Kun mies on mies

By Harold Bell Wright

The Project Gutenberg eBook of Kun mies on mies
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun mies on mies


Author: Harold Bell Wright

Release date: September 22, 2023 [eBook #71702]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1957

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN MIES ON MIES ***




KUN MIES ON MIES

Kirj.

Harold Bell Wright


Suomennos





Helsingissä,
Minerva Kustannus,
1925.



SISÄLLYS:

    I. Juhlan jälkeen.
   II. Metsärajalla.
  III. Suurella laitumella.
   IV. Aitauksessa.
    V. Palanen menneisyyttä.
   VI. Juoksuaita.
  VII. Iltahämärissä.
 VIII. Keskustelua polttomerkeistä.
   IX. Tailholt Mountainin miehet.
    X. Karjankierros.
   XI. Karjankierroksen jälkeen.
  XII. Ratkaisun päivä.
 XIII. Graniittiylängöllä.
  XIV. Lähteen partailla.
   XV. Setririnteellä.
  XVI. Taivaanrannan taa.




I LUKU.

Juhlan jälkeen.


On olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se
on graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla
alkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja
miehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla
kulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja
taltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä,
missä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen
sielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton
tuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja
muokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus,
joka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.

Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma
neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen
oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy
olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva
ja menehtyvä.

Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan
oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin
löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi
menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman
itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen
mies oli saanut maksaa kalliisti.

Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän
vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi
näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden
herraksi.

Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista
maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille
harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille
karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki
jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen
on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä
merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata,
että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa
nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen
kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa,
että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja
kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan
räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien
sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen,
joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä
ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka
Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta
kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja
jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.

Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen
ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja
johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi
häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä,
kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.

Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen
harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana
alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia
kohden.

Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman
metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka —
vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata
pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet
väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat
houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa
koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja
tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja
hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen
paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten
sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä.
Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista
liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman,
riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä
aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin
tai rikkaläjälle.

Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin
epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän
kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin
lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse.
Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja
hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.

Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi,
tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan
asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina
hänen korvaansa.

Kavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi
hänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen
ilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari
askelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien
vieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän
päätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri
ennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien
käänteen takaa.

Mies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista
parivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.

Tammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen
sivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen,
ja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea
kuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa
silmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään
tielle.

»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan
kärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja
pelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»

Muukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti
tielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti
ivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka
kuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.

Vaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley
suuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta.
Tultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta
pitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan
ulkopuolella hänen paluutaan.

Nähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden
seisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula
mukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.

»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä
vastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun
maailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.

Katsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi
tervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin
silmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä,
jolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen
tapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella
liikkeellä raskaan satulan paikoilleen.

Paimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla
miltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta,
ihailua ja kateutta.

Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen,
tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on
hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.

Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy,
ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei
anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja
itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.

»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä
tie Williamson Valleyhin?»

Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun
olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään
vastatessaan kohteliaasti:

»Kyllä, herra.»

»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»

»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle
tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette
Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan
huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»

»Kiitos.»

Muukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.

»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse
noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet
teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»

Muukalainen vaikeni hetkisen, kysyen sitten:

»Rovasti?»

Paimen hymyili. »Herra Baldwin, Risti-Kolmion omistaja.»

»Oh!» Muukalainen hämmästyi silminnähtävästi. Kenties hän muisti
tammipensaikon tien vieressä.

Joe irroitti parhaillaan lasson hevosensa kaulasta ja näytti
miettivältä kehiessään sitä vyyhdelle. Sitten hän lausui:

»Ette suinkaan aio kävellä Risti-Kolmioon saakka?»

Halveksiva hymy karehti jälleen muukalaisen huulilla, mutta hänen
äänessään oli päättäväinen sointu hänen vastatessaan:

»Aion kyllä.»

Jälleen paimen loi muukalaiseen avoimen katseensa. Sitten hän astui
pari askelta porttia kohden, lassovyyhti toisessa, suitset toisessa
kädessä. »Lainaan teille hevosen», hän sanoi tyynesti.

Muukalainen vastasi nopeasti: »Ei, ei, älkää vaivautuko.»

Joe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken
hyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»

»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia»,
selitti muukalainen heikosti.

»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se
on sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.

»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä —
kävelen kernaammin.»

Joe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen
päivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte,
ettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen
tietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle
aikeelleen.

»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin
kernaammin.»

Sanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti
sitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta
muukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset
hevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään
kannustaen sen tielle.

Muukalainen kiiruhti jatkamaan matkaansa.

Tienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti
taakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien
varjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi
paimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa
juoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen
yksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.

Koko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili
avara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä,
aukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja
saksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein
juomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet
kallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan
tuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi
vaipunut lepoon.

Ja keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään
ajatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties
haaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä
tulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain
silmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät
hänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli
lähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai
suojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin
piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama
itsehalveksunnan hymy.

Puolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari
voileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen
päättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka
kaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo
loppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin
askelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.

Harjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi
laskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt
vartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja
ihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä
kohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen
jalkainsa juuressa.

Pilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien
ja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja
koskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän
auringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret
kuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä,
tammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi
ja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä
värisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä,
vuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite
Mountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja
ihmisen mahtia.

Tämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta
tarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä
luonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi
pitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut
Risti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.

Mies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman
valtaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen
itsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui
toivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu
olisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo
hänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä.
Hänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen
sulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi
luonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä
aamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn
maailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista,
jotka ovat voittoina pelissä.

Ja kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta
kuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle,
mistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli
päättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka
hänestä tuntui vaikeammalta.

Viimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman
askelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen
eteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta
silmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt
seudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste
oli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.




II LUKU.

Metsärajalla.


Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut
helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka
vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua —
nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa
hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen,
joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.

Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan
lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa
liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa
vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen.
Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli
lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta
se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti
tulijaan päin.

Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen
tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään
reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja
kysyvin katsein.

Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite
Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja
nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle
kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että
hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi
ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta
voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui
joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.

Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli
epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos.
Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei
liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö
ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä
jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja
kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu
juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen
muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli
sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.

Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he
vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi
muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.

Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja
varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli
pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan
ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään
satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen
puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana;
sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa
ympäröivään maisemaan.

Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli
muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään.
Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei
häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen
selässä.

Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja
kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.

Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti
paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin
mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»

»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen
ylemmyyden häive.

»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi
hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä
suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»

»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.

»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille
sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen.
Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»

Muukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»

»Mitä?»

»En ymmärrä.»

»Hevosenne — missä hevosenne on?»

»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!»
Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti
jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä
hevosella, jos minulla olisi.»

»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista
asti?»

Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä,
joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä.
Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»

Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän
myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas
muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän
liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä
seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla
työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta
kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan
tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —

»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan
hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi
viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»

Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi
taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin
menettävän hillityn tyyneytensä.

»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen
kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja
ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja
hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät
jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut
uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»

Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan
ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin
olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan
siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli
lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän
lisäsi.

»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä»,
jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle
varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten
ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa
teidät tiellä.»

Muukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.

Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella
äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»

»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen
toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.

Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän
virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»

Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra
Acton, en tarkoittanut teitä.»

Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen
lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön.
»Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.

Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin'
voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän
ratsastavan.»

Philip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.

Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan
uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»

Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään
loisti jälleen rajaton hartaus.

»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska
hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa.
Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»

»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan,
potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen
näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien
kiinniottaminen myöskin helppoa?»

Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin
seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista
työtämme.»

»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä,
kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte
paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän
ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee
sitä päivätyöksenne, vai mitä?»

»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan
hämillään, »se oli vain leikkiä.»

Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden
miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä»,
hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»

»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»

»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te
ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.

»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.

Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman
maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.

»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.

Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä
niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän
vastasi välinpitämättömästi.

»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut
jalkeilla aamusta alkaen.»

Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui
kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt
katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä
en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla
mielenkiintoista kerran kokea sitä.»

Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla
mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta
sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin
vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan.
Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä
sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»

Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.
»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»

»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas
metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin
talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin.
Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä
pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»

Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin,
ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella
leviävillä autioilla mailla.

»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin
pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»

»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.

»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen»,
oli viileä vastaus.

»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään.
»Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan,
jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja
kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset
muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy
karehti hänen huulillaan.

Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin,
ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt
lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys
sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään
käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen
miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen
pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus.
Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti:
»Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on
parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»

Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan
juoksuun.

»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen
rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja
karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan
luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän
kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa,
kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen
katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon
punaisia kattoja.

Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin
varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden
sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut
taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät
vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli
puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet
riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja
vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi
äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus.
Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.

Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti
käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa
liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.




III LUKU.

Suurella laitumella.


Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten
sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun
kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla
varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden
kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja
kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille.
Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään
tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä
korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät
silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta
merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä.
Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja
vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia
entisten lisäksi.

Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla
laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko
luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella
laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan
niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne
liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset
aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu,
ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.

Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen
Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle
laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.

Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi
tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood
Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on,
että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti
työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan
raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja
ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän
yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä
tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi;
tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä
liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.

Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan
intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään
leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti
mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka
Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota
myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen
levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi
uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen
viereen.

Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset
ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa.
Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä
puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli
asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli
viettänyt koulussa idässä.

Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän
saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena
istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa
jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella
puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä
liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän
saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.

Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan.
Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen
ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei
hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön
suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria
arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan
rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin
olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin
mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään
puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan
unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään
suuri merkitys.

Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään
käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa
kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko
matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut
selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti
poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä
seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä
enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä
muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä
ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt
Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä
Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties
tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil
ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä
oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan
ajatuksiaan.

Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin
ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa
juuressa leviävään maisemaan.

Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle,
joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja
rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä
vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata
laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä
käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.

Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti,
pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä
kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan
pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle.
Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista
hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään.
»Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi
hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.

»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin
huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen
viereensä.

Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen
juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen
huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin
lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä
huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on
se melkein aina kaksimielistä.»

Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla.
Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen
luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset
silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka
kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja
köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja
Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti
selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan
oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme
on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein
Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.

Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että
hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä
paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi
vuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli
valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja
jäntevä.

Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen
luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa,
hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu
veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä
sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet
kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen
liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen
ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee
istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä
päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.

On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan,
hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous
niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä,
jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa
takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle.
Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi
kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»

Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet
kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku
Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli
tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.

Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta
päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan
ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi
alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt
hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen,
virkkoi Rovasti:

»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»

»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen
kuivamaan.

Rovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.

»Hän pyytää sinua auttamaan.»

»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»

»Hän lähtee D. I:een huomenna.»

Phil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti
huomasi.

»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.

Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin.
Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta
ammattikiertäjäksi.»

Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti
auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»

»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.

»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun
on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän
nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen
sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»

Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun
on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole
Kitty Reidin isän.»

Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin
ero, kenen karjaa kiertää.»

Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua,
joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat,
joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa,
toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa,
joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi
ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä
sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin
tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli
antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta
syntymäselänteiltä.

Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle
yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille
varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva
rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.

Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista
ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä
laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä,
johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.

Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli
vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan
elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän
oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin
tuon miehen kaltainen», mietti paimen.




IV LUKU.

Aitauksessa.


Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui
harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän
vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun
hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä
värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka
olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.

Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen,
epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa
jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon
johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan
laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.

Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman,
heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat
kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin
väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta
aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden
ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja
pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin
tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta
hetkeksikään katsettaan ratsastajista.

»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.

Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä
olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella»,
kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä,
jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa,
työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä
on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä
hänestä saattaisi sanoa.

»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa
arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.

Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin,
virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika.
Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan
ratsastusmestari.»

»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota
Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»

Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil
vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina
toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä
kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.»
Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti
tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi
Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen
viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti
Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.

»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy»,
kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on
heittänyt hänet selästään.»

Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei,
Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo
sätkyttelet maassa, Curly Elson.»

»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»

Paimenet nyökkäsivät.

»Se on hurja», vahvisti Phil.

»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on
oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen
nähnyt. Muistatko sen, Stella?»

»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa
pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja
kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»

Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä
kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta
oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi.
Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua
tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät
ole kesyttämisen arvoisia.»

»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea
ratsastajan sisu», arveli Curly.

»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.

Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen
kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän
jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.

»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva
Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät
yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään
rohkaisun tarpeessa.»

»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina,
kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi,
niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti.
Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa
syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi
pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa
sinulle?»

Kaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin
hänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään,
lupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja
kääntyi poispäin.

Nuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin
moni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin
vaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.

»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen
itsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä
hänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin
minä kiipeän laitumen aidalle.»

Tyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni
Phil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.
Tarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän
lähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.

Satuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla
hänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä
ja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään
päällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.

»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan
suurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.

»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti.
Sitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä
syrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää
sen päähän.»

»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli
tullut laitumelle katsomaan työn alkamista.

»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin
kauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»

Phil ja Rovasti nauroivat.

»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy
pysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.

Sillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa
aukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman
hevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla,
ja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten
paetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin
vahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä
hyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan
korkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa
veräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli
kimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua
pelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.

Äkkiä kimo hypähti notkeasti syrjään ja Curlyn lasso viuhui sen ohitse.

»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil
väistäessään hevosen hurjia liikkeitä.

Tulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku
Billy saattanut sitä kuulla.

Rovasti nauroi.

Bobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen
hyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin
vastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä
päästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja
Phil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.

Kukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon
päätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin
väistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi
hyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan,
laskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil
hellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen
sen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti
satulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä
avattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon
selkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli
kunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi
hetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien
koskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle
laitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.

Rovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan
katsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa
tuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja
satuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.

Kimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan,
ohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi.
Vaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa
saatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden
ihanat päivät.

»Minkä otat tällä kertaa?» kysyi Curly.

»Tuon kauriinvärisen», vastasi Phil.

Siten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta
hevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja
jokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan
erilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja
lempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan
yritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen
tottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada
oppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä
hullutuksia.

Hevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten
Rovasti aamiaispöydässä oli sanonut.

Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi
aitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi
juuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin
saapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan
ratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet
näkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä
selänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi,
ja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi
uhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa
synkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä
näissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin
aitaukseen hevostensa luo.

Jollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta,
olisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta
Risti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.

Samalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan
hevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.

»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen»,
huomautti vanhempi miehistä.

»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se
ehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se
on varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän
kääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on
valkoiset etujalat, Curly.»

Juuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle
jalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi,
jonka oli tavannut Metsärajalla.

Mies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja
kiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena
ympärilleen.

Mustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta,
ja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti
muukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä
päännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut
mitään.

»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen
äänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen
vierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.

Mies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.
»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»

»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti
hiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin:
»Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»

Puhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein,
niinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät
jäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat
silmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä
herätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele
hänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai
Rovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.

»Arizona on ihana maa, herra — ihana!»

»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi
olla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»

Muukalainen katsahti nopeasti Rovastiin tämän sanoessa »miehet».

»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt
tuollaisia miehiä.»

»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia
olo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen
olla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa
ja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»

Ratsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana
aitaukseen päin.

»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti
muukalainen jälleen.

Rovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa
Risti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut
niissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.

»Käyhän se laatuun», myönsi Rovasti, »niin että hyvin tulee toimeen.»

Muukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko
kenties apua?»

»Apua?» Rovasti katsahti häneen huvittuneena.

»Tarkoitan — ottaisin kernaasti paikan — työtä teidän luonanne.»

Rovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan,
arvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi
rauhallisesti.

Muukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei
vihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»

Rovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin
mieluista.

Sitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut
heidän luokseen.

»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»

Nuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta
ilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli
nähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä
sanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa
kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.

»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän
veitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.

Muukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän
hyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»

Phil nauroi.

Rovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen
välillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa.
Sitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte
työtä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista
kesälomanviettoa, vai mitä?»

Miehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin
kaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa
jossakin muualla.»

»Tulitte varmaan postivaunuissa Prescottista Simmonsille, vai mitä?»

»Ei, kävelin.»

»Kävelitte! Jopa jotakin! Yrititte siis saada työtä muualta?»

»En.»

»Kuka käski teidän tulla tänne?»

Muukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa.
Kuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin
olisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»

Rovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he
katsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa
selässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat
iloisesti.

»Ja mikä on nimenne?» kysyi Rovasti kohteliaasti.

Ensi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän
katsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.

»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti
kuivasti.

Muukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin,
joiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat
käyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen
itsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen
Rovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu:
»Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]

Rovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa
olivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut
muukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti
tai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja
muukalainen käännähti häneen päin.

»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen
selässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän
katseen hänen äänensävynsä johdosta.

Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.
»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»

Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi
rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:

»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas
hevosenne selästä.»

Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.
Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.
Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa
lujittamiseksi.

Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä
varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti
muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn
huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan
ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.

»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa
lajia, jos haluatte.»

Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän
sivellen hellävaroen kasvojaan.

»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.

»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»

»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.

»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten
vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa
irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni,
herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»

Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen.
»Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian,
muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»

Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa
selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi
keskeytystä.

»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»

Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan
päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on
Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät
palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»

Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen
toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain
huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani
teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme
jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden
koettaa.»

Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi
kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän
itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät
koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.»
Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme
käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»

Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän
vastasi, »että uskon oppivani.»

Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.
»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»

»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana
veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän
on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta
ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»

»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi
tapollakaan.»

»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan.
»Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla
silmälläni.»

Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän
aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen
liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla
vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen
tieltä.

Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei
liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen
kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen
omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle
tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen
nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen
Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan
satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on
sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole
pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»

Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan
varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»

Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin
silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain
yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla,
joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle
vesialtaan yläpuolelle.

»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän
pojalle.

Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa
päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.

»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.

»Taisipa tulla kiire», lisäsi Curly vallattomasti.

Ja irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa,
ettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»

»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.
»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»

Muukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet
puhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat
seuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan
nauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.

»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta
äänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja
Rovastin naurahtamaan ääneen.

»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan
päässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne
tavallisesti verraten pitkinä.»

Muukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten
noutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.

»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi
hymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret
karjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»

»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä
junkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»

Phil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä
kohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.

Sen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi,
kuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus
saaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään
syrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella
oli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti
lähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen
nähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin
kaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja
asettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.

Kun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä
ja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.

»Hevosenne odottaa, herra.»

Miehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta
hänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi
päättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään
häneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.

»Laupias taivas!» mumisi Curly Bobille, »siinä on rohkea mies.»

Rovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän
sanoi.

Muukalainen kääntyi häneen päin.

»Osaatteko ratsastaa tuolla hevosella?» kysyi Rovasti tiukasti.

»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan
sävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»

»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti
uteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.

»Se aikomus sillä näyttää olevan», myönsi Patches.

»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa
itseänne saadaksenne työtä minun talossani.»

»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen
tosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»

Kaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli
päivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.

Rovasti kysyi ystävällisesti: »Mistä syystä?»

»Siitä syystä», vastasi Patches verkalleen, »että olen utelias
näkemään, mihin pystyn. Ellen nyt uskalla yrittää, niin tuskinpa
uskallan tuonnempanakaan.» Päättäväisesti hän astui hevosta kohden.

Phil juoksi Curlyn luo ja päällysmiehensä viittauksesta tämä luovutti
hänelle hevosensa. Phil nousi satulaan ja irroittaen nopealla
liikkeellä lasson satulannupista hän pujotti sen valmiiksi silmukaksi.

Muukalainen seisoi oriin oikealla puolen.

»Toiselta puolen, Patches», neuvoi Phil hyväntuulisena. »Sillä tavoin
pääsette parempaan alkuun.»

Ei kukaan nauranut — paitsi muukalainen.

»Kiitos», hän sanoi ja vaihtoi puolta.

»Olkaa rauhallinen», neuvoi Phil jälleen. »Seisokaa sen lavan luona ja
pitäkää silmällä sen kavioita. Ottakaa jalustin oikeaan käteenne ja
sovittakaa jalkanne siihen. Pysykää paikallanne siksi, kunnes olette
valmis hyppäämään satulaan.»

»Olen heti valmis», vastasi Patches hypätessään satulaan.

Phil ratsasti lähemmäksi aitauksen keskustaa ja kehitti hiukan enemmän
köyttä lassostaan.

»Kun olette valmis, niin nostakaa silmikko», hän huusi.

Oriin selässä istuva mies ei epäröinyt hetkeäkään. Jännittäen
äärimmilleen jokaisen ruumiinsa lihaksen ja jänteen syöksyi hurja
hevonen ilmaan tullen maahan jäykin etujaloin ja pää polvien välissä,
mutta mies pysyi satulassa. Mutta toinen yhtä hurja ilmahyppy heitti
miehen selästä kuin jättiläismäiseltä ponnahduslaudalta, niin että hän
jäi liikkumatta makaamaan aitauksen hiekkaan. Kuormastaan vapautunut
hevonen teki taas mahtavan hypyn ja hyökkäsi sitten notkeana ja tulta
iskevin silmin maassa makaavaa avutonta miestä kohden.

Kirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin,
mutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina
murskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi
sen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi
lasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen
luo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen
avasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin
ihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.

»Oletteko pahasti loukkaantunut?» kysyi Rovasti.

Se palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan
horjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti
hevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä.
»Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri»,
hän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui
kuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»

Phil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat
hänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.

Patches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri.
Sitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»

Paimen katsahti Philiin, joka nyökkäsi vastaukseksi.

Oriin noustua otti Patches askeleen sitä kohden.

»Kuulkaapa», sanoi Rovasti käskevällä äänellä. »Tulkaa pois sieltä.»

»Koetan, voiko se uudestaan tehdä sen», selitti Patches päättäväisesti.

»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun
työssäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin
yrityksiin.»

Rovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen
kiitollinen katse.

»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil
sen kuulivat.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rovasti hämmästyneenä hänen ilmeestään.

»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen
vastaus.

Rovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan
tapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota
hurjaa hevosta.»

Yhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi
sen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä
katselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle
päivän tapahtumia.

»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja
selityssarjan lopuksi.

Rovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies
pystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen
sävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on
pahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»

Kun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy
Patchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana
kohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi
ollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää
itseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa,
jonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.

Hän aloitti tuhlaamatta turhaa aikaa esivalmisteluihin.

»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää
villihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette
tiedäkään, että Philin nimi on 'Villihevos-Phil'?»

Patches hymyili. »Se nimi sopii hänelle.»

»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla
on toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»

»Mitä niistä tarkoitat? Minä näen useampia.»

»Tuo pitkä, mustalta näyttävä. Tiedättekö mitään siitä?»

»Tuskinpa vain.»

»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on Tailholt
Mountain.»

»Vai niin!»

»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään
heistä?»

Kookas mies pudisti päätään. »Ei, enpä luule tietäväni.»

Pikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron
teille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja
Yavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita,
ja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä
katuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»

»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän
puheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä
tietoja Tailholt Mountainin miehisiä.

»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei
pidä hänestä.»

»Se on paha, eikö olekin?»

»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän
osoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat
Pata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö,
mutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä
liehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja
minä luulen, että Phil —»

»Seis! Odotahan hetkinen, poika», keskeytti Patches äkkiä.

»Mitä nyt?» kysyi pikku Billy.

»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin
'Villihevos-Phil', pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa
yksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»

»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin
pitävän Kittystä siksi, että —»

»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan
pientä toveriaan käsivarresta.

»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja
nähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi
riemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot
siitä: Patches pelkää pöllöä!»

»Stella-täti kutsuu sinua», nauroi Rovasti vastaukseksi.

Ja Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja 'kumppanilleen',
kuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.

»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän
lienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte
toiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»

Patches vastasi empien: »Luulisin tulevani toimeen näillä, herra
Baldwin.»

»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai
mitä teillä on», vastasi Rovasti.

»Minulla ei ole mitään Prescottissa», sanoi muukalainen hitaasti.

»Eikö ole? No, te tarvitsette yhtäkaikki vaatteita», väitti Rovasti.

»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin
itsepäinen vastaus.

Rovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä,
mutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette
suinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»

Patches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa
teille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä
minulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»

Rovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties
tahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta
syytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin
ja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne
siksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu,
hän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille
makuusijanne.»

Kun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa,
kysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai
kuinka?»

Patches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herra
Acton.»

»Ette etsinytkään?»

»En.»

»Tarkoitatteko, että vietitte yönne ulkosalla ilman peitettä ja
kaikkea?»

»Kyllä, sen tein.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei
ole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta
en käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä
Risti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra
Baldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen
asuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»

»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut
pyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»

»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja
olitte matkalla, kun tapasin teidät.»

»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan
ole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö
koskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on
pakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka
vie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti
naurahtaen.

»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille
yhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain
Phil, herra Patches.»

»Kiitos. Patches ei liioin tarvitse koristuksia.»

»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään.
»Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä
varmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»

»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi
selittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»

»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän
päivään saakka.»

»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietin
Metsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen.
Kertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.

Patches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties
ratsastaminen tuolla suurella oriilla.»

Phil nauroi ääneen — hyvän ja vilpittömän toverin naurua.

»Se teille kyllä onnistuu.»

»Luuletteko tosiaan?» kysyi Patches innokkaasti.

»Varmasti; sen tiedän.»

»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja
paimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.

»Tuo suuri paholainen on oikean miehen hevonen», jatkoi Phil.

»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahti
Patches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti:
»Onko teidän hevosillanne nimi?»

»Tietysti», vastasi paimen. »Tavallisesti me keksimme niille jonkin
nimen.»

»Oletteko jo antanut nimen suurelle oriille?»

Phil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman
aitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»

»Ja minkä nimen te sille annoitte?»

»Muukalainen.»

»Muukalainen! Ja miksi Muukalainen?»

»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää
yötä.»




V LUKU.

Palanen menneisyyttä.


Seuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.

»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen
sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha
parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»

Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen
asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille,
joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset
ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja
karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa
neljännestunnin kuluessa.

»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.

Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike.
»Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid
hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen
Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan
hevosta tai härkää silmiin.»

He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen
luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli
tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen,
jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli
pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se
näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan
unhoon.

»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut
vanhan haudan äärellä.

Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki
osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden
ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.

»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S.
Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus
kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti
ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi.
»Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien
mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs
epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti
toimeen.»

Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan
miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.

Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin
rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala
levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla
rinteellä.

»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty
ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että
Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää
niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen.
En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin
olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että
Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään.
Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme
hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa
tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa
ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt,
mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat
tarkalleen hänen ajatuksensa.

»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin
me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme
lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää
elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»

»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä
ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin
asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se,
mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja
korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat
kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa
perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.

»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia
ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä
ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on
syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika,
joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia
päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin
ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme
eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän
kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä,
puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat
ja menevät taas naimisiin.

»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän
kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista
rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen
ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät
ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden
vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin
minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen
sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.

»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen
seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt
häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi
suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut
tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen,
ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka
ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän.
Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on
miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin
nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen
karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia
kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka
olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja
suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole
enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa
ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen
löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään
naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»

Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän
hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen
mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten
kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää
ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli
herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli
jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli
tavannut Metsärajalla.

Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen
tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää
sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford
Manning —»

Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei
nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford
Manning!» hän huudahti.

Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford
Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»

»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.

»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten
— suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän
on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen
miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa —
olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei
nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»

»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.

»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi
takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»

Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti
miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle
johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen
nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin
koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin,
kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka
maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja
aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja
nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä.
Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»

»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.

Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset
olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi
puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite
Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä
nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria.
Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme
yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla
laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella
olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme
saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista,
me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja
pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me
jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset.
Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä,
mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me
olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin.
Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä
ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi
minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen
nähnyt, ja luotti kaikkiin.

»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui
pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan
sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä
oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä
varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen
luonaan, kun hän kuoli.

»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut
kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja
käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa
yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä —
siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut
hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen
työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän
jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on
varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on
luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä
luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää —
olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena
oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut
sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin
ajattelee.»

»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.

»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että
jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta
hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi
hirttää.»

Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden
hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät
paluumatkalle.

Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle,
näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan
Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.

Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet
palasivat laidunmailta kotiin.

»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy
viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa
kauhean mielellään tutustua teihin.»

Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen
tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.




VI LUKU.

Juoksuaita.


Honourable Patchesin koulutus alkoi viipymättä. Koska Philin oli pakko
omistaa suurin osa aikaansa nelijalkaisille kasvateilleen, otti Rovasti
itse huolekseen muukalaisen opettamisen kaikissa karjakartanossa
esiintyvissä toimissa, alkaen sikalan siivoamisesta rikkaruohojen
kitkemiseen saakka. Patches ei säikkynyt mitään työtä. Päinvastoin
hän näytti löytävän tyydytystä ikävimpien ja rasittavimpien töiden
suorittamisesta, ja kun hän teki erehdyksiä, joita tietenkään ei
aina voinut välttää, hän nauroi omituista, katkeraa ja ivallista
nauruaan, joka ihmetytti Rovastia. Mutta vaikkakin hänen puuhansa
hänen ensimmäisinä Risti-Kolmio-Kartanossa olonsa päivinä supistui
enimmäkseen töihin, jotka eivät tekijältään vaatineet paljon tai ei
mitään tottumusta, ei hänen kouluttamistaan silti unohdettu. Hänelle
annettiin vanha ja viisas karjahevonen, ja Rovasti opetti hänelle
ajokalujen käytäntöä ja hoitoa. Ja joka päivä, milloin varhain aamulla,
milloin myöhään illalla, opettaja keksi asian, jota hänen yhdessä
oppilaansa kanssa oli ratsastettava toimittamaan. Kun Phil tai rouva
Baldwin kysyi Rovastilta, miten hänen »lastentarhansa» menestyi,
niin Rovasti tosin yhtyi heidän nauruunsa, mutta vastasi ylpeänä:
»Odottakaahan vain. Hän on yhtä valmis karjankierrokseen kuin Philinkin
lastentarha. Hänet on luotu ratsastajaksi. Hänellä on ratsastajan
vartalo, ratsastajan ryhti ja käsi. Muutaman kuukauden kuluttua hän on
suurenmoinen ratsastaja, jollei», lisäsi hän silmää vilkuttaen, »jollei
hän sitä ennen tapa itseään jollakin mielettömällä yrityksellä.»

»Olen huomannut, että hänellä on paljon auttajia yrityksissään»,
vastasi rouva Baldwin kuivasti, tarkoittaen huomautuksellaan ei vain
Rovastia, vaan myöskin Philiä ja ylipäänsä kaikkia Risti-Kolmion
miehiä, pikku Billykin mukaanluettuna.

Sitten koitti päivä, jolloin Patches sai tehtävän, joka — kuten
Rovasti hänelle vakuutti — kuuluu vanhimman ja tottuneimman paimenen
velvollisuuksiin. Patchesin tuli lähteä tarkastamaan aitoja. Mutta
kun Rovasti aamulla vei oppilaansa suuren laitumen kulmaukseen, missä
aita alkoi, ja selitti, että »aitaratsastus» karjanhoitajien kielessä
tarkoittaa mahdollisten vaurioiden etsimistä ja niiden korjaamista, ei
hän selittänyt tämän aidan erikoisominaisuuksia.

»Varoitin häntä eksymästä ja käskin hänen palata kotiin ennen iltaa»,
hän selitti nauraen toisten perheenjäsenten kysyessä päivällisellä
syytä Patchesin poissaoloon.

»Se oli kierosti tehty, Will Baldwin», torui Stella, kuten aina
ajatellen poikiensa mukavuutta. »Tiedäthän poikaparan varmasti eksyvän
tuossa autiossa Tailholt Mountainin seudussa.»

Pojat nauroivat.

»Aamulla me ainakin hänet löydämme», vakuutti Phil.

»Hänhän voi seurata aitaa takaisinpäin», vastasi Rovasti. »Ja jos hän
todella eksyy, niin vanha Snip kyllä tuo hänet kotiin.»

»Jos hän vain huomaa sen ja antaa Snipin pitää päänsä», sanoi Curly.

»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja
aidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän
käyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla
toimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus
hänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon
vuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee
haljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»

»Tehdä mitä?» kysyi rouva Baldwin.

»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia
vain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi
kenenkään muun mieleen.»

Patches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun
tehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti
hänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta.
Hän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa,
kuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita
yrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan
korjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä
patruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties
olisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.

Patches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä.
Vielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin
oli lopetettava.

»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut
Patchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein
rautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän
teki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut
ennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin
hän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin
työn. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja
ryhtyi työhön unohtaen muun maailman.

Odottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli
isäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka
tapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti
työnsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt
ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria
kaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.

Niin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches
lähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli
tyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää
kuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli
hän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli
kauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa
hevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain
ollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti.
Joka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa
loppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen
työhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen
aitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen
kotikartanon piiriin.

Tunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu
muuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi
setripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman
seinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano
sijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt
kääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui
levähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä
aidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä
kotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi
ei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme
vuorokautta.

Äkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin
hullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen
selänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän
huomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan
ratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches
juoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi
vastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta
ei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä
ratsastajat olivat kulkeneet.

Hän vaipui maahan setripuun juurelle haukkoen ilmaa ja leyhytellen
palavia kasvojaan hatulla. Kenties hänen huuliltaan väkisinkin pääsi
jokin niistä paimenien voimasanoista, joita hän oli kuullut Curlyn ja
Bobin käyttävän, kun pikku Billy ei ollut lähettyvillä. Hänen turhien
ponnistustansa jälkeen tuntui hiljaisuus vielä entistä syvemmältä.
Risti-Kolmio-Kartano oli jossakin monien mailien päässä.

Äkkiä sattui hänen korvaansa heikko ääni. Hän käännähti ja katsoi
tielle, jota juuri oli tullut. Näkikö hän unta vai tämän satumaailman
ihmeen? Häntä kohden ratsasti nuori nainen kevyttä, hilpeätä laukkaa ja
häntä seurasi lassoon kytkettynä viisas Snip.

Patchesin ensimmäinen ajatus oli, että nainen ratsasti yhtä varmasti ja
huolettomasti kuin joku paimen. Hänen noustessaan ylös rinnettä huomasi
Patches, että nainen oli nuori. Hänen vartalonsa oli harvinaisen
kaunis ja sopusuhtainen ja hän ohjasi hevostaan luontevan sulavasti.
Hänen tultuaan vielä lähemmäksi näki Patches hänen poskiensa hehkuvan
ratsastuksesta, hänen pehmeä, ruskea tukkansa kihartui leveälierisen
hatun alla, ja hänen silmänsä säteilivät elämäniloa. Sitten hän huomasi
miehen, ja Patches muisti, mitä Rovasti oli sanonut: »Jos koko Yavapai
Countyssa on mies, joka ei ratsastaisi kuoliaaksi parasta hevostaan
saadakseen hymyn Kitty-neidiltä, niin hänet olisi hirtettävä.»

Miehen noustessa seisaalleen hattu kädessään pysähdytti tyttö hevosensa
ja tervehti. Hänen äänensä hilpeä, raikas sävy vastasi hänen huuliensa
hymyä.

»Olette herra Honourable Patches, eikö niin?»

Patches kumarsi. »Neiti Reid, luullakseni?»

Tytön hämmästys oli ilmeinen. »Mistä tunnette minut?»

»Teidän hyvä ystävänne, herra Baldwin, kertoi minulta teistä», hymyili
Patches.

Tyttö punastui ja nauroi peittääkseen hämminkiään. »Vanha Rovastikulta
ei liene puolueeton arvostelussaan, pelkään.»

»Se on mahdollista», myönsi Patches, »mutta hänen arvostelunsa pitää
ehdottomasti paikkansa. Ja», hän lisäsi hilpeästi tytön kasvojen
muuttuessa vakaviksi ja hänen kohottaessaan hiukan päätään, »hänen
luottamustaan mieheen voitaneen pitää vakuutena, vai mitä arvelette?»

»Tietysti», vastasi tyttö sydämellisesti hänen hetkellisen jäykkyytensä
hälvetessä. »Rovasti ja Stella kertoivat minulle kaiken teistä tänään
iltapäivällä, muuten en olisi uskaltanut pysähtyä seuraanne. Olen
iloinen tavatessani teidät, herra Patches», hän lisäsi leikkisän
kohteliaasti.

»Ja minä iloitsen tästä tuttavuudesta, neiti Reid, niin monesta syystä,
etten nyt voi kertoa teille niitä kaikkia», vastasi Patches nauraen.
»Ja saanko nyt kysyä, mikä taikavoima tuo teidät tänne kuin sadun
hyvän haltian epätoivoisen muukalaisen luo? Mistä löysitte uskottoman
Snipini? Mistä tiesitte, missä olin? Missä on Risti-Kolmio-Kartano?
Kuinka monta mailia on lähimmälle lähteelle? Onko minun mahdollista
ehtiä kotiin illalliselle?»

Katsoen mieheen tyttö nauroi, niin kuin vain Kitty Reid voi nauraa.

»Te vain teette pilaa minusta», torui mies. »Niin kaikki tekevät. Eikä
se ole ihme, olen itse nauranut itselleni koko päivän.»

»Vastaan ensimmäiseksi teidän viimeiseen kysymykseenne», vastasi tyttö.
»Kyllä ehditte vielä Risti-Kolmio-Kartanoon illalliselle, jos lähdette
heti. Minä selitän teille muun ratsastaessamme.»

»Aiotteko näyttää minulle tietä?» huudahti Patches innokkaasti.

»Luulen sen olevan parasta», arveli tyttö empien.

»Nytpä tiedän varmasti, että olette hyvä haltia tai enkeli tai jokin
muuta sentapainen», tuumi Patches sovittaen jalkansa jalustimeen.
»Mutta yksi asia teidän täytyy sanoa minulle, ennen kuin lähden
askeltakaan edes illallista kohden. Kuinka pitkä matka on laitumen
kulmaukseen?»

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. »Laitumen kulmaukseen?»

»Niin, tiesin tietenkin, että jos lähtisin seuraamaan aitaa, kiertäisin
laitumen ja palaisin lopuksi samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt.
Sitä varten kuljin aina samaan suuntaan. Ajattelin voivani päättää
työni ja päästä kotiin, vaikka Snip pakottaisikin minut toimittamaan
aitaratsastuksen jalkaisin.»

»Mutta ettekö tiedä, että tämä on juoksulaidun?» kysyi tyttö hänen
silmiensä säihkyessä vallattomasti.

»Niin Rovasti sanoi», myönsi Patches. »Mutta vaikka se juoksisikin
jonnekin, niin täytyyhän siitä tulla loppu. Mutta minä en voinut löytää
kulmaa.»

»Juoksulaitumella ei ole lainkaan kulmaa», nauroi tyttö.

»Ei lainkaan kulmaa?»

Tyttö pudisti päätään, ikäänkuin kykenemättä enää lausumaan sanaakaan
purskahtamatta nauruun.

»Eikö se kierrä mitään — laidunta, tarkoitan?»

Jälleen tyttö pudisti päätään.

»Se häviää siis jonnekin etäisyyteen ja loppuu siellä?»

Tyttö nyökkäsi. »Täältä on varmaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä
mailia sen päähän.»

»No, onpa se aita!» huudahti Patches luoden katseensa vuoririnteelle,
jota kohden hän niin urheasti oli taivaltanut. »Onko teidän mielestänne
kauniisti tehty kunnialliselta aidalta? Ja Kovasti käski minun olla
kotona ennen illan tuloa!»

Sitten he nauroivat yhdessä — nauroivat niin, että hevoset mahtoivat
ihmetellä tätä äkkinäistä ilonpurkausta.

Heidän ratsastaessaan kotiinpäin selitti tyttö Patchesille
juoksuaitojen tarkoituksen ja miten ne päättyvät niin monen mailin
päässä ja niin etäällä lähteistä, että karja harvoin löytää tien
toiselle puolelle.

»Ja nyt taikavoimanne selitys!» sanoi Patches. »Te olette saanut mitä
typerimmän, hullunkurisimman, niin, suorastaan järjettömän aidan
näyttämään tarkoituksenmukaiselta, luonnolliselta ja aivan järkevältä.
Olkaa kiltti ja selittäkää, mitenkä saatoitte tulla Snip mukananne
minua pelastamaan?»

»Joka siis myöskin oli typerää, hullunkurista ja järjetöntä?» kysyi
tyttö.

»Joka oli yhtä ihanaa ja odottamatonta», vastasi Patches.

»Se on hyvin helposti selitettävissä», selitti tyttö. »Minä olin —»
Hän epäröi. »No niin, olin kyllästynyt kaikkeen ja lähdin päivällisen
jälkeen Stellan luo asialle.»

»Asialle?» kysyi Patches.

Tyttö nyökkäsi iloisesti. »Sieluni vuoksi. Stella on mainio
sielunlääkäri. Paras minkä tunnen, paitsi yhtä, ja hän asuu kaukana
täältä — kaukana idässä, Clevelandissa Ohiossa.»

»Niin, minäkin tunnen hänet», vastasi Patches vakavasti.

Ja heidän nauraessaan yhdessä tämän väitteen mahdottomuudelle he eivät
tienneet, kuinka sananmukaisesti tosi se kaikesta huolimatta oli.

»Niin, minä olin tietenkin kuullut teistä», jatkoi tyttö. »Phil kertoi
minulle viime kerralla käydessään meillä, kuinka te olitte yrittänyt
ratsastaa villillä oriilla. Phil pitää teitä aivan suurenmoisena
miehenä.»

»Niin tietysti», vastasi Patches ivallisesti. »Annoin silloin
kerrassaan loistavan näytteen taidostani.»

»Ja sen vuoksi», pitkitti tyttö, »olin vastoin tahtoani huolissani
meidän keskuuteemme tulleen muukalaisen hyvinvoinnista. Sitä paitsi on
se vieraanvaraisuuden vaatimus näillä seuduin. Ettekö usko sitä?»

»Tietenkin, tietenkin. Ettehän voinut muuta kuin tiedustella
vointiani», myönsi Patches kohteliaasti.

»Ja sitten Stella todellakin teki sieluni terveeksi jälleen; tai
ainakin hän teki minut toistaiseksi rauhalliseksi.»

Patches kohtasi vallattoman, leikillisen, nauravan katseen tytön
silmistä. »Nyt teette taas pilaa minusta», hän sanoi nöyrästi. »Tiedän,
että minun pitäisi itsenikin nauraa itselleni, mutta —»

»No, ettekö ymmärrä?» huudahti tyttö. »Tohtori Stella määräsi minulle
runsaan annoksen keskustelua ainoasta tapahtumasta, mikä moneen
kuukauteen on sattunut koko seudulla.»

»Tarkoitatteko minua?» kysyi Patches.

»Ettekö sitten ole hyvä puheenaihe?» vastasi tyttö.

»Taidanpa olla», hymyili Patches. »No niin, ja entä sitten?»

»Lähdin paljon iloisempana takaisin kotiinpäin.»

»Niinkö?»

»Olin niin paljon iloisempi, että päätin ratsastaa kotiin kiertotietä,
kenties Black Hillin huipun kautta — kenties Hevosuittamolle, missä
varmaan tapaisin isän kotimatkalla Fair Oakista, minne hän lähti tänä
aamuna.»

»Ymmärrän.»

»No niin, sitten tapasin Snipin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.
Tiesin, että vanha Snip oli teidän hevosenne.» Hän hymyili kuin
lievittääkseen arvostelua, minkä hän sanoillaan tahtomattaan antoi
Patchesin ratsastuskelpoisuudesta.

»Juuri niin», myönsi Patches ymmärtäen hänen ajatuksensa.

»Ja pelkäsin, että teille kenties oli sattunut jotakin, vaikka en
toisaalta käsittänyt, miten se olisi ollut mahdollista, kun kerran
ratsastitte Snipillä. Sitten otin sen kiinni —»

Mies keskeytti kiihkeästi: »Millä tavoin?»

»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se
olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Te otitte hevosen kiinni lassolla?» toisti Patches hitaasti.

»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?»
kysyi tyttö.

»Mutta — mutta eikö se juossut?»

Tyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät
karatessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»

Mies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan
kuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento
hänen edessään seisoi.

»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi
epäillen.

Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti
salama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi
kiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa
kotiin huutaen aito naisellisesti apua.»

»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain
ihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en
antaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»

Hänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa
auringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.

»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi
kolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään
lassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja
on toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut,
vuokra-autot ja hotellit.»

»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut
ajatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri
lassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä
yksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon
tuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»

»Te tunnette Clevelandin?» huudahti tyttö.

Patches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan
jokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta
mistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»

»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa»,
vastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen
hänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei
se ollut lainkaan satumaista.»

»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä
on niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa
olla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»

»Ja pidättekö tästä ihmeellisestä maasta, niin kuin sitä sanotte?»

»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En
ole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia»,
päätti hän hymyillen.

»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä —
työstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»

»Kyllä ja en», vastasi mies empien.

»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten
Patchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon,
pidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole
tyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua
elämään jossakin muualla kaukana täältä.»

Mies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä
paikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä
haluaa?»

»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy
aina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»

Nyt Patches oli varma hänen äänensävynsä uhmasta.

Tyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä
muualle?»

»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties
joku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh,
tuhansia seikkoja!»

Tyttö ei voinut vakavuudestaan huolimatta pidättää nauruaan.

»Mitä hullutuksia!»

»Miksi niin, hullutuksia? Mitä te ja ystävänne tiedätte minusta?»

»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö
lämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole
sitä maata.»

»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni
pahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut
erehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.

»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla
minun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin
vain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää
tästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan
anteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki
ihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»

»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano
teille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät
rouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»

»Sielunne parantamiseksi?» kysyi tyttö sydämellisesti.

»Juuri niin», vastasi Patches vakavasti. »Sieluni pelastamiseksi.»

»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista»,
huudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä
seuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion
rakennukset. Minä lähden tätä tietä.»

Patches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja
puristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.

»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on
eittämätön.»

Tämä vastaus miellytti Kittyä silminnähtävästi.

»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai
tiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he
saavat kuulla pikku seikkailustanne?»

»Tietenkin tiedän», vastasi Patches kuin alistuen kaikkeen.

»Ja annatteko heidän nauraa kustannuksellanne?»

»Suon sen ilon heille kernaasti, neiti Reid.»

»Mutta miksi ette kernaammin itse pysy naurajana?»

»Kuinka niin?»

»No, he luulevat teidän tekevän jonkin tyhmyyden, eikö niin?»

»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin
petän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.

»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan
jätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»

»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen
otaksumaan.»

»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin
ja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut?»

»Tarkoitatteko, että te ette sano sanaakaan asiasta?» huudahti Patches.

Tyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole
rehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»

»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan
kiitollisuudenvelkaan!»

»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten.
En karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa
hädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»

Patches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten
hän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan
huonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.

Samana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid
ratsasti Risti-Kolmion portista.

Pata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas,
suorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä
rehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli
karjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin
lyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen
juttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.

Tunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten
naapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti
saattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin
että portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään,
kysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista
karjassasi, Will?»

»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil
ja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta
miehestä ole vielä suurtakaan apua.»

»Kuka hän on?» kysyi Reid.

»En tiedä muuta, kuin että hän sanoo nimensä olevan Patches.»

»Hullunkurinen nimi», murahti Reid.

»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti
tyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai
Foote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet
kuulemaan sitä, siinä kaikki.»

»Mistä hänet löysit?»

»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä
on hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»

»Minä en huolisi vieraita talooni», virkkoi Jim mutkattomasti.

»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle
ventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme
vieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta.
Patches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän
yksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»

»Juoksuaitaa?»

»Niin, se on paikoitellen kurjassa kunnossa.»

»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,
Tailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkitty
Tailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oli
Risti-Kolmion lehmän vasikka.»

»Mitä syytä sinulla on luulla niin?» kysyi Rovasti rauhallisesti.

»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin
ratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli
kadottanut vasikkansa.»

»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa
huolta karjastamme», virkkoi Rovasti.

»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi
tarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään
satulaan.

»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies
ei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»

»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se
sinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;

»Hyvää yötä, Jim! Kiitos käynnistäsi.»




VII LUKU.

Iltahämärissä.


Kun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva
Baldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä
sanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli
hänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut
paljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi
Patchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi
kertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson
Valleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.

Mutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille
tunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli
tyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan
ja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta,
joka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua
yksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen,
jonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se,
missä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt
hänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään
ikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja
tyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei
tahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa
ikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta,
jotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut
suuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta
kaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja
kouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen
mieleensä vain kaipausta ja ikävää.

Siihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö —
hänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja
kasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät
olivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten
varsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset,
jotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet
hänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot
olivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen
varhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka
oli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa,
sankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja
nuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen
suhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi
jäävä silleen.

Ja sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä
nuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta
ja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa
ihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten
ominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä
mieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa
perusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus
— ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa,
jossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne,
vaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat
mainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen
ympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa
maailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän
miehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan
koulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei
mielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan,
ei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein
määräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.

Ensimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen,
loistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt
siihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien
kuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja
sulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt
tälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava
takaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja
järkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.

Palattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta
harrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine
tottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui
Kittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien
jälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä
voimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn
tuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.

Mutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun
kaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja
kaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen
koulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli
hänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei
saattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta,
jonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää
irtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa
kotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden
jälkeen tunsi kuuluvansa.

Meidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi.
Kitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään
niiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen
lapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen
mitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan
oli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs
voima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän
oli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt
pukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen
yksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn
hiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa
ja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi
runsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä
sivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn
puutteelta.

Koko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä
vertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen
luonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka
oli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki
se, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi
tämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa
Patchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka
syvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä
ristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa
elämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa
niitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä
tunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.

Kittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa
veljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen
haltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei
illallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään
pihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.

Rouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack
apunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran
pyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni,
hillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat
vaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen
puhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen
nimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin
sydämessä.

Heidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö
yksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän
kanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki
naapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan
Patchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti
kotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches
pääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra
Reid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin
harvasanaisia.

Kun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty
kuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja
kohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten
Risti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli
mennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin
vuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten
äänet epäselvinä ja kaukaisina.

Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt
hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana
hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään?
Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen,
naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja
riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa
tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen
vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin
synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä,
valoa ja kauneutta.

Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon
sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten
ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn
poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.

Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen
hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä
kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän
laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.

»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli
puhuttavaa.

»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina
heti jälleen hypähtämään ratsaille.

Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään
Rovastin luona.»

»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi
Phil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»

Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun
on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»

Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina
vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.

»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»

He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo
kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen
oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan
ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes
Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva
Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja
vetäytyi itse omaan huoneeseensa.

»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata
itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden,
joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän
välillään.

»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se
ole totta.»

»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän
ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»

Tyttö tuijotti vastaamatta eteensä.

»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se
mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne
sitä.»

»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että
olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia
kuin sinäkin.»

»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan,
sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen
poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet
naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»

Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä
alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»

Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää
hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»

»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan
— Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa
sinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»

»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan
kohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää.
Täällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä
elämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia.
Mutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea
sitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen
käsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan
suurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn
siihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat
elämäänsä ja tyytyvät siihen.»

»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia
mahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän
ei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla
hänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.

»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset
toivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä
niitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja
satuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina?
Ei, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään
narrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä
tiedät, mikä se on.»

Hänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty
vastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun
tapaistasi.»

Mies ei vastannut.

»Onko jokin tänään mennyt hullusti?» intti tyttö.

Phil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi
harvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi
kotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit
minun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö,
emmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»

»Vaiti, Phil», sanoi Kitty kuin olisi puhunut pikkuveljilleen.

Mutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi.
Siitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua
— sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle,
muuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»

»En tunne herra Patchesia», vastasi tyttö.

»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se
asiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»

»Phil rakas, en osaa vastata siihen kysymykseen.»

»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että
minä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana
idässä?»

»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on
tullut nainen, niin kuin sinusta mies.»

»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole
muuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi.
Muuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä
täällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen,
mikä merkitsee meille niin paljon.»

Jälleen tyttö vastasi. »En tiedä, Phil. Mistä sen tietäisin?»

»Tahdotko koettaa, Kitty, tahdotko koettaa pitää vanhasta kodistasi
niin kuin ennen pidit siitä?»

»Phil, olen koettanut. Minähän koetan!» huudahti tyttö. »Mutta en
luule, että merkitsee paljoakaan, pidänkö elämästä täällä vai enkö.
Tiedän varmasti, Phil, että jos voisin», hän epäröi, mutta jatkoi
sitten urheasti, »jos voisin rakastaa sinua niin kuin toivot, niin
mikään muu ei merkitsisi mitään. Sinä sanoit voivasi pitää mistä
elämästä hyvänsä, kunhan se miellyttäisi minua. Etkö luule minun voivan
tyytyä mihin elämään hyvänsä, jos vain mies, jota rakastan, pitäisi
siitä?»

»Luulen», sanoi Phil, »ja se on vastaus kysymykseeni.»

»Mikä on vastaus?» kysyi Kitty.

»Rakkaus, juuri rakkaus! Kitty — jokainen paikka, missä rakkaus asuu,
on hyvä. Ilman rakkautta ei mikään paikka voi tyydyttää. Iloitsen
siitä, että sanoit sen. Sen tahdoin sinun sanovan. Olen Patchesin
kaltainen. Olen löytänyt tehtäväni.» Nyt ei hänen äänessään enää ollut
katkeruuden hiventäkään.

Kitty oli syvästi liikuttunut. »En luule käsittäväni tarkoitustasi,
Phil», hän virkkoi.

»Etkö käsitä sitä, Kitty?» vastasi mies. »Minun tehtäväni on nyt
voittaa sinun rakkautesi, saada sinut rakastamaan minua sellaisena kuin
olen, miehenä — eikä koettaa muuttua sellaiseksi, jollaisen luulen
sinua miellyttävän. Sinun täytyy rakastaa miestä eikä sitä, mitä hän
tekee tai missä elää. Eikö olekin niin?»

»On», vastasi Kitty hitaasti. »Varmasti niin on. Niin sen täytyy olla,
Phil.»

Mies nousi nopeasti. »Hyvä», hän sanoi miltei töykeästi. »Nyt lähden.
Mutta älä erehdy, Kitty. Sinä olet minun, tyttö, sen lain voimalla,
joka on yläpuolella kaiken sen, mitä olet oppinut koulussasi. Sen saat
oppia tuntemaan. Aion voittaa sinut — sinä olet kuuluva minulle, sillä
sinä olet minun.»

Silloin Kittykin nousi, ja heidän seistessään hetkisen vaieten ja
katsoen toisiaan silmiin tunsi tyttö miehen voiman, ja hänen sydämensä
tunsi riemua ja ylpeyttä, vaikka se ei voinutkaan antaa hänelle
kaikkea, mitä hän pyysi.

Nähdessään Philin ratsastavan pois ja häviävän öiseen pimeään, joka
jälleen rannattomana ja äänettömänä peitti seudun pehmeään vaippaansa,
mietti Kitty katumus mielessään, häipyisikö hän kenties näin ainiaaksi
hänen elämästään? Ainiaaksi?

Philin päästäessä hevosensa veräjästä aitaukseen kuului läheltä
yön hämärästä suuren oriin hirnunta. Samassa kaikui vielä lähempää
hiljainen nauru ja tähtien loisteessa Phil näki miehen hahmon aidan
luona. Hänen astuessaan lähemmäksi kuului Patchesin ääni.

»Se oli varmasti Muukalainen.»

»Niin oli», vastasi Phil. »Mutta miksi ette ole jo vuoteessa?»

»Kuuntelin hevosien hirnuntaa ja mietin», vastasi Patches.

»Mietitte tehtäväänne?» kysyi Phil tyynesti.

»Kenties», myönsi toinen.

»Sitä teidän ei tarvitse surra. Kyllä te vielä pääsette sen herraksi»,
vastasi paimen.

»Toivoisin olevani yhtä varma asiasta», vastasi Patches miettiväisenä.

Ja he tiesivät molemmat käyttäneensä suurta oritta vain vertauskuvana.

»Ja minä toivoisin olevani yhtä varma oman tehtäväni onnistumisesta
kuin teidän», jatkoi Phil.

Patchesin ääni kuvasti herkkää myötätuntoa hänen kysyessään
miettiväisenä: »Niinkö, onko teilläkin siis tehtävä? Se ilahduttaa
minua.»

»Ilahduttaa?»

»Niin», ja Patches laski kätensä kumppaninsa olalle heidän kääntyessään
kartanoa kohden. »Phil, olen tullut siihen johtopäätökseen, että
maailma on kovin yksitoikkoinen paikka miehelle, jolla ei ole mitään
tehtävää.»

»Mutta yhtäkaikki näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka ovat aina
olevinaan hommassa, vaikka he itse asiassa eivät tee yhtään mitään»,
vastasi Phil naurahtaen.

»Minä sanoinkin miehelle», vastasi Patches.

»Totta», myönsi Phil. »Mies kaipaa miehen työtä.»

»Ja», jatkoi Patches, »minusta tuntuu, että maailmassa on yksi ainoa
työ, joka on oikean miehen arvoinen.»

»Sekin pitää paikkansa», yhtyi paimen.




VIII LUKU.

Keskustelua polttomerkeistä.


Muutamia päiviä Jim Reidin käynnin jälkeen Rovastin luona
pysähtyi kaksi Vinoneliö-ja-Puolikkaan miestä matkalla Cherry
Creekiin päivälliselle karjakartanoon. Rovasti oli tunnettu
vieraanvaraisuudestaan. Hänen talossaan oli aina pöydässä sija miehelle
ja tallissa hänen hevoselleen, ja isäntä oli aina valmis pihallaan
pähkinäpuiden alla syventymään rattoisaan keskusteluun vieraittensa
kanssa. Ja niinpä olikin koko seudussa tuskin ainoatakaan paimenta,
joka ei ratsastusretkillään olisi katsastanut Rovastin karjaa miltei
yhtä huolellisesti ja harrastusta osoittaen kuin oman isäntänsä laumaa.

Niinpä nämä Tonto Fiatista saapuneet ratsastajat kertoivat Rovastille
nähneensä Risti-Kolmion karjaa Tooheyn lähteillä juomassa ja
huomanneensa useiden eläimien kärsivän pattimadoista.

»Pysähdyimme katsomaan, kuinka niiden laita oli, ja poltimme yhteen
vasikkaan teidän merkkinne», sanoi Shorty Myers.

»Kiitoksia paljon, pojat», vastasi Rovasti, sitten hän jatkoi
tavalliseen leikkisään tapaansa: »Poltittekohan siihen vain oikean
merkin?»

»Emme sentään kaikki ole Tailholt Mountainin palveluksessa», vastasi
toinen ratsastaja, Bert Wilson, ympärillä istuvien nauraessa Rovastin
kysymykselle.

Wilsonin puhuessa huomasi Patches hämmästyksekseen naurun kaikkoavan
äsken niin hilpeiltä kasvoilta ja miesten luovan toisiinsa merkitseviä
katseita.

»Onko kukaan sattunut näkemään mitään viime aikoina?» kysyi Rovasti
tyynesti.

Hänen kysymystään seurasi hetken hiljaisuus vieraiden katsoessa
kysyvästi Patchesista Rovastiin ja sitten Philiin. Phil osoitti
hyväksyvästi hymyilemällä luottavansa muukalaiseen, ja Shorty jatkoi:
»Löysimme pari vastamerkittyä vasikkaa, joilla viime viikolla ei
näyttänyt olevan lainkaan emää, ja Bud Stillwell sanoo, ettei D. I:n
naapuruudessa ole kaikki niin kuin olla pitäisi.»

Jälleen seurasi hiljaisuus. Patchesista se tuntui myrskyä ennustavalta.
Hän oli huomannut vieraiden kysyvät katseet ja Philin äänettömän
vastauksen, mutta hän ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Hän
saattoi vain itsekseen ihmetellä ja odottaa, sillä vaistomaisesti hän
tunsi, ettei hänen pitänyt ottaa osaa keskusteluun. Hänestä tuntui,
että nämä voimakkaat miehet, jotka niin hyväntahtoisesti olivat
ottaneet hänet seuraansa, kernaammin näkivät hänen pysyvän heidän
piirinsä ulkopuolella, kun oli kysymys heidän ammatistaan.

»No niin, pojat», sanoi Rovasti ikäänkuin haluten lopettaa
puheenaiheen, »olen nähnyt täällä monenlaisia miehiä ja monenlaista
hommaa, mutta en vielä koskaan ole nähnyt miestä, jonka ei olisi
tarvinnut maksaa siitä, mitä on saanut. Kerran miehen on maksettava
täysi hinta kaikesta, mitä hän elämässä saa, tahtoipa tai ei.»

»Se laki pitää paikkansa muihinkin kuin karjanhoitajiin nähden, vai
mitä, herra Baldwin?» Patches ei ollut enää saattanut pysyä vaiti
ja luodessaan katseensa häneen hämmästyivät miehet hänen kasvojensa
ilmettä.

Rovasti katsoi suoraan silmiin, joissa kuvastui monia tuskallisia
muistoja ja harras pyrkimys. »Siis?»

»Tarkoitan», sanoi Patches hämillään, ikäänkuin hän tahtomattaan olisi
puhjennut puhumaan, »että se, mitä sanotte, koskee myöskin niitä, jotka
elävät toimettomina — tekemättä mitään hyödyllistä työtä — yhtä hyvin
kuin niitä, jotka ovat epärehellisiä työssään tai jotka ehdoin tahdoin
varastavat toisen omaisuutta.»

Katse kiinteästi suunnattuna Patchesiin Rovasti vastasi verkalleen:
»Uskon, että niin on, Patches. Niin täytyy olla. Mies, joka ottaa, mitä
ei ole ansainnut, saa kerran tavalla tai toisella maksaa siitä.»

»Kuka hän on?» kysyivät vieraat Curlylta ja Bobilta satuloidessaan
hevosensa päivällisen jälkeen.

Risti-Kolmion miehet pudistivat päätään.

»Hän putosi tänne kuin pilvistä eräänä päivänä ja Rovasti otti hänet
palvelukseensa», selitti Bob.

»Mutta hän on paras nyrkkeilijä, mitä näillä main koskaan on ollut.
Jollette usko, niin koettakaa!» lisäsi Curly innokkaasti.

»Puhut kai kokemuksesta», nauroi Bert.

»Vajaan minuutin kokemuksesta», myönsi Curly.

»Hullunkurinen nimi», arveli Shorty.

Bob hymyili. »Niin Curlykin sanoi — ensiksi.»

»Mutta sitten hän muutti mieltään, vai mitä?»

»Totta vie», selitti Curly, »hänellä on hyvät suositukset nimelleen,
olipa hän minkä niminen tahansa.»

Vieraat nousivat satulaan tarkastellen Honourable Patchesin komeata
vartaloa, joka hiukan etäämpää sivuutti heidät.

»Kenties olet oikeassa», myönsi Shorty, »mutta hän puhuu juuri kuin
koulumestari.»

»Ei hän olekaan karjanhoitoja», yhtyi Bert puheeseen.

»Ei, mutta se hänestä tulee, sen takaan», vastasi Curly välittämättä
Shortyn viittauksesta Patchesin korkeaan sivistykseen.

»Minä myöskin», yhtyi Bob.

»No niin, ensi karjankierroksessa se nähdään», tuumivat vieraat.
»Näkemiin!» ja he olivat poissa.

Seuraavana päivänä hiukan ennen aamiaista Phil sanoi Patchesille:
»Antakaa Snipille ruokaa ja satuloikaa se. Te tulette tänään
ratsastusretkelle minun kanssani.»

Patchesin katsahtaessa häneen hämmästyneenä hän lisäsi nauraen: »Annan
koululleni lupaa ja Will-sedän mielestä teidän lastentarha-aikanne saa
vähitellen loppua.»

Heidän ratsastaessaan suuren laidunmaan poikki etelää kohti ilmoitti
päällysmies, että seuraavat viikot kuluisivat karjan tarkastamiseen.

»Saanko kysyä mitä varten?» kysyi Patches, rohkaistuneena paimenen
ystävällisestä äänensävystä.

Phil oli kyllin tahdikas ollakseen hymyilemättä Patchesin kysymykselle
ja vastasi asialliseen sävyyn: »Katsoaksemme, että eläimet ovat
terveitä, merkitäksemme jonkin vasikan, pitääksemme lähteensilmät auki
ja ylimalkaan tarkastaaksemme karjamme.»

»Ja te haluatte minun ratsastavan kanssanne?» kysyi Patches empien.

»Kyllä, Will-sedän mielestä olette liian hyvä mies tuhlattavaksi
tyhjänpäiväisiin pihahommiin, ja sitä varten aion valmistaa teidät
ottamaan osaa ensi karjankierrokseen.»

Hänen sanojensa vaikutus oli kerrassaan yllättävä. Patchesin kasvoille
levisi tumma puna, ja hänen silmistään loisti ilo hänen katsoessaan
toveriinsa. »Entä te — mitä arvelette siitä, Phil?» hän kysyi.

Paimen nauroi hänen innolleen. »Minäkö? Minä arvelen samaa kuin koko
ajan — siitä lähtien kun tulitte taloon pyytämään työtä.»

Patches veti syvän henkäyksen, ojentautui satulassaan ja katsoi
poispäin Granite Mountainia kohden. Phil tunsi sydämessään lämpimän
myötätunnon ailahduksen miestä kohtaan, joka näytti niin hartaasti
kaipaavan miehen työtä ja paikkaa miesten joukossa.

Deep Washin puoleisen aidan vieressä isolla laitumella he näkivät
muutamien lehmien syövän tuoretta ruohoa. Heidän tultuaan lähemmäksi
Phil irroitti lassonsa Patchesin luodessa häneen kysyvän katseen.

»Saatamme alkaa tästä», sanoi Phil. »Huomaatteko noissa eläimissä
mitään erityistä?»

Patches tarkasteli lehmiä, mutta turhaan.

»Ettekö huomaa mitään tuossa vasikassa?» kysyi Phil avaten
lassovyyhtiään. »Tarkoitan tuota, jolla on valkoinen turpa?»

Patches epäröi vieläkin.

Phil auttoi jälleen häntä. »Katsokaa sen korvia.»

»Niissä ei ole merkkiä», huudahti Patches.

»Ja mikä merkki niissä pitäisi olla?» kysyi hänen opettajansa.

»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu
Risti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa
hengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»

Phil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen
kuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä
kohti.

»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?»
kysyi Patches.

»Ei se kuulukaan», selitti Phil nauraen. »Se kuuluu minulle.»

»En ymmärrä, mistä sen tiedätte.»

»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun
muistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se
karkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä,
niin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo.
Viisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee
laitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»

Philin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli
merkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan
ilmeistä äidillistä huolenpitoa.

»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen
ensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä
silloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen
oman merkkinsä.»

»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen
muuanne?» kysyi Patches.

»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil
kuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»

Patches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän
kannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä
lassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä
tuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan
köydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti
toipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin
avulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua
täyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan
ja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät
rautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.

»Eikö polttomerkkiä voi muuttaa tai poistaa?» kysyi Patches.

»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä
maassa hän piirsi tikulla hiekkaan.

»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on
Nick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme,
että minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä
varusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»

Patches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen
ilmisaamiseksi?»

»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil
hitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»

»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä
myöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa
vasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»

»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin
katuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme
on alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin,
Neljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea
ja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa
kärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»

»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan
Risti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen
kysymys.

»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion
päällysmies.

»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan
edelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen
vasikkaan.»

»Erehdymme aina koskiessamme toisen omaisuuteen», vastasi Phil lyhyesti.

»Mutta eikö sitä saattaisi sattua ilman pahaa tarkoitusta», intti
Patches.

»Saattaisi kyllä», myönsi Phil.

»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte
kuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt?
Tarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»

»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos
sellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla
ehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu
meidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole
liian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään
aitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä
aitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun
se sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja
väärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän
tulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän
merkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan
polttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri
sellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla
härällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja
kyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan
Vinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa
Mud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell
viitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä
kolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja
kumosi polttomerkkinsä.»

»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin
eläimen väärinmerkitseminen.»

»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään
omistusoikeudesta», myönsi Phil.

»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas,
»jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin
kumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on
sen oikea omistaja.»

»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja
kenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»

»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys
miehistä, eikö niin?»

»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta
te olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja
Jim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja
Bobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny
riitaa.»

»Mutta entä muiden kanssa?» kysyi Patches.

»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka
saisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»

»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään»,
jatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja
merkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n
karjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä
sattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka
kernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni,
koska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes
se on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi
merkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä
omakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit,
mutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos
Pata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat
on merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he
olettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki
lonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin
vasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi
lehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja
polttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia
merkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa
ilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on
liian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko
joukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.

Muistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta
ja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi
edistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.

Tullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta
kärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten
Phil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä,
erään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin
haavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin
parantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä
hoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.

»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti
huomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on
tehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»

Ja niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat
haavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä
työkapinetta, lassoa.

»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen
avaamastaan veräjästä etsimään emoansa.

Phil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti
ilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa.
Hänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja
vaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen
ryhtinsä oli reipas ja hilpeä.

»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen
tehnyt hullusti?»

»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain
ajatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin
Metsärajalla muuanna iltana.»

»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä»,
vastasi Patches.

Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän
jo liene aika.»

»Päivällisestä?»

»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa
pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta
ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei
se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa
etupäässä kumppaniaan ajatellen.

»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä
en ainakaan voi syödä palaakaan!»

»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa
niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian
muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»

Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava
nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on
välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua
hyvänsä.

Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon
ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana
tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja
selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja
miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta.
Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen
itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän
harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein
haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä
tullut.

»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja
lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en
luule vielä kuulleeni.»

»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui,
että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen,
siinä kaikki.»

»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä
sanoitte kirjoista —»

»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli
muuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne
mukanaan.»

»Tautinsa?» kysyi Patches.

»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä
mies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän
oikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut
elää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä
minulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän
se ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»

»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki
sitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»

»Omani?»

»Niin, Villihevos-Philin, tarkoitan», hymyili toinen.

Phil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan
yhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme
eteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»

Heidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa
sanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti
päätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches
huomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja
joustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota
pitkin he ratsastivat.

He olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä
käänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää
kallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta
saada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin
seurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil
pysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla,
josta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.

Patches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä
lujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.

»Näettekö niitä?» hän kuiskasi.

Patches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan
maiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen
kumppaninsa miellä kiinnitti.

»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne
ovat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»

»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa
äänensävystä.

Phil nyökkäsi.

»Kuuluvatko ne Risti-Kolmiolle?»

»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi
vakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle,
herra Honourable Patches.»

Silloin Patches käsitti. »Villihevosia!» hän huudahti puoliääneen.

»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil.
»Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa
päätään katsoakseen ympärilleen?»

Patches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas
johtaja.

»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan
nyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille
koko jutun.»

Hän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten
luo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.

Ratsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä
päästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana,
pitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista
yli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa
näytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden
vapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.

Patches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin,
mutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui
hiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja
valppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena.
Hänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta
ja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä
kohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.

Ja Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja
turmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti
katsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän
näiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä
oli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.

»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja
kannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen
vieressään.

Heidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen
ja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä
käännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja
keveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen
joukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä
pysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli
toisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan
liikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.

Uudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa
tämä suurenmoinen näky!»

Mutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä
hartaus, joka värisi kumppanin äänessä.

Ratsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi
ori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi
vihollista.

Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä,
vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen
hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.

Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa
ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa
odottamaan paluutaan.

Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan.
Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen
nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa
vauhtia Granite Mountainia kohden.

Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset
hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi
juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä
mustina pilkkuina taivaanrannan taa.

»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo.
»Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat
seisseet paikallaan?»

»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.

»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada
sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole,
joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta
ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen
saanut sen kiinni.»

»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.

Phil hymyili. »Niin, kerran pitelin sitä hetkisen.»

Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen
tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.

»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut
sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat
nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä
siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä
vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan,
kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen
ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo
hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri
takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin
kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui
niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti.
Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki
ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin
se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta
tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä
varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»

Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.

»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä
siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle
koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin
ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin —
niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen
tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme
toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja
kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen
siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen
luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.

»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.

