Muratti : Romaani

By Grazia Deledda

The Project Gutenberg eBook of Muratti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Muratti
        Romaani

Author: Grazia Deledda

Translator: Jalmari Hahl

Release date: January 15, 2025 [eBook #75116]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTI ***

language: Finnish




MURATTI

Romaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.




I


Oli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius
oli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää
hälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta
kapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon
heijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.

— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan
talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun
kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka
on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy
tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet... Ja kaikki tämä
johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun
nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi
tappaa poikansa.

— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu,
jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista
mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti
on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika,
Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana
hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut
nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen
tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli
sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen
ilmaan, ettekä enää näe minua'.

Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä
näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden
talojen seinien vierustaa.

Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää
valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.

Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään
avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.

Decherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu.
Iso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja
luhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän
muista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja
ränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä
suuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen
laastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet,
laho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti
mieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen,
rikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty
kiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella,
herättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän
asukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun
vanhimpana ja hienoimpana.

Don Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua,
mutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa
oli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen
kookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta
tummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt
valkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille
kasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi
patriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.

Ja ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti
ulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen
äänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa,
yksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen,
mikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä
työläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli
vaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.

— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko
Cosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa
Galluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään
sinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä
hänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin
paimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä.
Mutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on
kuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän
sanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan
hullunkurista?

Don Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko
Cosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen
ilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen:

— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa
lähimmäisestäsi?

Toinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.

— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret
eivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso
näin!... hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja
venyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.

— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan
koputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.

Don Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.

— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta,
mutta monesti osun oikeaan... Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu...

Tämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen
totisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa
henkilöä.

Tällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla
koruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä
kohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.

— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.

— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.

— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua,
eukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien
ympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että
ne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.

Ukko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas
nainen, näytti surevalta madonnalta.

— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä.
Senkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit
kirkkoon?

— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi
tyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään:
Onko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää
tänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.

— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.

— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään
ole vieraita.

— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan
tämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei
tarvitse maksaa.

— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don
Simone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin
vieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi
paljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen,
kaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa,
eivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.

— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen
voi tulla toimeen ilman juhliakin.

— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra,
joka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.

Molempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän
perälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.

Hämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella
olevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen
kokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:

— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään
kuin kuolleen ruumiin.

— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa
lamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa
mukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän
sitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta
jo. On jo myöhä. Missä Rosa on?

— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan
heti.

Donna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven
välillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja
savuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti
vielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin
oli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka
päällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa,
veistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa
oli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui
vuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta
poteva ukko raskaasti huohottaen.

— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa
minun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa
toisit minulle edes vähän vettä!

— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti
kulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin
edellinen huone.

Annesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja
kaatoi sangosta vettä lasiin.

— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.

Annesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.
Harvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.

Annesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti
pronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein
lapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat
olivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli
julman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset
silmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen
palvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä,
huulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse,
ja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan,
vaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea
kuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset
kureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa
naisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa
vetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli
aikuinen.

Hengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka
lepää rotkossaan kuolemaisillaan.

Hänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät
pergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa
tummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta,
pörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden
muodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat
kuin ahdistuksesta.

Hän valitti yhä:

— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!

Pieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja
tuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten
hartioille.

— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa,
pane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle?
Pistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!

Mutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön,
asetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan
kolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet
huoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan
tässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.

Kolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi
osaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin
yläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit
pamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti
kaiuttaa ilmoille sävelmää:

    Riennä, aatos, kultaisin siivin...

Annesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä
ruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille
kuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva
vaalea tukka.

— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi
äänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.

— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.

— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,
Annesa...

— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen
tiedät.

Tyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu,
keltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen
muodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan.
Hänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti
vesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.

— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.

Jokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin
pyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta.
Äkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja
punasinerviä kipinöitä.

Rosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja
kallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat
rapisisivat hänen päälleen.

— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa
ja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen;
se on varmaankin tähti.

— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata
täynnä öljyä.

Annesa asetti padan kolmijalalle, ja "aatelisnainen" meni sisälle
kattamaan pöytää.

— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?
Sinne, missä sisiliskot asuvat?

— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut
paistaa taimenia.

— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa
lähelle isää, kun hän ajaa siellä?

— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii
kotiin?

— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?

— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa
kotiin, milloin itse tahtoo.

— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä
kaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei
sietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla
häijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.

— Eipä kylläkään, palvelijatar myönsi vakavasti.

Sitten he molemmat, rattailla istuva tyttö ja lieden ääressä askaroiva
Annesa, vaikenivat.

— Annesa! Rosa äkkiä huudahti, hän tuleekin jo. Kuulen kavioiden
kapseen.

Mutta Annesa pudisti päätään. Tuo ei kuulostanut Paulu Decherchin
hevosen kavioiden kopinalta. Annesa tunsi hyvin tämän hevosen askelten
töminän, joka palaa väsyneenä pitkältä ratsastukselta. Mutta Rosan
kuulema kavioiden kapse pysähtyi portin kohdalle.

— Luulen, että se on vieras, Annesa sanoi tyytymättömänä.
Toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen.

Donna Rachele tuli jälleen pihalle, antoi Annesalle esiliinassa
tuomansa kananmunat ja sanoi iloisesti:

— Sanoinhan, ettei kaikki toivo ole vielä mennyttä: tässä tulee
vieraita.

— Mokomakin ilo! palvelijatar murahti.

— Avaa portti, Annesa. Pyhimysjuhla ei ole juhla eikä mikään ilman
vieraita.

Palvelijatar laski munat lieden ääreen ja meni avaamaan.

Lyhyen jäntterä, ruskean pörröpartainen mies oli laskeutunut
hevosenselästä maahan ja tervehti vanhuksia, jotka vielä istuivat
portin edessä.

— Pyhä Anna teitä siunatkoon! Kuinka hurisee?

— Erinomaisesti, don Simone vastasi. Etkö huomaa, että näytämme
nuorukaisilta, jotka ovat saaneet ensimmäiset haivenet leukaansa?

— Entä Paulu, missä Paulu on?

— Paulu palaa ehkä huomisaamuna. Hän lähti ratsain Nuoroon asioille.

— Miten voit, donna Rachele? Sinäkö se olet, Annesa? vieras sitten
sanoi astuessaan pihaan ja taluttaessaan hevostaan perästä. Vai et
vielä ole naimisissa? Mihin saan panna hevosen kiinni? Ehkä tuonne
vajaan?

— Tee, niinkuin parhaaksi näet, donna Rachele vastasi. Ole vapaasti
kuin kotonasi. Pane vain hevonen vajaan, sillä talli on täynnä
olkipatjoja.

Annesa melkein nautti kuullessaan donna Rachelen valehtelevan.

Annesa ajatteli katkerasti:

— Juhla ei todellakaan ole onnistunut ilman vieraita, mutta
pyhimystenkin on joskus valehdeltava. Tallin katto on laho, eikä ole
varoja sen korjaamiseen.

— Kuinka sisaresi voivat? — donna Rachele kysyi auttaessaan vierasta
sitomaan kiinni hevosta. Entä äitisi?

— Kaikki voivat hyvin, kaikki kukoistavat kuin ruusut! mies vastasi
ottaessaan satulannastasta riippuvan vasun.

— Tämä on aivan liikaa! Annesa kiitteli ottaessaan tuomiset vastaan.

Hän meni keittiöön vieraan seurassa. Annesa kumartui alakuloisena ja
ivallisena tulen puoleen ja nakutti rikki munan kuoren lieden kiveä
vasten.

Rosa kapusi kömpelösti rattailta maahan ja meni niinikään uteliaana
sisälle nähdäkseen, mitä vasussa oli.

Hengenahdistusta potevan vanhuksen huoneessa, jota samalla käytettiin
ruokahuoneena, oli pöytä katettu neljälle hengelle. Donna Rachele
asetti siihen yhden lautasen lisää, ja vieras meni ukko Zuan luo.

— No, mitä kuuluu? hän kysäsi katsellen vanhusta uteliaasti.

Ukko ähisi ja kopeloi sormillaan rintaansa, jolla riippui
urhoollisuusmitali rasvaisesta nauhasta.

— Huonoa, huonoa! hän vastasi tuijottaen vieraaseen, jota ei heti
ollut tuntenut.

— Vai sinä se olet, Ballore Spanu? Nyt tunnen sinut hyvin. Ovatko
sisaresi jo naimisissa?

— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.

Samassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan
ja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön
kanssa.

— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö
pojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?

— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen
ensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele
uutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa
lautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!

— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui
maantierosvojen käsiin?

— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että
pois tieltä.

Samassa kuului kolkutusta portilta.

— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden
kapsetta.

— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan
selkoa tulijasta.

Oli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa
Annesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa
pukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen
epäluuloisesti.

Tässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta,
nimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän,
Pasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä
ystävälleen.

— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan
don Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta.
Vanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään
uusi lautanen.

Mutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa
oli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän
alkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa
olivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat
kuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä
lauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille,
oli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille
kuin tuokin Ballore Spanu.

— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle
osan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.

— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken
aikaa.

— Tulitko juhlille?

— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.

Annesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.

— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.

Mies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota
hänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa
puoleensa.

— Oletko palveluksessa tässä talossa? hän kysyi.

— Olen.

— Mutta oletko näiltä seuduilta? Et ole sen näköinen.

— En olekaan.

— Olet siis muualta?

— Niin olen.

— Mistä sitten?

— Jostakin kylästä... maailmalta.

Palvelijatar poistui huoneesta, meni pihalle ja palasi jälleen
keittiöön.

Köyhä vieras käytti hyväkseen tilaisuutta Annesan ollessa ulkona,
täytti tyhjän lasinsa uudelleen ja kävi iloiseksi, melkein
tungettelevaksi.

— Oletko kihloissa? hän kysyi Annesalta tämän tullessa jälleen sisään.
Jollet vielä ole, niin katso, olisinko minä mieleisesi. Tulin tänne
kannuksien ja ohjasten kaupalle ja etsimään morsianta.

Pila ei miellyttänyt Annesaa, joka taas kävi alakuloiseksi ja
pilkalliseksi.

— Voithan sitoa yhden ohjaksistasi jonkun tämän puolen naisen kaulaan
ja viedä hänet kotikylääsi.

— Älä höpise joutavia. Sano nyt, onko sinulla sulhanen vai ei!
Karskista puheestasi päättäen sinulla ei vielä ole, tai sitten lopen
ruma.

— Erehdyt, veikkoseni; minun sulhaseni on paljoa kauniimpi kuin sinä.

— Saisiko tulla tutuksi sen miehen kanssa?

— Miksikäs ei! Kunhan vain maltat odottaa.

Annesa meni ruokahuoneeseen. Taimenten jälkeen hän tarjosi paistettuja
munia sipulin kera ja kantoi lopuksi pöytään makaroneista ja tuoreesta
juustosta tehdyn kakun.

— Emme enää osanneet odottaa vieraita, donna Rachele puolusteli luoden
ilmeisen häpeävän katseen Ballor Spanuun. Suo siis anteeksi, Ballore,
jos kestitykset ovat vähän niin ja näin.

— Tehän kestitsette minua kuin ruhtinasta! vieras vastasi syöden ja
juoden halukkaasti.

Molemmat vanhukset olivat hilpeällä tuulella. Don Simone oli iloinen ja
rauhallinen, tai ainakin näytti siltä, mikä Ballorelle oli ennestään
tuttua. Mutta ukko Cosimun naurussa oli alakuloinen soraääni, ja sairas
vanhuskin, joka hitaasti pureskeli taimenen vaaleanpunaista, mehevää
lihaa, otti osaa keskusteluun ja hymyili ivallisesti, kun vieras puhui
Paulusta.

— Kieltämättä, donna Rachele, me kaksi, minä ja poikanne Paulu, olimme
aika rasavillejä! Muistan, kuinka Paulu kerran kävi minua tervehtimässä
kotikylässäni, eivätkä kummankaan omaiset kuukauden päiviin kuulleet
meistä yhtään mitään. Kuljimme juhlasta juhlaan, kylästä toiseen,
ratsain koko ajan. Hyväinen aika, millaisia huimapäitä me olimmekaan!
Kuinka hassu ihminen onkaan nuorena.

— Aika vintiöitä olitte, mutisi sairas.

— Muistan sen hyvin, donna Rachele vastasi. — Ja kuinka levottomia me
olimmekaan! Luulimme, että poliisi oli pannut teidät kiinni.

— Mitä? Vai poliisi! vieras huudahti melkein loukkautuneena. Olimme
tosin rasavillejä, mutta silti kelpo poikia. Sen voimme sanoa kaikkien
kuullen. Se minun vain on tunnustaminen, että tuhlasimme paljon rahaa.

— Juuri sen tähden, sairas ukko aloitti ärtyisästi, mutta samassa
Annesa ojensi hänelle lasin ja katsoi häneen tuimasti, niin ettei
ukko uskaltanut jatkaa. Muutoin Ballore Spanu hyvin tiesi, että
Paulun nuoruudenhurjastelut olivat lopulta syösseet perheen talouden
rappiotilaan, joten sitä ei tarvinnut toistaa.

Donna Rachelen kasvoille levisi varjo, ja ukko Cosimu sanoi:

— Paulu on hyvä, perin hyvänahkainen mies, mutta hän on aina ollut
liian iloinen ja ajattelematon. Hän ei koskaan ole pelännyt Jumalaa.
Aina hän on huvitellut ja nauttinut elämästä kaikin tavoin.

— Sen kyllä näkee, ettei hän ole syntynyt munkiksi, vieras huomautti.
Muutoin ihmisen kai täytyykin huvitella, niin kauan kuin on nuori...

— Anteeksi! Minä pidän vielä hauskaa, vaikka olen jo vanha, don
Simone virkahti ivallisesti. Hän ei sietänyt, että puhuttiin pahaa
hänen veljenpojastaan vieraiden läsnäollessa, joten hän koetti siirtää
keskustelun muihin asioihin.

— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta,
että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?

Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:

— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.
Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:
'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja... ja... La Marmora sanoi
minulle taistelun jälkeen... äh... ähhäh.

Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen
päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.

— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?
Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?

Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan
saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.

— Minä... Viktor Emanuel... mitalin... Balaklava... minä olen aina
tehnyt työtä... sitävastoin toiset...

Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi
vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen
hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.

Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea
leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni
itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.

Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi
katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa
Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.

— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset
antavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta
lattialle!

— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan
näkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.

Sitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi
ajatellessaan Annesan kaunista suuta.

Nuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä
ja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu,
astui keittiöön.

— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.

— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?

— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään,
kun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti
siltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne
olisivat kelvanneet syötäväksi!

Hän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja
hänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.

Annesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni
pihalle.

— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis,
mutta totinen.

— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut.
Ei hänestä ole sinulle...

— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.

— Mistäs sinä sen tiedät?

— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne...

— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta,
olemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita.
Niin, Annesa on Decherchien ottotytär.

