutta yläsillalta, jossa Totan Ulla oli äsken liikuskellut, alkaa
työntyä omituista väkeä. Peräkanaa ne sieltä tulevat, ensiksi Totan
Ulla ja sitte toiset kaikki jälessä, eräs ämmäkin omaa päätään
kämmenellään kantaen...

— Mitähän väkeä tämä nyt taas on? kysyy Vesi-Maija itseltään.

Siinä seisoo vain outo, hallavanvaalea joukko luhdin lattialla, aivan
Mikon jalkopohjissa. Maija katselee ilmavia olentoja hämmästyneenä,
ikäänkuin vieläkin kysellen:

— Ketä? Ketä?

Mutta sitten selkeni hänelle koko pulma. Totan Ullahan siinä väkineen
oli, hallavanvaaleine väkineen.

Tulivat kai Mikkoa tervehtimään, sinne auringon nousun maahan onnea
toivottamaan, jossa itsekin asustivat, kaukana täältä. Eikä Maija
pelännyt heitä yhtään, tuntui melkein hyvältä nähdä mennyttä väkeä nyt,
kun heillekin tuli lähtö Mikon kanssa.

— Sieltäkö sitä tullaan? sanoi Maija niiaten joukolle, ja omituisesti
hymisten vastasi hallavanvaalea joukko:

    Sieltä tullaan, sieltä, sieltä,
    korven kautta, kirkon kautta.

Maijaa ei vieläkään peloittanut, hän vain katseli kuolleita, alkoi
tunnustella niitä erikseen ja kysäisi taas:

— Sinnekö se Mikkokin yritti, kirkon kautta?

Ja vaaleanhallava joukko vastasi moniäänisesti hymisten:

    Sinne, sinne, Mikko myöskin.
    keesit paloi, ruuna juoksi...

Maija katseli edesmenneitten joukkiota, joka onttoine silmineen
tuijotti häneen. Vilu puistatti sairasta ruumista ja kieli tarttui
kitalakeen. Viimein sai hän sentään änkytetyksi:

— Vieläkö se kerran, toisen kerran?

Kuin maan alta kuului matala laulu:

    Vielä, vielä, sinun kanssas,
    varro, varro, sinun kanssas.

Siinä ne seisoivat ryhmittyneenä Tukalan edesmenneet suvun vanhat ja
katselivat ontoilla silmillään Maijaa, jonka ruumis vilusta värisi,
siinä ne seisoivat kaikki tyyni: Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari
ja paljon muita, paljon muita. Vesi-Maija oli kuullut kaikista niistä
tarinoita, — sellaisia ne olivat, hän tunsi ne jokikisen tarkalleen.
Aivan siinä Totan Ullan vieressä seisoi parikymmentä vuotta sitten
kuollut talon jo silloin sataa täyttävä vanha isäntä, iso karvainen
syylä kaljussa päälaessa, kuten ennenkin talossa hyyperrellessään. Ukin
takana piilotteli lihava emäntäihminen, koettaen hameellaan peittää
suurta sianraatoa, joka oli jotenkin hänen jalassaan kiinni vatvottuna.
Se oli se kuolleen sian syöttäjäemäntä. Oli joukkoa jos minkämoista
luhdin lattialla kummittelemassa. Siinä Kuuro-Esan tyttökin suu auki
seisoi verta täynnä olevaa kiulua kädessään kantaen, ja hamekin sillä
oli veren ruskettama. Sen vieressä taas Timisjärven Taava kaula
hoikaksi kurrattuna, jotta hirvitti ihan katsella sen hoikkuutta,
pitkä ihminen muuten ja komea olennolta. Ja sen takana neljä tyttöä,
kuin kaikki samasta orresta riippuvina, kalpeita ja rääkättyjä lapsia,
kaikilla kaula niin surkean hoikaksi kurrattuna, kuten äidilläkin.
Suurimmasta pienimpään ne siinä riippuivat, ja etimmäinen oli vielä
kuin kapalolapsi. Ja aivan siinä lähinnä oli se edesmennyt ukon vaari,
tukeva, kelmeä ukko, kaljussa päässä iso karvainen syylä, ja se sanoi
jankaten ja naukuen:

— Sille se tuota aiottiin, Mikko kulta annettiin, krinuliinimamsellille
suksentuota annettiin, vaan tämä sen silti saa... tuota, tuota,
Vesi-Maija lopultakin saa...

— Hullavee! Hullavee! ulisi kuolleitten kuoro. Saa se Maija, Vesi-Maija
Mikko kullan saa...

Ja ne lehahtivat koko lauma siitä oven läpi kuin linnut parvessa halki
ilmojen havisten, jotta Maijalla ihan sydäntä viilsi. Pois karkasi
hallavanvaalea joukkio tuulen viuhinalla kirkolle päin. Sen Maija siitä
istualtaan seinän läpi näki.

Sitten havahtuu Maija kuin unesta ja katselee ympärilleen. Siinä se
Mikko vain makaa lavalla, ja aurinko paistaa hellittää ikkunasta sisään.

— Mitä se nyt oli, ajattelee hän, untako?

Hän ottaa virsikirjan siitä ikkunalta, hakee aamuvirren ja alkaa
veisata. Hänellä on kantava ylä-ääni, kolean onttona kaikuu se
varhaisena aamuhetkenä:

    Yön kauhut ratki hämmentyi,
    kun kulta-huomen lähestyi.
    On Herra meidän vartiam,
    tukem, kilpem, haltiam.




VIIDESTOISTA LUKU.


Kun talon väki maanantaiaamuna herää, kuuluu veisuuta ulkoa. Jokainen
heristää korviaan.

— Mitä se on? kuuluu kyselyjä pirtissä makuulaverilta makuulaverille,
ja yrmeinä murahtelevat renginvotkaleet sängyissään:

— Piruko siellä urisee?

Sama kummasteleminen jatkuu kyökissä ja kamarissa:

— Kuka siellä veisaa? Kuka siellä veisaa?

Ja kymmenkunta alusvaatteisillaan olevaa rientää siinä paikassa pihalle.

Luhdin ovi on auki, ja Vesi-Maija istuu siellä Mikon päänpohjissa
ja veisaa kimeällä äänellä. Ukko aikoo mennä häntä pois ajamaan,
mutta kääntyykin samassa takaisin ja pyyhkii silmiään kädenseljällä.
Peräkamarissa kirahtaa lahvikaapin lukko, ja ukko ottaa aamutuikun,
tekee niin kipeää, täytyy ottaa...

