Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa

By Gustaf Schröder

Project Gutenberg's Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa, by Gustaf Schröder

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa
       Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
       Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla

Author: Gustaf Schröder

Release Date: September 5, 2005 [EBook #16652]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA ***




Produced by Tapio Riikonen






YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla


Kirj.

GUSTAF SCHRÖDER


Suomennos.


Werner Söderström, Porvoo, 1894.



SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe
   Lukijalle
Historiallinen johdanto
    1. Maahanmuutto
    2. Vainon aika
    3. Suomalaiset Amerikassa
    4. Siirtyminen Norjaan
    5. Suomalaisten ystävä
    6. Siirtymistiet ja asunnot
Yrjänä Kailanen ja hänen potkansa
    1. Matkalle lähtö
    2. Antti ja Pekka matkalla Ruotsiin
    3. Ensimmäinen suuri metsästys
    4. Maanmiehiä tavataan
    5. Pekan seikkailu karhunajossa. Majavanpyynti
    6. Pekanhuhdassa. Ilveksenajo
    7. Näädänpyynti
    8. Malmivuorella
    9. Taas matkalla
   10. Autiotalo
   11. Erämaissa
   12. Karhunkaadanta
   13. Yrjänä matkalla herttuan luo
   14. Suomalaismökki Oren metsässä
   15. Hyökkäys ja ilkityö
   16. Onnellinen tapaaminen
   17. Lumituiskun peitossa
   18. Kuusivuoren suomalais-ukko
   19. Peuratunturi
   20. Majavanpyydystäjät
   21. Oikeudenkäynti erämaassa
   22. Jälleennäkeminen
   23. Bogen
   24. Kamala vieras
   25. Takaisin tuntureille
   26. Myötävirtaan koskia pitkin
   27. Surmanlaakson kahakka
   28. Viggenin tappelu
   29. Antti
   30. Pekka
   31. Henkipatto
   32. Taistelu Bysjön jäällä
   33. Hirmuinen kosto
   34. Nuori Pekka




TEKIJÄN ESIPUHE.


Lukijalle.

Jo lapsena kiintyi huomioni Wermlannin synkillä salomailla asuviin
suomalaisiin. Heidän ulkomuotonsa, tapansa, pukunsa ja kielensä eivät
voineet olla herättämättä sekä vanhojen että nuorten huomiota. Heidän
köyhyytensä, heidän ankara taistelunsa olemassaolosta ja ennen kaikkea
heidän eränkäyntinsä ja tarinansa vetivät puoleensa vastustamattomasti
ja herättivät mielessäni voimakkaan halun lähemmin tutustua noihin
erikoisiin ihmisiin.

Sitten toimeni veivät minut moneksi vuodeksi aivan heidän keskuuteen.
Mitä silloin jouduin näkemään, vain lisäsi tiedonhaluani ja
harrastustani tuota melkein unohduksiin joutunutta kansaa kohtaan, joka
19 vuosisadan keskivaiheilla eleli synkissä metsäseuduissa ja jota
tuskin nimeksikään tunsi sen maan väestö, jossa se oli raivannut korpia
ja elänyt aikojaan.

Tämä eloisa innostus antoi minulle aiheen sovittaa etupäässä nuorisoa
varten ja kertoa ne tarinat ja sadut, jotka olen kuullut ja säilyttänyt
muistissani. Niissä on paljon totta, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka
kansa onkin taipuisa ihannoimaan ja kaunistamaan kaikenlaisilla hyvillä
ominaisuuksilla niitä henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet sen
luottamuksen ja kunnioituksen, mutta sitä vastoin näkee ainoastaan
varjopuolia niissä, jotka ovat herättäneet siinä vastenmielisyyttä.

"Historiallisen johdannon" ainekset olen lainannut etupäässä tohtori
Petrus Nordmannin yliopistollisesta väitöskirjasta "Finnarne i
mellersta Sverige" (Helsingissä 1888), lehtori Gottlundin teoksesta
"Lukemisia suomalaisille" sekä Albrekt Segerstedtin käsinkirjoitetuista
muistiinpanoista.

Jos yksinkertaiset kertomukseni suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
voivat herättää harrastusta ja säilyttää muiston vieraasta kansasta,
joka uskomattomia vaivoja ja puutteita kärsien on raivannut korpia
viljelykselle ja on nyt saatettu yhdenvertaiseksi meidän,
ruotsalaisten, kanssa, tämä vähäinen teos on saavuttanut
tarkoituksensa.

Tukholmassa marraskuulla 1893.

GUSTAF SCHRÖDER.






HISTORIALLINEN JOHDANTO.




1. MAAHANMUUTTO.


Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää
vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että
suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset
väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan
olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää
olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla
ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen
suuri määrä.

Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen,
vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä,
jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi
heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä
tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta,
jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.

Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja
Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta
vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.

Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin.
V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja
veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle
suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä
1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut
asumaan Ockelbohon.

Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan
olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin,
nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin,
olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina
olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan
puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606
laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn
suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies
Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin
maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa
Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli
laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät
armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan".
Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin,
Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin
kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On
luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten
kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään;
ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt
totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan
historialliset muistiinpanotkin.

Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista
totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin,
että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään
Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja
tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.

Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen
todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa
"Varman ohjekirjan suomalaisille" -- "Wisst concept för finnar" --,
jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja
viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina
veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko
herttuakunnassa.

Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista
viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka
jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset
arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin
syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään
päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli
runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa
pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään
suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta
lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen
alkuaikoina.

Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja
yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti
heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan
puolelle.

Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen
asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää
suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat
asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja
laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä
valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että
kaskenpolttoon lisääntyi.

Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy
Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa
hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon
metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää
tynnyri ruista".

Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän
maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin
syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden
vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli
asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä
katsottiin hyvin karsaasti.

Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat
ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä;
useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän
tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia.
Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei
suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin
kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat
edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.

Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot
suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina
tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle,
joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi
vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos
sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai
osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."

Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden
tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi
voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin
tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa
talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta
oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta
yksityisten omiksi.

Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin
merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa
lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea
viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään
tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä
riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin
tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita.
Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka
tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt
mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa
kerjäämässä.

Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista
kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n
aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse
Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka
saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän
laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman
kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan
syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa
II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän
aikaan säännöllisesti.

Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten
lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf
käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa
oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä
syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.

Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain
olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi
taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan
kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä
elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski,
satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että
sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen
piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa
niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä
olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat
kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.

Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt
tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja
Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät
luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille
kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus
vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus"
saataisiin ehkäistyksi.

Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf
Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia
rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä
kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten
ajettaisiin maanpakoon.

Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran
intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja
valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta
mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka
tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on
suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja
kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei
kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää
irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia
ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen.
"Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat
pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua
talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään
käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa
otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä
sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."




2. VAINON AIKA.


Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille
hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika.
Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat
liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa
ja vahinkoa" -- niin kuului tavallinen valitusvirsi, -- kokivat kaikin
mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella
kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä
asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa
oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin
lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.

Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja
maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä,
autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät
vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia
olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen
kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai
isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä
kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli
ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui
helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella
enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea
voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta
neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle
Tukholmaan.

Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän
Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja
ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä
metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille
asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat
omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa
kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen
tarkoin noudatetaan".

Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen,
Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas,
alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista,
jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita
työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se
suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista
maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.

Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta
myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut
valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä
jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden
ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa
suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne
tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko
ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen
puutteessa lähtisivät pois metsistä".

Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään
Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta
(heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle
korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai
torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai
niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa
poltettava".

Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten
lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään
vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että
he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla
perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat
siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet
kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn
raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran
tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös
loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä
olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran
he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata
pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".

Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole
päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin
Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset
kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli
muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan
edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa
puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen
kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta,
oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli
ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he
muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta
sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he
lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen
henkistä ja ruumiillista hyvinvointia -- jota heiltä itseltään toden
totta puuttui!

Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi
kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644.
Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä
sanotaan 3 §:ssä:

"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle,
samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet,
jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että
suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi
taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä
asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää
kasvamaan."

Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea
viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni
ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9
§:ssä sanotaan:

"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin
hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja
hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja
missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa
poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä
hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille,
maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."

"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että
ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa
lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka,
joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää
vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet
tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan.
Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin
siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara,
ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."

Uuteen metsäasetukseen -- maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin
--, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi
uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä
sisältää seuraavan määräyksen:

"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet
suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa,
Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee
meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa
toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on
asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja
ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja
ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen
tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata
peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon
heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata
asuttavaksi. -- -- -- Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä
teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan
maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia
laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja
tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja
hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä
vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään,
hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen
ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan
on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin
kuin syyttäjälle."

Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia
suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja
tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta
vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja
vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet
lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:

"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun
muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi)
omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi
kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo,
silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä
armahtaa."

Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti
kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään
veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää
vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä
kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja
luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla
mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista.
Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin,
täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa
heimolaistensa luona.

       *       *       *       *       *

Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu
kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa
rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti
kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko
valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin
useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan
osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa
olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla,
joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein
antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi
metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen
toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta
tai vähemmästä harrastuksesta.

Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs
v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit
eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli
voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset
voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa
Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on
kestänyt viime aikoihin asti.

V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja
sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin
vuohia pitämästä.

Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti.
Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40
markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat
parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava
sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä
siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16
äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä
valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti
kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.

Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla,
että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli
avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi
linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset,
jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.

Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet
suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta
niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain
valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus
mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät
itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla,
osittain viekkaudella.

Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä
kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat,
että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut
puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta
kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä
suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse
epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava
väkivalta oli tapahtunut.

Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen
tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa,
kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi
hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana
talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää
kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät
pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.

Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he
osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen
talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen
noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein,
että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla
tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen
toimesta.

Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän
puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa
pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin
talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät
suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin,
suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.

Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat,
mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä
varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty
käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat
oivallisia vakoojia.

Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns.
Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan
linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla.
Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut
päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo
Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan
vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän
kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen
vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja
oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet
enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."

Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä
tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet
urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo
mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660
sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi
sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.




3. SUOMALAISET AMERIKASSA.


Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian
tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan,
karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet
kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja
jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen
läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden
Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.

Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi
silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät
vankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.

Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä,
hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut
saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja
irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi
siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka
menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat
viljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset
saisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä
Amerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä
työssä kruunun linnoissa ja taloissa."

Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme
Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä
maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli
rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan
linnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään
päin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan
tähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland") oli
Fort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran
länsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.

Useimmat suomalaiset kuuluivat siihen väestön ryhmään, joita sanottiin
"vapaiksi miehiksi", jolla sanalla tarkoitettiin niitä uudisasukkaita,
jotka omasta tahdostaan olivat lähteneet Amerikkaan ja siellä nauttivat
erinäisiä vapauksia ja etuja. Muihin ryhmiin taas kuuluivat komppanian
virkamiehet, joilla oli vuotuinen palkka, sekä "irtolaiset ja
pahantekijät" (maanpakoon ajetut), jotka asuivat erillään ja joita
pidettiin orjina. Minkä verran suomalaisia siellä oli, sitä emme tiedä
mainita, emme myöskään tiedä, saivatko useammat tai harvemmat niistä
300 suomalaisesta, jotka v. 1649 olivat pyytäneet saada siirtyä
Amerikkaan, tilaisuuden täyttää aikomuksensa.

Mitä töitä suomalaiset tekivät, näkyy eräästä William Pennin v. 1683
kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ensimmäiset kristityt
asukkaat tässä maassa ovat olleet hollantilaisia, sitä lähinnä
ruotsalaisia ja suomalaisia. Edelliset toimivat kaupan alalla,
jälkimmäiset viljelevät maata." Kymmenen vuotta myöhemmin lähetetyssä
kirjeessä kertoo eräs suomalainen maan hedelmällisyydestä ja
elinkeinoista: "Mitä meidän tilaamme ylipäänsä tulee tässä maassa,
olemme kaikki ylipäänsä talonpoikia, jotka kynnämme ja kylvämme,
viljelemme maata -- joka on arvokasta ja hedelmällistä, -- saamme hyvät
sadot ja runsaan toimeentulon, viemme maasta leipää, viljaa, jauhoja,
olutta jne. Vaimomme ja tyttäremme ovat ahkeria kehräämään ja kutomaan.
Asumme hyvässä sovussa intiaanien kanssa, jotka moneen vuoteen eivät
ole tehneet meille mitään vahinkoa."

Vapaat miehet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ylimpään
päällikköönsä, sillä v. 1653 he lähettivät hallitukselle Tukholmaan
kirjoituksen, jossa valittivat, että kuvernööri Printz oli
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt heiltä kaiken kaupankäynnin sekä
käyttämästä maata viljelyksiin ja vettä kalastukseen, "ja kuvernööri
on", kirjoittivat he, "uhkaillut meitä niin kohdella, että vaimomme ja
lapsemme saavat itkeä ia että me tulemme kaljupäisiksi, josta meillä on
esimerkkinä Suomalais-Antti samoin kuin muut 'Suomen' suomalaiset,
jotka on tutkinnotta ja tuomiotta ajettu taloistaan ja joiden vaimot
nyt sentähden ovat järjettömiksi ja mielettömiksi joutuneet, ja nyt
heidän täytyy köyhinä leskinä lapsinensa kulkea leipäänsä kerjäten."
Kymmenes kohta valituksessa sisälsi anomuksen, että Suomalais-Antti
saisi pitää rukiit, jotka kuvernööri oli tuominnut hänet menettämään.

Syksyllä 1653 Printz palasi takaisin Ruotsiin ja jätti silloin elokuun
3 pnä 1653 kirjoituksen vastaukseksi "kapinoitsijoiden" valituksiin,
joita hän väitti perättömäksi. Kidutusta kärsineestä suomalaisesta hän
lausuu: "Suomalais-Anttia tutkittiin laillisesti, mutta Suomalais-Lassi
ja Suomalais-Kaisa on noituuden ja muun levottomuuden takia meistä
erotettu, mutta on heille kuitenkin annettu parempia maita ja tiluksia
kuin heillä olikaan."

Pääsyynä Printzin paluuseen oli kuitenkin se, että hollantilaiset,
jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort
Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella
hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654
purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan
Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin
menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen
vallassaan.

Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja
alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin
halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen,
saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen
saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat
perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.




4. SIIRTYMINEN NORJAAN.


Yhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista
suomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen
maahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä,
mutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta
vuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää
kotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä
vaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun
2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka
tapauksessa aivan voimattomiksi.

Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään
kerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja
suomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.

Norjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600
tienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli
asettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen
salomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten
alueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin,
etelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin
kautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja
levisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina
Mjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka
Tistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja
länsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden
iskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan,
olivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler,
Elverum ja Trysild.

Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet
rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa
norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin
Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648
käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä
pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa
veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.

Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat
pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia,
joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686
haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet
hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt
"lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä
vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä
varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita
suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja
viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä
samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean
perheen aineellisen häviön.

Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet
tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he
kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi
käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata
omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden
torppareita.

Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v.
1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien
isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen
heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten
aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat
heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille
herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut
kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.

Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin
asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta.
Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen
kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen
everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli
tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata,
jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa
kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella
tavalla raivattu tieltä pois (!).

"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia
sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias
vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja
hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa.
Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa,
vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja
nauttia koko joukon muitakin etuja.

"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa
itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi,
nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä
vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen.
Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja
kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon
kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti
suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."




5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.


Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä
suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää
hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei
hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja
siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei
heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja
uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli
erehdys.

Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko
huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin
oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei
aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja
arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa
ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.

Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin
opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi
erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli
lähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa
ruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan
ymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen
oppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa
he puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä
(n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät
ruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät
käyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää,
mutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät,
etteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan
metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä,
ettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs
ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna:
"Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät
nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan samaa sanoivat suomalaiset
minulle viisikymmentä vuotta sitten.

Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan
alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään,
vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä
vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina
metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan
vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria
tuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin
sanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat
söivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."

Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole
epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt
kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.

Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi
tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A.
Gottlundia.

Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut
kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen
näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän
asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä
tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä
silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen
suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830
nimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi
suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon
rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.

Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti
samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa
oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan
ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen
jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan
puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.

Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan
järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa
erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä
tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten
lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen
väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia;
toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista
suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja
lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi
muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että
työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten
kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan
pastori Lindberg.

1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan,
Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa
julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä
käynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan
aikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen
muutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset
pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.

Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan
teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen
tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin
teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa
laatiessani.

Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten
apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli
Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän
osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."




6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.


Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei
historia eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin
muuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin
vuodenaikaan matkalle lähdettiin.

Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan
karjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu,
tavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan
suomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta
ruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja
useimmiten aivan valkoisia.

Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa
kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää,
sonnin, vuohia ja lampaita.

Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli
tullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden
tehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita,
kun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan
talouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.

Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko
purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella
osittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan,
mihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.

Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien
suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut
päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen,
Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat
enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät
reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten
matkojen vaivoja eikä pituutta.

Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät
Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet
jäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin
ja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä
teitä kulkea.

Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi
osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat
päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari
talvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan,
ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat
metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen
salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa.
Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin
polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat,
jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät
onneansa.

Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan
välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta
pitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan
Suomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka,
että uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan,
osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä
tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen
siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin
helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.

Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli
suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän
alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai
valmiiksi ennen talven tuloa.

Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai
suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi.
Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä
seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden
edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista
kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta
hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki.
Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme
kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi
tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi
veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle
ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt
veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin
toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää
pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle,
joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin
pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.

Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista
kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin
lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden
päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle
muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.

Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää
helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut
maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa
pään päällä.

Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen,
kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen
elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja
talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven
taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin,
jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin,
niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli
suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva
suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten
jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta
pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen
tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät
suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä
ruokaeineitä.

Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen
kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka
syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita
kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä
suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne
antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden
suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.

Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen
kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa
tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista
Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.

Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi,
puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä
Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin
hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän
saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla
metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko
kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi
kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren
rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.

Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä
talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai --
tavallisesti -- voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja.
Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten
vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli
hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi
toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä
liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.

Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat
sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne
saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli
pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian
joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.

Siellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin
kauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen
siirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata,
tulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin,
tupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin
tunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin
tuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla.
Koko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin
selässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.

Jos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos
heillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet
muutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä,
jolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan
vastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin
toimeentulevana.

Ainoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa
ja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen
päättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin
aikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla
pari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät
raivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.

Sellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta,
kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä
ominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät
nurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä,
joita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja
saattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman
melkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan
tarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.

Siirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja
monet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään.
He seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli
seikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa
joutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat
rikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen
lempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti
uudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.

Valitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten
siirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä,
he saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta,
mutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.

Toimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut
muuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon,
saattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen,
vaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi
jotakuinkin turvalliselle kannalle.

Kun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan
ensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on
itsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään
tuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.

Jos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen
soitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo
ensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki
parastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.

Kenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.

Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja
teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli
suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja
saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat
karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten
tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon.
Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja
Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli
naulattu satoja karhun pääkalloja.

Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat
savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää
käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn
juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista
kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja,
ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän
aineksiksi.

Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan
pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä
erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se
rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän
työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä,
jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten
tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella
pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli
käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.

Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja
saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin
pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen
tai puron varrelle.

Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin
luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista.
Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne
leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla.
Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.

Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden
hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön
käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä
vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut
niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.

Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä
kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin
maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää
satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski
kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei
saatu viljaa ollenkaan.

Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun
tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että
leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla,
leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne
jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin
pettuleipää.

Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja
leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin
salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli
olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille
tupaan kuivamaan.

Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä
laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin
niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat
laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin
puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi
siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä
saanut käyttää syötäväksi.

Selvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä,
mahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja
vesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan
suomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan
ollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää.
Leipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä,
halavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja
perunoita.

Tavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi
jokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia
peltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli
etelän puoli.

Ylipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet
asumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja
soraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä,
mutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen
työn suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi,
täytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet,
kun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he
ovat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä,
jotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.

Kuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut
niitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja
tosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat
olot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen
vuoksi.

Kun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat
raataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä
ja lisäytyäkin.

Mutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman
onnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta
noiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen
viljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia
annettiin verottomaksi.

Kun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut
muita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja
juuri sellaisia suomalaiset olivatkin.

Järvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa.
Itse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten
nahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän
valmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä
oli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita
hän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi
itse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja
moni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä
itselleen että naapurillekin.

Eläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta
suomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta
heinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin
matkojen päässä kotoa.

Kun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli
peltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.

Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat
ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu
yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan
toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle
paikalle jonkin matkan päähän siitä.

Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja
asettuessa sinne asumaan.

Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes
löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät
silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia.
Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin
aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden
päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin
tavallisesti hirvennahalla.

Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen
täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut
halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.

Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten
keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja
he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat
kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään,
että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä,
että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä,
suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista
pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät _störhus_.

Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty,
muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa
katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin
leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan
päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle
havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin
makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri.
Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin,
ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi
usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.

Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin
kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen
hoidossa ollut suurta vaivaa.

Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät
yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.

Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita
ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne
laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia,
elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä
satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä
kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät
itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä
luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan
olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos
heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja
päinvastoin.

Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet
aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat
vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä
kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin
paikalliset asianhaarat myönsivät.

Niinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle
Vermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin,
josta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän
ruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina,
joka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta
karjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät
suomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat
nuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä
"Rosvokiviksi".

Asumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli
varmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta
korkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä
avoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli
yhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja
eläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin,
ja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä "slogbodar", sillä niitä
tehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun
vain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa
katoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille
voi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.

Kalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät
perustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin
kaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.

Tuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita
mukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun
hän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen
saatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka,
jonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan
pitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin
vedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella.
Airot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla.
Tällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.

Välttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves,
puukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen
pitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia
muut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat
halutuimpia.

Tosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä
kulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei
varmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät
suomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti
ne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.

Kun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti
ajatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen
vaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut
metsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa
on, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin
hädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.

Nämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti.
Metsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai
punataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko
perheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman
suomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä
petettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata
kotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus
hän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista
lain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin
ankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin
terveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni,
joka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää
parantunut entisiin voimiinsa.

On helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät
kostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII
vuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja
raa'alla tavalla.

Aivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui
autioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä
metsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä.
Yleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua
mihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä
sekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset
usein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset
tekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä
talonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä
mitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita
"skojare" ja norjalaiset "fanter".

Suomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus
oikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin
rukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut
vahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten
parissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten
eränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns.
taikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä
rukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan
ja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti
vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se
lausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun
esim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin
erilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen
piti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein
tapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että
parantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen
sanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat
kumpikin taikakeinon voimaan.

Yleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä
oli saatavissa. Kun "taikuri" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä
kipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut
kipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, "luku", oli
voimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät,
"taika". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen
kuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.

En ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten
ensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo
konsistoriumille antamassaan "Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan
Pohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista" suomalaisten
noituudesta eli taikakeinoista: "Todistukseksi sellaisten viisaiden
tiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka
olen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen
Herra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää
maan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja
Pyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan
hurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä
olematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei
perinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja
muita vammoja vastaan."

Kun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen
väestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla
kielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet
lukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään
elävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin
suullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton
ja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa
piilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan
kunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.

       *       *       *       *       *

Tuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla.
Isälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään
suomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli
yhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään "maailmalle", kuten
suomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä
torpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt
erään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut
jättäen poikansa orvoksi.

Värjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää,
mistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa
hän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan
isänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti,
tuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille
eli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen
mukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg
taas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas
sitä sujuvasti puhumaan.

Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon
verkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten
isäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja
nukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen,
joten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä,
veljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä
kertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla
tapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui
hänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme
tietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä
lähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.

Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea)
muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi
oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat
talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä
milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen
tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat
mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli
piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja
tai vakkasia.

Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin
tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli
köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme
vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle
tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi
toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin
Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja
kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä.
Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen
mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota
oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut
onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat
laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin
tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä
salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin
tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt
häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.

Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään
niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin
ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko
maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka
ollenkaan vähentynyt.

Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan
suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä
hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin
ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista
on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain
maakunnassa ollut työssä minun johdossani.

Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja
talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän
esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan,
ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi,
joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä
väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin
kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt
viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja
suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.

Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne
kertomukset, jotka elävät muistossani.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan
osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan
koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen
kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset
tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan
arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit
kirkolle.

Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan
pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä
houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja
mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun
muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton
kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri
osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja,
piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana
haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita,
oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.

Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista
kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet
puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä
ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset
olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä
olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli
tapahtunut.

Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että
suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa
maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.

Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa
niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että
kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin
ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään
suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen
kuoltua.

Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä
sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen
kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli
leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän
otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille
kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja
eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan
kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän
oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään.
Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan
suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko
paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi
hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik
ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen
pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja
siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan
ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.

Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen
tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista
papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen
työn-vaihtoonsa.






YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA




1. MATKALLE LÄHTÖ.


Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko
länttä kohti.

Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai
kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen,
toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.

Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja
hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen:
"Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen
kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran
pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.

"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan
sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle,
ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty,
ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."

Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti
kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan
jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät
matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.

Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui
terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat
seisahtuivat.

Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui
ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan
yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta
toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä
auttaa, kun väsytte."

Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan
aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa
Ruotsiin.

Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja
kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa
Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan
he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun
kautta jään yli Ruotsin puolelle.

Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja
tämän kolme pientä sisarusta.

Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan
Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin
kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut
kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli
kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut
hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän
sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen
sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin
rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.

Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja
Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa
kelkkaa.

Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan
suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni
pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja
pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi
vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on
hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä
tuo liiaksi lisäisi kuormaa."

"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta,
voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".

Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja
pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että
heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään
auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.

Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen
kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja
lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja
keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.

Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella
höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan
lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät
piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli
enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan,
kun sinne tulisivat.

"Vermlantiin", vastasi ukko.

"Mihin sinne?"

"Malmivuoren luoteispuolelle."

"Kuinka kauas sieltä?"

"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan
päähän, arvelen."

"Kuinka sinne osaamme?"

"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."

"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille,
sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki",
sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki
tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen,
missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle
potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri
ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.

Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä,
ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui
vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin
peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai
hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan
syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki
tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti.
Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön
hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita
ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.

Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja
Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään
he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa.
Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että
nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä
rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat!
Velli on lämmintä, se teitä virkistää."

Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain
ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat
eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet.
Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja
ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien
latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun
Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" -- "Et! En tiedä onko
sinussa miestä sitä käyttämään." -- "No, olenhan minä isän kanssa
kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun
mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."

"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä
tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun
nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät
ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin.
Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä,
että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"

Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän
täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.

Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät
eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä
levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä
odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat
saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä
saavuttaneet." -- "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä,
"ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." --
"Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".

Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät
siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin
tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä
ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin.
Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin
yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." --
"Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. --
"No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi
hänelle pyyn. -- "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui
Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."

"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. -- "Emme; tulimme ilmankin toimeen",
vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin
pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." -- "Kas sepä hyvin, pojat! Aina
hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."

Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa
ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja
keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin
muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja
harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja
Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin.
Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut
pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät
jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.

Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty
katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi
joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän
tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina,
kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat
notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri,
niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain!
Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."

"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä
ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain
metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä
luulimme, kun lähdimme matkaan."

"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä,
"mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada
syötäväksi."

Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin
sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä
poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle
suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin
riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme",
virkkoi Yrjänä.

Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien
riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti
edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen
ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he
olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä.
Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät
olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja
jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota.
Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä
näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet
tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä
myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat
ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä
viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja
siellä ainakin on."

"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä;
useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä
vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei
pyssy petä!"

Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja
muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet
tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka
onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän
oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten
pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat
kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki
tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää
suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut
henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina
epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen.
Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa.
Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja
vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle
päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.

Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan
hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat
huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti
ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta
eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan
poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä
syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan.
Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri
puolelta.

Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja
tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.

Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.

Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä
vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan,
mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.

Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset
saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.

Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän
avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa,
jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä
vilisi otuksia.

"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. --
"Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." -- "Ohoh!"
arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä."
-- "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta
siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. -- "Älkäähän
huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä
lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."

Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut
tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat
maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua
autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen
tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita
ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle
matkatessaan.

Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön
tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä
onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja
viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä
ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään.
Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä
vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta,
mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat
tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian
kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen
levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse,
samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja
maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä
tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. -- "Idästä
päin", vastasivat he. -- "Mihin olette matkalla?" -- "Lännemmäksi,
työansiota etsimään." -- "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te
saatte työtä." -- "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. -- "Mutta minä
tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä
tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat
tiedot." -- "Emme tahdo teidän mukaanne." -- "Vai ette tahdo!" tiuskasi
mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen
kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten
Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi
kiireesti pois.

Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen
alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa.
Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä
tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli
joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä,
jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.

Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset
voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli
ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli
käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä
mitään poikien pelastukseksi.

Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia
päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat
päässeet karkaamaan.

Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan
matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin
uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman
onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää
terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.




2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.


Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja
ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun
syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten
syöttämisessä ja juottamisessa.

"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja
huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät
kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne;
kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia
silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on
syötetty".

Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat
ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa.
Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa
jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli
taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään,
puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli
selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he
joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt
he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm
keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan,
kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää
ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin
puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät
kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana
meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei
mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät
sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.

Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä
heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa
nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos
he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka
kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat
täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he
edelleen hoitivat heille annettuja toimia.

Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä
viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin
lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik
Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.

Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas
kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen
lipullisen ratsuväkeä.

Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta
ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja
mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman
päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja.
Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti
haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen
salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä
paimentamaan.

Kaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli
tilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan
metsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira "Rakki", niin
hän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan
hän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne
joutuneet.

Luultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä
sääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat
laihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät
kaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä
ja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan
lipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi,
saivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat
säännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin
asianhaarat sallivat.

Kun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata
häntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja
luodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on
runsaasti Ahvenanmaan saaristossa.

Tällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä
tyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi
ollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle
tämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä
Ruotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo
lähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren
taakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat
parempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.

Kesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja
pian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.

Juhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa
Roslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa
pienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin
laivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.

Eerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa
odottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja
nytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä
väkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan
tuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.

Pari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija,
ja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen
laivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien
oli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja,
eväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi
tien purjehtiessaan etelään päin.

Iloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat
mukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon,
uskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he
saapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea,
missä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät
venettä nähneet.

Siellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla
metsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei
ole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja
iloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen
tuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja
lämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen
ajatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä
ja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja
metsästyselämään?

Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja
äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että
kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.

Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!"
Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta
heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa
käsillään ja oli kauan ääneti. -- "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti
viimein.

"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi
Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.

"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin
seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.

"Eivät, mutta Eerik-herra on." -- Tähän ei Antti vastannut mitään,
mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran
luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata!
Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän
kieltää, menemme sittenkin."

Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren
korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei
näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi
vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata
odotetun tulijan.

He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille
kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne
suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja
tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen,
näkymättömiin.

Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin
kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja
lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa
olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta.
Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä
sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia
purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan
laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän
pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti
eteenpäin.

"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten
päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan
ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee
ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä
jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene
sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä
koetan vaania vesinlintua ampuakseni."

"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea
koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä
kyllin Eerik-herrallekin." -- "No niin luulen minäkin, mutta tehdään
nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." -- "Tehdään vain, koska sinä aina
tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.

Puolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin,
kun heillä oli sekä kaloja että lintuja.

Kun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että
Eerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä
palaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa
kauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän
rupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan
asti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.

Aikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat
koiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen
metsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo
tuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin
pahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että
heillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen
heitä.

Pekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt
kannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa
suomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko
maailman.

Aurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui
hiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia
jäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa
ampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan
suuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä
tyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa
viileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä
hyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. "Vai niin",
naurahti Pekka, "joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä
mitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa." -- "No sen minä
sanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja
äitiä." Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.

He heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat
laineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli
aaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin
kiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he
kastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. "Olipa
hyvä, ettemme nyt ole merellä", tuumi Antti, "ja arvelenpa, miten
niiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta." -- "Hyvin kaiketi,
luulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa
pahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin." -- "Hyväpä niin",
vastasi kumppani; "kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma
asettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?" -- "Lähdetään
vain."

Seuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa.
Heidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian
tämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka
ensin suunsa.

"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?

"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista
raivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää
petäjää tuon harjanteen laella?"

"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?" --
"Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu?
Eivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He
ovat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois."

Tämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei -- tapansa
mukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen
hänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin
talonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti
laivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.

Suomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet
oman onnensa nojaan.

Nähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla
levittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä
omat maanmiehensä.

Päivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi
Ruotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri
aavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja
luotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.

Tähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet
puhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat
vielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä
eikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon:
"Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo!
Jumalalle olkoon kiitos!" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan,
miten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että
he riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät
miettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: "Mitä nyt on tehtävä?
Mihin päin nyt käännymme?" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden.
"Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi,
että meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja
Malmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!" -- "Olet oikeassa",
vastasi Antti, "tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on
pohjoisempana, annetaan mennä vain!"

Vaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska
oli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet
vihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen
pohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut,
he jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja
heidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.

He jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin
pieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta
sammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä
olisi ihmisiä.

Yö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli
kiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija.
Ei näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin
turvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka
olivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.

Vaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa.
Kaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.

Pari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja
katsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja
näkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren
laakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan
he kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan.
Päiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli
ikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan,
vetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän
käveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan
ja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli
leveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä
kalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen
kuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän
ei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan
ohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen
kuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren
harjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin
vakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren
pauhaavan kosken.

Ripeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan,
mitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle,
josta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja
sitten menetellä sen mukaan.

Tänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin
kääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului
hiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa
huomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.

Nyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi
pohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö
heidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He
joutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi
tavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen,
joka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.

Näin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli
piilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan
tarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita
teloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa
se käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden
päälle he panivat pieniä näreitä.

Sillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa.
Vanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen
piilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut
tarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja
pojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä
vastedes tarvitsisivat.

Nyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa
jäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin
esille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran
pyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat
laatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten
nyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan,
ja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.

Antti virkkoi viimein: "Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä
tavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne?
Ota sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on
kymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme
nähdäksemme, mitä siinä on."

Odottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti
esille sen sisällyksen. "Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja
enemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä,
annas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre,
juuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä,
rahakukkaro! Yksi, kaksi -- kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja
vielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi
tämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen
vuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti
olisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain!
Nyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?"

"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran
tavarat", vastasi Pekka miettivästi.

"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi.
Me tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos
vastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn
takaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun
pyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan."

Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista
uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä
käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä
petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" -- "Uskallat kyllä,
sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt
meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään,
missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"

Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä
toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä
puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti:
"Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä
kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän
täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt
lämpimällä."

Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti
huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.

Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen.
Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli
Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin
keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen
tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla
ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi
sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän
ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet
kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko
tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen
puumerkki Y.

Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen.
Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki
seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä
valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin
kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin
ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen
asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä.
Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin
kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja
maa jalkojen alla.

Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon
suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen,
suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä
useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he
eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa
turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet
selän nilelle ja olkapäitä särki.

Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei
ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa
minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä
niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata
ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen
hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja
polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät
yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" -- "Olen kyllä." -- Pojat
olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät
ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta,
levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin
lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja
särpimeksi.

Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät
he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä!
Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa
matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he
tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli
arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta
selville.




3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.


Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana
kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen
metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä
vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän
matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät
siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet
ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät
oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se
voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan
päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti
karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he
läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja
tappamastaan hirvestä.

Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi;
ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.

Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet
huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä
ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan
iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison
lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja
koiralle.

Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan,
mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava
lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa
piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan
laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he
yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.

Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin
metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen
synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa
keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli
opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset
metsäseikkailuista.

Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan.
Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas
oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.

Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta
kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun
runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin
toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat
viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa
rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja
pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu
virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian
vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.

Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla
päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja
meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä
voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän
nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.

Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he
illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat
yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään
epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin
näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja
siinä oli nyt karhu suolla.

Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka
suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen
sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki
Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat
auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko
majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin
pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä.
"Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti
viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin
että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti,
että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan
runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli
hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota,
sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena
sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni,
uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä.
Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.

Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa
silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun.
Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä
hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin
kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni
sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka
huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee
päällesi!" -- "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli
ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin
hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan
metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa,
ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.

Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja
kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä
Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi
hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun
pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt
eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien
ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat
näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti
sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut
ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli
käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian
näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä
pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion
juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka
kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli
suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani,
että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon
minä tähtäsin, on luoti käynyt!"

"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän
olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä
seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen
vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."

Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo
hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa
palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät
kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat
aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he
ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta
päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein
kyllältään karhun paistilla.

Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa
länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta
voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.

Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä
leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen
taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.

Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa,
ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän,
koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän
meni taloon.

Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti
tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat
luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.

Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta
vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa
heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän
pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran
ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä
matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että
oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti
seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen.
Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada
tarkempia tietoja matkasta.

Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla,
vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei
ollut näkynyt ketään suomalaista.

Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he
levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä
joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista
siinä osassa maata.




4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.


Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat
alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa
heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli
vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä
löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja
Malmivuoresta.

Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet
loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä
voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä
vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista
puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin
he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat
tapaavansa omia kansalaisiaan.

Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä,
jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan
näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään
huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät
ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja
viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven
juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin
pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset
rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli
ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.

Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli
lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän
näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat
kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan
etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut
paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria,
mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät,
oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan
tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli
Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka
naapuriin."

Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa
asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa.
Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli
ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista
vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut
hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan
tekoa.

Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä
viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin
Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset
arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne
ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä
ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli
kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät
joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka
pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat
Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä
kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat
Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten
oli heistäkin tullut talonväkeä.

Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen
luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut
penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana,
missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään
metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti
yhdyttääkseen vanhempansa.

Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin
epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla
hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän
olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut
ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä
Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita
hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli
varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat
maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä
vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla,
joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme
kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi.
Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen
kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut
laskea ulos.

Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja
rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien
yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät
liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle",
sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä
lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä
majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat.
Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan
kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän,
"tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää
sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"

Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne
olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin"
ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät
paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä
jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?"
kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa,
menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää
kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten
huomenna on aloitettava."

Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi
niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa
pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset
käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo
puiden latvoja heidän saapuessa virralle.

Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi
koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa
ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen
yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna,
jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.

Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio
paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan
saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven,
niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan.
Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn,
ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät
ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä
hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää
puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli,
"sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme
sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on
tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä
naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin
vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että
jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta
nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."

Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa
padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava
mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi
siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin
nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia
petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja
olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon
rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita
aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa
turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.

Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä
heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen
otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä
metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea
metsänkäynnissä.

Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli
metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä
päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä
hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko
kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä
tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi
ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan
tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli
kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.

Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli
jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien
polulle.

Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he
olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä
löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein
äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti
häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli
helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui
kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja
karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että
hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi
Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa
töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.

Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän
ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi
maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta
koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi
temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi
äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen
töminää.

Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien,
mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa;
mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä;
se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti
samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran
haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli
nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.

Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan
innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä
hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen
ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille
riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa,
verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä
pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain
harppauksin.

Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui
maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat
liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää
koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa
ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat
ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun
vaikeni koirakin.

Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän
ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa
oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"

Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen
pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli
sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran
pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni
hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun
ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi
kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi
sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi
nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan
elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi
vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui
kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli
ampunut.

Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän
apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen
kanssaan?

Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta
porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän
sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä
kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."

"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" -- "Onhan noin puolen
tunnin matka." -- "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka
takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle
meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut.
Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota
minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään
ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä;
katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa
sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole
ruoan puutetta!"

"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta
minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy
kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi
jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."

"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi,
sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se
pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes
olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa
karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun
ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä
ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa!
Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin
kelpaavat metsässä!" -- "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme
otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt
kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"

Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu
läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun
nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.

He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän
vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan
saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat
oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa
karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin
heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut
ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin
yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja
oksiin ripustettaessa.

Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle
yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin
halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.

"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." -- "Mitä
silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä
eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."

"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy
saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa.
Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa,
jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin
näille seuduille ja menevän pyydykseemme."

"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut
pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" -- "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio
niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo
viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." -- "Nukkukaa
pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"




5.

PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.


Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli
oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta.
Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä
nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka
kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän
väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki
pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin
toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten
nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin
kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä
paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin
pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi,
että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun
kansi ja kivet havuilla.

Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä
ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille
ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä
tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä,
että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat
kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli
kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä
päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää
paistattamassa. -- "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli,
"ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy
nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se
kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene
repimään."

Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset
kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi,
Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan
ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan
Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja
sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt
Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää
Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän
poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]

Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi
Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi
uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat
niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä
mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia
naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi.
Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen
saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen
riistäisi hengen.

Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja
lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien
olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt
hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.

Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän
piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä.
Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli
vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen
läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja
Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen
lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että
loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta
takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja
pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa
tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen
päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat
painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla
hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa
hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi
makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä
seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän,
"karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt
vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei
meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja
märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän
verta. "Kuinka laitasi nyt on?" -- "En tiedä, tuntuu niin
kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." -- "Älä siitä huoli, kyllä se
pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi,
Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."

Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka?
Onko sinun vilu?" -- "On! Antakaa juotavaa." -- "Antti, siirrä hänet
lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan
nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista
tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!"
virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä
täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti
vartioidessa.

Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat
syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha,
kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki
yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta
naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa
kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se
näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan
käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen
nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun
mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi
nyt!"

Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli,
mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen
jälkeen.

Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse,
joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni
ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli
rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui
hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta
silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään,
ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki
kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen
kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole
hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa
tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti
esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista
sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa,
nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja
nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä
einettäkään."

Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä
läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän
päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla
virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen,
että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin
rupeaisi talvilevolle.

Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä
kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.

Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut
niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin
aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin
luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa,
että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja
karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli
vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua
järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet
jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön
metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas
lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden
oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja
alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna
kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä
ylempää virran varrelta.

Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka
vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi
täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä
murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien
puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi
helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet
rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita
syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli
tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin
parhaiten sopi asettaa pyydykset.

Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia
kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet
muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan
vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme
hyvin ampua."

Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja
metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas,
epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.

Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä
kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät
silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona,
sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset
levottomiksi.

Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas
oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka
reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia,
nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen
tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen
otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon
alapuolella virrassa liikkuvia majavia.

Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen.
Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei
lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista,
eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen
lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen
majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien
välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä
näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta
hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan
pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja
kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.

Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin
perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien
hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti
tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike?
Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä.
Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen
elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo
kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä;
tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin
musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.

Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy
mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat,
renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja
useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat
veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös,
etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on
leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.

Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille;
kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan
etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään;
mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua
ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa
vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen
kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.

Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli
hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle,
kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.

Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet
aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni.
"Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit
syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."

Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän
nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat
kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli
majavanhajurauhaset.




6. PEKANHUHDASSA. ILVEKSENAJO.


Liisu-eukko oli varsin iloissaan miesten metsänkäynnin menestymisestä,
joka oli melkoisesti lisännyt perheen varoja. Pekka kykeni jo istumaan
pitkät ajat ylhäällä ja opetti lapsia lukemaan kirjaimia ja sanoja,
joita hän oli kirjoittanut tuohipalasiin, sillä minkäänlaista kirjaa ei
mökissä ollut. Kaikki ihmettelivät Pekan lukutaitoa, sillä hän yksin
osasi lukea. Liisu jauhoi käsikivellä päiväkaudet. Taneli ja Antti
valmistelivat linnunpyydyksiä, sillä nyt oli syyspäiväntasauksen aika,
lintujen pyyntiaika lähellä ja ilmat sateiset, niin että oleskeltiin
sisällä. Orsilta riippui suuri joukko hirvenlihoja ja karhunlapoja,
joita siellä savustettiin. Pekanhuhdan torpassa näytti vallitsevan
varallisuus.

Mutta se herätti myös huolta ja levottomuutta; varallisuutta ei saanut
näyttää kenellekään, se herättäisi kateutta. Varat täytyi kätkeä
vieraiden silmiltä. Taneli sanoikin tarttuen kirveeseensä: "Tulepas
Antti mukaan!" He kyhäsivät tiheän petäjän oksan varaan pienen
huoneentapaisen, joka peitettiin tarkoin, ja sinne kannettiin
savustetut lihat, siellä ne olivat hyvässä kätkössä kateellisten
silmiltä sekä turvassa tuhoeläimiltä ja tulen vaaralta.

Suomalaiset puuhasivat nyt muutaman päivän viritellen pyydyksiä
metsälinnuille; kun se oli tehty, he rupesivat raivaamaan peltoa ja
siinä työssä Liisu-eukko oli innokkaasti ja voimakkaasti mukana.
Neliösyli maata toisensa jälkeen raivattiin ja kivet kasattiin
raunioihin. Pekanhuhtalaisia suosi onni, lintukimppu toisensa jälkeen
saatiin satimista, ja Liisu sanoi jo: "Nyt teidän täytyy lähteä
kyläkuntaan myymään saaliinne, ennenkuin linnut pahenevat, ja niitä
onkin täysi kantamus teille kummallekin."

Taneli ja Antti päättivät lähteä Malmivuorelle. Selässä taakat, joissa
oli isojen eläinten taljoja, turkiseläinten nahkoja ja lintuja, he
lähtivät taivaltamaan etelään päin kotiin jäävien toivottaessa onnea
matkalle. "Pitäkää nyt huoli, että saatte hyvää kangasta paidoiksi ja
muiksi vaatteiksi pojille", varoitti Liisu-eukko, "ja tulkaa pian
takaisin!" Antin kanssa Pekka jutteli vähän kahden kesken, ennen kuin
he erosivat; se keskustelu koski sukulaisten tiedustelemista.

Antti lupasi olla säästämättä jalkavaivojaan ja tiedustella joka
talosta, jonka lähitse he joutuivat kulkemaan. Mutta eipä niitä taloja
monta ollut, sillä Taneli pysytteli aina vain metsäteillä selittäen
Antille, että niin oli paras tehdä. Malmivuoren tienoilla he kyllä
tapasivat väkeä niin paljon kuin halusivat. Jos Yrjänä joukkoineen
olisi tullut, niin kyllä hän siellä olisi näyttäytynyt.

Miesten ollessa poissa aika kului syrjäisessä suomalaismökissä
hiljaista menoaan. Liisu ja lapset kävivät kokemassa pyydyksiä ja
toivat kotiin lintuja aika joukot. Sillä välin he työskentelivät
uudispellolla. Pekka käveli jo kepin varassa ja hänen parantumisensa
edistyi edistymistään. Hänen teki kovin mieli lähteä käymään
karhunpyydyksellä, mutta Liisu vastusti sitä, ja päivä meni toisensa
jälkeen, kunnes sitten päivänä muutamana ilmestyi halmeen reunassa
näkyviin kaksi miestä kummallakin raskas taakka selässä.

Lapset päästivät ison äänen tuntiessaan Tanelin ja Antin. Matka oli
onnistunut hyvin ja toivottuja tavaroita oli saatu hankituksi.
Matkamiehet olivat terveinä ja reippaina ja heillä oli paljon
kerrottavaa. Yrjänästä heillä ei ollut mitään tietoa; mutta he
olivat kuulleet, että talven kuluessa oli työansiota saatavana
vuorikaivannoissa ja Herrhultissa. Siellä kuului herttua rakennuttavan
suuria rautatehtaita, joihin suomalaiset olisivat tervetulleita. Oli
julkaistu asetus, että suomalaisten piti vähintään kerran kuukaudessa
käydä kirkolla; mutta Taneli arveli, että se asetus ei varmaankaan
koskenut Pekanhuhdan asukkaita, jotka asuivat niin kaukana, minkä
vuoksi hän ei virkkanut mitään koko asetuksesta.

Muutaman päivän kuluttua käytiin katsomassa karhunloukkua. Se oli
koskematta paikallaan: ei ollut ainoaakaan mesikämmentä siellä
liikkunut. Sen vuoksi se laukaistiin, sillä Taneli arveli, että
vuodenaika oli nyt liian myöhäinen pitää sitä vireillä.

Poikien metsästys -- Pekkakin kykeni jo mukaan -- rajoittui mökin
lähimpään ympäristöön, ja enimmäkseen nyt pyydettiin vain lintuja.
Taneli raatoi viljelyksillään ja Liisu ompeli vaatteita pojille.

Sitten satoi ensimmäisen lumen. Pakkanen oli sitä ennen jäätänyt vedet
ja kovettanut vetelät suot ja nevat, niin että ne kestivät kulkea. "No
nyt, pojat, meidän pitää lähteä metsälle", virkkoi Taneli nähdessään,
että maa oli ylejään lumen peitossa. "Tänään varustetaan kaikki
valmiiksi ja huomenna lähdetään liikkeelle." Suomalaisen pirtissä
syntyi vilkas hyörinä ja puuha: pyssyt puhdistettiin, luoteja
valettiin, karhukeihäs ja kirves teroitettiin. Liisu-eukko paisteli
päiväkauden rieskoja, ja kontteihin sullottiin lihaa, suoloja ja
jauhopusseja. Kaikki oli illalla valmista. Rakki sai paksun nahkaisen
kaulahihnan, johon oli lyöty nauloja ja rautapiikkejä turvaksi susilta,
jos nämä sitä ahdistaisivat.

Näin varustautuneina metsämiehet lähtivät seuraavana päivänä metsälle.
Nyt suunnattiin kulku suuriin metsämaihin pohjoiseen päin. Sinä päivänä
metsämiehet eivät vielä löytäneet suurten otusten jälkiä, mutta illan
suussa juuri kun he olivat rupeamassa yötiloille, yhdytettiin kolmen
ilveksen, emän ja kahden pennun, jäljet. Sillä hetkellä ei käynyt enää
ryhtyminen ajopuuhiin, vaan tehtiin nuotio tavalliseen tapaan. Monta
tuntia ennen päivännousua Taneli herätti pojat, hän oli jo kiskonut
koko joukon päreitä tervaksista tulisoihtuja tehdäkseen. "Pojat,
lähdetään nyt liikkeelle, sillä meidän pitää ennen päivän tuloa kulkea
se matka, minkä ilvekset ovat juosseet yöllä, jotta voimme ne tavoittaa
päivällä." Pian pojat haukkasivat aamiaista, minkä jälkeen heti
lähdettiin seuraamaan ilveksen jälkiä. Kuljettiin poikki rämeiden ja
kankaiden, yli kivien ja kantojen, halki vuorien ja laaksojen, kunnes
tuli selvä päivä. Silloin otusten jäljet näkyivät menevän pienen lammen
poikki, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, lehtorinteinen vuori.
"Kyllä ne ovat tuolla", arveli Taneli; "tuolla lehtimetsässä on kyllä
jäniksiä; arvatenkin ne ovat saaneet pitkäkorvan saaliikseen ja
asettuneet sitten levolle. Tehkää, pojat, pieni tuli ja paistakaa vähän
karhunlihaa; minä menen tuonne lammen pohjoispäähän katsomaan,
olisivatko ne mahdollisesti siirtyneet läntiseltä mäeltä idän
puoleiselle."

Pian leimusi iloinen valkea, ja teroitettujen vartaiden kärjissä pojat
paistoivat aimo kappaleet rasvaista karhunlihaa. Liisu-eukon leipomat
rieskatkin lämmitettiin, ja samassa he näkivät Tanelin tulevan
takaisin.

"Siellä ovat", sanoi hän, "idänpuoleisella mäenrinteellä; jäljet ovat
viimeyölliset, ja pensaikossa lammen rannalla ovat saaneet jäniksen,
jonka ovat kaivaneet lumihankeen. Ne siis ovat kylläisiä eivätkä
kaukana täältä. Joudutaan nyt; päivä on jo pitkälle kulunut."
Metsästäjät menivät joutuisasti lammen yli ja löysivät jäniksen, jonka
ilves oli kaivanut lumen alle rannalle. Sitä oli vain vähän purtu, niin
että he korjasivat sen saaliikseen.

Kuljettuaan vähän matkaa he huomasivat että ilvekset olivat levänneet
korkealla kivellä, josta olivat hitaasti kiivenneet vuoren rinnettä
ylös. Kiven luona Taneli nyökkäsi pojille kehoittavasti päätään ja
kuiskasi: "Pian me ne saavutamme. Pekka, mene sinä edeltä, koira
mukana, ja laske Rakki irti heti kun se käy levottomaksi."

Rakki rupesi heti nuuskimaan jälkiä ja kiskomaan lujasti
talutushihnasta. Metsämiehet kävelivät yhä reippaammin. Pian koira kävi
levottomaksi ja rupesi vinkumaan. "Laske se irti!" kehoitti Taneli
aivan ääneen, "nyt otukset ovat juoksussa". Koira tavoitti pian
ilvekset ja alkoi haukkua äkäisesti. Ilvekset pakenivat suoraan
metsästäjistä poispäin, ja nämä juoksivat jäljessä seuraten koiran
haukkua.

Äkkiä haukunta taukosi; mutta pian Rakki taas kuului ääntelevän,
karkealla äänellä hitaasti, melkein juhlallisesti.

"Joutukaa nyt, pojat", kehoitti Taneli; "nyt otukset ovat nousseet
puuhun; pitäkää vaari, ettette niitä säikytä!"

Pian metsämiehet olivat saavuttaneet koiran. He olivat tulleet
korkealle harjulle, jossa kasvoi vanhoja honkia. Miesten saapuessa
paikalle Rakki kierteli keskikokoista petäjää, vinkui ja katseli puun
latvaan. Pekka, joka oli muutamia askelia toisten edellä, ymmärsi
koiran tarkoituksen ja tarkkaili puun latvusta.

Samassa hän nosti pyssynsä; ilves loikoi pitkänään hongan oksalla ja
katsoa tuijotti koiraan. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyssy pamahti ja
ilves putosi maahan. Se oli jo hengetönnä, kun koira syöksyi sen
kimppuun. Nyt Taneli tuli Pekan luo ja sanoi hänelle vakavasti:
"Muista, että viet koiran pois ja sidot sen kiinni ennen kuin ammut
puusta ilvestä. Jos pedossa on henkeä jäljellä, se repisi koirasi
pahanpäiväiseksi, ja siihen metsänkäyntisi sillä kertaa loppuu. Hiljaa,
pojat! Pidättäkää koiraa! Katsastan, mihin toiset otukset menivät."
Sitten hän kiersi ympäri paikan ja sanoi takaisin tullessaan: "Emä on
mennyt itään päin, mutta toinen pentu on kiivennyt puuhun jossakin
lähistössä; etsimään siis!"

Vain muutaman askelen metsästäjät olivat kulkeneet, kun tarkkasilmäinen
Pekka nosti kätensä ja osoitti myrskyn katkaisemaa puuta. Siellä
ilveksenpoikanen istui. "Älkää vielä ampuko," kuiskasi Taneli, "mutta
olkaa varuillanne, minä koetan viskata sitä keihäällä. Jos se onnistuu,
säästämme yhden panoksen, mutta tähdätkää petoa kaiken varalta; jollei
keihäs satu, niin ampukaa!"

Samalla hän hiipi lähemmäksi puuta, johon otus oli kavunnut, ja kun se
osoitti rauhattomuutta, hän lennätti keihään oitis.

Heitto onnistui: keihäs lävisti ilveksen. Sitkeähenkisenä kuin ilvekset
ainakin se koki pysytellä kiinni puussa, mutta putosi pian maahan,
josta metsämiehet sen ilomielin korjasivat. "Ja nyt, pojat, eteenpäin,
emää ajamaan! Seuratkaa koiraa; minä otan pennun ja tulen jäljessä."

Hei Rakki! Usus! Ot' kiinn'! Ja niin pojat lähtivät riuskasti
eteenpäin. Kohta koira kuului haukkuvan kiukkuisesti ja tasaisesti.
Vähän ajan perästä ilves juoksi rinnettä alas lammelle, ja jäällä
syntyi tulinen tappelu ilveksen ja Rakin välillä; mutta poikien
lähestyessä peto lähti pakoon ja kääntyi takaisin vuorelle päin.

Sen tapaista Taneli oli odottanutkin, joten hän olikin jäänyt vuoren
kukkulalle ollakseen siellä ilvestä vastassa.

Tanelin pyssyn heikko pamaus ilmoitti pojille, jotka seurasivat otuksen
kintereillä, että ajo oli päättynyt. Ilo loisti heidän silmistään, kun
he tulivat paikalle, johon Taneli oli asettanut koko ilvespesyeen
vierekkäin.

Ja olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat
olivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa
sopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä
suomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä
notkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää
kaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla
havuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.

Ennen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo
nylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä
metsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on
hyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan
eläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.




7. NÄÄDÄNPYYNTI.


Päivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun
he löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin
tunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla
kaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se
palasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.

Metsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat
vähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka
latvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä
pujahtamaan. "Pidäpäs Pekka varasi", sanoi Taneli, "ja tähtää tuohon
reikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti." Samalla hän
otti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä
pilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.

Se oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi
nolona. "Nyt sinä Pekka olit liian hidas", virkkoi Taneli, ja Anttikin
nauroi makeasti. "Koetetaanpas vielä kerran." Pekka oli vähän
nyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä.
"Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!" pyysi Antti ja ensi iskulla
oli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti
takaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä
nolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli
arveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja
laukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.

No nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun
kylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran
ja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa
turvassa.

Taneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski
poikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman
kerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin
hän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan
tulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli
säkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen
tuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista
lahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun
jauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti
pyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän
pää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen
tuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin.
"Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi,
ennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan
pilalle." Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen
runko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan
ryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. "Syytäkää
lunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli", huusi Taneli juosten
hongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä
oli kurkistanut. "Kas niin", sanoi hän pojille, "tulkaa nyt tänne
lakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen
reikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten
painaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan
paikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: "Tässä
kuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se
tukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne
kirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!" Sitten metsä
kajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli
saanut ison pykälän hongan kylkeen, "Kas niin, nyt puu halkaistaan!"
Kirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten
väännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen
avautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten
savuun tukehtuneina. "Hei!" huudahti Taneli, "tänään pojat olemme
ansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja
syödään päivällinen."

Levätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä
innostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä.
Niiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja
nahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua
joksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää
ison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle
jälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät
näädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla
seuduin, missä ne oli nähty talven alusta.

Hilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas
yhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä
tahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui
yönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän
oli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä.
Toisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven
jäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.

