Valittuja novelleja II

By Guy de Maupassant

The Project Gutenberg EBook of Valittuja novelleja II, by Guy de Maupassant

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Valittuja novelleja II

Author: Guy de Maupassant

Translator: Kasimir Leino

Release Date: February 17, 2014 [EBook #44946]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA NOVELLEJA II ***




Produced by Tapio Riikonen






VALITTUJA NOVELLEJA II

Kirj.

Guy de Maupassant



Ranskasta suomentanut Kasimir Leino.


Kansan Novellikirjasto 12.



Helsingissä 1907,
Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa.

Savonlinnassa,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa 1907.



SISÄLLYS:

Perhe-elämää
Neitsyt Blanchette ja hänen poikansa
Kaksi ystävää
Keväällä
Nuoranpätkä
Pelastunut
Aasi




PERHE-ELÄMÄÄ.


Neuillyn höyryraitiovaunut olivat jo sivuuttaneet Maillotin portin
ja kiitivät nyt eteenpäin sitä pitkää puistotietä, joka vie alas
Seine-joelle. Vaunuja vetävä pieni veturi antoi varoitusmerkkejä
mahdollisten esteiden välttämiseksi, puhalsi ulos liikaa höyryä,
huohotti kuin juoksusta hengästynyt ihminen ja veturin pistonit
aikaansaivat sellaisen hätäisen äänen kuin juostessa toisiinsa
kalkahtava pari rautaisia sääriä.

Kesäillan raskas helle laskeusi tiellekin, jolla aivan tyyneestä
ilmasta huolimatta pelmusi valkea, liidunsekainen, sakea ja
tukehduttava pöly ja tarttui hikiseen ihoon, kertyi silmien soppiin ja
tunkeusi aina keuhkoihin saakka.

Siellä täällä seisoskeli kansaa talojen portilla hengittämässä raitista
ilmaa.

Vaunujen kaikki akkunat olivat avatut ja akuttimet hulmusivat nopean
vauhdin aikaansaamasta vedosta. Muuten ei sisällä vaunuissa monta
henkeä ollut, sillä lämpiminä päivinä vetäytyvät ihmiset mieluummin
n.k. imperiaalille eli etu- ja takasillalle. Olipahan vain muutamia
lihavia, räikeäpukuisia etukaupungin rouvia, jotka korvaavat hienouden
puutteensa aiheettomalla ylhäisyydellä, samoin eräitä väsyneitä,
kasvoiltansa kellertäviä virkamiehiä, joiden vartalot näyttivät
kutistuneilta ja joilta toinen hartia -- ahkeran kirjoitustyön vuoksi
-- oli jäänyt hieman ylemmäksi toista. Heidän levottomissa ja
alakuloisissa kasvoissansa näkyi vielä tuoreita jälkiä taloudellisista
huolista, alituisesta rahanpuutteesta ja pitkällisistä toiveista, jotka
auttamattomasti olivat pettäneet. Kaikki kuuluivat he siihen tuiki
kuluneiden kurjien raukkojen lukuisaan joukkoon, joka nipin napin
tulee toimeen vähäisissä, aivan pienten puutarhain ympäröimissä
etu-kaupunkilais-huviloissansa Pariisin maailmankaupunkiin liittyvän
"ruukkumaiseman" keskellä.

Oven luona istui lyhyt, paksu ja pulleanaamainen herra, jonka vatsa
riippui harallaan olevien jalkojen välissä, puettuna mustaan pukuun,
kunnialegioonan nauha napinlävessä ja keskusteli pitkän ja laihan
herrasmiehen kanssa, joka hamppukankaasta tehdyssä, likaisessa
puvussansa ja vanhassa panamahatussansa näytti melkein epäilyttävältä.
Lyhyt paksu herra puhui verkallensa ja empien, niin että hän toisinaan
kuulosti melkein änkyttävän; tämän nimi oli hra Caravan, joka palveli
ensimäisenä kirjurina meriasiain ministeristössä. Hänen puhetoverinsa
oli eräs entinen terveys-upseeri eli tutkinnon suorittamaton
kauppalaivalääkäri, joka vanhoilla päivillänsä oli asettunut asumaan
Courbevoien laiteille, missä hän auttoi köyhää kansaa niillä vähäisillä
lääkeopillisilla tiedoilla, jotka hänellä vielä oli jäljellä
seikkailurikkaan elämänsä ajoilta. Nimeltänsä oli hän Chenet ja esitti
itsensä "tohtoriksi". Hänen siveellisistä käsitteistänsä kulki
arveluttavia juoruja.

Hra Caravan taas oli elänyt virkamiehen tavallista elämää.
Kolmekymmentä vuotta oli hän säännöllisesti matkustanut joka aamu
virastoonsa tätä samaa tietä ja tavannut samalla tunnilla samoissa
paikoissa samat henkilöt, jotka kiiruhtivat työtoimistoihinsa; ja joka
ilta palasi hän taas takaisin samaa tietä, kohdaten samat naamat,
joiden hän oli nähnyt vähitellen vanhenevan.

Joka päivä osti hän kuparilantilla sanomalehtensä Saint-Honoren
etukaupungin nurkassa, hankki sitten pari aamiais-voileipää ja kiiruhti
ministeristöön melkein vangiksi ilmoittautuvan rikollisen naamalla.
Pulpettinsa ääreen hiipi hän ahdistunein sydämin ja alinomaa peljäten
saavansa jonkun muistutuksen jostakin laiminlyömisestä, mihin hän ehkä
oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Mitään käännettä ei hänen yksitoikkoisessa elämässänsä ollut koskaan
tapahtunut eikä häntä muut asiat liikuttaneet kuin virasto-asiat,
virka-ylennykset ja lahjapalkkiot. Sekä ministeristössä että kotona
perheensä keskuudessa -- hän oli nainut erään köyhän virkatoverin
tyttären -- puhui hän ainoastaan virastansa. Jokapäiväisen, koneellisen
ahertamisen kautta oli hänen sielunsa kutistunut niin, ettei siihen
mahtunut muita ajatuksia, toiveita tai unelmia kuin ne, mitkä olivat
suoranaisessa yhteydessä viraston kanssa.

Mutta eräs karvas seikka turmeli kaikki hänen virkamies-ilonsa.
Viraston päällikön ja hänen apulaisensa paikkoja oli näet ruvettu
täyttämään meriväen komisaarioilla tahi "läkkisepillä", kuten näitä
hopeisten kalunainsa vuoksi oli ruvettu kutsumaan; tätä selitti hän
äänekkäästi joka iltapäivä päivällispöydässä vaimollensa, jota asia
niinikään harmitti ja jolle hän tahtoi todistaa sen olevan ilmeistä
vääryyttä, että ministeristövirkoja Pariisissa täytettiin laivastoon
kuuluvilla henkilöillä.

Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman
vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain
se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä
toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston
päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle
tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä
alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla
kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti
änkyttämään.

Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa
taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa
sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja
häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita
vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä.
Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen
ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi
tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen
lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä
iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin
taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja
maita vaeltava matkailija.

Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän
uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä
sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut
välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille,
surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan
orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi
palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle
uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen
elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän
siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia
housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa
näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa
kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e.
tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä
kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti
sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena,
siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä
oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä
toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot
kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi
sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän
tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja
aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen,
milloin keltainen tahi vihreä.

Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti
Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin
usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista
epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn
maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan
sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein
aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen
ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada
aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut
hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys
alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä
tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin
jo 90-vuotias.

Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää
ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista
tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli
käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti
parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen
oman elämänsä pituudesta.

"Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi
olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu."

Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän
hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja
lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota
sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista;
vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi
ivallisesti:

"Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa
tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!"

Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni.

Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli
poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet
pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri
vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana
ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea
tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he
dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä
asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu?
juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan
keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen
kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin
poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle.

Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin
varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului
pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa
vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati;
rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin
12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August
juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa.

Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli
naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta
sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin
ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään,
ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia.
Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia
maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka
taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä -- niin pian kuin tämä
näyttäysi kadulla -- ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön
noita-akka!"

Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli
uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen
luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan.

Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä
huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa
kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa
löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia
vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua
myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella.
Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa,
harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa
pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan:

"Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti,
mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä
kuin mikä muu ylellisyys tahansa."

Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä
ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten
maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista;
vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi
tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa
noudatetaan.

Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma,
lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla
naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada
esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon.
Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli
hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin,
välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi,
oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy.

Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä
poskille ja kysyi:

"Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?"

Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän
unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian.

"Sehän on vallan kirottua, vallan kirottua!" huudahti hän. "Vaikka
mietin sitä päiväkauden, niin unhottui se minulta illan tullen
kuitenkin."

Huomatessansa, että mies oli vilpittömästi pahoillansa, koetti rouva
lohduttaa häntä sanoen:

"No, ehkäpä sinä muistat sen huomenna paremmin. Mitäs muuten kuuluu
uutta ministeristöön?"

"Niin, tosiaankin! Suuri uutinen: taas on eräs läkkiseppä nimitetty
päällikön apulaiseksi."

Rouva kävi ihan vakavaksi.

"Missä osastossa?"

"Ulkomaisten tilausten toimistossa." Rouva harmistui.

"Ramonin sijalle siis! Juuri siihen virkaan, jossa tahtoisin nähdä
sinut! Entäs Ramon? Siirrettiin eläkkeelle?"

"Aivan niin, eläkkeelle!" sopersi hra Caravan. Rouva vimmastui niin,
että myssy soljahti alas kaulalle.

"Silloin on kaikki lopussa eikä siinä talossa enää ole sinulla mitään
tekemistä. Ja mikä tuon herrasmiehen nimi on?"

"Bonassat."

Rouva otti esille Meriväen kalenterin, joka hänellä aina oli käsillä ja
alkoi etsiä siitä: "Bonassat. Toulonissa. Syntynyt 1851. Oppilas 1871.
Alakomisaario 1875. Mutta onko hän koskaan ollut merillä tuo hra
Bonassat?"

Tämän kysymyksen johdosta kirkastui hra Caravanin katse ja häntä alkoi
naurattaa sisällisesti, niin että pullea vatsansa hyppi.

"Aivan saman verran kuin Balin ... vallan saman verran kuin hänen
päällikkönsä Balin!"

Nauraen yhä makeammin toisti hän vielä vanhan sukkeluuden, jolla hän
kerran oli saanut koko viraston nauramaan:

"Meritse heitä ei saa lähettää tarkastamaan Point-du-Jourin
laivasto-satamaa, sillä meritauti heidät höyryaluksella tavoittaisi!"

Mutta rva Caravania tämä ei naurattanut. Hän pysyi vakavana eikä
näyttänyt kuulleen koko sukkeluutta. Sitten mutisi hän leukaansa
hiljallensa raappien:

"Jospa meillä vain olisi joku edusmies vallassamme! Sillä jos eduskunta
saisi tietää, kuinka ministeristön neljän seinän sisässä nykyään
menetellään, niin lentäisi ministeri tuoliltansa kuin..."

