The Project Gutenberg EBook of Yksinkertainen sydän, by Gustave Flaubert
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Yksinkertainen sydän
Author: Gustave Flaubert
Translator: Jalmari Hahl
Release Date: May 31, 2006 [EBook #18476]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSINKERTAINEN SYDÄN ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe
YKSINKERTAINEN SYDÄN
Gustave Flaubert
Ranskasta suomentanut
Jalmari Hahl.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1917
I.
Puolen vuosisadan ajan Pont-l'Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet
rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä.
Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi,
pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita,
ja hän pysyi uskollisena emännälleen, -- joka ei suinkaan ollut
miellyttävä henkilö.
Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle
miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan
pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä,
paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat
korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois
Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli
kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana.
Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen
rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä
helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa
rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä.
Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin
kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui
ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi
korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin
keltamarmorista, Ludvig XV:n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa
oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; -- ja koko huoneusto
haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa.
Toisessa kerroksessa oli ensin "rouvan" huone, hyvin tilava, siinä
vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan
"herran" muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki
kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet
aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä
huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit
täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa
kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten,
guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa -- kaikki muistoja
paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen
ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala
niitylle.
Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja
teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat
pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja
nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa
tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti,
että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret
epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi
kahmaloonsa leivänmurut pöydältä -- hänelle paistettiin vasiten
kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi.
Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi,
joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen
hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli
leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla.
Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut
kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli
saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen
vanhalta, -- aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä
näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti.
II.
Félicitéllä oli, niinkuin muillakin, ollut rakkaudentarinansa.
Hänen isänsä, ammatiltaan muurari, oli kuollut pudotessaan alas
rakennustelineiltä. Sitten hänen äitinsä muutti maalle, sisaret
hajaantuivat maailmalle, muuan tilallinen otti hänet taloonsa ja käytti
häntä jo vallan pienenä paimentamaan lehmiä laitumella. Hän värisi
vilusta ryysyissään, heittäytyi alas vatsalleen juomaan vettä
lätäköistä, sai vitsaa ihan mitättömistä seikoista, ja ajettiin lopulta
talosta syytettynä kolmenkymmenen sou-rahan varkaudesta, johon hän
kuitenkin oli syytön. Hän meni palvelukseen toiseen maataloon, tuli
siellä karjapiiaksi, ja kun isäntäväki hänestä piti, kadehtivat häntä
hänen toverinsa.
Eräänä elokuun iltana (hän oli silloin kahdeksantoistavuotias) he saivat
hänet lähtemään Collevilleen tanssihuveihin. Heti hän huumautui ja
hämmästyi viulunvinguttajien äänekkäästä soitosta, puihin ripustetuista
lyhdyistä, kirjavista puvuista, pitseistä, kultaristeistä ja tuosta yhtä
haavaa hyppivästä joukosta. Tytön pysyessä vaatimattomasti syrjässä,
lähestyi muuan äveriään näköinen nuori mies, joka poltti piippua,
nojaten molemmin kyynärpäin ison korin korentoon, ja pyysi häntä
tanssimaan. Poika tarjosi hänelle omenaviiniä, kahvia, kakkua, osti
hänelle silkkihuivin, ja olettaen, että tyttö oivalsi hänen
tarkoituksensa, tarjoutui saattamaan häntä kotiin. Kaurapellon
pientarella hän kaatoi tytön raa'asti kumoon. Tyttö pelästyi ja alkoi
huutaa. Nuori mies lähti tiehensä.
Toisena iltana Félicité kulki Beaumontin tiellä ja aikoi astua ohi ison
heinäkuorman, jota hevoset vetivät hitaasti, ja hiipaistessaan pyöriä
hän tunsi Théodoren.
Tämä puhutteli häntä tyynen näköisenä, sanoen, että hänen tuli antaa
anteeksi, "se kun oli päihtymyksen syy".
Tyttö ei tietänyt mitä vastata, ja hänen teki mieli paeta.
Mutta Théodore alkoi heti puhua sadon toiveista ja kunnan
merkkihenkilöistä; hänen isänsä oli muun muassa muuttanut Collevillesta
ja asettunut Écotsin tilalle, niin että he nyt olivat naapureja.
-- Vai niin, -- sanoi Félicité.
Théodore lisäsi, että häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä
puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi
päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista.
Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan.
-- En pidä, minä vannon! -- ja poika kietoi vasemman käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa tukemana; he
hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat, korkea
heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa hevosta
nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta kääntyivät
oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi hämyyn.
Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan
kohtaukseen.
Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella
olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien
tavoin -- hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät
häntä hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin
että hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä
yksinkertaisuudessa) tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä
uskoakseen. Théodore lasketteli juhlallisia valoja.
Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen vanhempansa
olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet sotapalvelukseen miehen.
Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä. Pelkkä ajatuskin, että
hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti. Tämä pelkurimaisuus
todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen hellyytensä lisääntyi.
Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut kohtauspaikalle, alkoi
Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja kiihkeillä pyynnöillään.
Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan
tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello
yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla.
Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo.
Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan.
Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään. Välttääkseen
kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan naisen, Toucquesista
kotoisin olevan rouva Lehoussaisin.
Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja,
rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun
asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja
kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät
tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.
Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta
tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin
tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja
vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:
-- Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.
Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.
Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja
"herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie,
edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat
hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin
hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä
heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön
miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä.
Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité
nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat
täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.
Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti
rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon
sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja
rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan
ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla,
kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja
toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard,
Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava,
pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli
kiinnitetty kannukset.
Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité
torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja
poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin
tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä
markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli
joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä
maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea
villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta
ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, -- ne ponnistelut menivät niin
pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi:
"isä-vainajani", -- täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla
lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité
työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de
Gremanville! Näkemiin.
Ja hän sulki oven.
Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle.
Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa
röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata
taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita
herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen
ainakin.
Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan
tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon
valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi
osaavansa latinaakin.
Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille
maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä:
höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta,
beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.
Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen
koko kirjallinen sivistys.
Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen,
joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään
saappaansa anturaan.
Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.
Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa
harmaana viivana.
Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista
syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen
kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat
tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana;
lapset eivät enää rohjenneet puhua.
-- Leikkikää toki! -- hän sanoi.
He livistivät tiehensä.
Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua
lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin
rumpu.
Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen
juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla
kaunistetut alushousunsa.
Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.
Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin
Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit
katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella
niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä.
-- Älkää pelätkö mitään, -- sanoi Félicité.
Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin
selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä.
Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä
mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia
naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan.
-- Ei, ei! Ei niin nopeasti!
He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa
pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät
maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin!
Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin
silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta,
mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa
kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli.
Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta
paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja
huutaen alinomaa:
-- Joutukaa, joutukaa!
Nyt rouva Aubain laskeutui alas ojaan, työnsi edellään Virginietä ja
Paulia, kaatui monta kertaa yrittäessään kiivetä penkerelle ja onnistui
siinä lopulta rajusti ponnisteltuaan.
Sonni oli ajanut Félicitén veräjän kohdalle. Sen vaahto pärskyi hänen
kasvoilleen, tuossa tuokiossa se olisi lävistänyt hänet sarvillaan.
Mutta hän pääsi pujahtamaan kahden seipään välitse, ja kookas elukka
pysähtyi vallan hämmästyneenä.
Tämä tapaus oli monena vuotena puheenaiheena Pont-l'Evêquessä. Félicité
ei ollenkaan ollut siitä ylpeä, hän kun ei edes aavistanut tehneensä
mitään sankarillista.
Virginie oli koko hänen huomionsa esineenä; -- sillä pelästyksestään
tyttö sai hermosairauden, ja lääkäri Poupart neuvoi parannuskeinona
Trouvillen merikylpyjä.
Siihen aikaan siellä ei käynyt paljon väkeä. Rouva Aubain otti selvän
oloista, kysyi neuvoa Bouraisilta ja ryhtyi valmistuksiin aivan kuin
pitkää matkaa varten.
Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän aattona Liébardin rattailla.
Seuraavana päivänä sitten sama mies toi kaksi hevosta, joista toisella
oli selässä naissatula sametilla päällystettyine selkänojineen, toisen
hevosen selkään oli pantu kokoonkääritty päällystakki, joka muodosti
istuimen tapaisen. Rouva Aubain nousi satulaan Liébardin taakse,
Félicité nousi Virginien kanssa toisen hevosen selkään, ja Paul keikahti
ratsastamaan herra Lechaptoisin aasin selkään, joka eläin oli luovutettu
matkaa varten sillä ehdolla, että sitä hyvästi hoidettaisiin.
Tie oli niin huono, että nuo kahdeksan kilometriä veivät kokonaista
kaksi tuntia. Hevoset vajosivat nilkkaan asti lokaan ja tekivät
ponnistellessaan siitä irti takaruumiillaan raivokkaita liikkeitä;
toiste niiden kaviot survoutuivat raitioihin; toiste niiden täytyi
hypähtää. Liébardin tamma seisahtui muutamissa paikoin äkkiä. Hän odotti
kärsivällisesti kunnes se taas lähti liikkeelle; ja hän puhui tien
varrella olevien maatilojen omistajista, liittäen heidän elämäkertaansa
siveellisiä mietteitä. Keskellä Toucquesia, kun kuljettiin krassikukkien
ympäröimien ikkunoiden ohitse, hän virkahti kohauttaen olkapäitään:
-- Siinä esimerkiksi asuu muudan rouva Lehoussais, joka sensijaan, että
olisi ottanut nuoren miehen... --
Félicité ei kuullut sen enempää; hevoset ravasivat eteenpäin, aasi
nelisti. Kaikki poikkesivat polulle, ristikkoportti avattiin, kaksi
poikaa ilmestyi, astuttiin alas juhtien selästä lantasäiliön kohdalla,
ihan talon kynnyksen edessä.
Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi
vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä,
verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua,
viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut
kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa
niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka
oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten
isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean
sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa
näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat
madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä.
Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja,
lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri
käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut
ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka
oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison
joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat
hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja
olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin
tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja
luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski
satuloida ratsut matkaa varten.
Oltiin vielä puolen tunnin matkan päässä Trouvillesta. Pieni karavaani
astui alas kulkeakseen Écoren yli; tämä oli jyrkkä mereen pistävä
kallio, jonka juurella veneet laskivat maihin; ja muutamaa hetkeä
myöhemmin, satamasillan päässä, poikettiin "Kultakaritsa" ravintolan
pihaan, David-muorin luo.
Heti ensi päivistä alkaen Virginie ei enää tuntenut itseään niin
heikoksi, mikä muutos johtui ilmanvaihdoksesta ja kylvyistä. Hän otti
merikylpynsä uimapuvun puutteessa paita yllä; ja hänen hoitajansa puki
hänelle jälleen vaatteet ylle tullivartijan mökissä, jota kylpijät
käyttivät uimahuoneena.
Iltapäivällä kuljettiin aasi mukana Mustien kallioiden tuolle puolelle,
Hennequevillen seuduille. Polku kohosi aluksi kukkulaisten paikkojen
poikki, joita peitti puistonurmikkoon vivahtava ruohomatto, sitten se
saapui ylängölle, jolla vuorottelivat laitumet ja viljelystyön alaiset
pellot. Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä
kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia
oksiaan.
Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville,
oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa,
tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään;
varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi
kaareutui kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä;
Félicité punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki
lavendeli-kukkia; Paul, jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin
matkaan.
Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita.
Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset
juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti.
Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui
silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana
hiekkasärkät, jotka erottivat sen *Suosta* -- kilpa-ajokentän
muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa
ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti
erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen.
Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva
häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden
väliin. Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä
ei liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä
rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan
laivankylkiä, ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua.
Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet
reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas
kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon
tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä
ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti.
Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita
odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät
vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä.
Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua
astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie
Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta,
taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan
astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla.
Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua.
Heidät tapasi aina keittiön ympäristöllä tai kävelyillä. Perheenisä ei
näyttäytynyt.
Félicité kiintyi heihin. Hän osti heille vuodepeitteen, paitoja,
keitinlaitoksen; ilmeisesti he liiaksi käyttivät hyväkseen hänen
hyväsydämisyyttään. Tämä heikkous kiusasi rouva Aubainia, joka
muutenkaan ei pitänyt sisarenpojan tuttavallisuudesta -- tämä kun
sinutteli hänen poikaansa; -- ja kun Virginie alkoi yskiä eikä
vuodenaika enää ollut suotuisa, palattiin Pont-l'Évêqueen.
Herra Bourais auttoi häntä valitsemaan koulun. Caenin poikakoulua
pidettiin parhaana. Paul lähetettiin sinne, ja hän hyvästeli omaisiaan
rohkein mielin, iloisena siitä, että pääsi taloon, jossa oli tovereita.
Rouva Aubain mukautui lopulta poikansa poissaoloon, se kun oli
välttämätön. Virginie ajatteli sitä aikaa voittaen yhä vähemmin.
Félicité kaipasi pojan meluavia leikkejä. Mutta muuan toimi tuotti
hänelle viihdykettä; joulusta alkain hän joka päivä saattoi nuorta
tyttöä rippikouluun.
III.
Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton
kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva
Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen.
Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra
seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus
esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa
näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan
takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa
lohikäärmettä.
Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki
hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia
kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja
epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen
mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko. Sitten
hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he
ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja,
paransi sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin
seimessä, keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset,
kaikki nuo kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät
hänen elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité
rakasti nyt hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen
tähden.
Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan
lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri
hänen valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä
kiidättää pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän
vaipui hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta
viileydestä ja rauhasta.
Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää.
Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité
nukahti lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat
korkojaan permannon kivilaattoja vastaan.
Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon,
hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen
nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien
uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä
yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä
pystyttivät kulkue-alttarin.
Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän
oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa,
käsineitä. Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa.
Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais
istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan
vastapäätä seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä
valkea seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa
rakkaan pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta
asennostaan. Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten
urkujen pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat "Agnus
dei"-rukouksen; sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä
nousivat tytöt. Hitaasti astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti
valaistun alttarin ääreen, polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat
kukin vuoroonsa ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä
rukoustuolilleen. Kun tuli Virginien vuoro, kumartui Félicité ulos
penkistä paremmin nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella
hellä ihminen ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo
nuori tyttö; hänen kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa
puki tätä, tuon toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja
sulkiessaan silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä.
Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että
kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana
uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta.
Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun
Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän
panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin.
Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana.
Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä
asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä.
Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä
astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti
tavarat kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun
kuusi tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun.
Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään,
joka suuteli häntä otsalle toistaen:
-- No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta!
Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä,
Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de
Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.
Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti
viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle
kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan
tyhjyyden.
Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli
seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan,
kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen
väliin -- ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja
pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti
solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat;
hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten
itse sanoi, vallan hukassa.
Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen
tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.
Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen,
rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli
kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat
vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen
kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta
nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi
hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten
äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa.
Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain,
joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus
rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité
suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla
uudestaan.
Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli
koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli
käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä
saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan
heidän välilleen.
Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka
matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli
simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella
kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika
tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät
olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki,
merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle.
Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 -- Félicité ei unhoittanut
tätä päivämäärää -- Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle
matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla
kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä
Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.
Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja
sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan
päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä
ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l'Évêquen Honfleuristä.
Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi
pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi;
vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan,
joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi
viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään
ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren
peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen,
missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja
jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja
muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä
kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: --
Victor! -- Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa
laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.
Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat
liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot
pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä
ainoatakaan matkustajaa -- ja kuun hopeoimalla merellä se näytti
mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.
Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen
olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan
seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä
kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja
vettä valui lakkaamatta sulun rei'istä, kohisten kuin tulva. Kello löi
kaksi.
Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun
koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta
halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle.
Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan
Pont-l'Évêqueen.
Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen
edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja
Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret -- ne
olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.
Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan
kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän
pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa
tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet
murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson
peittämänä, toiste taas -- ja tämä johtui kuvitetun maantiedon
muistelemisesta -- villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet
metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta
hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.
Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.
Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään.
Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua
pianosta.
Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä
aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi;
ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä
oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!
Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan
virkkaen:
-- Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!...
-- Kenestä?...
Palvelijatar vastasi hiljaa:
-- No ... sisarenpojastani.
-- Vai niin, sisarenpojastanne!
Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi:
-- Sitä en tullut ajatelleeksi!... Muuten, se ei minua liikuta!
Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!... Kun sitävastoin minun
tyttäreni... Ajatelkaahan!...
Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan
menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.
Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä
kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.
Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään
piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama.
Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut
Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.
Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei
tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa
keskellä tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä "tarpeen vaatiessa"
palata maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l'Évêquestä? Saadakseen selvän
tästä hän kääntyi herra Bouraisin puoleen.
Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän
väänsi suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén
tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän
lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: --
Kas tuossa. -- Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko
väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais
kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan näyttämään
sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan, aivasti ja
purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus synnytti
hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä -- hän, joka
kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen
määrään rajoitettu oli hänen älynsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten tavallisesti,
astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen langoltaan.
Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité emäntäänsä.
Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen
syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja
syvin katsein:
-- Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne...
Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu.
Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien
silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa,
käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken
kuluttua:
-- Poika parka, poika parka!
Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi.
Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan.
Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista.
Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois.
Silloin sanoi Félicité:
-- Ei se heille merkitse mitään!
Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti
työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja.
Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia
pesuvaatteita.
Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen
likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui
huoneesta.
Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla. Hän
heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa;
ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt
olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot
kaislat heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset.
Félicité hillitsi surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta
sulkeuduttuaan huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen
vatsalleen patjalleen, kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit
ohimoilla.
Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen
kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta
sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut
häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut:
-- Kas! vielä yksi lisää.
Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli
mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta
lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta.
Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää,
alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain
syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa.
Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen,
välttäen Pont-l'Évêquen ilmanalaa.
Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet
luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki
Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen
yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin
pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan
etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta
Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä
oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen
ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei
sen enempää.
Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että
rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan
kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin
ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi
parhaillaan hattunsa nauhoja.
-- Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta
joutukaahan.
Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.
-- Ei vielä! -- sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen
lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.
Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi
ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden
takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti:
-- ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän
laskeutui alas ajoneuvoilta.
Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli
saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon,
luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun
aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.
Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja
ääniä, kuolinkellon soittoa. -- Se on toisia varten, -- hän ajatteli; ja
hän kolkutti kovasti ovivasaralla.
Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea
raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin.
Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti "oli
mennyt kaiken maailman tietä". Samalla Saint-Léonard-kirkon kello alkoi
soida entistä nopeammin.
Félicité pääsi yläkertaan.
Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet
ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja
liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat
kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni
käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar
seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja
ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät rouva
Aubainin pois.
Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat
rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja
katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että
vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä
suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli
niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie
olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on
vallan yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin,
laski sen arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne
olivat tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä
itselleen ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä
koskaan hukkaamatta.
Ruumis vietiin Pont-l'Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen mukaisesti;
hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja.
Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan päässä
olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra Bourais
kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset mustissa
vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli sisarenpoikaansa, ja
ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä kunnioitusta,
hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet haudattu tuon
toisen kanssa.
Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton.
Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun oli
riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut
tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi
pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet.
Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon
huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa merimiehenpuvussa
palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien sanovan saaneensa
käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä neuvottelivat, mistä
löytäisivät tyttärelleen piilopaikan.
Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen (hän
näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle
eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä.
Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana.
Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään
poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. --
Häntä varten? -- virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. -- Niin,
se on totta!... Te ette unhoita häntä! -- Tällä hän tarkoitti
hautuumaata, jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy.
Félicité kävi siellä joka päivä.
Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi
portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen
marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen
ympärillä. Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli
niiden lehtiä, levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin
voidakseen muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne,
hän tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta.
Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita
merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen,
taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita
aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon
tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen
seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa
miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan
aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen
muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno
Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut.
Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l'Évêquessä, että heinäkuun
vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin uusi
aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli ollut konsulina Amerikassa,
ja jonka talossa oli, paitsi hänen vaimoaan, käly ynnä kolme tytärtä, jo
koko isoja. Heidän nähtiin kävelevän pihanurmikollaan, puettuina
avaroihin puseroihin; heillä oli neekeri ja papukaija. He kävivät rouva
Aubainin luona tervehdyksellä, eikä rouva Aubain laiminlyönyt vastata
vierailuun. Kun he näkyivät kaukaa, riensi Félicité rouvalle
ilmoittamaan heidän tuloaan. Mutta yksi ainoa seikka vain oli omansa
rouvan mieltä liikuttamaan, nimittäin hänen poikansa kirjeet.
Tämä poika ei antautunut millekään uralle, sillä hän vietti täydellistä
kapakka-elämää. Äiti maksoi hänen velkansa; mutta poika teki uusia
velkoja; ja huokaukset, jotka rouva Aubain päästi kutoessaan sukkaa
ikkunan ääressä, saapuivat Félicitén kuuluviin, joka keittiössä polki
rukinpyöräänsä.
He kävelivät yhdessä säleaidan vierustalla; ja he puhuivat aina
Virginiestä, arvaillen, olisiko se tai se seikka häntä miellyttänyt, ja
mitä hän siinä tilaisuudessa todennäköisesti olisi sanonut.
Kaikki Virginien tavarat mahtuivat hänen huoneensa seinäkaappiin; siinä
huoneessa oli kaksi vuodetta. Rouva Aubain tarkasti noita peruja niin
harvoin kuin suinkin. Eräänä kesäpäivänä hän epäröityään päätti
toimeenpanna katsastuksen; ja vaatekaapista lenteli koiperhosia.
Hänen hameensa riippuivat rivissä naulakon reunasta, jolla oli kolme
nukkea, leikkivanteita, talouskaluja ja hänen käyttämänsä pesuvati.
Naiset ottivat kaapista hameet, sukat, nenäliinat ja levittivät ne
molemmille vuoteille, ennenkuin taas panivat ne kokoon. Aurinko valaisi
näitä rääsypahaisia, niin että tahrapilkut ja ruumiinliikkeiden
muodostamat poimut tulivat näkyviin. Ulkona oli kuuma ja taivas sininen,
muuan rastas raksutteli. Kaikki näytti elävän syvässä ja suloisessa
rauhassa. He löysivät tavaroiden joukosta pienen ruskean
silkkinukka-lakin, jossa oli pitkät karvat, mutta se oli vallan koin
syömä. Félicité pyysi saada säilyttää sen muistona. Molempien silmät
kiintyivät toisiinsa ja kostuivat kyynelistä; lopuksi emäntä avasi
sylinsä ja palvelijatar heittäytyi siihen; ja he puristivat toistaan
rintaansa vasten, tyynnyttäen suruaan suudelmalla, joka saattoi heidät
toistensa vertaisiksi.
Tämä oli ensi kerta heidän elämässään; rouva Aubain ei ollut mikään
tunteenpurkauksille herkkä luonne. Félicité oli hänelle siitä
kiitollinen kuin hyvästäteosta ja rakasti häntä siitälähtien uskollisena
kuin koira ja uskonnollisen hartaasti.
Hänen sydämensä hyvyys kasvoi.
Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui
oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän
hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä
ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat;
eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä,
johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen
sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa.
Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka
sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla,
sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja
viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle
makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten
puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja
käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle
liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen
majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise
oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle
joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja
ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla
äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi
hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen
sielunsa rauhan hyväksi.
Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan
ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan
papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava
paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli
koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois
seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun
muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.
Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli
kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä
Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli
sanonut: -- Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!
Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä
lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.
IV.
Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset,
otsa sininen ja rinta kullankarvainen.
Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti
höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti
kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen,
lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle.
Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne,
herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli,
ettei se vastannut kun sitä mainittiin "pikku Jankoksi", sillä kaikkia
papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan,
pökkelöön -- kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista
itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä
rupesi katselemaan!
