Äiti : Romaani

By Grazia Deledda

The Project Gutenberg eBook of Äiti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Äiti
        Romaani

Author: Grazia Deledda

Translator: Jalmari Hahl

Release date: January 9, 2025 [eBook #75073]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄITI ***

language: Finnish




ÄITI

Romaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos.

Viereisestä huoneesta äiti kuuli hänen hiipien kulkevan edestakaisin.
Luultavasti hän odotti, että äiti sammuttaisi valon ja menisi levolle,
voidakseen huomiota herättämättä poistua huoneestaan.

Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.

Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään,
jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin
peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki
hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että
poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai
laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet
todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn
pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina
säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi
vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja
nyhtäistä sen irti perustuksistaan.

Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä
estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja,
tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin
asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli,
että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se
joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen
ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!

Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä,
vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan
Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!

Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen
tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa
kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi
ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää
kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.

Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla
jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin...

Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin
heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku
yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana,
melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti
kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen
tasapainossa.

Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva
otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat
tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat
silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu
ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan
rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.

Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät
kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät
säteilivät kuin timantit.

Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja
voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen
hereille.

Paulo lähti ulos, siitä ei enää ollut epäilystäkään. Hän avasi
huoneensa oven. Mutta hän pysähtyi taas. Ehkä hän kuulosti, kuuluiko
sisähuoneista mitään. Mutta ainoastaan myrsky pieksi edelleen talon
ulkoseiniä.

Äidin teki mieli nousta ja huutaa:

— Poikani! Paulo! Jumalan nimessä, jää kotiin!

Mutta hänen tahtoaan väkevämpi voima pidätti häntä. Hänen polvensa
vapisivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet vapautua tuosta
hornamaisesta voimasta, mutta hän ei saanut jalkojaan liikutetuksi.
Kaksi voimakasta kättä tuntui painavan niitä permantoon.

Näin hänen Paulonsa saattoi hiljaa laskeutua pieniä portaita, avata
ulko-oven ja lähteä talosta. Ikäänkuin yhdellä ainoalla puuskauksella
tuuli tempaisi hänet mukaansa.

Ja vasta nyt äidin onnistui nousta ja sytyttää lamppu, vaikka sekin
kävi vaivalloisesti, sillä kun hän raapaisi tikuilla tulta seinästä, ne
eivät oikein ottaneet syttyäkseen, jättivät vain punasinerviä juovia
seinään. Lopulta pieni messinkilamppu levitti himmeätä valoaan suojaan,
joka oli kolkko ja yksinkertaisesti sisustettu kuin palvelijattaren
huone. Äiti avasi oven ja kumartui ulos kuuntelemaan. Häntä vapisutti.
Hänen vartalonsa oli kuin yhdestä ainoasta puupökkelöstä hakattu. Pää
oli iso, ruumis lyhyenläntä ja tanakka. Yllään hänellä oli kuluneesta
mustasta kankaasta tehty ihomyötäinen puku; hän muistutti kirveellä
rautatammen rungosta tehtyä puukuvaa.

Kynnykseltä hän näki pienet liuskakiviportaat, jotka jyrkkinä
laskeutuivat valkoisten seinien välissä, ja alhaalla ulko-oven, jota
tuuli riuhtoi saranoillaan; hän näki rautapönkät, jotka Paulo oli
asettanut seinää vasten nojalleen, ja vihanpuuska valtasi hänet.

Ei! Hän tahtoi manata pois pahan hengen. Hän asetti lampun ylimmälle
astimelle, laskeutui portaita maahan ja lähti hänkin talosta.

Tuuli tarttui häneen rajusti pullistaen hänen huiviaan ja vaatteitaan,
kuin olisi tahtonut pakoittaa hänet kääntymään takaisin. Hän sitoi
huivin lujasti leuan alle ja asteli eteenpäin pää kumarassa uhmaillen
vastustusta. Näin hän ponnisteli eteenpäin pappilan seinän, puutarhan
muurin ja kirkon julkisivun ohi. Sen kulmaan hän pysähtyi. Siinä Paulo
oli kadonnut näkyvistä ja ison mustan linnun tavoin kiitänyt niityn
poikki, joka ulottui vanhaan taloon asti. Tämä talo oli melkein kiinni
kukkulan rinteessä, joka rajoitti näköalaa kylän sillä laidalla.

Milloin sinertävältä, milloin taas keltaiselta hohtava kuu, joka väliin
peittyi kiitävien pilvimöhkäleiden verhoon, valaisi reheväheinäistä
niittyä, kirkon ja pappilan välissä leviävää tasoitettua kenttää
ja kahta matalaa majariviä, jotka mutkikkaina viivoina reunustivat
viettävän, laakson pensaikkoihin häipyvän tien kumpaakin laitaa.
Ja keskellä laaksoa näkyi toista tietä muistuttavana harmaana ja
polveilevana joki, joka vuorostaan sulautui sen haaveellisen maiseman
jokiin ja teihin, jonka tuulen kiidättämät pilvet muodostivat ja taas
hajoittivat taivaanrannalla, laakson suun kohdalla.

Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa
savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo
heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen
kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen
näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä
rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja
kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen
valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn
vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä
hätä hänen seuratessaan poikaansa.

Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että
poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän
rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa
taloa kohti.

Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve,
nuori ja yksinäinen...

Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle
Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja
sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.

Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka
pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle
pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.

Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin
työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja
huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen
vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei
kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä
ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän
sisältä kuuluvat äänet.

Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää... Tai oikeammin,
vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua
harhaluulonsa valtaan.

Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin
puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski
muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti,
saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.

Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti,
pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat
linnoituksen aukoilta.

Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka
yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat,
joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät
tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat
pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.

Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä
rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen
ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme
harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän
äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä
kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut
siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille
muutaman kuparikolikon.

Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin
että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat
silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon
sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät
pois:

— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea
kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!

Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin
käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan;
samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja
kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt
hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä
alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten
pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen
poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen
taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden
raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän
tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi
kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.

Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo
lyyhistyi portaille.

Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä
talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä
kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten,
pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.

Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota
pappilan, kirkon, koko kristikunnan.

— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen
korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.

Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti
sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja
hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja
vastannut.

— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?

— Odottaa häntä täällä, kunnes palaa, ja puhua hänelle peittelemättä
ja vakuuttavasti, mutta heti, niin kauan kuin vielä on aikaa, Maria
Maddalena. — Hän varmasti kiivastuu, hän kieltää kaiken. Parempi
on mennä piispan luo ja pyytää häntä toimittamaan meidät pois koko
tästä turmion pesästä. Onhan piispa Jumalan mies ja tuntee maailman.
Polvistun hänen jalkojensa juureen. Luulenpa näkeväni hänet edessäni
valkoisiin puettuna istumassa punaisessa salissaan, säteilevä
kultaristi rinnalla ja kaksi sormea ojennettuina siunaukseen. Aivan
kuin Kristus itse. Sanon hänelle: Teidän Armonne tietää, että Aarin
seurakunta on valtakunnan köyhin ja lisäksi kirouksen alainen.
Lähes sata vuotta se oli ilman pappia, ja lopulta sinne sellainen
saatiin, mutta Teidän Armonne tietää, millainen mies hän oli.
Viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti hän oli hyvä ja jumalinen. Hän
korjautti pappilan ja kirkon uuteen kuntoon, rakennutti joen yli sillan
omilla varoillaan. Hän kulki metsällä ja seurusteli toverillisesti
metsämiesten ja paimenten kanssa. Yht'äkkiä hän muuttui aivan peräti.
Hän kävi häijyksi kuin piru. Hän rupesi harjoittamaan noituutta,
alkoi ryypiskellä, kävi ylimieliseksi ja väkivaltaiseksi. Hän poltti
tupakkaa, kiroili ja istui korttia lyömässä seudun pahimpien lurjusten
kanssa, jotka senvuoksi hänestä pitivät ja suojelivat häntä; toiset
taas kunnioittivat häntä juuri sentähden. Loppuiällään hän sulkeutui
pappilaan, asuen ypöyksin, ilman palvelijatarta. Hän poistui kotoa
ainoastaan toimittaakseen messun, mutta teki sen ennen auringonnousua,
eikä kirkossa käynyt ketään. Sanotaan hänen messua toimittaessaan
olleen juovuksissa. Seurakuntalaiset eivät uskaltaneet ilmiantaa häntä,
sillä he pelkäsivät ja luulivat itse pirun suojelevan häntä. Ja kun
hän sairastui, ei yksikään nainen tahtonut mennä hoitamaan häntä. Eikä
ainoakaan nainen eikä mies tullut häntä auttamaan hänen viimeisinä
päivinään. Mutta öisin näkyi valoa pappilan kaikista ikkunoista, ja
kuiskailtiin, että paholainen oli noina öinä kaivanut maanalaisen
käytävän pappilasta joelle viedäkseen pois papin maalliset jäännökset.
Ja sitä tietä papin sielu seuraavina vuosina, hänen kuolemansa
jälkeen, palasi pappilaan, mellastellen siellä hillittömästi, eikä
kukaan muu pappi tahtonut asettua siihen asumaan. Toisen seurakunnan
pappi kävi joka sunnuntai pitämässä messun ja hautaamassa kuolleet.
Mutta eräänä yönä pappivainajan henki särki sillan. Kymmenen vuotta
seurakunta oli vailla omaa pappia. Sitten minun Pauloni tuli tänne.
Ja minä tulin hänen mukanaan. Hän huomasi, että kylä oli metsistynyt
ja asukkaat raaistuneet ja vailla uskoa. Mutta kaikki alkoi jälleen
kukoistaa Pauloni tultua, aivan kuin maa kevään palatessa. Ainoastaan
taikauskoiset ennustivat: 'Tuho perii uuden papin, sillä entisen papin
henki vallitsee vielä pappilassa'. Toiset väittävät, ettei hän edes
vielä ole kuollut, vaan elää siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie
joelle. Totta puhuakseni, minä en ole koskaan uskonut noihin puheisiin
enkä ole milloinkaan kuullut mitään epäilyttävää. Olemme jo eläneet
täällä Pauloni kanssa seitsemän vuotta kuin pienessä luostarissa ikään.
Siitä ei vielä ole kulunut pitkää aikaa, kun Paulo eli viattoman
lapsen tavoin. Hän lueskeli ja rukoili ja eli seurakuntalaistensa
onnen hyväksi. Joskus hän puhalsi huiluakin. Hän ei ollut luonnostaan
iloinen, mutta tyyni ja rauhallinen. Seitsemän vuotta rauhaa ja
menestystä, niinkuin Raamatussa. Eikä hän juopotellut, minun Pauloni,
ei kulkenut metsällä, ei tupakoinut, ei katsellut naisia. Kaikki rahat,
jotka eivät menneet elämiseemme, hän talletti voidakseen korjauttaa
joen yli vievän sillan. Nyt Pauloni on kahdenkymmenenkahdeksanvuotias,
ja kirous lepää hänen yllään. Nainen on kietonut hänet pauloihinsa.
Herra Piispa, lähettäkää meidät pois täältä, pelastakaa Pauloni! Muuten
hänen sielunsa joutuu kadotukseen, niinkuin kävi entisen papin. Ja
täytyyhän se nainenkin pelastaa. Onhan hän yksinäinen nainen, onhan hän
alttiina viettelyksille autiossa talossaan ja tällä kolkolla seudulla,
jossa hänellä ei ole vertaistaan seuraa. Teidän Armonne tuntee tuon
naisen! Te ja seurueenne olitte hänen vierainaan käydessänne täällä
tarkastuksella. Siinä talossa on runsaasti tilaa ja tavaraa! Tuo nainen
on rikas, riippumaton, yksin, liian yksin! Hänellä on veljiä ja sisar,
mutta he ovat kaikki kaukana, muilla seuduilla naimisissa. Ja tuo
nainen on jäänyt tänne yksikseen huolehtimaan talosta ja perinnöstä.
Harvoin hän liikkuu kotinsa ulkopuolella. Vielä vähän aikaa sitten ei
Pauloni tuntenutkaan häntä. Tuon naisen isä oli puoleksi talonpoika,
puoleksi herra, hiukan irstaileva mies, metsänkävijä ja kerettiläinen.
Se riittää, kun mainitsen, että hän oli pappivainajan ystäviä. Hän ei
koskaan käynyt kirkossa. Mutta viimeisen sairautensa aikana hän lähetti
noutamaan minun Pauloani, joka tuki häntä kuolemaan asti ja valmisti
hänelle hautajaiset, jommoisia ei näillä seuduin milloinkaan oltu
nähty. Niistä ei jäänyt pois yksikään paikkakunnan ihmisistä, eivät
edes rintalapset, joita äidit kantoivat sylissään. Sitten minun Pauloni
kävi tervehtimässä perheen ainoata eloon jäänyttä jäsentä. Ja tämä
nuori orpo nainen elää ilman muuta seuraa kuin ilkeät palvelijattaret.
Kuka häntä opastaa, kuka häntä neuvoo? Kuka häntä auttaa, ellemme me
häntä auta?

Mutta tuo "toinen", varjo, kysyi. — Oletkohan varma siitä, mitä
ajattelet, Maria Maddalena? Voitko todella astua piispan eteen ja puhua
noin pojastasi ja tuosta naisesta? Onko sinulla varmat todistukset
kädessä? Entä jos ei siinä ole mitään perää?

— Herra, Herra!

Äiti peitti kasvonsa käsillään ja kuvitteli äkkiä näkevänsä Paulonsa
ja tuon naisen vanhan talon alakerran huoneessa. Se oli avara huone
puutarhan puolella; siinä oli kupukatto, ja sementtilattia oli
koristettu merikivimosaiikilla. Iso kamiina seinän syvennyksessä;
kaksi tuolia molemmilla puolilla ja edessä vanhanaikainen sohva.
Valkeaksi kalkittuja seiniä somistivat aseet, hirvenpäät ja -sarvet.
Niillä riippui vanhuuttaan mustuneita maalauksia, joiden halkeilleesta
kankaasta häämöitti varjossa mullankarvainen käsi, joku kasvojen
nurkkaus, naisen palmikko tai hedelmä.

Paulo ja nainen istuvat tulen ääressä, pitäen toisiaan kädestä...

— Herra, Herra! — äiti toisti vaikeroiden.

Ja karkoittaakseen tuon kauhean näyn hän manaa esille toisen: Tuo
sama huone vihreän hohteen valaisemana, joka tunkee sisälle niitylle
aukeavasta rautaristikko-ikkunasta ja avoimesta ovesta, josta näkee
syksyn kasteesta vielä kosteat hedelmäpuut. Tuulen henkäys leyhkää
sisään ja kahisuttaa lattialle lentäneitä kuihtuneita lehtiä ja
helisyttää kamiinan laidalle asetetun vanhanaikaisen vaskilampun
vitjoja.

Raollaan olevasta ovesta näkyy hämärässä valaistuksessa muita huoneita
ikkunaluukut suljettuina.

Hän, äiti, seisoo siinä odottamassa. Hän on tuomansa hedelmiä, jotka
hänen Paulonsa on lähettänyt lahjaksi talon nuorelle emännälle. Nuori
valtiatar tulee nopein askelin hiukan epäluuloisen näköisenä. Hän tulee
noista pimeähköistä huoneista ja on pukeutunut mustiin. Hänen kalpeita
kasvojansa reunustavat ohimoille näkinkengän muotoisiksi kierretyt
tummat hiuskiehkurat, ja valkeat kädet pistävät esiin pimennosta
niinkuin seiniä peittävistä muotokuvista.

Ja vielä tuon pienen hennon olennon ilmestyttyä valoisaan huoneeseen
hänessä on jotakin epämääräistä ja arkaa. Hänen suuret tummat silmänsä
kiintyvät heti pöydälle asetettuun hedelmäkoriin. Sitten ne luovat
syvän katseen naiseen, joka seisoo odottamassa, ja äkillinen hymy,
joka kuvastaa osaksi iloa, osaksi ivaa, valaisee hänen surullista ja
aistillista suutaan.

Ja äidin ensimmäinen epäluulo herää vaistomaisesti tuona hetkenä, hänen
itsensäkään tietämättä, miksi?

       *       *       *       *       *

Äiti ei voinut itselleen selvittää tuon aavistuksen syytä. Hän vain
muisti, kuinka mielittelevän kohteliaasti tuo nuori nainen oli ottanut
hänet vastaan pyytäen häntä istuutumaan ja kysyen, mitä Paulolle
kuului. Pauloa hän mainitsi kuin hyvää tuttavaa ainakin. Mutta häntä
itseään hän ei kohdellut kuin äitiä, vaan kuin kilpailijatarta, joka
oli mairittelulla johdettava harhaan.

Hänelle tuotiin kahvia isolla hopeatarjottimella. Palvelijatar, joka
sen kantoi sisälle, liikkui paljain jaloin ja oli arabialaisnaisten
tavoin käärinyt kasvojensa ympärille leveän valkoisen vaatteen.
Nuori emäntä puhui vieraalleen molemmista kaukana asuvista
vaikutusvaltaisessa asemassa olevista veljistään, kehuen heitä
vertauskuvallisesti kahdeksi pylvääksi, jotka tukivat hänen yksinäisen
elämänsä rakennusta. Lopuksi hän vei vieraansa katselemaan huoneen
ovelta hedelmäpuutarhaa.

Vihreät, hopeanhohteisen tomun peittämät viikunat, päärynät ja
kullankiiltävät rypäletertut pistivät esiin puiden ja viiniköynnösten
välkkyvästä vihannuudesta. Miksi siis Paulo oli lahjaksi lähettänyt
hedelmiä henkilölle, jolla itsellään oli niitä niin paljon?

Vielä nytkin, porraskäytävän puolihämärässä, äiti näki edessään
tuon nuoren naisen ivallisen ja samalla hellän katseen hänen
hyvästellessään vierastaan, ja hänen omituisen tapansa luoda alas
raskaat silmäluomensa, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt muuta tapaa,
millä peittää silmäteristä säteileviä tunteitaan.

Nuo silmät, ja tuo tapa ilmaista tunteensa äkillisen peittelemättä,
mutta sitten heti taas salata sielunsa aivoitukset, muistuttivat
omituisesti hänen Pauloaan, jopa niinkin suuresti, että äiti seuraavina
päivinä, poikansa käyttäytymisen yhä vahvistaessa hänen epäluuloaan ja
herättäessä hänessä kauhua, ei ajatellut vihamielisesti tuota naista,
joka vietteli Pauloa syntiin, vaan harkitsi keinoa, jolla pelastaa
hänetkin, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä.

       *       *       *       *       *

Syksy ja talvi olivat menneet menojaan, eikä ollut sattunut mitään,
mikä olisi tukenut äidin epäluuloja. Mutta kevään palatessa, maaliskuun
tuulien mukana, paholainen jälleen ryhtyi työhönsä.

Paulo lähti kotoa öisin ja kävi vanhassa talossa.

Mitä nyt tehdä heidän pelastamisekseen?

Ulkoa vastasi myrsky, kuin ilkkuen häntä. Ja se ravisteli ovea.

Äidin mielen kätköistä sukelsi esiin muisto. Hänen Paulonsa oli juuri
nimitetty tämän seurakunnan sielunpaimeneksi, kun he saapuivat näille
seuduille. Heidän matkallaan oli raivonnut samanlainen raju myrsky kuin
nyt.

Parikymmentä vuotta hän, äiti, oli palvellut piikana, oli ollut vailla
kaikkia elämännautintoja, oli kieltänyt itseltään rakkauden ja joskus
leivänkin voidakseen kasvattaa poikansa kunnon ihmiseksi.

Silloinkin oli kevät. Mutta talven kammo tuntui äkkiä vallanneen
uudelleen koko laakson. Kaikki lehdet käpertyivät, puut taipuivat maata
kohti ja näyttivät pelästyneinä katselevan pilviä, joita äkkiä alkoi
kohota joka puolelta taivaanrannalta ja jotka mustina ja hohtavina
syöksyivät toisiaan vastaan kuin sotajoukot taistelussa; isot rakeet
rapisivat maahan raskaina kuin pyssynluodit runnellen nuoret lehdet.

Tien mutkassa, siinä kohdassa, jossa se kohoaa harjanteen laella
laakson yläpuolelle ja josta se alkaa laskeutua joelle päin, tuuli
oli ahdistanut matkamiehiä niin rajusti, että hevoset äkkiä olivat
pysähtyneet hirnuen ja pelosta heristäen korviaan. Ja tuuli pudisteli
heidän hevostensa ohjia kuin maantierosvo, joka tarttuu hevosten
suitsiin karatakseen matkustajien kimppuun. Paulokin, joka tosiasiassa
tuntui nauttivan tästä luonnonvoimien riehunnasta, huudahti kuin
epämääräisen taikauskon valtaamana:

— Tuntuu siltä, kuin pappivainajan raivoisa henki tahtoisi käännyttää
meidät takaisin.

Tuuli tempaisi sanat hänen suustaan ja kiidätti ne kauas. Ja hän
yritti hymyillä ivallisesti: se oli hänen omituista hymyään, joka
paljasti ainoastaan vasemmanpuoliset hampaat. Mutta hänen katseensa
oli surullinen hänen silmäillessään kylää, joka nojasi toisella puolen
vihantaan kukkulaan, ja jota vastakkaisella puolella rajoitti vuolas
joki; se näytti hänestä kuin kehyksiin puristetulta, raskaiden pilvien
peittämän kukkulan vielä luodessa siihen synkän varjonsa.

Heidän kuljettuaan joen poikki tuuli hiukan asettui. Kaikki kylän
asukkaat, jotka odottivat uutta pappia kuin Messiasta, olivat
kokoontuneet kirkon edustalle.

Äkkiä kaikkein nuorimmat yhtyvät joukoksi ja rientävät joen rantaan
asti tulijoita vastaan.

He kiiruhtavat sinne kuin kotkanpojat vuorilta; ilma kaikuu heidän
huudoistaan.

Saavuttuaan pappinsa luo he ympäröivät hänet, kuljettavat häntä
riemukulussa laukoen iloissaan pyssyjään. Koko laakso kajahtelee heidän
huudoistaan ja laukauksistaan. Tuulikin tyyntyy ja rajusää asettuu.

Tänäkin tuskan hetkenä äiti värähteli ylpeydestä muistellessaan tuota
riemun päivää. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kulkenut unissa,
kuin nuo nuoret metsästäjät olisivat kohottaneet hänet ylös hehkuvien
pilvien varassa, ja kuin hänellä olisi ollut vieressään oma Paulonsa
vielä poikasena, ja hänen ympärillään kaikki nuo voimakkaat nuorukaiset
polvillaan — mikä jumalainen näky!

Yhä ylemmäksi he kohoavat. Ylängön korkeimmilla ja paljailla paikoilla
loimuaa ilotulia. Liekit hulmuavat tummia pilviä vastaan kuin punaiset
liput. Ja harmaat taloryhmät, ruohoisat kaltaat, tien molemmin puolin
kasvavat tamariskit ja lepät punertuvat niiden loisteessa.

Yhä eteenpäin he kulkevat. Kirkkopihan aitauksella kohoaa toinen,
elävä aitaus, sankka ihmisjoukko. Heidän kasvonsa ovat odotuksesta
levottomina; miehillä on yllä suipot vaippapäähineet, naisilla päässä
liehuva huivi. Lasten silmät loistavat ihastuneina näkemästään, ja
kukkulan laella häämöttävät ilotulia sytyttäneiden poikasien hoikat
hahmot tummina kuin pikku paholaiset.

Kirkon raoitetusta ovesta näkyvät vahakynttilöiden liekit liehuvan
kuin narsissit tuulessa; kellot kaikuvat. Ja hopeanharmaalle taivaalle
pienen kellotapulin yläpuolelle omituisesti ryhmittyneet pilvet
näyttävät nekin pysähtyneen katselemaan ja odottamaan.

Ihmisjoukosta nousee huuto: — Tuossa hän tulee! Hän on kuin pyhimys.

Mutta pyhimystä ei Paulossa ollut muu kuin tyyni ulkokuori. Hän ei
puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdyksiin. Hän ei edes näyttänyt
olevan liikutettu näistä rahvaan suosionosoituksista. Hän vain puristi
huulensa tiukasti yhteen, painaen silmäluomensa puoliumpeen ja
rypistäen kulmakarvojaan, ikäänkuin otsa olisi painanut niitä. Äkkiä
äiti näki hänen keskellä kansanjoukkoa kallistuvan sivulle, kuin hän
olisi ollut kaatumaisillaan. Muuan mies tuki häntä. Hän ojentihe äkkiä
pystyyn ja riensi kirkkoon, polvistui alttarin eteen ja alkoi rukoilla.

Naiset vastasivat herahtamalla itkuun.

       *       *       *       *       *

Tuo naisparkojen itku oli samalla kertaa rakkauden, toivon ja
yliluonnollisen onnenkaipuun ilmaus, ja äiti tunsi sen tänä ahdistuksen
hetkenä jälleen nousevan sisimmästään silmiinsä. Hänen oma Paulonsa!
Hänen rakkautensa, hänen toivonsa, hänen yliluonnollinen onnenkaipuunsa
— oli pahuuden henki saanut valtaansa. Ja hän, äiti, istui siinä
kapeiden, jyrkkien portaiden alimmalla astuimella kuin kaivon pohjassa,
kykenemättä auttamaan poikaansa.

Hän pelkäsi tukehtuvansa. Hänen sydämensä painui ja painoi
hänen poveaan raskaana kuin kivi. Hän kohosi pystyyn helpommin
hengittääkseen, kiipesi portaita ja otti lampun käteensä. Ja pitäen
sitä korkealla hän katseli ympärilleen autiossa huoneessaan, jossa
ainoastaan puusänky ja halkeileva kaappi pitivät toisilleen seuraa kuin
kaksi vanhaa ystävää.

Se oli todella yksinkertainen kuin palvelijattaren huone. Hän ei
koskaan ollut halunnut sen parempaa asemaa, hänellä kun oli siinä
rikkautta kyllin, että oli Paulon äiti.

Äiti meni poikansa huoneeseen: se oli valkoinen, siinä oli kapea
neitseellinen vuode. Aikaisemmin tuo huone oli ollut hyvässä
järjestyksessä ja siisti kuin neitsytkammio. Silloin Paulo piti
rauhasta, hiljaisuudesta ja järjestyksestä ja asetti aina kukkasia
ikkunan ääressä olevalle kirjoituspöydälleen. Mutta jo jonkin aikaa hän
oli ollut välinpitämätön kaikesta. Hän jätti pöydän laatikot auki ja
kirjoja tuoleille, jopa permannollekin.

Vedestä, jolla hän oli pessyt kasvonsa ennen poistumistaan, levisi
vahva ruusuntuoksu. Hänen takkinsa oli viskattu lattialle ja näytti
varjolta — langenneen miehen varjolta.

Tuo tuoksu, tuo varjo ravistivat äidin valveille ahdistuksen
horroksesta. Hän nosti kovin paheksuen maahan heitetyn takin lattialta
ja tunsi, että hänellä oli tarpeeksi voimaa nostaa sen omistajakin.
Sitten hän hiukan järjesteli huonetta astuen lujaan ja yrittämättä
hiljentää raskaiden maalaiskenkiensä kolinaa, niinkuin tavallisesti
teki. Hän asetti pöydän eteen nahalla päällystetyn tuolin, jolla poika
istui työskennellessään, ja survaisi sen jalkoja lattiaan ikäänkuin
käskien sen jäädä siihen paikoilleen ja luvaten, että huoneen asukas
pian palaisi siihen istumaan. Sitten hän katsahti ikkunan pieleen
ripustettuun pieneen kuvastimeen.

Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta; hänen täytyy elää
muistamatta, että hänellä on ruumis. Ainakin tässä yhdessä kohden
entinen pappi oli noudattanut lakia. Ohikulkijat olivat tieltä nähneet
hänen ajavan partaansa katsoen avoimen ikkunan ruutuun, jonka taakse
hän oli ripustanut mustan vaatekappaleen. Pauloa sitävastoin kuvastin
veti puoleensa kuin lähde, josta kasvot hymyilevät houkutellen luokseen
ja upottaen lopulta syvyyteen.

Ja äiti sieppasi naulasta pienen peilin, joka kuvasti hänen synkkiä ja
paheksumista uhkuvia kasvojaan ja uhkaavia silmiään; vähitellen hänet
valtasi viha. Hän aukaisi ikkunan päästäen tuulen sisään puhdistamaan
liinaa. Pöydällä olevat kirjat ja paperit näyttivät virkoavan eloon:
paperilehdet lentelivät sinne tänne, aina huoneen perimmäisiin soppiin
saakka. Vuoteen peitteen laitaripsut värähtelivät, ja lampun liekki
painui arkana alaspäin.