Samassa kuului rappusista melua, joka keskeytti hänen lauseensa.
Katuojaretkiltänsä palasivat Maria Lovisa ja Filip August, tyrkkien ja
potkien toisiansa juostessansa ylös rappusia. Äiti hyökkäsi tuimana
heidän kimppuunsa, tarttui kumpaakin käsipuolesta ja viskasi lapset
sisään ravistaen heitä voimakkaasti.

Niin pian kuin nämä huomasivat isänsä, riensivät he hänen luoksensa.
Hän piti heitä hellästi ja kauvan syliinsä suljettuina, istahti
tuoliin, nosti heidät polvillensa ja alkoi lörpötellä heidän kanssansa.

Poika oli kampaamaton, yltäpäätä likainen, pikku nallikka, joka näytti
sangen heikkopäiseltä. Tyttö oli jo äitinsä kuva, puhui niinkuin hän,
toisti hänen sanojansa ja apinoipa hänen liikkeitänsäkin. Hänkin oli
kysyvinänsä: "Mitä uutta ministeristöön kuuluu?" ja isä vastasi
iloisesti:

"Niin, katsos, setä Ramon, joka kerran kuukaudessa käy syömässä
päivällistä meillä, ei enää saapune tänne, tyttöseni. Hänen sijallensa
on nimitetty uusi alapäällikkö!"

Tyttönen kohotti silmänsä ja katsoi isäänsä lausuen pikkuvanhan
säälillä:

"Taas on siis yksi mennyt ohitsesi, isä!"

Isä lakkasi nauramasta eikä vastannut tähän muistutukseen mitään;
johtaaksensa puheen toiselle tolalle kääntyi hän vaimonsa puoleen, joka
nyt puhdisti akkunoita.

"Äiti voi kai hyvin tuolla yläkerrassa?"

Rva Caravan lakkasi työstänsä, kääntyi päin, siirsi niskaan lipuneen
myssynsä paikoilleen ja sanoi vapisevin huulin:

"Niin, puhukaamme vain äidistäsi! Tänään on hän taas kauniisti
käyttäytynyt! Ajattelehan, että kun parturin vaimo tästä
alakerrasta ... minun poissaollessani ... tuli lainaamaan meiltä
tärkkelyspakettia, niin ajoi äitisi hänet suorastansa ulos haukkuen
häntä kerjäläis-akaksi. Mutta sitten sai hän itse kuulla kunniansa
minulta! Tietysti tekeysi hän aivan kuuroksi, kuten hänen tapansa on,
aina kun hänelle totuuksia sanotaan, mutta tiedänhän minä hänellä
olevan yhtä hyvät korvat kuin minullakin: se on vain hänen kujeitansa.
Paras todistus siitä on, että hän kapusi takaisin yläkertaan sanaakaan
virkkamatta."

Hra Caravaniin vaikutti tämä niin kiusallisesti, ettei hän puhunut
mitään; palvelustyttö tuli samassa ilmoittamaan, että pöytä oli
katettu. Silloin otti hra Caravan luudan varren, joka tätä tarkoitusta
varten aina oli nurkassa, ja koputti kolme kertaa kattoon antaaksensa
merkin äidille. Sitten menivät he saliin, missä nuorempi rva Caravan
vanhusta odotellessa ammensi liemi-annokset valmiiksi. Mutta vanhus ei
tullutkaan alas ja liemi alkoi jo jäähtyä. Toiset rupesivat syömään ja
kun liemi oli syöty, odotettiin häntä jälleen. Rouvaa tämä jo harmitti;
hän viskoi vihansa puolisonsa ylitse.

"Näin tekee hän aivan tahallansa. Ja sinä taas pidät tietysti hänen
puoltansa."

Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata,
vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän
viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä
välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin
laitaan.

Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja
kalpeana.

"Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen.

Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös
rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku;
vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita,
kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi
verkallensa sentään miehensä jäljessä.

Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon
käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän
siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine
kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja
koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi.

Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi:

"Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!"

Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti:

"Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on
hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!"

Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen
yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen -- hra ja rva Caravan sekä
palvelustyttö -- häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista
huolimatta ei muori tullut tajullensa.

Silloin lähetti hra Caravan palvelustytön -- Rosalien -- noutamaan
tohtori Chenetiä. Tämä asui Suresnesiin päin vievällä rantakadulla,
joka oli jotenkin kaukana. Odotus kävi siis pitkälliseksi.

Vihdoinkin hän saapui, tutki vanhuksen tilaa, tunnusteli häntä,
kuunteli hengitystä ja ilmoitti:

"Hän on kuollut!"

Hra Caravan kumartui vainajan ylitse ja ratkesi itkeä nyyhkyttämään, ja
suuteli kiihkeästi äitinsä kangistuneita kasvoja; ja niin runsaita
surun kyyneliä vuodatti hän, että nämä suurina vesipisaroina tippuivat
vanhuksen poskille ja otsalle.

Rva Caravan teki kaikki, mitä sovinnaiset tavat miniältä tällaisissa
surutapauksissa voivat vaatia: hän seisoi puolisonsa takana, voihkaili
heikosti ja hieroi itsepintaisesti silmiänsä.

Turvonnein kasvoin, harva tukka epäjärjestyksessä ja todellisen surunsa
rumentamana nousi hra Caravan äkkiä ylös:

"Mutta oletteko varma, tohtori, oletteko ihan varma siitä, että hän on
kuollut?"

Tohtori Chenet lähestyi nopeasti uudelleen vainajaa, ja tutki sitä
ammattimiehen taitavalla nokkeluudella ikäänkuin liikemies
kauppatavaraansa kiittäessänsä.

"Katsokaa itse, ystäväni, katsokaa silmiä!" Samassa nosti hän
silmäluomia ja silloin paljastui hänen sormensa alta muorin katse ...
entinen muuttumaton katse ... ainoastaan silmäterä oli ehkä hieman
laajempi kuin ennen. Caravaniin vaikutti tämä sysäyksenä rintaan ja hän
tunsi koko ruumiinsa värisevän.

Chenet nosti jäykistynyttä käsivartta, koetti avata muorin
yhteenpuristettuja sormia ja tiuskasi harmistuneena ikäänkuin olisi
joku syyttänyt häntä valheesta:

"Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en
ole vielä koskaan erehtynyt!"

Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein
ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn
vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla,
nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa
puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun
ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti
sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti
hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että
tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä.

Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa
aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa.
Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle
hiljaa:

"Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!"

Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää
puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra
Chenet tarttui toiseen.

Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja
moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä
lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon,
ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää
miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja
kantoivat hänet pois.

Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien
suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina.
Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas
rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.

Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli
tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken
kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta
istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei
hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.

Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä
muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita
tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin
odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen
samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.

"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää
toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä
meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein
maista, sen suonette anteeksi!"

Mutta tohtori kieltäysi estellen.

"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä
ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan.
Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"

Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:

"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.

Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin
pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa
"tohtorille".

Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen,
tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman
maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista.

"Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt
sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista,
että sinulla on pitkä yö edessäsi!"

Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena
olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä,
sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä
käskettiin. Hän söi.

Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään
melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla
välinpitämättömyydellä.

Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori:

"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"

Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä
välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat
toisiansa pöydän alla.

Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen
ruokalajiin:

"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa
esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."

Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli
käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia
seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne
sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse
näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei
viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä
johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin
älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin ...
juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.

Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän.
Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava
vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan
huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.

Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista,
jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin
etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat
maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa
ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin
asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja
itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen
maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.

"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen
taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo
kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa
kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta
käskystä ostettua anisettipulloa."

Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä;
hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt
mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.

Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin
"lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia
kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina,
mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.

Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt
itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa
tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla.
Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä
tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten
päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.

Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.

Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille
onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja
konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.

Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta
sanoi hän:

"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle
hyvää... Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"

Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti.
Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan
tähtikirkkaana kimmeltäessä.

Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa
läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa
ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen,
sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.

Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat
kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka.
Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului
sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen
rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan
vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia ... pääkaupunkia kohti ...
kiitävä veturi taikka yön pimeydessä ... tätä vastaan tuleva ja merelle
päin rientävä juna.

Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan,
vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja
hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli
kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein
mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka
esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä
mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.

Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava
raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena
ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet
kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon ... näyttivät ikäänkuin
uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi
joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja
hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen
hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.

Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän
oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä
katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi
heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun
kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred,
tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman
kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot,
joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa;
nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis
hänessä uudistuman!

Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut
liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä
kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva
henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien
murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan
ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut
hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa
jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki
lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi
voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän
oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä
ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen
entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa
olemasta ... ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.

Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse.
Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli
käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen
persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa,
jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme
kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa,
hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen
äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa
kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut
asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.

Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen
jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden
änkytti hän:

"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti
parkaani!"

Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi
saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana
salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo
kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja
meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan".

Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko
hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän
itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi.

Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella
valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde
lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva
lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen
pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa.
Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä
ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan
maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti
syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus
jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.

Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta
vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista
äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä
itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan
olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes
tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet
hänet sellaisen liikutuksen valtaan.

Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin
tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen
välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa
levollisena hän palasi takaisin.

Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän
raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut
akkunat.

Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää
tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa
murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka
takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi
vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan
ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan
ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän
kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi:

"Voi Jumalani, voi Jumalani!"

Isäntä katsahti jo häneen.

"Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän.

"Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin,
mutta äitini on juuri kuollut!"

"Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista
vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä:
"aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo
olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä.

Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he
olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä
aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei
huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa:

"Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän.

Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa
pelinappuloista.

"No, mitä on siis tapahtunut?"

"Äitini on juuri kuollut!"

"Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen
heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi
heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi
hän ajatellut:

"Eikö muuta!"

Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta
vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä
penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä
hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan
enää tuntenutkaan.

Hän oli samassa jälleen ulkona.

Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen
matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä
perintö-osuutta.

"Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin."

Hra Caravan katsahti ylös.

"Mutta ... tuolla ylhäällä ... ei siis ole ketään."

"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin ... mutta voithan kolmen aikana
mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."

Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan
päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen ... hurstien väliin.

Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.

Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla
koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella
korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.

Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:

"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"

Caravan epäröi hetken aikaa.

"Minä ... minä ... en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan
varmasti ei ole tehnyt."

Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella
äänellä:

"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet
itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa
tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä
totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt,
millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai
sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten
hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä,
että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset
menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi?
Kyllä tämä on siivoa!"

Caravan parka koetti useita kertoja keskeyttää häntä:

"No, mutta ... kuulehan toki, rakas ystäväni, minä pyydän ... minä
rukoilen sinua!..."