Siitä huolimatta se kaipasi seuraa, sillä sunnuntaisin, kun neidit
Rochefeuille, herra Houppeville ja uudet ravintolavieraat -- apteekkari
Onfroy, herra Varin ja kapteeni Mathieu -- pelasivat korttia, se pieksi
ikkunaruutuja siivillään ja piti niin hurjaa melua, että oli mahdoton
kuulla mitä toiset puhuivat.
Bouraisin kasvot epäilemättä näyttivät siitä hullunkurisilta. Heti hänet
nähdessään se alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sen terävä ääni kajahti
pihalle, kaiku toisti sen, naapurit asettuivat ikkunan ääreen ja
alkoivat niinikään nauraa; ja välttääkseen papukaijan huomion herra
Bourais hiipi pitkin muuria, peittäen kasvonsa lakillaan, saapui joelle
ja pujahti sitten sisään puutarhaportista: ja ne katseet, jotka hän loi
lintuun, olivat kaikkea muuta kuin hellät.
Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä
hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan
läpi. Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma
luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta
poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa --
leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota
nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut
irroitettiin ja se sai vapaasti liikkua talossa.
Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa,
nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että
tämä voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten
kipeäksi, eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi,
niin kuin joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään
ajettuman. Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan
sen sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti
sitä päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta
se karkasi.
Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta
nauttimaan ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija
poissa! Ensin hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta,
kuuntelematta emäntäänsä, joka huusi: -- Pitäkää varanne! Olettehan
vallan hullu!
Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l'Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti
ohikulkijat:
-- Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? -- Niille, jotka
eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän
luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka
liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään! Muuan
kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin kaupassa.
Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty, mitä hän
tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät
hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä
penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä
kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se
olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä!
Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut
ollenkaan.
Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien särkyä.
Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui hyvin kovaa
kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta hänelle häpeää
tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla julkisiksi koko
hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi soveliaaksi ottaa hänet
rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon.
Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä
sanoi: -- Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! -- Félicité vastasi:
-- Niin kyllä, rouva -- ja hän etsi jotain ympäriltään.
Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä
kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa.
Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui
hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.
Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan
naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän
sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: -- Félicité! Ovikello!
Ovikello!
Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin
ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin
sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo
eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen
sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen
huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa
isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.
Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties
muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan
haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken
kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta
palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja
hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä,
milloin nokkaansa.
Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut
sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi
keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina
rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti
persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia
todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.
Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: -- No, antakaa
täyttää se!
Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä
papukaijalle.
Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen
linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän
itse viedä sen Honfleuriin.
Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin
reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja
kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä
hän astui nopeasti keskellä tietä.
Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.
Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina,
syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon
naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin
eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei
ollut hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta
hiipaisi Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien
oheen, mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla
piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui
selälleen.
Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu
ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua
oikeassa poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset.
Verta vuoti. Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan,
sitten hän alkoi syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut
vasuun, ja lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla lintua.
Saavuttuaan Ecquemauvillen huipulle hän näki Honfleurin valoja, jotka
tuikkivat yössä kuin joukko tähtiä; taampana levisi meri himmeänä.
Silloin hän väsyneenä pysähtyi ja hänen lapsuutensa kurjuus, ensi
rakkauden tuottama pettymys, hänen sisarenpoikansa merille lähtö,
Virginien kuolema, palasivat mieleen nousuveden aaltojen tavoin, hänen
kurkkuansa ahdisti ja hän oli vähällä tukehtua.
Sitten hän pyrki kapteenin puheille; ja jo ennenkuin näytti, mitä oli
tuonut mukanaan, hän kehoitti tekemään huolellista työtä.
Fellacher piti papukaijaa kauan luonaan. Hän lupasi aina palauttaa sen
seuraavalla viikolla; mutta vasta puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti
lähettäneensä matkaan laatikon, eikä asiasta sitten kuulunut sen
enempää. Saattoi jo pelätä, ettei Lulu enää koskaan palaisi. --
Varmaankin se on minulta varastettu, -- ajatteli Félicité.
Mutta lopulta se saapui -- ja loistavana, istuen pystyasennossa oksalla,
joka oli kierretty kiinni mahonki-alustaan, toinen jalka pystyssä, pää
kallellaan ja nokassa pähkinä, jonka täyttäjä, tavoitellen suuremmoista
vaikutelmaa, oli kullannut.
Félicité sulki sen huoneeseensa.
Tämä suoja, johon hän päästi ani harvoja, oli samalla kappelin ja
rihkamapuodin näköinen, niin paljo uskonnollisia esineitä ja kirjavaa
romutavaraa se sisälsi.