Ja huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä,
renki jatkoi:

— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei
voi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat
sanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti.
Kerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut
puremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan
kolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon
takaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä.
Silloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa
perheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset
luulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet...

Vieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet
hymyilemään.

— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!

— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni
mainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.

— Miksi?

— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.

— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?

— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on
sukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon
rahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä.
Hän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan,
Paulun tytön, hyväksi.

— Onko don Paulu don Simonen poika?

— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.

— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?

— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.

Samassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi
puheenaihetta.

— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi
vuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä
kuin sukulaiset?

— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti
siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.

— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili
ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä
ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras
lörpöttelivät ja nauroivat.

Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta
tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja
sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!

Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta
pöydälle.

Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja
solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine
kimposi pystyyn.

— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta
päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan
hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun
luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.

Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta
saappaastaan.

Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki
olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret
lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.

Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja
miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren
Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein
harmaat.

— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan:
kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat
ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don
Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.

— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane
se seinälle riippumaan!

Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet
ilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan
seikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua
ja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.




II


Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.

Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos
hänen kanssaan.

— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle
kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.

— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.
Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.

— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.

— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.

Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös
ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset
vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana
Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin
että päihtyivät.

Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö
menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti
huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.

Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas
vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää
kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai
ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin
sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen
kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.

Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan
puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla
makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle
muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.

Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti
valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei
nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt,
kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä
liekki.

Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui
kiviportaille.

Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet
loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja
hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin
ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden
ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää.
Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen
sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät
muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut
seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.

Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat
ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä
tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha
hengenahdistusta poteva ukko.

Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita
hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon
kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.

— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee
vasaran alle... nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin
että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin
nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin
perhe. Meidän täytyy lähteä... kiireellä kuin mierolaiset kylästä
kylään... markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!

Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.

— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni
nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään,
mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään?
Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja _hän... hän_. Hän on jo
sanonut, millainen hänen loppunsa on... Ei, ei ikinä! Parempi silloin...

Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.

Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus,
varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa
alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten
nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja
pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus
nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.

— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän
sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua,
jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta
minäpä...

Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan
maantienpuoleisen portin.

Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli
sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi
ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas
ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa
pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna.
Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.

Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu
lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön
kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen
käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti
olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan
perälle, metsän puolelle.

Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi
heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi
käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.

— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja.
Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin... olet
täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan...

— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko
Gantinella avain?

— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta
kerro nyt!

— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.

Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen
suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka
naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli
älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin
kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.

Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan
ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki
kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen
ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin
laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi
lemmensäkeitä.

    Terve, neito, sulorikas,
    Rikkahampi merta syvää!...

Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja
itki ahdistuksesta ja onnesta.

— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän,
etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.

— Oletko sinä sitten iloinen?

— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos
omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin
tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi
pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain
hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen
mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.

Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin
olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä
ja sanoi vaikeroiden:

— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän
henkeä kuin kissalla.

— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja
joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja
pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin,
suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta,
halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä.
Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin
nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja
sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava
nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten...
mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin
näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi... olen taivuttanut pääni
kuin kerjäläinen.

Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja
masentuneeksi.

— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken
lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää
perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle... ehkä...
hän saisi irti rahaa...

Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi
lujasti:

— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut.
Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua
sellaiseen...

Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja
suuteli sitä.

— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle
kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?

— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain
uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen
tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon,
että tahdomme tappaa hänet.

— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen
arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.

— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi
siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.

Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:

— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua?
Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet.
Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä
olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua,
ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja
epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!

— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.

— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on
sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat
sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää
sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli
vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole
vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut
miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin
kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.

Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun
kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina
kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään,
tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan
pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.

— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan,
jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai
itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä
naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä,
ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen
syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti
heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu
karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu,
mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!

Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja
paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:

— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on
aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan
neuvoasi...

Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän
tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset
sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi
vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.

— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.

— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili
hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on
puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen
puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.

— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen
omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten,
polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön,
hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin
kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena,
kerjäämään rahoja sinulle... teille... Älä nuhtele minua, Pauluni,
rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka
tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu...

— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti.
Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön
naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä.
Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan
Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle,
niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna
minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.

Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten
kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki
kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.

Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven
ulkopuolelle.

Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että
oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta
potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja
ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman
polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen
ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne
seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.

Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan
Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön
nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen
lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli
ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut
hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt
hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn,
oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen
romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole
olemassa.

Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena
tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden
lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat
hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta
ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.

Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja
mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset
ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt
metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta.
Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.

Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa
neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi
alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä
henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi
almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa
kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen
oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan,
jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti
rahojaan, joita silloin oli runsaasti.

Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään;
nyt hän olisi voinut auttaa _hyväntekijöitään_ heidän köyhdyttyään.

Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa,
johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo
siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli
kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon
ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja
tempoi häntäkin.

       *       *       *       *       *

Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen
syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko
kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren
taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla
taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat
taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen
tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.

Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut
häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän
loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle,
paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi
ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.

— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen
kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.

— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos
pastori Virdis tuon kuulee!

— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin
kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi
olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa.
Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka
syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on
paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää
eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut
vaimokseni, en voisi sitä tehdä...

Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että
joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien
talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan,
aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi
sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli _siitä pojasta!_

Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan
lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat
huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei
kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.

— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen.
Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi
ihminen kuin kukaan heistä.

Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.

— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:

    Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,
    Luostari yksin vain on paikoillaan;

toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta
minä pysyn aina täällä paikoillani!'

Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika"
merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet
juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen
antamaan heille.

Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina
sanoen:

— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina
pahaa lähimmäisistään.

Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.

Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin
yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja
paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun
oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli
joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.

Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli
lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen
suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat,
viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:

— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta
lehdestä on kasvanut tuhansia.

Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään.
Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas
iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs
näistä maallisista!"

Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut
jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut
sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä
kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka
kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo
on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas
pösö, joka viettää iloista elämää".

Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi
juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli
hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.

Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja
sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin
ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt
Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.

— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.

— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö
minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?

— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.

— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.

Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.

— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet
kotiimme!

Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen,
samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni
ja teki työtä.

Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen
ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät
onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä
kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan
aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi,
jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.

Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla
lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä
karjatarha entisten lisäksi.

Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää
käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.

Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli
toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt
välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää
uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.

Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko
on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti
silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet
tekemään syntiä.

Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään
siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt
kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli
köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti
kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan
palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä
rahoja kuulunut.

Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin
don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: _Kultakutri_,
kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja _Tuppisuu_,
kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa
saattoi kestää useita päiviä.

— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi,
tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.

Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen
hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon.
Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala?
Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet
noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä
heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.

Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka
oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko
Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa
menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että
se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn
korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi.
Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen
rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta
ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi.
Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua
tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana
istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa,
jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat
ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme
Itämaan viisijalkaista viisasta".

Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen
tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut
omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko
Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti
"nykyajan nuorisoa".

— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi
hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön
ensimmäisen kiven!'

— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi
ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö
tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!

Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:

— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.

Ja Cosimu Damianu huudahti:

— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè?
Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven
syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.

Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä
suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La
Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat
lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset
olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone
toisti:

— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.

— Ei, ei, se oli _Bellaklavan_ taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika,
elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo
ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri _Corpograndin_
[Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi
mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi
melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.

Kerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän
tosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea
jalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka
kannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä
hän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän
kätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen
edes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan
huutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati,
että Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja
Annesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti
heidän esimerkkiään.

Niitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle
uskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut
"itsenäiseksi" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti
ja kaitsi omiin nimiinsä.

— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan
perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain
etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä.
Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit
valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy
kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!

Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka
kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:

— No, onko Herra jo kuollut?

Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli
ripille.

— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti
ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra
on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on
antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.

Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman
hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa
ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut
kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä
palvelusta:

— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi
kirjoittaaksesi sitä, _Keltakutri?_ Miksi naurat?

— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.

— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja
eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala,
sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut
kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle
mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin
_rakkauspaperia_, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka
prinsessalle.

Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen
"rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen
kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana
käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.

Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi
Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön
kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin
koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".

Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä
lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat
kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla,
eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa
näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.

Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista
mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti
pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä
kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina
kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että
toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet,
itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu
oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet
valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan
pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa,
salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne
yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita —
joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen
vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä
kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden
lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet
tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun
peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.

Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla
rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun
muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella
nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä,
juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan
olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan
jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat
petollisesti surmanneet.

Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine
köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat
kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.

Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta
lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.

— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin
morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka
ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat
valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne
kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki
laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa...

— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut
kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.

Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja
oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin
seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan
olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.

He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita,
joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.

Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät,
tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren
pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.

Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi
vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli
työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.

Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä
kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän
luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan
ja ojensi hänelle kätensä.

He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle,
jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä
vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka
keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut
hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki
oli vihreää, keltaista, sinistä.

Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla
päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.

Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen
vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat
enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi
laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan,
hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.

Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki.
Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien
kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla
käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin
ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.




III


— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva
ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni
huoneeseen.

Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota
istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa
ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.

Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen
pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää
helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän
alkoi valittaa ja sadatella:

— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset
pistelevät, valo sammuu... sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin
hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en
halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle
myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki,
kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian,
aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette
tyytyväisiä.

— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun
puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!

Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli
sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon
ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha
olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä
hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui
sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla
liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen
tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin
todellisuuteen.

Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan
säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti
itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.

Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas
ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi,
kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron
säestämänä:

    Sinisilmä, sulokasvo,
    kultakukka kaunokainen
    Riistänyt on syömen multa.
    Rauhani on vienyt nainen.

— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa
ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien
tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän
vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi
ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja
rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin
suruvaippaan.

Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun.
Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat
liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja
päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.

Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman
herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin
elävä, surkea irvikuva.

Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi
kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.

Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi
syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän
mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä,
ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli
lakaistu ja kasteltu.

Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli
kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa
Decherchien sukulainen asui.

Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen
ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty
muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.

Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle
parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset,
jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat
aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä
ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi
harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva
maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä
häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori
metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.

Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu
pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja
rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien
väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien
ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli
sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä,
jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka
olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.

Annesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa
kirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti
Annaa, donna Rachelen serkkua.

Täti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän
muistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi
kuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli
vieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut
näille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa
huolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.

Nämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti
Anna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja
viisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto
ihailijoista ja kosijoista.

Majan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta
virtasi miellyttävää kahvin hajua.

Annesa huusi:

— Täti Anna, ettekö tule messuun?

— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu
kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan
sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka?
Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?

Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön
puolesta.

— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin
ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen
kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille
kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra
Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti
Paululta.

Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä
mieltään.

— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.
Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.

Ja hän kääntyi poistuakseen.

— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä
huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi,
Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut
minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö
se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven
edessä?

— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei
hampaita.

— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit
kuoret rikki?

— Nakutin ne rikki kivellä!

— Hyvästi!

— Hyvästi.

Annesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.

Lapsi huudahti:

— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran
kanssa, joka on raivoissaan.

Vanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että
iso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies.
Tiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat
paheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa
sekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi
hänen inhoittavaa rumuuttaan.

Annesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna
hän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha
sielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:

— Rosa! Rosa!

Annesan oli pysähtyminen.

— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa
peitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat
kirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!

Annesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut
hämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli
kiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui
silmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi
kansanjoukolle.

Paulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi
tummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja
hänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä
hänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli
kuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren
metsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan
ja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan
ovelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän
kuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:

— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne
valokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo
nelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo.
Ja Mariettan tykönä, liikanimeltään "Hurskas neitsyt", myödään tuoreita
kananmunia ja jääkylmää limonaadia.

— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät,
avuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen
saatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta
he kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme
kuoli. Vieläkö muistat sen?

— Muistan kyllä.

— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.

Ja hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä
luotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen,
joka täytti neidon riemulla.

— _Pyhät enkelit!_ Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi
Virdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta
papista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.

Annesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen
intohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun
nuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan.
Hänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää
ihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea
muuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.

Ja pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen
huminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista
solvauksista ja nöyryytyksistä.

Messun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan
käteen.

— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa:
Pastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella.
Puolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi
ei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä,
mutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun
puolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle
epäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä
Ballore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa
luo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa
minulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?

— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?

— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi
katsellen ympärilleen kirkkopihalla.

He lähestyivät kakkujen myyjää.

Käytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan
ympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia
likööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa
viimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat
nahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät
muinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia
nuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.

Annesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä.
Huomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän
tekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin
kirkkopihan poikki kulkevat naiset.

Äkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä
ympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä,
puhtaana ja iloisena kuin lapsi.

— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta
kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä
juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don
Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla,
ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen
yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa,
pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai
selkään, niin kuin pienen karitsan?

— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa
vastusti.

— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!
Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.
Eikö hän ole vielä palannut?

— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän
tekee, mitä hyväksi näkee.

— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei
näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut
Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.

— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan
Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää
häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet
ansaitsemaan jotakin.

— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan
kaikki olleet iloisia nuorina.

— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.

— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt
enää.

— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja
viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!

— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi
päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen
naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.

He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat
jättiläispitoja.

— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä,
edeten don Paulun vieressä.

_Priore maggiore_, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan
esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti
keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä
kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin
avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli
iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui
ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja
punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.

Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään
yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein
liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden
näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.

— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.

— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi
tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen
viljaa.

Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita
kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen
kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti
tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa
oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa
höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja
kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli
kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan
asianmukaista viettoa varten.

Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö
tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä
tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti
Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten
määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa,
jota sanottiin _makeiskamariksi_, säilytettiin makeisia, neljännessä
leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä,
parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa
varten.

— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli
pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia,
kiiltäviä nisuleipiä.

— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti
kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.

— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko?
Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin
tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.

Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului
juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille
hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.

— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä,
että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on
yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän
kuin se...

Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi
samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja
kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi
irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki
veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen
tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä
ahneutta.

— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te
hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa,
ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette
koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.

— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti
loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian
laita.

Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä
nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle
höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.

— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.

— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen
säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla...?

— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.

Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi
ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:

— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.

— Kenelle? Gantinellesiko?

— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.

Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään
punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät,
kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy.
Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein
äidillisen hellästi.

— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan
mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa
sinua; hän tarvitsee sinua.

Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera.
Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa
joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa
näytellä loukkautunutta.

— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä
sitten kun minua huvittaa.

— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.
Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.

— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka
oli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän
ostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me
kaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.

— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti
samassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.

Annesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.

— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy
Rosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.

Annesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä
taholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui
kyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita
priori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä
vuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään
Annesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä
tapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän
kuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään
levottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:

"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin
voinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea
palvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No
niin, mutta kuitenkaan..."

Kuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua,
ilman surua, ilman kärsimystä.

"Sitä varten kai olen syntynytkin..."

Kulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli
kuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin
koskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät
himmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion
peitossa.

— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin
suutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi.
Tiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä
on pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä
seurassa.

— Olinhan don Paulun kanssa.

— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti
huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla.
Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!

— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän
joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta.
Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan
kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa
ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt
maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.

— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla
sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?

Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.

— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota
sinulle naulan mantelikakkua?

— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.

Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun
pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä
äänettömyydessä.

Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot
alkavat kello viisi iltapäivällä:

— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno,
kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja
silkkihuivi...

Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan
kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua
patukallaan.

— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki!
Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan
joka sorkka!

       *       *       *       *       *

Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki
portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin
Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia
hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution
tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi
tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja
siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:

— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko
sairas?

— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää
sisälle.

Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien
liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.

Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi
liikehtiä.

— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?

— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat
puutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa
kysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt
levottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä
tulemaan.

— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.

— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.

Annesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien
kasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.

— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi
kysyi.

— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko
pielukset mukavasti näin, setä Zua?

— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.

Annesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet
entistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.

— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?

Annesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan
oven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin
ähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui
noin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista
ankarammin.

Lopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:

— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?

— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus
ovat vielä pitämättä.

— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme
vuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole
elävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.

Hän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä
tunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen
lehden poimuihin.

— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut
papin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki
vasta alkaa...

— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!

— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä,
höyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko
olemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen
henkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin
saamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua...

Sairas huokasi taas.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen,
tai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta
sellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä
teen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät
ovatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois,
samoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä...

Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja
pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui
karkeana ja käheänä:

— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette
tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!

— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka
ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee
minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä
sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko
sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä,
veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii.
Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata.
Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!

— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille:
teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä
varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte
täällä?

— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei
ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne
lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki
vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle
vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.

— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään...

— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin
he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana...

— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti
suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton.
_Teissä_ ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole
koskaan pitänyt.

— Minäkö?

— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan
rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran
vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky..."

— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En
ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut
väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on
väärämielinen...

— Tätä nyt vielä puuttui, _pyhät enkelit!_ pappi huudahti lyödä
läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman
aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat
ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava
syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli
Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane
pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka
annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte
Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä
auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä
tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako
on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne
välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt
hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!

Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen
täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa.
Tämä jatkoi:

— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua,
piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin
itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja
epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti..."

— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä
ymmärrän!

— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta.
Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse
olen ampunut poikki jalkani...

— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin...

Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään
täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.

— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis
vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin
sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin... lähdin sotaan, kun
kuningas minut sinne lähetti... sentähden, että kaikki terveet miehet,
kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin
lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora... ja Balaklava...
ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa... niin, peilailkaa...

Hänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.

"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua
oveluuttaan", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt,
että ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin
ettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt
aivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan
kohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän
ei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan
enemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.

Sinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo
luuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.

Jospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema
on kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta
mielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta,
että vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä
tahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras
ei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin
ukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.

Annesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein
ymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen
ja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta
potilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi
kärsimättömäksi.

— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?

— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että
ukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin
hengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän
huudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan
lääkäriä?

Ukko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut
leyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja
hänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen
kellertävän värinsä.

— Veli Virdis!... hän kuului mutisevan.

— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.

Vanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.

— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka
oli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa
paikaltaan.

— Lääkäriä, lääkäriä... milloin olette noutaneet lääkäriä minua
varten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.

— Kas tässä.

Annesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain
vähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.

— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa
minulle toki vähän raikasta vettä.

Saadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun
kaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä
lasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä
vastaan.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.

Gantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti.
Annesalta läikkyi vesi lasista.

— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta
poika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan
vasten.

— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta
suunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen,
Annesa? Et enää näy rakastavan minua.

— Päästä irti. Ukko odottaa.

— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee,
voi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin
voimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina
minua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.

— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.

— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki
voisit olla minunkin seurassani.

— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.

— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän
perästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme
enää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!

— Päästä minut. Saammehan nähdä.

Gantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän
joutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin
eikä sadatuksiin.

Seuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä
vuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.

Kun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen
yksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa
ja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla
juttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat
kotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.

Paululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa.
Ollessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.

Naiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa.
Miehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat
surkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja,
joka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen
varoituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.

Parin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna
Rachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että
Kaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia
rahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen
lähtöään:

— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla
ole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän
sinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi
lainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme
pyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.

Paulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään
onnistunut...

— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana,
mutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule
kotiin... ennemmin otan itseni hengiltä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta
niin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.

Paulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä
Lula-metsään kylvöaikaan asti.

Sairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen
luonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen
molempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti
tavattoman iloiselta.

— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä
hän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.

— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin
toivioretken Gonare-madonnan luo.

Mutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei
ilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen
ja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti
tytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun
ja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa
murhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.

— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika
oleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.

— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos
saa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.

Pappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi
käsillään.

— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko
sinusta viime aikoina tullut villipeto?

Rosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:

— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi
toisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli
sauva ja keihäs...

— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein
minua peloittaa!

Rosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili
käsillään.

— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!

— No, mitä mies teki keihäällä?

— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja
sitten vielä toiseen.

— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.

— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.

Ja nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista
lörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä
käytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen
vallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi
avukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.




IV


Paulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän
ei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja,
niinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi
vähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen
aatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei
enää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään
kukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi
lopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet
niin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän
siihen asti oli ollut tekemisissä.

Hän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle
suosiollinen. "Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen", hän tuumi.
"Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa
velan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo
järjestää asiamme".

Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta
riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti
seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta
päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin
takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat,
marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.

— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen
päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta
sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.

Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti
pensaiden välitse.

Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen
hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen
koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi
vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat
harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa
graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja
kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta,
näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta.
Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat
pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat
ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille
asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista
muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon
heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen
vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä,
ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen
pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan
ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina
taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut
sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.

Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut
pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän
näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen
aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu
etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän
laulahti:

    Linnut, siipi ilmaan luokaa,
    Mulle lemmen viesti tuokaa...

Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti
tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän
tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan
ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen,
rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi.
Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja
kyläkuuluttaja julistuksineen!

Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson
rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon
poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään
hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen
tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle
tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken,
Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan
ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut
suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.

— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on
ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?

Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli
evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan,
mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan
kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli
kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle
kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.

— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.
Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.

— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi
päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.

— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi
sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät
karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät
toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän
ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.

Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja
laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika
tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella
hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään
ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle
arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.

— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa
englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti
minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa
uuden puvun.

— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu
vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle
hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he
olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille
pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!

Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi
pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia
tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset
olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon
tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli
katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi"
sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä
valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla
papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä
pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava,
sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta
papilta.

— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä
laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies
ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea
lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?

— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti.
Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin
ansaitsisitte!

— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.

Mutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan
kiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja
kauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin,
vaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien
haudalla.

Zana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten
myymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5
centesimoa] lampunsydäntä.

Paulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään
tiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä
kerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen
raha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan
olevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen
punaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä
epämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot
hengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.

— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja
hänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös... minä
puolestani en väitä mitään... mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu
Decherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?

— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?

— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä
tietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä... korpraali
kuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!

Don Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi.
Korpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.

— Mitä sitten sanotaan, Peu?

Don Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta.
Tämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti
korpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan
kaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman
leskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti,
että Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla
Decherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa
Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se
tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin
edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku,
ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka
oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui
kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa
pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen,
oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen
nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut
maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan _marengon_,
kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa,
Paulu oli sanonut:

— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.

Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut
lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan.
Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä
miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.

Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen
ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän
ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan
syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa
erota.

— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei
häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen,
tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta
ensimmäiseltä.

Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman
salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän,
Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta
tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja
kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille.
Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta
tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen
mielihyvin heidän helliteltäväkseen.

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui
kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät
auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla,
joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori.
Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan
keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki
näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea
hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla
kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja
kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa
olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia,
jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja
autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä,
jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen
uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia,
repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö
vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu
Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.

Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän
oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita.
Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu,
köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei
näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa
Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli
rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.

Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti
ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt
kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.

— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka
kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa.
Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan
sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat
omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä,
kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis
kuin neilikan kukka.

Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi
pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi
toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät
kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.

Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut
arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki
olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti
sisälle ja ulos.

Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin
lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa
kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.

— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet
minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain
kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka
tarttumaan kerjuusauvaan.

Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo
ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta
tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän
kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota
ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon
verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta,
näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.

Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset
ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät
tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.

Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.

— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän
ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla
mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?

Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua.
Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin
kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä
puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen
taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää
Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse
madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton
hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi
sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä
ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat
Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus.
Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin
tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun
talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin
pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta... mutta pyytää rahoja
huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!

— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus
ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen.
Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta
jos minä kuolen...

Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä,
ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan
epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.

— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten _jäljestäpäin_ hän
ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme,
ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä,
Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.

Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän
laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä
toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.

Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen
jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja
ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä,
olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan,
valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat
permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä
äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja
metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.

Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti
miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää
hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen
surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin
hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä
ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen
joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli
kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän
typerää laulua:

    Kampaa, kampaa kaunotukkaa,
    kultaista kuin silkkisukkaa.

       *       *       *       *       *

Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui
hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan
poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja
läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.

Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen
surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi
kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle
kotiseudulle.

Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian
kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut
olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut
hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta,
ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän
tiesi nyt.

       *       *       *       *       *

Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren
seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta
kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun
ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:

— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan,
ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran
sisarta.

Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.

— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä
ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa
silmissä!

Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon
vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan
silmiin.

— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu
käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten
hän sanoi:

— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut
esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei
mennä lainaamaan rahoja.

— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän
huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies.
Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään
pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä
takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin
elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti,
katsohan!

Hän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin
hänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin
olivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä,
voimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun
tulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja
alakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja
sääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa.
Ballorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja
niin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin
sanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että
heltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut
kerskaileva Peun seurassa.

— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla.
Jollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen
itsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä,
näetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen
alkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.

— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan
tehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet
ole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen,
että hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä...

— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En
koskaan mene uusiin naimisiin.

— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.

Paulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle
jotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti
naisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten
olivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine
kulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta,
puoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.

— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun
täytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on
salainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen.
En ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan
hylkääkään häntä.

— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?

— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon
pois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo
on aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja
jäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli
pakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut
huvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni
kanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin
toivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton,
se sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä
täydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua.
Hän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä
ikinä elämässäni.

— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että
aina olet ollut heikko.

— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi
kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet.
Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on
perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet
minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen
joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle.
Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta
vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut
seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni,
mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja
silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun
piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka
kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin,
mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt
pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt
pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin
monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en
pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni,
sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt
kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen
tuleentumistaan.

Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta
eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan
voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui,
että oli kutsunut hänet vieraakseen.

He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.

Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta
noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista
viinaa.

— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein
hereillä. Juo, mies!

Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka
melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä
Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta
Ballore alkoi valittaa:

— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään.
Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä.
Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta
muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin
täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan
esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta
kunniani!

— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.

— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä
naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun
kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät
kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen
sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen
ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän
kuin kymmenentuhatta skudoa.

       *       *       *       *       *

Kun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar,
pieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa
rosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt
muuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja
pienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä
tuon hirvittävän hetken kauhua.

— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä
turkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut
lammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan,
karvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin
jättivät edes tuhkaa pesään...

Sanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja.
Paulu lähti talosta epätoivo sydämessään.

— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta
minulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.

Suru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle
hän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi
koko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin
isäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.

Seuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei
tiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman
rahoja:

— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.

Eteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa,
pölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti
ei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä
maisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata
kulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki
oli mennyttä, auttamattomasti.

Mutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta
hölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä
poikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don
Peun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä
tuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä
punertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen
poika, tuli häntä vastaan.

Don Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.

Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin
poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.

— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.

Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.

— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri,
ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on.
Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä
surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!"
Nyt pesen käteni, don Paulu.

Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista,
jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan
ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla
sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.

— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä
Santuksen ja pojan kohtaloista.

— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?

— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi.
Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei
kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte
sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.

— Kyllä toimitetaan, don Paulu.

Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä
nämä sanat:

"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono
onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin
lähtiessäni. Älä pelästy".

Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen
hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi
toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen
edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan
kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa
sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa
paljoa hirvittävämpi.

       *       *       *       *       *

Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken
luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään
kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi
ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut
piintyneeksi päähänpistoksi.

— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun
olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus,
en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle
kunnianasiaksi.

Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron
koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut
hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.

— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine
ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.

Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän
eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti,
tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää
rahoja.

— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen
rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.

Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti
hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei
näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.

Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen
leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti
tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka
kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä
silmiä ja kaihoisaa katsetta.

— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni.
Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa,
niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.

Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi
raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.

Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi
oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään
sävyisämpänä huoneen hämärään.

Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta
enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä
niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta
ratkaista.

— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella
naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!

Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen
sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.

— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain
jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.

Zana katseli häntä hymyillen.

— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää
tehkö minusta pilkkaa.

— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs
sinulle jää?

— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!

Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken
hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän
nauroi ja sanoi:

— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle
köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin
liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun
täällä ja syön lesken aamiaisen.

— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi
lähestyen häntä.

— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka
kuuluu erääseen karjatarhaamme.

Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen,
jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen
synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä
palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.




V


Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan
Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa
selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli
jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja
variksille", niinkuin hän sanoi.

Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä
päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja
palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.

Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja
odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän
ajatteli:

— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille
köyhille, jotka istuvat pöydässäni!

Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen
naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin
palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää
köyhyytensä salassa".

Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä
velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja
rakas.

Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua
välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna
Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.

— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän
täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi
levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.

Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle,
olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä
salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä
päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että
hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö,
huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden
köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin
nöyryyttävän pilantekonsa.

— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä
hopeahaarukalla?

— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta
hopealusikasta kuin puulusikasta?

— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?

Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku,
tarjoutui auttamaan Annesaa.

— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne,
hän sanoi leikkisästi.

— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan
tarjoilua pöydässä.

— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.

Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän
kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan
vatsa", kerran oli kosinut häntä.

— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt
kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.

Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli
ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää.
Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa
tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:

— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai... en ollenkaan
palaa.

Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti.
Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui,
levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut
niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki
huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty
tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän
ollut ennallaan.

— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi
pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai
sairas?

Täti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan
lempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus
kadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas
tuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.

— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on
suutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä
vuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.

Täti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun
tuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli
mieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään,
käänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.

Hengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu.
Kellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä
hopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen
kohdalla.

Kaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo
saapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat
vanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin
liikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä
puvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat
kätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan
suruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi "kainoa köyhää",
joiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli
pyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä
nuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko
Zua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle,
panetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän
huoneen voivotuksellaan.

