Viimeinen tsaaritar : Romaani nykyajalta

By Gertrud v. Brockdorff

The Project Gutenberg eBook of Viimeinen tsaaritar
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viimeinen tsaaritar
        Romaani nykyajalta

Author: Gertrud v. Brockdorff

Translator: Vilho Elomaa

Release date: January 7, 2025 [eBook #75058]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***





VIIMEINEN TSAARITAR

Romaani nykyajalta


Kirj.

GERTRUD v. BROCKDORFF


Saksankielestä suomensi

Vilho Elomaa





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.






Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana
ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja
keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili
toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea
lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.

Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla
silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat
säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.

Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! —

Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui
pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein
hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut
ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat
kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen
keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja
hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut
pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —

Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.

Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden
menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys
vaati.

Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.

Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran
tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän
Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. —
Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —

Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin
huoneessa. —

Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen
makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.

Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen
kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.

Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko,
Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —

Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen
epävarmasti.

"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat
yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se... ei ole minun syyni, Nikolai! —
Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää
Äitiä..." [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka
edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa
hartaudenharjoituksia.]

"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan
osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen
kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi
rauhattomasti värisevän.

Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäiti!

Aleksandra Feodorovnan ruusuhuulet hymyilivät surullisesti ja
pilkallisesti.

Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä
ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia,
hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka
kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista
ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen,
joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —

Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta
uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun
luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui
valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti
suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen,
joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!...

Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin
pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.

"Hän on antava meidän tulla armostaan osallisiksi!" —

Hän vavahteli pohjattomasta katkeruudesta.

Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon
vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit
halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana
turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen... Mutta... minun?...
Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon
kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät
silmät epäluuloisesti tarkastavat?...

Hän oli kuohuksissaan!

Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.

Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset:
Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon.
Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan,
hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla
tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin
vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä
keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja
olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan
syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!...

Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa
pieluksiin...

Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui
huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.

Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset.
Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi.
Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin
ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen,
melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.

Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!...

Keisari hymyili...

       *       *       *       *       *

Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.

"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä
onnitella teidän keisarillista majesteettianne."

Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen
korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä
olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten
aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava
vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti,
oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan
takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut
selvillä...

Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun
perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.

Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy
leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —

Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein
manifestiajatuksen mielestään.

Ei tänään... ei!... Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja
rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa
ikäänkuin raukeutena jäsenissään.

Ei tänään!...

Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt
suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?...

Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.

"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian
myöhään."

Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi
eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle —
hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven
tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."

Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.

"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.

"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi
väikkynyt hänen edessään — "päättää työn..."

"Kenen työn?"

"Vapauttaja-tsaarin."

Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät
sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas
liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa
tahtoon.

"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi",
sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin
hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.

Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa.
Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa
ajatuksistaan painostavan mielikuvan.

"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."

Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys.
Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana
piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman
uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.

Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen
kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.

"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei
ainoakaan."

Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen,
ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —

Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli
pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat
tiensä risukon puhki.

Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.

Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä,
että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää
kesynä. Sinä saat sen kokea...

Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä
hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.

Hän kysyi hiljaisesti:

"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin
suunnittelemaa perustuslakia?"

Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että keisari lysähti kokoon.

Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate,
joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —

Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi
kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan
itsepunomallasi köydellä.

Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti
päätöstä, jonka täytyi tulla. —

Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen
valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja
hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi
seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.

"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. Ja
Venäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."

Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse
kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.

"Teidän majesteettinne päättää viisaasti ja kokeneesti."

Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt
ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin
Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui
omituisena päivän pilviverhosta.

"Kun tämä kansa kypsyy!... En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä.
Jos minulle syntyy kruununperillinen..."

Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat
vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä
marmorireunaa.

"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen
siunauksensa."

Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys
pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin.
— Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä,
kaunispiirteistä päätään.

Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen
sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti
vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta
ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä
pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina
surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden
Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia
vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia.
Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka...!

Inhoittavat yön aaveet!...

Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.

Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin
istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat
vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.

       *       *       *       *       *

Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen
kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka
kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua,
ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä
kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen
moniaavisteista läheisyyttä. —

Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti
hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti
kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä
putoilivat vaahterien lehdet... Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti
olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi
etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta
hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien
lomista, riemuitsivat... ivallisina ja kammottavina.

"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää
kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä..."

Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?...

Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi
sähkökellon nappia.

Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman...

Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa
kutsun perille...

Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle,
lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen
suuriruhtinattaren vointia.

Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari
oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt
kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin
rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.

Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.

Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin
vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei
tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut
kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut
uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita,
samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan
kietoi häntä verkkoonsa!

Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia... Ja kyllä
toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan
sydämeen... Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro
hiekkamereen.

Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä
luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.

Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse
oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan
taivuttamaan päätänsä.

Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois
nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta...
Ja nyt... tämä nainen... tämä vieras nainen!... Kuka hän oli?... Mitä
hän tahtoi?...

Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen
keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa.
Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat
hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia.
Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?

Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää.
Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin
oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.

Mukava, vaaraton keisarinna!...

Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään
tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän
rinnalla...?!

Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut
kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät
milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he
olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat
kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.

"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä,
sointuvalla äänellään.

Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta,
jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä
vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.

Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille
uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on
usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna
vain hymyili.

"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi
jäykkänä seisoalleen.

"Keisari on... keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen
ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on
riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta.
Vain sen kautta..."

Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi
sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu,
jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle
käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat
hampaat.

Hän oli väsynyt. — Vanhan, vieraan naisen läsnäolo kiusasi häntä.

Puolittain uhkamielisesti hän vihdoin virkkoi:

"Keisarin kunnianhimona on olla jotakin enemmän kuin vain arvonsa
haltija..."

"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat.
"Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei
mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa
säilyttämistä..."

Hänen sanoissaan piili jotakin uhkaavaa. Aleksandra Feodorovna puri
huultaan.

"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä
luopua. Vapaaehtoisesti... Ja jäi vain siksi, että piti niitä
itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien
onnen rinnalla."

Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen
tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu
päivänvaloon, hän pelästyi.

Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa
hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen
riistetyn itseltään...

Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin,
jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan
valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa,
niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka
saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet,
jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä...

Nyt oli tämä miekka tylstynyt.

Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn
kalvenneille huulilleen.

"Olet kiihtynyt, _darling_. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet
kärsinyt."

Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti
kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.

"Anna minulle anteeksi, Aleksandra!"

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut
rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia.
Mutta... olen usein saanut itkeä..."

Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta
kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä
noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua,
joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä
kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä
kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi.
Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään...

Kirkas rauha!...

Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli
järjestänyt tämän kahdenolon.

Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren
keisarinnan poskea.

Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen
astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi.
Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria
Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.

Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön
mietiskely.

Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka
omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt
kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin
rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies,
jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan
ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!

Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?

Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska
nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin
sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla
saksatar...

Vanha keisarinna tuijotti jäykästi eteensä.

Mahtava oli Aleksanteri III:nnen aikainen puolue uuden keisarin hovissa.

Täytyi varoa, ettei näkisi vallan avainten luisuvan käsistään...

       *       *       *       *       *

Joka perjantai oli rahaministeri von Wittellä esittely keisarin luona.

Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla
rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen
entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.

Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta,
todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista
etelään olisi epäviisas teko.

Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen
kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia
aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri
tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista
toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan
iskemättä?

Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei
puolueeton sävy ärsytti häntä.

Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva
esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan
ilmeisiltä.

Mutta lähemmin tarkastettaessa...

Selkkauksia Kiinassa?... Japani?

Keisari kohautti olkapäitään.

Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan?
Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?...
Aseiden?... Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis
oikeastaan tahtoi?... Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta.
Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.

Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa
rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja
tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä
intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien
kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.

Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan...

— Tosiaanko?

Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan
itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui
siihen, että tiesi olevansa tutkimaton...

Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen
valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan
vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri
tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?...

Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten
luonteen perille.

Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti
ärsyttävä vaikutus voitolle.

Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä.
Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen
mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle...

Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn
asiapaperiarkin taas kokoon.

Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi
hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.

"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja että
Japani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."

"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi
keisari nyreästi.

"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on
tehnyt heidät epäluuloisiksi."

Witte hymyili.

"Venäläis-kiinalainen sopimus on antava makakeille enemmän
ajattelemista."

"Olemme aikeissa tehdä sopimuksen Japaninkin kanssa."

"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät
ehdottomasti, teidän majesteettinne."

Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä.
Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.

Tuon herra von Witten ei saanut antaa kohota itseään korkeammalle. —

Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia
sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä,
talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja
piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista...

Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä
päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.

Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön
aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin!
Myöhemmin! —

Hän aikoi vastata, mutta keisari pudisti miltei kiivaasti päätään.

Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä.
Kyllin täksi päiväksi! —

Witte huomasi esittelyn päättyneen, kumarsi ja poistui.

Etuhuoneessa odotti eräitä ministeriöiden herroja, jotka hän tunsi.

Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui
vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten
joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli
hänen olonsa ollut helpompi...

Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat,
alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa
kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät,
kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.

Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa
värileikkiä.

Liikkumattomana, ummessa silmin hän nojasi keisarillisten vaunujen
patjoihin.

Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa
pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.

Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan.
Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne
tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.

Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin
mielikuvituksensa luomia utukuvia... kaikki järkisyyt pirstoutuivat
tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei
Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.

Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden
oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta
kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä
parannustöitä?...

Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi...
ehkä keisarinna?

Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas
asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan
Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja
sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli
muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa
yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?...

Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, —
saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?...

Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa
pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui
alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen
Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan
kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan
aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa...


Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin
kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit
kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.

[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv.
1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi.
Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää
yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa
vastaavanlaisine torneineen. Suom.]

Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella.
Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille,
julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.

Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla
olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan
hyrskyaallon rajua rynnistystä.

He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille,
nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde,
joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun
yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä...
Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia
kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät
olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä
juhlaryysyissään... Naurettiin ja meluttiin.

Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen
maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle...

Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa
kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo
kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.

Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä,
jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas
brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.

Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota
kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti
suljetuilla huulillaan.

Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli
ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli
kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään... hymyili...

Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö,
että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia,
Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa
nykyhetken lämpimän elämän... Mutta kansasi riemuitsee...

Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten
vaunujen lasiruutujen takana.

Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut
jakamaan sille siunaustaan.

Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät,
raa'asti hymyilevät suut.

Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja,
liehuvia liinoja... Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa
aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja
väsyneeksi...

Raskasmieliseksi ja väsyneeksi...

Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan
kalpeutta.

Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa
rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.

Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan
laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla
kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. —
Muuan punainen suu hymyili... ivallisesti, ylimielisesti.

Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada
aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin
ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin
hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?...

Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän
katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja
välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja
tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.

Minkälainen katse se oli?...

"Hän vihaa minua", ajatteli Aleksandra Feodorovna.

"Hän vihaa minua..."

Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei
saanut olla yksin ja itkeä... itkeä...?

Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna... keisarin äiti? — Voivatko
äidit vihata?

Mutta tuo katse? — Tuo katse!...

Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on
keisarinna...

Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan
alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi
keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä
värisemään.

Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa
rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra
Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua
herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.

Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla
tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille
ilkeätä huomautusta.

Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut
vertauskuvallista?

Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan
kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen
sormiensa välitse.

Nikolai Nikolajevitsh ymmärsi vihjauksen.

Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta
hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli
taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon
kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin
kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän
kirjavaa hyörinää.

Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä
kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.

Värähdys hänen suupielissään teki Maria Feodorovnan varmaksi.

Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista
tapauksista ulkopolitiikan alalla.

Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin
syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää
shakkisiirtoa?

Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia
vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta
poikkeava ilmiö Pietarissa.

Nikolai Nikolajevitsh kohautti hartioitaan.

Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se
olisi?

Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.

Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.

"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."

Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.

Suuriruhtinas hymyili.

Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu
sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä...?

Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta... Maria Feodorovnan katse oli
kiintynyt valtaistuimeen.

"Keisari ei pidä herra von Wittestä."

"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean
riippumattomuusjulistus..."

Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän
lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen
poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi
ajattelemaan ja toimimaan."

Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin
luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin
kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.

"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa,
joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka
oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä
lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?

Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.

Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.

Mutta hän pelasi taitavasti.

Korea?

Oli kuunneltava ja odotettava.

Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien
ryhmien läpi.

Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen
samettinojaan.

Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat
soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen
ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja
sietämättömäksi.

Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?...

Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa,
ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla,
kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat
leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.

Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.

Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.

Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä
ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä
päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja
teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada
lapsia kalvoi häntä.

Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.

Hän käänsi katseensa toisaalle... näki Maria Feodorovnan, joka
keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.

Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa,
aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei
tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin
takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.

Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin
hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei
voinut torjua.

Tahi... ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli
ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta,
velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta
taakasta?

Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.

Hänen silmissään punersi... kultakotkien peittäneen, valoaaltojen
maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva
puna, joka muistutti virtaavia veripuroja... Jättiläismäinen,
korkeahyrskyinen virta!...

Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät
vahakynttiläkruunut sinne tänne.

Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä
kuumille kasvoille...

Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut,
kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui
jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot
olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.

Verivirtoja... Kenenkä verta?

Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki
kipeätä...

Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista
suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät
ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden
alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan
pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli
selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli
tapahtunut.

Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää
tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot
kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä,
vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.

Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä.
Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin
mustia helmoja.

Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää.
Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä
katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat
ratkaisuaan...

       *       *       *       *       *

Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.

Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen
onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa,
ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli
sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon
saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.

Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi,
olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas
jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.

Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.

"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä,
teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole
saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille..."

"Ei saavuttamaton?"

Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.

Ei saavuttamaton?... Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa
Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen
välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista
raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.

Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen
pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.

"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle
annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen..."

Witte käveli edestakaisin huoneessa.

"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.

"Ja hän?"

Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen
kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.

"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide,
joka esitetään hänelle viimeiseksi."

Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue
väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan
heitä vastaan?

Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.

"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin
helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."

"Kaikkiin mahdollisiin...?"

"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi
Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."

Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä
maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa
maa-alueihin ja valtauksiin...

Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui
ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla
hetkellä!...

Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen
himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin
pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa...

Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten
viattoman veren tähden...

"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne..."

Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.

Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset,
rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain
huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.

Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä
vieraan keisarin vahingoksi.

"Vaikutusvaltani keisariin...?"

Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.

"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.

"Eräs vieras?"

Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.

Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.

"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.

"Keisarinna?"

Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?

Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.

"Ei mitään varmaa!... Pelkästään toive!..."

Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.

Pelkästään toive!... Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi
hienoja, monihaaraisia verkkoja.

Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti
ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle
kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut
olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin
kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että
hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan
asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.

Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen
tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin
itsevaltiuteenkin nähden.

Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren
itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä,
vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla
myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan...

Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan
kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville;
syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen
alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.

Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä
riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut
kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.

Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi
syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.

Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet
haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota
kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa,
joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten
siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin
silleen... Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää
itsevaltiaansa käskyt...

Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari
eleli suojissaan.

Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka
punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen
vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden
väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.

Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti
hallitustehtäviään.

Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei
poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä,
terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen
kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada
keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.

Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan
Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt
apunsa.

Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin
päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa
hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.

Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra
Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta
rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.

Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.

Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan
hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka
älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.

Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo
oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.

Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.

Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.

Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli,
joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä...

       *       *       *       *       *

Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa
Pistolkorsin, synt. Kagan.

Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen
ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten
kasvonsa pois.

Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa,
ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.

Hän oli Kremliin saapuessaan kalpeampi kuin tuo nuori juutalaisnainen.

Illalla hän kutsutti Elisabet Feodorovnan huoneeseensa.

Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta
ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.

"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa
väsymystä ja huonomuistisuutta."

Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen
ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui
muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.

"Toisinaan olen kovin surullinen, Elisabet."

Suuriruhtinattaren huulilla vilahti hymy.

"Pikku Alix...!"

"Se ei enää ole nimeni, Elisabet!"

Epämääräinen surumielisyys värähteli hänen äänessään.

"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se
olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan..."

Hän katseli käsiään ja pudisti päätään.

"Toisinaan toivon, että olisin elänyt aikaisemmin..."

"Aikaisemmin?"

Aleksandra Feodorovna nauroi. Salaperäistä, miltei äänetöntä naurua.

"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen
kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka
seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli
keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä
elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi
olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni,
jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni
sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset
päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi
säikähdykseni."

"Entä nyt?" kysyi suuriruhtinatar nopeasti.

"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota.
Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet.
He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa
todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin
simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan,
mutta kansa ei nähnyt heitä..."

Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei
vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet
katkeraksi ja harvapuheiseksi.

"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin
siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei
kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät
meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät
kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan
nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien
kohtaloita hartioillaan..."

"Mitäpä me kansasta huolimme, Aleksandra?"

Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa
eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä
kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.

"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto
Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni
ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni
auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin
sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja
arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki
ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin
menetellyt viisaasti..."

Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista,
sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty
verkkoliina jätti paljaaksi...

"En ole sen koommin nähnyt tuota naista... Se kohtaus askarrutti
kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan,
etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."

"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar
kohautti olkapäitään.

"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko
on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat,
ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää
piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina
esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa...?"

Nuoren keisarinnan kädet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen.

"Minua pelottaa, Elisabet!"

"Pikku hupakko!"

Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin
olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän,
äidillisen ilmeen.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia,
sisko kultaseni."

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan
taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.

Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään...
katsoivat häneen, hymyilivät...

Oliko se ivaa?... Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran
kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän
sijasta oli synnyttänyt tyttären.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia."

Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin.
Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa...

Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi.
Keisari oli vetäytynyt pois... Työskentelikö hän?

Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta.
Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua...

Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma,
ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen
madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli
salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen
rusottavaa ihoa.

Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä... Kauan... Tahtoi rukoilla,
kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla.
Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin
rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin
jumaliaan...

Voi, se oli mahdotonta!

Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian
poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki...
itki...

       *       *       *       *       *

Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet
vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset
osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan.
Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen
vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti
muovailtavaa vahaa.

Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden
yksinvaltiaan mielen.

Puolan vapauttaja!... Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle
tavoitteleville toiveille?

Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita
hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat
olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva
hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.

Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen
riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan
kentällä...

Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä
kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.

Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti,
pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.

Tämä kansa... eikö se ollut kuin lapsikansaa?...

Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen
ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.

Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi
ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista
ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään
salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä
täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta
velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta...

Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta.
Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä,
suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.

Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville
aatteilleen...

Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily
suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli
ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä
mielipiteitä.

Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen
yksityishuoneisiinsa.

Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa
terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä
palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi
ristivaltikkaa kantaessaan...

Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja,
paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu
hämärä verhosi hänen piirteensä.

"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi
tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin
lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi
torjuvasti kätensä..."

Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä
haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa
varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.

Vasta jonkun sekunnin kestäneen vaitiolon jälkeen tuli hänen
vastauksensa.

Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan
antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi
olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista
lamaantumista...

"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa
hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri
ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua... Punainen kummitus
keisarille!"

Hän hymyili.

Pobjedonostsev hiveli luisilla sormillaan partaansa.

"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen
majesteettinsa terveydentilaan..."

"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on
suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän
tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita
suhteita."

Hän ei ollut huomaavinansa yliprokuraattorin ylenkatseellista elettä.

"... Keisari pelkää häntä... Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen
aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut.
Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin
saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."

Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen
edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt
otsa.

Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin
vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan
asettaminen tiesi vallitsemista.

Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista
toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen
arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus
oli välttämätön.

Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen
yksinkertaista poistamista.

Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin
kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.

Toisin Aleksandra Feodorovna.

Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin
kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin
synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.

Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi
kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä
ylitse.

Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei
uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin
vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt
seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa...

Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen
henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä
aaveiden täyttämä hovi...

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti
etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet
houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa
toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan
muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika
ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja
väkinäistä.

Maria Feodorovna vastasi tähän viestiin merkillisellä katseella...

Viime aikoina olivat molemmat keisarinnat tavanneet toisiaan harvoin.

Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa
huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui
hänen uurteettoman otsansa takana.

Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui
mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta...

Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena
alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä
piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas
hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe
Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet,
kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien
huultensa ylitse.

Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin
toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi
vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen
Aleksandran synnyttämistä.

Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti
täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi,
jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän
aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut
hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi...

Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän
tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa.
Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman
yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa
[Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut... Hänen
muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen,
mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.

Suuri Katarina!... Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen
jälkeensä voisi olla?

Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin
peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.

Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena,
jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir
Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia
omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten...

Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista
suunnitelman Nikolain näköpiiriin.

Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä
päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.

Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia
toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman
leikkauksen.

Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona,
surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka
painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.

Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia
ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen,
jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt.
Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset
tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven
alla.

Keskustelun kestäessä hän ärtyisenä mainitsi herra von Witten nimen.

"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään
itä-aasialaisella politiikallaan..."

"... On keltaisten kanssa yksissä juonissa."

Keisari kohotti katseensa. Hänen kasvonsa vetäytyivät laimeaan hymyyn.

"_Non, mon cher_. Sanotaan Li-Hung-Tshangin olevan hänen ystävänsä..."

Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla
ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei
milloinkaan haitannut... Ei milloinkaan!...

Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa
päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka
sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.

Hän miltei iloitsi Pavlovin veitsestä...

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta
tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.

Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt
surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen
majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen
urkkijajärjestö.]

Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön
sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi
vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen...

Kuin käärmeen puremana Nikolai ponnahti pystyyn.

"Sijaishallitus?"

Suuriruhtinas hymyili tyynnyttävästi.

"Äitikeisarinna."

Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava
mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti
kadonneen.

"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa
taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun
lääkärin käsiin."

Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen
kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin
pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan
alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa
kuin kissa auringonvalossa...

Keisari silitteli avuttomin liikkein valkoista litevkaansa.

"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta
tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja
tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella
lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja
laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi
sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."

Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi
väsynyttä ivaa.

Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?... Se ei ollut
keisari, joka niin puhui. Vai... näkikö hän aaveita?... Oliko
salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien
vuoksi varoitti keisaria?

Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän
oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen
helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.

Ei!... Ei kukaan heistä...

Hän rypisti otsaansa.

Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli
saksatar, keisarinnan sisar...

"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat
tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä..."

Keisarin ääni tuntui käyneen pontevammaksi.

"... ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä
helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja
hengitän..." Hän ei lopettanut lausettaan.

Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien
keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli
annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen
aateliston tyranniuden.

"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja
oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."

"Ase Venäjän mahdin kukistamiseksi, Venäjän yhtenäisyyden särkemiseksi."

Suuriruhtinas puhui terävästi ja käskevästi.

Keisari rypisti otsaansa. Hänen kasvoilleen tuli pingoittunut, miettivä
ilme.

"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh.
Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?..."

Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät
rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa..."

Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran
hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui
joutavia, sivuasioita...

Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen.
Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin
vastustuksen.

Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella,
poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja
jäykästi...

Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä
oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin... Kamarilla oli
mahtava...

Hän meni suoraa päätä Maria Feodorovnan luo.

Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia
keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.

Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli
saatava liittoutuneiden puolelle.

Varovaiset tuntosarvet tunnustelivat paroonin kantaa.

Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle
keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman
päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että
Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.

Maria Feodorovna Katarina II:n sädekehän loistossa!

Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren
keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja
miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.

Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet... Hallita!...
Hallita!...

Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä
taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen
tarkkakuuloisuuden.

Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni
Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa,
hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin
hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.

Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat
kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen
kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen
käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.

Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot
rauhoittivat häntä hiukan.

Hän tiedusteli epäröiden paroonin asiaa.

Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan.
Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen
oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui,
kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta,
joka uhkasi uutta hallitusta.

Keisarinna kuunteli häntä... kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli
äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.

"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat
tiedot, parooni?"

Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se
tehtiin.

"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää
teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen
kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."

Hän hymyili rauhoittavasti.

"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä
mihinkään tekemättä minua uskotukseen..."

Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen
kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.

"Oletteko varma, parooni, ettette ole erehtynyt?"

Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista,
kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn
paperipinkan.

Keisarinna kohotti väsyneesti kätensä.

"Ei, ei! Uskon teitä... Uskon! Se on vain keisarin tähden..."

Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa.
Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun...

Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan
ajatuksissaan paroonin sanat.

Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt.
Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka
hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat...

Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten
seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.

Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa.
Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.

Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.

Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa
lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla,
ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen
kuulakkaassa loisteessa.

Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin
hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa
kukkaspensaissa.

Alakuloisen suloista. Kuin kotona...

Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien
hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia...

Hän oli pannut kätensä ristiin.

Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät
ovessa. Päättynyt!...

Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä
oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi
ihmeellisesti rauhoittuneensa.

Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.

Loi ovella häneen varoittavan silmäyksen, tervehti ja jätti hänet yksin.

Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi
hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla,
olivat hyvin kalpeat.

Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita
Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin
ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa
syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa,
hymyä.

Ei tullut kumpaakaan.

Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse
kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois...

Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!... Joilla ei enää ollut
mitään arvoa.

Täällä oli nykyisyys... Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton.
Äiti poikaansa vastaan...

Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian
edessä.

Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta
arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä... käsittämätön...

Äiti poikaansa vastaan... Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi
enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä
tämä ristivaltikan kantajana...

Nuori keisarinna hymyili katkerasti.

Ja Pobjedonostsev? Vladimir Aleksandrovitsh! Ja kaikki muut!...

Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä
huolimatta kätensä... Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai
seisoi ylivoima vastassa...

Ei ihmisenä! Keisarina!... Toisia oli ennen häntä ollut samassa
asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko
keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko
he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä
puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?

Aleksandra Feodorovna mietiskeli.

Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä
ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna
aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät.
Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja
itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden
asemesta.

Keisarinna huokasi.

Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät,
ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen
pinta!... Hänen poikansa!...

Hän kumartui kiivaasti, laski väristen poskensa sileä lie lakanalle.

Hänen poikansa!... Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon
hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain
silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!

Kauan lepäsi keisarinna pää kalpeiden, umpisilmäisten kasvojen vieressä.

Hänen huulensa kuiskasivat:

"Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti! Pyhä Jumalanäiti...!"

Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili
huoneessa.

Hän rukoili...

Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta
osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti.
Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan
noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta
vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.

Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen
suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi,
englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin
suojissa.

Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten
odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.

Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset
ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.

Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys
oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta.
Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat
yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa
äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.

Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä
herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin
henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi... Ainoastaan Maria
Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.

Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin
kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa,
voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen
hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia...

Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode
ja vuoksi.

Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden
kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä...

Pelkäsikö hän ratkaisua?...

Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu
kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa
horjui ja epäröi.

Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?... Hänen tiensä kulki
typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan
käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.

Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti
puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.

Jälkimaailma oli antanut hänelle lisänimen "Suuri"...

Maria Feodorovna tähysteli levottomasti huoneen hämärään.

Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen
kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä
liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja
syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa
tähden...

Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.

Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran
tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.

Levollisuutta! Levollisuutta!...

Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon
oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti
tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.

Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa,
tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa...

Huomenna...!

Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo,
vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut
kiireellistä neuvottelua.

Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.

Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut
iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati
tavannut hänet vuoteensa äärestä.

Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja
tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.

"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta.
Pysymme eroamattomina."

Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen
leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?...

Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin
korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat
eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.

Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan
pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta
epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat
alakuloisina pimeydestä.

Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.

Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla... Millä hetkellä
tahansa...

Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain
takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.

Parooni Freedericks tuli...

Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti
kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea
kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli
alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin
tajunnut.

Vaati todisteita ja punnitsi niitä otsa rypyssä...

Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet
toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina...

Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin
käteen.

"Kiitän teitä, rakas parooni. Vorontsov-Dashkov, sanoitte?"

Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli
lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.

Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut
juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin
kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.

Pobjedonostsev?... Vladimir Aleksandrovitsh?

Hän tuijotti väsynein katsein puiden latvojen vihertävään valaistukseen.

Häntä tahdottiin pakottaa? Pakottaa mihin?...

Luopumaan kruunustaan?

Nikolai Aleksandrovitsh pudisti päätään.

Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti
työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan...?

Hänen otsansa synkistyi... Kerrassaan kiusallista oli istua tuota
miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa... Oliko
kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?...

Keisari mietiskeli.

Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen
mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen
mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.

Vaarako?

Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja
epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.

Oliko mahdollista, että hän oli heidän tiellään?...

Pobjedonostsevin... kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät
hänen ympärillään?... Vladimirin... Sergei Aleksandrovitshin? Maria
Feodorovnan? Äitinsä! Omien...!

Erään pelon varjo lipui hänen kasvojensa ylitse.

Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt
ristivaltikka kädessään?

Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten
luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.

Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä... Nousi,
pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti
vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo,
tuijotti tyhjyyteen...

Freedericksin hiljainen huudahdus sai hänet vihdoin hätkähtäen
havahtumaan.

"Majesteetti...!"

Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa
sävyä...

"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että
olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"

Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi
häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti
päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin,
antaa käskyjä...

Makuusuojan etuhuoneessa odotti keisarinna Aleksandra Feodorovna.

Hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi hänen tietävän kaikki.

Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti,
havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen...

Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.

Omituinen tunne valtasi hänet.

Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka,
oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin
levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen
omansa...

Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä
miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.

Hän sanoi:

"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt
auttavat..."

Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään... Nöyrää,
itsetiedottoman pilkallista hymyä.

Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja
sulkeutui taas... Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi
hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.

Hän toimi tosiaan... Ehkä ensi kertaa elämässään... ehkäpä
viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden
kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan
aiheettomia... Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen,
viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään
tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen
ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita,
oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti
keisarillista käskyä.

Kääntyi kylmästi ja virallisesti suuriruhtinaihin:

"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen,
Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien
sanattomasta kauhistuksesta...

Maria Feodorovna ja Mikael Aleksandrovitsh eivät olleet toisten
joukossa.

Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli
antanut hänelle elämän...

Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää
sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa...

Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki
tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.

Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi
hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.

Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään,
kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.

Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä,
huoneisiinsa tavallista aikaisemmin...

Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan...
Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi,
voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi...

Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset,
korvaamattomat minuutit.

Paetako?...

Typerä sana... Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin
Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa... tällä
kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan.
Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi
uupuneet hermot ennalleen.

Ei mitään pakoa!...

Hän hymyili ja soitti kamarirouvaansa...

       *       *       *       *       *

Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin
rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta.
Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja
sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän
valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja
Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua
ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon
puolesta.

"Jumala on kaikkivaltias! Jumala tsaaria varjelkoon!"

Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli
unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.

Mitä keisarinna heille oli? Kuka hänet tunsi?

Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet
Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen
kuvaansa mielessään.

Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia,
räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston
näihin yksinkertaisiin sieluihin.

Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin
hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.

Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli
yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin
ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes
ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan,
viattoman huvin.

Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti
ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa
mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä
piili hitunen totuuttakin.

Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.

Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä,
minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa
vieraampien kanssa jääkylmänä...

Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.

Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja
kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa
rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan
välittömässä läheisyydessä.

Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä
näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli
hapuileva ja horjuva kuin näkijän.

Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun
ympärillä oli riemuitseva hymy.

"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta
osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle,
hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova
oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset
kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen
loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä
silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta
hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.

Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun
Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi
valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra
von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn
palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista
vastenmielisyyttä.

Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti
esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle
hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten
hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.

Tuo itä-aasialainen politiikka... mitä herra von Witte oikeastaan
tahtoi?

Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää
samaa tekstiä.

Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja
persoonaton hänen sävynsä.

Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään
ympäröivät tummat renkaat.

Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan
joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno,
taukoamatta vaikuttava myrkky...

Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti
muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella
sielullista ahdistusta vastaan.

Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen
ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä
pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi
odotukseksi.

Tsarskoje Selon kesäkuiset päivät olivat helteisiä ja painostavia.

Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili
järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan
haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen
kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä...

Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut.
Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin,
humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen...

Rouva Vyrubova laski isä Joann Kronstadtilaisen kirjan syrjään.

Hän oli lukenut... suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti
suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.

Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet
keskeyttämään lukemisen.

Nukkuiko Aleksandra Feodorovna?

Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat
odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään.
Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa,
kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut
päätään...

Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra
Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa,
arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.

Annushka Vyrubova huokasi.

Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle
norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden
lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty
pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.

Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti
keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin
koettaen muistaa jotakin.

"Suokaa anteeksi, ystäväni!"

Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen
vihannuuteen.

"Olin kaukana poissa sillä aikaa kun luitte. Kaukana poissa."

Hänen pidätetyssä äänessään oli jotakin kaihoavaa...

Seuraavalla hetkellä hän näytti taas muistavan olevansa keisarinna.

Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän
äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.

"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova... Se saa
ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä...
Mitä luimmekaan äsken?"

Hän katsahti kirjaan ja punastui.

"Isä Joannin saarnoja."

Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki
oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon
oli lopettanut.

Aleksandra Feodorovna teki torjuvan eleen.

"Myöhemmin, Annushka!... Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa...
Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin
suuri!"

Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin
tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin
väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.

Rouva Vyrubova kertoi... Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi
ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena
kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän
hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat
kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot
loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä
seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni
kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat
olivat hurskaita ja sydämellisiä...

Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä
äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä
kansanlauluja.

Ja kuinka hän puhui talonpojista...

Aleksandra Feodorovna tunsi tarvetta tehdä kysymyksiä.

Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva
verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia.
Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja
kruunauskulkueessa.

"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä..."

Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?... Hän itsekö...?

Varmaankin Elisabet...

Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö
palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?

Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien,
liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin... Vain yksi
oli, joka pysyi hänen puolellaan.

Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.

Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa
vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat
ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?

Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi
kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.

Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien
kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan
avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava
kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.

Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.

Ja keisari itse... eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan
salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan
asettaman tsaarin?

Mutta Nikolai vaikeni... Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia
ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi
monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki
hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui
papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä...

Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta
asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka
syöksi veret hänen poskilleen.

Kertomus keskeytyi jyrkästi.

"Onko isä Joann palannut?"

Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen
kutsumuksensa.

"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän
päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle
pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn..."

Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen
sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä... Hän oli polvistunut
Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt
hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.

Saada synnyttää poika!

Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt... Kunnes isä Joann saapui ja
sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi
puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.

Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista,
joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja
onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä...

Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään
närkästyksestä.

"Rukoilkaa ja katukaa!"

Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin
unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.

Missä hän oli?... Mitä hänelle tapahtui?

Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana
Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat
kalpeassa aamuvalossa.

Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?

Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan... Kunnes uudelleen heräsi
todellisuuteen... Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja
hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet
olivat turhat.

Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen
itselleen kuuliaisen välikappaleen... Siinä tapauksessa hän oli
saavuttanut tarkoituksensa.

Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä
uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.

Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä.
Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.

Muuan ääni kuului jostakin etäältä...

Vyrubova oli noussut.

"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"

Aleksandra Feodorovna kielsi.

"Tänään on perjantai, niinhän?"

"Keskiviikko, teidän majesteettinne."

Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.

"Luulin, että... herra von Witte...?"

"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."

Keisarinna mietti.

Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja
alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä...
Hän koetti hymyillä.

Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa
keisarinnana.

Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi
hänen käsiinsä.

"Olette levoton, ystäväni?"

Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.

"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka... Kaikki!"

Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.

"Keisarinnojen kohtalon..."

Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän
silmäyksen.

"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi,
ikäänkuin itsekseen.

"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."

Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät
kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin.
Rypistivät ne kasaan.

Pyhä mies!... Ja hänen tuomionsa oli julistettu...

"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään,
kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.

"Vallanhimoinen pappi!"

Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti
hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan
kuuluville, yhden ainoan...

"Nikolai!"

Se oli kuin avunhuuto... Hänen koko ruumistaan tempaisi.

Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!... Tuskan hetki!...

Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot
keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin.
Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja
menivät menojaan.

Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi.
Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!

Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä
kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä
ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.

Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle
ilmaisi mielipahansa?

Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon... kuka
sitä ihmetteli?

Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen
kirkon helmassa?

Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan... Toisen tyttärensä
synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen
odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen
löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon.
Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen
kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia
viikkoja sitten...

Ja sittenkin...! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä
ennustuksen lahjaa?

Hän oli ennustanut tytärtä...

Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?

Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.

Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta... Keisarinna koetti
saavuttaa hänen rakkautensa... Tuhansilla hellyydenosoituksilla,
tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat
surumielisen hymyn puolison huulille.

Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.

Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava.
Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen... Tai istui molempien
tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen
ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.

Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä
kuin lapsi...

Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.

Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella
uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet
Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan
kätkevän taakseen vaarallisia juonia...

Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta
toivomuksesta.

Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön... Armollisesti
hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen
suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.

Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?

Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa
johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen...

Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä,
tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan,
kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille
kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman,
miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin
piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen
täytyisi vihata, halveksia tuota miestä...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.

Rakastihan hän puolisoaan...

Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos... Tahi olikohan se vain
heikkoutta?... Ehkäpä viisautta?

Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona
tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko
viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi
sitä... Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut
rohkeimmat ajatukset sanoihin.

Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti... Nikolai
Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen
Mikaelille.

Niin oli sanonut pappi... ihmeiden tekijä... Oli hetkiä, jolloin
Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen
ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.

Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään.
Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.

Pobjedonostsev, isä Joann... Maria Feodorovna... eivätkö he olleet
renkaita samassa ketjussa... Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita
ja surmata?... Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen
taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.

Yksinäisenä ja voimattomana...

Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina
kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat
akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki
viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen,
melankolinen, häipyvä souto... Suuren Katarinan veneet uivat kuin
kultaiset silmät surullisessa yössä.

Toisinaan kuului lapsenitkua...

Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui
pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli... Vieressä kuului englantilaisen
hoitajattaren syvä hengitys.

Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa.
Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta,
kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin
venakkojen...

Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi
hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin
vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.

Tietenkin oli poikkeuksia... Vyrubova... Freedericks... Witte...

Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?

Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli
itä-aasialaisen oveluutta... Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut
hänelle liittoa...

Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen
salaliittolaisilta?

Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt...?

Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa
ympärille, joka värähteli katkerasti.

       *       *       *       *       *

Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova
miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot;
hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi
ja laahustavaksi.

Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta
keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.

"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen
ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella,
valittavalla äänellään.

Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.

"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.

"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."

Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.

"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän
varovaisesti.

"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne..."

Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt
arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?... Hänen lahjomattomuutensa?

"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova.
Enkä yleensä politiikasta."

Vyrubova hymyili, niinikään.

"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."

Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra
Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.

Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan... Joutuen hetkeksi
hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.

"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata,
joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."

Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut.
Vapisevin huulin hän lausui nimen.

"Besobrasov, teidän majesteettinne..."

Besobrasov?

Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa
sen nimen.

Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa
ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin
lähemmästä ympäristöstä.

Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä
kertoi mitä tiesi.

Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan"
[salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta]
perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä
liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt
hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut
hänestä mitään.

Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti
vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan
punaan.

Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut... Hän veti miettiväisenä
punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.

— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon
puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset
vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin
myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden
hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt
valaistus. —

Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta
vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa
erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina.
Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan
metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa
tavattoman suurilta ja tummilta.

Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja
katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään
vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.

Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.

"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui
minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt..."

Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili
hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.

Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä
naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän
ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut,
mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti
muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.

Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat
rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun
verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.

Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan —
ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja
epätodellisemmalta.

Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen
rinnalla.

"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"

Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.

"Ja korkea suosijani... keisarinna Aleksandra Feodorovna?"...

"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."

Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi
asiastaan.

"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."

Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi
tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka
oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki
hänet tahdottomaksi.

He astelivat ääneti rinnakkain.

Puisto oli täällä aivan yksinäinen... Sisäpolkujen muodostama
haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat
harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan
punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —

Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon
jollakin eriskummaisella tavalla.

Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että
keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten
hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.

"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa
silmänräpäyksessä.

Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen
sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia... Mahdotonta
oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka...!"

Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus
värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse
hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne.
Keisarihuoneen parasta..."

"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä
tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen.
"Monenlaisia puolueita majailee palatsissa..."

Besobrasov oli vaiti hetkisen.

"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa
myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata
salaa jalomielisyytensä avulla —"

Hän hymyili taas.

"Se on viimeisen Romanovin arvoista."

Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.

Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.

"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"

"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.

Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja
vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se
oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja
vangitsee tahdon.

Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen...

Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.

"Puhuiko keisarinna Wittestä?"

"Vähän."

"Pobjedonostsevista?"

"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."

Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti
punnitsevan asioita.

"Entä... pyhä miehemme?"

Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.

"Sitä en tiedä."

"Käykö keisarinna kappelissa?"

"Kolmasti päivässä."

"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"

"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt,
ettei hän ole synnyttävä kruununperijää..."

Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla
spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen
kanssa.

Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden
silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi... väsyneeksi...

Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen
kysymyksensä.

"Luotatko minuun?"...

Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä...

"Luotan sinuun."

"Tahdotko auttaa minua?"

Puhuteltu katsoi häneen... jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt.

Besobrasov mutisi.

"Tahdon vain parasta... hänelle. Kaikille..."

Annushka hengähti syvään.

"Tahdon auttaa sinua."

Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin
näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.

"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.

"Ei mitään, ratsumestari!"

Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.

"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta..."

"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.

Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta... Siellä oli aivan
hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa
hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu... Puoleksi lehdettömät
hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein
tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.

Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:

"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin
tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua.
Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä
ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee
häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy
opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka..."

Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä.
Hän oli väsynyt... Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki
näkymätön, salaperäinen virta.

"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka... Elämme merkillistä aikaa.
Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä
liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla
hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa..."

Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois;
vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.

Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi...
Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa,
nautinnollista hymyä...

"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on
hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan,
joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin
aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus... Mutta
todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä,
että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi
ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona
monet häntä pitävät..."

Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.

"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka... Mutta
hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään.
Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on
käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia..."

Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.

"Ja sinä... kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään
kiihtymyksestä.

"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka... Oh, sinä olet
narrimainen!"...

Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat... ojensi
kätensä... Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden
lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää,
joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.

Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi...
Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin
epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi
leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai
hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus,
ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa
varallisuutta.

Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia
intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja.
Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista
Itä-Aasiassa...

Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.

Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä.
Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella
ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.

Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva
valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa.
Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten
herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle.
Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi... Kaikki aivan viattomasti... ilman
salatarkoituksia... välinpitämättömästi...

Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.

"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne
ajatus... Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia
mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan
puolueryhmittelyjä..."

"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada
palvella isänmaataan..."

Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän
vakuuttavalta.

Besobrasov hymyili yhä.

"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän
ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka
uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen
vilpittömyyttä."

Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta
ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään
vasten kasvoja narrintiu'uillaan.

Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja
oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa
vastaan...

Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.

Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä...
Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi
mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä
puhuteltavan.

Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja
uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia.
Työväki kapinoi... kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden
keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. —
Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä...

Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi
sammuttaa... Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja
päättäviksi.

Sammutettava Besobrasovista huolimatta... Besobrasovista huolimatta!

Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan
kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.

       *       *       *       *       *

Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra
Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.

Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa,
tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki
kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se
laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta...

Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan.
Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen
loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut
hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.

Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä
sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan
vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.

Ei koskaan... ei koskaan!

Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin,
nuo hymyilevät huulet... eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka
risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna
ei tiennyt mitään?... Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka
häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden
perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?...

Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle!
Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä...

Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä
ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti,
joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse...

Maria Feodorovna oli pahin kaikista... Hän ei voinut antaa vihatulle
saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa
raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti
anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.

Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli
mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan
joukkoon.

Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä.
Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli
ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin
hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä,
jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —

Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti
huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja
ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki
yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin
paheita.

Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella
Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin
hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.

Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli
kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki
päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin
etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran...

Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —

Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain
viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla...

Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja
katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee
syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.

Tahi... kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?

Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli
petollinen... Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien
vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren
armon arvoiseksi.

Oliko hän tehnyt syntiä?

Voi, isä Joann oli ankara... Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä
mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä
lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi
raskaan vian päälleen...

Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren
Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin
käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden
ja sieluntaistelujen jälkiä.

Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista
kulmikkuutta hänen liikkeissään... Käsien hermostunut liikehtiminen oli
käynyt alituiseksi.

"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva
joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa.
Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen
majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja
muistamaton...

Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.

"Hyvä on, Hauksbee!"

Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan
englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä,
joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen
painostavasta pakkovallasta...

Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin
rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta
jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä
päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia
merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.

Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia,
unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei
vähemmän vaikeana arvoituksena.

Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta
hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella
hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä,
valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä
äänensävyllä.

Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia
mieltäkiihoittavia elämyksiä.

Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin,
Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.

Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.

Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku
ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen,
ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut.
Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja
tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.

Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa
istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari
puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka
kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi
vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka
uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.

Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin
kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään.
Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä,
surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina
olivat silmiinpistävän kalpeat.

Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi
hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana
koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti
liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti,
miltei epäystävällisesti. —

Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan
yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.

Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka
ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.

"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.

Rouva Vyrubova pudisti päätään.

"Ei, ei rakasta... puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee
kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin
monia tunteja ranskalaisen seurassa."

"Onko hän puhunut siitä?"

"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki
tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä
hänen luokseen. Oli jo myöhäinen... Puhuimme isä Joannista ja
heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein
on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa.
— Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan
palatsissa..."

"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta,
Annushka."

Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena
hän etsi muistikuvistaan.

"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä
hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka
selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin,
että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten
kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi
sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden
mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien
aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"

Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken
ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan
eläimen notkea ruumis.

"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.

Annushka hymyili.

"Sattuma, rakkaani!... Hän tahtoi minua varoittaa... varmasti!... Hän
on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."

Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.

"Tutkiiko keisarinna historiaa?"

"Silloin tällöin."

"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan
ruhtinatarta."

"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin
jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi
sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti
sidottu niiden hallitsijain kohtaloon..."

"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen..."

Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.

"Sinä olet ihmeellinen...!"

Besobrasov nauroi.

"Joko olet lopettanut?"

"Niin luulen..."

"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"

Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin
Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.

"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna
huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun
tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli
ulkomaalainen... Sinä hymyilet?...

"En suinkaan, pikku Annushkani."

Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen
aiheeseen.

"Entä isä Joann?"

Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.

"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut... Toissapäivänä, kun hän
saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra
Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun..."

Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.

"Kadotamme pyhän miehen..."

Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti
vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin
huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu
kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.

Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania
hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat
hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman
huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden
takana...

Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen
tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu
hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat
surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia
liikahteli hänen mielessään.

Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton,
kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin
olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja...

Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat
otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään
najaadin kylmää, kivistä käsivartta...

Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien
takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin
kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä...

Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet
sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen
koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän
vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn
vuoteeseensa. —

Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli
kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen
edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista...

Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.

Mitä oli tapahtunut?... Keisarinna...?

Vähitellen hän pääsi selvyyteen.

Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin
syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut
palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut,
oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että
hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja
hämmästynyt.

Annushka käsitti kaikki.

Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin
sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun
hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.

Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä
syitä, valehdella... Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta,
kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen
huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä...

Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti
keisarinnan luo.

Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui
hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja
jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti
tekemään kysymykseen.

Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista,
eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten
uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli
suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton
keskustelu...

Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä,
paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä
syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova
joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.

Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin... Mutta Aleksandra
Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä,
luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä
seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta
terveydentilasta.

Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko.
Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot
leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä,
jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti
suitsutususvan keskellä.

Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni...

Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi
hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja
hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen
kylmille, ristityille sormilleen.

Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä...

Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa
tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden
ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita... kaikki. Annushkakin...
Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna
oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut
palatsissa... Ei ollut palatsissa...

Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.

Synti! Synti!... Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla,
jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.

Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo
toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen
kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?

Hän hymyili katkerasti... puristi huulensa yhteen...

"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään
tuleen..."

Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut
ennustus?...

Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata
jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen
katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei
ollut useita...

Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä...

Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella
itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.

Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin
vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa
osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.

Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh
pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia
suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä
rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen
karkoittamisensa...

Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän
tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.

Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin
äitinä... Myöskin kristittynä... Isä Joann puhui hyvyydestä, joka
itsensä voittaa...

Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään... Väsynein,
kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan
pyhäsavupilveen...

Katua ja kieltäytyä!

Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa
ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli
salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.

Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä
hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.

Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa...

Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain
hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.

Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli
ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja
puoleensavetävää rakastettavuutta...

Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset
katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet...

Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi
halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään
kansan toiveita.

Kansan?...

Aleksandra Feodorovna pudisti vaaleakutrista päätään.

"Eläimiä, kultaisten ristikkojen takana..."

Elisabet oli sittenkin ollut oikeassa...

       *       *       *       *       *

Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa... Hauraan korren tavoin oli
vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka
hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa
kuin rauhaton aavistus.

Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui
suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän,
ryhdittömän yksinvaltiaan edessä...

Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto
ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta
määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi
taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.

Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat... Hän ei ollut enää
se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.

Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä
istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku
ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan
vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen
keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan
ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti
oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja
loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.

Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia
selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen,
yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.

Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että
juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana
vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. —
Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät,
jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan
taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta
lapsikansasta tulisi sivistyskansa.

Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus
ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten
laillisesti tahi laittomasti.

Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului
julistaneen hänet temppuilijaksi... Painava todistus siitä, ettei
Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona
häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.

Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin
vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva... Ennemmin tai
myöhemmin.

Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä
tahtoa.

Pobjedonostsev oli rauhallinen ja varma tarkoitustansa saavuttamisesta.

Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten
täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten
pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.

Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa,
kehoitettiin, vaadittiin...

Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen
kahlehtimiseksi.

Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin
ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen,
järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli
vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia
keisarillisen sortovallan varustuksia.

Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi
sijassa puolueettomalla alueella.

Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen,
ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun
valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien
havahtuneiden aivoihin.

Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin
jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa...

Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen
ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä... Hitaasti mutta varmasti
hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin,
sormusten koristamiin käsiin.

Ryhditön, monisokkeloiseen juoniverkkoon takertunut hallitsija!

Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat
hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen
audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle...

Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys
painostaa.

Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan,
ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat
olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä... Yksitoikkoista, alati
samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava
ääni.

Ah, isä Joann oli kuollut...

Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema
olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä...

Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja
oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan
testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi.
Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää
kuvaa...

Varjo, joka samalla tiesi vapautumista...

Tuo ennustus...

Keisarinna puristi käsiään yhteen.

Eikö toivo ollut heikkoutta?... Eikö ollut rikos epäillä Jumalan
lähettämän uskottavuutta?

Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa...

Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi
salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden
kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —

Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan
suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten
aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa...
Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan
kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —

Besobrasov ei enää ollut täsmällinen Annushkan odotellessa temppelin
luona.

Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä.
Pobjedonostsevistakin oli puhetta.

Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita
vastaan musertaakseen hänet... Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli
sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän
synoodin yliprokuraattori.

Annushkan silmät suurenivat pelästyksestä.

Hän pelkäsi Pobjedonostsevia. Ja rakastetun sanat vivahtivat
rienaukseen.

Besobrasov kohautti pilkallisesti olkapäitään.

"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää... Hän kuulee ääniä
syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta
ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa... Pobjedonostsev
on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme..."

"Me?"

"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja
merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä.
Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä... Etkö sanonut, että hän nimitti tuota
ranskalaista temppuilijaksi?"

"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet
luopumaan monsieur Filipistä."

"Hänellä on valtaa, Annushka... Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä
sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin
voimiinsa."

"Sairaus?"

"Kruununperillisen syntymän turha odotus."

Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys
karehti hänen suunsa ympärillä.

"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään
pätevää perustetta väittää sitä vastaan... Isä Joann osasi kovasta
raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."

Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota
pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.

Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren
kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla...

       *       *       *       *       *

Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen
diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi
kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.

"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi
kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen
sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu
saaneen päänsäryn."

Lähinnä seisovat nauroivat.

"Herra von Witte kyllä varoo jännittämästä jousta liiaksi..."

"... tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään
aina tarvitse katketa."

Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla
tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.

"Olette tyytymätön, teidän ylhäisyytenne?"

Witte hymyili.

"Ainoastaan itseeni... Että voinkin olla näin kiittämätön vieras..."

"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne
pelkkä läsnäolokin...?"

Witte kohotti kättään.

"En ole niin itserakas, paras kreivini."

Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä,
vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä,
suojelevaa ylemmyyttä...

Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä,
joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.

Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä,
hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista
kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.

Tarvitsi tänään aivan erikoisesti... Erään yksityisasian vuoksi, joka
näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli
yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta
ensi silmäyksellä saattoi näyttää.

Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?

Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.

Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä...

Hän viivytteli vastausta... Ja kun se vihdoin tuli, kuului se
epäröivältä, merkillisen laimealta...

"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta
kehittymisestä, kreivi Muravjov..."

Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin
hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.

"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta
kehittymisestä..."

Kuka siihen uskoi?... Hän itsekö?...

Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka
koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.

Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinas
Vladimirin.

Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja
lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien
kosteaan hiekkaan.

Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja
oli onnistunut asioissaan...

Hän suoristautui äkkiä.

Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia
sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.

"Kuka meistä on epäillyt rauhallista kehitystä, teidän ylhäisyytenne?"

"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan
yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."

Hän hymyili viedessään väkevän, mustan juoman huulilleen.

"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia",
sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.

Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin
viattomalle sukkeluudelle.

"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?... Vai näyttääkö saksalaisten
tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan
Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]

Muravjov tuli totiseksi.

"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä,
joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta
hermostuneisuudestaan.

Rahaministeri kohautti olkapäitään.

"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen
on huolestuttavan ripeää."

Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain
yksitavuisesti.

Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin
ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia
alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman...
Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin... Ja viisas Li-Hung-Tshang oli
varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa...

Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman
aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä.
Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen
mahdollisia yhdistelmiä...

Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi
ministeriä puoleensavetävästä hymyillen...

Rahaministerin tummissa silmissä värähteli alakuloisesti.

Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen
kieltään... Kenties itsekkäistä syistä!... Mutta sittenkin...!

Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin
mietteisiinsä vaipuneena.

Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut
tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun
hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten
käytettäväksi...

Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä
saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen.
Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.

Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti
viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen...
Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.

Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät
kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka
olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan
hetkellisen katseen.

Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan... Sitten hän rypisti
otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä
ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston
valaisemaan kesäkuun-iltaan. —

Muravjov vietti yönsä rauhallisesti, epämääräisen voitontunteen
vallassa.

"Niin kauan kuin voimme olla varmat rauhallisesta kehityksestä..."

Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä
voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet
uskalletuilta.

Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi
ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut
hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.

Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä,
pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen
runsaan aamiaisen.

Palvelijan petolinnunkasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt.

Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa
kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.

Muravjov antoi käskynsä päivän varalle.

"Ivan valjastakoon hevoset. Kello kymmeneksi. Sää on kerrassaan
ihana..."

Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan,
ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen
piiristä...

Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun
iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä
kuolemasta.

Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia
lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen
kuluttua sanomalehden takaisin.

"Haagilainen yritys ei näy olevan tähtien suosima..."

Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa
mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.

Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin
salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"... Kreivi oli
edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään
ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa
kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.

Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että
vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi
ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon
ja käski hankkia lääkärin...

Pobjedonostsev hymyili.

"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta
valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen,
mahtipontinen sointu.

Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana
katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi
kävelijättärien valkoisia pukuja.

Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin.
Puhelimitse... Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä.
Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiä
epäluuloja.

Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä
olivat saatavissa.

Hän luki nopeasti:

"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen...
palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen
poistunut huoneesta... Palvelija... palvelija..."

Hän alkoi hämärästi muistaa... Petolinnunkasvot ulkonevan
porrassuojuksen varjossa... Voihan se olla hullutusta... sattuma...

Mutta sittenkin

Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat
laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti
arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden
kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli
joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta
tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle
rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki
aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat
tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli
aiheuttanut verenvuoto aivoissa...

Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen
suutaan.

Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä
taistelussa. Ei viimeinen...

Ottelu oli alkanut...

Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon
Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime
aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota
pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.

Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja
siirtyi päiväjärjestykseen.

Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin
huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta
aivoissa... Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt
ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen
lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.

Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni
suuriruhtinatarten huoneeseen.

Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona
hän oli aivan rauhallinen.

Muravjov?...

Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin
ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta
herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät
saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.

Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari
tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita,
joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta
suuriruhtinaspuoluetta...

Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen
väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla
liikuttavaa...

Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita
ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi
lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat
veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen
kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan
ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.

Besobrasov oli poissa... hävinnyt... ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.

Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.

Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään
puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään
suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät
reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui
vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja
naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat
yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia,
jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi
tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.

Besobrasov oli poissa.

Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian
sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän
hymyillyt.

"Kun aika tulee, pikku Annushka."

"Kun aika tulee?"...

"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka...
Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet
riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa..."

Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo
paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä
viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo...

Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.

Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen
kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun
läheisyyteen.

Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä
tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.

Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on
tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —

Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra
Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan
ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä
sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa
olivat rukoilleet...

Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja
läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman
hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon
täyttämissä kasvoissa.

Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.

"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna
surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat..."

Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.

Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien
sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa
ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen
lamaannus.

Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä
Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa
jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon
kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.

Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen
ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia
tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut
syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan
suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet,
tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan
vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa
komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle
mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä...

"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra... Väärät profeetat ovat
nousseet ja heidät heitetään kadotukseen...

"Mistä sinä puhut, Elisabet?"

Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi
Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli
pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän
ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?...

Pobjedonostsev oli hymyillyt omituisesti, kun keisari puolusti
runoilijaa.

"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän
majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias
Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen
äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun
kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa
Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin
syyttäjänä.]

Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuutta
Aleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.

"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet... emme kykene erottamaan oikeata
väärästä."

Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka
loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja
nyökkäili hiljaa päätään.

"Pelastus on lähellä, Aleksandra."

Keisarinna huokasi... Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas
ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta.
Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta,
sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas
lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle,
sanattomalle mietiskelylle...

Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti
laskeutuvan harmaa huntu.

"Lapset!" sanoi hän miettivästi.

Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.

"Niin... lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu.
Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten
suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että
hänen täytyisi suojella lapsia...

Voi, hän oli voimaton... vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei
kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.

Pobjedonostsev... aina vain Pobjedonostsev!...

Suojella... suojella!...

Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan
lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten...
Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa...
Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa
nuorinta lastaan...

Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin
palatsin edustalla.

Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen
vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen,
hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan,
ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin
kallisarvoista esinettä.

Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset
piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi
rumentaneet.

"Oletko rauhallinen, Ivanov?"

"Täydellisesti, veliseni."

Vaaleatukkainen hymyili... Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen
hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista,
valkoista hammasriviä.

"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi..." Ivanov kohotti
varoittavasti sormen suulleen.

"Sinä olet varomaton, Langovski ystäväni..."

Langovski naurahti.

"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään
varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka
valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi
vankeuteen Pähkinälinnaan.]

Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa
äänekkääksi ja kiihkeäksi.

"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen... Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa
painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.

Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi
hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi
kello...

Hetken vaitiolon jälkeen Ivanov tarttui uudelleen toverinsa
puheenaiheeseen.

"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel
otettu, Langovski ystäväni... Vasta aivan ensimmäinen..."

Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka
mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.

"Pobjedonostsev, Sipjagin... Trepov..."

Hän oli kohottanut vasemman kätensä ja luetteli nimet sormillaan
laskien.

"Mutta niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on legio."

Hänen toverinsa nyökäytti päätään.

"Sanotaan, että keisari pelkää noita kolmea..."

Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä
tuiskivat tulta.

"Niinpä hän oppikoon enemmän pelkäämään muita."

"Sanotaan hänen tahtovan hyvää..."

"Sitä parempi hänelle..."

Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen
huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen
seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului
heikko, napsahtava ääni.

"Hiljaa, veliseni, hiljaa..."

Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen
kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu
ovenpuolisko avautui...

Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa...
Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna,
ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin
pään auttamattomasti pyörälle.

Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää
mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.

Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria
vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen
renkaan tavoin ranteiden ympäri... kiristi... kiristi...

Kaikki tunsivat sen. Keisarinna Aleksandra Feodorovnakin.

Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin
kirkostaerottamisen johdosta.

Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi
oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa...

Pobjedonostsev liikutteli tyynesti kuivia käsiään.

Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli
maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli
saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen
filosofoimiseen.

Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle
poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.

Kiitos myös isä Joannin...

Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy.
Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti
valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona...

Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu
meni pirstoiksi...

Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli
epäluuloisesti pimeyteen.

Kuului puoleksi tukahdutettu pettymyksen huudahdus...

Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä
ja tähtäsi otsaan... tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka
marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.

Toinen laukaus... kolmas...

Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet
ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.

Osoitettiin miestä, joka seisoi suorana keskellä katukivitystä.

Neljäs laukaus!...

Joku kävi häneen käsiksi, riisti aseen hänen kädestään.

Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen
nauruun...

Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin
piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot,
pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi...

Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut
tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan...

Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli
pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen
käsityskyky ei pysty tajuamaan.

Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään
rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa
seurassa.

Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut
tehdä itselleenkään selkoa.

Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut
päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?

Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.

Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava
oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska
korkeammat voimat häntä suojelivat...

Loukkaamaton oli keisarikin... loukkaamattomia keisarilliset lapset...
Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.

Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja
teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.

Pyhä ja loukkaamaton...

Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden
ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo
paljon rauhallisempi.

Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka
tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin
mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian
todellisen laidan.

Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava
ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita.
Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.

Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan
kasvoissa.

"Oletko ollut levoton?" tiedusti hän.

"Vain sinun tähtesi, Nikolai."

Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin
karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.

"Minun tähteni?... Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna.
Vartiostoa on vahvistettava."

"Vartiostoa?"

"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi
uhkaamassa..."

"Niin, eihän ole?" kysyi keisarinna nopeasti.

Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan...
Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen
suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.

Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran
raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat
rypyt...

Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen?
Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!...

Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä,
niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä...

       *       *       *       *       *

_Annushka Vyrubovan_ kirjeitä Besobrasoville.

 "Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan
 jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.

 Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle
 tietoja?... Minua miltei pelottaa... Kirjoitettu sana on vaarallinen
 ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt
 olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.

 Lähetän ensi kerralla Pietarissa käydessäni tämän kirjeen.

 Kuinkako voimme?... Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö
 monsieur Filip on vallassa?

 Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten
 kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa.
 Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui
 ranskalaista temppuilijaksi... Tänään hän näytti miettivältä, puhui
 kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä
 piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt
 puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.

 Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että
 isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa
 saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa... hän puhui vakavasti
 ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä
 mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä;
 vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta
 tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa
 monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä
 olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat
 olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli
 julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä
 tapauksia...

 Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle
 Filipistä... Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja,
 jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra
 Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä
 mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot
 olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen
 oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla
 tavalla... Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista
 suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi,
 lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin
 kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta
 arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen
 seuraajaa?

 Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on
 liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli
 voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä
 terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei
 tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden
 vivahduksen... Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso.
 Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni
 suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän
 olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii
 huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen...

 Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan
 lähempään ympäristöön.

 Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa
 ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.

 Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen
 sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko
 Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —

 Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista
 laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä
 asioita...

 Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja
 ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja
 ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään
 aloitetta... Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin
 tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen
 hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa...

 Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty
 murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä... Ymmärrettävästikin
 hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja
 hirveämpinä...

 Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin
 murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin,
 jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä
 vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä
 epämieluisia valtiomiehiä.

 Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti
 yleistä hymyilyä.

 Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia
 äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja.
 Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin
 ylioppilasnuorison suhteen.

 Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän
 näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.

 Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan
 huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää
 huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —

 Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia
 ja tapahtuneen rosvoamisia.

 Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi
 komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli
 täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär
 arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi,
 jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?

 Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni
 Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni...

        *       *       *       *       *

 Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren
 pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan
 sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana
 onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.

 Kysyt Maria Feodorovnasta?...

 Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka
 toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista
 rikkailla kävelyilläni puistossa.

 Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.

 Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui
 erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista
 ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa
 lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka
 tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa
 ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä
 luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi
 Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa
 — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta...

 Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät
 hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan
 aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.

 Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.

 Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia
 huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili
 ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.

 Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan
 kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?... Maria
 Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin
 naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra
 Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä
 pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan
 mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja
 seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat
 kiusallisesti.

 Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla
 ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.

 Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein
 tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi...

 Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää
 kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän
 hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä... [Näyttelijätär ja
 taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin
 palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti.
 Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen
 kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen
 seurueensa naisten saattamana...

 Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.

 Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto
 oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta
 vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden
 ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien
 suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta... Eräiden sanomalehtien,
 jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa
 valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään,
 täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että
 nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään
 valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty...
 Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja
 huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on
 tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille
 puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien
 välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen,
 että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa
 hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät... Sitten tuli Witte puheeksi ja
 sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun... Maria Feodorovna taas
 kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti... Kenties
 politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?...

 Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan
 luona.

 On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo... Suuren linnan kupoolit
 loistavat... satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden
 yön tarinoissa... Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna
 on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana
 Pietariin...

        *       *       *       *       *

 Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin.
 Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia
 ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!...

 Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista
 pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän,
 että hän on vältellyt minua jonkun aikaa... Tänään hän kertoi mitä
 herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat
 suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja
 pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä...

 "Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän
 pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän
 milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa.
 Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan
 odotettuun kruununperillisen syntymään.

 Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule.
 Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus.
 Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle
 itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita
 vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta... Jos hän
 olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla...

 Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin
 tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa... Hän elää
 nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että
 hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan
 vaikutusvaltaa... Minä sitä epäilen... Aleksandra Feodorovnan
 vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen
 hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi...
 silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu,
 jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä...

 Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani... Nuo suloiset, pyhät kuvat
 ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit
 ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että
 palaisit tänne... Anna anteeksi, että olen arka!...

        *       *       *       *       *

 Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden
 hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi
 rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle...

 Kirjoitat Vladivostokista... Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin
 yhä vielä niin äärettömän kaukaa...

 Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle
 melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.

 Mitäkö siitä arvellaan?... Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet
 aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä
 olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan
 valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin... Täällä puhutaan
 vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta...

 Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian
 [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten...
 Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas
 joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen
 tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan
 teloituksesta... En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra
 Feodorovnan korviin.

 Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea
 synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen
 luonteensa huomattavimpia piirteitä.

 Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan
 sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.

 Aleksandra Feodorovna virkkoi:

 "Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että
 keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".

 Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa
 vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.

 Kreivitär Mengden virkkoi:

 "Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansan
 suosima."

 Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi
 hymyillen eteensä...

 Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö
 Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?

 Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä
 hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä
 yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin
 puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei
 kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen
 yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että
 puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen
 rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin
 sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin
 olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän
 piirteen...

 Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?... Näen ajatuksissani Sinut
 lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn
 huulillasi... Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja
 miettiväiseksi... alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi
 tosiasioita?...

 Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.

 En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle
 katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.

 Toisinaan kärsin siitä...

 Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!... Nuorta, tuskin
 puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka
 ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään
 kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle...

 Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on
 määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan,
 mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston
 ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää... Eilen hän
 niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua
 Saksanmaasta.

 Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä...

 Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin
 molemmat edellisetkin Vladivostokiin... Minä kadehdin sitä, vaikken
 tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon
 puistoa ihanampaa...

 J.K. ... Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle
 tiedon, että Trepov on murhattu... Hän oli sitä ennen saanut
 "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä
 ilmoituksen kohtalostaan.

 En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä...

 Ei!... Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista
 haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin
 jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin
 hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui
 etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston
 istunto...

 Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin
 totuudenmukainen... Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on
 reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".

 Siis sittenkin!... Sittenkin!... Niin mielellään tahtoisi pitää sitä
 kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!...

 "Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita
 ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan
 kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta
 maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?... Mitä kirjoitetaankaan?
 Ilveilevät?... Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt
 ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi...
 kaiken nimessä?...

 En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän
 sen... Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua
 jotakin. Se on tietenkin hermostumista...

 Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!...

 Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa
 jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen
 herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin
 Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.

 Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan
 lukenut keisarinnalle... Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei
 se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä.
 Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen
 pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja
 saada sielulleen virkistystä.

 Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta
 ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota
 ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.

 Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä... Aleksandra
 Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä
 tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.

 "He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta",
 sanoi hän valittaen.

 Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli
 hänen aivoissaan...

 Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut
 ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean"
 uhkauskirjeestä voisi päättää.

 Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista
 vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä
 alaluokan aivoihin.

 Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä
 tähden.

 Samalla hän on niin täydellisesti ihminen... Ajattele vain, että hän
 on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.

 Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä,
 osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin...

 "Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun
 päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta,
 joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.

 Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka
 seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä
 kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti
 huolettomien sanojensa takana.

 Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?

 Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän
 saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön
 sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes
 huomaa sitä.

 Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi
 otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on
 puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin
 äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja
 Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.

 Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen
 Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa.
 Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä.
 Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain
 kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan
 tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.

 Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna
 ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja
 tekee hänet surumieliseksi...

 Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää
 matkaa Darmstadtiin.

 Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkasta
 mitään...

 Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!...

        *       *       *       *       *

 Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista... Tänä aamuna
 tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt
 pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka
 vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä
 hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella...

 Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli
 kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita
 ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten
 ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.

 Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen
 mielialansa levollinen ja iloinen.

 Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan
 presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan
 unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja
 rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli
 erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.

 Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia
 pikku kohteliaisuuksia... Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan
 Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä
 pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.

 Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka
 ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.

 Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys
 tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa,
 joka niin ajattelee... Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia
 suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran
 kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.

 Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen...

        *       *       *       *       *

 Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista... Eikö minulla
 olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?

 Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on
 kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.

 Siis todellakin... paluu?...

 Vielä rohkenen sitä epäillä ... Tahtoisin huutaa riemusta, niin että
 koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin
 merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.

 Anna anteeksi, rakas!...

 Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti...
 Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään
 vihjauksia.

 Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on
 puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.

 Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?

 Olen itkenyt koko yön, rakkaani... Sinun arvoitukselliset silmäsi
 katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.

 Olen ehkä uneksinut... Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka
 puhui minulle keisarinnan suun kautta.

 Minä rakastan Sinua... Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti.
 Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut
 alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta... Anna minulle
 anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi...!

 Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli
 surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli
 niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi
 nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai
 odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.

 Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi
 nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä
 määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin
 paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.

 Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään...

 Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan
 poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.

 Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka
 on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden
 Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka
 takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!

 Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen
 maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti
 ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.

 Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo
 kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin
 siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi.
 Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on
 tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.

 Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden
 tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta
 ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan,
 puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä
 historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet
 kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.

 Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia
 kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.

 Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia
 Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen
 välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan
 kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja
 sotilaallisesta etevämmyydestä.

 Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että
 joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin
 sodan aikana.

 Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi
 pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti
 nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa
 rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset
 näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta.
 Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen
 rauhaan... silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin
 piirretyksi tähtiin.

 Mutta vielä epäillään... Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?

 Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.

 Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei
 jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni
 viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas
 esiin. Minä sille hymyilin... Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva
 seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia
 Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut
 yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!

 Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin... Jokin esiin
 pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri... sellainen
 kyllä! Mutta tämä!... Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen
 ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän
 itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!

 Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan
 puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan
 valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä
 avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa
 selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää,
 olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.

 Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa
 kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen
 kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa
 häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.

 Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi
 sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä
 sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.

 Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden
 vallitessa...

 En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa
 niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.

 Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu,
 rakkaani.

 Minä pelkään Sinua, pelkään... mutta silti en Sinua vähemmän rakasta.
 Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon
 omansa alaiseksi.

 Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi
 mahtavaan... Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä
 mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä...

        *       *       *       *       *

 Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten
 Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.

 On tapahtunut jotakin kauheaa!... Se on niin hirvittävää, että käteni
 vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.

 Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!

 Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus... hirveä
 totuus!

 Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!

 Kirjoituspöydällä...! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin
 suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista
 ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden
 jokaista liikettä...

 Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa
 avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin...!

 Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia
 muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat
 huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?...

 Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n
 hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut... Ainakin on meille
 uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä
 on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä
 omaksua...

 Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.

 Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä
 keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on
 eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.

 Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava...
 hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä...

 Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus,
 jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.

 He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön,
 heti kun aika on sovelias?

 Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?...

 Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää... Todellisuudessa ei
 tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen
 voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä...
 toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden...

 Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään...
 Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla
 levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta...

 Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa
 jumalanpalvelukseen... Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en
 ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia
 luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä
 komitea...

 Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on
 tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.

 Kaameaa... eikö totta?

 Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.

 Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa
 koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan
 palvelijoita...?

 Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.

 Vähitellen tulen rauhallisemmaksi... On merkillistä, ettei mikään niin
 helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen
 selostaminen.

 Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille
 mitään viittauksia.

 Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys
 puistossa päiväkausia vaivasi häntä.

 Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos... tosin ainoastaan
 molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin
 täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.

 Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi
 tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan
 rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa
 torjuakseen...

 Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta
 peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon.
 Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.

 Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla... Aivan kuin
 Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella
 voitkin... Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin,
 saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa
 tavallisten kuolevaisten katseilta.

 Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.

 Keisari on saanut uhkauskirjeen... ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!

 En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja
 tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen
 vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.

 Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus... Ehkäpä olemme kaikki hiukan
 arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.

 Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä.
 Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä,
 hermoja ärsyttävää...

 Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä
 värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon
 samppanjaa... sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.

 Muuten kävi kaikki luonnollisesti, miltei välinpitämättömästi.

 Aleksandra Feodorovna siirtyi aikaisin huoneisiinsa. Mennäkseen
 levolle?...

 Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi
 karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät
 naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella
 muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.

 Ensi kerran Pietarissa käydessäni hankin kyllä jonkinlaisen aseen.

 Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä
 ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.

 Mutta kuka... kuka... kuka?

 Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän
 kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.

 Huomenna? Kuka tietää, mitä huomiseen mennessä on voinut tapahtua?...

 Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa
 meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?...

 Jää hyvästi, rakkaani! Ajatteletko tällä hetkellä Annushkaasi?...

        *       *       *       *       *

 Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna
 Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli
 lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli
 korvien...

 Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkään
 maanalaisen räjähdyksen jyminää.

 Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänen
 asemassaan ei olisi tehnyt samoin?

 Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin
 välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa
 hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen
 on syntynyt... Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi
 viidennen suuriruhtinattaren?

 Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei
 vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta
 hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan
 eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi
 aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian
 kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä
 kotiinjäämiseen...

 Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa
 näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.

 Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen]
 näen harvoin... Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena
 ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.

 Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oli
 Pobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevan
 joku pulma...

 Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta.
 Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten
 esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus... On todella ikävää, että
 erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen
 valaistuksensa.

 Huomenna taas kerran ministerineuvottelu.

 Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan
 ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi
 vaunuihin.

 Se mies on jykevämpi kuin kaikki me muut yhteensä.

 Ehkäpä viisaampikin?

 Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän
 tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa
 ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen
 entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän
 on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun...

 Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on
 kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan.
 Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen
 onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan
 miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden
 aviovaimojen keskuudessa.

 Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa.
 Tuhkarokkoa, luulen... Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten
 ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään,
 tiedän vain, että sairas on eristettävä... Tapaus vaikuttaa tietenkin
 kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei
 voisi tulla sopimattomampaan aikaan.

 Olemme saaneet sadetta, ja siinä meillä on riittävä tekosyy olla
 poistumatta palatsista. Minulle se ei ole epämieluista; sillä
 minua hiukan hävettää tunnustaa, että pelko yhä vielä kummittelee
 aivoissani. Ehkä se sentään enemmän on luonnollista vastavaikutusta
 hermoissani...

 Ihailen keisarinnaa. Hän istuu suuriruhtinattaren vuoteen ääressä eikä
 näytä tuntevan mitään muita huolien syitä kuin tyttärensä voinnin.
 Olisikohan uhkauskirje todellakin jäänyt tehottomaksi?

 Lopetan tähän, koska olen hiukan rasittunut monien huonosti nukkumieni
 öiden jälkeen ja kalpaan lepoa. Jää hyvästi! Jää hyvästi!... Voi,
 kuinka ihminen onkaan typerä ja arvostelukyvytön, kun pelkkä uhkaus,
 jonka täytäntöönpano sen lisäksi on hyvin epätodenmukainen, voi
 saattaa hänen koko sisimpänsä sellaiseen kuohumistilaan!...

        *       *       *       *       *

 Tänään taas kirje Vladivostokista, vaikken ollut sellaista
 odottanutkaan. Kiitos, kiitos!

 Olet siis saanut kirjeeni... vahingoittumattomina ja avaamattomina!
 En voi ilmaista Sinulle, kuinka rauhoittava se tieto minulle on.
 Monenlaisten tapausten kiihoittamana mielikuvitukseni loihti jo
 eteeni mahdollisia petoksia ja kaikenlaisia kauheita sattumia. Nyt
 tunnen jonkinlaista hyväätekevää levollisuutta, kuin sellainen, joka
 pitkällisten myrskyjen jälkeen vihdoin on päässyt sataman turviin...

 Minua kummastuttaa, että se kirjeeni, jossa kerroin monsieur
 Loubetin käynnistä, jo on ehtinyt Sinun käsiisi. Näyt pitävän
 sitä erikoisen tärkeänä ja pahoittelet hiukan kertomukseni
 lakoonista lyhytsanaisuutta. En vain oikein käsitä, mitä maljojen
 ja juhla-ateriain yksityiskohtaisella kuvailulla ja mainitsemallasi
 tulevalla valtaryhmityksellä on keskenään tekemistä.

 Yhtä vähän voin nähdä poliittisella taivaanrannalla mitään "suuria
 tulevia tapauksia".

 Herra von Witte on jo niin kauan pitänyt meitä aasialaisen vaaransa
 pelossa, että hänen uhkailunsa ovat menettäneet kaiken pelottavan.
 Keisari on ehkä ainoa, joka vielä hiukan hätkähtää sitä. Mutta hänkin
 on käynyt rohkeammaksi. Joitakuita viikkoja sitten hän oli erittäin
 mielenkiintoisena kuunnellut suuriruhtinas Vladimirin esityksiä
 tuottoisista korealaisista metsäkaupoista, joiden toteuttamiseksi
 täytyi saada Venäjän rahamiespiirit puolelleen. Eräässä ensimmäisistä
 kirjeistäsi kerrot jostakin kohtauksesta suuriruhtinaan valtuutetun
 kanssa... tätä kirjoittaessani tulee mieleeni se hupsu ajatus, että
 niillä kahdella asialla voisi olla jotakin yhteyttä... Mutta ei!
 Sanoinhan sinulle jo, mikä onneton sommittelutaito minussa viime
 aikoina on kehittynyt...

 Luin kirjeesi vielä uudelleen. Kirjoitat, että elämme suurien
 tapauksien aattona, ja muusta sisällyksestä ilmenee kieltämättömästi,
 että sana "sota" on ajatustesi takana, vaikket joistakin syistä tahdo
 kirjoittaa sitä julki...

 Jospa tietäisit, rakkaani, kuinka kummallisilta ennustuksesi näyttävät
 täällä lämpimän kesäkuisen aamun hiljaisuudessa!

 Sataa yhä, mutta se ei ole enää mitään sohinaa, vaan hienoa,
 surumielistä pisaroimista, joka hunnun tavoin laskeutuu puiden lehvien
 ja suuren palatsin kiiltävien kattojen ympärille.

 Tiet ovat kosteat, ja puutarhurien haravain karhulta kuuluu
 hiljaisuuden läpi suuresta vaahterapuistosta päin kuin tahdikas, alati
 palaava säekerto.

 Maria Feodorovna oli juuri täällä ja joi teetä keisarin seurassa.

 Aleksandra Feodorovna ei ollut saapuvilla... Hän istuu yhä
 suuriruhtinattaren vuoteen ääressä. Lapsi kuuluu itkevän ja käyvän
 rauhattomaksi, jos keisarinna näyttää vain aikovankin poistua
 huoneesta...

 On eräitä, jotka luulevat huomaavansa Aleksandra Feodorovnan
 käyttäytymisessä jonkun verran teeskentelyä, mikä hoveissa ja
 varsinkin Venäjän valtakunnan hovissa on niin yleistä.

 Sellainen väite on niin järjetön, että sille voisi nauraa, ellei koko
 asiaan sisältyisi eräänlaista traagillisuutta.

 Keisarinnako, jonka suurimpana vikana on kaikenlaatuisen keimailemisen
 täydellinen puute, vetäisi kevytmielisesti lokaan pyhimmän, mitä hän
 tuntee, äidinonnensa?

 Minulle käy joka päivä yhä käsitettävämmäksi miksi Aleksandra
 Feodorovna ei saata juurtua tänne.

 Häntä ei ymmärretä, ei kyetä käsittämään, että maailman mahtavimmalla
 valtaistuimella on nainen, jolle tämän istuimen kaikki kimellys ja
 loisto ei ole minkään arvoinen.

 Hänen olentonsa yksinkertaisuutta pidetään teeskentelynä, samoin kuin
 hänen hurskauttaankin... Ja hän on siksi hienotunteinen, ettei osaa
 epäillä eikä kärsi siitä.

 Minulla oli tilaisuus tarkata Maria Feodorovnaa, kun hän astui
 vaunuihinsa.

 Hän on epäilemättä vanhentunut, hänellä on jotakin hermostunutta
 käytöksessään ja omituinen, pingoittunut piirre suupielissään, joka jo
 viimeksi Pietarissa käydessäni pisti silmääni. Kauneuskeinot, joita
 hän käyttää, käyvät selvemmin havaittaviksi ja näyttävät kadottavan
 tehoansa.

 Hänen olemukseensa on tullut jotakin sääliä herättävää.

 Luonnollisesti hänen mieltään kiihoittaa suuresti Aleksandra
 Feodorovnan uusi synnytys, joka Schenkin kokeilujen tulosten mukaan ei
 ole vielä aivan lähiaikoina odotettavissa. Voin ajatella, että tämä
 nainen on taisteleva vallastaan kuin leijona... ja hänen valtansa
 vähenee luonnollisesti huomattavassa määrässä, jos keisarille syntyy
 poika. —

 Olisitkohan sittenkin oikeassa? Täällä on taas pidetty
 ministerineuvottelu, ja keisari viipyi Plehwen kanssa huoneissaan yli
 tunnin ajan. Vai ovatko taaskin syynä vain hermoparkani? Vaikuttaneeko
 tahtosi vakuutusvoima Vladivostokista saakka?...

 Kreivitär Mengden oli juuri äsken luonani. Hän tuli Pietarista, oli
 ahtanut päänsä täyteen aivan epäpoliittisia asioita ja täytti huoneeni
 rauhallisella, sisällyksettömällä lavertelullaan.

 Hänen läsnäolonsa teki minuun miellyttävän vaikutuksen, aivan kuin
 kylmä juoma kuumeen vaivaamaan.

 Joimme teetä, katselimme sateessa hämärtävään puistoon ja vietimme
 hyvin hauskan hetkisen.

 Poistuessaan hän sitten ilmaisi — tietenkin mitä syvimpänä
 salaisuutena — sen uutisen, että tuo surullisen kuuluisa kolmas osasto
 pantaisiin uudelleen toimimaan.

 En usko siitä sanaakaan. Eikö sellainen teko olisi anteeksiantamaton
 heikkoudentunnustus keisarin puolelta?

 Nyt, kun kreivitär on lähtenyt ja mieleni tyyntynyt, voin taas
 hymyillä samalla tavalla kuin hymyilin synkille ennustuksillesi
 lukiessani rakasta kirjettäsi ensi kertaa. Ei, rakkaani!...
 Keisari ei milloinkaan, ei milloinkaan ole hyväksyvä liikettä,
 joka kaikissa tapauksissa panisi miljoonien hänen alamaistensa
 onnen vaaralle alttiiksi. Hän tarkoittaa totta näillä ikuisen
 maailmanrauhan ajatuksillaan, joista tehdään niin paljon pilaa.
 Eikä vain hän yksin... Vain yhden seikan mainitakseni, olemme
 laiminlyöneet varustelut eikä meillä ole rahoja suurempien sotavoimien
 liikkeellepanoa varten.

 Ellet Sinä häijy siis tahdo uskoa muihin todisteihin...

 Witten täytyy ponnistella älyään saadakseen välttämättömimmät varat
 irti. Hän tekee tehtävänsä rehellisesti ja on ihailtavan taitava
 keksimään uusia keinoja ja lähteitä. Nyt kuuluu rautatiemaksuja
 pian korotettavan. Eikä suinkaan suotta. Siinä rahaministeri
 ainakin liikkuu omalla alallaan. [Vihjaus Witten uran alkuun
 rautatievirkamiehenä.] Mutta minähän rupean ilkeäksi. Kreivitär
 Mengden on sen minuun tartuttanut...

 Vihdoin taas kerran Aleksandra Feodorovnan luona. Olgaa ei enää uhkaa
 mikään vaara, saa luultavasti jo huomenna nousta vuoteesta.

 Keisarinna on tullut kovin kalpeaksi ja laihtunut. En kuitenkaan voisi
 uskoa, että ainoastaan huoli suuriruhtinattaren terveydentilasta
 on siihen syynä. Ei edes tohtori Botkin ole voinut olla vakavasti
 huolissaan tämän lapsentaudin tähden. Mutta ehkäpä Aleksandra
 Feodorovnan hermot ovat näihin aikoihin erikoisen herkät.

 Hän oli erittäin ystävällinen, kutsui minua "rakkaaksi ystäväksi", ja
 hänen äänessään oli omituinen, valittava sointu, joka tuotti minulle
 suorastaan ruumiillista tuskaa.

 Näin, että hänellä oli pöydällään isä Joannin teosten uusi painos.
 Nähdessään kysyvän katseeni hän otti kirjan ja näytti sitä minulle.

 Se sisälsi muutamia niistä saarnoista, joita olimme aikaisemmin
 lukeneet, mutta nyt ne oli pantu toiseen järjestykseen.

 Keisarinna selitti käskeneensä noutaa sen kirjastosta, säilyttääkseen
 toisen kappaleen, jossa oli pyhän miehen omakätinen omistuskirjoitus,
 omaa yksityistä käyttöään varten.

 "Ette voi ajatellakaan kuinka paljosta minun on häntä kiittäminen,
 rakas ystävä", lisäsi hän hymyillen tuolla omituisella tavallaan,
 joka on niin erilainen kuin äitikeisarinnan ja suuriruhtinatarten
 pinnallinen, sovinnainen hymyily.

 Se, että Aleksandra Feodorovna niin harvoin on ihastuttava, johtuu
 ehkä siitä, että hän niin harvoin hymyilee.

 Sitten hän ensi kerran johtui puhumaan tuosta vallankumouksellisen
 komitean uhkauskirjeestä.

 "Keisari oli kiihtynyt ja hämmentynyt, koska hän tietää itsellään
 olevan mitä jalommat tarkoitukset. Jos kansa..." Hän keskeytti äkkiä.

 "... Mutta eihän se olekaan kansa! Eikö totta, Annushka? Joitakuita
 harvoja sokaistuja ne ovat..."

 Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sieluni
 sisimmästä.

 En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän
 vastauksen... Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä
 kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen
 olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen
 saakka oli uskonut...

 Joitakuita harvoja sokaistuja?

 Nyt istun taas ja mietiskelen... Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö
 sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?

 Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön
 kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa... Tunsiko hän
 tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?

 Ja jos hän silloin sen tunsi... niin tunteeko hän sen vielä tänään?
 Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tulla
 aika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?

 Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut,
 tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita
 aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta,
 elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun...

 Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi
 laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre.
 Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys... et
 aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se,
 ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia,
 jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka
 puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien
 parissa...

 Emme ole keneltäkään mitään ryöstäneet, rakkaani!

 Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva;
 mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja
 järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —

 Ymmärrätkö, miksi tunnen kylmiä väreitä kuullessani sanan "sota"? — —

 Mutta en tahdo Sinua mistään soimata. Sinä olet herrani; Sinä olet
 osannut tehdä tahtoni taipuisaksi. Sinä olet se mahtava, jonka edessä
 minun täytyi taipua. Minä palvelen Sinua...

 Ennenkuin lopetan tämän kirjeen, mainitsen vielä muutaman sanan
 Italian kuninkaan vierailusta. Se on määrätty tapahtuvaksi
 heinäkuussa. Sitä näytään pidettävän pelkkänä muodollisuutena eikä
 sille näytä annettavan mitään poliittista merkitystä... Vai...
 päättelisinköhän taaskin liian kevyesti?

        *       *       *       *       *

 Kahteen viikkoon ei kirjettä, jonka päällekirjoitus saattaa veren
 suonissani levottomasti virtaamaan. Alan uudelleen käydä rauhattomaksi
 ja epäillä postia.

 Olisikohan joku itsekäs virkamies saanut ansaituksi muutamia huokeita
 ruplia meidän onnemme kustannuksella?...

 Ei! Ei! Ei! Hermoni ovat malttamattomat kaipauksesta. Olen ärtyisä ja
 surumielinen enkä kykene salaamaan tunteitani.

 Luulen, että Aleksandra Feodorovna aavistaa tilani ja tuntee osanottoa
 minua kohtaan. Hän on hyvä ja lempeä ja hymyilee minulle omituisella,
 syvällisellä tavallaan...

 Kuninkaan vierailun jälkeen on suunniteltu tavanmukainen matka Suomen
 saaristoon. Sitten Moskovaan...

 Keisarinna välttää yleensä puhumasta matkustusaikeistaan. Mutta kun
 eilen oli puhe merimatkasta, ilmestyi hänen huuliensa ympärille
 katkera piirre...

 "Keisari kaipaa raitista ilmaa", sanoi hän hitaasti. "Luulisi sen
 olevan käsitettävää... kaiken jälkeen."

 Hänen puheensa saa aina katkeran sävyn kohta kun keskustelu suorasti
 tahi epäsuorasti koskettelee keisarin kirjoituspöydältä löydettyä
 uhkauskirjettä.

 On muuten ihmeellistä, kuinka suuresti vaaran alituinen ajatteleminen
 heikentää sen pelkoa.

 Nukun jälleen yhtä rauhallisesti kuin ennenkin enkä enää vapise, kun
 luulen näkeväni vieraat kasvot ikkunaverhojeni damastikukkien takana.

 Mutta keisarinnan makuuhuoneessa näen valon palavan aamuun asti.

 "Hermoparkani", sanoi hän kerran äskettäin ja teki hermostuneille
 ominaisen kädenliikkeen otsaansa kohti.

 Eikö hän pidä keisaria uhkaavaa vaaraa vielä poistettuna?... Vai onko
 se jokaisen raskaudentilan aiheuttamaa ärtymystä, joka kerta kerralta
 kasvaa?

 Tohtori Botkin pitää keisarinnan vointia tyydyttävänä. Hän luulee
 tällä kerralla voivansa varmasti ennustaa pojan syntyvän. Tulen
 pakostakin ajatelleeksi ennen pikku suuriruhtinatar Marian syntymistä
 lausuttuja ennustuksia ja saatan vaivoin pidättyä hymyilemästä.

 Suokoon taivas, että hän olisi oikeassa...

 En lähetä tätä kirjettä, ennenkuin Sinun seuraava kirjeesi on
 käsissäni.

 Viime yönä heräsi mielessäni epäilys, että Vyrubovilla mahdollisesti
 voisi olla sormensa pelissä... Päivänvalossa sellainen epäluulo
 kuitenkin haihtuu mielestäni. Eversti ei ole mikään juonten punoja
 eikä vähintäkään mustasukkainen.

 Lopultakin... eikö jonkun kirjeen häviämiseen voi olla syynä pelkkä
 sattuma?

 Voi, Venäjällä on lakattu uskomasta sattumiin!

 Näen juuri herra von Plehwen astuvan ulos keisarillisista vaunuista
 ja kaikin kiireen ja kiihtymyksen merkein rientävän linnaan. Se ei
 sinänsä olisi mitään merkitsevää, sillä Sipjaginin murhasta lähtien
 näyttää hänen seuraajansa tehtäviin kuuluvan olla kiireinen ja
 kiihtynyt. Mutta se on merkillistä, että keisari myöntää hänelle
 audiensseja niin usein.

 Plehwen sanotaan olevan ainoan koko ministeristössä, joka päänsä
 puolesta kykenee kilpailemaan Witten kanssa. Etsineekö keisari siis
 vastapainoa rahaministeriä vastaan?

 Tiedän, että Plehweä on suositeltu hänelle, jotta Pobjedonostsevin
 puolueelle saataisiin vakava jalansija keisarin läheisyydessä. Tämä ei
 ole ensimmäinen sensuuntainen yritys. Edelliset ovat epäonnistuneet,
 suurimmaksi osaksi herra von Witten toiminnan vuoksi, jos voi uskoa
 yleiseen mielipiteeseen... Ehkäpä myös toisten saamattomuuden takia.

 Nyt puhutaan, että herra von Plehwe olisi kykenevämpi, ja sanomalehdet
 — luonnollisesti lahjotut —julkaisevat elämäkerrallisia tietoja
 uudesta ministeristä ja ylistelevät häntä.

 Olen yleensä epäilevä, mutta silti minun täytyy myöntää, että hänen
 paljon kehuttu rautainen nyrkkinsä hyvinkin voi olla paikallaan
 nykyisten kumouksellisten salajuonten aikana... Merkillistä vain, että
 sen omistaja aina lähtiessään ulos kätkeytyy vahvan poliisimuurin
 suojaan, välttääkseen edeltäjänsä kauheaa kohtaloa... Tosin hänellä
 kuuluu virallisena syyttäjänä olonsa aikana olleen kylliksi
 tilaisuutta vihan kylvämiseen. Ehkäpä häntä niin ollen omatunto
 muistuttelee...

        *       *       *       *       *

 Rakkaani, nyt on taas äkkiä niin paljon puhetta Aasian kysymyksestä...
 Japanin sanotaan näyttävän uhkaavaa naamaa. Naurettavaa, eikö totta?
 Siitä huolimatta keisari näyttää olevan halukas tekemään myönnytyksiä,
 välttääkseen kaikkia vaaroja. Puhutaan paljon eikä, kuten tavallista,
 tiedetä, mitä siitä on ajateltava.

 Witten ja Plehwen välit tuntuvat kireiltä ja sähköisiltä. Keisari
 ottaa vastaan molemmat ja heiluu edestakaisin kahden äärimmäisyyden
 välillä...

 Täällä kuulee usein lausuttavan sellaisia mielipiteitä, että meidän
 hentomielinen politiikkamme on tehnyt Japanin ylvästeleväksi. Jos
 olisimme kyenneet näyttämään rautaista nyrkkiä... Emmekö siis vieläkin
 siihen kykene?

 Alkaa äkkiä taas tuntua, että elämme suurten tapausten aattona...

 Keisarinna on aivan rauhallinen. Hän ei aavista tahi ei tahdo aavistaa
 mitään. Ehkäpä hän ei ole täydellisesti selvilläkään nykyisten
 polttavien kysymysten laajakantoisuudesta. Hän ei milloinkaan puhu
 politiikasta, ja hovin henkilöistä vain silloin, kun se ei ole
 vältettävissä. On mahdotonta ajatella ruhtinatarta, joka olisi ollut
 vähemmän vehkeilijä kuin hän.

 Italialainen vierailu lähestyy lähestymistään. Siitä puhutaan paljon,
 huolettomasti, huomiotaherättävän huolettomasti... Vaivaan turhaan
 aivojani koettaessani löytää tapauksesta jotakin valtiollista
 tarkoitusta. Ehkä haparoinkin aivan tyhjässä. Lopultakin riippunee
 kaikki vain Euroopan valtojen veljeytymisestä...

 Se, mitä siellä Aasiassa tapahtuu...!

 Joka tapauksessa ovat siirtomaasodatkin pelottavia. Englannin
 esimerkin pitäisi olla meille varoituksena. Mutta emmehän me olekaan
 mitään englantilaisia, joiden saaliinhimoinen politiikka tekopyhästi
 oikeuteen ja laillisuuteen vedoten vuodattaa veren rauhallisten
 kansojen suonista. Meillä on hallitsija, joka pitää rauhan
 säilyttämistä korkeimpana lakinaan.

 Wittessä on viime aikoina tapahtunut surullinen muutos. En erehdy.
 Hänen entinen erehtymätön varmuutensa on hävinnyt.

 Paha hänelle, että juuri se ominaisuus takaa suurimman menestyksen
 keisarin luona.

 Aiheuttaakohan uusi sisäasiainministeri todenteolla hänelle vaivaa?

        *       *       *       *       *

 Ei vieläkään ainoata riviä Idästä...

 Se voi johtua luonnollisista syistä; mutta kiihoittuneet ajatukseni
 suorastaan koettavat etsiä mitä pahimpia mahdollisuuksia.

 Tsarskoje Selossa on hiukan puuhakasta huomisen kuningasvierailun
 johdosta. En oikein jouda kirjoittamaan.

 Aleksandra Feodorovna on lähettänyt minua hakemaan.

 Hän on aina rauhaton, kun hänen täytyy edustaa, ja koettaa unohtaa sen
 seurustelun ja vilkkaan keskustelun avulla.

 Tänään hän näytti minulle ihmeen taidokkaasti valmistetun,
 mielettömän suuritöisen, kirkkaanväriselle silkkipohjalle ommellun
 gobeliiniteoksen, joka esittää pyhää Andreasta.

 Hän on sen salaa valmistanut ja aikoo lahjoittaa sen jollekin Moskovan
 tuomiokirkolle. Siinä on reunakirjoitus: S.A.P.R. [Sanctus Andreas,
 Patronus Russiae] roomalaisin kirjaimin.

 Keisarinna hymyili, selittäessään kirjainten merkityksen.

 "Olen ommellut siihen monta ajatusta", sanoi hän hiljaa, äänessään
 sävy, joka voi merkitä vain yhtä.

 Siitä siis johtui kirkas valo hänen huoneessaan!

 Kuinka monta unetonta yötä se on hänelle maksanut! Hän näyttää kovin
 uupuneelta ja rasittuneelta. Toivoisin kaiken olevan ohi ja rakkaan
 valtiattareni vihdoin saavan lepoa. —

 "Novoje VWremja" tervehtii italialaista vierailua ilahduttavana
 merkkinä siitä, ettei kolmiliitto pyri vahingoittamaan Pietarin
 ja Rooman välisiä hyviä ja ystävällisiä suhteita eikä estä ketään
 kolmesta sopimusvallasta lähestymästä niitä valtoja, jotka ovat sen
 ulkopuolella. Se on yhä suurempana takeena maailmanrauhalle.

 Taidokas lause ja kiertelevä merkitys...

 Siinä näet vikani, armas! Minun täytyy etsiä politiikkaa, tahdoinpa
 tahi en. Sinä olet poistanut siteen silmiltäni.

        *       *       *       *       *

 Me loiskuttelemme nyt keskellä italialaisen vierailun kaikkia
 "hauskutuksia".

 Ellen tänään kerro tarpeeksi tyhjentävästi, niin voit syyttää siitä
 väsymystäni.

 Sitäpaitsi en koskaan tunne olevani oikein kotonani Pietarhovissa.
 Tuossa ikuisessa vedensolinassa on jotakin painostavan surumielistä.
 Ymmärrän kyllä, miksi Aleksandra Feodorovna on mieluummin Tsarskoje
 Selossa.

 Puoliyö on jo aikaa sitten mennyt, mutta yötä valaisee salaperäinen
 aamuhämy, joka näihin aikoihin ei vaivu uneen. Puisto tuoksuu ja
 lähettää yöperhosensa lämpimään usvaan.

 Olen päästänyt hiukseni auki ja tunnen suloista väsymystä, joka
 iloitsee pehmeistä patjoista.

 Juhlallisuuksien ensimäinen osa on takanamme: juhlallinen vastaanotto,
 kunniakomppaniain kaunomarssit y.m., y.m... Keisari oli paikalla
 kruununperillisen-suuriruhtinaan ja kaikkien suuriruhtinaiden
 seurassa. Hän esiintyi hyvin edukseen, kantoi Annunziata-ritarimerkkiä
 rinnassaan, ja hänen koko olemuksestaan henki sydämellinen, viime
 vuosien onnettomien tapausten himmentämä ystävällisyys, joka hänen
 hallituksensa alkuaikoina niin suuresti hurmasi mieliä.

 Jos poliisi todella oli ryhtynyt erikoisiin ehkäisytoimenpiteisiin
 näiden molempien hallitsijoiden suojelemiseksi, täytyy ihailla sitä
 taitoa, jolla ne salattiin.

 Kaikki huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Me odotimme linnan
 muotokuvasalissa, keisarinnat ja suuriruhtinattaret keisarinnan
 salongissa.

 Aleksandra Feodorovnalle sattunut pieni välikohtaus teki minut
 levottomaksi.

 Keisarinnan oli täytynyt pukeutumisen kestäessä taistella
 pyörtymiskohtausta vastaan. Kreivitär Mengden mainitsi sen minulle.
 Peläten sen olevan jotakin pahempaa hän oli heti puhelimitse kutsunut
 tohtori Botkinin, joka saapui kaikkitietävän hymy huulillaan, selitti
 keisarinnan tilan olevan normaalin ja satunnaisen heikkoudenkohtauksen
 olevan ohi.

 Aleksandra Feodorovnan onnistuikin pukeutua suurjuhlapukuun.

 Hän ei puhunut sanaakaan. Näytti aivan apaattiselta... Vain kerran,
 kun vilvoitin hänen otsaansa kölninvedellä kostutetulla liinalla, hän
 teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen käteeni. Seuraavassa hetkessä hän
 avasi silmänsä, katsoi minuun kummastuneena ja pudisti päätään.

 Jokin ajatus näytti askarruttavan hänen mieltään.

 Minä olenkin vakuutettu siitä, että tohtori Botkin erehtyy.

 Siitä tavasta, jolla keisarinna suoristautui, näin että hän kärsii.
 Kenties ne lukemattomat kokeilut, joiden alaiseksi hänet on tehty
 luonnon oikaisemiseksi ja jotta hänet saataisiin synnyttämään poika,
 ovat vaikuttaneet haitallisesti hänen elimistöönsä, ja luonnollisista
 syistä hän pelkää sitä myöntää. —

 Joka tapauksessa meni ulkomaisen vieraan vastaanotto ilman sen enempiä
 kommelluksia.

 Viktor Emanuel on tummanverevä, keskikokoinen, ja hänellä on
 eteläitalialaisen vapaat liikkeet ja vilkkaat kasvojen ilmeet.

 "Journal de St. Pétersbourg" julkaisee hehkuvan tervehdyskirjoituksen,
 jossa viitataan venäläisen ja italialaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin
 ja molempien valtojen yhteisiin etuihin ja jossa Italian kuningas joka
 kolmannella rivillä saa lisänimen "ylevä hallitsija".

 Mutta ne ovat kohteliaisuuslauseita. Ja kohteliaisuus on yksi
 slaavilaisen hyveitä, joiden tähden hän kernaasti luopuu monista
 muista.

 Ajattelen Vyrubovia ja tulen katkeraksi. —

 On onnetonta olla liian herkkäkuuloinen. Ei kukaan, paitsi minua,
 liene pannut merkille, että keisari maljapuheessaan mainitsi
 kuningattaren ennen äitikuningatarta ja Viktor Emanuel Maria
 Feodorovnan ennen hallitsevaa keisarinnaa.

 Onko kruununperillisen äiti tosiaankin korkeampiarvoinen kuin
 hallitseva keisarinna?

 Olisin utelias tietämään, millä tavalla Maria Feodorovna olisi
 esiintynyt Aleksandran asemassa!

 Jospa Aleksandra Feodorovna synnyttää pojan...! Rukoilen hänen
 puolestaan joka ilta!... Joka ilta!"

        *       *       *       *       *

 "Taas pitkä kirjeetön aika. Olemme yksin Tsarskoje Selossa. Keisari on
 matkoilla, ja me hankkiudumme Moskovaan.

 Keisarinnan ulkomuoto on suuresti muuttunut. Hänessä on jotakin, mikä
 muistuttaa väsynyttä madonnaa, vaikka madonnamaisuus ei muutoin ole
 hänelle ominaista...

 Siitä saakka kun keisari matkusti, on hän mietiskellyt entistä
 enemmän. Olen huolissani hänen tähtensä enkä kuitenkaan voi löytää
 mitään syytä.

 Nyt juuri tuli kirjeesi... Sain sydämentykytyksen, ja minun täytyi
 pitää kiinni pöydästä pysyäkseni pystyssä.

 Kirje on pitkä ja sisällysrikas!

 Olet ollut sairaana?... Ystävä-parkani! Tahtoisin rientää luoksesi.
 Laskea käteni kuumalle otsallesi ja lohduttaa Sinua, lohduttaa...

 Mutta nyt olet paranemaan päin, kirjoitat. Ja palaat tänne! Kahden
 kuukauden päästä...

 Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa.
 Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, joka
 vie sen puolestani Pietariin...

        *       *       *       *       *

 Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?... Sinun täytyy saada
 toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme
 haparoineet täydellisessä pimeydessä.

 "Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini
 käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus
 Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi
 mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään
 paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen
 huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista
 joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan
 tapahtumia.

 Kaikesta päättäen näyttää eräitä kahnauskohtia olevan olemassa.

 Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estää
 sodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.

 Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta,
 joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.

 Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla
 kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin
 hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen
 menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.

 Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona
 ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari
 viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra
 Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei
 suorastaan välttämättömäksi?

 Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan
 määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden
 persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila,
 jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen
 kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä
 seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta
 Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan
 lähestyminen... Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika
 tavalla laskenut.

        *       *       *       *       *

 Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään
 arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas
 Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän
 hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata
 mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden
 hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!

 Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt
 tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään
 varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä
 olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.

 Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen
 pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän
 toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista
 vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen
 naapurialueillekin...

 En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä
 vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon
 tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät
 maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.

 Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka
 teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä
 ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati
 tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison
 kanssa herättää huolestumista.

 Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän
 ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista...

 Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman
 mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen
 muuttumatonta rauhanrakkauttaan... [Nikolai II ja Wilhelm II.]

 Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, että
 me tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhä
 kasvavan levottomuuden.

 Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin
 muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni
 mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana...

 Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun
 läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!

 Pelkään, etten ole ainoa, joka niitä tarvitsee...

 Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi
 pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle
 antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa
 turvassa.

 Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat
 tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa
 mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään,
 loppumattomaan virtaan.

 Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan
 yhä vielä olevan, täyttämättä.

 Keisarinnan vointi on olosuhteisiin nähden suotuisa.

 Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä
 epämääräistä pelkoa.

 Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa
 pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen,
 että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä
 etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen
 liikkeeseen puhumalla väestölle.

 Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa
 todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi
 viimeistäkin tukea?

 En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät
 keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.

 Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen
 kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä
 hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen
 raskaudentilan vaikutus.

 Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää
 ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat
 aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät
 enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa
 tuskanhuudon tukahduttaminen.

 Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.

 Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi
 ja puhuu koti-ikävästä.

        *       *       *       *       *

 Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.

 Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska
 hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli
 särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.

 Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna
 valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt
 taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin
 sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa
 ensimäisinä vuosina.

 Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan
 eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.

 "Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra
 Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee
 kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."

 Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.

 Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin
 taistellut kyyneliä vastaan.

 En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet
 ajatuksiani rauhaan.

 Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.

 Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin
 typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen
 miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:

 "Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä... Teillä venäläisillä
 on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan
 kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä
 meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko
 siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin..."

 Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin
 kyynelten pyrkivän esiin.

 Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen... Mutta hän
 ei tahdo mitään lähentymistä.

 Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.

 Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!...

 Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut
 miettiväiseksi.

 "Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen
 ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta
 kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?

 Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.

 Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan
 sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun
 sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön
 varjojen keskellä.

 Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin
 puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä
 tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja
 tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien,
 ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.

 Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä,
 miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan
 mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.

        *       *       *       *       *

 Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta
 toiseen... Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra
 Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan
 saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.

 Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa
 Sinua odottamassa.

 Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan
 voi hillitä riemuani.

        *       *       *       *       *

 Viimeinen kirje Itään!

 Vain muutamia rivejä... Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna
 lähettää sen matkalle.

 Minä riemuitsen, riemuitsen... Mutta jotakin erikoista on sentään
 sattunut.

 Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki
 olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää
 syyn.

 Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista
 ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu.
 Tuloksetta... Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina,
 ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että
 vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.

 Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan
 kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia
 hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin
 kitaan."

 Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä,
 vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.

 Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin
 varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!...

 Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari
 kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?

 Voi!... Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne
 olisi lausuttu tyhjään ilmaan.

 Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat
 itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes
 tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.

 Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan
 tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan
 tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta.
 Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa
 ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan
 itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.

 Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä
 suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla
 vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.

 Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme
 jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että
 alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen
 aiheutuvan fyysillisistä seikoista...

 Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten
 tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.

 Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän
 useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin
 vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan
 parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja,
 voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen
 hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.

 Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa
 Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?

 Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!

 Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy
 vastata myöntävästi.

 Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko
 Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?

 Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni
 ärsyttää mieltäni.

 Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin
 kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.

 Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä
 luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja
 vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen...

 Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna!
 Pyhä Jumalan äiti!... Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät
 kirjaimet mahdottomiksi lukea...

 Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen... Kuolleena
 syntynyt! Poika!...

 Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni.
 Kirjoitan siis...

 Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut... Toiset puhuvat
 vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka
 olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.

 Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen
 luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla
 mitään ääniä...

 Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka
 äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama
 puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.

 Jospa Sinä olisit luonani, rakas!

 Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut
 etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.

 Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan
 auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin
 pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —

 Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden
 säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori
 Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut
 vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa
 ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut
 tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei
 minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan
 väreilisi riemuitseva hymy.

 Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille
 valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties
 ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.

 Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki
 katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden
 käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa
 olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti
 välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun
 aikanakin merkillisen jäykiltä.

 Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. —
 Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?

 Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden
 vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset
 ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana
 parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei
 harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua...

 Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee
 Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.

 Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa
 jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän
 suuriruhtinatarten kanssa puistossa.

 En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa... Mitkä toiveet!
 Mikä pettymys!

 Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene
 lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla;
 etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän
 kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen
 rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua... yhä
 lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien
 lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —

 Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat
 kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.

 Me tulemme onnellisiksi.

 Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! —
 Onni tekee itsekkääksi...

 Jää hyvästi! Jää hyvästi!...

 Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana,
 jonka määräät.

 Jää hyvästi! Jää hyvästi!...

       *       *       *       *       *

Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista
voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.

Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi
keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia,
joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.

Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja
asioita tuntevilta.

Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja
tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.

Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!

Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden
täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.

Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen
herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain
valoivat öljyä tuleen.

He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin
luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti
asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen
virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä
välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.

Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan
käsityksestä.

Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa
käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla
varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle
kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon
valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja
menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.

Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle
esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä
taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset
paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi
avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.

Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla
kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään
päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.

Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan
muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia
muotoja.

Poika!... Haaveksija!

Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nyt
Besobrasov.

Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin
yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen
tuoksahdus.

Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä
taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut
ylimmäispapillisen valtikan.

Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se
hallitsi... Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta
hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä
yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa
tulevaisuuden vaatimuksia.

Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki
hovin puolueet häntä yhtä paljon.

Hän hymyili sille.

"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin
satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten
nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka
yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.

Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi
kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat
vakuuttelut.

Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien
keisarinnan sydämeen.

Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei
tehnyt häntä neuvottomaksi.

Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen
ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta
protestantista oli tullut kiihkoinen luopio...

Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu,
vallanhimo...!

Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan
vaikutusvallasta.

"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani.
— Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi
niin suuripiirteinen... Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä
vapaampi."

Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä
ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi
hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.

"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.

Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.

"Pyhimys?"

Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.

"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa
omien tarkoitusperiensä palvelukseen."

"Sinä herjaat, rakas!"

Annushka vapisi.

"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos
ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"

"Kukaan ei ole kylliksi mahtava..."

"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta
pyhän Serafimin ihmetöistä?" —

Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.

"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää..."

Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:

"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"

Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko
miehen kookasta vartta vasten.

Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt
hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä
selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita
lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja
sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.

Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma
Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken
viehätyksen.

"Sinä olet mahtava, rakas..."

Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta
naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti
arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan
valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen...

Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten
kiitävän sormissaan.

Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?

Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä,
joita myöten hän nousi ylemmäksi.

Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden
välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen
auringon säteissä.

Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän
Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti
värähdyttäen silmäluomiaan.

Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän
suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?

Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.

Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti.
Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu,
jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?...

Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle
pääovelle.

Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.

Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen,
joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.

Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää.
— Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren
Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa
yhteentörmäyksiin...

Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella
tavallaan kääntyi hänen puoleensa.

"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti... Ah!"

Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa
arpea...

Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän
nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:

"Kiitän teitä, että tulitte... Witte meni tunti sitten..."

Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat
hänen kasvonsa taas liikkumattomat.

"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."

Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.

"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."

"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."

Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.

"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina
ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."

"Tsaarivallan, majesteetti?"

Kysymyksessä oli omituinen sävy... Keisari hätkähti, punastui
vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.

"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla
harrastuksella... On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä
finanssimiehenä..."

"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä
itä-aasialaisen kysymyksen avulla."

"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."

Valtioneuvos kohautti olkapäitään.

"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."

"Mutta Japani? — Kiina?"

"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."

Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt
huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä
ylemmyydentunne.

"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän
majesteettinne... Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin
tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir
Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen
oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen
toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena],
on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän
saakka..."

"No niin?"

"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin
tuppeen..."

Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja
päättämättömyyttä.

"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija..."

Besobrasov ponnahti pystyyn.

"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi
erilainen kuin meidän."

Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.

"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken
vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan,
jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme
Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta..."

Hän huokasi.

"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen
toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia
Itä-Aasiassa..."

Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin
odottaen ratkaisua siltä taholta.

Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat.
Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka
ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.

Englanti — Englanti — Englanti.

Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.

Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi
käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana
erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin
faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja
valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.

Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.

"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän
majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin..."

Keisari keskeytti hänet:

"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen,
Japani..."

Hän epäröi... Besobrasov hymyili taas.

"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"

Keisari kohotti päätään.

"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."

"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme
kalistelleet sapelia."

Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.

"Takaako se tulevaisuuden?"

"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."

Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen
politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat,
pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata,
ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi
ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä?
Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei
tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä
suurin huojennus rahapolitiikalle!

Korean metsät...

Keisari kohotti kätensä.

"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"

Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.

Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma
perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon
mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät
toisiinsa.

Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa
edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt
alistuvan nyrpeyden tieltä.

Besobrasov tarkkasi häntä.

Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat
taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi
vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin
puolelle. —

Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin.
Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se
ase väännettäisiin hänen käsistään — —

Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen
miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin
petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään
määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin
ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään...
oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta
venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta
saatettaisiin vaikenemaan.

Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina
teroitettu miekka.

Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja
ällistytti yksinkertaisuudellaan.

Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi
mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä
astuessaan keisarinnan suojiin. —

       *       *       *       *       *

Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.

Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen
tukahduttamina.

Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus
myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin,
Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen
asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.

Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.

Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä
uhkaava, vaaraton ukkospilvi?

Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.

Miekka heilahti ja välähteli... Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein:
se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.

Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin
monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa
oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.

Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain
kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti
houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.

Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli
sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä
keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean
metsistä.

Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi
suuriruhtinasten puolelle.

Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin
tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana... Halukkaasti he tarttuivat
ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä
jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot...

Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia
kantavalle hallitsijalle.

Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen
ministeriensä esityksiä.

Keisarinna? — —

Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan
ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle.
Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja,
rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina
kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat
verhiönsä.

Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia...

Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä
Aleksandra Feodorovnan elämän.

Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.

Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.

Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka
oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä,
Korkeimmasta...

Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!

Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät
häneltä kuulumattomiin.

Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa.
Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin
teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen,
salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.

Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan
lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka
kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana
poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä
yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien
yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —

Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla
näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun
miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella
yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston
ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan
aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten
takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —

Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin
työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina
hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut
hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen
Witten taholta.

Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen
käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui
keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi
toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.

Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä,
tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön
puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään
vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.

Aasian kysymys?

Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä
vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan
siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.

Oliko se totta?

Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua,
joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut
jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.

Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi
asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa
ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.

Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien,
kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa
perillistä.

Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.

Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan
hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.

Hän yksin... oliko hän niin heikko?

Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen
hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.

       *       *       *       *       *

Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin
hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua
Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin
levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?

Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar
Draga... tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko
itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei
aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.

"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna.
"Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä
vääristyneinä ja suurentuneina..."

Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa,
minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta,
jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut
kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen
suruaika.

Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa
ilmestyä palatsisalaliitto.

Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa
korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen
hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon
yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja... eikö kuningatar Dragan
uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset
alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?

Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä
olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin
kiillotettua pöytälevyä.

Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!

Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.

Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin,
kevyihin asioihin.

       *       *       *       *       *

Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle
temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi...

Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut
hänet itseensä sidotuksi.

Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi
vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.

Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä
syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan
huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi
kädellään kosteita silmäripsiään.

Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli... hupsuksi! Hän työnsi
ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat
valaistut palatsinikkunat loistivat.

Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki... kaikki!

Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä
muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka
venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.

Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra
Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan
neljännestuntisen ennen levolle menoa.

Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen
elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille
urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.

Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!

Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.

Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan
rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti
välttämättömästi syntyvän pula.

Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran
onnellisesti vältetty.

Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?

Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä
olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.

Kuka tuo Besobrasov oli? Mistä hän tuli? —

Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei
ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona...?

Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli
maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut
mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.

Hän huokasi... Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten
kaikki. —

Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.

Keisari katseli häntä.

"Näytät rasittuneelta, Aleksandra..."

"Rasittuneelta? En ole rasittunut."

Äkkiä hän kohotti päätään.

"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"

"Ei koskaan, Aleksandra."

Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa
kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi
taas puhua Besobrasovista.

Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta,
havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa
olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.

"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja..."

"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.

Keisari kohautti olkapäitään.

"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?... He
saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on
mahdollista..."

"Mikä suinkin on mahdollista... niinpä kyllä!"

Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun
jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.

Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.

Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä.
Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.

Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran
työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.

Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin
läsnäollessa, olivat haihtuneet.

Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.

Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi
kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.

Huomenna hän lähtisi Hatsinaan...

Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi
ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.

Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään
tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä,
ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen
kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta
polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.

Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan
huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen
vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.

Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä...

Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat
tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen
mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi
selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen
hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan
tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies.
Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä
vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut
samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan
noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle.
Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä
aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa
tosiksi. —

Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw
Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat
vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.

Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin
horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen
mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset
ansiot taka-alalle.

Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan
palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.

Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että
ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle
kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja
osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä,
jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.

Mahdollista kyllä...! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin
rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn
määrään saakka.

Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset
siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen
pyrkimykset.

Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.

Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä,
ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen
Plehwen juonia.

Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin,
kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.

Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen
ohjaajaksi.

Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen
Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat
sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon
suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen
toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin
venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön
pelätyn nagaikkahallinnon.

Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti
vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.

Kaikkialla ilmassa oli sähköä.

Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.

Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle
diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.

Uskottiinko hänen sanojaan?

Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati
kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja,
jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi:
"Meidän täytyy pitää lupauksemme."

Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli
sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.

Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli
tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään
arvoa Venäjälle.

Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle
askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."

Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava
diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat
meluttomasti selvitetyiksi."

Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut
siksi, mitä se on." — —

Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan
keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.

Sergei Juljevitsh tunsi valtansa päättyneen.

Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt
kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.

Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun
jättiläispatsaan musertamiseksi... Se oli yllättävä Venäjän niin
valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli
määrännyt...

       *       *       *       *       *

Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan
ympäröivät huolten uurtamat vaot.

Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka
sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien
kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.

Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua,
poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.

Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos
sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi
ohueksi hopeajuovaksi.

Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli
Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen
korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja
— anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa
siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä,
jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti...

"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän
oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta
tukkaansa.

Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen
ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin...

Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi
katsoa niitä suoraan silmiin?

Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva
hymy.

Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? —
Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa?
Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä
hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän
järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?

Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.

Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi
oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan
uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän
elämyksen.

Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää
mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä.
Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä...

Keisarinna!... Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän
ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti
kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen
ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa
ihmettä?

Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava
tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.

Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää
todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.

Aleksandra Feodorovna?...

Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan
ja jatkoi nopein askelin matkaansa.

       *       *       *       *       *

Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat
taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten,
kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä
purkaantumaan.

Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen
hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta
rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien
keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.

Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen,
upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.

Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät
pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä...

Kävi, kuten käy jokaisessa sodassa.

Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan
ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla
kansanomainen.

Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan
askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi
vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.

Hän ei sitä tehnyt. —

Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli
sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa...

Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra
Feodorovnan kaipuulle toteumista. —

Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua
Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti
mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen...

Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa...
Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin...

Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta
loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän
ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden
heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.

Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät
turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen
takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa
ilmassa. —

Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa
mutisivat... rukoilivat.

Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä
loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli
haltioituneen hymyä. —

Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti
valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä
loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin
maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi
puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä.
— Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea,
väistyivät he kuiskutellen syrjään.

Ei kukaan puhunut. Yksikään ei seurannut häntä. —

Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin
vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.

Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä
slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle,
kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.

Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan
suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa
kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi
päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista,
mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —

Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan
kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.

— Ihme! Ihme! —

"Sarovin pyhä Serafin — —"

Lakkaamatta mutisivat keisarinnan huulet. —

Nuori pappi seisoi pyhimyksen kuvan alla, jonka kehä oli jalokivillä
koristettu, ja hänen hehkuvissa silmissään oli levotonta vilkuilemista.
Hän oli kotoisin Etelä-Venäjältä, oli vaeltanut paljon maailmalla
päästen täysin selville pyhän elämyksen eroottisesta mystiikasta ja
vuosikausia kuulunut pahamaineiseen Hlysty-lahkoon. [Hlysty oli nimenä
eräällä irstailevalla itsensäkiduttaja-lahkolla 17-vuosisadalta. Sen
tunnuslauseena oli: "Synti voidaan kuolettaa vain synnillä."] Hän ei
uskonut siihen ihmeeseen, jota nuo mutisevat huulet rukoilivat.

Mutta rukoilijatar oli kaunis — jopa keisarinna — —

Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi
myhäili — —

Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan
hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä
hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin
merkillisiin silmiin.

Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui
lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin
Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen.
Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan
jotakin saastaista.

"Sarovin pyhä Serafin!" — —

Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa
häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin
tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —

Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet
kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen
voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —

Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot,
jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä
oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet
taintuneena kannettiin vaunuista.

Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut,
oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin
morsiamen tapaista. —

Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset
rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille.
Olihan heillä yhteinen rakkaus! —

       *       *       *       *       *

Seuraavassa elokuussa syntyi Venäjän valtakunnalle kruununperillinen.

Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu.
Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.

Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen
vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja
punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.

Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen
johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin
perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen,
saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.

Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt
hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —

Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin,
jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.

Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt
kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin
ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi
Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari
kansalleen myönsi.

Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi,
kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia
keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen
verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan
monikielinen liekki.

Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten
voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää
häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.

Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen
klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän,
jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen
hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä
mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta
eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."

Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana,
mitä sen tarpeisiin tulee?

Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita,
joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat
vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka
kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän
ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan
korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa
— hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen
lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi
vapaamielisenä.

Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä
toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli
jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella.
Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä
vastapuolueen sotkuisia juonia.

Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen
eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —

Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville,
päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.

Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja
syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli
parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen,
että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi
majesteetin puheille.

Avuttomasti hymyillen oli keisari tähän pyyntöön suostunut.

Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen
luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti
vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä.
Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat
tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen
vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —

Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.

Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan
makuusuojaan.

Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta
kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.

Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan
Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?

Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.

Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta
Elisabet oli puhunut?

Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat
tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat
vain rukoilla — rukoilla — —

Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna
hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja
Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä
häntä vastaan.

Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.

"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä,
että saisi heidän suunsa tukkoon?"

Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä
takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.

Aleksandra Feodorovna tuijotti lattiaan.

"Lisää myönnytyksiä", sanoi hän hitaasti.

"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle.
Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."

Huoaten katsahti keisarinna uinuvaan lapseen.

"Otatko heidät vastaan?"

"Otan — olen luvannut."

Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme
liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:

"Ja aiotko selitellä heille perusteitasi?"

"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille,
että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää
vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa
vastaan —"

"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"

Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.

"Entä Witte?" kysyi hän viimein.

Keisarin otsa meni ryppyyn.

"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki
muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia
polkujaan."

Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka
vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli
estetty kulkemasta?

Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa
vavahtelivat.

Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat
tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.

Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata
tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus
pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa,
pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä
kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.

Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien
"varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen
paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut
hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja
kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.

Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien
toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.

Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja
mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa
oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli
ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla
oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.

Mutta hallitsijansa lupaukseen luottava kansa ei välittänyt vaarasta.

Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita
virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä
Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin
pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja
keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.

Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui,
pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan.
Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.

Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh
kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi
valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään.
Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.

Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan
kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen,
onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen
pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.

Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja
keisarilleen, kuului seuraavasti:

 "— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa.
 Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä
 ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi
 joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita.
 Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja
 vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen.
 Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden
 kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.

 Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä!
 Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu
 julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus
 on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi.
 Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —

 Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta
 muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja
 onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —

Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin
ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.

Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon
suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin
koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.

Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle
avoimen kirjeen.

 "Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien
 veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden
 puolesta!"

Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken
Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua
panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.

Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet
kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —

       *       *       *       *       *

Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä
on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden
tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa
vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi
läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —

Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei
lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.

Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs
englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä
toimitettu maasta pois.

Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan
unta. —

Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen
turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen
murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan.
Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.

Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki
ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. —
Besobrasov!

Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun
hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet
uskollisina.

Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten
sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen
keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.

Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida,
kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus
yltyä.

Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva von
Vyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin että
Annushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.

Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten
ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin
palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut
häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —

Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt
aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä.
Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen
sisäosiin. —

       *       *       *       *       *

Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne
myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat
maanteiden lunta. —

Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti
kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen.
Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.

Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden
mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?

Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty
kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi
ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin
kapinoitsijain masentamiseksi?

"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasi
Sergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."

"Narri!"

"No no, ei sentään niin narrimainen!"

Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna
Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän
ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —

Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon
esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen
siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.

Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja
kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten
vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa
tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni
keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä
edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.

Illalla käskettiin Trepovin saapua Tsarskoje Seloon.

Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari
teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti
kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.

Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta!
Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.

"Verisiäkö?" tutki keisari.

Kenraalikuvernööri kohautti leveitä hartioitaan.

"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä,
haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."

Keisari oli hetken aikaa vaiti.

"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä
keinoja", sanoi hän sitten.

"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että
sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."

Trepovin äänessä oli tuima, kimeä kaiku, joka ilmaisi hänen ärtyneen.

Keisari teki epäröivän kädenliikkeen ja koetti sovitella.

"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin
minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."

Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia,
joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt
päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.

Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten
parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta
niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.

Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä
sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.

Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia
kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia.
Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä
kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua
kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —

Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut
"Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän
oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja
tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.

Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että
Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin
hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi
keisari työhuoneessa. —

Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä,
jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain
tehtävissä.

Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja
vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja
palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että
vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei
tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut
lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain
korviin. Missään ei ollut suojaa. —

Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään.
Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen
hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.

Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär
Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä
ihannettaan — Besobravin häviötä. —

Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän
siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti
neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin
työhuoneeseensa.

Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen
kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma,
herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin
katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa
parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti
kiihtyneen sielunsa synnyttämä?

Eikö hän ollut onnellinen?

Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen
prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja
toivo!

Nauroiko siellä joku?

Kah, itsehän hän vain nauroi.

Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen
patjojen keskellä.

Itsekö hän oli nauranut?

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus
hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi
mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui
nihkeältä ja kylmältä.

Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se
tuli ja taas häipyi.

Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt
unta? Alekseista?

Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli
tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä
oli?

Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.

Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?

Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin
takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli
vartija!

Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana
antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden
kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.

Kamarineiti katseli häntä hämmästyneenä.

Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään
outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.

"Ammuttu?"

"Kapinalliset eivät vielä kuulu kokonaan rauhoittuneen."

"Hyvä on, Hauksbee! Saatte mennä nukkumaan. Nyt olen ihan
rauhallinen." —

Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut
käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi
etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!

Nyt hän oli turvassa. Vartijoiltaankin.

Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan
ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään
riehuvaa eläintä vastaan. —

Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja
kuitenkin sortunut pedon kynsiin!

Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet
ristissä, liikahtamatta.

Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä
— ehdottomasti tyyntyä! —

Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea
itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —

Mutta sitten — —?

Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten
mieli teki hänet siihen pakottaa.

Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut
Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta
hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.

Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla
hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo
esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin
muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka
vaanivat jossakin pimeydessä.

Vihollisiako?

Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.

Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta
ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?

Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen
puiden latvoista tipahteli pisaria.

Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi
hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja
suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.

Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen
merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden
aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja
esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —

Keisari pudisti päätään epäilevästi.

"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."

Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.

"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"

Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon
miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen
hän päätti jättää asian sikseen.

Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet
häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia.
Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria
Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja
toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi
lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen
hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.

Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne
haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.

       *       *       *       *       *

Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät
toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä
kokonaan kitketyksi.

Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat
saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.

Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin
rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin
kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli
hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.

Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden
harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa
silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?

Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli
Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei
missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.

Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui
kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.

"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää
talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta
sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen
kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."

Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo
rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät
Aleksandra Feodorovnan araksi. —

Missä oli totuus ja selvyys?

Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta
löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän
aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.

Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa,
kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.

Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset
puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari
oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje
Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin
keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin.
Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?

Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut
mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis
tulossa uusi käänne taantumukseen päin?

Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu
vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä
vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli
määrä verisesti kostaa kumouksellisille.

Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten
hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät
murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin
mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle
entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin
menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena
perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja
luopui aikeestaan.

Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään
lausunut keisarille kuolemantuomion.

Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti
vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei
kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja
palvelijoita tutkittiin.

"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi
suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.

Trepov suoristautui täyteen mittaansa.

"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä
suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja
lopullisesti masentaa kumousliikettä."

Keisarinna kävi kalpeaksi.

"Keinoja on mielestäni riittävästi."

Kenraalikuvernööri nauroi.

"Iivana julmalla oli toisenlaisia —"

"Ah!" huudahti keisarinna ja tavoitti käsillä ohimoitaan.

Miksi hänen oli pakko katsella tuon hirveän miehen naurua?

Trepov kumarsi.

"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen
kumouksesta lopun."

Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi
askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen
sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?

"Ei keisari eikä suuriruhtinas-kruununperijä —"

Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui
taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —

"Teidän keisarillinen majesteettinne voi pahoin'."

Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra
Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää
heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on rasittunut."

"Älkää välittäkö, ruhtinatar! Se ei merkitse mitään — ei mitään."

Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten.
Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan
äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä,
ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.

Venäjän perillinen ja toivo! Sittenkin kaiken uhalla!

Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon.
Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi
suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —

Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä
nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —

Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille,
Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän
kuolemantuomionsa.

Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut
kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin
keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.

Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille
tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi
ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä
puolisonsa kera ajelemaan.

Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.

"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"

Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan
puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen
sielussaan.

Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki
ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet,
ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan
herjausta.

Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä
voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti
oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?

Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.

Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn
pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei
suostunut ilmoittamaan nimeään.

Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista
jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja
seurasi paareja Kremliin.

Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli
pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä
esittämään kertomuksensa asiain tilasta.

Hän kalpeni, purskahti itkemään ja mutisi: "Miksi tämä kauhea rikos?"

Päästäen Gripenbergin menemään keisari lähti heti tapaamaan
keisarinnaa, joka lepäsi kauhistuksesta hervottomana. Ruhtinatar
Obolenskaja oli kyynelet silmissä kumartuneena hallitsijattarensa
puoleen, ja rouva Vyrubova seisoi kädet ristissä ja pää painuneena
lepovuoteen vieressä.

Keisarin tullessa huoneeseen Aleksandra Feodorovna loi häneen
katseensa; hienot piirteet olivat kuin kivettyneet, pelästys oli ne
tehnyt miltei tuntemattomiksi.

Ruhtinatar teki selkoa, kuinka keisarinna joutui näin surkeaan tilaan.
Kun hänen majesteetilleen oli ilmoitettu, mikä onnettomuus oli
sattunut, oli hänet vallannut kouristuksen kaltainen raju nyyhkytys,
joka oli päättynyt tainnostilaan. Lakkaamatta hän oli itsekseen
toistanut perintöruhtinaan nimeä.

Keisari nyökkäsi. Kiihtymys oli hälvennyt hänen piirteistään, ja
sijalle oli tullut suunnaton raukeus. Vyrubovan jäykistyneitä kasvoja
oli hänen perin vastenmielistä katsella. Ja siksi hän, vähän aikaa
neuvoteltuaan tohtori Botkinin kanssa, poistui jälleen palatakseen
työhuoneeseensa.

Täällä oli pöydällä levällään itäaasialaisen sotanäyttämön kartta.
Hartioitaan kohauttaen hän kääri sen kokoon. —

Tsarskoje Selossa pantiin toimeen sotaoikeus, joka helpotti
kenraalikuvernöörin verisiä toimenpiteitä. Mitään edustajakokousta ei
kutsuttu; kaikkien suuriruhtinasten pietarilaisia palatseja suojeltiin
kaksin verroin lisätyillä vartiojoukoilla.

Keisari, josta alkoi tuntua, että kaiken pahan juurena olivat
aasialaisen sodan selkkaukset, puolusti perheneuvottelussa avoimesti
rauhan asiaa. Ja hänen esityksiinsä pantiin huomiota.

Ulkomaiden rahamiespiirit, jotka pelkäsivät menettävänsä pääomiaan,
olivat muokanneet maaperää sovinnolliselle mielialalle. Englanti
uskoi jo kyllin heikentäneensä venäläisten vaikutusvaltaa, niin ettei
tarvinnut tältä suunnalta pelätä kilpailua siirtomaissa, ja puuhasi
yksissä tuumin ranskalaisten rahamiesten kanssa. Sill'aikaa kun nämä
herättivät Venäjällä taipuvaisuutta rauhanneuvotteluihin, tarjoutui
Englannin diplomatia vaikuttamaan Japaniin, jotta tämä supistaisi
vaatimuksiaan niin pieniksi kuin suinkin.

Uusi sisäministeri Bulygin oli saanut tsaarilta toimeksi valmistaa
ehdotuksen perustuslailliseksi julistuskirjaksi. Samana päivänä
maaliskuussa 1905, kun saapui onneton viesti Mukdenin suuresta
taistelusta, julkaistiin kaksi keisarillista käskykirjettä.

Toisessa kehoitettiin kansaa suojelemaan Venäjän pyhää omaisuutta ja
tukemaan tsaarivaltakunnan itsevaltiutta.

Toinen oli keisarin lahja kansalle: siinä luvattiin kutsua kypsyneitä,
kansan valitsemia miehiä laatimaan ja pohtimaan lakiehdotuksia.

Tulisiko siitä parlamentti?

Sivistyneen säädyn miehet hymyilivät katkerasti. Sellainen parlamentti,
joka säilytti yksinvallan perusehdot ja joka voitaisiin ratkaisevissa
asioissa työntää syrjään kuin veretön haamu. Parlamentti ilman
päätösvaltaa, ilman oikeutta määrätä, mitä veroja on maksettava — —.

Mutta sittenkin alku! Yksinvallan ensi myönnytys perustuslaillisuudelle.

Jumala suojelkoon tsaaria! Eläköön Nikolai toinen, rauhan keisari! —

Saman päivän iltana Wladimir Aleksandrovitsh aloitti perhepäivällisen
jälkeen Tsarskoje Selossa poliittisen keskustelun keisarin kanssa.
Kuropatkinilta oli äsken tullut sähkösanoma ja tehnyt yleiseksi sen
vakaumuksen, että sodassa oli käynyt huonosti, ja sen johdosta oli
yleisön mieliala painuksissa.

"Olisi pitänyt ehkäistä sellaisten sähkösanomien julkaiseminen", tuumi
suuriruhtinas synkkänä.

Keisari kohautti hartioitaan.

"Silloin olisi se vaara, että mieliala kääntyisi myöhemmin meitä
vastaan kaksin verroin kiihkeämpänä."

"Myöhemmin — kyllä! Mutta nyt se heikentää keisarillisen lahjan
vaikutusta."

"Niinkö luulet?" — Keisari hillitsi haukotuksensa. Sielullisen
jännityksen jälkeen valtasi hänet raukeus kuin tauti. — "Kuitenkaan ei
voitane kieltää, että olemme ottaneet huomioon ajan vaatimukset."

"Ellei samalla muisteta, että ajan vaatimukset voivat viikon päästä
olla perin erilaiset."

Hitaasti ja kummastuneena kohotti keisari raskaita silmäluomiaan.

"Perin erilaiset — kuinka niin?"

"Sattuvat paisumaan."

"Ei, Wladimir Aleksandrovitsh. Venäläisten luonteen mukaista ei ole
häväistä pyhää perintöä —"

"Täytyy vain pitää muistissa, että vallankumous on jumalaton liike.
Pobjedonostsev —"

Keisari keskeytti kädenliikkeellä.

"Pobjedonostsev on tehnyt voitavansa", sanoi hän lyhyesti ja omituisen
jyrkästi. "Hänen vikansa ei ole, että hänen oli lopulta tunnustettava
olevansa voimaton sammuttamaan kumouksen liekkiä."

"Niin, kun sen pesä on hänen valtapiirinsä ulkopuolella."

Suuriruhtinas nauroi ja kurotti laihtuneita, intohimojen uurtamia
kasvojaan keisarin korvan likelle.

"Englanti!" kuiskasi hän.

Nikolai säpsähti ja tähysteli arasti ympärilleen.

"Englanti harrastaa rauhaa —"

"Sillä on omat salaiset harrastuksensa, joihin se ei suo kenenkään
katsahtaa. Mutta Reczeyn kotiintulo —" [Mariska Reczey, venäläisen
poliisin salainen välittäjätär, toimi Lontoossa urkkijana.]

Hän täydensi lauseen kädenliikkeellä.

"Onko hänellä kirjallisia todisteita?"

"Vähän. Hänen täytyi lähteä niin äkillisesti, kun hallitus alkoi häntä
epäillä. Mutta silti kylliksi; jotta asiasta voi olla ihan varma."

"Vai niin!"

"Meidän täytyy olla varuillamme ja pitää armeijat aina valmiina."

"Niin että pysyy rauha!"

Suuriruhtinas huomasi keisarin hengähtävän ikäänkuin keventynein mielin
ja hymyili kavalasti.

"Rauha taistelua varten —"

"Mitä taistelua?"

"Oikeuksistamme", vastasi suuriruhtinas lyhyesti ja jyrkästi, samalla
kun suupieliin kaivautui tylyn kylmyyden piirre.

Vielä puoliyön jälkeen keisari käveli työhuoneessaan edestakaisin.

Ulkona oli tullut suojasää, ja suuri uuni lämmitti liiaksi. Mutta
vaarallista olisi ollut avata ikkunaa, kun ulkopuolella tiheni talvinen
usva kuin harmaantunut hopea. Niinpä hän siis sieti painostavaa
kuumuutta, joka tuntui kuin ukkosen salaperäiseltä enteeltä.

Hän oli pyytänyt puheilleen Pobjedonostsevia, heti kun tämän vointi
sallisi käydä Tsarskoje Selossa. Suuriruhtinas Mikael oli illalla
kuiskannut hänelle sivumennen, että yliprokuraattorin sairaus oli vain
murhayritysten pelkoa.

Jos todella niin olisi laita —

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen yksinkertainen uskonnollisuutensa
salli hänen ajatella murhayrityksiä verrattain tyynesti. Eihän kukaan
voisi karttaa Jumalan säätämää kohtaloa. Ei keisarikaan.

Hän hymyili, niin että poskipäät pistivät selvästi esille ja ilmaisivat
hänen slaavilaisen syntyperänsä.

Ei keisarikaan. Hänkin oli vain ase kaikkivaltiaan kädessä. —

Etuhuoneen ovelta kuului koputusta. Sieltä tuli keisarinnan
kamaripalvelija, joka toi keisarille pyynnön käydä Aleksandra
Feodorovnan luona.

Keisari oli kahden vaiheella.

"Sano hänen majesteetilleen, että minä tulen."

Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän
pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä
lahjottu — —

"Neljännestunnin kuluttua!"

Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja
lukitsi ne laatikkoon.

Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen
kurkkuaan.

Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin
siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen
suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi
ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.

Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa]
urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi
puolisonsa vielä täysissä pukimissa.

Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin
astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.

"Häiritsinkö sinua?"

Keisari teki kieltävän liikkeen ja kumartui suutelemaan hänen kättään.

"Et koskaan, Aleksandra!"

"Minä olin niin peloissani", tunnusti keisarinna.

"Minunko tähteni?"

"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli
puhe joistakin sähkösanomista."

"Kuropatkinilta —"

"Onko asema epäsuotuisa?" kysyi keisarinna kiireesti.

"Kuropatkin kertoo tappioista. Huomenna pidetään sotaneuvottelu."

"Raskaita tappioita, niinkö?"

Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi
ruumiillista tuskaa.

"Taistelu ei ole vielä lopullisesti ratkaistu."

Keisarinna pudisti alakuloisena päätään.

"Sittenkun saamme tietää ratkaisun, on jo liian myöhäistä."

Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen
seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.

"Emmehän me ole tätä sotaa tahtoneet, Aleksandra."

"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo.
Kaikki on yhdentekevää."

Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten
uupunutta lohduttomuutta.

"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi,
mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa,
mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."

"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."

Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.

"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä
ylempänä."

Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut
tapahtunut ihmettä?

Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet
hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa
oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa —
uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista
kuohuvaa viiniä.

Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut
keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut
julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja
keisarilliselle perheelle?

Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan.
Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen
itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja
haihtuisi huumauksen mukana.

Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät
ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin
tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen
murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään
kumouksesta lopun!

Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!

Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.

Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi
saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut
kuulleensa epäilyttäviä ääniä.

"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei
hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana,
kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka
kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin
raa'asti hymyilevät huulet.

Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta
vältettäisiin kaikkea hälinää.

Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille
sanattoman suostumuksensa.

Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut
sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia
koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi
täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.

Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen
hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka
oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin
ja asettui itse viereen.

Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen
nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi
epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.

Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä
nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.

Samalla keisarinnan silmät seurasivat tarkasti Asevin sulavia liikkeitä.

Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden,
ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen
vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen
esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti
käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen
sinetti!

Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo
kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän
malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili
läpitunkevalla katseella.

"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen
majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."

Ja kädenliikkeellä hän käski urkkijan poistua.

Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli
jättänyt keisarinnan yksin.

Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti
hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin
sähköaalto.

Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan.
Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.

Oliko tuo Molok kyllästymätön?

Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää
epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli
hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt?
Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui
hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!

Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet
silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se
löysi tiensä.

Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?

Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon
kauheuksia.

Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.

Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla —
lujilla muureilla — —.

Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen
ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin
kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli
kuuma ja kuiva.

Oliko kuumetta?

Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit
suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?

Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!

Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa.
Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma
rukouksensa — —

Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa,
äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.

Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä
pitkin Pietariin.

Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan
kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton
tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen
tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön
vaara.

Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta,
jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti
erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.

Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli
saatava englannitar!

Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan
pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä
Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.

       *       *       *       *       *

Tsarskoje Selossa kuluivat päivät hiljaisesti.

Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat
laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.

Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään
pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.

Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla
vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään.
Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin
julistuskirjoista.

Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!

Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan
tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.

Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa
olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.

Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän
ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät
rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä
tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle
perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.

Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin
käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä,
muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.

Sovittaa ja katua!

Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan
salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen.
Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli
syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.

Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi
häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen.
Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä
sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.

Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut
valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain
yltyi.

       *       *       *       *       *

Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa
miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan
alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?

Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät
maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se
vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.

Heittikö Ranska siis miljoonansa kevytmielisesti pohjattomaan kaivoon?

Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen
hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.

Englanti!...

Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei
saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi
voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa
koota voimiaan.

Itä-Aasian sota oli ratkaistu. Sen tarkoitus saavutettu. — Yleisön
jännitys alkoi höltyä.

Englanti, eurooppalaisen ja aasialaisen politiikan liukas
näyttämöllepanija, salli taistelevien valtojen poistua näyttämöltä.
Rakensi rauhaa...

Mutta Venäjä pani uuden, rämisevän sävelen vanhaan merkkitoitotukseen.

Tsarskoje Selon sotaneuvosto päätti kutsua pois kenraali Kuropatkinin,
joka vähemmän kuin vuosi sitten kansan riemuhuutojen saattamana ja
Sarovin pyhän Serafinin suojelukseen suljettuna oli matkustanut
Itä-Aasian sotanäyttämölle. Neuvosto määräsi hänen sijaansa vanhan,
suositun kenraali Linjevitshin ja myönsi ensi kerran joukkojen
olevan innoituksen tarpeessa. Lähetti myös suuriruhtinas Nikolain
sotanäyttämölle.

Keisari oli päännyökkäyksellä ilmaissut suostumuksensa. Hänen puheensa
oli katkonaista, liikkeensä olivat automaattisia ja nukentapaisia.

Häntä vanhastaan vaivanneet kaatuvataudin kohtaukset olivat
ilmestyneet uudelleen, ja niiden ohella hän sai äkillisiä vihan-
ja julmuudenpuuskia. — Hän oli joutunut suuriruhtinaspuolueen
leikkipalloksi ja antoi ylimielisten käsien heitellä itseään mielin
määrin.

Trepovin käsissä oli rajaton valta. Mutta hänenkin vallalleen olivat
maanalaiset mahdit vetäneet rajan.

Keisarin vanhin henkipaashi oli täytynyt pidättää, koska hänen
epäiltiin salaa vieneen uhkauskirjeen perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.
Hänen paperiensa joukosta tavattiin raskauttavia todistuskappaleita,
jotka saattoivat useat muut paashit pahasti epäilynalaisiksi.

