Mr Jeremias etsii illusionia

By Hagar Olsson

The Project Gutenberg eBook of Mr Jeremias etsii illusionia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mr Jeremias etsii illusionia

Author: Hagar Olsson

Translator: Rakel Kansanen

Release date: June 5, 2024 [eBook #73775]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MR JEREMIAS ETSII ILLUSIONIA ***





MR JEREMIAS  ETSII ILLUSIONIA

Kirj.

Hagar Olsson


Suomensi

Rakel Kansanen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

Jeremias lukee sanomalehtiä ja tekee muutamia kysymyksiä.
Jeremias matkaa maantiellä.
Jeremias herää dans une de ses humeurs noires ja löytää ilmoituksen.
Kolmas Jeremias hämmästyy itseään.
Jeremias näkee kuvastimessa vieraat kasvot.
Jeremias saa kiireellisen sähkösanoman.
Lentokone.




JEREMIAS LUKEE SANOMALEHTIÄ JA TEKEE MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ.


Monitaitoinen ja tupakan kyllästämä Buffalo istui verannalla,
syventyneenä lähetysseuran vuosikertomuksiin. Hän kaiveli nenäänsä
innokkaasti ja äännähteli silloin tällöin, aiheutuiko se mielihyvästä
vai tyytymättömyydestä kaunista suvisäätä ja aivan liian puhdasta
veranta-ilmaa kohtaan, sitä on vaikea tietää. Samoin pysyi Jeremias
kuurona linnunlaululle ja sokeana luonnon kauneudelle. Hän istui vain
ja näverteli tyytymätöntä sieluaan, odotellessaan sanomalehtiä — ja
kenties jotain muuta.

Huomaan, että naisten opetus lähetyskoulussa on monipuolisempaa kuin
miesten, sanoi Buffalo, istuessaan verannalla suloisena suvipäivänä.
Hän huokasi ja lisäsi: Se on luonnollista muuten, huomaan, että heidän
sivistystasonsa on korkeampi.

Oli aika lähteä hakemaan postia. Buffalo, eläinten ystävä, ei unohtanut
milloinkaan ottaa mukaansa kävelylle jäniskoira Totoa — joka oli yhtä
innokas juoksemaan kuin Buffalo laiska kävelemään. Paripuoli, jonka
kaliseva kettinki silti sitoi toisiinsa myötä- ja vastoinkäymisen
vaiheissa. Jeremias käveli tapansa mukaan vapaana ja irrallaan,
mutta kenties sittenkin kahlehdittuna pahempaankin kuin kiihkeään
jäniskoiraan.

Nuo kolme vaelsivat hiljalleen pitkin maantietä. Lapset leikkivät
kivikossa aurinkoisella mäellä. Ja vasikat ynisivät veräjällä.

_Tietysti_ niille on unohdettu antaa vettä, sanoi Buffalo, vaipuen
huolestuneisiin mietteisiin, hullunkurinen puhvelinaama tuhansissa
rypyissä.

Totolla oli omat tuumansa. Hänellä oli omat elämännäkemyksensä ja omat
erikoiset ilonaiheensa, maantien reunamille keskitettyinä. Tänään
olikin harvinaisen monta narttua kulkenut tästä, ohdaketiheiköt ja
nokkoset olivat varsin magneettisia ja Buffalolla oli täysi työ
hillitessään Toton intohimoja. Välistä kiskottiin hänet melkein
nurinniskoin maantien laidalta toiselle; hän ähki ja hikoili,
menettämättä kuitenkaan järkähtämätöntä lauhkeuttaan. Hänellä oli aina
annos syvää ymmärtämystä elämän kaikkia syrjähyppyjä kohtaan, olivatpa
ne sitten hänen omiaan tai toisten.

— Hänellä on niin vähän iloja elämässä, Toto paralla, sanoi Buffalo.

Ontuvan miehen tuvan kohdalla sivuutettiin nöyrät pentuset. Ne
matelivat tomussa Toton edessä, kieriskelivät liehittelevin liikkein
pöllähtelevässä pölyssä, lipaisivat hänen kuonoaan, mielistelivät häntä
ja ilmaisivat kaikin tavoin liukkaan alamaisuutensa. Toto ei välittänyt
niistä vähääkään, ne olivat hänelle pelkkää ilmaa.

Hylätty meijeri uneksi menneistä vuosista, jolloin kolina ja rumina
oli joka aamu herättänyt sen unesta ja piikojen nauru ja torailu ja
laulu elähdyttänyt sen vanhaa, kosteata sisustaa. Tuulen, sateen ja
pakkasen syövyttämä patina rakennuksen päädyssä leimahti hohtoon
auringonvalossa ja loisti ihmeellisesti — väri salaperäinen kuin itse
ajan, haalistunut, kuten menneet vuodet, mutta katoamaton niinkuin
niitten muisto.

Lehmiä kulki laiskasti koiranputki-pellon poikki. Ne mulkoilivat
koiraa, verivihollistaan. Atavistisen ärtymyksen kannustamina olisivat
ne tahtoneet käydä hänen kimppuunsa, mutta niitä pidätti luontainen
velttous, yhtä voittamaton kuin niiden suuresta, ilmeettömästä naamasta
paistava tyhmyys.

Postin veräjä narahtaa. Toto tehdä sukaisee nokkelasti viimeisen
muodollisuuden, ja kaikki kolme ovat joutuneet siihen odotuksen
tunnelmaan, mikä vallitsee postitalossa, missä niin monta kirjettä on
vapisevin käsin avattu ja epätoivossa rutistettu kokoon, mutta minne
yhä uusia, toivovia askeleita suuntautuu, kun taas ne, jotka ovat
pettyneet, poistuvat.

Paahteisella pihalla istuu pieni, sairas lapsi ja odottaa, jätettynä
hirveän suuren hatun alle piiloon. Hän odottaa yhä järkähtämättömällä
luottamuksella äidin lupaamaa nimipäivä-pakettia, jonka äiti kaukana
suuressa kaupungissa on aikoja sitten unohtanut tai pudottanut kadulle,
jättänyt elokuviin tai pistänyt piirongin laatikkoon, sitä sen koommin
ajattelematta. Kömpelön suojaavan jättiläislinnun kaltaisena Nonna-täti
tulee postikonttorista, hyvinkin ymmärtäen, miksi paketti viipyy. Hän
taapertaa terhakasti rappusia alas ja uskoo näyttävänsä toivovalta.
Mutta hänen ryppyiset kasvonsa ovat täynnä mieliharmia, jonka lapsi
käsittää. Hän yrittää tekaista valheen, jottei kauhea totuus, jonka
lapsi kuitenkin aavistaa, pääsisi murtamaan hänen pikku sydäntään.

Tuo ilmilausumaton totuus sattuu suoraan Jeremiaankin sydämeen. Paketti
ei tullut. Pakettia ei tule. Paketti on illusioni.

Jeremiaskin odotti jotain, tietämättään. Joka kerta postia hakiessaan
hän tunsi epämääräistä odotusta. Tyhjyys täytti hänen ankean sielunsa,
joka huusi jotain, salaperäistä kirjettä, jotain sanomaa, joka
kaiken muuttaisi. Mitä hän odotti? Niin, mitä tuommoinen tyytymätön
Jeremias ylimalkaan voi odottaa? Lähettäisikö Jumala hänelle
poste-restante-kirjeen? Tarttuisiko Hän kynään ja kirjoittaisi: Minun
rakas Jeremiakseni. Sinun ei pidä maalata pirua seinälle. Se on rumaa
ja se on tyhmää. Odotapas, minullapa on jo taskussa jotain sinulle.
Saat nähdä, miten mainion iloiseksi tuletkin, kun muuanna aamuna heräät
ja huomaat sen. Odota vain. Enpäs sanokaan muuta. Sinun uskollinen jne.

No niin, ei postissa ollut mitään sellaista kirjettä tänään. Mutta oli
joukko sanomalehtiä. Ja niistähän saattaa lukea yhtä ja toista, rivien
välistä, kuka taitaa lukea.

Oikeastaan olikin Jeremias intohimoinen sanomalehtien lukija. Hän ei
lukenut erotuksetta kuten Buffalo palstan toisensa perästä, junien
aikataulut, kirkollisviraston ilmoitukset, tiedonannot, kaikki,
saadakseen vain aikansa kulumaan ja vetääkseen ikävystymistä nenästä,
— mutta hän ei myöskään lukenut pääartikkeleita, kuten järkevien
ihmisten on tapana. Poliittinen humbuugi oli hänelle jo aikoja sitten
paljastunut. Kaikkinainen humbuugi. Hän oli ylpeä kyvystään nähdä
asioitten ytimeen. Koulussa hän oli nähnyt opettajiensa, toimistossaan
päälliköittensä aivoitukset. Naisten salaisimmat vaikuttimet hän
näki. Ja sanomalehtien valheet. Ja uskon kuvitelman ja rakkauden
ruokottomuuden. Koko elämän narrinpelin. Hän oli tyytymätön järkevän
oikeudella. Nurjamielisyys kasvoi, muodostui hivuttavaksi, nyrpeys
paisui valtavaksi. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, siitä hän oli
ylpeä. Hän verhoutui ylenkatseeseensa suurta yleisöä kohtaan, joka
antoi puijata itseään pettävällä häikäisyllä.