Vihdoin tyyntyi rouva kuitenkin, otti tavallisen äänensä ja sanoi:

"Huomen-aamulla varhain pitää meidän ilmoittaa tästä sisarellesi."

Hra Caravan säpsähti.

"Tietysti, senhän olisin vallan unhottanut. Heti herättyäni sähkötän
minä hänelle."

Mutta silloin keskeytti rva Caravan hänet äänellä, joka ilmaisi hänen
ennakolta miettineen kaikki:

"Ei, lähetä se vasta klo 10-11 aikana, jotta ehdimme saada kaikki
järjestykseen ennen hänen tuloansa. Charantonista tänne tarvitsee hän
vähintäin kaksi tuntia. Sanomme esim., ettet sinä pökerryksissäsi
muistanut ilmoittaa asiasta aikaisemmin. Siten saamme hiukan aikaa
siistiytyä."

Caravan löi otsaansa sillä hätäytyneellä äänellä, millä hän aina
puhui virastonsa päälliköstä, jonka edessä hän aina vapisi ...
ajatuksissansakin:

"Ja täytyyhän minun ilmoittaa siitä ministeriöönkin!"

"Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos
moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä
virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta
tehdä ... ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!"

"Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän
suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa.
Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa
hän pitää suunsa kiinni."

Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä
ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon
ilmoituksen.

Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita
hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän
päätöksensä:

"Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka?
Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä."

Caravan koetti muistella ja sanoi sitten:

"Niin ... niin kyllä ... siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi,
että ... jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred,
jos minua oikein hoidat!"

Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa
kirkastui.

"Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne
hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä
meille."

"Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien.

Rouva näytti suuttuvan.

"Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä ...
asuntosuojissamme, niin ... tehty on aina tehty. Silloin on kello
meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka
päällä on marmorilaatta ... muistathan? Sen hän taas lupasi minulle,
ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla,
vai?"

Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan.

"Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen
niskoillemme?"

Rouva kääntyi häneen vimmastuneena.

"Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen
antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi.
Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin
on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja
sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin,
menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille
määrännyt."

Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää
housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen.

"Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun
kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!"

Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös
rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa
nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta,
sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret
hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi
ammollansa.

Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen
kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo
omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia
kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti
heilurin virkaa.

"Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta
kantaaksesi."

Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen
laatan toiselle hartiallensa.

Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin
täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin
askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä
toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa
toisessa.

Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta.

"Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan
loppuja," sanoi rouva.

Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat
siis ensiksi piilotettavat johonkin.

Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston:

"Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei
maksa kahtakaan frangia... Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi."

Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita
siihen.

Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet,
liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja
laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva
Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään.

Kun tämä oli toimitettu, kantoi aviopari alas ensin laatikot ja sitten
itse lipaston. Kauvan miettivät he, ennen kuin sopivat siitä, missä se
parhaimmalta näyttäisi. Vihdoin tuli päätökseksi, että se oli
asetettava makuukamariin, akkunain väliin, vuodetta vastapäätä.

Ja kun lipasto oli siirretty määrättyyn paikkaansa alkoi rva Caravan
latoa laatikkoihin omia liinavaatteitansa. "Kuulakello" sai sijansa
salin uunin reunalla. Yhdessä tarkastivat he sitten, miltä se nyt siinä
näytti. Molemmat olivat varsin tyytyväisiä tarkastuksensa tulokseen.

"Se näyttää erittäin sievältä!" sanoi rouva.

"Erittäin sievältä!" toisti herra.

Nyt menivät he jälleen levolle. Rouva sammutti kynttilän ja pian
nukkuivat kaikki sekä ylä- että alakerran asukkaat.

Oli jo täysi päivä, kun hra Caravan havahtui ja avasi silmänsä. Alussa
oli hän vallan pyörällä päästänsä, niin että hänen täytyi ponnistaa
ajatuskykyänsä muutamien minuuttien aikana, ennenkuin muisti mitä oli
tapahtunut. Samassa tunsi hän sysäyksen rinnan kohdalla, jolloin hän
hypähti ylös sängystä ja tunsi olevansa melkein itkemäisillänsä.

Hän meni nopeasti yläkertaan, missä Rosalie yhä nukkui tuonoisessa
asennossaan eikä nähtävästi ollut herännytkään koko yönä. Hän käski
tytön mennä tavallisiin aamutoimiinsa ja sytytti uudet kynttilät
yöpöydälle, kun entiset olivat ehtineet palaa loppuun. Sitten katseli
hän äitiänsä, vaipuen syviin mietteisiin, jos näin tahdomme nimittää
sitä helppohintaista uskonnollis-filosoofista rihkamaa, jolla älyltänsä
keskinkertaiset ihmiset tavallisesti kuolemaa ajattelevat.

Mutta samassa kuuli hän vaimonsa kutsuvan häntä ja kiiruhti jälleen
alakertaan. Rva Caravan oli tehnyt luettelon kaikesta, mitä hänen sinä
aamupäivänä piti toimittaa ja ojensi sen miehellensä.

Kovin pelästyneenä luki tämä luettelon läpi.

1. On ilmoitettava kuolemantapaus viranomaisille Neuillyssä.

2. On toimeenpantava laillinen lääketieteellinen tarkastus.

3. On tilattava ruumiskirstu.

4. On käytävä pastorinkansliassa.

5. On käytävä hautaustoimistossa.

6. On tilattava hautajaiskortteja.

7. On käytävä notarion luona.

8. On vietävä sähkösanoma rva Brauxille.

Hra Caravan tempasi hattunsa ja syöksi ulos.

Tällävälin oli tieto tapahtumasta levinnyt naapurein keskuudessa, jotka
alkoivat saapua katsomaan ruumista.

Tämän johdosta oli alakerrassa ollut tuima kohtaus parturin ja hänen
vaimonsa välillä juuri kun eräältä herrasmieheltä oli parta ajettava.

Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut:

"Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin
oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole
koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä
katsomaan."

"Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa.
"Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä
että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa,
vaan vielä pitää vainajiakin häiritä."

Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan:

"Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan ... minä en voi olla sitä
tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä
häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen
nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin."

Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti
herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa:

"Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita
päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista
katsomaan, en!"

Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta
kuin:

"Niin se nyt kerran on!"

Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin
luo.

Siellä tapasi hän pari muuta naapurinvaimoa juttelemassa rva Caravanin
kanssa, joka kertoi heille yksityisseikkoja kuolemantapauksesta.

Yhdessä lähtivät naiset sitten ullakkokamariin katsomaan ruumista.
Kaikki neljä astuivat sisään hiipivin askelin, ripsauttivat kukin
vuorostansa suolavettä vainajan lakanoille, polvistuivat hänen
edessänsä, tekivät ristin mutisten jotakin rukouksentapaista, nousivat
jälleen seisoallensa ja katselivat silmät suurina ja suu puoli-avoimena
vielä kotvan vainajaa, jota miniä nenäliinansa suojassa oli
epätoivoisin nyyhkytyksin surevinansa.

Kun rva Caravan sattumalta kääntyi pois päin, näki hän Maria Lovisan ja
Filip Augustin seisovan paitasillansa kamarin ovella ja uteliaasti
katselevan tätä kohtausta. Samassa unhotti äiti teeskennellyn surunsa,
syöksi käsi ojona heidän kimppuunsa ja tiuskasi uhkaavalla äänellä:

"Menettekö siitä tiehenne, senkin kakarat!"

Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin palasi jälleen ylös muutamien
muiden naapurinvaimojen kanssa ja taas oli tehnyt kaikki tarpeelliset
toimitukset s.o. ravistanut puksipuun oksaa vainajan ylitse,
ollut rukoilevinansa ja itkevinänsä, näki hän taas lasten
seisovan ullakkokamarin ovella. Silloin antoi hän -- omantuntonsa
rauhoittamiseksi -- näille aika nuhteet; mutta seuraavalla kerralla ei
hän enää heistä välittänyt. Uuden tulokasryhmän mukana seurasivat aina
lapsetkin, polvistuivat muiden lailla ja tekivät ylipäänsä samoin kuin
näkivät äitinsä tekevän.

Iltapäivällä alkoi katselijain luku jo vähetä. Vihdoin ei enää tullut
ketään. Rva Caravan meni jälleen huoneisiinsa laittamaan kaikki
valmiiksi hautajaisia varten. Vainaja jäi siis yksin.

Ullakkokamarin akkuna oli auki. Helteinen ilma virtasi sisään
tomupilvien mukana. Nuo neljä kynttilää paloivat häilyvin liekein
liikkumattoman ruumiin vieressä. Lakanoilla, kasvoilla, suljetuilla
silmäluomilla ja kapeilla käsillä juoksenteli kärpäset ikäänkuin
olisivat ne tutkiskelleet, milloin heidän aikansa tuli.

Lapset olivat jälleen hälvenneet kaupungille omille retkillensä. Pian
tapasivat he joukon kumppaneita, joista varsinkin tytöt näyttivät
kehittyneemmiltä käsittämään elämän salaisuuksia, koskapa aikaisten
tavalla kysyivät:

"Mummosi on siis kuollut?"

"On ... eilen illalla."

"Millainen on hän ruumiina?"

Maria Lovisa selitti ja kertoi kynttilöistä ja puksipuun oksasta ja
vainajan ulkonäöstä. Kuulijat kävivät yhä uteliaammiksi ja tahtoivat
hekin mennä "ruumista katsomaan".

Tyttö valitsi ensimäiseen osastoon viisi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka
olivat suuremmat ja rohkeammat kuin toiset. Sitten käski hän kaikkien
riisua kenkänsä pois porstuassa ja sukkasillansa hiipi tämä joukkokunta
taloon ja siitä ylös rappusia ... vallan hiljaa kuin hiiret.

Vainajan huoneeseen tultuansa teki Maria Lovisa vallan samalla tavalla
kuin oli nähnyt äitinsä tekevän. Juhlallisen näköisenä vei hän kaikki
sängyn viereen, polvistui, teki ristinmerkin, oli höpöttävinänsä
jotakin, nousi ylös, pirskoitti vettä ja oli äkkiä ratkeavinansa
itkemään pitäen pientä nenäliinaansa silmien edessä; tällä välin olivat
lapset kaikki lähestyneet pelokkaina ja seisoivat nyt uteliaina
vainajan ympärillä huomattavasti huvitettuina tästä uudesta
näytelmästä. Maria Lovisa toipui kuitenkin pian surustansa, saattoi
nopeasti ensimäisen osaston ulos, palasi takaisin toisen ja vihdoin
kolmannen joukkueen kanssa. Sillä kaikki korttelin palleroiset pienistä
kerjäläispojista alkaen samosivat tänne moisen uutukaisen huvituksen
houkuttamina. Ja joka kerta jäljitteli hän äitinsä menettelyä
erinomaisen osavasti.