Noin viikon päivät poissa oltuaan reippaat metsänkävijät palasivat
torppaan, tosin vähän väsyneinä, mutta iloisina saaliistaan, sillä
heillä oli Liisulle näytettävänä kolme ilveksen ja yhdeksän näädän
nahkaa ja sitä paitsi neljä jänistä, jotka he matkalla olivat saaneet
ansoista. Pimeässä ja savuisessa suomalaismökissä vallitsi yleinen
tyytyväisyys.




8. MALMIVUORELLA.


Kylliksi levättyään metsämiehet alkoivat varustautua talven varalle.
Pojat tarvitsivat suksia, ja Tanelin piti saada uusi kelkka. Siihen oli
tarvepuut tuotava metsästä. Sitä paitsi tarvittiin polttopuita, ja
Taneli tahtoi kotiin runsaasti halkoja.

Melkein joka päivä näkyi susien jälkiä, ja kuta ankarammaksi pakkanen
kiristyi, sitä useammin kuului niiden ulvontaa huhdan läheisyydessä.
"Ne ovat nyt kulussa vuorilta tasankomaalle", sanoi Taneli. "Tähän
vuodenaikaan niillä on niukalti ruokaa; kun on näin vähän lunta, ne
eivät saavuta hirviä; linnut istuvat ylhäällä puissa, ja jänikset
pitävät kyllä varansa. Tällä paikkakunnalla niitä ei vielä ole paljon,
mutta jonkin ajan kuluttua tulee suurempia parvia; silloin vahdimme
niitä; luulisin, että Rakki auttaa meitä houkuttelemaan pedot tänne."

Tämä innosti poikia suuresti. He tekivät seipäistä lujan häkin
korkeiden pylväiden nenään. Sinne koira pantiin iltaisin haukunnallaan
vastaamaan susien ulvontaan. Pojat toivoivat, että pedot tulisivat
tavoittamaan koiraa, jolloin pyssymies istuisi luukulla vahtimassa.
"Juuri niin on tehtävä", myönsi Taneli, "ja saattepa nähdä, ettemme
valvo suotta; täytyy kuitenkin odottaa kuutamoa".

Kun kuutamoaika tuli, pantiin koira häkkiin ja pojat ärsyttivät sitä
haukkumaan. Niin tehtiin monena iltana peräkkäin, mutta ei saatu
näkyviin ainoatakaan sutta, kunnes eräänä iltana koira heti tuvasta
ulos tultuaan alkoi itsestään haukkua ja murista. Heti samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi aholle yht'aikaa näkyviin monta sutta;
selvästikin ne koettivat tavoittaa koiraa kiinni. Hädin tuskin pojat
ennättivät hakea pyssynsä, kun sudet jo olivat pihassa; jos he olisivat
viipyneet silmänräpäyksenkään kauemmin he eivät olisi saaneet
pelastetuksi Rakkia joutumasta nälkäisten petojen raadeltavaksi. Kaksi
sutta vääntelehti tanterella kuoleman tuskissa, kun Taneli kirveellä
iski ne kuoliaaksi.

Se sudenpyynti päättyi siis onnellisesti, mutta pojat päättivät,
etteivät toiste vie koiraa ulos ottamatta pyssyjä mukaansa.

Jouluun mennessä Pekanhuhdan metsästäjät olivat rannaneet monta sutta,
ja heillä oli jo hyvä joukko metsäneläinten nahkoja. Taneli ehdotti
nyt, että lähdettäisiin kylään; hän neuvoi poikia lähtemään mukaan
tiedustelemaan työnansiota Malmivuoren tienoilta, jolloin he saattoivat
toivoa saavansa siellä tietoa omaisistaan, kenties tapaisivatkin heidät
siellä.

Tämä ehdotus oli poikien mieleen; päätettiin siis lähteä niin pian kuin
mahdollista. Poikien kaikki omaisuus pantiin kelkkaan ja sitten
lähdettiin matkaan. Rakki jätettiin Liisun hoiviin. Jolleivät pojat nyt
palaisi, he saisivat toiste noutaa Rakin.

Kun oli tultu lähemmäksi asuttuja seutuja, Taneli neuvoi poikia
piilottamaan metsään pyssyt ja ampumatarpeet. Riittäisi, kun he
työpaikalle veisivät kirveensä; pyssyt herättäisivät toisten miesten
kateutta, ja jos he niitä tarvitsivat, ne eivät olisi kaukana;
sitäpaitsi voisi tulla kysymys siitä, mistä pojat olivat pyssynsä
saaneet. Suomalaisten tapaan he valitsivat piilopaikaksi onton puun
sellaiselta paikalta, että sen saattoi helposti jälleen löytää.

Malmivuorelle tultuaan suomalaiset kuljeksivat muutamia päiviä,
katselemassa paikkoja, ennen kuin rupesivat työtä kyselemään, osittain
myöskin kuulustellakseen Yrjänä Kailasta sekä myydäkseen nahat, sekä
linnut, jotka he olivat ampuneet viime aikoina.

Taneli vei nuorukaiset työnjohtajan luo, esitti heidän asiansa, selitti
poikain syntyperän ja tarkoituksen saada jäädä johonkin työpaikkaan
tälle paikkakunnalle, kunnes heidän omaisensa tulisivat.

Katseltuaan poikia ankara vouti sanoi miettivänsä asiaa ja käski heidän
tulla takaisin seuraavana päivänä.

Kun pojat tulivat seuraavana aamuna, oli paljon kansaa koolla
vuorikaivoksen päällikön pihalla, ja itse hän siellä käveli
miesparvesta toiseen antaen käskyjä ja ohjeita työväelle. Huomattuaan
pojat hän huusi heidät luokseen ja määräsi vanhemman ja rotevamman,
Antin, menemään sepän oppiin sekä käski muudatta vanhempaa työmiestä
ottamaan pojan huostaansa, mutta pitämään samalla huolta, ettei hän
saisi laiskotella. Samoin hän sanoi Pekasta eräälle toiselle miehelle:
"Ota tämä pitkä hojo hoiviisi ja tee hänestä puuseppä. Mars!"

Siinä ei ollut aikaa jäähyväisten sanomiseen Tanelille. Poikien täytyi
seurata uusia isäntiään sen pitemmittä puheitta. Töin tuskin Taneli
ehti heille huudahtaa: "Hyvästi nyt!" kun pojat jo marssivat pois.

Alakuloisina pojat seurasivat uusia isäntiänsä. He olivat toivoneet
pääsevänsä samaan työhön saadakseen olla yhdessä, mutta ei johtunut
mieleenkään siitä valittaa. He lohduttelivat sillä, että jos olo kävisi
kovin vaikeaksi, he lähtisivät taas metsiä samoilemaan.

Pyhäisin heillä oli tilaisuus tavata toisiaan kirkolla, jossa heidän
oli pakko käydä. Sen he tekivätkin mielellään, sillä siellähän olikin
paras paikka, missä he saattoivat tavata omaisensa tai ainakin heistä
kuulla. Pahimmassa tapauksessa he olivat päättäneet lähteä pois koko
Malmivuoren tienoilta sukulaisiaan etsimään.

Sallima oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä keväällä he saivat käskyn
saapua muiden samanikäisten mukana papin luo. Kysyttäessä he tekivät
selkoa entisestä elämästään. Lukutaitonsa ansiosta Pekka heti pääsi
papin suosioon. Toisin oli Antin laita: tämä ei edes tiennyt, oliko hän
kastettu, vaikka Pekka kyllä niin luuli; mutta varmuuden vuoksi hänet
kastettiin vielä uudelleen.

Suomalaisten lasten opetus kävi siihen aikaan ja vielä pari sataa
vuotta myöhemminkin siten, että suomea ja ruotsia taitava henkilö
tulkitsi papin kysymykset suomeksi sellaisille lapsille, jotka eivät
ymmärtäneet ruotsia, ja selitti sitten heidän vastauksensa papille,
joka ei ymmärtänyt suomea. Niin tapahtui kristinopin selitys
suomalaisille, ja luultavaa on, että kaikki heidän tietonsa supistui
muutamiin rukouksiin, ja kun heille tehtiin ymmärrystä koettelevia
kysymyksiä, niin tulkin omat ajatukset jäivät vastaukseksi. Sinä vuonna
Pekka oli usein tulkkina, ja niin molemmat pojat laskettiin ripille ja
he saivat siitä todistuksen.

Kun oli kulunut jo puolikolmatta vuotta, eikä mitään ollut kuulunut
Yrjänä Kailasesta eikä hänen seurastaan, päättivät pojat, jotka olivat
kuulleet useita suomalaisperheitä tulleen metsien halki ja vetäytyneen
Klar-joen länsipuolelle poikkeamatta ollenkaan Malmivuoren tienoille,
lähteä noita suomalaisperheitä tavoittamaan ja heiltä kuulustella
omaisiaan. Kenties nämä olisivat juuri niiden joukossa, joista huhu
tiesi kertoa.

Tämän päätöksen tehtyään pojat tunsivat taas heräävän synnynnäisen
halun ja mieltymyksen metsään ja metsässä elämiseen ja he olisivat heti
lähteneet matkaan, jos vain olisivat voineet hankkia välttämättömän
tarpeellista ruutia. Sitä ei ollut aina Malmivuorilla saatavissa; sitä
myivät kiertävät kauppamiehet eivätkä nämäkään kaikille. Sellaisten
kuin Pekan ja Antin oli vaikeata saada sitä rahallakaan. "No, sitten
meidän täytyy aluksi tulla toimeen jousipyssyillä", ehdotti Antti; "tee
sinä, Pekka puutyö, niin minä kyllä pidän huolen teräksisistä, kaarista
ja muista siihen kuuluvista tarpeista". Vaikka siinäkin oli aika
urakka, siitä suoriuduttiin sentään. Teräsjouset saatiin valmiiksi ja
sovitettiin varsiin. Antti oli sitäpaitsi tehnyt nuolenkärkiä ja uudet
kirveet.

Sillä välin lähestyivät syysmarkkinat, ja pojat toivoivat niille
tulevan jonkun kauppiaan, jolla olisi myytävänä ruutia.

Tämä toive kävi toteen. Useillakin kauppiailla oli ruutia, mutta pojat
epäilivät, uskaltaisivatko he ruveta kauppaa hieromaan. He pääsivät
epätietoisuudestaan, kun Taneli ilmestyi markkinoille. Hän oli tullut
hankkimaan vuohia, sillä sudet olivat syöneet entiset. Tanelilla ei
ollut varoja ruudin ostoon, mutta siihen pojat kyllä tiesivät
neuvon. Tarkoitukseen he päättivät käyttää yhden Eerik-herran
spesie-taalereista.

Taneli ällistyi suuresti, kun pojat kertoivat heillä olevan rahoja,
mutta ei estellyt, kun nämä pyysivät häntä hankkimaan heille ruutia.
Syysmarkkinoilla koetettiin vieläkin tiedustella Yrjänä Kailasen
olinpaikkaa, mutta menestyksettä.

Hyvillä mielin pojat kuitenkin olivat ja tunsivat itsensä onnellisiksi
päästessään lähtemään Malmivuorelta ja palatessaan Tanelin mukana
salomaille. He olivat yhtä köyhiä kuin ennenkin, sillä työ ei ollut
heille tuottanut muuta kuin niukan toimeentulon; mutta he olivat
melkoisesti kasvaneet ja olivat nyt pitkiä, voimakkaita nuoria miehiä;
Pekka varsinkin oli tavattoman pitkä. Ja olivatpa he saaneet nähdä
paljon ja olivat ammatissaan taitavia. Sitä he eivät paljoakaan
ajatelleet; nyt heidän piti etsiä käsiinsä omaisensa; sen he olivat
lujasti päättäneet.

He olivat erittäin hyvillään löytäessään kätköpaikasta pyssynsä ja muut
metsästyskapineensa tosin hiukan ruostuneina, mutta ne vammat he
saattoivat korjata Tanelin luona, joka oli pyytänyt ja neuvonut heitä
jäämään hänen luokseen, kunnes tulisi suksenkeli.

Pekanhuhta oli entisellään. Pelto ei ollut suuresti laajentunut
entisestään, halme sitä vastoin oli suurentunut, kun hyyänpuoleinen
metsäkappale oli palanut kulovalkean ryöstäydyttyä valloilleen.

Tänä vuonna ei Tanelilla ollut oikein menestystä, eikä hän ollut
ehtinyt paljoa metsästellä. Halme oli iso, ja viljan korjuuseen oli
mennyt pitkä aika. Yhden karhun hän oli kuitenkin saanut pyydykseensä,
mutta nyt oli tehtävä metsästyksestä täysi tosi.

Liisu-emännän mielestä olivat hirvet parasta saalista, siksi hän
kehoitti miehiä lähtemään nyt onneaan koettamaan. Siihen olivat Taneli
ja nuoret miehet kyllä halukkaita, iloisella mielellä he lähtivät
yrittämään.

Metsästystä kesti nyt muutamia viikkoja, ja Liisu-eukolla oli täysi syy
olla tyytyväinen metsämiehiin. Kun lumi tuli maahan, oli lihavaroja
riittävästi koko vuoden ajaksi ja Tanelilla tarpeeksi nahkoja
vaihtaakseen itselleen niillä muita tarpeita. Tulevaisuutta odotettiin
toiveikkain mielin.




9. TAAS MATKALLA.


Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua
pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen
uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset,
ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut
hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit
pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit
tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.

Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.

Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat
sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista
tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli
metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja
kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä
käsille.

Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan
Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli
neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes
tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle,
hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja
itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli
asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.

Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua
he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä
"Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he
alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä
kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt
sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan
olisi sopinut.

Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka
paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä
virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet
ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän
tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys,
kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella
heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että
miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän
matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne.
Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he
saapuivat suomalaisen pirttiin.

Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi
täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan,
niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin
joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja
saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli
kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä
Trysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen
penikulmaa.

Hyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä
Huuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä
tavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he
viettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat
olivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa,
jonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi
olevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa
ja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään
suomalaisen luultu asettuneen asumaan. -- Vähän apein mielin
nuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he
elpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen
suomalaistorpankin.

Heidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin
myöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui
uhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä
Rakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran
kanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun
suomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.

Hän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät
tervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään
nimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta
kehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin
omaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.

Kiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin
aikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin
hyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä
viljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen
uudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen
haarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina
vuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen
rehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa.
Nuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin
uudisasukkaan tuottoisin elinkeino.

Jonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin.
Ei hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia
kulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen
välimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille
salomaille.

Hän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että
huvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli
tavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen
varrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli
myöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla
enempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia,
jotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he
koskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.

Erotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä
Kailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden
varrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää
maata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät
viisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin
kevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi
paljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.

Kelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun
ukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin
muutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin,
jos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he
tapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella,
kun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.

Rohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä
iloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.




10. AUTIOTALO.


Oleskeltuaan muutamia päiviä Korsholmassa, jossa asui perheineen
erään kirvesmiehen luona, Yrjänä oli valmis lähtemään meren poikki.
Toinen pikkupojista kuitenkin sairastui niin pahoin, ettei käynyt
ajatteleminenkaan lähtöä, sillä ankara talvi on käsissä ja tuli sääli
pientä lasta; mutta heillä oli varoja varsin niukalti, tuskin
nimeksikään. Yrjänä puhui kirvesmiehelle, mutta tämä ei siihen tiennyt
keinoa, sillä hänellä ei ollut työtä itselläänkään, ja niin kului pari
viikkoa suurissa huolissa. Lapsi ei parantunut, ja perheen varat olivat
lopussa, kun kirvesmies sitten eräänä päivänä kasvot ilosta loistaen
astui yhteiseen huoneeseen. "Älkää olko enää huolissanne", virkkoi hän,
"nyt on tullut sana, eitä kaikki laivat on pantava kuntoon kuninkaan
käytettäviksi, ja nyt minä olen raatimies Sakarilta saanut työtä sekä
Yrjänälle että Heikille. Syksyllä raatimies aloitti suuren laivan
rakentamisen; nyt se on rakennettava valmiiksi ja varustettava täyteen
kuntoon niin pian kuin suinkin. Olkaa siis hyvällä mielellä! Olette
täällä työssä siksi, kunnes laiva keväällä valmistuu, ja kylläpähän
sitten keksimme jonkin keinon teidän Ruotsin puolelle päästäksenne."

Se uutinen oli Yrjänälle ja koko perheelle ilosanoma, ja jo seuraavana
päivänä molemmat miehet olivat työssä.

Työstä lähtee tuloja. Tosin palkkaa maksettiin vain sen verran, että
työmiehet juuri saattoivat tulla sillä toimeen, mutta säästöä ei paljon
jäänyt. Matun aika meni suurimmaksi osaksi lapsia hoitaessa eikä hän
siis voinut ansaita mitään. Aika kului tasaista kulkuaan, lumi suli,
maa paljastui, meri aukeni ja suuri laiva oli jo saatu kannelliseksi.
Pian oli työ lopussa ja hyvin toivein ajateltiin lämpöistä vuodenaikaa,
jolloin päästäisiin noiden suurten vesien yli. Pikku poika ei vain
parantunut, ja se teki äidin levottomaksi. Nyt oli kevät edistynyt
niin, että lehti alkoi puhjeta. Laiva kellui valmiina veden pinnalla,
ja Yrjänä sekä Heikki olivat taas työttöminä. Sotaväkeä tuli pienempinä
ja suurempina parvina laivoihin otettavaksi. Korsholmassa syntyi vilkas
liike ja elämä. Maalaisia ja saaristolaisia tulvaili myymään niitä
vähiä ruokavaroja, mitä heiltä liikeni. Siirtolaiset, jotka olivat
tottuneet metsien yksinäisyyteen, tunsivat itsensä levottomiksi ja
tiedustelivat tilaisuutta päästäkseen tuonne toivottuun Ruotsiin; mutta
vielä ei kukaan rohjennut sellaista retkeä ajatellakaan, sillä meri oli
täynnä ajojäitä. Kauan etsittyään ja monet vastukset koettuaan he
löysivät viimein saaristolaisen, joka oli aikeissa lähteä Ruotsin
puolelle lohenkalastukseen, kun siihen sovelias aika tulisi. Hän lupasi
ottaa perheen mukaansa, kun Yrjänä ja Heikki perille päästyään
auttaisivat häntä pari viikkoa kalastuksessa. Kun miehet suostuivat
tähän, hän pyysi heitä heti lähtemään mukaan, jottei hänen tarvitsisi
tulla Korsholmasta hakemaan. Tähän toiset suostuivat mielellään, ja
päivän kestäneen merimatkan jälkeen majoittuivat siirtolaiset mökkiin,
kauas ulkosaaristoon.

Yrjänän ja Heikin pyydystellessä vesilintuja ja kaloja pieni kipeä
poika kuoli. Niinkuin talonpoikaiset yleensä, ei Mattukaan suureen
ääneen valittanut suruaan. Pikku poikansa hautauksen jälkeen hän ei
enää viihtynyt tuvassa, vaan seurasi miehiä heidän pyydystysmatkoillaan
kantaen nuorinta lasta selässään. Hän etsi työnteosta lohdutusta ja
lievitystä suruunsa.

Päivät lämpenivät vähitellen, meri puhdistui ajojäistä, ja nyt alettiin
varustautua matkalle. Miehet olivat nyt koonneet varastoon koko joukon
lintuja ja kaloja, jotka viimeksimainitut suolattiin ja kuivattiin.
Molemmista heille olisi hyötyä metsien halki kuljettaessa. Kalastajan
varustuspuuhissa ei kulunut paljon aikaa. Itätuulella vene pian
kiidätti koko seurueen meren poikki lohenpyyntijoen suulle.
Maastamuuttajat laskivat ilomielin jalkansa Ruotsin mantereelle, joka
tästälähin oli heidän kotimaansa. Nyt miehille alkoi kova työ, mutta he
saivat hyvää palkkaa, sillä kalastus onnistui varsin hyvin. Kalastajan
astiat tulivat täyteen pikemmin kuin oli arvattukaan, ja tähteeksi
jääneitä kaloja saivat maastamuuttajat ottaa niin paljon kuin jaksoivat
kantaa.

Kerran he sitten aikaisena aamuna lähtivät lohenpyyntipaikalta
liikkeelle suunnaten kulkunsa pitkin meren rannikkoa. Usein he
tapasivat ystävällisiä ihmisiä, joilta saivat apua ja neuvoja. Heidän
matkansa edistyi kuitenkin hitaasti, sillä osaksi heidän täytyi
kalastamalla tai metsästämällä hankkia eväitä, osaksi viivyttivät heitä
vuolaat virrat, joiden yli pääsemiseksi miesten täytyi tehdä lauttoja.
Kesä oli lopussa ja syksy käsissä, kun he olivat ehtineet niin pitkälle
etelään, että olisi ollut käännyttävä länttä kohden. Ja niin päätettiin
tehdä. Niillä muutamilla taalereilla, jotka olivat jääneet säästöön
keväällisestä työstä, ostettiin välttämättömiä tarpeita, etupäässä
suolaa, ruutia ja lyijyä. Lähdettiin Boksna-virtaa seuraten
Taalainmaahan päin toivossa, että tavattaisiin maanmiehiä. Niin
tapahtuikin, Oressa osuttiin suomalaisten luo; siellä väsyneet
matkamiehet päättivät levätä muutamia päiviä.

Oren suomalaisilta he eivät saaneet kovinkaan ilahduttavia tietoja
tuosta uudesta maasta. Talvet olivat pitkät ja ankarat, kesällä sattui
tuon tuostakin hallaöitä, jotka vahingoittivat kasvullisuutta. Sitä
vastoin olivat metsät täynnä otuksia ja vedet kaloja. Pitkin virran
varsia oli luonnonniittyjä, ja kesälaidun oli kyllä hyvä, sillä monella
suolla kasvoi hyvää heinää. Kun vain uudisasukkailla olisi ollut
karjaa; karjanhoito oli edullisin elinkeino. Malmivuoren seuduista he
olivat kuulleet, että siellä suomalaisia ahdistettiin ja heillä oli
siellä tukalat olot. He neuvoivat sen vuoksi siirtolaisia etsimään
asuinpaikkaa Taalainmaasta. Yrjänä ja Heikki, jotka arvelivat jo
kulkeneensa kylliksi kauan, katsoivat sen neuvon hyväksi ja päättivät
jättää Matun lasten kanssa levähtämään, sillä välin kuin he itse
lähtivät metsiin tarkastelemaan maita ja soveliaita asuinpaikkoja.

Kahden viikon kuluttua he palasivat ja tapasivat Matun ja lapset
reippaalla mielellä. Lepääminen ja vieraanvaraisuus, jota he olivat
saaneet nauttia, oli näille tehnyt hyvää. Mattu tervehti ilomielin
miesten tuloa. Vaikka hänellä oli kaiken aikaa ollut työtä vaatteiden
korjaamisessa, oli aika tuntunut pitkältä, ja hän oli nyt hyvillään,
kun sai taas lähteä matkaa jatkamaan.

Miehet olivat samoilleet laajalti metsissä löytämättä kuitenkaan
asuttavaksi soveliasta paikkaa. Muutamia päiviä sitten he olivat
kuitenkin löytäneet melkoisen suuren kaskimaan ja puolitekoisen tuvan.
Se oli uudispaikan alku. Selvästi näkyi, että se oli ollut pari vuotta
hylättynä. Melkoisesti oli siinä tehty työtä, joka joutuisi heidän
hyväkseen, jos he päättäisivät asettua siihen paikkaan asumaan. Ettei
uudisraivaaja ollut ruotsalainen, sen näki useista arvottomista
esineistä, joita oli jätetty paikalle.

Talonväen puheet, että näillä seuduilla oli runsaasti metsänriistaa,
osoittautuivat tosiksi. Kaikkialla, missä siirtolaiset kulkivat, he
näkivät otusten jälkiä, ja puolen päivän matkan päässä uudispaikasta
heitä onnisti niin, että saivat kaadetuksi hirven, jonka he panivat
säilyyn mitä huolellisimmin ja josta he veivät mukanaan niin paljon
lihoja kuin jaksoivat kantaa.

Oli siis syytä ruveta asumaan tuossa autiossa talossa. Yksi seikka
heitä kuitenkin huolestutti. Viimeiselle yöpymispaikalle oli heidän
luokseen tullut pari rotevaa taalalaista. Nuotion savu oli suomalaiset
ilmaissut. Taalalaiset olivat metsästysretkellä, ja kun he näkivät
suomalaisilla olevan runsaasti lihaa, he uhkailivat ja käskivät
suomalaisia heti lähtemään pois koko seudulta ja varomaan koskaan sinne
palaamasta, jos henki oli heille rakas. Yrjänä neuvotteli nyt Oren
suomalaisten kanssa, uskaltaisivatko he ruveta asumaan tuolla autioksi
jätetyllä paikalla, ja kyselivät näiltä, tiesivätkö he, kuka siihen oli
yrittänyt raivata asuinpaikkaa. Mutta siitä ei kukaan tiennyt.
Uudisasukas, joka oli kasken hakannut, oli varmaankin tullut
pohjoisesta päin eikä ollut tiennyt heistä mitään. Arvatenkin hän oli
kuollut tai jostain syystä hylännyt koko paikan. Oren isäntäväki
arveli, että Yrjänä joukkoineen kyllä voisi asettua sinne asumaan. Jos
joku tulisi vaatimaan paikkaa omakseen, voitaisiin asiasta sopia. Kun
ei siinä ollut sen enempää työtä tehty, ei vaivanpalkkio nousisi kovin
suureksi.

Muutamia päiviä arveltiin epätietoisina sinne tänne, mitä oli tehtävä.
Talvi ei ollut kaukana, mutta reippaalla työllä saataisiin rakennukseen
siihen mennessä ainakin katto päälle, ja kun metsässä oli runsaasti
otuksia, niin ei pitäisi tulla puutetta syötävästä. Eikä sitäpaitsi
oltu omanmaalaisista kovin monen päivämatkan päässä.

Varsinkin ryöstettyjä poikia ajatellessaan vanhemmat tunsivat
levottomuutta. He luulivat, että Antti ja Pekka lähtisivät
Malmivuorelle, jos vain heille ilmaantuisi tilaisuus etsiä vanhempiaan,
siksi vanhusten teki mieli sinne. Mutta olihan aivan tietymätöntä,
kuinka ja missä pojat pääsisivät meren yli. Jos he menisivät meren
poikki Korsholman kohdalta, niin oli syytä toivoa, että he seuraisivat
vanhempien jälkiä.

Oressa asuvat suomalaiset arvelivat, että jos pojat tulevat
paikkakunnalle, he kyllä etsivät vanhempansa käsiinsä. Ja sitten
päätettiin asettua autiotilalle asumaan. Oren suomalaiset kehoittivat
siirtolaisia olemaan reippaalla mielellä, taalalaisten uhkauksia ei
pitänyt pelästyä. Sellaisiin uhkauksiin he olivat tottuneet eivätkä ne
olleet vielä käyneet toteen. He neuvoivat kuitenkin Yrjänä Kailasta
niin pian kuin mahdollista hankkimaan "rakennussetelin" itse
herttualta. Tosin oli matka pitkä Kungsöriin, mutta jos tulisi hyvä
suksikeli, niin pianhan tuon taipaleen tekisi. Ennen kaikkea heidän
pitäisi saada pyydystetyksi näätiä, sillä niiden nahoista maksettiin
hyvä hinta ja niitä nahkoja oli helppo kuljettaa. Jos heille tulisi
hätä ja puute, niin Oren suomalaisilta he saisivat nahoilla vaihtaa
jonkin verran rukiita, jos vastedes palaisivat näiden luo.




11. ERÄMAISSA.


Keventynein mielin siirtolaiset lähtivät loppumattoman laajalle
salolle, ja kun pikku tyttö nyt oli kyllikseen levännyt, hän kykeni
pitkät matkat kävelemään äitinsä rinnalla tälle suureksi helpotukseksi.

Muutaman päivän kuluttua he olivat perillä. Reippaasti ryhdyttiin
rakentamaan tupaa valmiiksi. Työ ei suinkaan ollut helppoa, sillä ensin
täytyi kaataa puita, raahata ne paikoilleen ja sitten salvaa seinät;
mutta reippaina ja uutterina, kuten metsäsuomalaiset ainakin, kun
heillä on varma tarkoitusperä, he saivat hirsikerroksen toisensa
jälkeen kohoamaan, ja parin viikon kuluttua olivat katon
kannatushirretkin jo paikoillaan. Katon teko vähän huolestutti, sillä
tähän vuoden aikaan ei voinut kiskoa tuohta. Täytyi sen sijaan käyttää
sammalia ja multaa, vaikka kumpikin oli huonoa kattoainetta; mutta
halkaistujen lautojen ja kivien avulla saatiin katto kuitenkin
jotakuinkin vedenpitävä. Uunin eli muurin teosta he eivät olleet
huolissaan, sillä suomalaispirtin uuni on itsessään varsin
yksinkertainen, eikä ainakaan kiviä puuttunut.

Yksi vastoinkäyminen uudisasukkailla jo oli ollut: sudet olivat syöneet
heidän kaatamansa hirven, niin että jäljelle jäi ainoastaan
reisikappaleet, jotka oli ripustettu puuhun, ja nahka. Muukin osa olisi
ollut tasaiseen tarpeeseen, sillä rakennustyön aikana he eivät olleet
joutaneet ollenkaan metsästämään eikä kalastamaan.

Oli ilon päivä, kun tupa, savupirtti, saatiin valmiiksi. Uunia
koeteltiin suurella tulella, ja kun se oli saatu kuumaksi, savu
laskettu ulos ja ovi suljettu, saatiin tuvassa lämmintä. Ja oikeaa
suomalaista lämmintä he olivat kauan kaivanneet. He olivat siis nyt
kuin kotonaan ja nauttivat siitä, että pääsivät taas entisille
tavoilleen. Mutta oikeaan lepoon ei vielä voinut heittäytyä, siihen
aika oli liian kallista. Yrjänä lähti metsään, ja muutaman päivän
kuluttua olivat kaikki metsänotusten polut täynnä pyydyksiä. Sillä
välin teki Heikki kalapatoa lähistöllä virtaavaan pieneen jokeen.
Sellainen voi olla hyvä pyydys, kun tuntee kalojen tavat niinkuin
suomalaiset ne tunsivat. Pato on yksinkertainen laite. Veteen tehdään
matala sulku, johon laitetaan kouru ja sen alapäähän rakennetaan
hienoista seipäistä pieni huoneentapainen. Silloin koko laitos on
valmis. Patoja tehdään melkein yksinomaan lohenmullojen pyyntiä varten,
ja pyyntiaika on syksyllä, jolloin mullot laskeutuvat myötävirtaan
järvistä ja metsälammista pienempiin virtoihin kutemaan. Kun kalat
laskeutuvat kouruun, joka on ainoa veden pääsytie, ne luistavat alas ja
joutuvat kalakammioon; silloin kalastaja tukkee veden juoksun ja korjaa
kalat saaliikseen.