Tietoisesti hän ei etsinyt mitään sanomalehdistä. Siihen hän oli liian
ovela. Mutta hän luki niitä intohimoisesti. Hän luki niitä salaista
pahetta harjoittavan henkilön kiihkomielellä. Hän etsi ja hän löysi
niistä myrkkyä, huumausta, vaarallista, seikkailujen kiihoitusta, sitä,
mitä toiset saavat viinistä, morfiinista, kokaiinista. Löysi mieltä
järkyttävät, kuivan lakooniset uutiset, murhista, onnettomuuksista
ja tulipaloista, — hänelle purppuraista jääjuomaa. Huomaamatta,
näennäisesti välinpitämättömänä, mutta arvoituksellisen kiihtyneesti
imi hän itseensä uutiset vähin annoksin ja nautti kauhun autuudesta —
siitä ainoasta, joka hänellä oli jälellä, ainoasta, joka oli kyllin
myrkyllistä tehotakseen hänen myrkytettyyn vereensä ja salli tuokioksi
hänen unohtaa itsensä ja pudistaa pois ihmisvihansa. Hän sulautui
silmänräpäykseksi noihin tuntemattomiin, kiusattuihin sieluihin,
ruhjoutuneihin jäseniin, eli kuolinkamppailun mysteerion, kasvoi irti
itsestään, koki identtisyyden.

Hän luki vaivat nähneestä laivurista, joka niin monesta myrskystä
suoriutuneena kuitenkin salaman oikusta sai surmansa, ja hänen
koirastaan, joka oli tarrautunut reimariin kaukana myrskyävällä
merellä, pysyäkseen syvyyksiin vajonneen isäntänsä läheisyydessä. Hän
kuuli koiran ulvonnan, hän ei voinut sitä unohtaa. Hän näki, miten
koiraa yritettiin repiä irti reimarista, miten tuo pieni märkä ruumis
tarrautui siihen yhä tiukemmin, uskollisuuden ihmeellisellä voimalla:
Uskollisuus — se on sana. Mutta mikä on se voima? Tätä hän mietiskeli.
Voima, jota kuolema ei tee tyhjäksi, vaan suurentaa. Hän ei mielestään
ollut koskaan tuntenut sitä voimaa; koskaan ei häntä ollut johtanut
omaa tahtoa väkevämpi mahti. Mutta että sellainen voima oli olemassa,
se häntä hämäännytti.

Hän luki työmiehestä, joka joutui hurjasti kiitävän automobiilin
alle ja ehti iskeytyä kiinni pyörän likasiipeen, pitäen siinä
itseään pitkät kuoleman sekunnit, kunnes tuhoamisvoimat kävivät
hänelle ylivoimaisiksi. Mikä geniaalinen pika-intuitsioni noissa
aivoissa: käsittää ja hallita tuo kauhun tilanne, ei sekunnin
murto-osassa — sillä se olisi ollut liian myöhäistä — vaan paremminkin
murto-sekunnissa ennen tapahtumaa. Metsäeläimen salamannopea valmius
vaaran uhatessa.

Hän vavahti, ikäänkuin hänen silmänsä olisi osunut valonsäteeseen, joka
sattui johonkin sellaiseen, jota hän ei uskaltanut katsoa — mutta jonka
hän kuitenkin aavisti, oli kenties aina aavistanut. Ihminen kulkee
kadulla, jokapäiväinen ilmiö, ajattelee työtään, räätälinlaskuaan,
päivällistään. Ken valvoo tuon huolettoman ihmisen vaiheita, ken on
joka hetki valmistunut arvaamattoman varalle, valmis vaaraa kohtaamaan,
tuhannen korvan, tuhannen silmän valppaudella? Onko se sama joku,
joka ei milloinkaan sulje silmäänsä, joka valvoo silloin kuin ihminen
nukkuu, joka toimii silloin kuin hän ei siitä tiedä eikä sitä tahdo,
joka muistaa silloin kuin hän, ihminen, unohtaa ja joka jää olemaan
silloin kuin ihminen on kuollut? Joka vioittumatta kahlaa yli Lethen
virran — kohti toista rantaa?

Nuolennopeasti kiiti hänen ajatuksensa Suur-Berliinin itsemurhaajiin,
asettautui Potsdamer Platzin kuhinaan, tunsi liikenteen räikeän,
kuumeisen kosketuksen, hirveän läpikulkuliikenteen — voitetusta, vielä
voittamattomaan. Huulien, hampaitten, kasvojen, kiiruhtavien jalkojen
vilinän, ihmisvirran, onnellisten, surullisten, katkerien, enimmäkseen
välinpitämättömien — yksinäisten, parittain ryhmissä kulkevien tai
sattumalta raitiovaunussa, omnibussissa yhteenjoutuneitten — kaiken
ja kaikki tilapäisellä läpikulkumatkalla: eteenpäin, edelleen! Jotkut
liukuvat hiljaa virrasta pois, huomaamatta, valitsevat väärän suunnan
— näkymätön poliisi nostaa käden, _pysäyttää liikenteen_. Heitä ei ole
enää — täällä.

Nytkin lensivät uutiset kuin tuliprojektiilit suoraan hänen sydämeensä,
kun hän istui mietteissään juoden kahviaan, puolimielissään kuunnellen
Buffalon huomautuksia, sillävälin kuin hänen silmänsä liukuivat
palstalta toiselle, — nuo julmat tähystäjät.

Lontoo, 24. kesäkuuta (pikasähkösanoma). Lontoon —Pariisin
pikalentoväylällä lentokone syttynyt tuleen ja syöksynyt alas kohta
Croydonista lähdettyä. Ohjaaja sekä kahdeksan matkustajaa saaneet
surmansa. — Reuter.

Niin, lennä, lennä lentäjä. Kohoa välkkyville siiville, tunne kevyen
rungon värinä vihlaisuna omassa rinnassasi — lennä, pala ja syöksy alas.

Jeremias heitti sanomalehden luotaan. Hän tunsi levottomuutta, jota
hän ei voinut hillitä, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Oli
niin ahdasta hänen ympärillään, niin täsmällisen totuttua ja hyvin
järjestettyä, mutta hän ei sopinut siihen. Miksi hän istui täällä
kotona toimettomana, miksi oli hän jättänyt työnsä päätä pahkaa ja
tullut kotiin äidin ja Buffalon ja Toton luo? Niin, hänhän oli nähnyt
liian paljon kulissien takaista, hän ei voinut sitä sietää, hän ei
tullut toimeen päällikön kanssa eikä liioin tovereitten kanssa.

Nyt tulvahti se hänen ylitseen jälleen, tuo kaikki. Hän tunsi itsensä
ikäänkuin tyytymättömäksi siruseksi, joka ei mihinkään sovellu ja joka
turhaan etsii oikeata paikkaansa. Hän riitaantuu kaikkien kanssa,
suosijoittensa, parhaimpien ystäviensä, lähimpiensä, oman itsensä
— luullaan sen olevan pikkumaisuutta, mutta se on jotain muuta, se
koskee jotain tärkeätä, jota kukaan ei käsitä. Silloin nousee hänessä
aiheeton tyytymättömyys, hän turmelee kaiken hyvän ja kauniin itseltään
— eli tyytymättömyys turmelee sen häneltä. Ja niin kääntyy se häntä
itseään vastaan ja kaivautuu syvälle sieluun, maamyyrän tavoin,
mahdottomana saavuttaa. Silloin se ei tunnu tyytymättömyytenä eikä
vihana, vaan kyllääntymisenä, ikävystymisenä, kaipuuna. Joskus hän
yrittää käsin tukkia reiän, jonka myyrä on nävertänyt hänen vaivaiseen
kukkaissarkaansa, mutta se ei auta. Uusia reikiä, uusia kuoppia, uusia
maanalaisia käytäviä. Maamyyrä tavoittelee hienoimpia, arimpia juuria.

Ei käy, ei käy päinsä luiskahtaa pakoon, pois omasta nahkastaan. Täytyy
ottaa kaikki sellaisenaan, hyvänsä ja huononsa, koti- samoin kuin
loiseläimetkin.

Mutta _täytyykö_ sen olla niin kehnoa, niin olematonta, niin
tarkoituksetonta? Eikö hän muka kuule ääniään hänkin? Eivätkö
keruubi-suut laula hänelle lauluja hänen nukkuessaan? Eivätkö ne
puhu hänelle _toisesta olemisesta_? Salaisesta, syvästä, kaikki
yhteenliittävästä olotilasta, tarkoituksesta tarkoituksettomassa.
Saattaisivatko ihmiset, joita hän tapaa, kohtalot, joista hän lukee,
satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät katseet, saattaisivatko ne
liikuttaa häntä siinä määrin, asettaa hänet hänen itsensä ulkopuolelle,
ellei olisi olemassa jotain arvoituksellista yhteyttä.

Hänen vanha äitinsä nousi pöydästä ja lähti raskain askelin puutarhaan,
missä hän teki työtä kaiket päivät, sateessa ja auringonpaisteessa,
kävi loppumatonta taistelua hyönteisiä ja vahingollisia eläimiä
vastaan, murehti jokaista madonsyömää kaalinlehteä, jokaista
kuivettunutta leukoijaa, ja iloitsi pienimmästäkin edistyksestä, niin,
yksinpä pelargoonioiden lämpöisen punaisesta loisteesta ruohokentällä.
Jeremias seurasi häntä katseellaan. Ovessa loi äiti häneen viipyvän
silmäyksen. Jeremias näki, että aurinko paistoi ulkona, äiti kulki
kukkaisvaltakuntaansa, josta hän tulisi taas takaisin. Ja kuitenkin
häntä puistatti. Tuo silmäys oli ollut sen, joka menee eikä enää tule.
Vanhan, väsyneen ihmisen katse, niin valvomisesta uupunut kuin se
saattaa olla vain vähän ennen sammumistaan, vastauksetta jääneitten
kysymysten polttava katse, josta kirvelyä lientävät kyynelet ovat jo
ehtyneet — niin yksinäinen liukuvassa äänettömyydessään. Mutta pohjalla
kuitenkin tuo pelokas, hätäinen kilvoitus: Mikä on elämää kalliimpaa?