Eikä Maija heitä Mikkoa koko päivänä näkyvistään. Siinä hän vain istuu
päänpohjissa ja virsikirjaa tavailee, hölpättää hiljaa rukouksia ja
epistoloita ja laulaa väliin hyvin hiljaa. Ei hän päivällä kehtaa
oikein ääneensä laulaa. Ja suurella kärttämisellä saa ukko hänet
syömään. Muita hän ei yhtään vääjää, mutta ukkoa täytyy totella.

Semmoista se on sitten joka päivä aina hautajaisiin asti.

Ukko istuu vielä siinä Maijan vierellä eikä liikahda siitä minnekään,
ennenkuin kaukalo on tyhjä, ja sitten pitää mennä uunin päälle. Ei
Maijaa siellä tosin nukuta, mutta pitää olla muka nukkuvinaan, sillä
ukko istuu peräpenkillä ja vahtii ulos. Ja väliin ukko väsyykin siihen
istumiseen ja ulos katsomiseen, jotta nukahtaa aivan, samoinkuin Maija
lämpimien raanujen alla, joita ukko on hänen päälleen heitellyt.

Mutta aina kun väki on illalla levolle laskeutunut ja raukeat, työn
uuvuttamat ruumiit sikeään uneen vaipuneet, hiipii Vesi-Maija luhtiin
Mikon luo, istuu siihen pääpohjiin tuolille, panee kädet ristiin
helmaan ja katselee Mikkoa, sen mustanpuhuvia poskia ja vankkoja käsiä
sekä muistelee menneitä aikoja aamua odotellessaan.

       *       *       *       *       *

Ja aikaisin aamun tullen, auringon vasta kirkon tapulin takaa
kömpiessä, herättää Maija veisuullaan väen. Joka ainut aamu kuuluu
luhdista kimeä ääni, — ihan se sisuskaluja viiltää, niin on outoa
laulu. Väki irvistelee ja lyö vaatetta päälle, muu ei auta, muu ei
auta...

Jos joku selittää:

— Tuota tuommoista kuulla!

Keskeyttää hänet heti ukko:

— Tuota, tuota... Antaa vain Maijan siellä luhdissa ruumiin vieressä
istua... Tuota, tuota, hyväkin se on, suksen tuota...

— Sitä tässä, kivahtaa toinen, ulinaa joka aamu...

Ukko nauraa partaansa. Joka pekka on kuin paukku pystyssä veisuun
kuultuaan. Ne ovat arkoja, palkkaväki ja loiset, pelkäävät vanhoja
juttuja... Ukko nauraa partaansa, väki suoriutuu pian töihin, mutta
työväkeen kääntyen puhuu hän tosissaan, väitettään perustellen:

— Tuota, tuota, sitä minä meinaan, ettei Hiirenhännän ukko kehtaa
luhtiin mennä, tuota taikoineen ulisemaan, kun siellä jo toinen
laulaa...

— Hyvä se on sen puolesta, sanoo vanha emäntäkin. Ja samaa mieltähän ne
ovat lopulta muutkin.

Hiirenhännän näkijä-ukko on kuulu tietäjä, taitava taikuri ja
sairaitten parantaja. Varastetun kalun hän taioillaan takaisin
omistajalleen toimittaa ja neuvoo ryövärien piilopaikat. Mutta ukolla
onkin usein asiaa kirkkoon ja hautuumaalle, ja tuskin on sitä ruumista
kylässä haudattu, jota Hiirenhännän näkijä-ukko ei olisi laulattanut.
Ilman tarpeettakin hän sen tekee, taikuriveri vetää ukkoa vainajan
lavan ääreen kuollutta haastattamaan...

— Hyvä se on niin, ja eikö tuo Maijakin tuon niin tajunne, sanoo Alpin
mummokin. Ei näkijäukko kehtaa luhtiin mennä, kun Maija siellä veisaa...

— Hyvä se niin on, vakuuttelevat muutkin.

Pian karkasi väki töilleen kuin tulen hädässä toisiaan tyrkkien,
loisetkin matkoihinsa menivät, mitkä minnekin. Kaksi mummoa jäi vain
pirttiin: Siekkis-Kaisa ja Tynkä-Tiina. Toinen keri lankaa ja toinen
polki rukkia. Vaimojen välillä siinä hommaillessa sukeusi sitten
seuraava haastelu:

— Kaksi täytyy kuolla, jos merkit pitävät. Ei se onnettomuus tuohon
lopu. Kahtena se on aina minulle ilmaantunut, vaikka kuinka olisin
koettanut yhtä ajatella, kaksi aina arpaan ilmaantuu...

— Niin se on minullekin tullut, kahtena tai kaksipäisenä. Väliin sillä
on kaksi päätä, mutta silti yksi ruumis ja ikäänkuin häntä vielä
sivulla...

— Se on siis joku läheinen tai vaikkapa muuten yhteen smaakiin,
joittenkin asiain vuoksi kietoutunut. — Niin se on, jotenkin sinnepäin.
Enhän sitä muuten näin tutkimaan olisi ruvennutkaan, mutta kun sen
silmät auki jäivät. Vanha emäntä koetti itkien niitä kiinni painaa,
silti ne vain auki jäivät...

— Silmät auki jälkeen tulevaa vartoo, sanotaan. Sen vanha emäntäkin
tiesi, ja siksi pelko sydämessä asusti.

— Taisipa asustaa, vaikk'en minä sen menevän luule. Toinen se on joka
menee, joutilaampi ja ehkä kolmaskin, kun hyvin sattuu.

— Kolmas? En minä kolmannen usko menevän...

— Enhän minäkään muuten, mutta kun se häntä siinä taijassa vielä
kummitteli...

— Häntä. Luuletko sitten että minä tässä ehken, kun se Maijakin silloin
niin sekavasti puhui?

— Mitä sitä höperöstä. Eikähän se hänkään niin suorasti sitä sanonut;
mutta sanotaanhan, ettei kahta asiaa, jos ei kolmattakin.

— Pyh minä sanomisista! Kaksi niitä nyt vain menee... muuten yhtä
ja toista semmoista olen arvellut, mutten ole vielä ihan varmuuteen
päässyt. Tietänet sinä miehenkin?

— En, kun naisen. Varrotaanpa vähän aikaa.

— Varrotaan, varrotaan... Mutta se on minulle mies eikä nainen.