Zua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, "möhkälekallosta".

— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa,
tuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka
rupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don
Simone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen,
jotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet
köyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!

Molemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta
vanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen
häntä:

— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan
olleen Nuorossa, jossa...

— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen,
kiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä
pitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle
luottoa? Kaikki nauravat hänelle... kaikki... kaikki... voi voi!

Viha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan
pieluksia hänen selkänsä taakse.

— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.

— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan
matkoilla järjestämässä raha-asioitaan... mutta sensijaan hän...

— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu
Pira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.

— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä
varten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän
kuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei
ajattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat
noin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän
saapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että
minä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja
sen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole,
hyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä... voi voi
voi voi.

— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen
vaarallista.

Mutta toinen veli tiedusteli:

— Mitä he saavat nähdä?

Mutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.

— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta
riippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan
kuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani.
Ja tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun
kuin olisi tahtonut... kas, tuossa he tulevat.

Tulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä,
ja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä
nauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen
musta puku, sauva ja sardinialainen lakki.

Vanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä
lapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:

— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!

Ukko Zua katseli häntä halveksivasti.

Sitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta
lapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa,
mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.

— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä
vuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta
olette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.

Jäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään
kantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta
nähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän
säpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko
katseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele
ajatteli:

— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu
lienee kirjoittanut hänelle?

Aterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui
hiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella
heitä:

— Kuules, Matteu "Leijonan vatsa", sinä olet kuin valas, kun se on
syönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja
illastaa vahvasti päälle päätteeksi.

Matteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja
oli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.

Don Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi
isännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.

— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko
Chiru. Koetapas muistella!

Mutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun
oli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti
vastaamatta mitään.

Hänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli
pöytäliinaa ja sanoi hymyillen:

— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun
laulunpätkäsi:

    Jos makaroneja oisivat vuoret,
    ja laaksot juustoja täynnä...

Rosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi
kuiskata jotakin don Simonen korvaan.

— Mitä sanot? En kuule!

Rosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin
lievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.

— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!

— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?

Tyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna
täti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna
Rachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni
hänen luokseen ja sanoi kiireisesti:

— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa
salaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan;
siten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä
kenellekään, älä edes Annesalle!

— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä
uudelleen.

Kun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat
huomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein
kuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta
uhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä.
Annesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti
sen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota
köyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä
kiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja
ajatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän
oli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina
vähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä
hän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta
laidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla,
joka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.

Pöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.

— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen
valkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä
ankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa
ja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?

Sokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti
hänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty
olkoon aina Hänen nimensä!

Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista
tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen
hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin,
hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen
ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja
sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon
ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi
ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone
loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi
visusti säilyttää.

Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili
huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti,
mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä
enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.

Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului
etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja
mieltä ahdistavaa.

Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen
tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain
silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi,
hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.

Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat,
lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi
kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien
peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden
edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan
toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin
erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.

Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti
ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista,
jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan
kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri
palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan
ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut
poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa.
Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi
odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni
kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.

— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän
sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan
tuuttiin!

Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus
huusi:

— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!
Sinäkin voit todistaa, että se on hän.

— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat
tulleet lähemmäksi.

Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei
vastannut sanaakaan.

— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä
kotiin; älkää siis odottako.

Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä
kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä
ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.

"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja
meni hänen luokseen.

Toiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän

— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.

— Magudas kylän mäessä... oli matkalla kylään. Hän antoi minulle
kirjelipun toimitettavaksi sinulle... ehkä sinun on annettava se
don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan
veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin
sinulle. Tässä on!

Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.

Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut
pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta
Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä
tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää
sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu
ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti?
Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä
heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada
tietää se liian pian.

Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan
tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen
yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.

— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi
ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa!
Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi
kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.

— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin
veitsi!

Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan
kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.

Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa
seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli
keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä
välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella
sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa
oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi
juosta.

Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus,
joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti
hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi
tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.

Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua.
Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman:
"... muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".

Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla.
Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida
samoin kuin sairas vanhus.

— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa
se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole
vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.

Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti
pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni
keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu
par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä
ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen
ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui
pitkin selkää jalkoihin asti.

Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui
hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona
ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät
uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi
ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina
rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli
liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta
miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia
nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei
kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä,
joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa
kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä
ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen
etsimässä apua.

— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen,
niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon.
Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua,
Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi _palvelijatar_
vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?

— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan
neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!

Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä
valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei
ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat
huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon
hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin
pimentoihin.

Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin
vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja
sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle:
hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet
vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta
hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.

Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen
käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui
uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja
hiljensi hiukan ääntään.

— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin.
Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä
he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.

Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että
Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi
suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän
huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman
yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi
vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.

       *       *       *       *       *

Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui,
viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat
hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi
metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.

Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet
kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja
menivät levolle.

Annesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun
vielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi.
Liesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla
lattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet
olivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli
hermostuneesti.

Siivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka
laski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui,
mutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään.
Annesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin
sohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin
hänellä olisi ollut _jotakin tehtävää_. Mutta mitä? Mitä? Hän ei
tiennyt, ei muistanut sitä.

Hän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen
Paulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui
paikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin
nojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä
kuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.

Hänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto
ja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet
todellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin
hän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä
melkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös
horroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan.
Äkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus
nukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää
vierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet
sanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea
Niculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen
sinertävät luomensa.

Hän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta
näki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet
luomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut
Niculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta
lapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut
mitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen
syntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet
hänen aikaisimmasta menneisyydestään.

"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia", hän ajatteli kuin
houreissaan. "Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan
itke kuoloani. Minulla on vain _hänet_, samoin kuin hänellä minut.
Olemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua
vahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea".

Annesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin,
Annesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla,
ja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus
häntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli
vielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän
yön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka
taholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen
kaiken.

Sitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja
istuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen
kosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä
hänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli.
Käsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui
hänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi
kellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa
ammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi
kuristaa Annesan kuoliaaksi.

Annesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman,
jäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni
jälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat
kadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet
raidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja
hiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä
tässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui
piilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja
katseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus,
vähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi...

Mutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä
ja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!

Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle.
Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana
sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan
kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta
ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka
muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.

Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä
kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan
kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän
tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus,
kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen,
ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän.
Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen
tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas
pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein
kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella
sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle,
palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen
hirvittävää kudosta.

Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan
ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven
kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui
riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken
kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei
riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet
ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta
hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.

Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti.
Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus
iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.

Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen
vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni
voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon
yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.

Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua
pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän
tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa
vaaniessaan.

Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet
edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta,
silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.

— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon
ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä
yönä, muuten kuolee _toinen_. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että
ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.

Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta
olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi
tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se
olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun
tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!

Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen
käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa
suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja
hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.

Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi
entistään syvemmäksi.

Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas
pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän
ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta
potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua
ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti.
Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei
houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton
hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi,
sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta
ajatellen:

"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä
ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin.
Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"

Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä
jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä
kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin
muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin
palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia,
vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa
tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska,
joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli
katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se
harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi
kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä,
kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli
nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren
pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja,
jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman
tuskaan.

       *       *       *       *       *

Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!

Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja
kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se
kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden
töminä.

Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi
ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus
kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki
Annesan pukeutuneena ja säikähti.

— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:
Annesa, mitä tämä merkitsee?

Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja
älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.

— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena.
Luulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut.
Haluatteko jotakin?

Hän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet
uudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen
aikeitaan ja oli varuillaan.

— Anna minulle vähän vettä.

Annesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä
vapisi.

— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin,
ukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin
kätköstään.

— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa
sanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!

Ukko kohotti päätään.

— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun
mitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!

— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ,
minkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa...

— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki
olette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri,
piikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja
kuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä...

Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus,
joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut
hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten
katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.

Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä,
suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä.
Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.

Ukko alkoi taas rähistä:

— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät
kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua
kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että
riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin,
ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni.
Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.

Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.

— Mitä? Mitä sanotte?

— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät
silmiäni eivätkä korviani.

— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.

— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä
minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele
sinua... tänä yönä.

Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän
nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan
keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä
käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta
hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi
huutaa:

— Auttakaa, auttakaa!

Annesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi
nyt ääneen:

— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi.
Koettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!

Vanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli
vaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti
olkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun
vallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat
jäsenensä nytkähtelivät.

Annesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus
pelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.

"Huomenna hän antaa minut ilmi", Annesa ajatteli tuijottaen häneen
silmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. "Olen hukassa. Hän
kantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos
minä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään", hän sitten
ajatteli epätoivoissaan. "Mutta nuo toiset, ei ikinä"!

Armoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on
murrettava auki. "Joko hän, tai nuo toiset!"

Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä
kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta;
hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa
olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan
kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja
eläimiä, jotka puhuivat.

Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja
aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut
ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan
oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei
vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja
kasvot peitteeseen painettuina.

Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta.
Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.

— Auttakaa! Auttakaa!

Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi
vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen
päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.

Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten
vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja
jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon
liikkeen, eikä sitten enää mitään...

Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia,
ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että
ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään
pielukseen.

Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli
tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli
voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko
Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.

Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta
huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina
puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien
huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse
näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen
ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä;
jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt
huudon ja syöksynyt pakoon.

Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä
uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua,
joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni
käytävään.

Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa,
pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi
puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri
kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä
uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä
ollutkaan kuollut.

Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä
peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa,
teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla
käsillään hiuksiaan.

Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli
väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä
ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua,
kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä
kuin nukkua, nukkua sikeästi.

— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?
Vielähän sen ehtii...

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän
_näki_ vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään.
Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta
kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa
Paulun askeleet.

Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän,
kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin
kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka
tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet
tuntuivat sittenkin olevan Paulun.

Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti
ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja
kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi
keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi
taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui
selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.

— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala,
mitä olenkaan tehnyt!

Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että
vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua
ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä
peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon
yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.

Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei
hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.




VI


Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.

— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.

Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea
sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen
ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.

Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät
levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan
typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota
ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä
noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki
ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.

Paulu kolkutti yhä.

Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan
kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi
portin.

— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.

— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?

Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni
laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät
lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa
kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet
noin tavattoman iloisena.

Paulu sanoi leikkisästi:

— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:

— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja
varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko
Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.

Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä
kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin.
Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman
aikana.

— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä
kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi.
Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan
kuumetta.

— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen
saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan
heti.

Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili
häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:

— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt
vähäsen.

Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa
ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa
asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos
oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden
astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä
tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut
ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa
itse oli hukassa!

Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan,
tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan,
jotka häntä raatelivat.

Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi
puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän
yläpuolella ja hengitti syvään.

— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi
ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti
ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi
kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut... petti
minut!

Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen
sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana
tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti
hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava
oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean
mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota
mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon
ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä
oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä
vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin
märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin
kohdalle.

— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti
itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin
silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?

Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.

— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten
minun kävi.

— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä,
hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.

— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.

Paulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän
olisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei
enää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi
rakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.

Annesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään
vanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta
toivoi samalla, että hän heräisi henkiin.

— Ehkä, jos kutsumme lääkärin... hän ajatteli.

— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt
vain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea
minulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin
don Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen —
eukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi
pyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle...

Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei
huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain
yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen
aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä
kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut
hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.

— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.

— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee
tarkemmin, niin huomaa... näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei
kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.

— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä.
Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin
kovalla äänellä...

— Kaikki nukkuvat, ole huoleti...

— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat
meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme
sadetakkiasi.

Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja
äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti
sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta,
ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.

Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän
nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa
hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui
mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa
häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan
kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka
kysyi hiljaa:

— Onko hän herännyt?

— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä
kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän
nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa...

— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin
emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi
minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin
leski.

Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta
pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi
äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa;
kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet
toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua
iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.

— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi
ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun
kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa
itsesi hengiltä.

— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella,
ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua,
Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä
työtä, minä voin..." Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin
jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti
minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna
siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa
minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi.
Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki
on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.

— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.

— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä,
Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä.
Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan,
josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat.
Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin
tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin
rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut
kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä
äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa
totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun
ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän
vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme
enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin.
Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä
väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.

— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä... tänään meillä oli
köyhien päivälliset.

— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen
heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että
olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.

— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.

— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon
omassa talossani? En pelkää häntä.

— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää
donna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.

Kun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.

— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta
unohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin
eilisiltana ja vähäsen tänäänkin.

— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä
Paulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa
itselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.

— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen
toinen ihminen.

— Huomenna... Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna
tapahtuneekaan?

Paulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. Mutta
Annesa intti:

— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin
sinulle sanottavaa.

— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa.
Et näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi.
Näinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaan
lopettaa kaikki mielettömyydet.

— Minunkin vuokseni?

— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti.
Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä
neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle
muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis
sinulle... sinä epäilemättä jo ymmärrät.

— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko
ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.

— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut
mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi
erottaa meitä toisistamme.

Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä,
että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän
tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa
vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä
tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän
naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä
tekemään päätöksensä.

Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.
Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.
Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.
Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.

— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on?
Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että
saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt
minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on
kuumetta.

Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:

— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?

Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti
itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo,
tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen
kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.

Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän.
Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut
muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen
johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä
hetkenä.

Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.

— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun
itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata.
No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti
ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain
tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana,
niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja
vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko
pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.

Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin,
sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen
hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla
tuskallinen.

Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa
peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi
huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka
häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen
ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.

Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen
mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli
asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja
painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.

— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.

Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi
poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:

— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole
välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot,
olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan
voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin
sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos
tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en
koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin...

— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta
erityistä mielenliikutusta.

— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin... odota! hän
pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi
meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.

— Pelkäätkö Gantinea?

Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.

— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat
minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen
siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten
myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä
vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän
antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä
arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.

— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että
lähtisimme muuten niin kauas.

— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi
tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi,
Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen
rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet
luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet
minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!

— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja
pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin
lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos
olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.

Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat
muualla.

— Onko se kaivos kaukanakin?

— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on
viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki
nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani
huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene
maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!

Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten
suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja
Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää
mukaansa.

Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta
kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä
tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven
kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.

Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua
huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne.
Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan
muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli
kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä
jaksanutkaan liikkua.

Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja
kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä
tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko
yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista,
mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä
yllään märkä sadetakki.

Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja
haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä:
ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo
utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili
hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen
lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin
pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut
Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla
Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili
ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi
näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut
herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja
pahojen unien häntä kiusatessa.

Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli
tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja
hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut,
eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli
jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan
kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen?
Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei
koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa
eikä uskonut tulevaan.

Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta
kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun
valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä
valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää,
käryävää mustaa savua.

Kuin paatunut pahantekijä Annesa _ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin_,
ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön
puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen.
Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti
epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä
oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet
kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet
himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja
saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta,
voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa
olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.

Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille,
pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen
kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi
portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet
nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa
ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.

Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman
tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa
kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.

— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on
kuolemaisillaan!

— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä... mutta
herätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.

Rosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa
astui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten
ylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:

— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.

— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle.
Kuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala!
Mitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksi
et kutsunut meitä?

— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin...

Donna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä
alushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:

— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!

Rosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi
ovensa ja kysyi:

— Mitä nyt, Annesa? Äiti?

Annesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä,
mitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään
tarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:

— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.

Paulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti
koputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.

— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua
on sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä.
Älä liiku paikoiltasi.

Mutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:

— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?

— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat
tästä...!

Ja Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä
lujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna
Rachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen
käsivarsia.

— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä
tapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?

Annesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan
ilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.

— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa
sanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö
näe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli
samanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa
melua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja
nukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin,
kuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta
minulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin...

— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää
salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme,
vaan että me olimme läsnä.

— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi
innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.

Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti
väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli
kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui,
tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät
ilmaisseet surua eivätkä iloa.

— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten
se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti
kynttilän.

— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin
edellisenäkin... Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut
donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien
jotakin, mitä ei löytänyt.

— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää
olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet
tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut
hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.

Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he
olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli
näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu
auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi,
mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski
vainajan povelle.

— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa,
mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä
laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?

Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka
sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän
ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki
yllätykset.

Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi
hän ei ilmoittanut heti meille?

— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi
hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut,
rauha olkoon hänen sielulleen!

— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän...

— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt
taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?

— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes
vainajia!

Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan
itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö
käsivarrella kysyen:

— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on
tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?

Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli
päättänyt taistella kaikkia vastaan.

Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea
juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa
taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin
kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi
suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka
ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi
ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta.
Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten
unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden,
heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden,
jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko
nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan,
kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset
tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä,
tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.

Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone,
ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua
ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä
tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan
kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut
hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä
kädellään lujasti hänen sormeaan.

— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne
meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät
naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan
ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia.
Niin ainakin kerrotaan, että Sardinian _nurageista_, noista
jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina,
löydetään vieläkin kuolleiden luita.

— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua
haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi
kiusata meitä.

— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu
noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat
kaikkea.

— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että
valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.

— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu
sanoi.

— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.

Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti
tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin
don Simonen alituiset soimaukset.

— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan,
että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin
ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi... no niin, eihän siitä
kannata puhua.

— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että
meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen
heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa
ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja
oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein
totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus
on katkera kuulla.

Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti
vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt
siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan
kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan
hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa
etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun
odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen
syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli,
että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken
kuluttua virkkoi:

— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen
kuolemaa...?

— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut
rukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi
kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan,
luonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa
papille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee
hyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.

Annesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen
sanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä
jumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta
ajateltavaa.

— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle
veden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.

Donna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut,
hänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:

— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen,
että taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen
punnita...

— _Pyhän Antonion poika!_ ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei
sinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi...

— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai
ihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!

— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään.
Sitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai...
oltava ääneti.

— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone
sanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme.
Emme _ehkä_ osanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä
kenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä
päivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä,
ennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään,
emme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja
hän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut
pastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja
karjatarhan.

Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä
tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.

— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä
koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.

Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja
katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan
saiturin apua.

— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa
meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet.
Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri
maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten
koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia
minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana.
Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin
saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla.
Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä
ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi
puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan
aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se
olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.

— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin,
sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.

— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne
vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille
toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden
kaivokselle.

Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään.
Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan,
osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti
päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.

Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti
tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa
äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.

Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa
ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan
hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä
monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita
ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon
sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen?
Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra,
isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja
peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset
hartaasti palvoivat?

Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman,
mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä
vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen
mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein
onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja
tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis
taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis
myös hänen oikeamielisyyteensä.

Annesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi
kuultuaan, että vainaja oli "tarkoittanut perheen parasta". Donna
Rachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin
tuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja
mumisi toisinaan:

— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!

Annesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella
damastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta
ikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa
kullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan
liikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.

Heti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.

Kirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli
käynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin
ääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui
lähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista
enemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan,
pudisti päätään ja ähki:

— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa.
Miksi ette kutsuneet minua saapuville, _Pyhät enkelit?_ Siinä teitte
kovin pahasti.

— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli
määrännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta
viime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa
lääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet
avata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.

— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi
arvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.

— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan
vuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.

Mutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon,
puristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.

— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis
minua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua
niin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?

— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa.
Täytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen
hautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää
mennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas
järjestän hautajaiset.

— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti
paikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä.
Hevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne
tänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua
vielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta,
ja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja
pane siihen pala leipää...

— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan
ei hievahtanut.

Paulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista
ja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus,
että hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä
vierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen
hermostuneisuuttaan. Hän sanoi:

— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.

— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään.
Mene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen
kärpäsiä.

Paulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen
vihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen
jälkeensä ja sanoi rukoillen:

— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?

— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain
mennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.

Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone
keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken
hautajaisia varten.

Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia
ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla,
tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:

— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!

— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli
huomautti ivallisesti.

Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen
mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen
tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta
don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja
yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että
eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa.
Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei
tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja
Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta
uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa
pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.

Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen
oli määrä palata vasta myöhään illalla.

Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä
maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään
keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän
kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa
oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset
silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei
näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.

— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat
yläkerrassa, mene sinne.

— Entä mitä sinä teet?

— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.

— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.

— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu?
Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole
kuollut.

— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä
äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia
tänään?

— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon
rinteillä.

— Entä missä don Paulu on?

— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun
kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.

— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä
don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki
eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa
perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.

— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä
saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella
sellaista tänään...

— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.

— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.

Annesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa
Paulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu
olisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.

Hetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran
veljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä.
Huoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan
ruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan
korvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa
vain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät
lasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen
säilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.

Vasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:

— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.

Vähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele
aterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin
henkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat
täyttäneet velvollisuutensa.




VII


Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti
huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat
edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli
heittänyt henkensä.

Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna
Rachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.

— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä
talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna-
ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä.
Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin
erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.

— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis
viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille,
että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti
odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat,
hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta
mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.

— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos
tarvitsette minua, lähettäkää sana.

Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan,
ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui
puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui
lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka
alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille
asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta.
Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi
harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja
hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä
vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon
kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut
vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että
yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi
laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.

— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois
täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan,
puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta
kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille
hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä...

Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus
väänsi hänen kasvojaan.

— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua
koko yön.

Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei
virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja
taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän
suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun
lammastarhan olevan, ja ajatteli:

"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan
vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille
nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja
käydä lähteelläkin".

Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen
häntä värisytti kiireestä kantapäähän.

— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja
kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan
asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa
jo on sen niellyt?

Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen.
Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen
sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti
tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä
noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen
sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi
muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume
hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi
pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.

— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että
sinussa on kuumetta?

— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa
vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.

Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla,
jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän
tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset
palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista
ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista
miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä,
pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi
odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta
hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen
majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli
jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.

— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa
lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut
ottamaan puita. Odotahan hetkinen.

Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä
ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.

— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.

— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti
Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan
lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi.
Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa
vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta
enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen
epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet
kepillä kuoliaaksi.

— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako
huhutaan?

— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?

Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui,
ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:

— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä
nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi!
Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.

— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan
häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi
joutua; on jo myöhä.

Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta
puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen
ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella
kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään,
ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.

— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen
Balloraa vastaan.

— Mitä on tapahtunut?

Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen
olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.

— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit
hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he
vangitsevat, täti Rachelenkin...

— Täti Rachelenkin... Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja
Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa
ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi
hengästyneenä:

— Kuinka se tapahtui?

— En tiedä... Saavuimme lähelle teidän porttianne... olin tuomassa
Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku
nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat
koko talon väen ja... hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan
vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun
viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!

Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut
muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset
olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut
ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan
selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja
pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.

Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti
siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia
ilmestyi majojen porteille sanoen:

— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.

Pakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan.
Keittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora
sanoi:

— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua
täältä. Piilottaudu jonnekin muualle.

— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.

— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo
tulevat.

Pelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut
enempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän
irroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin
orjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta
ja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan
ei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi
pujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen
näkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua
hengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen
ja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti
varovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen
päänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot
vallitsivat hänen ympärillään.

Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan.
Hän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa
vangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja
peloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei
uskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö
ympäröi häntä joka puolelta.

       *       *       *       *       *

Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut.
Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja
täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä
liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä
hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti
mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti
ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.

Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin
pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.

— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin
puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä.
Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.

Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut
näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.

— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt
on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa
minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis
hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!

Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin
harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja
valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi
olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman
puunrunkoa.

— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten
kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko
totuuden.

Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet
vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän
ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi.
Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.

— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua
lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.

— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?

— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki
muut on pidätetty, Rachelekin.

— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.

Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä.
Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen
ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.

— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.

— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?

— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan
palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan
häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot
mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta
mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet
heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.

— Vai tekin... tekin siis uskotte?

— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt
vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen
rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita
itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei
tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.

— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin,
täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt
aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En
tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.

Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä
vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen
surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja
pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen
päälaelleen.

— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä
ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja
juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut
jotakin.

Annesa kiivastui:

— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä
se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain
pelastaa "hyväntekijänsä".

Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja
salaperäisesti:

— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut,
ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo
joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun
parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä
turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin
kivi.

— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,
Annesa virkkoi arasti.

Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.

— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni,
vaiti kuin muuri! Sinä et _saa_ puhua, et saa syyttää ketään, et
itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen,
vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja
silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.

— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua
hulluksi!

— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.

Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita
loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän
värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät
kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen
silmän alla.

— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden
katseensa vuorille.

— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun
pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti
joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole
liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole
samaa mieltä?

— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä
selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin
puhua hänen kanssaan!

Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta
toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen
kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja
pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.

Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle,
minne aikoi.

— Minne menet, minne menet, Annesa?

Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi
Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet.
Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku
"hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli
varoittanut Paulua.

Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli
luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet
tunsivat nuo salaiset sokkelot.

Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus
kehui olevansa _rotkokuningas_. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt
vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema
ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.

Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi
kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että
häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas
kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen,
avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten
varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli
salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.

Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen
ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun
kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku
alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen,
hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli
tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää
siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman
henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin,
tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli
tullut.

Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen.
Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä,
pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren
silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon
ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja
kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden
lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä,
jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet
näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia,
oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat
kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin
mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi
ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua
pelkällä liikkumattomuudellaan.

Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut
keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat
tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja.
Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet
kauhusta värisemään.

Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo,
joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka
näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja
näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi
pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä
varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen
peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka
eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa
jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri
kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan
laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko,
joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän
lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun
katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki
rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle.
Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu
tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.

— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus
huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?

— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla
äänellä. Missä hän on?

Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein
mielipuolelta.

— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.

— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.

— Paulua? En ole nähnyt häntä.

Aluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.

— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin
hänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.

— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt
don Paulua.

Silloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.

— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan
kysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä
eteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.

— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?

— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä... piilottautunut
tänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään... ovat
vanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja
tahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan
murhasta. Missä Paulu on, missä?

Vanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.

— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don
Paulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä
kauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro
minulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit?
Ethän vain ole... sairas?

— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein
olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi
"hyväntekijöittensä" pidättämisestä.

— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa
maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö
sinä, Annesa, tiedä enempää?

Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas
kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara,
jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua
syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:

— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen
nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne.
Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he
ovat vapaina.

Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan
ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti
yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana
kuin salama:

— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.

— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki
ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut,
setä Castigu!

— Ketkä kaikki?

— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että... Ei!
Ei! piilottakaa minut!

— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä
laskien kätensä hänen olalleen.

Annesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin
tuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi
enemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä,
yksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon
naisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin
haavoittunut karitsa.

— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei
sinun tarvitse pelätä.

Annesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi
kysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän
hetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.

— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!

— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen.
Toistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun
täytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio,
kunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä
sinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin
kuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.

Paimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä
metsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa
poikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita,
ja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä
hopeataivaan alla.

Kuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä,
hopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean
toiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren,
josta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä
oli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneet _sinä päivänä_,
rakkautensa ensimmäisenä päivänä.

"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti
päällemme rangaisten meitä"!

He saapuivat _jättiläisen haudalle_, joka törrötti suunnattomana
salaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi
kalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten
sokaisemaa naista.

— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu
varovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.

Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin _silloin_,
ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä
syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He
kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta.
Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat
kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta
kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää.
Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli
näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia,
ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen
haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu
hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä.
Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät
lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.

— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja
risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on
elävä olento.

— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.

— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.
Tule!

Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui
hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.

Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti
ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat
ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli
kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui.
Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki
kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka
ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina
kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia
ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä
tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu
raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa
näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun
kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä.
Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen
sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin
sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää
olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä,
jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa
kaltaista kärsimystä.

       *       *       *       *       *

Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen
maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä,
rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista
rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi
tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"

Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen
oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä
Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi
välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten?
Hän ei jaksanut ajatella tuota _sitten_. Hän oli uupunut, uni oli
valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua
tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti
toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin
villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.

— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä
paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen.
Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman
laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen
takaa.

Hän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät
hänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän
takana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.

Hän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan.
Ja hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja
näki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun
väristys puistatti häntä.

Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja
katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien
peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja
vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.

Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa
vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan.
Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä
hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli
näkevänsä unta.

Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden
silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet
muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli
yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun
kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:

— ... Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat
rumpua... aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus
Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki
kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä...

Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean
kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon,
mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.

Viimein ukko Castigu palasi.

— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään
kannellinen saviastia. Poliisi tulee!

— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään
sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!

— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään
kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti
Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran
asunto...

Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.

— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?

— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen
käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo
vähän maitoa ja syö pala leipää.

— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?

— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee,
että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia
syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan
ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee
tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.

Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.

Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui
liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.

— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.

Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.

"_He_ etsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein
ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai
jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja,
puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten
hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"

Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.

"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka,
mitähän hän ajatellee minusta"?

Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein
käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä.
Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva
ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle
naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.

"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja
mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia
kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".

       *       *       *       *       *

Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa.
Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta
ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja
kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä
avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta
vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta
kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli
kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä
ja kuulosti ihmisääneltä.

Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa
kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon.
Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana
kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin
tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan
ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui
hurjaa hellyyttä.

Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa
kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan
eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.

Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin
tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.

— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.

Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa
Jumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän
Paulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!

— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala
sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan
valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.

Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen
sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa
kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa
merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.




VIII


Ukko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani
merkille, että hän oli totinen ja levoton.

— Ovatko vanginneet Paulun?

— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.

— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen?
No niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja
kuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty
kuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.

— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on
kuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?

Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän
katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen
tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi
sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:

— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka
olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka
sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?

— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä
suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä
asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on
viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän
onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon:
Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.

Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään.
Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan
puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen
päälaelleen.

— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni...

Annesa pudisti päätään.

— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin
kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon
asioita.

— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan
kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi
tahdotte, että puhuisin papille?

— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.

Annesa pudisti toistamiseen päätään.

— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan
kaiketi silloin tietää jotakin.

— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne,
älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.

— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen.
Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen
eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon
sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin
äitisi kohdussa.

Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan
turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön
kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle
haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni
johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi
kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken",
hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille.
Mutta minä en tahdo... en ainakaan vielä".

Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi
voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan
hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri
tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat
häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet.
Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen
uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja
sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä
vaaroja ja kauhua.

Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat
uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien
toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista,
joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.

— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan.
Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen
epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa
vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä
jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.

— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.

He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:

— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki
asianajajaa?

— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi
odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan.
Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi
tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille
niskoilleni pelastaakseni heidät...

— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,
Annesa sanoi surullisesti.

Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi
uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli
taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.

— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.
Mitä uutta?

— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska
hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat.
Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua
vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.

— Mitä hän sitten tietää minusta?

— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua...

— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.
Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.
Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.

— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan!
En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on
ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo
pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän
on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua
vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen
vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän
ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa
on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista
korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole
koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään
pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että
ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin
tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.

Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli
oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut,
eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän
auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä
luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon
lailla.

— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän
muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan
sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?

— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää
pappia tulemaan tänne.

       *       *       *       *       *

Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon
pylväskäytävässä.

Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle,
jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja
utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.

Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut
ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin
pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies
kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas
liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa
raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät
ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina
sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen.
Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että
illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut,
vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.

Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän
matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja
siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän
rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa
kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.

Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään,
mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti
rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti
muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat
velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi
uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se
tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.

— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan
rukousnauhansa.

— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!

Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he
eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon
kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen
peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien
vuorten taakse.

Annesa alkoi puhua:

— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne
vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin
tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa
kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin
tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi
minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua
poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.

— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.

Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.

— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema
tapahtui.

— Johan tiedätte sen...

— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.

Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken,
minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".

— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon
väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.

Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei
katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä
tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.

— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta,
yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne
ainoastaan kuullakseni totuuden.

Annesa ei vastannut.

— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä.
Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan,
ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin
kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä —
ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos
näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin
tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En
ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa
hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun
tulee auttaa minua.

— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun
pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja?
He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He
kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.

— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava
totuus. Siinä kaikki.

— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.

Silloin pappi hiljensi ääntään.

— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän
sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden
kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on
kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja
kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin
sinä itse. Nainen ja käärme... se olento, jonka nimi on Annesa.

— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään,
loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan
käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen
povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden
asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani,
kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin
ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän
ilmaisi minulle kaikki.

— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet
toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä
pahaa olen tehnyt?

— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö
se mielestäsi ole mitään?

— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.

— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi
kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä
olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena
riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta
vihamiestäsi.

— Se on totta, se on totta!

— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi
sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on
turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä
nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.

— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa
käsiinsä.

— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun
ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt,
mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti
olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa,
enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole
rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit
oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua
palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit
kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?

Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa
jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt
hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä
kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa
vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon,
pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.

— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen
ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa
jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden
tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat
jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken,
että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei
kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka
myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa,
vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En
ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.

— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole
uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet
_meidän_ perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan
samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat
rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä
kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen
joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra
pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt
pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille.
Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun
on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen
valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut
rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon,
älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko
he puhettani?

— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.

— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa
huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!

— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin
olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan
tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen
vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut
heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon
olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni
toisenlaisilla siteillä".

— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle
toisin, selvemmin sanoin.

— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni
ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja
että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää
aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".

— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he
uskoisivat sen?

— Totta kai, sillä sehän on totta.

Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet
nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan,
lasimaisen katseen.

— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille...? Hänkö se on? Tahdon
tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten...

Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka
kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin
se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän
kysyi:

— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?

Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi
häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen
iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa
hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui,
että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.

— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja
haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan
häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti,
uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen
uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa!
Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän
kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se
avataan minulle kuin kirkon ovi.

Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta
samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet
kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet
viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.

— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen
voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt
minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani
ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa
löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi
minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja
keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle
saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä
kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut
pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon
keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että
sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.

— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.

— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.

— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette
arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun
Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen
kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon,
koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti
ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut
tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt
olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni
väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla
samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi
ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala
on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?

— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla
on järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole
käyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma
herrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta
luvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja
nyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat
valituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?

— Jumala? Älkää sanoko niin! _Hän_ ei olisi sallinut ukon kuolemaa.

Pappi alkoi suuttua ja puhista.

— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli
tietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele
itseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse
mitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran
eteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.

— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja
tunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.

— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä
sanot totuuden, etkä mitään muuta.

— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain
rikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En
enää tahtoisi vahingoittaa toisia.

Hän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.

Pappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin
hän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: "Ei suinkaan".

— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus
ennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö
rangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi
tähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet
suoraan tietäsi.

— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.

Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja
kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.

— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin
rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole
julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo
uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut
silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän
sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää
tee syntiä!"

Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.

Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin
uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.

— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon
näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa
kenellekään.

— Se on hyvä, tyttäreni.

— Jos minut tuomitaan...

— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta
kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme
ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.

Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä
elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen
elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja
jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.

Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni
kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli
kulkeminen.

Pappi sanoi hänelle:

— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä
iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme
yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä
kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä
varten tarvitaan.

He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun,
jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko
ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan
keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä
ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista
ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään
pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt
erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston
paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä.
Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon
oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä,
säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin
Annesan syntejä.

— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran
olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät
säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät,
nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.

Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen
messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja
joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla
ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli
levottomana ympärilleen.

— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin
kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.

Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan
hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien
repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi,
joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen
kokonaisen lauman pahoja henkiä.

Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot
aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen,
Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen
intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko
saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä
nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti
tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.

Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä
katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään.
Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän
kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle,
joka tuijotti siihen.

       *       *       *       *       *

Annesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen
rukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.

"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen", hän ajatteli.
"Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät
minulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha.
Mitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä
vankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka
oli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään
mukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän.
Mitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua?
Kieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän
velvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi
Jumala!"

Ja hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon
kyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä
tuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä
hän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine
sanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen
pitkää hän rauhoittuisi.

Puolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni
pylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi
muutaman sanan vanhan paimenen kanssa.

— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään
tänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?

— Se ei ole tarpeen. En pelkää.

Ukko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen
näköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli
erehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.

Ja paimen kertoi:

— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne.
Hänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se
ei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin
naamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän
oli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: "Missä Annesa
on? Tahdon hiukan narrata häntä".

— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.

Mutta paimen pani vastaan:

— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo
minulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä
Neitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle
kynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa
vavahti, kun hän vain ajatteli, että "hyvä sanoma" voisi saapua.

Voi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja
toivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva,
että se melkein tuotti hänelle kärsimystä.

Hän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen
soppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa
kuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä
ainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei
koskaan!

— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta
sinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En
aio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään,
en mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En
ansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä
työtä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.

Hän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän
luuli näkevänsä varjon ikkunan takana.

— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain
hän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla,
mutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli
palannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka
on häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa
anteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia
katumusharjoituksia.

— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää
seinään nojaten. Se ei ole mahdollista. _He_ pelastuvat, siinä on
minulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta.
Siinä kaikki.

Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän
näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta,
katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen
oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä
omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli
vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta
häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli
kenties jo menettänyt toivonsa.

— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä
sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna
Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on
saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme
saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he
rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista
kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa
kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot
ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy
alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa
minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä
koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu?
Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä.
Ei! Ei! Tuhannesti ei!

Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus
sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän
kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen
tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön,
surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen,
jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä
koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen
juuressa.

Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei
lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä
luo ja alkoi kertoa:

— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille,
että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän
kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: _kahden kesken_.

Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.

— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein,
että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän
laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.

Annesan ruumis alkoi vapista.

— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!... enhän minä enää
saa toivoa...

— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,
Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?

Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti
tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut
unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden
kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja
metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen
hiljaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.

Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi
outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta
maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen
kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija
olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä
kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan
nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän
aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen
tulevaisuutensa salaisuuden.

— Setä Castigu?

— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja
kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että
vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut
häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut
hänen kuolemaansa.

Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen
kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.

— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni,
on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen
rikkomustani suuremmaksi.

Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.

— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra
neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes _heidät_ on päästetty
vapaiksi. Kuulitko?

— Kuulin.

— Mutta mitä nyt teet?

— Rukoilen.

— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä
majaani lammastarhaan.

— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.

— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.
Etkä ole syönyt mitään, _Kultakutri_.

Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua
iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan
maininnut häntä tällä nimellä.

Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta?
Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja
noudatti vanhuksen kehoitusta:

— Lähdetään! Lähdetään!

He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä.
Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden
mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella
pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti
salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä
ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.

Tähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta
ei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan
katseensa ylös:

— _Isot_ tähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne
vuodattavat kyyneliä.

Annesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui
Pyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle
taivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa,
kaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua
olevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi,
kaiken täytyi alkaa uudelleen.

— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti
vanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja
ohdakkeiden lomitse.

— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään,
kunnes...

— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti;
sitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan
"hyväntekijöitteni" luo.

Hän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän
herahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin
ilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka
vuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin
tähdenlennot yössä.




IX


Oli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei
enää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen
syytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.

Minne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko
Castigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä;
hänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää
muualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra
Virdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas
väittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen,
joka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi
hän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä
tapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa
ruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen
kuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi
johtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle
lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut
suuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis
pelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä
kestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat,
etteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan
surren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä,
eivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja
vieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos
joku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:

— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!

Gantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan _tapauksesta_ hän
oitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi
Gantinelta:

— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.

— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?

— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.

Mutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi
tietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra
Virdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat
ivailla häntä. Joku sanoi:

— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.

Silloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei
tahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.

— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa
isäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori
Virdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen
kauppiaan kanssa.

— Mutta miksi hän ei palaa?

— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät
ihmiset!

Ja Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän
riensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet,
mutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän
itki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.

       *       *       *       *       *

Pappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa
tallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella
lukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli
ajatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat
höyhenet.

"Tori", talon edessä aukeava kolmikulmainen kivikko, oli autio kuin
syrjäinen vuorikaltaan lieve. Taustassa häämöitti etäinen maisema:
vaaleansinervä vuorenhuippu, joka kuvastui iltaruskon punaamaa
taivaanrantaa vasten. Torin ja hiljaisten, tuhkanharmaiden talojen yli
kaareutuva taivas menetti vähitellen värinsä näyttäen ennen pitkää
haalistuneelta sinervältä samettikankaalta. Tieltä leyhkäili raikas
tuulahdus, mutta pappi näytti olevan tukehtumaisillaan kuumuuteen, ja
kun ei hänen kuuluisa sini- ja punaruutuinen nenäliinansa sattunut
olemaan käsillä, hän huitoi kädellään karkoittaakseen kuvitellun
hyttysparven.

Mitä tehdä, mitä tehdä? Annesa oli jo kaksi päivää piileskellyt hänen
asunnossaan. Kun pappi pari iltaa aikaisemmin oli palannut Decherchien
luota, oli Annesa, joka lymyten "torin" muurin takana oli odottanut
häntä, äkkiä ilmestynyt hänen eteensä.

— Herra pastori!

— _Pyhät enkelit!_ Sinäkö se olet?

— Minä. Minun täytyy puhua kanssanne.

— No, tule sitten.

Talossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla
keittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa
seurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat
käytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan
parvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan
siritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun.
Annesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti
sisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta
silmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle
arkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti
alas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan
kiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.

— No?

— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin _siitä_ ohi
ja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.

— Mistä _siitä?_

— _Siitä_, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan
ikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne
hän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin
teidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?

— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.

Pappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo
nainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.
Miten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.
Täytyi toimia. Mutta miten?

— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta
vieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole
sinulle soveliasta.

— Niin, aionkin lähteä pois täältä.

— Mutta minne? Minne?

— Neuvokaa te minne.

— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin
pannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat
oikealle tolalle.

— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas
kirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte
minuakin.

— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.

Mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: "Veljeni ei koskaan ajattele
itseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat
häntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan
hän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja
rappiolle joutuneiden isä".

— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.

— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon.
Mutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan
kiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna?
Tahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua
sisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän
kunniallisesti.

— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.

— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä
rukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te,
kirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.

— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.
Sinun itsesi se on tehtävä.

— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.

Ovelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät
selällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja
jäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo
värähti hänen sydämessään.

— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.

— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.

Annesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu
olisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi
sulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun,
jottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi
voinut puhutella häntä.

Silti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein
rukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa
syntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.

— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.

— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon
verta, paljon verta...

Pojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla
oli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: "Tahdon hoitaa sairaita,
painaa kuolevien silmät umpeen"...

Annesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.
Hän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan
Annesaa.

— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?

— _Pyhät enkelit!_ Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan
tuossa tuokiossa.

— Jos täti Paula tapaa minut täällä?

Pappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki
ulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut
paikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki
huoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui,
kuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken
menettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.

— Kuka estäisi minua pakenemasta _sinne?_ Jospa jo olisin poikennut
sinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori
Virdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?

Kaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi
polttaa. Oli aika palata _kotiin_ ja mennä levolle vuoteeseensa.
Olihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja
orjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee
silmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti
Paula, papin toraisa sisar.

— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta,
veljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän
hassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!

— Olen Annesa, rakas täti Paula.

— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut
tarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni
yllin kyllin.

Annesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja
saapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän
työntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut
talosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä
keittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu
vuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja
on vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo
säikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa
ollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi
he ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän
ylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy
kulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.

Hän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:

— Täytyy yhä vielä kulkea... kulkea...

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta
vasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.

— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä
olen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!

Mutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa,
joka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa.
Kun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi
piilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:

— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa
rahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.

Pappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti
naiset kahden.

Täti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa
hän aina oli elänyt yhdessä.

— Riisu vaatteesi ja tule nukkumaan vuoteeseeni. Jollet tahdo maata
vieressäni, niin paneudu vuoteen jalkapuoleen, vanha ikäneito sanoi
tyynesti.

Annesa noudatti kehoitusta. Vuode oli hyvin avara, ja vaikk'ei se
ollut erityisen pehmeä, hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut
untuvapatjoilla.

— Olen niin monta yötä maannut paljaalla maalla; nyt minusta tuntuu,
kuin olisin laivassa, joka vie minut kauas.