Jeremias halusi juosta hänen luokseen ja hyväillä häntä, sytyttää
ilon tulen noihin anoviin silmiin, lahjoittaa niille vielä viimeisen
illusionin, joka saisi ne liekehtimään. Mutta hän istui liikkumatta
avuttomuutensa vankina. Mitä voimme antaa toisillemme? Saattaako
tyhjällä täyttää tyhjää?

Jeremias pelkäsi hänen silmiään. Hän näki, että ne olivat hänen
omat silmänsä, mutta syvemmät, kaukaisemmat, kuten vanhojen silmät
ovat. Vuosien keralla vetäytyy sielu syvemmälle, pinta, jonka kevyt
valoleikki on nuoren silmän kilpenä, katoaa, ja syvän kaivon pohjalta
sielu kuultaa heikosti. Missä on ilo, joka taitaa tunkeutua niin
syvälle ja hälventää tihentyneet varjot?

Äkkiä johtuivat hänen mieleensä viime joulun elämykset, jotka hän jo
luuli unohtaneensa, vaatien selitystä juuri nykyisen yhteydessä. Kaksi
vanhaa naista, molemmat nyt jo kuolleita, asettui hänen tielleen ja
tuntui uhkaavan häntä jollain kauhealla. Hän näki raihnaisen, haudan
partaalla hoippuvan ruotimummon, Marin, joulu-aaton vastaisena, suurena
tulipalo-yönä. Sauna oli ilmiliekissä, mummo, joka asui saunakamarissa,
tuli hengästyneenä, pelosta suunniltaan ja puolialastomana keittiöön,
missä kellään ei ollut aikaa ottaa häntä hoiviinsa. Aittarakennus oli
syttynyt tuleen, kellari ja maitokamari ja kaikki jouluherkut, kinkut,
lipeäkala, lihahyytelöt, makkarat, kananpaistit, putingit, kuorrutetut
tortut jäivät liekkien saaliiksi, — kaikki, mitä äiti oli valmistanut
viikkomääriä, seisten kumarassa, polvet pöhöttyneinä, selkä kipeänä,
koko raskas, väsynyt ruumis jännitettynä äärimmilleen ahertamassa
lasten vuoksi, jotka palaisivat kotiin, ja siksi että niin oli tapa.
— Kukaan ei ehtinyt näitä ajatella. Kaikki riensivät suojelemaan
päärakennusta ja samalla suurta palveluskunnan asuinrakennusryhmää,
joka oli aivan vieressä. Mutta äkkiä kiljaisi mummo — nuo
kaatuvatautisen kasvot näyttivät kaksinverroin aavemaisilta roihuavan
tulipalon valossa. Hän ryntäsi ulos, ja vain väkivaltaa käyttäen sai
Jeremias hänet estetyksi tunkeutumasta palavaan saunaan.

Hän tahtoi pelastaa arvokkaimman, mitä hän tässä maailmassa omisti,
mikä oli hänelle kalliimpaa kuin elämä: pienen kirstun, jossa oli
vanhaa mielenylennyskirjallisuutta, postilloja, raamatuita ja
virsikirjoja, muistoja, lahjoja joltain ystävälliseltä pastorilta tai
perheenemännältä. Hän ei niitä koskaan lukenut, hän oli puolisokea eikä
ollut kai koskaan oppinut muuta kuin niin ja näin tavaamaan. Mutta ne
olivat toisen elämän lunnaita, sen elämän, joka ei ollut joka päiväistä
vaeltamista pienestä loukosta, jota sanottiin saunakamariksi ja jossa
hän sai nukkua, keittiöön, missä hän sai syödä, ne olivat kiedotut
hänen elämänsä ylellisiin hetkiin, aina ripillepääsypäivästä lähtien —
olivat hänelle koko elämän tarkoituksen vakuutena.

Ne olivat hänelle elämää kalliimmat, kirjaimellisesti. Samana yönä hän
kuoli.

Täällä maailmassa saattaa kuolla monenmoisten asiain puolesta. Joku
kuolee isänmaan puolesta, toinen vapauden, kolmas Kristuksen, neljäs
köyhälistön. Ja joku kuolee pienen pölyisen kirstun puolesta, joka
sisältää postilloja ja jota ei ole liikuteltu vuosikymmeniin, mutta
joka on silti sanomattoman kallisarvoinen.

Illusioneja.

Kenties. Mutta eivätkö ne ole enemmän kuin totuus? Ainoa voima, mikä
pitää puolensa kuolemata vastaan, poistaen sen tarkoituksettomuuden?
Tehden sen jatkumiseksi, eikä lakkaamiseksi?

Jeremias-poloisesta oli Mari-mummo sankari. Jeremias saattoi nähdä
hänet taivaan autuudessa sädekehä pään ympärillä, valtaistuimenaan
kultakirstu, mihin oli kirjoitettu välkehtivin rubiinein:

KUOLEMA, KUSSA ON SINUN OTASI.

Seuraavana, jouluaatto-päivänä, seurasi toinen tragedia. Mutta sen
päättyessä eivät mitkään riemuitsevat enkelikuorot veisanneet: kuolema
on voitettu. Silloin oli matojen vuoro kerrata: multaa, multaa, multaa.

Emilia-tädin sairaus oli äkkiä saanut pahemman käänteen. Kasvoruusu
rupesi ilkeästi uhittelemaan, muori menetti tajuntansa. Hän oli
tavattoman pienikasvuinen, tuo Emilia-täti, mutta sangen hyvin
säilynyt ikäisekseen. Sydän oli yhtä nukkemaisen soma kuin kasvotkin,
sitä ei mikään intohimo eikä levottomuus ollut kiduttanut. Vanha
ikäneitsyt ei tietänyt paljon elämästä eikä tullut koskaan ajatelleeksi
kuolemaa; hän eli vaatimattomilla koroillaan, puuhaili päivisin yhtä
ja toista pientä, ei oikein tiedetty mitä, ja nukkui öisin kuin
lapsi. Vähän oli hän saanut, vähän antanut. Ajatuksia ei hänellä
ollut minkäänlaisia, haalistuneita muistoja vain. Mikään ei vetänyt
hänen harrastustaan puoleensa, hän ei juuri kehenkään kiintynyt, ei
edes eläimiin tai lapsiin. Mutta kukkia poimi hän mielellään, ne niin
koristivat huoneita. Niin, harrastusta oli hänellä kylläkin, hän oli
suorastaan pirteäkin ja valpas, ja puhelias, mutta se mielenkiinto oli
jonkinlaista pedanttisuutta: tarvetta nähdä kaikki oikealla paikallaan.
Hän olisi voinut antaa vaikka päänsä siitä, että joku oli sanonut niin
eikä näin, että renki oli kantanut kukkamaalle yhden ämpärin vettä
eikä kahta, että kello oli kymmenen _eikä_ kaksikymmentä minuuttia
seitsemättä silloin kuin se ja se oli tullut vieraisille. Ja siinä oli
kaikki. Nyt makasi hän kuoleman kielissä, tietämättä siitä.

Äiti pistäytyi silloin tällöin katsomaan, kun vain pääsi. Hän tahtoi
olla saapuvilla ja laulaa jonkun virren tai lukea Jumalan sanaa, jos
täti tulisi tajuihinsa ja tuntisi lohdutuksen ja lievennyksen tarvetta.

Hämärissä heräsi täti todellakin tuokioksi täyteen tajuunsa. Hän loi
kirkkaan katseen äitiin, joka seisoi siinä kyynelet silmissä.

— Voit kai hieman paremmin, rakas Emilia, sanoi äiti.

— Kiitos, paljon paremmin, vastasi Emilia-täti. Jaksan varmasti nousta
ylös päivälliselle.

Niin vaipui hän äkkiä horrokseen taas ja alkoi heikosti kuorsata.
Kyynelet valuivat äidin poskia pitkin. Hän tiesi niin hyvin, miten
Emilia-täti jo viikkoja oli uneksinut jouluruoasta. Hänellähän oli oma
pieni taloutensa, sillä hän ei tahtonut olla kenestäkään riippuvainen.
Ja hänen ruokansa oli tietysti vaatimatonta ja yksitoikkoista, vähän
puuroa, joku muna. Ainoastaan juhlatilaisuuksissa oli hän äidin
vieraana. Siinä korkein, mitä elämä saattoi hänelle tarjota. Hänellä
ei ollut mitään muuta odotettavaa kuin nuo harvinaiset juhla-ateriat,
jolloin elämän yltäkylläisyys tulisi hänen ylleen, ikäänkuin hänkin
olisi kuulunut laajempaan piiriin, missä elämä voi paisua yli
välttämättömimmän rajojen, lahjoittaa ylijäämän, joka on nautinto.

Hän vaikeroi hiljaa ja avasi äkkiä silmänsä. Hän tahtoi sanoa jotain,
mutta ei voinut. Otsa oli hiestä kostea, katse samea, hän kamppaili
kuoleman uupumusta vastaan. Äiti kumartui hänen puoleensa.

Kuihtuneet pikku sormet nöpelsivat avuttomasti peitolla.

— Ellen jaksaisi nousta ylös, tuot sinä kai ruokaa minulle tänne,
kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, mutta kiireisesti, ikäänkuin peläten,
ettei ehtisi sanoa tätä loppuun.

Sen jälkeen ei hän tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli muutaman päivän
perästä, rauhallisesti ja kauniisti ja valoisasti kuin lapsi. Hän oli
niin pieni kuin linnunpoika ja hänen kasvonsa olivat nyt kauniit,
jota ne eivät olleet koskaan hänen eläessään. Kenties palasivat ne
silmänräpäykseksi, juuri vähän ennen hajoamista, siihen tilaan, mihin
ne olivat aiotut.