Äiti poimi paperit maasta ja asetti ne takaisin pöydälle. Silloin hän
näki avatun raamatun ja sen lehdillä värikuvan, joka häntä suuresti
miellytti. Hän kumartui katselemaan sitä tarkemmin. Siinä oli Jeesus,
hyvä paimen lampaineen, jotka sammuttivat janoaan metsälähteestä.
Puiden runkojen välitse, sinitaivas taustana, häämötti punertava
kaupunki laskevan auringon hohteessa. Se oli pyhä kaupunki, pelastuksen
kaupunki.

Niin, aikaisemmin Paulo valvoi öisin lueskellen; hänen edessään oleva
ikkuna oli kukkulalle päin, jonka yläpuolella kaareutui tähtiä täyteen
sirotettu taivas. Satakieli lauleli hänelle.

Heidän ollessaan ensimmäistä vuotta tässä kylässä Paulo oli maininnut
aikovansa muuttaa pois seudulta ja palata takaisin maailmaan. Sitten
hän oli kuin nukahtanut kukkulan siimekseen, puiden huminaan. Ja
kuusi vuotta oli kulunut, eikä äiti ollut kehoittanut häntä lähtemään
pois, he kun olivat niin onnellisia tässä kylässä, joka hänestä
tuntui maailman ihanimmalta seudulta, koska hänen Paulonsa oli siellä
"Vapahtaja" ja "Kuningas".

Hän sulki jälleen ikkunan ja ripusti takaisin naulaan kuvastimen, josta
hänen omat kasvonsa tuijottivat kalpeina, silmät kyynelten himmentäminä.

Vielä kerran äiti kysyi itseltään, eikö hän sentään ollut erehtynyt.
Ennenkuin poistui, hän kääntyi ristiinnaulitunkuvaa kohti, joka riippui
seinällä rukousjakkaran kohdalla. Hän nosti lampun ylemmäksi paremmin
nähdäkseen. Ja varjon siirtyessä hänestä näytti siltä, kuin alaston,
laiha, ristiinnaulittu Kristus olisi nyökäyttänyt päätään merkiksi,
että hän tahtoi kuunnella, mitä äidillä oli sanottavaa. Viljavat
kyynelet herahtivat silloin hänen poskilleen ja vaatteilleen; ne
tuntuivat hänestä vereltä.

— Herra, pelasta meidät kaikki, pelasta minutkin. Sinä, joka olet
kalpea ja veretön, ja jonka kasvot loistavat orjantappurakruunun alla
kuin ruusu pensaassa, sinä, joka olet vapaa meidän intohimoistamme,
pelasta meidät kaikki!

Äiti lähti nopeasti huoneesta, laskeutui jälleen portaita alas ja
kulki alakerran huoneiden läpi. Niihin äkkiä tulvahtava lampunvalo
peloitti liikkeelle muutamia kärpäsiä, jotka alkoivat surista vanhojen
huonekalujen ympärillä.

Ruokasalista, jonka pienestä ylhäällä olevasta ikkunasta tuuli ja
kukkulan puiden suhina kantautuivat, muistuttaen sateen ropinaa, hän
astui keittiöön ja istuutui kamiinan ääreen, jonka hiillos jo oli
tuhan peitossa. Täälläkin kaikki vapisi tuulen hengessä, joka tunki
sisälle joka raosta. Ja hän kuvitteli mielessään, ettei hän ollutkaan
keittiössä, jonka kaltevaa kattoa tuki lukematon joukko isoja ja pieniä
savusta mustuneita orsia, vaan veneessä myrskyn myllertämällä merellä.

Vaikka hän oli päättänyt odottaa poikansa paluuta ja heti aloittaa
taistelun tämän kanssa, hän koetti vielä luulotella itselleen
erehtyneensä.

Äidistä oli ilmeinen vääryys, että Jumala lähetti hänelle sellaisen
surun. Ja hän rupesi uudelleen tutkimaan poloista menneisyyttään etsien
nykyisen pahan siemeniä. Kaikki hänen menneet päivänsä palasivat hänen
syliinsä ankaroina ja puhtaina kuin rukousnauhan helmet, joita hänen
vapisevat sormensa hypistelivät.

Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, lukuunottamatta joitakin ajatusten
syntejä.

Hänen muistoistaan sukelsivat esiin ne ajat, jolloin hän orpotyttönä
eleli köyhien sukulaisten talossa, tässä samassa kylässä, kaikkien
huonosti kohtelemana. Hän kävi avojaloin ja kantaen raskaita taakkoja
päänsä päällä pesemässä vaatteita joella tai kantamassa jyviä
aittaan jauhettavaksi. Hänen vanhanpuoleinen setänsä palveli renkinä
myllärillä. Aina hänen tullessaan myllyyn tuo mies seurasi, kun
ei kukaan ollut näkemässä, tyttöä pensaikkoon ja tamariskilehtoon
asti, jossa suuteli häntä pistellen hänen kasvojaan karkeilla
partakarvoillaan. Ja aina hän tahri hänet jauhoiseksi.

Kun tyttö kerran mainitsi tästä kotona, eivät tädit enää sallineet
hänen käydä myllyllä. Silloin tuo mies, joka ei muulloin koskaan käynyt
kylässä, ilmestyi sinne eräänä sunnuntaina ja ilmoitti aikovansa naida
tytön. Sukulaiset nauroivat, kolhaisivat häntä kylkeen ja harjasivat
luudalla hänen hartioitaan saadakseen jauhot lähtemään. Hän salli
kaiken tapahtua ja katseli tyttöä loistavin silmin.

Tämä suostui, mutta jäi edelleen asumaan sukulaistensa taloon ja kävi
myllyssä kerran päivässä. Hänen miehensä, jota hän edelleen sanoi
sedäksi, antoi hänelle silloin aina salaa vähäisen mitan isäntänsä
jauhoja.

Eräänä päivänä palatessaan myllystä jauhot esiliinassaan hän tunsi
sisuksissaan omituista levottomuutta. Säikähdyksissään hän hellitti
esiliinansa kulmat, ja jauhot valuivat maahan. Hänen päätään huimasi ja
hän heittäytyi maahan. Tuntui siltä, kuin maan kamara olisi järkkynyt
hänen allaan. Kaikki liikkui hänen ympärillään. Kylän talot romahtivat
kasaan ja kivet pyörivät tiellä. Hänkin kieri jauhoista valkealla
ruoholla. Sitten hän nousi ja alkoi juosta nauraen, mutta vielä hiukan
säikähtyneenä. Hän huomasi olevansa äidiksi tulossa.

       *       *       *       *       *

Hän oli jäänyt sangen varhain leskeksi ollen yksin maailmassa Paulonsa
kanssa, joka ei vielä osannut puhua, mutta jonka silmät loistivat
niin vilkkaina. Miestään hän oli surrut kuin hyvää sukulaista, ei
kuin aviomiestään. Hän rauhoittui pian, kun eräs serkku pyysi häntä
lähtemään kanssaan kaupunkiin palvelijattareksi.

— Siten voit elättää poikasi ja myöhemmin ottaa hänet luoksesi
kaupunkiin ja panna hänet kouluun.

Ja näin hän oli tehnyt, eläen ja raataen ainoastaan poikaansa varten.

Tilaisuuksia synnintekoon, tai ainakin huvituksiin, ei ollut puuttunut,
eikä haluakaan niihin. Isännät ja rengit, maalaiset ja porvarit,
olivat enemmän tai vähemmän juosseet hänen perässään, samoin kuin setä
tamariskilehdossa. Onhan mies metsästäjä, nainen riista. Mutta hänen
oli onnistunut voittaa kaikki viettelykset ja pysyä puhtaana, sillä
jo silloin hän piti itseään papin äitinä. Miksi siis tämä rangaistus,
Herra Jumala?

Hän painoi päänsä väsyneenä kumaraan, ja silmistä vuoti vielä muutama
kyynel syliin ja rukousnauhan helmille.

Hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Hän luuli yhä vielä olevansa
pappisseminaarin rasvahöyryisessä ja kuumassa keittiössä, jossa
oli palvellut kymmenen vuotta. Seminaariin hänen oli onnistunut
saada Paulonsakin sijoitetuksi. Tummat ihmishahmot liikkuivat
siellä kellahtavien seinien sisällä, ja läheisestä käytävästä
kuului seminaarinoppilaiden naurunpyrskähdyksiä, joita he koettivat
tukahduttaa, ja nyrkiniskuja, joilla he salaa mukiloivat toisiaan. Ja
hän istui kuolettavan väsyneenä ikkunan ääressä, joka oli pimeän pihan
puolella. Ja hänellä oli sylissään astiain pyyheliina, mutta hän ei
väsymykseltään jaksanut edes liikuttaa sormiaan.

Ja vielä nyt siinä unenhorroksessaan hän luuli odottavansa Pauloansa,
joka oli salaa lähtenyt seminaarista kaupungille virkkamatta mihin.

— Jos tämä huomataan — äiti oli ajatellut — he potkivat hänet oitis
pois. Ja hän odotti, kunnes melu sisällä lakkasi ja hän saattoi salaa
päästää poikansa sisään.

Äkkiä hän havahtui, katseli ympärilleen ja huomasi olevansa pappilan
pitkässä ja kapeassa keittiössä, jota tuuli ahdisti kuin alusta
merellä. Mutta lyhyen unen vaikutus oli niin voimakas, että astiain
pyyheliina yhä vielä tuntui olevan hänen polvillaan ja että hän luuli
kuulevansa seminaarinoppilaiden nyrkkien iskut käytävästä.

Hetken kuluttua todellisuus näytti taas palaavan. Hänellä oli sellainen
tunne, että hänen Paulonsa oli palannut kotiin, että tämän oli äidin
hetkeksi nukahtaessa onnistunut päästä sisälle huomiota herättämättä.

Ja todellakin äiti kuuli myrskyn ryskeen ja pauhinan keskellä askelia
talon sisähuoneista: joku siellä käveli, astui alas portaita, kulki
maakerroksen huoneiden läpi ja astui keittiöön. Epäilemättä hän
sentään yhä vielä näki unta. Pieni ja lihava pappismies, jonka kasvot
olivat tummat ja jolla oli parin päivän vanha parransänki leuassaan,
seisoi hänen edessään ja katseli häntä hymyillen. Miehellä oli suussa
vain muutamia harvoja paljosta tupakoimisesta mustuneita hampaita.
Kirkkaat silmät yrittivät näyttää uhkaavilta, mutta nähtävästikin vain
piloillaan. Äiti tunsi tuon olennon heti: se oli entinen pappi. Silti
hän ei pelästynyt.

— Tämähän on vain unta — äiti ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän arveli näin ajatelleensa rohkaistakseen mieltään, tuntien
sisimmässään, ettei tämä ollutkaan mikään aave, vaan todellinen olento.

— Istukaa — hän virkkoi ja lykkäsi vieraalle jakkaran kaminan eteen.

Ja tuo toinen istuutui kohottaen hiukan kauhtanaansa, niin että hänen
siniset, haalistuneet ja reikäiset sukkansa tulivat näkyviin.

— Koska istut tuossa vallan joutilaana, voisit parsia sukkani, Maria
Maddalena; eipä yksikään nainen enää ole huolehtinut minusta — näin
hän virkkoi yksinkertaisesti.

Ja äiti ajatteli:

— Onko tuo nyt se kauhea pappi? Onhan päivänselvää, että yhä vielä
näen unta.

Ja hän koetti saada miehen kiinni hänen omista sanoistaan:

— Olettehan kuollut, mitäpä siis enää teette sukilla?

— Kuka sinulle takaa, että olen kuollut? Päinvastoin olen niin elävä
kuin suinkin, ja olen tässä. Ja viipymättä karkoitan tästä pappilastani
poikasi ja hänen kanssaan sinut. Kuka käski teidän asettua tähän
asumaan! Olisi ollut parempi, että poikasi olisi valinnut isänsä
ammatin. Mutta sinä olet kunnianhimoinen nainen. Olet tahtonut päästä
piiasta emännäksi. Nyt saat palkkasi.

— Kyllä me lähdemme matkoihimme, — äiti sanoi nöyrästi ja
surullisesti. En halua mitään sen hartaammin. Ihminen vai aave, mikä
lienetkin, malta mielesi vain muutamia päiviä. Me lähdemme pois.

— Ja minne aiotte lähteä? Täällä tai muualla, yhdentekevää. Kuule
pikemmin toisen neuvoa, joka paremmin ymmärtää asian. Anna Paulosi
noudattaa kohtalonsa kutsua! Anna hänen tutustua naiseen. Muuten
hänen käy, niinkuin minun on käynyt. Nuorena en välittänyt naisista
enkä muista huvituksista. Minäkin tahdoin ansaita Paratiisin, enkä
ymmärtänyt, että Paratiisi on täällä maan päällä. Kun älysin sen, oli
jo liian myöhäistä. Käteni ei enää ylettynyt poimimaan puun hedelmiä,
eivätkä polveni taipuneet notkistumaan lähteen partaalle, jotta
olisin voinut sammuttaa janoni. Silloin aloin juoda viiniä, polttaa
piippua ja lyödä korttia kylän nuorten tyhjäntoimittajien kanssa.
Tyhjäntoimittajiksi te muut heitä sanoitte; mutta tosiasiassa he olivat
kelpo nuorukaisia, jotka omalla tavallaan nauttivat elämästä. Heidän
seuransa virkisti. Se tuotti hiukan lämpöä ja iloa kuten seurustelu
poikien kanssa heidän loma-aikoinaan. Mutta näillä pojilla oli aina
lomaa, ja sentähden he olivat iloisempia ja huolettomampia kuin ne
pojat, jotka tietävät, että heidän taas täytyy palata kouluun ja
alistua sen ikeeseen.

Miehen jutellessa tähän tapaan äiti ajatteli:

— Hän puhuu näin siksi, että tahtoo viedä minut harhaan ja syöstä
Pauloni kadotukseen. Hänet on lähettänyt herransa ja mestarinsa
paholainen. Minun on paras pitää varani.

Silti hän vastoin tahtoaan kuunteli toista mielellään, jopa osaksi
myönsi hänen olevan oikeassa. Hän ajatteli, että hänen Paulonsa
saattoi, huolimatta äidin ponnistuksista, hänkin lähteä "lomalle", ja
äidinsydän alkoi jo pohtia, miten puolustaisi häntä.

— Voittehan olla oikeassa, — hän virkkoi entistään nöyremmin ja
surullisemmin, mutta tällä kertaa vähän teeskennellen. — Olenhan
yksinkertainen vaimoparka, joka ei ymmärrä mitään. Yhden seikan tiedän
kuitenkin varmasti: Jumala on luonut meidät tähän maailmaan kärsimään.

— Jumala on luonut meidät tähän maailmaan nauttimaan; hän tuottaa
meille kärsimystä rangaistakseen meitä siitä, ettemme ole osanneet
nauttia. Näin on asianlaita, sinä typerä nainen. Jumala on luonut
maailman kaikkine kauniine asioineen ja on lahjoittanut sen ihmiselle,
jotta hän siitä nauttisi. Houkkio se, joka ei käsitä tätä. Muutoin
ei tarkoitukseni ole muuttaa vakaumustasi, kuten näyt luulevan.
Tarkoitukseni on karkoittaa teidät kauas täältä, sinut ja Paulosi. Sen
pahempi teille, jos olette kuvitelleet voivanne jäädä tänne olemaan.

— Me lähdemme, älkää epäilkökään, me lähdemme täältä pian. Voin luvata
sen teille, olen lujasti päättänyt sen.

— Puhut vain, koska pelkäät minua. Mutta teet väärin siinä, että
pelkäät minua. Luulet ehkä, että minä pidätin jalkojasi ja estin
tulitikkuja syttymästä. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin ei silti ole
sanottu, että tahtoisin pahaa sinulle ja pojallesi. Minä vain haluan
teidän menevän tiehenne. Mutta pidä varasi: jollet täytä lupaustasi,
saat katua sitä. Silloin näemme toisemme jälleen, ja silloin muistutan
mieleesi tämän keskustelumme. Siksi aikaa jätän sinulle sukkani
parsittaviksi.

— Hyvä, voinhan parsia.

— Sulje siis silmäsi, niin ettet näe paljaita jalkojani. Kas! Kas!
— mies virkkoi naurahtaen ja riisuen toisen jalan kengän työntämällä
sitä toisen kärjellä ja kumartuen sitten riisumaan sukkiaan. — Eipä
yksikään nainen ole vielä nähnyt paljaita sääriäni, vaikka he niin
ovatkin parjanneet minua. Ja sinä, joka olet vanha ja ruma, olet
ensimmäinen nainen, joka näkee ne. Tässä toinen sukka ja tässä toinen.
Palaanpa pian noutamaan niitä...

       *       *       *       *       *

Äiti avasi silmänsä ja värähti, taaskin hän oli yksin ja keittiön
ulkoseinää vasten rynnisteli myrsky.

— Hyvä Jumala, millaisia unia, — hän mutisi huoaten.

Silti hän kumartui etsimään sukkia ja luuli samalla kuulevansa aaveen
askelet, joka poistui, kulkematta kuitenkaan ulos alaovesta.

       *       *       *       *       *

Kun Paulo yöllisen seikkailunsa jälkeen taas kulki niityn poikki,
hänestäkin tuntui siltä, että myrskyssä oli jotakin elollista, jotakin
kamalaa. Se työnsi häntä milloin eteenpäin, milloin taas takaisin. Se
sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä äskeisen hehkuvan unelman jälkeen,
ja samalla se painoi hänen vaatteensa ihoon kiinni. Niiden kosketus sai
hänet intohimosta vavisten muistelemaan, miten tuon naisen vartalo oli
painautunut häntä vasten lemmensyleilyssä.

Tien mutkassa kirkon kohdalla tuuli puhalsi niin rajusti, että hänen
hetkeksi täytyi pysähtyä pää kumarassa, pidellen toisella kädellään
hattuaan, toisella vaippaansa. Hänen hengitystään salpasi, ja hän tunsi
samanlaista huimausta kuin muinoin äiti oli tuntenut kukkulan kaltaalla
huomatessaan, että kantoi lasta sydämensä alla.

Hänkin tunsi, osaksi kammoten, osaksi hurmautuneena, että hänen
sisimmässään tuona hetkenä syntyi jotakin suurta ja hirvittävää. Hän
oli ensi kertaa täysin tietoinen siitä, että hän rakasti tuota naista
aistillisesti, ja että tuo rakkaus antoi hänen maistaa hurmiota.

Muutamia hetkiä aikaisemmin hän oli vielä ollut sen harhaluulon
vallassa, jota hän vakuutti sekä itselleen että tuolle naisellekin,
että rakasti häntä ainoastaan henkisesti. Mutta tuo nainen oli ensin
katsonut häneen, ja heidän ensi kohtaamisestaan saakka hänen silmänsä
olivat tavoitelleet hänen, Paulon, katsetta rukoillen myötätuntoa ja
rakkautta.

Ja vähitellen hän oli antautunut tuon katseen valtaan, oli säälistä
lähestynyt tuota naista. Heitä ympäröivä yksinäisyys lähensi heitä
molempia toisiinsa.

Ja sitten heidän katseensa olivat yhä etsineet toisiaan, heidän kätensä
kietoutuneet yhteen, tänään Paulo oli suudellut häntä. Ja nyt hänen
verensä, joka niin monena vuotena oli pysynyt rauhallisena, äkkiä
kiehahti kuin kuuma neste. Aistit alistuivat ollen samalla voitettuina
ja voittajina.

Ja tuo nainen oli ehdottanut hänelle, että pakenisivat seudulta,
eläisivät ja kuolisivat yhdessä. Hurmiotilassaan Paulo oli suostunut
ehdotukseen. Heidän oli määrä tavata toisensa seuraavana yönä
neuvotellakseen lähemmin asiasta.

Nyt ulkomaailman todellisuus ja myrsky, joka näytti aikovan repiä
vaatteet hänen yltään, poistivat lumouksen verhon.

Hän pysähtyi hengästyneenä kirkon oven eteen. Jäätävä vilunpuuska
puistatti hänen ruumistaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut
alasti siinä kylän korkeimmalla kohdalla, ja kuin hänen poloiset
seurakuntalaisensa sikeästä unestaankin olisivat nähneet hänet
sellaisena, alastomana, synnin tahraamana.

Siitä huolimatta hän harkitsi, miten parhaiten pääsisi pakenemaan
naisen kanssa, joka oli maininnut omistavansa paljon rahaa...

Seuraavassa tuokiossa hänessä heräsi vaistomainen halu palata takaisin
ja peruuttaa kaikki. Ja todellakin hän jo kääntyi astuen muutaman
askeleen pysytellen aivan aitauksessa kiinni, kuten äiti äsken. Sitten
hän taas palasi takaisin masentuneena ja vaipui polvilleen kirkon oven
eteen, johon painoi otsaansa, vaikeroiden: — Jumala, pelasta minut!

Hänen vaippansa lepatti kuin musta siipi tuulessa. Hän oli siinä
muutaman hetken liikkumatta kuin haukka, joka siivet levitettyinä
naulitaan elävänä oveen.

Hänen sielussaan riehui hurja taistelu, joka oli voimakkaampi kuin
tuulen temmellys vuorten ylängöillä. Siellä käytiin rajua kamppailua
sokean aistillisen himon ja hengen korkeampien vaatimusten välillä.

Viimein hän nousi tietämättä vielä, kumpi puoli oli voittanut.
Mutta hän oli jo tietoisempi tilastaan ja saattoi jo harkita sitä
tyynemmin. Hänen täytyi myöntää itselleen, että enemmän kuin kauhu ja
rakkaus Jumalaan, enemmän kuin jalostumisen kaipuu ja synnin kammo
raateli häntä julkisen häpeän pelko. Ja tämä oman itsensä tinkimätön
arvosteleminen rohkaisi häntä ja tuntui lupaavan pelastusta. Mutta
sisimmässään hän tunsi olevansa kiintynyt tuohon naiseen yhtä lujasti
kuin elämäänsä. Nainen oli hänen mukanaan, hän vei hänet asuntoonsa,
vuoteeseensa. Hän tahtoi levätä hänen vieressään, lujasti kietoutuneena
hänen pitkien hiuksiensa verkkoon.

Ja huolimatta tuskastaan Paulo tunsi olemuksensa uumenissa riemun
hehkuvan kuin maanalainen tuli.

Mutta heti kun Paulo oli avannut pappilan ulko-oven, hänen silmiinsä
osui valojuova, joka lähti keittiöstä ja jatkui ruokailuhuoneen läpi
eteiseen saakka. Hän näki äidin istuvan synkkänä vartiana sammuneen
lieden ääressä. Ja tuntien ahdistusta, joka ei enää hellittänyt, hän
äkkiä tajusi koko totuuden.

Noudattaen valojuovaa hän kulki läpi huoneiden, ollen vähällä kompastua
keittiön kynnykseen, ja kädet ojossa ikäänkuin peläten kaatuvansa hän
saapui lieden ääreen.

— Miksi olette vielä valveilla? Paulo kysyi tylysti.

Äiti kääntyi kasvot hyvin kalpeina ja vielä puolittain kuin
unenhorroksissa. Hän näytti lujalta, levolliselta, melkein ankaralta.
Hänen silmänsä etsivät poikansa katsetta, mutta tämä kaihti niitä.

— Olen odottanut sinua, Paulo. Missä olet ollut?

Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille
tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.

— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.

Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain
hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta
sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen
sydämeensä.

— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, —
tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.

Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen,
ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:

— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos.
Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä
teet!

Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti
loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon
kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat,
ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.

Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.

Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa
sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti
hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua,
vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä
tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja
raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen,
ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu.
Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.

Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan
pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.

— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä
päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.

— Eihän siinä talossa ole sairaita.

— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.

— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota
käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain
yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti
on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, —
hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta
hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni,
joka on pelastettava... Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon
toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.

Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin
teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä.
Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota
lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.

Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta
tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut
pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.

Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi
heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään
ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka
ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.

— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin
kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni,
mikä onnettomuudekseni.

Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika
tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.

— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi
noin.

— Miten minun sitten pitäisi puhua?

— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa,
ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et
sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on
parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta
sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo...

Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä
keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.

— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta
Jumalan kanssa.

Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä.
Hänen silmänsä säihkyivät.

— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää
puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää
kuvittelunne omina tietoinanne!

Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista
kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja
palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.

Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella
edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen
vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli
teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta
kankaasta.

Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen
kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä
nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden
pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä
hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen
omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.

Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti
voittaa itsensä.

Ylpeänä hän ajatteli, ettei ollut yliluonnollisen avun tarpeessa,
jota hän oli rukoillut pelastuakseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
säikähti tätä ylpeyttään.

— Nouskaa ja menkää levolle, — Paulo sanoi äidille, tullen aivan
hänen viereensä. Ja nähdessään tämän istuvan liikkumattomana, pää
kumarassa kuin nukahtaneena, hän kumartui nähdäkseen äidin kasvot
tarkemmin ja huomasi, että tämä hiljaa itki.

— Äiti!

— Ei! — tämä sanoi liikahtamatta paikaltaan, en enää koskaan puhu
siitä sinulle enkä kenellekään muullekaan; mutta en hievahda tästä
mihinkään, muuten kuin lähteäkseni pois koko pappilasta ja koko
seudulta myötämöisin, ellet vanno minulle, ettet enää koskaan astu
jalallasi tuohon taloon.

Paulo oikaisihe suoraksi kuin olisi hänen päätään huimannut.
Taikauskoinen aavistus valtasi hänen mielensä ja vaatimalla vaati
lupaamaan, mitä äiti pyysi, sillä vaatihan sitä itse Jumala äidin
kautta. Samalla katkerien sanojen tulva nousi hänen huulilleen. Hänen
teki mielensä huutaa, moittia ja soimata äitiä siitä, että tämä oli
vienyt hänet pois synnyinseudultaan ja johdattanut tielle, joka ei
hänelle soveltunut. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Eihän äiti
kuitenkaan olisi ymmärtänyt sitä. Pois! Pois! Hän kohotti kättään
kuin karkoittaakseen varjot, jotka häilähtelivät hänen kasvojensa
edessä. Sitten hän äkkiä kohotti kätensä, hänen hieman levällään olevat
sormensa näyttivät aivan kuin jatkuvan kirkkaina säteinä äidin pään yli.

— Äiti! Minä vannon, etten enää astu jalallani siihen taloon!

Ja äkkiä hän lähti menemään sisimmässään tietoisuus, että kaikki oli
lopussa. Hän oli pelastettu. Mutta kulkiessaan viereisen huoneen läpi
hän kuuli äidin nyyhkyttävän rajusti, aivan kuin tämä olisi surrut
poikaansa vainajana.

       *       *       *       *       *

Paulon palattua omaan huoneeseensa, sen ilmassa tuntuva ruusuntuoksu
ja kaikkien niiden esineiden näkeminen, jotka olivat kuin hänen
intohimonsa kyllästämiä ja läpitunkemia, saivat hänet uudelleen
suunniltaan. Hän astui edestakaisin tietämättä miksi, avasi ikkunan ja
pisti päänsä ulos myrsky-yöhön. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut
yksi noista lukemattomista kukkulan lehdistä, jotka häälyvät tyhjässä
ilmassa milloin tummassa varjossa, milloin kirkkaassa kuunvalossa,
tuulen tuiverrettavina ja kiitävien pilvien leikkikaluina. Viimein hän
sulki ikkunan ja sanoi ääneensä:

— Täytyy olla mies.

Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden
rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä,
uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta
yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen
vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän
ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään
suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua
vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin
korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen
silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän
äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi
kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi
poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.

Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen
pauhinaa.

— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on
todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on
myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.

Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin,
että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.

— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen
alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti
perii!

Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille
pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa
kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi
ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.

— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!

Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni
pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.

       *       *       *       *       *

Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.

Kaikki näytti hänestä selvältä ja kirkkaalta kuin ikkunan edessä
leviävä maisema auringonpaisteessa. Olihan hän pappi, uskoi Jumalaan,
oli kihlautunut kirkolle, oli vannonut puhtaudenvalan. Hän oli siis
kuin aviomies, joka ei saa pettää vaimoaan.

Miksi hän oli rakastanut ja yhä vielä rakasti tuota naista, sitä
hän ei tarkoin tietänyt. Ehkä hän oli kahdeksankolmattavuotiaana
ruumiillisessa käännekohdassa. Hänen aistillinen olemuksensa, joka oli
ollut pitkäaikaisen pidättyväisyyden unen uuvuttamana tai ehkä vielä
uinunut jatkuvassa nuoruudentilassa, oli äkkiä herännyt ja pyrki tuon
naisen yhteyteen, tämä kun olemukseltaan oli häntä lähinnä. Eihän
nainenkaan enää ollut kovin nuori, vaikk'ei vielä ollut tuntenut
rakkautta, kun oli elänyt yksin kotonaan kuin luostariin sulkeutuneena.