Säikähdyksen välttämiseksi linnassa tyydyttiin siihen, että heidät
erotettiin, pantiin valvonnan alaisiksi ja heidän johtajansa
selitettiin heikkomieliseksi...

Pääsiäisjuhlat vietettiin Tsarskoje Selossa eikä, kuten joka vuosi
muulloin, talvipalatsissa.

Kun molemmat keisarinnat vanhan venäläisen tavan mukaan jakoivat
pääsiäismunia hoviherroille, särkyi yksi Aleksandra Feodorovnan munista
ja putosi kreivitär Mengdenin eteen.

Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja ihmeteltiin, että keisarinna
pysyi välinpitämättömänä.

Maria Feodorovna koetti pilapuheella saada epämiellyttävän tunnelman
karkoitetuksi. Aleksandra Feodorovna näytti pitävän koko tapausta
edessään seisovan ministerin kömpelyyden aiheuttamana ja kääntyi
kylmästi ja tyynesti seuraavan herran puoleen.

Seremonian päätyttyä keisarinnat eivät voineet olla vaihtamatta
joitakuita sanoja keskenään.

Maria Feodorovna tiedusteli Aleksein vointia. Hän ei ollut nähnyt tätä
moneen aikaan.

"Hän voi hyvin", vastasi Aleksandra Feodorovna. Hänen sormensa
leikittelivät helmiristillä, joka valkoisena kuin norsunluu hohti
juhlapuvun mustalla sametilla. Hänen katseensa äkillisesti leimahtava
pelokas vihamielisyys ilmaisi, että tyyni äänensävy oli teeskentelyä.
"Kiitän teidän keisarillista majesteettianne kysymästänne..."

Maria Feodorovna taivutti päätään.

"Minua ilahduttaa nähdä keisari — hyvässä voinnissa ja rauhallisena",
sanoi hän hitaasti. Tuskin huomattava vaitiolo sanojen lomassa antoi
näille merkityksettömille sanoille merkillisen terävyyden.

Aleksandra Feodorovnan suu värähti. — Hänen huulilleen pyrki jokin
tyhjänpäiväinen lause. Mutta huulet vavahtelivat.

Uhkasiko Maria Feodorovna?

"Viime viikkojen käsitettävät kiihotukset lienevät heikentäneet
keisarin terveyttä", jatkoi Maria Feodorovna.

"Lepo tekisi ehkä hyvää..."

Hän keskeytti hymyillen.

"Onko totta, mitä kerrotaan? Salaperäisiä matkavalmisteluja..."

Aleksandra Feodorovnan kapeat hartiat vetäytyivät kokoon. Näytti siltä,
kuin hän palelisi. Mutta kasvot pysyivät kylminä.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on saanut vääriä tietoja.
Matkako?... Keisariin vaikuttaisi tänä yleisen ahdingon ja yleisen
veljeytymisen aikana ero kansastaan liian tuskallisesti."

Hän ei itsekään tiennyt, mikä voima sai nuo sanat hänen huulilleen,
joka oli avuttomuuteen saakka tottumaton sujuvaan puheeseen.

Puhuttuaan hän säikähti.

"Yleinen ahdinko ja yleinen veljeytyminen..." Eikö niin sanottu
vallankumouksellisten ohjelmassa?

Oliko hän puhunut ajattelemattomasti? Antautunut Maria Feodorovnan
käsiin?

Sanat olivat venyviä...

Ei, Maria Feodorovnan huulilla ei näkynyt mitään voitonriemuista
värähdystä.

Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar
Obolenskajan kanssa.

Mutta Aleksandra Feodorovna pysyi jäisenä kuin epäjumalankuva...

Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen
henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin
muotoihin.

Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi,
lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.

Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet,
kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?

Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän
rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona.
— Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.

Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija-
ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka
avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.

Tuo epäluulo oli ilkeä. — Mutta mahdotonko?

Romanovien perheriidat pirstoivat heidät lukemattomiin puolueihin.

Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki... Kukaan heistä ei
suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä
eripuraisuutta.

Aleksandra Feodorovna tunsi äkkiä vilunväreitä. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän kulkenut pitkää, pimeää tietä alaspäin. Sen loppu oli
tutkimaton...

Eikö Trepov ollut sanonut, että oli leikinasia kukistaa vallankumous,
niin kauan kuin hallitus voi luottaa armeijaan?

Niin kauan kuin... Mutta jos armeija luopui hallituksesta?

Kenraalikuvernööri oli nauranut.

"Miljoonien yksimielinen ja horjuttamaton yhtyminen on harvinainen
tekijä."

Keisarinna ei ymmärtänyt häntä. Eivätkö Jordan-juhlan aikana ammutut
karteshit tietäneet sen alkamista? Eikö itse Preobrashenskin
kaartissakin poreillut? Kaksi rykmenttiä Donin kasakoita oli määrätty
Tsarskoje Seloon suojelemaan sitä pääsiäisviikkojen aikana. — Raakaa,
luotettavaa väkeä!

Aleksandra Feodorovnan väsynyt katse kääntyi puistoon, joka oli
verhoutunut pääsiäisvihantaan.

Kristus on noussut!

Hän suuteli helmiristiä ja painoi valvomisesta väsyneet kasvonsa
ristiinpantuihin käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Trepov oli pitänyt sanansa.

Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten
esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli
riistetty hengityskyky.

Mutta Trepov ei enää ollut entisensä.

Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen
hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi
julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan
vartalonsa velttoa ryhtiä.

Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet
hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi
hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään,
kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.

Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus
tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa
hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.

Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi.
Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa
häntä tarvittiin.

Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta
tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä
tarvittiin. Sitten...?

Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat
ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen
jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja
palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava...

Ja vielä oli sota!

Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi
Itä-Aasian.

Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset
olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat.
Alettiin vaatia rauhaa... Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että
keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.

Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen
rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin
hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.

Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka
virtasi miehen olemuksesta häneen alas.

Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla
keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.

Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa
äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.

Pääministerin liikkumattomille kasvoille ilmestyi hetkeksi omituinen
ilme.

Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella,
soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta
osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.

"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa
kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta.
Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada
jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä
viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee
tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen
tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."

Hän vaikeni, katsoi hetkisen jännittyneenä keisarin kalvenneihin
kasvoihin.

Nikolai ei keskeyttänyt häntä. Kun Sergei Juljevitsh lopetti, kohotti
hän katseensa.

"Kiitän teidän ylhäisyyttänne."

Hänen äänensä sointu oli väritön ja alakuloinen. Hän taivutti päätään
ja ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun päättyneen.

Hallitsijaperheen neuvottelu Tsarskoje Selossa. — Keisari tahtoi
rauhaa. — Vladimir Aleksandrovitsh, joka vähän aikaa sitten oli
osoittanut sovinnollista mieltä, kallistui äkkiä taas sotapuolueeseen.
Ennenaikainen rauha heikentäisi Venäjää, huonontaisi sen luottoa,
vähentäisi hallituksen valtaa. Putoaisi sytyttävänä kipinänä
vallankumouksellisen puolueen vaivoin tukahdutettuihin kumousajatuksiin.

Keisari vastusti häntä.

Hän halusi rauhaa. Kyllin kauan oli tämä hirveä murhaaminen vaivannut
maan kukoistavimman nuorison joukossa. Venäjän veri uhkasi vuotaa
kuiviin Itä-Aasian tappotanterilla. Ihmiskunnan velvollisuus oli... Hän
täydensi lauseensa kädenliikkeellä. Ivahymy oli vastauksena. — Hetkisen
vallitsi hiljaisuus. Sitten puuttui Mikael Aleksandrovitsh puheeseen.

Hän kuului maltillisempaan puolueeseen ja piti suuriruhtinaista
enimmin keisarin puolta. Hänkin vaati sotaa. Vaati sitä itsevaltiuden,
oikeuden, kirkon nimessä...

Keisari teki vastentahtoisen eleen. Viimeinen, väsynyt
puolustautumisyritys... Siitä ei välitetty. Hänen mielipiteensä
tukahdutettiin, kumottiin todisteilla.

Mitä Witte oli sanonut? "Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus
Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa
muuttaa tätä virtausta..."

Oliko hän toistamiseen saava aiheen voitonriemuun?

Sotaa jatkettiin. Vastoin kansan ja keisarinkin tahtoa.
Liikekannallepanoa yhä laajennettiin. Luultiinko armeijaa tarvittavan
sisäisten levottomuuksien tukahduttamiseen?

Krasnoje Selossa oli pidetty upseerien kokous, joka pani vastalauseen
siihen, että heitä käytettiin poliiseina ja pyöveleinä. Vähäinen
metelipahainen, jonka kukistamiseen ei edes tarvittu Trepovia. Mutta
kuvaava ajan merkki, joita alkoi jyrähdellä vanhan kaartin keskuudessa.

Eikö keisari, vieläkään ymmärtänyt niitä oikein?

Puheessaan Orelin kuvernementin kokoonkutsutuille edustajille, jotka
hän otti vastaan Pietarhovissa, hän nimenomaan huomautti, että
yksinvaltainen hallitus tultaisiin Venäjällä pysyttämään voimassa.

"Valtio voi vain silloin olla luja ja voimakas, kun se säilyttää vanhat
perintätapansa."

Hän oli puhunut hitaasti ja merkitsevästi. Lähetystönjäsenten kasvoilla
näkyvä peittelemätön tyytymättömyys sai hänet hämilleen. Lupauksia
pyrki hänen huulilleen. Viimeisellä hetkellä hän kuitenkin sai estettyä
ne tulemasta kuuluville. Muutamin sisällyksettömin lausein hän päätti
keskustelun lähetystön kanssa.

He lähtivät vaieten. Katseissa kuvastui närkästynyttä
välinpitämättömyyttä. Poistuivat paatuneina ja vihamielisinä.

Nikolain käyttäytyminen ei enää kummastuttanut. Venäjä tiesi, ettei
sillä ollut enää mitään odotettavana keisariltaan.

Keisari huomasi mielten kylmenemisen. Hän syytti sotaa. Kuten oli
tottunut vierittämään kaiken vääryyden toisten hartioille. Hän pani
toivonsa rauhaan. Rauha oli tuleva, koska Englanti sitä tahtoi.

Washingtonissa aloitettiin valmistavat neuvottelut.

Tsaarin hovissa neuvoteltiin, kenet lähetettäisiin Venäjän viralliseksi
edustajaksi.

Herra von Witte?

Sotapuolue puolsi häntä. Riittämättömillä valtuuksilla varustettuna
Sergei Juljevitshin täytyisi palata voitettuna. Niin päästäisiin
epämieluisasta varoittajasta.

Kun Witte, oltuaan keisarin luona jäähyväiskäynnillä, lähti Tsarskoje
Selosta, kohtasi hän puiston reunassa keisarilliset vaunut, joiden
leveiden ikkunoiden takaa näkyivät rouva Vyrubovan hienot, hermostuneet
piirteet.

Annushka piti silmänsä ummessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli näkijän
ilme.

Kun vaunujen pyörät alkoivat ratista karkeahiekkaisella käytävällä,
hätkähti hän.

Hän oli viime aikoina alkanut huomiotaherättävän usein käydä
Pietarissa. Kreivitär Mengden vei hänet spiritistisiin piireihin;
nämät pitivät istuntojaan Creutzin palatsissa, joissa kirjava seura
hurskastelijoita, pappeja ja ihmeidentekijöitä tapasi toisensa.

Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin, joka puolisonsa kuoleman
jälkeen vietti yksinäistä, nunnamaista elämää kuluttaen aikansa
hartauden- ja katumusharjoituksissa, otti silloin tällöin istuntoihin
osaa.

Oli herättänyt huomiota, että hän oli käynyt puolisonsa murhaajan luona
vankilassa ja pitkän keskustelun aikana saanut tämän liikutetuksi
kyyneliin asti.

Maria Feodorovna puhui siitä ivallisesti, toiset pudistelivat päitään.

Mutta suuriruhtinattaren liikuttava hurskaus, hänen elämäntapojensa
puhtaus teki kaikki moitteet tehottomiksi. Hän tuntui säteilevän
salaperäistä lumoa ympärilleen. Kerrottiin hänen aikovan vihkiytyä
kreikkalaiseksi nunnaksi...

Aleksandra Feodorovna säikähti, kun suuriruhtinatar itse ilmaisi
hänelle aikomuksensa.

"Sinäkö, Elisabet?"

"Minulla ei enää ole muuta kunnianhimoa kuin saada seurata Herraani ja
Vapahtajaani."

Hän lisäsi salaperäisen matalalla äänellä:

"Sen täyttymisen hetki, josta olen uneksinut, on lähellä."

Keisarinna värisi. Elisabetin salaperäiset sanat saivat kylmät väreet
kulkemaan hänen ruumiinsa läpi.

"Täyttymisen? Minkä täyttymisen?"

Suuriruhtinattaren huulilla väreili hymy.

"Eräs pyhimys on ilmestynyt..."

Hänen silmänsä suurenivat, ja niihin tuli etäinen ilme.

"Pyhimys? Mistä?"

"Idästä... Siperiasta, niin kerrotaan... He sanovat häntä isä Joannin
seuraajaksi. Mutta hänellä on oma tehtävänsä."

Aleksandra Feodorovna vavahti tuon nimen kuullessaan.

Kun Elisabet vaikeni, kysyi hän nopeasti:

"Itsekö hän sanoo itseään pyhäksi? Vai toisetko...?"

"Hän itse. Mutta hänellä on isä Joannin antama suosituskirje. Hän sanoo
itsessään olevan valon lähteen, joka huuhtoo pois synnit."

Aleksandra Feodorovnaa kasvoille kohosi äkkiä tumma puna. Hän piti
päätään poispäin käännettynä ja katseli ulos puistoon. Sieltä
kuului viikatteen suhinaa. Puunlatvoilla oli kypsä, tumma kesäinen
vihreys. Kaiken yllä lepäsi ennen lopullista sammumista vielä kerran
hillittömästi purkautuva kaipuu.

Hän istui hetkisen hiljaa, ennenkuin uudelleen kääntyi Elisabetiin päin.

"Hänen nimensä?"

"Rasputin."

Keisarinna kohotti kapeita hartioitaan. Näytti siltä, kuin nimen
mainitseminen olisi selvittänyt hänen ajatuksensa.

"Meidän aikanamme tapahtuu runsaasti pyhiä ihmeitä", sanoi hän
laimeasti. "Mutta ihmiset eivät niitä enää näe."

Elisabet hymyili...

       *       *       *       *       *

Auringonsäteen tavoin, joka varkain hiipii esiin lehväaitauksen
varjosta ja luo välkkeensä tummalle hiekkatielle, ilmestyi Grigori
Jefimovitsh Rasputinin, talonpojan ja munkin, nimi keisarinnan tielle.

Pietari oli hänen ihmetöittensä ja ennustustensa täyttämä. Annushka oli
nähnyt hänet...

Samoin kuin Besobrasovin aikana, virtasi nytkin hänen olennostaan
salaperäinen voima. Hän surkutteli Aleksandra Feodorovnaa.

Eikö Rasputin ollut ainoa, joka voi vapauttaa ihmissielun synnin
vallasta?

Hän levitti käsivartensa ja kuiskasi hänen nimensä. Vapahtajan nimen...
Hän oli joutunut huumauksen valtaan.

Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen
munkki...! Hämärä epäilys varoitti häntä.

Aikakin oli suuri ja merkillinen. Tapahtui maailmanhistoriallisia
asioita.

Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä
henkiin uudestaan.

Washingtonissa vierivät arpanopat.

Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa
Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja
jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä
laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja
kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi
kellojen virallinen riemusoitto.

Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja
ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle
Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.

Witte palasi kunniakkaana matkaltaan.

Korea oli menetetty. Rauha saavutettu. Sisäinenkin?...

Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua... Sen oli täytynyt panna
armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta
se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun
käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys,
lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma
sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan.
Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin.
Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä
kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet
arvostelemaan, tulistumaan...

Lisäksi raha-asioiden täydellinen rappiotila.

Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet.
Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen
kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat
kiristivät kukkaroa.

Selvittämätön sekasorto...

Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin
rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:

"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan.
Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat
he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta,
ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille
kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa
venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."

Se oli uutta puhetta!... Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu
suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?

Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo
niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?

Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh
etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa
tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!

Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa,
ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen
viimeisen, ratkaisevan iskun.

Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat
jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.

Aleksandra Feodorovna nauroi tylysti, kammottavasti.

Lepoa!?

Hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen sulavan sinertävät
hampaat ja tehden suupielten ympärillä levottomasti vaanivan piirteen
terävämmäksi. Lepoa?!...

"Jumalassa on lepo", sanoi Elisabet Feodorovna, — ja rouva Vyrubova,
jonka suurissa silmissä usein oli etäinen hohto, toisteli noita sanoja
kuin jotakin säekertoa.

"Jumalassa on lepo..."

He olivat molemmat tuon ihmeellisen munkin opetuslapsia, joka oli
tullut Siperiasta pelastaakseen Venäjä-äidin.

Päivä päivältä hänen kannattajiensa lukumäärä kasvoi. Jotkut väittivät,
että hän oli Kristus.

Mutta keisarinna taisteli vastaan...

Muisto toivioretkestä Sarovin pyhän Serafinin haudalle ahdisti häntä.
Tahi ehkä jokin muukin... vaistomaisempi tunne.

Hän taisteli vastaan...

Pikku kruununperijä-suuriruhtinas Aleksei leikki Pietarhovin puistossa.
Kokonainen armeija kätkeytyneitä vartijoita valvoi hänen askeliaan.

Keisarinna vapisi.

Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi,
oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.

Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli
heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat
hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä
huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt
Jumalan hänelle suomia oikeuksia?

Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui
munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton
se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon...

Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä.
Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen
tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää,
että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin
Thames-joen varrella.

Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan
keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen
politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä
epäluulolla.

Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi.
Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen
mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta
kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?

Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi
"Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät
kaiken aikaa lähtövalmiina.

Keisari koetti saada Aleksandra Feodorovnaa lähtemään Darmstadtiin.

Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut
viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä
äkilliseen matkaan.

Mutta keisarinna kieltäytyi. Puristi huulensa lujasti yhteen ja
pudisti päätään. Mainitsematta mitään syytä... Keisari ahdisti häntä
neurasteenikon hermostuneella epäluuloisuudella.

Lapset?... Lapsetko häntä pidättivät?...

Keisarinna teki epämääräisen, myöntävän eleen. Pysyi yhä vaiti. Hänen
jäykkä, surullinen katseensa oli kohdistettuna keisarin alakuloisiin,
räpyttäviin silmiin.

"Entä sinä?" kysyi hän hetken kuluttua. "Jäätkö sinä tänne?"

Keisari katsoi häneen avuttomasti.

"Minä jään... Palatsi... palatsi on varma... Trepov... niin!"

"Trepov?"

"Hän varoittaa minua... Varoittaa minua... Vladimirista...
Nikolaista... Niin kyllä!"

Aleksandra Feodorovna suoristausi äkkiä...

"Minä en lähde", sanoi hän hitaasti ja päättävästi.

"Aleksein tähden."

Hän astui pari askelta oveen päin, mutta kääntyi takaisin...

"Sinun tähtesi", lisäsi hän hiljaa.

Keisari hymyili kiittämättä häntä.

Keisari meni väristen takaisin huoneisiinsa.

Siellä oli kaikki hämärän verhossa. Kaupungissa loistavat tulet
tunkeutuivat pistävinä kuin jonkin hirviön silmät syyssumun lävitse.
Hirviön, joka odotti saalistaan...

Oh, sehän on järjetöntä!

Keisarinna pyyhkäisi kädellään silmiään ja säikähti omien sormiensa
kylmyyttä.

Hän oli tahtonut olla yksin... Nyt hän huomasi, ettei yksinäisyys
sopinut surullisina hetkinä. Punainen esirippu, joka kätki
tulevaisuuden taakseen, ei tullut valoisammaksi.

Hän soitti. Käski kutsua rouva Vyrubovan luokseen. Annushka saisi
kertoa... lukea...

Vyrubova tuli huulet kosteanpunaisina ja hiukset pörröisinä, hätäisesti
silitettyinä.

Hän oli rukoillut. Mutta hänen silmissään oli kummallinen kiilto.

Aleksandra Feodorovna kyseli pieniä päivänkuulumisia. Annuska jutteli...

Äkkiä keisarinna kohotti päätään.

"Minun täytyy kysyä teiltä jotakin, Annushka. Teidän täytyy olla
rehellinen..."

Kysyi puoliääneen, yläruumis hiukan etukumarassa:

"Mitä arvellaan keisarista?"

Rouva Vyrubova teki säikähtyneen, torjuvan eleen...

"Olkaa rehellinen, Annushka!... Odotetaanko jotakin hänen
majesteettinsa uudistuksista?"

Annuska epäröi hetkisen. Sitten hän huomatessaan keisarinnan pelokkaan,
epävarman katseen päätti vastata varovasti.

"Odotetaanko? Mielipiteet ovat erilaisia... Useimmat pitävät
uudistuksia liian pitkälle menevinä. Arvellaan, että ne antavat
vallankumouksellisille vapauksia, jotka vain tekevät heidät
ylimielisiksi."

"Mutta... kiitollisuus...?"

"Sanotaan, että uudistukset ovat tulleet liian myöhään, majesteetti.
Kansa on kiihoittunut."

Aleksandra Feodorovna katseli käsiinsä.

"Eikö... eikö ole... mitään pelastusta?"

"Näyttää siltä, kuin sitä odotettaisiin kreivi Witteltä. Ainakin häntä
vihataan riittävästi."

Surumielinen varjo leikki keisarinnan huulten ympärillä.

"Ja keisari?" kysyi hän vielä kerran.

Kun Annushka katsahti häneen kummastuneena, hymyili hän alakuloisesti.

"Eikö siis häntäkin vihattaisi?... Kun kaikki suuri ja hyvä raastetaan
alas?"

Hän vaikeni hetkeksi.

"... Keisari on uhrannut terveytensä. Uhraa ehkä henkensäkin. Mutta
se on yhdentekevää. Se ei voi pysähdyttää kehityksen kulkua... Hänet
jätetään tielle."

Hän puhkesi kyyneliin. Annushka oli polvillaan hänen edessään, suuteli
nyyhkyttäen hänen käsiään...

"Rakas ystävä!" sanoi Aleksandra Feodorovna... Hän nosti Vyrubovan
maasta, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

"Sinä olet hyvä... Sinä olet hyvä... Ja keisari... voi, hän on
sairas... sairas!... He kiduttavat häntä. Kiduttavat Alekseitakin!"

Hän kuunteli jotakin ulkoa... Hänen kasvonsa vääntyivät.

"He kiduttavat häntä... oih!... Minä jään tänne... Jään tänne!"

Tuskasta voihkaisten hän lysähti kokoon...

       *       *       *       *       *

Aleksandra Feodorovna muuttui hitaasti siksi henkilöksi, jona suuri
yleisö hänet tunsi. Pidättyvänä ja jääkylmänä hän liikkui hovin
kirjavassa vilinässä. Hänen hymyilynsä, joka aina vaikutti jäykältä
ja sovinnaiselta, ei koskaan menettänyt tuskallista ja surullista
pohjasävyään. Alituinen pelko rakkaiden olentojen hengen tähden
valoi omituista kylmyyttä hänen olemukseensa. Se tärveli hänen jo
aikaisemmin, kruununperillisen syntymistä tarkoittavien kokeilujen
tähden heikontunutta terveyttään. Toisin kuin keisarin terveydentilaa.
Hitaasti jäykistyvä sisäinen elämä.

Keisari ei sitä nähnyt. Mutta hänen puolisonsa näki edessä olevan
kuilun. Sulki silmänsä ja huusi apua.

Kukaan ei kuullut häntä. Venäjän politiikka kulki latuaan. Aleksandra
Feodorovna ei ollut mikään tekijä, jota valtakunnan suurten olisi
tarvinnut ottaa lukuun. Hän ei ollut suosittu. Vielä vähemmin pelätty.

Häntä surkuteltiin ja kohautettiin olkapäitä.

Pobjedonostsev oli kuollut. Hänen seuraajansa Obolenski noudatti
lempeämpää politiikkaa.

Ministerit vaihtuivat. Trepov, tuo raaka slaavi, joka oli tahtonut
surmata vallankumouksen, oli — kuten vallankumouksellinen komitea oli
ennustanut — kuollut vuoteeseensa.

Toiset tulivat sijaan, kilpailivat imartelevasti hymyillen
tsaarinistuimen sairaan haltijan suosiosta.

Vieraita nimiä... vieraita kasvoja...

Stolypin... Laposhin... ja muita...

Salaliittoja tehtiin ja paljastettiin. Romahdukset seurasivat toisiaan.

Suuriruhtinas Aleksein hautauspäivänä keisarinnan hermokohtaukset
kiihtyivät äärimmilleen.

Jotta kaikki murhayritysmahdollisuudet olisi raivattu tieltä, oli
ryhdytty Venäjänkin oloissa ennenkuulumattomiin varokeinoihin.

Painostava helle vallitsi tänä syyspäivänä, lehtien varistessa puista.

Loppumattomalta tuntui matka ruumissaatossa, joka kulki Nikolain
rautatieasemalta Pietari-Paavalin linnoitukseen. Loppumattomalta sen
kauheus...?

Aleksandra Feodorovna nojasi patjoihin. Hänen alaleukansa oli lujasti
puristettuna yläleuan hampaita vasten ja loi hänen kasvoilleen
kivettyneen muumion elottoman ilmeen. Velttona kuin surulippu peitti
musta huntu hänen ristiinpantuja käsiään.

Ei mitään puhuttu. Mutta tuo vaitiolo oli kuin hautakammion kaamea
hiljaisuus, jota ei rohjeta ääneen kuvata.

Keisari räpytteli punehtuneita silmäluomiaan auringon valossa. Se oli
kirkas ja pistävä. Taivaalla oli pilviä, joiden lomasta valkoisena
loistava aurinko singahdutti häikäiseviä säteitään.

Hän oli itkenyt. Aleksandra Feodorovna näki sen. Hän tunsi sääliä...
Mutta toisin kuin ennen. Toisin kuin ennen...

Hänkin oli turtunut.

Vaunut vierivät... Keinahtelivat... vähäpätöisiä kulkuesteitä...

Hän ponnahti pystyyn, vaipui taas takaisin, painoi käsiään
kouristuksentapaisesti toisiinsa.

Vihdoinkin lopussa!... Lepoa! Lepoa!...

Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri,
huusi lapsiaan, kirkui... kirkui...

Professori Botkin määräsi lepoa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.

Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset
yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.

Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka
kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi?
[Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]

Eikö vallankumouskomitea ollut langettanut hänelle kuolemantuomiotaan?

Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat
todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.

Kunpa Elisabet tulisi! Tahi Annushka...

Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson
tuskat olivat kaukana.

Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi
niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten
paheiden loka ei rohjennut tahrata.

Ja Annushka rakasti miestä, josta maailma väitti, että hän oli
uudelleen ylösnoussut Kristus.

Grigori Jefimovitsh Rasputin!... Yhä useammin loi tuo nimi kirkkaita
säteitään Aleksandra Feodorovnan tielle.

Hän vapisi tuon miehen tähden, kuten vavistaan ratkaisua... Mutta
Vyrubovan pehmeä, tasaisesti levollinen ääni teki hänelle hyvää!

Professori Botkin oli suosittanut matkaa etelään. Hän saattoi
keisarillista perhettä Livadiaan hoitaakseen keisarinnan yhä tiheämpään
sattuvia herpaantumispuuskia hieronnan ja mutakylpyjen avuilla.

Parannuskeino, polttavan kuumat ja jääkylmät vuorottaiskylvyt, oli
julma ja säälimätön.

Mutta Krimillä oli poliittinen ilmanala lauhkeampi ja rauhallisempi
kuin Pietarissa.

Tuska alkoi haihtua. Jaltan jylhien huippujen takana eivät mitkään
vaarat väijyneet, meren sinisen peilin pinnalla olivat kaikki alukset
kaukanakin tunnettavissa.

Lepoa... Lepoa!...

Keisarinna, joka päiväkaudet oli istua kyyhöttänyt hämärissä huoneissa,
koska pelkäsi auringonvaloa ja omaa varjoaan, tunsi elämänhalunsa
heräävän uudelleen henkiin.

Keisari oli hilpeä, lapset hyörivät iloisina hänen ympärillään.

Keisari?!...

Keisarinna koetti tunkea katseensa hänen sielunsa syvyyteen.

Oliko hän tosiaan se, miltä näytti?

Eikö hän enää nähnyt ammottavaa kuilua... kuilua?...

Kun keisarinna tahtoi varoittaa häntä, tarttui tämä hänen käteensä, ja
hänen punehtuneisiin silmiinsä ilmestyi tuo omituisen eloton, sammunut
ilme, jota hän pelkäsi.

"Olet sairas, Aleksandra!"

Eikö sairailla ollut oikeutta nähdä, kuulla?

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat ahdistivat häntä. Aina nuo samat.
Murhaajia... murhaajia!...

Hän tahtoi Aleksein luokseen. Tahtoi Annushkan...

Annushkalla oli ääni, joka sai muistot haihtumaan. Annushka rukoili...

Ketä hän rukoili? Tuota munkkia, joka tahtoi olla Kristus?

Keisarinna mietiskeli...

Ihmeitä tapahtui... Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut
tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.

Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta
kaikista ihmeistä? Ihmettä?!...

Oliko Botkinin parannus onnistunut?

Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä
lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.

Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä
ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain
näennäiseksi.

Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi...
Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa...
Hienoja, lähtemättömiä uurteita...

Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava
poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.

Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet
keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin
kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen
tarrautuminen rakastettuun olentoon.

Aleksei!... Se valittu, joka oli pelastava pyhän Venäjä-äidin...

       *       *       *       *       *

Kun keisariperhe, oleskeltuaan pitkähkön ajan ulkomailla, palasi
Pietariin, loisti siperialaisen munkin Grigori Jefimovitsh Rasputinin
tähti kirkkaimmillaan.

Pyhä synoodi suojeli häntä, ohrana, joka epäluuloisesti seurasi
"staretsin" yhä suurenevaa vaikutusvaltaa, oli viisaassa
kaukonäköisyydessään koettanut saada hänet omiin piireihinsä.

Rasputin oli kieltäytynyt. Hän ei tahtonut palvella mitään puoluetta.
Hän täytti tehtäväänsä, vapaan, henkisen Venäjän luomista, jonka
etupäässä oli keisari...

Hänellä oli puhujan lahjat ja hän osasi innostaa kuulijansa. Hänen
esityksillään, joissa ei ollut rahtuakaan logiikkaa, oli ehkä juuri
senvuoksi mystillinen voima ja ne olivat vaarallisia laajoille
kansankerroksille. Hänen oppinsa oli viettelevää ja kiihoitti,
yhdistäessään ruumiillisen ja henkisen toisiinsa, ja siten edistäen
vallankumouksen verenhuumeen hereille ajamaa eroottisuutta.

"Minussa", sanoi hän, "on osa korkeampaa olentoa ja ainoastaan minun
kauttani voi ihmissielun pelastus tapahtua. Siksi on välttämätöntä
sulautua minuun ruumiineen sieluineen. Kaikki, mikä minusta lähtee, on
valon lähde, joka huuhtoo pois synnit..."

Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovna kävi keisarinnan luona Tsarskoje
Selossa.

Aleksandra Feodorovna oli uupunut ja rasittunut, ja häntä vaivasivat
edellisenä iltana sattuneen hermokohtauksen jälkiseuraukset.

Muutamia päiviä sitten oli perintöruhtinaan voinnissa tapahtunut
muutos. Aleksei oli huonovointinen, kalpea ja apaattinen ja alistui
haluttomasti tavanmukaisiin hellyydenosoituksiin.

Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja
ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.

Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella
kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen
ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.

Kaikki järkytti häntä...

Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta... Hänen silmänsä
loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja
kirkkaus.

"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra... Jumalansa valtakunnan.
Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin
valtaistuin pystytetään uudelleen."

"Keisarin?... Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.

"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja
menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."

"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.

Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin
peitteelle.

"... hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan
sieluun..."

Aleksandra Feodorovna kohottautui.

"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."

Hänen, äänensä vapisi...

       *       *       *       *       *

Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje
Seloon.

Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä,
aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen
talonpoikaisen syntyperänsä.

Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten,
oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa
kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.

Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti
laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa
älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä
myöten.

Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka
raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen
molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa
levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona
kuuntelevalle kansanjoukolle.

Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut
epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja
huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.

Hän itse toi pelastuksen...

Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän,
aistillisen suunsa ympärillä.

Etevämmyyden hymy...

Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia... Kuvat valehtelivat... Ne
kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.

Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden...
Ei muuta... Eikö muuta?

Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina
teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen
myöntävästi. Entä nyt?

Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen
tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.

Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä
tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät
hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen...

Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen...
Kirjaan?...

Rasputin ei voinut sitä erottaa. Mutta hän kuuli keisarinnan äänen...

"Kerrotaan, isä, että sinä sanot omistavasi erikoisia jumalallisia
voimia..."

Hänen äänensä oli kirkas ja ujosteleva kuin lapsen. Munkin varmuus
palasi.

Hän kohotti hitaasti silmäluomensa ja katsoi suurin silmin keisarinnan
kalpeisiin kasvoihin.

"Jumala on väkevä ja kaikkivoipa. Hän on suonut palvelijalleen armonsa.
Jumala on minussa."

Keisarinnan seuralaisten joukossa alkoi kuulua kuisketta. Suuriruhtinas
Sergein puoliso käännähti rouva Vyrubovaan päin, joka seisoi hänen
takanaan. Parooni Freedericks kohautti olkapäitään.

Keisarinna näytti tahtovan pienellä kädenliikkeellä torjua kaikki
epäilykset. Hän kysyi äkkiä:

"Kerrotaan, että sinulla on ollut ilmestyksiä ja että voit selittää
salattuja asioita...

"Kasanin Jumalanäiti on ilmestynyt minulle unessa."

"Ja puhunut sinulle?"

"Ja puhunut minulle!"

Hän oli nyt ojentautunut täyteen mittaansa. Pitkänä ja laihana hän
seisoi keskellä huonetta. Hänen silmissään oli pistävä loiste.

Aleksandra Feodorovna astui askeleen taaksepäin. Tuo katse!... Tuo
katse?!... Missä hän oli nähnyt sen jo kerran aikaisemmin?...

Äkkiä se selvisi hänelle. Pyhän Serafinin haudalla!

Mutta siitä oli kulunut pitkä aika. Hän oli elänyt raskaita aikoja...

Hän kadotti johtolangan ja hymyili alakuloisesti tuijottaen eteensä...

Raskaita aikoja! Tahtoiko pyhimys tehdä uuden ihmeen?

"Sanotaan, että näet tulevaisuuden kulkevan kuvina sielusi katseen
ohitse..."

Rasputin hymyili.

"Tulevaisuus on kuin suuri, punainen virta. Se juoksee länttä kohti...
Veikselille. Sen laineet, jotka huuhtovat lakeata, hedelmällistä
maata, ovat verenkarvaisen vaahdon peittämät. Ne paisuvat ja kohoavat.
Peittävät alleen kaupunkeja... kupooleja... Vain taivasta niiden harjat
eivät tavoita. Mutta se on punainen ja tulipalojen loimun veristämä." —

Hänen äänensä, joka lopulta oli kumea kuin maanalaisten vesien solina,
hukkui kuiskaukseen. Katse oli kiinnitettynä keisarinnan kasvoihin. Ne
olivat kalpeat ja ilmeettömät. Silmät kuin sammuneet. Hän säikähti...
Hänen vielä äsken niin suora vartalonsa vaipui kokoon ja muuttui
nöyräksi kuin anojan.

Aleksandra Feodorovna kääntyi apua pyytävin katsein Elisabetiin päin.
Hän tunsi huulensa kuiviksi ja maan horjuvan jalkainsa alla.

Rasputin oli, tehden kömpelön kumarruksen, vetäytynyt pari askelta
taaksepäin.

Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin kuin ruumiillisesta
ponnistuksesta. Sinisten lankain tavoin peittivät suonet käsivarren
jänteviä lihaksia.

Hän kuuli suuriruhtinatar Elisabetin äänen.

"Se on totta... totta!..." ja hänen kasvojensa takaa loistivat rouva
Vyrubovan levottomat silmät.

Keisarinna oli saanut mielenliikutuksensa hillityksi. Hän vaihtoi
muutaman sanan Freedericksin kanssa.

"Olet ilmoittanut meille ihmeellisiä asioita, isäni... Olen pyytänyt
antamaan tiedon keisarille."

