Vitsa-Matti : Tosiperäinen kertomus

By Heikki Meriläinen

The Project Gutenberg eBook of Vitsa-Matti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vitsa-Matti
        Tosiperäinen kertomus

Author: Heikki Meriläinen

Release date: July 19, 2025 [eBook #76529]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1904

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VITSA-MATTI ***

language: Finnish




VITSA-MATTI

Tosiperäinen kertomus


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN





Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.




Matti oli rikkaan Penttilän ainoa poika ja senpä tähden olikin Matti
vanhustensa lemmikki, niin että heidän sydämensä olivat vaan Matissa ja
Matissa eikä missään muussa.

Äiti rakasti Mattia vielä enemmän siitäkin syystä että Matti oli
aivan äitinsä näköinen, ihan kuin suustaan syletty. Matti oli äitin
mielestä erinomaisen kauniskin juuri sentähden kun hän oli hänen
näköisensä, jota vastoin Matti ei isän mielestä ollut kaunis kun ei
ollut rahtuistakaan hänen näköisensä ja juolahtipa isälle joskus
mieleen että jos tuo Matti ei liene hänen poikansakaan kun oli syntynyt
ennen vihkimistä. Sitä ajatustaan hän ei koskaan ilmaissut ja kun muita
lapsia ei ollut, niin hyvä se oli Mattikin. Ja mitä suuremmaksi Matti
kasvoi, sitä enemmän isänkin rakkaus kiintyi häneen. Isä kuitenkin
kutsui Mattia Matiksi jo lapsesta lähtien, jota vastaan äiti kutsui
Matuksi vielä vaikka Matti oli jo hyvän joukon kolmannella kymmentä,
josta syystä Matti tunsi aina olevansa hieman likempänä äitiä kuin isää.

Matti oli pienestä pahasta lähtien vähäpuheinen, mutta se, mitä hän
sanoi, oli asiallista. Joskus viskasi hän iloisesti pistävän sanan
siinä niissä ei toinen luullutkaan. Tästä kyllä kävi selville että
Matti oli viisaampi mies kuin uskoi kukaan, joka ei liene osannut hänen
kirkkaista, terävistä silmistään tehdä mitään johtopäätöksiä. Tämän
ohessa, kun vähänkin lienee mieli nyrvähtänyt, oli Matti kuitenkin
hyvin herkkä horjahtamaan synkkämieliseksi, jolloin hän ei puhunut
kenellekään yhtään sanaa ja kirkkaat silmätkin näyttivät ihan sammuneen
näköisiltä. Mutta kun tämäkin luonteen ominaisuus oli äitiltä peritty,
niin se ei äitin mielestä ollut mikään vika ja senpä tähden äiti
osasikin aina käyttäytyä niin että Matti joutui heti hyvälle tuulelle
ja silmät kirkastuivat entiselleen.

Matti oli nyt neljänkolmatta vanha. Oli vuosikausia kulunut siitä,
kun Matissa oli huomattu vähintäkään synkkämielisyyden oiretta ja
työt sujuivat Matin käsissä aivan erinomaisella tavalla. Isä ja äiti
mieltyivät Mattiin vieläkin enemmän, sillä nyt näkivät he varmaan että
Matti ei tyhjän tähden omista leveitä hartioita ja jäsäkkää ruumista,
vaan Matti on kuni luotu vanhemmilleen vanhan päivän varaksi ja kykenee
samoina maksamaan heille mitä he Matin eteen ovat raataneet taloa
hoitaessaan Matin varttuessa mieheksi.

Pienen Kytölän punaposkinen Sohviija oli hänkin ainoa tyttö ja
senpä tähden olikin hänen vuoronsa lähteä isälleen toveriksi
kalanpyyntiretkelle milloin vaan sinne mentiin. Hän oli tottunutkin
taistelemaan avaran Heiluan-järven aaltoja vastaan, niin että Kytölän
Kaaperin ruskea venhe nähtiin kiikkuvan ulapalla aaltojen selässä
silloinkin, kun muut eivät tuulen suuruuden takia kyenneet vesille.

Tämän näki Matin kirkas silmä aina kynnellessään Penttilän pitkiä
vakoja ja sydän sykähteli sitä nähdessä, kun tiesi Sohviijan olevan
siinä venheessä airollisena. Mutta silloin Matti seisautti hevosensa
vaolla, kun näki Kytölän Kaaperin venheen kulkevan rannan alatse ja
Sohviijan airojen notkuvan vieläkin vallan väsymättöminä, vaikka oli
pitkän rupeaman riekkunut myrskyn käsissä.

Monena kesänä tämän nähdessään oli Matin povessa virinnyt ajatus, joka
pakotti Mattia seurustelemaan Sohviijan kanssa ja tuntemaan Sohviijaa
vertaisekseen, vaikkapa Matti tiesi olevansakin suuren Penttilän ainoa
perillinen, jonka tähden aina kirkolla käydessään Matti huomasi monen
tytön silmien välkkyvän häntä vastaan; Matin silmät välkkyivät vaan
Sohviijaan.

Muijat tiesivät jo ihan totissa totena kertoa että Matti on ryhtynyt
kosimaan Sohviijaa ja tämä uutinen teki Matin vanhukset levottomiksi,
ei sentähden ettei Matti saisi kosia, mutta hänen oli kosittava
rikkaampia kuin Sohviija oli.

Matin äiti oli nyt tänä heinäkuun kauniina sunnuntaina levottomampi
kuin koskaan ennen siitä kun Matti oli taas mennyt Kytölään, vaikka hän
oli monella hyvällä sanalla Mattia kieltänyt ollenkaan käymästä siellä.
Ennen ei kuitenkaan Matin äiti ollut Mattia hakenut Kytölästä ja
senpä tähden Matin leveät hartiat kovin hytkähtivätkin säpsähdyksestä
Sohviijan rinnalla Kytölän puodissa istuessa, kun ovella sälähti äitin
tuimasti kajahtava ääni:

— Tule pois sieltä Matti; tule ihan rikeneen!

Matti ei enempää odottanut, pisti vaan Sohviijalle kättä, sanoi että
"sillä puheella" ja lähti äitinsä jälessä astua julpottelemaan kuin
kolmivuotias härkä paimenensa jälkeen.

Tietä käydessään ei äiti kuitenkaan malttanut pitää suutaan kiinni,
vaan hetken puhkettuaan ja ähkettyään sanoi:

— Tosi on vanha sananlasku että usein utuinen äiti tuutii lasta
tuskikseen, vaalii lasta vaivoikseen, kuten minäkin sinua.

— Syytöin minä olen, kuului Matin suusta lyhyt sana ja leveissä
kasvoissa näkyi levollinen tyyneys, joka vielä enemmän suututti äitiä.

— Syytöin sinä! Sinä syytöin, tikasi äiti. Enkö ole sinulle hyvällä
sanalla sanonut että pitää pysyä erillään tuommoisista. Ja etkö tiedä
että isäsi on ankara mies, eikä mielly se tuommoisiin.

— Eihän siihen isän tarvitse mieltyäkkään, kun minä miellyn.

- Sinä miellyt! Aivanko sinulla sitten on täysi tosi? Hyi sentään!

— Vasta Perttulina päätimme lähteä pappilaan kuulutusta ottamaan.

— Kuulutusta... En tiedä mitä sanon....

Oletko sinä ihan hullu tai typerä tai höperö... Kuulutusta ilman minun
ja isän luvatta... Ei suuri sana suuta halkaise.

Matti ei tähän virkannut mitään, levollisena vaan käveli äitinsä
jälessä heinäkuun puolipäivän auringon paahtamaa multaista kangastietä
että kuiva poro vaan tupsahteli Matin leveitten jalkoterien alta, mieli
vaan Sohviijassa ja niissä viidessä viikossa, joitten kuluttua oli
lähdettävä kirkolle ottamaan Sohviijan kanssa aviokuulutusta.

Äiti oli vaitiollessaan miettinyt uuden keinon ja alkoi taas uudestaan:

- Emmehän kiellä sinua naimasta, vaan on mentävä kosimaan vertaisiaan.
Olethan lukenut raamatusta miten Iisakin täytyi ottaa muija omasta
säätykunnastaan.

— Niinpä saikin aika narrin, keskeytti Matti ja silmät kiiltivät
kirkkaampina kuin useinkaan ennen.

Äiti ei sitä ollut kuulevinaan, vaan jatkoi ystävällisemmin:

— Ajatteleppas, Mattu-poikani, miten sinulle on tarjona tyttöjä kuin
heiniä. Oletko ajatellut, mikä on Karppalan Tiina, mikä Koskelan Mallu
ja mikä Rekilän Hinriikka ja...

— Tuppelot ovat tuppeloita, keskeytti Matti tyyneesti.

— Mutta Pirkkolan Tilta, onko sekin tuppelo ja kolme tuhatta on
puhtaita rahoja huoltajan kaapissa; ne eivät ole painon alla.

— Pirkkolan Tilta... Hm! Pirkkolan Tilta. Siihen lehmäänkös minä
vaihtaisin reippaan Sohviijani.

— Voi, voi sentään! alkoi äiti pitkän hetken ääneti oltuaan ja
huokailtuaan. Sinä Mattu-poikani et tiedä minun mieltäni... Pitääkö
minun nyt ajatella joutuvani vanhoina, kunnottomina päivinäni tuon
kerjäläisen, tuon sormipyyhkeitteni syöjän kynnestä katsomaan... Tuo
kurja. Tuhansia kertoja olen maljani pyyhkeet eteensä ojentanut ja
syönyt on makeaan suuhunsa. Tämäkö tulisi nyt minun syöttäjäkseni...
Voi kauhistus ja kuolema!

Tämän sanottuaan puristi äiti ulos katkeran itkun, jolla varsin tahtoi
Matille näyttää miten kamala tämä Matin aije on.

Matti ei siitä kuitenkaan ollut tietääkseenkään, levollisena vaan
käveli äitinsä jälessä kotiin, jossa kolkon viileässä luhdissaan
köllistyi vuoteelleen ja ajatteli katkeamatta äskeistä aijetta
Sohviijan kanssa ja sitä viittä viikkoa, jonka kuluttua lähdetään
pappilaan.

Isä ja äiti päättivät kovuudella käydä Matin kimppuun saadakseen siten
Matin luopumaan aikeestaan ja niinpä huomen-aamuna syntyikin aika
meteli. Isä kiroili ja uhkaili Sohviijan repiä seitsemiksi paloiksi,
jos vaan se vetäisi luunsa näille poroille ja äiti itki ja pauhasi.

Matti tästä ei ollut tietävinään, ikään kun ei olisi mitään tapahtunut,
eikä virkannut sanaakaan.

Matin äänettömyys yhä enemmän suututti isää ja äitiä ja he jatkoivat
pauhaamistaan viikkokausia saadakseen siten Matin kielen liikkeelle
ja kuullakseen, mikä on Matin lopullinen aikomus. Matti kuitenkin
pysyi ääneti, teki vaan työtä entistään hurjemmin, söi ruokansa
hyvällä halulla ja nukkui yönsä levollisena juuri kun ei mitään olisi
tapahtunut; ajatteli vaan väliin että ei yksi kauvan naura eikä yksi
kivi tee jauhoja; lopettavathan ne kun ovat alottaneetkin pauhaamisensa.

Matin toivo ei kuitenkaan toteutunut. Mitä enemmän hän pysyi
äänettömänä sitä vimmatummaksi kävi ukon kiukku. Jopa eräänä iltana,
kun Matti väsyneenä tuli päivän työstä leikkuupellolta, ukko lensi kuin
noidannuoli Matin eteen, polki jalkaa lattiaan, räiskytti kämmeniään
yhteen ja ärjyi:

Jos et heitä sitä Kytölän Sopan kosimista pois, niin minä sinut ajan
pois kotoa etkä saa perintöä et tinaista nappia. Sanotko että heität,
vai joko otan halon tuosta sopelta ja ajan tielle.

Matti ei kuitenkaan virkannut sanaakaan, siirtyi vaan pois ja vaikka
isä teuhasi mukana ja ärjyi ärjymistään, niin Matti vaan siirtyi. Ja
kun ei silläkään päässyt, niin pakeni metsään, josta kierti Kytölään
Sohviijan luokse.

Sohviija oli kuullut Penttilän elämästä ja ikäänkuin kauhistui
nähdessään Matin ja samassa tulvahtivat silmät täyteen uusia kyyneliä,
joitten syytä ei kerinnyt arvatakaan, minkä tähden ne tulivat, olihan
hän monta päivää jo itkenyt.

— Mitä sinä itket? sanoi Matti, hieman hämmästyneenä ja kirkkaat silmät
katselivat läpitunkevammin kuin koskaan ennen.

— Sentähden kun täytyy sinusta erota.

— Erota?... Kuka sen on sanonut, huudahti Matti kesken Sohviijan puheen
ja kasvot menivät jäykiksi.

— En voi mennä elävältä helvettiin... Tässä on tämä sormuksesi,
sanoi Sohviija ja työnsi taskustaan kaivetun kirkkaan sormuksen
Matille, siten saadakseen sen eron toimitetuksi niin pikaisesti kuin
mahdollista, kun se kuitenkin täytyi tehdä.

— Pitäisit kuitenkin muistonani, kuului Matin hyvämielinen sana ja
vaistomaisesti tarttui hän Sohviijaan syliksi.

— Mitäpä tarvitsisimme muistoja, unohtaminen olisi voitto. Eikös niin,
Matti, kuiskasi Sohviija ja kierti hänkin sylensä Matin ympäri.

— Unohda sinä jos voit, en kuitenkaan ota sitä sormusta, virkkoi Matti
särkyneellä äänellä puolen tunnin verran ääneti oltuaan ja kyyneleet
valuivat Matinkin kasvoja pitkin.

Enempää eivät Matti ja Sohviija puhelleet; sylitysten istuen Sohviijan
pienen puodin penkillä itkivät, itkivät kumpikin ihan sydämensä
pohjasta, että Matinkin tukeva ruumis tuntui vapisevan.

Viimein, kun olivat itkeneet itsensä kuiviin, tuntui eroaminen
mahdolliselta ja hiljalleen löyhtyivät Matin käsivarret Sohviijan
ympäriltä siksi kun ne kokonaan raukesivat alas ja Matti Sohviijan
monien kehoitusten perästä saattoi lähteä pois.

Matti ei nyt nukkunut koko yönä. Levottomana kuni tuskassa viehkuroi
hän vuoteellaan ja mitä enemmän yö kului, sitä synkemmäksi kävi
mieli, että päivän valkeneminenkin tuntui pelottavalta. Matti tunsi
nyt Sohviijan menettämisessä menettäneensä kaikki, mitä ikänä hänelle
elämä oli luvannut. Hän noissa tuskissaan ei enää elämältä mitään
muuta toivonut kuin päästäkseen jonkunlaiseen mielen häiriöön, ettei
tarvitsisi tuntea mitään, ei kärsiä mistään, ei ajatella mitään, ei
muistaa mitään, mutta samalla voisi olla rangaistuksena vanhemmilleen
siitä pahasta, mitä hänelle olivat tehneet.

Viikkokauden oli Matti levottomassa tilassa. Ei tiedetty hänen syöneen
eikä nukkuneen, kävellä töllisteli vaan sinne ja tänne, että hetkeäkään
ei nähty hänen olevan yhdessä kohti. Työhön hän ei kumminkaan tarttunut
vaikka häntä hyvällä ja pahalla siihen kehoitettiin.

Tämä suututti ukkoa, kun oli kiintein leikkuuaika ja Matti, paras
leikkuumies, tuli semmoiseksi. Mutta toiselta puolen oli ukolla hyvä
toivo; kun hän näki että Matti ei pahasti riennä enää Kytölään kuten
ennen, niin tiesi hän Matin aikaa voittaen siitä selviävän, samoin kuin
ennenkin, silloin kun hän oli sattunut synkkämielisyyteen horjahtamaan
ja että hyvä siitä kuitenkin lopussa tulee, kunhan edes sillä hinnalla
päästään selviämään Sohviijan pauloista.

Äiti rupesi kumminkin pelkäämään pahaa ja usein otti hän Mattia
olkapäästä kiinni ja sanoi:

— Sinä ainoa lapseni! Miten voit sinä minulle tuottaa tämän surun? Etkö
ymmärrä äidin sydäntä, ja samassa parahti hän kohtikurkkuaan itkemään,
varsin näyttääkseen Matille surunsa syvyyttä, siten nähdäkseen mitä
tämä Mattiin vaikuttaa.

Matti pysyi kuitenkin välinpitämättömänä, kun ei olisi kuullutkaan
äitinsä puhetta eikä itkua ja lähti vaan kävellä törkkäilemään; paksut
huulet vaan hieman liikkuivat ja sammuneet silmät katselivat maahan.

Matti kun ei päässyt siihen toivottuun tilaan ettei tarvitseisi tuntea
mitään ja näki ettei äitinsä monkatuksista tule koskaan loppua, niin
hän tahtoi näyttäytyä todelliseksi hupsuksi, maksoi mitä maksoi.
Niinpä eräänä yönä oli hän hakenut vanhat paikkaiset ja nokiset
roviovaatteensa ja puki ne päälleen. Jalkoihinsa sitoi hän nokiset
tuohivirsut ja päähänsä veti vanhan, kymmeniä vuosia joutilaana
ajelehtaneen näätäreuhka-resun. Luhdin yliseltä löysi hän vanhan,
kovaksi rajettuneen laukun, tukki sen täyteen ryysyjä, vaatteen palasia
ja lankakerän sommeloita, sitoi sitten selkäänsä, kuten ainakin
matkalle lähtevä ja viimeksi veti pitkävartiset koirakintaat käsiinsä.
Näin lähtemäänaikovan näköisenä rupesi Matti Penttilän pirtin penkille
ja jäsentäkään liikuttamatta, lattiaan katsoa tuijottaen istui siinä,
kunnes aamusella ylösnoustuaan Matin isä tuli pirttiin, lähteäkseen
työhön ja toimittaakseen muitakin mukaansa.