Jeremiaksen oli vaikeampi käsittää Emilia-tädin tapaus kuin vanhan
Marin. Hän saattoi kyllä hyväksyä viimeiseksi illusioniksi vanhan
kirstun, jolla onnellinen sielu purjehtii yli kuoleman mustan virran,
hän saattoi langeta polvilleen ja palvoa tuota kirstua kuin jotain,
mitä hän itse ei voinut saavuttaa: mutta hän oli kuin puusta pudonnut
ja kauhuissaan, kun ei voinut löytää hennointakaan oljenkortta, minkä
varassa ahdistettu sielu olisi voinut kohota...

Hän näki Emilia-tädissä oman itsensä, ja hän tuumi, ettei hän kenties
tädin ikään tultuaan kykenisi iloitsemaan edes ruoasta. Tosin olisi
hänellä enemmän »harrastuksia», ehkä enemmän »ideoita», mutta ei
mitään, mikä ei murenisi silloin kuin kaikki muu murenee. Hän tunsi
olevansa kuin matonen maapallon reunalla ojentamassa värisevän hienoja
tuntosarviaan ulos avaruuteen, missä ideat pyörivät eteerisessä
sudenkorennon karkelossa. Niihin tarrautui monta ideajyvästä — hän veti
tuntosarven sisään, joka kerta yhtä innokkaana, yhtä toiveikkaasti,
käänteli ja katseli saalista tuokion, tutki ja koetteli, kunnes päästi
sen jälleen menemään, — tomujyväsen, pölyhiukkasen, samanlaisen kuin
kaikki muutkin, vailla arvoa, vailla katoamattomuuden hohdetta. Ei hän
tullut siitä sen rikkaammaksi, ei rikkaammaksi kuin Emilia-tätikään.

Hän näki tuon saman — itsetiedottomasti aavistaen — äidin katseesta,
hän näki sen syvinnä niin monissa katseissa, joita hän oli kohdannut,
tunnettujen ja tuntemattomien. Hän tahtoi kääntää päänsä poispäin,
mutta se ei auttanut. Se katse seurasi häntä kaikkialla, kun hän oli
sen kerta huomannut, joka paikassa, se asui hänessä itsessään.

Jotain raskasta laskeutui hänen ylleen, painoi hänen rintaansa.
Hän tunsi, että hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa, ettei hän
menettäisi tajuntaansa.

Buffalo nauroi makeasti itsekseen, hörppi äänekkäästi kahviaan ja luki
juhlallisella äänellä: »Paavi, jota eilen vaivasi pahoinvointi, on
tutkituttanut itsensä henkilääkärillänsä, joka on todennut potilaan
sairastavan influenssaa ja kieltänyt häneltä vastaanotot sekä määrännyt
hänet vuoteeseen.»

Jeremias näki hänen ilveilevät kasvonsa ikäänkuin usvan läpi eikä
oikein jaksanut käsittää hänen sanojaan.

— Aivasteleva prelaatti. Hm, subliimia ja naurettavaa, filosofeerasi
Buffalo. Niin, tuo pieni inhimillinen välttämättömyys on petollinen.
Suutarille on se luonnostaan lankeava, mutta komeuteen ei se sovellu.

Jeremias ei reageerannut. Nitschevo! — Buffalo syventyi sekalaisiin
ilmoituksiin.

Jeremias tunsi maan horjuvan jalkojensa alta. Hän ei jaksanut taistella
vastaan, hän liukui sille viettävälle pinnalle, missä valhe ja totuus
laskevat luisua sekaisin ja missä kysymys saa mielettömän vastauksen.

— Hm, hymähti Buffalo uudelleen, kun vastausta ei kuulunut.

Jäinen kylmyys kietoutui häneen, hän tunsi jähmettyvänsä. Hän
tajusi heikosti, että olemisen valtimo löi hänen ympärillään, edes
häneen hipaisematta, että aurinko paistoi jossain kaukana, häntä
lämmittämättä, että äänet puhuivat hänen korvaansa kantautumatta.
Hän oli piste maagillisessa kehässä, joka erotti hänet kaikesta muun
yhteydestä. Vain hämäränä muistona koki hän sen lämmön, mikä kerran oli
häntä ympäröinyt, jonkin sylin, jonkin käden, jonkin katseen kevyen
kosketuksen, yhteyden toiseen olentoon, taloon, katuun, työpaikkaan,
moninaisiin tarpeisiin, mielihaluihin ja pettymyksiin, jotka nielivät
tuollaisen Jeremiaksen, niinkuin meri nielee vesipisaran, suo hänelle
tuhansien korvien, tuhansien silmien, tuhansien ja taas tuhansien
sydämien kaipuun.

Hän joutui sairaalloisen pakkomielikuvituksen valtaan: hän
kutistui kutistumistaan, muuttui äärettömän pieneksi, avaruudessa
heikosti leijaavaksi, häviäväksi pisteeksi. Hänestä tuli eksynyt
sadastuhannesosa. Jokin Jeremias.




JEREMIAS MATKAA MAANTIELLÄ.


No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen
taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan?
Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on
voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?

Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan,
matkalla kaupunkiin... Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin
on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen
olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien
ympäröimänä.

Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä
hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän
keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten,
sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole
minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä
ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä.
Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen
vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla
lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku,
mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras?
Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?

On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan
näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain
sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin
ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin,
samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan
ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on
välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele
sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt,
mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt
taakseen ja joka kenties _vainoaa_ häntä. Hän matkaa eteenpäin
hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin
tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon
matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.

Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä
häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he
tuskin huomaavat häntä.

Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä.
Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin,
pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika
esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä
maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.

— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.

— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa
seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.

— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu
ennen aikojaan.

— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo.
Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.

— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta
ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.

— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.

Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset
katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen
pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen
paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan
käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän
tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen,
katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.

Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.

Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä
on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava
selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi
ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän
ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan.
Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos
labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain
paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi
löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu
yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin
lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista
kuin mitä hänen piti ajatella.

Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään.
Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu
eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään.
Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa.
Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä
katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut
hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on
hänestä vallalla.

Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja
vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään
epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä
hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.

Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se
hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja
kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.

Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa
kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa
ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän
oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias
tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan
huomiota.

— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan
ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.

— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.

— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta
sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.

— No _mieluummin sitten dilisanssissa_, vingahtaa Jeremias
halveksivasti.

Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä
mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä,
kuvitellen _dilisanssia_ haukkumasanaksi.

Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on
yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen,
löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen
sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii
kanssaihmisiään.

Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää
kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa.
Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee
sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa
ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään
asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen,
teeskentelemättömän hyväntahtoinen.

Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava
iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään;
hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi
se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy.
Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä
polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan
taistelun.

Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen
edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia,
mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa
tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun
ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät:
— villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä
samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa
ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa,
epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella,
koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet.
Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne
olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja
huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.

       *       *       *       *       *

Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta
johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä?
Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata?
Missä maa ei polttaisi?

Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää
ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä
kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta
joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän
ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin
ryömiäkseen ulos nahkoistaan.

MINÄ!

Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja
kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta:
Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa,
ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus,
sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se
raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen
menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle
— suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän
inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain
epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.

Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa
toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman
kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on —
uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista
itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää,
odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat
tukossa!

Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat
kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen
ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän
kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä.
Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois
puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella
heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä
tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli
jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki
joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja,
elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen
menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt,
minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän
paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva... Ja
tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin
tuon kauan toivotun osoitteen: _Onnesta ja tulevista kohtaloista
ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45_.

Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta.
Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän
mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi
aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei
olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä
katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset
niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan
rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin
kirjaimin:

PÄÄSY SYRJÄISILTÄ KIELLETTY.

— Tämä on minua varten, ajatteli Jeremias. Kuten syrjäinen laskeutui
hän vaunuista ja lähti kulkemaan hitaasti ylämäkeä.




JEREMIAS HERÄÄ _DANS UNE DE SES HUMEURS NOIRES_ JA LÖYTÄÄ ILMOITUKSEN.


Hän heräsi hitaasti ja vastahakoisesti, ikäänkuin jokin vieras
voima olisi kovakätisesti naarannut hänen sielunsa ylös päilyävistä
syvyyksistä, missä se onnellisessa itsetiedottomuudessa oli soljuillut
lumpeitten ja näkinkenkien keskellä. Toisista yhteyksistä irralleen
tempautuneet kuvat kalpenivat yhtäkkiä ja katosivat; huoneen surullisen
ruskea seinäpaperi pyrki ahdistamaan.

Oli aikaista; kaupunki ei ollut vielä herännyt. Unen haamut olivat sen
herroina. Kadut lepäsivät ilmeisen autioina, ei mitään melua kuulunut;
aamun koitteessa vaeltajat kulkivat hiljaisin askelin ja aukoivat
ovia ilman avainta ja tiirikkaa. Jeremiaksen ajatus pujahti ulos ja
lähti heidän seuralaisekseen, se öinen varas. Hän kumartui nukkujain
kasvojen puoleen, eikä voinut irroittaa katsettaan niistä. Muukalaisia.
Tuntemattomia olentoja. Saavuttamattoman salaisuuden ilme kaikilla
kasvoilla. Kimmellys, outo kosketus johonkin, jota ei ole ja kuitenkin
on muiston kaltainen.

Ne nukkuvat, näkevät unta, eivät ole täällä.

Tuo katujen ja kujien, torien ja myymälöiden ja kauppahallien ja
kalakojujen, uudisrakennusten ja konttorien ja tehtaitten ja työpajojen
ja katuojien ja kirkkojen ja kokoushuoneitten kuhiseva, meluava,
riepoittunut ihmismassa, se makasi hiljaa ja jäykkänä tuhansilla
vuoteilla, kaukana aherruksesta ja hiestä — muukalaisena omassa
maailmassaan. Se ei hieronut kauppoja, ei puijannut, ei tehnyt työtä,
ei kerjännyt, ei tunkeillut eikä laiskotellut, se ei väitellyt eikä
kuunnellut, ei syönyt, juonut, tapellut, ei kärsinyt eikä iloinnut — se
ei tarvinnut mitään. Se oli siellä, missä ei kaipuuta ole, ei mitään
aikaa eikä mitään petosta.