»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan
voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja
miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan,
meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka
tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten
kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin
viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää,
että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla
osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten
minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina
pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies,
joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä
ole sen jälkeen palannut.»

Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.

»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että
ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa
sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon
kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen
murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen
Villihevos-Phil.»

He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En
osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin
teitä sydämeni pohjasta.»

Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin,
joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt
sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut
olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman,
jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta
tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös,
että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen
sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.

Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika
ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he
aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran.
He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä
minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.

Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin
silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.




IX LUKU.

Tailholt Mountainin miehet.


Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain
iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät,
ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli
äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu
Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.

»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.

»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja
käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin
miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää
toverilleen.

»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla
on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen
sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää
liian myöhään.»

Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti
Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei
puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja
miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen
kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän
mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen
kuin Patches oli valmis.

Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle,
kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli
-haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin
parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.

»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy
pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka
mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.

»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti
mahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka
hän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.

»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia.
Tämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»

Seuraavat tapahtumat seurasivat toisiaan salamannopeina.

Paimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella,
ettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan
sen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin
kädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään
härän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti
kauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja
teräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet
sojossa.

Patches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta
hän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä
syöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan,
ja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet
seivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja
hevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli
mahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan
taaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan
itsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen
ratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista.
Härkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin
kylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen
yrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi,
ravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden.
Mutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja
samalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.

Kun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti
sen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka
seisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin
tuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen
kasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa
ajatuksen.

»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin
ansaitsemaansa moitetta.

Philin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän
vastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin
kiitollinen.»

Patches katsahti häneen hämmästyksissään.

»Ettekö tiedä, että pelastitte henkeni?» kysyi Phil.

»Mutta — mutta minähän tapoin Rovastin hyvän hevosen», änkytti Patches.

»Luulenpa Will-sedän kestävän sen tappion», nauroi Phil.

Tämä laukaisi jännityksen, ja molemmat nauroivat yhdessä.

»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten
uteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»

»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt
ajatella mitään.»

Phil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies,
johon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän
vaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on
aikaa.»

Patches oli mielissään. »Tein siis oikein?»

»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi
Phil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin
— vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä
tarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte
voinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta
—», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä
ajatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö
panevanne alttiiksi oman henkenne?»

Patches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te
olitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin.
Miten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään
keskustelun toisaalle.

»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui,
luulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda,
Patches.»

Hetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua
ihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan
panitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen
lassollanne.»

»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita
mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä
yritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa
perusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai
onnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.

Heidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja
puhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable
Patches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin
puun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen
jaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»

Hiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen
jättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.

»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät»,
naureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan
kotiin päin.»

Tämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli
synkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat
hilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten
aamulla.

Patches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun
hän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten
samaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat
lähempänä rantaa.

Patchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä
lyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten,
ikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos
he ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin
mailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»

»Tunnetteko heidät?» kysyi Patches uteliaana.

»He ovat Nick Cambert ja hänen koiransa Yavapai Joe.»

»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä
yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo
miehet.»

»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»

»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä,
jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson
toisella puolen.»

»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme»,
vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri
samoiksi?»

»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin
näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä
minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»

»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin
tultuanne.»

»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»

»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen,
»jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki,
mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen:
muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana
löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän
meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut
vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»

Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi
heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti
Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita
tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.

Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea
tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan
herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä
tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin
suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.

On tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö,
olosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin
Yavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan
alle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää
tätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena.
Mitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka
ja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle
pelkurin ja hylkiön leiman.

Nick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion
päällysmiestä. »Terve, Phil!»

»Terve, Nick!» vastasi Phil viileästi. »Päivää, Joe!»

Nuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin
tervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä
sormissaan.

»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea
leikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.

»Jouduimme ottamaan kiinni erään härän», selitti Phil lyhyesti.

»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä
tavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun
talolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette
tervetullut vieras, senhän tiedätte.»

»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa
päätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»

»Hyvästi!»

Tämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut
paikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin
ja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen,
kunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.

»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin
matkan päähän.

Patches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko
minulle heistä, Phil?»

»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei
varmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa.
Hänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta
mieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät
myttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut
täysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan
Tailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä
Neljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut
koota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät.
Hän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia
sitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa,
mutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen
kulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee
kahden miehen työn.»

»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen
kurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä
vuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla
hänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät
kokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä
kukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta
ja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta
hänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti
oli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi
rohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti
useamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa.
Nick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy
hänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»

»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen
harvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan
puhu mitään?»

»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole
liian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken
johonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai
syynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon
karjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on
Nickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän
on tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte
sanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen
syntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa,
mutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän
tekeekin, on se aina samaan tyyliin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy
aina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»

»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee
hänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän
miltei täysi mies.»

»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole
sen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän
on suorastaan kadehdittava.»

Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen
entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin
Yavapai Joe.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»

»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta
tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella
ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa
he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä
nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»

Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil
veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista
mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.

»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä,
jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa
ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen
hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja
koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän
itsekseen kuin toverilleen.

»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil.
»Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa
ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi,
»ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»

Patches naurahti katkerasti.

Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja
lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he
edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.

Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet
Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti
Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni
lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana,
hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.

Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän
metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi
ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen
kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen
olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle
pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan
ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten
hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä
oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä
karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni
aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän
vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä
puita kauemmaksi.

Patches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden
kapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi
äänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen.
Noudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen
toimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli
ennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat
esiin.

Jos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut
kätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut
ajattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa
ollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että
Neljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja
oltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata
karjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he
epäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten
suojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen
tilaisuutta.

Miesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata,
että Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen.
Kookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään
oli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa
ja odottaa selkäsaunaa.

Nick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen,
joka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin
kiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten
hän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No,
miksi et tule juomaan?»

»Minun ei ole jano, Nick», kujersi toinen.

»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja
tiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»

»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä
läimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.

»Tule alas, sanon minä!»

Joe totteli vapisten pelosta ja seisoi tutisten hevosensa vieressä.

»Tule tänne!»

»Älä, Nick, älä Herran tähden lyö! En tarkoittanut pahaa! Päästä minut
tällä kertaa, tee se, Nick.»

»Tule tänne! Saat totisesti maistaa ruoskaa ja tiedät ansainneesi sen.
Tule tänne, sanon minä!»

Mies parka otti pari askelta isäntäänsä kohden, jonka raaka voima
pakotti hänet tottelemaan, sitten hän pysähtyi ja kääntyi puolittain
kuin paetakseen. Mutta uhkaava ääni pysähdytti hänet.

»Tule tänne!»

Vaikeroiden ja rukoillen isäntäänsä katkonaisin, epäselvin sanoin
kääntyi Joe jälleen häneen päin.

Mutta ratkaisevalla hetkellä keskeytti rauhallinen, hillitty ääni
vastenmielisen kohtauksen.

»Pyydän anteeksi, herra Cambert!»

Kiroten hämmästyksestä Nick pyörähti Patchesiin päin, joka
rauhallisesti astui häntä kohden.

»Mitä teillä on tekemistä täällä?» kysyi Nick, hänen uhrinsa
livahtaessa hevosensa luo ja tuijottaessa tulijaan sanomattoman
ällistyksen vallassa.

»Tulin juomaan», vastasi Patches tyynesti. »Mainiota vettä, eikö
olekin? Ja päivä on helteinen — raikas juoma tekee totisesti hyvää.»

»Te kuulitte meidän lähestyvän ja päätitte esittää nuuskijaa, vai
mitä?» tulistui Tailholt Mountainin isäntä.

Patches hymyili. »Pelkäänpä, etten lainkaan päättänyt sitä», hän
vastasi hyväntahtoisesti. »Olen siinä suhteessa hiukan omituinen»,
hän lisäsi kohteliaasti. »Teen usein, mitä minulle kulloinkin pistää
päähän, käsitättehän — joskus vallan yllättäviä tekoja.»

Nick katsahti tähän kohteliaaseen mieheen puolittain huvittuneena,
puolittain raivoissaan. »Kuulin, että Risti-Kolmiossa vetelehtii eräs
nahjus», hän virkkoi viimein. »Te näytättekin olevan aika junkkari.
No, nyt olette juonut. Laittautukaa äkkiä tiellenne täällä!»

»Anteeksi!» sanoi Patches kysyvästi ja katsoi häneen vilpittömän
näköisenä.

»Saamari! Korjatkaa luunne! Menkää työhönne!»

»Luulin tosiaan tätä avoimeksi laitumeksi, herra Cambert.» Patches
katsahti ympärilleen kuin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt
paikasta.

Nickin silmät vetäytyivät uhkaavina kokoon. »Mutta teille se on
suljettu, kuuletteko!» Kun Patches ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän
tulistui: »No, lähdettekö siitä vai pitääkö minun antaa teille kyytiä?»
Hän otti uhkaavana askelen rauhanhäiritsijää kohden.

»Ei», vastasi Patches rauhallisesti, »en aio lähteä — juuri nyt — ja»,
hän lisäsi miettiväisenä, »teidän sijassanne en yrittäisi antaa kyytiä
kenellekään.»

Rauhallisen muukalaisen harvinainen itsehillintä sai kookkaan miehen
empimään. »Vai ette, häh?» vastasi hän. »Aiotte siis sekaantua minun
asioihini?»

»Jos te asioillanne tarkoitatte sellaisen miehen ruoskimista, joka ei
kykene puolustautumaan, niin varmasti aion.»

Tuokion verran Nick tuijotti mieheen sanattomana aivan kuin ei olisi
uskonut korviaan. Sitten hänet valtasi silmitön raivo. Karkeasti
kiroten hän tarttui jälleen piiskaansa ja syöksyi muukalaista kohden.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin piiska viuhui ilmassa, sattui
hänen leukaansa luja nyrkinisku. Tärähdyksen voima Nickin hyökätessä
puolitiehen iskua vasten oli kerrassaan kauhea. Hänen päänsä retkahti
taaksepäin ja hän kaatui tajuttomana maahan.

Patches kumartui kylmäverisesti maassa makaavan miehen yli ja otti
hänen pistoolinsa. Sitten hän vetäytyi muutaman askelen taaksepäin ja
jäi rauhallisena odottamaan.

Yavapai Joe, joka suu auki ja silmät selällään oli seurannut tätä asian
varsin odottamatonta käännettä, heilahdutti itsensä satulaan ja nykäisi
suitsista ikäänkuin ratsastaakseen tiehensä henkensä edestä.

»Odottakaa, Joe!» käski Patches jyrkästi. »Nick palaa tajuihinsa tuossa
tuokiossa. Pysykää siinä, missä olette.»

Vielä hänen puhuessaan avasi maassa makaava mies silmänsä. Hän katsahti
ympärilleen yrittäen selvittää itselleen tilanteen. Sitten hän hypähti
raivoissaan jalkeille ja tarttui pistooliinsa, mutta kun hänen kätensä
sattui tyhjään koteloon, välähti hänen kasvoillaan pelko, ja hän jäi
tuijottamaan Patchesiin kunnioittavin ja nöyryytetyin katsein.

»Niin, minulla on teidän pistoolinne», sanoi Patches rauhallisesti.
»Katsokaa, pidin parempana pelastaa teidät kiusauksesta käyttää sitä.
Ettehän te kuitenkaan itse asiassa tahtoisi ampua minua. Te vain
luulette tahtovanne. Kun rauhassa ajattelette asiaa, niin kiitätte
minua. Huomatkaa, kuolleena tuottaisin teille monta vertaa enemmän
harmia kuin elävänä. En luule, että herra Baldwin olisi lainkaan
mielissään nähdessään minut kuoliaaksi ammuttuna, etenkin jos ampuja
kuuluisi Tailholt Mountainin miehiin. Ja lisäksi olen varma, että
Villihevos-Phililläkin olisi silloin jotakin sanomista.»

»No, mitä tahdotte?» murahti Nick. »Olette antanut minulle selkään.
Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?»

Patches silmäili miestä ivallisesti hymyillen, mikä sai Nickin
kuohahtamaan kiukusta.

»Jollei teillä olisi pistooliani, niin minä —» alkoi hän, mutta vaikeni
äkkiä, sillä Patches oli samassa silmänräpäyksessä varovasti asettanut
hänen pistoolinsa kalliolle ja otti nyt tyhjin käsin askelen Nickiä
kohti.

»Niin tekisitte mitä?»

Kuullessaan rivakan kysymyksen, joka muodosti täydellisen vastakohdan
Patchesin tähänastiselle sävylle, Nick epäröi ja otti askelen
taaksepäin.

Patches astui viipymättä vieläkin askelen lähemmäksi, ja nyt sanat
tulvivat hänen huuliltaan tiukkoina ja tarmokkaina. »Mitä tekisitte,
suuri sika? Teissä on miestä löylyttämään toista, joka on teitä puolta
pienempi, teissä on miestä lyömään avutonta raukkaa kuin koiraa,
teissä on miestä uhkailemaan ja pahoinpitelemään nahjusta, joka pelkää
teitä, teissä on miestä hyökkäämään ase sojossa miehen kimppuun, jonka
luulette olevan kykenemätön puolustautumaan, mutta näyttäkääpä mihin te
nyt pystytte!»

Tailholt Mountainin isäntä vetäytyi yhä enemmän taaksepäin ja hypähti
äkkiä hevosensa selkään.

»Tule, Joe!» kutsui hän toveriaan.

»Ei, te ette mene mihinkään», virkahti Patches päättävästi. »Joe,
pysykää siinä, missä olette!»

Nick ällistyi. »Mitä tarkoitatte?» hän murahti.

»Tarkoitan sitä», vastasi Patches, »että Joe saa itse valita, tahtooko
lähteä mukaanne vai ei. Joe», pitkitti hän kääntyen vapisevaan
miesraukkaan päin, »teidän ei tarvitse lähteä hänen mukaansa. Jos
tahdotte, saatte tulla minun kanssani. Minä pidän huolta teistä ja
annan teille tilaisuuden tulla mieheksi, jos vain tahdotte.»

Nick nauroi karkeasti. »Vai niin, se oli siis teidän tarkoituksenne.
Mutta se keino ei tepsi. Nyt ymmärrän, miksi Bill Baldwin pitää teitä
palveluksessaan ja sanoo teitä viattomaksi nahkapojaksi, senkin kirottu
urkkija! Tule, Joe!» Hän kääntyi lähteäkseen, ja Joe vetäisi suitsista
seuratakseen häntä.

Jälleen Patches puhutteli häntä: »Odottakaa, Joe!» Hänen äänensä oli
miltei rukoileva. »Ettekö siis ymmärrä, Joe? Tulkaa minun kanssani.
Älkää jääkö tuon miehen koiraksi. Olkaa mies, Joe — Jumalan tähden,
olkaa mies! Seuratkaa minua!»

»No», kirahti Nick seuralaiselleen Patchesin vaiettua, »aiotko tulla
vai pitääkö minun antaa sinulle vauhtia?»

Pelokkaasti katsahtaen Patchesiin Joe mumisi jotakin ja ratsasti
isäntänsä jälkeen.

Heidän hävitessään metsikköön huusi Nick kääntyen satulassaan:
»Odottakaahan, senkin nuuskija, kyllä minä vielä teille näytän!»

»Sitä en usko», vastasi Patches hilpeästi. »Se ei olisi teille eduksi.
Pistoolinne voitte noutaa uittamon vanhalta veräjältä. Vien sen sinne.
Hyvästi, Joe!»

Hetkisen muukalainen seisoi liikkumattomana kuunnellen kavioiden
häipyvää kapsetta, ja hänen huulilleen levisi tuttu itsehalveksunnan
hymy.

»Mies raukka!» hän mutisi kääntyessään mennäkseen hevosensa luo. »Joe
raukka! Tiedän miltä hänestä nyt tuntuu.»

»Pelkäänpä tuottaneeni teille harmia», sanoi Patches katuvaisena
Rovastille kerrottuaan hänelle ja Philille päivän tapahtumasta.
»Antakaa minulle anteeksi: en tosiaan ajatellut nenääni pitemmälle.»

»Harmia!» vastasi Rovasti vilkuttaen silmää Philin nauraessa
tyytyväisenä. »Mehän olemme oikein toivoneet saavamme riidanaihetta
noiden kirottujen tailholtilaislen kanssa. Mutta mitä ihmettä olisitte
tehnyt tuolla Joe-raukalla, jos hän tosiaan olisi lähtenyt mukaanne?»

»Totta puhuen, sitä en tiedä», vastasi Patches vilpittömästi.
»Ajattelin vain, kuinka mielenkiintoinen koe se olisi. Hän säälitti
minua niin, että —», hän vaikeni hämillään ja yhtyi toisten nauruun.

Mutta myöhemmin oli Rovastilla ja Philillä kahdenkeskinen keskustelu,
jonka tuloksena oli, että Patchesin oppiaineisiin lisättiin
pistoolinkäyttö.

Kuusipiippuisen lataaminen ja laukaiseminen nopeasti ja varmasti
on tärkeä osa oikean paimenen koulutuksessa, selitti Phil. »Jos
esimerkiksi joutuisitte otteluun hurjan härän kanssa tai jos hevosenne
kaatuisi tai muuta samanlaista.»




X LUKU.

Karjankierros.


Kesän viimeiset viikot Patches vietti enimmäkseen ratsain Philin
seurassa edistyen tämän kokeneen opettajan johdolla päivä päivältä
siinä työssä, josta hän oli päättänyt suoriutua. Hänen palava
harrastuksensa, nopea älynsä ja loistavat ruumiilliset edellytyksensä
auttoivat häntä varsin lyhyessä ajassa hallitsemaan paimenen ammatin
kaikkia eri puolia.

Silloin tällöin he ratsastusretkillään tapasivat Tailholt
Mounlainin miehet, toisinaan nähden heidät vain etäältä, toisinaan
kohdaten karjanjuottopaikalla. Kun Nick Cambert täten joutui
Risti-Kolmio-Kartanon miesten välittömään läheisyyteen, tervehti hän
Philiä maan tapaan, mutta kohteli sen sijaan hänen toveriaan aivan
kuin tämä olisi ollut ilmaa. Hän oli nähtävästi kuitenkin Patchesin
ennustuksen mukaan tullut huomaamaan, että hänelle itselleen oli
edullisinta olla täyttämättä uhkaustaan miestä kohtaan, joka niin
perusteellisesti oli hänet nöyryyttänyt.

Mutta Patchesin mielenkiinto Joe-parkaa kohtaan ei heikentynyt.
Tavatessaan tämän oli hänellä aina jokin ystävällinen sana varalla.
Phil ihmetteli tämän huomatessaan, mutta ei virkkanut mitään.

Tapahtui usein, että Kitty Reid tuli milloin yksin, milloin
omaistensa seurassa, suuren laitumen poikki viettämään iltahetkeä
naapurikartanoon. Toisinaan pysähtyivät Phil ja Patches
Pata-Koukku-S-Kartanoon juottamaan hevosiaan ja hetkiseksi
rupattelemaan Kittyn kanssa. Sattuipa niinkin, että tyttö kohtasi
kumppanukset heidän ratsastaessaan tarkastamassa karjaa ja yhtyi heidän
seuraansa tunniksi, pariksi.

Patchesin ja Kittyn tuttavuus syveni ystävyydeksi, sillä Kittyä
viehätti puheleminen tämän miehen kanssa asioista, jotka niin suuresti
kiinnittivät hänen mieltään. Tuntien Philin vilpittömän kiintymyksen
Patchesiin hän tiesi, ettei tämä käsittäisi häntä väärin, ja niin
Patches oppi vähitellen ymmärtämään Philin rakkauden Kittyyn ja tämän
suhtautumisen ihailijaansa — entiseen koulutoveriinsa ja nuoruutensa
rakastettuun.

Myöskin Risti-Kolmio-Kartanon kotoisessa elämässä valtasi Patches
vähitellen itselleen oman paikan. Hänen avuliaisuutensa ja
sydämellinen, vilpitön kohteliaisuutensa, mutta myöskin salainen
alakuloisuus, joka joskus karkotti hilpeyden hänen kasvoiltaan ja
synkensi hänen katseensa, voittivat rouva Baldwinin sydämen. Istuessaan
kesäiltoina pähkinäpuiden alla Stella, Phil, Curly, pikku Billy ja
Patches ympärillään Rovasti oppi vähitellen huomaamaan, että hänen
uusi apulaisensa jo oli kokenut Getsemanensa, joka meidän kaikkien —
Rovastin sanojen mukaan — ennemmin tai myöhemmin on kestettävä. Ja
paimenet, jotka tunsivat hänen hyväsydämisyytensä, rohkeutensa ja
vaatimattomuutensa, hyväksyivät hänet toverikseen. Pikku Billy noudatti
ihanteensa Villihevos-Philin esimerkkiä ja varasi »nahkapojalle» suuren
sijan sydämessään.

Kun karjankierroksen aika oli käsillä, sai Patches kuten muutkin miehet
huostaansa useita hevosia ja astui toisten ratsastajien joukkoon. Nyt
ei ollut kysymystä muutamien eläinten tilapäisestä merkitsemisestä,
vaan kaikkien kartanoiden omistamien karjalaumojen järjestelmällisestä
lajittelemisesta ja tarkastamisesta.

Siihen aikaan kävi karjankierros näillä main yhteistyön merkeissä. Eri
kartanot, joiden karja laillisesti merkittynä omistajan polttomerkillä
kävi vain luonnollisten rajojen rajoittamalla yleisellä laitumella,
olivat karjankierroksessa edustettuina omistamainsa eläinten
lukumäärän mukaan. Ratsastajajoukko, jonka jokaisella jäsenellä
oli kolme tai viisi hevosta, tarkasti yhden kierrokseen kuuluvista
laitumista kerrallaan. Joukkue kerääntyi keskelle laidunta hajaantuen
sitten eri suuntiin niin etäälle kuin laidunta riitti, eritellen ja
merkiten jokaisen yksityisen eläimen isännältään saamiensa ohjeiden
mukaan. Sitten kierros siirtyi toiselle laitumelle, kunnes työ oli
suoritettu. Jokaisen kartanon isäntä tai päällysmies johti kierrosta
sen liikkuessa hänen kartanonsa mailla, siirtyen sitten ratsastajien
riviin ja luovuttaen johdon seuraavalle. Taitamattomia, haluttomia tai
epärehellisiä miehiä ei kierroksessa voitu käyttää, ja siksi jokainen
karjakartanon isäntä lähettikin parhaat miehensä tehtävään. Tehdäkseen
kunnolla työnsä karjankierroksessa täytyi miehen sanan parhaimmassa
merkityksessä olla mies.

Onnettomuustapaukset eivät olleet harvinaisia karjankierroksen aikana.
Milloin sai hevonen surmansa, milloin kannettiin mies taittunein
jäsenin tai murskaantunein päin kotikartanoon saamaan hoitoa, milloin
saatettiin uljas ratsastaja, joka aamulla hilpeänä oli lähtenyt päivän
työhön, illan hämärässä hiljaiseen lepopaikkaan odottamaan viimeisen
kierroksen aamua, joka kokoaa meidät kaikki suurimman isännän luo.

Päivän toisensa jälkeen ratsasti Patches näiden voimakkaiden miesten
mukana, valloittaen vähitellen itselleen paikan heidän joukossaan. Phil
huomasi, että nämä ensiksi pakottivat hänet näyttämään, mihin kelpasi,
ja että he yhtä pian kuin Curly aikoinaan saivat oppia, että oli raja,
jonka yli heidän ei ollut hyvä mennä.

Nick Cambert, joka samaten kuin hänen ainoa miehensä Yavapai Joekin
otti osaa kierrokseen, vältti huolellisesti Patchesia. Mutta Patchesin
osoittama ystävällisyys Yavapai Joeta kohtaan ei suinkaan ollut
omiaan vähentämään häntä koskevia keskusteluja ja arveluja. Kierros
oli parhaiksi ehtinyt Pata-Koukku-S:n maille, kun sattui tapahtuma,
joka yhä lisäsi sitä mielenkiintoa, jota uusi ratsastaja tovereissaan
herätti.

Karjaa kierrettiin laitumelle lähellä Risti-Kolmio-Kartanon aitaa. Phil
ja Curly olivat juuri tarkastamassa joitakin Risti-Kolmion härkiä, kun
laumaa vartioivat ratsastajat äkkiä näkivät heidän erottavan karjasta
yhdeksänkuukautisen vasikan ja ajavan sen aitaukseen merkitsemättömien
eläinten joukkoon.