Isä ensin kauhistui nähdessään Matin siinä laitoksessa ja seisahtui
keskelle lattiaa. Mutta samassa pisti hänelle vihaksi ja hän ärjäsi:

— Mitä kuvattelet siinä! Kun otan halon tuosta sopelta ja vetelen
lanteillesi, niin tiedät saaneesi, moinen kummittelija. Etkö muista
että olen aikonut ajaa sinut pois kotoa, etkä perintöä saa et tinaista
neulaa, jos et heitä niitä hullutuksia pois ja asetu entisellesi.

Mutta kun Matin silmäkään ei värähtänyt tätä kuullessa ja Matti istui
kuni kylmettynyt ja tuijotti lattiaan, niin isä luuli todellakin Matin
tulleen hupsuksi, eikä kuitenkaan ottanut halkoa, kässi vaan Matin luo
ja nähdäkseen mitä se Mattiin vaikuttaisi, potkasi häntä reiteen ja
ärjäsi taas:

— Kävele työhön ja kävele hyvällä tai...!

Matti tämän potkasemisen saatuaan siirtyi nöyrästi toiseen paikkaan,
ikäänkuin toisen tieltä pois ja istui taas penkille kuten ennenkin,
tuijottaen lattiaan tyynenä, niin kun ei mitään olisi tapahtunut.

Isä ei kuitenkaan uhkauksiaan täyttänyt, puhisten ja pauhaten poistui
vaan ulos mennäkseen työhönsä. Mutta samassa tuli äiti pirttiin ja,
nähtyään Matin niissä tamineissaan, parahti kohtikurkkuaan itkemään ja
huusi:

— Herra Jumala sentään! Sitähän olen pelännyt, että järkensä se
menettää. Kaikkia pitää nähdä!

Samassa kiirehti hän Matin viereen istumaan, tarttui kaksin käsin
kaulaan, hätäili ja reutoi Mattia ja rukoili:

— Matti kulta! Minun ainoa lapseni! Kuule nyt? Jos kipenekään on
sinulla ymmärrystä, niin kuule nyt mitä sanon. Jos kipenekään on
lämmintä verta rinnassasi, niin kuule nyt äitiä! Minä teen sinulle
vaikka mitä hyvää; mitä ikänä osaan, teen minä sinulle, kun tulet
entisellesi... Sano nyt edes yksi sana... Herra Jumala, kun on jäykkä,
ihan kuin kylmettynyt jänis, ihan kuin juurikka! Sano nyt yksi sana,
sano rakas Mattu poikani!

Tätä teki äiti pitkän aikaa. Mutta Matti pysyi jäykkänä, eikä äitinsä
nujuuttaessa rahtustakaan hievahtanut sinne eikä tänne, ei edes
päätäänkään kääntänyt puoleen eikä toiseen, silmiään räväyttämättä
tuijotti vaan raollaan hölmöttävään honkaisen siltapalkin saumaan,
vaikka ei hän siitäkään mitään nähnyt.

Matti istui siinä sijassaan kolme päivää. Ja huolimatta siitä, että
Elokuun helteisten päiväin kuumentamassa pirtissä näätäreuhka päässä
istuessa juoksi hiki roitonaan pitkin kasvoja, että vaatteet kastuivat
rinnoilla, hän vaan istui, eikä värväyttänyt ruumistaan muulloin, kuin
äitinsä ottaessa näätäreuhkaa päästä, jotta Matilla olisi viileämpi.
Silloin Matti kaksin käsin painoi päätään, että näätäreuhka oli kuin
kallion raossa.

Äiti uskoi Matin olevan auttamattomassa tilassa ja lakkaamatta hän nämä
kolme päivää rukoili ja itki Matin vieressä ja lupasi tehdä Matille
mitä vaan osasi, kun Matti vaan tulisi entiselleen.

Matin korvat olivat tämän kaiken aikaa auki kuulemaan, kuuluisiko äitin
lupauksissa saada tuoda Kytölän Sohviija kotiinsa talonsa emännäksi.
Mutta tätä kun ei viimeinkään kuulunut, niin neljäntenä yönä, kun äiti
uupui hetkeksi nukkumaan Matin lähelle penkille, hiipi Matti ulos ja
katosi teille tietämättömille. Aamun tultua ryhdyttiin kylän väen
kanssa hakemaan Mattia, jos hän olisi hirttäynyt tai muuten menettänyt
itsensä. Kun ei kukaan ei likellä eikä kaukana ollut Mattia nähnyt sinä
yönä liikkeellä, niin uskottiin hänen olevan metsässä tai järvessä,
jonka tähden nimismies pakotti kaikki kyläläiset, jokaisen, ken vaan
kynnelle kykeni, hakemaan kadonnutta. Tämä jahti kesti viikkokauden,
mutta kun ei sittenkään Mattia löytynyt, niin täytyi tyytyä siihen.

Matti tahtoi siirtyä vieraalle paikkakunnalle kenenkään tietämättä.
Niinpä hän nyt elokuun kuhjaisena yösydännä kiirehti salolle, jossa ei
sinä vuodenaikana ollut liikkeessä ketään, ei edes metsämiehiäkään,
kun oli kiire leikkuuaika. Tämä asumaton salo ylti sivutse kahden
kirkkokunnan, aina toiseen kuvernöörin lääniin. Tätä saloa Matti
matkusteli ja kipeimpään nälkäänsä pureskeli niitä leipäpalasia,
joita oli laukkuunsa ryökköin sisään tunkenut. Kun hän pääsi toisessa
kuvernöörin läänissä ihmisiin ja tiesi varmaan ett'ei ketään siellä
löytyisi, joka hänen tuntisi, rupesi hän kerjäämään talosta taloon. Ei
kukaan uskonut Matin olevan täysijärkisen; sitä todisti sekin, että kun
Matille joku antoi rahan, otti hän taskustaan lankakerän ja kiepotti
siitä rahan ympärille lankaa niin ihmeellisellä nopeudella, että käsien
liikettä tuskin silmä eroitti. Rahan ympärille kun oli saanut lankaa
niin paljon, ettei enää rahaa näkynyt, otti Matti lakin päästään ja
sitten vasta kiitteli rahan antajaa. Lakkia ei hän pannut päähänsä,
ennenkuin kääntyi selin rahan antajaan, jolloin hän vasta pisti
rahankin taskuunsa ja lähti talosta melkein paeten.





2 LUKU.


Matti viipyi tällä tiellään tasalleen kolme vuotta. Tukkansa oli
kasvanut niin pitkäksi että se puoliselkään yltävänä riippua leuhotti
Matin leveillä hartioilla. Mutta tuuhea parta oli sitä vastaan
kähertynyt leveän leuvan ympärille vanuttuneeksi turpeeksi, niin että
Matin laaja muoto peittyi korvia myöten tuon mustantymperän turjoksen
alle.

Mukavalle tuntui Matista ilmestyä tämmöisenä tattarilaisena
kerjäläisenä, joksi ihmiset häntä itsestään päättelivät, kotinsa
tienoille. Vaikea olikin tuntea Mattia entiseltä näöltä, sillä hän
ei näinä kolmena vuotena ollut ainoatakaan kertaa pessyt itseään,
joten hänen kasvoissaankin pinta kiilteli likaisuudesta kuni öljytty.
Koko olentonsakin oli hän taivuttanut kurjan näköisen kumaraksi, että
täyteläinen laukku killotti hartioilla kuin mäen rinteellä.

Kytölän Sohviijalta oli kuollut isä ja äiti. Ja ettei tarvitseisi
muuttaa majaa, oli Sohviija ottanut miehen elämänsä tueksi ja vietti
nyt ensimmäistä sunnuntaita uudessa avioliitossaan. Tämän oli Mattikin
saanut sattumalta tietää. Sen vuoksi sai hän voittamattoman halun käydä
Kytölässä näkemässä Sohviijaa hänen elämänsä ihanimpina päivinä.

Matti luuli saavansa tuntemattomana käydä Kytölässäkin ja Heinäkuun
kauniina sunnuntaina, tasalleen kolme vuotta siitä kun hän kihlasi
Sohviijan, lähti Matti Kytölään. Sohviijan mies oli kirkossa,
jonkatähden hän nyt oli yksinään kotona ja pöytänsä takana istuessaan
huvikseen oli saarnakirjasta lukemassa päivän saarnaa, mutta oven
auvetessa keskeytti lukunsa ja samassa kasvot hulmahtivat hätäisen
kauhistuneiksi. Suuret tummansiniset silmät kiiristyivät yhteenpäin
puristuneiden kulmain pimentoon, josta läpitunkevasti katsoen
silmäteräset seurasivat vieraan jokaista liikettä siksi, kunnes tämä
oli istunut penkille.

Penkille istuttuaan Matti vilkasi salaisen silmäyksen Sohviijaan. Mutta
auringon kirkkaassa valossa vilahti vieraan silmistä loiste, joka
muistutti Matin katsetta. Tästä selvisi Sohviijalle huomio, että Matin
mukavasti käyrä nenäkin nupotti entisellä paikallaan, vaikkapa sen
hieman pörhöiset sieramet peittyivätkin kähertyneen parran sisään aivan
umpipäähän.

Silloin Sohviija löi käsiään yhteen, hyppäsi seisaalleen ja huudahti:

— Herra ihme! Mattiko tuollaisessa tilassa? Jumala armahtakoon...!
Enhän kumminkaan ole erehtynyt?

— Sinä tunsit... Toivoin ettet tuntisi, sanoi Matti värisevällä äänellä
ja oikaisi itsensä yhtä suoraksi kuin ennenkin sekä siirtyi tarjoomaan
kättä Sohviijalle.

— No ihmettä ja ihmettä! Miten voi ihminen päästä tuollaiseksi? No
kaikkia sentään, jahkaili Sohviija puristaessaan Mattia kädestä ja
katsellessaan häntä silmiin, joista nyt kiilti kolme vuotta kadoksissa
ollut kirkkaus. Mutta kyyneleet kihosivat silmien nurkkiin. Silloinpa
vettyivät Matinkin silmät juuri kun samasta lähteestä ja puheleminen
katkesi siihen kumpaiseltakin. Sohviijalta katosivat sanat, ettei hän
saanut suutaan auki ja Matti ei tahtonutkaan puhua mitään. Sanomattoman
somalle tuntui hänestä niin vaiherikkaan kolmen vuoden perästä itkeä
kyyneliä joita ei kukaan, paitsi Sohviija, saanut irti.

Sohviija sitten, hämmentääkseen tuota salamielistä tilaansa,
hulmahti ulos ja heti palatessaan kantoi leipärovion, voilautasen ja
viilihulikan pöydälle ja käski Mattia syömään.

Syödessään Matti ajatteli Sohviijallekin näyttäytyä mielipuoleksi
ja näyttää siinä syöntinsä tavassa mielipuolen merkkejä, mutta
samassa tunsi asettuvan kuni painon hartioilleen, ettei voinut mitään
ilvennellä, vaan täytyi syödä niinkuin ilmoihmisen. Syömästä päästyään
Matti puristi Sohviijan kättä ja kuiskasi: Tätä en unohda. Sen
sanottuaan poistui hän ja meni rannan töyräälle mäntyjen siimekseen
venymään ja miettimään, pitäisikö kuitenkin pysyä mielipuolena; olisiko
todellakin vahinko Sohviijalta se salata. Mutta vaikka hän kauvankin
mietti, niin aina löi mieleen että Sohviijalle täytyy olla mikä on ja
muille mikä milloinkin tarvitaan. Niin hän mietti ja keloili mäntyjen
viileässä siimeksessä puhallellessa lauhkean Heinäkuun tuulen ja
somalle tuntui olo, somemmalle kuin yhtenäkään hetkenä viimeisten
kolmen vuoden kuluessa, ja näkyi sieltä Matin ryysyinen olento vielä
auringon aletessa mailleen.

Sohviijan mieskin siihen palasi kirkkoretkeltä. Silloin Sohviijan
kehotuksesta kutsuttiin Mattikin pirttiin, jossa Sohviijan mies
kirkkokuulemiaan ja näkemiään parhaallaan kertoi. Niistä kertomuksista
Matti muun muassa kuuli, että oli tänä päivänä haudattu Kankku-Tuomas,
joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli piiskarin virkaa toimittanut.

Tämän kuultuaan Matti punalti päätään, silmät kirkastuivat ja
ihastuneena sanoi hän:

— Jopahan minullekin aukesi virka!

— Hyi! Ottaisitko sen viran? kysyi Sohviija säpsähtäen, sillä salaman
tavalla vihlasi Sohviijan ruumiin läpi, että piiskarin vaimoksiko
olisin joutunut, jos olisin Matin kanssa tullut yhteen.

— Ihan kun luotu.

— Aivanko todella? uudisti Sohviija kysymyksensä tuokion vaiti oltuaan,
ja tuntui kun olisi hänen povestaan karannut se lämmin, säälivä tunne,
mikä hänellä oli ollut tähän saakka Mattia kohtaan.

— Aivan todella, kuului Matin suusta varma vakuutus ja likaisuudesta
kiiltelevissä kasvoissakin kuumotti ihastuksen punastus.

— Mutta mitä ajattelisit Matti silloin kun rupeaisit lyömään ihmistä,
joka voisi olla syyttömästi tuomittu, kuten usein tapahtuu, jos
kertomuksissa lienee perää.

— Ajattelisin olevani ihmiskunnan korkeimpia olentoja. Aniharvoilla on
valta lyödä toista ihmistä, sanoi Matti tyyneesti ja mieluinen hymy
näkyi Matin likaisissa kasvoissa.

Sohviija ei enää rohjennut jatkaa keskustelua Matin kanssa, vaan
kääntyi mieheltään kyselemään muita kirkkosatuja, joka niittenkin
kyseleminen loppui vaikeaan jahkailemiseen kun kuuli että Koppilan
muorille, hänen äitikummilleen, oli tehty kiitos. Muori oli viime
perjantaina äkkiä kuolla pyyskähtänyt kaivotielle.

Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein
käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan
saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes
pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja
Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan
makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.

Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun
Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui
Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.

Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin
täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä
sekä pestyillä kasvoilla.

       *       *       *       *       *

Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne
juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain
mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne
piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat,
sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää
tätä!

Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin
kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan
tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin
virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten
viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan
taloon takaisin.

Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa
valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa
tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen
taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.

Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:

— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin
ansion mukaan.

— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.

— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?

— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina
pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti
ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti
kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti
kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella
puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan
Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä
sanoi:

— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.

Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei
jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei
koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan,
hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä
mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli,
niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi
taas radalleen.

Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja
virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää.
Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka
tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä
miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.

Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan
kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta
joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn,
että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden
Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa.
Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin
virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän
venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku
niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että
nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään
lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen
käytäntöön.

Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen
aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin
päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja
taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.

Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää
voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen
Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja
kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:

— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?

— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen
Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen
tuikeina.

- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo
metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan
rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että
herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä
elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun
hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista,
niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan
selässä.

Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään,
oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti
kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:

— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen
käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.

Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen
tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin
partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa
korkeammalla entistään.

Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se
jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään
saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin
kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta.
Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin
Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat,
jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään
velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.

Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä,
jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan
välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin
mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä
haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten
kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä
käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia
ennen olisi sen jo ansainnut.

Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan
kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että
leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä
ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova
nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä
pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten
nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat
ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan
työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt
ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas
katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo
ensimmäisen iskun saatua.

Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka
kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat,
alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen
huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä,
hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole
suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää
kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä
armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa
kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen
johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja
lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen
kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin
alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella
kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle
mäskiksi hillotusta selästä.

Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään
varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että
nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!

Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha
ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan
aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli
varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset
kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat
povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken
sovittanut...

Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa.
Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan
tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein
useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.




3 LUKU.


Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti
kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi
ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.

Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan
Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa.
Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan
jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen.
Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa
niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet
Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:

— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?

Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta
viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:

— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.

Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta
Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä
sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja
loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.

— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni...? Kukaan
ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija
vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi
Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun
tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui
vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli
saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.

Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä
vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä.
Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:

— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä,
jos olisimme yhdessä.

Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten
piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa
Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen
katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka
lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä
mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.

Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin
miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan
katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:

— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin
etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä
halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi
pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.

Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu.
Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen,
että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun
vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi
koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään
jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään
kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että
Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin
ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.

Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan,
että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten
ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen
hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen
niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä
idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan
ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt
tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä
saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli
siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen
paikastaan, mutta turhaan.

Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi
niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä.
Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa
siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen
varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen
toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei
ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija
oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.

Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä
koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan,
yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli
pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni
isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:

— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi
kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin
hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut.
Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin
tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.

Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan
pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin
perinpohjaista.

Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla
vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut
todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli
ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan
murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin
lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta
odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen
hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä
rukoilemaan.

Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä
tavalla sanoi:

— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen
tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.

Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi
ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö
panttiin? pyörivät suussa.

Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:

— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan
jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos
ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä
navetan alla.

— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti
ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi,
sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.

— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että
tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.

— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina
vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen
sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja
vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele.
Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole
ukisemisessa!

— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti
juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan
tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi
paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että
Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua,
jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa
iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan
Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa
sen velan suorituksen.

Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta
hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko
ruumista.

Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin
asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan
kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:

— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne
tulemaan.

— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se
jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.

— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman
värisi.

— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa
lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta
kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi
liehakoiden.

— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja
katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä
ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.

— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan
silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.

— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.

— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on
uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon,
eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.

— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti
panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.

Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata
Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään,
antoi vaan rauhassa kirjoittaa.

Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja
Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?

— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului
Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.

Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi
rapista.

Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin
kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:

— Pitiköön se olla tämmöinen?

Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:

— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut
yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän
ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia.
Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja.
Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.

- Pannaanko puumerkit?

— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan
puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi
sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.

— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut
Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.

— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde
ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja
oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.

— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni
pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.

— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat
taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui
kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.

— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne
ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli
siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä
kirjaa.

— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne
ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä,
toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että
lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.

— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä,
lisäsi siltavouti.

— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään,
jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin
vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää
siemenittä.

— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija
hiljaisesti.

Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä
kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan,
jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun
paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen
isännälle sanoen:

— Se on siihen asti valmista.

— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi
isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia
seuraamaan perässään kamariinsa.

Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten
kirjojen joukkoon ja porisi:

— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa
kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se
panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni
saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.

— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille
kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree
vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään,
kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun
näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.

Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin
kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole
Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan
ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.

— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään
kaksikymmentä viisi ruplaa... Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla
sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen
Kyytön.

Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen
silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:

— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran
kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.

— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen
pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun
matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin
työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan
kirkasta ryyppyä...




4 LUKU.


Yksi viikko oli enää aikaa pyhä-Perttuliin, jolloin Sohviija luuli
olevan sen määräpäivän, jolloin lehmä oli peruutettava. Ja kipeästi
jylähti nyt Sohviijan sydänalassa, kun ei ollut tiedossa mitään keinoa
sen velan maksuun. Ohrastakaan ei ollut turvaa eikä elämän apua, kun
siemenet eivät itäneetkään kuin muutamia oraita seipäiksi. Sitten
valtasivat nukulaiset ja saviheinät koko kylvön niin että siellä täällä
niitten seassa tuikotti vaan joka vihanta ohran tähkä.

Simulan isännän hokeminen, että Perttulinaikana ovat uudet tuumat,
oli nyt kuitenkin Sohviijan mielessä jonkunmoisena pönkkänä lehmänsä
menettämisen pelkoa vastaan vielä senkin tähden kun Simulan isäntä
nähtävästi oli pettänyt ohransiemenillä joten voi luulla hänen taipuvan
toki odottamaan ja helpottamaankin niitten hintaa. Ehkäpä kohta taas
tulee Mattikin, joka noille mielikuvituksensa luomille lapsipuolilleen
antaa sen rahan, jolla kuitenkin pelastetaan lehmä Simulan isännän
pitimestä.

Mutta arki-Perttuli oli maanantaina ja tänä iltana tuli Simulan isäntä
kahden renkinsä kanssa Kytölään nuorakieppi kädessään, josta Sohviija
arvasi mikä on tekeillä.

Sohviija kauhistui että jokainen jäsen vapisi, eikä kyennyt kysymään
tavallisia kuulumisiakaan vierailta, silmät vaan hätäisesti palkuilivat
sinne ja tänne ja käsiinsä tavotteli yhtä ja toista työtä, siten
hämmentääkseen suurinta kauhistustaan, kun näki että lapsetkin
huomasivat hänen hätämielensä ja tyrmistyneinä katselivat häneen.

Kun Simulan isäntä näki että hänen asiansa arvataan talossa ja
Sohviijan hämmästyminen oli selvänä todistuksena siitä että rahaa ei
ole Sohviijalla, niin ei odottanut kauvemmin, vilkasi vaan muutamia
silmäyksiä talonväkeen ja sävyisästi kysyi:

— Onko se lehmä nyt kotona? Se taitaa olla nyt minun, kun tämä
määräpäivä on jo näin loppuun kulunut eikä ole sen hintaa näkynyt.

— Herra Jumala siunatkoon! Tulevana pyhänähän vasta on Perttuli, sai
Sohviija tuskalla sanotuksi, sillä kurkkuun nousi kummallinen pala,
ettei tahtonut tulla mitenkään ääneen.

— Tänään on arki-Perttuli ja se se pohjan pitää. Minä en
pyhä-Perttulista välitä... Onko lehmä kotona? kuului isännän suusta
jyrkästi kajahtava sana, jonka sanottua isäntä nousi seisaalleen
Kytölän matalassa pirtissä lähteäkseen ulos lehmää katselemaan. Tätä
esimerkkiä seurasivat rengitkin ja alas kumartuen, etteivät orsiin
päätään löisi, lähtivät työntymään isännän jälkeen ulos.

— Mutta katsokaa isäntä tuota ohraa kuinka se on harvaa. Ne siemenet —
vai mikä lienee ollut — änkytti Sohviija kiirehtiessään miesten jälessä
ulos, johon lapsetkin äitiään hameesta pidellen ja hätäisesti katsellen
seurasivat mukana.

— Mitäs se minuun kuuluu! Eihän se ole minun kylvämäni. Olisit kylvänyt
tiheämmäksi, keskeytti isäntä ja työntyi navettaan, josko se Kyyttö on
siellä. Ja siellähän se olikin, pantuna sinne jo yöteloilleen.

Sohviija meni ikäänkuin horroksiin. Ei tuntunut se todelta että
häneltä nyt viedään ainoa lehmä ihan kuin suden suuhun. Vaikka näki
isännän sitovan nuoraa sarviin, niin etsi vaan sanoja mitä sanoisi
tästä mielestään ryöstöhommasta, mutta niitä ei löytynyt. Silmät vaan
pyörivät ympäri navettaa.

Tällä ajalla isäntä sai nuoran Kyytön sarviin ja lähti sitä tuomaan
ulos. Silloin parahti Sohviijalta huutava itku, jonka seasta kuuluivat
sanat:

— Isäntä rakas, elkää viekö meiltä poloisilta ainoata lehmää.
Sanoittehan, että Perttulinaikana ovat toiset tuumat.

— Nämähän ne on ne toiset tuumat, sanoi isäntä pilkallisesti ja alkoi
hartianväestä kiskoa Kyyttöä seuraamaan itseään.

Nämähän ne ovat niitä toisia tuumia, sanoi renkikin ivanhymy
suupielessä ja lyödä ropsautti sinne tänne ryöhyilevää Kyyttöä
lanteille kartanolta otetulla taakkavitsan palasella.

— Nämä ne juuri ovatkin niitä toisia tuumia, lausui vieläkin
ivallisemmasti toinen renki ja käsiään levitellen hälvi hänkin
Kyyttöä isännän jälkeen, joten Kyyttö tunsi olevan pakon seurata
nuorastavetäjää ja alkoi oijeta matkalle, silloin tällöin aina
kuitenkin nujerrellen niskaansa ja poiketen toiseen ja toiseen
tiepuoleen.

Sohviija ei tässä hädässä tiennyt mitä sanoisi, juoksenteli vaan sinne
tänne ja huusi hätäisiä sanoja:

— Isäntä, rakas! Kuulkaahan toki, isäntä rakas, olkaa nyt armollinen!
Kuulkaa, isäntä rakas!

Lapsetkin kun ymmärsivät mikä on tulemassa niin rupesivat
kohtikurkkuaan yhteen ääneen parkumaan ja huutamaan:

— Elkää viekö meidän Kyyttöä, elkää viekö meidän Kyyttöä! Isäntä rakas,
elkää viekö meidän Kyyttöä!

Tästä kaikesta ei isäntä eivätkä rengit olleet tietävinään, pakenevana
ryhmänä vaan kankaan tiellä etenivät illan hämärään josta silloin
tällöin aina kajahti Kyytön haikea ammonta kun se näki tuntemattomain
ihmisten häntä vievän pois kotoa.

Sohviijan lasten itkeminen ei lakannut koko tulevana yönä ja väliin
se aina puhkesi tuskaiseksi parkumiseksikin jonka seasta kuului
kysymyksiä: Milloinka ne tuovat Kyytön pois? Milloinka äiti ne tuovat
Kyytön pois? Sanokaa äiti milloinka ne tuovat Kyytön pois?

Tämä repi äidin sydäntä vieläkin enemmän kun hän ei sittenkään voinut
antaa rauhoittavaa sanaa, jonka ohessa poltti povessa oma tyhmyys kun
ensinkään oli antautunut tuon mainion nylkyrin ja petturin Simulaisen
kanssa tekemisiin. Parempihan olisi ollut pelto kylvämättä kuin
tuommoisilla siemenillä kylvää jossa kaupassa meni henki ja elämä.
Voi tokiinsa! Voi, rakas Jumala taivaassa! huokasi äiti tuskissaan ja
käsiään väännellen epätoivon vallassa.

Ei huomenna eikä vielä toisenakaan päivänä rauhoittunut lasten paremmin
kuin äitin omakaan mieli. Tätä tuskaa vielä ikäänkuin uudisti Simulan
haasta kuuluva Kyytön haikea ammonta, joka usein aina rietautui ihan
henkäjäkseensä ammomaan ikäänkuin uhasta eikö sittenkään kuuluisi
entiselle emännälle.

Tästä syntyi Sohviijan päähän ajatus hakea lehmänsä pois ja niinpä hän
lähtikin Simulan haka-aituusta vainoilemaan, josko näkisi voivansa
päästää lehmän ulos.

Kyytöllä ei ollut paimenta, se oli vaan kahden tuntuvan lehmän kanssa
pantu hakaan muka tutustumaan niihin, mutta Kyyttö oli ikävissään,
kierti vaan hakaa löytääkseen veräjää ja kun oli haa'an ympäriinsä
kiertänyt niin nosti paksuturpaisen päänsä Kytölän puoleiselle aidalle
ja rupesi ammoa rönkymään niin haikeasti kun vaan taisi ja kaiken
voimansa takaa, jotta vatsanpohja aaltoili mukana.

Tähän kiirehti nyt Sohviija ja lappoi muutamia aidaksia pois seipäitten
välistä että syntyi Kyytön mentävä aukko. Huomasi Kyyttökin mikä
on tekeillä. Se mujahti kuni kala ulkopuolelle, jossa nuolemalla
Sohviijan kyynäspäitä osotti kiitollisuuttaan Sohviijalle sillä aikaa
kun Sohviija tukki aitaa entiselle asulleen. Silloin Sohviija Kyyttöä
poskelle taputtaen sanoi: Kyyttö, Kyyttö, lähdetään kotiin, ja lähti
juosta hurottamaan kankaan tietä Kytölään päin. Tämän nähtyään Kyyttö
mörähti iloisesti, nosti häntänsä pystyyn ja lähti Sohviijan jälkeen
laukata mättämään että kangas jytisi.

Kun lapset huomasivat äitinsä ja Kyytön kynttä kantta tulla kahmistavan
kuni tuuliaispään käsissä niin nostivat kätensä pystyyn ja riemuiten
huusivat:

— Tuottepahan äiti Kyytön, tuottepahan äiti Kyytön! Kyyttö kulta!
Kyyttö kulta, että vielä tulit, ja samassa ryhtyivät nyhtämään
vesiheiniä Kyytölle vihkoksi.

Matti, joka oli kuullut lähitienoilla kerjätessään Sohviijan
lehmäjutusta, kiirehti nyt Kytölään ja juuri kun olivat joukolla
saaneet nyhdetyksi Kyytölle vihkon ja poistuivat navetasta kartanolle,
niin näkivät Matin seisovan keskellä kartanoa suurine huopahattuineen,
kerjuusauva ja raippavitsakimppu käsissään ja posket hohtavampina kuin
koskaan ennen tervehtivän talon asukkaita.

Matti kuultuaan asian antoi kaimalleen, pienelle Matille, kymmenen
ruplaa joilla käski Sohviijan mennä peruuttamaan Simulasta Kyytön,
ja ettei mitään pahoja puheita syntyisi Sohviijan ja hänen välillään
kiirehti itse toista tietä Simulaan kuulemaan miten asiat selviävät,
mutta lähtiessään varoitti kiven kovaan että Kyyttöä elä anna
Simulaiselle hyvällä eläkä pahalla. Ja kuoleman tähden elä sano mistä
rahat olet saanut!

Sen sanottuaan Matti katosi metsään ja hetken perästä kun Sohviija
kainosti hiipi Simulan pirttiin Matti maata köllötti siellä
sivupenkillä miessä huoletonna, eikä ollut tietäkseenkään, vaikka jo
ennen Sohviijan tuloa isäntä noitui ja kämmeniään räväytteli sentähden
kun Kytölän Sohviija on hänen lehmänsä varastanut.

Sohviija näki jo pirttiin astuessaan että isäntä on pahalla tuulella.
Sen vuoksi kytistyi hän istumaan ovipenkille niin likelle soppea kun
vaan taisi ja vetäsi päähuiviaankin enemmän kasvoilleen, että hänen
kainoutensa paremmin huomattaisiin, vaikka povessa kyti salainen
rohkeus kun taskussa oli kymmenen ruplaa.

Isännän silmät paloivat kuin tulikekäleet ja kasvot läihkivät
levottomina, eikä hän saanut yhtä sijaa, kävellä taahkaili vaan sinne
tänne avaran pirttinsä mustaksi likautuneella, röykkelöisellä lattialla.

Aikansa siinä taahkailtuaan vihasta puhisten ja Sohviijan silmiin
katsoen isäntä ärjäsi:

— Sinäkö, lunttu, varastit tänäpäivänä minun lehmäni tuosta haasta?

— En pienempääkään ole ikinä varastanut, sitä vähemmän teidän
lehmäänne, kuului Sohviijan tyyni vastaus.

— Kiellätkö! Etkö ole varastanut?

— En.

Silloin polkasi isäntä jalkaansa lattiaan, että kauvan jymisi nokinen
pirtti sen iskun töminästä ja ärjäsi:

— Vaan minun kanssani et pelaudu pitkään! Jos et laita lehmää samalla
kunnialla takaisin, niin kruunun kihlakalut tarttuvat kalvosiisi,
eivätkä olekkaan kaukana.

Sohviijan kasvot punastuivat, mutta samassa kaivoi hän taskustaan
punareunaisen kymmen-ruplasen, ojensi sen isännälle ja sanoi jäykästi:

— Ottakaa tästä niistä ohransiemenistänne niin paljon kun sielunne
sietää, muuta velkaa minulla ei ole.

Isäntä hieman hölmistyi, katsoi kymmen-ruplaseen, että olisi tuokin
saatava, vaan samassa kuitenkin kivahti:

— Ei mitään muuta kuin laita lehmäni takaisin!

— Minulla ei ole teidän lehmäänne. Ottakaa vaan tästä rahasta hinta
niistä ohransiemenistä, toisti Sohviija ja ojennetussa kädessään piti
yhä sitä kymmen-ruplasta.

Isäntä ärjäsi kahta kovemmin että

— Etkö sinä kuule että laita paikalla takaisin se minun lehmäni, tai
lähden nimismiestä hakemaan!

— Tuokaa vaikka seitsemän nimismiestä. Minulla ei ole teidän lehmäänne.
Miksi ette voi ottaa tästä rahasta niitten ohransiementen hintaa? sanoi
Sohviija vapisevalla äänellä.

Isäntä ei sitä enään kuunnellut, kiukuissaan kiroillen meni vaan ulos,
siten varsin näyttääkseen että hän lähtee ihan paikalla hakemaan
nimismiestä.

Sohviija ei tähän muuta tainnut kun mennä kotiinsa ja vaikka koko
ruumista vapisutti pelko Simulaisen uhkauksista, tuntui kuitenkin
suloinen turvallisuus että Matti keksii jonkun keinon, koskapa se
kielsi lehmää antamasta...

Nimismies ei joutanut tänä eikä toissa päivänäkään Simulaisen pyyntöä
täyttämään ja Sohviija luuli Simulaisen uhkaukset jääneen paljaiksi
uhkauksiksi. Mutta lauvantai päivänä, juuri kun parhaallaan Sohviija
oli pirttiään puhdistamassa pyhäksi, ilmestyi Simulainen nimismiehen,
poliisin ja neljän muun miehen kanssa kartanolle ja nähtävästi heillä
oli taloon asiaa.

Tämän huomattuaan huumasi kummallinen voima Sohviijan ruumiin
niin, että ihan lankavyyhtenä olisi lavahtanut alas, jos ei siinä
silmänräpäyksessä olisi päässyt pöytänsä taakse istumaan ja saanut
päätänsä nojata pöytään.

— Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mitä kuitenkin on kaikki tämä,
huokasi Sohviija painaessaan otsaansa pöydän laidalle ristiin
puristettuihin käsiinsä ja jokahinen luun solmu vapisi kuni virrassa.

Hämmästyneet lapsetkin keräytyivät äitin ympärille, nykivät häntä
olkapäistä ja kyselivät:

— Tulitteko kipeäksi, äiti? Tulitteko todellakin äiti kipeäksi...? Mitä
tekisimme, äiti?

— En tiedä itsekkään... Huumasi vaan päätäni... Ehkäpä Jumala asettaa,
kuuluivat Sohviijan heikot sanat ja hän pysyi vaan siinä paikallaan.

Nimismies tunsi hyväksi matkalla hiostuttuaan istahtaa nurmelle
kartanon ulkopuolelle missä Elokuun herttaisen vilpoinen tuuli
silloin tällöin hengähteli ja verkalleen huojutteli toukojen tähkiä.
Tätä esimerkkiä seurasivat toisetkin ja istuivat nekin nurmelle mikä
minnekkin, mutta nimismiestä likimmäksi istui Simulainen, jos tuota
niinkuin tarvitseisi mitä puhella nimismiehen kanssa ennenkuin asiaan
ryhdytään.

Nimismies ei kuitenkaan pitkään aikaan virkannut mitään, pyyhiskeli
vaan nenäliinallaan kasvojaan ja kaulaansa ja väliin katseli vaalean
sinertävälle järvelle, jonka pinnalla siellä täällä näkyi hienosti
lipottelevia värepilkkoja, jotka syntyivät hiljaisen helletuulen
henkäilyistä.

— Todellakin kaunis ilma tänään... Ihmeen kaunis paikka tämä...!
Todella kaunis paikka tämä, ajatteli mielessään nimismies ja tunsi
halun samaa sanoa muittenkin kuuloon, vaan kun tiesi että ne eivät
kuitenkaan ymmärtäisi mikä on kaunista, mikä ei, niin jätti sanomatta;
katseli vaan yhä ulapalle ja samalla tuntui siinä hauskalta viipyä.

Kumminkin muuttuivat nimismiehen kasvot asiallisen näköisiksi. Hän
viittasi poliisia tuomaan laukkunsa josta kaivoi esille paperivihkon,
kynän ja mustepullon. Vielä tuotti hän poliisilla erään seinää vasten
pystyssä olevan laudan-palasen jonka pani sitten nurmella suorana
olevain jalkainsa päälle, levitti sen paperivihkon, kirjoitti siihen
muutamia sanoja ja viittasi poliisin käskemään Sohviijaa paikalle.