He nukkuvat, he näkevät unta, he eivät ole täällä.

Jeremias ajatteli hellyydellä nukkuvia, jotka henkeä salpaavassa
jännityksessä seurasivat unen lumokuvia ja sekunnin siivillä humahtivat
halki iäisyyksien, ja hän ajatteli inhomielin heidän hämmentynyttä
heräämistään täyttymystä puuttuvaan maailmaan, missä ruskea seinäpaperi
on tullut horisontin tilalle.

Hän sulki silmänsä. Hän ei tahtonut herätä.

Hän vaipui tuokioittain kevyeen horrokseen, unen ja hereilläolon
välimaille, vaipui kevyesti ja liukuen niinkuin ruumis vaipuu
läpikuultavaan, kristallinkirkkaaseen veteen.

Mutta vähitellen alkoivat tungettelevat äänet ja vaikutelmat häntä
ahdistella. Askelet portaissa, jysähtelyt katossa, huudot, kohu
kadulta, valoheijastukset tunkeutuivat sen ohuen seinän läpi, mikä
erotti hänet »todellisuudesta». Seinäpaperit pyrkivät päälle, katto
putosi hänen ylleen — mutta hän ei herännyt. Hän pysähtyi puoliväliin,
mieli jo täynnä pahoja aavistuksia, mutta tiedottomuuden rannikko yhä
näkyvissä.

Hän heittelehti levottomana sängyssä.

Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen
porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin
taivaan valtakunnan _portail royal_. Hohde solui valovirtana hänen
lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti
esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä.
Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin
vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: _hän jäi
yksin jälelle_. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei
voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä,
mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan
nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa.
Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri,
ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen
maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään
salattua ei ole...

Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis
vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.

_Yksin! Ulkopuolella!_

Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä
pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma.
Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän
oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi
nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä
johonkin hommaan.

Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä.
Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain
tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa
sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän
oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin
silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen
sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä
asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.

— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on _liian
myöhäistä_.

Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan.
Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin
piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja
paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon
kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen
ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä
ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut
— kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen
nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia
»ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen
uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen,
joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka
kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi,
ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka —
kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut
ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen
mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.

Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä
tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten
äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä
ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut
sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen
tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän
oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli
tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli.
Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin
hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja
epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli
jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän
kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus.
Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä
hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän
sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat
määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan
etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten
parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui
äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin,
oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä
tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa
liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään,
merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään
kaikonneen.

Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei
mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti
voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän
sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.

Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä.
Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset
nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin
lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.

Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt
mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut.
Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle
itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun
tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman:
tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat.
Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin
olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt
rakennuksen kohoovan?

Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä
ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät.
Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi,
täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät
edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä
suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs
muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On
aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää,
vaihtuvissa vuoroissa.

Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä
katsomaan...

MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN
MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?

Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli
kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään
johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!

Ei!

Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon
paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella
pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa.
Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja.
Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki
entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin
mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli
selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset,
vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean
kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä
heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla:
_Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli
pelvon laineitten_.

Hän hymyili pakostakin. Hän tunsi sydämensä keventyvän, ikäänkuin
joku toinen olisi ottanut ratkaisun tehtäväkseen. — Hän hengitti
kaupunkiaamun säästeliästä tuoksua ilolla, jota hän ei ollut tuntenut
siellä kotonakaan keskellä tuoksujen paratiisia. Hän näki pienen
huoneensa toisilla silmillä; hän näki, että sillä oli jotain hänelle
annettavana. Ja hänessä heräsi rakkaus siihen tänä aamuna, ikäänkuin
aavistaen jo, että hänen kohtalonsa täällä sinetöitäisiin.

Joku koputti ovelle.

— Ehkä kohtalo koputtaa, ajatteli Jeremias.

Pieni tyttö lyykisti ovella tuoden aamuteen ja aamulehden uudelle
herralle.

Jeremias katsoi häneen niin ystävällisesti, kuin olisi hän todellakin
ollut tuo »uusi herra» ja tyttö — Jumalan pieni posteljooni.

Tyttö jätti tarjottimen ja sanomalehden ja lähti huoneesta huomaamatta,
kuten tekevät ne, joitten tulo on ollut merkityksellisempi, kuin mitä
he itse ovat aavistaneetkaan.

Jeremias unohti teen ja syventyi sanomalehteen. Hänen katseensa
liukui välinpitämättömänä yli suurten profeetallisten otsakkeiden:
Aasia herää, Kamppailu nuorisosta, Tyynenmeren sota, Kaivosten
kansallistaminen; se liukui ohi uutisten ja pysähtyi vasta
ilmoituksiin. Palvelukseen halutaan: Nuori tyttö, koti kaupungissa —
Lapsirakas yksinpalvelija — Ensiluokkainen keittäjätär — Kylmiä ruokia
— Jazz-hand hohoi — Röyhellysompelija — Talonmies — Matkustamaan
tottunut naishenkilö matkaseuraksi ulkomaille, vaiteliaisuus taataan. —
_Kesäviransijaisuus Antikvaarisessa Kirjakaupassa Kapeakatu 7_.

Siinäpä se tuli, ajatteli Jeremias, levittäen tyynesti voita leivälle.
Hän ei kiirehtinyt vähääkään, hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta,
että joku toinen pyrkijä ehtisi ennen, hän ei ollut levoton
puutteellisista edellytyksistään. Hän esiintyi kuin mies, joka tietää
asiansa jo ratkaistuksi, riippumatta toimenpiteistä, joihin hän itse
saattaa ryhtyä.

Hän pukeutui erittäin huolellisesti tänä muistettavana aamuna, hän
näki jo oman itsensä satojen vieraitten silmien kuvastimessa. Tämä
oli jokapäiväinen toimitus, mutta tänään hän ei voinut vapautua
eräänlaisesta jännityksestä ja levottomuudesta, joka salaisesti
viehätti sanomattomasti ja antoi kaikelle _valepuvun_ vivahteen. Pieni
Kapeakadun kirjakauppa, joka ei vielä ollut nähnyt uutta myyjäänsä,
näytteli jo määrättyä osaa hänen elämässään — mutta aavistiko hän, mitä
osaa?




KOLMAS JEREMIAS HÄMMÄSTYY ITSEÄÄN.


Aluksi näytti Jeremias jokseenkin nuljulta seisoessaan tiskin
takana pienessä, puolipimeässä kirjakommekossa, jonka hän niin
hyvin tunsi entisiltä ajoilta. Hän oli ollut siellä ennen, mutta ei
samana Jeremiaksena. Muuan poikanen oli kerran hehkuvin intomielin
tässä samassa paikassa penkonut seikkailukirjoja ja onnellisena
kantanut kotiin Mustan kotkan ja Teräskäden ja Merisissien häviön ja
Punasydämen eli Aavikoiden hengen — ja niiden keralla mielikuvituksen
illusionien maailman. Mutta poika oli kuollut — viimeinen mohikaani
uinui haudassaan vailla unia, kolme kotkan sulkaa hiuksiin pistettynä,
käärmeen kallo-ketju kaulassa, jaguaarinahkaan käärittynä. Hänen
petolinnunsydämensä ei sykkinyt enää, aavikkotuuli ei laulanut
hänelle. Jeremias ei osannut löytää hänen seikkailukirjojaan. Ja missä
olivat ne ohuet nidokset täynnä ripin ja häpeän ja salaisen odotuksen
hekumaa, joita nuorukainen oli rakastanut ja puoleksi häpeissään,
puoli uhmaten itselleen hankkinut? Jeremias tunsi vielä kielellään
noitten kärvennettyjen sanojen maun, sanojen, jotka olivat käyneet
liian liki kiusauksen liekkiä, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että
olisivat kadottaneet makeutensa. Mutta niitä kirjoja hän ei löytänyt.
Seisoessaan sisempänä varastohuoneissa pinoja järjestämässä sellaista
kuin »Hupaisa huvimestari, korvaamaton käsikirja huvinhaluisille
seurapiireille» tai »Ohjeita huokean Nuusku- Puru- ja Sauhu-tupakan
ynnä Sikaarien valmistamiseen» taikka »Seitsemännen Sibyllan
tarkistettu unikirja», ihmetteli hän, mihin ne kirjat olivat joutuneet.
Myymälään ei näyttänyt ajan kulku koskevan, siellä oli yhäti varastossa
kaikenlaisia inhimillisiä illusioneja vaihteleviin hintoihin, riippuen
ulkoasusta, painoksen vuosiluvusta ja siitä, missä kunnossa ne olivat,
mutta hänelle, kolmannelle Jeremiakselle, ei sieltä löytynyt mitään
kirjoja. Hän oli nyt tiskimies. Hän silmäili pojan ja nuorukaisen
fantastisia haavetiluksia kuvitelmansa kadottaneen katseella, joka
sanoi: olen nähnyt kaiken pohjaan, tiedän että painoasulla ja kirjan
kansilla on oma arvonsa, mutta mikä siitä yli käy: särkyneitä leluja.

Se oli vanha viisas, kirjakauppa. Se ei luovuttanut illusionejaan
kenellekään muulle kuin oikealle omistajalle, ei mistään hinnasta.