Nyt tiesi jokainen, mitä tulisi tapahtumaan.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ennen kuin merkitsemättömät vasikat oli
ajettu aitaukseen. Phil jutteli hetkisen Jim Reidin kanssa ja ratsasti
sitten Nick Cambertin luo, joka istui satulassaan hiukan etäämpänä.
Risti-Kolmion päällysmiehen sävy oli varsin naseva. »Saanko vaivata
teitä kumoamaan polttomerkkinne tuossa Risti-Kolmion vasikassa, Nick.»

Tailholt Mountainin isäntä ei hetkeäkään teeskennellyt
ymmärtämättömyyttä. »Sitä minä, piru soikoon, en tee», hän vastasi
karkeasti. »Minä en kasvata vasikoita Bill Baldwinille, ja tiedän,
mitä puhun. Tuo on Neljä-Viiva-M:n vasikka, ja minä itse merkitsin
sen Hevosuittamolla, ennen kuin se oli jättänyt lehmän. Muutamien
teidän miestenne kädessä polttorauta onkin liian löyhässä, herra
Villihevos-Phil.»

Silmänräpäyksen Phil katsoi mieheen Jim Reidin ratsastaessa lähemmäksi
ja muiden pidättäessä henkeään jännityksestä. Irroittamatta katsettaan
Nickistä virkahti Phil jäntevästi:

»Tulkaa tänne, Patches.»

»Onko se vasikka aitauksessa, josta kerroitte minulle, Patches?» kysyi
Phil kutsutun ehdittyä hänen luokseen.

»Kyllä, se on tuolla tuon täplikkään lehmän vieressä.» Patches osoitti
kyseessä olevaa eläintä.

»Ja te merkitsitte sen?» kysyi Phil yhä tarkastellen Nickiä.

»Sen tein», vastasi Patches rauhallisesti.

»Kertokaa tapahtumasta», käski Phil.

Ja Patches totteli lyhyesti ja virallisesti. »Se oli sinä päivänä, jona
te lähetitte minut korjaamaan aitaa ison laitumen lounaiskulmassa. Näin
karjaa hiukan alempana ja ratsastin katsomaan sitä. Tuo vasikka seurasi
Risti-Kolmion lehmää.»

»Oletteko varma siitä?»

»Olen. Katselin niitä puolen tunnin ajan.»

»Mitä muita eläimiä siinä laumassa oli?»

»Neljä härkää, Pata-Koukku-S:n sonni, viisi lehmää ja tämä vasikka.
Vasikka pysytteli koko ajan Risti-Kolmion lehmän kintereillä. Ja
sitä paitsi se on merkitty aivan kuten emokin. Näin sen taas tänään
iltapäivällä tarkastaessamme karjaa.»

Phil nyökkäsi. »Tiedän sen.»

Jim Reid piti tarkasti silmällä Patchesia katsahtaen silloin tällöin
Nickiin.

Ratsastajat mutisivat keskenään.

»Hitonmoisen hienoa nahkapojan tekemäksi.»

»Nahkapoika, hyvä!»

»Tällä kertaa Nick joutui kiinni!»

Phil kääntyi jälleen Nickin puoleen. »No, oletteko tyytyväinen ja
suostutteko kumoamaan merkkinne?»

Nickin kasvot vääntyivät kiukusta. »Minä en peruuta mitään!» hän
raivosi, »tuon kirotun nuuskijan käskystä. Minä —»

Hän pysähtyi kesken lausetta Patchesin äkkiä kannustaessa hevosensa
Philin rinnalle.

Kaikki vaikenivat ja hiljaisuudessa kaikui uuden miehen ääni tyynenä ja
kirkkaana. »Olen varma siitä, että erehdyksessä poltitte oman merkkinne
tuohon vasikkaan, herra Cambert. Ja», hän lisäsi verkkaan ja mitä
ystävällisimmällä äänellä, »olen yhtä varma siitä, että tyydytte minun
sanaani ilman sen enempiä todisteita.»

Nick katsahti Patchesiin silmänräpäyksen verran kykenemättä sanomaan
sanaakaan. Sitten hän kaikkien hämmästykseksi irroitti lasson satulasta
ottaakseen kiinni vasikan ja peruuttaakseen merkkinsä.

Jim Reid pudisti päätään ällistyneenä.

»Se näytti kaikki kylläkin yksinkertaiselta», selitti hän myöhemmin
illalla Rovastille, »mutta en pääse irti tunteesta, että teidän
miehenne ja tuon kirotun Tailholt Mountainin varkaan välillä oli
jotakin salaista ymmärtämystä. Se näytti liian rauhalliselta, aivan
kuin koko juttu olisi etukäteen suunniteltu.»

Rovasti selitti nauraen naapurilleen, että hän todellakin oli oikeassa,
että Patchesin ja Nickin välillä tosiaan oli salainen ymmärtämys. Hänen
oli nyt pakko kertoa, kuinka Patches oli lähteellä tavannut Tailholt
Mountainin miehet ja miten hän siellä oli nöyryyttänyt Nickiä.

Kun Rovasti oli päättänyt kertomuksensa, oli Jimillä joukko
vastaväitteitä ja kysymyksiä. Mistä Rovasti tiesi, ettei juttu ollut
vain viekkaasti keksitty valhe epäluulojen poistamiseksi? Jos Patches
kerran oli niin luotettava mies, miksi hän silloin niin tarkoin säläsi
entisyytensä? Oliko kenenkään miehen välttämätöntä salata, kuka oli
ja mistä tuli? Mitä Rovasti itse asiassa tiesi hänestä? Rovastin oli
muistettava, että Nickiä jo kauan oli epäilty karjan liian nopean
enenemisen takia ja että hän ei ollut typerä mies. Kenties hän arveli
olevan syytä vetäytyä itse syrjään pelistä ja antaa jonkun toisen, jota
kukaan ei osannut epäillä, hoitaa merkitsemistyön.

Tähän kaikkeen oli Rovastin varsin vaikea vastata.

»Mutta kuulehan, Jim», hän muistutti naapuriaan, »älä vain anna
Patchesin huomata näitä epäluuloja. Mitä ikinä hänestä ajatteletkin,
niin muista, ettet tiedä sen enempää kuin mekään. Me luulemme yhtä
ja sinä luulet toista. Myönnän, että se, mitä sanot, kuuluu varsin
järkevältä, mutta yhtäkaikki pidän Patchesista. Ja mitä hänen nimeensä
tulee — sinähän tiedät, että tässä maassa ei katsota nimeen, vaan
mieheen. Pojalla on kenties syynsä vaieta entisyydestään. Anna hänen
olla rauhassa, älä pane takiaisia hänen satulansa alle eikä taulaa
hänen hevosensa korviin — muuta en pyydä.»

Jim ei voinut olla nauramatta. Tämä puhe oli niin luonteenomaista
Rovastille, ja Jimin samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka tulivat
tekemisiin hänen kanssaan, täytyi rakastaa vanhaa naapuriaan hänen
vilpittömyytensä vuoksi.

»Ole rauhassa, Bill», hän vastasi. »En minä aio tehdä mitään. Jos
sattuisin olemaan oikeassa, on hän täällä parhaiten ulottuvillamme.
Mutta aion pitää häntä silmällä. Ja luulisinpa, että Philin olisi
parasta tehdä samoin.»




XI LUKU.

Karjankierroksen jälkeen.


Karjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät
ja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien
kulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi
kuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen
muuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja
syksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.

Sitten oli karjankierros ja pestauspäivä ohitse — ja talvi peitti maan.

Taivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat
petäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka
kaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.

Kesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen
kaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut
hänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota
Baldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan
ylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt
tässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä
tyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.

Philiä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi
niin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan
olisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat
olivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa
kotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen
Philin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen
maailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään.
Hänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut
mieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän
ilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.

Usein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun
kauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän
tahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt,
että Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin
siitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa
ajatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil
tiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta
Patches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja
tietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä
ja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä
paremmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta
saakka.

Sitten tuli kevät.

Lumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät
uuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja
aidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen
laulu niiden palanneen.

Ja nuori kevät sai nähdä uuden vieraan saapuvan Risti-Kolmio-Kartanoon.

Patches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin
keväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches,
jonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta
nöyryytyksestä.

Jo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella
tummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli
tapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä
samaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli
tavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut
hänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja
tuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on
niiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään
luonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.

Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson
länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja
hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti
ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi
tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään.
Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut
muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable
Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut
muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja
siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja
siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.

Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle,
kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään,
karautti häntä vastaan.

Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin
huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi
Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin
edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta
se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä
enemmän intoa kirmailulleen.

Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat,
kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa
pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»

»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin
vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet
vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.

Patches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.

Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on
jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista.
Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee
olemaan hirveän hauskaa!»

Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän
kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.

»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»

»Kitty on siis myös talossa?»

»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat
kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun
lähtiessäni sinua vastaan.»

Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka
seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.

Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja
juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku
Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä
satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana
pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla
riisuttiin ja vietiin talliin.

Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä
satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin
moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee
kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut
yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne
maita mantereita.»

He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja
silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin
vanhempi veli.

Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin
silmissä oli vallaton väike.

»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt
lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että
aika kului huomaamattani.»

»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien
toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan,
totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi,
siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään
kuin hänet.»

»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.

Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä
levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän
on?»

»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää
ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»

Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches,
kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill.
Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole
suurenmoista!»

Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen
vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti
Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko
professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»

Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.

Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut
hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.

»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen
käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän
sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»

»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.

Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki
liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat
hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla,
värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan
kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut
ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen
päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän
neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut
sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai
riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.

Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa
miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin
saattoi kuulua ihmisrotuun.

»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette
koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun
esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches,
tämä on professori Parkhill.»

»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»

Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin
puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan
tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti
naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.

»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen
paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden
vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen
kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista,
hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä
herransa kohteliaasta tarkoituksesta.

Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä
peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan
Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.

»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha
kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä,
jonka isäntäni on minulle esittänyt?»

Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan
suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta
huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.

»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan
suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan
sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.»
Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään
pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean
sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi
ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu
puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa
herraa.»

Pieni mies vastasi nopeasti, mutta hieman ylpeästi: »Kyllä, olen kyllä.»

»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan
tällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä,
mutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»

Vieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta
vahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»

Paimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän
katsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen
heitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!»
hän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä
teidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen
istetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»

Hienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään:
»Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen
ilmenemismuodoista.»

Samassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill
katsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.

»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale!
Sinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»

Kuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan,
kun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta
veräjästä laitumelle.

»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä
sanoittekaan tuon miehen nimeksi?»

»Patches, Honourable Patches», vastasi Phil.

»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista
tutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen
nimen alkuperästä.»

Phil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää
virkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»

»Hän — hän on vaarallinen, sitäkö tarkoitatte?»

»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää
pojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»

»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan
pitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»

Nyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka
palasi laitumelta.

»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä
nauroivat.

»Kyllä, neiti», sanoi Patches nöyrästi.

»Kuinka saatoitte tehdä sellaista?» kysyi tyttö.

»Kuinka olisin saattanut olla tekemättä?»

»Kuinka muka olisitte saattanut olla tekemättä?»

»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen,
neiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö
ollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän
kiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»

»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!»
väitti tyttö vastaan.

»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on
paras kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»

»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen
äänensävystään.

»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee
taas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää
selittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan
kuinka pettynyt hän olisi.»

Nostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin:
»Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen
iso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»

Ensimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä
professorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta,
rouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti,
niin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina
jotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään
keskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä
olentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa
tasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti
sekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä
hän näytti pitävän siitä.

Karjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin
neuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja
muut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli
määrä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat
parhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä
palasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches,
että jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei
hymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut,
ennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän
laskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan
suitset kädessään.

»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi
tarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten
puoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme
sen Skull Valleyhin.»

»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan
hevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän
ole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet?
Luuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»

Patches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja
kääntyi hevoseensa päin.

Koko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain
silloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti.
Illalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja
Patches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset
jo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ,
karjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin
muuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään
ja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista
päällysmiestään vastaan.

Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan.
Curlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädä
Skull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnille
koteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.

»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil
lyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä
toveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan
hevostaan suitsista.

Risti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa
luota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi
Risti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.

Phil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta
hänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin
näinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien
kanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen
aikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet
niinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat
hyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.

»Jos sallit, niin tulen kernaasti mukaasi», sanoi Patches
yksinkertaisesti.

»Mutta hevosesi on yhtä väsynyt kuin sinäkin», intti Phil.

»Minähän ratsastan Muukalaisella», vastasi Patches.

Siihen Phil sanoi päättävästi: »Siis matkaan.»

Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille
lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan
kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin
ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa
ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä
hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.

On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin
ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa,
joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja
myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet
epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa
Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa,
autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja
hänen ystävänsä.

Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa
ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.

Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen,
toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti
katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen
rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli
ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän
oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi
rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä.
Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen
suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.

»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid
on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi
siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan
lastauksesta.»

»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään
oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä
saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.

»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan»,
jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta,
on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä
kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä
vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän
on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä
luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt,
millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut
tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä
— elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän
ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle,
että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen
arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään
täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli
tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän
hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»

»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim
Reidin talonmyynnin kanssa?»

»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen
sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen
on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»

»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat
kai?» korjasi Patches rauhallisesti.

»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka
tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet
miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet
Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan
harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän
totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita,
jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä
harrastuksia ja pyyteitä.»

»Lempo soikoon!» mutisi Patches.

»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt
samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille
tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko
maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan
ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen
jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät
tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri
mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä
eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja
muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan
tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»

»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.

»Mistä hyvästä?»

»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä
kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa
tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän
sanoo.»

»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta
nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»

»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole
saanut ostajaa kartanolleen?»

»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi
kartanoksi.»

Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan
Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias
päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä
oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan,
jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata,
mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien
vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin
tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä
toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista,
joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli
lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen
pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.

Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen
laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan
sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana
sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien
kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa
tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla
Risti-Kolmioon.

Tyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.

»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin
kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.

»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut
jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön
katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan
kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän
ratsastavan tätä tietä.»

»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»

»Varta vasten», hymyili Patches.

He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista —
heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat
viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches
kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun
varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on
pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»

Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja
istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien
laidunten ja niittyjen yli.

»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua
minulle?»

»Teistä», vastasi Patches vakavasti.

»Minusta?»

»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.

»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen
jättänyt tekemättä?»

»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»

»Oh!»

»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta
suosionosoitusta.»

»Niinkö?»

»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»

»Niin.»

»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.

»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä
suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun —
tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»

»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.

»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan,
joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille
epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän
empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»

Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä
lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.

»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme
jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään
kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»

»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi
vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä
totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja
pelastaa teidät — omalta itsellänne.»

»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä
tarkoitatte, Patches?»

»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te
aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»

»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.
Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»

»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»

Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä,
luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme,
jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka
minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette
huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä!
Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä,
jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»

»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota
teillä ei ole täällä?»

Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa.
Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä,
sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen
puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti
hänen sydämensä.

»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata,
ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä
— kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen
omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi
ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen
ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se
sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan
pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien
kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te
etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte
selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja,
jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä
tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa
siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»

Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen
sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin
hänen sanansa.

»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.

»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt
huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa.
»Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille
merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän
saavuttanut.»

»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon?
Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua
tyydyttää, mikä ei?»

»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette
sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin
olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa
täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi
teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella
heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden
häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain
lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole
mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä
opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia
tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä
sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»

Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos
olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee
teille.»

Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän
sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta
oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»

Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon
Phil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»

»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se
elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»

»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.

»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»

Hän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.

»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian
kanssa?»

»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin
Philistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»

»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.

»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten
te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän
eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla
vartioi.

Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka
lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla
tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen
ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin
loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja
on valmis häviämään.»

Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka
sai hänet hypähtämään seisaalleen.

Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli
professoria.

Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt
mitään.

Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi
professori heidän edessään.

»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä
äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon
kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa
vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut
riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»

Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei
Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata
syntyperää.

»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin
juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen
lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä
asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä
hoidan itse itseni.»

»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»

»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.

Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan
suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan,
Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on
tekemistä?»

Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen
selän hänen livahtaessaan tiehensä.

»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan
satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on.
Näkemiin.»

Patches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle
puolelle.

»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.

Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään
jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi
hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on
tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»

Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,
Joe?»

»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä.
Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on
turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja
kääntyen poispäin.

Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään
saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.

»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette
ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en
aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä
minusta, sen sanon teille.»

»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches
lyhyesti.

»Ettekö?»

»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio
sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»

Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että
te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään
mitään.»

»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.

»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,
Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,
Patches? Jumalan tähden, oletteko?»

Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti
tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla
avuksi.

»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa
minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»

»Mitä, Joe?»

»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»

Ja Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:

»Sen lupaan, Joe.»

»Ette kerro kenellekään?»

»En kenellekään, Joe.»

Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen
teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette
auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän
ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle
kauheasti, kun viivyn näin kauan.»

»Hyvästi, Joe!»

»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt
olemme ystäviä.»

Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui
Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle
lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut
velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen
työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut
haitata hänen isäntänsä etuja.

Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa
seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa
aikana, ja Phil suostui kernaasti.

Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin:
»Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi
kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut
itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin
lintu.»

Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä
paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»

»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti
erityinen syy hilpeyteensä.»

Kun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.

»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin
puhua kanssanne.»

»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.

»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra
Baldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»

»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita
esivalmisteluja.

»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»

Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi
professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka
nimi on Patches.»

Phil katsahti tuikeasti puhujaan. »Ja mitä hänestä?»

»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee
myöskin neiti Reidiä.»

Phil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin
hyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt
kaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden
kahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut,
tietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty
niin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä
hänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä
kiirehti sanomaan:

»Toivon, ettette käsitä minua väärin, herra Acton.»

Phil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään
hiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»

Professori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä
sunnuntai-iltapäivää.

»Siinäkö kaikki?» nauroi Phil.

»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka
ja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle
ja herkälle naiselle?»

»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta
itsestään.»

»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori
mahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon
nainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin
sivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti
aia-arvoisen luonteen kanssa.»

»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä
tahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette
itse puhu hänen kanssaan?»

»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden
vuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain
teidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa
käyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista
tapahtumasta.»

»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan
hetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte
Kittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän
ilmestyessänne näyttämölle?»

»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän
sanoi.»

»Lähti pois irrokkaan kanssa? Mitä ihmettä te sillä tarkoitatte?»

»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe —
Joe ja jotakin muuta.»

Phil ei enää nauranut. Tilanteen hupaisuus oli lopussa.

»Oliko se Yavapai Joe?» hän kysyi.

»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neiti
Reid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»

»Ja Patches lähti hänen kanssaan?»

»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme
hänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches
sanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä
pois.»

Niin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä
Patchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen
tulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän
lakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.

»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta ja
Yavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»

»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan
kuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.

»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa»,
vastasi Phil.

»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa
näin hänet.»

»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt
Mountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan
-pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi
hän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»

Honourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin
vastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt
puhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani
Yavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole
mitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta
kysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en
tiedä.»

»Sinä kieltäydyt siis selittämästä?»

»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska
ne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia
— aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi
jonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki
tarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni
asiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole
oikeus minulta kysyä.»

»Minulla on oikeus erottaa sinut», vastasi Phil tulistuen.

Patches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil,
mutta sinä et käytä sitä.»

»Ja miksikä en?»

»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches
hitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi,
että olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi
minun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa.
Sinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen
perusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että
hänkin pyrkii olemaan samanlainen.»

»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua
teroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa
Risti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä
ystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys
Will-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»

»Sen ymmärsin jo kuukausia takaperin, Phil.»

Sanomatta enää sanaakaan lähti nuori päällysmies huoneesta.

Patches istui hetkisen ja mietti tilannetta.




XII LUKU.

Ratkaisun päivä.


Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä,
oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia
ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista
ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista
tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään
voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita,
taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin
taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta
laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja
häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset
lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa
maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan
tervetulleet vieraansa.

Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat
paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa
ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.

Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta
Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa.
Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei
saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt
juhlan hänelle siedettävämmäksi.

Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott
milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden
lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot
olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu
ratsastusjuhlan loistonumerona!

Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä
kaikki paimenet ovat?»

Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.
Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»

Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta
edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa
näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin
usein oli kertonut.

Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin
ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut
itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän
maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen
työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa
ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle
ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt
hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin
piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se
taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle
insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen
Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa
matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli
muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi
häämatkaksi.

Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle
huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita
vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin
kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon
sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja
vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että
kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi
erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla
kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään,
jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja
vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi
kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä
todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö
Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut
syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti
hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä,
kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen
huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei
saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä
teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen
ja ystäväkseen.

»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä
vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja,
voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä.
Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen,
pistooleineen ja hevosineen.»

Stanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.

»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että
Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi
muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»

»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan
hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan,
jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»

»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso
tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.

»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.

»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton
vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän
pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»

»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin
kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.

»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan
hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin
sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa
ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»

»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»

Mutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän
huudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan,
katso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja
miehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen
nenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»

Kitty kuuli huudon toiselle puolen tietä, missä hän vanhempiensa ja
professorin seurassa istui autossaan, ja käännähti nopeasti katsomaan,
kuka häntä kutsui. Samassa silmänräpäyksessä hän oli tien toisella
puolen, tervehtien ihastuneena entistä koulutoveriaan ja ystäväänsä.
Nyt seurasi vilkas keskustelu, täynnä hämmästyksen huudahduksia ja
selityksiä, miesten vetäytyessä hiukan syrjään jättäen nuoret naiset
kahdenkesken.

Kittyn ollessa idässä koulussa oli hänestä ja Helen Wakefieldistä
tullut parhaat ystävät, mutta Helen oli Arizonan lakeuksien tytölle
ollut muutakin kuin ystävä, hän oli ollut hänen toverinsa ja
neuvonantajansa, vieläpä monessa suhteessa hänen opettajansa ja
ohjaajansa.

»Mutta miksi ihmeessä et kirjoittanut minulle sanaakaan?» kysyi Kitty
hiukan myöhemmin. »Miksi et kertonut, että sinusta nyt oli tullut rouva
Stanford Manning ja että aioit muuttaa Arizonaan?»

Helen nauroi ja punastui onnesta. »Katsohan, Kitty, se kävi kaikki
niin nopeasti, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa. Muistathan, kun
kirjoitin sinulle Stanista, miten köyhä hän oli ja miten emme voineet
ajatellakaan naimisiinmenoa moneen vuoteen?»

»Muistan.»

»No niin, sitten Stanin yhtiö äkkiä kutsui hänet lakaisin New Yorkiin
ja nimitti hänet tähän paikkaan. Hänen oli lähdettävä viipymättä
matkalle ja hän sähkötti minulle New Yorkista. Ajattelehan — minulla
oli vain viikko aikaa häiden ja kapioitteni valmistamiseen. Tiesin
tapaavani sinut täällä.»

»Ja koska olette täällä», virkkoi Kitty päättävästi, »niin pitää
sinun ja herra Manningin tulla Williamson Valleyhin viettämään
kuherruskuukautenne meidän kartanossamme.»

Mutta Helen pudisti päätään. »Stanilla on omat suunnitelmansa, eikä hän
tahdo kuulla puhuttavankaan mistään muusta. Jossakin täällä on paikka,
jota hän nimittää Graniittiylängöksi, ja hän tahtoo, että oleskelemme
siellä kolmisen viikkoa. Hänen yhtiönsä on antanut hänelle sen verran
lomaa, ja me lähdemme täältä heti juhlan päätyttyä. Kun Stan on
aloittanut työnsä ja hankkinut meille asunnon, niin minä tulen varmasti
käymään luonasi.»

»Arvaan, ettei maksa vaivaa asettua sinun vastaleivotun miehesi
päätöksiä vastaan», vastasi Kitty, »mutta lupaathan varmasti tulla
heti, kun ylänköviikot ovat päättyneet?»

»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme
niin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»

»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen
sinua.»

Kittyn äänensävy sai Helenin katsahtamaan kysyvästi, mutta Kitty
hymyili.

»Kerron sinulle myöhemmin, kun meillä on enemmän aikaa jutella.»

»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta,
juuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin
sinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli
sillä välin hävinnyt.