Sohviijan kasvot, tullessaan nimismiehen eteen, olivat vaaleat kuni
haavan lastu äsköisen huumauksen tähden ja lisäksi senkin tähden kun
hätäilevät lapset pitelivät häntä hameesta kiinni ja kuiskivat:

— Vievätkö ne Kyytön? Elkää antako, äiti, Kyyttöä! Ettehän anna äiti
Kyyttöä, ettehän? Eihän Matti käskenyt antaa.

Kun kaikki muutkin, paitsi poliisia, istuivat nurmelle ja kun Sohviija
tunsi ruumiinsa vapisevan että oli vaikea seisoa, niin istui hänkin
nimismiehen lähelle, toiselle puolen nimismiehestä kuin Simulainen
ja nykäsi valkeapohjaisen, suurikirjaisen päähuivinsa silmilleen,
ikäänkuin peittääkseen kasvojaan kirkkaalta puolipäivän auringon
paisteelta.

Simulan isännän suuret ruskeat silmät mulkoilivat levottomina.
Väliin ne aina volahtivat nimismieheen, että milloin tuota niinkuin
tarvittaisiin julkista selitystä ja kielen päällä olikin valmiina
tusinoittain sanoja useammasta lajista, mitä vaan tarvittaisiin. Mutta
nimismies kääntyi Sohviijaan ja kohteliaammasti, kuin Simulainen olisi
suonut, sanoi:

— Tämä Simulan isäntä syyttää teitä lehmän varastuksesta. Oletteko
varastanut häneltä lehmän kolme päivää sitten?

— En koskaan, herra nimismies, ole sellaista tehnyt. En neulaakaan ole
ikänäni varastanut, sitä vähemmän lehmää, kuuluivat Sohviijan selvät,
nöyrämieliset sanat jotka tulivat Sohviijalta ikäänkuin itsestään
Sohviijan niitä ajattelematta ja kuului niistä selvä viattomuuden kaiku.

Nimismieskin oli hetken ääneti mutta taas jatkoi:

— Tämä Simulainen sanoo teiltä ostaneensa lehmän ja antaneensa sen
Perttuliin asti teille ruokolle ja Perttulina hakeneensa lehmänsä pois,
mutta te olisitte sen joku päivä sen perästä niin kutsutusta Mäkihaasta
varastanut ja noutanut.

— Niin se oli, eikä mitenkään muuten ja minä tahdon — alkoi isäntä
vihan kiihkossa, vaan nimismies keskeytti hänet kuullakseen Sohviijaa
vieläkin.

— Minä otin tältä, alkoi Sohviija, keväällä puolen tynnyriä
ohransiemeniä, jotka eivät kumminkaan itäneet — näette tuosta ohrasta
minkälaista se on — ja niitten pantiksi annoin Perttuliin asti lehmän,
jos en voisi maksaa. Mutta viikolla, keskiviikko kait se oli, kävin
tälle niistä tarjoomassa rahaa, vaan ei ottanut, ärjyi vaan lehmää. Ja
tässä on tämä kymmenen ruplaa vieläkin, ottakoon tästä sen velkansa
ohransiemenistä.

— No miten se on oikein se asia, sanoi nimismies tikaisten ja kääntyi
Simulaiseen päin, sillä yhäkin kuului Sohviijan sanoista että Sohviija
oli oikeassa, jota vastaan hänellä oli Simulaiseen epäilystä sen
entisten sananalaisuuksien tähden.

— Se lörpöttelee joutavia, siten vaan sotkeakseen asiaa, kivahti
Simulainen. Katsokaa, herra vallesmanni, tätä ruokkokirjaa. Tässä on
kirja joka näyttää miten on asia. Katsokaahan tätä!

Nimismies otti nyt neljäksi taitetun, taskussa rutistuneen ja
inhottavan likaiseksi tuhrautuneen paperin, oikoi sen ja luki siitä
kirjoitusta, luki uudestaankin, mietti välissä ja luki, sillä näkyi
pelkäävän että kirjassa voipi olla vikaa vaikka muoto onkin hyvä.

— Te olette Perttulina vieneet tuon lehmän kotiinne, kuului nimismiehen
umpimielinen sana.

— Niin. Juuri niin kuin kirjassa oli määrätty.

— Oletteko todellakin Simulan Mäkihaasta salaa vienyt tuon lehmän
jonka olette myönyt tälle isännälle ja saaneet pitää Perttuliin asti
ruokolla, sanoi nimismies kääntyen Sohviijaan.

— Johan sanoin että en neulaakaan ole ikänäni varastanut.

— Mutta onkos teillä Kyyttö kotona? keskeytti nimismies ja katsoi
tuikeasti Sohviijan silmiin.

— On, vaan se on minun lehmäni. Se on ollut panttina, vaan tässä on
kymmenen ruplaa siitä velasta.

— Mitä te puhutte enää panttikaupasta. Te olette myönyt sen lehmän
Simulaiselle ja se on hänen, äsähti nimismies puolivihassa ja rupesi
kirjoittamaan.

Kun nimismies oli kaksi sivua kirjoittanut paperiarkkiin, niin kääntyi
hän Simulaiseen päin ja kysyi:

— Voitteko todistaa että tämä Sohviija on varastanut ja salannut sen
teidän ostamanne lehmän?

— Tässä on kaksi todistajaa, sanoi Simulainen ja viittasi kahteen
takanaan nurmella istuvaan renkiin; ne tietävät.

Tämän kuultua renkien sydämet hytkähtivät ja kasvot kävivät
loistaviksi, eikä nimismies kerinnyt edes kysyä kun toinen, isompi
renki alkoi melkeen puoleksi huutaen kertoa:

— Olimme keskiviikkona keskellä päivää, juuri näihin aikoihin päivästä,
leikkuupellolla, ja näimme kun tämä Sohviija tuota kangastietä juoksi
edellä ja Kyyttö pötkyssä-hännin laukata kuosmitti perässä. Menimme
tämän isännän kanssa katsomaan ja näimme että Mäkihaasta, jossa lehmä
oli, oli aita revitty auki, josta lehmä oli päästetty ulos ja panna
köhilöity sitten aita sijalleen.

Sitten hetken perästä tämä Sohviija tuli Simulaan kuten hyväkin vieras
ja kun isäntä kaipasi lehmäänsä niin tämä kirveen silmään kielsi
vieneensä lehmää.

Tämän kuultuaan nimismies vilkasi toiseen renkiin terävän silmäyksen ja
kysyi:

— Oliko se niin?

— Oli. Niin se oli, kuului toisen rengin vastaus.

Nyt nimismiehen kasvot tulistuivat, mutta päätään alaspäin painamalla
koetti hän salata mielensä ilmausta ja rupesi kirjoittamaan.

Nimismies oli nyt kirjoittanut ja kävi miettimään mitä nyt on tehtävä,
kun tiesi Simulaisen pakottavan vangitsemaan Sohviijan. Väliin hän
vilkasi aina niihin puhdaskasvoisiin lapsiin jotka silmät renkaillaan
katselivat vierasten meininkiä, mutta eivät siitä kumminkaan tajunneet
mitään, ja väliin katseli aina rannan tuuheanmatalain petäjäin välistä
näkyvälle järven selälle, joka yhäkin lepäili tyyneenä, vaaleansinisenä
kantena.

Tuokion siinä mietittyään nousi nimismies seisaalleen ja hieman
virallisella tavalla sanoi:

— Tämä toimitus taitaa meiltä loppua... Minä kuitenkin pyydän Sohviijan
lähtemään minua hieman saattamaan. Minulla on teille erityistä asiaa.

Tämä kelpasi Simulaisellekin. Hän arvasi että linnaan se nimismies
passittaa Sohviijan kuitenkin vaikka se lasten tähden noin sanoo.

Ja niinpä nousivat kaikki seisaalleen lähteäkseen pois. Poliisikin
kokosi nimismiehen paperit laukkuun, sitoi sen kielen kiinni ja pani
viilekkeestä kainaloonsa. Sohviijakaan ei toista käskyä odottanut
vaan oli valmis lähtemään nimismiehen mukaan. Mutta lapset kilmasivat
äitistään pitelemään kiinni ja pyytelivät:

— Minäkin lähden, minäkin lähden. Mekin lähdemme! Saammehan, äiti,
lähteä?

Mutta nimismies viittasi merenruokoisella kepillään lapsiin ja sanoi:

— Te ette saa tulla! Pysykää vaan kotona siksi kunnes äitinne tulee.

Tämän kuultua hytkähti jokaisen povessa ajatus että hyväpään tulee.
Mutta Sohviija ei sitä ymmärtänyt muuksi kuin että nimismiehellä on
jotakin sen asian suhteen hänelle sanomista jota ei salli lasten
kuulla. Pyörähti hänkin siis kieltämään lapsia ja kehoitti niitä
pysymään Mirrin luona kotona siksi kun hän tulee; heti hän tuleekin.
Ja niin lapset, jotka olivat usein ennenkin tottuneet jäämään kotiin
äitin kylään lähtiessä, jäivät nytkin tyytyväisinä nököttämään pihalle
ja toisiaan käsistä pidellen yhdessä ryhmässä katsoivat menijöitten
jälkeen, kun nimismies kirkasnappisine takkineen käveli jälkimäisenä
ja äiti hänen rinnallaan kuullakseen mitä nimismiehellä olisi hänelle
sanomista.

Nimismies oli ajatellut taivuttaa Simulaista sovintoon Sohviijan
kanssa, etenkin kun näki että Sohviijalla on kymmenen ruplaa rahaa
ja tiesi Simulaisen mieheksi joka osaa rahan korjata silloin kun se
on tarjona. Hän otti sen vuoksi nyt asiallisen muodon ja ikäänkuin
määräten sanoi:

— Tämä asia on teillä sovittava... Tästä tulee paha asia jos tämä saa
mennä oikeuden käsiin. Ja kun tällä leskellä on rahaakin että kykenee
sovittamaan niin on paras sopia. Sovinnon poski se on sukea. Eikös
niin. Simulainen, vai mitä?

Simulainen oli juuri parhaallaan ajattelemassa sitä miten Sohviija
kerran todistajana ollessaan oli tuottanut hänelle häpeää, vaan
paremmalla se nyt palkitaan, jonka tähden asetti äänensä niin jyrkäksi
kuin vaan taisi ja äsähti:

— Ei puhuta mitään sovinnoista. Minä en kärsi rosvoja. Minä olen nyt
sillä syömmen-nousemalla että minä en kärsi rosvoja. Antaa vaan mennä
asian lain polkuja myöten!

— No — no, isäntä! Mitäs te tämän köyhän lesken selkänahalla teette.
Paljon parempihan on tältä ottaa tuo kymmenen ruplaa.

— Minulla on kymmenruplasia entisiäkin. En ole sen vaivainen, äsähti
taas Simulainen kesken nimismiehen puheen ja räväytti kämmeniään yhteen.

— Lisä ei luotaan tykkää, uudisti yhä nimismies. Jos onkin entisiä,
niin kymmenen ruplaa on kymmenen ruplaa sittenkin. Eikös niin?

— Ei mitään mairituksia. Minä en kärsi rosvoja. Lain polkuja myöten
vaan, sanoi Simulainen jyrkästi, joista sanoista kuului päättävä voima.

— Ettekö millään ehdolla sovi?

— En millään. En kerrassa millään. Minä en kärsi rosvoja, minä olen
rosvoille vihainen.

Tuon viimeisen sanansa sanoi Simulainen niin jyrkällä tavalla, että pää
tärisi mukana, siten saadakseen vastapainoa sille huhulle, joka hänestä
oli liikkeessä ja jonka hän itsekin tiesi, että hän muka suojelisi
varkaita ja varkaitten tavaroita. Tunsipa ensikerran elämässään olevan
tilaisuuden poistaa päältään ihan viskaamalla nämä rosvohuhut.

Nimismiehestä tuntui arvoaan alentavalta ruveta pitemmältä puhumaan
Sohviijan ja Simulaisen välisestä sovinnosta, vaikka tunsikin sääliä
Sohviijaa kohtaan, sillä hän Sohviijan väitöksistä näki ja kuuli että
panttikaupasta on ollut puhe, vaikka kirjat viittasivat olleeksi
todellisen kaupan. Mutta olihan se Sohviijan oma syy että antoi nimensä
semmoiseen kirjaan. Nimismies istui nyt petäjän siimekseen kankaan tien
vierellä ja samaa esimerkkiä seurasivat kaikki muutkin.

Sohviija luuli nyt nimismiehen sanovan hänelle viimeiset sanansa,
joiden kuultua hän pääsee palamaan lastensa luokse kotiin. Hän
istui siis aivan lähelle nimismiestä ja suurilla silmillään katseli
nähtävällä luottavaisuudella häneen. Kun nimismies huomasi tämän
Sohviijan vilpittömän luottavaisuuden häneen, niin kasvonsa värähtivät
salaperäisesti ja pitkän aikaa oli hän ääneti ennenkuin mitään virkkoi,
punoi vaan tummia viiksiään hienoilla hohtavan puhtailla sormillaan,
joista muutamassa oli kaksi vahvaa kultasormusta.

Tuokion perästä hän viittasi poliisin tuomaan laukkunsa, josta otti
kirjoitusneuvonsa käsille ja kirjoitti neljäsosa arkkiin muutamia
sanoja. Laukkunsa kiinni pantuaan antoi hän sen poliisille ja, kääntyen
Sohviijaan, ystävällisesti sanoi:

— Asiain näin ollen te saatte lähteä tämän poliisin mukana kaupunkiin.

— Kaupunkiin?! kuului Sohviijan suusta huudahtava sana joka tuli ihan
itsestään, sillä Sohviija ei ymmärtänyt muuta kuin että pitänee siellä
jonkun syyn tähden käydä. Mutta vaikka hän ei siinä sen pahempaa
uskonut olevan niin kasvot kuitenkin lensivät punaisiksi kuin kekäle
ja silmät pyöristyivät kuni suitsirenkaat, eikä hän kyennyt heti
jatkamaan. Tuokion perästä hän vasta sanoi:

— En mitenkään saata kotona käymättä lähteä. Lapsethan kuolevat
ikävään. Kuulittehan että aijoin vaan teitä vähän matkaa saattamaan,
joten niillä on nyt jo kyllin ikävä minua odottaessa.

— No, eivät ne nyt niin pieniä ole että ikävään kuolevat, huomautti
nimismies ja lisäsi: Kyllä teidän nyt täytyy seurata tätä poliisia!

— Herra Jumala! Mitä minulla on asiaa kaupunkiin? en ymmärrä,
sanoi Sohviija hieman sortuneella äänellä ja kasvoissa näkyi selvä
kauhistuksen ilme.

— No, kyllä poliisi sen teille sanoo siellä kaupungissa. Seuratkaahan
nyt vaan poliisia, sanoi nimismies lohduttavalla äänellä ja nousi
seisaalleen lähteäkseen omaa tietään kotiinsa.

— En kuitenkaan nyt tältä tieltäni lähde, lähden huomenna, kuului
Sohviijan vapiseva ääni ja hän alkoi mennä kotiinsa päin ja samassa
tuntui kuuma veri sähkön voimalla hurahtelevan läpi ruumiin.

Poliisi joka oli jo nimismiehen antaman kirjan pannut povitaskuunsa
tarttui nyt Sohviijan olkapäähän ja vakavasti sanoi:

— Teidän täytyy nyt totella nimismiehen sanaa ja seurata minua, ei
auta muu mikään, ja samassa pyöräytti voimakkaalla kädellään Sohviijan
ympäriinsä.

— Rakas Isä, Jumala taivaassa! huudahti Sohviija ja voimakas itku
puhkesi ulos, sillä nyt ymmärsi hän mikä on tekeillä. Ja itse
tietämättään tulivat itkun seassa sanat:

- Lasteni tähden. — Oi, rakas Jumala taivaassa! Mitä te nyt mi-minusta?
Tässä on tämä kymmenen ruplaa siitä velasta!

— Tämän nähdessään Simulainen päästi ilkeän naurun ja ivallisesti huusi:

— Vai olisi akalla kymmenen ruplaa! Vai kymmenellä ruplalla akka
selvittäisi lehmän varkausjutun!

Samassa Simulaisen rengitkin rähähtivät inhottavaan nauruun, juuri
semmoiseen jonka tiesivät isännälle kelpaavan ja huusivat:

— Nyt akka tietää minkälaisia ovat uudet tuumat, tietää maar
minkälaisia ovat uudet tuumat! Ihan varmaan tietää kaupungista
palatessaan minkälaisia ovat uudet tuumat.

Tämä kaikki, poliisin häntä järkähtämättömästi pakottaessa itseään
seuraamaan, meni Sohviijan läpi niin että hän tuli ikäänkuin
humaltuneeksi. Hän itki vaan, vaikka ei tiennyt mitä itki ja
vaistomaisesti lähti siirtymään sinnepäin mihin tiesi poliisin häntä
pakottavan. Hänestä tuntui melkein lohduttavalta päästä siitä paikasta
pois niin kauvas ettei Simulaisen eikä hänen renkiensä ääni kuuluisi
eikä heitä itseä näkyisi.




5 LUKU.


Matti vartoi läheisissä taloissa tänä päivänä ja piti korvansa ja
silmänsä auki näkemään ja kuulemaan mitä Sohviijalle tapahtuu. Ja kun
kuuli että Sohviija oli vankina viety Lieverin kaupunkiin niin kiirehti
hän heti Kytölään katsomaan ja hyvittämään lapsia.

Matti kun oli sanonut että äiti ei tule ennenkuin kolmen viikon
perästä, niin parahtivat lapset kohtikurkkuaan itkemään, paitsi pieni
Matti, nähdessään toisten hädän, vaistomaisesti kierti kätensä Matin
kaulaan. Ja kun ei muuta osannut sanoa, niin sanoi:

— Milloinka ne ovat ne kolme viikkoa, jolloin äiti tulee leipomaan
meille rieskaa?

— Eikö teillä ole leipää? kysyi Matti kääntyen vanhempiin lapsiin.