Eikä Jeremias miettinyt kauemmin kadonneitten kirjojen pulmaa. Ne
ovat kaikki pelkkiä illusioneja, hän ajatteli, ja minä olen kasvanut
niistä irralleni. Niin, minä en tarvitse niitä. Kuta enemmän niistä
vapaudun, sitä lähemmäksi totuutta pääsen. Nyt saa loppua itsensä
pettäminen. Olen kypsä ihminen, kolmas ja lopullinen Jeremias, minun
on vain käytävä tietäni suoraan, tehtävä työtäni tunti tunnilta, päivä
päivältä, vilkuilematta sivulle ja antamatta tulevaisuuden sokaista
itseäni väärällä ajanlaskullaan, jota se näyttää. Tulevaisuus! _Minä en
sitä tarvitse. Minä kiellän sen. Se juuri on turmellut elämäni_.

Mitä muuta olen tehnyt koko ikäni kuin odottanut? Odottanut! En päässyt
koskaan odotussalia pitemmälle. Ihmiset juoksivat edestakaisin, tulivat
ja menivät, junat puhkuivat ohitse eri suunnille, mutta minun junaani
ei tullut koskaan, sitä suurta pikajunaa, jolla oli häikäisevät valot
ja kuulumaton kulku. Seisoin kello kädessä kärsimättömänä, laskin
minuutteja ja odotin. Katselin halveksien, miten ihmiset touhuillen
hyppäsivät kukin omiin paikallisjuniinsa, jotka matelivat pari
asemanväliä. Minä seisoin kuin uneksittu junani olisi minut noitunut,
se oli niin suuri ja hieno, aurinko, kuu ja tähdet kuvastuivat sen
veturin kiiltävään silinteriin; mutta sitä ei tullut koskaan.

Niin, Jeremias uskotteli todellakin, että hän oli kieltänyt entisen
poloisen petetyn minänsä. Hän ryömi Antikvaarisen Kirjakaupan kulissien
taa ja löysi sieltä naamion, joka näytti sopivan hänelle joka päivä
yhä paremmin. Aluksi tunsi hän olevansa hieman neuvoton ja epävarma,
mutta hän leikki piilosilla itsensä kanssa, kunnes unohti, että se
oli leikkiä. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle ja katseli itseään
esimiehensä, työtovereittensa ja asiakkaiden silmien kuvastimissa,
kunnes hän näki itsensä sellaisena kuin he näkivät hänet. Hän hymyili
kuten kirjakauppa-apulainen hymyilee, aluksi hieman jäykästi, mutta
päivä päivältä luontevammin. Hän hankki itselleen silmälasit,
muistuttaen näin yhä enemmän olentoa, jota hänen tuli esittää. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin hän oppi arvostelemaan kirjaa sen arvon
mukaan, hän arvioi hinnan, ja siinä kaikki. Kirjailijoita ei ollut
olemassa, painoksia ainoastaan. Hän suoritti kaiken, mitä häneltä
odotettiin, ja tunsi helpotusta, niin, melkein vahingoniloa, ikäänkuin
hän olisi saanut puijatuksi itsensä. Sen näköinen on Kolmas Jeremias.
Hänen mielestään saattoivat ihmiset nähdä hänestä, että hän oli mies,
joka oli kyennyt varaamaan itsensä kaikilta yllätyksiltä.

Tässä olen löytänyt todellisen itseni, hän ajatteli ja katseli
ihastuneena uutta naamiotaan.

Pian saattoi hän yllättää itsensä ajattelemassa ei Jeremiaan aivoilla,
vaan Antikvaarisen Kirjakaupan. Puhelimessa ilmoitettiin myytävän
vanhoja kirjoja. Hän meni sinne. Hän näki, että perhe oli luisumassa
alamäkeen. Mutta hän ei tuntenut sääliä, hänen kurkkuaan ei kuristanut
hätä eikä halu auttaa. Hän oli Antikvaarinen Kirjakauppa Kapeakatu
7. Hänet johdatettiin ullakolle, näytettiin koria, missä oli vanhoja
luottoja, ja katsottiin häneen hätäisesti. Mutta erehdys, jos luultiin,
että tässä vedottiin Jeremiakseen. Antikvaarinen Kirjakauppa siinä
seisoi ja laski, ettei näillä kirjoilla oikeastaan ollut minkäänlaista
arvoa täällä ullakolla rojuissa, vaikka jotkut niistä olisivat
todellisia aarteita Antikvaarisen Kirjakaupan hyllyllä — mutta
ainoastaan siellä. Niin tarjosi Jeremias häikäilemättä 30 mk koko
roskasta. Ja latoi kylmästi rahat vapisevaan käteen, joka oli nyt
kenties viimeisen kerran kurkottunut jotain pelastusta tavoittamaan.

Kun resuiseksi kulunut kirjankerääjä-originaali tarttui himokkailla
sormillaan vastatulleeseen rariteettiin ja teki tarjouksiaan kimeällä
äänellä, ei Jeremias aikonutkaan sanoa hänelle, ettei kirjalla
ollut oikeastaan mitään arvoa, vaan ainoastaan hinta, että hänen
paremminkin pitäisi lahjoittaa rahansa Pelastusarmeijalle tahi
Lakkorahastoon taikka Maailmanrauhan ystäville taikka Tuberkuloosin
vastustamisyhdistykselle, Ukkokodille, kaupungin kaunistamiseen tai
mihin tahansa, vaikka ensiksi vastaan tulevalle katukerjäläiselle, joka
ainakin heittäisi kiitoksen Hyvien Tekojen vaakakuppiin ja lisäksi
kenties loisi häneen katseen, josta hän yhtenä ainoana sekuntina saisi
lukea enemmän, kuin mikään kirja koskaan voisi ilmaista. Jeremias ei
ajatellut edes niinkään. Hän kertasi hinnan kohteliaasti ja hymyili
Antikvaarisen Kirjakaupan sfinksimäistä hymyä asiakkaalle, jonka
himon se tietää arvioida. Ja ahne kokeilija avasi kukkaronsa vavisten
kiihtymyksestä.

Jonkun aikaa tunsi Jeremias olonsa oikein rauhalliseksi, hän tunsi
olevansa hyvässä tallessa. Ei mikään tehnyt häntä levottomaksi. Hän
kävi Bibliofiiliyhdistyksen kokouksissa ja spesialisoitui Swedenborgin,
Ehrensvärdin, Stjernhjelmin ja Fresen teosten ensi painoksiin. Hän
teki kaikkensa niitä saadakseen. Hän matkusti pitkiä matkoja, mylläsi
vanhojen, talonpoikaisiin käsiin joutuneitten herraskartanoitten
ullakot. Hän kielsi itseltään kaiken, saadakseen haltuunsa pienen
kellastuneen vihkosen, jota hän kauan oli pitänyt silmällä. Hän oli
kirjeenvaihdossa koko maailman antikvaarien kanssa aiheena Swedenborg,
Ehrensvärd, Stjernhjelm ja Frese, ensi painos. Kun hän eräänä päivänä
sai De Amore Conjugialin eräältä Shanghaissa asuvalta välittäjältä,
joutui hän suunniltaan ilosta, kuin olisi taivaallinen postileima
todellakin loistanut tuon pienen paketin kyljessä ynnä kulta- ja
safiirikirjaimin lähettäjän nimi: _From the Archangel Gabriel_.
Hankinnoistaan piti hän esitelmän, jota pidettiin yhtä nerokkaana kuin
oppineisuutta todistavana. Uskomattomalla vaivalla oli hän päässyt
nidosten kohtaloitten perille ja esitti niiden historian yhtä syvällä
lämmöllä ja mahtiponnella kuin tohtorinväitöskirjojen selittelyissä
Schopenhauerin _vaikka-konjunktsionin_ merkityksestä usein ilmenee.

Hän luuli nyt päässeensä niin visusti piiloon, etteivät vanha Jeremias
ja hänen joukkionsa voisi häntä keksiä. Hän nauroi salavihkaa, kun oli
muka onnistunut puijaamaan illusioneja, vastineeksi kaikesta, millä ne
häntä olivat puijanneet. Hän oli maailmalleen piirtänyt mahdollisimman
ahtaat rajat, saadakseen sen sitä kokonaisemmaksi: siellä ei pitänyt
tavata ei niin pienintä rakoa, josta illusioni olisi päässyt tihkumaan
läpi...

Mutta miten olikaan, vanha haluttomuus alkoi välistä muistuttaa,
että sekin oli olemassa. Ei liikkeessä, missä hänen oli onnistunut
niin hyvin kotiutua, että hän tuskin huomasi, ettei ollut siellä
synnynnäinen. Mutta kotona, iltaisin, kun huone hänen ympärillään
oli niin hiljainen ja eristetty kuin aavikko taskukoossa. Silloin
valtasi hänet levottomuus, joka ei tietänyt hyvää. Tyytymättömyys,
jota minkäänlainen puuha ei kyennyt häätämään, tunne, ettei kaikki
ollut tässä. Välistä vajosi hän unelmiin, joilla ei ollut mitään
yhteyttä sen elämän kanssa, jota hän eli; näennäisesti valveillakin
hänellä oli näkyjä, jotka herättivät hänessä, kun hän jälleen joutui
tietoihinsa, kiihoittavan mielteen kuin kokee, jos — itse piilossa
pysyen — kurkistaa kirkkaasti valaistuun huoneeseen, missä joku
työskentelee yksikseen, aavistamatta vieraan huomioijan katselevan
itseään. Sellaisina hetkinä hän melkein pelkäsi itseään, ikäänkuin hän
ei olisi ollutkaan Jeremias, vaan joku toinen, joka kävi esteettömästi
paikoissa, mihin Jeremias ei koskaan ollut jalallaan astunut, ja
näki asioita, joita Jeremias ei koskaan ollut nähnyt eikä koskaan
voinut nähdä. Välistä hän säpsähti ovikellon soidessa, kuin olisi hän
kiihkeässä jännityksessä odottanut juuri tätä, ja mieletön ajatus lensi
läpi hänen aivojensa: _nyt se tuli!_ Ja kun sitten lähetti tai joku
tavallinen vieras astuikin sisälle, hämmästyi hän omaa itseään, oli
ymmällä ja häpesi. Tulija ei voinut käsittää hänen neuvottomuuttaan,
sillä hän ei tietänyt, että punastus, jonka hän huomasi, oli syttynyt
noihin kuolevaisen poskiin heijastuksesta, joka johtui toisesta
maailmasta vapautuneen vieraan kohtaamisesta, Jeremiasta muistuttamaan
tulleen vieraan.