»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun
koulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka
mahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö
tule tervehtimään heitä?»

Mutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja
jokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen
bensiinipilven keskellä.

Helen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy
odottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»

Helenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan
kätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari
Morris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti
kiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on
maailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä
oikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on
harmaa puku.»

Samassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä
on hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»

Stanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin
ojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa
puoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin —
Rovasti, tiedäthän.»

»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan
kätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo
etukäteen rakastunut teihin.»

»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä,
»minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että
Manning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä
enemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy
tehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»

»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut
sinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»

Rovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi
joutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty,
tiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin
sinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja
äidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita
vieraillemme, senhän voit ymmärtää.»

Kun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoi
Kitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsa
Helen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyään
kuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.

»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoi
Rovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.
He lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»

»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut,
ettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin,
mutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota
uskoakseen, että hän on paimen.»

Rovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette
löydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»

»Miksi ei?»

»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta
markkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna
kartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa
puheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime
vuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»

Kitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä
Helenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on —
tuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren
juurella nuorien ulkopuolella.»

Helen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän
huudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen
oikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin
tarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen.
»Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään
seisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä
tuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen
ystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan,
»hän muistuttaa Lawrence Knightiä».

Kittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta
rouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi
on tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä
aiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen
miljoonamiesihailijaasi. Minä —»

»Kitty! Ole vaiti!» varoitti Helen.

Hän kohotti jälleen kiikarinsa katsoakseen paimenta uudelleen.

»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty
hiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»

»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia,
»vaan hän menetti minut.»

Kitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? Monimiljoonikko
Knightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?
Onpa vaikea sitä uskoa!»

»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään,
»niin voit uskoa sen.»

Kitty nauroi niin hilpeästi, että Stanford kääntyi hymyillen heihin
päin.

»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme
vanhoja muistojamme.»

»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat
valmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa
tuokiossa.»

»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen
käännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan
kuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?»
lisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt
rouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui
kuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille
päätöksilleen.

»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän
vilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä
ystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat
koulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa
vakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti
arvoton.»

»Arvoton! Hänkö — monine miljoonineen?»

»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti
puhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota
paimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen
nimensä olevan?»

»Patches.»

»Niin — niinhän se oli. Hullunkurinen nimi — Patches.»

»Honourable Patches», lisäsi Kitty.

»Sepä hupaista! Tulehan tänne, Stan. Ota kiikari ja katso tuota
paimenta.»

Stanford suuntasi kiikarin vaimonsa osoittamaan suuntaan.

»Eikö hän muistutakin Larry Knightiä?»

»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry
Knightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut
ja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi
härkäpaimenen näköinen!»

»Mutta otahan kiikarisi! Nyt ne lähtevät!»

Helenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja
ensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä
tietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin
Helen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen
värähtämään kauhusta.

Suuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi
muuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli
lapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia
läheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä
lapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun
jäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin
kivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä.
Saattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö
lapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen?
Sitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan,
nojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen
kylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa
vauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen
miehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan
lapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen
samassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.

Samassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja
hurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen
lapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään
ja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan,
— joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.

Helenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi
hiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry
raukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»

Oli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja
veljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin
matkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa.
Pienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän
tapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa
tavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes
huomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja
silmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.

Hän oli jo aivan Patchesin vieressä, ennen kuin tämä näki hänet. Mies
hypähti viipymättä seisaalleen, työnsi kirjeen taskuunsa ja seisoi
hänen edessään hattu kädessä valmiina tervehtimään Kittyä. Katsoessaan
mieheen Kitty tunsi selvemmin kuin ennen, että tämä mies olisi
hienoimmassakin seurassa kuin kotonaan.

»Taisin häiritä teitä», sanoi Kitty. »Tieni vei tästä ohitse.»

»Ette ollenkaan», väitti Patches. »Olen iloinen, jos voitte
lahjoittaa minulle hetkisen juhlapäivästänne. Tiedän teillä olevan
täällä joukoittain ystäviä — ja minä olen vallan yksin. Curly ja Bob
juhlivat tänään voimiensa takaa, — Rovasti ja äiti ovat päivällisellä
tuttaviensa kanssa, ja Phil on piilottautunut jonnekin!»

Oli hänen kaltaistaan mainita Philin nimi miltei ensimmäisiksi
sanoikseen. Ja taas Kitty, kuten viimeisten kuukausien aikana usein
ennenkin, vertasi vaistomaisesti näitä kahta miestä toisiinsa.

»Minua vain halutti sanoa teille —», hän empi miten jatkaa, »herra
Patches —»

»Anteeksi», keskeytti mies hymyillen.

»No niin, Patches, olkoon menneeksi, mutta te näytätte tuossa puvussa
aivan toisenlaiselta. Tahdoin vain sanoa teille, että näin, mitä tänään
aamupäivällä tapahtui. Se oli suurenmoista!»

»Ei, neiti Reid, te tiedätte, ettei se ollut mitään. Autonajaja olisi
luultavasti joka tapauksessa väistänyt lasta. Minä toimin taas aivan
harkitsematta, hetkellisestä mielenjohteesta. On niin minun tapaistani
tehdä aina jotakin turhaa ja järjetöntä.»

»On paljon luultavampaa, että autonkuljettaja olisi ajanut lapsen yli,
hänhän oli sitä paitsi taitamaton eikä näyttänyt ensinkään varmalta»,
vastasi Kitty lämpimästi. »Oli onni, että joukossa oli joku, joka
toimi rupeamatta ensin ajattelemaan. Kaikki sanovat samaa. Vanha
Rovasti-kulta on niin mielissään, kuin olisitte hänen oma poikansa.»

»Liioittelette», vastasi Patches ilmeisesti hämillään tytön
kiitoksesta. »Sanokaahan, huvittaako juhla teitä? Ja mikä Philiä
vaivaa? Ettekö te saa häntä ottamaan osaa ratsastuskilpailuun? Emmehän
voi antaa mestaruutta pois Yavapai Countysta, vai mitä?»

Miksi hänen täytyikin aina johdattaa puhe Philiin? kysyi tyttö
itseltään.

»Luulen Philin tietävän ystäviensä mielipiteen hänen menettelystään»,
hän vastasi viileästi. »Jollei hän tahdo ottaa sitä huomioon, on se
hänen asiansa.»

Patches huomasi tehneensä erehdyksen ja riensi siirtymään varmemmalle
pohjalle.

»Tehän näitte autokilpailujen alun? Kai jäätte tänne katsomaan
palkintojen jakoa?»

»Jään kyllä. Olen juuri matkalla tapaamaan ystäviäni, herra ja rouva
Stanford Manningia. Aiomme yhdessä mennä katsomaan kilpailujen
jatkumista.»

Hän katsoi kiinteästi Patchesiin, mutta pieninkään ilme tämän kasvoissa
ei osoittanut, että hän olisi ennen kuullut nimen.

»Se on varmastikin näkemisen arvoista», vastasi hän. »Ainakin on se
kaikkien mielipide.»

»Minulla ainakin tulee olemaan hauska iltapäivä», vastasi tyttö, »sillä
rouva Manning on parhaimpia tyttöystäviäni, emmekä ole tavanneet
pitkiin aikoihin.»

»Vai niin! Silloinhan teillä varmasti on hyvin hauskaa.»

Oliko hänen vastauksensa sävy hiukan liian innokas? Oliko hänen
lauseensa yksinäisyydestä ollut vain tyhjä puheenparsi ja ilostuiko hän
kenties kuullessaan, että Kittyn iltapäivä oli varattu?

»Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muutoin he voivat luulla,
etten kenties tulekaan», sanoi hän. »Pitäkää hauskaa, Patches, sen
totisesti olette ansainnut. Näkemiin!»

Patches jäi hetkeksi seisomaan tytön kulkiessa puiston poikki. Sitten
hän katsahti nopeasti ympärilleen kuin toivoen, ettei kukaan näkisi
häntä, ja kiiruhti kadun yli Western Unionin toimistoon. Hetkistä
myöhemmin hän nouti hevosensa tallista, jonne oli sen jättänyt. Kittyn
ja hänen ystäviensä katsellessa autokilpailujen jatkumista oli Patches
jo monen mailin päässä ratsastaen Risti-Kolmiota kohden vinhaa vauhtia,
aivan kuin sheriffi olisi seurannut hänen kintereillään.

Ollessaan ystäviensä seurassa näki Kitty päivän kuluessa Philin useita
kertoja. Mutta hän ei kehoittanut miestä yhtymään heidän seuraansa.
Loukkautuneena Kittyn välinpitämättömyydestä ei paimen tahtonut
tunkeutua tähän hilpeään seuraan. Mutta illalla, Kittyn odottaessa
hotellin eteisessä herra ja rouva Manningia, Phil tuli hänen luokseen.

»Olen koko päivän koettanut saada puhua kanssasi», sanoi hän moittien.
»Etkö voi olla hetkeäkään minun seurassani?»

»Älä ole hupsu, Phil», vastasi tyttö, »olethan nähnyt minut kymmenet
kerrat tänä päivänä.»

»Nähnyt sinut, niin kyllä», vastasi mies katkerasti.

»Mutta Phil, olisithan saattanut tulla luokseni, jos vain olisit
tahtonut.»

»Minulla ei ole halua tunkeutua sinne, missä seurani ei ole
tervetullut», vastasi Phil.

»Phil!»

»Ethän sinä osoittanut tahtovasi minua seuraasi.»

»Miksi olisin osoittanut? Sinä et ole lapsi. Minä olin ystävieni
seurassa. Olisit voinut tulla luoksemme, jos sinulla oli siihen halua.
Olisin kernaasti esittänyt sinut herra ja rouva Manningille.»

»Kiitos, mutta minua ei huvita esittää ihme-elävää ihmisille, jotka
eivät vähääkään välitä minusta muulloin kuin silloin, kun teen
temppuja, jotka heitä huvittavat.»

»Hyvä, Phil», vastasi tyttö kylmästi. »Jos sinusta tuntuu siltä,
niin en tosiaan halua esitellä sinua ystävilleni. He ovat aivan yhtä
hyväntahtoisia ja sydämellisiä kuin sinäkin. En tahdo vaivata heitä
kenelläkään, joka ei heistä pidä.»

Kitty oli vihainen, ja täydellä syyllä. Mutta niin vihainen kuin
olikin, hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, jonka katkeruus
kuten hän hyvin tiesi — aiheutui vain hänen rakkaudestaan. Ja Phil
tiesi, että hän nyt oli menettänyt Kittyn — että Kittyn ystävät olivat
riistäneet hänen unelmansa.

»Luulen», virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, »että minun on parasta
lähteä takaisin karjakartanoon, mihin kuulun. Tänne en sovi.»

Hänen äänensä toivottomuus koski tyttöön, mutta hän tunsi, ettei olisi
oikein yrittää rohkaista Philiä. Tämä päivä, jonka hän oli viettänyt
kaupunkilaisystäviensä seurassa, ja kaikki ne muistot, jotka hänen
keskustellessaan rouva Manningin kanssa olivat uudelleen heränneet
eloon, saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että se elämä, johon Phil
kuului, ei ajan mittaan voisi tyydyttää häntä.

Kun hän ei vastannut, jatkoi Phil katkerasti: »Huomasin, etteivät
hienot ystäväsi vieneet aivan kokonaan sinun päivääsi. Sinullahan oli
aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun Honourable Patchesin kanssa.»

Nyt Kitty vihastui toden teolla. »Unohdat asemasi, Phil», vastasi hän
kylmän arvokkaasti. »Niin kauan kuin arvostelet ystäviäni kuten äsken
arvostelit, ja puhut tuohon sävyyn herra Patchesista, luulen tosiaan,
että olet oikeassa sanoessasi kuuluvasi karjakartanoon. Tuossa herra ja
rouva Manning tulevat. Hyvästi!» Hän taivutti päätään ja jätti Philin.

Hetkisen Phil seisoi kuin kivettyneenä — sitten hän vaistomaisesti
kääntyi lähteäkseen hotellista.

Oli jo aamuyö, kun Patches heräsi siihen, että joku liikkui keittiössä.
Hetkisen hän kuunteli, mutta nousi sitten vuoteestaan ja hiipi keittiön
ovelle yllättääkseen öisen vieraan.

Kun Phil näki hänet, ei hän ensi hetkessä sanonut sanaakaan, vaan jäi
seisomaan leipäveitsi toisessa ja Stellan leipoma maukas leipä toisessa
kädessään, tuijottaen hämmästyneenä Patchesiin. Mutta sitten hänen
hämmästynyt ilmeensä muuttui epäluuloiseksi ja hän kysyi tiukasti:
»Mitä perhanaa teet täällä?»

Patches näki, että toiselle oli sattunut jotakin erikoista. Philin ääni
ja käyttäytyminen olivat kuin juopuneen. Mutta hän tiesi, ettei Phil
milloinkaan käyttänyt väkijuomia.

»Nukuin», hän vastasi rauhallisesti. »Sinä herätit minut. Kuulin
liikettä täältä ja tulin katsomaan, kuka tähän vuorokauden aikaan
liikkuu keittiössä, siinä kaikki.»

»Vai siinä kaikki? Mitä sinulla on tekemistä täällä? Miksi et ole
Prescottissa?»

Patches näki Philin kiihtyneen mielentilan ja osoitti ihailtavaa
kylmäverisyyttä. »Luulin, että minulla on oikeus tulla tänne silloin
kun tahdon. En osannut aavistaa, ettei se olisi sinun mieleesi.»

»Miksi lähdit Prescottista?» kysyi Phil yhä kiihtyneempänä.

»Aivan yksityisistä syistä, Phil», vastasi Patches tyynesti. »En halua
selittää niitä sen tarkemmin.»

»Vai et! Sinulla taitaakin olla hiivatin paljon yksityisasioita, joita
et voi selittää.»

»Onpa niinkin», vastasi Patches hymyillen vanhaa itsehalveksunnan
hymyä. »Mutta kuulehan, Phil, sinä olet hermostunut ja suunniltasi
jostakin, muuten et tällä tavoin hyökkäisi kimppuuni. Sinä et itse
asiassa pidä minua epäilyttävänä, ja tiedät sen itsekin. Et ole oma
itsesi, vanha veikko, enkä aio pitää ainoatakaan sanaasi loukkauksena,
jollen tiedä sinun sanovan niitä harkitusti ja rauhallisessa
mielentilassa. Olen pahoillani, Phil — oikein pahoillani — ja antaisin
kaikkeni, jos voisin auttaa sinua. Kenties voin joskus myöhemmin
osoittaa sen, mutta nyt luulen olevan parasta ja viisainta, että sanon
sinulle hyvää yötä.»

Hän kääntyi odottamatta Philin vastausta ja palasi huoneeseensa.




XIII LUKU.

Graniittiylängöllä.


Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat
katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa,
mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto
olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion
säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.

Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne,
monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja
ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja
sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön
holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta.
Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta.
Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes
palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä
tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa
pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut
lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita
nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin.
Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä.
Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen
luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi
Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa.
Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen
häviävän taivaalta.

Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet
tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista
loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut
kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin
kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja
taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista
miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään,
isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta
pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän
taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi
paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.

Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa
oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus
oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä
hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli
luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä,
ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja
unohtaakseen.

»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti
vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen
laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja
koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi
kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri
tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi
kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja
ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä.
Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että
unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin,
sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn
lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut
kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän
nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät
toteen.»

»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä
en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi,
etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et
vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja
koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua
vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut
epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta
tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»

»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi
ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo
poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan
kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon
sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»

»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän
hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä
ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään
tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka
auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska
ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja
pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»

Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut
naulankantaan.

»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut
erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja
imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia.
Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin
hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi
pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»

»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken
kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa
elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.

»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»

»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen
ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina
yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti
minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä
pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan
isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska
meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä
maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän
milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni
olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun
kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen
isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa:
'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua
elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja
muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana
— olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun
ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja
miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata
tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota
sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa
takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka
tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan,
heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni.
Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi
tutustunut sinuun.»

Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä
rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.

Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning
eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies
lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.

»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties
kauriinpaistia?»

Helen pudisti nauraen päätään. »Silloin saisit lähteä pitkälle.»

»Mutta sinähän tulet mukaan.»

Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi
aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas —
vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen
lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»

Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion
ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen
ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin.
Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.

Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta
rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi
kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut
tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa,
kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus
etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan
kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin
jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi
metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.

Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää
ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja
kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta
oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan
syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin
unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen
kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.

Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun
hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan
avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään
eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin
rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä
vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi
paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa.
Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli
tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan
lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa
naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on
ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.

Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen
täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat
hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni
ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!

Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien
kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen
kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin
hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki
ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan
taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä
painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta
härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui
miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta,
Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.

Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches
juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään
naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen
huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan
naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi
sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin
Metsärajan huipulla.

Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti
vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin
lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.

Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen.
Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi
kumartuneena hänen ylitseen.

»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»

»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta
mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on
Patches — Honourable Patches.»

Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti,
tulvivat sanat hänen huuliltaan.

»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa
sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja
pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni
ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin
sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit
naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa.
Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien
muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut
ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen
naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei
loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä,
jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta
kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin
sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja
sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin
luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni
syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä
pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni
siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli
riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin
ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä
minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin
istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin
vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut
helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin
elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta
rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että
jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä
kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla
nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja
minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches,
paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan
itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen
saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta
riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän
sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua.
Rakastan sinua niin kuin —»

»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen
kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä
tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»

Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä
olet nainen, jota rakastan, siksi että —»

Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis
tiedä?»

»Mitä?» kysyi hän.

»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme
täällä häämatkallamme.»

Hän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan
viereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan,
mutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja.
Pari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin
ei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.

Vaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.
»Larry!»

Helenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen
viimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy
karehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten
itseään ja kurjuuttaan.

Mutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän
hellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»

Patches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja
kohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt.
Unohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä.
En ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui
maassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen
puolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin
toisillenne, muistatko?»

Hän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille
aikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön
läsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin
etsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.

Helen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja
ajavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.

Hänen jälleen tullessaan pienelle aukeamalle oli Stan palannut metsältä.

Hetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta
Helen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan
tavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen
elämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja
sille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen
seikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän
tahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua
ja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli
vakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.

»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford
uteliaana.

Tuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi
kevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»

Stanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei
lainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.

»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan
sanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin
varma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry,
jonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on
kokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle
riittää aina työtä!»

Phil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli
syöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.

»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion
päällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa
aukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että
olette ennen nähnyt minut.»

»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:
»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»

Phil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet
esitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään.
Sitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska
tavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa
jutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne
ottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin
päin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle
varmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä,
jota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»

Helen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa
syyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän
vaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.

Stanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen
vaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.

»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin
tehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan
tänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme
kotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät
poissa täältä.»

Molempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen
ja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»

»Päästin sen menemään», vastasi Patches.

»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä
ajattelit?»

Patches tuli hämilleen: »Sitä en tosiaan tiedä.»

»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi
Phil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden
ihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät
härän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin
olisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»

»Pelkäänpä sinun olevan oikeassa, Phil», vastasi Patches nöyrästi.

Helen katsahti suuttuneena mieheensä, mutta Stanford nauroi.

»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen
härkäpaimenen hypätä nenälleen!»

Mutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt
tilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä
hänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä
moitteita.

»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiin
Bobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »Sano
Will-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että me
perjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»

»Lähdenkö nyt?»

»Kyllä, heti!»

Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä
rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.

Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.
Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.

»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.

Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä
rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin
suunniltani.»

Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet
koetusta vaarasta.

Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain
sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja
tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia
rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan
suitsia tai kannuksia.

Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta
saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän
pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden
katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.

Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei
huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään
etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria
mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan
edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen.
Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen
ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja
innoittaneet häntä.

Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi
Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä
päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli
astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches
kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä
nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä
aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford
tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta
jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi
yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi
korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.

Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä
heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä
hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain
mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten
hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo,
ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten
kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua
toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet
punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän
telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni
ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean
täplän — valkoisen teltan.

»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja
keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole
mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee
omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä
tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle
merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima
hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri
taistelu.»




XIV LUKU.

Lähteen partaalla.


Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet
viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid
Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin
oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon
saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano
myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi
ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä
Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä,
ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia
lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.

Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta
kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän
ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi
ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä
väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja
sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan
ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta.
Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että
hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten
lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä
iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.

Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta
oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja
professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla
Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin
kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi
yhdessäoloamme.»

»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä
kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne
setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin —
muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»

»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin
olisi se tosiaan hauskaa.»

Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat
puiden vilpoisessa varjossa.

»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun
täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän
seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette
anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön
kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin
puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»

»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen
ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta
luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni,
eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö
minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»

»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan
pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta
on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien
kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi
sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta
luokastanne.»

Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia
ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut
selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä
hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi
hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa
mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn
vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.

»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen
hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka
olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen
läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi.
Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen
tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen
tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole
erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»

»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi.
»Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin
sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on
suuresti vaikuttanut elämääni.»

Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen
vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille
epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin
kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on
tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa
sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»

Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka
odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.

»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin
hedelmällisen toveruutemme loppua?»

»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö
hämmästyneenä.

Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko —
moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni
hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme —
suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi
edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka
olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme
värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas
ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä
rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä,
johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»

Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko,
että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.

»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En
kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä.
Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»

Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti
hän kauhistuneena.

Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun
käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid?
Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»

Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta
enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on
mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»

Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta
mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja
miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä
sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies,
tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen
elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis
uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt
kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa
kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein
olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle
avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella
olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut
tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän
oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen
miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja
tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen,
oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan
ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi
heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli
ajatellut?

»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat
ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän
vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»

Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää
jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta
olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»

Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän
tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen
poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja
nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys:
eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen
edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden,
joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos
hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa
sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon
Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen
sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut
sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi
silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla
olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen
sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena?
Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli
yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin
Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan
kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana,
kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi
kotiin pitkältä retkeltään.

Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen
Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille
ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada
hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen.
Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään
aamiaisensa hän lähti matkaan.

Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan
hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun
nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.

Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään
tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen
lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön,
uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn
osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi
hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena
hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui
mielihyvästä.

»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne
Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan
tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia
kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»

»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.
Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»

»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty
hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun
satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua
janottaa tosiaan vallan kauheasti.»

»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi
hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan
tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan
lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.

Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään —
niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä
loppuun.

»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään
ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän
kumartui juomaan.

»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen
kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen
ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän
paimenistanne.»

Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui
pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen
viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla
ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä
taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen
seuralaisensa.

Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä
edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan
tämän teille ajatuksistanne.»

Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri
hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä
ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun
näin hylkäsitte hänet?»

Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa!
Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen
seurassa!»

Patches nauroi.

»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että
hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»

Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi
vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme
olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»

»Niin?»

»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»

»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches
huomattavan innokkaasti.

»Niin.»

»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.

»Niin — olen sanonut sen hänelle.»

Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt
käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on
miesten parhaita, Kitty.»

»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän
puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»

Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota
Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli
kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka
yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn
hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä
ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he
vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään
vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi
ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches
ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi,
ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja
kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja
tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä
ja autiudesta.

Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat
esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja
hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin
hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin
teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei
Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»

»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»

»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en
olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää
teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin
teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin
ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella
sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin,
joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa
vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja
onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»

Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja
mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle
oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän
virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»

Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te
ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»

»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»

»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies,
joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen
ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se
teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en
aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight.
Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen
asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot.
Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen
luvannut.»

Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä
ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä
enemmän kuin tämä aavistikaan.

»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence
Knight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»

Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa
kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin
itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita
itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman
miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä
rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton —
elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni.
Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon,
olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni
olisi täydellisesti epäonnistunut.»

Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä.
Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan
lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa
ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen
ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä
enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut
pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet
oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen.
Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli
herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät
häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta
kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä,
jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän
nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon
myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.

»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut
kaikesta siitä.»

»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne
— tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»

»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin
hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.

»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että
tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»

Vastaus tuli hitaasti ja vielä kuin kysyvänä: »Tahdon.»