— On kolme leipää, vaan niistä jauhoista, mitkä tuolla vakassa ovat,
aikoi äiti tänä päivänä tehdä pyhäksi rieskaa, kuului lasten suusta
surullinen sana.

Samassa näki Matti kun Simulainen talutti Kyyttöä navettakartanon
taitse vievää kujaa kotiinsa päin. Oli löytänyt sen rantahaasta, johon
Sohviija oli sen vienyt päiväksi. Tämän nähtyään Matti siirti selkänsä
akkunan kohtaan etteivät lapset huomaisi Kyytön menoa.

Mattikin tuli tästä näystä puhumattomaksi. Olisi saattanut melkein
itkeä yhdessä lasten kanssa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Matti:

— Elkää kuitenkaan ikävöikö äitiä! kyllä Jumala teistä huolen pitää.
Jumala antaa teille kaikkea mitä vaan tarvitsette.

— Antaako Jumala leipääkin? kuului pienen Matin kysymys, ja itse
ajattelemattaan puristi hän vieläkin lujemmin Mattia kaulasta.

— Antaa. Jumala voi antaa mitä ikinä vaan tarvitsette, kuului Matin
sydämellinen vastaus ja lämpimämmin kuin koskaan ennen silitteli hän
pienen Matin pellavatukkaista päätä.

Vielä useita kertoja pyydettyään lapsia jättämään itkunsa, lähti Matti
Kytölästä ja meni hänkin Lieverin kaupunkiin kuulemaan mihin Sohviija
joutui ja kuultuaan että Sohviija oli joutunut vankeuteen niin kauvaksi
kuin oikeus tutkii asian, meni Matti erääseen ruokakauppaan ostaen
siitä taakan leipiä ja kaksi leiviskää voita. Näitten kanssa palasi hän
elokuun pimeänä yösydämenä Kytölään, jossa lapset kyllikseen itkettyään
olivat nukkuneet sikeimmilleen. Matti ei mennyt Kytölässä pirttiin,
peläten että lapset voisivat häntä säikähtää, kun hän ei milloinkaan
ollut yöllä Kytölässä käynyt. Sitä paitsi tuntui Matista muuten somalta
olla hieman kujeellinen. Sen vuoksi hän ulkoapäin aukaisi pirtin
karsinaseinässä olevan juoksulaudalla tukittavan akkunan ja pujotti
siitä akkunasta sisään paksun leivän, jonka päälle asetti ison tökäleen
voita, laski sen akkunan alla olevalle penkille ja veti juoksulaudan
akkunan suulle kuten oli ollutkin.

Huomenna tuli Matti käymään Kytölässä ja tervehdittyään lapsia otti
taas pienen Matin polvelleen ja kysyi:

— Onko Jumala teille lähettänyt mitään syömistä?

— On. Ette usko, Matti, kun tänä aamuna herättyämme näimme että
penkillä, tässä juuri, oli suuri leipä ja sen päällä aikanen vänkäle
voita, kiirehtivät lapset sanomaan ihastuksissaan ja näyttivät kokonaan
unohtaneen surunsa.

— Johan minä sanoin eilen että kyllä Jumala teistä huolen pitää siksi
kunnes äiti tulee.

— Mistä sillä Jumalalla on voita? Onko sillä lehmiä? kysyi pieni Matti
sormea suussaan pyöritellen ja silmät pyörivät epätietoisina.

— No mitenkäs muuten. On kai sillä lehmiä. Aivanhan se voi oli
samallaista kuin sekin jota äiti Kyytön maidosta kirnusi, keskeytti
Siiri, pientä Mattia vanhempi tyttö.

— On sillä Jumalalla lehmiä, mukautti Matti kun kuuli vanhempain lasten
käsittävän sen seikan siihen tapaan. Jumalanhan ne ovat kaikki lehmät.
Hän antaa niitten vaan olla ihmisillä lainassa.

— Onko se Kyyttökin Jumalan lehmä'? keskeytti pieni Matti.

— On. On se Kyyttökin.

— Onko se Jumala vienyt sen pois, kun se eilen oli kadonnut meidän
ranta-aituuksesta?

— Kyytön on vienyt ranta-aituuksesta paha ihminen, vaan senpä tähden
Jumala teille lähettääkin leipää ja voita.

— Lähettääkö Jumala tulevana yönäkin leivän ja voita?

— Kyllä, jos vaan iltasella nukkumaan ruvetessa rukoilette Jumalaa ja
olette tyytyväiset ja iloiset ettekä ikävöi äitiä.

— Miten me rukoilisimme Jumalaa että se kuulisi?

— Ruvetkaa iltasella nukkumaan ruvetessanne vuoteenne viereen
polvillenne, pankaa kätenne ristiin ja lukekaa Isämeitä ja
Herransiunaus! Osaatteko te ne ulkoa?

— Osaamme. Äiti on meille kaikille ne opettanut, mutta miten se Jumala
sen kuulisi?

— Jumala kun asuu korkealla taivaassa niin se sieltä näkee ja kuulee
kaikkien puutokset.

— Sielläkö sillä on lehmätkin korkealla taivaassa?

- Ei. Johan minä sanoin että Jumala antaa ihmisten pitää niitä lainassa
täällä missä ihmiset asuvatkin.

Nyt huomasi pieni Matti tulleensa kyselemisessään entisille jälilleen,
joten jäi sormeaan suussaan pyöritellen miettimään mitä hän vielä
kyselisi.

Matti, kun näki että kaikki lapset melkein uskoivat samaa mitä pieni
Mattikin, laski pienen Matin pois polveltaan ja lähti ulos, jolta
tieltään hän sanan puhumatta meni kylään.

Leipäsäkkinsä ja voiämpärinsä kätki Matti erääseen niittylatoon,
josta hän samalla tavalla kävi joka yö Kytölän lapsille toimittamassa
annoksensa.

Kylälle lensi huhu että on joku ihminen, joka sillä tavalla on ruvennut
Kytölän lapsia elättämään. Se herätti talojen emännissä erityistä
lämpimyyttä Kytölän lapsiin ja toivat nekin puolestaan mikä mitäkin,
mikä piimää, mikä maitoa, mikä valmisti keittoakin, sillä leipää
ja voita eivät lapset tarvinneet, sen ihmeellisen antajan tuomiset
riittivät siinä suhteessa yllin kyllin.

Matti kuuli salavihkaa että hän sillä teollaan oli saanut kylän emännät
tavallista enemmän kiintymään Kytölän lapsiin. Hän ei siis käynyt
Kytölässä kolmeen viikkoon, välttääkseen kaikkia luuloja. Ja somalle
se Matista tuntui kun ei kukaan voinut arvata että se oli hän, joka
yöllä aina kävi toimittamassa Kytölän pirttiin voita ja leipää. Ja
vaikka Matti nyt nähtiinkin kerjäilevän kotikylällään kauvemmin kuin
koskaan ennen, niin, kun Matti ei koskaan kerjännyt matkaansa leipää
eikä voita, oli mahdotonta uskoakin että se Kytölän lasten ruokkija oli
Matti. Kaikki luulivat vaan Matin vartovan Sohviijaa tuomittavaksi,
päästäkseen ansaitsemaan sen kymmenen ruplaa, ja sen odottamisen takia
viipyvän kylällä.

Kun Matti oli niistä asioista umpimielinen eikä kenellenkään puhunut
sanaakaan, niin monet pelkäsivät Matin Sohviijalle kostavan pahana
päivänä sen, kun Matti oli aikanaan saanut Sohviijalta rukkaset.
Koettivat sen vuoksi aina Matin kuullen puhua Sohviijasta säälien,
saadakseen siten vaikutetuksi Mattiin Sohviijan syyttömyyden tunnetta.
Mutta Matti ei sitä ollut kuulevinaan, tapansa mukaan vaan joka
talossa joka päivä mitteli mukanaan kulettamiaan raippavitsoja, että
olivatko ne niin pitkät kuin niitten lain mukaan piti olla vai olivatko
kuivaneet lyhemmiksi, tai oliko ehkä joku ylimielinen Matin nukkuessa
leikannut ne lyhemmiksi kuten usein sattui, jolloin Matin aina täytyi
lyhyen sijaan laittaa uusi vitsa. Sattuipa usein että vaikka Matti
sitä vitsakimppuaan nukkuessaan säilytteli vieressään ja vaatteeseen
käärittynä, niin huomasi hän herättyään että vitsat olivat kääreen
kanssa leikatut lyhemmiksi. Silloin Matilla oli kiire työ saada ne
laitetuksi uudestaan. Matti lähetteli jyrkkiä katseita niihin joiden
työksi luuli vitsainsa leikkelemisen, mutta ei hän koskaan puhunut
heille sanaakaan, haki vaan metsästä uudet vitsat, laittoi ne kuntoon
ja oli taas levollinen kuten ennenkin...

Välikäräjät oli Sohviijan asian takia määrätty täksi päiväksi ja
oli Sohviija jo tuotu käräjätaloon. Mitään tajuamattoman näköisenä
istui Sohviija käräjätalon pirtin penkillä ja itkusta hämärtyneillä,
kuoppaan painuneilla silmillään katseli helmassaan oleviin käsiinsä,
jotka vankilan karkean sarkanutun väljistä hihoista pujottivat esiin,
eikä huomannut monia säälien katselevia tuttaviaan pirtin molemmilla
puolilla. Koko olento tuntui olevan ihan kuin turta puu. Ei tuntenut
siinä häpeää siitä että oli vankina, ei arkuutta tuomion pelosta.
Ainoa mikä hieman häämötti mielessä oli se ettei toivonut enää
koskaan näkevänsä lapsiaan, vaikkapa noina kolmena viikkona linnassa
ollessaan juuri lastensa tähden oli itkenyt itsensä niin kuivaksi ettei
kyyneltäkään enää tullut esiin.

Syyskuun pilvinen päivä oli kuitenkin kulunut siksi että oikeus oli
jo käräjähuoneessa sijoittunut istumaan. Vanginkulettajan johtamana
astui nyt sisään Sohviija joka seisahtui uunin viereen, nojaten itsensä
kylmältä tuntuvaan uunin rintaan ja polvensa tunsi hän vapisevan.

Harmaahapsinen tuomari, paksuna ja jäykkänä kuni patapölkky,
istui keskellä huonetta seisovan ja kaikenmoisilla kirjoilla ja
paperiluntilla täytetyn pöydän takana, jonka päässä nuori kirjuri
kirjoittaa ratuutti ja väliin aina puhua muritti muutamia sanoja,
joista Sohviija ei tajunnut, loitsuako se oli vai laulua. Mutta nyt
korjasi tuomari kultasankaiset silmälasit paksun-töliskölle nenälleen,
oikasi paksun olentonsa pystymmäksi tavallista ja katsahti huoneen
kaikille suunnille oliko kaikki niinkuin olla piti. Vanki seisoi
uunin vierellä, jonka takana oven puolella seisoivat poliisi ja
vanginkulettaja. Vähän syrjässä taas seisoi nimismies yleisen syyttäjän
sijalla. Toisaalla seisoi Simulaisen kanssa rinnakkain tuomarin
varsinainen apulainen, pitkä kannekirja ja lehmän ruokkokirja sekä
valtakirja käsissään, valmiina Simulaisen puolesta tekemään kannetta.
Kun lautakuntakin istui paikallaan vastapäätä asiallisia, niin tuomari
mitään puhumatta viittasi apulaisensa antamaan paperinsa hänelle.

Tuomarilla oli kauvan palvelleeseen apulaiseensa erinomainen luottamus,
kun tämä koko viitenätoista vuotena, jonka ajan hän oli apulaisen
kanssa ollut yksissä, ei ollut kertaakaan ollut väärältä puolen asiaa
ajamassa. Niinpä tunsi hän nytkin lämpimän löyhäyksen povessaan niitä
kirjoja käsiinsä ottaessaan ja puhtaudesta kimaltelevain silmälasiensa
läpi vilkasi hän suopean silmäyksen apulaiseensa, ikäänkuin olisi
sillä tahtonut sanoa että sinulla on oikein. Sitten hän leimasimellaan
rusautti pari kertaa niihin papereihin ja rupesi ruotsinvoittoisella
kielellään lukea tolittamaan, josta ei Sohviijan mieleen pystynyt
yhtään sanaa.

Tuomari kääntyi sen jälkeen ja vilkasi tuiman katseen Sohviijaan päästä
jalkoihin asti, muutti äänensäkin aivan jyriseväksi ja harmaan napin
laisilla pienillä silmillään läpitunkevan-näköisesti tuijottaen kysyi:

— Oleko sine varastanu iso-Simula lehme?

— En, kuului Sohviijan värisevä sana.

— Ja sine ole varastanu iso-Simula lehme, kuului yhä äkäisempi ääni
tuomarin paksuhuulisesta, melkein pyöreänä törröttävästä suusta ja yhä
tulisempina paloivat syvälle pään sisään uponneet pyöreät silmät.

— En ole varastanut... Oli panttina... Kymmenen ruplaa olisin antanut
— näki sen tämä nimismieskin, sai Sohviija suurella ponnistuksella
sanotuksi, vaan viimeinen sana sortui kurkunperästä kohoavaan
karvaaseen palaan.

Tämän kuultuaan tuomari jyristi kumpaisellakin kantapäällään lattiaan
ja molemmilla nyrkeillään pöytään, jotta tärisi koko rakennus, ja
säksenti että:

— Sine ole varastanu iso-Simula lehme!

Sohviija ei saanut enää suutaan auki sanomaan mitään, vaikka sydämensä
tunsi halkeavan sanomisesta. Se kurkkuun kohonnut pala, ja se ettei
linnassa kolmeen viikkoon oltu annettu kenenkään kanssa puhua yhtään
sanaa, joten koko puhekykykin tuntui kadonneen, salpasi kielen niin
ettei voinut ääntää mitään.

Tuomari toivoi ankaruudellaan voittavansa sen että Sohviija tunnustaisi
rikoksensa ja selittäisi syynsä minkä tähden hän tuli sen tehneeksi,
joten ehkä voisi saada asiansa hieman lievemmäksi. Mutta kun ei
Sohviija sittenkään tunnustanut, niin kääntyi tuomari kantajien puoleen
ja leppoisesti kysyi:

— Onko teillä todistajia?

— On Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi, sanoi tuomarinapulainen, katsoen
pieneen paperilappuun, jota sanoessa tuomarinapulaisen ääni kuului
aivan rauhalliselta ja samalla sulavasti asialliselta.

Esillehuutaja näkyi tietävän itsestään että todistajat ovat huudettavat
sisään; hän siis aukaisi oven ja samalla kuului kaikuva ääni:

— Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi sisään!

Tämän kuultuaan syöksähtivät esillehuutajan edellä Simulaisen kaksi
renkiä sisään, ne samat, jotka olivat Sohviijalta lehmää olleet
hakemassa ja Kytölässä poliisitutkinnossakin. Heidän loistavista
kasvoistaan näkyi jo selvään että he tietävät asiaan jotakin ja
reippaina astuivatkin miehet pöydän ääreen, jossa auki rehottavan
Raamatun lehdille laskivat sormensa.

Ja kun tuomari alkoi lukea: Mine Mikko Pyökeinen, niin Mikko Pyökäinen
sanoi samalla tavalla, ja kun taas kuului tuomarin suusta: Mine
Salomo Kerppi, niin Salomo Kärppi sanoi samalla tavalla ja koko
valansa vannoivat Mikko ja Salomo samalla murteella, ihan kirjaimesta
kirjaimeen, aivan kuin tuomarin suusta kuului. Tämä tuntui tuomarista
vallan somalta. Hän uskoi nyt ilman muistuttamattakin heidän antavan
valalle pyhän arvon, pyhemmän kuin yksikään entisistä todistajista
joita hän oli vannottanut ja jotka eivät, olleet niin puhtaasti
valaansa hänen murteellaan lukeneet. Mikon ja Salomon mielessä olivat
kuitenkin isännän kehoitukset puhumaan niin ja niin ja toiseksi se
lysti päästä näkemään Sohviijaa piiskattavan kun eivät olleet ennen
sattuneet sellaista näkemään. He tahtoivat sen aatteen eteen tehdä
parastaan, joten mieli valaa vannoessa oli Mikolla ja Salomolla
kokonaan siinä ja valan sanat menivät vaistomaisesti sen mukaan kuin
tuomarin sanat kuuluivat.

Tuomari kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin kunnioittavalla tavalla sanoi:
Muistaka vala! ja pyöreillä tuppisilmillään katseli poikia päästä
jalkoihin asti ja alkoi kysellä mitä he tietäisivät.

Mikko ja Salomo olivat todistaneet jokaisen sanan niin tapahtuneeksi
kuin kannekirjaan oli kirjoitettu, jonka tähden tuomarin povessa tuntui
uusi kunnioitus vanhaa palvelijaansa kohtaan, joka oli taas kuten aina
ennenkin oikeaa asiaa ajamassa ja saattamassa pahantekijää ansaittuun
rangaistukseensa. Niinpä hän nyt ystävällisesti nyökäyttikin päätään
apulaiselleen, kun tämä tuomiontekemisajaksi toiseen huoneeseen
poistuessaan melkein kuiskaamalla sanoi:

— Kun on kanne näytetty toteen niin pyydetään vastaajan langettamista
lailliseen edesvastaukseen.

Sohviija ei tästä kaikesta jaksanut käsittää mitään ja heräsi kuin
unestaan, kun poliisi alkoi häntä olkapäästä nykiä lähtemään ulos. Eikä
vielä ulostultuaankaan Sohviija huomannut mitään, vaikka väkijoukossa
kuului miehestä mieheen kulkeva kuiske:

— Huomenna on Matilla työtä, huomenna on Matilla työpäivä. Huomenna
on Matilla kymmenen ruplan päivä. Sohviijan korvissa vaan suhisi,
pyörryttämään mieli päätä ja sydänalassa ellosteli niin ilkeästi että
koko olento tuntui olevan aivan luhistumassa maan tasalle.