Vihdoin hän sentään kyllästyi tähänkin toimeen. Eräs toinen leikki
houkuttelikin jo lapsia toisaalle ja vanha mummo jäi jälleen yksiksensä
ja täydelliseen unhotukseen muulta maailmalta.

Kamarissa alkoi palaa hämärä ja lepattavat kynttilän liekit heittivät
levottoman valonsa vainajan kuiville, kurttuisille kasvoille.

Noin klo 8 illalla meni hra Caravan vielä kerran ylös, sulki
ullakkokamarin akkunan ja vaihtoi uudet kynttilät yöpöydälle. Nyt voi
hän mennä sinne vallan rauhallisena, sillä nyt katseli hän jo ruumista
aivan kuin olisi se aina ollut siellä. Hän tarkasti näkyikö ehkä
jotakin merkkiä alkavasta mätänemisestä ja huomautti aterialle
istuttaessa vaimollensa, ettei ollut hätääkään vielä.

"Mummo onkin kuin puusta," vastasi tämä, "hän pysyisi tuollaisena
vaikka vuosikauden."

Liemen söivät he sitten äänettöminä. Lapset, jotka koko päivän olivat
saaneet olla vapaudessaan, nuokkuivat tuoleillansa. Kukaan ei ollut
puhetuulella.

Äkkiä alkoi lamppu himmetä. Rva Caravan kiersi ylös sen sydäntä sillä
seurauksella, että liekki sähähti päästäen omituisen käheän kurkkuäänen
ja -- sammui. Rosalie oli unhottanut ostaa öljyä. Jos hän nyt
lähetettiin kauppiaan luo öljyä noutamaan, myöhästyi päivällinen.
Parasta oli sytyttää kynttilät, mutta näitäkään ei talossa ollut muita
kuin ne neljä, jotka paloivat vainajan yöpöydällä.

Aina nopeana päätöksissänsä käski rva Caravan tyttärensä mennä ylös ja
tuoda sieltä pari kynttilää. Muut odottivat häntä pilkkosen pimeässä.

Tyttösen askelet kuuluivat selvästi, kun hän nousi ylös rappusia.
Sitten seurasi muutamien silmänräpäysten vaitiolo, jonka jälkeen hän
kuulusti nopeasti juoksevan jälleen alas. Äkkiä tempasi hän auki salin
oven ja vielä enemmän peljästyneenä kuin edellisen päivän tapahtumaa
kertoessansa, sopersi hän hengästyneellä äänellä:

"Isä, isä, ... mummo pukee juuri yllensä!"

Caravan hypähti ylös niin äkkiä, että tuoli lensi kumoon.

"Mitä sanot?" änkytti hän: "mitä sinä nyt höperöit?"

Liikutuksen tukahduttamalla äänellä selitti tyttö:

"Mum ... mum ... mummo pukee juuri yllensä ja tulee kohta alas!"

Caravan syöksi ylös rappusia kuin hurja ... ja hänen jäljessänsä riensi
rouva vallan säikähtyneenä.

Mutta ullakkokamarin ovelle tultua valtasi hra Caravanin sellainen
pelko, ettei hän uskaltanut avata ovea, vaan jäi ulkopuolelle
kuuntelemaan. Mikä näky voisikaan hänelle ilmestyä? Rva Caravan
osoittautui rohkeammaksi: hän väänsi avainta ja astui sisään.

Huone oli entistänsä pimeämpi ja keskellä lattiaa liikkui pitkä, laiha
haamu: mummo oli todellakin jalkeilla! Herätessään kuolemantapaisesta
horrostilastansa oli hän jo ennen kuin ehti tulla täyteen tajuunsakaan,
kääntynyt kyljellensä ja lynkämyksiltänsä puhaltanut sammuksiin kolme
niistä kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä. Kun hän sitten
vähitellen tunsi voimiensa palaavan jälleen, kömpi hän ylös ja alkoi
etsiä pitovaatteitansa. Aluksi joutui mummoparka vallan ymmälle
huomatessansa, että lipasto oli hävinnyt. Mutta sitten oli hän alkanut
tutkiskella sen sijalle ilmestynyttä suurta kirstua ja löysikin sen
pohjalta vähitellen kaikki tavaransa. Niin alkoi hän pukeutua kaikessa
rauhassa. Kaadettuansa pois veden yöpöydällä olevalta lautaselta,
asetti hän puksipuun oksan paikoilleen kuvastimen taa ja järjesti
kynttilät niinkuin ne tavallisesti seisoivat. Tämän tehtyänsä aikoi hän
juuri lähteä alas, kun hra Caravan ja hänen vaimonsa astuivat sisään.

Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä
kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi
tekopyhän katsannolla:

"Mikä onni! Mikä onni!"

Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli
kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden --
katseeltansa jääkylmänä -- yhden ainoan kysymyksen:

"Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!"

Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti:

"On tietysti!... Ja me odotimme juuri sinua, äiti!"

Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle.
Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä
valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana
oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston
marmorilaatta.

Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri
aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista.

Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen,
vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan
tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen
ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan
kylmäverisesti:

"Kas! mummohan on vielä elossa!"

Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille
mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa:

"Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!"

"Me tulimme sähkösanoman johdosta ... ja luulimme tietysti, että kaikki
oli jo lopussa."

Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan;
peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten:

"Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme
tietysti hetipaikalla."

Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli
vallinnut molempien perheiden välillä.

Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra
Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi
hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen:

"No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?"

Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun
terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren
vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset
päässeet hänen ohitsensa.

Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti
ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä
harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti
että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi.

Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen.

"Äiti ei ole voinut oikein hyvin ... mutta nyt on hän taas terve --
eikö totta, äiti?"

Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä,
joka kuulusti tulevan sangen kaukaa:

"Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin."

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian
päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien
kuluessa.

Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen
gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän
kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä.

Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli
Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen
serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän
johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai?

"Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia
ja toimituksia!"

Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään.
Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet.
Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä
ja pisti sen povitaskuunsa.

Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko
ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin
takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä
kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi.

Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi
vahingonilon välkähdys katseessansa:

"Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä
hänet."

"Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta,
että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena
ahdistuksesta.

Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat
pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun.

Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen
vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin:

"Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu
kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"...

Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun
tuhmuuden, lisäsi sävyisästi:

"Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista
asioista."

Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin
ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa
sanoen:

"Ahaa, täällähän muorikin taas istuu ... muiden mukana! Jälleen
reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani
mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen
vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä
kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät
kaikki."

Tohtori kävi istumaan, otti kupin kahvia ja yhtyi pian langosten
keskusteluun kannattaen hra Brauxia. Tohtori oli näet itsekin ollut
osallisena kommunistisiin hankkeisiin.

Tällä välin alkoi vanhusta väsyttää, jonka vuoksi hän tahtoi poistua.
Hra Caravan riensi hänen luoksensa. Vanhus katsoi häntä tuimasti
silmiin ja sanoi:

"Oleppas hyvä ja tuo heti tuo kuulakello ja lipasto takaisin minun
kamariini."

"Kyllä, äiti," änkytti hän.

Vanhus tarttui tyttärensä käsivarteen ja poistui hänen kanssansa.

Hra ja rva Caravan jäivät äänettöminä ja masentuneina katsomaan heidän
jälkeensä: kaikkihan näytti menevän hiiteen päin! Hra Braux hykerteli
mielissään käsiänsä ja maisteli kahviansa.

Äkkiä hyökkäsi rva Caravan vimmastuneena hänen kimppuunsa huudahtaen:

"Te olette varas, roisto ja ... ja... Teidän päällenne tekee minun
mieleni sylkäistä ... ptui!"

Hän oli vähällä tukahtua eikä löytänyt sanoja liikutuksellensa. Braux
vain naureskeli ja ryypiskeli edelleen.

Samassa palasi hänen vaimonsa takaisin. Nyt syöksähti rva Caravan hänen
kimppuunsa ja siinä seisoivat he vastakkain: toinen suurivatsaisena,
kookkaana ja paksuna, toinen laihana ja hoikkana, kädet vapisevina ja
ääni kähisten haukkumisia ja sadatuksia kälyllensä syytäessänsä.

Chenet ja Braux tulivat erottamaan heitä. Jälkimäinen tarttui parempaa
puoliskoansa hartioista kiinni ja lykkäsi ulos hänet huutaen jälkeen:

"Kas niin, mene tiehesi, luntti, sinä rähiset aivan liiaksi!"

Itse seurasi hra Braux vaimonsa jäljessä. Vielä kadullakin kuuluivat
he riitelevän poistuessansa.

Chenet hyvästeli myöskin talonväkeä.

Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken.

Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa
mutisi hän:

"Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?"




NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA.


Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat
syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät.
Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa
päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja
yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä.

Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi
kerran luokalla.

Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta.
Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin
kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla,
menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät
itse ymmärtäneet syytä siihen.

Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä
tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä
koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla.
Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja
huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä
kertoneet, mitä eräs 14--15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja
toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:

"Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!"

Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.

Hän näytti olevan 7--8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin
siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.

Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä
kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin
katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin,
että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena
jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi
olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon
yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi
häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:

"Mikäs sinun nimesi on?"

"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.

"Simon ... mikä?" kysyi toinen.

"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.

"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi",
huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi
ole!"

Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:

"Minun nimenipä on Simon."

Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:

"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."

Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään
tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla
mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta
luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti
selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea
kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.

Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan
vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama
olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt,
mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja,
ett'ei hänellä muka ollut isää.

Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:

"Onpas minulla isä!"

"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.

Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin
huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät
tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä
lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.

Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken
poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden
kesken.

"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"

"Onpas", vastasi poika.

"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.

"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on
kuollut."

Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä
tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi
kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten
nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät
olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat
toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä
lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota
lain ulkopuolella olevaa olentoa.

Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi
pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"

Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä
kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin
syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden,
retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka
ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle.
Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä
aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta:

"Mene valittamaan isällesi!"

Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut.
Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä
tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä
tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää.
Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa
itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja
alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa
hytkyi. Mutta huutanut hän ei.

Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa
vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat
piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:

"Ei ole isää! Ei ole isää!"

Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi
hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne
maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen
hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta
näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa
syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa
ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat
he paikalla ja pakenivat eri tahoille.

Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä
eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen
päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.

Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten
heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli
ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. -- --

Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen
lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua
niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!

Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät
vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä
tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja
alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta
niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan
syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle,
niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa
ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."

Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa
hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi
Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen
mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja
nukkua päivän helteeseen.

Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti
tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen
perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin
sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka
se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon
takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja
käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen
kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi
sen pois.

Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas
valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset
puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi
rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei
ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset
nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella
mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä
niin kerrassansa valloittanut.

Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen
vieressänsä kuului kysyvän:

"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"

Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta
ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti.
Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:

"Niin kun ne pieksivät minua..."