Kitty ei huomannut, että Patches ei ollut lausunut sanaakaan
rakkaudesta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa.
Mies ei liioin huomannut, että Kittykään ei ollut lausunut tätä sanaa,
joka oikeassa merkityksessään sisältää elämän täydellisimmän onnen,
pyrkimykset ja saavutukset, menestykset ja voitot, uhraukset ja murheet
— sanan syvimmässä mielessä koko elämän.




XV LUKU.

Setririnteellä.


Kittyn ystävät ilostuivat suuresti hänen saapuessaan
Graniittiylängölle. Järkyttävä tapahtuma, joka oli ollut niin
vähällä muuttua murhenäytelmäksi, oli jollakin tavoin himmentänyt
Graniittiylängön viehätystä, ja Kittyn saapuminen auttoi hajoittamaan
pilven, joka viime päivinä oli synkentänyt heidän elämäänsä.

Ei ollut vaikeata taivuttaa Kittyä jäämään kauemmaksi kuin hän alkuaan
oli ajatellut ja lähtemään yhdessä heidän kanssaan Prescottiin. Sieltä
Stanfordin täytyi lähteä työhön kaivoksilleen ja Helen aikoi seurata
Kittyä Risti-Kolmioon, kuten oli luvannut. Risti-Kolmion miehet
veisivät kotiin lähtiessään Kittyn hevosen mukanaan, ilmoittaisivat
hänen vanhemmilleen viipymisestä ja pitäisivät huolla siitä, että
Reidin auto sovittuna päivänä lähtisi Prescottiin noutamaan nuoria
naisia.

Kitty ei saattanut edes Helenille kertoa kihlauksestaan Lawrence
Knightin kanssa — taikka Patchesin, kuten hän aikoi sanoa tätä siihen
saakka, kunnes paimen itse arvelisi ajan tulleen ilmoittaa oikean
nimensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä — tulevaisuus näytti
loistavalta, niin paljon Kittyn rohkeimpiakin unelmia suuremmalta, että
hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi. Sitä paitsi hän ehtisi kotona
kartanossa kertoa kaikesta Helenille. Ja hän vaati myöskin Patchesilta,
ettei tämä puhuisi hänen isänsä kanssa, ennen kuin hän itse oli tullut
kotiin.

Phil poikineen saapui Risti-Kolmioon päivää aikaisemmin kuin Kittyn ja
Helenin oli määrä palata Prescottista. Heti kotiin tullessaan he saivat
kuulla uutisia: Professori Parkhill oli lähtenyt Williamson Valleysta
-ja Pata-Koukku-S kartano oli myyty. Reidin odottama ostaja oli
saapunut samana päivänä kuin Kitty lähti Graniittiylängölle ja kauppa
oli tehty siekailematta. Mutta Reid ei aikonut luovuttaa kartanoa
uudelle omistajalle, ennen kuin karjankierroksen jälkeen.

Miesten istuessa illalla Rovastin kanssa pähkinäpuiden alla
keskustellen laakson tapahtumista ja varsinkin naapurikartanon uudesta
omistajasta, vetäytyi Phil pikku Billyn kanssa hiukan syrjään ottaen
osaa keskusteluun vain silloin tällöin, kun hänen oli pakko sanalla tai
parilla vastata johonkin hänelle tehtyyn kysymykseen. Kun rouva Baldwin
lähetti pikku Billyn vuoteeseen, livahti Phil yksinään hämärään eivätkä
miehet nähneet häntä, ennen kuin seuraavana aamuna. Kun aamiainen oli
syöty, antoi hän lyhyesti tarpeelliset ohjeet miehilleen ja ratsasti
pois.

Ymmärtäen Philin mielialan antoi Rovasti hänen lähteä virkkamatta
sanaakaan. Rouva Baldwinille hän sanoi: »Anna hänen olla yksinään,
Stella. Ei poikaa vaivaa mikään. Mutta hänen täytyy päästä laitumelle
taistellakseen taistelunsa. Luulen hänen lähtevän katsomaan
villihevosia Tooheyssa. Sinne hän tavallisesti menee ollessaan apealla
mielellä.»

Patches, joka oli käynyt asialla Fair Oaksissa, oli varhain
iltapäivällä matkalla kotiinpäin ja oli saapunut sen lähteen
läheisyyteen, jossa ensi kertaa teki tuttavuutta Nick Cambertin kanssa,
kun äkkiä kuuli vasikan huutavan läheisessä metsikössä. Tuntien jo
tarkoin karjakartanoelämään kuuluvat äänet hän tiesi, että vasikka oli
hädässä.

Patches käänsi hevosensa syrjään ja ratsasti ääntä kohden. Samassa hän
huomasi ohuen savun tunkeutuvan puiden lomitse. Hän pysähdytti heti
hevosensa, laskeutui satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja jatkoi matkaa
jalan, hiljaa ja varovaisesti. Pian hän taas kuuli ääniä. Vasikka huusi
tuskasta ja pelosta ja tuuli toi palaneiden karvojen tuoksun hänen
nenäänsä. Joku oli parhaillaan merkitsemässä vasikkaa.

Kenties oli kaikki niin kuin olla piti — kenties ei. Patches oli
aseeton, mutta hänelle ominaisella huolettomuudella hän ryömi hiljaa
eteenpäin pensaikon läpi siihen suuntaan, mistä savu ja äänet tulivat.

Hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pensaikon läpi, kun kuuli jonkun,
nopeasti ratsastavan poispäin. Taivuttaen oksia erilleen hän yritti
nähdä vilahduksen ratsastajasta, mutta liian myöhään — tämä oli jo
hävinnyt puiden taa. Mutta pienellä aukeamalla keskellä metsikköä hän
näki Yavapai Joen seisovan vasikan vieressä, jolla oli vastapoltettu
Neljä-Viiva-M:n merkki kyljessään ja Tailholtin merkit korvissaan.

Patches tiesi heti, aivan kuin olisi nähnyt koko toimituksen, mitä oli
tapahtunut. Muiden kartanoiden paimenet kävivät harvoin näillä seuduin,
ja Tailholt Mountainin miehet, tietäen Risti-Kolmion miesten olevan
työssä Graniittiylängöllä, olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen.
Mies, joka niin kiireisesti oli ratsastanut pois, ajoi epäilemättä
parhaillaan lehmää niin pitkän välimatkan päähän, ettei se enää
saattaisi palata vasikan luokse.

Mutta niin varma kuin Patches olikin siitä, mitä äsken oli tapahtunut,
tuli hän kuitenkin liian myöhään, sillä hänellä ei ollut todisteita
siitä, että vastamerkitty vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista
omaisuutta.

Patchesin astuessa esiin pensaikosta töllötti Yavapai Joe häneen
hetkisen ällistyneenä ja syyllisen näköisenä. Sitten hän otti pari
askelta hevostaan kohden.

»Odottakaahan hetkinen, Joe», huusi Patches. »Mitä hyötyä teillä olisi
karkaamisesta? Minä en aio tehdä teille pahaa.»

Joe pysähtyi ja seisoi epäröiden katsoen tulijaa syrjäsilmäyksin.

»Tulkaahan tänne, Joe, puhutaan hiukan asiasta», jatkoi Risti-Kolmion
mies päättävällä äänellä istuutuen matalalle kivelle lähellä
pientä nuotiota. »Tehän tiedätte, ettette pääse karkaamaan, vaikka
tahtoisittekin.»

»Minä en aio kertoa kenellekään mitään», sanoi Joe yrmeästi tullessaan
Patchesia kohden.

»Ettekö?»

»En, sitä en tee», vakuutti Joe. »Tuo vasikka on Neljä-Viiva-M:n
omaisuutta, se on aivan varma.»

»Näen sen olevan», vastasi Patches rauhallisesti. »Mutta odotan siksi,
kun Nick palaa, ja kysyn häneltä, kenen se oli, ennen kuin hän muutti
sen polttomerkin.»

Hermostuneena ja kiihdyksissään lankesi Joe hänen virittämäänsä ansaan.

»Teidän olisi nyt parasta lähteä eikä ruveta tekemään Nickille typeriä
kysymyksiä. Jos hän tapaa meidät juttelemassa, hän halkeaa kiukusta.
Minä ja te olemme ystäviä, ja sitä varten sanon teille, että teidän
olisi parasta korjata luunne hyvissä ajoin.»

»Kiitos, Joe, mutta minulla ei ole kiirettä. Kestää ainakin tunnin,
ennen kuin Nick palaa, jos hän ajaa lehmän tarpeeksi kauas.»

Jälleen Joe-raukka sanoi enemmän kuin hänen olisi pitänyt. »Teidän ei
tarvitse pitää huolta Nickistä. Kyllä hän ajaa sen tarpeeksi kauas.
Nick ei jätä mitään sattuman varaan.»

Saatuaan täten vahvistuksen epäilyksilleen liikkui Patches varmalla
pohjalla. Hän oli menetellyt varsin uhkarohkeasti sanoessaan, että
vasikan polttomerkki oli muutettu. Sillä oli aivan yhtä mahdollista,
että vasikka olisi ollut merkitsemätön Nickin ottaessa sen kiinni.
Mutta Joen esiintyminen ja varsinkin hänen viimeinen vastauksensa
ilmaisivat Patchesin osuneen oikeaan. Se tosiseikka, että vasikan
polttomerkki todellakin oli muutettu, todisti ilman muuta, että se
kuului Risti-Kolmiolle, sillä sen merkki oli ainoa, jonka saattoi
muuttaa Neljä-Viiva-M:ksi.

Patches vaihtoi nyt äänensävyä ja virkkoi mennen suoraan asiaan:
»Kuulkaahan, Joe, me saatamme yhtä hyvin puhua asiasta peittelemättä.
Te tiedätte minun olevan ystävänne, enkä minä tahdo tuottaa teille
harmia, mutta sitä ei voi auttaa, että te nyt olette aikamoisessa
pinteessä. Minä piilottelin tuolla pensaikossa päästäkseni selville
asiasta ja tiedän varsin hyvin, että tämä on Risti-Kolmion vasikka
ja että te ja Nick muutitte sen polttomerkin. Te tiedätte, että
se merkitsee vankeutta sekä teille että Nickille, jolleivät pojat
mahdollisesti jo sitä ennen pieksä teitä pahanpäiväiseksi ilman sen
enempiä muodollisuuksia.»

Patches vaikeni antaakseen sanoilleen enemmän pontta.

Joe oli valahtanut valkeaksi kuin palttina. Hän vapisi pelosta ja
pälyili hevoseensa.

Patches lisäsi terävästi: »Teidän on turha yrittää karata. Voin surmata
teidät, ennen kuin olette ehtinyt edes puolitiehen hevosenne luo.»

Ansassa ja avuttomana Joe katsahti rukoilevasti käskijäänsä. »Ettehän
anna minun joutua vankilaan, ettehän, Patches?» uikutti hän. »Te ja
minä olemme hyviä ystäviä, eikö niin? Sitäpaitsi ei hän antaisi minun
joutua vankilaan, eivätkä pojat uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos he
vain tietäisivät.»

»Kenestä puhutte?» kysyi Patches. »Nickistäkö? Älkää olko typerä, Joe.
Nick joutuisi vankilaan yhdessä teidän kanssanne.»

»Minä en tarkoita Nickiä, tarkoitan häntä Risti-Kolmiossa — professori
Parkhillia. Sanon teille, ettei hän anna teidän tehdä minulle mitään.»

»Älkää uskoko sitä, Joe», vastasi Patches hetkeäkään epäröimättä.
»Tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei professori Parkhill
enemmän kuin kukaan muukaan voisi pidättää poikia, jos he saisivat
kuulla tästä. Sitä paitsi ei professori enää ole kartanossa.»

Joe-raukan pelästys oli surkea nähdä. »Tarkoitatteko, että hän — että
hän on lähtenyt?» sopersi hän.

»Kuulkaahan, Joe», sanoi Patches nopeasti. »Minä voin tehdä enemmän
teidän puolestanne kuin hän, vaikka hän olisikin täällä. Te tiedätte,
että minä olen ystävänne ja etten tahtoisi toimittaa teidänlaistanne
kunnon miestä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan
tai vaikkapa hirteen. Mutta on vain yksi keino, millä voin auttaa
teitä. Teidän täytyy tulla minun kanssani Risti-Kolmioon ja kertoa
herra Baldwinille kaikki, kuinka te olette Nickin työssä ja kuinka hän
pakotti teidät auttamaan itseään ja kaiken minkä tiedätte. Jos sen
teette, voimme pelastaa teidät.»

»Luulen — luulen teidän olevan oikeassa, Patches», keskeytti pelästynyt
miesparka. »Nick onkin kohdellut minua kuin koiraa. Ettehän anna Nickin
tehdä minulle pahaa, ettehän?»

»Ei kukaan voi tehdä teille pahaa, Joe, jos nyt lähdette minun
kanssani. Lupaan pitää huolta teistä ja auttaa teitä tulemaan mieheksi.
Tulkaahan nyt, mutta minä päästän ensin tuon vasikan irti.»

Hänen kumartuessaan vasikan yli kuului pensaikosta ääni, joka sai hänet
ponnahtamaan pystyyn.

Joe uikutti kauhusta.

Patches sanoi matalalla äänellä, mutta käskevästi. »Olkaa vaiti ja
seuratkaa minua. Olkaa mies, niin minä autan teitä.»

»Nick tappaa meidät varmasti», vaikeroi Joe.

»Sitä hän ei tee, jos minä vain pääsen ensiksi käsiksi häneen», vastasi
Patches.

Mutta hän huokasi helpotuksesta nähdessään Phil Actonin ratsastavan
heitä kohden setrien lomasta.

Mutta ennen kuin Patches ennätti sanoa sanaakaan, ojentautui Philin
pistooli häntä kohden ja päällysmiehen ääni kaikui käskevänä:

»Kädet ylös!»

Joe nosti kätensä. Patches empi.

»Nopeasti!» virkkoi Phil.

Nähdessään ilmeen Philin silmissä Patches totteli. Mutta kohottaessaan
kätensä valahti hänen kasvoilleen tumma puna, ja hänen harmaat silmänsä
leimahtivat. Hänen salaperäinen esiintymisensä hänen tullessaan
Risti-Kolmioon pyytämään työtä, hänen ystävyytensä Yavapai-Joen kanssa,
joka oli herättänyt karjanhoitajien epäluuloa, hänen kohtauksensa
Joen kanssa, josta professori oli kertonut Philille, hänen paluunsa
kartanoon, kun kaikki luulivat hänen olevan Prescottissa — kaikki tämä
ja monet muut asianhaarat olivat nyt kärjistyneet huippuunsa Philin
löytäessä Patchesin Joen seurasta ja vastamerkityn vasikan nuotion
vierestä. Patches oli tosin aseeton, mutta Phil ei saattanut olla
siitä varma, koska yleinen tapa oli pitää pistoolia nahkasäärykseen
pistettynä.

Mutta vaikka Patches hyvin ymmärsikin kaiken tämän, ei hän kuitenkaan
voinut olla tuntematta raivoa, kun mies, jonka kanssa hän oli elänyt
niin likeisessä ystävyyssuhteessa viimeisien kolmen kuukauden aikana,
saattoi uskoa hänet syylliseksi sellaiseen rikokseen ja ilman
muuta kohdella häntä tavallisena karjavarkaana. Hänen oikeuden- ja
kunniantuntoaan oli loukattu, ja hän päätti puolustaa itseään tätä
syytöstä vastaan ja opettaa Phil Actonille, että oli raja, jonka yli
hän ei sallinut tämän ystävyyden nimessä menevän. Hänen ainoa toivonsa
oli voittaa päällysmiehensä sanoin, kuten hän oli Joenkin kahlinnut.
Sanasodassa Phil Acton oli vasta-alkaja. Hilliten vihansa Patches
sanoi kylmästi ja purevan ivallisesti, katsoen paimenta pilkallisesti
hymyillen: »Sinä näytit olevan varsin varovainen vangitessasi
aseettoman miehen?»

Patches näki Philin kasvoille leviävästä punasta, että sanat olivat
tehonneet.

»Ei kannata olla varomaton sinunlaistesi miesten kanssa», vastasi Phil
kiivaasti.

»Ei kai», pilkkasi Patches, »mutta suuren Villihevos-Philin kannattaa
varmaan hyvin ansaita itselleen raukan nimi, sillä hän pelkää tulla
aseettoman miehen lähelle, jollei hänellä itsellään ole pistoolia
kädessään.»

Kylmät, ivalliset sanat saattoivat Philin raivoihinsa. Hurjasti
naurahtaen hän pisti pistoolinsa koteloon ja hypähti satulasta. Samassa
hetkessä Patches ja Joe laskivat kätensä alas, ja Joe, kummankaan sitä
huomaamatta, otti muutaman askelen hevostaan kohden.

Phil seisoi nyt rauhallisena kädet ristissä rinnalla katsoen Patchesiin.

»Mitä ilveilyä tämä oikeastaan on, senkin kirottu karjavaras?» sanoi
hän kylmästi. »No, ota nyt pistoolisi ja tee mitä aiot.»

Niin vihainen kuin olikin, ei Patches voinut olla ihailematta
ystäväänsä, joka oli vastannut hänen purevaan loukkaukseensa näin
pelottomasti. Mutta hän ei voinut poiketa suunnitelmastaan saada Phil
heittämään pois aseensa.

»Ilveilijä sinä olet itse ja kerskailija lisäksi», ivasi hän. »Sinä
tiedät hyvin, ettei minulla ole asetta. Sinun eleesi on hyvin komea.
Paha vain, ettei se vähääkään vaikuta minuun.»

Kiroten Phil tempaisi pistoolinsa kotelosta ja heitti sen maahan.

»Niinkuin tahdot», huudahti hän syöksähtäen Patchesia kohden.

Mutta silloin tapahtui Patchesissa omituinen muutos. Niin vihainen kuin
hän olikin, sai muuan ajatus hänen vihansa talttumaan.

»Seis!» huudahti hän äkkiä ja niin käskevästi, että Phil tahtomattaan
pysähtyi. »Minä en voi tapella kanssasi tällä tavoin, Phil», sanoi
hän, ja Phil näki jälleen tuon omituisen itsehalveksunnan hymyn
hänen kasvoillaan. »Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että joudut
alakynteen tapellessasi paljain käsin minun kanssani. Nyt sinä olet
auttamattomasti minun vallassani, niin kuin minä olin hetki sitten
sinun vallassasi. Nyt minä olen aseistettu ja sinä aseeton. Minä en voi
näin tapella kanssasi, Phil.»

Vastoin Philin tahtoa Patchesin sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Hän käsitti, että epätasainen taistelu ei tyydyttäisi kumpaakaan, olipa
ylivoima kummalla hyvänsä.

»No niin», sanoi hän purevasti, »mitä siis aiot tehdä?»

»Ensinnäkin», vastasi Patches tyynesti, »aion kertoa sinulle, mistä
syystä minä osuin olemaan täällä Yavapai Joen seurassa.»

»Minä en kaipaa sinun selityksiäsi. Kai se kuitenkin taas kuuluu sinun
yksityisasioihisi», vastasi Phil kuivasti.

Patchesin onnistui hillitä itsensä. »Sinä saat yhtäkaikki kuulla
selityksen», hän vastasi. »Saat uskoa sitä tai et, aivan mielesi
mukaan.»

»Ja entä sitten?» kysyi Phil.

»Sitten minä noudan itselleni pistoolin, jotta saamme selvittää asiamme
mies miestä vastaan milloin vain tahdot», vastasi Patches päättävästi.

Mutta kertoessaan Philille, kuinka hän oli tullut paikalle liian
myöhään ottaakseen kiinni karjavarkaan ja kuinka hän juuri Philin
saapuessa oli saanut Joen taivutetuksi lähtemään Risti-Kolmioon
antamaan tarpeelliset todisteet Nickiä vastaan, unohti Patches,
minkä vaikutuksen hänen sanansa mahdollisesti tekisivät Joeen.
Molemmat Risti-Kolmion miehet olivat niin syventyneet omien väliensä
selvittämiseen, etteivät kiinnittäneet huomiotaan Tailholt Mountainin
miesraukkaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Joe oli vähitellen
siirtynyt yhä lähemmäksi hevostaan. Kun hän kuuli Patchesin kertovan,
ettei hänellä ollut mitään eittämättömiä todisteita, että vasikka ei
ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta, synkkenivät hänen kasvonsa
kiukusta. Häntä harmitti, että Patches oli saanut hänet paljastamaan
sekä itsensä että isäntänsä, ja hän keksi mielestään hyvän keinon
oman nahkansa pelastamiseksi ja isäntänsä lepyttämiseksi. Hän hyppäsi
nopeasti hevosensa selkään ja ennen kuin toiset saattoivat pidättää
häntä, hän oli jo kaukana metsikössä.

»Siinä se nyt oli», huudahti Patches harmissaan. »Unohdin kokonaan
Joen.»

»Enpä luule hänen paljoakaan vaikuttavan asiaan», murahti Phil.

Puhuessaan Phil käänsi selkänsä Patchesille ja otti pari askelta
pistooliaan kohden. Hän oli ehtinyt miltei sen luo, kun pensaikosta
Patchesin takaa kuului laukaus.

Patches näki Philin horjuvan eteenpäin, ojentautuvan kuin ponnistaen
viimeiset voimansa ja kääntyvän katsomaan taakseen. Philin kaatuessa
syöksyi aseeton paimen Philin asetta kohden, joka yhä oli maassa.
Samalla hän kuuli toisen laukauksen, ja kuula viuhui hänen kasvojensa
ohitse. Philin pistooli kädessään hän ryntäsi setripuun taakse
vastapäätä pensaikkoa, mistä laukaukset oli ammuttu, ja hänen
juostessaan viuhui toinen kuula hänen ohitseen.

Patchesin tapaan liikkuvaan mieheen ei ole helppo osua. Mutta
vielä vaikeampi on osua, kun mies on aseistettu ja puun suojassa.
Silmänräpäys sen jälkeen, kun oli päässyt turvapaikkaansa, Patches
kuuli kavioiden kapsetta ja tiesi, että näkymätön murhamies oli
katsonut parhaaksi tyytyä siihen, mitä oli saanut aikaan, ja paeta
ennen kuin Patches kenties ryhtyisi hänen kanssaan ilmitappeluun.

Kavioiden kapseen vaimetessa Patches syöksyi Philin luo.

Nopeasti tarkastaessaan Philin tilaa hän huomasi kuulan tunkeutuneen
oikean hartian alapuolelle ja miehen olevan hengissä, vaikkakin
tajutonna ja epäilemättä pahasti haavoittuneena.

Patches repi nopeasti paitansa sileiksi, tukahdutti verenvuodon
ja sitoi haavan parhaan kykynsä mukaan. Sitten hän empi hetkisen.
Kartanoon oli kolmen tai neljän mailin matka. Hän saattoi ratsastaa
taipaleen edestakaisin muutamassa minuutissa. Jonkun täytyi lähteä
noutamaan lääkäriä menettämättä hetkeäkään. Oli parempi jättää Phil
yksinään muutamaksi minuutiksi kuin lähteä kuljettamaan häntä kotiin
tässä tilassa. Seuraavassa hetkessä Patches istui Philin satulassa ja
karautti kotiin hurjempaa vauhtia kuin milloinkaan oli ratsastanut.

Jim Reid oli matkalla kotiin Prescottista Kittyn ja Helenin kanssa,
aivan kuten Kitty oli suunnitellut. He olivat noin kymmenen mailin
päässä kotoa, kun Reid, joka ohjasi autoa, näki ratsastajan lähenevän.
Hetkisen hän silmäili miestä ja sanoi sitten tytöille: »Katsokaahan,
miten tuo mies ratsastaa. Nyt ei kaikki ole niin kuin olla pitää.»
Puhuessaan hän käänsi auton syrjään tieltä.

Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: »Se on Curly Elson Risti-Kolmiosta.
Laaksossa on tapahtunut jotakin.» Hän pysähdytti koneen ja hyppäsi
tielle, jolta Curly saattaisi nähdä ja tuntea hänet.

Curly ei tiukentanut suitsia, ennen kuin oli aivan Reidin vieressä.
Sitten hän pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että tämä oli lysähtää
maahan.

Curly sanoi nopeasti; »Phil Actonia on ammuttu. Tarvitsemme pian
lääkärin.»

Sanaakaan sanomatta Jim Reid hyppäsi autoon. Vaunu ajoi hiukan
takaperin kääntyäkseen. Sen pysähtyessä silmänräpäyksen verran
lähteäkseen eteenpäin laski Kitty kätensä isänsä olalle.