Pitkän tuokion perästä aukesi oikeushuoneen ovi, josta ihmisiä rupesi
ihan kilvassa sumppuutumaan sisään niin paljon kuin heitä vaan oli
siinä talossa, että läpi tungoksen täytyi poliisin vetää Sohviijaa
kädestä juuri kuin elukkaa teuraspenkkiin. Rintimäiseksi tuomarin eteen
seisautti poliisi Sohviijan jonka huomattuaan tuomari rupesi lukea
tolkuttamaan:

— Kihlakunnanoikeus on temen asian ottanut tutkittavaks ja nekee toteen
neytetyks, että Sohviija Siira on iso-Simulalta varastanut yhden
lehmen, niin sentehden oikeus tuumitse Sohviija Siiran rautakaulas
kansan edes seisomas yks tunti ja kolmekymmentekaks pari raippoja...
Tyytykö hen tehen peetöksen?

Tätä viimeistä sanaa sanoessaan tuomari katsoi niin tuikeasti
Sohviijaan kun vaan taisi ja paksuhuulinen suu jäi melkein pyöreäksi
odottamaan Sohviijan vastausta. Mutta Sohviija ei huomannut tuomarin
viimeistä sanaa enemmän kuin muitakaan, seisoa tökötti vaan kasvot
tuhostuneen näköisinä ja pöheisillä silmillään katsoi tuomarin yli
näkyvään suurilehtiseen fiikukseen, joka suuresta akkunasta tulevassa
syyskuun auringon valossa mieluisen näköisenä seisoa lemotti. Ei hän
siitäkään kuitenkaan mitään nähnyt, koko ajatus oli juuri kuin sammunut.

Tuomari tämän nähtyään jysäytti kantapäällään lattiaan ja äsähti:

— Tyytykö sine tehe peetökse?

Sohviijan koko ruumis hytkähti ja hän alkoi hätiköiden sommitella:

No olisinhan minä jo silloin sen kymmenen ruplaa... Siitä olen vähän
kuluttanut. Panttinahan se lehmä oli. Eikä kymmenen ruplaa ole vähän
puolesta tynnyristä. Minä olisin sen jo kokonaankin antanut. Näki sen
tämä nimismieskin.

Nyt tulistuivat tuomarin pulleat kasvot ja kumpaisellakin kantapäällään
jyristi hän lattiaan sekä kahdella nyrkillään pöytään ja vihasta
sähisten säksenti:

— Ja mine kysy, tyytykö sine tehe peetökse?

Nyt poliisi kuiskasi Sohviijan korvaan:

— Sano, että tyydyn.

Sohviija kun ei muutakaan osannut sanoa niin sanoi, että tyydyn,
vaikkapa ei rahtuistakaan tiennyt mitä se merkitsi. Hyvälle kuitenkin
tuntui, kun sen sanan sanottuaan sai palata siitä tukahduttavasta
tungoksesta ulos, jossa henkeen löyhähti mieluinen raitis ilma.




6 LUKU.


Kun nyt oikeuden pöytäkirjoihin oli saatu merkityksi että Sohviija
tyytyy päätökseen eikä aijo valittaa sen yli hovioikeuteen, niin
jäi nimismiehen toimeksi saattaa päätös täytäntöön. Sohviijaa ei
enää vietykään Lieverin kaupungin vankilaan, vaan sai hän jäädä
vanginkuljettajan huostaan siksi kunnes nimismies toimittaa hänet
kerrassaan irti.

Nimismies kutsui nyt Matin puheilleen. Matti tuli kuten ennenkin,
mutta ylpeämmän näköisenä kuin ennen, eikä ollut virkapukunsa päällään
kuten ennen. Sentähden nimismies tekeytyi iloiselle tuulelle ja Mattia
tervehtiessään jo huudahtaen sanoi:

— No, nythän meillä on taas yhteinen toimi suoritettavana. Se Kytölän
leski tuomittiin saamaan ei vähemmän kuin kolmekymmentäkaksi paria
raippoja.

— Tuomitkaa vaan, mutta, minä en lyö syytöntä, sanoi Matti ja keikautti
päätään vielä merkiksi että hän ei ole tyytyväinen siihen päätökseen.

— No — mutta se kun on tuomittu niin meidän täytyy —

— Tuomitkoot, mitä tuomitsevat, mutta minä en lyö syytöntä, kuului
Matin suusta yhä jäykempi sana, jonka sanottuaan Matti nipisti paksut
huulensakin visumpaan kiinni, siten näyttääkseen että ei tule enempää.

— Se on juuri se että Sohviija on tuomittu ja tuomio täytyy meidän
virkamme puolesta panna täytäntöön; me olemme virkamiehiä, eikö niin
Matti?

— Ne ovat muut, jotka lukevat lakia ja tuomitsevat, vaan se olen minä,
joka lain panen täytäntöön. Minä olen lain loppu ja sentähden minä
korkeimpana lain haltijana en lyö syytöntä.

Matin viimeisissä sanoissa nimismies kuuli niin jyrisevän painon että
hän tunsi olevan mahdotonta suorilla sanoilla saada Mattia taipumaan.
Hän jäi sentähden miettimään hetkeksi.

Nimismies tiesi että paikkakunnalla tuskin löytyisi miestä joka
rupeaisi Sohviijaa ruoskimaan, paitsi jotakin Simulaisen käskyläistä.
Mutta kun Simulaisen käskyläisten käsiin ei nimismies tahtonut
Sohviijaa panna niin kävi hän yhä Mattia taivuttelemaan.

— Mutta nyt, alkoi nimismies, on se ikävintä kun Matti on ollut
kymmenen vuotta tässä virassa ja toimittanut tehtävänsä niin hyvin
ettei kukaan paremmin, sen tietää Keisarikin, eikä Matti ole tästä
saanut mitään palkintoa. Niinpä onkin viimeisten tietojen mukaan
Keisari Matille, korkeimmalle lain haltijalle, päättänyt annettavaksi
kymmenen vuoden kiitettävästä palveluksesta kunniamerkin, ihan
ensimäisen luokan kunniamerkin, joka on aina kaulassa kannettava.
Arvaan että se on jo tulossa ja saapuu minulle huomenaamuna tulevassa
postissa sinulle annettavaksi. Vaan nyt jos tässä viime tingassa
Matti ei taipuisi toimittamaan virkatehtäväänsä niin minä en voisi,
enkä saisikaan, antaa sitä Matille. Tämä olisi minustakin sangen
ikävä, jos nyt Matin täytyisi jäädä ilman sitä, kun kymmenen vuoden
palvelemisellaan on sen hyvin ansainnut.

— Oli mitä oli vaan minä en lyö syytöntä, sanoi Matti yhä jyrkemmällä
tavalla ja päällään nyökytti jokaisen sanansa mukaan.

Nimismies oli kauvan ääneti, mutta viimein sanoi hän hyvin
ystävällisesti:

— No — mutta tulehan huomisaamuna tänne puettuna virkapukuusi, niin
voimme kiinnittää sen postissa tulevan, juuri itsensä Keisarin antaman
ensimäisen luokan kunniamerkin Matin kaulaan. Olen varma että Matti
tulee mieltymään siihen ja alottaa toisen kymmenen-vuoden palveluksen
yhtä suurella uskollisuudella kun tämän edellisenkin, ja uskonpa että
Matti saa silloin ritarimerkin, jommoista eivät saa muut kuin kaikkein
korkeimmat, kaiken ikänsä keisarin henkivartiaväessä palvelleet
kenraalit.

Matti seisoi nyt kauvan ääneti, puoleksi kiinni puristetuin silmin
katsoen kuvikkaaseen akkunan uutimeen ja partaisista kasvoista näkyi
että ajatukset hapuilivat sitä tai tätä. Viimein hän kuitenkin sanaa
puhumatta lähti ulos ja sille tielle katosi.

Nimismies uskoi kumminkin Matin huomisaamuna tulevan ja niinpä hän
Matin lähdettyä meni sepän pajaan, jossa sepän kanssa yhdessä keksien
valmistivat paksusta kuparipellistä noin korttelia yli laajan, pyöreän,
kirkkaaksi ja sileäksi tahkotun lotikan, johon lyötiin monenmoisia
merkkiä ja laitettiin kirkkaaksi hiotusta kuparilangasta tehtyihin,
suurisilmukkaisiin vitjoihin. Näillä oli lotikka sidottava kaulaan niin
että se tulisi riippumaan rinnalla.

Koko viime yötienoon oli Matti miettinyt miten pääsisi kiertymään,
virkaansa menettämättä, ettei tarvitseisi ruveta Sohviijaa ruoskimaan,
mutta asia ei kuitenkaan selvinnyt sen selvemmäksi.

Vaan huomenaamuna tuli Matti nimismiehen asuntoon täydessä
virkapuvussaan, puhdaskasvoisena ja vitsakimppu kädessään, kuten
ennenkin asiaan lähtiessä.

Nimismies, nähdessään Matin, ihastuneena huudahti:

— No nyt! Johan se Matti taas on entinen Matti. Mutta katsokaas
minkälainen kuitenkin tuli postissa kuten ennustin. Katsoppas tätä!
Tämänlaista ei ole kuin kolmella miehellä tässä valtakunnassa ja tämän
saat nyt ihan paikalla kaulaasi, jos lupaudut lähtemään Sohviijan
ruoskimiseen, ilman et tulisi sitä saamaan koskaan.

Matin koko ruumis hytkähti nähdessään sen lotikan ja suu sievässä
mytyssä katseli hän lotikkaa ja ajatteli miten tuo sentään on sopiva
uudeksi hupsunmerkiksi, se voi kerjätessä tuottaa suuriakin. Samalla
mietti hän että jos hän ei hiljankaan taipuisi Sohviijan ruoskimiseen,
johon ne sitten saisivat ehkä jonkun Simulaisen kätyrin, niin lopulta
Sohviija joutuisi suden suusta karhun kitaan. Nyt Matti punalti päätään
ja sanoi:

— No, kun saanen tehdä sen ruoskimisen niinkuin minä tahdon ja saanen
tämän jo sinne lähtiessäni kaulaani, niin samapa tuo lienee.

— Mitenkäs muuten! huudahti nimismies. Enhän koskaan ole Mattia
neuvonut virkansa työssä ja ainahan Matti on tehnyt työnsä ihan
juuri niinkuin tehdä on pitänyt. Kuinkas minä nytkään tulisin ja
tahtoisinkaan tulla neuvomaan... No nyt se pannaan kaulaan... Kas
tässä... No, nyt se on Matti juuri sellaisessa hankkeessa kuin olen
toivonut kerran näkeväni — oi ihme... Tuleppas tänne ison kuvastimen
ääreen katsomaan kuvaasi, miten erinomaista on nähdä virkanutun päällä
tuommoiset kultaketjut ja entäs tää kultainen kelles? Siinä ei ole
kultaa säästetty. Koitappas itsekin. Ja tuo merkkien paljous, mitä he
sitten lienevätkin, niitä ei ymmärrä meikäläiset, mutta kyllä niillä
on merkityksensä siellä heidän kirjoissaan, niissä keisarin omissa
kirjoissa.

Matti kun tunsi että nimismies pitää häntä kerrassaan niin hupsuna
ettei hän ymmärrä sitä lotikkaa, mikä se on, niin varsin heittäytyi
näyttämään että hän todella onkin niin hupsu. Hän katseli itseään
nimismiehen suuren kuvastimen edessä, josta näki koko kuvansa, suki
siinä partaansa, laitteli sitä ja hymyillen aina näpissään nosti sitä
kaulassaan riippuvaa vaskilotikkaa ja hymähti:

— Niin se on että muut miehet ne lukevat lakia vaan minä sen panen
käytäntöön.

Väliin aina Matti kävellä roikkaili nimismiehen salin lattialla ja
sormellaan hiljalleen koputti siihen lotikkaan ja silloin tällöin aina
hymähti:

— Ne ovat muut miehet ne jotka lukevat lakia, vaan minä olen se mies
joka panen sen käytäntöön...

Rangaistuspaikalle tultuaan luuli Matti saavansa niillä tamineillaan
ihmetyttää suurta kansan joukkoa, mutta siellä ei kuitenkaan ollut
muita asiaan kuulumattomia kuin Simulan rengit Mikko ja Salomo, jotka
isännältään saivat luvan mennä sinne katsomaan, kun hyvästi todistivat.
Matti ei siitä kumminkaan välittänyt, oliko paljon tahi vähän
näkijöitä, virallisesti takakeikkana vaan käveli vitsakimppu kainalossa
sen hirsipuun vaiheella, jonka juuressa Sohviija rautapanta kaulassa
vaaleana seisoi ja väliin korotti sameat silmänsä korkeuteen ja huulet
liikkuivat...

Nyt oli kuitenkin Sohviijan rautakaulassa seisomistunti loppuun
kulunut. Silloin sidottiin nuorat Sohviijan kalvosiin, riistettiin
vaatteet että paljas selkä tuli näkyviin ja samassa kiskastiin nuorilla
ylös maasta. Silloin Sohviijan suusta kuului sydäntä vihlaiseva
parahdus:

— Herra, taivaan Jumala, ota jo henkeni! Rakas Jeesus, ota henkeni,
ja Sohviija painoi päänsä olkapäähänsä, toivossa saada nukkua
ijankaikkisuusuneen ennenkuin saa tuntea yhtään piiskan huimausta.

Matti seisoi nyt levällä-jaloin paikallaan ja vitsapari kourassaan
odotti nimismiehen määräystä sekä oli valmis sitä tottelemaan.

Matti hujautti nyt kädellään vihaisemmin kuin tavallisesti, mutta
vitsat putosivatkin Matin kädestä maahan, eikä yksikään niistä koskenut
Sohviijaan.

Silloin nimismies punalti päätään ja huudahti:

— Noo — Matti! Ei sillä lailla!

Matti oikasi itsensä ryhdikkäämmäksi kuin koskaan ennen eläessään,
siirtyi sitten nimismiehen eteen ja sormellaan koputtaen siihen
kaulassaan riippuvaan vaskilotikkaan sanoi:

— Minua ei saa opettaa! Minä olen se joka panen lain käytäntöön enkä
lyö syytöntä.

— Pitää edes vähän lyödä, kuului nimismiehen pyytelevä sana ja kun
laissa määrätty väliaika oli loppuun kulunut, niin pitemmittä puheitta
täytyi määrätä toinen isku, mutta Matti teki sen samalla tavalla.

Nimismies äsähti kiivaammin että ei sillä lailla. Mutta Matti poikasi
suurella jalallaan multaiseen tantereeseen, että kauvas ympärille
pölähti kuiva poro ja yhä kiivaammin sormellaan koputtaen siihen
vaskilotikkaan äsähti:

— Se olen minä joka lain panen käytäntöön enkä lyö syytöntä!

Nimismiehen kasvoissa näkyi tuskainen ilme. Hän näki että Matista ei
lähde enempää ja kun paikalla ei ollut miestä jonka siinä minuutissa
olisi voinut saada Matin sijassa toimittamaan työn ja kun ei saanut
rangaistavaa viivyttää puussa kauvemmin kuin laissa oli määrätty eikä
laskea, jos se ei toimettomaksi ja kuolemankieliin pyörtyisi, niin
täytyi taas määrätä uusi isku, vaan Matti teki samalla tavalla.

Nimismies näki nyt parhaaksi antaa Matin tehdä, miten tahtoi ja somalle
se hänestä salaisesti tuntui, kun Matti oli miettinyt sellaisen
kepposen — jos ei vaan olisi näkemässä ollut noita Simulaisen renkiä.
Mutta näkiväthän ne että hän teki voitavansa ja että koko juoni on
Matin syy. Hän antoi siis piiskuun mennä niinkuin Matti tahtoi, joten
Sohviijan selkään ei yksikään vitsa hipaissut.

Sohviija ei ollut ikänään tuntenut niin ihmeellistä Jumalan varjelusta
kun nyt riippuessaan siinä rangaistuspaalussa. Tuntui se aivan kuin
Danielin jalopeurain luolassa olemiselta ja siitä laskettua varsin
kuulijoihinkin muistuttaakseen huudahti:

— Suuri Jumala, ole kiitetty ihmeellisestä varjeluksestasi!

Hän pani sitten kätensä ristiin ja kirkon tornin huipussa seisovaan
ristiin katsoi kauvan ja huulet liikkuivat. Nimismieskään ei tahtonut
tätä häiritä, tuntuipa somalta että Sohviija Simulan renkien kuullen
niin julkisesti kiitti Jumalaa, eikä näkynyt koston värettäkään hänen
kasvoissaan eikä missään liikkeissä.

Viimein kuitenkin nimismies tarttui Sohviijan käsirautoihin, otti
taskustaan avaimen, jolla pyöritti mutterit auki niin paljon että
Sohviijan käsiterät sopivat solahtamaan pois, jolloin nimismies
ystävällisellä tavalla sanoi:

— Kiirehtikää nyt lastenne luokse ja unohtakaa kaikki.

Tämän kuultua puhkesi Sohviijan sydämen syvimmästä niin valtava ilon
puuska kyynelten kanssa että Sohviija ihan ääneensä parahti, jokainen
jäsen rupesi vapisemaan ja kyyneleet juoksivat ihan roitonaan ja tuntui
kun unennäköä olisi koko elämä.

Kohta syttyi Sohviijan ilo oikein raivoiseksi ja tarttuen syliksi
nimismieheen huusi hän:

— Mitä tekisin teille tästä? Antakaa kun suutelen käsiänne, no antakaa,
elkää kieltäkö.

Nimismies riisti kätensä Sohviijalta irti ja taas muistutti:

— Kiirehtikää lastenne luokse. Niillä on ikävä. Totelkaa minua ja
hyvästi nyt!

Sohviijan herkästä olennosta menivät nimismiehen sanat "totelkaa minua"
niin läpi että hän ihan lentämällä siirtyi nimismiehen luota ja lähti
pitkillä askelilla astua huuhtomaan kotiinsa päin, mutta seisahtui
kohta ja näkyi jotain muistelevan. Kun ei kumminkaan Sohviija tajunnut
mikä se oli mielessä, niin lähti taas astua humuuttamaan. Mutta
astuttuaan parikymmentä askelta, seisahtui hän taas ja oikein päänsä
alas painaen muisteli ja tavoitteli mitä se oli. Ei hän sittenkään sitä
tajunnut. Mieli meni yhtenä myllynä Jumalan ihmeellisestä varjeluksesta
rangaistuspuussa ja nimismiehen sanoista "kiirehtikää lastenne luokse
ja totelkaa minua" ja siitä että sydän kuohutti uusia ilon kyyneliä
esiin.