Miehet kävivät pyydyksillään, kumpikin omalla tahollaan, ja heillä oli
täysi syy kiittää onneaan, mutta sitten Heikki kerran palasi
pyydykseltään tyhjin käsin. Kalat oli varastettu padosta! Varas tuli
kuitenkin samalla ilmi, sillä saalis oli syöty paikalla; se seikka heti
ilmaisi rosvon. Heikki oli kyllä harmissaan, mutta naurahti kuitenkin,
ja pian hänellä oli taas uusi pyydys valmiina. Nyt varas saisi tulla,
ja niin se tekikin heti seuraavana yönä. Huomisaamuna Heikki sai
saaliikseen runsaasti lohenmulloja ja vielä saukon kaupan päällisiksi.
Saukon nahka on varsin kallisarvoinen; eipä sen vuoksi ollut hullumpi
juttu saada sellainen arvokas otus niin helpolla.

Myöskin Yrjänän pyydyksillä oli ollut näpistelijöitä. Monta lintua
olivat kuljeksivat petoeläimet vieneet, ja erittäinkin epäiltiin näätiä
pahantekijöiksi.

Miehillä oli koossa melkoinen varasto pieniä metsänotuksia, kun lumi
tuli maahan ja teki lopun satimilla pyydystämisestä. Kuitenkin lumi oli
tervetullut, sillä nyt koitti suurten otusten pyyntiaika. Sitä eivät
uudisasukkaat suinkaan jättäneet käyttämättä hyväkseen. Ennen muita he
tietysti halusivat pyytää hirviä, ja pian he olivat päässeet niiden
jäljille. Tehtiin kierros hirvien syöntipaikan ympäri, ja kun
huomattiin riistan jääneen kierroksen sisäpuolelle, ryhdyttiin
hirvenajoon suomalaisten tavalliseen tapaan; Yrjänä jäi hirvien
jäljille sillä kohtaa, missä ne veivät kierroksen sisään, ja Heikki
koki ajaa otuksia sinnepäin. Tämä temppu onnistui vain sikäli, että
nuori hirvi tuli Yrjänän pyssyn kantamalle. Yrjänä ampui epävarman
laukauksen pitkän matkan päästä, mutta sai kuitenkin hirven
haavoitetuksi. Nyt seurasi hellittämätön takaa-ajo, sillä suomalaiset
ovat uupumattomia juoksemaan, mutta ajosta tulikin pitkä.
Neljännestunti toisensa jälkeen kului, eikä hirviä saavutettu.
Metsästäjät alkoivat jo väsyä, kun Heikki, joka oli edellä, päästi
heikon ilohuudon ja kun Yrjänä ehti paikalle, hän teki samoin.

Miehet olivat tavanneet susilauman jäljet, jotka kulkivat hirveä
vastaan, ja nyt olivat sudet lähteneet ajamaan hirveä takaa. Hirven
kohtalosta ei ollut epäilystäkään; nyt oli vain kysymys siitä,
ehtivätkö metsämiehet perille ennen kuin sudet olivat repineet hirven
kappaleiksi. Hirvi oli vielä koholla etujalkojensa varassa, vaikka oli
melkein puolikuollut ja sudet melkein peittivät koko sen ruumiin. Suuri
musta peto oli iskenyt hampaansa otuksen kurkkuun ja oli niin
murhanhimonsa vallassa, ettei huomannut äänettömästi lähestyvää
Heikkiä, ennen kuin tämän keihäs sen lävisti. Samassa Yrjänän luoti
tappoi toisen pedon, ja muut puittivat pakoon. Yrjänän kirveen isku
vapautti hirven enemmistä tuskista, ja nyt metsämiehet saivat
hengähtää.

Pian ryhdyttiin hirveä nylkemään ja paloittelemaan sen lihoja. Silloin
metsästäjät huomasivat, etteivät sudet olleetkaan paenneet kauas. Yksi
oli niin rohkea, että tuli näkyviin. Ne ilmeisesti vielä toivoivat
pääsevänsä suomalaisten kanssa saaliin jaolle. Sen metsämiehet älysivät
vallan hyvin.

Päivä oli jo päättynyt, kun miehet olivat saaneet hirven lihat
ripustetuksi niin korkealle puihin, etteivät sudet niihin ylettyneet.
Vielä olivat jäljellä sisälmykset, jotka ottivat suuren tilan ja jotka
moni metsästäjä olisi jättänyt susille; mutta köyhät suomalaiset eivät
tahtoneet niitä susille luovuttaa. Heillä oli toiset tuumat mielessä.

Asiasta neuvoteltuaan he näkyivät kokoavan ison joukon puita ja
sytyttävän nuotion. Sitten kiskottiin päreitä ja sidottiin ne vitsoilla
kimpuiksi. Heikki sytytti peräsoihdun ja varusti mukaansa useita
kimppuja, otti keihään toiseen käteensä ja lähti kulkemaan kotiin;
Yrjänä sitä vastoin piiloutui hongan taakse vahtimaan, tulisiko susia,
kun kaikki oli hiljaista, veren hajun ja nälän houkuttelemana
tulenvalon piiriin. Siinä tuo suomalainen seisoi yksin, välittämättä
pakkasesta ja uhkaavasta vaarasta, tyynenä, kärsivällisenä ja
liikkumattomana kuin kivikuva. Pakkasen hän kärsi tottumuksesta ja
vaaran hän arveli kyllä voittavansa, vaikka susien ulvonta ja silloin
tällöin poikkirasahteleva oksa muistuttivat hänelle, ettei se ollut
kaukana.

Parin tunnin kuluttua rupesi tuikkamaan päresoihtu ja nuotion ääreen
tulivat Heikki ja Mattu. Ennen kuin Yrjänä ehti sanoa mitään, virkkoi
Mattu: "Älä pelkää lapsien puolesta; he nukkuvat, ja me pönkitimme oven
lujasti. Minä tulin mukaan, sillä minun apuani tarvitaan." Yrjänä
nyökkäsi ystävällisesti vastaukseksi. Heikki oli kotoa tuonut
kivipaarit, ja niille pantiin hirven sisälmykset. Siitä tuli kyllä
raskas taakka, mutta kun tahto on hyvä, niin kyllä voimia silloin
riittää. Mattu sytytti nyt tulisoihdun ja lähti kulkemaan miesten
edellä.

He olivat kävelleet tuokion, kun Yrjänä sanoi: "Astu nyt meidän
jäljessämme, minä kuulen susien seuraavan meitä." Pian sen jälkeen
olivat he kulkeneet vähäisen suoaukean poikki, jossa oli paljoa
valoisampaa kuin metsässä. "Mattu", sanoi Yrjänä hiljaa, "koetapas
meidän kävellessämme kiinnittää tulisoihtu paareihin, mene sitten minun
taakseni ja tartu paarien aisoihin, niin että huomaamatta voit astua
minun sijaani kantajaksi."

Mattu teki työtä käskettyä ja kun Yrjänä tunsi, että Mattu oli saanut
vakavasti kiinni paarien aisoista, niin hän aivan hiljaa kyykistyi
maahan samalla kuin Mattu astui hänen ohitsensa. Pyssyn Yrjänä oli
ottanut paareilta mukaansa; nyt hän kyykistyi pensaan taakse, josta hän
saattoi nähdä suoaukealle.

"Kyllä olette pitkähännät kavalia", mutisi hän itsekseen; "mutta
saadaanpa nähdä, miten teidän käy." Samalla hän näki ensimmäisen suden
tulevan suolle, sen jäljessä seurasi jonona toisia hiipivin askelin ja
häntä roikkuen, valmiina hyökkäykseen, jos vain siihen ilmaantuisi
tilaisuus.

Äkkiä koko joukko pysähtyi. Tuulen henkäys oli ilmaissut pedoille,
missä Yrjänä oli; mutta samassa leimahti niitä vastaan tulinen säde, ja
tuossa nyt vanha, toisia johtanut hukka piehtaroi maassa ääneen
ulisten. Yrjänä päästi nyt kovan huudon, ja koko susilauma lähti
käpälämäkeen. Pari silmänräpäystä myöhemmin Mattu jo seisoi Yrjänän
vieressä ojentaen hänelle kirvestä samalla kuin itse kohotti Heikin
keihästä. "Ei hätää mitään, muija", rauhoitti Yrjänä; "väijytykseni
onnistui tällä kertaa"; ja niin hän meni ammutun pedon luo ja lopetti
sen iskien sitä kerran kirvespohjalla. Tultuaan takaisin paarien,
soihtujen ja Heikin luo, Yrjänä virkkoi iloisesti: "Kuule, Heikki,
tänään meitä seuraa onni; pian olemme kotona, ja luulen, että
pitkähännät ovat tällä kertaa saaneet tarpeekseen." Siinä hän arvasikin
oikein, sillä hetken perästä he saapuivat kotiin susien enää
hätyyttämättä.

Lyhyen ajan vain soivat miehet itselleen lepoa. Olisi luullut päivän
työn tuntuneen jo riittäväksi, mutta niin he eivät itse ajatelleet.
Täytyi ponnistaa voimiaan, kun lumikeli oli metsänkäyntiin niin
sovelias. Kaiken yötä tehtiin kelkkaa, jolla kuljetettaisiin kotiin
hirven lihat ja molemmat tapetut sudet. Jo päivän koitteessa oltiin
valmiit lähtöön. Matun piti panna hirven sisälmykset miesten
osoittamalle paikalle, johon saattoi nähdä tuvan ikkunasta, sillä he
toivoivat, että haju ja veren jäljet houkuttelisivat susia sinne. Kun
Mattu oli siirtänyt sisälmykset osoitetulle paikalle, hänen piti kaataa
vettä niiden päälle, niin että ne jäätyisivät kiinni. Oli estettävä se,
että sudet äkkiä syöksähtäisivät esiin, sieppaisivat kukin palansa ja
juoksisivat tiehensä, ennen kuin ehdittäisiin ampua, sillä siihen
vanhat suomalaiset tarvitsivat runsaasti aikaa. Mutta sittenpä ei
suomalaisen luoti koskaan jäänytkään sattumatta maaliinsa.

Työ ei suinkaan siihen päättynyt, että saalis kuljetettiin kotiin; se
oli vielä pantava säilyyn; ja kun ei ollut säilytyspaikkaa, täytyi
kaikki ripustaa puiden oksille. Oli saatava riista-aitta, ennenkuin
voitiin ryhtyä pyytämään suurriistaa, sitä paitsi oli tehtävä
sudenloukku siltä varalta, että ne tulisivat sillä välin kuin miehet
olivat yötä metsässä.

Kului muutamia päiviä, ennen kuin miehet taas lähtivät metsälle. Lumi
oli nyt vanhaa ja tarvittiin suomalaisten tottumus tuoreiden jälkien
erottamiseksi vanhoista. Meni sen vuoksi useita päiviä, ennen kuin he
palasivat. Tällä kertaa heidän oli onnistunut tappaa hirvi ja saada
karhu kierretyksi. Heidän tyytyväisyytensä ja ilonsa ei siitä
vähentynyt, että Mattu näytti sutta, jonka oli saanut pyydyksestä.
Mattu kuitenkin arveli parhaaksi, että he ottaisivat pyydyksen pois,
mutta koettaisivat sen sijaan ampua susia, sillä niitä oli joka yö
käynyt haaskalla, mutta ne eivät menneet pyydykseen. Sitä paitsi hän
oli huomannut, että jokin peto oli kiivennyt puuhun lihoja syömään;
miehet kyllä saisivat ampua menemättä kovin pitkälle.

Nyt miehet laskivat vähän leikkiä Matun tiimoilta: hänen pitäisi pitää
kissansa kurissa; sellainen eläin se vain oli käynyt ruoka-aitassa
varkaissa. "Älkäähän muuta sanoko", tuumi tämä. "Soisin, että meillä
olisi kissa; olisihan siitä jotakin seuraa, kun te olette poissa ja
lapset ovat makuulla."

Metsästäjät kyllä aavistivat, millainen kissa se oli, joka oli käynyt
lihoja varastamassa ja olivat siitä kaikessa hiljaisuudessa hyvillään.
Paria päivää myöhemmin "kissa" oli pyydyksessä. Niinkuin he olivat
arvanneet, se oli näätä.

Pitkällinen lumimyrsky pakotti nyt miehet pysymään kotona. Sinä aikana
valmisteltiin suksia, lumianturoita ja talouskapineita. Olo lämpimässä
tuvassa lasten ja ystävällisen Matun parissa oli hyvin miellyttävää.
Uudisasukkaat viihtyivät hyvin tuolla Ruotsin metsissä ja kiittivät
itseään onnellisiksi löydettyään niin tyynen ja rauhallisen paikan.
Luottavaisina he ajattelivat tulevaisuutta, vaikka kyllä käsittivät,
että heitä odotti kova työ; mutta olivatpa he siihen tottuneet.

Kun lumimyrsky oli lakannut, olivat uudet sukset suureksi hyödyksi,
koska viima oli painanut lumen jotakuinkin lujaksi, oli helppo asia
noutaa jäljellä oleva osa ammutusta hirvestä. Nyt varustauduttiin
käymään kierretyn karhun kimppuun. Talvi tuli kuitenkin niin ankara,
että karhun ajo päätettiin lykätä tuonnemmaksi ja sillä välin parkita
ammuttujen hirvien koipinahat. Jalkineiden puutteessa olivat kaikki,
niiden tekoon otti Mattukin osaa. Hän näytti pian miehille parhaiten
osaavansa tämän työn ja pyysi sen vuoksi heitä jättämään suutaroimisen,
mutta sen sijaan tekemään hänelle sammion missä parkita hirvennahkoja,
jotta niistä saataisiin vaatteita, sillä niitä jokainen pian
tarvitsisi. He noudattivat kernaasti hänen pyyntöään ja tekivät kaksi
purnua siten, että ontto jättiläishonka kaadettiin, katkaistiin
tasapäisiksi pölkyiksi, joita vielä koverrettiin, kunnes oli vain ohut
pinta jäljellä. Nyt Mattu oli tyytyväinen. Kaikki sujuisi hyvin, kunhan
hän vain saisi nahkojen voiteeksi jotakin parempaa rasvaa kuin
hirventalia.

Se oli kehoitus miehille käydä karhun kimppuun. Siihen he olivatkin
valmiit. Hiihtokeli oli hyvä, vaikka lumi oli niin pehmeää, ettei se
kannattanut karhua, jos se tulisi ulos pesästään. Suksilla siis pääsi
helposti liikkumaan nopeammin kuin karhu. Yrjänä sanoikin, että hän
kyllä voi sillä pyyntimatkalla tulla toimeen ilman pyssyäkin; karhu
saataisiin keihäilläkin tapetuksi. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin
otti pyssyn mukaansa, sillä eihän voinut tietää, mitä metsässä voisi
sattua.




12. KARHUNKAADANTA.


Niin miehet lähtivät karhunkierrokselle. Perille tultuaan he
huomasivat, että oli liian myöhä enää sinä päivänä ryhtyä otusta
hätyyttämään, jonka vuoksi he valmistivat yönviettopaikan. Lumihangelle
levitettiin havuja ja nuotio levitti lämpöään. Väinämöisen viikatteen
kolme tähteä osoittivat varmasti ajan kulun, he saattoivat huoleti
jättäytyä levolle.

Kun miehet aamulla valmistautuivat karhun kaadantaan, heillä oli varma
metsästyssuunnitelma. Karhun makuupaikka oli etsittävä ja, jos
mahdollista, tapettava kontio ennenkuin se ehti herätä talviunestaan.
Sellainen menettely oli vähimmän vaarallinen, jos vain pesä oli
sellaisessa paikassa, että niin saattoi tehdä. Miehet hiipivät nyt niin
hiljaa kuin taisivat lumisen kentän yli ja läpi tiheiden viidakkojen;
he tutkivat puut ja huomasivat pian, mistä karhu oli taittanut havuja
pesäänsä. Heti samassa he huomasivat kalliossa kolon ja arvasivat sen
kohdalle varisseista oksista, että karhu oli onkalossa. Miehet
vilkaisivat toisiinsa, ja äänetönnä kuin haamu Yrjänä asettui aukon
ääreen pyssy valmiina ja keihäs vieressä varalla. Heikki meni metsään,
ja pian kuului reippaita kirveen iskuja. Hän tuli hetkisen kuluttua
takaisin mukanaan melkoisen paksu ja pitkä pölkky. Sen hän asetti
varsin varovaisesti viistoon aukkoon poikkipuolin, jonka jälkeen hän
palasi takaisin hakemaan toisenkin pölkyn. Tämä asetettiin nyt toiselta
puolelta samanlaiseen asentoon, niin että pölkyt tulivat ristiin. Nyt
karhu oli teljetty pesäänsä.

Tyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla
äänellä: "Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi." Nyt
alkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu
oli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli
tullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin
kiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät
olivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi
Yrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi
keihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut
siitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä
näkynyt.

Suomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista
taistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät
sentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt
syvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä
kallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi
Heikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja
kiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä
välin. "Joudu nyt, Heikki!" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti,
"kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi
hyvä, jos silloin olisit täällä."

Heikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä
välin ei karhu ollut näyttäytynytkään. "Vai niin", sanoi Yrjänä, "se
onkin pelkurin sukua; maltapas!" Sitten hän sysäsi kumoon aukon
tukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja
pyssy toisessa kädessä.

Hetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: "Näetkö
sitä?" -- "En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs." Taas seurasi
äänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy
pamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli
sukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: "Pidä nyt varasi!"

Valmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän
aikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. "Se on varmaankin jo saanut
tarpeekseen", arveli Yrjänä. "Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui
se hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten
ja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen
katsomaan, miten asian laita on."

Kun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut
seivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi
syvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä
karhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui
Yrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: "No nyt,
Jumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon
paikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin
väännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan."

Kun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään
katsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. "Katso tarkkaan
ettei se vain liiku!" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen
jurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon
eteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen
kaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin
pitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin
vierittää esiin.

Onni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli
toimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja
on ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä
ajatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä
olevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.

Nahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria
taakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän
tarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa,
sillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin
suomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas
lumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin
pääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin
korkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla
rauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat
kevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.

Metsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti
kestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi
aikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin
vaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka
aikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan
nahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli
parani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti
lähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.




13. YRJÄNÄN MATKA HERTTUAN LUO.


Heikin oli määrä seurata Yrjänän mukana heidän Oressa asuvien
ystäviensä luo, hankkimaan sieltä vähän jauhoja, jos se olisi
mahdollista. Sen vuoksi oli varustettu kaksi kelkkaa ja jaettu
nahkakimput tasan kumpaankin. Näin miehet pääsisivät nopeammin
kulkemaan. Pian saattoi hyvällä suksikelillä saapua pitkämatkaisia
metsämiehiä, joten siksi ajaksi ei ollut jättäminen Mattua yksin
kotiin. Moran pitäjän miesten uhkaus muistui tuon tuostakin Yrjänän
mieleen.

Nytkin onni suosi suomalaisia sillä ilmat pysyivät tasaisina ja matka
kävi joutuisasti. Paljon tilaa ottavalla karhunnahalla saatiin
vaihtokaupassa jauhoja ja suoloja. Saukonnahan Heikki oli ottanut
mukaan hankkiakseen sillä vuohen, ja tämä aarre kelkkaan sidottuna hän
erosi Yrjänästä, ja viiden päivän kuluttua hän Matun ja lasten suureksi
iloksi palasi kotiin jälleen.

Heikistä erottuaan oli Yrjänällä kyllä vaivalloinen matka kelkkoineen,
jota hän kiskoi läpi metsien kun ei tahtonut kulkea ajettuja teitä; hän
näet, kuten suomalaiset yleensä, pelkäsi kohtaavansa jotakin pahaa.
Sillä tavoin hänen matkansa kävi vaivalloisemmaksi ja siihen kului
suotta pitkä aika; mutta metsässä hän tunsi olevansa kuin kotonaan eikä
pelännyt. Pari viikkoa taivallettuaan hän saapui perille.

Yrjänän tulo herttuan pihaan ei herättänyt huomiota, siellä kun oltiin
tottuneita näkemään köyhää kansaa. Kun hän kyseli pääsyä herttuan
puheille, vastattiin lyhyesti, ettei se ollut mahdollista, sillä
herttua ei ollut kotona. Milloin hän palaisi kotiin, sitä ei kukaan
tiennyt. Yrjänän vapaassa vallassa oli joko tulla toiste uudestaan tai
jäädä odottamaan, hän saisi mennä lämmittelemään renkitupaan. Tätä
seikkaa ei pitkän matkan päästä tullut suomalainen ollut ajatellutkaan.
"Vai ei ole kotona!" mutisi hän itsekseen istahtaen kelkkaansa pyyhkien
hikeä otsastaan. "Ei kotona! Minä saan mennä renkitupaan. Kunpa edes
tietäisin missä se on, ja niin paljon väkeä kun täällä on! Mitä nyt
teen? Mihin nyt lähden?"

Näistä mietteistään hän heräsi kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta
ja pari raikuvaa torven törähdystä. Kääntyessään katsomaan hän näki
ratsumiesjoukon tulevan ravakkaa vauhtia. Loistavat haarniskat,
korskuvat hevoset, kookkaat ja komeat ratsumiehet saivat suomalaisen
aivan hämmästyksiinsä. Hän ei osannut edes väistyä, vaan jäi
liikkumatta paikoilleen, kunnes äreä ääni huusi: "Pois tieltä
kelkkoinesi!" ja Yrjänä lensi pystyyn temmaten kelkan sivulle juuri
samassa kuin ensimmäinen ruotu kulki hänen ohitseen. Ratsumiesten
jäljessä seurasi useita rekiä, sitten taas ratsumiesjoukko. Kun nyt
suomalaisukko kääntyi katsomaan pihaan päin, hän näki, että kaikki
olivat seisahtuneet sinne ja että suuri joukko ihmisiä oli erään miehen
ympärillä kaikki paljastetuin päin, ja nyt hän vasta huomasi, että tuo
mies oli itse herttua. Vähääkään epäilemättä hän siirtyi lähemmäksi.
Hän näki matkustavaisten menevän tuohon hänen mielestään tavattoman
suureen rakennukseen, minkä jälkeen ratsumiehet ratsastivat pois ja
kansa hajosi eri haaroille. Nyt oli paikka aivan tyhjä; Yrjänä
kelkkoinensa oli yksin jäljellä. Taas hän kävi levottomaksi. Mitä hän
nyt tekisi? Kääntyisikö hän takaisin ja palaisi kotiin? Kyllä kai se
olisi varminta; hän jo tarttui vitsakseen, joka hänellä oli kelkan
jukkona, ja oli lähtemäisillään, kun joku kuului huutavan: "Tännepäin,
tätä tietä! Tule pois vain!" ja hänen luokseen tuli vanha mies, joka
puhui edelleen: "Oletpa muukalainen täällä, sinä suomalainen, näen mä;
mitä asiaa sinulla on?"

"Tahtoisin puhua herttualle saadakseni rakennussetelin, jos se olisi
mahdollista."

"Kyllä kaiketi, sen kyllä saat. Onpa sinulla kunnialliset tuomiset. Tuo
nahkakimppu osoittaa, ettet ole kykenemätön mies etkä vetelehdi
laiskana tuvan penkillä; sellaisia asioita pidetään arvossa tässä
talossa. Mutta nyt ei ole kuhnailemista! Tällä puolella pihaa et saa
oleskella", ja samalla mies reippaasti meni toiselle puolelle, jossa
hän seisahtui erään rakennuksen luo, avasi oven ja virkkoi: "Sysää
kelkkasi tänne, mutta joutuin nyt!"

"Se oli reippaasti tehty", kehui hän, kun Yrjänä lykkäsi kelkkansa
sisään ja sulki oven; "etpä näytä olevan yhtä hidas kuin muut
suomalaiskollot. Tule nyt renki-tupaan; minä näytän sinulle tien."

"Mene nyt sisään istumaan", puheli vanhus edelleen; "en tiedä milloin
saat puhutella esivaltaa, mutta kyllä sinulle tuodaan sana." Yrjänän
tullessa renkitupaan oli siellä koko joukko väkeä eri haaroilta maata,
joukossa pari suomalaistakin. Näiden kanssa hän joutui pakinoihin. He
olivat äskettäin saapuneet Ruotsiin meren yli, ja olivat täällä samalla
asialla kuin Yrjänäkin. He aikoivat asettua Helsinglantiin, jossa
heillä oli sukulaisia. Monta päivää he olivat oleskelleet täällä ja
olivat hyvillään herttuan kotiintulosta, kun saattoivat toivoa
pääsevänsä pian hänen puheilleen.

Tämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin
portaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän
asiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut
edellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän
tuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja
arvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi,
kuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen
selittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut,
mihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa
kuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi "rakennusseteliä".

"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan
Vermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla."

Eerik Yrjönpojalle hän sanoi: "Kun annat maksun nahoista, niin anna
tuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi". Kääntyen
Yrjänän puoleen herttua sanoi: "Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja
pidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi,
sillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin."

Seuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen
penikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja
tunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta
kuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten
rauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta
kun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän
Falunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että
hänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän
kaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta
saattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui,
jatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.




14. SUOMALAISMÖKKI OREN METSÄSSÄ.


Tuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika
hitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten
kanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen
vakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän
kotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului
kumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät
pitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket
päivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei
ollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt
kotosalla.

Niinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä.
Silloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja
hiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi
ylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen
suomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän
oikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi
mitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa;
se huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut
vetää sen kotiin.

"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan
ollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen
tänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on
sinulle", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen;
"sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä
voimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä,
Mattu, on sinulle", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. "Ei se ole
kotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta
kaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun
aikaan, ja tässä on vielä lisää." Sitten hän otti esiin pienen käärön,
jossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat
kallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana.
"Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle." Poika unohti olevansa
suomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. "Ja nyt on
paras viimeiseksi!" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. "Tuossa on rukiita
ja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän
kesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin
metsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on
siitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme
kirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!"

       *       *       *       *       *

Oli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat
olivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut
tuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja
vihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia
vuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä "tvit! tvit!"
ja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin
kurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä
voimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin
kuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa
uurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat
lapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta
pettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin
koko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti
metsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.

Tulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli
poltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta
kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä
sytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet.
Kuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu
tuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu,
kullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä
karsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi
luudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja
se kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat
tulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä
putosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean,
oli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin
että se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu
tukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset
väsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi.
Lepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet
koottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet,
ja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi.
Sellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten
taakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä
oli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta
vieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä
täällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen
ennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta
sitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa
väsyneitä jäseniä.

Sitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen.
Sitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi
varsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten
virittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta
uutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan
vaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa.
Oikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki
uudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään
yhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa.
Ketään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin
kertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena
oli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun
levottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä
sen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli.
Heikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai
siitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä
huojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.

Heikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi
hirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä
pitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa
päin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin
hyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta
myöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen
paremmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja
pyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa
nylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta
metsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan,
he olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet
häntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he
käskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän
pääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos
se tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että
suomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä
raahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan
haavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän
levottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha
mielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta
lounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän
tiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.

Heikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin
hänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita
merimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin
tekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät
pojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle
Ruotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren
yli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin
mahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä
tiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen
jatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän
vimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos
tilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi
metsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen,
vaikka Mattu varoitteli.

Niillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin,
käytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso
majavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan
kappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä
oli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin
palatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän
toimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen
kyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään
aamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet
hän kuului toitottavan paimentorveansa.

Näin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan
talven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven
rantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja
karja.

Oli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla
lautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan
savua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen
levottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty.
Elukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin
kotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset,
joita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti
juoksemaan, minkä jaksoi.




15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.


Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja
kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun
seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän
palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja
sitten kaikki menivät perille.

Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan
seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki
nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat,
että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu
väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän,
"tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän
suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat
metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat
läheisyydessä."

Kun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: "Ovat lähteneet tiehensä
näiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet
tehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy
lähteä jäljestä". -- "Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian
kaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei
suinkaan hän enää koskaan palaa!" Ja Matun kyyneleet vuotivat
virtanaan.

"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot;
mutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän
täytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy
siirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla
rauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi",
huokasi hän, "jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt
aikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa
sitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet
säilöpaikkamme!" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. "Eivät ole, ole
huoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja
lihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin
miltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä
mielelläni."

Oli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu
kiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa
palamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan
ottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä;
pitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.

Sen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn.
Heikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja
käski heidän olla huoleti. "Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut
sisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa
minulle vettä!"

"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi", sanoi Mattu.
-- "No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään
vaaraa." Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt
muutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli
tauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut
vaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki
pyysi jotakin syödäkseen. "Minä huomaan", sanoi hän, "että olette
alkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua
meidän täytyy olla matkalla."

"Mitä tarkoitat, Heikki?" -- "Sitä vain, että yksi ruotsalainen on
vielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea
(Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian
ajamassa meitä takaa." -- "Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako
heitä oli?" -- "Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme
ensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies,
ei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on." --
"No miten se tapahtui?"

"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin
vimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut
juuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat,
että nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä,
he tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä,
mutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun.
Sen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä
en saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin
toinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen
lykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen,
viskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo
musta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa
kuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä
kuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja
kaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen
joen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos
hänellä olisi kumppaneita.

"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän
ruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla
vaaraa tarjona. -- Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon
murhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin -- ja
laittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta
veteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän
välillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä
pitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi
minun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä
minua uhaten.

"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin
häntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa
tuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin
hänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on
ruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli
pyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla
kumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat
kahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien
matkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas;
panen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan
päälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle!
Ruotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä."

Selvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä
vahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin
Oren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului;
täytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.

Tuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle.
Heikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään
karja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko
kukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi
tavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran
varrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he
kaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi
kantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet
yli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin
matkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa
edellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on
mitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä
sellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten
karja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki
keihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat
varustautuneet taisteluun.

Uskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi
helteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle.
Silloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman
laajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.

Nyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet
takaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa
kiireessä.

Viidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat
itsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset
että elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja
vaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän
kärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet
Daal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen
laski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis
tarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas
virkistyivät voimiinsa.

Yrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla
lähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä
korkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko
tienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella
sitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt
suuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä
herätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään
jatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan
valittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä
länteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.




16. ONNELLINEN TAPAAMINEN.


Muutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen
rannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki
kaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta
sitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden
vaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet
omia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet
sen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti
kaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen
vuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä
he lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän
maanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin
metsänriistaa kuin muualla.

Niin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista.
Mäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he
olivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja
lehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki
Yrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään
katsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi
voihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen
jälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui,
kiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi
hyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan
taakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki
se kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt
apuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja
metsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma,
kunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa
kaatui maahan. Voitto oli saatu!

Pian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin
saalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen
olleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan
yksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja.
Hämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi
miestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.

Tulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin
puetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli
pyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi
ruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen
oli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia
suomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan
itään päin Mangskogin metsäseudulla. "He ovat reippaita ja ystävällisiä
ihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia", lisäsi hän
vermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin
avoimesti ja rehellisesti. "Vai niin!" virkkoi hän iloisesti kääntyen
karhuun päin, "siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te
olette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin
Matti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut
kauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja
minulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla
se kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun
tai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani
ajanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos
ja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon."

Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja
samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä
vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin
panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja
kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat
heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.

Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun
karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän
kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä
karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat
väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta.
Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli
laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta
nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki
sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi
laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa
ainoastaan toisen lavan."

"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa
oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei
tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa
tasan." -- "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin
pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme
karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on
syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena
kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut,
jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa,
että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä
nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään
ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää,
jahka saamme karhun nyljetyksi!"

Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset
ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen
makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi
leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää
ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt
ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." -- "Niin, kyllä se on
hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina
vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä
tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii.
Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen
kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän
suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."

"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka
asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" --
"Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa
asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä
paikkaa, mutta ei paljon." -- "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?"
kyseli Yrjänä. -- "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä
matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin
sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu
suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka
pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti
ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa
suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä
mitään?" -- "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa
sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."

"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" --
"No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on
viitisen vuotta." -- "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!"
arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" -- "Ka,
onhan tuota päästy sentään" -- "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!"
puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä
asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä
hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja
joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan
etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon
petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet
raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei
teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. -- "Kyllä
niitä on sielläkin." -- "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus
niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle!
Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."

"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä
taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!"
-- "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."

Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli
Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta.
Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet
yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi
vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka
rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän
kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan,
jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut
paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut
samana päivänä tehdä päätöstä.

Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet
asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten
toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän
luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu
mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai
jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys
vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.

Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten,
yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he
nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa,
jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti
suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin
Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä,
varsinkin karhuja.

Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää,
kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää
ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä
toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän.
"Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy
päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se
sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua;
otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin
puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä
talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata
lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" --
"No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille
hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista;
lähtekää te vain meidän mukaamme!"

Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta
hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi
olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä
itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista
puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo
talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun
aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa
vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran
takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."

Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset
paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli
vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä
arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa
hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette;
ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä
teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan!
Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole
vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono
merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa
elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun
järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien
perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"




17. LUMITUISKUN PEITOSSA.


Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja
Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan
poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat
yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä
he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten
synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa
suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he
olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.

"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme.
Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja
seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori
toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on
valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on
vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi
länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" -- "Sen vain sanon,
että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen
pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla
kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin
kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan
määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä
etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin
nuori varsa vihreällä niityllä.

Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä
kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden
itsellemme?" -- "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse
hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka
satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin,
niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne,
Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.

Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin
metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet
ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt
saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"

Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli
tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko
asettua tänne?" kysyi Pekka. -- "Eipä taida olla muutakaan neuvoa.
Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää
ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." -- "Ei, en minä sitä
tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?"
-- "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen
laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun
meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta
nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme.
Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle
ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson
tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on
sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana
en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan,
ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"

Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä
auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa
padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole
nälkä?" -- "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." -- "No jos sinä jaksat,
niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken
kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen;
"mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua
aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."

Kun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen.
Se oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä
heräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli
kuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä
apuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.

Herätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen
peitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi
vaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit
kiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä
syvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän
lumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska
nähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät
väsyksissä läähättäville metsämiehille. "Naurakaa te vain", sanoi
Antti, "onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa
vedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa
vähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä
ruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä
meille suomalaisille." -- "Noo, enpähän tiedä", tuumi Pekka, "minusta
nämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä."
-- "On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset.
Katsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei
olisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!" Ja samalla Antti
varustausi ampumaan.

"Antti!" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua.
"Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on
Niko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin
järkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä." --
"Niin minäkin", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa.
"Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan", ehdotti Pekka, ja sitten
pojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen
aukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi
hiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.

Sen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä.
Rakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi,
että elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos
hampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet
karhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat
nauruun. "Olipa se komea karhu", sanoi Antti, "mutta kaikissa
tapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa
näkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi." -- Ja se
nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Nuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen
rasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja
kehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven,
joka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin
matkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi.
Vainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli
komean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä
kimppuun vai paettava.

Sen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: "Ota sinä
osallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!" Ja yht'aikaa lensivät
heidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi
kellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: "Pois pyssy ja
kontti, ja toisia ajamaan!" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset
tunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten
kovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö
vai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet
ehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi
nietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän
voitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään
metsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset
suksensauvat.

Yhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot
syöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi
sadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja
ravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan
ei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli
kerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei
näkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain
tempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli
pedoista lähtemäisillään.

Antti huudahti: "Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille
onnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun
ollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee
tien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa
kyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme
keihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli
vähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?" --
"Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan
lampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa
hauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet
tapaamme." -- "Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin
sitä asiaa minäkin."

"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä
siitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi
virkoamaan uudelleen henkiin", neuvoi Pekka. "Sen minä opin isältä, ja
niin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit
ja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata
ammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin
tuimasti; tule nyt!"

Päästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa,
pojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he
lepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: "Mitä arvelet tuosta raskaasta
pilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?" -- "Mitäkö minä siitä
arvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan
metsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku
ehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä
löydäkään."

Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo
olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän
majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan
samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella
isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei
lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt
potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja
levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon
hyvänsä."

Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti
ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot.
Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti,
sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja
täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa.
"Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt
äidin pitäisi nähdä sinut." -- "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä
sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten
vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa
täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.

Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli
noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" -- "Lunta sataa
niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos
tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös.
"Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes
lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."

Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi
yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä
lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä
on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei
mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, -- kenties sentään kiirunat",
keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle
katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin
koetetaan."

Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi
lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset
tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi
kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He
tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden
aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan
lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen;
toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.

"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni
meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." -- "Ei ole", vastasi Antti,
"jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei
löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen
puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui
tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö,
Antti, mikä päivä huomenna on?" -- "En, mistäpä minä sen tietäisin? En
ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." -- "Niin, kahden päivän
päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin
suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." --
"Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän
tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä
papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt
levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa
lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"

Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli
mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli
jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet
maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima
painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli,
ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran
miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut
muuttaa.

Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan,
lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli
päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun
"eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana
olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt
honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.




18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.


Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä
kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme;
nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa
sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni,
pääset syvässä lumessa rämpimästä."

Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen.
Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan
vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä
pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä
pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe
selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he
olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet
kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta
ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua
myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että
mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja
sitten vetää sen taloon.

Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi,
että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona
Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat
menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku
oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli
täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen
lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että
te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella,
joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."

Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät
vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa
tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli
kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki,
mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi.
Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien
jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa
milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat
metsässä, niin tottakai vanhatkin.

Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin
palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät
kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime
päivien rasituksista.

Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun
tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat
kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut.
Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja,
etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja
koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä
myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat
asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan
metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä
ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa.
Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon,
ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei
olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita
hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä
ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.

Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki
neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he
eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin
toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan
hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet
olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli
kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä,
mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään,
jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne
liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen,
jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha
Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi
illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen
tapaan.

Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen
sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren
suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät
kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä.
Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se
juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen
karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat
kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa
kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun
koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä.
Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet
ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten
suksien ladut.

Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä
pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle,
missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja
hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta
kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten
saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he
kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat
suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat
koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla
vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään
juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli
kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet
kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja
tappaneet keihäillä ja kirveillä.

Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa
saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet
ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta.
Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä
ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai
tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät
ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat
etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne;
koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia.
Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata
metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin
sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat
suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille
kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset
kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka
sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte,
älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä
sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", --
virkkoi Kuusivuoren ukko -- "niin pankaa pois pyssynne, me teemme
samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."

Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen,
pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät
samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi
hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna
kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun
oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset
tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen
joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä
syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.

Kun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset
itselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille
huomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen
verran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus.
Suomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä.
Ruotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää
uskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen
lihaa ja lähtivät tiehensä.

Juuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha
suomalainen: "Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!" Hänen
äänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin
olivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi:
"Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö
ruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä."

"Antakaa minun mennä", pyysi Pekka; "koira tulee minun mukaani. Kyllä
se antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja
yrittävät käydä meidän kimppuumme."

Pekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua
takaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta.
"Oikein älysitte, Pietari-vaari", sanoi hän, "lumessa olevista jäljistä
näin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja
kääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme
varuillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä
seurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet
pahoista aikeistaan." -- "Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta
ei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene
takaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat
selkäämme; sitten me huudamme sinulle."

Niin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään
hänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän
katsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: "Vaari ei ole ruotsalaisista
varma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!" -- "Vai niin; no kyllä,
mielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?" -- "Kyllä
jaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että
ruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on
jäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet
meidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin
huuda! Pidä vaari, että olet suojassa."

Oli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset
puoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja
lukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin
ylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen "mottia" eli
koprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.

Syödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi,
että nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä
hänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa -- jos he
jaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut
mitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata.
Silloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan
valveilla.

Pitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä
kehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta
naista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin
matkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin
entistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet
katsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat
kuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin
kuin miehetkin.

Kun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat,
pysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä.
Hän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja
tekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään
vartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla.
Kaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen
alle.

Tultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut
metsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa
tulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia
hirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti
tallessa.

Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon
aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä
olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin.
Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita
takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että
tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä
kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.

Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset
lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään
jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä
käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin
Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai
löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja
pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua
esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä
heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.




19. PEURATUNTURI.


Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle
ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta.
Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet
Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan
tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista
vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan
tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti
vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin
nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan
nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä
ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari
penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi
Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi
nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.

Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he
erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta
Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain
mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä
löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian
jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut,
sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso
ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin
saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta,
nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti
teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka
alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä
turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin,
ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa
laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen,
että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.

Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi
istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä.
Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti
ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän
sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa,
Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut
halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja
antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat
asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti
jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset
huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti
hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin
kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.

He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin.
Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen.
Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten
nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle
pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä
olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan
rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan
talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat
hänen hevosellaan.

Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin
sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo
sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia
avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät
tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.

Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli
sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan.
Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina
aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle
asumaan.

Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet,
annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat
matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet
mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena
joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa
oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä,
kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi
erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta
ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet
kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat
olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa
sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he
sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja
jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.

Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät
mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin
päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan
suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka
olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita
suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi
sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.

Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet
asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja
paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi
metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä,
sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he
tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät
mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän,
ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he
olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen
muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän
kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he
tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan
heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen
kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen,
Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.

Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea
keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi
hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai
pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella
oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan
lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon
majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän
avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille
seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli,
miten he sinne löytäisivät.

Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha
Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä
heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan
he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman
pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa
riistarikkaassa metsäseudussa.

Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen
poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he
hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne
mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita,
joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja
turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia
vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua
hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen
vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja
tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun
hirvennahan.

Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt
vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa
tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää
rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen
työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi
itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei
kelvannut mihinkään, -- ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien
iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta
silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä
heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän
sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja
tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka
olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän
syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin
sitten olla pajassa omissa oloissaan.

Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet
valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän
lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli
niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa
onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin
ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari
höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne
päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan.
Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän
neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat
paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän
oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa
varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja,
naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.

Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi
mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta
hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille
kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä
kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen
keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit
vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne
asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman
asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse
tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian
kotiin taas, Pietari!"

Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä
keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan.
"Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette
kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen
tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis
eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää
sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä
potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" -- "Hyvin
sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin
juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että
tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu!
Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin.
Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin
synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin
monta päivää."

Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä
ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä,
ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti
ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi.
Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat,
niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman
väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka.
-- "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei
sinulle moni piisaa voimissa." -- "On maar se voimakas", selitti Antti;
"kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa
ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni
kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei
ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän
iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää
puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.

Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella
ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten
hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi
toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä
järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy
matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla.
Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia
pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet
taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat
ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"

Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja?
Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan
siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä
suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta.
Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat,
näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he
saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli
suuri peuralauma.

Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti
päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa
hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille
tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan,
kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja
sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin,
ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he
luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän,
"teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä
ehditte vielä saada kylliksenne."

Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään
suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian
vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä
myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät
tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi
Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät
tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain,
sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä
arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". -- "No, kyllä me toimeen
tulemme", vakuutti Pietarikin. -- "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin
luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja
katosi pian metsään.

"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti.
"Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme
tasaiselle maalle; annetaan mennä!"

Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut
siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He
olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli
joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi
Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." -- "Ohoo, en
minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." --
"Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän
kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." -- "No miten
hänen kävi?" -- "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat
näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista
kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille,
kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.

"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian
hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään
peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli
ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki
ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän
täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen
luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää,
mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän
tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se
tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä
tuntureilla."

Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja
juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti,
ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän
huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja
lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta
olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja
säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä,
kun sekautui minun metsästykseeni." -- "Vai ei saadakaan peuranpaistia
tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu,
minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole
köyhyydestä tietoakaan!"

Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että
jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos
tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa
hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa
Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli
tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas
kahden.

Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi.
Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan
kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle
sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen
tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka
samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta
mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he,
suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa,
vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan
ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.

Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan,
lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain
saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin
useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta.
Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin
hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi
päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei
jauhoja kuluisi liiaksi.

Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille
katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä
näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli
vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle.
Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle
tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja
ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua,
se näytti heistä selvältä.

Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian
ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti
ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin,
kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä
hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti
näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään
ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi
lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut
käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja
porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei
viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä
juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi
seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan
pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin.
Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan,
joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä
joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä
kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle
ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin
Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen
sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi
ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan
haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä
laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta
ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon
haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin
koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit
ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja."
-- "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" -- "Ammuin; mennään nyt
sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan
paikkaan."

"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?"
kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat
samaan paikkaan. -- "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran
vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana
pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan,
johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät
konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä
huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä
oli nuoli sydämessä."

"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti;
"koetetaankos?" -- "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä
nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi;
pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."

Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin
innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin
vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään
niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita
väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian
lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo
kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli
suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne
seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet
jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa
takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia
kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." -- "Eipä näy vetelevän, minä
arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on
vaania niitä lumeen hautautuneena". -- "Kenties", tuumaili Antti,
"kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten
saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat
tiessään."

"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja
sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki.
Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi
Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen
liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä
mukaa kuin tarvitsemme tilaa." -- "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän
suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu
lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."

"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä
mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi
esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan
suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla,
niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois,
peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat,
ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku
suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä
keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa;
meidän täytyy keksiä muuta ansiota."

"No mitä sitten?" -- "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa,
niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat
rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin
saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään
unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa.
"Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme
odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle:
kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee
tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja
koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain
takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä
ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo
takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." -- "No sitten
meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä
istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."

Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni
ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien
puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta
kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli
tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja
lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut
notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.

Oli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma
ylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän
nyt viskasi Pekalle. "Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun
ansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen
ulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä
loppuu." Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa
heidän ruvetessa makuulle.

Äkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui,
niin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa
tuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti
ilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli
alkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa,
jota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. "Antti!" huudahti
Pekka. "Ohoi!" kuului vastaus. "Oletko vahingoittumaton?" -- "Olenpa
niinkin", vastasi toinen huolettomasti. "Herran nimessä, mitä ilvettä
tämä oli?" -- "Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun
olemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän
päällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä
vankeina; täällä on kovin pimeä." Antti kuului haparoivan muutamia
päreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He
nousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä,
kunnes Antti viimein virkkoi: "Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta
tosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä
varma"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää
vasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi
vähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta,
niin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut
suksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin
lumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän
sanoi: "Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse
minun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen
saat puhkaistuksi." -- "Ohoi", virkkoi Antti kovasti ähkien; "se jo
antaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!" ja samalla Antti
kaatui suulleen. "Jo on tie täällä auki!" huudahti hän. "Hyi, kun jo
melkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi
sulattanut tien auki", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli
puhjennut lumeen. "Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle
paikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut
haudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös."

"Antti, raivataan pois lumiseinä", sanoi Pekka, "ja pidetään huoli,
että saamme taas tulen viritetyksi." -- "Tuli ensin, seinä sitten",
sanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.

Kului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka
hän heti sytytti palamaan. "Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista
tuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että
metsä on poissa." "Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee
lämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan
sytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole
huoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?" -- "Varmaankin sade ja
suojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä
kohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan,
kunnes seisahtui vasta laakson pohjalla."

Ja niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei
pettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun
odottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja
satoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina
saattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen
yläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä,
soraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry
oli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä
oli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha
honka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat
sikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun
korkeudelta.

Nuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean
hävityksen, kunnes Antti virkkoi: "No, Pekka! Hyvästi nyt meidän
peuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä."

Antin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan
sitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. "Katsotaanpa,
Antti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat
sitä lähellä, ovat vielä pystyssä." -- "Tunnetko sinä sen, Pekka,
vielä?" -- "Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren
kuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan.
Tulepas nyt." Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että
heidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä
oli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta
pikkuisen matkaa.

"Huh, huh!" päivitteli Antti, "ei enää koskaan asetuta jyrkkien
tunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi
lienee, että muutamme pois alamaahan." -- "Ei vielä, tänä vuonna meillä
ei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan
paljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä
nyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin
vedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä
kuiva paikka ole pois tieltä." -- "No olkoon kuten tahdot", sanoi
Antti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta
nuotiota.

Ilma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen
pisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla
noustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. "Koski",
virkkoi Pekka, "tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä." Päivän
mittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän
alapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli
muodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului
veden kohinaa.

Niin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa;
taivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään
tunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä
kääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena,
samalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen
lumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. "Kuule,
Antti, tällaista emme ole ennen nähneet", sanoi Pekka. "Ja katsopas,
katso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin
laelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt,
Antti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä
mielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!"

"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla
hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa.
"Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan
narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen.
Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." -- "Huhhei!
siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät
kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi
Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.

Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat
yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin
huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan,
kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi
maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan
notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan
hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.

He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin
ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden
siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!"
kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin
komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin
nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta
luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi
pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.

"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia
kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään
käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka
olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen
sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta
tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."

"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin.
Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään
nyt."

Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti
muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen
isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen
rauhoittui.




20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.


Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli
lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon
lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi.
Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet
mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja
sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä!
Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin:
lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen
nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina
muistutti lumivyöryn pauhua.

Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he
eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli
lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka.
Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän:
"Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin;
mennään huomenna katsomaan koskea."

Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat
nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja
Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa.
"No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten
porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.

Pian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien
ja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen
saavuttamastaan vapaudesta. "Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa
myöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun
tekee mieleni nähdä sekin", sanoi Pekka. "Tuolla alempana on suvanto;
siellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo
rannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!"

Päästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa.
Koira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. "Mitähän se on täällä
löytänyt? Katsotaanpa." Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla
ja kaivoi käpälillään. "Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni.
Pistetäänpä sinne suksisauvoillamme." Kun pojat pistivät sauvansa
koloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: "Saukko!
Pidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi."

Sitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon
takaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa
saukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää
sitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni.
Pekalta pääsi iloinen nauru. "Muistatkos näätää, joka meidän piti
ampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas." Mutta
samassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti
keilhäänkärkeen tarttuneen ylös. "Mitäs nyt sanot, Pekka?" nauroi Antti
vuorostaan. "Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä
tässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me
tulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas,
mikä sitä vaivaa." Pekka riensi "parhaan ystävänsä" luo, joka vielä oli
saukon kimpussa pidellen sitä kiinni. "Ei Rakilla ole mitään vaaraa",
rauhoitti Pekka. "Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä
syvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on
meidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti
mukanamme."

He jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa
levenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin
kiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi
majavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi
pitkin virtaa.

"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita
elukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan
ihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on
näin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko
seutu."

Auringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka
oli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin
kaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla
jutellen.

"Kas niin me teemme", sanoi Pekka. "Saaressa kasvaa tiheää metsää ja
puut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee
tunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea,
rakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme
pyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään
niiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme
käsiimme omaisemme ja autamme heitä."

"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön,
niin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo
jäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja
saatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et
ollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi
silloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä."

Jo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät
kaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät
työtä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei
kevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi,
taivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat
tyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken
kohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti,
mutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä
säestivät kuhertelevat teeret.

Työtä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen
sanoen: "Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen
peuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!" --
"Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä
tulen pian takaisin."

Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin.
Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin
peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään
reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No,
Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten
hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli
pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.

"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa
sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta
ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." -- "On kyllä, minä näin
kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne
houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä
enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."

Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut
monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä
onni kehoitti jatkamaan kalastusta.

Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti;
"paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on
mentävä majaamme." -- "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas
saat peuranlihaa!" -- "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä
paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."

Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä,
sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan,
sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut
liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.

Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa,
taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät --
sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt
ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" -- "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos,
nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut,
ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". -- "En, minun tekee
mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä
yksin." -- "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi
sitten. Missä tapaamme?" -- "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset
olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.

"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti
yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä
liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista
vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli
korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi
kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.

Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri
leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet
silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä
hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on
nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella
tunturiseudulla.

Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan
tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin
eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset
allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului.
Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren
aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut
otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan
kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun
loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui
kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama
kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki
kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan
ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin.
Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne
päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka
taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka
itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa,
kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin
se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi
karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki?
Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" -- Ei kuulunut mitään
vastausta.

"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan
mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei
olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä
järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän
viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui
järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa
voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein
kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei
kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä
häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota
Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei
siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin,
Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella
me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan.
Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."

Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän
ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa
jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen
kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee
ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" -- "Täältä
tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken
päivää?" -- "Etkös ole kuullut minua?" -- "Kuulin nyt äsken, mutta en
sitä ennen." -- "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se
tapahtui?"

"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin
Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja
parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen
kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta
siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian
perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin
suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään
sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden
väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta
mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin
keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli
henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin
sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin
kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta.
Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin,
ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt
ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli
joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja
sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen
karhun tänne."

"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" -- "En tiedä,
mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä
näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." --
"Etkös kuullut, että minä ammuin?" -- "En." -- "No, tulehan katsomaan."

Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti,
mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni
päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli
kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme
ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut
syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." -- "Niinkö arvelet? Minun
mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta
kantamusta." -- "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat
joka tapauksessa meidän."

Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä.
Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa
perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet
jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa
rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi:
"Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä
koko ikäsi!" -- "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.

Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin
siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta
virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä
meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme
omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja
lampaita." -- "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on
tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."

Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla,
lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja
valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.

Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään
kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja
jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä
kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja
salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi
kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut
taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus,
jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava
veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä
pois.

Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta
toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän
edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus
metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain
poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä
loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui
hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat
pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta
metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä
uusia otuksia saatiin pyydyksistä.

Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.

Niin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti
taukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis
väheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat
olivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen
kirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran
järven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen
jälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion
läheltä ja soutavan järvelle.

"Kuule Antti", sanoi Pekka, "meidän täytyy saada selko siitä, mitä
väkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat,
vanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties
tulemme savu on meidät ilmaissut!"

"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo
hajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen
vuoksi luule heidän sitä huomanneen." -- "No, mennään sitten järven
ympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat."

Muutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä
vilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia:
Suomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana
olevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella
vaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa
järvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat
hyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt
elämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä.
Lopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä
tulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat
tällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin
yhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja
metsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei
ollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä
johdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat
sileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien
nahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he
veisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne
Ruotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli
itsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa
matkaa.

Erotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi
heille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous
tehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi
jäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata
myötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.

Nyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö
molemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän
majavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin.
Hän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa
jonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa
jauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt
hakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän
entisen asuntonsa luona tunturilla.

Pekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla.
Tultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä
hongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.

Pitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja
pian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin
ammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas
ottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. "Käy
päälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota
kiinni!"

Nyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan
nähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu
istuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa
istui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt
tunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui
hänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua
entistä kiukkuisemmin.

Pekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi
pystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta
lysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.

Karhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille,
pitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta
nähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta.
Epäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun
olevan kuollut, hän oli kohta maassa.

Hän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat
olivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa
parhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin
suuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka
taas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin
hän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen
painua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut
ilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli
ilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi
kuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa.
Lihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä,
sillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.

Kun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin
lihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja,
kuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.

Pekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski
Antin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin
mentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä
kaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen
kirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti
melkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä
vastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu
vanhasta, ontosta hongasta.

"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin
poissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?"
-- "No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta." -- "Niinpä
kyllä, mutta kuitenkin?" -- "Se on nyt tässä; tule tänne vain!" --
"Niin", sanoi Antti, "joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja
pitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt
enää tuntea." -- "Ei sinua ainakaan", sanoi Pekka nauraen, "sillä
olethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on
vahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät
kuin ruuhen puolikkaat." -- "Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut
kuitenkin tuntee."

Niin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat
alkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.

"Kuulepas", sanoi Pekka kerran, "nyt emme kaiva majavain ruumiita
maahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja
panemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa
syömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt."

Ja sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi
asti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että
majavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä
peurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi
oli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa
oleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa
jälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki
lopun niiden pyynnistä.

Molemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat
katselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että
niiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis
korjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin.
Tarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen
puusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia
näädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen
ja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa
rautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä
parastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä
oltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä
koko joukko lintuja.

Pojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin,
eivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään.
Kelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät
hyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?




21. OIKEUDENKÄYNTI ERÄMAASSA.


Tullessaan Suomenniemelle vanhan Pekkalaisen luo pojat kuulivat
maanmiehistään surullisia uutisia. Muudan suomalainen oli polttanut ja
viljellyt halmeen Dalbyn seurakunnan luoteiskulmalla. Hän oli raivannut
hyvän uudispaikan ja rakentanut sen hyvään kuntoon. Tämä herätti
Ofvansjön seudun ruotsalaisten kateutta. Kesällä oli heiltä kadonnut
joitakin raavaseläimiä, ja suomalaista syytettiin, että hän oli ne
"noitunut". Sitten kokoonnuttiin joukolla ja poltettiin suomalaisen
asumus, hävitettiin hänen talouskapineensa ja ruokavaransa. Suomalainen
vetosi heimolaisiinsa saadakseen apua ja, jos mahdollista, voidakseen
hankkia takaisin ryöstetyn karjan. Suomalaiset olivat tulleet kokoon,
neuvotelleet ja päättäneet, että mentäisiin Dalbyhyn hankkimaan
suomalaiselle oikeutta hyvällä tai pahalla. Kaikkien taistelukuntoisten
suomalaisten piti lähteä mukaan, olipa ajateltu hakea näitä nuoria
miehiä, jotka nyt tulivat juuri sopivaan aikaan.

Nuorukaiset eivät epäröineet, vaan seurasivat maanmiehiään, koska asia
kerran oli tällä kannalla. Lähtöpäivää ei ollut vielä määrätty.
Tahdottiin käyttää hyväksi vuodenaikaa ja lumen vähyyttä, jolloin
tuotaisiin metsistä kotiin kesällä kootut eläintenrehut, ja siihen
toimeen Pekkalainen pyysi nuorten miesten apua.

Parin viikon kuluttua oltiin Suomenniemellä valmiina. Pyssyt ja muut
aseet oli tarkastettu, ruokavaroja kerätty ja odotettiin vain sana,
että naapurit olisivat valmiit lähtemään.

Tällainen sana saatiinkin pian; virran varrella asuvat suomalaiset
saapuivat eräänä iltana Pekkalaisen luo.

He olivat varustautuneet ja valmiina retkelle. Pari hiihtäjää
lähetettiin edeltäkäsin viemään sanaa alempana asuville, että
pohjoisemman seudun suomalaiset olivat tulossa. Niin kuljettiin sitten
hiljakseen virranvartta Kärrbakin rantaan. Siellä juuri asui se
suomalainen, jonka talo oli hävitetty. Sitä paikkaa sanottiin nyt
yleensä Kateenharju'ksi (Avundsåsen), ja se nimi sillä vieläkin on.
Joukkoon oli lyöttäytynyt vielä monta suomalaista, heitä oli nyt jo
karttunut neljätoista miestä. Johtajiksi valittiin Pekkalainen ja
Vetalainen -- sen niminen oli vahinkoa kärsinyt suomalainen -- ja retki
järjestettiin niin, että ruotsalaisten talonpoikien taloihin tultiin
puoliyön aikaan.