"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"

"Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole
isää."

"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."

"Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti
surun murtamien nyyhkytysten välillä.

Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt
Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan,
vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.

"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani
äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä."

Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja
hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä
vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu
seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä
sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta
toisenkin kerran.

Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli
mökin ovelle.

"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"

Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä,
käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja
vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä
häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman
arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:

"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt
tuonne joen rannalle."

Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:

"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät
minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ...
ett'ei minulla ole isää!"

Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina
sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet
herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka
pujahtaisi tiehensä.

Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen:

"Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!"

Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette
häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä.
Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon:

"Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja
hukuttaudun."

Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen:

"Tietysti tahdon minä olla isäsi!"

"Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää
voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?"

"Filip", vastasi mies.

Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän
tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja
sanoi:

"No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä."

Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten
nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.

Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain
ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas
näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat
vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:

"Filip minun isäni nimi on!"

Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka
Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"

Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän
uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän
ei aikonut.

Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa
rauhassa kotiin äitinsä luo.

Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten
asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja
hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan
ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin
vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle
luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas
niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten
poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi
väri.

Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä.
Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten
kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä.

Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän
käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä
lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta
poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki
tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.

Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt
hänen kimppuunsa:

"Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka
nimi on Filip."

"Onpahan", väitti Simon tiukasti.

Poika hykersi käsiänsä sanoen:

"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti
äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?"

Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä
huolimatta väitti hän:

"Isäni hän kuitenkin on!"

"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla
hän ei isäsi ole."

Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä
ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.

Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä.
Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa
huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina
hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän
tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he
miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina
nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa.

Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä
hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat
uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä
koroitti Simon vähäisen äänensä:

"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä
ole minun isäni oikealla tavalla."

"Kuinka niin?" kysyi Filip.

Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:

"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."

Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä
vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip
näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena
peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä
tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:

"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka
häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen
ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."

"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.

"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut
naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät
kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin
Blanchettekin."

"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.

"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ...
voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo
hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään
muualla kuin kirkossa, vai mitä?"

"Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset.

Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen
häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen:

"Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä
iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta.

Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat
äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja
tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin
tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin
putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle
huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen.
Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien
säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen.

Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip
kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja
pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven
kynnykselle ja sanoi vähän arasti:

"Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään
yksinäistä naista!"

Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi
hämillänsä seisomaan hänen eteensä.

"Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta
uusiin juoruihin."

Silloin sanoi seppä äkkiä:

"Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!"

Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa
jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui
sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan
jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja
jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen
käsivarsiensa varassa:

"Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy,
joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa
sinua."

Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli
alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa
ja huusi selvällä äänellä:

"Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia
kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle."

Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he
seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka
tahansa heistä ylpeillyt.




KAKSI YSTÄVÄÄ.


Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta
näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä
tahansa.

Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä
ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa,
pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka
tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja
kanssa-veljensä talon edustalle.

Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka
sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen
laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin
ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten
niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle,
kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka.

Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen
rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen,
joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein
vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman
yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät.

Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään
toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa
ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä
tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin.

Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen
kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien
intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa:

"Mikä suloinen kevätaamu!"

"Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage.

Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa
toisiansa.

Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti
veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen,
sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo
värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra
Morissotiin päin:

"Mikä ihana näky!"

Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi
Morissot ihmetellen:

"Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?"

Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon
edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin
pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa
käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin
perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi,
millaisessa käännekohdassa elämmekään!"

Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi:

"Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä
meillä koko vuonna on ollut!"

Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana.

He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain.

"Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot.

"Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage.

Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin
absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään.

Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen:

"Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?"

"Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage.

Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin.

Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset
ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli
lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa.

Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan,
seisahtui sanoen äkkiä:

"Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?"

"Minne?"

"Ka ongelle tietysti."

"Niin, mutta mihin?"

"Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat
majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin.
Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia."

Morissot värisi mielihalusta.

"Se on sovittu. Menkäämme!"

Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet
kotoansa.

Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian
saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä
naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän
mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin
olivat saaneet everstiltä lupapiletin.

Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot,
kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat
niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen
rantaan saakka.

Kello oli noin 11 päivällä.

Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin
ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti
ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa
ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä.

Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage:

"Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!"

Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua.

Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään
preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden
näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen,
tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen
taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit
olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan.

"Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli
Morissot pelonalaisena.

Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella
humorillansa:

"Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!"

Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he
empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei.

Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi:

"No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!"

Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja
ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse,
milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen
korvat pörhössä.

Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava,
ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he
juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa
kuivan rantaruovoston peittoon.

Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään
askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin.

Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan.

Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen
puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren
pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.

Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja
tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta
hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan
ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.

Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta
verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa
juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen
hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon
tyydyttämisestä.

Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää
viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään.
Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.

Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta.
Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.

Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren
vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän
harmajan savupilven.

Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja
sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa
syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos
valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle
jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.

"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.

Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia,
tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan,
jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.

"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin
henkensä!" napisi hän.

"Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage.

Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa
selittäen:

"Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin
jatkumaan!"

"Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa..."

"Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas
sisällisiä."

Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria,
valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten
terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että
tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori
alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja,
musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista,
tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen
impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten
valtaan ... sekä täällä että muualla ympäri maata.

"Se on elämää!" huokasi Sauvage.

"Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot.

Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa
lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät
melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista
miestä -- kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä
heitä kohti.

Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran
mukana.

Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja
sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat
heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he,
ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen
ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.

Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen
suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla
ranskankielellä:

"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"

Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin,
jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.

"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei
oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö!
Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen
ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin
käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin
suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen
pahempi teille. Sellaista on sota.

"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse,
niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne
varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."

Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin,
mutta eivät virkkaneet mitään.

"Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte
palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne.
Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat.
Päättäkää siis!"

Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.

Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle
päin:

"Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa.
Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?"

Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti.

Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa.

Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja
hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa
parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut
hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä.

"Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli
sen", sanoi preussilainen kylmästi.

Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin
käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä:

"No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää
mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni."

Morissot ei vastannut mitään.

Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden
tälle saman kysymyksen.

Sauvage ei vastannut mitään.

Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin.

Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat
kohottivat pyssynsä.

Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan
kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien
sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta
täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.

"Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän.

"Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä.

Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin
kulkevia väristyksiä.

"Ampukaa!" komensi upseeri.

Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus.

Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi
mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse
niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta
rikkoutuneen takkinsa alta.

Preussilainen antoi uuden käskyn.

Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin
nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin.
Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle.

Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei
lakannut jyrähtelemästä.

Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen,
nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä
ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne
putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta.

Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä
aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden
kalvo entisellensä.

Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun.

Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen:

"Nyt on kalojen vuoro!"

Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa,
nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen:

"Vilhelm!"

Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen
hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän:

"Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä
elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!"

Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa.




KEVÄÄLLÄ.


Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa
viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää
keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa
meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme
vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman
tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä.

Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin
koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa
vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain
kuohunnaksi.

Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan
suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla
visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista
kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu.

Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä
minne menisin.

Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen
hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen
lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli
koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat
ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä
oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän
alkoi nopeammin tykyttää.

Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle.
Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi
minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä
metsissä.

"Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset
kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten
tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä
tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa.

Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti
olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä:
pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja
muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät
suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen
vienossa tuulessa; alempana ... kaulalla ... oli se enää vain hienoa,
keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota
kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla
suutelematta.

Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja
loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä
ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin
huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa
silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi.

Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa
kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua.

Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä
ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan
tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia
asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa.
Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni
noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me
haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu
avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa
hänet pois ... jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa
rakkauden tunnustuksen suloista soittoa.

Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti
olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen,
ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja
katselevan minuun huolestuneen näköisenä.

"Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän.

Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta:

"Asia on erittäin tärkeää laatua."

Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta.

"Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän,
sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille
neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea
vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte
te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä,
käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja
kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi
välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi.

"Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine,
raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka
epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine
alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa
rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja
kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa,
kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt,
kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut!

"Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne,
nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja
pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin
tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi
hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria
ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa
varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan
varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun
hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa
toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne
rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli
velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä
huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan."

Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin
arvokkaan naaman ja sanoin hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät
teitä liikuta."

Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi:

"Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä
menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti
hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta
ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan.

"Se tapahtui viime vuonna ... tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää
minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä,
missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa
totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki
viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan.
Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen
sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat.
Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni
kanssa.

"Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin --
vastenmielisyydestäni huolimatta -- marakatin puheille, jolla
arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen,
joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti
minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi:

"'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja
tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!'

"Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä
kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä
huviretken Saint-Cloudiin.

"Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt!

"Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi
rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja,
kanssamatkailijoita -- sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä
jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun
poloisen tielle!

"Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty
kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä.

"Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset
näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä ... ja
kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja
-- jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota
me juuston päälle juomme.

"Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan
silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki.
Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme
kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä
ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin
viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra.

"Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti
viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän
palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät
molemmat silloin tällöin huokailemaan.

"'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä.

"'Oi kyllä!' huudahti hän.

"'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko,
neiti?'

"Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä,
ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla.
Sitten hän -- hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian
olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön
alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin
olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä,
jotka kaikki kilpaa rakastelivat.

"Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja
maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella
metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko,
kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra!

"Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita,
säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin
kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset
hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra,
elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella,
olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun.

"Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle
rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä
omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä
täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn
pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet
merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he
keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita,
likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa,
jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea
alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee
heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä
saadut!"

Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin.

"Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne
voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa
meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä
tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun
syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen
sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut.

"Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin
sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän.

"Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja
tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti
kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin
olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on
leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää!

"Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki
tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita.

"Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä
tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen
ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa.
Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin
aikani käyttää.

"Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme
Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla
näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä
häntä vaivasi.

"'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut
elämässäni', sanoi hän.

"Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua.

"Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana
jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin
saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin
ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy.

"Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta.

"Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta
myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa.

"Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja
neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku
vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen
kanssansa naimisiin.

"Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla
haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään
j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa
säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä
holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen
saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta
aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja
aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton
uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja
ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä
tulee puhe."

Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin
tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa
hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui.

Olimme saapuneet Saint-Cloudiin.

Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin
ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui
aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja
hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille.

Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti
minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai
samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen:

"Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!"

Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat
kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä
minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja
"skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa
neuvonantajaa kohtaan.

Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista.

Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten
pettynein toivein laivan poistumista.

Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani:

"Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!"




NUORANPÄTKÄ.


Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja
naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.

Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka
kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran
kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia
haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät
askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat
puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne
olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla
ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä
kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet
ja sääret pistivät lystikkäinä esille.

Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka
rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan
hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi
eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli
ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein
kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka
nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli
tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.

Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät,
nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui
varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas
kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat
sysäykset niin ankarilta tuntuisi.

Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä
sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden
talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat
huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi,
joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat,
vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.

Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja
hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten
yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.

Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja
taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa
makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin
tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa
jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä,
jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös
nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän
samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella
tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä;
ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan
selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen
riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen
vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten
housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän
tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin
etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.

Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka
hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat
katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja
seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa
petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä
kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat
kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja
elukan virheistä.

Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet
esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin
silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän
vieressänsä.

Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat
he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä
tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:

"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"

Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä
soi _angellista_, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat
ravintoloihin.

Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha
täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä
vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja
ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka
lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.

Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa
lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa
näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella;
makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju
levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle
tuulelle.

Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin
luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten
kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin.

Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin.
Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta
tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa
heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle,
vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.

Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki
ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä
akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.

Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja
songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:

"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille
markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500
markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja
10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää
kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja
Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin
palkkio."

Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä
muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.

Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta
punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai
menettää lompakkonsa.

Päivällisaika oli vähitellen lopussa.

Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:

"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.

Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:

"Täällä on."

"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua
maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."

Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan,
nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan,
sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:

"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."

Ja niin he poistuivat yhdessä.

Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla
kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä
mies.

"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen
tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka
tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."

Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä
epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:

"Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"

"Juuri te."

"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan
siitä."

"Joku on nähnyt teidät..."

"Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?"

"Satulaseppä Malandain."

Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti
harmistuneena:

"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on
nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."

Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.

Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.

"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava
mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"

Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle
todistaaksensa viattomuutensa:

"Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää
totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen
myöskin vakuuttaa."

"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa,
olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti
pormestari.

Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:

"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa
rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"

Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.

Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä
uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut.
Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa.
Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen
vaatteistaan ei löytynyt mitään.

Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta
sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä
asiassa.

Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista
tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski;
kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta
ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne
kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut.
Kaikki nauroivat hänelle.

Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias
taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata
kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki
taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.

"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.

Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun
kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi
hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.

Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä
kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon
nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin
tästä seikkailustansa.

Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille
ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.

Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.

Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän,
mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä
yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.

Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän
itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen
isännällensä.

Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai
myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä
ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän
riemuitsi.

"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös,
että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä
enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."

Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä
kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja
messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti
hän saadakseen puhua heille asiasta.

Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän
ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat
kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja
asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen
selkänsä takana.

Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville,
jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille,
mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.

Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi
mennessänsä. Miksi?

Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt
kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja
ja taputti häntä vatsalle sanoen:

"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"

Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan
paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi
häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"

Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja
alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.

Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:

"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."

"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.

"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen
takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."

Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi
tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen
kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.

Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue
rähähti nauramaan hänelle.

Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti
tiehensä pilkkaajain seurasta.

Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja
harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että
hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui
hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta
keksinnöstänsä kerskaillakin.

Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa
viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin
tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti
loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.

Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä
venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja
yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän
yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän
tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja
mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä
kaikkialla uskottiin.

"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä
takana.

Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa
kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.

Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.

Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin
kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut
mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni
yhä enemmän ja enemmän.

Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.

Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä
kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:

"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on,
katsokaa itse, hra pormestari!"




PELASTUNUT.


Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet
valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella,
sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa
sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.

Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen
talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto,
jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla
sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen
puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja
anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.

Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten
silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan
mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri
hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla
puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän
puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja
vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen
viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä
puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai
kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä
kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa
vasten naamaa.

Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti
viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja
heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa;
seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia,
joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.

Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:

"Äiti!"

"No, mitä nyt?" kysyi äiti.

"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.

Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies
oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen
mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo
huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän
veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä
paikoillansa katsellen mökille päin.

Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut
hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä
kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista
jalkaansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja
väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli
taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.

Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen,
sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä
palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.

Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin
Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa
Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut
ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina
kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo
ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt
tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin
Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli
vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.

Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja.
Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti
otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen
päivineen.

Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt
vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista
nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa
oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi
ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle
pariskunnalle kaksi lasta.

Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä
oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa.
Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ...
myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä,
Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:

"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja
Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." -- -- --

Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.

"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku
kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."

Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä
ollut, sen hän heti näki.

Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin
paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo,
jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.

"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.

Tämä vastasi käheällä äänellä:

"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä
ketään?"

Vaimo tiuskaisi vastaan:

"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin
vakoilisitte taloa?"

Mies vastasi hiljaisesti:

"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen
tien vieressä?"

Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.

Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies
tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse.
Sitten ei häntä enää näkynyt.

Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.

"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.

Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä
tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla
silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque
huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi
kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.

Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää,
juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:

"Äiti, se ukko on taas täällä!"

Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:

"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä
taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"

Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies,
leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja
kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi
levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan
luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat
heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.

Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen
kanssa talolle päin.

Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:

"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä
pariin päivään."

Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija
istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita
väistäen.

Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat
tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi
sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat
tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla
hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa
vierasta.

Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:

"Mistä kaukaa vieras tulee?"

"Viimeksi Cettestä."

"Aivanko jalkaisin vai --?"

"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."

"Ja minne asti ollaan matkalla?"

"Ei tätä edemmäs."

"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."

"Paljo mahdollista."

Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja
joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa
näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi
kärsinyt paljo.

Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:

"Mikä vieraan nimi on?"

Nostamatta päätään sanoi tämä:

"Martiniksi minua on kutsuttu."

Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin
tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä
avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään.
Vihdoin kysäisi Levesque:

"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"

Tähän vastasi tämä lyhyesti:

"Täältä minä olen."

Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan
katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin
olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.

Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:

"Oletko se sie, ukkoseni?"

Hitaasti vastasi tämä.

"Olen."

Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.

Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:

"Siekö se siis olet, Martin?"

Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:

"Miehän se vain olen."

Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:

"Mistäs sinä nyt tulet?"

Martin kertoi vaatimattomasti:

"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen.
Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan
päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista
vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat
pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi
Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."

Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.

Hetken kuluttua kysyi Levesque:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin kysyi vuorostansa:

"Oletkos sinä hänen miehensä?"

"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.

Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.

Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia
tyttösiä pään nyökähdyksellä:

"Nuoko siis ovat minun?"

"Nuo kaksi", vastasi Levesque.

Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:

"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"

Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi
hän:

"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä
sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle.
Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle.
Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko
minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee,
niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä
olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä
isäntä."

Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat
lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä
oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:

"Niin, mitä me nyt teemme?"

Levesque oli saanut uuden ajatuksen:

"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."

Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen
rinnoillensa:

"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin,
sinä olet siis jälleen kotona!"

Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan,
voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä,
millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli
häntä syleillyt.

Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla
istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja
tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka
soi kuin mikäkin pajupilli.

Levesque seisoi odottaen vieressä;

"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."

Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.

"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.

Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman
pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin
pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti,
että näytti vallan menehtyvän.

Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.

Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:

"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"

"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.

Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan
tyhjä.

"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari
kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ...
muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa
'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja
palannut takaisin!"

Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä --
suurivatsainen, verevä ja lihava mies -- puuskuttaen heidän luoksensa
ja sanoi rauhallisesti:

"Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?"

"Niin olen", vastasi Martin.




AASI.


Virralla lepäävää, paksua usvaa ei ainoakaan tuulen henkäys
liikutellut. Se lepäsi vetten yli kuin himmeä pumpulipilvi. Läheiset
kukkulatkin häämöittivät epäselvinä omituisten ourujen takana kuin
köynnösvuoret.

Mutta kun päivän sarastus läheni, alkoivat vuorten rinteet jo näkyä.
Koitteen lähettämässä ennakkovalossa ilmestyi vuoren juurella
vähitellen näkyviin ikäänkuin valkeita täpliä, jotka oikeastansa olivat
hyvinrakennettuja, rapattuja maataloja. Kanahuoneista kuului kukkojen
laulua. Joen toiselta rannalta, joka häämöitti usvan lävitse juuri
Fretteä vastapäätä, kuului silloin tällöin tätä tuuletonta hiljaisuutta
häiritsevää heikkoa melua. Milloin kuulusti se epäselvältä loiskeelta,
joka ei voinut olla muuta kuin hiljalleen lähestyvän venheen
aiheuttama, milloin kuului kovempaa ääntä kuin airojen lusketta, ja
vihdoin aimo loiskaus kuin olisi joku pehmeä esine pudotettu veteen.

Sitten oli kaikki hiljaista, aivan hiljaista.

Jonkun ajan kuluttua kuului taas hiljaista puhetta, jumala tiesi mistä
päin, ehkä sangen etäältä, mahdollisesti myöskin verrattain läheltä;
mutta noiden maalla ja vesillä syntyneiden, läpikuultamattomien usvien
keskeltä se kuului. Usvapilvet liitivät arkoina ohitse kuin valkoiset,
säikkyvät linnut, jotka arpaheinikossa yön nukuttuansa häviävät päivän
ensi koitteessa ... paetaksensa pois, ijäksi pois! Vain hetkisen ajan
voit nähdä ne, kun ne siivet ojoina ja pelonalaisesti, vienosti
äännähdellen liitävät usvan halki herättäen huudoillansa kaikki
rantavuorten rinteillä öitsivät kumppalinsa.

Äkkiä ilmestyi kaupungin vastakkaiselle rannalle aluksi melkein
huomaamaton tumma varjo, joka vähitellen suureni ja selveni, kunnes
joella liitävän harvenevan usvapilven läpi tuli esille matala, kahden
hengen kuljettama venhe eli haapio, joka vihdoin laski rantaruohistoon.

Soutaja nousi ylös, otti purren perästä kala-ämpärin ja heitti
olallensa vielä vettä valuvat kalaverkot. Perässä istuva kumppali, joka
vielä jäi hievahtamatta omalle paikallensa, sanoi:

"Ota pyssy mukaan, Mailloche! tuolla rinteillä ajamme piilostansa
jonkun jänöjussin vai mitä, häh?"

"Otetaan vain. Varrohan, minä palaan pian", sanoi Mailloche.

Ja sitten kaahlasi hän maihin piilottaaksensa kala-ämpärin jonnekin.

Haapion tuhdolle jäänyt perämies täytteli verkalleen piippunsa ja
sytytti sen.

Miehen nimi oli Labouisse (= pyökki), mutta tavallisesti kävi hän
nimellä Chicot (= Kanto); kumminsa Maillochonin -- eli kuten kansa
tavallisesti lausui nimen Mailloche (= Nuija) -- kanssa oli hän yhtynyt
ryöstäjäin arveluttavaa ja epävarmaa ammattia harjoittamaan.