Nyt lähti Sohviija taas kotiaan kohti ja tunsi jalkansa keveämmiksi
kuin ikänään ennen. Tunsipa paikoin ikäänkuin ilmassa menevänsä, ettei
pitkiin aikoihin jalat koskisikaan maahan. Ja vaikka matkalla muisti
että hän ei niissä töpperyksissään muistanut hyvästelläkään kaikkia
ketä olisi pitänyt, eipä edes vastata nimismiehen sanaan "hyvästi
nyt", niin ei hän nyt joutanut enää palaamaan eikä seisottelemaan,
eipä edes sitomaan irtaalleen liestyvää suurta pellavan kellahtavaa
hiuspalmikkoaan, hartonapäin vaan päähuivi kourassaan juoksujalassa
mennä hynttyytti kotiaan kohti vievää, mäntyjen suojaamaa kankaan tietä
ja myötäänsä hoki:

− Kiitos Jumalan! Kiitos Jumalan!




7 LUKU


Kun ei kuulunut mistään päin moitetta eikä kanteita Matin niin
omituisesta menettelystä Sohviijan rangaistuspaikalla, niin nimismies
uskoi todellakin Jumalan ihmetyöksi Sohviijan varjelemisen eikä
tahtonut Mattia sentähden eroittaa virastaan ennenkuin toisen kerran
huomaisi vilppiä. Mutta Matti teki aina tehtävänsä niin täsmällisesti
ettei vähintäkään moitteen syytä syntynyt. Hän saikin olla virassaan
kuten ennenkin. Ja joka päivä nähtiin nyt Matilla kaulassa se
kuparilotikka yhtä kirkkaana kuin alussakin, sillä joka aamu Matti
sarkarievulla tuhkan kanssa lykkäsi kirkkaaksi sekä lotikan että
vitjat ja näytti ylpeää mieltä siitä kun hänellä oli semmoinen.
Ylimieliset ihmiset, vallankin poikaset, taloissa sen lotikan tähden
pilkkasivat Mattia. Matti ei kuitenkaan sanallakaan koskaan vastustanut
pilkkaajoita eikä muutenkaan pahantekijöitä, vaan siirtyi aina pois
niitten seurasta jotka hänelle pahaa tekivät tavalla tai toisella. Ja
silloin hän aina puristi sen lotikan kahden suuren kämmenensä väliin
ikäänkuin se olisi hänellä kaikkein tärkeimpänä suojeltavana.

Tämä juuri osotti kaikille ihmisille että Matti on täydellisesti tyhmä
ja tavallaan mielipuoli ja jokainen oli entistä auliimpi antamaan
Matille almujaan, joten Matti näki lotikan kantamisesta olevan etuakin.

Matti luuli Sohviijan menettäneen arvoaan siinä varkausjutussa siihen
määrään että hän itsekkin alkaisi pitää itseään hänen arvoisenaan ja
jokakerran kun Matti kävi Kytölässä oli tämä seikka Matilla mielessä.
Mutta kun kuuli kylissä ja taloissa että ihmiset eivät Sohviijaa
sen seikan takia vähintäkään halveksineet eikä Sohviijakaan näkynyt
tietävän alentuneensa entisestään, niin ei rohjennut ruveta tuumiin,
vaan jätti aina toiseen parempaan kertaan ja lähti kiertomatkalleen
jossa viipyi aina puolen vuotta, joten aika kului vuodesta vuoteen...

Simulan talosta kerrottiin aina sellaista pahaa että se suojelee
varkaitten tavaroita. Nyt oli eräänä lokakuun räntäisenä yönä
maalaisten kaupunkiin matkustajain venheestä Simulan rannassa
varastettu kaksitoista täyteläistä voisaavia aivan kahden käden
keskestä sillä aikaa kun nämä jättivät pikku hetkeksi venheensä rantaan
ja tulivat taloon lämmittelemään. Voisaavit eivät mistään löytyneet,
eikä kuulunut jälkiäkään varkaista vaikka talon isäntäkin muka oli ihan
kaikkine työmiehineen ja vieläpä kahden vieraan kanssa etsimispuuhassa
ja esitti aina etsittäväksi sieltä ja sieltä. Luulo kasvoi siltä
Simulan isännän päälle. Eräs hakija oli tirkistellyt nurkan reijästä
Simulan ranta-aittaan ja luullut näkevänsä siellä voisaavia. Tästä
luulo varmistui ja sentähden ne voisaaviensa hakijat Simulan tietä
käydessään seisahtuivat isännän eteen ja sanoivat suoraan:

— Ne voit ovat sinun tallessasi. Anna hyvällä pois tai ei hyvä peri!

Simulan isännän kasvot tulistuivat, mutta samassa vaalenivat kun muisti
että voit ovat niin huonossa suojassa kuin ranta-aitassa. Viimein hän
tekeytyi oikein kauheaksi, suuren paksuhuulisen suunsakin venytti aivan
korviin asti, että kaikki ne ruskeat ruosteensyömät hammaskoverot
näkyivät suupielistä. Ensin hän sanoi vakavasti:

— Miten te sellaista uskallatte sanoa minulle joka aina olen varkaille
vihainen kuin käärmeelle.

Mutta sitten punalti päätään ja säikyttääkseen vastustajiaan löi
kämmeniään yhteen että metsä raikui ja jalkaa maahan polkaisten ärjäsi:

— Vaan nyt, pe---leet, sanoitte sanan josta on tekemistä! Sanoitte
semmoisesta miehestä jonka kanssa ette pitkään leikittele.
Nimismiehellä on vielä rautoja, eivät ne ole kaikki kuluneet Kytölän
Sopan kynkissä... Te, pe..-leet, minun kanssani ette pitkään leikittele!

Sen sanottuaan lähti isäntä vihanvimmoissa kotiinsa ja kipeästi kiroili
ja uhkaili yhä niinkauvan kun ääni kuului.

Voisaaviensa hakijat, viisi miestä, jäivät kumminkin miettimään mitä
on tehtävä, mutta loppupäätös tuli että ruvetaan salaa vartioimaan
Simulan ranta-aittaa, jos sieltä tulevana tai toisena tai kolmantena
yönä ruvettaisiin voisaavia kuljettamaan pois, niin silloin käytäisiin
niitten kimppuun...

Päivän kuluessa kasvoi miesten tuuma, niin että iltasella pimeän tullen
ottivat neljä muuta miestä mukaansa ja ne kaikki yhdeksän miestä
piiloutuivat Simulan ranta-aitan lähelle pensaikkoon kuulemaan, jos yön
aikana tulisi aitasta joku ottamaan voisaavia. Eikä kauvan siitä kun yö
oli pimennyt pimeimmälleen, tuli kolme miestä rantatöyräälle seisomaan
ja seisoivat siinä kauvan niin hiljaa, ettei luullut olevan ketään
äänenkuuluvissa. Viimein yksi niistä huokasi raskaamman huokauksen ja
sanoi:

— Ei täällä ole ei ristin sielua liikkeessä, ei vesillä eikä mailla.

— Eipä suinkaan kuulu.

— Ei niitä tähän aikaan enää ole liikkujia.

— Mutta yö on meidän liikkumiselle ihan kuin laitettu. On siksi
valoisankojakka että näkee soutaa ihan vaikka minne ja tyyni ihan ettei
vesi värähdä: juuri kun laitettu.

— Ihan kuin laitettu... Ja nyt me soudamme Ärjänsaareen. Siitä kautta
ei ole kenelläkään kulkua... Sen me teemme, siellä on rauha.

— Se parasta. Se on minunkin neuvoni, kuului Simulan isännän ääni.
Siellä voitte viipyä vaikka viikon. Siellä juuri, tuolla rannalla
saaren korkeimmalla sivulla, jossa eivät ikinä tavallisesti kulje
ihmiset, pistää saaren sisään kaitainen lahti, jossa säilyy venhe
myrskylläkin. Lahden perällä on Könni-ukon kalasauna, jossa se kesällä
kalastaessaan asuu, vaan nyt kun hän ei ole siellä, niin siinä asutte
kuin kotonanne siksi kunnes minä tulen teitä perimään. Sen saunan
perässä on katos jossa Könni-ukko on kala-astioitaan ja ruokavärkkiään
pitänyt, siihen voitte nostaa voisaavit jos minua ei alkaisi
ensipäivinä näkyä.

- Se on tehty joka sanottu, kuului miehen ääni joukosta. Samassa
tarttuivat miehet talon isoon venheeseen, työntää suhauttivat sen
vesille ja keulaa vähän nenästivät maalle juuri aitan perän kohtaan,
jonka tehtyään sanoi joku:

— Se Timolaisen voisaavi se on raskain, nostetaanko se perälle venhettä
ensiksi.

— Ei se ole Saukkolaisenkaan saavi suinkaan paljoa keveämpi. Sanoihan
siinä olleen enempi kuin viisitoista leiviskää ja senpätähden ukolta
eilen mieli itku pääsemään kun meni kaikki koko kesän voit kuin suola
suureen mereen.

— Mutta Tikkalan miehen saavia on täällä kolme, joissa hän itse sanoi
olevan yli viisikymmentä leiviskää. Mutta se mies ei itkenyt, puri
vaan hammasta ja kiroili... Mahtaisi se olla vihainen jos saisi meidät
käsiinsä, vaan ei korppi kiroin kuole eikä susi uuteen lihaan.

— Mutta Aholan Kaaperin ja Korpelan Iikan voisaavit minä mielelläni
antaisin itselleen kun ne ovat köyhät, ja muistatteko miten somia
sanoja Korpelan Iikka puhui raamatusta, kuului nuoren miehen puhe
joukosta.

— Hm — antaisitte itselleen... Ei kuulla niitä puheita. Joka sudella
suuhun se vatsaan, sano minun sanoneen, minä olen vanha karkulainen,
kuului isännän jyreä ääni ja samassa lähti hän aukasemaan aitan ovea.

Silloin Tikkalainen kuiskasi Korpelan Iikalle:

— Luista hakemaan nimismies tänne niin pian kuin mahdollista, kolmet
kahleet mukanaan!

Isännän jälessä menivät toisetkin miehet aittaan ja alkoivat
käsikopelolta hakea Timolaisen yli kaksikymmentä leiviskää painavaa
saavia, viedäkseen sen ensimäiseksi venheeseen. Mutta silloin hiipi
kahdeksan miestä aitan eteen ja silmän räpäyksessä räikäsivät oven
kiinni ja telkesivät ettei se liikkunut enemmän kuin seinä vaikka
kolmen miehen voimalla sisästäpäin rynnistettiin.

Aikansa kun olivat rynnistäneet eikä ovi auennut, niin Simulan isäntä
kauheasti kiroillen alkoi:

— Kuka se on joka minulle omassa huoneessani tohtii sellaista tehdä, ja
ärjyi: Minä isäntä olen -!

— Sen parempi että olet isäntä, kuului Tikkalaisen vihasta sähisevä
ääni.

— Aukase ovi tai ei hyvä peri! Minun tämä on huoneeni! ärjyi isäntä
aitassa ja potki ovea että koko aitta tärisi.

— Siitä ei puhetta, äsähti Tikkalainen. Saatte varmaan tietää että minä
en eilen tyhjään hammasta purrut.

— Nimismiehellä on kahleita teidän tarvita. Eivät ne ole kaikki Kytölän
Sohviijan kynkissä kuluneet, kuului muuan vihaisesti ivallinen ääni
joukosta.

— Mutta nyt korvautuu Sohviijan lehmän kauppa. Korvautuu korkojen
kanssa, kuului vielä joku kehuva ääni ja samassa jyrähti hirsinen
pönkkä oven päälle.

Aitassa olijat tästä kuulivat että mielikaupassa ei pääse sieltä ulos.
He rupesivat sen vuoksi miettimään oven särkemistä. Mutta ennen kaikkea
koettivat saada selville onko oven takana useampia kuin kolme miestä.
Tämän tähden päätettiin että säretään ovi ensinnä ja siitä jos ei
päästä ulos niin säretään katto, josta yksi yhdestä, toinen toisesta
aukosta lähtee tulemaan. Tulijoita vartomaan tarvitaan ainakin yksi
yhtä vastaan ja silloin ehkä ovesta tai jostakin katon aukosta pääsee
joku ulos, joka sitten asetta käyttämällä voipi auttaa toisiakin
pälkähästä pääsemään.

Sentähden porauttivatkin Simulaisen miehet aitassa olevalla puun
pölikällä oven palasiksi, mutta samassa huomasivat oven reijän täynnä
teräviä seipäitä ja suuren ryhmän miehiä käheltävän oven edessä. Tämä
pimeässä näytti ja kuului suuremmalta kuin olikaan.

Kun aitassa olijat näkivät tämän hommansa turhaksi niin Simulan
isäntä otti toiset konstinsa käsille. Hän tekeytyi ystävälliseksi ja,
saadakseen tietää ketä kaikkia ulkona oli, alkoi:

— No, Herra Jumala! Oletteko te hulluja ja ketä te olette? Ettekö te
tunne minua että minä olen Simulan isäntä ja tämä huone on minun, jossa
minulla on oikeus käydä yöllä ja päivällä.

— Elä murehdi ukko, sävähti Tikkalainen. Nimismies on kohta täällä. Hän
tekee selvän, mikä oikeus on sinulla ja sinun tovereillasi nyt olla
täällä — sinä vanha karkulainen... Kauvan on mainittukin, vaan jopa
tuli pää vetävälle.

— No Herra Jumala... Pitääkö minun nyt teidän tähtenne särkeä tämä koko
huoneeni päästäkseni omasta huoneestani pois.

— Sitä emme anna tehdä, äsähti Tikkalainen. Et sitäkään tietä pelasta
nahkaasi, sinä pejuoni. Kierroksessa olet — päärosvo... Sinä oikea
rosvojen päärosvo!

— Sinäkö et anna särkeä tätä huonetta? ärjäsi Simulainen. Sinäkö! sinä
et anna särkeä tätä huonetta?! Minä näytän että annat särkeä tämän
huoneen, tämä on minun omani.

Sen sanottuaan nousi Simulainen orsille ja alkoi repiä kattoa, jota
esimerkkiä seurasivat toisetkin yksi yhdestä, toinen toisesta kohti.
Mutta kolme miestä nousi seipäänpalaset käsissään katolle, asettuen
siihen lähelle, mistä kohti mikin repi kattoa ja kun ilmestyi kattoon
reikiä niin silloin löivät seipään palasilla kynsille että repijät
jäivät pitelemään käsiään ja näkivät parhaaksi laskeutua alas.

Kun Simulainen näki pako-yrityksensä turhaksi ja tiesi tulevansa
nimismiehen kanssa tekemisiin, niin rupesi apulaistensa kanssa
tuumaamaan, miten nimismiehelle sanotaan että voit eivät ole hänen vaan
heidän ja vähän paikastaan ostettuja ja että kun oli nyt tyyni niin
lähdettiin viemään niitä kaupunkiin. Mutta tämä tuuma jäikin kesken
kun nimismies kahden poliisin kanssa ilmestyi aitan eteen, otti tulen
lyhtyynsä, jonka valossa katsoi aittaan päin ja, nähtyään aitan oven
säpäleinä, sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?

— No ajatelkaas, hyvä nimismies, mitä täytyy minun omassa huoneessani
nähdä, kiirehti Simulan isäntä sanomaan. Olin, kun oli tyyni,
lähtemässä Lieverin kaupunkiin ja samassa venheessä nämä vieraat
tahtoivat saada viedä voi-astiansa sinne, jolloin tuo roistojoukko
piiritti minut tänne huoneeseeni, josta, kuten näette, en päässyt pois
ovea särkemälläkään... Pyytäisin teitä, herra nimismies, vangitsemaan
koko roistojoukon tuommoisesta ilkityöstään... Ajatelkaas — omassa
huoneessani... Tästä ei kunniankukko laula.

Nimismies ei ollut kuulevinaankaan Simulaisen kolinata, syöksähti vaan
aitan ovelle lyhtynsä kanssa ja kun näki siellä olevan voisaaveja niin
melkein huudahtamalla sanoi:

— Ovatko nuo nyt ne teiltä kadonneet voisaavit?

Tikkalainen puhalti aittaan, tarttui saavin korvaan ja samassa melkein
kiljasi:

— Tämä ja tämä ja tämä on minun ja kaikki näkyvät olevan ne, mitkä
venheestämme tuossa rannassa mennä yönä katosi ja sentähden vaadimme
että nämä kolme miestä vangitaan.

Simulan isännän sydän jyskytti että korviin kuului juhmitus, mutta
hän koetti rohkaista itseään ettei näyttäisi vähintäkään hätäilevän
ja odotti aikaa milloin tulisi sopiva tila hänen sanoa jotain
puolustuksekseen, mutta ei aavistanutkaan, ennenkuin nimismies tuikasi
Simulaisen eteen ja tikasi:

— Miten ovat nuo voit tulleet tänne teidän aittaanne?

— Ne nämä toiset miehet pyysivät talteen ja otinhan minä ja enkä
kuolemakseni tiennyt että ne olisivat varastettuja voita, enkä
vieläkään usko että ne ovat varastettuja, vaikka nämä ilkiöt, lieneekö
heillä ollut ollenkaan niitä voita mitä he kaipaavat, ryhtyivät
ilkeydekseen näitä voita omistamaan. Vaan minä en anna kenellekään
noita voita ennenkun asia selviää. Minä olen rosvoille vihainen.
Tekin, herra nimismies, tiedätte että minä olen varkaille ja kaikille
ilkimyksille vihainen. Ja jos nämä voit todella olisivatkin niitten
jotka niitä nyt koettavat omistaa, niin olisivathan ne minun tallestani
siivommallakin saaneet voinsa, jonka tähden minä vaadin että nämä
kaikki tästä ilkityöstä vangitaan. Minä olen varkaille ja kaikille
pahantekijöille vihainen. Ne karvastelevat minua kun suola silmässä.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Simulainen oikein jyrisevällä painolla ja
rupesi se tuntumaan nimismiehestäkin oikealta. Hän kääntyi sentähden
miehiin ja kysyi:

— Mitä te oikeastaan tahdotte? Tahdotteko te saada nuo voisaavinne nyt
pois?