Tuo tunne oli siis alussa ollut ystävyyden valepukuun verhoutunutta
rakkautta. He olivat kietoutuneet hymyjen ja katseiden verkkoon.
Ja toistensa omistamisen mahdottomuus juuri veti heitä yhteen. Ei
kukaan osannut epäillä heidän välillään olevan mitään, ja itse he
tapasivat toisensa aivan kiihkottomasti ja rauhallisesti, vapaina
intohimoisista pyyteistä. Mutta intohimo syöpyi vähitellen heidän
siveään rakkauteensa, kuten näkymätön vesi kaikessa hiljaisuudessa
pääsee tihkumaan muurin alle, joka äkkiä alkaa lohkeilla ja luhistuu.

Mutta tämä kaikki oli harkitsevan ajatuksen tulosta. Sukeltaessaan
syvemmälle tajuntaansa Paulo tapasi totuuden. Hän tunsi himoinneensa
tuota naista heti ensi näkemältä. Ensi katseella he jo olivat
omistaneet toisensa. Kaikki muu oli harhaluuloa, jonka avulla hän
koetti puolustaa itseään omissa silmissään.

Näin asiat olivat. Paulo alistui totuuteen. Näin oli laita sentähden,
että miehen luonto on tämä: kärsiminen, rakkaus, yhtyminen, nautinto
ja taas kärsimys. Hyvän harjoittaminen ja vastaanottaminen, mutta
myös pahan harjoittaminen ja kärsiminen; sellainen on miehen elämä.
Eikä hänen harkintansa poistanut hiukkaakaan siitä tuskasta, joka
ahdisti hänen sydäntään. Nyt hän tiesi tämän tuskan oikean merkityksen;
se oli kuolemankammoa, sillä luopuminen rakkaudestaan, tuon naisen
omistamisesta, oli samaa kuin luopuminen itse elämästä.

Sitten hän ajatteli: Eikö tämäkin ole harhaluuloa? Kun rakkauden
hurmion hetki on ohi, henki saavuttaa jälleen itsehillintänsä ja
pakenee, pyrkien entistään enemmän eristymään, takaisin kuolevaisen
ruumiinsa vankilaan, joka on sen maallinen asunto.

Miksi siis niin suuresti kärsiä tuon eristymisen vuoksi? Olihan se niin
monena vuotena ollut hänen kohtalonsa, johon hän oli vapaaehtoisesti
alistunut. Olivathan nuo vuodet olleet hänen elämänsä kukkeinta aikaa.
— Vaikka voisinkin paeta Agnesen kanssa ja mennä naimisiin hänen
kanssaan, olisin kuitenkin sisimmässäni yksinäinen ja eristetty.

Mutta jo lemmityn nimen pelkkä lausuminen, yksistään se ajatus,
että voisi elää yhdessä hänen kanssaan, sai Paulon värisemään onnen
aavistuksesta. Ja taas hän kuvitteli tuon naisen lepäävän vieressään ja
syleilevänsä tuota vartaloa, joka oli raikas ja solakka kuin ruoko. Ja
hänen kuiskauksensa hyväilivät lemmityn kaulaa tämän hajalla olevien
hiusten levittäessä lämmittävää ja raikasta tuoksua kuin sahramikukka.
Painaen huulensa pielukseen hän lausui tälle kaikki Korkean Veisun
ylistyssäkeet. Ja kun ne loppuivat, hän oli varma siitä, että hän
seuraavana päivänä palaisi Agnesen luo. Hän tunsi mielihyvää siitä
tietoisuudesta, että pahoitti täten äitinsä ja Jumalan mieltä, että oli
vannonut ja katunut valaansa. Ja nyt hän oli joutunut tunnonvaivoihin
ja kauhun valtaan — mutta kaikki tämä oli yhdentekevää, hän aikoi
katkoa kaikki kahleet ja palata jälleen lemmittynsä luo.

       *       *       *       *       *

Sitten Paulo taas rupesi pohtimaan tilaansa. Samoin kuin potilas
kernaasti haluaa kuulla tautinsa määrittelyn, hän olisi ainakin
tahtonut tietää, miksi kaikki tämä tapahtui hänelle. Ja niin hänkin
alkoi muistella aikaisempaa elämäänsä, niinkuin äitinsä oli tehnyt.

Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä
muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä
hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli
palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle
oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt
poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he
tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään.
Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei
kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät
nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella.
Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä.
He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten
nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen
pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon
juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla,
rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä
uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin
tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan
leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut
sopestaan.

Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua
ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä
kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat
Agnesen silmien näköiset.

       *       *       *       *       *

Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt
ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea
pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.

Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli
pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa
sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan
toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat
pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa
hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.

Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja
vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa
väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:

— Tahdotko todella tulla papiksi?

Poika nyökäytti myöntäen päätään. Sitten hän sai pyhimyksenkuvan ja
taskussa nuhrautuneen makeisen ja jäi huoneen nurkkaan kuuntelemaan
naisten ja pappien puheita. He kertoivat Aarin papista mainiten, että
hän kävi metsällä, poltti piippua ja kasvatti partaa. Silti piispa
ei tahtonut erottaa häntä virasta, koska tuskin kukaan muu pappi
olisi suostunut lähtemään tuohon kurjaan syrjäiseen loukkoon. Lisäksi
tuo häikäilemätön pappi oli uhannut sitoa nuoriin ja heittää jokeen
jokaisen, joka uskalsi yrittää karkoittaa häntä hänen toimestaan.

— Pahinta asiassa on, joku huomautti, että Aarin typerät asukkaat
pitävät hänestä, vaikka pelkäävätkin häntä ja hänen noitatemppujaan.
Jotkut luulevat häntä Antikristukseksi. Naiset sanovat olevansa valmiit
auttamaan häntä sitomaan jäsenet hänen seuraajaltaan ja syöksemään
hänet jokeen.

— Kuulitko, Paulo? Jos rupeat papiksi ja aiot lähteä äitisi
synnyinseudulle, niin opettele vahvasti juopottelemaan!

Näin laski pilaa eräs naisista, Marielena, joka oli ottanut erityisesti
huolehtiakseen pojasta ja joka hänen tukkaansa kammatessaan veti
hänet rintaansa vasten. Hänen pyylevä ruumiinsa ja pehmeä povensa
olivat Paulosta kuin pumpulilla täytetty patja. Hän piti paljon tuosta
Marielenasta. Rehevän täyteläisen ruumiin vastakohtana tällä naisella
oli siro, hienosti muodostunut pää, ruusunpunaiset posket ja kauniit
ruskeat silmät täynnä lempeää kaihomielisyyttä. Poika katsoi häneen,
kuten katsotaan puun kypsynyttä hedelmää. Ehkä tuo nainen oli hänen
ensimmäinen rakkautensa.

Sitten alkoi opinaika seminaarissa. Äiti oli vienyt hänet sinne
kuulakkaan kirkkaana rypälemehulle tuoksahtavana lokakuun aamuna.
Pieni katu kiipesi rinnettä ylös. Sen laella näkyi holvikaari, joka
yhdisti seminaarin piispan asuntoon; se oli kuin jättiläiskehys, jonka
puitteiden sisällä näkyi selkeä maisema pienine majoineen, puineen ja
harmaakiviportaineen, ja jonka taustassa kohosi tuomiokirkon torni.
Ruohonkorret pistivät piispan talon edustalla esiin katukivityksestä.
Ohi ratsasti miehiä pitkäjalkaisten hevosten selässä, joiden valjaiden
helat kiilsivät ja välkkyivät päivänpaisteessa.

Paulo näki kaiken tämän, vaikka katsoikin maahan, häveten osaksi
itseään, osaksi äitiään. Niin, miksi ei sitä tunnustaisi suoraan!
Olihan hän aina hiukan hävennyt äitiään, joka oli palvelijatar ja
kotoisin seudulta, jossa asui yksinkertaista väkeä. Vasta myöhemmin,
paljoa myöhemmin hän oli voittanut tämän alhaisen vaistonsa
tahdonlujuudellaan ja ylpeydellään. Ja kuta enemmän hän lapsellisessa
yksinkertaisuudessaan oli hävennyt syntyperäänsä, sitä ylpeämpi hän
myöhemmin oli siitä omissa silmissään ja Jumalan edessä valitessaan
olinpaikakseen tuon surkean seudun ja noudattaessaan äitinsä tahtoa,
täyttäen hänen pienimmänkin toivomuksensa ja suhtautuen kunnioittaen
hänen vähäpätöisimpiinkin tottumuksiinsa.

Mutta muistelmiin äidistä niiltä ajoilta, jolloin tämä oli
palvelijattarena, vieläpä vaatimattomammassakin asemassa, nimittäin
astioiden pesijättärenä pappisseminaarin keittiössä, liittyivät hänen
nuoruutensa nöyryyttävimmät muistot.

Rippi- ja ehtoollispäivinä esimiehet pakottivat hänet menemään äidin
luo suutelemaan hänen kättään pyytäen anteeksi laiminlyönninsyntejään.
Tuo käsi, jonka äiti nopeasti kuivasi pyyheliinalla, haiskahti
likaiselle astianpesuvedelle ja oli täynnä pykimiä ja halkeillut kuin
vanha seinä. Hän tunsi sisimmässään häpeää ja raivoa suudellessaan
äidin kättä ja rukoili Jumalalta anteeksi, ettei voinut lausua äidille
anteeksipyyntöään.

Siellä Jumala oli ilmaissut hänelle olemassaolonsa, ikäänkuin piillen
äidin takana seminaarin kosteassa ja savuisessa keittiössä — Jumala,
joka näkymättömänä on läsnä kaikkialla, taivaassa ja maailmassa,
jokaisessa oliossa.

Silti hän tunsi kiitollisuutta äitiään kohtaan innostuksen hetkinä,
istuessaan silmät avoinna pimeässä huoneessaan ja ajatellessaan
ihmetellen: "Minusta tulee pappi, saan vihkiä ehtoollisleivän ja
muuttaa sen Jumalan ruumiiksi".

Kun Paulo ei nähnyt äitiään silmiensä edessä, hän rakasti tätä
tunnustaen, että sai kiittää äitiä asemansa ylemmyydestä. Sillä äitihän
olisi voinut lähettää hänet paimentamaan vuohia tai kuljettamaan
jyväsäkkejä myllyyn, niinkuin hänen esi-isänsä olivat tehneet. Mutta
sensijaan äiti oli päättänyt tehdä hänestä papin, miehen, jonka ylevänä
tehtävänä oli vihkiä ehtoollisleipä ja muuttaa se Jumalan ruumiiksi.
Tämä käsitys hänellä silloin oli tulevasta kutsumuksestaan.

Hän ei vielä ollut perehtynyt maailman hyörinään. Suurten kirkollisten
juhlien menot olivat siihen asti olleet hänen värikkäimmät aistien
vastaanottamat vaikutelmansa. Ja vielä nytkin keskellä herkeämätöntä
ahdistusta nuo vaikutelmat nostattivat hänessä mielihyväntunteita.
Ne kohosivat hänen eteensä suurina eloisina kuvina. Ja erityisesti
urkujen soitto tuomiokirkossa ja piinaviikon salaperäiset juhlamenot
sulautuivat hänen nykyiseen suruunsa elon ja kuolon välillä
kamppailevine tuskantunteineen, jotka rajusti ahdistivat häntä
vuoteessa, kuten haudassa makaavaa Kristusta, jonka ylösnousemuksen
hetki lähestyi, mutta jonka ruumis vielä vuoti verta ja jonka suuta
etikka poltti.

Tuonkaltaisten mystillisten mielenliikutusten vallassa ollessaan
hän oli ensi kerran likeisesti tutustunut naiseen. Vielä nyt hänen
ajatellessaan tuota tapausta ne tuntui unelmalta, joka ei ollut ruma
eikä kaunis, vaan ainoastaan erikoinen.

Kaikkina kirkollisina juhlina hän kävi tervehtimässä naisia, joiden
luona hän oli asunut poikana ollessaan. He vastaanottivat hänet,
ikäänkuin hän jo olisi ollut pappi, tuttavallisesti ja iloisesti, mutta
silti aina arvokkaasti. Ja nähdessään Marielenan hän punastui. Se
johtui osaksi itsensähalveksimisesta, sillä vaikka tuo nainen vieläkin
miellytti häntä, tämän kömpelö ulkonainen olemus näytti hänestä liian
täyteläiseltä ja muodottomalta. Mutta kuitenkin tämän läheisyys ja
lempeät silmät kiihoittivat häntä.

Usein juhlapäivinä Marielena ja hänen sisarensa kutsuivat hänet
päivällisille. Eräänä palmusunnuntaina heidän kattaessaan pöytää
ja odotellessaan toisia vieraita Paulo meni kävelemään pieneen
kasvitarhaan ja asteli aitauksen vartta puiden kullanhohteisen
lehvistön alla. Taivas oli maidonsinervä, ilma lämmin ja hivelevä
itätuulen henkeillessä. Kaukaa kuului käen kukuntaa.

Noustessaan lapsellisen mielijohteensa vallassa varpailleen
temmatakseen mantelipuun rungosta pihkahelmen hän näki toisella
puolella puutarha-aitausta pikkukadun pohjukassa soikean, vihertävän
silmäparin, joka tuijotti häneen. Ne muistuttivat kissansilmiä. Ja koko
tuon naisen olemuksessa, joka harmaassa puvussaan istui pikkukadun
perällä olevan oven kynnyksellä, oli jotakin kissamaista. Paulo näki
hänet vielä ilmielävänä edessään. Hänestä tuntui siltä kuin hän yhä
vielä olisi pidellyt peukalon ja etusormen välissä pihkahelmeä ja
vielä noiduttuna tuijottanut naisen silmiin. Oven yläpuolella oli
pieni valkopuitteinen ikkuna, jonka kamanassa oli pieni risti. Jo
poikasena hän oli nähnyt tuon oven ja tuon ikkunan. Risti, viettelysten
vastustamisen vertauskuva, sai hänet hymyilemään, sillä Maria Paola,
joka asui talossa, oli langennut nainen. Siinä hän istui ripsureunainen
huivi hartioilla, joka jätti näkyviin valkoisen kaulan ja johon asti
ulottuivat hänen koralliset korvakelluttimensa, jotka näyttivät
kahdelta isolta veripisaralta. Kyynärpäät polvilla ja hienot kasvot
käsien varassa Maria Paola tuijotti häneen herkeämättä ja lopulta
hän hymyili hievahtamatta paikaltaan. Tanakat valkoiset hampaat sekä
silmät, joissa oli lievää julmuutta, vielä korostivat hänen kasvojensa
kissamaista ilmettä. Äkkiä hän laski kätensä vaipumaan helmaansa,
kohotti päänsä pystyyn ja kävi vakavan ja surullisen näköiseksi.
Lihava, kookas mies lähestyi, lakki vedettynä syvään silmille, jottei
häntä tunnettaisi, varovasti pitkin pikkukatua, kasvot muuriin päin
käännettyinä.

Maria Paola nousee äkkiä ja menee sisään. Mies seuraa perästä ja vetää
oven kiinni.

       *       *       *       *       *

Paulo ei ollut koskaan voinut unohtaa sitä hirvittävää kuohua, joka
raateli häntä hänen astellessaan naisten kasvitarhassa ja ajatellessaan
noita kahta, jotka olivat sulkeutuneet pikkukadun taloon.

Se oli epämääräistä tuskantunnetta, mielipahaa, joka sai hänet
haluamaan yksinäisyyttä, pyrkimään piiloon kuin sairas eläin. Ja
päivällispöydässä hän oli tavallistaankin hiljaisempi toisten
kutsuvieraiden ollessa luontevan hilpeitä. Heti aterian jälkeen hän
palasi kasvitarhaan. Tuo nainen istui taas odotuspaikallaan samassa
asennossa kuin aikaisemminkin. Auringonpaiste ei koskaan päässyt hänen
ovelleen, tuohon kadun kosteaan sopukkaan, ja näytti siltä, kuin häntä
alati ympäröivä varjo olisi säilyttänyt hänet noin valkoisena ja
hienona.

Huomatessaan seminaarinoppilaan nainen ei liikahtanutkaan, mutta
hymyili hänelle taaskin. Sitten hän jälleen kävi vakavaksi kuin äsken
lihavan miehen saapuessa. Kovaäänisesti hän puhutteli Pauloa:

— Kuulehan, tuletko ensi sunnuntaina siunaamaan taloani? Viime vuonna
pappi, joka kulki taloja siunaamassa, kieltäytyi tulemasta minun
asuntooni.

Menköön helvettiin laukkuineen ja laukun sisällyksineen päivineen!

Paulo ei sanonut sanaakaan. Hänen teki mieli heittää naista kivellä,
ja hän ottikin käteensä kiven puutarhamuurilta. Mutta hän viskasi sen
pois ja pyyhki kätensä nenäliinaan. Mutta koko piinaviikon ajan, joko
kuunnellessaan messua tai avustaessaan toisten seminaarinoppilaiden
kanssa pyhissämenoissa, kulkiessaan vahakynttilä kädessä piispan
saattueessa, tuon naisen silmät väikkyivät viekottelevina hänen
edessään, pyrkien riivaamaan häntä. Hän olisi tahtonut manata ne pois,
mutta huomasi, että pahahenki asustikin hänessä itsessään.

Avustaessaan jalkojen pesemistilaisuudessa ja piispan ollessa
kumartuneena kahdentoista kerjäläisen edessä, jotka olivat kuin
kaksitoista apostolia, hän tunsi mielessään paheksuvansa sitä, ettei
tuo pappi ollut suostunut siunaamaan langenneen naisen taloa. Olihan
Kristuskin antanut anteeksi Maria Magdalenalle. Ehkä tuo nainen olisi
tehnyt katumuksen ja parannuksen, jos pappi olisi siunannut hänen
talonsa. Tämä ajatus alkoi askarruttaa hänen aivojaan syrjäyttäen
kaikki muut. Tutkiessaan omaatuntoaan nyt paljoa myöhemmin hän huomasi,
ettei hän ollut silloin vielä ollut oikein selvillä vaistoistaan.
Kenties hänkin olisi, jos olisi oikein tuntenut itsensä, mennyt
pääsiäislauantaina tuon yleisen naisen taloon.

Sitten kerran pikkukadun suulla seisoessaan hän huomasi, ettei Maria
Paola ollut istumassa kynnyksellään. Mutta ovi oli auki, mikä merkitsi,
ettei sisällä ollut vieraita. Vaistomaisesti hän silloin jäljitteli
isoa lihavaa miestä, hiipi eteenpäin muurin vierustaa, pitäen kasvonsa
siihen suunnattuina. Häntä harmitti, ettei nainen istunut paikallaan,
jolloin tämä kai olisi hänet nähdessään noussut ja äkkiä käynyt
vakavaksi ja surulliseksi. Saavuttuaan pikkukadun pohjukkaan hän näki
Maria Paolan ammentavan vettä talon kupeessa olevasta kaivosta. Hän oli
todella kuin Maria Magdalena. Samoin hänkin käänsi punastuen kasvonsa
toisaanne kantaessaan vesisankoa. Paulo ei ollut koskaan nähnyt
kauniimpaa naista. Hän aikoi paeta pois, mutta häpesi tytön silmissä.

Sanko kädessä tyttö palasi sisään, kuiskaten hänelle jotakin, mitä
hän ei kuitenkaan kuullut. Ja tuskin Paulo oli astunut kynnyksen yli,
ennenkuin tyttö itse jo sulki oven hänen jälkeensä. He kiipesivät
puuportaita yläkerran huoneeseen, samaan, jonka ikkunan kamanassa oli
viettelyksistä suojeleva risti.

Nainen saapui ensin perille ja nojasi kaiteisiin vetäen katseillaan
miestä perässään. Ja Paulon ehdittyä yläkerran huoneeseen tyttö
painautui häneen kiinni, ikäänkuin olisi tahtonut mitellä voimiaan
hänen kanssaan. Hän tyrkkäsi kädellään lakin Paulon päästä ja alkoi
sitten, kuin hän itse olisi ollut mies ja hänen vieraansa nainen,
availla tämän takkia, lapsellisesti näpäytellen auki noita pieniä
punaisia nappeja, samoin kuin Paulo oli näpäyttänyt pihkapallon
kukkivasta mantelipuun kyljestä.

       *       *       *       *       *

Senkin jälkeen Paulo oli joskus käynyt tytön luona. Mutta kun hänet
oli vihitty papiksi ja hän oli tehnyt siveydenlupauksensa, hän ei enää
ollut lähennellyt naisia. Hänen aistinsa olivat ikäänkuin jäykistyneinä
lupauksen kylmän panssarin alla. Kuullessaan kerrottavan toisten
pappien häpeällisistä teoista hän ylpeänä tunsi viettävänsä puhdasta
elämää ja muisteli pikkukadun varrella tapahtunutta seikkailuaan
ohimenevänä tautina, josta hän oli täydelleen tervehtynyt.

Ensimmäisinä tällä pienellä paikkakunnalla viettäminään vuosina hänestä
tuntui siltä, kuin hän jo olisi elänyt koko elämänsä, kokenut kaikkea,
kurjuutta, nöyryytystä, nautintoa, syntiä ja sovitusta ja kuin hän
olisi vetäytynyt syrjään maailmasta kuten muinaiset erakot ja odottanut
ainoastaan Jumalan valtakuntaa.

Ja nyt maallinen elämä oli jälleen yhdellä iskulla avautunut hänen
eteensä naisen silmistä, ja alussa hän oli niin suuresti erehtynyt,
että oli sekoittanut keskenään tuon elämän ja iankaikkisen elämän.

Rakkaus, vastarakkaus — eikö se sentään ollut Jumalan valtakunta maan
päällä? Miksi kaikki tämä, Herra Jumala? Miksi niin paljon sokeutta?
Mistä löytää valoa? Eihän hänellä ollut paljoakaan oppia, sen hän hyvin
tiesi. Hänen sivistyksensä oli kokoonpantu kirjojen katkelmista, joiden
täydellistä merkitystä hän ei tajunnut. Syvän vaikutuksen oli häneen
tehnyt Raamattu romanttisuudellaan ja ikivanhalla suorasukaisuudellaan.
Ei hän luottanut omaan arvostelukykyynsä eikä omaan sielunelämän
erittelyynsä. Hän tiesi vain, ettei tuntenut itseään, että häneltä
puuttui itsehillitsemiskykyä, että hän yhä erehtyi. Hänet oli
johdettu väärälle elämänuralle. Olihan hän vaistoihminen, samoin kuin
esi-isänsä, myllärit ja paimenet, ja kärsi, kun ei voinut täyttää
vaistojensa vaatimuksia.

Paulo palasi ensimmäiseen taudinmäärittelyynsä, joka samalla oli
yksinkertaisin ja järkevin: hän kärsi sentähden, että oli mies, että
tarvitsi naista, nautintoa, tunsi tarvetta siittää uusia olentoja.
Hän kärsi vaistotessaan, että elämän luonnollinen tarkoitus on elämän
jatkaminen. Siitä hänet oli estetty, ja tämä väkivalta vain kiihoitti
hänen vaistojensa tarvetta.

Mutta sitten hän muisti, että hekuma oli jäljestäpäin nautinnon
päätyttyä herättänyt inhoa ja ahdistusta. Mitä se siis oli? Se ei ollut
oikeuksiinsa, elämään pyrkivä liha, vaan sielu, joka on lihan kahleissa
ja pyrkii vapautumaan vankilastaan.

Suurimman rakkaudenhekuman hetkinä sielu pakeni korkealle, kohta taas
pudotakseen takaisin entiseen häkkiinsä. Mutta tuokin lyhyt vapautuksen
hetki riitti vilahdukselta osoittamaan, minne sielu liitäisi
vankeusaikansa päätyttyä, silloin kun lihan valta olisi ainaiseksi
rauennut: äärettömän ilon tyyssijaan, iäisyyteen.

Lopulta Paulo hymyili väsyneesti ja surullisesti. Mistä hän olikaan
lukenut kaiken tämän? Tietysti se oli saatu kirjoista. Hän ei ollut
niin itserakas, että olisi luullut omien aivojensa synnyttäneen uusia
ajatuksia. Mutta yhtäkaikki. Totuus on aina ollut sama, kaikilla
ihmisillä sama kuin heidän sydämensäkin.

Hän oli luullut olevansa erilainen kuin muut ihmiset, olevansa
vapaaehtoisessa maanpaossa ja kyllin arvokas elääkseen lähellä Jumalaa.
Ehkä Jumala rankaisi häntä tästä palauttaen hänet takaisin ihmisten
pariin kokemaan intohimoa ja tuskaa.

Täytyi nousta ja käydä tietään.

       *       *       *       *       *

Joku kuului kolkuttavan oveen. Paulo havahtui, hypähtäen nopeasti
vuoteestaan kuin matkamies, jonka on määrä lähteä matkalle ja joka
pelkää myöhästyvänsä. Noustuaan vuoteesta hän kuitenkin masentuneena
istahti sen laidalle.

Tuntui siltä, kuin kaikki hänen jäsenensä olisivat olleet murjotut,
ikäänkuin häntä olisi nukkuessa piesty. Istuen kumarassa, leuka
painuneena rinnalle, hän nyökäytti vähän päätään kuin sanoakseen:
"Kuulen, kuulen!"

Äiti oli muistanut herättää hänet aikaisin, niinkuin oli ollut puhe
edellisenä iltana. Niin, äiti kulki suoraa tietään. Hän ei enää
näyttänyt ajattelevan yöllisiä tapahtumia ja herätti poikansa,
aivankuin kaikki olisi ollut ennallaan.

Kaikki tuntui todella olevan ennallaan. Ja uudelleen Paulo kohottautui
seisoalleen ja alkoi pukeutua. Ja vähitellen hän ojentihe suoraksi,
jäykäksi kuin sotilas ainakin sotisovassaan.

Hän avasi ikkunan selko selälleen ja painoi silmänsä umpeen
hopeanhohteisen taivaan valon häikäisemänä. Kukkulan rautatammet
värähtelivät kylpien valonsäteissä ja lintujen laulun raikuessa. Myrsky
oli asettunut, ja puhtaassa ilmassa kaikui kirkonkellon kalkatus.

Se kutsui Pauloa. Hän ei enää huomannut, mitä ulkopuolella tapahtui,
vaan koetti paeta sisäiseen maailmaansa. Hänen huoneessaan leijailevat
tuoksut tuottivat hänelle kärsimystä: kaikki muistot tuntuivat terävän
aseen pistoilta. Kirkonkellon ääni kutsui häntä; mutta hänellä ei
ollut tarmoa lähteä liikkeelle huoneestaan, vaan hän mittaili sen
lattiaa kuin raivoten. Hän lähestyi kuvastinta, mutta poistui oitis
sen luota. Turhaan! Tuon naisen kuva kuulsi yhtä selvästi kuin hänen
omansakin kuvastimen lasin takaa. Vaikka se olisi särkynyt tuhansiksi
pirstaleiksi, olisi joka siru silti säilyttänyt tuon kuvan eheänä.

Toinen messuun kutsuva soitto kaikui kiirehtien häntä. Hän astui sinne
tänne etsien jotakin, mitä ei löytänyt. Lopuksi hän istuutui pöydän
ääreen ja alkoi kirjoittaa.

Ensin hän kirjoitti: "Menkää sisälle ahtaasta portista", j.n.e....
Sitten hän pyyhki pois tämän lauseen ja kirjoitti lehden toiselle
sivulle:

"Pyydän teitä, ettette enää odota minua luoksenne. Olemme molemmat
kietoutuneet harhaluulojen verkkoon. Meidän täytyy viipymättä katkoa
se, jotta emme vajoaisi pohjattomaan syvyyteen. En koskaan enää saa
nähdä teitä. Unhoittakaa minut! Älkää kirjoittako minulle, älkääkä
yrittäkö enää tavata minua".

Paulo laskeutui alakertaan ja kutsui äitiä eteisen käytävästä. Hän
antoi tälle kirjeen katsomatta häneen.

— Viekää se heti perille, hän sanoi ääni käheänä — koettakaa itse
antaa se hänen käteensä, ja tulkaa heti takaisin.

Hän tunsi, kuinka äiti nopeasti sieppasi kirjeen hänen kädestään ja
riensi ulos, jolloin hän jälleen tunsi hetkeksi helpotusta.

Kellon ääni kaikui jo kolmatta kertaa yli hiljaisen seudun laaksoihin,
joiden yli levisi aamuhämärän hopeanharmaa harso.

Vanhoja talonpoikia, ryhmysauva hihnassa ranteesta riippuen, isopäisiä,
lyhytvartaloisia naisia kiipesi mäen kaltaalle nousevaa tietä. He
näyttivät tulleen laakson syvimmistä sopukoista.

Kaikki kokoontuivat pieneen kirkkoon. Vanhukset asettuivat lähelle
alttarin aitausta, ja pyhäkön täytti kirpeä metsän haju.

Antioco, nuori suntio, joka avusti messussa, heilutti suitsutusastiaa
tupruttaen pyhää savua vanhuksiin päin karkoittaakseen tuon
hajun. Vähitellen suitsutuspilvi erotti alttarin muusta kirkosta.
Ruskeaihoinen nuori suntio valkoisessa kuoripojanpaidassaan ja kalpea
pappi tummassa kultakuteisessa messukasukassaan liikkuivat keskellä
helmenharmaata pilveä.