Akkain suut menivät tukkoon, sillä ukko tuli siinä samassa pirttiin,
katseli vain silmät sirrallaan uunin päälle ja meni sitten pois. Ja
akat alkoivat heti kuiskailla:

— Mitähän sillä oli asiaa?

— Tunne se ja tiedä.

— Uunin päälle katsoi.

— Vesi-Maijaa katsoi.

— Sillä on hänelläkin se toinenkin aanailu.

— Taitaapa olla toinen hänelläkin.

— Sanotaan senkin Totan Ullan taas talossa kulkeneen.

— Vai Totan Ullankin sanotaan kulkeneen. Kukahan tuon otti ja näki?

— Vesi-Maija itse kuuluu nähneen ja siitä puhuneenkin.

— Vesi-Maija?

— Niin, niin, Vesi-Maija, vaikka näkikin sen ylimaan mieskin.

— Sinäpä sen sanoit, ylimaan mieskin...




KUUDESTOISTA LUKU.


Omituisesti ne asiat vain menivät. Totan Ullan taika tuntui vieläkin
paikkansa pitävän. Se ylimaan matkamieskin oli kotimatkallaan
kaupungista ajanut virmalla hevosellaan suin päin sillalta koskeen
ja hukkunut. Siitä juuri hollista palaava mies toi tiedon. Se toinen
akoista oli siis totta haastellut.

— Kriste Jesu! sanoi Hiljaisen Matin Reeta. Sen täytyi niin mennä...

— Näki Totan Ullan ja kuoli...

Ja vähä väliä kokoontui akkoja kamalan uutisen ajamina Tukalan taloon
emännille surua valittamaan. Siinä he istuivat ympäri kyökkiä itkusta
ja paljosta kahvan juonnista puolitotteroisina.

— Sekin mies, mikä lie ylimaan mies ollut, surman sai... Toista oli
sentään Mikon kuolema, joka oli edeltäpäin aanailtu, monella tavalla...

— Niin, niin, vaikka tule ja sano kenestä oli paremmin aanailtu?

Tätä kaikkea mietiskelivät akat siinä kyökissä kahvia imeskellessään ja
paljon muuta. Esimerkit ympäri kylää ilmi juorusivat, miten miehiä meni
aivan yhtäkkiä kääntymättömällä sydämellä, kuin tulikekäleitä suoraa
päätä manalan kuiluun.

— Niin, niin, myöntelivät akat toisilleen, kumma on aika, kumma on
aika, miehiä kaatuu kuin heinää, kuin karjaa kaatokesänä...

— Niin tekee, semmoinen on aika, sanoi Hiljaisen Matin Reeta,
— yhtäkkiä kuolevat kääntymättömällä sydämellä... Kriste Jesu
siunatkoon!... kuten sekin Saaren Kusti, juuri rahtireisulta kotia
saapui ja pitkälleen sänkyyn pääsi, niin alkoi miehellä sydäntä
kouristaa ja siihen meni, valmistumattomana iankaikkisuuteen
temmattiin... Kaste Jesu siunatkoon!

— Entäs Koistisen Konstu, sanoi Törky-Taava hampaatonta suutaan somasti
lässyttäen. Kymmeneen asti käräjillä lautamiesten penkissä istui
ja neljännestä vaille yksitoista jo oli valmis. Ei siinäkään ollut
pitkältä armonaikaa iäisyyden matkaa tuumailla...

Ja Hiljaisen Matin Reeta sanoi siihen huoaten:

— Kriste Jesu! Niin se ihminen temmataan, niin se ihminen temmataan...

Ja toiset haikailivat:

— Temmataan, temmataan... Herra hyvästi siunatkoon! Taivaan kannen alta
temmataan...

— Aivan niin, aivan niin. Haudan partaalla julmine synteineen
kummittelevat, ja sitten tulee meno tuomiolle... Ihminen temmataan
kesken kaiken...

Oli jo aika myöhäinen, emännätkin jo levolle laittautuivat, ja
seurakunta sai hajaantua. Hiljaisen Matin Reeta ja Purri-Pietakin
raahasivat luisen ruhonsa talosta pois. Mereen laskeva aurinko kultasi
jo pitkän rakennuksen maantien puoleista sivua ja kiilsi koreasti sen
seitsemästä ikkunasta, kun akat mökkeihinsä laahustivat.

       *       *       *       *       *

Vesi-Maija heräsi uunin päällä. Ukko oli komentanut hänet luhdista
iltaruualle ja toimittanut sitten siihen raanujen väliin nukkumaan. Ja
Maija oli siihen hetkiseksi uinahtanut. Nyt hän heräsi ja haukotteli.
Alhaalla pirtissä oli jo hiirenhiljaisuus, mutta ulkoa kuului ääniä.
Korva on öiseen aikaan herkkä; ulkoa kuului naurua ja nuorten
huudahtelua. Joen sillalla oli varmaan nuorta väkeä helatorstain illan
vietossa, — sinne ne vain tukkeutuivat joutoiltoina, vaikka ukko
välistä ilonpitäjät sillalta pois hääti... Sitten vingahti pirtin ovi,
ja joku liikuskeli alhaalla pirtissä. Maija kurkisti alas. Pikku-Jussi
siellä horjahtelevin askelin pyrki sänkyään kohden, ja saavuttuaan
viimein perille rytkähti siihen vaatteet päällä makaamaan. Oli kai
vasta iltayö. Maija kohottautui siihen istualleen. Nuorten tyttöjen
vuoteet olivat vielä tyhjät ja jokunen sänky renkienkin puolella. Oli
juhlailta, nuoret olivat omilla teillään... Maija kiipesi uunilta alas,
hiipi läpi nukkuvan pirtin ovelle ja meni pihamaalle. Joen sillalla
oli enää vain poika ja tyttö veteen katselemassa. Aurinko painui
juuri kauas mereen, ja pihamaa, maantie ja jokiahde olivat kuin taian
lumoamat. Kullankirkkaana hohti sannoitettu maantie, ja joki kuulsi
kuin salin suuri peili mahtavan tummana, tuhansin värein helottavan
rantalepikon reunustamana.