— Voisaavit eivät liiku ennen kuin on tutkittu kenen ne ovat. Minä olen
varkaille ja roistoille vihainen, ärjäsi Simulainen kesken nimismiehen
puheen ja kantapäällään jyräytti lattiaan.

— Jos Simulainen ei anna meille voitamme niin vaadimme viisi ruplaa
leiviskästä, sanoi Tikkalainen jäykästi. Ja jos syystä tai toisesta
emme saisi sitä hintaa Simulaiselta, niin perimme sen teiltä, jos
tahdotte puolustaa voitten jättämistä Simulaisen huostaan. Me kumminkin
jo tässä hetkessä voimme saada todistetuksi että voit ovat meidän. Sitä
paitsi on meillä tässä neljä todistajaa, että nämä olivat aikeissa
näitä voita viedä Ärjänsaareen säilöön siksi aikaa kunnes näitä
heitetään hakemasta... sentähden me tahdomme että nämä kaikki kolme
vangitaan.

Ne kaksi Simulaisen toveria olivat kaiken aikaa ääneti Simulaisen
rinnalla ja nimismieskin luuli että ne odottavat kunnes heiltä
kysytään, mutta kun Tikkalaisen puheesta kuulivat että on neljä
todistajaa kaikkien heidän hankeittensa selville saamiseksi, niin
silmänräpäyksessä syöksähtivät poliisien ja miesten vartioimasta
oven aukosta ulos kuni lentävät haukat ja löivät nimismiehen lampun
sammuksiin mennessään. Tikkalainen sai toisen karkurin kiinni, mutta
ennen kuin muut kerkisivät apuun, viilsi tämä terävällä puukollaan
Tikkalaisen käteen että hänen kipeästi parkaisten, että puukotti,
puukotti, täytyi jättää mies irti. Tuulen vauhdilla lähti tämä, jotta
jytinä vaan kuului, pakenemaan pimeään yöhön, sinne mistä vähän enää
kuului edellisen askelten kopinaa ja aitain rusketta, joita yli
mennessään ruhtoi alas.

Tämä kepponen tuntui Simulan isännän mielestä paremmalta kuin mikään
muu maailmassa. Nythän oli selvä että hän oli puhunut jo alussa
aivan asian mukaan ja että nyt ei ole vaikea pysyttää asiaa niitten
karanneitten miesten niskaan. Jospa todistajat kuulivatkin puhetta
Ärjänsaareen menemisestä, niin nehän ovat voineet olla ne toiset miehet
jotka sellaista ovat puhuneet. Tällainen esitys oli nyt Simulaisen
povessa valmiina, nimismiehen sytytellessä lyhtyynsä uutta tulta ja
miesten kokoillessa sen särkyneitä osia kokoon.

Mutta nimismies ei sallinut enää Simulaisen puhua mitään, pyysi vaan
todistajain kertomaan mitä he tiesivät. Ja kun ne kertoivat kuulleensa
että isäntä oli tiennyt että voit olivat varastettuja ja oli ollut
osallinen niitten salaamisessa, niin nimismies käski poliisien panemaan
Simulaisen käsiin kahle-raudat sillä aikaa kun hän lyhdyn valossa
kirjoittaa passin Lieverin kaupungin linnaan.

Simulaisen ruskeat silmät paloivat kuni tuliset hiilet. Hän sylki aina
kuivaa vaahtisylkeä lattiaan ja hätiköi:

— Kuulkaa, nimismies, kun sanon, asia ei ole niin kuin nämä sanovat.
Minä olen varkaille vihainen. Kuulkaahan kun sanon, että tuota — —

— Mutta nimismies tulisesti Simulaiseen katsahtaen ärjäsi:

— Suu kiinni nyt! ja rupesi kirjoittamaan passia. Silloin poliisit
hyppäsivät Simulaiseen käsiksi ja huolimatta hänen uhkauksistaan,
kirouksistaan ja ähellyksestään väänsivät käsiraudat kalvosiin ja,
passin saatuaan, halki pimeän yön lähtivät köydestä taluttaen viemään
häntä kuni elukkaa kauppapaikkaan.

Niitten lähdettyä nimismies antoi miehille voit itselleen ja kutsui
heidät kotiinsa jossa valmistettaisiin poliisitutkinto-pöytäkirja.




8 LUKU.


Simulainen oli nyt käräjätalossa oikeuden tutkittavana ja Matti tiesi
että siitä tulee hänelle toimituspäivä, jonka tähden Matti oli nyt jo
varalta pukeutunut virkapukuunsa.

Koskaan ennen ei Mattia näkynyt käräjäpaikassa, vaikkapa hän
ilmestyikin toimeensa silloin kun häntä tarvittiin. Mutta nyt
Matti, ylpeän näköisellä ryhdillä ja kirkkaaksi puhdistettu lotikka
rinnallaan, kävellä roikkaili käräjätalon kartanolla vitsakimppu
kainalossa ja kädet selän takana. Väliin hän aina itsekseen punalti
päätään ja sanoi:

— Muut ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.

Tämän olivat kertoneet Simulaiselle, kun Simulainen oli oikeuden
tutkittua jätetty vanginvartijan huostaan siksi kun nimismies toimittaa
rangaistuksen suorittamisen. Simulainen kun tämän johdosta pelkäsi
Mattia liian ankaraksi hänelle, niin kutsui hän Matin puheilleen sinä
aamuna jolloin hänellä oli rangaistus suoritettavana ja hiljaa Matille
kauvan puheltuaan pisti hänen kouraansa paperikäärön ja kuiskasi:

— Ole nyt minun kanssani yhtä jalomielinen kuin Kytölän Sohviijankin.

Mutta Matti purki käärön ja nähtyään että siinä oli sadanruplan raha
kirkastuivat Matin silmät hieman. Hän pisti käärön taskuunsa ja hiljaa,
tuskin Simulaiselle kuuluvasti, sanoi:

— Tämä on vaan hinta Sohviijan lehmästä, ja sen sanottuaan kääntyi pois.

Simulainen nähtyään Matin kylmyyden tuli tavattoman levottomaksi.
Sanomaton tuska täytti koko hänen sielunsa, juuri kuin kaikki hänen
rikoksensa olisivat sinne tunkeutuneet. Hänen viimeinen lohdutuksensa
oli saada Matti rahoilla lumotuksi säästämään häntä, ettei olisi muuta
kärsittävää kuin ainoastaan häpeä, joka taas rikkaan talon isännäksi
päästyä ei paljon painaisi. Vaan kun sekin toivo näkyi pettävän
niin tuska sielussa tuli suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän koetti nyt
vanginvartijan kautta vaikuttaa Mattiin ja saada tätä ymmärtämään että
sadassa ruplassa on selkänahan hintaa kylliksi sekä että niin suurta
summaa ei leikillään kukaan anna. Mutta Matti vaan pysyi jäykkänä ja
ylpeästi sanoi:

— Ne on muut miehet jotka lakia lukevat, vaan minä olen se joka panen
sen käytäntöön ja tahdon syylliset rangaista oikeudella, sillä minä
olen lain loppu.

Pelko Matin kovuudesta murti Simulaisen jo edeltä ihan vapisemaan.
Eikä Simulainen tyhjää pelännytkään, sillä vaikka hänelle oli raippoja
tuomittu ainoastaan yhdeksäntoista paria varkauteen osallisuudesta,
niin kymmenennen parin lyötyä pyörtyi Simulainen aivan tiedottomaksi
että pää retkahti alas ja vaahti tuli suusta. Hänet täytyi laskea
alas ja viinaa suuhun valuttamalla saada virotelluksi tointumaan,
jolloin Simulainen höpisi kuin uneksija vanhoista varastuksistaan
karkulaisretkillään ja väliin aina melkein huudahti, että minun ei
olisi pitänyt Pietilälle antaa niitä murhatulta postiljoonilta saatuja,
hänen osakseen tulleita kahta tuhatta ruplaa... Ei, ei minun olisi
tarvinnut niitä antaa. Väliin koetteli hän selkäänsä ja kasvojaan
väännellen sanoi:

— Löi, vaan lyököön, syystä on sepälle palkka.

Tuokion perästä kun Simulainen oli vironnut täyteen tajuunsa ja vähän
virkistynyt, nostettiin hänet uudelleen paaluun. Tällöin nimismies
kuiskasi Matille, että ei saa niin kovasti lyödä.

Matti kuitenkin koputti vaan sormellaan rinnallaan riippuvaan lotikkaan
ja jäykästi sanoi:

— Ne muut lukevat lakia, vaan minä olen se joka panen sen käytäntöön,
ja löi kaikki parit yhtä kovasti, kuin Rahtulan Malakkaakin
ruoskiessaan.

Simulaisen päähän kuitenkin oli kihahtanut äsken annetut ryypyt,
jonka vuoksi hän ei uudestaan pyörtynyt ennenkuin viimeisen parin
lyötyä. Mutta silloin kesti kauvemmin virottelemista, eikä sittenkään
Simulainen kyennyt jaloilleen, vaan vaatteisiin käärittynä täytyi hänet
nostaa kuni kapalolapsen rekeen, jossa heikosti uihkavana sairaana
vedettiin kotiinsa. Enemmän kuin kuukauden makasi Simulainen, ennenkuin
nähtiin häntä jalkeilla.

Matti tunsi nyt saaneensa täydellisesti ihan omantunnon nimessä
Simulaiselle kostaa sen Sohviijan lehmän ja tuntui ikään kuin hän nyt
olisi kaiken elämänsä työn päättänyt. Mutta sitä hän ei tiennyt, minkä
tähden tämä itseensä ja elämänsä tehtävään tyytymys antoi niin paljon
ajattelemista, ettei öillä joutanut nukkumaankaan. Niiden kolmen:
Rahtulan Malakan, Kytölän Sohviijan ja Simulaisen ruoskimiset kiertivät
mielessä jälekkäin kuin matkamiehet. Mutta Simulaisen ruoskiminen ja
häneltä saatu sataruplanen vei aina siihen, että nyt kuitenkin Sohviija
ymmärtää kaikkien raja-aitain itsensä ja hänen välillään särkyneen.
Matti ajatteli uutta elämän suuntaa, miten hän vielä vanhoillaan
laittaa Kytölän kuntoon, miten hän siltä pesee silmät kun hän tulee
siihen isännäksi. Mutta ennen kaikkea mietti hän niitä sanoja ja
käytöstä millä hän pääsisi puheen alkuun Sohviijan kanssa ja olikin
hänellä nyt sanat valmiina suussa mennessä Kytölään.

Kytölään tultua oli Sohviija Matille tavattoman ystävällinen, että se
Mattia hämmästytti. Mutta sittenkin Matin sanat olivat kuni lukkojen
takana, ettei hän minkäänmoisilla ponnistuksilla saanut niitä esiin,
eikä kyennyt luomaan tilaisuutta missä olisi ne sopivassa muodossa
saanut ulos joten ne jäivät polttamaan poveen. Hän ajatteli uusia
sanoja, jotka sopisivat samallaisessa tilaisuudessa tuoda esiin kuin
eilen oli, ja meni taas toisena päivänä Kytölään, mutta nyt täytyi
hänen siellä olla vieläkin mykempänä kuin eilen, vaikka Sohviijan
iloinen ja hilpeä mieli oli kuni päiväpaiste häntä vastaan.

Matti tunsi nyt kymmeniä vuosia puhumatta oltuaan ja ajatellessaan vaan
ivallisia, kadottaneensa ei vähemmän kuin kaiken kykynsä tuomaan sanoma
esiin sydämensä pohjalta kohoavia todellisia tunteita ja sitä mikä oli
todellisesti oikeata, jota paitsi ei kukaan pääse toista lähestymään.

Tämä saattoi Matin mielen levottomaksi, jopa raskaaksikin, että hän
viikkokauteen ei nukkunut eikä ruokakaan maistunut. Kerjuuhalukin
tuntui ikäänkuin loppuneen, jonka tähden, kun ei tarvinnut ruokaa,
hän majaili nyt näinä päivinä Ritolassa, Kytölän lähimmässä talossa,
josta pitäin aina päivällä kävi Kytölässä tunnustelemassa tokko sanat
selviäisivät sujumaan. Mutta mitä useamman yön hän valvoi, sitä
paksummalta rupesi pää tuntumaan ja koko olento tuntui kuoleentuvan
kuni kesän kasvi syksyn lähetessä.

Eräänä iltapäivänä tunsi Matti päätään pyöryttävän ja vilustavan
koko ruumista ettei saanut lämmintään missään. Hän nousi Ritolassa
pirtin uunille, jossa vilu kyllä katosi, mutta ennen aamua muuttui se
polttavaksi kuumetaudiksi, eikä Matti kyennyt päätään nostamaan, vaikka
kuinka koetti, maahan painava tuskallinen heikkous tuntui vaan kaikissa
jäsenissä.

Ritolan pirtin uunilla oli Matti maannut kolme päivää tulematta syömään
taikka juomaan vaikka kuinka häntä tahdottiin. Ja kun ei valitusta eikä
pienintäkään voihkausta kuulunut, niin luultiin Matin niissä suruissaan
makaavan kun nimismies on aikonut hänet eroittaa virasta sentähden kun
Matti ei ollut Kytölän Sohviijaa ja Simulaista ruoskiessa totellut
häntä eikä käyttäytynyt hänen tahtonsa eikä asian mukaan. Mutta yhtenä
aamuna kutsui hän Ritolan isännän sinne uunille, näytti hälle kädessään
olevaa pientä lankakerää ja heikosti vapisten sanoi:

— Tänä päivänä kuolen. Veisittekö sitten tämän lankakerän Kytölän
Sohviijalle?

— Kyllä, kuului isännän vastaus ja hän katsoi terävästi Matin
kalmannäköisiksi muuttuneita kasvoja ja kuoppaan painuneita, sammuneita
silmiä, joista selvästi näkyi että Matti puhuu kuolemastaan aivan totta.

— Lupaatteko aivan varmaan? kuului Matin kysymys ja kädellään puristi
hän isännän kättä, jolla puristamisella tuntui Matti tahtovan ihan
valan kautta isäntää lupaamaan se tekemään.

Isäntä puristi nyt Matin kättä todistukseksi lupauksestaan ja
sydämmellisesti sanoi:

— Kun olen sen luvannut niin minä sen teen. Ole vain huoletta!

Nyt antoi Matti sen kerän isännälle. Sen annettua kyyneleet kihosivat
Matin silmäkuoppiin ja rinta hytkähteli tunteitten ponnistuksista,
joita kumminkin ei Matti nähtävästi yhdelläkään sanalla ilmaissut.

Isäntä ei Matin kyyneleistä ymmärtänyt, mistä syystä ne kohosivat,
mutta vaikuttivat ne kuitenkin häneen lämmittävästi ja hän pyysi saada
tehdä jotakin palvelusta Matille. Mutta Matti hylkäsi sen kääntämällä
päätään ja rukoilevasti sanoi:

— Antakaa sammua... onnettoman elämäni. Tämän sanottua Matin rinta
hytkähteli raskaasti monet kerrat, mutta siitä hiljalleen hortui kuni
uneen ja huokuminen raskeni kerta kerralta, kunnes viimein karskahti
rinta ja kahden ulospäin tunkevan, vatsan pohjasta lähtevän huokauksen
perästä partainen leuka hervahti varattomaksi ja vatsa lotkahti alas.

Kerän vieminen Kytölään tuntui isännän mielestä mitättömältä seikalta.
Tulihan hänelle jo kyllin ristiä Matin kuolemasta ja hänen hautaan
laittamisestaan. Vaan kuitenkin lupauksensa laiminlyömisen ajatus pani
hänet ihan vapisemaan, eikä tuntunut hän saavan muuten lepoa kuin
viemällä perille kerän.

Ritolan isäntä tuli nyt Kytölään ja kerrottuaan Matin kuoleman
lupauksen ja hänen viimeisiä sanojaan ja menettelyjään, kaivoi
taskustaan lankakerän, jonka hymyillen työnsi Sohviijalle, joka näkyi
pitkään ajattelevan Matin kuolemaa ja kirkas kyynel näkyi silmän
nurkassa, ja sanoi:

— Matti käski tämän kuolemansa jälkeen antaa sinulle, niin että tässä
se on.

Sohviijan kasvot sen nähtyä kirkastuivat ja samassa istahti hän
toiselle kerälle kerimään sen langan. Mutta kun lanka oli loppunut,
rupesi hän purkamaan sitä keränalaiseksi mykerryttyä kääröä ja huudahti:

— Herra ihme! Hyvä Jumala siunatkoon...! Kolmesataa ruplaako, vai
mitä?... No untako tämä on vai elämää?! Ja samassa kädet lavahtivat
alas.

Ritolan isäntäkin hämmästynein kasvoin siirtyi Sohviijan luokse,
katseli kutakin niitä kolmea rahaa ja sanoi:

— Sataruplaset nämä ovat jokainen... Eivät ne siitä muutu. Sataruplaset
nämä ovat.

— Sohviijan kädet lavahtivat helmaan vieläkin hermottomammiksi ja
kasvoja pitkin rupesi pyörien vierimään kirkkaat kyyneleet ja somalle
tuntuikin antaa niitten juosta omissa valloissaan. Mutta pitkän hetken
perästä Sohviija huokasi ja sanoi:

— Ei kukaan tiennyt missä oli hänen sydämensä.

Sen sanottuaan kokosi hän helmastaan sataruplaset, kääri ne neljäksi
taitetulle laskulle ja pani ne sitten pieneen kirstuunsa talteen.

Mutta ainiaaksi jäi Sohviijan sydämen syvimpään kysymys: Minunko
tähteni on Matti uhrannut kaiken sen mitä on uhrannut? Tämän kysymyksen
takana kaikuivat Matin kerralliset sanat: Unohda sinä, jos voit!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VITSA-MATTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.