Iso kaappi oli tiellä ovea avattaessa. Vastapäätä puutarhanpuolista
ikkunaa oli pyöreä kattoikkuna, joka avautui pihan puolelle;
telttisängyn vieressä oli pöytä, jolle oli ladottu vesikannu, kaksi
kampaa ja särölle lyödyllä lautasella sininen saippuapala. Seinillä näki
rukousnauhoja, medaljonkeja, useita Neitsyt Marian kuvia,
kookospähkinän-kuoresta tehty vihkivesimalja; lipastolla, joka oli
peitetty veralla kuin alttari, Victorin antama simpukkakuori-rasia;
lisäksi ruiskukannu ja pallo, kirjoitusvihkoja, kuvitettu maantieto,
kenkäpari; ja kuvastimen naulaan nauhoistaan ripustettu pieni
silkkinukkahattu! Menipä Félicité tämänlaisten esineiden
kunnioittamisessa niin pitkälle, että säilytti erästä herra-vainajan
pitkää takkiakin. Kaiken vanhan romun, josta rouva Aubain ei enää
välittänyt, Félicité otti huoneeseensa. Tällä tavoin oli tullut lipaston
laidalle tekokukkia ja katto-ikkunan syvennykseen Artoisin kreivin
muotokuva.
Laudanpätkälle asetettuna Lulu sai paikkansa huoneessa kamiinin
ulkonevalla reunalla. Joka aamu herätessään päivän valjetessa hän näki
sen ja muisti silloin menneet päivät ja mitättömät tapaukset pienimpine
yksityiskohtineen, tehden sen surematta, vallan tyynenä.
Voimatta keskustella kenenkään kanssa hän eli unissakävijän
horrostilassa. Kristuksen ruumiinjuhlan kulkueet saivat hänet
virkenemään. Naapurivaimoilta hän pyysi soihtuja ja olkimattoja
koristaakseen niillä kadulle pystytettyä alttaria.
Kirkossa hän aina katseli Pyhää Henkeä, ja pani merkille, että se
vivahti papukaijaan. Tämä yhdennäköisyys tuntui hänestä vielä
selvemmältä eräässä Épinalin väripainos-kuvassa, joka esitti
Vapahtajamme kastetta. Purppuranpunaisine siipineen ja smaragdinvihreine
höyhenineen se oli Lulun ilmetty muotokuva.
Ostettuaan sen, hän ripusti sen Artoisin kreivin sijalle, ja nyt hän
yhdellä katseella saattoi nähdä molemmat, sekä kuvan että täytetyn
papukaijan. Ja ne sulivat yhteen hänen ajatuksissaan, papukaija muuttui
pyhäksi tästä suhteestaan Pyhään Henkeen, joka taas kävi hänen
silmissään elävämmäksi ja tajuttavammaksi. Isä Jumala ei ollut voinut
ilmoittautuakseen valita kyyhkystä, koska nuo linnut eivät osaa puhua,
vaan jonkun Lulun esivanhemmista. Ja Félicité rukoili katsellen kuvaa,
mutta kääntyi silloin tällöin puoleksi lintuun päin.
Hänessä heräsi halu ruveta Neitsyt Marian luostarikunnan nunnaksi. Mutta
rouva Aubain kehoitti häntä luopumaan tästä aikeesta.
Sitten seurasi huomattava tapaus: Paulin avioliitto.
Oltuaan ensin notarion kirjurina, sitten kauppa-alalla,
tullilaitoksessa, veroitusvirastossa ja ryhdyttyään toimenpiteisiin
päästäkseen vesi- ja metsänhoito-alalle hän kuudenneljättä vuoden
ikäisenä äkkiä ikäänkuin taivaan viittauksesta huomasi oikean alansa:
reistraattorinviraston! Ja hän osoitti siinä niin suurta kykyä, että
eräs tarkastaja tarjosi hänelle tyttärensä ja lupasi hänelle
suosittelevaa suojelustaan.
Paul, joka oli muuttunut vakavaksi, toi vaimonsa äitinsä taloon.
Tämä nainen häpäisi Pont-l'Évêquen tapoja, esiintyi ylpeänä kuin
prinsessa ja loukkasi Félicitétä. Hänen lähtiessään pois rouva Aubain
tunsi helpoitusta.
Seuraavalla viikolla saatiin kuulla, että herra Bourais oli kuollut
eräässä Ala-Bretagnen majatalossa. Huhu, että se oli itsemurha,
näyttäytyi todeksi; ruvettiin epäilemään hänen rehellisyyttään.
Rouva Aubain tarkasti laskujaan ja sai ennen pitkää selville vainajan
petoksien sarjan: suorittamattomien maksujen, salaamisen, salattuja
metsänmyyntejä, vääriä kuitteja, j. n. e. Lisäksi hänellä oli äpärä ja
suhde erääseen naikkoseen, nimeltä Dozulé.
Nämä häpeälliset teot surettivat rouva Aubainia suuresti. Maaliskuulla
1853 hän tunsi kipua rinnassaan, hänen kielensä tuntui karvaalta,
eivätkä iilimadot helpoittaneet tuskia; ja yhdeksäntenä iltana hän
huoahti viimeisen henkäyksensä täsmälleen kahdenkahdeksatta vuoden
ikäisenä.
Häntä oli luultu nuoremmaksi hänen ruskean tukkansa tähden, jonka
suortuvat ympäröivät hänen kelmeitä rokonarpisia kasvojaan. Ainoastaan
harvat ystävät häntä kaipasivat, sillä hänen käyttäytymisensä oli ollut
ylpeätä ja luotaan sysäävää.