Heitä molempia miellytti suuresti suitsutuksesta uhoava savu ja tuoksu,
jota he käyttivät runsaasti. Kääntyessään seurakuntaan päin pappi
ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä savulta. Hän rypisti
samalla otsaansa. Hän näytti olevan tyytymätön, kun kirkossa oli niin
vähän väkeä, ja odottavan lisää tulijoita. Joitakin myöhästyneitä
seurakuntalaisia vielä ilmestyikin. Viimeksi saapui Paulon äitikin, ja
pappi kalpeni huulia myöten.

Kirje oli siis toimitettu perille. Uhri oli täytetty. Kalmanhiki peitti
hänen ohimonsa, ja vihkiessään hostian hän huokasi itsekseen:

— Jumalani, uhraan Sinulle lihani, uhraan Sinulle vereni!

Ja hän kuvitteli näkevänsä lemmittynsä, joka piteli kädessään tuota
valkoista paperilippua kuin rippileipää, kuinka hän luki kirjeen läpi
ja kaatui kuin kuolleena maahan.

Messun loputtua pappi polvistui väsyneenä mumisten yksitoikkoisesti
latinalaisen rukouksen. Seurakunta vastasi, ja pappi tunsi ruumiissaan
unen kaltaista uupumusta ja tarvetta heittäytyä pitkäkseen alttarin
astuimille ja nukkua siinä kuin paimen kalliolla.

Suitsutussavun lomitse hän näki seinäkomeron lasin takana pienen
Neitsyenkuvan, jota rahvas luuli ihmeitätekeväksi. Se oli tumma ja niin
hieno kuin kaiverrettu jalokivi kotelossaan. Paulo katseli sitä, kuin
olisi nähnyt sen ensi kertaa oltuaan pitkän aikaa poissa. Missä hän
olikaan ollut koko tämän ajan? Hän ei oikein muistanut, hänen mielensä
oli hämmennyksissä. Mutta äkkiä hän taas havahtui täysin tajuihinsa
ja alkoi puhua seurakuntalaisilleen, mikä harvoin tapahtui. Hän puhui
murretta, karkealla äänellä, melkein huutaen tuolle maalaisrahvaalle.
Parrakkaat ukot kurottivat päätään alttarin aitauksen säleiden väliin
paremmin kuullakseen. Polvillaan olevat naiset kuuntelivat puoleksi
pelokkaina, puoleksi uteliaina. Nuori suntio seisoi siinä kirja
kädessä katsellen pappia soikeilla tummilla silmillään, sitten hän loi
katseensa kirkkokansaan ja pudisti päätään ikäänkuin leikillisesti
uhaten.

— Niin, pappi sanoi, teidän joukkonne käy päivä päivältä pienemmäksi.
Kun käännyn puoleenne, minua melkein hävettää. Minusta tuntuu, kuin
olisin paimen, joka on menettänyt laumansa. Ainoastaan sunnuntaisin
kirkossa on enemmän väkeä. Näyttää siltä, kuin tulisitte tänne
pikemminkin tunnonvaivojen pakosta kuin vakaumuksesta, paremminkin
tottumuksesta kuin tarpeesta, samoin kuin muutatte vaatteita, kun
menette levolle. Herätkää jo, sanon teille, teidän on kaikkien aika
herätä! En tarkoita, että tänne olisi joka aamu tultava perheenäitien
ja miesten, joiden jo ennen päivän koittoa täytyy lähteä työhön. Vaan
tarkoitan nuoria naisia, vanhuksia, lapsia, kaikkia niitä, joiden
näen kirkosta poistuessani seisovan ovensa kynnyksellä tervehtimässä
nousevaa aurinkoa. Kaikkien näiden pitää tulla tänne aloittamaan
päivänsä Jumalan kanssa, tervehtimään Herraa hänen huoneessaan ja
ammentamaan voimaa päivän raadantaan. Jos teette näin, katoaa se
kurjuus, joka kalvaa teitä, pahat tavat häviävät, ja kiusaus on
pysyttelevä kaukana teistä. On jo aika herätä, herätä varhain aamulla,
pestä kasvonsa ja muuttaa ylleen puhtaat vaatteet arkenakin, eikä
ainoastaan sunnuntaisin. Odotan siis teitä kaikkia huomisesta alkaen.
Rukoilemme sitten yhdessä, ettei Jumala hylkäisi pientä kyläämme, vaan
suojelisi sitä niinkuin pienintäkin linnunpesää. Ja niiden puolesta,
jotka ovat sairaana, rukoilemme, että he parantuisivat ja voisivat
jälleen kulkea tietään.

Hän kääntyi äkkiä heihin selin, ja suntiopoika teki samoin.

Muutamaksi hetkeksi pieni kirkko vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että
saattoi kuulla kivenhakkaajan kalkuttelevan kummun toisella puolella.

Sitten muuan nainen nousi, meni papin äidin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja sanoi puoliääneen:

— Teidän poikanne pitää heti tulla ripittämään "Kuningas" Nicodemoa,
joka on viimeisillään.

Kuin havahtuen tuskastaan äiti kohotti katseensa. Hän muisti, että
Kuningas Nicodemo oli omituinen vanha metsästäjä, joka asui majassaan
vuoren laella, ja kysyi, täytyikö Paulon lähteä sinne ylös ripittämään
sairasta.

— Ei tarvitse, nainen mutisi, sukulaiset ovat tuoneet hänet tänne
kylään.

Äiti lähti silloin viemään sanaa Paulolle pieneen sakaristoon, jossa
pappi Antiocon avustamana riisui yltään messukasukkaansa.

— Tuletko ensin kotiin kahville?

Paulo kaihti äidin katsetta. Hän ei vastannut mitään ja tekeytyi kovin
kiireiseksi rientääkseen sairaan vanhuksen luo.

Äiti ja poika ajattelivat samaa: Agneselle lähetettyä kirjettä, mutta
kumpikaan ei lausunut halaistua sanaa. Paulo lähti juoksujalkaa
matkaan. Äiti jäi siihen seisomaan kuin puukuva ja sanoi suntiopojalle,
joka asetteli pyhiä esineitä paikoilleen mustaan kaappiin:

— Minun ei olisi pitänyt vielä sanoa mitään, niin että hän ensin olisi
käynyt kotona juomassa kahvinsa.

Antioco käänsi kaapin aukosta kasvonsa äitiin päin virkkaen
juhlallisesti:

— Papin täytyy tottua kaikkeen.

Ja jatkaen kaapin järjestelyä poika lisäsi melkein kuin itsekseen
puhuen:

— Ehkä hän on vihainen minulle, kun sanoi, että minä muka olin
hajamielinen. Mutta se ei ole totta; minä vakuutan, ettei se ole
totta. Enhän tehnyt muuta kuin katselin vanhuksia, ja minua tuppasi
naurattamaan, sillä nuhdesaarnasta he eivät suinkaan ymmärtäneet tuon
taivaallista. He istuivat siinä suu ammollaan, mutta eivät silti
ymmärtäneet yhtään mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että vanha Marco
Panizza luulee, että hänen täytyy pestä kasvonsa joka päivä eikä
ainoastaan pääsiäisenä ja jouluna. Ja saattepa nähdä, että tästäpuolin
he kaikki tulevat joka päivä kirkkoon, kun pappi sanoi, että kirkossa
käymällä kurjuuskin häviää.

Äiti seisoi siinä järkähtämättömänä kädet esiliinan alla.

— Sielun kurjuus, hän virkkoi osoittaakseen, että ainakin yksi oli
ymmärtänyt papin sanat. Silti Antioco katsoi häneen, samoin kuin äsken
oli katsellut vanhuksia, ja hänen teki mielensä purskahtaa nauruun.
Sillä hän oli varma siitä, ettei kukaan ymmärtänyt näitä asioita niin
hyvin kuin hän itse, joka jo osasi ulkoa neljä Evankeliumia ja aikoi
papiksi, mikä ei estänyt häntä olemasta yhtä nulikkamainen ja utelias
kuin muutkin pojat.

Kun papin äiti oli poistunut, Antioco sulki sakastin saatuaan kaikki
järjestykseen ja kulki pienen kirkkotarhan poikki, jossa rosmariini
rehoitti ja joka oli yksinäinen kuin hautausmaan nurkkaus. Mutta hän
ei mennytkään äitinsä luo, jolla oli pieni ravintolantapainen aukion
laidassa, vaan riensi pappilaan saamaan tietoja Kuningas Nicodemosta.
Mutta oikeastaan hänen käyntinsä tarkoitus oli toinen.

— Poikanne tiuskaisi minulle, kun näytin tarkkaamattomalta, hän kertoi
levottomana papin äidin valmistellessa aamiaista pojalleen. — Ehkä hän
ei enää huoli minusta suntioksi. Ehkä hän ottaa Ilario Panizzan minun
tilalleni. Mutta Ilario ei edes osaa lukea, ja minä luen latinaakin.
Ja sitten se Ilario on niin likainen. Mitä arvelette? Potkiikohan hän
minut pois?

— Hän tahtoo, että olet tarkkaavainen; siinä kaikki. Ei kirkossa saa
nauraa! papin äiti vastasi ankarasti ja vakavasti.

— Kyllä hän oli kovin vihainen. Ehkä hän ei viime yönä saanut
myrskyltä nukkua. Kuulitteko, miten tuuli ulvoi?

Puhuteltu ei vastannut. Hän meni ruokasaliin ja pani pöytään niin
paljon leipää ja korppuja, että olisi riittänyt kahdelletoista
apostolille. Olihan luultavaa, että hänen Paulonsa palaisi kylästä
suuruksetta. Kun hän siinä hääri ja valmisteli pojalleen einettä,
ikäänkuin tämä palaisi iloisena ja nälkäisenä paimenen tavoin vuorilta,
hän tunsi tuskansa ja omantuntonsa hiukan rauhoittuvan.

Silti omantunnon ääni vaivasi häntä yhä ja herätti hänessä ahdistusta.
Suntiopojan huomautus, että pappi ehkä kuluneena yönä ei ollut nukkunut
ja sentähden oli niin ärtyisä, kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Ja äiti käveli edestakaisin, ja hänen raskaat askelensa kajahtelivat
kovasti äänettömissä huoneissa. Hän vaistosi, että vaikka kaikki
näytti olevan lopussa, tosiasiassa kaikki oli vasta alussaan. Hän oli
täysin oivaltanut poikansa alttarilla lausumat sanat, että täytyi
herätä aikaisin, peseytyä ja kävellä. Yhä vain kävellä. Ja äiti kulki
edestakaisin kuvitellen mielessään kävelevänsä todella eteenpäin. Hän
siivosi poikansa huoneen. Kuvastin ja hajuvesien tuoksu saivat hänet
levottomaksi, vaikka välit tuohon naiseen olikin katkaistu.

Hänen Paulonsa kasvot ilmestyivät kalpeina ja jäykkinä kuin kuolleella
hänen eteensä tuossa kirotussa peilissä; ne pilkoittivat esiin seinällä
riippuvasta kauhtanasta, ne näyttivät hengittämättä lepäävän vuoteen
pieluksella.

Jokin outo seikka painoi hänen sydäntään, kuin olisi jokin sisäelin
halvautunut ja estänyt häntä vapaasti hengittämästä.

Vaihtaessaan pielukseen uuden päällyksen ja ottaessaan pois sen, jonka
Paulo yöllä oli kostuttanut tuskanhiellään, äiti ajatteli ensi kerran
elämässään:

— Miksi eivät papit saa mennä naimisiin?

Ja hän ajatteli, että Agnese oli rikas, että hänellä oli iso talo,
kasvi- ja puutarhoja, tiluksia.

Sitten hän luuli tekevänsä kauhean synnin näin ajatellessaan. Hän
muutti pielukseen uuden päällyksen ja palasi huoneeseensa.

Kävellä, kävellä eteenpäin. Olihan hän kävellyt aamun sarastuksesta
saakka, mutta oli vasta tien alkupäässä. Ja oikeastaan, miten ikinä
kuljemmekin, lopulta palaamme aina samaan paikkaan. Äiti laskeutui
alakertaan ja istuutui kamiinan ääreen Antiocon viereen, joka oli
hievahtamatta paikoillaan, sillä hän oli päättänyt odottaa vaikka koko
päivän tavatakseen jälleen esimiehensä ja tehdäkseen sovinnon hänen
kanssaan.

Poika istui liikkumatta sääret hajallaan ja kädet polvilla ja sanoi
lievästi soimaten:

— Teidän olisi pitänyt viedä hänelle kahvi kirkkoon, niinkuin silloin,
kun hän ripittää naisia, mikä aina vie aikaa. Kyllä hänen nyt on nälkä!

— Kuka osasi arvata, että häntä kutsuttaisiin niin kiireesti! Ehkä
vanhus on kuolemaisillaan.

— Se ei ole sanottu. Ukon veljenpojat toivovat hänen pian kuolevan,
sillä hänellä on rahoja. Kyllä minä sen äijän tunnen. Näin hänet
kerran käydessäni isäni kanssa siellä vuoren harjalla. Hän istui
päivänpaisteessa kivikossa koira ja kesy kotka vierellään ja
ympärillään eläinten raatoja. — Ei Jumala tahdo sellaista.

— Mitä hän sitten tahtoo?

— Hän tahtoo, että elämme ihmisten parissa ja muokkaamme maata, sekä
ettemme piilota rahojamme, vaan että annamme ne köyhille.

Suntiopoika puhui kuin mies ainakin. Papin äiti heltyi.

Tuostakin, että Antioco puhui noin hyvin ja järkevästi — siitä
kaikesta pojan oli kiittäminen hänen Paulonsa opetuksia. Paulo opetti
kaikille hyvyyttä, viisautta, kokemusta. Jos hän vain tahtoi, hän
saattoi muuttaa ikäihmistenkin vakaumuksen, joilla kuitenkin oli
piintyneet mielipiteensä, jopa sai kilteiksi vallattomat lapsetkin.

Äiti huokasi kumartuessaan siirtämään kahvipannua lähemmäksi hiillosta.

— Puhutpa kuin jumalinen mies ainakin, pikku Antioco. Saammepa nähdä,
teetkö isona todella niin, annatko rahasi köyhille.

— Annan köyhille kaiken. Ja minä saan paljon rahaa, kun äitini
ansaitsee kolikoita ravintolallaan. Ja isäni on metsänvartia ja hänkin
ansaitsee. Kaiken, minkä omistan, annan köyhille: onhan se Jumalan
tahto, ja sitten hän kyllä pitää huolen meistä. Sanoohan raamattu:
"Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa
aittoihin, ja taivaallinen Isämme ruokkii ne. Ja laakson lilja on
paremmin vaatetettu kuin kuningas".

— Aivan oikein, Antioco, jos nimittäin ihminen on yksin. Entä jos on
lapsia?

— Se on yhdentekevää. — Minulla ainakaan ei tule olemaan lapsia.
Eihän papeilla saa olla lapsia.

Äiti kääntyi katselemaan häntä. Hän näki pojan kasvot sivulta avoimen
pihaoven kehystäminä. Nuo kasvot olivat tummat, puhdaspiirteiset ja
lujat kuin pronssiin valetut. Pitkät ripset verhosivat isoteräisiä
silmiä. Äiti oli vähällä purskahtaa itkuun.

— Aiotko siis todella papiksi, Antioco?

— Aion kyllä, jos Jumala suo.

— Papit eivät voi ottaa puolisoa itselleen. Entä jos sinä tahtoisit?

— Eivät papit saa mennä naimisiin, sillä Jumala kieltää sen.

— Jumalako? — Paavipahan sen kieltää, äiti virkkoi hiukan kiivaasti.

— Paavi on Jumalan sijainen maan päällä.

— Mutta ennen muinoin oli papeillakin vaimo ja lapsia, niinkuin nytkin
protestanttisilla papeilla.

— Se on eri asia, poika sanoi kiivastuen. — _Meiltä_ se on kielletty.

— Muinaiset papit — —

Mutta suntiopoika oli järkähtämätön vakaumuksessaan.

— No niin, muinaiset papit! Mutta sitten he pitivät neuvottelun ja
tekivät päätöksen, että ei. Ja kaikkein nuorimmat heistä huusivat
kovimmin: Ei! Ja niin pitää oleman.

— Kaikkein nuorimmat! äiti toisti puoleksi itsekseen. — Mutta he
eivät vielä tiedä, mitä tekevät. Myöhemmin he voivat katua, voivat
eksyä oikealta tieltä, hän lisäsi melkein kuiskaten. Voivat ruveta
järkeilemään, kuten entinen pappivainaja.

Hän värisi kammosta. Hän katseli ympärilleen päästäkseen varmuuteen,
ettei aave ollut siellä. Ja hän katui, että oli manannut sen esiin. Ei
hän enää tahtonut ajatella tuota kadotettua, ei ainakaan _tämän asian_
yhteydessä.

Antiocon kasvot muutoin kuvastivat syvää paheksumista

— Ei hän ollut mikään oikea pappi. Se oli pirun veli, joka oli tullut
maailmaan. Jumala meitä mokomista varjelkoon. Sitä pahusta ei pidä
ajatellakaan.

Ja hän teki ristinmerkin. Sitten hän kysyi:

— Kuinka niin katua? Katuuko sitten hän, teidän poikanne?

Äiti kärsi kuullessaan Antiocon noin puhuvan. Hän olisi tahtonut
uskoa pojalle jotakin tuskastaan ja antaa hänelle varoittavia neuvoja
tulevaisuuden varalle. Ja samalla hän melkein tunsi iloitsevansa hänen
sanoistaan. Hänestä oli, kuin tuon viattoman nuorukaisen omatunto olisi
puhunut hänelle hyväksyen hänen tekonsa ja rohkaisten häntä.

— Onko minun Pauloni sanonut, että hänkin on tyytyväinen eläessään
näin? hän kysyi hiljaa.

— Jollei _hän_ sanoisi sitä, niin kuka sitä sitten sanoisi? Totta kai
hän sen sanoo. Eikö hän sitten puhu siitä teille? Olisiko tuo ehkä
somaa: pappi vaimonsa vieressä ja lapsi sylissään! Hänen, jonka tulee
käydä kirkossa jumalanpalvelusta toimittamassa, pitäisi ensin ottaa
parkuva lapsi syliinsä! Johan sen ajatteleminenkin panee nauramaan
katketakseen. Teidän poikanne lapsi käsivarrella ja toinen maassa
nykimässä hänen kauhtanastaan!

Äiti hymyili. Mutta ajatellessaan, että tässäkin talossa voisi olla
pienokaisia juoksentelemassa huoneissa, hän tunsi sisimmässään outoa
levottomuutta. Antioco hymyili silmät säihkyen ja hampaat välkkyen
ruskeissa kasvoissa. Mutta hänen hymyssään oli jotakin julmaa.

— Papin rouva, olisipa se hullunkurista! Kun nuo molemmat menisivät
kävelylle, näyttäisi takaa siltä, kuin siinä olisi kaksi naista. Ja kun
tuo rouva tahtoisi mennä ripille, hänen täytyisi tunnustaa syntinsä
omalle miehelleen kylässä, missä ei ole toista pappia.

— Entä äiti? Kenelle minä sitten tunnustan syntini?

— Äidin laita on toisin. — Ja kenet sitten poikanne ottaisi
vaimokseen? Ehkä Kuningas Nicodemon pojantyttären?

Poika nauroi taas. Tuo tyttö, jota hän tarkoitti, oli seudun rumin
nainen, ontuva ja typerä. Mutta poika kävi vakavaksi, kun äiti virkkoi
hiljaa ikäänkuin vieraan tahdon pakottamana:

— No olisihan niitä muita, esimerkiksi Agnese.

Antioco mutisi kateellisena:

— Vai hän! Mutta hän on ruma, hän ei miellytä minua, eikä häntäkään...

Huomaamattaan äiti alkoi kehua Agnesea melkein kuiskaten, jottei kukaan
muu kuin poika olisi sitä kuullut. Antioco istui kädet yhä ristissä
polvilla pudistaen päätään. Hänen alahuulensa, joka oli heloittavan
punainen kuin kirsikka, rypistyi ylenkatseellisesti.

— Ei! Ei! En voi kärsiä häntä, jos tahdotte tietää. Hän on ruma, ylpeä
ja vanha. Ja lisäksi...

Käytävästä kuului askelia. Molemmat jäivät äkkiä ääneti odottamaan.

       *       *       *       *       *

Paulo laski lakkinsa lähimmälle tuolille ja istuutui katetun pöydän
ääreen. Äidin kaataessa hänelle kahvia hän kysyi tyynesti:

— Veittekö kirjeen perille?

Tämä vastasi myöntäen ja nyökäytti päätään keittiöön päin varoittaen,
ettei poika kuulisi heidän puhettaan.

— Kuka siellä on?

— Antioco.

— Antioco! pappi kutsui. Yhdellä hyppäyksellä poika riensi hänen
luokseen lakki kädessä seisoen suorana kuin pieni sotamies.

— Antioco, sinun pitää mennä kirkkoon ja panna kaikki kuntoon.
Vanhukselle on annettava viimeinen voitelu.

Poika ei ilolta voinut vastata. _Paulo_ ei siis enää ollut vihainen
eikä ajatellut hänen erottamistaan ja toisen ottamista sijalle!

— Odotahan, oletko jo saanut einettä?

— Hän ei ole välittänyt eineestä, ei häntä koskaan saa ottamaan
mitään, äiti selitti.

— Istu tuohon, pappi käski. Anna hänelle jotakin, äiti. Ja syö nyt
vain.

Poika ei ensi kertaa istunut papin pöydässä. Hän totteli siis
ujostelematta. Mutta hänen sydämensä sykähteli kiivaammin. Hän älysi,
että papin tavassa kohdella häntä oli jotakin uutta ja outoa. Puhuihan
hän toisin kuin ennen. Poika ei osannut selvittää itselleen, minkä
tähden ja kuinka, mutta äänenpainossa oli jotain erikoista.

Ja poika katsoi pappia silmiin, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran,
ja tunsi sisimmässään iloa, mutta myöskin nöyryyttä. Ja uudet tunteet,
kiitollisuus, ylpeys ja toivo täyttivät hänen sydämensä kuin pesän,
joka on täynnä lämpöisiä, piipittäviä, lentokykyisiä linnunpoikasia.

— Ja muista sitten kello kaksi tulla oppitunnillesi. Onpa jo aika
vakavasti käydä käsiksi latinaan. Tilaan uuden kieliopin, sillä omani
on kovin vanha, viime vuosisadalta.

Antioco herkesi syömästä. Hänen kasvonsa olivat hulmahtaneet
punaisiksi, ja hän tarjoutui innoissaan tekemään palvelusta, missä
ikänä isäntä saattoi tarvita häntä. Pappi katsoi poikaan hymyillen.
Mutta äkkiä hän käänsi kasvonsa ikkunaan, josta näkyivät kukkulalla
aamun kultahohteessa värähtelevät pensaat, ja näytti ajattelevan
jotakin muuta. Antioco huomasi jälleen olevansa yksin ja hylätty.
Allapäin hän kokoili muruja pöydältä, kääri huolellisesti kokoon
pöytäliinan ja kantoi kupit keittiöön. Hän tarjoutui pesemäänkin ne, ja
sen hän olisi tehnyt hyvin, hän kun oli tottunut puhdistamaan laseja
äitinsä viinituvassa. Mutta papin äiti ei sitä sallinut.

— Joudu, joudu kirkkoon järjestämään kaikki valmiiksi, hän sanoi
pojalle kuiskaten ja työnsi häntä hiljaa menemään. Poika lähtikin,
mutta matkalla kirkkoon hän poikkesi kotiinsa ilmoittamaan, että pappi
aikoi käydä tervehtimässä häntä, jotta äiti tietäisi hyvin siivota
kaikki paikat.

Papin äiti oli sillä välin tullut takaisin ruokasaliin, jossa Paulo
vielä istui lukemassa lehteä.

Tavallisesti tämä kotiin palattuaan vetäytyi omaan huoneeseensa.
Mutta tuona aamuna häntä peloitti mennä sinne. Hän luki lehteä, mutta
ajatteli muuta. Hän ajatteli kuolevaa vanhaa metsästäjää, joka mainitsi
hänelle kaihtaneensa ihmisten seuraa, he kun ovat "itse ilmetty paha".
Ja ihmiset sanoivat häntä ivaten "Kuninkaaksi", niinkuin juutalaiset
Kristusta.

Mutta tuon vanhuksen tunnustus ei sanottavasti pystynyt kiinnittämään
hänen ajatuksiaan. Enemmän hän ajatteli Antiocoa ja hänen vanhempiaan,
joilta hän aikoi kysyä, olivatko he omantunnon mukaisesti punninneet,
mitä tekivät suostuessaan pojan haaveiluihin ja lapselliseen päätökseen
ruveta papiksi. Mutta sisimmässään hän tunsi, että tämäkään ei
sinä hetkenä ollut hänestä erittäin tärkeää. Hänelle oli kaikkein
tärkeintä paeta omia ajatuksiaan; ja kun äiti astui sisään, hän painoi
päänsä kumaraan tietäen, että äiti yksin vaistosi hänen todellisen
mielentilansa.

Nöyränä hän painoi päänsä alas, mutta ajatuksissaan hän toisti: "Ei!
Ei! Ei ikinä!"

Hän ei tahtonut kysyä äidiltään sen enempää. Olihan kirje viety
perille. Mitä muuta hän enää tahtoikaan tietää?

Hautakivi oli paikoillaan. Kuinka se painoi hänen niskaansa! Hän tunsi
olevansa elävältä haudattu tuon kiven alle.

Äiti korjasi kaikki astiat ruokasalin kaappiin.

Hiljaisuudessa Paulo kuuli lintujen viserryksen kukkulalta ja
kivenhakkaajan tahdikkaan kalkutuksen. Tuntui siltä, kuin maailman
ääri olisi ollut tässä, kuin viimeinen suoja, missä ihmisiä asusti,
olisi ollut tämä pieni valkoinen huone mustuneine huonekaluineen ja
kuluneine permantolaattoineen, joille ikkunasta heijastui värähdellen
vihreähohteinen valo, niin että huone näytti yksinäisen vanhan linnan
vankikomerolta.

Paulo oli juonut kahvinsa ja syönyt korppuja kuten muinakin päivinä.
Nyt hän luki uutisia kaukaisesta maailmasta. Kaikki oli aivan
entisellään. Mutta äiti olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi noussut
yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Mutta kun hän
nyt oli jäänyt siihen istumaan, hänen olisi ainakin pitänyt uudelleen
kysyä, kenelle ja millä tavoin äiti oli antanut kirjeen. Kuppi kädessä
äiti meni keittiön ovelle asti; sama kuppi kädessä hän palasi pöydän
ääreen.

— Paulo, annoin kirjeen hänen omaan käteensä. Hän oli jo jalkeilla,
käveli puutarhassa.

— Hyvä, Paulo sanoi kohottamatta katsettaan sanomalehdestä.

Mutta äiti ei voinut poistua, ei voinut vaieta. Jokin hänen omaa
tahtoaan, Paulonkin tahtoa voimakkaampi seikka pakotti hänet puhumaan.
Hän nielaisi syvään poistaakseen karvaan maun suustaan ja tuijotti
kupin pohjassa olevaan japanilaiseen maisemaan, joka kahvitilkan läpi
näytti tummalta.

— Hän käveli puutarhassa, hän nousee varhain aamulla. Menin suoraa
päätä hänen luokseen ja annoin hänelle kirjeen. Ei kukaan nähnyt
sitä. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä, mutta ei avannut kuorta.
Minä sanoin: 'Siihen ei tule vastausta', ja aioin poistua. Mutta hän
virkkoi: 'Odottakaa!' — Nyt hän avasi kirjeen ikäänkuin osoittaakseen
minulle, ettei tässä ollut kysymys salaisuudesta. Ja hänen kasvonsa
valahtivat valkeiksi kuin hänen kädessään pitelemänsä paperi. Ja hän
sanoi ainoastaan: 'Herran haltuun!'

— Riittää, riittää! Paulo keskeytti kohottamatta silmiään, mutta äiti
näki hänen silmäripsiensä räpyttävän ja kasvojensa kalpenevan kuten
tuonnoin Agnesella. Hän luuli jo poikansa pyörtyvän siihen paikkaan.
Mutta sitten sydämestä takaisin syöksyvä veri tummensi hänen kasvonsa
polttavan punaisiksi. Nämä olivat kauheita hetkiä, jotka sentään oli
kestettävä ja voitettava.

Äiti avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, ainakin kuiskatakseen:
'Näetkö nyt, mitä olet tehnyt, miten paljon pahaa itsellesi ja
hänelle?' Mutta Paulo oli nostanut päänsä pystyyn, nykäisi sen sitten
taapäin karkoittaakseen intohimon pahan veren ja virkkoi luoden häneen
uhkaavan katseen:

— Nyt riittää! Kuulitteko? En totisesti tahdo kuulla tästä enempää.
Muuten teen, mitä itse uhkasitte tehdä eilisiltana: lähden tieheni.