»Odota!» huudahti hän. »Minä menen Philin luo. Curly, antakaa minulle
hevosenne, — te voitte lähteä isän kanssa.»

Kitty oli tuskin lopettanut lausettaan, kun paimen jo oli maassa. Ja
ennen kuin auto oli päässyt lähtemään, ratsasti Kitty takaisin samaa
tietä, jota Curly oli tullut.

Kitty oli tuskin tietoinen siitä, mitä oli sanonut. Paimenen
ensimmäiset sanat olivat tuottaneet hänelle miltei ruumiillisia
tuskaa, niin että hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja avuttomaksi.
Hänestä tuntui kuin raskas paino olisi painanut häntä maahan, ja hänen
silmänsä sumenivat. »Phil Acton on ammuttu! Phil Acton on ammuttu!»
Hän oli mielessään yhä uudelleen toistanut Curlyn sanoja. Sitten hänen
voimansa palasivat. Hänen täytyi päästä Philin luo, — hänen täytyi
rientää, rientää! Miksi hevonen juoksi niin hitaasti! Olisipa hänellä
ollut oma Midnightinsa! Hän ei voinut ajatella ratsastaessaan. Hän
ei ihmetellyt, ei tutkinut, ei harkinnut tunteitaan. Hän vain tunsi.
Phil oli haavoittunut — Phil, poika, jonka kanssa hän pikku tyttönä
oli leikkinyt, jonka kanssa oli käynyt koulua, joka oli herättänyt
hänen nuoren sydämensä ensimmäisen rakkauden. Phil, hänen Philinsä
oli haavoittunut, ja hänen täytyi kiiruhtaa hänen luokseen nopeasti —
nopeasti!

Kittystä tuntui, että hän oli ratsastanut monta tuntia, ennen kuin
saapui laitumen reunaan. Onneksi Curly oli jättänyt veräjän auki.
Ratsastaessaan tuttua, vanhan Actonien kartanon ja Risti-Kolmion
välistä tietä hän näki miehet. He kantoivat Philiä kotiinpäin, ja
jälleen sumenivat Kittyn silmät ja hänen täytyi tarttua satulannuppiin,
jottei putoaisi. Mutta tuokion kuluttua hän jälleen oli entisellään ja
valmis tekemään kaiken, mitä rouva Baldwin määräsi.

Phil oli tullut tajuihinsa, kun miehet tarttuivat häneen, mutta
oli verenvuodosta hyvin heikko. Vaikka Bob ajoikin mahdollisimman
varovasti, oli matka miltei liian rasittava. Mutta hänen päästyään
omaan vuoteeseensa ja saatuaan hiukan rauhoittavia lääkkeitä näytti
hänen loistava ruumiillinen kuntonsa ja terveytensä voittavan vaaran
ainakin toistaiseksi.

Rouva Baldwinin ja Kittyn puuhaillessa hetkisen toisessa huoneessa
kumartui Rovasti Philin vuoteen yli ja kuunteli Philin katkonaista
kertomusta siitä, mitä metsässä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän
menetti tajuntansa. Kun hän oli tarkoin painanut mieleensä kaikki
tapahtuman yksityiskohdat, katsoi hän suoraan Philin vakaviin ja
avomielisiin silmiin ja kysyi: »Phil, tekikö Patches tämän?»

Ja nuori mies vastasi: »Will-setä, minä en tiedä.»

Sen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään
Kittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse
hän hiipi hiljaa huoneesta.

Kuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli
tiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta
hän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen
läsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen
hetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet
sulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli
tuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin
uusi tuska olisi raadellut häntä.

Katsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli
ollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla,
josta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen
totuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden
pystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman
totuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei
opettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka
rajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka
on kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä,
kuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän
tavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman
lain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen
elämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme
sivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan,
mutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa,
jonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa
makasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.

»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule
takaisin luokseni!»

Hitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön
katseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn
kasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän
ei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin
liikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä,
joka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi
sanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin
sulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.

Sitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa
maailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.

Pähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka
vaimoksi hän oli luvannut tulla.

Hiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi
koko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.

Rovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien
muiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista
keskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton
takana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi:
»Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa.
Hän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän
ajatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan
siitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet
teossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän
tiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä
oli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän
arveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella.
Jos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä,
mutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»

Patches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui
lääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches
ivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin
sanat.

Phil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri.
Haavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet,
mutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.

Helpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.
Herra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:
»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manningin
äidin luo.»

Mutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella
tarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»

»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle,
että äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.

Yöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä
ja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa,
ratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän
yön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi
Pata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko.
Aamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja
ratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä
kuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät
lähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun
miehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren
vesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.

Helenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla,
he näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti
kiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja
vihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli
lähdössä laitumelle.»

Helen ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.

Kiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin
selostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka
sai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.

»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin
seuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään
satulaan.

»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.
»Tarvitsetteko minua?»

»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne
voisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.

Ratsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle
ja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat
yllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.

»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään
sanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»

Patches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen
huulillaan.

»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla
tehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän
tyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»

Miesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä,
jotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.

Lyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät
Rovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti
estää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen.
Nopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta.
Vielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti
miehen kädet.

»Kiitos», virkkoi Patches rauhallisesti.

»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.»
Ja samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet
uudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.

»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran
päättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla
miehet pysähtyivät.

»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti
varmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen
päivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän
kokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä
miehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa
hiukan liian kärkkäitä toimimaan.»

»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin
karjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt
juuri.»

Piiristä kuului hyväksymisen murinaa.

Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään!
Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien
vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa,
jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä
pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia
lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla
yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta
keskusteltaessa.»

»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.

»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja
minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta
milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet
monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill.
Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, —
ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen
saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme
lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän
ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä
olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan,
joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun
aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne
sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään,
sillä minä en salli sitä.»

Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä.
Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta
kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme
säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät
liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota
miestä.»

»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.

Miehet katsoivat toisiinsa.

»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.

»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.
»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»

Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle
— se oli niin hänen kaltaisensa.

»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi
muuan.

Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro
näille miehille, miten asia tapahtui.»

Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen
saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet.
»Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui
sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»

Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt
laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan
hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»

Karjanhoitaja noudatti hänen käskyään.

Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt
siihen, missä itse olit.»

Patches totteli.

»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.

Patches osoitti suunnan.

Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.
Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota
Patches oli osoittanut.

»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen
muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»

»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron
teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin
äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun
kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»

Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.
Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.

»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan.
Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida
todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku
toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään
koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä
pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta
tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden
varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla
paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»

Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että
uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan
varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys
heidän puoleltaan oli mahdollinen.

»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli
muuan.

»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»

Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat
otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi
hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä
aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.

»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella
ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»




XVI LUKU.

Taivaanrannan taa.


Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun Curly palasi laakson toisesta
päästä tuoden mukanaan erään naisen, joka vapauttaisi rouva Baldwinin
taloushommista, ja Helen arveli nyt voivansa palata Reidien luo.

»Minä käsken Patchesin saattamaan teitä kärryillä», sanoi Rovasti.
»Olitte hyvin ystävällinen jäädessänne tänne, te olette ollut meille
korvaamattomaksi avuksi.»

»Älkää puhuko mitään kärryistä, herra Baldwin. Käveleminen tekisi
minulle varmasti hyvää. Mutta olisin todellakin iloinen, jos Patches
tulisi saattamaan minua — tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi»,
lisäsi hän nauraen.

Rouva Baldwin nukkui, ja Kitty istui sairasvuoteen vieressä Helenin
lähtiessä kartanosta, mutta Rovasti itse saattoi häntä ja Patchesia
hiukan matkaa. Sanottuaan hyvästi Rovastille ja luvattuaan palata
huomenna Helen sanoi seuralaiselleen: »Oi, Larry, minä olen iloinen
tästä tilaisuudesta, tahdoin välttämättä tavata sinua kahdenkesken,
enkä ymmärtänyt, miten se kävisi laatuun. Minulla on jotakin sanottavaa
sinulle, Larry, jotakin, joka minun täytyy sanoa sinulle, ja sinun on
oltava hyvin kärsivällinen kuunnellessasi.»

»Sinähän näit, mitä tänä aamuna tapahtui. En löydä sanoja, joilla
voisin sinua kiittää!» sanoi mies vakavasti.

»Se oli kauheata — kauheata, Larry! Miksi et sanonut heille, kuka olet?
Miksi annoit heidän —» Hän ei saattanut lopettaa lausettaan.

Mies naurahti lyhyesti. »Sehän olisi ollut turhaa sanojen haaskausta.
Luuletko, että he niissä olosuhteissa olisivat ottaneet uskoakseen
sellaisia juttua?»

Hetkisen he kulkivat vaieten. Sitten Patches kysyi: »Jim Reidin
epäluulojenko takia sinä tahdoit tavata minua, Helen?»

»En, Larry, vaan Kittyn tähden», vastasi Helen.

»Kittyn?»

»Kitty kertoi kaiken minulle tänään», jatkoi Helen. »Lapsiraukka on
miltei suunniltaan.»

Mies ei vastannut. Helen katsoi häneen äidillisesti.

»Rakastatko sinä häntä niin suuresti, Larry? Sano minulle rehellisesti,
onko niin?»

Patches ei saattanut — ei uskaltanut — katsoa häneen.

»Sano minulle, Larry», intti Helen. »Minun täytyy saada tietää se.
Rakastatko sinä Kittyä, niin kuin miehen tulee rakastaa vaimoaan?»

Nyt Patches vastasi ääni liikutuksesta väristen. »Miksi kysyt minulta
sellaista? Sinähän tiedät vastauksen. Mitä oikeutta sinulla on pakottaa
minut sanomaan sinulle se, minkä jo tiedät — että minä rakastan sinua —
toisen miehen vaimoa?»

Helen kalpeni. Tahtoessaan auttaa Kittyä ei hän lainkaan ollut tullut
ajatelleeksi, mihin tilanteeseen hän tällä kysymyksellä oli saattanut
itsensä.

»Larry!» hän sanoi ankarasti.

»Niin», vastasi tämä intohimoisesti, »sinähän vaadit minua sanomaan
totuuden.»

»Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden Kittystä», vastasi Helen.

»Ja sen sinä nyt tiedät», vastasi mies nopeasti.

»Oi, Larry», huudahti tyttö, »kuinka sinä saatoit — kuinka sinä saatoit
pyytää vaimoksesi naista, jota et rakasta? Kuinka sinä saatoit, Larry?
Ja juuri kun minä olin niin ylpeä sinusta, niin iloinen siitä, että
vihdoin olit löytänyt oman itsesi, että sinä olit niin kelpo mies!»

»Kitty ja minä olemme hyvät ystävät», vastasi Patches matalalla,
synkällä äänellä, »ja hyvät toverit. Viime vuonna olen oppinut pitämään
hänestä hyvin paljon — meillä on niin paljon yhteistä. Minä voin antaa
hänelle sen elämän, jota hän kaipaa — elämän, johon hänet on luotu.
Minä teen hänet onnelliseksi, minä olen hänelle uskollinen, minä
tarjoan hänelle kaiken, mitä mies voi tarjota vaimolleen.»

»Ei, Larry», sanoi Helen hellästi miehen äänen avuttomuuden
liikuttamana, sillä Patches oli puhunut aivan kuin itsekin olisi ollut
selvillä siitä, että hänen yrityksensä puolustaa kihlaustaan Kittyn
kanssa olivat turhia. »Ei, Larry, sinä et voi tarjota Kittylle kaikkea,
mitä miehen tulee tarjota vaimolleen. Ilman rakkautta et voi olla hänen
miehensä.»

Jälleen he kulkivat äänettöminä kappaleen matkaa. Sitten Helen kysyi:
»Ja oletko varma siitä, että Kitty rakastaa sinua — niinkuin naisen
tulee rakastaa, tarkoitan.»

»En olisi pyytänyt häntä vaimokseni, jollen olisi uskonut sitä»,
vastasi Patches hiukan innokkaammin.

»Et tietenkään», virkkoi Helen hilpeämmin, »eikä Kitty olisi voinut
sanoa 'kyllä', jollei hän olisi uskonut sinun rakastavan häntä!»

»Tarkoitatko luulevasi, ettei Kitty rakasta minua, Helen?»

»Minä tiedän, että hän rakastaa Phil Actonia, Larry. Minä luin sen
hänen kasvoistaan, kun hän ensin kuuli onnettomuustapauksesta. Hän on
aina rakastanut häntä, Larry, siitä saakka, kun he lapsina leikkivät
yhdessä. Kitty on koettanut tukahduttaa sydämensä tunteen — hän on
koettanut voittaa rakkautensa, mutta nyt hän tietää, että se on
mahdotonta. Olipa onni teille molemmille, että hän huomasi rakastavansa
Actonia, ennen kuin oli ehtinyt pilata sekä omansa että sinun elämäsi.»

»Mutta kuinka hän saattoi lupautua vaimokseni, jos hän rakasti Philiä?»
kysyi Patches.

»Mutta kuinka sinä saatoit pyytää häntä vaimoksesi, vaikka —»,
vastasi Helen nopeasti lainkaan ajattelematta itseään. Sitten hän
jatkoi urheasti syrjäyttäen itsensä: »Sinä johdatit hänet suureen
kiusaukseen, Larry. Sinä et kenties tarkoittanut sitä, mutta sinä
teit sen joka tapauksessa. Sinä houkuttelit häntä rikkaudellasi —
kaikella sillä ylellisyydellä ja loistolla ja hienoudella, mitä saatoit
hänelle tarjota. Sinä sait hänet vaihtamaan rakkauden kaikkeen tähän.
Minä tiedän, Larry — minä tiedän, sillä minäkin olin kerran samassa
kiusauksessa.»

Patches teki eleen kuin väittääkseen vastaan, mutta Helen ei antanut
hänen keskeyttää. »Sinä et tiennyt sitä, mutta vain muisto isävainajani
opetuksista pelasti minut tekemästä hirveätä erehdystä. Nyt sinä
olet mies, Larry. Sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan muu mies
maailmassa paitsi yhtä, ja enemmän kuin ainoatakaan muuta miestä —
paitsi tuota yhtä — minä kunnioitan ja ihailen sinua saavuttamasi
miehuuden takia. Mutta Larry, etkö ymmärrä: kun mies on mies, on
olemassa asia, jota hän ei koskaan voi tehdä — hän ei koskaan voi
käyttää hyväkseen naisen heikkoutta. Hän ei voi johdattaa häntä
kiusaukseen, joka on suurempi kuin hänen voimansa. Hänen täytyy olla
voimakas sekä omasta että hänen puolestaan. Hänen täytyy pelastaa hänet
hänestä itsestään huolimatta.»

Patches kohotti päänsä ja loi katseensa kauas Granite Mountainia
kohden. Kerran ennen oli tämä nainen herättänyt hänessä uinuvan
miehuuden, ja nyt hän jälleen vetosi siihen, mikä hänen sisimmässään
oli hienointa ja parhainta.

»Sinä olet aina oikeassa, Helen», hän sanoi miltei nöyrästi.

»Ei, Larry», vastasi Helen nopeasti, »mutta sinä tiedät minun tällä
kertaa olevan oikeassa.»

»Minä vapautan heti Kittyn hänen lupauksestaan», virkkoi Patches
ikäänkuin päättääkseen keskustelun.

Mutta Helen vastasi nopeasti: »Juuri sitä sinä et saa tehdä.»

Mies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä
oikeastaan tarkoitat?»

Helen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö
ymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset.
Sinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka
se nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et
rakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä
olit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja
kaikella, minkä omistat?»

Patches-raukan vastaväitteet kaikuivat jälleen kuuroille korville.

»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos
hän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti
itseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se
todellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä
ja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»

»Mutta — mitä voin tehdä?» kysyi Patches alakuloisena.

»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden
sinun täytyy.»

»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi
kaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen
huomasi hänen taas nauravan itselleen.

»Sinä et saa sanoa noin — et saa, Larry!» huudahti hän.

Tämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle
— suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.

Helen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon,
jos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»

Matkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan
tehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.

Illallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei
ollut lähellä.

»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän
kuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua
puiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja
sinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»

Tyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti
hermostuneelta.

»Mutta Patches —»

»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi
heitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun
täytyy sanoa tänä iltana.»

Hän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia
myöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle
paikalle, jossa tämä jo odotti häntä.

»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja
ilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun
täytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään,
minun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»

»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä
rauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»

»Sinähän tiedät, mitä he aikoivat tehdä minulle tänä aamuna.»

Kitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä
miestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä
parhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui
pahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut
ymmärtää.

»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei
enää uudelleen voi tapahtua.»

»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä.
Phil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää
lausettaan.

Kitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin
hän oli luullutkaan.

»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain
selittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä
varkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»

»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta
kuin varkaudesta.»

Kitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita,
että Phil —», sopersi hän.

»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme
riidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että
minun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt,
Kitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja
voin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä
voit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä
tiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta
suunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»

Kitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit
sen?»

»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches
selittää.

»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi
suuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin
erehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä
ikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri
kerroit minulle. Sinä saat lähteä.»

»Tarkoitatko, ettet tahdo seurata minua?» sopersi Patches.

»Luuletko minun voivan tehdä sitä?» kysyi Kitty.

»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»

»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin
häpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän
kuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä
tänä iltana.»

Ja näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin
seisomaan paikalleen.

Mutta yksinään pimeässä hymyili Patches itsekseen.

Aamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa.
Patches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri
täpläotsainen ori — myöskin poissa.

Tämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita
myöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet
virkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä
tavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli
ollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean
luonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä
esiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen
hoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat
leikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen,
kuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai
Countyn sheriffin huostaan.

Helen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaan
Patchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jolla
Patches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöä
unohtamaan ja olemaan onnellinen.

Kun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen,
palasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa
sairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen
hyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka
Stanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty
vielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.

Näinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset
voimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin
koskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan
yhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla,
avautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta
vähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui
hänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut,
huomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista,
huomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa
vaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen
sielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.

Mutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan
he eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä
mielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan
paimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen
säilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.

Kun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein
Midnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon
ympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui
eräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen
tulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä
seuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.

He istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan
veräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta
puolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai
Joeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo
tuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.

Mutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika
omituiselta.»

Miehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi
Patches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa
veräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan
veräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti
ja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin
jäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen
jalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa
suitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.

Patches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei
pienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi
heitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta
heidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui
Kitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he
mahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin
takana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.

Kun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla
istuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän
kasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei
kohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.

Huomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat
Kittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään
miehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty
ihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he
niin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät
ja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara
uupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät
laihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen
unettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn
hänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti
tullessaan tervehtimään heitä.

»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä
vanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa
kiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi
esittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua
hämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan
sheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät
sheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä
vankia Prescottiin.»

Phil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se
sanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.

Kitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän
sanoit —»

Patches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches?
Tiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun
minun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä.
Ja minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että
olin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»

Kitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti
kiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.

»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen
teitä?»

He nauroivat onnellisina.

»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan
selvillä kaikesta.»

»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä,
lapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän
lisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä,
että olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin
pukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta
paidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää
varastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla,
että Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»

»Kuinka niin?» kysyi Phil.

»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini
tässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää
vankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»

Heidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En
ihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta
siitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan
tuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi
kärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti
satulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»

Käsi kädessä he katselivat, kun mies seuralaisineen hävisi näkyvistä.

Rovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla
viettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja
Reidin pojat yht'äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten
täyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti
keskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua:
»Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert
on hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»

Jim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan
ja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille
muka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että
hevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa!
Te olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata
meitä!»

»Ihan totta, se on Patches, Will-setä», huusi pikku Billy.

»Me näimme hänen tulevan aitauksesta», sanoi Jimmy Reid.

»Minä näin hänet ensin», huusi toinen pojista.

»Minä myöskin», säesti nuorin.

Jim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will»,
sanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»

Ratsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, ja
Rovasti hymyili itsekseen.

Jono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa
kohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen
selästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin
tuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen.
Toivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»

Jim Reid toisti sen, minkä äsken oli mutissut partaansa.

Rovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle
ystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja
apulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»

Miehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia
sydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi
iloaan aito äidillisellä tavalla.

»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan
hämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä
olet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit
hänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»

Oli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin
tunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät
aamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja
hevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon
Rovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita
sotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!

»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle
parivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini
Prescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren
arvon mukavalle istuimelle.»

»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos
vain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi
veitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä
hänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»

Jim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien
teidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»

»Kiitos», vastasi Patches. »Minä olen heti valmis.»

»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin.
»Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»

Patches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi
viipyä.»

»Mutta palaatteko varmasti kotiin yöksi; lupaatteko sen?»

»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän
mukanani?»

»Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme», vastasi rouva Baldwin.

»Tietysti hän palaa illalla», huusi Rovasti. »Mihin muualle hän menisi?»

Nyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta
ranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman
ranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi
määräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli
sidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.

»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista»,
sanoi Patches Rovastille.

»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata
illalla. Jim tuo sinut takaisin.»

Auton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne
takaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»

Patches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle.
Kaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi
vanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen,
mihin itse haluaa!»

Yavapai Joe kiipesi takaistuimelle Patchesin ja hänen vankinsa viereen.

Oli jo pimeä, kun herra Reid palasi kartanoon mukanaan Patches ja Joe.

»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja
kylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua
ylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen
vuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»

Patches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet
illallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen
mukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka.
Iltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja
naapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä
oli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford
Manningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo
ja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen
nojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille,
lyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria
sanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.

»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti
Patches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani
Nickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin
lupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän
lisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se
sentään ollut hiukan surkea loppu.»

»Ja miten Yavapai Joen laita on?» kysyi Phil.

Patches hymyili. »Missä Joe on? Mitä hän on tehnyt koko päivän?»

Rovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen
kanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»

»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä
pyydän häntä tulemaan tänne?»

Kun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt
Reidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti
Joe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta
pyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja
oikeudenkäynnissä.»

Kun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi
Patches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä
tahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei
ole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme.
Sinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»

Yavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan
ennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen
vastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»

Patches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän
tuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»

Jos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla
varsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.

Hetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten
hän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään
ystävilleen.

»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän
näyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman
kahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän.
Hänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen
ollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi
niin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä
kunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti
yliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin
— tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären
kanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin
korkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja
en tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden
vuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia
viikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen
jälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.

»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä
kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen
muka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten
älyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman
edullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden
sattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin
kasvatettavaksi.»

»Ja mitä hänestä nyt tulee?» kysyi Rovasti.

Patches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme
päättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties
hiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin
tehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat.
Nyt se varmaan käy helpommaksi.»

       *       *       *       *       *

Niinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat
Phil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä
alkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin
luo pyytämään Kittyn kättä.

Karjanomistaja silmäili nuorta naapuriaan jäätävin katsein.

»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä,
ja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen
hänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota.
Kenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä
tiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi
sitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja,
Phil, se on totinen tosi.»

Paimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän
kieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.

Jim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi
oma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen,
mitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään.
Minä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette
siitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt
teidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen
vaikuttaa ystävälliseltä.

»Siis jos minulla olisi kartano, olisi asia toisin?»

»Kyllä, poikani, tietysti aivan toisin.»

»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille
viralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan
puolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman
pienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta
minun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight,
on jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on
riittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme
mukaan.»

Reid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin.
Sitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te
olette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei
teitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten:
»Kitty — Kitty hoi!»

Tyttö ilmestyi oviaukkoon.

»Tule ottamaan hänet», sanoi Reid. »Eiköhän hän kuulune sinulle.»

       *       *       *       *       *

Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne
hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä
hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa
epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava
vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien
suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan
kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä
suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä
milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.

Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta
ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä
alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin
jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja
viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa
kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden
kopse hänen huomiotaan.

Patches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.

He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli
Patches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.

»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään
ja keskusteltuaan hetkisen.

»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin
Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut
täällä.»

»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.

Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan
taa, Helen.»

»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»

»Kenties — kerran», vastasi hän.

»Ja kuka on sinun kanssasi?»

»Ystävä, joka seuraa minua. Stan kertoo siitä sinulle.»

»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori
nainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.

»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi
poispäin.

Niin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki
miehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi
kallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän
näki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi
vuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla
korkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä —
taivaanrannan taa, kuten oli sanonut.






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN MIES ON MIES ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.