Huomenna siis oli jo perjantai, ja silloin se tulisi sitten lähtö.
Mikko veisi nyt hänet sinne, minne oli luvannut viedä, viimeinkin
veisi... Vesi-Maija katseli valkoista retonkipukuaan, sitä
entisaikaista markkinapukuaan, joka oli jo hieman tuhraantunut.
Hänellä oli vielä toinenkin puku säästössä nuoruuden ajoilta, aivan
kikavalkea hame ja röijy, jotka olivat koskemattomina kymmeniä vuosia
luhdin vinnillä maanneet. Ne olivat kyllä yöpuvun malliin tehdyt,
moninkertaisilla pitseillä ja helmillä koristetut, mutta oli hän
sentään niitä ennenkin päiväseen aikaan pitänyt, vaikkakin oli hivenen
hävettänyt silloin... Nyt hän aikoi pukea sen päälleen, kikavalkoisen
puhtaan puvun... Ja hän meni luhtiin, tervehti niiaten Mikkoa ja
kiipesi yläsillalle. Siellä oli puku entisellä paikallaan vaatearkussa,
ihka puhdas ja vielä eheäkin. Ja myhäillen hän puki sen ylleen.

Mutta kun hän oli juuri pukeutunut ja nosti silmänsä vaatearkusta, jota
paraikaa järjesteli, seisoi Totan Ulla taas siinä loukossa entisellä
paikallaan ja katseli mustilla silmäreijillään häneen. Maijaa tosin
ei pelottanut, mutta omituiselta sentään tuntui tarkkailla taas
tuota vaaleanhallavaa sukutalon asukasten kuoleman ennustajaa. Ja
he seisoivat siinä jonkin aikaa vastatusten toisiinsa tuijotellen.
Siinä se oli Totan Ulla... Eikä Maija tahtonut tällä kertaa päästä
irti kummittelijan lumouksen alta. Nuo mustat silmänreijät laajenivat
siinä silmä silmää vasten tuijotellessa, ja näytti hetkisen siltä,
että niitten sisältä hyvin kaukaa katseli häneen ikäänkuin punaiseen
vivahtavat, julmat silmät, ja kuin paikalleen kiinninaulittuna seisoi
Maija siinä kummittelijan lumoamana... Mutta sitten vapautui hän
lumouksesta. Ulkona jokin rasahti, ja Maija muisti samalla Mikon ja
kiiruhti alas luhtiin.

       *       *       *       *       *

Yläsillalta palattuaan istui Maija sitten tuntikausia
pitsihankituksissaan ruumislavan vieressä tuolilla ja nukahti viimein
siihen Mikon päänpohjiin. Siinä lepäsi kuolonsairas, kokoonkuivettunut
vaimo kyynäspäätään lavaan nojaten ja näki kaunista unta:

Hänen luokseen, aivan lavan viereen, ilmestyy tuossa tuokiossa
kuvankorea mies hohtavassa valkoisessa puvussa, rintamukset ja hihojen
neuleet koristettuna kalleilla kivillä, ja sanoo Maijalle, että
tänään sitten ovat ne Mikon ja Maijan lähtöhäät. Ei muuta kuin syötyä
hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas
tulohäät. Tekee vain kuten on päätetty, niin kaikki käy hyvin, kaikki
käy hyvin. Mikko ei syö sanaansa.

Niin kertoo Maijalle se valkeanhohtavassa puvussa komeileva, kuvankorea
mies ja katselee sitten kauan Mikkoa, ikäänkuin säälien, ja sen kaatiot
ja vyötäröinen nivusista nivusiin ovat kuin kullalla silatut...

Mutta kun Maija on siinä havahtuvinaan ja virsikirjaa ikkunalta
kopeloipi, häviääkin se korea enkeli samassa kuin satukuva, ja
yläsillalta työntyy omituista väkeä alas luhtiin. Totan Ulla siinä taas
väkineen tulee, eikä Vesi-Maija pelkää heitä yhtään, vaikka tunteekin
vainajat heti. Hän seisoo siinä taas silmä silmää vasten homepäisiä
ukkoja ja akkoja katsellen ja hymyilee heille, ja vainajat tuijottavat
häneen mustilla ontoilla silmillään ikäänkuin hyvin kaukaa. Mutta siitä
sivulta kuuluu liikettä ja kuhinaa, ja kun Maija katsahtaa sinne,
niin näkee hän elävän miehen hääräilevän Mikon toisella puolella,
sellaisen pitkäpartaisen umpisilmä-ukon punaisessa paidassaan. Se
puuhaa vain siinä omia puuhiaan päätä ylös nostamatta, pyörittää
kättään myötäpäivää Mikon pään ympäri ja höpisee jotakin kauan aikaa...
Ja vainajat katsovat miehen puuhia, kuin jotakin uutta kummaa; siinä
ryhmittyneenä seisoessaan odottaa kummittelijain joukkio uteliaana
suut auki ammottaen ja silmät syvältä kiiluen... Ruumiin kimpussa
häärivä ukko keskeyttää sitten hetkiseksi työnsä, kohottaa päätään ja
nuuhauttaen samalla sieraimillaan, ikäänkuin ilmaa haistellen, katselee
umpisilmillään vainajia ja sanoo:

— Uhhuh, uhhuh! Tunnenpa jo kuolleitten tulevan...

Vesi-Maijasta on ukko hirmuinen, aivan kuin itse pääpaha, siinä
punaisessa polviin asti ulottuvassa mekossa hääräillessään,
vaaleankellertävä parta rinnoillaan, roikkuen. Hän aikoo ajaa sen heti
pois, mutta ei pääse paikaltaan päkähtämään, on kuin siihen tuoliin
kiinni naulittu.

Ja taas puuhaa ja ponnistelee ukko toimekkaana. Näyttää, kuin aukoisi
hän joitakin ruuveja ruumiin päässä, ja avaa sitten suun, ja niin alkaa
ruumis hymistä. Ja ukko hymisee ja vainajat hymisevät. Sanoja ei erota,
se on vain semmoista moniäänistä hyminää...

Mutta Maija puristaa lujasti virsikirjaa, ja kylmä karsii raihnaista
ruumista, ihan värisyttää... Tämä on jumalatonta menoa, ajattelee hän.
Ja hänestä tuntuu aivan kuin hänkin hymisisi mukana, kuin voima tuohon
vuorottaiseen hyminään kulkisi hänen kauttaan, hänen ruumispahasensa
välityksellä. Se kauhistaa ja vaivaa häntä, ja hän koettaa hakea
virsikirjasta apua, mutta hän ei saa sitä edes auki eikä ääneenkään
pääse, vaikka kuinka ulkomuistista koettaisi veisata. Vuorottainen
hyminä kuuluu vain yhä selvemmin. Hän erottaa jo tarkkaan, miten Mikko
hymisee ja miten vainajat hymisevät. Sitten Maija ikäänkuin herpaantuu;
punamekkoinen mies tarttuu häntä kädestä ja toisella Mikon kädestä, ja
silloin Mikon ääni kuuluu kovemmin. Sanat selvästi erottaa:

    Kuta homehuulet kaipaa,
    turveturvat manan mailta?