Usein harhaili hän kaduilla, ettei haluttomuus, jota hän tunsi,
olisi saanut häntä aivan valtoihinsa, tahtomatta myöntää sille sitä
merkitystä, että jotain hänen elämästään _puuttui_. Vaistomaisesti
hän haki paikkoja, missä oli kovin liike, räikeintä valoa, ikäänkuin
häätääkseen ulkonaisten vaikutelmien moninaisuudella tuon kutsumattoman
vieraan vaikutuksen. Mutta nähdessään suurten kaarilamppujen valossa
ihmisten kasvojen vilahtelevan ohitseen, tapasi hän itsensä etsimässä
kasvoja, joitten täytyi olla tuolla joukossa ja jotka hän varmaan
tuntisi, vaikka hän ei ollut niitä koskaan nähnyt.

Joka ilta hän sanoi itselleen: nyt istun kotona ja teen työtä kaikessa
rauhassa. Minä voitan kyllä tuon hermostuneen jännityksen, sillä
tiedänhän, että se on pelkkää hermostuneisuutta, ei mitään muuta. Ei
käy päinsä tällä tavoin maleksia, siinä kuluttaa aikansa hukkaan, eikä
voita mitään. Olen nyt löytänyt oikean paikkani elämässä, minun on
syvennyttävä ammattiini, tultava oikeaksi asiantuntijaksi, mieheksi,
jolla on tehtävä yhteiskunnassa, ja sillä hyvä.

SILLÄ HYVÄ.

Mutta illan tullen kuka muu kuin Jeremias oli hiipimässä oikoteitä
syrjäkatuja pitkin, ohi muitten hiipiväin olentojen, lähimpään
elokuvateatteriin, missä ummehtunut ilma ja rämeä musiikki aluksi
häntä häiritsivät, mutta missä hän vastapainoksi sai siirtyä etäälle
itsestään, mykän näyttelemisen alkaessa. Väliajat ainoastaan olivat
sietämättömät, silloin oli hänen ympärillään niin monenlaisia eri
ihmisiä, ne tarkastelivat toisiaan läpikotaisin ja havaitsivat toisensa
mitättömiksi. Mutta kun tuli pimeä, katosivat ihmiset ja vain silmät
jäivät jälelle, kimmeltäen olemattoman maailman valossa, kaukana tästä
viheliäisestä esikaupungin elokuvateatterista. Ja Jeremiaksen silmät
hakivat juuri samaa, mitä kaikki muutkin silmät, hän istui siellä saman
kaipuun viemänä, kuin nyyhkivä tehtaantyttö hänen vierellään.

Hän katsahti tyttöön silloin tällöin. Tyttö ei mitään huomannut, hän
antautui kokonaan siihen, mikä tapahtui muutaman sylen päässä hänestä
ja kuitenkin niin kaukana kuin sellainen, mitä koskaan ei tapahtunut.
Hän istui siinä Jeremiaksen vieressä, ja samalla samoili hän pitkin
Parisin öisiä boulevardeja, valoreklaamit häikäisivät hänen silmiään ja
loistoautot veivät häntä viuhuvaa vauhtia kohti ihmeellisiä elämyksiä.
Hänen kasvonsa olivat elämää tulvillaan, Jeremiaksen mielestä oli hän
kaunis, eikä hän voinut irroittaa katsettaan tytöstä. Valot salissa
sytytettiin, ja hän näki, miten tyttö yht'äkkiä lysähti kokoon. Kasvot
melkeinpä lapsen — olivat riutuneet, veltot, mennyttä.

Hän näki kaikki: huolimattoman, epäsiistin ja viheliäisen puvun — mutta
kokonaisuuden yllä eleganssin henkäys. Likaa, hutilointia ja kurjuutta,
mutta hameen pituudessa ei senttiäkään liikaa. Kenkärajat, aliravittu
ruumis, mutta jalassa silkkisukat ja hiven maalia huulilla. Sanotaan:
ajan pintapuolisuus ja valheellisuus. Niin kyllä: liikuttavaa valhetta.
Jokainen yksityiskohta hänen pukimissaan liikutti Jeremiasta, tuntui
kuin olisi katsellut lasta, joka omin neuvoin on hepennellyt itsensä
juhlaan, joillakin koreilla riekaleilla. Ei mitään kokonaista, puhdasta
ja kestävää, mutta sen sijaan jotain muuta, kallisarvoisempaa, jotain,
mikä on enemmän kuin välttämätön: toisen olotilan hohdetta. Filmin
lapsi.

Naurettava kappale! ajatteli Jeremias eräänä iltana teatterissa.
Ihmisystävä palkkaa parven näyttelijöitä elämän surulliselle
näyttämölle, tehtävänä näytellä onnea joillekin säälittäville
ihmisille, joilta elämä, tapansa mukaan, on kaiken kieltänyt.

Jeremias kuvitteli, että hän istui ja nauroi kappaleelle. Miten
tolkutonta, haha haa! Pelastaa ihmisiä muka pettämisellä! Minkä
arvoista on sellainen onni — valehäikäisy, joka päivän valoon tultuaan
tekee totuuden kaksinverroin katkeraksi. Ei, opettaa ihmisiä näkemään
totuus sellaisenaan, ilman kaunistelua, ja tunnustaa se, tyynesti,
asiallisesti, niinkuin tunnustaa ilman, jota hengittää, ja maan,
jonka kamaralla seisoo, kysymättä, tuoko ilma tai maa onnea vaiko
onnettomuutta. Ilma ei ole balsamia, maa ei ole mannaa — sillä hyvä.

_Mutta niiksi totuus on arvokkaampaa, kuin se, mikä ei ole totta?
Lehmä saattaa löytää totuuden, kana noukkaa sen takapihalta; tämä on
tätä, ja sillä hyvä. Mutta ihminen voi sanoa: tämä ei ole tätä, se on
päinvastoin jotain muuta._

Kärsimys on mukana aina, vastasi Jeremias. Sitä voi ainoastaan lykätä
toistaiseksi, mutta ei välttää. Se on totuuden ase. Onni on unikuva.

_Onni on hienointa, mitä meillä on, sillä sitä emme omista. Sitä emme
voi kieltää, sen voimme vain kokea, kuten kaiken, mitä ei ole, kuten
Jumalan. Kärsimyksen omistamme, sen saatamme kieltää._

Olipa se omituinen kappale, ajatteli Jeremias lopussa.

Hän sai niin merkillisen helposti päällysvaatteet ylleen, kukaan ei
astunut hänen varpailleen, kukaan ei häntä töykkinyt eikä estänyt
häntä, tungos ikäänkuin väistyi hänen tieltään. Ihmisjoukko aaltoili
uloskäytävää kohti, ruumiit litistyivät toistensa väliin, olkapäät ja
käsivarret painautuivat toisiaan vasten, mutta kukaan ei koskettanut
Jeremiasta, ihmisaalto jakautui kahtia hänen jalkansa astuessa,
ikäänkuin näkymätön airut olisi kulkenut edeltä. Joku huohottaa hänen
niskaansa, joku niistää nenäänsä hänen korvaansa, mutta hän kulkee
koskemattomana, tuhannen peninkulman päässä täältä. Tuntemattomia
kasvoja tunkeutuu aivan hänen lähelleen, hän näkee ihohuokosia,
parransänkiä ja ryppyjä niin selvään kuin suurennuslasin läpi, mutta
ihmeellistä kyllä, hän ei tunne vähääkään vastenmielisyyttä. Hän
hymyilee niille ja rypyt ja parransänget ja ihohuokoset hymyilevät
takaisin. Kasvot ovat sulaneet, jokainen lihas värähtelee ikäänkuin
pidätetystä salailosta, yhteisymmärryksen kimmel kulkee silmästä
toiseen ja lähentää silmänräpäykseksi toisiinsa nämä ihmiset, jotka
eilen olivat vieraita toisilleen ja huomenna kenties ovat katkerimmat
vihamiehet.

Tähdet tuikkivat niin kauniisti ulkona pakkasessa.

Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa
ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä
se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei
Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin
yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on
osattu hyvin ratkaista.

Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset
ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat
vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen
linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät
milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka
tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat...

Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä
siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään
sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui
tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä,
joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille
paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.

Minäkö se olen?




JEREMIAS NÄKEE KUVASTIMESSA VIERAAT KASVOT.


Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui
sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä
painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan
tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen
hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?

Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan
ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut
selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei
vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan.
Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän
ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti
vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään,
niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen,
mutta silti onnistui hänen löytää _Taivaalliset salaisuudet_, Herman
Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk.
Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi
hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen
silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta
pelästyen katseen arvoitusta.

Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle
muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia
harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.

Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?

Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut
myöntymistä eikä kieltoakaan.

Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja
kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään
pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän
ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt.
Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut
omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä,
käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä,
uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien
taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän
oli etsinyt.

Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta
hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän
oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä,
mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain
tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa,
pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään
hänet, joka ei tullut jäädäkseen.

— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen
naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan.
Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen
käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön
läsnäolija olisi hänet paljastanut.

Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden
noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään
aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi:

OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?

— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen
tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän
oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä
elämän.

— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on
kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.

— Tiedättekö _Te_, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän
tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.

Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia
asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut
ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se
ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta
huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella,
jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin
epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain.
_Sitä ei ollut siellä ollut_.

Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista,
ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain
taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.

Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut
sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se
hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.

Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on
sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka
eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.

Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään,
pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen
erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas:

OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?

Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän
sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.

Hän on unohtanut sen — koko elämäntarkoituksen. Elämän. Kuoleman. Tuo
kammottava muistutus uhkasi murskata sirpaleiksi kaiken, mitä hän
vaivoin oli saanut rakennetuksi. Hän tunsi, että padot voisivat suistua
minä silmänräpäyksenä tahansa, maa hänen jalkojensa alla vapisi.

Muutamien sekuntien kuluessa näki hän elämänsä särkyvän pieniin
palasiin, joista hän turhaan yritti tehdä kokonaisuutta. Lapsi leikkii
kirjavilla puupalikoilla, soveltaa yhden sinne, toisen tänne, mutta
siitä ei synny mitään, sillä lapsi ei tiedä, lapsi on unohtanut, mitä
siitä piti tulla, ja niin sortuu kaikki. Hän sovittelee yksityiskohtia
toisiinsa, päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta ne eivät sovi yhteen.
Siitä tulee tarkoituksetonta kuten katkelmista, jotka otetaan eri
yhteyksistä.

_Kaikki on ollutta sanoo Leonora sähkösanoma Marsiin vastaus maksettu!
ja ihmiskunnan korkein ihanne kuoli sairashuoneella leikkauksen jälkeen
minkä johdosta George sanoi itselleen, minun täytyy ottaa selvää mikä
on tämä Metro-Goldwyn! ajatuksen hienoin löytö joutui ultraviolettien
säteitten vaikutukselle alttiiksi and his eternal home is hell vastaus
maksettu! Metro-Goldwyn kaikki on ollutta_...

Minä hourailen, ajatteli Jeremias. Tämä on ilkeää unta. Hän seisoi
liikkumatta, tuokion, iäisyyden.

Sitten tunsi hän kevyen kosketuksen, joku otti hänen kätensä omaansa.
Nyt minut viedään paratiisiin ajatteli Jeremias. Niin, nyt minä näen
selvästi, olen ollut täällä ennen. Kaikki on oikein. Ja hän piti
kättään niin hiljaa, ikäänkuin peläten heräävänsä.

       *       *       *       *       *

Suuri onni sinua odottaa, sanoi nainen. Jeremias kuuli sen selvään ja
kirkkaasti. Hän näki tuon selittämättömän katseen, ja kaikki pelko oli
kadonnut. Hän ajatteli: Noin ei voi tuhka säteillä. Tämä ei lahoa. Hän
huomasi naisen ohimoilla harmaita hiuksia, ja siitä oli hän liikutettu
kuin jostakin avuttomasta pikkupiirteestä, kuin merkistä, että
katoovaisuus oli voitettu.

Jeremias suuteli hänen kättään, hän hymyili vastaukseksi ja meni
nopeasti, kuten olisi hän peljännyt jotain ilmaisevansa, jos olisi
viipynyt. Ja Jeremias näki ikkunaruudun läpi tuntemattomien ihmisten
ja kohtaloitten virran liukuvan ohi kadulla, missä monet näennäisesti
kulkevat yhteiseen suuntaan, toistensa seurassa, samalla kuin heidän
ratansa oikeastaan ovat yhtä yhtymättömät kuin tähtien radat, ja yhtä
nopeasti sivuuttavat toisensa.

Jeremias sulki oven mekaanisesti, järjesti kirjat näyteikkunassa,
katsoi valoautomaattiin.

Nuo silmät katsovat Taivaasta, ajatteli hän. Ne näkevät kaiken. Ne
näkivät kaikki. _Ja yhtäkkiä Jeremias näki itsensä hänen silmiensä
valossa!_

Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen
ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki
arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä
heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät
enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi,
miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän
jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli
hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen,
eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan,
mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa,
seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili
vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!

Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, _suunniltani_ ilosta. Näen kaiken
uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.

Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.

Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen
tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti
taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan
varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria,
vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta
nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia,
korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde
toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää
aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.

Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli
ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat
purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten
olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja
viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet
sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat
aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.

Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti
iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa
kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä
asioilla tässä kuljetaan.

Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!

Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle
ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan
asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa,
hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet
huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras
leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne
järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet
minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi
tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli
huoneesta lähtenyt.

Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia
pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti
muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin
ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet
hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.

Tuosta _hän_ pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.

Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui
unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.

Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi
muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me
olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät
toisiimme. Me emme voi koskaan erota.

Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta
minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin,
sen täytyy niin olla. _Minun_ on haettava hänet. Minun on mentävä
hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että
hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on,
ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä
varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken
niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei
tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä
päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja
käyn hämmästymättä sisään.

Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi
kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen
peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä.
Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä.
Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot,
arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs
piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.

Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä
kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku
toinen. Näen unta.

Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan,
ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen
sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä
kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. _Minullahan on peili
kädessäni_.

Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus
kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen
nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien
kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.

Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän
varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän
pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.

Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen.
Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki
sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.

Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!




JEREMIAS SAA KIIREELLISEN SÄHKÖSANOMAN!


Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun
nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus.
Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää
maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».

Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun
mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki,
kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä,
mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän
turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo
on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä,
kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti
tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.

Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan
asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin
iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä
hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.

Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää
oikein huolestuneelta.

— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.

— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.

— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt
jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun
kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis,
katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.

— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos,
asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan
odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän
tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.

Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut
sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti:

— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani
mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli
tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt.
Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän,
äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä
hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret
ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei
ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja
ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän
kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista
oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän
aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain
yhtäkkiä siitä lähteä.

Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa.
Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon
toimitettavaa tällä kertaa.

Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin
kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat,
mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili
suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä,
helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa
käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on
kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei
ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.

Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä
valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat
meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä
tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät
avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä
reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan
tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti.
Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin
syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt.
He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen,
jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä
näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.

       *       *       *       *       *

Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja
oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle
lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.

Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen
tänne tullut? Minne minä olen menossa?

Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli
tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui
lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen
ollut niitä luonut.

Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta,
mikäli hän näki.

Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan:

SINULLE TULEE TÄRKEÄ SÄHKÖSANOMA. OLE VARULLASI, SE RATKAISEE KAIKKI!

Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti,
järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat
samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma.
Mitä on tapahtunut?

_Hänkö_ sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän
on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli
totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se
merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli
äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää
minulle sähkösanomaa?

Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen
itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se
Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan
sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan,
eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän
on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin,
että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään
olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin
läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.

Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin
huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän
vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin.
Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi
sähkösanoma!

Herra Jumala — _sähkösanoma!_ Hän syöksyi ulos, paljain päin,
sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä
läpi tungoksen. _Sähkösanoma on täällä!_

Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin
elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja,
lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi
tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat
touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät
kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat
ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat
seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat
kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen:
On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta
luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut?
sodanjulistus?

Sähkösanoma! Sähkösanoma!

Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat
sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli
kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton
alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen
kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät
kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset
sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen
kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman
päällysnuttua pakkasessa.

Mutta liikenneonnettomuudet olivat niin tavallisia, niihin ei
kannattanut kiinnittää huomiota. Yksi ja toinen vanha täti kotimatkalla
päivitteli ajan jumalattomuutta ja pahuutta yleensä ja autojen huimaa
vauhtia etenkin.

Ja niin alkoi kohu uudelleen, humu jatkui, kiihkeät kädet ojentautuivat
uutta sensatsionia kohti.

Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!




LENTOKONE.


Ohoo, mitä vauhtia. Silmissä vilisee.

Jeremias ihmettelee, missä hän on, hän tahtoisi mielellään kysyä, mutta
se ei käy päinsä, hän tietää, ettei se käy päinsä. Mutta joku on, joka
kuulee hänen ajatuksensa ja vastaa:

— Olet lentokoneessa.

— Lentokoneessa? ihmettelee Jeremias.

— Niin, vastaa tuntematon, tämä on se Suuri Ilmaväylä Elämän ja
Kuoleman välillä, eli Kuoleman ja Elämän, kummin tahdot.

Silloin tulee Jeremias miettiväiseksi. Olen siis kuollut, hän
ajattelee. Hän katsoo varovasti ulos. Loputon avaruus! Ei maata missään.

— Entäs jos ajamme harhaan, Jeremias ihmettelee.

— Kompassi on varma, vastaa ohjaaja. Kohta näkyy ranta.

— Ranta? ihmettelee Jeremias.

— Niin, toisella puolen.

— Sielläkö laskemme maihin?

— Kyllä, siellä laskemme maihin.

— Mutta emmekö voi kääntyä takaisin? kysyy Jeremias.

— Kyllä, yhtä hyvin voimme kääntyä takaisinkin, vastaa ohjaaja. Ei ole
mitään eroa, tulemme kuitenkin sinne, minne meidän on tultava.

Kummallista. Jeremias tulee yhä miettiväisemmäksi.

— Mutta jos voimme kääntyä takaisin, niin silloin en olekaan kuollut,
vai miten? hän kysyy epäröiden.

— Kuollut tai ei? Mitä se merkitsee?

— Se kai merkitsee kaikkea — _kuolema?_

— Illusioni se on, ystäväni.

       *       *       *       *       *

Jeremias hymyili itsekseen. Se oli tosiaan totta — illusioni. Se oli
sitä, mitä hän aina oli aavistanut, sehän se oli alituiseen hänen
mielessään liikkunut: illusioni! illusionien illusioni! Se muuttaa
kaikki, se heittää uuden valon kuolevaisten päiden, kasvojen, käsien,
askarten ylle, sen tien ylle, jota he pimeässä vaeltavat...

Nyt alkaa seikkailu! Alkusoitto on loppunut!

Oo, mitä vauhtia... hu-i-i-i.









*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MR JEREMIAS ETSII ILLUSIONIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.