Taloja oli kaksi lähellä toisiaan. Ne piiritettiin ja Pekkalainen
kolkutti Tutstan isännän ovelle, sillä tämä oli ollut ilkityön
alkuupanija. -- "Tule ulos, Janne!" huusi Pekkalainen.

Kun ei kuulunut vastausta, huudettiin uudelleen "Tule ulos, Janne!
Meillä on terveisiä Vetalaiselta."

Janne oli jo kauan sitten noussut ylös, mutta kuullessaan suomalaisen
äänen ja huomatessaan, että talo oli piiritetty, hän kauhistui eikä
uskaltanut vastata.

"Tule ulos, Janne!" kuului vielä kerran pahaenteinen ääni, "vai
tahdotko jäädä makaamaan omille makuusijoillesi?"

Janne vastasi nyt, ettei hän tule. "Te aiotte tehdä minut kylmäksi."

Sillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu
seuraamaan mukana Jannen taloon. "Jöns, sano Jannelle, että hän tulee
ulos!" käski Pekkalainen ankarasti.

"Antaudu, Janne!" kehoitti Jöns, "tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa
sovinnot." -- "Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?" -- "Aion."

Sitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä,
iloisena ja tuiman pöyhkeänä. "Mistä syystä minulta vaaditte
sovintoja?" -- "Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle." -- "Hän oli
tehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä
tahdon."

"Älä suotta suurentele Janne!" varoitti Pekkalainen. "Meillä
suomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua
asumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt
olemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta,
minkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano
pian, kumman tahdot!" -- "No mitä minulta sitten vaaditaan?" kysyi
Janne kiukkuisesti.

"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun
täytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja
lisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja
maksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on
kohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!"

"Tahdon miettiä asiaa."

"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä
välin kuin Janne miettii asiaa", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän
selin Jannen oveen.

Kun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana
naapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko,
jatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja
Pekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin
kuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.

"Isä, nyt meillä on puita", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. -- "Pankaa
ne seinää vasten!" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta
miesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen
luokse. He tervehtivät: "Jumalan rauha!" ja sitten toinen huusi: "Tule
ulos, Janne!" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä.
"Maksa pois sovinnot, Janne", kehoittivat miehet; "muuten olet
ansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt."

"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?" kysyi hän rikostoveriltaan. --
"Rehuja Vetalaisen elukoille." -- "Syöttäköön itse elukkansa" tokaisi
Janne ylpeästi. -- "Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi
kaikesta!" -- "En!" vastasi Janne.

"Käydään sisään", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, "ja otetaan
Jöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia". -- "Niin, menkää
vain sisälle, ketä haluttaa", vastattiin. "Kiskokaa, pojat, päreitä ja
sytyttäkää jokainen soihtunne", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen
paikalleen.

Pian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat
laajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: "Kaikilla
naisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos", ja avasi heti oven.

"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!" huusivat suomalaiset jokainen
isolla äänellä.

Nyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja
sanoivat: "Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta
teillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota
vaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää
rauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet",
ja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.

Kohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän
tulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat
kulkeneet.

Kylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten
jälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle
ja Jönsille he sanoivat: "Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä
me lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!"

Näin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten
välillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla
suomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon
uudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä,
kysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista
auttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen
mukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin
jättää siksi, kunnes juhla oli ohi.

Joulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he
menivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua
kärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät
vuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä
mittaa työssä.

Sitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen
suomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys
oli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. "No olipa hauskaa, kun
teidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana
retkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte
rakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki
Närkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin."

Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja
Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän,
"lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen
ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"




22. JÄLLEENNÄKEMINEN.


Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo
Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä
kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan
kaivatut rakkaat omaisensa.

Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he
ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi:
"Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut
talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille
eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien
halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä
tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se
omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä
sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata,
niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa,
johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän
vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun
olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on
sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös
vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin
matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä
teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt
sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi
aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen
talven tuloa."

Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat
sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa.
Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.

Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia
kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana
osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä
tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes
tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi.
Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin.
Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei
heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.

Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa
lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät.
Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita,
joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa
tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli
nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen
talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli
siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän
tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita
velaksikin.

Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät
hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa
paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja
päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet
vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja
ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.

Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä
tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään
melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.

Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen
huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa
norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän
parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat
oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli
muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.

Pekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt
tuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen
lähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui
tähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään
hätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman
päivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin.
Kuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja,
patoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.

Erotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana
talvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin
tultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka
pojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään.
Pekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.

Antti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja
hakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja
purettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja
vierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän
suomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan
semmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.

Sitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti.
Ilosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: "Nyt, Pekka,
lähdetään!" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa
loistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. "No niin, lähdetään vain. Mene
sinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä."

Kun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa
lähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä
tulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi
kauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.

Pekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista
askaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä
hukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu
ei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa,
mutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi,
saisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta
kaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta,
tuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.

Kevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden
latvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka
oksalla.

Oli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme
nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten
juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi.
He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki
seisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka
uskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja
leikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.

Äkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti
huudahti kiihkeästi: "Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä
väittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!" Pian kuului taas
naisen ääni, joka huhuili karjaa.

Sanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän
sinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin
keräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.

Pienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui
kaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä,
oli Antti.

Pekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan
ilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti
hänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti
pystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten
metsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti
kädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: "Äiti, syökää!"
kehoitti hän; "se on kaukaa tuotua leipää; syökää!" virkkoi hän
värisevällä äänellä: "on minulla sisaruksillekin."

Nämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti:
"Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!"




23. BOGEN.


Palaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän
rakentamaan turvemökkiä.

Vasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi
hidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa
tuo ystävä oli heille osoittanut.

Kuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi.
Muutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja
laitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto.
Kaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan
suuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen
asetuttiinkin heti asumaan.

Nyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin
mahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja
mullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen
sitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia
yksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen
talvi.

Tämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat
olivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet
kiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo
kolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja
mukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen.
Rohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan
vähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon
mukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan
metsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta
vahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.

Suomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen
jauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän
tuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa
ja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.

Tehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että
koirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan.
Tämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan,
mutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli
tapettuna monta karhua ja hirveä.

Silloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta
oli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä
liikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää.
Hiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella
metsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille
koiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun
talolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja
luotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää
metsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.

Uudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä
rauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät
yksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui
paljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä,
mutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut
yskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään
parannuskeinoa. Se oli "oikeata Jumalan tautia". Siitä asiasta ei
paljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja
toivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun
kuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.

Kun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät
hangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin
metsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi
Yrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia
haudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi
Gunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän
mukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit
keväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin
pitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan "setelinsä" ja vielä lampaanvuona
tai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset
oli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.

Nyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan,
jolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan.
Entistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen,
ja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.

Aikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa
haudatuiksi, "setelit" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka
jälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli
parhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä
kuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän
aikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti.
Odottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he
ihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta
miestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä
kohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: "Jumalan terveeksi, isä!"

Yrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen
kätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: "Vähältäpä piti,
etten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan
kasvanut pitkäksi!" lisäsi hän. "Mutta rakkaat pojat, olettepa te
uljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!" --
"Hyvää päivää, pojat!" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään
heidän rotevat, muhkeat vartalonsa. "Nyt on hauska olla Ruotsin
metsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista
aavistanutkaan."

"En", vastasi tämä. "Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin
apuväkeä", naurahti hän. "Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme
saaneet uuden nimen!" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset
talonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat
keskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä
tapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä
työstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). "Ja nyt minun
mökkini nimi on Bogen. Siinä on alku... Arvelen, että siitä nyt paisuu
koko ruhokin. Mattu, mennään sisään!"

Kun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli
Träskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli
jäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi
ja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti
sitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen
kuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten
kuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.

Kun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden
runsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset
kertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan
kertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui
kauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi:
"Jumalalle olkoon kiitos!"

Pojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin
monenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan
Norjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein
samaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan
herttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja
puukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän
työkapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi
otettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi
ylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi
pian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että
nälkää ei nähtäisi Bogenissa.

Näin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät
Yrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin
pojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet
heidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että
olisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli
onneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.

Muutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä
tehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä
rakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin
rakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas
asuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja
kuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan
taivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus.
Mattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä
sekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä
he heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun
haukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään -- karhu oli
tappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi
tosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo
ehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.

Siitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului
kirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu
heitti kuin heittikin henkensä.

Vasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa
oli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat
uutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja
niillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan
pari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin
levottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin
oli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa
tulevaisuuteen.

Sitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät
ja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten
kalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes
maanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua
karjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien
suomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.

Kaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä;
mutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että
pellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista
huonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet
alkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa
tunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin
innokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet,
ja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat
toimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian
puheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan,
että tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja
että norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty
kehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja
lähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille
kokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä
esivaltaan.

Tämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei
ollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään
liikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun
suureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa
ja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien
puolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi
varustautua. "Heikillä ei ole pyssyä", sanoi tämä; "hän saa jäädä
kotiin".

Reippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset
torjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen
kotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille
oli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset
olivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut
joukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka
olivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat
nähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan
yli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt
palata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet
käskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan
miehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka
jälkeen koko joukko marssi Edaan.

Perillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä.
Kyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä
tiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli
paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla
pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian
sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti
valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja
kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita.
Kului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten
lähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin
itsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin
tiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty
Helgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon,
että joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin
Norjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi
miestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata;
kenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin
toiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin
helposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin
rajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia.
Yönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin.
Tulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä,
mutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä
viipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää,
että norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin
nopeasti liikkeelle.

Taivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin
aivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se?
Pikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät
kaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi
Mattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä
nyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät
ystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa
Matulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.

Silloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat "vihollisiaan"
ystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti.
Norjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että
ruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan,
että ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet
Norjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä
pohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He
aikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot
mielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään
riidan aihetta.

Sen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen
julisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he
kertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia
kerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen
asettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla,
kuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille
miehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli
tullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan
mielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi
ollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli
suuri noita.

Tämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja
Katri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin
nuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut
vastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen;
antaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta
auttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat
kaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi
elämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan
paikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.

Kuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto
siitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen
valittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja
tiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta
heidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset
taas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin,
että nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.

Sitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt
Närkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria.
Närkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai
Grills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin
Katrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten
poikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima.
Yrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi
kotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat
melkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista,
jakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen
metsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja
ruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita
naapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.

Nuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että
niiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain
sukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä
tavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he
tulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita
sekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat
mukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin
useimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja
joskus hyviä neuvojakin.

Kymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein
vieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui
vanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja
työkalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten
talonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus
sattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko
oli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten
oleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan
aikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli
pyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan
kaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille
suurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista
yksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti
lähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan
oli noiduttu ja "nostatettu" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei
pystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut
pyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn.
Suomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun
hän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin
karhu kyllä kaatuisi.

Niin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta
karhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta
kyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että
niilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta
karhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei
uskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. "No, nyt on taas
Niko-pappi mielessäsi", virkkoi Antti; "hän se varmaankin on nuo jutut
pannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja
toivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä
yksikään karhu välttäisi."

"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän
ei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen
vauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin
kaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.

Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta
kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata
kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon
miestenturman karhun nahka.

Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli
levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko
pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat
näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten
tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki
tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin
toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja
toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että
Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat
Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun
karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden
kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän
näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen
päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan
päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa
tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki,
kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.

Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin
ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja
kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.

Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä
kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään
pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen,
vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se
kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran
survaisi keihäällään.

Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin
saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti
siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän
aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.

"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli
täydelleen toipunut. -- "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti.
"Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla
varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että
kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta.
Katsopas, tuosta!" -- ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut
olivat repaleina -- "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki
meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä,
'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta
ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin
minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä
leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne,
poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta
Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai
verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" -- "No,
siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko
vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."

"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa
sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän
kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin
hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne
maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin
katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien
voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta
voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa
ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset
olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty
mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin,
että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten
maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan
ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.

Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille,
ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet
karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin",
myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin
tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja
varo sinäkin Pekka sitä!" -- "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän
onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan
hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." -- "Et ole hyvällä
tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin
muutkin naiset". -- "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja
ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon
mimmoinen tahansa."




24. KAMALA VIERAS.


Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai
kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä.
Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran
vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin
karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli
lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin
kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista
päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat
saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta
sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat,
entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten
käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa
karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan
kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin
keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista
ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen
niitä suuret määrät.

Par'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että
paras hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista
löydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli
noidan taikapala. "Vappuko?" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut.
Sitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon.
Se vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti
epäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin
mökille.

"Siellä ei ole mitään hätää", kertoi Mattu palattuaan takaisin; "siellä
syödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa
lihoista". -- "Anna heille kuitenkin", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli
Grills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun
lehmän lihoihin. "Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli,
että kylläpä te usein teurastelette." Mattu huokasi ja kertoi syyn.
Grills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen
kyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: "Sitä saavat kyllä kaikki
suomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?" -- "No
meneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain
saamme olla terveinä."

Sitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly
saatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli
taas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se
rohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.

Niin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja
olisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin
tuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: "Kuulepas, Pekka,
jauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle
enkä minä ymmärrä myllyä käyttää." -- "Kyllä minä jauhatan", lupasi
Pekka, ja sitten Vappu meni sisälle.

"Heillä kyllä on rukiita", sanoi Antti, "ja niitä jauhamaan pyydetään
sinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut
taikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!" Nyt
Vappu tuli takaisin. "Tuletko, Pekka, samaan matkaan?" -- "Tulen."
Sitten he lähtivät yhdessä. "Lähdetkö ilman pyssyä?" sanoi Antti. "Ota
tästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona." Pekka otti
pyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.

Illalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski
jauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. "Kuule, Pekka,
sinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään;
tässä on sinulle vähän illallista." Ja Vappu toi pöytään paksua
ruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon
aikaan syönyt. "Olettepa te rikkaita", sanoi Pekka. -- "Mitäpä tässä
rikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on", vastasi Vappu; "ja
tässä on vähän suopursuolutta juodaksesi", ja sitten hän antoi Pekalle
tuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi
vielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski
tuopin penkille ja sanoi: "Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!" --
"No, se taito on minun suvussani", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt
kyllikseen ja Vappu kehoitti: "Juo vielä!" -- "Kyllä se on hyvää",
vastasi Pekka, "mutta kovin väkevää."

"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!" Sitten Pekka tyhjensi koko
tuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. "Niinkö arvelet, Pekka?
Eipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se,
mitä meillä on, riittäisi sinullekin." -- "Tahtoisitko sitä, Vappu?"
virkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. -- "Kyllä minä
tahtoisin!" -- "Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat",
sanoi Pekka. -- "Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?" -- "Kyllä
tahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua."
-- "Se on kyllä mahdollista", tuumi Vappu, "mutta olethan sinä jo siinä
iässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan,
kun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti
jäädä meille yöksi", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. -- "En
mar", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven.
"Maltahan!" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä;
"minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!" ja samassa hän
viskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.

Ulos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän
tähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. "Jos
peloittaa", huusi Vappu, "niin tule takaisin!" Pekka ei vastannut
mitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun
tapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. "Olisikohan
mahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?"
tuumi hän itsekseen. "Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua,
ja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini,
mutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi", ja samalla Pekka teki
ristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten
keskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja
kuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa
hänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun.
Kun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni
taas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen
möhkäle. "Jumalan kiitos!" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun
hiljaa hipsuttelevan tiehensä.

Pekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän
kuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. "Hoi!"
kuului huuto. "Täällä ollaan!" vastasi Pekka.

"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?"
-- "Ei hätää mitään, tule vain tänne." Kun Antti näki karhun ja sai
kuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa,
hän seisahtui ja virkkoi: "Vappu!"

Mentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten
raahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia
hiiliä, sanoen: "Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet
onnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua
nostattaa, yksi vain on sellaista sukua." -- "Vappu!" virkkoi Antti
taas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan
oven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino
noidannuolilta.

Tuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että
otusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä,
mutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet
melkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että
suomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute
yhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin
siinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että
nuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen
Norjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen,
sillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle,
Matulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana
saatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla
vähän jauhoja.

Oli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin,
mutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella.
Pari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin
jonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta
lähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin
metsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat
olivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin
päivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa
etsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän
tunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja
hädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista,
mutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään
hänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet,
voisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat,
toivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas
metsäseudulle.

Kun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat
työnsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet
hyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin
edellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka
lastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita
pikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.

Sekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä
voimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin
viikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä
miehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä
olevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon
aikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin
navettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin
laihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.

Mitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen
toisiinsa. Silloin tuli Grills. "Jumalan terveeksi!" tervehti hän
rehellisesti ja vakaasti; "tuletteko minun mukanani meille?" -- "Emme;
missä isä ja äiti ovat?" kysyi Antti. -- "Olisi parasta, kun tulisitte
meille, niin saamme puhua." -- "Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän
kysymykseemme", sanoi Pekka. -- "No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu
ovat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona." -- "Ovatko
molemmat kuolleet?" kysyi Antti. -- "No, kun ette tahdo tulla meille
kotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui."

Kun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills
kertoa: "Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen.
Silloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria
pukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman
päivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli
sängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani
Yrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt
tarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun
palattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän,
ettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin
tänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika.
Lapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia
vaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin
kuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli
nukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän
kasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan,
käärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin
että poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu
ja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. --
Tuletteko minun mukaani meille?"

Nuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: "Ei
tänään; kenties toiste."

Sitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha
Rakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. "Kaikki ovat kuolleet!"
huudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. "Kaikkiko?" sanoi Antti. "Ei,
olemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä
ei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse."

Silloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli
penkille asti ja istahti. "Kaarina!" ihmetteli Antti, "mikä sinun on?"
Ja hän meni tulijan luo. "Anna minulle jotain syötävää", kuiskasi tämä.

Samoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin
tuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän,
ja Pekka toi lähteestä vettä. "Miten on laitasi?" kysyi Antti, kun
tyttö oli syönyt. -- "Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on
kuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua.
Missä Mattu on ja Katri?" -- "Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos
kelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!" Ja sitten Antti kantoi tytön
ulos. "Rupea tuohon maata", sanoi hän.

"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos;
senkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla
hävittää", sanoi Antti auttaessaan. "Kaarinako? Hän on nukkunut,
lapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi;
pidä hänestä huolta, Pekka!" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa
jauhoja, suoloja ja lihaa. "Minä lähden Liisua katsomaan. Herran
haltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän
kuluttua." Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti
hiihtämään.

Kun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan
tytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu,
kun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän
raoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan
Rakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja
päälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään
istumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja
Kaarina herännyt.

Kaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän
tytär. "Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!" -- "Kyllä
olen nyt levännyt, mutta viluttaa." -- "Tule sitten sisään!"

Sitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt
olivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja.
Nyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten
hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli
toivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. "Ei, Kaarina,
lepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua
auttamaan." -- "No!" sanoi Kaarina iloissaan, "kyllä sitten Liisu tulee
terveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja
auttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän
teitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?" -- "Poissa,
työansiolla." -- "Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?" -- "Siellä
ovat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon!
Ja Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden." -- "Niin
mekin. Meidän täytyy liittyä yhteen", sanoi tyttö arvelematta. --
"Saammehan kuulla, jahka Antti tulee", sanoi Pekka katsoen ulos
ikkunaluukusta.

Siellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan.
Vähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos
Pekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt
sisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään,
mutta sanoi sitten: "Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa."

"Jauhojako noissa säkeissä on?" -- "Jauhoja." -- "No, onhan sitten
keitettävää"; ja tyttö toimitti tämän askareen. "Tuolla ulkona on
kiulussa maitoa", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. "Ota se sisään!" --
"Onko teillä hierintä?" kysyi tyttö. -- "On", sanoi Pekka ja laski
miettiväisenä päänsä käsien varaan.

Sitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja
panivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa
suomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma
lusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.

Parin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja
sitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills
hänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo
kasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä
Kailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee
tarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.

Kasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat
osuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan
tahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat
poissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta
kodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle
erilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan
elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta
jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä
heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut
Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa
metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä
elellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.

Sitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen
kotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä
tarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän
eräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun
tämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata
takaisin, vastasi tämä: "En tiedä!" -- "Mihin nyt lähdet?" --
"Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!"
Sitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.

Pekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana
ystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää
kituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta
oli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he
olivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan
puolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli
asettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka
tahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka
sanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo
pohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka
riitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin
virran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset
asettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät
etemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka
sai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.

Hänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella
keskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen
vuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla
Pekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka
sanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät
suomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta
eläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet
Norjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.

Pekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä
ja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi
miettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa
ja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.




25. TAKAISIN TUNTUREILLE.


Niin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen
samasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan
saareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa
kunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt
siellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt
pesänsä kurkihirren alle.

Pekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja
pian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut
piilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin
kotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin
huipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan.
Sitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat
nekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli
kaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus
ja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä
täällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan
viritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai
hyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian
eikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen
vuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties
Oren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän
liikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän
metsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.

Kerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan
virran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat
hyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä,
hänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän
nousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi
useampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä.
Semmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän
istahti jutellen itsekseen: "Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta
virroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran
pohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä.
Herneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä
hänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin
hyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja
rahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta
pilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole
epäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni
kiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En
kenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen
kyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä
voin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti
olla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No,
minkänäköisiä olette sisältäpäin?" Samalla hän puukollaan mursi auki
kuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti
kuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.

Kun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan
kuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi.
"Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan." Hän puhdisti
sitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni
hernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi
esine. "Se on varmaankin helmi", sanoi hän, pyöritellen sitä
kämmenellään. "Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia,
lyijyä ja rahaa?" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä
muitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt
useampia helmiä. "Niitä on varmaankin vähän", arveli hän, "koska
kauppias niin niitä tahtoi." Ja sitten hän kerran vielä meni veteen.
Vedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita
hän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.

Myöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli
vain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän
teki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion.
Sellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen
suojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: "Enpä luule, että kauppias laski
leikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän
oli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa
työskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi;
sillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa.
Jos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä
paljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta
itseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja
ihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta
tästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa
maahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että
simpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon,
mihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain
kuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä."

Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja
metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen
siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua
laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja
metsästämään sekä pyytämään majavia.




26. MYÖTÄVIRTAAN KOSKIA PITKIN.


Istuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta
puolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä
oli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli
esille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.

Pian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen
pojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään
tytön niin kaukana kotoa. "No, Kaarina, mikä nyt?" kysyi hän. "Kuinka
on Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?" -- "On kyllä",
virkkoi tyttö, "hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille
nyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä
kuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä
kokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä.
Sitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän
neuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni
lähdin!"

"On minullakin terveisiä sinulle isältä", sanoi nuori Pekkalainen.
"Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on
rauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen
länsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten
sytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki
suomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että
he panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo,
että sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?"

Kuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin
sijaa, joten hän sanoi tulevansa. "No, minä menen sitten edeltäpäin
kotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa
kuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä
sen sitten taas kiskon sinulle ylös." -- "Kiitos lupauksestasi! Tytön
vuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!"

"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot", puheli Kaarina, kun he
olivat saapuneet hänen tupaansa. "Täällä minä tahtoisin olla sinun
luonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä
riipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä
sinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne
luoksesi." -- "Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy
pian lähteä matkaan."

Antin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma
sitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis
kiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta
Kaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan
lepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt.
Tyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. "Kaarina, nyt lähdemme",
sanoi hän; "saat syödä veneessä; tule nyt!".

Matkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti,
kun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia,
mutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli
sellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan
täytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta
olipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta
virran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin
kuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.

Niin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen
kanssa odotti Pekkaa.

Kaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei
Pekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli
saapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella
joukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä
pohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia
kohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt
rajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä
ruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään
edeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee
Valkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä
auttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja
idempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara
uhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu
päivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua.
"Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää.
Ota se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään
virtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa
laskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!" ja sitten hän meni sisään.

Muutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla,
valtavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt
virran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän
otti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet
olivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He
ilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät
Kiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä
kertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen
luo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.

Vetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään
Dalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt
hyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti
heitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.

Kun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana
Vetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.

Miesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän
aikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä
päin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat,
sanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu
käynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja
lähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.




27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.


Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna
ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin
kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen
kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus
on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti
suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he
pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen
ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat
vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat
muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä
vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt
tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.

Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen,
talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin
metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä
syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa.
Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat
kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja
ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat
heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt
saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta
muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät
aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.

Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä
vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja
ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman
päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia
työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia
asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun.
Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta
luultavasti se ei ollut varsin suuri.

Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin
läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan
aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna
pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.

Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet
itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei
varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten
leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä
murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt
laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun.
Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia
kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat
oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden
sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten
kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri.
Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei
ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.

Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien
piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi
joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut
asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava
metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri
palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin
liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät
kiiruhtamaan.

Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti.
Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden
suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa,
paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet
suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt
missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat
tyrmistyneinä.

Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui
ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan
takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa
ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli
lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin
ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä
ahdistamaan suurempaa joukkoa.

Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat
kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.

Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen
harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta
vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan
iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle,
levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus
sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui
silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli
lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.

Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin
Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet
miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen,
he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan
ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut
Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet
läsnäoloaan.

Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija
oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden
ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka
puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan:
"Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten
omaisia?" -- "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia
elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne
katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."

Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan,
mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja
tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama
murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut
sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein
läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös,
ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin
jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli
tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän
itse katosi ryömien oksien alle.

Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden
lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä.
Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta
onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa.
Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin
seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut
ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät
tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta
ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet
järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?

Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään
pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia,
oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä
piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin.
"Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä
suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."

Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy
joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos
saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme
heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään
päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen
takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan
näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme,
kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme
uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle
vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä
meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja
tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle,
sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin,
kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa.
Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä
toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai
kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina
vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu
tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."

Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona,
jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin
suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat
olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.




28. VIGGENIN TAPPELU.


Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli
muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat
miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät
suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut
metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja
ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä
koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt
sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella
salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen
kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain
muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei
oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja
siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan
niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin
sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman
mukaan.

Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit
lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja
josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua.
Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan.
Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli
tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan,
seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita
tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi
heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"

Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No
hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa
tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" -- "Kyllä
tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."

"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne,
joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten,
kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita
kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."

Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten
kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian
takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi
yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että
ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi:
"Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset;
pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä
huudan."

Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä,
kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka,
joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet
olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua
näkyvissä.

Halmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena.
Lähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt
suomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai
uteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää
talonpoikaparvea. "Anna vettä, ämmä!" karjaisi joku etumaisista, mutta
kun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä
tukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat
olivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat.
Siihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena
yksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen
yrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä.
Kuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen
talollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean
kostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta
hyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä
suomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.

"Mitä te tahdotte?" huusi samassa joku ruotsiksi. "Sen saat kyllä
nähdä, kurja suomalainen", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi
suomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat
suomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat
silmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja
nyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä
ruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. "Takaisin" huusi
heidän johtajansa. "Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!" ja samalla
he kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat
suomalaiset jo kadonneet.

Pitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut
seutua autioksi.

Talolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä
puolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja
tasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa,
ja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen
tappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.

Talonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein
hän sanoi: "Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty.
Suomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen,
että heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan
teistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?" --
"Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa
Tutstadissa." -- "Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin
pohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä,
joka äsken ampui lähteen luona?" -- "Näin, minä näin hänen päänsä, ja
jollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein."

Vetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta
levottomuutta ja johtaja sanoi: "Jos hän on täällä, on muitakin.
Vetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy
jatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään
suomalaista näkyvissä."

Muudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt.
Kuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. "Niin,
kyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy
vetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä,
mihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme
metsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja
lähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä
asiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että
ne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!"

Tupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni
sakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat
ruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa
puun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä
seisoi muiden suomalaisten kanssa.

Pekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen
luokseen. "Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua
alttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä
meidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun
suojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän
aikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät
takaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat
aukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin,
ettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta
tulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä
talollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet
kiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois."

Pekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän
ilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille
paikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti.
Molemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli
ampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä
niin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli
kurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja
kipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.

Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot
naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen
syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja
pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai
seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä
suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo
ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin
tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset
kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista
puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta
kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä
etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te
heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi
ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään
talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja
luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet.
Mennään nyt sammuttamaan tuli."

Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa
ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan.
Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa
talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin
tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille
paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet
mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli
kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja
merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä.
Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä.
Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he
siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja
lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.

Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului,
saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden
lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille
lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen
miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He
ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois
täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden
ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee
kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen
päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata
viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa
turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä
voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä;
kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."

Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä
Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian
tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli
vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet
ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin
palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu
hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun
metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea
hirmutunnelma täytti koko tienoon.

Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki
kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin
olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden
eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten
tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin
heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja
he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja
panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."

Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä
mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen
saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja
paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari
talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että
metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.

Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka;
mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat
vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä
ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä
vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta
kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän
heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli?
Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja
arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten
kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat
vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he
olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin
nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat
käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten
tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine
hyvineen nämä menivät tiehensä.

Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun
sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi
viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene!
Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."

Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset
häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain
suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut
talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat
jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne
katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin
oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten
jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi
sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli
arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole
merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän
tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä
talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän
joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"

"Mitäs itse arvelet, Pekka?" -- "Suomalainen menköön kotiinsa.
Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja
jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan.
Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku
talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." -- "Olkoon niin", tuumi
Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi
pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa
ja ruokaa.

Kun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei
laaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan,
ja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja
oli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan.
Viggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat
palanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.




29. ANTTI.


Pekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu
kuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin
luo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. "Teidän pitää levätä muutama
päivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä."

Antti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että
Grills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan
odotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin
tapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen
talossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin
kuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut
talonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja
sanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä
kehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä
on rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme
maksamaan hänelle mitään veroa. -- "Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi,
sen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot,
jommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja
korjaa nyt luusi!"

Siihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla
hänestäkin jotakin.

"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi,
että Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa,
mutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti
sanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa
pukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme
kuulla sinunkin mielipiteesi."

"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin
paljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä
asiaa." -- "Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä
muutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän,
tämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili
Vappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että
iso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit,
Pekka!"

"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?" -- "Ei, arvatenkin hän lukee
Heikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi
asia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa
kipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin
ja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä
taukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi,
Vappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun
tarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen
voi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja
kyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!"

"Hm", tuumi Antti, "Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä
tahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että
poika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla
meille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon
tietävänsä." -- "Niin", virkkoi Grills, "hän on pojasta arka kuin
silmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse
siitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin
itsepäinen."

"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun
luoksesi", sanoi Antti. "Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja
myös kuulla jotakin."

Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen
ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen
metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa;
meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen
vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." -- "Kuinka
olette tämän saaneet?" -- "Kerro sinä, Matti.'

"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat
kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat
potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta,
ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat
kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan,
ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan,
mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut
mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa
samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan
joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä
ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään,
eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.

"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin
heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä
mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He
olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.

"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei
tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne,
ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso
hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja
laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän.
'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme
jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme
se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta
näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa,
sen kyllä huomasimme.

"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei
tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme
työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa
kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia
sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten
viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja
niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme,
ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten
teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon
erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa
kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli,
ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt
olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä
me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa
hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta
minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä
juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia
on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun
nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme
ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki
ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti
sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin
murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me
omamme, jokainen tasan."

Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän
kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"

"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" --
"Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset
hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita,
vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin
jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä
voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten
voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on
parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti
teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan
kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."

Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta
Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea
oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he
ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet
muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän.
Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä
verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti
hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän
palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."

Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt
heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli
sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa
näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti
että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia
sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja
kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.

Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta.
Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt
metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan
odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli
poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi
hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä
minua auttamaan."

Kun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills
sairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta.
"Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti
lähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla
isännälläkin on siellä heiniä." -- "Minä tulen mukaan", sanoi Vappu,
"poika jääköön sinua hoitamaan."

Kun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin
siellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti
kelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois
katoksen. Silloin iso isäntä huusi: "Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat
minun!" -- "Sinunko?" ihmetteli Vappu. "Ja kuitenkin olen minä itse
kantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko
teillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla", lisäsi hän
pilkallisesti nauraen, "koska sinulla ei ole tietoa omista
haasioistasi". -- "Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa
tanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!"
sanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu
vain aikonut hankkia hänelle harmia. "Kuule, Vappu, onko haasia sinun?"
-- "On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin
mitään tuolta juopporatilta?" vastasi Vappu ja osoitti isäntää.
Kalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia.
"Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan
pikemmin kuin sinne nousit!"

"Sinunko tämä haasia on, Vappu?" kysyi Antti vielä kerran. "Niin on,
kuulithan sen". "Kuulkaa isäntä", huudahti nyt renki, joka luuli tämän
erehtyneen, "se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin".
Silloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. "Älä koske
heiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat
minun."

Nyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa
isoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti
seisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän
kimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet
toisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa,
mutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso
isäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja
Vapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä,
mutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: "Kas noin, se on oikein! Löylytä
häntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä
koipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!" Nyt iso isäntä kaatui ja
Antti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja
juoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta
paljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja
nyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi:
"Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!" Ennen kuin renki oli ehtinyt
irroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon
rauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa
harasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.

Renki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut,
miten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti
läähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään
mieltään ja sanoi: "Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska
puhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä.
Onhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole
pelkuri", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. "Mene!" sanoi hän,
hellittäen kouransa miehen tukasta.

"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?" huudahti hän samassa levottomana
huomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka
verisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. "En mitään, mikä sinua
koskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin", sanoi Vappu
leikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. "Kas niin", nauroi
Vappu kamalasti, "kyllä nyt minut muistat." Sitten hän pisti hiustukon
laukkuunsa ja sanoi Antille: "Mennään nyt kotiin!" -- "Ei ilman
heiniä", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin
kiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä
kiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti
jukkonuoran olkapäälleen ja huusi: "Istuudu kelkkaan, Vappu!" -- "Et
sinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin", sanoi tämä. -- "Istuudu
kelkkaan!" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin
kiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt
Antti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.

Kotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. "Pane tämä
korjuuseen", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti
juoksuaskelin takaisin haasian luo.

Vappu kalpeni: "Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi;
mutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!"

Antin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen
poissa. "Lempo soikoon", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan
täyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti,
joka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. "Hyvää
päivää, Antti, joko olet tullut takaisin", sanoi hän ja tuli aivan
lähelle veljeään. "Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät
ja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä",
toimitti poika. "He tahtovat kai puhua sinun kanssasi." Sitten hän
tarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.

"Antti, sinähän olet veressä", hätäili Vappu; "tulehan tänne, että
katson!" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin
että hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. "Onko hän hengissä?" kysyi Vappu
kuiskaten. "En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin."
-- "No, kyllä hän sitten on hengissä", virkkoi Vappu. "Minä en ole
virkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos
tahdot."

Istahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: "Kuinka monta
vuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?" -- "Siitä
saakka, kun tänne tulin asumaan", sanoi Grills. "No olipa se kummaa,
kun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen.
Niin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski
minun mennä matkaani." -- "Etkä sinä lähtenyt?" -- "Enkä lähtenyt;
panin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua."

Syntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. "Onko hän
hengissä?" kysyi Grills. "En tiedä", vastasi Antti, "mutta Vappu sanoo
niin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin."
-- "Kävitkö sinä kahdesti suolla?" -- "Kävin!"

"Kuules, Antti", sanoi Matti, "minä toimitin asiani Grillsille ja sain
häneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet
mukaan kotiin päin?" -- "Tulen", sanoi Antti.

Kun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: "Nyt minä kyyditsen sinut
kotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas,
älä häntä enää ajattele!"

Pekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi
heti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut
siihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi,
sitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä
Norjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.

Jäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin
suljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että
hän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista
mekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.

Matin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa
metsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten
tavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso
isäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin
häntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi
raskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin
iloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan,
saattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt
niistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei
ollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia
kyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa
saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut
mitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona
Bortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut
ja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen
hiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli
siinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa,
joten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä
tahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli
vastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan
uskaltanut hänelle tehdä pahaa.

Antti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi
puolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli "tietäjä", sitä ei
voinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan
missään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti
mukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin
oli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai
pienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän
arveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää,
mitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin
paljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas.
Pekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä
todistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt
Pekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja
itsestään.

Pekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä
Kymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison
ruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka
vain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. "Tahdon maksaa
hänelle veroa Bogenista." -- "Ahaa!" tuumi Matti; "kyllä ymmärrän,
tahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille." -- "Niin,
jos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu
jommastakummasta!" -- "Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison
ruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä."

Tullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi
tälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että
Grillsin puolesta. "Vai niin", sanoi isäntä, "enpä huomaa hänellä
olevan mitään, millä hän maksaisi."

"Kyllä mar", sanoi Antti, "luulen, että hänellä on rahoja." -- "Silloin
olet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he
niitä saisivat?" --

"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on
maan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka
olivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan."

Iso ruotsalainen rupesi arvelemaan. "Melkeinpä luulen", sanoi hän,
"että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se
on minulle vähäpätöinen asia." -- "Niinkös tuumit?" virkkoi Matti.
"Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos
yksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin
jäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun", sanoi
hän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen,
hiuksettomaan pilkkaan, "olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten
kanssa."

Nämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen
Pekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista.
"Kuules, Pekka", sanoi hän, "Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa
minulle veroa Bogenin torpista." -- "Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi
tulin tänne." -- "No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne
nyt sinulla ovat?" -- "Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin
lunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai
esivallalta." -- "Esivalta", sanoi iso ruotsalainen, "on myynyt kaikki
minulle." -- "Niin, kyllä asia niin on", sanoi Matti, "eikä minun
mielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos
niin tahdot, Pekka, parin vuoden veron", ja samalla hän iski Pekalle
silmää.

Sitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi
saada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. "Rauhan
minun ja Antin välille!" matki tämä oikaisten selkänsä. "Eipä niinkään;
suotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun
välilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin
kanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli."

Pekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna
sydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. "Toimita
sinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi
Anttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin
Kymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta
isoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun
kanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä."

Palatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa
suomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki
työssä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.

"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison
ruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää
täältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme
vaivaiseksi koko ison ruotsalaisen." -- "Veron olen jo minä maksanut,
ei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet
ajattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä
pois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule,
Antti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi
suuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison
ruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi
toteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin
verraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan
takaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et
tarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua
ahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten
päättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!

"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison
ruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta
silloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa
tuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä
teen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso
ruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot."

Mihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt,
mutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut
malmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän
hän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen
kätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin
kallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään
nyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän
tiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää,
oli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka.
Hän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja
päättämään tulevaisuudestaan.

Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle
oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri
lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä
ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti
helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä
kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä
lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä
hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä.
Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli
yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän
ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän
oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan.
Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan
hän ryhtyi toimiin.

Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi
jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" -- "Kuninkaan
puheille!" -- "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa
kasken?" -- "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa
asettua rauhaan."

Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian
sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät
ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on
louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme
tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.

Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan
tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti
oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen.
Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei
häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään
tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti
uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa
isoa ruotsalaista vastaan.

Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli
menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit
kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso
ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli
pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu
sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin
taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha
viha ja kauna taas täyteen voimaan.

Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja
Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli
sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni
tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt
tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon
paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin
ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä.
Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa
ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä.
Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja
uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta
samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti
äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa,
auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta.
Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä
päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen,
tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa
mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.

Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he
juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa:
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.

Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia,
mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin
torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli
kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa.
Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he
kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä
varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai
hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset
eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille,
mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin
puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet
rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla
takaisin.

Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He
ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli
tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.

Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta.
Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli
tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko
ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" -- "Ovat!" Ja sitten kerrottiin,
miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?"
kysyi hän. -- "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä
olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään
pahaa. Mitä sinä arvelet?" -- "Samaa kuin tekin", vastasi Antti
reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on,
niinkuin on. Missä Matti on?" -- "Vappu saattoi hänet Norjan
suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin,
siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä
kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka
lähtö tapahtuikin kiireesti." -- "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun
ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."




30. PEKKA.


Lähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo
Viggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan
eivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset
olivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli
vuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin
ruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla
seuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren
tienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset
olivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna
kerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei
rakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa,
että heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.

Kun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä
hän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella.
Oli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin
ennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei
Pekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta
mutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että
Pekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan
ottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle.
Hän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle
retkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen
oli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi
katsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi
päätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa
niin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu
niin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti
nuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu
eikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä,
sillä talvi oli jo pitkälle kulunut.

Lähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin
Daal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli
viimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan
suunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua
oli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin
kaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti
iloinen hymy hänen kasvojaan.

"Mitä nyt ajattelet, Pekka?" kysyi vanha Pekkalainen. "Ajattelenpahan,
että pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei
muistini petä. Tulkaa!" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi
harjun rinteelle. "Kuuletteko mitään?" -- "Kuuluu kosken pauhua!" --
"Sittenpä olemme pian perillä."' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt
saman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin
rannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli
kaiverrettu puumerkki Y. "Onpa sinulla hyvä muisti!" virkkoi ukko.
"Voimmeko levätä täällä?" -- "Kyllä kai", sanoi Pekka. "Asettukaa
lepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä."

Muutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: "Niin täällä on
autiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei
ihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme."
Tammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut
esineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi
venekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta
Pekkalaiselta ilon huudahdus. "Niin, Paavo", sanoi Pekka, "ole
hyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin,
niin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun
isäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat
näyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän
pitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen
parhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata
kuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa
lahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja
seutuja."

Levättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä,
että jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on
pelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen
paluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei
hän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat
paljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.

Pekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes
tultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa
varustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat
metsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.

Kerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta
myöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan
kirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat
ilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan
jo tullut takaisin.

Ukko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli
onnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain
pari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän
oli saanut, ja "hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon
suomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi
aavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä
kuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä
rauhassa viihtyy toki toisella tavalla."

Kevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi
suomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti
hangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi
ripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.

Niin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja
tämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät
he uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä
edes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki
kulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja
nyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan
naapuri ehti heitä nähdä. "Pysähtykää tuolla vuoriston puolella",
neuvoivat he, "niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja
pidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette."

Voudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä
noudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat
todistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan
tahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin
heidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja
olihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.

Illalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä,
toista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat
kovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin
puhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna,
eivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt
suomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään
vaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. -- No,
sitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä
lähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.

Pekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla,
innostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi
nuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka
hän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille
metsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan
siellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan
päässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka
pitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt
juuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että
taalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin
kauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä
paikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan
suostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran,
taalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti
suostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.

Viikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan
metsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja
pata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty
niitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja
edestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden
vanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut
hyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta
peuraa.

Vanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka
oli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen
esi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he
piirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin
jyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei
heidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. "Jos siellä
tapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää."

Ehdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan.
Metsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille
siellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon
vaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi
toverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin
hiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään.
Puolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen.
Neljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja
pääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä
kurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä
Itäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat
pääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin
alaliepeellä.

Paavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli
ryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri
virtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja
samassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta
sieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi
ylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt
olisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko
lauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.

Pahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä,
ollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt
tarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi
hajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista
vielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa.
Peurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian
näkymättömiin.

Kokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin
suuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet
alas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi
ollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan
luottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja
Pekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt
saatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä
vaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä
vielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin
Pekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen
samanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi
ukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: "Miksi sinä et säikähdyttänyt
peuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi
ja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin." -- "Sen tein
siitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta
saalista." -- "Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?" Pekka
kertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat
paljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. "Minä jo arvasin, että olet
ollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että
metsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!" Siinä tuo
vanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina
aikoina muistaa.

Suomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi
kotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi,
että jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä
tekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä.
Huomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä
ehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika,
jolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. "No nyt, Pekka, minä seuraan
sinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat
mukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä
-- lopusta saat itse pitää huolen."

Sitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä
suomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa
Kateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli
ottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle
reippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että
ruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen
ärhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä
suomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi
asettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. "Uhkauksesta ei kukaan
kuole", sanoi vanha Pekkalainen, "ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät
talolliset meitä ihan vähällä löydä." Heidän kulkiessaan Kateenharjun
uuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten
taholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut
luottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana
Vetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli
Ruotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän
tuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.

Päivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan
aarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli
ihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä,
ja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä
lehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin
että oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla
huomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien
kaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa
maahan ja sanoi: "No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun
pitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja
länteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä
päin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet
korkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista
hirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä
toisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun
ikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat
häntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus
tahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo
olin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt
jätän nämä seudut sinulle.

"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin.
Tänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön!
Hakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut."

Sitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja
ryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi
tuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin
ja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho
Vetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut
pohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän
luokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet
erään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä
tavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko
useampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän
oli tahtonut varoittaa maamiehiään.

Kuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen
toivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka
oli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat
suomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä
olivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he
hakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa
pitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja
sen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään
Vetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin
norjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen,
jos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää
merkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se
merkitsee.

Jonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli
Pekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi
pyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei
kukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei
liioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa,
ystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien
suomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti
työskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään.
Syyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala
raivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen
enempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä
viritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä
todella.

Makkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat
kelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä
vanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut
liioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin
kuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä
karhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat
juuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä
Pekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin
onnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä
viljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä
Finnskogen (Suomalaismetsä).

Niila Makkarainen sanoikin kerran: "Kuulehan Pekka, meidän täytyy
rakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja
kuivatuiksi ja savustetuiksi." -- "Niinpä kyllä, olen minäkin sitä
ajatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen
rannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa
olkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä
kolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken
Makkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei
meillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on
saatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa."




31. HENKIPATTO.


Niin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä
useampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi
uudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät
liian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen
kodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun
hän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.

Hän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. "Hyvää päivää,
Pekka!" sanoi tämä reippaasti. "Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut
itsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut
aivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on
mukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole
ihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä
katsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin,
semmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä
aika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit
pois luotani!"

Pekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi
suu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja
oli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu
taas ryhtyi puhumaan: "Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle
muutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!" kehoitti Vappu
työntäen häntä edellään. "Käy sisään, Pekka", sanoi hän kääntyen miehen
puoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli
jo sisällä ja ovi kiinni.

"Istuudu nyt", sanoi Vappu, "ja kuuntele, mitä minulla on sinulle
sanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni."

"Hm!" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun
puheet. "Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja
pulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä.
Näitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että
hänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?" --
"Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se
nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä
rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka
puolensa pitää; mennään me pois halmeelle."

Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne
poikaasi?" -- "En", sanoi Pekka. -- "No, minun kai pitää sanoa sinulle,
että tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä
Kailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole
huolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy
pitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin
sanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä
paikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin
ison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko
joutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat.
Röytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja
niin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella
häntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin
syötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella,
miten järjestätte asiat."

Pekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa
Makkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: "Mene tupaan
ja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen." Sitten hän
tarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että
Niila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: "Kuule, Pekka,
miten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?" -- "Eipä ihan
niinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja
antamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä." -- "Kyllähän toki
itsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja
voithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin."

"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen,
jollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan,
niin saat kuulla, miten asia on."

Kun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka
omaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta,
mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun
tämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli
kuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään
isolle ruotsalaiselle.

"Siitä saat kyllä olla varma", virkkoi Niila innokkaasti. "Ei maar,
kyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa,
joka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä
itseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin
puolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu.
Saathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta
minä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun
velimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin,
jos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä
luullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja
mene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras
järjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa
mielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin."

He näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän
halmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. "No, mitä vieraat sanovat?"
kysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. "Ka, eivätpä juuri
mitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö
meillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että
tulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja
kuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että
parasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä."
-- "Niin", virkkoi Pekka nousten samassa; "kerro, Niila, veljellesi,
miten asia on, ja menkää sitten työhön."

Pekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu
lopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: "Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä
kertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt,
Matti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä,
mutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä
minä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi,
niinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi
valtaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas
tapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko,
niin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka
oletkin onnenlapsi." Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti
pyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.

Kun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin
ystävällisesti: "Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi;
paljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan
olemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin
lähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen
kanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi.
Täällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme
varoituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita.
Sitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi
sinulle tehdä pahaa."

"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan,
mutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot."

"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi", sanoi Pekka hämillään,
"molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu
kyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman
suomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme
pettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat
sinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa
salata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen,
niin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin
kuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois."

"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun
mukaasi!" -- "No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!" Sitten he menivät
työmaalle ja uurastivat iltaan asti.

"Kuules, Niila", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, "Matti ja minä
lähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin
saamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata
sinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä
pyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä
ei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos
saisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin
jompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon,
sillä pyssyn me tarvitsemme joka mies."

Seuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin.
Kateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille
ostamaan pyssyä. "Katso vain, että saat virheettömän", muistutti Pekka,
"ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua
täällä."

Niila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla
myöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen
saaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat
menneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.

"No hyvästi sitten, Niila", virkkoi Pekka; "toimi mielesi mukaan kotona
Bjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta
talvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja
hanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka
välillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia."

"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?" --
"Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin
kuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun,
Niila!"

Pekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi
mietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä
tuumia Pekalla mahtoi olla.

Kun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi
edellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat
näyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.

Klar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut.
"No sinun täytyy oppia", virkkoi Pekka; "asetu nyt tänne odottamaan
minua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo
keskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän
tultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen,
vaikkei tässä ole mitään vaaraakaan."

Sitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja
halkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui
vaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: "Minä
kuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on
vuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt
hyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua
hakemaan."

Näin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti
uimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki
toiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.

Pekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen
kanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He
olivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.

"Oletpa enemmän kuin tervetullut", virkkoi Pekkalainen, "me tässä
par'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät
suomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko
eukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida."

Syötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle
aholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja
kenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: "Kerro, Pietari,
Pekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta."

"Niin", virkkoi Pietari, "en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että
Hakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön
suomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa,
niinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja
kaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja
pääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön
suomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt
he kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat
ovat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä
on joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä
auttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu
sotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä."

"Eikä myöskään jokivarsilla", tokaisi Huuskoinen; "siellä on kulkenut
suomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja
ryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan
äskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin
metsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että
ruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan
odottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin;
Jumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!

"Niin", tuumi Pietari, "talolliset väittävät saaneensa esivallalta
luvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi
uskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja
Kaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui." -- "Ei", tokaisi siihen
vanha Pekkalainenkin, "enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä
on kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä,
kuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että
heidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä
rangaista."

Tässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi
metsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. "Sieltä tulee joku", virkkoi
ukko, "pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!"

Miehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli
näkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli
yksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha
Pekkalainen huusi koiraansa.

Vieras tuli suoraan heitä kohti. "Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!"
sanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen
virkkoi: "Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen
osanneeni oikeaan." -- "Niin olen", vastasi Pekkalainen nousten. "Miten
voin sinua auttaa?"

"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin
tähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion
mennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen", jatkoi hän.
"Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä
paikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot
kyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni
paikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja
arvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi."

"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa,
sen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt
kulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja
käsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana." -- "Niin,
kyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut
vangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he
kyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä,
niin kyllä minusta vielä mies tulee. -- Mutta mitä väkeä sinulla on
luonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta
entäs nuo toiset? Vai niin", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli
ilmoittanut, keitä he olivat, "olenpa kuullut heistä jo ennenkin.
Karhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he
nyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?"

Vanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset
menettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät
ruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi
suurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään
laissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.

"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!" virkkoi Hakkarainen hypähtäen
pystyyn! "Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He
väittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja
konnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on
rakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen
tahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten
täytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä
sanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä
oikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?"

"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme
tarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!"

Hakkarainen hypähti taas pystyyn. "Te pohjoiskulman suomalaiset!"
ähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi:
"Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla
pitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan,
niin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu."

Tuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään.
Hakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi
ihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut
kestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen
olikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista
ruumiinvoimistaan.

Juteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu
päättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään
perää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka
oli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti
Hakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.

Päätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan,
mutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat
itselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton
varojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa,
joilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja
toisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset
hyökkäykseen. Sitten erottiin.

Hakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen
ja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka
hänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.

"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan
sinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä
luonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset
etsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä
miehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko
metsäseudun.

"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata
hänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti,
hän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä
minun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään,
ja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun
luoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä
katoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden
kuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin
levittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä
sukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän
suvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että
sukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä
luule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani
saa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä
poikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi,
kunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet."

Pekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä
tuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa
hyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja
ilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin
tyytyväinen.

Pekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä
vastaan kysyen äreästi: "Saanko sinulta vaatteita lainaksi?" -- "Saat."
-- "Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?"
Sen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka
kirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli.
"Kiitos", virkkoi Hakkarainen, "minä lähden huomenna." -- "Ethän sinä
kykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään." -- "Ei,
haavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on
kiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja
jollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa,
ja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!"
Hänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa
seuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten
erilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja
tuodakseen sen metsäkulmalle. "Vaikka kaksi, jos tahdot." -- "Olkoon
menneeksi", sanoi Pekka; "ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen
olkoon sinulle, toinen minulle." -- "Niin sinä, Pekka, puhut kuin
minäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!"

Parin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella
metsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt
siellä käyneen. "No nyt, Matti, olet kotonasi", sanoi Pekka vähän ajan
kuluttua. "Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen
viihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin
aikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle
näyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin
vaivat; nyt metsästämään!"

"Oletko väsyksissä?" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään
jyrkkiä mäkiä. "Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat
hankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö
sinua väsytä?" -- "Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin
kuunnellaan." He pysähtyivät. "Kuuletko mitään?" -- "Kuulen virran
kohinaa idästä päin." -- "Niin juuri", sanoi Pekka, lähdetään taas,
virran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt
eteenpäin!"

"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!"
-- "No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä
ennen?" -- "Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme
tänne tulleet."

Kun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet
pitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut
simpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon
hän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. "Niistä
rahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään
lepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet
utelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja
koirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron."

Erämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi
paisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka
oli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. "Katso nyt, Matti,
tarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon
sinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun
aarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt
eteenpäin!"

Heidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun
loukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut
opastusta, heitti Pekka jäähyväiset. "Tee nyt työtä Matti! Jääköön
Teppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella
saat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin
mene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä
rupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla
minusta!"




32. TAISTELU BYSJÖN JÄÄLLÄ.


Matkalla yllätti Pekan ankara lumipyry, ja hän tuli peräti uupuneena
Suomenniemeen.

Ukko Pekkalainen oli iloissaan nähdessään hänet jälleen, ja tulijalle
oli kerrottavana se lohdullinen sanoma, ettei suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä hänen poissa
ollessaan, eikä myöskään norjalaisten kanssa. Metsäseudulla oli
hiljaista ja rauhallista. "Oletpa sinä, Pekka, kauan viipynyt metsässä
ja tuntureilla, enkä sitä ihmettelekään. Hyvinhän sinä siellä viihdyt,
etkä kaiketi tahtonut jättää Mattia, ennen kuin hän oli tottunut
tulemaan yksin toimeen. Nyt sinun pitää levätä täällä jonkin aikaa" --
"Kiitos vain, isä Pekkalainen, mutta minä haluan kotiin, niin pian kuin
pääsen liikkumaan."

Oli täysi talvi Pekan tullessa kotiinsa Bjurbergiin. Niila oli ilosta
haltioissaan nähdessään isäntänsä ja ystävänsä, mutta toinen veli
veteli äänettömänä luudalla lunta ja kuuraa Pekan vaatteista.

"No pojat, kuinka jaksatte?" -- "Hyvin vain, ja olipa hyvä, kun tulit
kotiin. Täällä tuli lumi niin aikaisin, että olemme kiertäneet monta
karhua. Kyllä niitä on runsaasti tänä vuonna, ja suurta vahinkoa ovat
tehneet sekä talollisille että suomalaisille. Sekä Wiggenin asukkaat
että Keskisalon eli Midskogin Juho ovat käyneet täällä sinulta apua
hakemassa. Nyt tulee metsässä elämä; mutta missä Teppo on?" -- "Matin
luona." -- "Olisihan minun pitänyt se arvatakin, mutta olen sinun
kotiintulostasi niin hyvilläni, että olen ihan typerryksissä. Kyllä
metsästys onnistuu yhtä hyvin Pikku-Rakinkin avulla; tottamaar meille
tulee hauskaa tänä talvena."

"Kuuluukos mitään uutisia?"

"Eipä ole kuulunut mitään."

"Onko teistä kukaan käynyt Antin luona?"

"Ei ole tullut käydyksi."

"Mutta onhan teillä kaksi pyssyä?"

"Niinpä tosiaankin! Pietari Hakkarainen kävi täällä ja jätti pyssyn
sinulle annettavaksi, sanoi paljon kiitoksia ja käski sanoa sinulle
terveisiä ja mainita, ettei meillä kuningasta olekaan, vaan kuningatar,
joka on oikein herttaisen hyvä. Kuningatar on tuominnut Ekshäradin
talolliset rakentamaan Hakkaraisen talon uudelleen ja elättämään sekä
hänet eitä hänen vaimonsa, kunnes talo tulee valmiiksi ja hän on saanut
korjata viljaa, ja heidän vallesmanninsa hän on tuominnut antamaan
Hakkaraiselle asunnon ja suojeluksen. Voit arvata, miten Hakkarainen
siitä ylpeili. Hän sanoi, ettei suinkaan maksa vaivaa ruotsalaisten
tehdä kiusaa suomalaisille, sillä nyt hän oli puhutellut kuningatarta,
niin että he kyllä saisivat tietää hänen käyneen kuninkaissa."

"Tiedätkö, mihin Hakkarainen meni täältä?" -- "Hänellä oli aikomus
kyläillä täällä pohjoiskulman suomalaisten luona, sillä tänä talvena
hänen ei tarvitse tehdä työtä. Minä arvelin, että hän meni Pekkalaisen
luo, ainakin hän sanoi sinne menevänsä."

"Minkä verran teillä on ruokavaroja talveksi?" -- "No, jauhoja on
tarpeeksi asti, mutta lihaa on niukalti. Talvi tuli liian aikaisin,
niin että saimme lintuja vähän. Yhden karhun saimme loukusta, mutta sen
lihoista jaoimme Elgsjön suomalaisille. Majavia olemme saaneet viisi,
ja kaksi näätää olemme ampuneet, mutta nyt tulee kyllä toinen juttu,
kun sinä Rakin kanssa olet tullut kotiin. Olisipa nyt hengissä sinun
vanha Rakkisi, voisimme jakautua eri ryhmiksi, mutta nyt saamme kulkea
yhdessä. Ei hätää mitään. Meillä on kolme pyssyä. Sepä vasta on oikea
jyskyttäjä se pyssy, jonka Hakkarainen meille osti. Katsohan!" --
"Oletko koetellut sitä?" -- "Olen tietystikin, mutta se on liian iso
pienempien lintujen ampumiseen, ei jää mitään jäljelle, jos ampuu
teertä tai pyytä."