Ja vainajat vastaavat haudanhomeisella suullaan, kaameasti honottaen:

    Uutta sielua utura,
    kahta virran poikki viedä.

Mikko on vaiennut, suu on painunut kiinni. Mutta pitkäpartainen,
punamekkoinen ukko pyörittää taas kättään ruumiin pään päällä, avaa sen
huulet, ja kuin maan alta kuuluu hyminä:

    Mikä ilo, teillä ilo,
    lähti tahi lähtemättä?

Ja vainajien kuoro vastaa:

    Tuntematon ilo meille,
    turjotamme vastassanne.

Ruumis ei tahdo taaskaan päästä ääneen, mutta manaajaukko auttaa sitä,
pyörittää kättään myötäpäivää ruumiin pään ympäri ja tarttuu sitten
toisella kädellään Mikon kädestä ja taas toisella kädellään Maijan
kädestä ja se auttaa, ruumis hymisee:

    Työtä eikö teillä muuta.
    Luojan pirtit, laajat pirtit?

Ja vainajien kuoro vastaa:

    Mitä teillä sitä meillä, —
    sielut täältä saattelemme.

Nyt menee Vesi-Maija aivan sekaisin. Hänen on siinä niin paha olla.
Ja taas alkaa tuntua, että ääni tuleekin hänestä eikä vainajista eikä
Mikosta. Se tekee niin pahaa, ihan päätä pyörryttää. Hän puristaa
virsikirjaa rintaansa vasten ja koettaa pysyä erillään kuolleitten
laulannosta. Ja kun oikein virsikirjaa puristaa ja Iasuksen nimeä
huutaa, niin se auttaa, hyminä taukoaa. Mutta punamekkoinen mies
pyörittää kättään, häärii ruumiin ääressä, aukoo kuin ruuveja ruumiin
päässä ja avaa sitten suun. Ruumis alkaa hymistä ja vainajat alkavat
hymistä. Taas tarttuu ukko toisella kädellään Maijan kädestä ja
toisella kädellään Mikon kädestä, ja laulu jatkuu molemmin puolin:

    Minne meitä viette ämmät,
    kunne vaarit saattelette?

    Tuolle puolen sumusaarten,
    kultasaarten tälle puolen.

    Eikö riemu siellä eijaa,
    keskimmäiset jubileeraa?

    Onnellisten riemu ratki.
    Beliaalit jubileeraa.

Nyt painuu ruumiin suu kiinni, ja ukko kiertää kädellään vastapäivää
sen pään ympäri. Laulanto on loppunut.

Kuu paistaa avonaisesta ovesta sisään, paistaa vasten punamekkoisen
ukon naamaa.

Mutta auringon ensimmäisten sädekimppujen tunkeutuessa luhdin ikkunasta
sisään pakenee vainajien joukkio tuulenpauhinalla pois. Vesi-Maijaa
pyörryttää yhä enemmän ja melkein tajuttomana kaatuu hän, virsikirjaa
kovasti rintaansa painaen, siihen lavan viereen suulleen ja kuin unen
läpi kuulee hän vielä ilkeän, pistävän äänen kaihertavan:

    Kuu se kultaomenainen,
    lovitonna ympyräinen,
    täysipulla kellerväinen
    loisti enne myllyn päällä.
    Mutta ruumis kaahittava
    loven puri limpun laitaan,
    puri irvellä ikenin
    loven Luojan limpun laitaan.
    Toki pienen murun mulle,
    kultakannikan korean,
    jätti poika myllyn päälle.
    Kiitos Mikko! Kiitos Mikko!




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Ihmetellen haukottelee väki aamulla herätessään. Mikä ihme siinä on,
ettei Vesi-Maija veisaakaan? Äänekkäästi haukotellaan ja ihmehditään.

— Kun tuolle ei lie tullut jokin onnettomuus, arvelee Sassu-Jussi.

— Mene sen ja tiedä, sanoo Hajaani.

Jopa se makeasti venytyttää ja haukotuttaa, väki ei mieli vuoteistaan
inahtaa, on niin suloista siinä loikoa. Mutta sitten sattuu Turakan
Taava kurkistamaan kelloa.

— Jo kuus! huudahtaa hän.

— Kuus! huudahtaa Hajaanikin ja hyppää kuin paukka ylös. Onpa sitä
tullut nukutuksi, lisää hän.

Pian ovat housut Hajaanin jaloissa, ja hän juoksee sitä kyytiä luhtiin
katsomaan, miten asiat ovat. Siellä makaakin Vesi-Maija suullaan
ruumislavan vieressä, virsikirja lujasti rintaa vasten puserrettuna.
Hajaani hakee siihen heti ukon, ja muu väki seuraa mukana. Vesi-Maija
siinä suullaan makaa, toteavat he. Sitten sitä aletaan lapata ja
hieroa, ja vanha emäntä tuo kuumaa kahvia. Salpautunut henki palautuu
vähitellen loppuun kuluneeseen, sairaaseen ruumiiseen takaisin. Ukko
hakee viinaakin, mutta Maija ei sitä ota. Heti hivenen toinnuttuaan
kömpii hän siihen tuolin lähelle ja pääsee kuin pääseekin omin voimin
istumaan. Siinä hän sitten istuu Mikon päänpohjissa ja yskii, painaa
virsikirjaa rintaansa vasten ja yskii. Hänelle tarjotaan taas lääkettä,
mutta hän ei siitä huoli, totteroisena istuu vain tuolillaan ja sanoo:

— Hullavee! Antakaa minun olla...

Ja hänen annetaan siinä olla. Hän istuukin koko aamupäivän
puhtaanvalkoisessa pitsipuvussaan heltiämättä paikallaan, eikä
kukaan hirveä häntä pois ajaa. Mikon emäntä käy heitä parikin kertaa
katsomassa, ei puhu mitään kummallakaan kertaa, pillahtaa vain itkuun.
Samoin tekevät Mikon lapsetkin. Vanhin tytär seisoo sentään jonkin
aikaa siinä Vesi-Maijan vierellä, pitelee lujasti Maijasta kiinni ja
itkee hänkin. Elekko-kersanttikin siinä käypi luhdin ovella seisomassa,
mutta Maija ei häntä huomaa. Tulee sitten miehiä, jotka ottavat Mikon
siitä lavalta ja panevat arkkuun. Maija istuu silloinkin paikallaan
tuolilla eikä näytä heitä huomaavankaan, niin on omissa mietteissään...