Hän nousi rajusti, mutta ei mennyt huoneeseensa, vaan lähti uudelleen
ulos. Äiti vetäytyi keittiöön kuppi vapisevissa käsissään. Hän laski
sen käsistään ja horjahti hervottomana lieden reunaa vasten. Hänestä
tuntui, että Paulo oli ainaiseksi lähtenyt pois. Jos tämä palasikin,
ei hän enää ollut hänen oma Paulonsa, vaan pahan intohimon valtaama
onneton mies, joka katseli uhkaavin silmin kuin rosvo väijyksistään
jokaista, joka uskalsi asettua hänen tielleen.

Paulo käveli kuin kodistaan pakeneva, kun ei ollut tahtonut mennä
huoneeseensa, jonne luuli Agnesen salaa tunkeutuneen odottamaan häntä
kasvot kalman vaaleina ja kirje kädessä. Hän oli paennut kotoa paeten
omaa itseään. Ja intohimo ajoi häntä pois riehuen hänen sisimmässään
raivokkaampana kuin viime yön myrsky.

Hän kulki niityn poikki tietämättä miksi. Tuntui siltä, kuin salainen
voima olisi vetänyt häntä kohti Agnesen talon seiniä ja puutarhan
muuria, ja kuin hän niistä olisi ponnahtanut takaisin aukiolle,
jonka matalalla aitauksella istui vanhuksia ja jossa hääri lapsia
ja kerjäläisiä. Hän puhutteli eräitä heistä kuulematta heidän
vastauksiaan. Sitten hän laskeutui viettävää tietä pitkin laaksopolulle
asti, mutta ei nähnyt kylää, tietä eikä laaksoa. Maailmankaikkeus oli
ylösalaisin, se oli romahtanut kasaan suunnattomaksi sekasorroksi,
jonka muodostivat kivet, sirpaleet, rauniot. Ja hän kumartui katsomaan
tuota kaikkea, niinkuin lapset kurkistavat kuilujen syvyyksiin tien
varresta kallion kielekkeeltä.

Hän palasi takaisin kirkolle päin. Kapeat kylätiet olivat tyhjänä.
Pihamuurien yli kurottautui jokunen persikkapuun oksa kypsine
hedelmineen. Syyskuun kuulakalla taivaalla vaelsi rauhallinen lauma
valkoisia hattaroita.

Jostakin talosta kuului kangaspuiden helskettä, toisesta rintalapsen
itkua.

Maapoliisi, jolle myös oli uskottu kylänvartian toimi, seudun ainoa
viranomainen, jonka puku, siniset punaviiruiset housut ja haalistunut
samettinuttu, muistutti osaksi metsästäjää, osaksi virkamiestä,
saapasteli tiellä taluttaen hihnasta isoa koiraa. Koira oli mustan ja
punaisen kirjava, ja sen silmät kiiluivat verestävinä. Se muistutti
sutta, toisten mielestä leijonaa. Kaikki kylän asukkaat, kaikki laakson
talonpojat, rinteiden paimenet ja metsästäjät, lapset ja varkaat
tunsivat sen ja pelkäsivät sitä. Vartia piti sen luonaan yöllä ja
päivällä, osittain siksikin, että pelkäsi jonkun yrittävän tappaa sen
myrkyllä. Nähdessään papin koira murisi. Mutta yksi ainoa isännän sana
sai sen vaikenemaan, ja se painoi päänsä alas.

Mies pysähtyi tervehtien pappia sotilaallisesti. Sitten hän virkkoi
juhlallisesti:

— Varhain tänä aamuna kävin katsomassa sairasta. Kuume: neljäkymmentä.
Valtimo: satakaksi. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan hänellä
on munuaistulehdus. Pojantytär tahtoi, että määräisin potilaalle
kiniiniä. (Mies piti kotonaan lääkkeitä ja kävi sairaiden luona osaksi
virkansa puolesta, osaksi siksi, että ihmiset olisivat pitäneet häntä
lääkärin apulaisena, tämä kun kävi kylässä vain kahdesti viikossa).
Mutta minä sanoin, hän jatkoi sitten: 'Ollaanpa hissuksiin, tyttöseni;
minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tässä tarvitaan ulostusainetta
eikä kiniiniä'. Nainen itki vuodattamatta kuitenkaan kyyneltäkään.
Iskeköön Jumala minut salamallaan kuoliaaksi, jos tässä puhun liian
rohkeasti! Ja hän tahtoi, että lähtisin päätä pahkaa noutamaan
lääkäriä. — 'Lääkäri tulee sunnuntaiaamuna varhain, siis huomenna',
sanoin siihen. — 'Ja jos sinulla on semmoinen hätä, niin lähetä
omalla kustannuksellasi mies noutamaan häntä. Potilas voi kyllä maksaa
lääkärinkulut, kun jo makaa henkitoreissaan, eikä eläessään ole
tuhlannut kolikkoakaan'. Oliko se oikein sanottu?

Juhlallisen näköisenä mies odotti papilta tunnustusta. Mutta tämä
katseli koiraa, joka alistuvana ja nöyränä noudatti herransa tahtoa, ja
ajatteli:

— Jospa voisi noin hihnasta taluttaa intohimojaan!

— No niin, hän sitten virkkoi hajamielisesti. Kyllä kai lääkäriä voi
odottaa huomisaamuun. Sairaan tila on tosin arveluttava...

— No niin, jos on arveluttava, vartia intti mielipiteestään luopumatta
ja hiukan harmissaan papin välinpitämättömyydestä, niin lähettäköön
miehen noutamaan lääkäriä. Sairas jaksaa kyllä maksaa. Sen miehen
kukkaro ei ole tyhjä. Mutta pojantytär ei välittänyt edes minun
määräyksestäni, hän ei edes antanut sairaalle ulostusainetta, jota
neuvoin ottamaan ja jonka itse vartavasten olin valmistanut.

— Meidän olisi ennenkaikkea pitänyt antaa hänelle Herran Ehtoollista,
pappi huomautti.

— Olettepa itse neuvonut minulle, että sairaalle voi antaa
Ehtoollista, vaikka hän ei olekaan paastonnut.

— No niin, pappi sanoi käyden kärsimättömäksi, vanhus ei tahtonut
nauttia ulostuslääkettä. Hän puri yhteen hampaansa, ja hänellä on
vielä kaikki tallella ja terveinä; ja hän hosui nyrkeillään kuin terve
ihminen.

— Joka tapauksessa, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan,
pojantyttären ei olisi sopinut käskeä minua, poliisia ja kylän vartiaa,
päistikkaa lähtemään noutamaan lääkäriä, ikäänkuin olisin tavallinen
renki! Eihän tässä ollut kysymys mistään haavasta, niin ettei se kuulu
minun virkavelvollisuuksiini. Minulla on muuta tehtävää. Pitää mennä
joen kaalamopaikalle; minulle on, nähkääs, ilmoitettu, että joku
"hyväntekijä" on pistänyt dynamiittia veteen tappaakseen taimenet
sukupuuttoon. Hyvästi!

Mies tervehti jälleen sotilaallisesti ja lähti tiehensä. Tuntiessaan
hihnan nykäyksen koira, joka vaistomaisesti tajusi isäntänsä
paheksumisen, lähti liikkeelle heiluttaen julmaa häntäänsä. Se ei enää
murissut, mutta käänsi päänsä pappiin päin katsoen häneen peloittavilla
pedonsilmillään.

Kauempana istui Antioco kirkkomuurilla jalavan siimeksessä. Hän odotti
siinä pantuaan kaikki kuntoon vanhuksen viimeisen voitelun varalta.
Nähdessään papin hän juoksi messupaita kädessään edeltä sakaristoon.

Käden käänteessä molemmat olivat valmiit. Papilla oli yllään
messukasukka ja stola, kädessä pyhää öljyä sisältävä hopea-astia;
Antioco oli pukeutuneena nilkkoihin valuvaan punaiseen kaapuun;
kädessään hänellä oli kultaripsuinen päivänvarjo, jonka hän oli
avannut pitäen sitä papin yläpuolella suojellen häntä ja hopearasiaa
auringon polttavilta säteiltä. Itse hän kulki päivänpaisteessa,
ja hänen kaapunsa pisti silmiin räikeän punaisena papin valko-
ja mustapukuisen olemuksen rinnalla. Pojan kasvoilla oli perin
vakava, melkein murheellinen ilme. Hän kuvitteli olevansa pyhien
esineiden vartia, saaneensa Herralta tehtäväkseen suojella vihkiöljyä
sisältävää pyhää astiaa. Tämä ei kuitenkaan voinut estää häntä
nauramasta hiljaa itsekseen, vaikka hän koettikin salata hilpeyttään
puremalla kovasti hammasta, nähdessään vanhusten papin kulkiessa ohi
armonvälikappaleineen typerännäköisinä hypähtävän portailta ja poikien
polvistuvan seinään päin eikä kasvot pappia kohti. Antioco kilisytti
kulkustaan joka oven edessä ilmoittaakseen sisällä olijoille, että
Herran Sakramentti kulki ohi. Koirat haukkuivat, ja kangaspuiden helske
taukosi. Naiset pistivät päänsä ulos ikkunoista ja puukuisteilta, ja
koko kylä oli pyhän, salaperäisen tunnelman vallassa.

Nainen, joka vesiastia pään päällä tuli alhaalta lähteeltä, laski
astian maahan ja polvistui lähelle pappia.

Paulo kalpeni tuntiessaan naisen Agnesen palvelijattareksi. Siinä
oli astiassa vesi, jolla Agnese huuhtelisi kyynelensä. Ja kostea
saviastiakin näytti itkevän.

Pappia puistatti niin raju väristys, että hän tarrautui tiukasti kiinni
hopeamaljaan ikäänkuin saadakseen siitä tukea.

Lasten lauma kasvoi kasvamistaan sitä mukaa kuin lähestyttiin sairaan
asuntoa. Tuossa se jo kohosi tien laakson puoleisella reunalla. Se oli
korkea, hakkaamattomista kivistä kyhätty talo, ainoassa ikkunassa ei
ollut lasia. Sen edessä levisi kivillä laskematon piha, jonka ympäri
kulki matala muuri.

Ovi oli selkiselällään. Pappi tiesi, että sairas lepäsi vaatteet
yllä olkimatolla alakerrassa. Hän meni sisään mumisten rukousta,
ja Antioco sulki päivänvarjon ja kilisytti kulkusta lapsiin päin
karkoittaakseen heidät kuin hyttyset. Mutta huone oli autio, olkimatto
tyhjä. Kenties sairas oli suostunut paneutumaan vuoteeseen, tai
hänet oli yksinkertaisesti siirretty sinne; eihän hän enää pystynyt
vastustelemaan, kun oli aivan hengenheittona.

Pappi työnsi toiseen huoneeseen johtavan oven auki, mutta sekin oli
tyhjä. Hän asettui sitten ulko-ovelle ja näki vanhuksen pojantyttären
kiipeävän tietä ylös liikaten ja hengästyneenä pullo kädessä. Hän oli
ollut hakemassa poliisilta lääkettä.

— Missä sairas on? pappi kysyi tytöltä tämän tullessa sisään ja
tehdessä ristinmerkin. Kun tyttö ei nähnyt isoisäänsä huoneessa, hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän parkaisi pelästyksissään.

Ulkona poikanulikat hyppäsivät alas muurilta ja tunkeutuivat ovelle
asti. Kun Antioco kielsi heitä tulemasta sisään, he alkoivat mukiloida
häntä nyrkeillään ja nykiä hänen kaapuaan. Mutta heti kun pappi, joka
oli liikkaavan tytön kanssa turhaan hakenut sairasta sisähuoneista,
jälleen ilmestyi ovelle hopeamalja yhä kädessään, pojanvekarat
hajosivat kuin akanat tuuleen.

— Häntä ei näy. Minne hän on voinut mennä? vanhuksen pojantytär huusi
töytäillen sinne tänne.

Silloin eräs poikanen puikahti esiin polun pensasaidan takaa ja
tunkeutui kädet housuntaskuissa papin luo virkkaen:

— Etsittekö Kuningasta? Se tallusti tuonne alamäkeen.

— Minne päin?

— Tuonne! tuonne! pikku mies selitti nyökäten päällään laaksoon päin.

Pojantytär syöksyi rinnettä alas, pojat perässä. Pappi viittasi
Antiocolle, että hän avaisi päivänvarjon, ja hitaasti, äänettöminä ja
vakavina he palasivat kirkkoon. Ihmisiä alkoi tulvia taloista tielle,
ja uutinen vanhuksen paosta levisi suusta suuhun.

       *       *       *       *       *

Paulo istui taas pöydän ääressä rauhallisessa ruokasalissa, jossa
äiti tarjosi einettä. Ei tuntunut enää niin kiusalliselta, kun oli
puheenaihetta. Keskusteltiin Kuningas Nicodemon paosta. Antioco oli
juossut laskettuaan tuolille maljan, laukun ja vaipan, hankkimaan
uutisia paenneesta. Hän palasi takaisin kertoen eriskummaisia asioita:
Vanhus oli kadoksissa, ja hoettiin eräiden sukulaisten vieneen hänet
piiloon, he kun tahtoivat anastaa hänen säästönsä. Joku koiranhammas
ilkkui:

— Hänen koiransa ja kesy kotkansa tulivat vuorenhuipulta ja veivät
äijän mukanaan!

— Tuo puhe koirasta on joutavaa, Antioco huomautti, mutta juttu
kotkasta ei ole hullumpi. Kun olin pikkupoika, muistan, miten kotka vei
pihastamme aika lihavan lampaan.

Toistamiseen käytyään tiedustelemassa Antioco palasi kertoen, että
sairas oli nähty tiellä hänen kiivetessään kuolemaan vuorenhuipulle.
Kuolinkamppailun kuume ajoi häntä eteenpäin; hän kulki kuin
unissakävijä. Sukulaiset eivät tahtoneet häntä kiihoittaa eivätkä
pahoittaa hänen mieltänsä, ja niin he olivat saattaneet hänet takaisin
hänen majaansa vuoren huipulle.

— Istuhan syömään, pappi sanoi pojalle.

Ja Antioco istuutui entiselle paikalleen ensin vilkaistuaan papin
äitiin nähdäkseen, mitä tämä arveli asiasta.

Äiti hymyili ja viittasi häntä tottelemaan. Pojasta tuntui, kuin olisi
hänestä tullut perheenjäsen.

Viattomuudessaan hän ei huomannut, että nuo molemmat pelkäsivät,
lopetettuaan keskustelun vanhuksen paosta, olla kahdenkesken. Äiti
näki, kuinka hänen poikansa levottomasti harhailevat silmät silloin
tällöin sulkeutuivat ja kuinka ne välillä muuttuivat koviksi ja
läpitunkemattomiksi kuin kivi sisäisen yön pimittäminä. Pappi taas
säpsähti havaitessaan äidin pitävän häntä silmällä, aavistavan hänen
hirvittävän tuskansa.

Ruoat tarjottuaan äiti poistui eikä enää palannut huoneeseen.

Puolenpäivän aikaan alkoi henkäillä lauha länsituuli, joka sai kukkulan
puiden lehdet hiljaa lepattamaan. Koko huone aivan kuin ilostui
hymyilevien lehtien liikkuvasta heijastuksesta ja taivaanlaelta ikkunan
kautta sisään virtaavasta vaihtelevasta valosta. Hopeapilvien hienoilla
säikeillä tuntui tuuli helkyttävän hiljaista soittoa.

Äkkiä joku kolkutti ovelle rikkoen lumouksen. Antioco juoksi avaamaan.
Nuori leski, joka kalpeana ja suuret tummat silmät säikähtyneen
näköisinä tuijotti eteensä, tahtoi puhua papin kanssa. Tyttönen, jota
hän piti kovasti kädestä, ponnisteli vastaan vetäen äitiä takaisin ja
väännellen ruumistaan. Pienokaisen mustat hiukset olivat pörröllään
punaisen huivin alla, ja vihreät silmät kiiluivat kalpeissa kasvoissa
kuin villikissalla.

— Tyttö on sairas, leski selitti, ja tahdoin tulla kirkkoherran
puheille, jotta lukisitte Jumalan sanaa ja manaisitte pois pahan
hengen, joka on riivannut tämän lapsen.

Antioco, joka vain raoitti ovea, oli hiukan säikähtänyt ja epäröi.
Eihän nyt ollut sopiva hetki vaivata sielunpaimenta moisilla
asioilla. Lisäksi tyttö, joka yhä väänteli ruumistaan ja rimpuili
pääsemättä kuitenkaan irti, koetti purra äitiään käteen, ja tätä oli
vastenmielistä ja kammottavaa nähdä.

— Hän on pahanhengen riivaama! äiti mutisi häpeänpuna poskillaan.

Silloin Antioco muitta mutkitta päästi heidät sisälle, jopa auttoi
leskeä työntämään huoneeseen tyttöä, joka oli tarrautunut ovenpieleen
kiinni.

Kuultuaan, mistä oli kysymys ja että pieni potilas oli noin raivonnut
jo kolmatta päivää yhä yrittäen juosta karkuun mykkänä ja kuurona
kehoituksille, pappi veti pienokaisen luokseen, tarttui hänen
olkapäihinsä ja tarkasti hänen silmiään ja suutaan.

— Onko hän paljon oleskellut päivänpaisteessa?

— Ei se siitä johdu, äiti sanoi puoliääneen. Olen varma siitä, että
hän on pahanhengen riivaama.

Pappi nousi ja lähti noutamaan huoneestaan Uutta Testamenttiaan, mutta
palasi muutaman askeleen otettuaan paikalleen ja lähetti Antiocon
hakemaan kirjaa.

Kun kirja oli tuotu ruokasaliin, se asetettiin pöydälle ja avattiin. Ja
laskien kätensä tytön kuumeisen pään päälle polvistuneen äidin lujasti
pidellessä kiinni lasta pappi luki:

— Ja he purjehtivat Gerasalaisten alueelle, joka on vastapäätä
Galileaa.

Ja kun hän oli noussut maalle, tuli häntä vastaan eräs kaupungista
oleva mies, jossa oli riivaajia; ja hän ei ollut pitkään aikaan pukenut
vaatteita ylleen eikä asunut huoneessa, vaan haudoissa.

Kun hän näki Jeesuksen, kirkaisi hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä
ja huusi kovalla äänellä: 'Mitä Minulla on minun kanssani tekemistä,
Jeesus, Jumalan, Korkeimman, Poika? Minä rukoilen sinua: älä vaivaa
minua!'

Antioco käänsi lehteä ja katseli papin kättä, jota hän nojasi pöytään.
Kun hän oli tullut kohtaan 'Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?'
Antioco näki hänen kätensä hieman vapisevan. Katsoessaan ylös hän
huomasi, että tämän silmät olivat kyynelistä kosteat.

Silloin pojan valtasi raju mielenliikutus, hän polvistui lesken
viereen, kuitenkaan hellittämättä kädestään pyhää kirjaa, ja ajatteli:

— Hän on sentään maailman kaikkein paras mies! Katso, kuinka hän itkee
lukiessaan Jumalan sanaa!

Eikä hän enää rohjennut katsoa pappiin, mutta vapaalla kädellään hän
tarttui tytön hameeseen vavahdellen ja salaa peläten että riivaajat
voisivat paetessaan tytön ruumiista siirtyä häneen.

Pieni riivattu tyttö ei enää riehunut. Hän näytti jäykistyvän ja
venyvän pitemmäksi entistään; ruskea kaula ojentautui suoraksi, leuan
pistäessä esiin huivin solmun yläpuolelta, ja silmät tuijottivat
pappiin. Vähitellen hänen huulensa aukenivat. Evankeliumin sanat,
tuulen humina, kukkulan puiden suhina, kaikki se tuntui lumoavan hänet.
Äkkiä tyttökin vaipui Antiocon käden lujasti nykäistessä polvilleen
lattialle. Käsi, jota pappi oli pitänyt hänen päänsä yläpuolella, jäi
kuin leijumaan tyhjään ilmaan, ja hänen äänensä värähteli:

— Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla
hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen:

'Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on tehnyt
sinulle'.

Pappi vaikeni. Tyttö oli täydelleen rauhoittunut ja kääntyi vähän
katselemaan Antiocoa. Hiljaiseen huoneeseen kuuluivat entistä
selvempinä puiden suhina ja kauempaa kivenhakkaajan kalkutus.

Paulo kärsi syvästi. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut samaa käsitystä
kuin leskellä, että tyttö muka oli pahanhengen riivaama. Eikä hän
tuntenut sillä kertaa lukeneensa Jumalan sanaa uskon vakaumuksessa.
Oli olemassa ainoastaan yksi paha henki, eikä se lähtenyt pois. Ja
kuitenkin hän oli tuona hetkenä tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa:
"Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?" — Ja hän ajatteli, että
nuo kolme uskovaista ja hänen oma äitinsä, joka oli polvillaan keittiön
oven takana, eivät polvistuneet hänen mahtinsa ja voimansa, vaan hänen
onnettomuutensa edessä.

Kun leski kumartui syvemmälle suudellakseen hänen jalkojaan, hän
väistyi nopeasti syrjään. Hän ajatteli äitiään, _joka tiesi kaiken_, ja
pelkäsi tämän tuomitsevan häntä ankarasti.

Lesken ilme oli hänen hiukan kohottaessa kasvojaan niin nöyrää
kiitollisuutta uhkuva, että molemmat lapset purskahtivat nauruun.
Silloin pappikin tunsi surunsa lieventyvän.

— No niin, nouskaa vain, hän virkkoi. Kaikki on taas hyvin.

Kaikki nousivat.

Joku kolkutti taas ovelle, ja Antioco riensi avaamaan.

Siellä oli maapoliisi mukanaan hihnaan kiinnitetty koiransa.

Antioco ehätti sanomaan hänelle kasvot ilosta säteillen:

— Täällä on tapahtunut ihme! Kirkkoherra on karkoittanut riivaajat
Nina Masian ruumiista.

Tulija ei uskonut ihmeisiin. Hän poistui oven luota ja virkkoi:

— Päästetään ne sitten ulos.

— Ne menevät koiraanne!

— Ei niiden enää tarvitse mennä sinne, sillä ne ovat jo siellä!

Näin hän laski leikkiä samalla pysyen järkähtämättömän arvokkaana.
Seisoen ruokasalin oven pielessä hän tervehti sotilaallisesti ja
kääntyi papin puoleen suvaitsematta edes katsoa naishenkilöihin:

— Minulla olisi kahdenkeskistä puhuttavaa kirkkoherralle.

Naiset poistuivat keittiöön, ja Antioco lähti viemään pyhää kirjaa
paikoilleen. Tultuaan takaisin pohjakerrokseen poika, vaikka vielä
oli hyvin liikutettu ihmeen vaikutuksesta, pysähtyi oven taakse
kuuntelemaan, mitä vartia sanoi:

— Pyydän anteeksi, että toin tämän eläimen sisälle. Mutta se on puhdas
eikä häiritse, sillä se tajuaa hyvin, missä on.

Koira seisoi todellakin alallaan, silmät maahan luotuina, häntä heiluen.

Vartia jatkoi:

— On kysymys vanhasta Nicodemo Paniasta, "Kuningas Nicodemosta". Hänet
tavattiin vuoristomajastaan ja hän lausui haluavansa nähdä teidät ja
saada viimeisen voitelun. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan...

— Pyhä Jumala! — pappi huudahti kärsimättömänä. Mutta oitis hän
lapsellisesti ilostui ajatellessaan, että saisi lähteä vuoristoon ja
että tämä ruumiillista ponnistusta kysyvä retki voisi helpoittaa hänen
surutaakkaansa.

— Hyvä, hyvä, hän heti jatkoi. — Täytyy hankkia ratsu. Millainen on
tie?

— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun
velvollisuuksiini.

Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi
nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen
mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen
velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui
tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli
saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti
sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin
häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.

Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan.
Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa
papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten
puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta
velvollisuus ennenkaikkea.

— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian
juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?

— No kaikkea päähäsi pälkähtää. Sinne lähdetään ratsain. Eihän sinun
oikeastaan tarvitsisi tulla mukaan. Mutta jos tahdot, voit istua
satulani takana.

— Minä kyllä kuljen jalan. En koskaan väsy.

Muutama hetki myöhemmin poika oli valmiina lipas kädessä ja punainen
mekko käsivarrella. Omasta puolestaan hän olisi kernaasti ottanut
päivänvarjonkin mukaan, mutta täytyi noudattaa esimiehen määräystä.

Hänen odottaessaan pappia kirkon edustalla kaikki ryysyiset pojat,
joiden tavallinen temmellystanner kirkkopiha oli, keräytyivät uteliaina
hänen ympärilleen uskaltamatta kuitenkaan tulla liian lähelle,
katsellen lipasta kauhunsekaisella kunnioituksella.

— Näytä sitä oikein läheltä, sanoi yksi heistä.

— Pysykää loitolla. Muuten usutan kimppuunne vartian koiran.

— Vartian koiran? Ethän itse uskalla mennä sitä lähellekään.

— Minäkö? Antioco sanoi ylpeästi hymyillen.

— Sinä juuri. Ja luulet kaiketi olevasi itse Herra Jumala, kun sinulla
on Jumalan ruumis kädessä.

— Minä sinun sijassasi, sanoi muuan huimapää, pötkisin tieheni
lippaineni ja tekisin tuhat taika-temppua pyhällä öljyllä...

— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt
riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.

— Häh? Riivaajako?

— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän"
ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.

Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat
ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen
ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen
näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui
kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille.
Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät
ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä
taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan
epäjumalalta.

Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli
vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki.
Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan
häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta
tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin
se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie
alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti
aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua
ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon,
katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen
eteensä.

Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat
värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn
ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco
lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi
alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui
polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia,
juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun
varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli
vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja
siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.

He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä
häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer,
joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.

Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta
se olikin vain kaiku.

Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan.
Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti,
ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa.
Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi
vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi
silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat
olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara.
Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena
iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin
tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina
häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.

Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne.
Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti
päällekkäin kasautuneet kivilaatat.

Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä
kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa
häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui
ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.

Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama
luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan
linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.

Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta
taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille
aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.

Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.

— He tulevat, ilmoitti Antioco.

— Ketkä?

— Pappi ja vartia.

Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa,
joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.

— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan
vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja
molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.

Antioco otti taas lippaan käteensä ja istuutui kivelle vastapäätä
vallin aukkoa. Siitä näkyi kosolti musta- ja harmaajuovaisia
metsäsianvuotia ja kultatäpläisiä näädännahkoja, jotka oli levitetty
kalliolle kuivamaan. Ja majan sisälle oli levitetty toisia taljoja,
joilla lepäsi vanhuksen musta vartalo. Hänen tummia kasvojaan ympäröi
valkoisten hius- ja partakarvojen kehys, joka vivahti kuoleman
kirkkaaseen sädekehään.

Pappi kumartui kuolevan puoleen tehden hänelle kysymyksiä, mutta vanhus
ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä, hänen huulensa olivat siniset,
ja suupielessä oli veripisara.

Muutaman askeleen päässä majasta istui vartia kivellä; koira loikoi
hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti sisälle majaan paheksuen sitä,
että kuoleva vastoin lakia ei lausunut viimeistä tahtoaan. Antioco
katsoi veitikkamaisesti sinnepäin ajatellen pahanilkisesti, että vartia
olisi kaiketi mielellään usuttanut koiransa tuon vanhan juropään
kimppuun.

       *       *       *       *       *

Sisällä majassa pappi tämäntästä kumartui kuolevan puoleen puristaen
yhteen kätensä. Hänen korkea otsansa tuntui painavan väsyneitä kasvoja,
ja huulet rypistyivät kuvastaen inhoa.

Hänkin vaikeni nyt. Hän näytti unhottaneen, miksi oli siellä, ja
kuuntelevan ainoastaan tuulen suhinaa, joka kuulosti etäiseltä
merenkohinalta. Äkkiä vartian koira rupesi ulkona haukkumaan, ja
Antioco kuuli ylhäältä ilmasta siipien havinaa. Hän kääntyi ja näki
kallioiden yläpuolella liitelevän vanhan metsästäjän kesyn kotkan,
jonka vahva nokka oli kuin pieni sarvi ja jonka viuhkamaiset suuret
mustat siivet hitaasti soutelivat, halkoen ilmaa.

       *       *       *       *       *

Paulo ajatteli itsekseen:

— Näin ihminen muuttaa manalle. Tämä mies pakeni ihmisten luota, koska
hän pelkäsi murhaavansa tai tekevänsä liiaksi syntiä. Nyt hän on tuossa
kuin kivi kivien joukossa. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta kestäneen
maanpakolaisuuden kuluttua olen minäkin samassa tilassa. Ja tänä iltana
hän kenties vielä odottaa minua...