Hän jatkoi kyselemistään. Teki kysymyksiä, jotka koskivat hovin
menneisyyttä ja sen sisäisimpiä tapahtumia. Kysymyksiä, joihin
syrjäinen olisi voinut vastata vain hölmistyneellä hymyllä. Niihin
antoi siperialainen talonpoika vastaukset. Mutta hän itse ei vastannut.
Hänessä asuva henki sommitteli sanat... Se luki ne keisarinnan
huulilta, noilta ohuilta, verettömiltä huulilta, jotka olivat tiukasti
yhteenpuristettuina, kuin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ja
antoivat hänen kasvoilleen katkeran ilmeen.

Hän tiesi: tuo nainen oli kärsinyt. Tuo nainen oli eksynyt sokkeloiseen
puistoon ja koetti etsiä pääsyä sieltä. Mutta vihreä puisto sulki hänet
muurin tavoin sisäänsä.

Rasputin tunsi entisen etevämmyytensä kasvavan. Hän tunsi sen hengen
voiman, joka asui hänessä...

Tämä nainen alkoi uskoa häneen.

Hän vastasi kysymyksiin. Hän arvasi ne.

Hän osoitti omaavansa tietoa, joka oli peräisin inhimillisen olemuksen
salaperäisistä alkulähteistä.

Läsnäolijat olivat kalvenneet. Freederickskin — pilkkaaja, epäuskoinen.
Hän olisi tahtonut nähdä kreivi Witten vain aivan lyhyen hetken tässä
tilanteessa...

Kun keisari saapui, hengähti häntä vastaan mystillisten istuntojen
värähtelevä tunnelma. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, joka oli
hänen seurassaan, koetti vastata Rasputinin leimuavaan katseeseen
ivahymyllä.

Hymy epäonnistui. Siperialaisen jäykkä niska jännittyi munkinkaavun
alla...

"Hän on nähnyt verivirran, joka tulvaa länttä kohti", sanoi Aleksandra
Feodorovna valittavalla äänellä.

Keisari seisoi Rasputinin edessä. Kuin koulupoika, joka ei varmasti
osaa läksyään.

Hän katsoi alhaalta ylöspäin häntä päätään pitemmän munkin partaisiin
kasvoihin.

Sitten hän kääntyi Nikolai Nikolajevitshiin päin. Tämä likisti
silmäluomensa vastakkain ja tarkasteli Rasputinia niiden raosta, josta
silmät välähtelivät terävinä ja älykkäinä.

"Sotako?" sanoi hän hitaasti ja varovaisesti, ikäänkuin punniten
sanaansa.

Keisari huokasi.

Silloin Rasputin arveli hetken sopivaksi ja puuttui keskusteluun.

"Jos syttyy sota — Jumala sen estäköön —, niin se johtaa Venäjän
kehityksen sille hengen uralle, joka sille on määrätty. Syntyy uusi
valtakunta. Sen hallitsija..."

Hän keskeytti ja taivutti päätään keisarille.

Nikolai Nikolajevitsh oli avannut silmänsä. Niissä oli jotakin kalseaa
ja pistävää. Mutta hän oli vaiti ja varoi keskeyttämästä munkin
ennustuksia.

Rasputin tarkkasi keisaria puhuessaan. Hän huomasi silmien levottoman
räpytyksen, vasemman poskilihaksen hermostuneen vavahtelemisen.
Luonnonlapsen tarkalla vaistolla hän näki tuon miehen sisäisen
heikkouden ja ryhdittömyyden, ja hänen puheensa muodostui kuin
itsestään, tämän huomion mukaisesti.

Kun hän poistui, oli hän voittaja...

Keisari vietti illan Aleksandra Feodorovnan luona. Hän valitti
alituista vilua ja kaipasi ihmisiä. Tämä tila oli hänen mystillistä
hurmiotilaansa erehtymättömästi, säännöllisesti kuin kellon käynti
seuraava vastavaikutus.

Länttä kohti tulvaavan verivirran näkeminen oli johtanut hänen
mielikuvituksensa urille, joille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh jo
kauan oli yrittänyt sitä ohjata.

Sota!... Ah, — hän ei tahtonut sotaa... Ei ollut milloinkaan tahtonut.
Ei silloinkaan... Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen,
jo kyllin raskaasti häntä painanut?

Ja kuitenkin... tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus
olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan
selailla.

Jos hän julisti sotaa...!

Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat.
Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin
pienten vasarain epäsäännöllinen takominen...

Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin
päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden...

Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille
tuli tylsä, alistuvainen piirre.

"Meidän täytyy pitää puoliamme!" sanoi Aleksandra Feodorovna.

Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän
tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan...

Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen
alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh,
jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.

"Hän on pyhä mies, Aleksandra." —

Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta,
henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien
silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.

"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo
häneen." —

Keisari puhui hitaasti ja uneliaasti.

"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako
Jumalan tahtoa..."

Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät
auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja
kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa
aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä
virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.

Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä.
Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä...

Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen
sielussaan.

Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista... Mutta
hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen
sijastaan...

Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena... Isä Joann oli parantanut
sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä...

Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin
itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti
verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva...

Sota?...

Nikolai Nikolajevitshkin puhui siitä. Keisarinnaa kauhistutti...

Ellei hän ollutkaan Kristus, oli hän kuitenkin pyhimys. Yksi niistä,
joita kutsutaan Jumalan puhetorviksi ja välikappaleiksi. Yksi niistä,
jotka voivat ohjata kehityksen ja mullistuksen kuohuvan virran oikeaan
uomaansa...

Pyhimys!...

Hän alkoi rukoilla... Puoliääneen. Sekavin sanoin, joita palava hartaus
kuiskasi hänelle.

Uusi valtakunta!... Uusi... uusi valtakunta!...

Kalpeanharmaan harson tavoin laskeutui vaalenevien ikkunain taakse
aamun kalpea sarastus.

       *       *       *       *       *

Perintöruhtinaan sairaus oli pahentunut. Rasputin laski kätensä hänen
päänsä päälle ja paransi hänet. Hiljainen poika kiintyi merkillisesti
tuohon ihmeelliseen mieheen.

Siperialaisen tähti kohosi yhä ylemmäksi. Aina Tsarskoje Selon palatsin
kultaisten kupoolien yläpuolelle... Sinne se pysähtyi, viipyi kauan
keskitaivaalla, kirkkaana ja tahrattomana, ja munkin opetuslapset
ylistivät mestarinsa yliluonnollista voimallisuutta.

Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa
kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen
aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien
avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.

Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta
ohranan jäseneksi.

Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän
sanoi jumalalliseksi.

Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli
tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana.
Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää
voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan
silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin...

Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin
täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan
toisenluontoinen.

Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan
istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa
rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten
heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen
taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti
alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen
tuotteeksi.

Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun
siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen
olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat
höltyneet.


Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi
vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.

Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään,
tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.

Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi,
hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin
vaativat...

Aleksandra Feodorovna oli nainen. Tavallisesta poikkeava nainen...
Puheet hänen niin usein liioitellusta vaikutusvallastaan keisariin
olivat ennättäneet siperialaisenkin korviin. Ja vaikka hän jo ensi
kerran tsaarinpalatsiin astuessaan huomasi, että suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh kykeni pyyhkäisemään tuon vaikutuksen olemattomiin kuin
sienellä, ei hän kuitenkaan pitänyt hyödyttömänä koettaa saada tämän
naisen sielua valtaansa.

Aleksandra Feodorovna oli kaunis. Hänen kauneutensa oli vierasta,
henkevää, ja sitä kohotti vielä hänen kasvojensa surumielinen ilme ja
hänen liikkeidensä ehdoton siveys.

Kun Rasputin joutui profeetalliseen hurmiotilaansa ja puhui uudesta,
henkisestä Venäjästä, saivat keisarinnan silmät jäykän ilmeen ja
tuijottivat hänen ylitseen etäisyyteen, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt
edessään seisovaa munkkia.

Ja tämä alkoi puhua noille tuijottaville silmille. Puhui uuden, tulevan
valtakunnan hallitsijasta, ja tällä hallitsijalla oli perintöruhtinas
Aleksein piirteet.

Hän oli huomannut, että eräät käänteet hänen puheessaan saivat
keisarinnan kasvot kirkastumaan. Hän toisti niitä ja tunsi voitonriemua
nähdessään hohteen käyvän kirkkaammaksi...

Rasputin sai hänet huomaamattomasti yhä enemmän valtaansa ja vaivutti
uneen epäluulon, joka keisarinnassa toisinaan heräsi häntä kohtaan.

       *       *       *       *       *

Sillä välin Euroopan poliittinen elämä hoippui pulmasta toiseen.

Englanti, joka Saksan laivaston nopeasti kasvaessa oli alkanut tuntea
epävarmuutta "ylväässä eristäytymisessään", teki yrityksiä saadakseen
Venäjän liitetyksi valtaryhmäänsä... Vallankumouksen saavutettua
Venäjällä ensimäiset voittonsa ja yhtyneen vasemmiston ruvettua
suuntaamaan katseitaan Englantiin, "parlamentin äitiin", kävi Englannin
lähettiläs Pietarissa kehoittamatta duuman puheenjohtajan, Muromtsevin,
luona. Virallinen Englanti laski verkkonsa otaksutun "ylihuomisen
herran" tielle. Samalla muokattiin sanomalehdistöä, "Novoje Vremja"
ostettiin ja koetettiin saada aikaan veljeytymistä englantilaisten ja
venäläisten parlamenttimiesten kesken molemminpuolisten vierailujen
avulla.

Mutta kun Englannin kuningas aterioi venäläisten duumanjäsenen
seurassa, sijoitutti Nikolai II englantilaiset yksinään sivuhuoneeseen
eikä ottanut osaa ateriaan.

— Saman päivän iltana ohranan päälliköllä kenraali Globutshevilla oli
keskustelu Rasputinin kanssa.

Salajärjestön jäsenet olivat keksineet salaliiton, joka oli ottanut
Rasputinin varjoon saattaman, mahtavan Iliodorin nimen tunnussanakseen
ja väijyi siperialaisen henkeä. Hvostov oli luvannut panna murha-aikeen
täytäntöön ja palkannut murhaajia.

Munkki kuunteli levollisena ja kylmäverisenä Globutshevin ilmoitusta.

"Pimeyden voimat taistelevat Jumalan henkeä vastaan", sanoi hän
tyynesti. "Mutta Jumalan henki on saattava ne häpeään."

Hänen paksujen huultensa ympärille ilmestyi pilkallinen piirre, joka
loi hänen kulmikkaille, aistillisille kasvoilleen faunimaisen ilmeen.

Globutshev nykäisi hartioitaan. Hän oli odottanut saavansa kiitosta
tiedonannostaan. Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin oli kyllin mahtava
jäljitelläkseen suurten miesten käyttäytymistapoja.

Iliodor?... Hän hymyili halveksivasti ajatellessaan toisten raivoisaa
ärhentelyä, kun he huomasivat tobolskilaisen työntäneen heidät
syrjään...

"Keisari näyttää olevan hiukan vastahakoinen Englannin
lähentymisyrityksiä kohtaan", huomautti Globutshev, kun oli onnistunut
johtaa keskustelu toiseen aiheeseen, joka oli erikoisesti hänen
sydämellään.

Rasputin hymyili ja katseli käsiinsä. Ne ilmaisivat kaiken
talonpoikaisen karkeutensa ohella keikarimaisen huoliteltua hoitoa.
Rasputin tiesi, että hänen vaikutusvaltansa naissydämiin osaksi
riippui käsien tekemästä vaikutuksesta. Ne olivat tunnuskuvana hänen
voimastaan, jonka lähteenä oli nurinpäisen hienostuneisuuden ja mitä
raaimman luonteen sekoitus.

Hän oivalsi kenraalin ajatukset.

"Keisari on epäluuloinen... Hän tuntee vastenmielisyyttä veljeytymisiä
kohtaan, joiden luonne liiankin selvästi ilmaisee niiden olevan hänen
majesteettinsa rauhankaipuun tiellä."

"Typerää vastenmielisyyttä."

Rasputin hymyili yhä.

"Hänen kokemuksensa ja hänen hyvän henkensä ääni varoittavat häntä..."

"Teidän tulisi varoittaa häntä päinvastaisesta."

"Jossakin suhteessa, kenraali. On työskennelty Venäjän armeijan
varustamiseksi. Laivastoamme vahvistetaan. Keisari itsekin haluaa sitä.
Hän ei sitä tekisi, ellei henki hänessä..."

Hän keskeytti havaitessaan Globutshevin tekevän vaistomaisen
kädenliikkeen. Kohotti tuuheita kulmiaan...

"Jumalan ääni varoittaa keisaria luottamasta uusiin ja epävarmoihin
ystävyyssuhteisiin. Jumala tahtoo hengen valtakuntaa ja rauhaa..."

"... ja Grigori Jefimovitshin vallassapysymistä", täydensi kenraali
mielessään hänen lauseensa.

Hän oli kyllin viisas salatakseen tämän ajatuksen. Mutta nyt hän oli
saanut sen tiedon, jota tarvitsi. Rasputin työskenteli Englantia
vastaan.

Minkätähden?...

Rasputin itse ei olisi osannut ilmaista johdonmukaisia syitä. Hän
vastusti Englantia, koska hän vaistoihmisen tarkalla vainulla tunsi
Englannin politiikan turmiollisen taktiikan, vaikkei sitä täysin
älynnytkään.

Englannin taktiikkana oli yllyttää vieraita valtoja toistensa kimppuun,
punoa niiden välille sotaisia selkkauksia ja tarkata "kolmantena
miehenä" naapurin heikontumista.

Rasputin kammoi sotaa. Hän kammoi kaikkea, mikä olisi voinut katkaista
hänen uransa portaiden säännöllisesti peräkkäin asetetut puolapuut,
horjuttaa tsaarivallan, oman tukensa, perustuksia.

Mutta hän ei ollut mikään diplomaatti. Politiikassakin hän pysyi
vaistoihmisenä, raakana talonpoikana, jossa esi-isien ajoilta oli
säilynyt hiukkanen lapsekasta hyväntuulisuutta, mikä sai ajattelemaan
vanhaa, säröllistä talouskalua... Oman suuruutensa tunto päihdytti ja
johti hänet ajattelemattomuuksiin...

Kun ohranan päällikkö lähti Rasputinin luota, oli hänen kasvoillaan
epämääräinen tyytyväisyyden ilme.

Rasputin saattoi häntä ovelle saakka...

Hän seisoi hetkisen raolleen jääneen oven luona nähdäkseen kenraalin
astuvan leveitä portaita alas ja katoavan.

Sitten hän tempaisi oven kiivaasti kiinni, jonka läjähdys kajahti
oudosti hiljaisuudessa.

Hän kuunteli ulospäin, ja hänen kasvoihinsa tuli sillä hetkellä jotakin
vaanivaa.

"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti
koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa
lämpöä.

"Jumala on minussa..."

Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla
koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli
ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.

Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili
kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.

Keisarinnan antama lahja!

Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa.
Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen,
värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.

Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!...
Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt
tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä... Ei koskaan tuntenut
solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin
kylään... [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta,
siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää
henkensä.]

Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen
käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti
häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa...

Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu
ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat
kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus...

Ah, naisetkin kunnioittivat häntä. Kaikki...

He tulivat, rukoilivat hänen siunaustaan ja raakaa miehellisyyttään.
Joukossa oli kauniita. Kauniita...

Rasputin kohotti päätään. Hänen silmänsä paloivat... Kylmät väreet
kulkivat pitkin hänen ruumistaan, häntä puistatti...

"Synti kuoletetaan vain synnin avulla!"

Ah, jumalallinen henki oli kirkastanut hänet! Kirkasti kaikki, jotka
olivat hänen lähellään.

Hänen hurmiomaisesti ojentuneet kätensä liikahtivat, ikäänkuin aikoen
ottaa hedelmän puusta. Hänen korviinsa kuului silkin pehmeää kahinaa.

Sarovin pyhä Serafin! Äänetön, kummallisen tukahtunut nauru kohosi
hänen kurkkuunsa, se puhkesi esiin, muuttui hihkaisuksi... muodosti
erään nimen...

Palvelija, joka oli viereisessä huoneessa odottanut herransa käskyjä,
sulki meluttomasti oven. Mutta munkin hurmiotila oli haihtunut. Hän
vajosi uudelleen tylsään välinpitämättömyyteensä...

Vasta naisvaatteiden kahina herätti hänet siitä.

Tulija oli rouva Vyrubova — Annushka... Hänen nimensä, siis oli päässyt
munkin huulilta. Hän päätti rukouksensa, nousi hitaasti ja astui silmät
kiiluen naista vastaan...

       *       *       *       *       *

Samana iltana pidettiin istunto keisarin huoneissa.

Nikolai tahtoi puhuttaa isänsä henkeä.

Rasputin myöntyi. Jäsenet ja huulet raukeina, nautinnosta
veltostuneina, hän astui ruhtinaallisen seuran eteen, johon tänään
kuuluivat, paitsi keisariparia ja heidän seurueensa herroja ja naisia,
äitikeisarinna ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh.

Maria Feodorovna oli epäilijä... Mutta munkin varma esiintyminen ja
levollisuus teki hänen perusteensa voimattomiksi... Ja se seikka,
että Rasputinilla oli selko monista sisäisistä yksityiskohdista,
jotka ainoastaan Maria Feodorovna vainajan puolisona tunsi, lisäsi
epävarmuuden tunnetta yliaistillisen edessä, mikä oli varsin edullista
Rasputinin aikeille...

Aleksandra Feodorovna istui keisarin vieressä. Räikeän kirkas
valaistus teki hänen kasvonsa hennomman näköisiksi, hänen kalpeutensa
huomattavammaksi. Kun Nikolai Nikolajevitsh erästä kysymystä
tehdessään lausui sanan "sota", värisi keisarinna. Rasputin huomasi
sen. Hänen veltot huulensa vavahtivat... Hetkeksi hän näytti joutuvan
sanattomaksi, hämilleen...

Sitten hän kiinnitti katseensa tiukasti keisarinnan kasvoihin.

Aleksanteri III varoitti ryhtymästä sotaan. Puhui rauhan tarjoamista
onnellisista mahdollisuuksista. Puhui uudesta Venäjästä, jonka
tunnusmerkkinä olisivat rakkaus ja veljeys. Käytti samoja sanoja kuin
munkki Rasputin...

Kukaan läsnäolevista ei sitä huomannut. Rasputinin läsnäolo hypnotisoi
heidät. Hänen sanansa tuntuivat uusilta, koska ääni oli outo.

Istunnon jälkeen Nikolai Nikolajevitsh vaihtoi muutaman sanan
äitikeisarinnan kanssa. Näennäisesti merkityksettömiä sanoja, joihin
kätkeytyi salattu ajatus.

"Englantilaisystävyys näyttää äkkiä huomattavasti lisääntyneen...
Kaikesta huolimatta."

Maria Feodorovna piti huulensa tiukasti yhteenpuristettuina. Iän
mukanaᵣ tulleet haitat, joita kävi yhä vaikeammaksi salata, loivat
hänen ilmeeseensä jotakin katkeroitunutta.

"Englanti osaa hankkia puolelleen sanomalehdistön", sanoi hän
pilkallisesti. "Se on sen ainoa liittolainen Venäjällä. Ja voimakkain."

"Ainoako?" kysyi suuriruhtinas.

Maria Feodorovna kääntyi olkapäitään kohauttaen poispäin. Sergein
kuoleman jälkeen ja Vladimir Aleksandrovitshin jouduttua epäsuosioon
hallitsi Nikolai Nikolajevitsh keisaria.

Oli hallinnut... siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä
lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita,
Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita.
Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui
Aleksandra Feodorovnaan.

Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa
tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa
hymyilivät...

Hän puheli Rasputinin kanssa.

"Keisarikin tahtoo rauhaa, isäni."

Rasputin liikutteli käsiään.

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat... Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi
arvostella tahdon vilpittömyyttä."

Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa
yöllisistä hurjasteluista.

Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta
vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?...

Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman,
surullisen katseen.

Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin
aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.

"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin
verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä..."

"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.

Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle,
lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä
välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut
säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?

Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti.
Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten
hallitsija suuteli...

Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies
oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen
kehoituksesta...

Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet... toi merkillisen,
tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin
estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa
katseillaan kuin apua hakien...

Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni
huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo...

Maria Feodorovna oli huonolla tuulella... Urkkijoiltaan hän oli saanut
tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai
Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka
tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen.
Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja
antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra
Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi
hänen vartaloaan.

Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori
Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko
livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?

Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi
olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta...
Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen
keisarilliseen majesteettiinsa...

Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä
äkillisen säikähdyksen ilmeen.

"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra
Feodorovna hiukan painuneella äänellä.

"Se on sen merkki, että kysymys on polttava..."

"... tahi että tahdotaan uskotella sen sitä olevan."

"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien
määrääjänä."

Maria Feodorovna hymyili.

"Tässä tapauksessa niiden synnyttäjänä on välttämättömyys..."

Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseeseensa tuli jotakin pistävää.

"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat
rauhaa. Kirkuvat rauhasta..." Hän näpäytti kevyesti viuhkalla
kämmeneensä... "... mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt
varustelut parhaiten suojaavat ihanteita..."

Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet.
Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.

"Ihanteita suojaa parhaiten mielenlaatu", vastasi hän lyhyesti.

"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar
Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?... Eikö totta?"

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän
politiikastamme."

"Meidän?... Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua
väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä
niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien
etujen hyväkseen käyttämistä... Liittojen luomista, joiden avulla
arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta
saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon
kysymys..."

Hänen huulensa avautuivat paljastaen hampaat.

"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän
anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä
kauemmin..."

Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti
kaunista päätään keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin
lävitse omiin suojiinsa.

Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta
Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla
kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän
olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet
valtoihinsa... Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.

Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä
päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta
virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus
hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha
laskeutui uupuneille hermoille.

Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa...

"Rasputin on pyhä mies... Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on
jumalallinen tahto."

Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.

"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."

Keisarinna pysähtyi.

"Luuletteko...?"

"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia
mahdollisuuksia?"

"Mahdollisuuksia...?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Mahdollisuuksia?... Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille
annetaan meillä suuri sija."

"Englannin pyrkimykset, teidän majesteettinne."

Aleksandra Feodorovna hymyili.

"Englanti?... Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia
soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön,
etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole
olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?..."

Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin
vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?...

"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen
aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on
merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on
lyhentynyt."

"Ja siksi...?" Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.

Ruhtinattaren kasvoihin tuli hetkeksi vakava ilme.

"Siksi, teidän majesteettinne..."

Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa
vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.

"Mutta Rasputin puhuu rauhasta."

Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla
tämän poistuessa.

Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan
sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.

Marokko...? Siis Saksa?

Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa
tuo kolmas väliinsä...

Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt
sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.

Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon
yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran...

Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli
keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama
mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi
usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.

Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan
päin keisarinnan voinnissa...

Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima,
hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin
voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset
ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat
salajuonet tehottomiksi.

Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden
pelätessä häneltä sai lepoa.

Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä,
joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana,
teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien
lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.

Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra
Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.

Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät
silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä
poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan
bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin
läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat
epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets
laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui
nukkuvan lapsen puoleen.

Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin
julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden
muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien
salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei
ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli
kavaltaja?

Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.

Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista
unta!...

       *       *       *       *       *

"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin
Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä
ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä
ympärille.

Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille
hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt
tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.

Aleksandra käänsi olkapäitään kohauttaen kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet
voittamaan."

"Siksipä yhdytään liittoon..."

Keisarinnan huulille ilmestyi pilkallinen hymy.

"Onko mahdollista liittoutua Jumalan kanssa Jumalaa vastaan?"

"Mutta ohranan päällikkö..."

Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun
ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa
sairautta Livadiassa.

"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei
Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana
salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain
minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin..."

Hän keskeytti äkkiä ja sävähti aivan punaiseksi.

"Hänellä on voimia, joita nuo toiset eivät tunne", päätti hän lauseensa
hetken vaitiolon jälkeen. "Hän kyllä kykenee suojelemaan itseään ja
Venäjää."

"Itseään ja Venäjää .. niin kyllä!"

Annushka ojensihe salaa. Huoneen lämmössä, rakasta nimeä lausuttaessa,
hän tunsi verensä uudelleen kuumenevan.

"Saastainen muuttuu puhtaaksi, kirous siunaukseksi, kun hän sitä
koskettaa. Turmiollinen muuttuu nautinnoksi ja vapauttaa synnistä..."

Keisarinna kohotti katseensa.

Annushkan sanat tuntuivat hänestä omituisilta. Häntä vastaan huokui
jotakin outoa, joka sai hänet värisemään ja ajoi kylmän virran hänen
suoniensa läpi. Samaa, jota huokui Rasputinista, kun hän upotti
katseensa keisarinnan silmiin. Tuska ahdisti häntä...

"Kuka tuo mies oikeastaan on, Annushka?"

Tietämättä mitä teki hän puristi Annushkan kättä, joka riippui velttona
tuolin selkänojalta...

Rouva Vyrubova ei liikahtanutkaan vapauttaakseen kättään.

"En tiedä, kuka hän on."

"Sinä tiedät sen."

Annushka hymyili raukean hekumallisesti...

"Tietäisinkö minä enemmän kuin muut? Hän on pyhä mies. Hän on
vapahtaja... Ehkä Kristus... Joka tapauksessa hän vapauttaa ruumiin ja
sielun niitä kahlehtineista siteistä."

"Ruumiin ja...?"

Aleksandra Feodorovna oli päästänyt hänen kätensä irti niin äkkiä, että
se kolahti tuolin samettinojalle... Hän nousi seisaalleen, vapisi,
astui vaivoin kyeten hillitsemään mielenliikutuksensa pari lyhyttä
askelta ikkunaan päin.

Hymyilikö Annushka yhä? Kuka hymyili? Rohkeni hymyillä?

Keisarinnan hampaat kalisivat verettömien huulten takana. Mieletön,
kauhea ajatus valtasi hänet. Tämän elämän koko alaston, iljettävä
rumuus.

Hän kumartui Vyrubovan puoleen.

"Herkeä... herkeä! Pyydän... rukoilen sinua!" —

Hänen äänensä sävy oli uhkaava ja samalla rukoileva. Erilainen kuin
tavallisesti...

Annushkan uneliaat silmät suurenivat hämmästyksestä. Oliko keisarinna
sairas?

"Rukoilen sinua!... Eihän se ole totta... Se on inhottavaa! Jo pelkkä
ajatuskin on syntiä... Ja minä...?! Voi, syntini... syntini!"

Ikäänkuin näkymättömien käsien pudistelemana hän seisoi keskellä
huonetta.

Rouva Vyrubova oli noussut seisaalleen. Hän ymmärsi...

Hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Nyt hän oli aivan
hereillä. Ja äkkiä hän oivalsi tilanteen koko vaaran.

Jos Aleksandra Feodorovna saisi tietää totuuden? Jos Rasputin...!

Päättävällä liikkeellä hän nykäisi päänsä pystyyn.

"Rasputin on Jumalan välikappale. Kukaan ei sitä epäile. Hän on tullut
vapauttamaan Venäjän. Keisarin tähden hän on tullut. Olisiko Jumala
valinnut epäpuhtaan aseekseen?"

Hänen puheensa virtasi katkonaisesti ja nopeasti. Hän tunsi poskiensa
alkavan hehkua, Rasputinin sytyttämän kiihkomielisen tulen loistavan
silmistään.

Hän jatkoi hitaammin, tasaisemmin:

"Eikö historian pyhiä miehiä ole pilkattu ja häväisty, eikä heitä
kuitenkaan ole saatu horjumaan tehtäväänsä täyttäessään. Tunnemmeko me
kuolevaiset olennot vaivaisessa sokeudessamme pyhän ja epäpyhän välisen
rajan?... Eikö juuri usko poista meistä moitteita ja epäluuloja kuin
lahonneita vaatteita...?"

Keisarinna teki torjuvan kädenliikkeen.

"Herkeä, Annushka. Uskon sinua — Anna minulle anteeksi... Olen
väsynyt... Tahdon olla yksin."

Hämillään ja surullisena Annushka meni ovelle... Silloin hän kuuli
itseään kutsuttavan takaisin.

Aleksandra Feodorovna oli vaipunut nojatuoliin ja ojensi käsiään hänen
jälkeensä.

"Ja sinä voit vannoa...?!"

Annushkan vaaleakiharainen pää kumartui vitkastellen ojennettujen
käsien yli.

"Minä vannon!"

"Sitten... hyvä... hyvä... Jumala on antava minulle anteeksi."

Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun
värähtelevä siivenisku...

       *       *       *       *       *

Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra
Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää
pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon
nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua,
nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.

Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa
synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä
yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.

Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että
poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja
posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?

"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen
hartioitaan", sanoi keisarinna.

Hän oli sanovinaan sen leikillisesti...

Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään
hiuksiaan.

"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta.
Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin... eikö sen äkillinen
ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"

Nyt kuitenkin keisarinna ensimäisenä lausui karttamansa nimen.

"Entä Rasputin?" kysyi hän nopeasti... "Onko hänen luottamuksensa vielä
yhtä suuri kuin silloinkin?"

"Rasputinin luottamuksen lähde on hänen Jumalansa..."

"_Hänen_ Jumalansa?"

"Kuinka merkillisesti sinä kysyt!" Hänen kätensä herkesivät hetkeksi
hyväilystään. "Sanoin hänen Jumalansa hänen persoonallisen suhteensa
vuoksi."

Keisari hymyili hajamielisesti.

"Hän puhuu siitä, millainen Venäjästä tulee..." Aleksandra Feodorovna
teki väsyneen eleen.

"Milloin?" kysyi hän soinnuttomasti.

"Milloinko? Kun Jumalan valtakunta... Tiedäthän sen, Aleksandra..."

"Tiedän, että vanhan Venäjän täytyy kukistua, jotta uusi Venäjä voisi
syntyä. Ja että sellaiset muutokset ovat tuskallisia."

"Oletko sairas, Aleksandra?"...

"Sairas?"

"Sinä puhut niin merkillisesti... Toden totta! Alan käydä levottomaksi.
Sinä vapiset! Huomautukseni Alekseista on kiihoittanut mieltäsi. Anna
anteeksi... Voi! Minä... minä... Tohtori Botkin..."

"Jättäkäämme tohtori Botkin."

Aleksandra Feodorovna istui suorana vuoteessaan ja koetti kaikin voimin
hillitä hampaittensa petollista kalisemista.

"Kenties todella olen sairas, Nikolai. Niinhän he sanovat..."

Hänen kasvoillaan vilahti avuton ilme.

"... mutta tohtori Botkinilla ei siinä ole mitään tekemistä. Ei
vähintäkään..."

"Olisihan toki typerää väittää, ettei hänen hoitonsa olisi tehnyt
sinulle hyvää."

"Minä väitän niin... Ne olivat tuskia, joilla ei ollut edes sitä hyvää
puolta, että ne olisivat olleet entisten vikojen sovituksena. Tulisia
liekkejä hän valeli ruumiilleni. Vyörytti päälleni jäävuoria. [Viittaus
kuumiin ja kylmiin mutakylpyihin.] Hän tahtoi parantaa ruumiini eikä
tiennyt, että sielu oli kipeä... juuri sielu."

Hänen äänensä oli hiljainen ja salaperäinen. Keisari tarttui
huolestuneena hänen oikeaan käteensä, puristi sitä lujasti molemmilla
käsillään, joissa ei ollut hiventäkään Rasputinin jäntevää voimaa.

"Sinun täytyy rauhoittua, Aleksandra."

"Rauhoittua? Hän ei saa tulla takaisin, Nikolai. Kun muistelen tuota
halvaustilaa, joka piti jäseniäni kahlittuina ja teki ruumiini
avuttomaksi, raajarikoksi, valtaa minut kauhistus. Hän ei saa tulla
takaisin."

Keisari kohautti olkapäitään. Äkkiä näytti eräs ajatus juolahtavan
hänen mieleensä.

"Ehkä Rasputin mahdollisesti...?"

"Rasputin?"

Hänen kurkustaan tunkeutui omituinen ääni. Se voi olla yhtä hyvin
voihkaisu kuin naurunpurskahdus.

"Luulen huomanneeni, että hänen läsnäolonsa rauhoittaa hermojasi..."

Aleksandra tempaisi kätensä hänen käsistään. Hän ponnahti pystyyn kuin
piiskaniskusta.

"Ei!" huusi hän. "Ei hän...! Ei hän!"

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin suurta pelkoa, että keisari
säikähtyneenä kumartui hänen puoleensa.

"Ei kukaan sinua pakota, Aleksandra. Se oli vain toivomukseni..."

Keisarin ääni sai hänet tyyntymään. Hän painoi kyynelten kostuttaman
poskensa puolisonsa olkapäätä vastaan. Voihkaisi hiljaa, murtuneesti.

"Ei kukaan minua pakota. Niinhän on aina sanottu. Silloinkin, kun
sairaus... kun hoito Nauheimissa näytti lupaavan parantaa minut.
Sanottiin, että omassa vallassani oli lähteä sinne toistamiseen. Ettei
Saksassa oloni aikaa millään tavoin rajoitettaisi. Että keisarinnan
terveyttä oli pidettävä kaikkia muita asioita tärkeämpänä. Minulla oli
siis valta menetellä mieleni mukaan. Lasten vain ei sallittu tulla
mukaani."

Hän nauroi. Terävästi, vihlovasti.

"Anna minulle anteeksi, Nikolai! Tiedän, että sanani tuottavat sinulle
tuskaa. Anna anteeksi! Minä olen huono puoliso."

"Aleksandra!"

Keisarin onnistui painaa hänet takaisin vuoteelle. Intohimoinen
mielenpurkaus oli hänet uuvuttanut. Hiljaa itkien hän painoi liinaa
kasvoilleen.

"Ei mitään ole tapahtuva ilman nimenomaista toivomustasi, Aleksandra.
Ja Rasputin —"

"Olenko puhunut häntä vastaan? En! En! Hän on pyhä mies! Hän on
Kristus! Hän on vapauttava Venäjän... ilman sotaa! Uusi Venäjä!" Sanat
virtasivat sekavasti hänen huuliltaan. Annushkan kiihkomieliset kasvot
olivat hänen sielunsa edessä. Hän pelkäsi niitä kasvoja. Hän pelkäsi
Rasputinia, vapauttajaa.

Rasputin opetti, ettei sieluja hengen valtakuntaan valmistanut
kristillinen kieltäytymys, vaan nauttimisen ilon ja rohkeuden suuruus,
antautuminen Jumalan voimalle, joka hänessä asui.

Oliko ihme, että hänen puheensa houkuttava voima sai hovinaiset
valtoihinsa? Että tämän hovin seinien sisällä leijaileva juonien,
verenhajun ja kummallisten haaveiden myrkyttämä ilma edisti niiden
kukkien kasvua, joiden olemassaololle kahdennenkymmenennen vuosisadan
valistuneet päät hymyilivät kuin jollekin rohkean mielikuvituksen
synnyttämälle sadulle?

Että keisarinna, perintöruhtinaan ihmeellisten parantamisesitysten
sokaisemana, jolloin Rasputin käsien päällepanemisella poisti
hermostuksen puuskat, keisarin lapsellisen uskon hämmentämänä, joka
lujasti uskoi, että starets oli vapahtaja, ja antoi munkin neuvojen
määrätä kaikki päätöksensä, — oliko ihme, että Aleksandra Feodorovna,
samoin kuin hänen ympäristönsä, joutui tämän ihmeellisen henkilön
salaperäiseen tenhopiiriin?

Hän oli nainen, jonka voima oli murtunut, joka oli kykenemätön
vastustamaan voimakkaita vaikutuksia.

Kaikkien sieluntaistelujen, kaiken lannistavan epäilyksen jälkeen hän
oli saavuttanut rauhan. Hypnoosin tuoman rauhan.

Eivätkö munkin teot puhuneet kyllin kuuluvasti hänen vaelluksensa
puhtauden puolesta? Eikö hän vaatinut rauhaa, jolle Venäjän onni oli
rakentuva? Eikö keisarinna nähnyt Annushkan kulkevan palavin silmin ja
hymyilevin huulin kuin sellainen, joka on erkaantunut tästä maallisesta
surujen alhosta?

"Minä olen löytänyt sieluni autuuden", oli rouva Vyrubovalla tapana
vastata uteleviin tahi sääliviin kysymyksiin. "Pelastuksen valo on
koittanut. Minun elämäni ja ajatukseni ovat Jumalan turvissa..."