Naiset saavat houkutelluksi viimein Maijan kyökkiin kahville,
kummastakin käsikoukusta taluttaen he hänet sinne vievät. Mutta kun hän
sieltä palaa, ei Mikko olekaan enää luhdissa, vaan pihalla sitä varten
tehdyssä lehtimajassa, mutta tuoli, oikein selkänojatuoli, on pantu
siihen päänpohjiin, ja siihen istuu Maija virsikirjaansa tavailemaan.
Ja hänen siinä istuessaan muistuu mieleen vanha satu, jonka hän on
äidiltään jo pikku tyttönä kuullut. Se on tarina eräästä yksinäisestä
miehestä, joka kerran sattumalta tapasi itse maanalaisen ruhtinaan
maantiellä ajelemassa. Tapaus on seuraava:

Tämä yksinäinen mies, Pikkutakki-Luukas nimeltä, tepastellessaan
kuumana kesäpäivänä maantietä lyhyvine jalkoineen, sattui joten kuten
kompastumaan siihen someroläjän viereen ja loukkasi pientä jalkaansa
hivenen vain, — taisipa taappana siinä kahakassa kirotakin. Ja se kai
se kiroaminen lie vaikuttanut sen, että palasen matkaa kuljettuaan
mies näkee tietä myöten tulevan ikäänkuin vaunujen ja komean herran
vaunuissa.

— Eivätkö ne sitten olleet vaunut ja komea herra? kysyi Maija silloin
tyttönä äidiltä. Ja äiti kertoi, että siinä kuvasteli aivan kuin vaunut
ikään ja korskuvat hevoset vaunujen edessä, ja vaunuissa istuva korskea
herra puhutteli Pikkutakki-Luukasta ja sanoi:

— Tuletko mies rengiksi minulle?

Luukas mietti ja mietti, ei uskaltanut vastaankaan panna, kovin
oli komea ja ylpeä herra. Ja herra pestasi hänet rengikseen,
antoi kolme komeata rahaa pestiksi ja lupasi tulla pian miestä
hakemaan. Pikkutakki-Luukas ei tuntenut rahoja ja meni niitä sitten
kirkkoherralle näyttämään. Ei kirkkoherrakaan niitä tuntenut, komeita
ne vain olivat... Ja jo epäilyttivät kirkonmiestä koko rahat... Mikä
lie ollut koko herra? Hän pani rahat raamatun lehtien väliin. Kun niitä
sitten vähän ajan perästä katsottiin, olikin siellä lehtien välissä
ikäänkuin lastuja vain.

— Ei ole isäntäs oikea mies, sanoi silloin kirkkoherra Luukkaalle.
Milloin se lupasi tulla sinua noutamaan?

— Ensi yönä lupasi tulla, sanoi silloin vavisten Pikkutakki-Luukas.

— Vai jo ensi yönä, sanoi kirkkoherra. Silloin en minä päästä sinua
yksiksesi. Jäähän nyt tänne, kyllä minä sinut varjelen.

Pikkutakki-Luukas jäi pappilaan, ja kun ilta saapui, vei kirkkoherra
hänet kirkkoon. Raamattu otettiin mukaan. Kirkkoherra vei Luukkaan
alttarille ja sanoi:

— Lue tätä raamattua, vaikka kuka tulisi, lue vain tätä, äläkä liiku
täältä minnekään. Älä anna kättäsi yli alttarin aituuksen, vaikka
minä itse tulisin sitä pyytämään. Kukaan muu kuin minä ei pääse tästä
alttarin ovesta sisälle...

Niin sanoi sadun kirkkoherra ja poistui alttarilta ja kirkosta.
Pikkutakki-Luukas jäi alttarille raamattuineen. Siinä kävi sitten yön
päälle miestä jos jonkinmoista mukaansa kiehtomassa, ja kättä ne kaikki
tarjosivat yli alttarin aituuksen. Luukas ei ollut heitä näkevinään,
luki vain raamattua. Ensin tuli se vaunuilla ajeleva, komea herra ja
suuttui silmittömäksi, kun Pikkutakki-Luukas ei rengiksi tullutkaan;
ja sitten tuli jos minkälaista ruikuttajaa, isä- ja äitivainajakin
käyvät kättään alttarin aidan yli ojentelemassa, itkivät surkeasti,
kun ei poika heitä edes tervehtinyt. Viimeksi tuli kirkkoherra itse
ja houkutteli niinkuin muutkin ja tarjosi kättään, mutta Luukas ei
heltynyt, luki vain raamattuaan... Vasta auringon noustua narahtivat
kirkon ovet, kirkkoherra astui sisään ja aukaisi alttarin ovet ja vei
Pikkutakki-Luukkaan pappilaan.

Niin se pelastui Pikkutakki-Luukas pirun kynsistä.

Sellainen oli se vanha tunnettu satu, minkä Maija oli lapsena äidiltään
kuullut.

Ja miten se lie Maijasta tuntunut melkein siltä, että tässä vierellä
lehtimajassa hankituksissaan makaavan Mikonkin oli pitäjän hurskas
rovasti pelastanut jostakin hirveästä paikasta, aivan kuin sadun
kirkkoherra Pikkutakki-Luukkaan. Mikko oli nyt varmasti pelastettu,
valmis menemään Maijan kanssa sinne auringon nousun maahan, josta
rovasti oli kerran saarnassaan puhunut ja jonka Maija oli niin monesti
aamuyöstä nähnyt kirkontapulin takaa. Rovasti käveli arvokkaana,
suorana kuin seiväs siinä lehtimajan lähellä, ja Maijan teki niin mieli
mennä rovastia kiittämään siitä Mikon pelastamisesta, oikein kädestä
pitäen kiittämään. Ja hän menikin, kävellä linkkasi rovastin luo, otti
vanhusta kädestä kiinni ja niijasi syvään ja sanoi:

— Kiitos teille, herra rovasti!

Rovasti hymyili ja kysyi:

— Mistä se Maija kiittelee?

— Siitä että pelastitte Mikon sinne auringon nousun maahan, mihin me
pian menemme.