Ollen oikeastansa alimpia kippareita, purjehtivat he säännöllisesti
ainoastaan nälkäkuukausina. Lopun vuotta liikkuivat he ryöstöretkillä.
Maleksien vesillä yöt ja päivät ja väijyen kaikkea kuollutta ja elävää
saalista harjoittivat he salapyyntiä vesillä, kulkivat öisillä
salametsästysretkillä ja esiytyivät merirosvoina vedenlaskun aikoina.
Toisinaan väijyivät he hirviä Saint-Germainin metsissä, toisinaan
samoilivat he merenrannikkoja etsien hukkuneita, joiden taskut he
voisivat tyhjentää, taikka keräillen veden tuomia ryysyjä, tyhjiä
pulloja, jotka vuoksiveden mukana liukuivat rantaan häilyen juopuneiden
lailla kaula ilmassa, taikka kokoilivat he tuulen tuomia tukkia,
lautoja y.m. puutavaroita rannikolta, mistä he sitten pujahtivat
keveästi piilopaikkoihinsa. Usein lähtivät he jalkaisin kotoansa
keskipäivällä ja kulkivat laiskasti rantaviertä, kunnes tulivat
johonkin pikku ravintolaan joen varrella. Siinä söivät he päivällistä
ja tallustelivat taas rinnakkain eteenpäin. Kotoa poissa viipyivät he
tavallisesti vain vuorokauden tahi kaksi ja palasivat kolmannen päivän
aamuna takaisin pienessä likaisessa haapiossansa, jota he käyttivät
venheenänsä.

Joinvillessä tai Nogentissa voivat venemiehet lohduttomina etsiä yön
aikana hävinnyttä venettänsä, joka oli joko päässyt irti rantapaalusta
ja mennyt menojansa taikka luultavammin varastettu. Sillä välin voi
joku pyrkivä porvari Oisen varrella, noin 20-30 lieutä yllämainituista
kaupungeista, hykerrellä käsiään ihaillessaan uutta venettä, jonka hän
edellisenä iltana oli sattumalta saanut viidestäkymmenestä frangista
ostaa parilta rannikkolaiselta, jotka naamasta päättäen aivan
vapaehtoisesti tarjosivat sen niin huokeasta.

Mailloche palasi takaisin ryysyillä peitetyn pyssyn kanssa. Hän oli
noin 40-50 vuotias, pitkä, laiha, vilkassilmäinen niinkuin lailla
ahdistetut, levottomat ihmiset ja hätyytetyt otukset usein ovat.
Avonaisen paidan alta näkyi aivan ohutkarvainen rinta. Mutta muuta
partaa ei hänellä näyttänyt koskaan olleen kuin lyhyet viikset ja
alahuulen alla tupsu karkeita karvoja. Ohimoilta oli hän kalju.

Kun hän otti päästänsä sen ruokottoman pannukakun, jota hän nimitti
hatuksensa, näytti hänen päänahkansa kasvavan hienoa haahkanhaiventa,
joka ei juuri hiuksen näköistä ollut, vaan enemmän kynityn kovaa
iho-untuvaa.

Chicot taas oli vastakohta: iholtansa punakka ja ryppyinen, kasvultaan
lyhyt lihava ja karvainen, niin että hänen ulkomuotonsa muistutti
miinasotilaan lakin alle asetettua raakaa pihviä. Vasemman silmänsä
piti hän tavallisesti suljettuna ikäänkuin hän aina tähtäisi johonkin,
ja jos joku laski tästä leikkiä huutaen:

"Avaa toki silmäsi, Labouise!" niin vastasi hän rauhallisesti:

"Elä hätäile, siskoni, kyllä minä sen kahakassa avaankin!"

Muuten oli hänen tapansa kutsua kaikkia "siskoiksensa"; myöskin
ryöstöveljellensä antoi hän usein tämän nimen.

Nyt istuutui hän vuorostansa soututeljolle. Ja jälleen hälveni haapio
joella lepäävän usman helmaan, joka vähitellen vaaleni maidonnäköiseksi
hieman rusoittavan aamukoiton valossa.

"Mitä haulia sull' on, Maillochon?" kysyi Labouise.

"Aivan pientä ja uutta jänishaulia."

Sitten lähestyivät he vastakkaista joen rinnettä aivan verkallensa ja
niin hiljaa, ett'ei kuulunut ollenkaan mitään ääntä. Tästä rinteestä
alkoi jo Saint-Germainen metsä, johon taas oikeat jänismaat liittyivät.
Metsä on täynnänsä puunjuurien alla olevia mäyräkuoppia, ja
päivännousun aikana elukat pujahtavat kuoppiinsa, tulevat ulos ja taas
katoavat sisään.

Maillochon oli laskeunut polvillensa keulaan ja tähysti eteensä nojaten
pyssyn purren laitaa vastaan. Äkkiä nosti hän tuliluikun poskellensa,
tähtäsi ja pamaus kiiri pitkällisenä kaikuna hiljaista seutua myöten.

Parilla aironvedolla souti Labouise haapion kallioiseen rantaan.
Maillochon hyppäsi maihin ja kävi noutamassa pienen harmajan jäniksen
pojan, joka vielä huohotti lämpimänä.

Taas sukelsi pursi usvan sekaan ja nyt laskettiin toiseen rantaan,
päästäkseen pakoon metsävartijan käsistä.

Miehet näyttivät etäältä katsoen kävelevän verkallensa vettä myöten.
Pyssy oli kadonnut sivulaudan alle, jota tavallisesti käytettiin
piilopaikkana, ja jäniksen pisti Chicot pullottavan paitansa sisään.

Neljännestunnin kuluttua kysyi Labouise:

"Kas niin, siskoni, vielä yksi vai?"

"Olkoon menneeksi!"

Ja haapio liukui nopeasti virtaa alaspäin. Joella lepäävä usva alkoi jo
nousta ilmaan. Rannoilla kasvavat puut näkyivät jo harson lävitse ja
harvennut usva liiti pienoisina pilvinä hiljaa virran mukana.

Kun äskeiset miehet haapionsa kanssa lähestyivät sitä saarta, jonka
kärki pistää lähelle Herblayta, hiljensivät he vauhtia ja alkoivat taas
tähystellä rantoja. Eikä aikaakaan, niin ampuivat he jo toisen
jäniksen.

Sitten jatkoivat he matkaansa puoliväliin Conflonsista, pysähtyivät
taas, sitoivat veneensä erääseen rannalla kasvavaan puuhun,
heittäytyivät pitkälleen veneen pohjaan ja nukahtivat.

Silloin tällöin nousi Labouise ylös ja tarkasteli avosilmin koko
näköpiirin. Aamun viimeiset usvat olivat hälvenneet ja suurena,
säteilevänä nousi päivä siniselle taivaalle.

Tuolla vastakkaisella rannalla oleva viinimäki pyöristyi
puoliympyräksi. Yksi ainoa talo häämöitti rinteen kukkulalla lehdon
sisässä. Kaikki oli hiljaista.

Mutta tuolla rahtitiellä liikkui jotakin pyrkien vaivoin ja verkallensa
eteenpäin.

Se oli nainen, joka talutti vanhaa aasia. Kankeana ja vastahakoisena
muutteli elukka, silloin tällöin, jäykistyneitä jalkojansa, kun
taluttaja sen suurilla ponnistuksilla pakotti siihen; näin astua
tökkäili se korvat lupollansa ja kaula ojona tietä pitkin, mutta niin
kovin verkallensa, että oli mahdoton sanoa, milloin se ehtisi näkyvistä
pois.

Vallan kumartuneena veti akka aasiansa eteenpäin ja kiersi toisinaan
sen taakse lyödäksensä sitä karahkalla lautasille.

Hetken tuota menoa katseltuansa huudahti Labouise toverilleen:

"Halloo, Mailloche!"

"Häh? mitä nyt?" vastasi tämä venheen pohjalta.

"Haluttaako sinun kujeilla?"

"Miks'ei."

"No nouse siis ylös, siskoni, niin saat nauraa."

Ja sitten tarttui Chicot airoihin.

Toiselle rannalle soudettua ja äskeisten taivaltajain kohdalle tultua,
huusi hän akalle:

"Sisko, hoi!"

Akka lakkasi vetämästä koniansa ja katsoa töllötti huutajaan.

"Veturimarkkinoilleko sinä riennät?"

Akka ei vastannut mitään.

"Olet tainnut joutua tappiolle kilpa-ajoissa konillasi, sisko! Mihin
hiiteen sinä sitä mokomalla kiireellä viet?"

"Ukko Macquartin luo Champioussa ... teurastettavaksi minä tämän vien.
Sillä tällä ei enää tee mitään!" vastasi akka vihdoin.

"Uskon sen. Ja paljoko luulet ukko Macquartin tuosta maksavan?"

Akka kuivasi otsaansa käden seljällä ja mietti:

"En tiedä. Ehkä kolme neljä frangia."

"Saat minulta viisi eikä sinun silloin tarvitse edemmäs taivaltaa.
Riittääkö, häh?"

Akka empi vielä hetkisen ja sanoi:

"Olkoon sanottu."

Miehet nousivat maihin.

Labouise tarttui aasin päitsiin.

"Ja mitä sinä aiot sillä tehdä?" kysyi Maillochon hämmästyneenä.

Chicot avasi tällä kertaa toisenkin silmänsä hyvän tuulensa ilmaisuksi.
Koko hänen punainen naamansa punehtui ilosta, kun hän sai sanotuksi:

"Elä hätäile, siskoseni, minulla on omat kujeeni, minulla."

Sitten antoi hän akalle viiden frangin rahan, jonka saatuaan tämä
istuutui maantien-ojan reunalle katsomaan tapahtumain kehitystä.

Labouise oli parhaalla tuulellansa. Hän nouti pyssyn haapiosta ja
ojensi sen kumppalillensa.

"Ampukoon kukin riistansa! Nyt ollaan suuren riistan ajossa, siskoseni,
mutta elä hiidessä seiso niin lähellä, muuten tapat sinä sen jo ensi
laukauksella. Tällaisen lystin pitää kestää jonkun aikaa."

Hän vei toverinsa noin neljänkymmenen askeleen päähän uhrikonista, joka
taluttajasta päästyänsä yritti tavoittelemaan heinänpäitä maantien
viereltä. Mutta niin huonoksi oli eläin raukka käynyt, että se horjui
jaloillansa ja näytti kaatuvan itsestänsä.

Maillochon asetti hitaasti sen seisomaan jaloillensa ja sanoi:

"Suolalaukaus korvaan, muista se, Chicot!"

Ja sitten hän laukasi.

Pieni kuula kutkutti laiskan aasin pitkiä korvia, niin että eläin alkoi
ravistella niitä vilkkaasti, liikutellen milloin toista, milloin
toista, -- vihdoin kumpaakin yht'aikaa päästäksensä tuosta pistoksesta.