— Missä olitkaan, Annesa? Saako sen tietää?

— Ajatelkaahan, piileskelin pienessä San Basilion kirkossa.

— Pyhä Basilio! vanha nainen huudahti ristien silmänsä. Tuo kuulostaa
uskomattomalta. Ja miksi et nyt palannut kotiisi?

— Minulla ei ole kotia, täti Paula. En voinut, kun ihmiset sanovat,
että minä...

— Niin, niin. Ihmiset sanovat, että sinä otit hengiltä Zua Decherchin.
Väitetään, että ärsytit hänet raivoihinsa etkä antanut hänelle
rauhoittavaa lääkettä. Onko se totta?

Annesa ei vastannut.

— Minne nyt aiot lähteä, Annesa? Etkö enää palaa isäntäväkesi luo?

— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.

— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja
tiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.

— Gantine parka! Hän on niin nuori.

Vanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan
vaipui surullisiin mietteisiinsä.

Kolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa
pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen
äänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.

— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas,
hyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin
paennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt
kissa.

— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.

— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.
Annesa ei luultavasti koskaan enää palaa.

— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin
hänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.

— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.

— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään
aikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei
olisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa
isäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin
suuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.

— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin
heidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa...

— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?

— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä,
ukko ei olisi kuollut.

— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!

— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!

Annesa ajatteli:

"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi
vainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei!
Mene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo
pettää ketään".

       *       *       *       *       *

Herjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui
parvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi
vihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen
vuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä,
ukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta
kumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti
sitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus
kulkevan pienen "torin" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan
parvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.

— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois
ikkunan äärestä.

Hän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun
valetukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana
hiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin
vievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.

— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse
niinkuin nuorempana.

Hevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti
kerjäläiseltä.

— No? näittekö sisarentyttäreni?

— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.

— Painakaa puuta. Odottakaahan... pappi otti kirjeen kuoresta
huomaamatta, että se jo oli avattu.

— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen
kuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni
palvelus.

Ukko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset
silmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.

— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa.
Olen aina sanonut: "Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä
palvelijansa".

— Huomenna... ei, ylihuomenna teidän pitää kyyditä Nuoroon joku, joka
ei halua, että hänet Baruneista lähtiessä huomataan.

— Ymmärrän, ukko vastasi auliisti. Menköön ylihuomenna varhain sillan
korvaan ja odottakoon siinä.

— Entä jos sattuu muita matkustajia?

— Sen saan tietää huomisiltana; siinä tapauksessa tuon teille sanan.

— Hyvä. Ja suu poikki! Ymmärrättekö?

— Totta kai. Olkaa huoleti.

Ukko nousi ja laski käden kirjekuorelle.

— Paula, anna meille jotakin juotavaa, pappi huusi ovelta. Mutta kun
vastausta ei kuulunut, hän pudisti päätään sanoen: Mennään alas, niin
hommaan teille lasillisen viiniä. Vai otatteko kernaammin viinanaukun?

— Viiniä, viiniä! ukko Sogos urahti rypistäen kirjekuorta kädessään.
Viina ei ole minun juomiani.

Sopestaan Annesa kuuli vanhan hevosmiehen äänen ja huoahti. Vihdoinkin!
Varmaankin oli Nuorosta saapunut vastaus. Voi, pääsisipä oitis
lähtemään, pois, pois täältä, tuntemattomalle seudulle, uusien ihmisten
pariin! Aloittaa uutta elämää, tehdä työtä, kärsiä, unohtaa! Hän ei
ajatellut mitään muuta.

Heti kun ukko Sogos oli lähtenyt, pastori Virdis kiiruhti Annesan luo
ja sanoi:

— Kuinka, sinä istut täällä pimeässä! Mitä siunattu sisareni
ajatteleekaan, kun antaa sinun istua pilkkopimeässä? Eikö tänä vuonna
ole kasvanut oliiveja? Eikö talossa ole öljyä?

— No eipä minulla tässä ole sellaista tehtävää, joka vaatisi valoa. Ja
onhan tuossa lamppu.

Hän nousi hakemaan tulitikkuja.

— Tässä on sisarentyttäreni, Maria Antonian, vastaus. Hän kirjoittaa
löytäneensä sinulle paikan nuorolaisessa perheessä.

Kuullessaan tämän hyvän sanoman Annesa tunsi melkein rajua iloa. Mutta
äkkiä hän alkoi vavista ja pudotti palavan tulitikun kädestään. Pappi
vaikeni, ja hiljaisuudessa ja pimeässä Annesa unohti kaiken menneen,
unohti nykyhetken kuullessaan Paulu Decherchin äänen.

— Kuinka voitte, täti Paula? Missä kirkkoherra on?

Hänen äänensä oli vakava, melkein äreä.

— Kas, tehän se olette, don Paulu! Veljeni Micheli tulee heti. Olkaa
hyvä ja nouskaa yläkertaan hänen huoneeseensa.

Täti Paula kulki hänen edellään kynttilä kädessä.

— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:

— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun
olevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!

Annesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut
rivit:

    "Rakas eno,

    Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille
    naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja
    Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia.
    Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää
    palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on
    ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän
    tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.

                               Sisarentyttärenne Maria Antonia".

Annesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi
vaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä
pienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä.
Mitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen
vuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla
molempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime
sanan: "Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan,
voittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun".

Keittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula
seisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo
molemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se
ei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut
luulla... Ja pastori Virdis oli sanonut: "Ennenkuin puhun _siitä_,
huuleni kuivukoot!"

He puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:

— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa
hänet palaamaan kotiin.

Ja pappi kaiketi ähki vastatessaan:

— _Pyhät enkelit_, kuinka itsepäinen olet, poikani! Etkö ole
ymmärtänyt, että Annesa on lähtenyt kauas ja ettei hänen enää sovi
palata sinun asuntoosi?

Keittiöstä kuului askelia. Sitten kaikki taas oli hiljaa. Niin,
varmaankin täti Paula oli kiivennyt yläkertaan ja kuunteli korvat
hörössä ovella. Se ajatus herätti Annesassa sekä suuttumusta että
kateutta. Hänkin olisi tahtonut kiivetä kuuntelemaan. Kiusaus kävi
ylivoimaiseksi. Hän rypisti kirjeen kädessään, lähestyi ovea ja raotti
sitä varovasti.

Annesa näki Gantinen istuvan liikkumattomana penkillä keittiön perällä.
Poika tuijotti eteisen oveen, mutta kuuli varmaankin oven narahtavan,
nousi äkkiä ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt mitään. Annesa
oli kädenkäänteessä vetäytynyt takaisin ja vetänyt oven kiinni,
painautuen lujasti sitä vastaan estääkseen nuorukaista pääsemästä
huoneeseen. Kului hetkinen. Täti Paulan ääni herätti Annesan hänen
herpautuneisuudestaan.

— Mitä sinä teet täällä, Gantine? papin vanha sisar kuului kysyvän
levottomana.

— Odotin teitä. Totta puhuakseni aioin jo lähteä tieheni ja ottaa
mukaani padan, joka kiehua porottaa tuossa hellalla, nuori mies virkkoi
yrittäen olla leikkisä.

— Se olisi ollut laiha saalis. Luulet kai, että minun padassani on
papuja ja silavaa? Eikö mitä. Katsohan: siinä on vain perunoita. Istu,
Gantine. Et siis palannut metsään?

— En. Koska olen täällä, en ole lähtenyt metsään! hän tiuskaisi
karskisti.

Jälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli
levottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja
että miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.

— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua
lähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen
vaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin
itse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut
kaikille, ja etenkin teille!

— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet
niin raivostunut, Gantine?

— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa
täällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon,
jos on siellä. Minun täytyy puhua.

— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla
sinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.

— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena,
mutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen
jo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka
vain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan
malttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä
asianomaisille.

— Minulleko?

— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko
ilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua
häijympiä.

Gantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein
äidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat
hänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle
muutama lohdun sana. Mutta tuo _toinen_ saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä
Annesa enää tahtonut nähdä häntä.

— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen
kanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä.
Näinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät
yhdessä. Hän, Paulu, minun _isäntäni_, luulee, etten minä tiedä mitään,
ja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni
ja silmät nähdäkseni.

— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.

— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu
tahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa.
Hän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei
enää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän
ei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus
sydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä
naimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja
vainotaan Decherchien takia.

— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie
sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän
erehdy?

— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei
palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa
keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat,
että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo
tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja
vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas
vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee
yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat
ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.

— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.

— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän
olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on,
kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi
vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon
arvoiset kummatkin!

— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna
hänen olla...

— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella
äänellä.

Oven takana Annesa mutisi itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään
välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan,
etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien
hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole
nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä
on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin
vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän
toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän
menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän
on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän
ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka
ovat tulleet hänen osakseen. _He_ ovat aina käyttäneet hyväkseen ja
kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja
minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!

Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin
vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on
itkuun heltymäisillään.

Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan
pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan,
että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla
Gantinen katkerat sanat.

— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle
yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä
kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin _hän_.
Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt
kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen
vielä nuori.

— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi
toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi
Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei
ole vailla kolikoitakaan.

Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:

— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan
sellaista nyt.

— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.

— Ketkä?

— Micheli ja don Paulu.

— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä
tapauksessa menen tieheni.

Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä
levottomuuttaan.

— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää
yötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan —
ja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun
puolestani: "Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa
henkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä
minulle sana; teen, mitä tahdot". Sitten sanotte hänelle näin: "Vaikka
olisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut
ukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa
hänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan
pätsiin".

— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut
suoraa päätä helvettiin.

— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!

Hankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:

— Sanokaa Annesalle näin: "Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei
pidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä,
että hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä,
eikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja". Don Paululla, nähkääs, on herkkä
omatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan
Annesalle: "Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka
kerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut
häneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman
edellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli
luvannut naida hänet". Hyvää yötä, täti Paula.

— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä.
Mutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.

Annesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina
kupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki
rikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi
ilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja,
mutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja
tuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!




X


Paulun mentyä pastori Virdis viipyi yhä parvekehuoneessa, vaikka hänen
vanha sisarensa oli jo moneen kertaan kutsunut häntä. Kyynärpäät
pöydällä ja hypistellen sormillaan punaisen valetukkansa haivenia hän
ähki ja toisti ääneensä:

— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?

Paulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien
tahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä,
ja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen
päätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli
siitä kovin pelästyksissään.

— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien
valetukkaansa.

Sitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:

— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis
ahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi:
Luotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen.
Pahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän
on jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin
lyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän
syliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa
molemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja
hukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä
sielua. Kaikki olemme hukassa.

— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on
valmista. Tule alas!

Vanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes
huomaamatta ja toisti epätoivoissaan:

— Hukassa, hukassa!

— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.

— Käske _se nainen_ tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien
tekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.

— Mutta etkö voisi tulla alas, Michele? Voisithan puhua hänen kanssaan
illallispöydässä.

— Ei tässä nyt ole aikaa syömiseen. Mene.

— Minusta näyttäisi olevan aika teljetä joku mielisairaalaan, täti
Paula mutisi laskeutuessaan portaita. Hänkin huokaili ja kähisi.

Annesa meni yläkertaan äänetönnä ja suruissaan, mutta kohtaloonsa
alistuneena. Pappi tallusteli edelleen huoneessa eikä tapansa mukaan
katsonut häneen.

— Oletko lukenut kirjeen, Annesa? Mitä olet päättänyt?

— Matkustaa pois.

— Paulu kävi täällä. Puhuimme pitkän aikaa. Tiedätkö, mitä hän aikoo
tehdä? Hän tahtoo ottaa sinut vaimokseen; omaiset panevat vastaan,
mutta hänen päätöksensä on järkähtämätön. Voi, voi sentään! _Pyhät
enkelit!_ Mitä sinä itse sanot, Annesa? Suostutko menemään hänelle?

— En! Annesa vastasi heti.

— Miksi et?

— Kirkkoherra tietää sen paremmin kuin minä.

— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää
katumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua
luultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan
jälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette
naimisiin.

— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.

— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää,
minne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa
perässä... parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä
ajattelet.

— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas,
hyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!

— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi,
että tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos
tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on
ehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä
toisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän
on antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin.
Mutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?

Annesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli
kiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä
hän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?

— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että
päätökseni on luja!

— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin
hakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.

Hän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.

— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on
koko huomispäivä aikaa.

— Olen jo tarpeeksi ajatellut. En tahdo tavata häntä.

— Mennään siis alakertaan illalliselle.

He laskeutuivat keittiöön. Täti Paula oli käynyt panemassa portin
kiinni ja noutanut kellarista viiniä.

Pappi söi ateriansa keittiössä aivan kuin talonpojat. Ateriat olivat
yksinkertaisia, mutta niiden höysteenä oli jaloa viiniä. Sinäkin
iltana pappi maistoi runsaanpuoleisesti. Sitten hän alkoi lörpötellä
ja kiistellä vanhan sisarensa kanssa, joka kertoi, mitä Gantine oli
sanonut.

Pappi oli äkäinen rengille, joka oli "ajattelematon lörppö kuin
naiset". Silti hän ei puolustanut Paulua. Annesa kuunteli äänetönnä,
ikäänkuin ei olisikaan ollut puhe hänestä itsestään, vaan henkilöstä,
jota hän ei koskaan ollut tuntenut ja joka jo aikoja sitten oli
kuollut. Mutta täti Paulan mentyä uudelleen kellariin noutamaan viiniä
hän äkkiä sanoi:

— Herra pastori, pyydän teiltä laupeudentekoa: Antakaa minun lähteä jo
huomisaamuna.

— _Pyhät enkelit!_ Onpa sinulla kiire. Aikaisemmin kuin
ylihuomisaamuna se on mahdotonta.

— Päästäkää minut menemään! Muuten lähden jalkaisin tänä yönä. En voi
viipyä täällä kauempaa.

Täti Paula palasi pullo kädessä ja alkoi taas napista:

— Viinitynnyri on melkein tyhjä. Siitä ei enää pirahda kuin muutama
pisara. Meidän talostamme on tullut viinikapakka.

— Sitten iskemme reiän toiseen viinitynnyriin. Jospa maailmassa ei
olisi sen suurempia suruja! pappi murahti.

Aterian jälkeen pastori Virdis meni ulos ja naputti palattuaan
sisarensa ovelle. Annesa oli jo vuoteessa. Hänessä oli kuumetta, ja hän
oli vaipunut surullisten haaveiden täyttämään horrokseen. Hän tunsi
papin äänen, mutta luuli silti yhä uneksivansa. Pappi kuului sanovan:

— Annesa, huomenna, päivän valjetessa voit mennä sillan päähän ja
odottaa siinä postinkuljettajan rattaita. Mutta tule ennen lähtöäsi
luokseni; minulla on jotakin sanottavaa sinulle.

Täti Paula alkoi alushameessa ja yömyssyssä taaskin nalkuttaa:

— Mitä tahdot? Et edes yöllä jätä minua rauhaan. Et nuku itse, etkä
anna toisten nukkua. Minä menen nyt makuulle.