Aleksandra Feodorovna tunsi tuskaa siitä, että oli kaukana
jumalallisesta, ja tuskaan sekoittui kateutta ja kaipuuta.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä Pietarin
seurapiireissä kerrottiin rouva Vyrubovasta. Ei vähäisintäkään
tietoa niistä häväistysjutuista, jotka liittyivät Annushkan nimeen
ja painoivat varsin epäpyhän leiman hänen suhteeseensa Rasputiniin.
Hän ei koskaan kuullut niitä pahoja kieliä, jotka kutsuivat
munkkia petkuttajaksi ja petollisin käsin raastoivat hänen raa'at,
epäsiveelliset elämäntapansa päivänvaloon. Jotka eivät kammonneet
väittää, että rouva Vyrubova salaa sekoitti myrkkyä perintöruhtinaan
ruokiin, saadakseen aikaan noita hermostuneita kiihoituskohtauksia,
jotta munkin parannustaito pääsisi esiintymään entistä ihmeellisempänä.

Toisiakin vihollisia ilmestyi siperialaiselle. Näiden vaarattomien,
henkilökohtaisten vihannesten rinnalle tuli valtiollisia, jotka
juonittelijain kuulumattomin askelin hiiviskelivät Pietarin salongeissa.

Englanti...!

Oivaltaen munkin suuren, sotaisia tarkoituksia vierovan vaikutuksen, se
työskenteli kaikin keinoin hänen kukistamisekseen.

Toistaiseksi olivat keinot vielä pettäneet. Mutta eihän kypsä hedelmä
voinut pudota puusta samalla kertaa kuin variseva kukka. Siihen
tarvittiin aikaa... aikaa...

Mutta aika, joka torjumattomasti, luistavin askelin kulki ikuisesti
samaa rataansa, toi salamoita ja ukkosilmoja helmassaan. Ihmiskäsien
valmistamia...

Turmiollinen teko seurasi turmiollista ajatusta. Kukaan ei voinut
sanoa, kenessä se ajatus ensiksi kypsyi. Kaikki ajattelivat
sitä yhtaikaa, se hirvitti jokaista kuin alkuvoimien synnyttämä
luonnonmullistus.

Mutta siinä ei ollut mitään jumalallista. Se näytti taitavien
ihmiskäsien kutomalta monisilmäiseltä verkolta.

Balkanilaisesta selkkauksesta tuli sytyttävä soihtu, jonka
liekkiä Englanti piti vireillä. Liian kauan sen oli täytynyt
toimettomana katsella Saksan laivaston kasvua, Saksan vaurastuvaa
siirtomaapolitiikkaa. Nyt antoi huolellisesti valmisteltu murhayritys
sysäyksen...

Sota syttyi ja vyörytti suunnattoman kiihtymyksen aallot yli koko
Venäjänmaan...

       *       *       *       *       *

Epäröiden oli Nikolai myöntynyt sotapuolueen tahtoon, Englannin
salaiseen, Balkanin kansojen turvattomuutta toitottavaan yllytykseen,
liittolaisensa, Ranskan, kostotuumiin, joka juuri sitä ennen
tasavaltansa edustajan suun kautta oli kaikuvin sanoin Nevan rannoilla
julistanut kansallista veljeytymistä.

Epäröiden...! Sillä Rasputin vaikutti vielä...

Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta
vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.

Hän vetäytyi takaisin, vaikeni... Antoi keisarin näennäisesti tahallaan
luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.

Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti
liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki
kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä
kerran uutta voimaa... Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus
valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt
kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä
olivat hänestä vieroittaneet.

Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan
kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka
häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti
kiihoitetun mielialan kanssa.

Rasputinin ääni oli vaiennut.

Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin
vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.

Sotapuolue riemuitsi, ja Nikolai Nikolajevitsh oli päivän sankari.

Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa
huumeessa.

Uuden Venäjän ensimäiset askeleet...?

Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden
aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti.
Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.

Maria Feodorovna, joka Saksan keisarin mieskohtaisen ritarillisuuden
ansiosta oli välttänyt pidätetyksi joutumisen, päästi intohimoisen
saksalaisvihansa lähteet valloilleen ja saavutti eräänlaista
halpahintaista suosiota, jonka kirkkauden rinnalla Aleksandra
Feodorovnan pienoinen, vaatimaton tuike himmentyi vielä entistä enemmän.

Keisarinnan jäykkyys, harvasanaisuus loukkasi mieliä. Ihmiset olivat
siksi epäjohdonmukaisia, että tunsivat tyytymättömyyttä entisen
saksalaisen prinsessan vaitiolon tähden ja vaativat luonnottomia.

Eräänä lämpimänä päivänä alkusyksyllä ajoivat keisarilliset vaunut
pitkin Nevski Prospektia.

Keisarinna, suuriruhtinatar Olga ja rouva Vyrubova palasivat
sairaalakäynniltä.

Ensimäiset haavoittuneet olivat saapuneet... Ruskeita, parrakkaita,
hurjannäköisiä ja samalla raskasmielisiä kasvoja lepäsi
hohtavan valkeilla pieluksilla, joiden yllä leijaili veren ja
desinfisioimisaineiden äitelä haju. Useiden piirteet muistuttivat
epämääräisesti Rasputinia...

Nuo kolme vaunuissa istujaa olivat vaiti. Annushka tuijotti haaveksien
eteensä. Suuriruhtinatar, jonka kapeilla, kalpeilla kasvoilla oli
ihmeteltävä yhtäläisyys äidin piirteiden kanssa, siristeli ärtyisen
näköisenä silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa, joka lankesi
hohtavina kostealle asfaltille. Kova piirre, joka huomaamattomasti oli
hiipinyt hänen nuorille kasvoilleen, oli karkoittanut niistä herttaisen
tyttömäisyyden ja teki hänet miettiväisen näköiseksi kuin elon syksyyn
ehtineen naisen.

Keisarinna istui jäykkänä ja suorana. Auringon valo tunkeutui
pingoitetun päivänvarjon vihreän silkin lävitse ja loi hänen
liikkumattomille kasvoilleen himmeätä hohdetta.

Kadulla liikkui vain harvoja kulkijoita. Jotkut uteliaat pysähtyivät ja
katsoivat keisarillisten vaunujen jälkeen. Ei kajahtanut ainoatakaan
eläköön-huutoa.

Keisarinnan huulille ilmestyi äkkiä hymy. Raukea, surumielinen.
Ikäänkuin joku erityinen ajatus olisi herännyt hänen mielessään.

"Meidän ei tarvitse kauan odottaa haavoittuneita", sanoi hän sitten.

Rouva Vyrubova havahtui mietteistään.

"Me saamme tietää niin vähän", valitti hän... "Sanotaan parhaillaan
taisteltavan. Kukaan ei tiedä mitään."

"Punaiselle ristille lahjoitettuja sairassijoja ei saisi minulle
toimittaa virallista tietä", jatkoi keisarinna. "Tällä tavoin saan
vuoteita kovin vähän, ja minä pelkään, että tulen tarvitsemaan niitä
paljon."

Vyrubova koetti kääntää leikiksi.

"Venäjällä ei saisi antaa minkään käydä virallista tietä."

Hymy katosi Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Rasputin oleskelee Kasanin seuduilla", sanoi hän hetken vaitiolon
jälkeen. "Sanotaan hänen aikovan palata tänne."

Annushka pidätti hengitystään, jottei se häntä ilmaisisi. Staretsin
nimi oli kuin sähkökipinä, jonka pelkkä koskettaminen pani jännittyneet
jäsenet vavahtamaan. Mutta hän hillitsi itsensä. Aavistaen
valtiattarensa ajatukset hän puki ne omiin sanoihinsa.

"Hänen paluunsa olisi siunauksellinen."

Aleksandra Feodorovna piti huulensa lujasti yhteenpuristettuina.
Pelkäsikö hän Annushkan sanoja?

Hitaasti, jäykkänä kuin äskenkin, hymy palasi hänen huulilleen.

Ei, hän ei pelännyt...

Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja
mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan... oli varoittanut siitä.

Keisarinna uskoi häntä.

       *       *       *       *       *

Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui
tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin.
Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä
ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.

Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai
Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan,
mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.

Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä
siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen
vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet,
irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi,
vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä
ilmakehä.

Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään,
huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden
yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien
räpytys häiritseväksi.

Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut
keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä.
Toiset...

Mutta keisari tahtoi neuvoja ja lohdutusta.

"Olen maailman onnettomin ihminen, isäni... Neuvonantajani ovat minut
pettäneet. Kaikki... paitsi sinua!"

"Jumalan henki alkaa taas voittaa", sanoi Rasputin. "Pyhän Venäjä-äidin
haavat parannetaan... Hyvä ja ilo pääsevät voitolle."

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen alakuloiset silmänsä kutistuivat
kokoon, ikäänkuin äkillinen valo olisi niihin koskenut.

"Mikä on hyvä? Mikä on paha?" kysyi hän väsyneesti. "Minä en sitä enää
tiedä. Ellei tämä sota ollut hyvä..."

Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti eteensä. Rasputin hymyili.

"Jumala voi muuttaa hyvän pahaksi ja pahan hyväksi."

"Auta siis minua, isäni .."

"Joka tahtoo tulla autetuksi, sen täytyy lakata epäilemästä."

"Se on paljon... Lakata? Kukapa kykenisi pakottamaan ajatuksiaan?"

"Uskovainen."

Keisari teki ristinmerkin.

"Minä olen syntinen ihminen..."

"Sinä olet epäillyt ystäviäsi ja luotat vihamiehiisi."

"Vihamiehiini?"

"Sinä nimität heitä toisin. Ja sinä uskot niiden lupauksiin, jotka
kietovat sinut verkkoonsa..."

Keisari suoristautui. Munkin sanat saattoivat merkitä vain yhtä.

"Eivätkö tässä ole kysymyksessä aivan ominaisimmat etumme?"

"Venäjän edut vaativat rauhaa."

Se kuului jyrkältä ja järkkymättömältä. Rasputin tiesi, että hänen
valtansa osaksi riippui johdonmukaisuudesta ja jyrkkyydestä, ja hän
käytti tätä tietoa hyväkseen.

Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä
oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän
seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä
hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.

Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen
levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki
hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan
pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.

Annushka loi katseensa maahan.

"Hän voi hyvin. Tarkoitan... näyttää siltä... Olosuhteisiin verraten.
Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."

Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta
vastaan.

Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen
vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto
perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi
oli hyvä!

Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään
keisarinnan sydämen avainta...

       *       *       *       *       *

Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin
paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja
masensi sairauden pahan hengen.

Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen
vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki
huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että
hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.

Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt
Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu,
jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni
kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa
Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut
olla hänen Jumalansa.

Niin hän vaipui Rasputinin mystiikkaan...

Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen
sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä
profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin
läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.

Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä.
Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.

Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille
uuden Venäjän.

Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt
niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden
tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen...

Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne
huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle
tällaista saattoi tapahtua!

Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa
jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen...

Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa
käyttää tilaisuutta.

Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja
tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden
huoneiden sieluttomuus...

Sohvalta nousi naisolento. Annushka. Rasputin ei ollut häntä
huomaavinaan. Sellaisin elein, jotka ilmaisivat liian paljon
rauhallista arvokkuutta näyttääkseen luonnollisilta, hän laskeutui
polvilleen rukousjakkaran eteen.

Annushka ei häirinnyt...

Palavin silmin hän katseli munkkia... näki, kuinka tämän kädet alkoivat
levottomasti liikahdella ja katse lipui hajamielisesti pitkin jakkaran
koristeleikkauksia.

Tyyny oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa Kasaniin. Nyt sen
puuttuminen lamautti hänet. Hän nousi huoahtaen...

"Grishka!"

Rasputin rypisti otsaansa, kääntyi...

Vyrubova istui kyyristyneenä sohvan tiikerinnahalla peitetyllä
käsinojalla. Hänen hiuslaitteensa oli huolimattomasti järjestettynä;
yksi suortuva oli irtautunut ja valahtanut kaulalle raskaana kiemurana.

Munkki astui hajamielisenä hänen luokseen. Painoi huulensa hänen
suulleen.

"Voi, sinä et rakasta minua enää, Grishka..."

Rasputin kohautti olkapäitään.

"Kuka voisi sanoa rakastavansa?... Emmekö ole Jumalan lapsia?..."

"Kyllä, mutta Jumalakin rakastaa toisin kuin sinä."

Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen
jäykästi, uhkaavasti.

"Joka herjaa minua, herjaa Jumalaa", sanoi hän kylmästi.

Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki
työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua...

Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö
jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan
käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?

"Johtakaa lihanne koetukseen."... Jumala oli hänessä...

Hiljaa valittaen Annushka hiipi ovesta ulos.

Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa
päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka
oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi
maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.

Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun
kuviteltu todellisuus?

Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin
hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.

Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä
keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio
preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina.
Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen
talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään...

Ja keisarinna...

Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä
esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen
pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla...

 Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava,
 Rasputinille, munkille... [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin
 asunnosta hänen murhansa jälkeen.]

 "Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit
 luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut
 puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme,
 tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa,
 rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu
 kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi
 sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä.
 Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi,
 Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki.
 Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen
 tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä
 ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu.
 Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin;
 tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta
 se on sittenkin niin vaikeata... Kuinka kovasti täytyykään taistella
 huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää
 minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun.
 Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten
 kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.

 Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen
 jälleennäkemisen ilon!...

 Suutelen Sinua lämpimästi! ... Siunaa minua ja anna minulle
 anteeksi!...

 Olen Sinun lapsesi A."

Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo
Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä
nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä...

Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien
ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti
linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.

Siipien? Ei, käsivarsia ne olivat! Ojennettuja naisen käsivarsia...

Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi
kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen...

Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia...
Keinuvalanteinen nainen... ah!

Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän
sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti,
juhlallisin askelin ovelle... päästääkseen aran kolkuttajan sisään.

       *       *       *       *       *

Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa,
oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin
Rasputinin seurassa.

Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen
sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen
sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle
Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat
onnekkaita tapahtumia...

Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan
toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli
alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla,
jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.

Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan.
Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton
voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen
järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä...

Nyt oli havaittavissa järjestely, jota johdettiin Lontoosta. Ja
tässä tiedettiin käytävän epätasaista taistelua, jossa kaikkien
voitonmahdollisuuksien tietenkin täytyi joutua enemmistön puolelle.

Tiedot sotanäyttämöiltä tuntuivat kuitenkin ristiriitaisilta. Eivät
toivottomilta... Eivät vielä...

Talvi meni. Kesäkin... Tuliko voitto tai rauha?

Saksalaisten rintama oli muodostunut muuriksi joka hitaasti ja
teräksisenä työntyi Venäjän sisään. Kerskuva linnoitusvyö katkesi,
tarjosi hyökkääjille tervetulleita aukkoja, joista kenttäharmaat
hyökyaallot tulvivat esiin.

Varsova oli mennyt. Nikolai Nikolajevitsh epäsuosiossa... Huhuja
saksalaisten etenemisestä Pietaria kohti levisi lakkaamatta kaikkiin
kansankerroksiin.

Keisariperhe oli lähtenyt Moskovaan. Asiaintilan salaamiseksi
vältettiin selittämästä matkaa paoksi. Rasputin seurasi keisarillisia.
Keisarin pyynnöstä, joka lausui julki keisarinnan salaisen toivomuksen.

Aleksandra Feodorovna rukoili Blagovieshtshenskin tuomiokirkon
Jumalanäidin kuvan edessä. Madonna hymyili, samoin kuin oli hymyillyt
vuosia sitä ennen, silmät suurina, lempeästi ja lupaavasti. Mutta hänen
hymynsä ei antanut mitään lohdutusta.

Eikö hän kerran ollut luvannut poikaa?

Hän oli valehdellut, valehdellut...

Aleksandra Feodorovna painoi ristiinpantuja käsiään kuumaa otsaansa
vasten. Hän tunsi veren suonissaan kohisevan, tykyttävän pelokkaasti
ohimoita vasten.

Pelkoa? Mistä?...

Hän ei sitä tiennyt. Mutta hän tunsi, kuinka Livadian aikuinen tila
jälleen palasi. Musta kummitus, joka kita ammollaan ilmestyi hänen
viereensä.

"Petoja kultaisten ristikkojen takana..."

Kuka oli nuo sanat lausunut? Hän ei sitä enää tiennyt. Hänen
ajatustensa alituinen nousu ja lasku oli heikontanut hänen muistinsa.
Hän tunsi vain hirviön hengityksen...

Vain yksi ainoa voi häntä suojella! Rasputin!

Hän kuiskasi ajatuksissaan tuon nimen kuin pyhimyksen, jolta rukoili
apua.

Rasputin!...

Eikö hän ollut mahtavampi kuin Jumalanäiti, jonka lupaukset olivat
jääneet tyhjiksi sanoiksi? Eikö hän ollut jo tuolloin seisonut Sarovin
pyhän Serafinin haudalla?

Aleksandra Feodorovnan silmät hohtivat riippulampun valossa, joka loi
pettävää punaa hänen kalpeille kasvoilleen.

Hän nousi puutunein jäsenin...

Hänen jalkansa olivat käyneet raskaiksi, niissä tuntui tuo omituinen
puutumus, joka tavallisesti ilmestyi ennen täydellistä lamautumista.

Taas tulisi tuo tuska...

Hän tapaili vieressään seisovan Vyrubovan käsivartta. Ja tunsi,
kuinka Annushka äkkiä hätkähti, ennenkuin malttoi mielensä ja tarjosi
keisarinnalle käsivartensa tueksi.

Käsikkäin he astuivat ovelle päin.

"Oletko sairas, Annushka?"

Hänen kauniilla, kärsivillä kasvoillaan vilahti alistuvainen ilme.

"Onkohan meidän joukossamme ketään tervettä?"

Aleksandra Feodorovna katsahti häneen hiukan kummastuneesti.

"Olet oikeassa. Ei ketään... Ei ketään..."

Hän vaikeni hetkeksi...

"Tahi on, yksi ainoa", lisäsi hän sitten.

Annushka naurahti.

"Rasputin", täydensi hän. Hänen äänensävyssään oli omituista, purevaa
ivaa.

Keisarinna nyökkäsi.

"Niin kyllä... hän!... Kuinka johduit lausumaan sen nimen?"

"Teidän majesteettinne mainitsi sen rukouksessa..."

"Niinkö tein?... Toivon, että hän auttaa meitä, Annushka. Sinä
hymyilet?"

"Itkeä tekisi mieleni, teidän majesteettinne."

"Olet onneton?... Palaan äskeiseen huomautukseesi: kuka meistä olisi
onnellinen, Annushka?"

Rouva Vyrubova ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Häpeästä,
epätoivosta...

Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen
tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan... Hän ei koskaan saisi aavistaa...

Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan
huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna
sokeudessaan ei huomannut.

Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti
hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti
painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu
liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä...

Mutta häntä kiusasi jokin muu. Jokin ilkeä... Mustasukkaisuus...

Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi
Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan... Hänen mieltään kidutti, kun hän
näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.

Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä
eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa
Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton
nukke munkin käsissä.

Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso...
äiti... Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia
välikappaleena siksi tullakseen...

"... Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär
Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.

Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei
keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella
rajattomalla alttiudella...

Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi
kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.

Japanin sodan aikana hän oli ollut kulissien takana, kylmänä
katselijana, joka välinpitämättömänä ja hiukan surullisena seurasi
tapahtumien kehittymistä. Mutta nyt hänelle koetettiin antaa toimiva
osa...

Nelisopimusvallat taistelivat Rasputinia vastaan, joka vaikutti tsaarin
luona rauhan hyväksi ja jonka toiveet saada äänensä kuuluville yhä
lisääntyivät. Ne saivat Rasputinin kotimaisista, mieskohtaisista
vastustajista mahtavia liittolaisia.

Venäjää, joka tunsi valkean tsaarin yksinvaltiuden horjuvan, kuohutti
väärän Kristuksen vielä pahempi ja sietämättömämpi yksinvaltius.

Rasputinin valta oli kohonnut korkeimmilleen. Hän oli valtakunnan
todellinen itsevaltias. Hänen kätensä muokkasivat tsaarin tahtoa,
itsekkäiden, julmien tahi luonnottomien mielihalujen mukaan. Hänen
suunsa häpäisi naiset, jotka joutuivat hänen tenhopiiriinsä, saastutti
avioliittoja, ajoi jalosukuisia ihmisiä paheiden tielle. Pari kömpelöä,
hänen kynästään lähtenyttä piirtoa riitti nimittämään kuvernöörejä,
erottamaan ministerejä, telkeämään moitteettomia kansalaisia
Pähkinälinnan koppeihin tahi karkoittamaan heitä Siperiaan...
Kenties ei ollutkaan vain sairaiden aivojen ansiota, että usko hänen
jumalallisuuteensa kasvoi ja sai muotoja, jotka väkisinkin herättivät
kauhua ja inhoa kansan terveessä mielessä.

Hänen entisiä kannattajiaan luopui hänestä; lukemattomien petettyjen
naisholhokkien haikea tuska vaihtui hehkuvaksi vihaksi, kiroukset ja
nyrkkiinpuristetut kädet osoittivat uuden Messiaan astumaa tietä...

Käsi kädessä yleisen katkeroitumisen kanssa kävi vieraantuminen
keisariparista.

Tässäkin oli Englanti tulta lietsomassa. Sen kätyrit muokkasivat
yleistä mielipidettä ja sanomalehdistöä, laskivat majesteeteista
liikkeelle taidokkaasti sepitettyjä naurettavuuksia ja vielä
pahempiakin asioita, pujahtivat vallankumouksellisten kokouksiin
järjestämään mellakoita ja palatsivallankumouksia, punoivat salajuonia
suuriruhtinaiden kanssa ja verhoutuivat keisarin edessä mitä auliimman
ystävyyden valhevaippaan.

Suojellakseen keisaria vallankumouspuolueen vehkeiltä oli Englannin
lähettiläs, Buchanan, toimittanut englantilaisia salapoliiseja
palatsivakoilijain avuksi.

Keisari oli kiitollisena ottanut vastaan englantilaisen liittolaisensa
ystävyydenosoituksen aavistamatta, että noilla hämärillä, äänettömästi
liikuskelevilla olennoilla oli muitakin tehtäviä kuin suojella
hallitsijaa, jonka Englannin mielivalta saattoi syöstä valtaistuimelta.

Nikolai heikko, Nikolai horjuvainen oli ollut Englannin vallanpitäjille
varsin tervetullut liittolainen.

Nyt tuo heikko mies oli saanut tahdon, joka oli nimeltä Rasputin ja
asettui vastustamaan kanaalintakaisia pyrkimyksiä..

Mitä munkin siveettömyys ja tarunomaisuutta lähentelevä mielivaltaisuus
ei ollut kyennyt aikaansaamaan, sen teki hänen englantilaisvastainen
toimintansa...

Hänen kukistumisensa oli päätetty!

Salaliiton langat yhtyivät Buchananin kädessä. Käytettiin tarkoituksen
hyväksi erästä nuoren ruhtinas Jusupovin ja Rasputinin välistä
yhteentörmäystä, jotta saatiin toimeenpanoväline. Järjestäjät olivat
kyllin älykkäitä ja valtioviisaita kietoakseen salahankkeeseen
keisariperheen läheisiä sukulaisia, Dmitri Pavlovitshin ja Aleksei
Mihailovitshin, sitoen tsaarin kädet läheisen sukulaisuussuhteen
avulla, — kyllin kaukonäköisiä pitääkseen Siperiaa ja Pähkinälinnaa
helposti avattavina vankiloina.

Englanti vaati munkki Rasputinin verta. Se työnsi eteensä kolmannen,
jottei olisi suotta menettänyt tsaarin myötätuntoa. Peittääkseen
maailman silmien edessä salamurhaajan kasvot hurskaan hyveen
naamiolla...

Ruhtinas Feliks Jusupovin vieraspidoissa murhattiin Grigori Jefimovitsh
Rasputin, uuden, henkisen Venäjän profeetta. Jälkien peittämiseksi
hänen ruumiinsa heitettiin eräältä Neva-joen sillalta jäätyneeseen
virtaan. Kun vesi roiskahti raskaan esineen siihen pudotessa, kääntyi
Feliks Jusupov kauhun ja inhon ilmein seuralaiseensa.

"Venäjä on pelastettu... Menkäämme!" —

Viittoihinsa kääriytyneinä he haparoivat pois sillalta, jota katulyhdyn
punertava liekki niukasti valaisi...

Alhaalla huuhtoivat aallot kyhmyisiä käsiä, jotka olivat pidelleet
Venäjän valtikkaa.

       *       *       *       *       *

Tsarskoje Selon yllä lepäsi talvinen usva. Aleksanterinpalatsin puisto
oli kuin harson peittämänä, jonka huurteisesta verkosta kuului varisten
alakuloista raakkunaa.

Kenraali Trepov oli jo tunnin aikaa viipynyt tsaarin luona. Annushka
Vyrubova oli nähnyt hänen astuvan autostaan; hänestä oli tuntunut, että
kenraalin tuomat tiedot varmaankin olivat vakavaa ja surullista laatua.

Hän tunsi omituista rauhattomuutta. Hän kaipasi Rasputinia. Ei ollut
moneen päivään häntä nähnyt; Rasputin karttoi häntä, käski ilmoittaa,
ettei ollut saapuvilla, syytti kiireellisiä asioita. Tapa, jolla hän
kohteli Annushkaa, todisti lohdutonta kylmyyttä.

Hän oli Rasputinille yhdentekevä. Rasputin jätti hänet tielle kuin
jonkin käytetyn, tarpeettoman. Voiko toisin ollakaan?...

Annushkaa värisytti. Tämä yksinäisyys oli kauheata. Mieleen tuli
ajatuksia...

Hän painoi kämmenensä vastakkain ja alkoi taas katsella ulos hiljaisen
päivän loppumattomaan harmauteen. Hänen asemansa toivottomuus lannisti
hänet. Ja hän oli näkevinhän siinä Venäjän toivottoman kohtalon
tunnuskuvan.

Horjumista, ryhdittömyyttä, sisäistä mädännäisyyttä. Lakkaamattomat
korkeimpien ja tärkeimpien virkamiesten vaihtumiset. Hämmennystä
duumassa, istuntojen lykkäämisiä, vastustusta tsaarivaltaa vastaan.

Ehkä vain Japanin sodan aikuisten tapausten toistumista. Tai sitä
kirkastumista, josta Rasputin oli puhunut.

Ja sittenkin... sittenkin...

Annushka tunsi äkkiä, että oli painanut sormiensa kynnet syvälle lihaan.

Verta vuoti! Hän nauroi itsekseen. Hysteeristä, sekavaa naurua! Sen
sävy säikähdytti häntä, hänen vartalonsa vaipui taas kokoon, ja hän
vajosi hetkeksi mietteisiin kulmat rypyssä. Sitten hän nousi ja lähti
huoneesta.

Pelihuoneessa kreivitär Apraksin antoi palvelijoille määräyksiä.
Punaisen ristin johtajatarta odotettiin iltapäivällä palatsiin.

"Päiväjärjestyksessä on joukko tärkeitä kohtia", sanoi kreivitär.
"Keisarinna on ilmaissut halunsa itse tutustua asioihin."

Annushka mutisi jotakin. Hän luuli huomaavansa kreivittären älykkäissä,
rakastettavissa piirteissä jotakin pilkallista.

"Sotarintamalle lähetettävien kääröjen lukumäärä on lisättävä
kaksinkertaiseksi", jatkoi kreivitär Apraksin. "Aleksandra
Feodorovna arvelee olevansa suosittu, koska hänelle palatsiin tulvii
kiitoskirjeitä."

Nyt oli iva aivan ilmeinen. Annushka vavahti hiukan. Oliko keisarinna
niin voimaton? "Voisi niin luulla", vastasi hän vaivaloisesti,
"edellyttäen, että kiitoskirjeet ovat oikeita eivätkä vain keksittyjen
henkilöiden lähettämiä." Annushka tunsi suunsa vääntyvän. Kielelle tuli
karvas maku. Inhoittavaa...

Tämän sinänsä vähäpätöisen tapauksen vuoksiko? Voi, tämä pikku tapaus
oli hyvän kuvaava Aleksandra Feodorovnan asemalle.

Annushka ei tiennyt, kuinka hän oli tullut takaisin huoneeseensa. Oliko
hän paennut? Mitä?

Hänen päätään kivisti. Kuin pienet vasarat, oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa. "Pienet, teräväkärkiset vasarat."

Alhaalla vieri keisarillinen auto huohottaen pitkin hiekkatietä.
Audienssi oli päättynyt...

Annushka katsahti kelloon. Kaksi tuntia. Ja hänen oli mentävä
keisarinnan luo. Ilmassa oli onnettomuuden tuntua. Raskaan
onnettomuuden...

Portaille tultuaan hän pysähtyi. Jostakin kuului ääniä. Huutavia,
kirkuvia ääniä. Ne puhuivat yhtaikaa. Annushka astui hitaasti edelleen.
Alaspäin, porras portaalta. Porraskäytävä näytti kasvavan, pitenevän...
loppumattomiin!

Suuriruhtinatar Olga tuli kreivitär Mengdenin seuraamana
sinisestä salongista. Suuriruhtinattaren huulet olivat tiukasti
yhteenpuristettuina. Hänen kasvojensa sävy oli kylmä ja ylpeä; mutta
silmäluomet olivat koholla, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään
kammottavan ihmeen. Annushkan nähdessään hän pysähtyi. Viittasi
kreivittärelle...

Kasvot kalpeina kreivitär Mengden kertoi, kuinka munkki oli menettänyt
henkensä.

Annushka ei kirkaissut. Hän kykeni niin hillitsemään liikutuksensa,
että saattoi kuunnella loppuun saakka kreivittären kertomuksen. Eikä
hän kuullut edes koko totuutta...

Trepov ei ollut ilmoittanut tsaarille, että Rasputin oli murhattu, vaan
oli asian oikean laidan salaten puhunut tapaturmasta. Rasputin oli muka
pidoista palatessaan arvatenkin astunut harhaan huonosti valaistulla
Neva-joen sillalla.

Annushkan kurkkua kuristi. Hän tunsi suuriruhtinattaren syvän, kysyvän
katseen olevan itseensä kohdistettuna; hänen silmänsä olivat suuret ja
surulliset, ja niissä oli omituinen, pelokkaan tutkiva ilme, joka on
ominainen varhaiskypsille lapsille.

Äkkiä hän kohotti hartioitaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Annushka päätti mielessään, ettei hän voisi mennä keisarinnan luo.
Kuten niin usein ratkaisevan merkityksen hetkellä, tunkeutuivat
hetkelliset, pikkumaiset syyt etualalle.

Hän meni etuhuoneen läpi, jossa sorisi ääniä, vilisi kiihtyneitä,
pelokkaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän hoippuroi portaita ylös,
huoneeseensa. Koetti miettiä sanoman sisältöä, päästä selvyyteen...

"Rasputin... Rasputin..."

Unissakävijän tavoin hän hoki tuota nimeä. Seisoi keskellä huonetta.
Huoneessa oli kirkas valo, joka kristallikyynelten tavoin tunkeutui
sumun lävitse. Valo leikitteli oviverhon poimuissa. Vakavissa,
tummavarjoisissa poimuissa, jotka muistuttivat munkinkaavun laskoksia.

"Rasputin..."

Äkkiä valo sammui. Pimeätä... pimeätä... Tuskaisesti ojennetuin käsin
ja silmät ummistettuina hän haparoi ilmaa.

       *       *       *       *       *

Illalla keisarinna ilmaisi haluavansa nähdä rouva Vyrubovaa.

Hän oli aivan yksin, kun Annushka astui sisään. Kasvot itkettyneinä hän
tuli muutaman askelen Vyrubovaa vastaan.

Annushka lankesi keisarinnan jalkoihin peittäen hänen kätensä
suudelmilla.

Aleksandra Feodorovna muistutti mieleensä samanlaista tilannetta. Se
oli kaukana menneisyydessä, ja häntä hämmensi, että se johtui hänen
mieleensä tällä hetkellä.

"Ei.. ei, rakas ystävä..."

Hän syleili Annushkaa. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen, ja tässä
yhteisessä tuskassa oli jotakin yhdistävää ja sovittavaa.

"Olen kaivannut sinua, Annushka. Sinä olet ainoa..."

Hän nosti liinan silmilleen. Hänen ääneensä tuli väsynyt sävy.

"Keisarin epätoivo särkee sydämeni. Meitä onnettomia poloisia..."

Sitten hän, suoristautuen, alistuvaisesti jatkoi:

"Tämä on Jumalan sallimus, Annushka. Hänen tiensä ovat tutkimattomat.
Ja jos hän on katsonut hyväksi kutsua uuden valtakunnan julistajan
luokseen..."

Hän teki myöntävän liikkeen päällään.

"Koettakaamme yhdessä ajatella häntä, Annushka."

Hän nousi omituisen liikutuksen valtaamana. Meni huoneen poikki.
Piti otsaansa hetkisen painettuna ikkunaa vasten, johon talvi-illan
kajastus loi heikon ruusunvärisen hohteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
tukahduttaa vastentahtoisen liikutuksen sielussaan.

"Koettakaamme tulla hyviksi, Annushka."

Hän kääntyi pois ikkunasta ja nojasi kättään sen puitteeseen. Hänen
musta surupukunsa kuvastui varjon tavoin vaaleaa mattoa vastaan.

"Hyviksi?"

Rouva Vyrubova hymyili. Punainen suu hienopiirteisissä, hermostuneissa
kasvoissa värähti. Tässä puhui nainen, joka oli vakuutettu hänen
tahtonsa ja tunteittensa puhtaudesta. Joka uskoi Rasputiniin, vaikka
tämä ei ollutkaan häntä "vapauttanut"... Hänen mieltään ahdisti äkkiä
se, ettei vieläkään ollut vastannut mitään. Odottiko Aleksandra
Feodorovna?

Hän seisoi nojatuolin vieressä, kapea pää käsiin kätkettynä. Ikäänkuin
mietiskellen jotakin. Itkikö hän? Annushka meni hitaasti huoneen poikki.

"Teidän majesteettinne...?!"

"Tahdot lohduttaa minua, koska luulet minun olevan suruissani? Kiitos,
ystäväiseni!"

Aleksandra Feodorovna antoi käsiensä vaipua alas. Laski ne nojatuolin
selkämykselle. Silmäili Annushkaa surullisin katsein.

"Jos on olemassa kysymys, jonka tällä hetkellä voisin tehdä itselleni,
niin se on se, miksi Jumala on voinut antaa tämän tapahtua. Mutta
sellainen kysymyshän olisi samaa kuin Jumalan hyvyyden epäilemistä.
Eikö totta?"

"Jumalan hyvyys antaisi sen anteeksi."

"Meidän täytyy taistella omaa itseämme vastaan, Annushka. Ja se Jumala,
joka lähettää koettelemuksia, on armollinen Jumala. Hän ei niitä
turhaan lähetä. Meitä täytyy varoittaa. Nyt tiedän, ettei enää ole
mitään pääsyä."

"Majesteetti..."

"Mitään pääsyä pakoon. Jotakin on vaanimassa tiellämme. Jotakin
pelottavaa. Rasputin oli valo, joka valaisi tietä. Se valo on nyt
sammunut!"

Hänen äänensä oli käynyt aivan hiljaiseksi, aleni kuiskaukseksi, joka
häipyi kaoliinin liekin välähdykseen. Annushkaa värisytti.

"Sinä pelkäät, rakas? Ei, ei! Me olemme kaikki syntisiä. Mutta me
olemme kärsineet syntiemme tähden ja sovittaneet niitä. Myöskin
keisari. Nyt hän on yksin. Aivan yksin."

"Ovatko pyhimykset kuolemansa jälkeen voimattomia?"

Rouva Vyrubovan sanat kajahtivat äänekkäästi ja väkivaltaisesti huoneen
aavemaisessa hiljaisuudessa. Hänen äänessään oli outo sävy. Ikäänkuin
hänellä olisi ollut aikomus manata esiin siperialaisen läsnäoleva henki.

Keisarinnan kasvot vavahtivat. "Kuolemansa jälkeen! Ah! Hänen ruumiinsa
on toimitettava minulle. Hänen hautansa täytyy olla vihityssä paikassa.
Rukoilkaamme, Annushka!"

       *       *       *       *       *

Parooni Freedericks oli pitkän keskustelun jälkeen poistunut keisarin
luota. Hän oli pitänyt velvollisuutenaan selvittää hallitsijalle
Rasputinin murhan yksityiskohdat.

Nyt hän kuuli keisarin askeleet, joka rauhattomana kulki edestakaisin
huoneessaan. Siinä oli jotakin järkyttävää, että ihminen, joka hallitsi
miljoonia, oli niin täydellisesti avuton. Ja Nikolai suri jotakin
enempää kuin sen neuvonantajan menettämistä, joka oli pakottanut hänen
tahtonsa tarkoin viitoitetulle uralle. Jotakin enempää kuin pappia,
jonka ennustuksia hän oli uskovasti hymyillen kuunnellut. Hän suri
ihanteen kadottamista. Viimeisen...