"Ammu siltä pää poikki, niin ruumis jää eheäksi", vastasi Pekka
leikillisesti. -- "No niin", vastasi Niila, "kyllä siitä hyvä tulee,
kun vain ensin näytät minulle, miten se käy", ja sitten molemmat
nauroivat.

Jonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä
olikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan
Karhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin
suomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan
karhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.

Moni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman
päivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen
anteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin
monesta turmiollisesta pedosta.

Niiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho
Vetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa
onnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen.
"Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys
seuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka,
saada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni
mukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi
ja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä
mukaan?"

"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä
minunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan
ne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet
tänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin
sellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?"

"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs
Hakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan
puheille!" -- "Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän
nyt on?" -- "En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli
siellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko
Pekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista
työmiestä."

Oli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat
toisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa.
Pekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että
Norjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin
tulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo
tappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari
pyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. "Jollen olisi ollut
suomalainen ja asunut Norjan puolella", sanoi hän nauraen, "en
varmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se
onnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä
suomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät
etelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he
myös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki."

Vetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään.
Mietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut
kuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia
tulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.

Tästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa
hiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli
toimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät
matkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen
aikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. "Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo
palatessasi koira Niilallekin."

Mihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen
suomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari
luonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten
kesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja
tappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina
paremmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin
kaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat
toimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös
syntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä
pitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli
vietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen
talon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei
hän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti
heti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut
neuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli
mielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä
hoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle
tuulelle.

Hopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt
metsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä
kuulla ja nähdä.

Jäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli
Pekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja
lähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei
tarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä
Matti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei
hän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli,
että puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli
kyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa,
mutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki
tiedustelut jäivät turhiksi.

Vappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön
suomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt
tämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi
parasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan
osan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja
Vappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.

Kerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti
tahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä
muuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa
sopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi
kannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan
ostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.

"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä
lähden matkaan", sanoi Antti; "sinä saat metsästää yhdessä Matin
kanssa."

Se oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi
tavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä
saisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan
kysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan
kanssa, joista hän ei tiennyt mitään.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli
poikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa.
Matti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan
puolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään
tullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties
pidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu
uskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas
arveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: "Ei Antti jätä itseään
norjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän
sitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan
aihetta; kyllä Antti kotiin tulee."

Ja totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti
pihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta
uuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta
sisään, kun jo huudahti: "Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme!
Niin, niin", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan
seisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, "ei niin kiirettä
toki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat
pitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä
ovat sinun tavarasi", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen
Pekan viereen. "Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on
sinulle kirje", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. "No, Liisu, nyt on
Antilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä
pöytään mitä sinulla on tarjota!"

"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi", sanoi Liisu Antin
pistellessä ruokaa poskeensa; "pelkäsimme että norjalaiset olivat
ottaneet sinut vangiksi." -- "Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä
kovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut." -- "Miten se
tapahtui", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.

"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen
sotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä
vedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin
katsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi
ja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin
alle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat
norjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' -- 'Olenpahan vain
suomalainen, Ruotsin puolelta'. -- 'Ruotsalainen!' huusivat he;
sittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että
me olemme tulossa.'

"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. -- 'Otamme kyllä',
vastasivat he. -- 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa
nostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta
silloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen,
mutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin
arvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että
'saankos ottaa eväskonttini?' -- 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus,
mutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'

"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän
täytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka
sivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös
kiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä
eräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki
huoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos.
'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat
itse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä
tallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan
hevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.

"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä
nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani,
nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan
vastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä,
mihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan
metsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin
Bogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne
kaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla
tulin nyt kotiin, niinkuin näette."

"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle", sanoi Pekka, "sitten
saamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt."

Ennen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti
tuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin
mahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli
koko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä
lukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi
pakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että
suomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.

Sitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan
Antilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen
ystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi
perille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja
he tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen
naapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä
metsien kautta. "Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme
tahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me
tahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä
jos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen,
etteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää
puolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme."

Sitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja
ettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. "On kyllä", väitti Pekka,
"mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin
jonkun viemään sanaa kotiin Niilalle." Siihen ei ollut helppo löytää
ketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin
neuvottomina. "Kyllä Kaarina osaa sen tien", sanoi Antti. -- "Tahdotko
sinä mennä, Kaarina?" -- "Tahdon." -- "No, mene sitten Viggeniin,
sieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini,
Bjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin." Hän vei Kaarinan
vähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle
sana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle
tunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. "Tämä on jätettävä
Niilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen
kotiin."

Seuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille
seuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja
Ruotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen
sotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan
hiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla
kaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan
itäpuolelle Bysjön järven luo.

Pimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa
ruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli
noin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat,
sillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille
selkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja
silloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän
huusi: "Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?" --
"On", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. "No, tule sitten
esiin!" Ja Antti astui esille. "Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat
ruotsia?" -- "On." -- "Sano suomalaisille, että he itse valitsevat
itselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä."

Antti teki niin, ja siihen vastattiin: "Me olemme jo valinneet." --
"Sano hänelle, että hän tulee tänne." -- "Pekka, Pekka, käy nyt esiin
esivallan luo!" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö,
kapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän
Pekan ulkonäköä ja kysyi: "Sinutko suomalaiset ovat valinneet
päällikökseen?" -- "No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko
siksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa." -- "Oletko
ennen ollut mukana sodassa?" -- "Olen."

Sitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. "No, eihän tuo
paljoa ollut", arveli kapteeni; "mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin
pitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain
tappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen
pääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin
miehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme." -- "Me
tarvitsemme ruutia ja lyijyä", sanoi Pekka. -- "Lähettäkää pari miestä
minun mukaani, niin saatte niitä."

Kun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan
tyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä,
järven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman
mitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. "Olkaa huoleti,
suomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies,
joilla on kirveet!" -- No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi:
"Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja
teemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme
pitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen
tulee railon yli meidän kimppuumme."

Hei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti
suomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden
iskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään
päälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen
ja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan
korkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli
ihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului
sellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä
vihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin
puolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.

"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven.
Valakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni
toisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin
luotejakin. Ha haa", nauroi hän; "hyökätkää te tanskalaiset vain meidän
jäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!" -- "Kovin vähän me
saimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni", rohkeni Pekka muistuttaa.
"Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole
sen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi
varmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä", sanoi hän
alakuloisena.

"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!" -- "Aivan oikein,
luulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään." -- "Osaavat
kyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin." -- "No hyvä, tapaamme
toisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä."

Myöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina,
ja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden
ääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli
talollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan
Pekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa
kunnollisesti auttaisivat toisiansa. "Meillä talollisilla on vain vähän
pyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme", epäili Matti. "Eipä
niinkään", sanoi Pekka, "minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että
voin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos
näyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne!
Norjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he
yrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät
muurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton.
Nyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin
suomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä."

Jo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen
sotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset
alkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. "Syökää lujasti,
miehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä
kai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois
lähtemään." -- "Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?" --
"Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne
kaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää." --
"No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan
norjalaisille!"

Auringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven
jäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi
rannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden
ääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli
tapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli
hiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä.
"Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!"

Reippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät
vihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä
takaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana
kulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.

Jo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni
etupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan
Pekan luo kapteeni sanoi: "Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä
jos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä
metsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää
vihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?" --
"Olen, herra kapteeni." -- "Onko sinulla vartijoita vuorella
varoittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?" -- "On;
siellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin
minuutin kuluessa he voivat saapua tänne." -- "Hyvä on; ohoh!" sanoi
hän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen
pitkin jäätä järven eteläpäähän.

Sitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan.
"Hyvää huomenta!" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota
huiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin
lakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. "Hyvää yötä teille!"
virkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.

Vihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat
tykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa
tuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä.
Jääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot
alkoivat naksahdella. "Odottakaa!" sanoi Pekka, ja komento kulki
hiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät
lähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta
siltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi
ja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: "Tähdätkää joka mies tarkkaan
omaa vihollistaan!" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto:
"Ampukaa!"

Silloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko
jäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä.
"Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt
panostettuina!" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi
takaisin.

Sellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin
olivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja
kivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia
paukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli
levottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. "Antti lähetti sanomaan
terveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka
hyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt."

Sitten tuli kapteeni ja sanoi: "Suomalaiset, vetäytykää metsään;
ratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten
kimppuun sivusta!" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään,
ratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko
länsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen
pääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman
vihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja
seisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä.
Pimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen
arveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.

Pekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin
käskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen
naapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä
sotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän
ei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle,
mistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut
neuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. "Ensi
aluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin",
vastasi Pekka. "Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule,
Matti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten
taholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei
ole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet,
joten kyllä jaksamme valvoa."

Sitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen
miehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren
vihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä
haavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan
oli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi
talollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.

Jo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti
vakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden
ruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin
tanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio.
Etelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi
vakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi
hevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä.
Suomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi
heille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia
kunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt
paikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös
tiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes
he palaisivat.

Pari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä
kertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä
leiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten
ruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan
ainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia
viipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli
tehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä
ja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos
tanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.

Tähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli
tanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten
toverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko
ruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden
joukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille.
Kohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin,
johon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.

Suomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin
puheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan
hän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. "Pekka",
sanoi hän, "sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista
sotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia,
mihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien
avulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää
erilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja
ruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin
kertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta
ruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt
vain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole
ketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme
toisemme. Mars!"

Illalla Pekka jo saattoi kapteenille ilmoittaa tanskalaisten lähteneen
liikkeelle ja heidän etujoukkonsa nyt olevan Kolan luona, jossa he
polttivat ja hävittivät raakalaisten tavoin. Sitä mukaa kuin
tanskalaiset kulkivat eteenpäin, seurasivat suomalaiset jäljessä, ja
eräänä päivänä heidän onnistui tuhota pieni joukko, joka oli asettunut
metsätien varrelle otettuaan muutamia vankeja. Nämä olivat Kolan pappi
ja hänen kaksi tytärtään. Heidät lähetettiin nyt reellä kapteenin luo
sekä samalla muutamia hevosia, ja siitä toimesta kapteeni lähetti
suomalaisille kiitokset.

Tanskalaiset olivat jo saapuneet Holmedaliin ja suomalaiset saivat
kääntyä takaisin. Kun he tulivat Noresundiin, vastaanotti kapteeni
heidät hyvin. Hänellä oli nyt sekä ruokavaroja että ampumatarpeita
heille antaa, jos he vielä joksikin aikaa tahtoivat jäädä rajalle
vartioimaan. Talollisten tuli ottaa haltuunsa tanskalaisten jättämä
Morastin vallilinnoitus ja suomalaisten oli edelleen liikuttava
metsissä pitkin rajaa, tuhottava vihollisia mikäli suinkin voivat ja
sitä paitsi edelleenkin lähetettävä kapteenille tieto kaikesta, mitä
tapahtui.

Tähän määräykseen suomalaiset olivat tyytyväisiä, ja iloisin mielin he
lähtivät taas eteenpäin ja levittäytyivät pitkin maan rajaa. Nyt heillä
oli helpot päivät, sillä ei yhtään vihollista ollut lähitienoilta,
jonka vuoksi he metsästelivät, seurustelivat heimolaistensa kanssa
Norjan puolella ja kuluttivat aikaansa miten hauskimmin osasivat.

Sitten tuli kevät ja kirkkaat päivät, lumi suli ja mättäät
paljastuivat. Silloin suomalaiset tulivat Pekan luo sanoen tahtovansa
palata kotiin. "Mene kapteenin luo ja sano, että meidän pitää päästä
kotiin töitämme jatkamaan." Vallilinnoituksessa hän tapasi kapteenin,
joka jo oli parantunut. Kun Pekka puhui asiansa, sanoi tämä
talollistenkin esittäneen saman pyynnön. He tahtoivat päästä hoitamaan
maanviljelystään, ja samoin lienee kai ollut norjalaisten laita. Hän ei
niin muodoin nähnyt siitä olevan mitään vaaraa, vaikka antoikin
kaikille luvan mennä kotiinsa, mutta kehoitti heitä samalla olemaan
valmiit, jos hänen täytyisi kutsua heidät uudestaan kokoon. Pekkaa hän
kehui erityisesti, antoi hänelle valtuuden olemaan edelleen
suomalaisten esimiehenä ja kehoitti heitä tottelemaan Pekkaa kaikessa.
Sitten suomalaiset lähtivät kukin kotiinsa.

Pekan ja Antin palattua kotiin kertoi Liisu Niilan käyneen siellä
tuomassa Pekalle sanaa, että tuntureilla oli kaikki hyvin. Niila oli
tuonut mukaansa sieltä nahkoja ja Kaarina lähettänyt terveisiä, että
hän aikoo jäädä Bjurbergiin, kunnes Pekka tulee kotiin. Sekä Kaarina
että Niila lupasivat pitää kaikesta hyvän huolen, niin ettei Pekan
tarvinnut olla huolissaan. Antille Liisu sanoi, ettei hän ollut
Niilasta päässyt eroon, ennenkuin oli antanut tälle Antin narttukoiran;
mutta olihan heillä vielä kaksi koiraa ilman sitäkin. Antti ei sanonut
mitään siitä, että Liisu oli antanut Niilalle nartun, ja niin oli taas
kaikki hyvin.

"Tottahan sinä nyt jäät meille joksikin aikaa, Pekka?" kysyi Antti.
"Auta minua kevättöissä, niin minä sitten lähden sinun mukaasi. Minun
tekee mieleni nähdä sinun talosi ja ehkä vähän enemmänkin", sanoi hän;
"johan onkin pitkä aika kulunut siitä kun olin pohjoispuolen metsissä."
-- "Olkoon menneeksi; Niila kyllä hoitaa kotityöt; minun tekee mieleni
katsella ympärilleni täällä päin."




33. HIRMUINEN KOSTO.


Kun kevättyöt olivat tehdyt, päättivät Pekka ja Antti lähteä käymään
Grillsin luona. Saapuessaan Bogeniin he näkivät savua nousevan Grillsin
tuvan katosta. "Pian nyt, Antti!" huudahti Pekka. "Katto on tulessa
eikä ihmisiä missään. Meidän on jouduttava sammuttamaan!" Muutamassa
minuutissa olivat reippaat miehet purkaneet tuvan katon ja saanet tulen
tukehtumaan. "Mutta missä täältä ihmiset ovat?" kysyi Antti. "Hoi!"
Tuvan takaa kuului vastaukseksi voihkinaa. He riensivät sinne.

Siellä makasi Grills kalpeana kuolemaisillaan, ja hänen vieressään oli
toinen mies, verissään ja tainnuksissa. "Miten sinun on laita, Grills?"
kysyivät miehet levottomina tämän nähdessään. "Huonosti, huonosti! Ison
ruotsalaisen pojat kävivät täällä. Minulle vanhalle, kivulloiselle
raukalle eivät tehneet muuta kuin heittivät ulos tuvasta. Renkiä he
hakkasivat, kun hän rupesi Vappua puolustamaan, ja Vapun he veivät
pois! Jumalan kiitos, että lapset olivat Heikin luona! Jos voitte
pelastaa Vapun, niin tehkää se. Talolliset ovat vain vähän matkaa
edellänne. Joutukaa! Jumala teitä auttakoon!"

Pekka ja Antti juoksivat pitkin harppauksin samaa polkua, jota
talolliset olivat kulkeneet. "Ota kiin', Teppo! Ota kiin'!" Ja nyt
ajettiin täydellä todella talollisia takaa. Eräällä harjanteella he
saavuttivat neljä talollista, jotka yhdessä ryhmässä hosuivat pois
koiria kimpustaan. "Mitä te tahdotte?" kysyivät he eteenpäin
ryntääviltä suomalaisilta. "Missä Vappu on?" -- "Emme ole ketään
nähneet, emmekä tiedä, missä se noita-akka on." -- "Vastatkaa pian!"
huusi Pekka, asettuen suojaan hongan taakse ja tähdäten pyssyllänsä.

"Vai niin", vastasi yksi talollisista, "vai tahdotte ampua rehellisiä
ihmisiä sen velhon takia. Koettakaa, tokko uskallatte. Muutoin ei Vappu
ole kaukana tiestä. Olette juosseet hänen ohitseen; ei varmaankaan
teistä välitä, koska ei mitään virkkanut. Hyvästi vain! Hyvästi, Antti!
Sano veljellesi, sille murhamiehelle, että me tapaamme hänet kyllä; ja
varo itseäsi myös! Ammu, jos tahdot. Kuta pikemmin taistelu alkaa sinun
sukusi ja minun sukuni välillä, sitä pikemmin se loppuu."

Viimeksi lausutuista sanoista ei Pekka eikä Antti kuulleet sanaakaan.
He jo olivat palanneet kappaleen matkaa takaisin ja kehoittelivat
koiria etsimään. Samassa kiivas haukkuminen ilmaisi, että koirat olivat
löytäneet jotakin. Se oli Vappu, joka jalat ja kädet köytettyinä oli
puoleksi haudattu suureen muurahaispesään. Hänen suunsa oli pönkitetty
auki kalikalla, ja muurahaisia ryömi sisään ja ulos hänen kitaansa.
Muurahaisten puremat olivat tuottaneet niin suuria tuskia, että silmät
olivat pullistuneet päästä, ja hänen muotonsa oli vääntynyt niin
kamalaksi, että ken hyvänsä olisi sitä nähdessään vapissut.

Pekka, joka ehti ensin, tempasi kalikan pois Vapun suusta ja viilsi
poikki köydet, joilla hän oli sidottu, samalla huutaen: "Vettä, Antti!
Tuo vettä pian!" Samalla hän riisui Vapulta vaatteet ja ravisti pois ne
tuhannet muurahaiset, jotka hänen ruumistaan pureskelivat. "Enemmän
vettä, Antti!" huudahti hän, tyhjennettyään Antin lakin, ja poisti
edelleen muurahaisia Vapusta. Kun Antti toisen kerran toi vettä, hän
kaasi sitä Vapun suuhun, ja syvä helpotuksen huokaus pääsi Pekalta
hänen huomatessaan, että Vappu nielaisi veden. "Kyllä hän virkoaa, hän
virkoaa!" huudahti Pekka ilahtuen. "Voi Vappu-parkaa! Olipa se
hirmuinen, oikein pirullinen kosto, jonka talolliset hänelle olivat
valmistaneet. Kaada enemmän vettä hänen päälleen! Minun täytyy mennä
Grillsin ja rengin luo."

Antti kirosi ja sanoi menevänsä taloon. "Jää sinä Vappua hoitamaan", ja
odottamatta Pekan vastausta hän riensi pois. Pekka kääri pian Vapun
ympärille hänen vaatteensa ja otti sitten tuon avuttoman naisen
syliinsä ja kantoi hänet kotiin.

Siellä Heikki vaimonsa kanssa sekä Antti paraikaa hoitivat Grillsiä ja
renkiä, joka virkosi tainnuksista, kun hänet oli pesty.

"Kuinka on Vapun laita?" kysyivät kaikki. -- "Kyllä hän virkoaa", sanoi
Pekka. -- "Vie, Pekka, hänet meille. Siellä on rauhallisempi olo kuin
täällä." Sitten Pekka ja Heikin vaimo menivät yhdessä Heikin kotiin,
jossa Vappu pantiin sänkyyn. "Kiitos, Pekka, kiitos! Kyllä minä tiedän,
mitä on tapahtunut", kuiskasi Vappu sulkien silmänsä, jotka jo olivat
tulleet entiselleen.

"Mene, Pekka auttamaan katon korjaamisessa, niin saamme sairaat sisään
sinne. Kyllä minä Vappua hoidan; hoitakaa te molempia miehiä!"

Pimeän tullen oli jo katto korjattu, uuni lämmitetty ja miehet kumpikin
vuoteissaan. Tulipalosta saattoi huomata tuskin jälkeäkään. Grills ei
ollut sen heikompi kuin ennen talollisten hyökkäystäkään ja renki oli
jo melkoisen virkeä.

"Mistä syystä talolliset tulivat kostoretkelle juuri tällä kertaa?"
kysyi Pekka rengiltä. -- "No, sillä välin kuin talolliset olivat
sodassa, oli Vappu käynyt heidän kotonaan ja riitautunut heidän
akkaväkensä kanssa, jotka Vappua sanoivat ylpeäksi ja ilkeäksi, ja
silloin Vappu oli heitä lyönyt. Sitten pari talollisten lehmää
laitumella kuoli ja yksi taittoi jalkansa. Vappu oli näet tehnyt
taikoja, ja nyt talolliset aikoivat tehdä hänestä lopun, ison
ruotsalaisen kuoleman kostaakseen, kun Vappu oli Mattia yllyttänyt.
Niin talolliset sanoivat ennen lähtöänsä. Jumalan kiitos, että te
tulitte tänne oikeaan aikaan. Nyt ei talollisilla ole mitään hyötyä
kaikesta puuhastaan, ja kylläpähän minä heidät vielä kerran tapaan",
lisäsi hän uhkaavasti.

Seuraavana aamuna Vappu oli parempi. Hän lähetti Katrin kutsumaan
Pekkaa tulemaan luokseen; Vappu tahtoi puhua hänen kanssaan ja Antin
kanssa myöskin. Kun he olivat tulleet sinne, istui Vappu sängyssä ja
kysyi heiltä, olivatko he ollenkaan tuumineet talonkauppaa, jota Vappu
oli heille ehdottanut. He olivat kyllä asiaa miettineet, mutta eivät
aikoneet myydä osaansa, vaan pitää sen vielä muutaman vuoden, kunnes
tulisi toisenlaiset ajat. Antti antoi tämän vastauksen. "No, mene
sitten pois!" sanoi Vappu. "Ja menkää te muutkin; minulla on Pekalle
puhuttavaa."

Heidän jäätyä kahden hän kysyi lempeästi: "Missä Matti on?" -- "Hyvässä
tallessa", vastasi Pekka kartellen. -- "Niin, minä ymmärrän, että sinä
olet vihoissasi minulle yhdestä ja toisestakin syystä; mutta kerro
minulle jotakin Matista." -- "Johan minä sanoin kaikki, mitä tiedän."
-- "No, sitten en tahdo enempää puhua kanssasi; mene sinä matkaasi,
minä kuljen omaa tietäni."

Ja Pekka lähti. "No", kysyi Antti, "mitä hän sinusta tahtoi?" -- "Kyseli
Mattia; eipä siitä Vapusta koskaan tolkkua saa." -- "Ei", sanoi Antti,
"nyt menemme kotiin; täällä kyllä tulevat toimeen ilman meidän
apuamme." Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Pekka ja Antti tulivat
Pekan kotiin. Siellä syntyi ilo ja riemu. Kaarina ja Niila kilvan
osoittivat Pekalle, miten tervetullut hän oli kotiin, ja Pekka sanoi,
että he olivat hänen mielestään ehtineet saamaan paljon aikaan, ja kun
Kaarina toi maitoa, hän ihmeissään kysyi, mistä he olivat saaneet
lehmän. Silloin Kaarina osoitti karhuhonkaa ja sanoi hymyillen: "Tuolla
on viisi karhunkalloa, jotka Niila on sinne asettanut, ja niistä olemme
saaneet lehmiä."

"Niin", sanoi Niila, "tiedäthän, että minulla oli useita nahkoja; ne
jätin Vetalaiselle ja hän hankki meille elukoita ja rahojakin lisäksi.
Mutta nyt olemme Kaarinan kanssa sopineet menevämme yhteen; muutamme
Makkaraislammelle, sillä tiedän, että sinä tahdot olla yksin. Mitäs
sinä, Antti, joka olet Kaarinan lankomies, siitä sanot?" -- "No", sanoi
Antti, "kun Kaarina ja sinä olette yksimieliset, niin kaikki on hyvin.
Minä seuraan teitä uudispaikkaanne ja katson, että saatte kotinne
kuntoon." -- "Niin minäkin teen", virkkoi Pekka, "ja käyköön teille
niin onnellisesti kuin minä teille toivon!" Samana päivänä kun muutto
tapahtui, vietiin heidän mukaansa äskettäin hankittu karjakin nuoren
pariskunnan suureksi iloiksi, sillä nämä omistaessaan he olivat
varakkaita ja hyvin toimeentulevia.

Kun Antti ja Pekka sitten palasivat Pekan kotiin, olivat asiat siellä
taas entisellään. Ei ajateltu paljon maanviljelystä, vaan sitä enemmän
metsänkäyntiä, ja iloittiin, kun taas saataisiin elää vanhaa elämää
uudelleen. Nuorempi Makkarainen oli sanonut: "Sinua, Pekka, minä
seuraan; Niilan ja Kaarinan on hauskin olla kahden; minä viihdyn
parhaiten siellä, missä sinä olet." Ja silleen asia jäi.




34. NUORI PEKKA.


Kerran kasvattiveljesten istuessa juttelemassa vanhoja muistojaan
ilmestyi halmeelle nuori suomalainen. Hän tervehti iloisesti ja
ystävällisesti. Tulija oli vanhan Pekkalaisen poikia Suomenniemeltä.
Kun vastatervehdykset oli lausuttu, sanoi nuori Pekkalainen: "Isä käski
sanoa, sinulle Pekka, terveisiä, että Suomesta on tullut tänne sinun
veljenpoikasi. Hän tuli meille, ja isä päätti saattaa häntä tänne. He
tulevat huomenna. Isä ei enää kävele yhtä reippaasti kuin ennen", sanoi
nuorukainen hymyillen, "sitä paitsi hänellä on monta tervehdittävää
matkalla."

"Isä ja hänen seuralaisensa ovat tervetulleet", sanoi Pekka. "Joko on
pitkä aika siitä, kun veljenpoikani tuli teille?" -- "Eipä varsin;
siinä lumenlähtöaikaan, ja sitten hän on ollut meillä talossa apuna,
sillä isä tahtoi niin; saatpahan vielä kuulla enemmän, jahka he
tulevat. Veljenpoikasi nimi on myöskin Pekka; siitä isä paljon piti,
sillä Pekka Huuskoisen nimi on tunnettu suomalaisten keskuudessa.
Missä Niila on?" kysyi nuori mies sitten. "Hän on kotonaan
Makkaraislammilla." -- "Vai on hän niin pian muuttanut pois sinun
luotasi?" -- "Niin, Paavo, mene sinä kutsumaan Niilaa ja Kaarinaa;
meille tulee vieraita ja Kaarinan pitää jäädä tänne, sano hänelle
niin." -- "No, sitten minä tulen mukaasi", sanoi nuori Pekkalainen.

Kun nuoret miehet olivat menneet pois, sanoi Pekka: "Lähdetään me Antti
kalanpyydyksille ja otetaan verkot mukaan! Nyt tarvitaan syötävää."

Kun Antti ja Pekka seuraavana päivänä palasivat kalamatkaltaan, olivat
naapurit Makkaraislammilta tulleet ja paraikaa siistivät ja somistivat
tupaa odotetuille vieraille. Nämä saapuivat kuitenkin vasta kolmantena
päivänä. Ensin kuului heidän lauluansa, sitten karjan ammuntaa, sen
jälkeen iloista melua, hälinää ja naurua, ja metsästä tuli näkyviin
reipas seurue, jossa oli kaksi miestä ja kaksi nuorta naista. Kun
vieraat tulivat tuvan luo, tervehti vanha Pekkalainen: "Jumalan
terveeksi!" ja siihen vastasi Pekka: "Jumala antakoon!" -- "Kytkekää
te, nuoret, nuo elukat! Sillä välin me vanhat puhelemme. Tulkaa, Antti
ja Pekka!"

Ja miehet asettuivat pakinoimaan aholle ja Pekkalainen aloitti puheen.

"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän
oleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin
tyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin
kuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä.
Kotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät.
Silloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää,
että tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi
mennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti
tänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia
hakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi,
Pekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka
Huuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen
parempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi
itselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että
kyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä
osaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti
Kailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta,
eivät häntä anna ilmi."

"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille
ja meille!" sanoi Pekka. "Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt
pysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei
Bjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on
koti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen
pojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda
Mattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä
puhuttako enää sen koommin."

Ja silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa
rauhassa. Sitten Pekka sanoi: "Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä
lähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa!
Kylläpähän tapaamme toisemme!"

Vähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen
halmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja
katosi metsään.




VIITESELITYKSET:

[1] Ks. E. T. Odhner, "Drottning Kristinas förmyndare", siv. 200.

[2] Finnarne i mellersta Sverige. Akademisk afhandling af Petrus
Nordmann. Helsinki 1888.

[3] Yliopiston suomenkielenlehtorina. Suom. muist.

[4] Tästä suomalaisesta sanoo Fernow (siv. 642): Sundsjön "Pitkä Risto"
tuli v. 1600 vaiheilla pohjoisten vuorikuntien metsiin, mukanaan kirves
ja pyssy, koko omaisuutensa, mutta yhdytti kerran aamulla yksitoista
hirveä, joista hän sai viisi ammutuksi, ja sillä hän aloitti
taloutensa. Tarinoissa tämä mies mainitaan uhkamieliseksi,
kostonhimoiseksi ja rikkaaksi, vaikka ruotsalaiset kerran polttivat
hänen asuntonsa; mutta kuningas tuomitsi oikeuden Riston puolelle, ja
ruotsalaiset tuomittiin rakentamaan talo uudestaan.

[5] Kun kirjan tekijä 1850-luvun alkupuolella kävi Surmanlaaksossa,
näytettiin vain viittä pientä hautakumpua, joihin sanottiin kaatuneet
suomalaiset haudatun. Mieshukka ei tästä päättäen näytä olleen varsin
suuri, jollei useampia ole haudattu samaan hautaan. Lumihanget estivät
toimittamasta enempiä tutkimuksia, mutta matkatoverini arvelivat, että
monta kaatunutta lepäsi järvessä.

[6] Paikan nimenä on nyt Mackartjärn.








End of the Project Gutenberg EBook of Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa
by Gustaf Schröder

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA ***

***** This file should be named 16652-8.txt or 16652-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/6/6/5/16652/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.