Rovastin hymy tyrehtyi huulille ja hän katseli ihmeissään lehtimajaan
takaisin linkkaavaa vaimoa, joka oli tuonut hänelle ihan kuin taivaasta
lähetetyn, ihmeellisen uutisen. Hän oli joka yö rukoillut Mikon sielun
puolesta, sillä Mikko oli ollut hänen parhain rippilapsensa, ja sitäkin
Jumalalta tiedustellut:

— Onko lupa, onko lupa siunata itsensä tappaneen hautaa?

Ja nyt tuli vastaus kuin taivaasta tuolta langenneelta naiselta,
ja rovasti päätti siunata Mikon haudan ja puhua vielä suurelle
saattoväelle mieliin pantavia sanoja ihanasta auringon nousun maasta,
jonne hän nyt uskoi Mikko rukan menneen...




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Ukko on saanut houkutelluksi Vesi-Maijan pirttiin syömään. Kovin on
vaimo sairaan näköinen. Pala ei mene alas, vaikka kuinka koettaisi.

— Eikö Maija syökään, vaikka on syömistä jos mistä sortista?
huomautetaan hänelle.

Sitä ei kuule Maija, sillä hän ajattelee vain Mikkoa ja matkaa auringon
nousun maahan ja aamullista untaan...

— — — on lähtöhäät. Ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja
sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas tulohäät...

Maija murentelee leipäänsä siinä pyödän nurkalla, pala ei vain painu
alas.

— Eikö painu pala kurkusta alas? huomautetaan hänelle taas.

Mutta Maija ei kuule huomautusta, eikä hän huomaa sitäkään, että hän
istuu nyt pöydässä muitten mukana eikä syö uunin korvalta, kuten ennen
on syönyt, sillä ajatukset ovat muualla, kokonaan muualla...

Syötyä veisataan virsi, kuten hautajaisissa ja häissä tapa on, ja sen
jälkeen linkuttaa Maija pihalle. Piha on ihmisiä täynnä, ja Maija
käsittää, että nyt on lähtöhetki käsissä.

— — — ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle...

Niin unissa sanottiin.

— Lähtöhäät, sanoo hän emännälle, ja suu menee hymynmareeseen.

— Lähtöhäät, kuuluu kuin kaiku ihmisjoukosta, ja Vesi-Maija hymyilee
yhä enemmän ja alkaa viimein hyvästellä hautajaisväkeä, ensin
talonväkeä ja sitten muita kädestä pitäen. Vanha emäntä ei tahdo antaa
kättä, mutta kun hän viimein antaa, niin itkuun tyrskähtää korskea
emäntä.

— Tuota, tuota... Mitä se nyt Maija? sanoo ukko pyyhkien silmiään
takkinsa hihalla, hyvästelee tässä turhan tautta...

Mutta Vesi-Maija jatkaa vain hyvästelyjään ja antaa renkien nauraa.
Ne ovat aina sellaisia. Ja piiat kääntävät päänsä toisaalle, mutta
antavat sentään kättä, koska on ihmisiä niin paljon katsomassa, suuri
hautajaisyleisö ja pappilan väki. Ja Vesi-Maija hyvästelee kaikkia
ja niijata lepsauttaa jokaiselle niin somasti vanhoilla jaloillaan.
Ruustinnaa ja rovastia hyvästellessään on hän aivan maahan nyykistyä,
niin syvään hän niijaa...

Hänelle hymyillään ja hänelle itketään.

Ja sitten lähtee hän kirkkomäelle Mikkoa odottelemaan.

— Muistahan nyt sitten tulla, sanoo hän vielä Mikolle, joka siinä
valkoisessa puvussaan makaa keskellä pihamaata koreassa arkussa
jäykkänä ja uljaana kuin kuninkaanpoika, mutta räpäyttää sentään
silmiään ja nyökkää päätään Maijalle. Maija katsahtaa vielä solalta
taakseen, ja Mikko huitaisee sieltä koivujen välistä kättään, että
menehän vaan, kyllä minä tulen tässä pian... Se on oikein lehtimajassa
se Mikko siellä hääväen keskellä, hankituksissaan kuin kuninkaanpoika.

Ja Vesi-Maija hyypertää kirkkomäelle. Kovalle se ottaa kävely. On
ruvennut henkeä ahdistamaan ja muutenkin käyntiä hidastaa. Mutta ei
auta, ei auta nyt levähdellä, sillä kirkon portaille pitää pian joutua,
muuten jää kyydistä pois. Tekee niin mieli painua siihen tienviereen
vähäksi aikaa levähtämään, mutta tuntuu siltä, että jos siihen painuu,
niin siihen jää... Ja johan se kirkko onkin lähellä. Aivan tuntuu sydän
rinnasta irtautuvan, niin väsynyt on Vesi-Maija ja hän aivan lyykistyy
siihen kirkon kiviselle portaalle ja läähättää kuin pajan palje...

Ja sitten alkavatkin jo kirkonkellot soida... Hui, miten se kumahtelee
ja humisee! Pieni kello ja iso kello vuorottain: pim, pom, pim, pom...
Oikein se päätä huimaa näin läheltä kuunnellessa...

— Uh, uh, miten maailma pyörii...

Mutta mitä siitä... Tukalan hollitallin takaa näkyy punaista kieppuvan.
Sieltä tulee taas Mikko tulisella ruunalla ajaen, hollitallin takaa
se lähtee ja sillä on saattomiehiäkin. Toisten edellä se ajaa ja
huiskuttaa kädellään. Kas miten huiskuttaa! Se tulee kuin tuulispää,
ja linjaarirattaat ihan ilmassa pyörii... Voi, miten se ajaa ja
huiskuttaa! Nyt se tulee häntä noutamaan... Jo kiertää tapulin ja
kirkon, ja kuin tuulispää tempaa Maijankin mukaan... Huhhei! Nyt sitä
mennään, kirkon ympäri ja yli niityn pimeää korpea kohti... Hyvästi
Tukala ja vanha emäntä, hyvästi ukko ja nuori emäntä! Me mennään pois,
hyvin kauas...

       *       *       *       *       *

Vesi-Maija nyykistyy suulleen kirkonportaille, ja hänet tapaa siinä
hautajaisväki haudalta palattua.

Kaikki ovat kauhusta mykistyneet. Siinä makaa Vesi-Maija kuolleena.
Hajaani oli tullut ensimmäisenä haudalta hevosia asettelemaan, ja
hän se oli Vesi-Maijan siinä huomannut kirkon portailla käppyrässä
makaamassa. Hän oli juossut ensin rovastia hakemaan, ja rovasti oli
sanonut:

— Kuollut se on.