Hän käveli edestakaisin pimenneessä huoneessa ja ajatteli elämäänsä.
Siunaukseton ja hedelmätön se oli ollut. Miksi?

Hän ei tänäänkään löytänyt vastausta. Tänään vähemmin kuin koskaan
muulloin. Hän ei sitä koettanutkaan etsiä. Kaikkien näiden kauhujen
jälkeen hän oli aivan tylsistynyt.

Rasputin oli kuollut. Häntä rohjettiin herjata, rohjettiin syyttää
jumalattomasta elämästä. Keisarillista perhettä syytettiin teosta, joka
huusi taivaaseen saakka.

Verenvika pyhän miehen ruumiissa! Se oli kauheinta...

Perheaterian jälkeen, jonka kestäessä keisarin kalpeus ja hajamielisyys
herätti yleistä huomiota, Aleksandra Feodorovna sai tietää asian oikean
laidan.

Hän tuli niin järkytetyksi, että kesti minuutteja, ennenkuin kykeni
mitään puhumaan. Kun hän sitten alkoi puhua, oli hänen äänensä käheä ja
murtunut...

"Se on sallimus, Nikolai. Jumala tahtoo näyttää meille, ettei meillä
ole enää ketään..."

"Ketään?"

"Kenties teko todella oli kohdistettu staretsia vastaan. Voi olla
syitä, joita emme kykene arvostelemaan. Joka tapauksessa se oli
suunnattu meihin..."

"Sinä itket, Aleksandra?"

"En, en itke. Kohtaloa ei kukaan voi torjua. Meidän kohtalomme... jos
itse olemme sovittaneet..."

Keisari tarttui hänen käteensä.

"Puhut niin omituisesti, Aleksandra. Ikäänkuin tämä teko olisi tuhonnut
kaikki... Ymmärrän kyllä..."

Hän katsoi hetken aikaa eteensä maahan. Sitten hän lisäsi, varmasti ja
oudon päättävästi:

"Joka tapauksessa se on sovitettava..."

Aleksandra Feodorovna naurahti katkerasti.

"Voidaanko kuolleita herättää eloon?"

"Ei... Mutta eläviä voi surmata."

Keisarinna hätkähti, tuijotti häntä säikähtynein, kyynelten punaamin
silmin kasvoihin.

"Olet oikeassa. Mutta sittenkin..."

"Murhaajat on vangittava... Heitä on ankarasti rangaistava.
Hirmuisesti..."

Keisarinnan huulet vavahtivat äkkiä. Vääristyivät halveksivasti...
mitään hymyä se ei ollut.

"He ovat perheesi jäseniä, Nikolai."

"Sitä pahempi heille."

"Entä Irina?... [Ruhtinatar Jusupova.] Ja Ksenia Aleksandrovna?"
[Ruhtinatar Jusupovan äiti, tsaarin sisar.] Hän nousi seisomaan.
Pudisti kiivaasti päätään.

"Sinut pakotetaan antamaan myöten..."

"Pakotetaan, minutko? Eikö minulla ole valta?"

Aleksandra Feodorovna purskahti nauramaan. Naurua, jolle silmissä
kuvastuva lohduton suru oli räikeänä vastakohtana.

"Valta? En tahdo tehdä sinua onnettomammaksi kuin olet, rakas.
Valta...?"

Hän potkaisi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui ja vieri toiseen
päähän huonetta.

"Kuka sitä valtaa suojelee? Nekö parikymmentä preobrashenskilaista,
jotka vartioivat Tsarskoje Seloa ja joista ei kukaan voi sanoa, eikö
vallankumouksellinen puolue ole saanut kavaltajia heidän joukkoonsa?
Armeijako? Vai kansako ehkä?"

Hän nauroi taas...

"Olen kuullut, että Moskovassa ja Kasanissa on ollut verisiä
mellakoita. Vosnesenskiprospektilla ryöstetään myymälöitä..."

Keisari teki liikkeen kädellään.

"Emmekö jo kerran ennen ole nähneet samanlaista, Aleksandra?"

"Mutta tällä kertaa puuttuu meiltä armeija..."

"Armeija... ah!... Saksa on tarjonnut meille rauhaa..."

"Ja Englanti?"

Keisari rypisti otsaansa ja loi taas katseensa maahan. "Starets sanoi,
että Englanti on vihollisemme. Ei Saksa... Starets tahtoi rauhaa. Sitä
kansakin tahtoo..."

Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.

"Kun rauha tulee... onko sittenkään levollista? Lepoa? Lepoa? Oi!...
Päätäni särkee, Nikolai! Ja Rasputin on kuollut...! Murhattu! Hänen
ruumiinsa on tuotava Tsarskoje Seloon. Tahdon rukoilla häntä antamaan
meille rauhan. Vain rauhan... Sen uuden, henkisen Venäjän, josta hän
puhui..." Hän katsoi tiukasti ja tutkivasti keisariin. "Minä en enää
usko siihen, Nikolai. Valo on sammunut. Ja me olemme väsyneitä ja
tahtoisimme nukkua..."

Perintöruhtinas Aleksei sairasteli. Hänen jalassaan oleva haava, joka
oli taas auennut, piti häntä vuoteessa ja karkoitti hänen entisen
hilpeytensä kokonaan.

Puuttuiko häneltä Rasputinin maagillinen voima, joka oli torjunut pojan
hermostuneita taipumuksia?

Aleksandra Feodorovna istui hänen vuoteensa vieressä, piti hänen
kättään omassaan ja puhui hänelle tuhansia lohdutuksen ja hellyyden
sanoja, joita poika raukeasti hymyillen kuunteli.

Hänen kalpeissa, hiukan kyllästyneissä pojankasvoissaan oli merkillinen
varhaiskypsä ja kuihtunut piirre. Vasta kun tuli puhe keisarin uudesta
matkasta suureen päämajaan, tuli hänen hämärään katseeseensa valon
pilkahdus.

"Pääsenkö minä mukaan?"

Aleksandra Feodorovna huoahti. Hän käänsi kasvonsa pois eikä vastannut.

"Freedericks sanoi, ettei ole varmaa, otetaanko minut mukaan..."

"Voi, lapseni... olisiko sinusta ikävää, ellet pääsisi?"

Pojan puoliavoin suu värähti.

"En tiedä", mutisi hän puolittain uhkamielisesti.

"Siellä on niin kirjavaa... niin vilkasta..."

Hänen hartiansa liikahtivat hiukan. Siinä ilmeni epämääräistä kaipuuta,
joka hetkeksi katkaisi ennenaikaisen kyllästyneisyyden siteet.
Aleksandra Feodorovna silitti hänen tukkaansa... hänen käsiään. Hän
tunsi, etteivät sanat voineet heikentää pojan vaikutteita, tunsi,
että hän oli taas jäävä yksin, seuralaisenaan kaikki äidin tuskat ja
huolet...

Yksin...! Yksin! Hänestä tuntui, kuin se tästä lähin olisi hänen
kohtalonsa...

Keisari halusi ottaa Aleksein mukaansa suureen päämajaan. Hän tunsi
aina katkeraa kaipausta, kun poika ei ollut hänen luonaan. Eikö niin
ollen ollut puolison, äidin, velvollisuus...?

Keisarinna huokasi. Kukapa äiti ei olisi tahtonut varjella lastaan
levottomilta ja huonoilta vaikutuksilta? Ja sittenkin... sittenkin...

Välittömän tunteen valtaamana hän kumartui Aleksein puoleen.

"Sinun täytyy lähteä, kuuletko? Minä tahdon, että lähdet... Minä
tiedän, ettet unohda staretsia etkä äitiäsi."

Mutta kun poika riemastuneena kietoi laihat käsivartensa äitinsä
kaulaan, tunsi hän kuitenkin kuumia pisaroita putoilevan kasvoilleen.
Aleksandra Feodorovna tunsi samaa kuin näyttelijätär, joka näkee
olevansa pakotettu näyttelemään huonon ilveilyn loppuun saakka.

Eikö tämä ollut typerää? Koettaa uskotella saavuttavansa menestystä,
johon ei itse enää oikein voi uskoa. Koettaa näyttäytyä hilpeänä
ympäristölleen, jottei antaisi sille aihetta vahingoniloon. Ja
kuitenkin tietää, ettei tuo itsensä ja muiden pettäminen oikeastaan
enää maksanut vaivaa...

Pietarissa seurasi kapinayritys toista. Kokonainen sarja kumouksellisia
tekoja, joiden järjestely ilmaisi ajattelevien aivojen olevan toimessa.
Venäjän kansan aivojen, jotka alkoivat työskennellä, raskaasti kuin
huonosti öljytty kone.

Entä ministerit?...

Trepov — Protopopov — Stürmer... Taas uusi suunta! Kuinka monennen
kerran? Viimeisenkö?

Sergei Juljevitshin ajat olivat menneet. Uusi sukupolvi oli kasvanut
suureksi. Uusi polvi, joka kohotti kätensä rauhaa vastaan. Joka tahtoi
nähdä raunioita...

Yksinvaltainen puolue — oliko sellainen vielä olemassa? — vapisi
nähdessään duuman vallan yhä kasvavan, kun tämä oli jo saanut
maaseuduilta johtajia, joita vastaan tsaarivalta oli voimaton. Nimiä,
joita ympäröivät kohtalokkaat enteet.

Miljukov — Tsheidse — Kerenski...

Olikohan viisasta hymyillä niille ja kohauttaa olkapäitään? Ei hymyilty
enää. Näyteltiin ilveilyä totisin kasvoin, kyllästyneinä niihin osiin,
joita kohtalo oli määrännyt esittämään.

Vastoin Aleksandra Feodorovnan toivomuksia ja pyyntöjä oli kenraali
Aleksejev ruhtinas Barjatinskin avulla saanut keisarin lähtemään
suureen päämajaan. Nikolain oli kuitenkin täytynyt päättää jättää
Aleksei kotiin. Perintöruhtinaan sairaalloisuus antoi nyt kuten
ennenkin aihetta pelkoon.

"Hän ei tule paremmaksi, ennenkuin rauha on tullut", oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa alakuloisesti hymyillen.

"Ja sittenkään..."

Hän katsahti hovinaisesta toiseen ikäänkuin vastausta odottaen.

Ruhtinatar Obolenskaja ja rouva Vyrubova istuivat hänen luonaan.
Pelipöytä oli avattu ja kortit otettu esiin... Mutta viime hetkessä oli
Aleksandra Feodorovna selittänyt menettäneensä halun pelaamiseen.

"Teidän majesteettinne on rasittunut..."

"Ja pitäisi olla reipas!... Se on totta, ruhtinatar. Mutta ajatukset!
Luin erään artikkelin 'Russkij Invalidista'. Siinä kerrotaan, että
elintarpeet turmeltuvat maaseudulla kaupunkilaisväestön kärsiessä
puutetta. Sellaiset epäsoinnut kaikuvat kauan korvissa..."

Ruhtinatar huokasi.

"Eri järjestöt, teidän majesteettinne..."

"Järjestöt! Punainen vaate sanan kirjaimellisessa merkityksessä!
Yleinen käsite, joka mainiosti peittää yksityisen harha-askelet..."

Hän selaili kortteja.

"Järjestöt... Minusta näyttää siltä, että kapinat Vasili Ostrovilla
ovat paremmin järjestettyjä — kuin poliisimme toiminta. Mistä se
johtuu?... Ei suinkaan siitä, että meiltä puuttuisi urkkijoita. Siitä
huolimatta on mahdollista, että murhaajat kulkevat vapaina ja heitä
juhlitaan kukkastervehdyksin..." [Ruhtinas Jusupoville ojennettiin
kukkia eräissä pidoissa, joihin hän Rasputinin murhan jälkeen otti
osaa.]

Hän näytti odottavan vastausta. Mutta hänen äänessään kuvastuva vihlova
katkeruus teki ruhtinattaren sanattomaksi. Ja Annushka istui silmät
hehkuvina ja katsoi tylsästi ristittyihin käsiinsä sylissään. Hän
odotti malttamattomasti, että ruhtinatar vetäytyisi syrjemmäksi...

Vihdoin, käyttäen hyväkseen hetkistä, jona häntä ei huomattu, hän
lähestyi keisarinnaa.

"Hän on täällä, teidän majesteettinne..."

"Kuka?"

Annushka kohotti sormen suulleen.

"Starets", kuiskasi hän salaperäisesti.

Aleksandra Feodorovna hätkähti. Sitten hän hymyili.

"Puistossako?"

"Olen käskenyt viedä hänet holviin..."

"Ah!... Se on hyvä... hyvä! Kiitos, Annushka". Hän kietoi käsivartensa
Vyrubovan kaulaan ja suuteli häntä.

Rasputinin ruumis lepäsi vartavasten sille rakennetussa hautaholvissa,
joka sijaitsi eräässä Tsarskoje Selon puiston salaisessa sopukassa,
ja jonka päälle — keisarinnan toivomuksesta — oli rakennettava
vihitty kappeli. Se oli nostettu ruumisalttarille, puettuna samaan
ruskeaan kaapuun, jota vainaja oli pitänyt eläessään, karkeissa,
vahamaisissa käsissään kömpelötekoinen, puinen ristiinnaulitunkuva —
muisto Siperiassa olonsa ajoilta, jolle hän antoi vertauskuvallisen
merkityksen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät ja niissä
oli tyly piirre, jota ei oltu huomattu hänen eläessään ja joka
sentähden hiukan kummastutti katsojaa. Ruumiista lähtevä ihomaalin
ja palsamoimisaineiden tuoksu täytti pienen holvin huumaavalla
ilmakehällä, joka merkillisesti kiihotti Aleksandra Feodorovnan
väsyneitä hermoja.

Näiden tuoksujen salaperäinen henkäys, joka muistutti Rasputinin
mahtavaa läsnäoloa, hiveli otsaa kuin hengitys suusta, joka
himmennetyllä äänellä puhui pyhistä ja tuntemattomista asioista.

Keisarinna rukoili useita kertoja päivässä Rasputinin arkun ääressä.
Aluksi oli Annushka saattanut häntä, mutta sitten jäänyt pois arvellen
läsnäolonsa jotenkin häiritsevän keisarinnaa...

Aleksandra Feodorovna ei uudistanut kehoitustaan...

Ollessaan yksin vainajan luona hän sai voimia salatuista lähteistä,
jotka pulppusivat hänen olemuksensa pinnan alla. Hän muuttui toiseksi
kuin todellisuudessa oli. Hovielämän raskas ilma haihtui; hän tunsi
ympärillään vapauden ja hengen ilmapiirin, ikäänkuin sielu alkaisi
irtautua ruumiin kahleista ja palata takaisin omiin alkuperäisiin
maailmoihinsa...

Hän oli yksi miljoonien joukossa, syntinen ihminen, joka sovituksen
riemun valtaamana sopertaa kiitosrukouksia ja sälyttää toisten vikoja
omille hartioilleen voidakseen olla varma korkeimman, kaikkihyvän
Olennon armosta, joka antaa kaikki anteeksi. Hän oli samanlainen kuin
miljoonat muut...

Hitaasti, herkeämättömästi liikkuivat hänen kätensä hänen
rukoillessaan. Hän ei enää käsittänyt arvoituksia, jotka olivat
häntä painaneet. Eikö kaikkien arvoitusten ratkaisu ollut Jumalassa?
Äärettömässä?

Hän värisi onnesta koskettaessaan huulillaan arkun metalliosia...

Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja
ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea,
nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun
poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn
hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja
nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.

Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain
sulautumista Pyhään, Äärettömään!

Hämmentyneenä ja onnellisena hän haparoi uloskäytävälle.

Kuinka räikeästi ja väkivaltaisesti valo tunki sisään! Päivän valo!

Oli helmikuun aamu. Ilma kimelsi lauhkeana ja levottomana. Kalpeaa,
epämääräistä sineä, jolta puuttui myöhemmän kevään kylläistä, kirkasta
kuulakkuutta. Joka oli kuin nuori, kiihkeä kaipaus... Mutta lumi, joka
hopeisen kudoksen tavoin välkkyili ikivanhojen punapyökkien uhkeilla
oksilla, puhui talven kieltä...

Vesakon takana, jonka valkeat, laajalle siirrettävät oksat ulottuivat
melkein holville saakka, odotti rouva Vyrubova. Hän kertoi mieltä
kuohuttavia uutisia, joita ruhtinatar Obolenskaja oli tuonut äskeiseltä
Pietarin-matkaltaan.

Kerrottiin, että eräässä pietarilaisessa teatterissa, kun tieto
Rasputinin murhasta saapui sinne, oli myrskyisästi vaadittu
kansallishymniä soitettavaksi, jota yleisö oli laulanut seisoallaan...

Aleksandra Feodorovna veti hunnun kasvoilleen.

"Tänään he huutavat 'Hosianna' ja huomenna 'ristiinnaulitse'. Onni
sille, jota heidän huutonsa ei enää voi vahingoittaa..."

"Vaan jos huuto kasvaa jyrinäksi, teidän majesteettinne? Uusia
muutoksia on tapahtunut, ja sotilasklinikan ja tykistöakatemian
seinille on naulattu julistuksia: 'Katkaiskaa kahleenne, aika on
tullut'..."

"Kahleet? Puhutko kahleista, Annushka?"

"En minä, teidän majesteettinne..."

"Kahleet? Eikö keisarin ainoana pyrkimyksenä ollut irroittaa
sorrettujen kahleita? Eikö hän itse ole ollut kahlehdittu?"

"Sitä ei myönnetä, majesteetti..

"Vai ei? Mutta jos kerran tosiasiat... Miksi vapiset, Annushka?"

"Minä pelkään... pelkään..."

Keisarinnan kasvot vavahtivat.

"Pelkäät...?"

"Teidän majesteettinne puolesta ..

"Ei, ystäväni! Minusta tulee onnellinen. Jos Jumala antaa minulle
anteeksi... Ja Hän antaa anteeksi. Pyhimys rukoilee puolestani..."

"Sanotaan, että suuriruhtinaat ovat kiihdyksissään Dmitri Pavlovitshin
karkotuksesta."

"Kuka niin sanoo?"

"Ruhtinatar."

Keisarinnan kirkkaalle otsalle kohosi hitaasti tumma puna.

"Kiihdyksissään karkotuksesta? Kun ainoastaan kuolema voisi olla
sovituksena. Pitkälle olemme joutuneet, Annushka."

Puoleksi ummistetuin silmin hän tähysti pitkin valoisaa tietä, jolle
varjot muodostivat harmaan valkeita poikkijuovia.

"Vain keisarin toivomuksesta, vain Nikolai Nikolajevitshin rukouksista
minä tyydyin tähän lievään rangaistukseen. Olen pyytänyt sitä
pyhältämme anteeksi."

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne, ettette puhu siitä mitään?"

"Kuinka niin?"

"Teidän majesteettianne panetellaan..."

Keisarinna pysähtyi.

"Kuka?" kysyi hän tylysti.

Annushka sävähti ja katsoi apua pyytävin silmäyksin ympärilleen.

"Suuriruhtinaat... Mikael Aleksandrovitshkin. Ja Maria... Maria
Feodorovna... Dmitri Pavlovitshin karkoitus selitetään teidän
majesteettinne työksi. Levitetään huhuja..."

"Ah... huhuja!"

Aleksandra Feodorovna teki halveksivan eleen.

"Koska keisari ei enää ehdottomasti ole heidän johdettavanaan. Hyvä!
Keisari haluaa rauhaa... Minäkin haluan sitä. _Voilà tout_. Keksikööt
vain juttujaan..."

Hän oli puhunut äänekkäämmin kuin hänen tapansa oli. Nyt hän
hätkähti ja jäi paikalleen seisomaan, kulmakarvat rypyssä. Tähysteli
pensaikkoon...

Ei, se ei ollutkaan mitään. Joku lintu, joka risahdutti oksia ja pani
lumipilven pyryämään...

Mutta pelko tuli kohta uudelleen. Pelko tuosta, synkästä,
torjumattomasta. Annushka oli sen tartuttanut.

Olikohan Aleksei...?

Kiivaasti, kuin takaa-ajettuna, hän riensi linnaa kohden, joka hohti
valkeiden puunlatvojen takaa kuin jokin rauhan temppeli.

Aleksei oli noussut vuoteesta ja istui äreänä kirjojensa ääressä. Kun
keisarinna kumartui hänen puoleensa, saivat hänen kasvonsa hiukan
uteliaan ilmeen. Hän tunsi hautaholvin tuoksahduksen. Kuten useimpien
hermosairaiden, oli hänenkin hajuaistinsa äärimmäisen herkkä.

"Onko sinun ikävä?" kysyi Aleksandra Feodorovna.

"On... Täällä on niin hiljaista. Olga ja Tatjana ompelevat
haavoittuneille."

Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen
ovelle.

Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan
sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä
tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?

Oliko se lopultakin jotakin enempää kuin ilveilyä?

Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen...
Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään
Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin
sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt
häntä sodan alkuunpanijaksi.]

Silloin oli Boris Vladimirovitsh saanut tilaisuuden osoittaa kehuttua
alttiuttaan. Kävisikö samoin jollakin seuraavalla kerralla?...

Keisarinna oli laskenut hovinaisensa luotaan ja vetäytynyt
yksityishuoneisiinsa. Hän tahtoi olla yksin... johtaa ajatuksensa
toisaalle... lukea.

Hän selaili rauhattomana. Elisabet Obolenskajan oli täytynyt hankkia
hänelle kirjoja: Bradleyn "Life of Arabella Stuart" ja Thorntonin
"The Stuart Dynasty". Mutta nyt hän ei kuitenkaan kyennyt ohjaamaan
ajatuksiaan määräämälleen uralle.

Eikö oikeastaan ollutkin typerää syventyä mietiskelemään menneiden
aikojen historiallisia tapauksia, kun nykyajalla oli sellaisia yllin
kyllin tarjottavana?

Hän nousi, antoi kirjan pudota lattialle eikä huolinut nostaa sitä
sieltä.

Ah, näitä historiallisia tapauksia!

Muutaman päivän kuluttua oli duuman taas määrä kokoontua. Tiesikö
se sitä onnettomuutta, joka oli ilmassa ja jota kukaan ei kyennyt
määrittelemään? Vai jotakin muutako? Vielä jotakin muuta? Poliittinen
taivas oli täynnä mahdollisuuksia.

Pietarin kaduilla tungeskelivat ihmiset julistusten ympärillä, jossa
väestöä kehoitettiin pysymään rauhallisena ja muussa tapauksessa
uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Metelin sattuessa tulisivat kasakat
nagaikkoineen ajamaan väkijoukkoon...

Aleksandra Feodorovnaa kauhisti.

Hirveätä... hirveätä! Ja keisari? Jättikö keisari hänet yksin? Istuiko
hän Mohilevissa odottaen ihmettä, joka antaisi hänen käsiinsä armeijan
vallankumouksen kukistamiseksi?

Voi, ihmeitä ei enää ollut, senjälkeen kuin pyhän miehen kuulien
lävistämä ruumis oli kiskottu esille Nevan vedestä.

       *       *       *       *       *

Duuma asettui vastustamaan keisarivaltaa. Syyti inhottavia syytöksiä,
jotka niiden kohtuuttomuuden tähden jäivät torjumatta. Tämä kaikki
tuntui suunnattoman suuren rovion syttymiseltä.

Talvipalatsin katolta käsin vallitsivat sotaministeriön määräyksestä
sinne asetetut konekiväärit ympäristöä. Oli ehkä epäviisasta muistuttaa
näin kouraantuntuvalla tavalla kansalle "verisen sunnuntain"
tapahtumia. Vai oltiinko tosiaan vielä vakuutetut vanhojen keinojen
pettämättömyydestä?

Ministeriössä vallitsi hämminki ja tolkuttomuus. Kalleuksia pakattiin
ja vietiin turvaan. Pakolaisia lähti kaupungista.

Jyrinä kävi äänekkäämmäksi...

Tsarskoje Selossa vallitsi myrskyn edellä käyvä hiljaisuus.
Kapinoitsijat olivat katkaisseet Pietariin vievän puhelinjohdon,
kuriirit eivät kulkeneet. Ateriat ja teeajat kuluivat yksitoikkoisesti
ja ikävystyttävästi, ja hermot olivat äärimmilleen jännitetyt.

Keisarin äkillinen saapuminen sai aikaan vaihtelua. Aleksandra
Feodorovna oli kärsimättömästi odottanut häntä... Suuriruhtinatar
Tatjana oli muutama päivä sitten sairastunut, Aleksein vointi oli
huonontunut.

Kun Nikolai sitten äkkiarvaamatta ilmestyi heidän keskelleen, pelästyi
Aleksandra Feodorovna. Keisari oli harmaantunut ja masentunut. Hänen
puheensa oli hidasta ja katkonaista, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea
koota ajatuksiaan. Hän oli antanut käskyn, että duuman kokoontuminen
oli vielä lykättävä. Vaikka lapsikin saattoi tajuta, että sellainen
ärsytys pakostakin oli johtava romahdukseen.

"Kun saamme rauhan, menee kaikki ohitse", sanoi hän.

Hän puhui paljon rauhasta, — huomiotaherättävästi, äänessä kaipaava
sävy. Ajattelematta, että Englannin asiamiesten korvat väijyivät
palatsin suojissa.

Viivyttyään lyhyen ajan Tsarskoje Selossa, keisari matkusti uudelleen
Mohileviin. Hän uskotti itselleen, että hänen läsnäolonsa siellä olisi
tarpeen.

Tsarskoje Selossa kävi elämä hyvin hiljaiseksi. Yhteys Pietarin
kanssa oli kokonaan katkaistu. Kerrottiin, että kaduilla riehuivat
kumoustaistelut. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti ja tarkemmin. Vai
koetettiinko sitä salata?

Aleksandra Feodorovna valvoi lastensa vuoteiden ääressä. Hänestä
tuntui, että aika kaikkine seikkailuineen kohisten riensi etäältä hänen
ohitseen. Etteivät tämän ajan virtaukset enää lainkaan häntä koskeneet.

Hän rukoili rakkaittensa parantumista. Ei mitään muuta... Sitä suurta
vaaraa, joka Pietarista käsin häntä uhkasi, ei hän enää ajatellut. Hän
oli tottunut sen näkemään. Ehkei koskaan ollut sitä täysin käsittänyt...

Rasputinin arkun ääressä hän etsi lohdutusta. Häntä itseään ja
Annushkaa lukuunottamatta ei kukaan tiennyt pyhätön olemassaolosta. Ei
kukaan...

Vai oliko hän sittenkin erehtynyt? Oliko täällä urkkijoita? Voi,
Tsarskoje Selossa ei ollut ainoatakaan soppea, joka olisi voinut
välttyä salaisten silmien kavalilta katseilta!

Eräänä aamuna hän oli huomaavinaan lumessa jalanjälkiä. Miesten
jälkiä... Selviä, jyrkkiä jälkiä, jotka eivät huolineet salata
sivullisten läsnäoloa.

Keisarinnan veri alkoi virrata nopeammin. Rohkeniko joku...?

Hän kiiruhti eteenpäin, näki harmaita, karkeannäköisiä miehiä
vartijoiden tavoin seisovan aivan pyhän holvin luona. Pakeni pois kuin
ajettu otus...

Palatsiin tultuaan hän kutsutti rouva Vyrubovan luokseen. Valtuutti
hänet toimimaan keisarinnan nimessä. Lähetti hänet puistoon. Odotti
hengitystään pidättäen, vavisten ja käsiään väännellen hänen
palaamistaan.

Kesti kauan, ennenkuin Annushka palasi. Hänen vaatteensa olivat
lumessa, ja kirkkaita kyyneliä kimalteli hänen kapeilla, mielikarvauden
vääristämillä kasvoillaan.

"He ovat vieneet hänet pois, teidän majesteettinne."

Aleksandra Feodorovna teki kiivaan eleen.

"Eihän!"

"He sanovat sen tapahtuneen hallituksen määräyksestä. Yksi heistä
näytti minulle jonkun kirjelmän. Hallitus...

"Hallitus...?"

"Pietarin, majesteetti... Uusi... Vallankumous!"

Aleksandra Feodorovna alkoi vähitellen käsittää...

Tuo hirmuinen! Kummitus... Omituista! Se oli lähelle tultuaan saanut
inhimilliset piirteet. Se ei enää ollut mitään kammottavaa! Vain
väkivaltaa! Väkivaltaa pyhän miehen ruumista kohtaan. Miksi se häneltä
ryöstettiin? Sekin? Eikö kaikki muu riittänyt?

Hän ei vieläkään voinut sitä käsittää. Puristaen Annushkan käsiä hän
sopersi sammuvalla äänellä:

"Keisari palaa takaisin... Keisari palaa..." Kuin lapsi, joka koettaa
rauhoittaa itseään alati toistetulla totuudella.

Annushka polvistui voihkien keisarinnan nojatuolin viereen. Heidän
kyynelensä vuotivat yhteen...

Aleksandra Feodorovna oli kääntynyt suuriruhtinas Paavalin puoleen,
pyytänyt häneltä suojaa ja apua valtaistuimen pelastamiseksi.
Suuriruhtinas oli kieltäytynyt selittäen olevansa henkivartioston
päällikkö vain hallinnollisessa suhteessa ja ettei hänellä ollut mitään
tekemistä sotilaallisissa asioissa.

Maaliskuun 14 päivänä hän esitti Aleksandra Feodorovnalle Kirill
Vladimirovitshin ja Mikael Aleksandrovitshin allekirjoittaman
julistuskirjan, jossa Venäjän kansalle suotiin rajoittamaton
kansanedustuslaitos. Keisarinna hyväksyi sen.

"Jokohan vihdoinkin uskotaan, että keisari aina on tahtonut kansansa
parasta..."

Suuriruhtinas kohautti olkapäitään. Hän ajatteli Aleksandra Feodorovnan
vihaa Raisaa kohtaan. Tilinteon hetki on tullut.

"Toivon niin, majesteetti. Kansan oikeudentunto on lahjomaton."

Eikö keisarinna nauranut hänelle vasten kasvoja? Hänelle, joka oli
tuhlannut irstailuihinsa miljoonia tämän saman kansan varoja ja nyt
valmistautui kääntämään purjeensa tuulen mukaan?

Ei, hän ei nauranut. Hänestä tuntui liian surkealta...

Ja kuitenkin hänen täytyi vielä kerran kutsua tuo mies luokseen.

Maaliskuun kuudentenatoista. Tatjana oli kuumeessa. Tohtori Botkin
pudisti päätään. Huhuja kierteli. Eikö mitään varmuutta? Eikö mitään?...

Paavali Aleksandrovitsh oli täsmällinen. Tervehti keisarinnaa
liioitellun kunnioittavasti. Aleksandra Feodorovnan kysyessä hän
veti taskustaan sanomalehden. Alkoi lukea hänelle... keisarin
kruunustaluopumis-julistusta...

Aleksandra Feodorovna kuunteli keskeyttämättä. Suuriruhtinaan
lopetettua hän katsoi tätä tiukasti silmiin.

"En usko sitä! Ne ovat valheita ja sanomalehtien keksintöjä. Minä
luotan Jumalaan ja sotajoukkoon. Nämä kaksi eivät vielä ole meitä
hyljänneet!"

Hän seisoi suuriruhtinaan edessä majesteetillisena ja suorana. Näki
hänen kasvonsa kuin harson läpi! Nuo raa'at, ilkeästi hymyilevät kasvot.

Arvokkuutta! Arvokkuutta!... Eikö hän ollut keisarinna? Vai eikö hän
ollut enää? Typerä ajatus! Ei, ei sentään niinkään typerä!

Hirviö seisoi hänen edessään, irvisti julmasti, iski kyntensä hänen
niskaansa. Mutta hän ei tuntenut kipua. Omituista! Tahi eihän se ollut
mitään omituista. Oliko hänen keisarinnanarvonsa ollut muuta kuin tyhjä
lauseparsi?

Hän hymyili keveästi ja vapautuneena. Mutta tuossa hymyssä oli jotakin
sekavaa.

Ei enää keisarinna! Se oli sittenkin käsittämätöntä!

Ja lisäksi tämä hiljaisuus, tämä epävarmuus. Tsarskoje Selo vieraiden
vallassa. Uusia kasvoja käytävillä. Mitä hänestä tahdottiin? Ja
keisari? Missä oli keisari? Elikö hän? Eikö hän tullut suojelemaan
lapsia?

Ei tullut keisari, vaan muuan outo mies, jolla oli kapea, älykäs pää ja
jonka silmissä paloi kiihkoilijan hehku, ilmoitutti itsensä hänelle.

Nimi, joka tuntui hänestä tutulta, mutta jota hän ei kuitenkaan voinut
muistaa.

"Kerenski..."

Hän otti vastaan miehen toivoen, että tämä toi tietoja keisarista. Ja
hän sai kuulla merkillisiä asioita.

Tsarskoje Selo oli vartioitu, ja hän itse oli vanki.

Kansa? Hallitus?

Hänen epäiltiin antaneen Tsarskoje Selosta kipinälennätintietoja
saksalaisille. Annushkaakin epäiltiin. Muista asioista, jotka
olivat Rasputinin nimen yhteydessä. Hänen yksinäiset kävelyretkensä
puistossa...

Aleksandra Feodorovna kuuli miehen sanat käsittämättä niitä. Hän
käsitti vain, että tuon oudon miehen silmät olivat kylmät ja julmat.
Ja hän tunsi myös, että Annushka, joka hukkuvan tavoin oli tarrautunut
rakastetun hallitsijattarensa vaatteisiin, raastettiin irti. Että hänet
vietiin pois... ja samalla lausuttiin hirvittävä sana:

"Pietari-Paavalin linnoitukseen!"

Silloin hän kirkaisi... Tahtoi mennä lastensa luo. Mutta siellä oli
vartijoita. Suljettiinko häneltä tie? Keisarinnalta? Äidiltä?

Oliko hän lakannut olemasta äiti?

Sarovin pyhä Serafin! Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti!

Hän väänteli käsiään ja rukoili. Se rauhoitti häntä. Pimeys tuli ja
peitti palatsin kultaiset kupoolit mustaan vaippaansa. Pimeys oli
lempeä ja hyväätekevä. Se peitti myös lapset, jotka kädet ristissä
rukoilivat vuoteessaan.

Kyyneleet pois! Kyyneleet pois!

Äiti tulee lastensa luo ja löytää jälleen onnensa. Pyhien avulla...




KÄYTETTYJÄ LÄHDETEOKSIA

(historiallisia teoksia, asiakirjoja, käsikirjoituksia):


  A. Brückner: Russlands geistige Entwicklung.
  Kleinow: Aus Russlands Not und Hoffen.
  A. Herzen: Erinnerungen. "Im Kampf für Russlands Freiheit."
  L. Kulczycki: Geschichte der russischen Revolution.
  Kuropatkin: Memoiren.
  Longuet ja Silber: Asew, Harting & Co.
  Mereshkowski — Hippius — Filosofov: Der Zar und die Revolution.
  M. L. Schlesinger: Russland im XX. Jahrhundert.
  Urusov: Memoiren eines russischen Gouverneurs. 1903—04.
  Melnik: Russen über Russland.
  v. Reusner: Die russischen Kämpfe um Recht und Freiheit.
  Prugamin: Die Inquisition der russisch-orthodoxen Kirche,
  v. Lignitz: Russlands innere Krisis.
  v. Kalinowski: Der Krieg zwischen Russland und Japan.
  Harden: Köpfe. Osa 2. Essay: Nikolai Alexandrovitsch.
  Sydakov: Aus dem Leben eines Kaiserpaares. 2 osaa.
   — Intimes aus dem Reiche Nikolaus II. 5 osaa.
   — Ungekrönte Frauen. Osa 1.
  G. A. Hrushtshov — Sokoljnikov: Moskau ohne Maske.
  Ruhtinas W. P. Meshtsherski: Die Männer der St. Petersburger
     Haute Volée.
  E. Bauer: Aus den Tagen der Nihilistengefahr.
  E. v. Cyon: Les deux politiques russes.
   — La guerre ou la paix.
   — M. Witte et les finances russes.
   — Où la dictature de M. Witte conduit la Russie.
   — M. Witte et ses projets de failleté devant le Conseil de l'Empire.
  H. Roskoshny: Russland, Land und Leute.
  P. Liman: Die Revolution.
  Kennen Sie Russland? Von zwölf russischen Untertanen.
  E. Bernecker: Graf Leo Tolstoi.
  G.S. Petrov: Russlands Dichter und Schriftsteller.
  Robert Heyman: Rasputin — Roman.
  Tagebuch der Fürstin Maria Bolkonskaja vor und während der
  St. Petersburger Revolution.
  Päivälehtiä vuosilta 1898—1917.
  Darmstadtilainen juhlajulkaisu: Alix, Prinzessin von Hessen und
     bei Rhein.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.