— Sydänkäpyseni, tule nyt sentään. Vain pari sanaa.

Kun he olivat menneet pihalle, pappi sanoi:

— Minun mielestäni meidän täytyy tehdä hänelle nyytti. Emmehän voi
päästää häntä lähtemään aivan tyhjin käsin. Olisiko sinulla liikenevää
hametta ja paitaa antaa hänelle?

— Sinä olet totisesti hullu. Nyt jo tahdot riistää minulta paidan
yltä, ehkäpä lopulta viet nahkanikin.

— Herramme eteen meidän täytyy astua ilman paitaa ja ilman nahkaakin,
pappi huomautti ankarasti, vaikkakaan ei erittäin sattuvasti.

— Älä pärpätä siinä, Paula! hän lisäsi. Ajattele, että sinun on
tehtävä laupeudentyö.

— Mutta etkö käsitä, että yhteen minun paitaani mahtuu kolme Annesaa?

Tämä näkökohta tuntui papista vakuuttavalta. Hän ei enää inttänyt, vaan
kiipesi pimeässä yläkertaan.

Paula pani keittiön oven kiinni ja palasi huoneeseensa, mutta ei mennyt
vuoteeseen, vaan avasi kaapin, haki sieltä käsiinsä vaatekappaleita
ja teki niistä mytyn. Nenäliinan solmuun hän sitoi kahden liiran
hopealantin ja pisti nenäliinankin myttyyn.

Pappi sytytti huoneessaan tulen, sulki oven, avasi piirongin laatikon
ja laski muutamat kolikkonsa, joita hän siinä säilytti. Niiden joukossa
oli pieni, kymmenen liiran kultaraha, jonka hän oli saanut donna
Rachelelta palkkioksi siitä, että oli lukenut viisi sielumessua Zua
Decherchi vainajalle. Ja kun kaikki muut rahat olivat kovin raskaita,
kuparilantteja, hän päätti antaa Annesalle kultarahan.

       *       *       *       *       *

Sarastus alkoi vaalentaa taivasta San Giovanni vuoren yläpuolella.
Avara laakso oli vielä uneen vaipuneena; kalliot, graniittiseinät,
kiviröykkiöt tuskin erottuivat tummista orjantappurapensaista.

Taivaanlaki oli harmaa, alempaa punasinervä. Nuoron ja Orune-vuorten
yläpuolella leijui kellerviä pilvenhattaroita ja häilähteli ohuita
malvanvärisiä huuruja.

Annesa käveli viettävää tietä sillalle päin mytty kädessä. Hän näytti
pelkäävän, että rikkoisi paikan ja aikaisen hetken hiljaisuuden.
Hänen harmaat, jähmettyneet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, joiden
terät olivat oudosti laajentuneet, kuvastivat suuripiirteisen, kolkon
maiseman ja korkean, aution taivaan haudanomaista rauhaa.

Tultuaan lähelle siltaa, jonka alitse kulkeva joenuoma oli aivan
kuivana, Annesa piilottautui kiven taakse. Kun hänen olisi
todennäköisesti odotettava sangen kauan, ennenkuin ukko Sogoksen
rattaat räminällään rikkoisivat tien hiljaisuuden, hän istahti kivelle
ja laski myttynsä maahan.

Lähellä kohosi rautatammi, jonka latva oli kuivunut, ja muutamia
rungosta varisseita, vielä vihreitä muratinlehtiä, joita ohikulkijoiden
jalat olivat tallanneet, oli hajallaan maassa.

Annesa huomasi ne ja muisti Paulun usein verranneen häntä murattiin.
Hyvästi, hyvästi! Nyt on kaikki ohi. Annesa on jälleen lähtenyt
taivaltamaan omaa polkuaan, jonka on määrä johtaa hänet ainaiseksi
pois, kauas koko tältä seudulta, jonne hän kerran oli saapunut samalla
tavoin kuin nyt sieltä lähteekin, mytty kädessä, vanhan, salaperäisen
miehen opastamana, joka kenties on hänen surullinen kohtalonsa.

Taivas peittyi punerviin usviin, mikä ennusti helteistä päivää. Leivo
alkoi laulaa, ensin arasti, sitten yhä iloisemmin. Rattaiden räminää
kuului tieltä. Annesa kavahti pystyyn. Jokohan ukko Sogoksen vaunut
saapuivat? Olihan tämä liian aikaista, mutta vanha postinkuljettaja oli
luultavasti sinä aamuna lähtenyt tavallista varhaisemmin liikkeelle.
Ajoneuvot lähenivät siltaa, hiljensivät vauhtiansa ja pysähtyivät.
Annesa sieppasi myttynsä ja meni tielle. Mutta kuljettuaan muutaman
askeleen hän tunsi hehkuvan punan peittävän poskensa. Paulu Decherchi
seisoi siinä vähän matkan päässä hänestä ajoneuvojen edessä, joissa oli
tilaa kahdelle.

— Annesa!

Annesa ei hievahtanut, katseli vain Paulua säikähtyneenä, samalla sekä
pelon että ilon vallassa. Paulu tuli aivan lähelle häntä ja sanoi
jonkin sanan. Annesa ei kiihdyksissään kuullut. Hetkeksi hän unohti
kaiken muun. Jos Paulu tuon hänen tajuttomuutensa kestäessä olisi
tarttunut hänen käteensä sanoen: "Palataan kotiin!" hän olisi totellut.

Mutta Paulu ei tarttunut hänen käteensä eikä ehdottanut, että he
yhdessä palaisivat kotiin. Ja Annesa tointui huomatessaan, että Paulu
oli vanhennut, käynyt rumaksi ja loi häneen outoja, ilkeitä katseita.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi ikäänkuin heräten unesta.

— Sen sanon sinulle matkalla. Nouse joutuin ajoneuvoihin. Meillä on
sitten hyvää aikaa puhua.

— Mitä tahdot? Minne aiot? Annesa kysyi ja kävi jälleen kelmeäksi ja
surumieliseksi.

— Lähdemme, minne tahdot. Mutta joutuin, täytyy lähteä matkaan.

— En lähde kanssasi.

Viha leimahti Paulun silmissä.

— Sinä _lähdet!_ Heti paikalla. Joudu, joudu!

Paulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin
hänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä
koskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli
huomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.

— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän
sanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen
paheksumista uhkuviin silmiin.

— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö
kirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.

— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin...

— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa
pakenen luotasi, ettäs tiedät...

Paulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen
jokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas
ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa
ja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä
sellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään,
kun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua
joutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.

— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen
juurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani.
Jollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta
paina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta
palvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä
on velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän. Et sinä ole retku. Minun on täytettävä velvollisuuteni, ja
täytänkin sen.

— Jätä turhat sanat, Annesa! En hylkää sinua, eikä sinun enää pidä
kiusata minua! Olen väsynyt, kuuletko, olen perin väsynyt. Olen
kyllästynyt papin hullutuksiin, kaikkeen, mitä hän on ahtanut päähäsi.
Olen väsynyt kaikkeen. On aika lopettaa jo tämä sietämätön olo.

— Se on totta, on aika lopettaa se, Paulu! Älä huuda, älä pauhaa!
Papilla ei ole mitään tekemistä meidän asiassamme. Sinun omaisesikin
ovat suotta levottomia. Jättäkää minut rauhaan, ja eläkää itse
rauhassa. Älä menettele vastoin kenenkään tahtoa, älä vastoin omaakaan
tahtoasi.

— Minun täytyy siis taistella _sinun_ tahtoasi vastaan?

— Aivan niin.

— Ja miksi?

— Tiedät kyllä, miksi. Älä pakota minua sitä sanomaan.

Annesan sammuneet silmät alkoivat äkkiä hehkua ja kuvastivat melkein
ruumiillista tuskaa.

— Sinä kyllä tiedät, hän virkkoi puoliääneen. Näen sen silmistäsi.
Mene, äläkä enää kiusaa minua. Sinä olet liian myöhään alkanut ajatella
velvollisuuttasi. Mutta oikeastaan onkin parasta näin. Mikä tapahtui,
olisi joka tapauksessa tapahtunut, ja silloin olisit kironnut minut.
Nytkin olet muuttunut minuun nähden, Paulu. En enää ole Annesa, vaan
rikollinen nainen. Mutta kuule, rakas, olen iloinen siitä, ettet silti
minua kiroa. Sitä olin pelännyt. Olen onnellinen, kun tulit, enkä
vaadi sinulta mitään muuta. Sinulla ei ole, niinkuin luulet, mitään
velvollisuuksia minua kohtaan. Tein, minkä tein, kohtalon pakosta. En
tehnyt sitä ainoastaan sinun vuoksesi, vaan teidän kaikkien tähden.
Tein pahasti, mutta olin silloin melkein mieletön, aivan suunniltani:
en tajunnut mitään. Myöhemmin ajattelin: "Jos siitä seuraa heidän
pelastuksensa ja jos itse pelastun, rankaisen itseäni, tahdon poistua
kauas, tahdon elää loitolla hänestä, jotten enää tekisi syntiä". Siinä
kaikki. Ja nyt olen oikeassa. Sillä sinäkin, Paulu, olet hyvin suuresti
muuttunut. Kammoksut ja pelkäät minua.

— Sinä hourit, olet ihan suunniltasi! Paulu sanoi tarttuen molemmin
käsin päähänsä. Se ei ole totta, ei sinne päinkään! hän sitten huusi
raivostuneena.

— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.

Annesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen
pois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen
sanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja
muratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely
entistään iloisempana.

— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet
vanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö,
millainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi.
He ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele
sinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo
muratin lehdet tuossa.

— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se
temmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta,
jota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle
peittäen kasvonsa käsillään.

Paulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui
ja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien
varassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla
hauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään
oli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen
sanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.

Etäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.

— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman
onneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä
Cosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen
onneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!

Paulu ei liikahtanut paikaltaan.

Postivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet
viimeisen tien mutkan ennen siltaa.

Annesa nousi ja otti maasta myttynsä.

— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!

Mutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu
päästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys
hänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.

— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme
toisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde
vain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en
voi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin
kukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!

— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi!
Katso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle
anteeksi!

— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.

Silloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja
miehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin
valtaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.

— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot.
Kaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä,
kadutaan myös yhdessä!

Postihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että
Paulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa
lähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua
koetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä
jo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja
meni tielle.

Paulu ei seurannut häntä.




XI


Vuodet vierivät.

Vanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan
oli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa,
se ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi
odottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi
palvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä,
emäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai
kävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän
purki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.

Tämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista
rikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan
tuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi
tervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen.
Sitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan
kohtaloonsa.

Annesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle
papille, jota kaikki sanoivat "kaniikki Perhoseksi", hän hän käveli
niin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu,
että hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä
ikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun
taivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä
selitystä siihen.

Hän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää
Annesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai
silloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa,
hänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita.
Kaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän
jollakin tavoin auttoi.

Niin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan
juhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään,
syleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi
valittaa:

— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut;
hän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä
kyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon
uskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli
palvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene
mihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?

Annesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja
vaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti.
Vanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.

Jonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut
lavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä
kuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa,
silmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin.
Kuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja
antautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään
ja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa
Annesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä
tunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi
hänelle kaiken kurjuutensa:

— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka
vaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään
kanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole
tunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?

Annesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet.
Hän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä
rakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen
jälkeen ollut _nähnyt_ vainajaa, ei hereillä eikä unissa.

— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja
kärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin
onneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella
tahdot suorittaa katumusta.

— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin
voinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän
avioliitostamme.

— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi
päähänpiintymänsä vallassa.

Ja hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli
toiselleen vain kaamea aave.

Kului vielä vuosi.

Paulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa
ja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen,
sillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä
"palaamaan".

Annesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista
kaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin.
Decherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet
ruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että
ulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan
pirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.

Annesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen
lepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui
keltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka
silmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin
kissalla.

— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut
häntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä
nuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli
tätä entistään epäluuloisempana.

— Rosa, donna Rachele sanoi, mene keittiöön ja keitä kahvia.

— Voinhan minä mennä. Totta kai tunnen keittiön! Annesa virkkoi.

Mutta Rosa otti mielenosoituksellisesti taskustaan avainkimpun, avasi
pöytälaatikon, otti siitä sokerirasian ja sanoi:

— Et tiedä pitopaikkoja. Minä lähden keittiöön. Jää sinä isoäidin luo.

Ja hän pisti avaimet takaisin taskuunsa. Kun donna Rachele ja Annesa
olivat jääneet kahden, edellinen virkkoi:

— Älä suututa Rosa parkaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla emäntä ja
hoitaa kaikkea sitä vähää, mitä meillä vielä on jäljellä. Älä pahoita
hänen mieltään. Kun Rosa parka on pahoillaan, hän saa kouristuksia.

Samassa Paulu palasi kotiin. Hän oli ollut kirkossa. Joku oli kertonut
hänelle Annesan paluusta.

— Mitä uutta Nuorosta? Paulu kysyi tältä yksinkertaisesti puristaen
hänen kättään. Onko siellä hyvin kuuma?

— Ei pahasti, Annesa vastasi.

Hän katseli Paulua. Vuodessa tästä oli tullut vanhus. Hiukset olivat
valkoiset, viikset harmaat. Hän oli aivan ukko Cosimu Damianun näköinen.

— Paulu, donna Rachele sanoi hiljaa, minä huomautin Annesalle, ettei
pidä vastustaa Rosa paran tahtoa. Pyydä sinäkin, ettei Annesa sitä
tekisi.

— Tietysti, tietysti! Paulu sanoi kärsimättömästi. Annesa tietää jo,
että on tullut tänne katumuksentekijäksi. Enkö jo sanonutkin sinulle
sitä, Annesa?

— Sanoit, sanoit, Annesa vastasi.

       *       *       *       *       *

Samoin kuin kerran illalla hyvin kauan sitten Annesa avaa
puutarhanpuoleisen oven ja istuutuu portaille.

Yö on kuuma, rauhallinen, linnunradan himmeä hohde valaisee heikosti.
Kukkien tuoksua leyhähtelee puutarhasta, metsä on liikkumaton; vuori,
jonka harja on ihmisen selän näköinen, näyttää nukkuvan tähtitaivaan
äänettömässä aukeudessa.

Kaikki muut nukkuvat talossa, Paulukin, joka muuten kärsii hermojen
heikkoudesta johtuvaa unettomuutta. Hän on jo muutaman päivän ollut
levollinen. Hänen omatuntonsa alkaa rauhoittua. Huomenna Annesa saa
oikean sukunimen: silloin hän on Anna Decherchi. Kaikki on valmiina
vaatimattomien, surunvoittoisten häiden varalle. Annesa on järjestänyt
kaiken ja istuu nyt väsyneenä portailla.

Ja hän ajattelee, tai oikeammin tuntee, että hänen varsinainen
katumuksentekonsa, hänen oikea hurskaudenelämänsä nyt vasta alkaa.
Muratti kietoutuu taas puuhun ja peittää sen laupiaasti lehdillään.
Laupiaasti, sillä vanha runko on nyt laho.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURATTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.