Silloin kuoleva liikahti. Henki ei siis vielä ollut lähtenyt hänestä.
Elämä kyti vielä hänessä, sitkeänä kuin kotka ulkona kallioilla.

— Parasta olisi, jos viettäisin yön täällä. Jos saan tämän yön
kulumaan kohtaamatta _häntä_, olen pelastettu. Rohkeutta, Paulo!

Hän poistui majasta ja istuutui ajatuksiinsa vaipuneena Antiocon
viereen. Auringonlasku punasi jo taivaan rannan. Valliaitauksen sisällä
olivat venyneet jo pitkiksi kallioiden ja pensaiden varjot, jotka
tuulessa värähtelivät. Paulo ei voinut mielessään ratkaista, kumpi
hänen aikeistaan oli voimakkaampi.

— Vanhus ei enää puhu, kuolinkamppailu on alkanut. Nyt annamme hänelle
viimeisen voitelun. Jos hän kuolee, täytyy ryhtyä toimenpiteisiin
ruumiin siirtämiseksi kylään. Olisi oikeastaan tarpeellista, — hän
vielä ajatteli rohkenematta päättää lausetta, — jäädä tänne yöksi.

Antioco nousi ja valmisti kaiken viimeistä voitelua varten. Hän avasi
lippaan, niin että sen hopeahaat helisivät, otti esille ehtoollisliinan
ja maljan, kääri auki kaavun ja heitti sen hartioilleen. Näytti siltä,
kuin hän olisi ollut pappi.

Kun kaikki oli kunnossa, he palasivat majaan, missä kuolevan pojanpoika
polvistuneena piti koholla vanhuksen päätä.

Antioco laskeutui polvilleen toiselle puolelle; hänen kaapunsa
liepeet levisivät maahan. Hän peitti istuimena käytetyn kiven
ehtoollisliinalla. Hopeamalja heijasteli kaavun punaa.

Vartiakin polvistui ulkona koiransa viereen.

Pappi voiteli vanhuksen otsan ja noiden käsien pivon, jotka eivät
koskaan olleet tahtoneet tehdä väkivaltaa, ja jalat, jotka olivat
kantaneet hänet kauas ihmisistä, joita hän piti ilmettynä pahana.

Mailleen menevä aurinko lähetti majaan viimeisen valonvälähdyksensä,
jonka hohteessa kuolevan ja papin välissä seisova Antioco näytti
palavalta kekäleeltä kahden sammuneen tuhkakasan keskellä.

— Täytyy palata, ajatteli Paulo — ei ole syytä jäädä tänne.

— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on
jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy
huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: —
Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.

Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja
palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja
kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta
sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli
valpas ja valmis tukemaan häntä.

— Kunhan vain jaksan tämän yön olla _häntä_ näkemättä, olen pelastettu.

Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi
hänen kaapunsa helmaan.

Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo
kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien
rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa
holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema
häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.

Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä
halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.

Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän
oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin
hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän
ivallisestikin.

Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:

— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa.
Lopusta pidän minä huolen.

Hän lisäsi:

— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän
on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen
pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille,
että voimme huoleti lähteä?

— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet
olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?

— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.

— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.

— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on
velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.

Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt
hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta
ilmoittaisi hänelle tahtonsa.

Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:

— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.

— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei
vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa.
Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon,
mutta ovatko nämä vähät nyt minun?

— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun,
vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.

Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli
taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja
pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen
poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa
kuolevalle.

Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran
siipiään, ennenkuin nukahti.

       *       *       *       *       *

Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää
vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava
tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi
syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti
tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon
edessä olevalla aukiolla.

Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta
se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike
merkitsivät.

— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He
odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.

— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli
samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.

Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen
hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi
laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni
esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän
väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.

— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt
heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille
armollinen!

Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän
pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja
kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille
viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin
palavat risut kukkulalla.

Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:

— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla
ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.

Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:

— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä,
todellista paloa.

Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi
hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita
kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka
korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi
oli totta: valo vai varjo?

Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä
vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.

— Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee jälleen
nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä
Jumala, hyvä Jumala!

Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä
tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti
hänet vaarasta...

— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras
viipyy myöhäiseen... Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.

Jo saattoi erottaa miesten suippopäähineet ylhäällä kirkkoaitauksen
vierillä, missä liekit eri puolilla kirkkoa hulmusivat kuin punaiset
liput. Kellot eivät soineet, mutta hanuri säesti surullisilla
sävelillään ympärillä haihattelevaa valonväreilyä.

Silloin syttyi kellotapulin yläpuolelle hopeatähti, joka
kädenkäänteessä hajosi ja kiiltävinä siruina levisi ilmaan. Samalla
kajahti pyssynlaukaus, jonka kaiku toisti laaksossa. Kuului ilonhuuto,
ja sitten kohosi uusia ilotulituksen ihmeitä ilmoille ja sateli alas,
ja laukauksia pamahteli houkutellen kaikuja laaksosta. Paukutettiin
pyssyjä kuin suurten juhlapäivien iltoina.

— Ovat tulleet hulluiksi! murahti vartia ja syöksyi eteenpäin vetäen
vitjoista koiraa, joka haukkui äkäisesti, kuin olisi ollut kysymys
kapinan kukistamisesta.

Antiocon sitävastoin teki mieli itkeä. Hän katseli pappia, joka istui
kookkaana hevosen selässä; molemmat näyttivät mustilta häikäisevässä
valossa, ja pappi tuntui pojasta kulkueessa ratsastavalta pyhimykseltä.

Sitten hän ajatteli:

— Äiti ansaitsee kolikoita tänä iltana, kun kaikki nuo iloiset ihmiset
tulevat viinitupaan.

Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että riisui yltään punaisen kaapunsa
ja heitti sen olalleen. Sitten hän pyysi papilta lupaa saada kantaa
pyhää lipasta, mutta piti yhä sauvaa kädessään. Ja näin hän astui
kylään kuin yksi Itämaan viisaista.

Vanhan metsästäjän pojantytär puhutteli pappia oveltaan ja tiedusteli
isoisänsä vointia.

— Kaikki on hyvin, pappi vastasi.

— Hän voi siis paremmin?

— Isoisäsi on tällä hetkellä jo siirtynyt elämän tuolle puolen.

Tyttö päästi huudon. Se oli ainoa sorasävel tämän juhlan riemusoitossa.

Pojat riensivät jo pappia vastaan. He ympäröivät hevosen kuin
hyttysparvi ja seurasivat sitä tiheänä ryhmänä pikkutorille asti.
Siellä ei väkijoukko ollut niin runsas, kuin miltä se varjojen
monistamana kauempaa oli näyttänyt. Vartian ja hänen koiransa läsnäolo
oli luonut ympäristöön jonkinverran järjestystä.

Miehet pysyttelivät lähellä aitausta tulien valaisemien puiden
juurella. Toiset joivat viiniä Antiocon äidin pienen viinituvan
edustalla. Naisia, nukkuvat rintalapset sylissä, istui kirkon
portailla, keskellään Nina Masia, joka kyykötti hiljaa kuin uninen
kissa.

Keskellä toria seisoi vartia koiransa kera näyttäen juhlalliselta
kuvapatsaalta.

Papin tultua perille kaikki lähtivät liikkeelle ympäröiden hänet. Mutta
hän oli salaa hoputtanut hevostaan, joka alkoi nopeasti astella kirkon
toiselle puolelle, missä sen omistajan talo oli.

Silloin tuo omistaja, joka istui viininjuojien joukossa viinituvan
edustalla, riensi esiin lasi kädessä ja pysähdytti ratsun suitsista:

— Seis, hepo, minne kiire? Isäntäsi on tässä.

Hevonen seisahtui ojentaen turpaansa, ikäänkuin olisi tahtonut juoda
viiniä isäntänsä lasista. Pappi teki liikkeen astuakseen alas hevosen
selästä, mutta mies piti kiinni hänen jalastaan ja vei hevosen ja
ratsastajan viinituvan eteen ojentaen lasin tuttavalleen, jolla oli
pullo kädessä.

Kaikki miehet ja naiset ryhmittyivät heidän ympärilleen. Keskellä
oviaukkoa, johon valovirta heijastui, seisoi Antiocon kookas
mustalaisnaista muistuttava äiti, jonka kasvot kirkkaassa
valaistuksessa näyttivät kuparinvärisiltä, ja katseli hymyillen tätä
näkyä. Äitiensä sylissä heränneet pienokaiset vääntelivät säikähtyneinä
jäseniään pannen liikehtiessään välkkymään koralli- ja kulta-amuletit,
joilla kaikki naiset, köyhimmätkin, olivat koristautuneet. Ja keskellä
joukon harmaata aallehtimista hevosen selässä istuva pappi todella
näytti laumansa ympäröimältä paimenelta.

Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan
puoleen.

— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla
äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.

— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen
omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen
sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien
häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.

       *       *       *       *       *

Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi.
Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka
pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.

Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja
ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen.
Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta,
metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän,
tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.

— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden
nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan
saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi
tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että
niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei
ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita
mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni
kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan
joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt
luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki
rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.

— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi
hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen
aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään
pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä,
pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin
häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja
juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa
koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret
miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli
sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun
pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia,
vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?

Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja
väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti,
nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija
oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.

Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo
oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta
sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina
heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.

Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa
lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan
taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan
huoneeseensa.

Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi,
että hän valvoi samoin kuin tuona _ensimmäisenä yönä_.

Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut
ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa
ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten
mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä
alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos... pari askelta, kymmenen askelta...
avaa oven, palaa _hänen_ luokseen... Todellinen elämä alkoi vasta nyt.

— Kenties hän ei enää odota minua...

Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi
hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan
ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.

Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun
jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja
ero.

Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta
häntä.

Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli
kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:

— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.

Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla
käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'.
Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?

Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui
tukahduttavan.

— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui
jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.

Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa
tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata
huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä
tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän
lähestyi ovea.

— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?

Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta,
olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi
viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa,
mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.

Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä
odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.

— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.

— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain
ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.

Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan
palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin
yöperhon siivet lähellä liekkiä.

Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.

— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.

— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana.
Joudu, joudu!

Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat
käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos,
ja raju harmi valtasi hänet.

Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.

— Minä tulen äitisi luo.

Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:

— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.

Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat
poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän
näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä
valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas
odottaa, niinkuin edellisenä yönä.

Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin
jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän
ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja
sukkiaan.

— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen
parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi
hyvin suoriutua pulasta.

Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät
kukkulan puut loistivat, kuin olisi joka lehdestä kirpoillut
hopeakipinöitä. Taivas oli maidonkarvainen, ja pensaiden tuoksut
tunkivat sisälle taloon. Äitikin oli levollinen. Hän ei oikein tietänyt
minkätähden, mutta olettaessaan mahdolliseksi, että hänen Paulonsa
toistamiseen voisi langeta syntiin, hän ei enää tuntenut kauhua.
Hän muisti, kuinka poikansa silmäluomet värisivät kuin lapsella,
joka on purskahtamaisillaan itkuun. Ja sääli heräsi lopulta hänen
äidinsydämessään.

— Minkätähden, Herra, minkätähden?

Hän ei uskaltanut lopettaa kysymystään, mutta se piili hänen sydämensä
pohjassa kuin kivi kaivon syvyydessä. Kaikkien on lupa rakastaa,
orjien, paimenten, sokeiden, pahantekijöiden. Miksi hänen Paulonsa ei
saanut rakastaa?

Mutta uudelleen todellisuustuntu voitti hänet. Hän muisti Antiocon
sanat ja häpesi, että ei ollut yhtä järkevä kuin tuo lapsi:

— Hekin, nuoremmat papit, olivat halunneet elää vapaina ja siveinä,
loitolla naisesta.

Olihan hänen Paulonsa luja, yhtä vahvaluontoinen kuin hänen muinaiset
esikuvansa. Hän ei olisi itkenyt, hänen luomensa olisivat sulkeutuneet
kuivina kuin kuolleella. Hän oli luja.

— Minä itse olen käynyt lapselliseksi.

Hän tunsi mielestään tuona pitkänä mielenliikutusten täyttämänä päivänä
tulleensa pariakymmentä vuotta vanhemmaksi. Joka hetki oli kolhaissut
häntä kylkeen, jokainen silmänräpäys oli ruhjonut hänen sieluaan, kuten
kivenhakkaajan taltta lohkoi kivimöhkäleitä kukkulan toisella puolella.

Monet seikat ilmenivät hänelle selvempinä kuin edellisenä päivänä.
Agnesen hahmo, joka oli katsellut häntä ylpeänä salaten jokaisen
tunteensa, välkähti tämäntästä hänen eteensä.

— Hänkin on luja ja osaa sulkea poveensa kaiken!

Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei
ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia
esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla
aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa
kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista
äidin sisäisen varmuuden.

Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan
ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat
eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran
maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan
ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka
saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen,
että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.

Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli
niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.

Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan
ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja
lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset,
ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä.
Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut
leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin
esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan.
Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa
huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta
avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen
perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki,
jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän
noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita
yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli
väsymyksestä ja alistumisesta.

Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin
luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti.
Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.

Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin
hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten
hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja
alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.

Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut
hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta
mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin,
likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta
hän ei saanut unta.

Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave,
joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti
hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen
yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman
hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään,
joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta
epäilystään.

Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä
hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä
palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti,
jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi,
että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli
hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan
kemuihin.

Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan
tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua,
laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja
ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra
Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.

       *       *       *       *       *

Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi
olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan
antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi
kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen
harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään
lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta
korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka
hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja
itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä
lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö
ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He
astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.

Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen
lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan.
Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se
näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.

Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti
arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä
ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle
yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään
täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.

Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:

— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä
pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.

Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia
kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki
hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.

Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti
hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia
likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle
seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten
ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui,
ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka
tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä
oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.

Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme
tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain
tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut
nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut
tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar
valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että
tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä,
oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta
siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä
tuottanut.

Vihdoin pappi alkoi puhua:

— Tahtoisin tavata miehennekin, näin hän aloitti, kyynäspäät pöydällä,
liittäen yhteen sormenpäät ja katsellen sormien lomitse. — Mutta
Antioco ilmoitti minulle hänen palaavan kotiin vasta sunnuntaina.

Emäntä nyökäytti lyhyesti päätään:

— Se on totta. Mutta jos haluatte, voin käydä hakemassa hänet
kotiin, ehdotti Antioco osoittaen intoa, johon ei kumpikaan toisista
kiinnittänyt huomiota.

— On kysymys Antiocosta. Se hetki on tullut, jolloin teidän tulee
vakavasti ajatella hänen tulevaisuuttaan. Hän on jo iso poika; täytyy
opettaa hänelle joku ammatti, tai jos tahdotte, että hänestä tulee
pappi, on teidän ajateltava, minkä vastuun otatte hartioillenne.

Antioco avasi huulensa, mutta kun äiti samassa alkoi puhua, hän kääntyi
kuuntelemaan vaieten, paheksumisen varjo synkistyneillä kasvoillaan.

Emäntä käytti hyväkseen tilaisuutta kehuakseen tapansa mukaan miestään
ja siten osaksi puolustautuakseen sen johdosta, että oli mennyt
naimisiin häntä itseään paljoa vanhemman miehen kanssa.

— Minun Martinoni, niinkuin teidän kunnianarvoisuutenne tietää, on
maailman tunnollisin mies: hyvä aviomies, hyvä isä ja työtä tekemään
parempi kuin muut. Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, miten
huonoa toimeentulo on näillä seuduin asukasten laiskuuden takia.
Siis sanon: jos Antioco valitsee ammatin, hänen tarvitsee vain
seurata isänsä esimerkkiä, se on paras ammatti hänelle. Poika on
vapaa valitsemaan, ja vaikka hän ei tahtoisi tehdä mitään, niin hän
voi silti, Jumalan kiitos, elää varastamatta. Mutta jos hän valitsee
toisen ammatin kuin isänsä, niin valitkoon. Jos valitsee sydenpolttajan
toimen, hyvä, tulkoon hänestä sydenpolttaja; jos valitsee puusepän
ammatin, niin ruvetkoon puusepäksi. Jos hän tahtoo ruveta maata
viljelemään, niin tulkoon maanviljelijäksi.

— Tahdon tulla papiksi, sanoi poika huulet väristen ja silmät säihkyen
tahdonlujuutta.

— No hyvä, rupea sitten papiksi.

Näin näytti kysymys pojan tulevasta kutsumuksesta ratkaistulta.

Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän
nosti päänsä ja painoi sen jälleen.

Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin.
Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei
kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?

Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka
odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi
häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.

Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen
äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa
taipumustaan.

— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen
ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi
läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään
ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti.
Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten
näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja
huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme
palvella Herraa, on alituista uhrautumista.

— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella
Herraa.

Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko
innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja
kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.

Poika jatkoi:

— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi
en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska
olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.

— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen.
Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo
alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen
mieli.

— Enkö sitten ole lapsi? Leikinhän minä. Ette vain huomaa, kun
leikin. Ja kun minulla ei ole halua leikkiä, miksi silloin leikkisin?
Huvittelen niin monella tavoin. Kun soitan kirkonkelloja, se on minusta
parasta lystiä. Minusta tuntuu kuin olisin lintu kellotapulissa. Ja
tänään minulla vasta on ollut hauskaa! Minusta oli hauskaa kantaa
pyhää lipasta, kiivetä ylös kivikkoista rinnettä. Saavuin perille
ennen teitä, vaikka kuljitte ratsain. Hauska oli paluummekin. Ja
kuinka iloitsin — tässä hän loi silmänsä maahan — kun te karkoititte
paholaiset Nina Masian ruumiista.

— Uskotko niin? kysyi pappi hiljaa.

Pojan silmät kuvastivat niin suurta ihmettelyä ja niin lujaa uskoa,
että pappi loi alas katseensa salatakseen sielunsa synkeän varjon.

— Lapsena ajattelee eri tavalla, kaikki näyttää kauniilta ja
suurelta, pappi jatkoi levottomana, mutta iän varttuessa kaikki muuttuu
toisenlaiseksi. Täytyy tarkoin punnita, mihin ryhtyy, ettei myöhemmin
kadu sitä.

— Ei! ei, minä en kadu, se on ihan varma! Oletteko te katunut? Ette
suinkaan. Enkä minäkään kadu.

Paulo katsoi ylös. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi pidellyt
käsissään lapsen sielua, kuin olisi se ollut vahaa. Muutamin
kosketuksin voisi tehdä sen muodottomaksi. Hän pelkäsi tätä ja vaikeni.

Emäntä kuunteli penkiltään. Papin sanat alkoivat hiukan hermostuttaa
häntä. Hän avasi laatikon, jossa hän säilytti rahoja, jalokivisiä
sormuksia, rintasolkia ja muita helyjä, joita naiset olivat antaneet
hänelle pantiksi pienistä lainoista. Ja rumat ajatukset välkähtivät
esiin hänen mielensä salaisimmista sopukoista, aivan kuin nuo
surulliset koristeet laatikon pohjalta.

Hän ajatteli:

— Pappi kaiketi pelkää, että Antioco kerran riistää häneltä viran.
Tai hän on rahan tarpeessa ja purkaa ensin huonon tuulensa. Nyt hän
luultavasti heti pyytää saada lainata rahaa.

Hän sulki hitaasti laatikon ja istui taas liikkumatta paikallaan.
Hän oli tottunut vaikenemaan. Hän ei koskaan ottanut osaa, ei edes
kysyttäessä, asiakkaittensa keskusteluun, varsinkaan heidän lyödessään
korttia. Hän antoi siis pikku Antioconsa puolustautua vastaväittäjänsä
edessä.

— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama.
Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi
karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte,
vapauttivat hänet.

— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja
samassa hän nousi.

Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.

— Joko lähdette? — hän kysyi.

Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen
ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon
hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata
papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin
määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi
olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa
kuin puusepän ammatti.

— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä
hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.

Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut
kristallilasin.

— Aivan vähän!

Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei
pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui
kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten
hän vei sen huulilleen.

— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän
virkkoi.

Antioco nojasi pöydän laitaan, hänen polvensa notkuivat. Tämä oli hänen
elämänsä onnellisin hetki.

Iloissaan hän ei huomannut, että pappi, sillä aikaa kuin emäntä asetti
pullon takaisin hyllylle, kalpeni ja tuijotti ulos ovesta kuin olisi
siellä nähnyt aaveen.

Musta hahmo kiiti torin poikki; nyt se jo oli viinituvan ovella, katsoi
sieltä suurin mustin silmin ja tuli sisään hengästyneenä.

Se oli muuan Agnesen palvelijattarista.

Pappi vetäytyi vaistomaisesti huoneen perälle koettaen piilottautua,
mutta palasi paikalleen kuin olisi saanut sysäyksen selkäänsä. Hänestä
tuntui kuin hän olisi pyörinyt hyrrän tavoin, ja ajatellessaan, että
toiset voisivat huomata hänen mielenliikutuksensa, hän pysähtyi.

Mutta hän ei tahtonut kuulla niitä sanoja, jotka palvelijatar aikoi
lausua pöydän takana tarkkaavasti kuuntelevalle emännälle. Hän ajatteli
vain pakoa, pelastumista. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi
lakannut sykkimästä, veri sakoi hänen päähänsä ja kohisi korvissa.
Mutta palvelijattaren sanat tunkivat silti hänen sielunsa uumeniin.

— Nuori emäntämme kaatui; häneltä vuoti niin paljon verta nenästä,
että näyttää siltä kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan. Ja
verenvuotoa jatkuu. Antakaa minulle Santa Maria Egiziatan avaimet, ne
yksin voivat tyrehdyttää verenvuodon.

Antioco kuunteli häntä tarjotin viinilaseineen vielä kädessä, ja
riensi sitten ottamaan avaimia vanhasta särkyneestä lippaasta; verta
vuotavalle nenälle pantuina ne tosiaan lievensivät verenvuotoa.

— Tämä on ilveilyä, ajatteli Paulo. Hän on lähettänyt
palvelijattarensa urkkimaan minua ja viekoittelemaan minua taloonsa.
Ehkäpä he ovat yksissä tuumin viinituvan emännän kanssa.

Mutta sisimmässään hän tunsi tuskansa myrskyn kiihtyvän. Ei,
palvelijatar ei valehdellut. Agnese oli liian ylpeä uskoakseen
asioitaan kellekään, saati palvelijoilleen. Epäilemättä Agnese todella
voi huonosti. Paulo kuvitteli näkevänsä hänen suloiset kasvonsa
verissä. Ja hän, Paulo, oli haavoittanut häntä. "Näyttää siltä, kuin
hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan".

Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti
häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.

— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa,
ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.

Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät,
ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio,
johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.

— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna
käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi
kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt
jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut
kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen,
ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja
jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi
kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain
naisia talossa.

Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut
vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.

Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä
äänellään:

— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?

— En tiedä... näin myöhään.

— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos
tulette.

Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi
häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja
veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta
aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar
riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen
silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta
naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen
pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.

Saavuttuaan ihan oven kohdalle hän huomasi, pojan koettaessa työntää
sitä auki, äidin sulkeneen sen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

— Äiti on sulkenut oven, koska hän tiesi, etten pitäisi sanaani, hän
ajatteli. — Antioco! hän virkkoi pojalle, — palaa kotiisi.

Palvelijatar, joka oli lähtenyt jatkamaan matkaansa, pysähtyi kerran
vielä, näki pojan kulkevan kotia kohti ja papin pistävän avaimen oven
reikään. Silloin hän palasi papin luo.

— En tule, sanoi Paulo, kääntäen päätään melkein uhaten. Ja hän
katsoi tyttöä suoraan kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia
hänen ajatuksiaan naamion läpi. — Jos minun läsnäoloni on ehdottoman
tarpeellinen, ymmärrättekö, ehdottoman tarpeellinen, niin palaa
hakemaan minua.

Tyttö poistui sanomatta sanaakaan. Ja Paulo seisoi ovensa edessä käsi
avaimella, jota hän ei kuitenkaan kiertänyt. Eihän hän voinut mennä
sisään. Eikä hän liioin voinut lähteä tuohon toiseen paikkaan. Hän
luuli, että hänen iäksi päiviksi täytyi jäädä seisomaan suljetun oven
taa, jonka avain hänellä oli kädessään.

       *       *       *       *       *

Tällävälin Antioco oli palannut kotiin. Äiti sulki oven, ja poika
pesi ja asetti paikoilleen lasit. Kaikkien ensiksi hän pesi puhtaalla
vedellä sen lasin, josta hän oli juonut. Hän kuivasi sen huolellisesti
pistäen sen sisälle peukalonsa puhtaaseen valkoiseen pyyheliinaan
käärittynä. Ummistaen toisen silmänsä hän sitten katseli sitä valoa
vasten. Se näytti säteilevältä timantilta. Ja täynnä hartautta hän
sulki sen kaappiin kuin pyhän ehtoollismaljan.

       *       *       *       *       *

Paulo oli astunut sisään taloon ja nousi haparoiden pimeitä portaita.
Hän muisti himmeästi, miten hän lapsena niinikään haparoiden ja
nelinkontin oli kiivennyt portaita, mutta ei enää muistanut, missä.

Niinkuin silloinkin hän vaistosi uhkaavaa vaaraa, joka oli
vältettävissä ainoastaan noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta.
Hän saapui portaiden yläaskelmalle, saapui huoneensa ovelle. Hän oli
pelastunut. Mutta seisoessaan ovensa edessä hän uudelleen epäröi,
avaisiko. Hän kääntyi äkkiä ja napautti etusormellaan hiljaa äidin
ovelle. Sitten hän odottamatta vastausta avasi oven ja astui sisään.

— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on
vain jotakin sanottavaa sinulle.

Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen
patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi
ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo
siirtyneinä toiseen maailmaan.

— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja
säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.

— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, —
kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on
voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut
sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.

— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?

Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta.
Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.

— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän
on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi
palasi, hänellä on kouristuksia.

Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken
aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen
henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan
löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti
oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui
kuuluvan ylempää.

— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein
totta?

Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa.
Silti hän heti vastasi:

— Miksi se ei olisi totta? Ja vähät siitä, äiti. Pelkään hänen tekevän
jotakin mieletöntä. Hän on yksin, palvelijattariensa vallassa. On
välttämätöntä, että menen hänen luokseen.

— Paulo!

— Se on välttämätöntä, Paulo toisti melkein huutaen. Mutta pikemminkin
hän tahtoi saada itsensä uskomaan, kuin äitinsä.

— Lupasitko, Paulo?

— Lupasin; ja sentähden tulin ilmoittamaan siitä teille. Vakuutan
vielä: on välttämätöntä, että käyn siellä. Omatuntoni vaatii sitä.

— Sanohan minulle, Paulo, oletko aivan varma siitä, että olet todella
nähnyt tuon palvelijattaren? Viettelijällä on ilkeät juonet. Paholainen
voi esiintyä niin monessa eri hahmossa.

Paulo ei oikein oivaltanut.

— Te luulette, että valehtelen. Olen aivan varmasti nähnyt
palvelijattaren.

— Kuulehan, minä näin viime yönä entisen papin. Ja äsken luulin
jälleen kuulevani hänen askeleensa. Viime yönä hän istui vieressäni
kamiinan edessä. Sanon, että tosiaan näin hänet. Hänellä oli leuassa
ajamaton parransänki, ja suussa vain muutamia paljosta tupakoimisesta
tummenneita hampaita. Hänen sukkansa olivat täynnä reikiä. Ja hän
sanoi: 'Minä elän ja olen täällä. Ja ennen pitkää karkoitan pois sinut
ja poikasi tästä pappilasta'. Ja hän lisäsi vielä, että minun olisi
pitänyt antaa sinun opetella isäsi ammatti, jotta et lankeaisi syntiin.
Hän sai sieluni kovin levottomaksi, Paulo, niin etten nyt tiedä, olenko
sinun suhteesi menetellyt hyvin vai pahoin. Mutta olen varma siitä,
että paholainen istui vieressäni viime yönä. Palvelijatar, jonka näit,
saattoi hyvinkin olla tuo sama viettelijä, mutta toisessa hahmossa.

Paulo hymyili pimeässä. Mutta sitten hänen eteensä ilmestyi aukion
poikki rientävän palvelijattaren tumma varjo, ja vaistomaisesti hän
tunsi epämääräistä kauhua.

— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen
lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen
voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?

Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana
pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä
tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin
kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin
Antiocon tulevaisuudesta.

— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan
huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä
tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja
eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?

— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä,
tulematta tänne?

— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte
lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan...

Hänen teki mielensä huudahtaa:

— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.

Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:

— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.

— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän
jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän
kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä
epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli
pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys
ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän
olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo
väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti
piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä
kiitollinen vai ei.

— Älkää olko levoton!

Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja
sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä
hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.

Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui
pitkäkseen vuoteessa.

Ja Paulo lähti.

Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän
läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että
hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja
että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.

Hän muisti palvelijattaren sanat:

— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.

Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja
raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja
rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen
niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso
yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti
velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui
iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.

Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen
sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta
hänen kuolonmustista vaatteistaan.

Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän
oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.

Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin
linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui
hänen ruumiistaan.

Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla
portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen
edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi
hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.

Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin
oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.

Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo,
ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti
huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.

Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli
salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan
vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden
tuoksu.

Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä
näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina
tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli
sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut
siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi
hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni
paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko
talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa
silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui
epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät
esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.

Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen,
ja Paulo hengitti helpommin.

Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti
siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.

Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei
uskaltanut tarttua Agnesen käteen.

— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin
kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon
jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti
nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.

Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle
tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja
hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä
olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.

— Miksi siis tulitte?

— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.

— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.

— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä
tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että
voitte hyvin.

— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt
kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette
täällä... tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?

Tuskalliset huokaukset katkaisivat hänen puheensa. Hän vaipui taas
kumaraan hapuillen käsillään tukea. Ja Paulo kävi levottomaksi ja
katui, että oli tullut. Hän tarttui Agnesen käteen ja vei hänet
istumaan sohvalle, jolla he edellisinä iltoina olivat istuneet. Hän
osoitti hänelle paikan sohvan kulmassa, mihin muut perheen naiset
olivat vuosien kuluessa painaneet syvennyksen. Hän istuutui tytön
viereen, mutta hellitti hänen kätensä.

Hän ei rohjennut koskea tyttöön. Agnese näytti kuvapatsaalta, jonka hän
oli särkenyt ja jälleen kyhännyt kokoon, niin että se näennäisesti oli
eheä, mutta valmis hajoamaan pirstaleiksi vähimmästäkin sysäyksestä.
Sentähden hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä ajatellen: "On
parempi näin, voin varmemmin hillitä itseni". Mutta sisimmässään hän
tunsi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi menettää itsehillintänsä,
ja tämä tunne teki hänet levottomaksi.

Katsellessaan tyttöä tarkoin läheisen lampun valossa hän huomasi
hänen entisestään suuresti muuttuneen. Hänen suunsa oli venynyt, ja
harmaanpunaiset huulet muistuttivat kuihtuneita ruusun terälehtiä.
Soikeat kasvot näyttivät pitemmiltä ja poskipäät pistivät esiin
tummien silmäkehien alta. Yhtenä ainoana päivänä suru oli tehnyt hänet
kahtakymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Mutta jotakin lapsellisen
nuorekasta piili vielä suupielissä, jotka värisivät hampaiden yllä. Hän
puri yhteen hampaansa pidättyäkseen itkulta, ja hänen pienet kätensä,
joista toinen raukeana lepäsi sohvan tummalla päällyskankaalla,
ikäänkuin vetivät hänen kättänsä puoleensa. Ja Paulo tunsi sydämessään
raivoa, ettei voinut tarttua tuohon hylättyyn pieneen käteen ja jälleen
liittää yhteen heidän elämänsä katkennutta ketjua.

Ja hän alkoi puhua puristellen käsiään, estääkseen niitä tarttumasta
tytön käteen. Mutta yhä hän oli tietoinen sanojensa onttoudesta, ja
niinkuin aamulla kirkossa, lukiessaan evankeliumia ja jakaessaan
vanhalle metsästäjälle armonvälikappaleita, hän tunsi teeskentelevänsä.

— Agnese, kuule minua. Eilisiltana olimme turmion kuilun partaalla.
Jumala oli jättänyt meidät oman tahtomme valtaan, ja me syöksyimme
kuiluun. Mutta nyt Jumala on jälleen tarttunut käteemme ja johdattaa
meitä. Meidän täytyy pysytellä ylhäällä, Agnese, Agnese, — hän
toisti, lausuen tuon sanan painokkaasti. Sinä ehkä luulet, etten
minä kärsi. Minusta tuntuu, kuin olisin elävältä haudattu ja kuin
kärsimykseni jatkuisi läpi iäisyyden. Mutta tämä on välttämätöntä sinun
menestyksesi, pelastuksesi vuoksi. Kuule minua, Agnese! Ole vahva,
sen rakkauden nimessä, joka on meidät yhdistänyt, sen hyvän nimessä,
jonka Jumala meille tekee asettaessaan meidät tämän koettelemuksen
alaisiksi. Sinä unhotat minut, paranet, olet vielä nuori. Elämä on
vielä koskemattomana edessäsi. Kun vastedes muistelet minua, luulet
nähneesi pahaa unta. Että olit eksynyt laaksoon ja kohdannut häijyn
olennon, joka koetti tehdä sinulle pahaa. Mutta Jumala on pelastanut
sinut, sillä olet ansainnut pelastuksen. Kaikki näyttää sinusta tällä
haavaa mustalta, mutta ennen pitkää, saatpa nähdä, kaikki muuttuu
valoisaksi, ja oivallat, miten paljon hyvää teen sinulle tuottaessani
sinulle hetkellistä surua, niinkuin tehdään sairaille, joita täytyy
kohdella ankarasti.

Hän ei jatkanut. Hän tunsi olemuksessaan jäätävää kylmyyttä. Agnese oli
jälleen vironnut. Hän oli suoristautunut jäykäksi sopessaan ja tuijotti
häneen lasimaisin silmin niinkuin metsäkauriit seiniltä. Ja Paulon
mieleen johtuivat naisten silmien ilmeet hänen saarnatessaan kirkossa.

Agnese näytti odottavan, että hän jatkaisi. Hänen olemuksessaan oli
lempeää kärsivällisyyttä, mikä kuitenkin vähimmästäkin sysäyksestä
näytti voivan haihtua. Kun Paulo ei jatkanut, hän sanoi hiljaa,
pudistaen päätään:

— Ei, ei, totuus ei ole tämä.

Paulo kumartui häntä kohden levottomin kasvoin.

— Mikä siis on totuus?

— Miksi et puhunut noin eilisiltana? Etkä muina iltoina? Sillä totuus
oli silloin toinen. Nyt joku on saanut selville salaisuutesi, ehkä
äitisi, ja sinä pelkäät ihmisiä. Jumalan pelko ei saa sinua hylkäämään
minut.

Paulon teki mieli huutaa, lyödä tyttöä. Hän tarttui Agnesen käteen
ja väänsi hiukan hänen hentoa rannettaan. Samoin hän olisi tahtonut
vääntää ja katkaista hänen sanansa. Sitten hän vetäytyi taemmaksi ja
nousi seisoalleen.

— Olkoon niin. Eikö se sinusta merkitse mitään? Niin, äitini on
todella älynnyt kaiken ja on puhunut minulle kuin omatuntoni. Entä
sinä, eikö sinulla ole omaatuntoa? Tuntuuko sinusta oikealta, että
tuotamme katkeraa surua olennolle, joka elää yksinomaan meitä varten?
Sinä tahdoit, että pakenisimme, että eläisimme yhdessä. Se olisi ollut
oikein, jollemme olisi voineet luopua rakkaudestamme. Mutta kun on
olentoja, jotka pakomme ja rikoksemme musertaisi, on välttämätöntä
uhrautua heidän hyväkseen.

Agnese näytti kuulevan vain jonkun katkonaisen sanan hänen puheestaan.
Ja hän pudisti jälleen päätään.

— Omatunto? On minullakin omatunto. En ole enää lapsi. Ja omatuntoni
sanoo, että olen tehnyt väärin kuunnellessani vakuutuksiasi ja
vastaanottaessani sinut kotiini. Mutta nyt. Nyt se on myöhäistä.
Miksi ei Jumala ole aikaisemmin valaissut järkeäsi? Tulinko ehkä minä
sinun luoksesi? Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen
kuin lapsen. Ja mitä minun nyt on tehtävä? Sano se minulle. Minä en
voi unhottaa sinua, en voi muuttaa itseäni, niinkuin sinä näyt voivan
tehdä. Tahdon poistua täältä, vaikka sinä et tulekaan mukaan. Tahdon
koettaa unhottaa sinut. Tahdon lähteä pois, mutta... kuitenkin... —
Kuitenkin?

Agnese ei jatkanut. Hän lyyhistyi soppeensa ja näytti olevan
raivontunteiden vallassa. Synkeys, mielettömyyden musta siipi näytti
hipaisevan häntä. Hänen silmänsä himmenivät, ja hän teki kädellään
vaistomaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen edestään varjon. Ja
Paulo kumartui häntä kohti ja raastoi sohvan vanhan päällyksen lankoja,
ikäänkuin olisi kolhinut eteen kohonnutta eroittavaa muuria, joka oli
tukahduttamaisillaan hänet.

Hän ei voinut enää puhua. Agnese oli oikeassa. Totuus ei ollut
sellainen, jommoiseksi hän koetti selittää sitä. Totuus oli tuo
eroittava seinä, joka salpasi häneltä hengen ja jota hän ei voinut
raivata tieltään. Hän kavahti pystyyn, tuntien todellista tukahtumisen
vaivaa.

Nyt Agnese vuorostaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
sormillaan, jotka kävivät pistäviksi kuin terävät koukut.

— Jumalan, — hän mutisi, peittäen toisella kädellä silmänsä, —
Jumalan, jos häntä on olemassa, ei olisi pitänyt sallia meidän kohdata
toisiamme erotaksemme. Tulosi tänne tänä iltana merkitsee, että vielä
pidät minusta. Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän sen varsin hyvin.
Tämä on totuus.

Hän kohotti kasvonsa Paulon puoleen huulet vavahdellen sormien lomassa,
värisevät silmäripset täynnä kyynelhelmiä. Paulo näki edessään kuin
karehtivan syvän veden, joka häikäisi ja veti puoleensa, katsellessaan
noita kasvoja, jotka eivät enää olleet naisen eivätkä Agnesen kasvot,
vaan itse rakkauden kasvot. Ja hän heittäytyi hänen viereensä ja
suuteli hänen huuliaan.

Samalla hän tunsi ikäänkuin vajoavansa hitaasti pyörteen tempaamana
syvälle meren pohjaan, paikkaan, joka häikäisi taivaankaaren
monivärisellä loistavalla valolla.

       *       *       *       *       *

Sitten hän jälleen sukelsi pinnalle. Hän tempautui irti tytön huulista
ja oli kuin haaksirikkoutunut rantahiedalla, ruhjoutuneena, täynnä
kauhua ja iloa, kuitenkin enemmän kauhua.

Ja lumous, jonka hän luuli ainaiseksi rauenneen ja joka juuri sentähden
oli näyttänyt kahta kauniimmalta, jatkui jälleen.

Hän kuuli tytön kuiskaavan:

— Tiesinhän, että palaisit...

Hän ei halunnut kuulla enempää, niinkuin Antiocon kotona
palvelijattaren puhuessa. Hän painoi toisen kätensä tytön huulille,
Agnesen kallistaessa päänsä hänen olalleen, ja hyväili hiljaa hänen
hiuksiaan, jotka lampun valo kultasi. Noin hento, noin hylätty olento
— ja kuitenkin hänellä oli hirvittävä valta vetää hänet meren pohjaan,
jälleen nostaa hänet syvyydestä taivaaseen ja tehdä hänestä tahdoton
olento. Hänen paetessaan halki laakson ylös vuoren harjanteelle tuo
olento, suljettuna vankilaansa, odotti häntä ja tiesi hänen palaavan.

— Tiesinhän...

Agnese koetti vielä puhua. Paulon henkäys kiertyi hänen kaulansa ympäri
kuin paula. Hän painoi taas kättään hänen huulilleen, jotka suutelivat
sitä intohimoisesti. Näin he istuivat vaieten, odottaen. Sitten Paulo
tointui ja yritti hillitä itseään. Tosin hän oli palannut, mutta ei
sellaisena, kuin Agnese odotti häntä. Hän katseli edelleen hänen
kullanhohteisia hiuksiaan, mutta kuin jotakin kaukaista, kuin meren
aaltojen vavahtelevaa kimmellystä, jotka olivat tuoneet hänet rannalle.

— Ole siis taas iloinen, hän mutisi, — olen palannut, olen täällä
ja olen sinun koko elämäni ajan. Mutta sinun pitää olla rauhallinen.
Säikytit minua kovasti. Sinun ei pidä antaa mielenkiihoitukselle valtaa
eikä keskeyttää elämäsi suoraa viivaa. Minä en enää ole tuottava
sinulle surua, mutta sinun pitää luvata minulle, että rauhoitut, että
vastedeskin olet herttainen ja hyvä kuin nyt.

Hän tunsi Agnesen käden vapisevan omassaan. Hän oivalsi tytön taas
alkavan kapinoida. Hän puristi sitä lujasti. Samoin hän olisi tahtonut
lujasti vangita hänen sielunsakin.

— Rakas Agnese! Kuule minua. Et koskaan saa tietää, miten olen
kärsinyt tänään. Mutta se oli välttämätöntä. Olen raastanut ruumiistani
paljon epäpuhdasta ihoa, olen ruoskinut itseäni verille. Nyt olen
täällä, sinun omasi, jos Jumala suo, kokonaan sinun.

— Katsohan, hän jatkoi hitaasti ja väkinäisesti, ikäänkuin kiskoen
esille sanoja sisimmästään — minusta tuntuu, että olemme toisiamme
rakastaneet jo vuosikausia, että toinen on nauttinut ja kärsinyt
toisensa tähden, vihaa ja kuoloa myöten. Ja kaikki meren myrskyt, koko
sen levoton elämä, on nyt takanamme. Me harhailimme ja taistelimme, ja
nyt on kaikki ohi. Agnese, sieluni, mitä tahdot minulta enempää, kuin
minkä voin sinulle antaa — koko sieluni?

Hän vaikeni. Hän vaistosi, ettei Agnese ymmärtänyt. Eihän hän voinut
ymmärtää. Ja hän tunsi lisäksi, että Agnese yhä loittoni hänestä kuin
elämä kuolemasta. Mutta juuri sen vuoksi Paulo vielä rakasti häntä,
jopa entistä enemmän, niinkuin kuoleva rakastaa elämää.

Agnese kohotti päätään hitaasti ja haki hänen katsettaan silmin, jotka
taas olivat käyneet vihamielisiksi.

— Kuule sinäkin minua! Älä enää koeta viedä minua harhaan. Oletko
valmis pakenemaan kanssani, niinkuin viime yönä päätettiin? Tällä
tavoin ei voi jatkua. Siitä olen varma.

— Siitä olen varma! hän toisti kiihtyen hetkisen tuskallisen vaitiolon
jälkeen. Jos meidän on määrä elää yhdessä, lähtekäämme heti matkaan, jo
tänä yönä. Minulla on rahoja, sen tiedät. Ja ne ovat minun. Ja sinun
äitisi ja minun veljeni, kaikki antavat meille anteeksi myöhemmin, kun
oivaltavat, että olemme tahtoneet elää vapaina valheesta, totuudessa...
Näin emme todellakaan enää voi elää.

— Agnese!

— Vastaa minulle heti, jätä sikseen kaikki muu.

— En voi paeta kanssasi.

— Miksi siis tulit takaisin? Jätä minut, mene!

Paulo ei hellittänyt hänen kättään. Ja nähdessään hänen kallistuvan
heidän molempien yhteenliittyneiden käsiensä yli hän luuli Agnesen
aikovan purra häntä.

— Mene, mene! Agnese toisti. En minä ole lähettänyt kutsumaan sinua.
Koska meidän pitää olla lujia, miksi siis palasit? Miksi suutelit
minua? Jos luulet voivasi pitää minua pilkkanasi, erehdyt. Jos luulet
voivasi käydä täällä öisin ja päivin kirjoittaa minulle nöyryyttäviä
kirjeitä, isket kirveesi kiveen. Samoin kuin palasit tänä yönä, aiot
kai palata ensi yönä ja aina seuraavina öinä. Mutta sitä minä en tahdo,
en, en, en. Täytyy muka olla puhdas ja luja — hän jatkoi, ja hänen
väsähtäneet ja synkät kasvonsa näyttivät kuoleman kalpeilta. — Sen
sanot nyt vasta. Kammoksun sinua. Mene kauas näiltä seuduilta, lähde jo
tänä yönä! Minun pitää saada huomisaamuna herätä tarvitsematta inhoten
odottaa sinua ja joutua nöyryyttävän kohtelusi alaiseksi.

— Hyvä Jumala! Paulo vaikeroi kumartuen hänen puoleensa. Mutta Agnese
työnsi hänet luotaan.

— Luuletko puhuvasi lapselle? Olen vanha, sinä olet tehnyt minut
vanhaksi muutamassa tunnissa. Elämäni suora viiva! Se merkitsee kai,
että tätä lemmenkuhertelua jatkuisi salaa, eikö niin? Minun kai pitäisi
ottaa itselleni aviomies, antaa sinun vihkiä meidät... ja silti
tapaisimme toisiamme ja pettäisimme kaikkia koko ikämme? Mene, mene,
et tunne minua, jos luulet, että suostuisin sellaiseen. Viime yönä
sanoit: 'Lähtekäämme pois tältä seudulta, minä teen työtä, solmikaamme
avioliitto'. Etkö sanonut niin? Voitko kieltää? Ja tänä yönä olet
tullut puhumaan minulle Jumalasta ja uhrautumisesta. Olkoon siis kaikki
lopussa. Erotkaamme. Mutta sinun on poistuttava paikkakunnalta jo
tänä yönä. En tahdo enää nähdä sinua. Jos huomisaamuna vielä toimitat
Jumalanpalvelusta kirkossamme, tulen sinne ja alttarin äärestä sanon
kokoontuneelle seurakunnalle: Tässä on teidän pyhimyksenne, joka
päivällä tekee ihmeitä ja yöllä hiipii yksinäisten nuorten naisten luo
viettelemään heitä!

Paulo yritti vielä kädellään sulkea hänen huulensa. Mutta kun hän
yhä toisti ääneen: — Mene, mene! Paulo veti hänen päänsä luokseen
ja painoi sitä povelleen katsoen pelästyneenä suljettuja ovia. Hän
muisti äitinsä sanat, tuon äänen, joka kaikui salaperäisesti pimeässä:
"Pappivainaja istuutui viereeni ja sanoi: 'Karkoitan pian sinut ja
poikasi tästä pappilasta'".

— Agnese, Agnese, hourit, — hän vaikeroi painaen kasvonsa vasten
hänen kaulaansa. Mutta Agnese irroittautui ja vetäytyi kauas hänen
luotaan.

— Rauhoitu, kuule minua. Ei mitään ole auttamattomasti hukassa. Etkö
tunne, kuinka rakastan sinua? Tuhat kertaa enemmän kuin ennen. En lähde
pois. Tahdon olla lähellä sinua pelastaakseni sinut, tarjotakseni
sinulle sieluni, samoin kuin tarjoan sen Jumalalle kuolinhetkenäni.
Mitä tiedät siitä, mitä olen kärsinyt eilisyöstä tähän hetkeen asti?
Pakenin ja vein sinut mukanani. Pakenin niinkuin se, jonka vaatteet
palavat ja joka juoksemalla luulee vapautuvansa liekeistä, vaikka ne
siitä vain yltyvät. Kuinka levottomana olenkaan tänään harhaillut
paikasta toiseen. Mitä kaikkea olen tehnyt, jotta en palaisi tänne?
Ja kuitenkin olen palannut, en ole voinut muuta tehdä. Enhän petä
sinua enkä unhota. En tahdo unhottaa sinua. Mutta meidän täytyy
tästälähin pysyä puhtaina, Agnese. Meidän pitää säilyttää rakkautemme
iäisyyttä varten, liittää se elämän yleviin arvoihin, kärsimykseen,
itsehillintään, kuolemaan, itse Jumalaan. Ymmärrätkö nämä seikat,
Agnese? Ymmärräthän, sano se minulle.

Agnese työnsi hänet luotaan sysäten häntä rajusti rintaan. Lopulta
hänen onnistui irtautua. Hän ojensi vartalonsa jäykäksi. Hänen kauniit
kiiltävät hiuksensa näyttivät jäykkien kasvojen ympäri käärityiltä
siteiltä.

Hänen suunsa oli sulkeutunut, kulmakarvat rypistyneet. Näytti siltä
kuin hän olisi äkkiä nukahtanut hirvittävään uneen, kostonuneen. Ja
Paulo pelkäsi enemmän tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta kuin
hänen järjettömiä sanojaan ja kouristavia liikkeitään.

Hän tarttui jälleen Agnesen käsiin ja painoi niitä. Mutta kummankaan
kädet eivät enää tunteneet iloa, rakkaudenpuristuksia.

— Agnese, huomaathan nyt, että myönnät minun olevan oikeassa. Olet
taas herttainen ja hyvä. Mene nyt levolle, ja huomenna alkaa meille
molemmille uusi elämä. Kohtaamme toisemme niin usein kuin haluat. Minä
olen oleva ystäväsi, veljesi. Tuemme toinen toistamme. Minun elämäni on
sinun hallussasi. Menettele kanssani niinkuin tahdot. Kuolinhetkeeni
asti olen sinun, ja senkin jälkeen iankaikkisuudessa.

Paulon saarnanuotti ärsytti jälleen Agnesea. Hän väänteli käsiään
Paulon käsissä ja liikutti huuliaan puhuakseen. Mutta kun Paulo
hellitti hänen kätensä, hän yhdisti kätensä sylissään ja painoi
päänsä kumaraan. Hänen kasvonsa heijastivat nyt surua, mutta lujaa,
epätoivoista surua.

Paulo ei herjennyt häntä katselemasta, mutta katseli häntä kuin
kuolevaa. Ja hänen ahdistuksensa kiihtyi. Hän laskeutui tytön jalkojen
juureen, painoi päänsä hänen polvilleen ja suuteli hänen käsiään.
Hän ei enää välittänyt siitä, näkikö joku hänet, kuuliko joku hänen
puheensa. Hän oli naisen jalkojen juuressa, polvillaan hänen surunsa
edessä, niinkuin Jeesus äitinsä povella.

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin
vieraantuneeksi kaikesta maallisesta. Mutta silti hänen sydämensä oli
täynnä ahdistusta.

Agnese pysyi liikkumattomana, hänen kylmät kätensä olivat tunnottomat
noille kuolon suuteloille.

Paulo nousi ja alkoi taas verhota oikeita ajatuksiaan:

— Kiitän sinua, Agnese. Näin on hyvä, näin olen onnellinen.
Koettelemus on kestetty. Nyt on minulla rauha povessani. Nyt lähden.
Huomisaamuna — hän lisäsi hiljaa kumartuen pelokkaasti — tulet
kirkkoon, ja tarjoamme yhdessä uhrimme Jumalalle.

Agnese avasi silmänsä, katsoi häneen, sulki ne jälleen. Hän näytti
kuolettavasti haavoittuneelta. Näytti siltä, kuin hänen silmänsä
olisivat viimeisen kerran auenneet, rukoillen ja uhaten, senjälkeen
ainiaaksi sulkeutuakseen.

— Sinun täytyy tänä yönä poistua tältä paikkakunnalta kauas, niin että
en enää näe sinua, hän virkkoi korostaen jokaista tavua.

Paulo ajatteli, että ainakin sinä hetkenä oli turhaa taistella tätä
sokeaa voimaa vastaan.

— Enhän voi lähteä pois näin äkkiä, hän mutisi. — Huomisaamuna
toimitan kirkossa messun, ja sinä olet siinä läsnä. Myöhemmin, jos on
välttämätöntä, lähden pois.

— Minä tulen kyllä kirkkoon huomisaamuna, mutta ilmiantamaan sinut
kansan edessä.

— Jos sen teet, se on merkki siitä, että Jumala niin tahtoo. Mutta
sitä et tee, Agnese. Voithan vihata minua, mutta minä jätän sinut
rauhaan. Jää hyvästi.

Mutta hän ei vielä poistunut. Liikkumatta hän katseli tyttöä. Ja
Agnesen hiukset, nuo pehmeät, varjossakin kiiltävät, nuo ihanat
hiukset, joita hän rakasti ja jotka niin monesti olivat vetäneet
puoleensa hänen kätensä, herättivät hänessä sääliä. Ne näyttivät
mustilta siteiltä, joilla päähän isketyt haavat sidotaan.

Viimeisen kerran hän mainitsi tätä nimeltä:

— Agnese? Onko mahdollista, että näin eroamme? — Anna minulle kättä,
nouse, avaa minulle ovi.

Agnese nousi ja näytti noudattavan kehoitusta. Mutta hän ei ojentanut
papille kättään, vaan meni suoraa päätä ovelle, josta oli tullut
huoneeseen.

Siihen hän pysähtyi odottamaan.

— Mitä minun pitää tehdä? Paulo kysyi itseltään. Mutta hän tiesi
hyvin, että oli vain yksi keino hänen lepyttämisekseen: jälleen
langeta hänen jalkojensa juureen, tehdä syntiä, syöksyä hänen kanssaan
kadotukseen.

Mutta sitä hän ei tahtonut, ei tahtonut enää. Hän jäi järkähtämättä
seisomaan paikoilleen ja loi alas silmänsä välttääkseen Agnesen
katsetta. Kun hän taas katsoi ylös, ei Agnese enää ollut huoneessa. Hän
oli poissa, kadonnut hiljaisen talonsa pimeään.

Seiniltä hirvien ja metsäkauristen lasiset silmät katselivat häntä
surullisesti, mutta samalla ilkkuen. Ja tuona odotuksen hetkenä,
yksinään tuossa isossa alakuloisessa huoneessa, hän oivalsi surkeutensa
ja nöyryytyksensä koko laajuuden. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
ollut varas, pahempi kuin varas. Hän oli vieras, joka rupeaa rosvoksi
talossa, jossa hänelle on tarjottu vieraanvaraisuutta.

Ja taas hän katsoi maahan, välttääkseen seiniltä tuijottavia katseita.
Mutta nyt hänen päätöksensä ei enää horjunut. Ja vaikka tuon naisen
kuolinhuuto olisi täyttänyt kauhulla hiljaisen talon, hän ei olisi
katunut eroaan hänestä.

Hän odotti vielä muutaman hetken. Ei näkynyt ketään. Hän oli kuin
keskellä unelmiensa ja hairahduksiensa kuollutta maailmaa odottaen,
että joku päästäisi hänet ulos. Mutta ei näkynyt ketään. Silloin hän
poistui puutarhaan vievästä ovesta, kulki pitkin pientä muurin läheistä
polkua ja astui ulos pienestä portista, joka oli hänelle hyvin tuttu.

       *       *       *       *       *

Taas hän nousi pappilan pimeitä portaita yläkertaan. Vaara oli
vältetty, tai ainakin vaaran pelko oli talttunut. Hän pysähtyi hetkeksi
äidin oven eteen punnitsemaan, olisiko hyvä heti kertoa tälle tulos
keskustelusta Agnesen kanssa ja tuon naisen lausuma uhkaus. Mutta hän
kuuli sisältä äidin syvän, kuorsaavan hengityksen ja poistui. Äiti
nukkui rauhallisesti, sillä nyt hän oli varma pojastaan ja tiesi, että
tämä oli pelastunut.

Pelastunut! Paulo katseli ympärilleen huoneessaan, ja hänestä tuntui,
kuin hän olisi palannut onnettomalta matkalta. Huoneessa vallitsi
täydellinen järjestys, ja hän alkoi riisuutua liikkuen varpaisillaan,
jottei rikkoisi tätä järjestystä eikä häiritsisi tätä hiljaisuutta.

Hänen vaatteensa riippuivat naulakosta, mustempina kuin niiden varjo
seinällä. Ylinnä riippui lakki ohuesta puupuikosta, joka törrötti
kaulan tavoin, ja hienokankaisen kauhtanan hihat roikkuivat rentoina
kuin väsähtäneet käsivarret.

Se oli kuin tumma, ontto aave, jonka vampyyri oli riuduttanut imemällä
tyhjiin sen veren. Hän katseli sitä kammoksuen. Se näytti hänestä hänen
hairahdustensa varjokuvalta, joka odotti seuratakseen häntä tästälähin
kaikilla maailman teillä.

Seuraavassa tuokiossa hän huomasi joutuvansa pimeässä jälleen
painajaisen valtaan. Ei hän vielä ollut pelastunut. Hänen täytyi
taistellen viettää toinen yö, purjehtia loppumatka myrskyävällä merellä.

Hän oli väsynyt, luomet vaipuivat raskaina alas, mutta silti ääretön
ahdistus esti häntä laskeutumasta vuoteeseen, istuutumasta tai muulla
tavoin lepäämästä.

Ja niin hän yhä käveli edestakaisin, suorittaen joutavia askareita,
avaten laatikkoja ja katsoen mitä niissä oli.