Félicité suri häntä enemmän kuin palvelija tavallisesti suree
emäntä-vainajaa. Se, että rouva kuoli ennen häntä, pani hänen
ajatusmaailmansa sekaisin, se tuntui hänestä vastustavan säännöllistä
maailmanjärjestystä, se tuntui hyväksymättömältä, suunnattomalta.
Kymmentä päivää myöhemmin -- niin kauan kesti matka Besançonista --
saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen
huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen.
Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat
vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset
nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet
patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien
tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen
menehtymäisillään suruun.
Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi
Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä.
Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua.
Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa,
-- joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen
katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen
vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan
eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn
linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai
Félicitén haltioihinsa.
Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan
kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti
hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä
saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä
romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä
huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa;
ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt
vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja
nostamassa vettä.
Hänen silmänsä kävivät yhä heikommiksi. Ikkunoiden liistaluukkuja ei
enää avattu. Useita vuosia kului. Eikä taloa vuokrattu eikä myyty.
Peläten, että hänet ajettaisiin pois, Félicité ei pyytänyt mitään
korjauksia. Kattolaudat lahosivat; koko talven ajan hänen pieluksensa
kastui katosta tihkuvasta vedestä. Pääsiäisen jälkeen Félicité alkoi
sylkeä verta.
Silloin Simon-muori kääntyi lääkärin puoleen. Félicité tahtoi tietää,
mikä häntä vaivasi. Mutta kuuro kun oli, eroitti hän yhden ainoan sanan:
"keuhkokuume". Sen hän tajusi, ja hän virkkoi hiljaa: -- Samoin kuin
rouvalla. -- Ja hänestä oli luonnollista, että hän seuraisi emäntäänsä.
Katukulkueiden aika lähestyi.
Ensimäinen alttari pystytettiin aina kukkulan juurelle, toinen
postikonttorin eteen ja kolmas kadun keskipaikoille. Viimemainitun
suhteen syntyi kilpailua; ja pitäjän naiset valitsivat lopulta rouva
Aubainin pihan.
Hengenahdistus ja kuume kiihtyi. Félicité oli pahoillaan siitä, ettei
voinut tehdä mitään alttaria varten. Jospa hän olisi voinut tuoda siihen
edes jotain. Silloin papukaija johtui hänen mieleensä. Se ei ollut
soveliasta, huomauttivat naapurivaimot. Mutta kirkkoherra antoi siihen
luvan; Félicité tuli siitä niin iloiseksi, että pyysi pappia ottamaan
hänen kuoltuaan Lulun, hänen ainoan rikkautensa.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, Kristuksen ruumiin juhlan
aattona, hänen yskänsä kiihtyi. Illalla hänen kasvonsa olivat
jähmettyneet, huulet takertuivat ikeniin, ja hän antoi usein ylen; ja
seuraavana päivänä hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja kutsutti papin.
Kolme kelpo naista ympäröi häntä viimeisen voitelun aikana. Sitten hän
mainitsi tahtovansa puhua Fabun kanssa.
Tämä saapui sunnuntaipuvussa, astuen väkinäisesti tähän synkkään
huoneeseen.
-- Antakaa minulle anteeksi, -- sanoi Félicité ponnistaen ojentaakseen
käsivarttaan, -- luulin, että te olitte tappanut sen!
Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi
hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä.
-- Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! --
Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi
aamiaista.
Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo.
-- No, sanokaa sille hyvästi.
Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli
poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli
nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori
Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille.
V.
Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai
jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi.
Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.
Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité
havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään,
aivan niinkuin olisi ollut mukana.
Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat
katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena
kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä,
opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään;
kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli
ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi
soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen
ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen
kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan
messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä,
soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse;
ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.
Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä
pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä.
Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten
etäisyyteen.
Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten
ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin
kovaa kuin jaksoi:
-- Onko se turvassa?
Hän oli levoton papukaijasta.
Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani
hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi.
Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot,
miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota
tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista
nurmikolla.
Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen
katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin.
Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat
englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia,
joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin
laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin
päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä.
Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja
harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa
oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat
kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen.
Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen,
lasuuri-laattaan vivahtava otsa.
Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan
kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski
pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus.
Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat
sakeanaan pyhää savua.
Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan
vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki
luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset
harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin
kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen
hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman
suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella.
End of Project Gutenberg's Yksinkertainen sydän, by Gustave Flaubert
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSINKERTAINEN SYDÄN ***
***** This file should be named 18476-8.txt or 18476-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/1/8/4/7/18476/
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe
Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments
must be paid within 60 days following each date on which you
prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
returns. Royalty payments should be clearly marked as such and
sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
address specified in Section 4, "Information about donations to
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or
destroy all copies of the works possessed in a physical medium
and discontinue all use of and all access to other copies of
Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days
of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected]. Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card
donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.
Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
http://www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
*** END: FULL LICENSE ***