Miehet nauroivat elukan elkeille, että olivat läkähtyä, polkivat jalkaa
ja kuuristuivat kaksin kerroin naurusta. Mutta akka suuttui ja astui
väliin, selittäen, ett'ei hän tahtonut nähdä luontokappaletta tuolla
tavoin kiusattavan.

"Tuoss'on rahasi takaisin!" tiuskasi hän raivosta tuhisten.

Labouise uhkasi häntä silloin selkäsaunalla ja näytti jo aikovan kääriä
ylös hihansa.

"Olenko minä sen maksanut vai mitä, häh? No, ole sitten vaiti, akka!
Vai laukaisenko sinullekin latingin liivis alle näyttääkseni, ett'en
tunne mitään?"

Akka lähti köpittämään tiehensä uhaten ilmoittaa heidät santarmeille.
Ja kotvan aikaa kuulivat he hänen huutavan haukkumasanoja, jotka
kävivät sitä hävyttömämmiksi, mitä etemmäs hän ehti poistua.

Maillochon ojensi pyssyn toverillensa. "Nyt on sinun vuoros, Chicot!"

Labouise tähtäsi ja laukasi. Aasi sai latingin reisiinsä, mutta kun
haulit olivat niin pieniä ja laukaus ammuttiin niin kaukaa, ei elukka
näyttänyt välittävän niistä enempää kuin paarman puremasta. Se alkoi
vain ankarasti huitoa hännällänsä sekä sääriä että selkää.

Labouise istahti tiepuoleen nauraakseen oikein mahan pohjasta. Sillä
välin latasi Maillochon pyssyn uudelleen niin iloisena kuin jos olisi
hän sen piippuun aivastanut.

Hän astui muutamia askelia lähemmäs ja tähtäsi samaan paikkaan kuin
Labouise äsken. Tällä kertaa hypähti aasi sivulle, koetti potkia ja
käänsi päätänsä. Vihdoinkin juoksi hieman verta tuon kuivan nahan alta.
Latinki oli sattunut syvempään ja teki nähtävästi sangen kipeätä, sillä
nyt lähti aasi pakenemaan, verkkaista, ontuvaa ja katkonaista laukkaa
loivaa rinnettä ylöspäin.

Molemmat miehet kiirehtivät ajamaan sitä takaa, Maillochon harpaten
pitkillä askelilla, Labouise juosta läähättäen pienen miehen pikku
hölkkää.

Aasi paralta olivat voimat pian lopussa. Ähkien seisahtui se ja katsoi
hätäytyneenä murhamiesten lähestymistä. Sitten oikaisi se kaulansa ylös
ja alkoi kiljua.

Hengästyneenä nosti Labouise pyssynsä. Ja nyt astui hän eläintä vallan
lähelle, sillä häntä ei haluttanut jatkaa enää tätä metsästystä. Kun
aasi oli lakannut surullisesti kiljumasta, joka oli kuin elukan
viimeinen avun- ja hädänhuuto, huudahti Labouise, jolla toisinaan oli
omat tuumansa:

"Halloo, Mailloche siskoni! Joudu auttamaan, niin annamme sille vähän
rohtoja!"

Mailloche avasi väkipakolla elukan suun ammollensa ja silloin pisti
Chicot pyssynsä piipun sen kitaan ikäänkuin olisi hän tahtonut juottaa
sille jotakin lääkettä.

"Kas nyt, siskoni, kaadan minä sille vähän ruton puhdistusroppeja!"

Hän vetäisi liipasinta. Aasi peräysi kolmisen askelta, putosi
istuallensa, yritti nousta taas jaloillensa ja kaatui vihdoin
kyljellensä ja sulki silmänsä. Koko sen vanha vähäkarvainen ruumis
värisi ja jalat liikkuivat kuin olisi se aikonut juosta. Veri virtasi
sen ikenistä. Pian ei se enää liikahtanut. Se oli kuollut.

Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui
kuin olisi heiltä varastettu jotakin.

"No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon.

"Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen
siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla."

Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai
sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat
molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat.

Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion
salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa
linnunlihaa. Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle.

Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle.
Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka
kuorsasi kuin uruilla, ja komensi:

"Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!"

Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea
ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia
vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon
kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun
värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden
valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti
hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa
oikesivat.

Tultuansa Eperonin välimuurille, joka erottaa Saint-Germainen metsän
Lafitten puistosta, lakkasi Labouise soutamasta ja selitti toverilleen
aikomuksensa. Tämä oli Maillochonista niin hauska, että se nauratti
häntä kauvan, vaikka hiljaisesti.

Aasin ruumiin peittona olleet heinät heittivät he jokeen, tarttuivat
elukkaa jaloista kiinni, nostivat sen maihin ja peittivät viidakkoon.

Sitten kiiruhtivat he takaisin haapioonsa ja soutivat Lafitten
viinitehtaille.

Oli jo vallan pimeä, kun veijarit saapuivat ukko Jules'in luo, joka
harjoitti viinikauppaa ja ravintolaliikettä. Niin pian kuin isäntä
huomasi heidät, tuli hän luo kättelemään ja istuutui heidän pöytäänsä
juttelemaan minkä mistäkin.

Kun viimeinen vieras oli poistunut noin klo 11 illalla sanoi ukko Jules
iskien silmää Labouiselle:

"No, onko teillä mitään ... tuota noin...?"

Labouise nyökäytti salaperäisenä päätänsä arvellen:

"Sekä on että ei ole ... kuinka sen ymmärtää."

Ravintolan isäntä tiukkasi edelleen:

"Harmaita tietysti, eikä ehkä muita kuin harmaita, häh?"

Chicot pisti kätensä pullistuvan liinapaidan alle ja veti korvista
jänikset esille:

"Kolme frangia pari!"

Syntyi pitkä keskustelu hinnasta. Sovittiin kahdesta frangista
kuudestakymmenestä viidestä sentimista. Ja niin olivat veitikat
päässeet niistä.

Kun salametsästäjät nousivat lähteäkseen, sanoi ukko Jules, joka koko
ajan oli tarkasti tähystellyt heitä:

"Teillä on nähtävästi muutakin, vaikka ette tahdo mainita siitä, häh?"

"Paljo mahdollista, mutta ei sinua varten", sanoi Labouise.

"Häh?"

"Sinä olet kovin koiramainen, sinä!"

Mutta ukko oli käynyt uteliaaksi.

"No, sano pois, sinä lihatukki, mitä teillä on! Ehkäpä sovimme
hinnasta."

Labouise oli peljästyvinänsä, katsahti Maillochoniin kuin olisi hän
kysynyt tältä neuvoa silmillänsä ja vastasi sitten hiljaa:

"Seikka on seuraava. Olimme piiloutuneet väijyksiin Eperonin luona, kun
näimme erään elukan kulkevan muurin vierustaa ... ensimäisessä,
vasemmanpuolisessa pensastossa... Mailloche ampua lasautti ... ja elukka
kaatui. Silloin olimme näkevinämme metsävahdin haamun etäämpänä ja
livahdimme tiehemme. Siellä se nyt on. Mutta mikä se on, sitä minä en
tiedä. Mitä kokoon tulee, niin ... suuri se on. Mutta mikä? Jos sen
sanon, niin valehtelen .. ja pettää minä en sinua tahdo, siskoseni,
ymmärräthän sen...? Käsi sydämellä minä sen hennon sanoa."

Kertomuksesta innostuneena kysyi isäntä:

"Entäpä jos se on metsäkauris?"

"Paljo mahdollista", myönteli Labouise, "voi olla ... mutta
mahdollisesti myöskin joku muu otus, eikö totta? Kauris!... Miksikäs
ei... Mutta minusta oli se vähän tukevampi... Se oli ... tuota noin ...
ehkä naarassarvaan näköinen. Niin, tuota ... en minä tahdo väittää,
että se naarassarvas on ... sitä kun juuri en tiedä, mutta ... paljo
mahdollista se on!"

Isäntä tokaisi intoutuneena:

"Entäpä, jos se on hirvi?"

"Hirvi? Eikö hiidessä...! Hirvi? Ei, hirvi se ei voi olla... Minä en
tahdo pettää ketään! Hirvi se ei ole. Olisinhan minä sen lemmon muuten
nähnyt, mutta kun puita oli edessä... Mutta ei, hirvi se ei sittenkään
ole... Ihan varmaan, hirvi se ei ole!"

"No, mutta miks'ette te tuoneet sitä mukananne?" kysyi isäntä.

"Miksikä? Siksi, että me vast'edes aiomme myydä tavaran kaatopaikalta,
siskoseni. Juuri siksi. Minulla on erityinen noutaja, minulla. Tämä on
kuljeksivinansa siellä täällä, ymmärrätkös? löytää otuksen ... ja
korjaa sen pois, noin ihan tietämättä, ymmärrätkös...? Silloin ei
pyssy-Pentin tarvitse peljätä mitään, ymmärrätkös...? Niin on asia."

Epäillen arveli herkkujen valmistaja:

"Mutta ... jos se ei siellä enää olekaan?"

"Mitä siihen tulee", sanoi Labouise kohottaen kättänsä, "niin ... sen
minä vakuutan ja vannon, että se siellä on. Ensimäisessä viidakossa ...
vasemmalla, kuten sanottu. Mutta mikä se on? Sitä minä en tiedä. Että
se olisi hirvi, niinkuin sinä sanot, niin ei. Hirvi se ei ole, sen
uskallan vakuuttaa. Muuten ... niin, mene itse katsomaan, mikä se on.
Vaan 20 frangia paikoillaan se maksaa, siskoseni. Käykö laatuun vai?"

Isäntä empi vielä:

"Etkö sinä voisi tuoda sitä tänne?"

Nyt puuttui Mailloche puheeseen:

"Hiiteen kaikki riidat. Jos se on kauris, maksaa se 50 frangia, mutta
jos se on naarassarvas, saat maksaa siitä 70. Sellaiset ovat käyvät
hinnat."

Nyt teki isäntä päätöksensä:

"No, menköön! 20 frangia, siitä olemme siis sopineet."

Ja sitten lyötiin kättä siitä asiasta.

Isäntä otti kassalaatikosta neljä suurta viiden frangin rahaa, jotka
heti katosivat toisen veijarin taskuun.

Labouise nousi ylös, joi lasinsa pohjaan ja lähti. Ovella hän sentään
kääntyi ostajaan päin selittäen:

"Hirvi se ei ole, sen vakuutan. Mutta mikä? Ja että se siellä vielä on,
siitä olen myöskin varma. Ell'et mitään löydä, saat rahasi takaisin!"

Ja sitten katosivat veijarit pimeään yöhön.

Ilonsa osoitukseksi kaupan johdosta iski Maillochon, joka käveli
toverinsa jäljessä, tätä useampia kertoja nyrkillänsä selkään.








End of Project Gutenberg's Valittuja novelleja II, by Guy de Maupassant

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA NOVELLEJA II ***

***** This file should be named 44946-8.txt or 44946-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/4/9/4/44946/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.