Mikon hauta oli juuri umpeen luotu, ja ihmiset seisoivat nyt
köyristyneinä siinä Vesi-Maijan ruumiin ympärillä mykkinä kuoleman
ankaran, lahjomattoman ajoituksen edessä, miettien kukin kohdastaan,
milloinkahan mahtanee vuoro tulla astua sinne tuntemattomaan
hämäryyteen. Nekin, jotka olivat Vesi-Maijalle ennen naureskelleet,
seisoivat nyt siinä kuin ukkosen satuttamina, äänettöminä
murhepatsaina. Rengit ja piiatkin, joilla usein aina ennen oli
ollut matala aita Maijan päälle, toljottivat nyt silmät punaisina
kirkon portaille nyykistynyttä vaimoa, joka valkoisessa, puhtaassa
pitsipuvussa siinä kuolleena kytjötti. Siinä makasi Vesi-Maija, kuin
Herran enkeli kuoleman salaperäisessä sylissä, johon hän oli äsken
Tukalan pihalta hätäisenä hyvästeltyään kiirehtänyt, ja moni joukosta
kadehti hänen osaansa. Koko hautajaisväki seisoi siinä itkusilmin, ja
vanhalta emännältä pääsi viimein kova parahdus ja hän vaipui pitkälleen
siihen kuolleen viereen, itkien ja voihkien. Kyynel kiilsi ukonkin
silmässä ja siellä täällä tärähteli vanha, jälseä, parrakas leuka
ja lakki kohosi etempänäkin seisojain, kirkon aidan ja kirkkotiellä
olevain miesten silmille. Vielä laskoksissa olevat hikiliinat pyyhkivät
yhtenään silmistä valuvia kyyneleitä ja naisten parvista kuului
tyrskähteleviä ääniä.

Hautuumaan aitaa vasten nojallaan seisoi Elekko-kersantti katsellen
elottomin silmin jonnekin kauas, ja hänen kasvoillaan asusti sanoin
selittämätön suru.

Itse harmaapäinen rovastikin seisoi siinä sanatonna ja tavallista
kalpeampana, sillä vanha tarina Vesi-Maijasta ja Tukalan Mikosta
paljastui taas vuosikymmenien takaa muistojen hämäristä kätköistä
esille uljaana, voimakkaana ja lumoavana. Pari kertaa yritti hän
jotakin sanoa, suukin jo avautui ja hampaantynkien välissä sihahti
jokin epämääräinen sana... Muuta ei kuulunut.

Vesi-Maija oli kuollut, ja hautajaisväellä ei ollut siihen mitään
lisäämistä, ei siinä kirkon portaitten edessä eikä myöhemminkään.
Ihmiset seisoivat vavisten omaa pahuuttaan siinä hymyillen elämästä
poistuneen, langenneen vaimon ruumiin ääressä, tuntien kuoleman herran
sydämiään kouristavan; tolkuttomina ja mykkinä he siinä seisoivat,
yhtä tietämättöminä tulevasta kohtalostaan kuin ruumiin takaa tylsänä
heihin tuijottava, musta kirkon-ukko. Vesi-Maija ja Tukalan Mikko
olivat menneet. Heidän tarinansa oli nyt päättynyt, ja kukaan ei
voinut sitä asiata enää korjata. Ja vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin
puhuivat ihmiset siitä tapahtumasta. Vesi-Maija oli tarkalleen tietänyt
kuolemansa, hän hyvästeli kirkolle lähtiessään koko hautajaisväen, hän
oli jollekin sanonut menevänsä auringon nousun maahan Mikon luo, ja
sitten portaille sykkyrään tuupertunut, autuas ihminen...

Ja vanha rovastikin oli koko sen päivän hautajaistalossa hääriessään
kuin puulla päähän lyötynä. Hän kävi väliin katsomassa Vesi-Maijaa,
joka nyt makasi siinä pihalla lehtimajassa olevalla lavalla,
jossa samaisessa paikassa oli päivemmällä Mikon ruumis maannut;
sitä hän nyt aina väliin kävi katsomassa, otti ukon kanssa pienen
ryypyn peräkamarissa ja saarnasi pirtissä voimallisesti suurelle
hautajaisväelle Jumalan kummallisesta kaitselmuksesta, jonka edessä
syntinen ihminen mykistyi.

Hän puhui ihan peittelemättä Maijan ja Mikon entisestä elämästä,
varoittaen seurakuntalaisia vastaisuudessa estämästä nuoria oikeasta
rakkaudesta... Ja moni itki katkerasti sinä iltapäivänä, eikä vanha
emäntä ja ukko suinkaan vähimmän itkeneet. Mikon ja Maijan rakkautta
kuvasi rovasti kaunopuheisesti, lausuen lopuksi:

— Ja nyt ovat siis Mikko ja Maijakin pois menneet...

Ja hautajaisväki kuunteli häntä hartaudella, sillä jumalinen ja
etevä mies oli rovasti, tohtori ja ritari oikein sekä vanha kuulu
valtiopäivämies. Jäykkä muuten ja peräänantamaton, niin hengellisissä
kuin maallisissakin asioissa.

Kiivas oli nuorempana rovasti ollut, mutta nyt oli jo vanha hänkin, ja
Mikon teko koski häneen kuin oman lapsen kuolema.

       *       *       *       *       *

Neljän päivän perästä ovat taas hautajaiset Tukalassa, pienemmät
vain kuin edelliset. Kaikki talon hevoset ovat tosin kyllä ruumista
saattamassa ja naapuritalon hevonenkin. Ja haudalta tultua juodaan
nisukahvit. Siinä on koolla koko talonväki, naapuritalon isäntä ja
emäntä ja tietysti ruustinna ja rovasti. Ja ukko itse on hieman
humalassa, kuten aina ennenkin, ja horjahteleehan se Hajaani ja
naapuritalon isäntäkin.

       *       *       *       *       *

Mutta hautuumaalle ilmaantuu sitten myöhemmin puuristi ja rautaristi.
Puuristi on Hajaanin tekemä, rautaristi on taas tuotu kaupungista ja
siihen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla:

»Tässä lepää talonisäntä Mikko Tukala...»

Mikkokin on siis kuoltuaan päässyt isännäksi... Pontius Pilatus!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AURINGON NOUSUN MAAHAN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.