Kulkiessaan kuvastimen ohi hän katseli siihen ja huomasi kasvonsa
harmaiksi, huulensa sinertäviksi, silmänsä painuneiksi kuoppiinsa.
Katsohan itseäsi tarkoin, Paulo, hän ajatteli tarkastellessaan
peilikuvaansa. Ja hän peräytyi pari askelta, niin että lampun
valo paremmin osui kuvastimeen. Siitä näkyvä kuvakin etääntyi ja
näytti pakenevan. Silti hän tarkasti sitä ja havaitsi silmäterät
laajentuneiksi. Tämä teki häneen oudon vaikutuksen. Mutta tuo tuossa
edessä tuntui hänestä todelliselta Paulolta, joka ei valehdellut, jonka
kasvojen kalpeus ilmaisi kaiken hänen huomisaamun pelkonsa.

— Miksi teeskentelen levollisuutta, jota en tunne? Minun täytyy
poistua paikkakunnalta, lähteä matkaan jo tänä yönä, niinkuin hän
vaatii.

Hiukan tyyntyneenä hän meni vuoteeseen ja paneutui pitkäkseen.

Suljetuin silmin, kasvot syvälle pielukseen uponneina hän luuli
selvemmin näkevänsä omantuntonsa pohjan.

— Niin, täytyy lähteä matkaan tänä yönä. Itse Kristuskin käskee
välttämään julkista häpeää. Parasta, että herätän äitini ja ilmoitan
hänelle, millä kannalla asiat ovat. Mahdollisesti lähden yhdessä hänen
kanssaan, niin että hän taas vie minut tästä kylästä, niinkuin lapsena
ollessani, voidakseni aloittaa uutta elämää.

Mutta sitten hän tajusi, että tämä kaikki oli liioittelevaa kuvittelua,
ettei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta toimia niinkuin ajatteli.

Ja miksi hän oikeastaan poistuisi? Oliko sitten varmaa, että Agnese
todella panisi uhkauksensa täytäntöön? Mitä hyödytti siis pakeneminen?
Eikä edes kiusaus palata hänen luokseen ja jälleen langeta enää
peloittanut häntä. Olihan hän kestänyt koettelemuksen.

Mutta hetken kuluttua tuo raskas kuvittelu palasi. Ääni tuntui puhuvan
hänen korvaansa:

— Sinun on sittenkin pakko lähteä, Paulo. Herätä äitisi, ja poistukaa
yhdessä. Etkö kuule, kuka sinulle puhuu? Minä se olen, Agnese. Näyt
luulevan, että minä muka en toteuta uhkaustani. Luulet, etten pane sitä
täytäntöön, mutta yhtä kaikki käsken sinun poistua. Luuletko eronneesi
minusta? Etkö huomaa, että minä asustan sinun olemuksessasi, että olen
elämäsi paha henki. Jos jäät tänne, en hellitä sinua hetkeksikään. Olen
varjo jalkojesi alla, erottava seinä sinun ja äitisi välillä, sinun ja
sinun itsesi välillä. Lähde siis tiehesi.

Ja rauhoittaakseen omaatuntoaan Paulo koetti lepyttää häntä.

— Lähdenhän, kuulethan. Lähtekäämme yhdessä, sinä syöpyneenä
olemukseeni, minua itseäni elävämpänä. Lepy, äläkä enää ahdista minua.
Olemme yhdessä, siirtyneinä ajan ulkopuolelle, kohti iäisyyttä. Olimme
erotettuina ja loitolla toisistamme, kun silmämme ihailivat toisiamme
ja kun suutelimme toisiamme, erossa ja vihamielisiä. Nyt vasta alkaa
oikea yhteytemme, sinun vihassasi, minun kärsivällisyydessäni ja
kieltäymyksessäni.

       *       *       *       *       *

Vähitellen väsymys voitti hänet. Hän luuli kuulevansa herkeämätöntä
hiljaista vaikeroimista ikkunan takaa, aivan kuin kyyhky olisi etsinyt
toveriaan. Se tuntui itse yön valitukselta. Mutta yö oli kuutamoinen ja
taivas täynnä untuvaisia pieniä pilviä. Sitten hän huomasi, että tuo
vaikerointi kohosikin hänen omasta povestaan. Mutta uni sulki jo hänet
viihdyttävään helmaansa. Levottomuus, suru, muistot väistyivät. Hän
näki unta, että todella oli matkalla vuoren ylärinteen polulla. Kaikki
oli hiljaista ja kirkasta. Suurten keltaisten leppien lomitse näkyi
vehreän ruohon peittämiä aukioita, joiden pehmeällä pinnalla oli hyvä
lepuuttaa katseitaan. Kallioiden huipuilla istuvat kotkat katsoivat
suoraan aurinkoon.

Äkkiä vartia ilmestyi hänen eteensä, tervehti häntä ja laski avatun
kirjan hänen satulalleen.

Ja Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaisille jatkaen
juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: "Herra tuntee
viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia".

       *       *       *       *       *

Sunnuntaiaamuna messu alkoi myöhemmin kuin arkena. Mutta Paulo
tavallisesti lähti kirkkoon aikaisin ripittämään naisia, jotka sitten
kävivät ehtoollisella.

Äiti siis herätti hänet sunnuntaisinkin tavalliseen aikaan.

Hän oli jo muutaman tunnin nukkunut sikeää unta. Hän heräsi muistamatta
mitään, mutta tuntien tarvetta heti vaipua uudelleen uneen. Ovelle
kolkutettiin toistamiseen, ja nyt hän vasta oikein heräsi.

Hän kavahti heti vuoteesta jalkeille jäykkänä tuskasta:

— Agnese tulee kirkkoon ja syyttää minua kaiken kansan edessä!

Hän ei voinut selittää miksi, mutta unen aikana varmuus, että Agnese
oli toteuttava uhkauksensa, oli syöpynyt hänen mieleensä.

Hän vaipui tuolille voimattomuuden tunne povessaan, polvet puutuneina.
Sekava usva verhosi hänen järkensä. Hän ajatteli, että vielä oli aikaa
välttää julkinen häpeä. Saattoihan hän tekeytyä sairaaksi, niin ettei
hänen tarvinnut pitää jumalanpalvelusta. Sillävälin hän voittaisi
aikaa ja koettaisi lepyttää Agnesen. Mutta pelkkä ajatus, että kiihkeä
näytelmä alkaisi uudelleen, että edellisten päivien kurjuus toistuisi,
kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Hän nousi ja survaisi jalkojaan lattiaan saadakseen jähmettyneen
verensä liikkeelle. Sitten hän puki ylleen vaatteet, veti vyön
kireälle ja verhoutui ahtaasti pukineisiinsa, samoin kuin oli nähnyt
metsästäjien puristavan tiukkaan vyötäisilleen patruunalaukun ja
kääriytyvän huolellisesti vaippaansa lähtiessään vuoren ylärinteille.

Kun hän viimein avasi ikkunan ja kumartui katsomaan ulos, hänestä
tuntui helpottavalta avata taas silmänsä kirkkaalle päivänvalolle
vapauduttuaan yöllisen painajaisen kouristuksesta. Vihdoinkin hän oli
astunut ulos oman itsensä vankeudesta solmiakseen rauhan ulko-olioiden
kanssa. Mutta tämä rauha oli väkinäinen ja täynnä salaista kaunaa.
Ja heti kun hän raittiista ilmasta oli vetäytynyt takaisin huoneensa
hajuaineiden kyllästämään, ummehtuneeseen ilmaan, ahdistus alkoi
entistä rajumpana.

Hän poistui huoneestaan ja harkitsi, miten ilmoittaisi asian äidilleen.

Hän kuuli äitinsä hiukan karkean äänen hänen hätistäessään kanoja,
jotka yrittivät tunkeutua ruokasaliin. Hän kuuli kanojen siipien
räpytyksen ja tunsi sieraimissaan kahvin hajua ja sisään leyhkivän
raikkaan ruohon tuoksun.

Kukkulan juurella olevalla laitumella kilisivät vuohien kulkuset.
Niiden helähtely tuntui sen yksitoikkoisen, mutta iloisen kellonsoiton
lapselliselta kaiulta, jolla Antioco kellotornista herätti ihmiset ja
kutsui heitä messuun.

Kaikki oli rauhallista, sopuisaa, aamuisen rusohohteen valaisemaa.
Hänen mieleensä muistui äskeinen uni.

Ei mikään estänyt häntä lähtemästä ulos, menemästä kirkkoon, jälleen
aloittamasta tavallisen elämänsä toimintaa. Mutta taas häntä puistatti
epäröiminen. Hän ei tietänyt, kulkisiko eteenpäin vai peräytyisikö
taaksepäin. Seisoessaan kynnyksellä hänestä tuntui kuin hän olisi
seisonut vuoren äkkijyrkänteen reunalla. Ylemmäksi hän ei voinut
nousta, alempana taas ammotti pohjaton kuilu. Se oli sietämätön hetki,
jonka kuluessa hänen sydämensä jyskytti, ja hänellä oli jo se tunne,
että hän oli syöksynyt jyrkänteen laidalta kuilun pohjaan, jossa hän
nyt makasi vääntelehtien ja jossa vuoripuron tulvaveden vuolteessa
myllynratas pyöri ilman aikojaan piesten eteenpäin pakenevaa vettä.

Näin pyöri hänen sydämensäkin turhaan elämän pyörteessä. Hän sulki
ulko-oven ja istui portaalle, niinkuin äiti toissa yönä. Hän luopui
ongelmansa ratkaisemisesta ja odotti, että joku tulisi auttamaan häntä.

Siitä löysi hänet äiti. Huomatessaan hänet Paulo nousi rohkaistuen,
mutta nöyryytettynä sisimmässään ajatellessaan, että äiti aivan
varmasti jälleen toistaisi hänelle kehoituksen käydä edelleen
itsehillinnän tietä. Mutta hän näki, miten äidin karkeapiirteiset
kasvot kävivät valkeiksi ja melkein hienostuivat tuskasta.

— Paulo, miksi istut siinä? Voitko pahoin?

— Äiti, tämä sanoi lähestyen ulko-ovea ja kääntymättä, — en tahtonut
herättää teitä viime yönä. Oli myöhäinen hetki. Kävin siinä talossa...
kävin siellä...

Äiti katsoi häneen, ja hänen kasvonsa näyttivät hiukan rauhoittuvan.
Paulon sanoja seuranneen vaitiolon aikana alkoi kirkonkello kumahdella
entistä nopeammin ja hätäisemmin. Tuntui kuin se olisi soinut pappilan
katolla.

— Tuo nainen voi hyvin. Mutta hän on kiihdyksissään ja vaatii minua
viipymättä poistumaan paikkakunnalta. Muuten hän uhkaa tulla kirkkoon
ja syöstä minut julkiseen häpeään, antamalla minut ilmi kirkkokansan
edessä.

Äiti oli ääneti, mutta Paulo tunsi olallaan hänen lujan ja raskaan
kätensä, joka johdatti häntä eteenpäin samoin kuin hänen astuessaan
ensi askeliaan.

— Hän vaati, että jo kuluneena yönä lähtisin matkaan. En pelkää häntä.
Luulen sitäpaitsi, ettei hän tule kirkkoon.

Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen,
kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä
ulos valoisan taivaan alle.

Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan
oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut
sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän
riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen
niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella
lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun
tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja
suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.

Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon
tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat
kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.

       *       *       *       *       *

Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset
synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi
tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.

Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian
ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien
huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon
läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon
tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki
näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen
jaloissaan esteenä ja soimauksena.

— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka
kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi,
mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat
saattoivat nähdä hänet.

Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta.
Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.

Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista
tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.

Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi.
Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese
tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli
oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo
mittasi sen etäisyyden alttarista.

— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on
aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.

Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco
oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi
avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin
hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä,
sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta
tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa
olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen
luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat
pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen
sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon
sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään
papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa.
Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo
kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.

— Oletteko sairas?

Paulo voi todellakin pahoin, vaikka kieltäen pudisti päätään. Hän tunsi
suussaan karvaan maun, joka tuntui vereltä. Mutta pahoinvointi sytytti
hänessä toivon kipinän.

— Sydämeni pakahtuu, kaadun kuolleena maahan, ja sitten kaikki on
lopussa.

Hän palasi kirkkoon ripittämään naisia ja näki äitinsä oven suussa.

Liikkumattomana ja ankaran vakavana tämä seisoi siinä ikäänkuin valvoen
ovea ja koko kirkkoa, valmiina tukemaan romahdustakin, jos se oli
välttämätöntä.

Paulo tunsi kaiken rohkeutensa pakenevan. Kuoleman toivo puristi hänen
sisälmyksiään, kouristi hänen sydäntään.

Vasta rippituolissa hän hiukan tyyntyi. Hän kuvitteli jo olevansa
haudassa tai ainakin piilopaikassa, missä saattoi peittää kauhunsa.
Naisten hiljainen kuiske ristikkoreiän takana, heidän huokauksensa ja
henkäyksensä tuntuivat hänestä heinän kahinalta sisiliskojen juostessa
hautakummun yli. Hän ajatteli Agnesea. Nuorten naisten hengitys ja
heidän hiuksiensa ja pyhävaatteidensa tuoksu kiihoitti hänen tuskaansa,
hänen intohimonsa kuohuntaa.

Ja hän antoi heille kaikille synninpäästön ajatellen, että hän itse
kenties pian tarvitsi heidän armahtavaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Sitten taas poistuminen rukoustuolista ja pelko, että hän näkisi
kirkossa Agnesen, kiihoitti hänen mielenliikutustaan. Mutta Agnesen
penkki oli tyhjä.

Ehkei hän ollenkaan tullut. Joskus hän istuutui kirkon perälle
tuolille, jonka palvelijatar oli tuonut mukanaan. Kääntyessään Paulo
näki vain äitinsä luisevan vartalon. Polvistuessaan rukoukseen hänellä
oli alussa se tunne, että hänen sielunsakin polvistui Jumalan eteen
puettuna tuskanverhoonsa kuin hän messupaitaan ja stolaan.

Sitten hän päätti olla katsomatta taakseen tai aikoi sulkea silmänsä
kääntyessään seurakuntaan päin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
kiivennyt jyrkännettä mestauspaikalleen, ja hermokouristus puristi
hänen niskaansa joka kerta, kun hän kääntyi seurakuntaan päin. Silloin
hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi jalkojensa edessä ammottavaa
kuilua. Mutta ripsien lomitse hän silti näki puukaiverruksin somistetun
rukoustuolin ja siinä istumassa Agnesen tumman hahmon.

Agnese oli siis todellakin kirkossa. Hän oli mustiin pukeutuneena,
musta harso käärittynä kasvojen ympärille, jotka olivat valkoiset kuin
norsunluu. Hänen rukouskirjansa kultahakanen kiilsi mustien käsineiden
lomitse. Hän näytti lukevan, mutta ei kääntänyt lehtiä. Palvelijatar
oli polvillaan hänen vieressään, pää nöyrästi rukoustuolin nojassa.
Mutta tämäntästä hän loi emäntäänsä silmänsä uskollisena kuin koira ja
ikäänkuin olisi tuntenut hänen kamalan aikeensa ja valvonut häntä.

Paulo näki kaiken tämän alttarilta. Hän oli vailla toivoa, vaikka
sydämensä sisimmässä vielä oletti, että Agnese ei panisi täytäntöön
mieletöntä uhkaustaan.

Kääntäessään Uuden Testamentin lehtiä hän huokaili hermostuneesti,
sanat tahtoivat takertua hänen kurkkuunsa, ja hiki valui hänen
otsaltaan. Hänen täytyi nojata käsin alttaripöytään, jottei olisi
pyörtynyt.

Hetkeksi hän sitten jälleen tointui.

Antioco huomasi, miten hänen pahoinvointinsa lisääntyi, ja tuijotti
hänen kasvoihinsa, jotka muuttuivat kamaliksi kuin ruumiilla. Ja
Antioco pysytteli lähellä valmiina tukemaan häntä, toisinaan luoden
syrjäkatseen vanhuksiin, joiden parrakkaat kasvot pistivät esiin
alttariaitauksen sälöjen lomitse. Poika tahtoi tietää, huomasiko joku
vanhuksista papin pahoinvoinnin.

Mutta ei kukaan heistä huomannut sitä. Äiti oli järkähtämättä
paikoillaan rukoillen ja odottaen, eikä hänkään huomannut poikansa
pahoinvointia.

Ja Antioco tuli yhä lähemmäksi häntä huolissaan hänen tilastaan. Pappi
huomasi sen ja katsoi häneen säikähtyen. Poika vastasi vilkkain katsein
räpäyttäen nopeasti luomiaan, ikäänkuin sanoen:

— Minä olen tässä; jatkakaa vain.

Ja Paulo jatkoi kiiveten yhä mestauslavalle vievää jyrkkää rinnettä.
Veriaalto virtasi hänen sydämeensä ja hermot tyyntyivät hieman. Mutta
tämä oli vain vähäinen pysähdys, jonka aikana hän katsoi vaaraa
silmiin; se oli haaksirikkoisen heittäytymistä veden valtaan, se oli
ponnistelusta luopumista.

Hän kääntyi seurakunnan puoleen eikä enää sulkenut silmiään.

— Herra olkoon kanssanne!

Agnese oli yhä kumartuneena kirjansa yli, jonka lehtiä hän ei
käännellyt. Hänen rukouskirjansa kultahaka kiilsi varjossa.
Palvelijatar oli lyyhistynyt hänen jalkojensa juureen, ja muutkin
naiset, myöskin papin äiti kirkon perällä, olivat kumartuneet maahan
valmiina ponnahtamaan polvilleen, heti kun pappi oli tarttunut kirjaan.

Ja hän tarttui kirjaansa ja jatkoi rukouksiaan hitain kädenliikkein.
Ja miltei hellyys valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Agnese
seurasi häntä hänen kuolinpaikalleen niinkuin Maria Jesusta, että hän
muutaman hetken kuluttua oli nouseva alttarin ääreen, että he vielä
kerran tapaisivat toisensa hairahduksensa huippukohdassa, yhdessä
sovittaakseen syntinsä, niinkuin yhdessä olivat sitä tehneetkin.

Kuinka hän olisi voinut vihata tuota naista, jonka tehtävänä oli
kurittaa häntä, ja jonka viha oikeastaan oli rakkautta?

Hän nautti ehtoollista, ja tuo vähäinen viinitilkka virtasi hänen
suoniinsa kuin pieni veripuro. Hän tunsi itsensä siitä vahvistuneeksi,
tunsi sydämensä olevan täynnä Jumalan läsnäoloa.

Ja astuessaan alas alttarin aitauksen luo jakamaan ehtoollista
naisille hän näki heidän kumartuneiden päidensä yli Agnesen istumassa
penkissään. Tämä oli taivuttanut päänsä käsiensä varaan; ehkäpä hän
kokosi rohkeutta, ennenkuin läksi liikkeelle. Ääretön sääli täytti
hänen sydämensä. Paulo olisi tahtonut mennä hänenkin luokseen, antaa
hänelle synninpäästön ja ehtoollista kuin kuolevalle. Hän oli jälleen
rohkaistunut. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi naisille
ehtoollisleipää.

       *       *       *       *       *

Kun ehtoollisen jako oli päättynyt, muuan vanha talonpoika viritti
hengellisen laulun. Seurakunta hymisi säkeitä puoliääneen ja lauloi
sitten täydellä äänellä kahdesti kertosäkeen.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen ja yksitoikkoinen virsi, yhtä
vanha kuin ihmisten rukoukset melkein asumattomilla korpimailla, kuin
aaltojen loiske yksinäisellä rannalla. Mutta tuon virren humina hänen
penkkinsä ympärillä teki Agneseen sen vaikutuksen, kuin hän olisi
äkkiä yöllisen tuskanretken jälkeen synkän metsän läpi siirtynyt
meren rannalle, jonka lietesärkät olivat metsäliljojen peittämät ja
aamuruskon punaamat.

Jotakin kohosi esille hänen olemuksensa syvyydestä, sydän tuntui
nousevan kurkkuun asti, ja koko hänen sisäinen ihmisensä, joka niin
kauan oli ollut levottomuuden tilassa, tuntui palaavan luonnolliseen,
terveeseen kuntoon.

Koko hänen menneisyytensä ja hänen sukunsa menneisyys palasi hänen
sisäisen katseensa eteen ja hellytti häntä hänen kuunnellessaan tuota
vanhusten ja naisten laulua; olihan heidän joukossaan sellaisia, jotka
olivat rakentaneet ja varustaneet hänen talonsa, viljelleet hänen
kasvitarhaansa, kutoneet hänen kapaloidensa kankaan.

Kuinka hän saattoi tuon kansan edessä, joka vielä piti häntä
valtiattarenaan, väittää olevansa puhtaampi kuin alttarilla seisova
pappi?

Silloin hänkin tunsi Jumalan läsnäolon ympärillään ja sisässään, jopa
intohimossaankin.

Hän tiesi, että se kuritus, millä hän aikoi ruoskia miestä, jonka
kanssa oli syntiä tehnyt, samalla oli hänen oma kurituksensa. Mutta
armollinen ja laupias Jumala puhui nyt hänelle vanhusten vakavalla
äänellä, naisten ja viattomien lasten laulusta, kehoittaen häntä
olemaan varuillaan itseensä nähden.

Hänen menneet yksinäiset päivänsä kulkivat hänen sielunsa silmien ohi
synnyinseutunsa rahvaan laulun sävelissä. Hän näki itsensä lapsena,
tyttönä, nuorena naisena tässä samassa pyhäkössä, tässä samassa
kirkonpenkissä, joka oli kulunut hänen esivanhempiensa polvista ja
kyynärpäistä. Itse kirkko kuului tavallaan hänen suvulleen. Eräs
hänen esiäitinsä oli rakennuttanut sen, ja taru kertoi, että ihmeitä
tekevän Neitsyen kuvan oli eräs hänen esi-isistään pelastanut raakojen
merirosvojen käsistä ja tuonut tälle seudulle.

Agnese oli syntynyt ja kasvanut keskellä näitä pyhimystaruja, keskellä
suuruuden ilmakehää, mikä erotti hänet Aarin yksinkertaisista
ihmisistä, vaikka hän elikin heidän keskuudessaan sulkeutuneena kuin
helmi karkean simpukan kuoreen.

Miten hän saattoi paljastaa häpeänsä kansalle?

Mutta juuri tuo tunne, että hän oli valtiattarena tässä pyhässä
paikassakin, teki hänelle sietämättömäksi sen miehen läsnäolon,
joka oli ollut hänen vertaisensa synnissä, mutta joka nyt seisoi
tuolla ylhäällä pyhyyden naamio kasvoillaan, pyhät ehtoollisastiat
käsissään, ylevänä ja kirkkaana ja kohoten korkeammalle häntä, joka
oli kumartuneena hänen jalkainsa juuressa sen syyn painamana, että oli
rakastanut häntä.

Hänen sydämensä paisui jälleen vihasta ja tuskasta. Ja nyt rahvaan
laulu värähteli hänen korvissaan synkkänä kuin syvyydestä rukoilevana
vaatien häneltä vapahdusta ja oikeutta.

Jumala itse puhui hänelle synkkänä ja ankarana vaatien häntä
karkoittamaan temppelistä hänen arvottoman palvelijansa.

Hän valahti kelmeäksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen
polvensa tärisivät penkin laitaa vasten. Hän ei enää painanut päätään
alas, vaan seurasi järkähtämättä papin liikkeitä alttarilla. Hänestä
tuntui, kuin kuolettava henkäys olisi virrannut hänen suustaan, kuin
se olisi saapunut pappiin asti ja ympäröinyt hänet samalla jäätävällä
usvalla, joka peitti hänet itsensä.

       *       *       *       *       *

Paulo tunsi tuon kuolonhenkäyksen. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät
niinkuin tammikuun kylminä aamuina. Väristys kouristi hänen niskaansa
entistä rajummin.

Kun hän kääntyi siunaamaan seurakuntaa, Agnese katso häneen. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa salamana, ja Paulo muisti tänä hetkenä,
samaan tapaan kuin syvyyteen vaipuvat hukkuneet, kaiken elämänsä ilon,
tuon ainoan oikean ilon, joka oli johtunut lemmityn naisen rakkaudesta,
hänen ensi katseestaan, hänen ensi suudelmastaan.

Hän näki Agnesen kohoavan pystyyn rukouskirja kädessä.

— Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi! Paulo huokasi polvistuen.
Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Öljymäellä odottamassa
väistämättömän kohtalon iskua.

Hän rukoili ääneen ja odotti, kuvitellen rukouksensa muminasta
huolimatta kuulevansa Agnesen askelten lähestyvän alttaria.

— Kas tuolla... hän on noussut kirkonpenkistä, on jo puolivälissä
tulossa alttarille. Hän astuu yhä edelleen. Kaikki katselevat häntä.
Hän on jo aivan alttariaitauksen ääressä.

Paulo kohosi pystyyn. Ylenmääräisin ponnistuksin hänen onnistui nousta
portaita alttaripöydän luo, missä hän otti käteensä ehtoolliskalkin.

Kääntyessään palatakseen sakaristoon hän näki Agnesen ehtineen
alttariportaiden juurelle ja hankkiutuvan nousemaan niitä ylös.

— Herra Jumala! huokasi Paulo, — miksi et antanut minun kuolla?

Hän taivutti päänsä ehtoollismaljan yli ja näytti ojentavan kalpean
niskansa teloittajan kirveelle, joka oli antava hänelle kuoliniskun.

Hitaasti poistuessaan sakaristoon hän näki Agnesen kumartuvan
astuimelle alttariaitauksen eteen.

       *       *       *       *       *

Agnese oli survaissut jalallaan ensimmäistä porrasta ja, ikäänkuin
seinä olisi estänyt häntä menemästä kauemmas, laskeutunut polvilleen.
Tiheä utuharso sumensi hänen silmänsä.

Vasta muutaman hetken kuluttua hän näki toiset astimet, alttarin
juurella olevan kellervän maton, kukilla koristetun alttaripöydän ja
sillä palavan lampun.

Mutta pappi oli kadonnut. Auringonsäde lankesi vinosti sille kohdalle,
missä hän oli seisonut, ja muodosti matolle kultaisen täplän.

Agnese teki ristinmerkin, nousi ja alkoi astua kirkon ovelle.
Palvelijatar seurasi häntä. Vanhukset, naiset ja lapset kääntyivät
katselemaan häntä, hymyilivät hänelle ja siunasivat häntä silmillään
valtiattarenaan, kauneuden ja uskon vertauskuvana.

Ennenkuin hän poistui kirkosta, palvelijatar pirskoitti sormellaan
emäntänsä vaatteille vihkivettä, ja oven edessä hän kumartui harjaamaan
kädellään pois tämän hameesta alttarin portaalta tarttunutta pölyä.

Noustessaan hän huomasi Agnesen kuolonkalpeiden kasvojen kääntyvän sitä
kirkon soppea kohti, missä papin äiti istui. Äiti nojasi seinään pää
vaipuneena rintaa vasten.

Eräs nainen, joka huomasi Agnesen ja hänen palvelijattarensa huomion
kääntyneen tuota nurkkaa kohti, rupesi hänkin katsomaan sinne päin.
Sitten nainen riensi papin äidin luo, mainitsi häntä hiljaa nimeltä ja
kohotti kädellään hänen kasvojaan.

Äidin silmät olivat puoleksi ummessa, jäykät kuin lasi, terät
kääntyneet ylös, melkein näkymättömissä. Rukousnauha putosi hänen
kädestään, ja pää retkahti vasten naista, joka oli kohottanut sitä.

— Hän on kuollut, kirkaisi nainen.

Silmänräpäyksessä kaikki kirkossa olijat nousivat ja riensivät kirkon
perälle.

Paulo oli tällävälin astunut sakaristoon Antiocon seuraamana, joka
kantoi Uutta Testamenttia.

Paulo tunsi ruumiissaan vilun ja ilon väreitä. Hänestä tuntui, kuin hän
olisi pelastunut haaksirikosta, ja hänen oli tarve liikkua, lämmitellä,
saada varmuus siitä, että kaikki oli ollut vain pahaa unta.

Äänten hälinää, ensin hiljaista, sitten kovempaa, alkoi kuulua
kirkosta. Antioco kurkisti sakariston ovesta ja näki koko kirkkoväen
kirkon toisessa päässä, aivan kuin ovi olisi ollut teljetty, niin
ettei se päässyt poistumaan. Vanha mies nousi alttarin portaita tehden
salaperäisiä merkkejä:

— Äiti voi pahoin!

Paulo riensi kirkkoon, vielä messupaita yllään, ja polvistui, väen
ympäröimänä, paremmin nähdäkseen äitinsä, joka lepäsi kivilattialla,
pää vieraan naisen sylissä.

— Äiti, äiti?

Vainajan kasvot olivat jäykät, silmät raollaan, hampaat vielä lujasti
yhteen purtuina kuin huudon tukahduttamiseksi.

Paulo tajusi heti, että äiti oli kuollut samasta tuskasta, samasta
kauhusta, jonka hän oli jaksanut kestää.

Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun
hän loi katseensa ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja
kohtasi Agnesen silmät.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄITI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.