Kuollut Brügge : Romaani

By Georges Rodenbach

The Project Gutenberg eBook of Kuollut Brügge
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuollut Brügge
        Romaani

Author: Georges Rodenbach

Translator: Jalmari Sauli

Release date: November 10, 2025 [eBook #77211]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1915

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLUT BRÜGGE ***
language: Finnish




KUOLLUT BRÜGGE

Romaani


Kirj.

GEORGES RODENBACH


Suomentanut

Jalmari Sauli





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915,




GEORGES RODENBACH.


Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista
nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach
belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja,
jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja
asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen
runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun
aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja
kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan
loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä
valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut
kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka
teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa
Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä
kirjallisuudenhistoria tuntee...

Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen
lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja
sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita
lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi
hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä,
sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen
lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt
heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen
keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan
liittynyt muiden lasien leikkiin.

Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle
vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka
vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä".
Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe
pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä
ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges
kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi
sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia
rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä
yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita,
joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman
"sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle
kirjallisuussuunnalle.

Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka
kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi,
alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa
ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa
omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja
kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun
taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa
kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin
kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin
asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan.
Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli
pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi
kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.

Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat
antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat
tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren
ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen
kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli
lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan.
Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui
melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä
oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen
esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa
ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä
ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan,
se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat
aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja,
joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!"
ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach
taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja
väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen
maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.

Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla
herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä
runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö
ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan
juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt
menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset
kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja
vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui
kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä
liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki
hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin
jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan
kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri
rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa
mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi
vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja
ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä
Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin
taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme
säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri
vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden
pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin
värähyttelevät.

Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat
laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan
henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki
ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken
taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä.
Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja
unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin
se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa
romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu
romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään
sopusointuun.

Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu.
Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen
ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa
pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat
oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä,
niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään
hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä
yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden
leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri
kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se
pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään,
ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen
ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?

Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia
pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on
kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin
etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta... Näköpiiri on
käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä
todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat
jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen
Unelmani!

Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli
odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin
haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä
runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen
kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä...

Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa
pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon
oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain
loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena
elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta
vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus
seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin.
Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai
kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan
nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin
leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa
seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava
muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka
näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa
varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut
taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas
menneisyyteen...

Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:

    Quelque chose de moi dans les villes du Nord,
    quelque chose survit de plus fort que la mort
    Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches...

    (Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa,
    jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin.
    Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa...)



ALKULAUSE.


Kertoessani tässä eräästä intohimosta, olen samalla — ja
pääasiallisesti — tahtonut luoda kuvan kaupungista, Kaupungista
henkilönä, joka on oleellisessa yhteydessä kaikkien sielunilmiöiden
kanssa, — henkilönä, joka kehoittaa, joka kieltää, joka pakoittaa
toimintaan.

Ja vaikuttaahan itse asiassa tämä Brügge, jonka olen kuvattavakseni
valinnut, melkein kuin inhimillinen olento... Se saa valtoihinsa
kaikki, jotka oleskelevat sen läheisyydessä. Se jäljentää heihin oman
kuvansa ja virittää heidät yhteissointuun kellojensa kaiun kanssa.

Juuri sen minä olen tahtonut saada ilmaistuksi: kaupungin, joka
vaikuttaa ratkaisevasti tapausten kulkuun; sen paikat ja nähtävyydet,
ei vain kertomuksen taustana tai mielivaltaisesti valittujen kuvausten
aiheena, vaan läheisesti liittyvinä kirjan toimintaankin.

On senvuoksi tärkeätä, koska nämä Brüggen kuvat tuntuvat tapausten
kulussa, että ne julaistaan tässä pistettyinä lehtien lomaan: laiturit,
autiot kadut, vanhat talot, kanavat, beguiniläisluostarit, kirkot
ja kellotornit, jotta lukijakin voisi tuntea Kaupungin läheisyyden
ja vaikutuksen, hiljentyä siitä hiljaisuudesta, joka kohoo sen
liikkumattomista vesistä, tuntea sen korkeiden tornien varjojen
lankeavan näille sivuille.






KUOLLUT BRÜGGE.




I


Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja
ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.

Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti
tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa
huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle;
tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.

Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi
paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa
ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.

Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun
hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta!
Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita,
peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.

Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa
vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen
virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät
idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen
yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko
huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä
yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien
rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.

Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea,
— niin nopeaan olivat vuodet paenneet.

Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun
kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti
vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet
muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka
häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli
jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä
helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana
hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään
valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien
tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän
olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.

Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä
kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi
palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta.
Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää
hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja
häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me
elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli
vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista
kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.

Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään,
tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan
kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.

Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai
parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä
miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa
vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.

Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien
olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.

Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara!
Barbara!"

Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi,
minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:

"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on
pyhä."

"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.

"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen
kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun
täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska
minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."

Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan
tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa
puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia,
liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar
saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata
hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen
kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos
tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka
oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin
muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä
hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli
jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat,
divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän
hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen
sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain
äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli
kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen
kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.

Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella
pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä
oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja
seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen
olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa,
hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai
pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan;
koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän
oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon,
hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.

Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään
nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin
pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet
käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta.
Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi
voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut
mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi
ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa
kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon
peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.

Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden
äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli
salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse
talon sielu.

Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen,
mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli
käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota.
Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan
luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta.
Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar
Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.

Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän
hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin
siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee
omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri
sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa
tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan
aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta
palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka
vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian
tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin,
jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä
tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.

Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut
paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki
hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan.
Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet
suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin
yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon
tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee
katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee
pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, —
ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin
silmukoihin!




II


Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien
reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa,
vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle
liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä
vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas
etäisyyteen, tuolle puolle elämän.

Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän
sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden
tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden
jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa
päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin
yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin
ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta,
kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän
elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen,
ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä
loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen
kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa
vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle
siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön
riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi
ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin
enää saattaisi käsittää olevansa elossa.

Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia
tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme
sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät
siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?

Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.

Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues
vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän
näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet
Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen
kaukaisessa, vienossa laulussa.

Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli
siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen
vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot
sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten
rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun
meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä...

Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä
kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin
kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat
kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista
taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita
silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan
vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua
Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille
päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet
suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi
piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse...

Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen
lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta
elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta.
Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta
muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan
vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin"
haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.

Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut
kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut
olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo
kuoleuduttua.

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan
jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi
häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle
taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten
tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin
kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle
turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren
hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin
tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa
tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä
toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä
ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi
häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan
läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi
huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen
taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa
urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän
mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla,
lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine
nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema
kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan
rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman,
ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon.
Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian
kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne
olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan,
kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan
koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän
lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin
alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin
hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua
armaansa vieressä... Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa
kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan
toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä...

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän
suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti
palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien
eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana
sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella
hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot.
Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat
kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät
pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja
meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin
katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa
puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi
ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta,
nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan
huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli
aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä,
vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli
näkevinään ilmestyksen... Hän horjui ja nosti käden silmilleen,
ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken
epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain,
rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin
oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan
tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä
lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi,
että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin
erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä
tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä
kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo
monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin
päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin
jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan
ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme
etsiä tuttuja kasvonpiirteitä...

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän
tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä
pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa
valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän
tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja
ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan,
silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän
päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa,
säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen?
Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä
nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle
aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä
yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta,
hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse,
— eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä,
sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli,
tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan
koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen
monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät,
ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä
nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt
joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden
autiudesta kyynelsilmin...

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!




III


Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan
vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut;
se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista
tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin
näköisempänään.

Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen
talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun
hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon
elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys
ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä
säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä
taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin
kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli
kalpenemassa hänen muistissaan.

Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen
tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin
se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen,
jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää
tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen
tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta.
Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi
vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin
täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin
olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.

Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa
nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään
hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti
toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja
riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat
hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon
ja kohtalon oikku!

Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties
ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi
naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän
hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen
todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee
takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?

Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen,
joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän
samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän
käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien
rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen
akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen
harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta
saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin
tienhaarasta.

Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista
jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin
edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti,
hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin
edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa,
yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.

Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut
kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri
soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään —
väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono...
Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma
täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.

Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi
päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota
jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen,
jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän
oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä
lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen!
Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse
sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen
Mestarinsa!

Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa
vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli
tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä...
Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä,
huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia
elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa... Hänen täytyi
seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle
puolen — maailman ääriin.

Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana,
tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet
taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.

Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli
seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa,
tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa
takaisin hänen hautaansa...

Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa,
astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei
huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit
ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan,
Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli
Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella
kilvellä.

Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä
takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota
kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen
varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun
valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.

Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria
kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei
siekaillut... Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi
henkivartijaksi... Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa.
Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin
eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli
kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei
tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli
hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä
sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei
voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista
esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties
istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai
lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet
jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä
kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä,
se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei
edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet
oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen
käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää
kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä
siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän
lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.

Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle,
permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka
kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen
täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä
hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo
teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten
ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti
vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti
sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien
tuolien naristessa ja paukkuessa.

Hän vain ei tullut.

Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän
kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat
kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei
voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa,
hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen
elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta,
tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä
vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa,
ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat
edelleen mitä ovat kuulleet.

Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan
tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet,
kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.

Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun
sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä
rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen
antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön,
jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän
asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä
pisaraa myöten!

Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään
kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert
Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein
aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa
ensimäisiä tahteja...

Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka
hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka
puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla,
läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet
hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän
Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa
sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin
musiikista kudotuilla paariliinoilla.

Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset
raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko
hän raueta itkemään...? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen
mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän
hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä
janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan
etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?

Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo
samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa
ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen,
jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, —
luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —,
entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän
tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla,
— oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden
aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin
hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen
jälkeen, ei milloinkaan!

Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin
mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa,
ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi
odottamaan.

Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista
varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin
kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin
puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti
lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata
kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan.
Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun
ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat
ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen
yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi
Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta
painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot
tanssivat hänen silmissään...

Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään
ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös
haudastaan; _hänen_ vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi,
ojensi kätensä häntä kohden.

Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi
tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi
selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat
samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin...

Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.

Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues
rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä
keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa...

Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle
paljastetaan!




IV


Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott,
se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti
viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä
Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä
iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti
Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä
kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä
myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän
olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu.
Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden
ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii,
että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen
tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa
ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota
tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän
nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta
hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä,
että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä
polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas
hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen
käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä
huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja
säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi
yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa... Mutta hän varoi
menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen
merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen
tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin
olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena,
joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä.
Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena.
Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi
naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa
arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues
nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella
näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen
jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti
tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai
tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä
vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja,
hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa
ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään... Hän
tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty
ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen
kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta,
kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä
ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin
erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan
verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino... Tuntui kuin olisi
vainaja puhunut jonkun esiripun takaa...

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä
näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt
vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän
pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen
korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella,
jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli
kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli
tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän
suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla
omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se,
mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän
edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä
tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa
kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea.
Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta
uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset
yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin
nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli
samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi
horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin
iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina
keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä
kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti
tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan,
huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui
hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia
vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi,
rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo
rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto
pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista
onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja
rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät
kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja
kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin
valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa
sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat... Todellisuus on vaipunut unhoon,
menneisyys herää uudelleen eloon... Aika soluu pois kaltevassa,
kivettömässä uomassa... Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä
jo alkanut!




V


Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun
varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt
seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista.
Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä
yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi,
miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen
mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi
rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista
rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida
pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan
Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän
sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa
silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten
kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties
uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen,
ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen,
joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen
mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä,
kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten
levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta
tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä
kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin
paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä,
hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri
jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!... juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin
olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan
tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen...

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin
luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues
joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi
toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä
nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen
ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että
Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen
hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa,
joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja
Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle
hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä
retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli
sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan
hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä
vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä
ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen
täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten
saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit
sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee
sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat
tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja
tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan
salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa
kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen
kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen
kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä
olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä
sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta
ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen
rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan
katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää
loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä
ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen
tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena.
Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena
ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri
ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena
panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa
kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki
olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman
kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle
hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi
voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo
leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä.
Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä
osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja
ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan
kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa
käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja
että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä
hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän
valitsi...

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien
toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan
tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka
näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on
vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko
mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet
heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen
pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään
huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja
jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton
luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen
pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista
valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja
suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä,
kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan
laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt
olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen,
pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili.
Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita
kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen
mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain
toisessa maassa...

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta,
siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten
valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin
pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä
olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi
kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös
oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä
alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin
hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan
ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut
tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta
uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän
oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä
puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää
punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.




VI


Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!

Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa:
tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen
poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli
peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen
vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää
voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti
etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.

Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän
voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me
nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien
kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.

Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta
luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on
näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä
hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys,
samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!

Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri
vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä
olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan
oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus
siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?

Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa
"yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti
oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä
puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien
lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.

Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli
vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen
yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa
tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista
suurimman kanssa.

Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka
tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä
harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja
pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä
toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten
omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!

Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat
väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai
ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan
vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut
syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita
värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata,
joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.

Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä,
sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin
harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin,
aaltoilee edelleen yli kanavien veden.

Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä,
— kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten
lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi
ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.

Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden
ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen
ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit
harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.

Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo,
rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet
avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin
— ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän
vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken
äänettömät kerrostumansa.

Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen
elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän
hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun,
samanvärisen kuin itse kaupunkikin!

Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä
ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä
kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli
niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot,
jotka herättivät ne kaikki eloon?

Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt
kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys
herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja
itsensä yhtäläisyydestä.




VII


Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun
Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa,
jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta
nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen.
Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä
ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin
iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle
kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi
sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä
aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut
pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä
mielikuvaa.

Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista,
ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen
muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän
jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen
ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa
puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä,
joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen,
liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan
valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan;
keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä
lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä
oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva,
joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä
ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu... Hugues
painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan
pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.

Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan
palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan
ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa
ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta
todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa
unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta,
koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea.
Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton,
varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties
koko talon elämä riippui...

Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä
riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota
kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.

Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä
vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko
ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään
hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää
mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi
hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia,
kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli
halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut
vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai
myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan
hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä
puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa
oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka
varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa
ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa,
riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.

Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä
jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa...

Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä,
kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista,
samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys
tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan
samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin
ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.

Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna,
hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle
täydellisen unhotuksen!

Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi,
joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään
lepoa.

Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan
palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla
hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.

— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä
käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä
kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan
ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.

Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista,
pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille
näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi
kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri
huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi,
järjesti laskokset.

Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan
pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin
tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:

— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?

Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän
jotakin?

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.

— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana
minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla
hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä
säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään
kiirastulessa siksi kun itse kuolee.

— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä
mitään. Teidän legendanne on oikeassa.

Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä
sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku
mukanaan vaunuissa.

Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen
päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle
entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan
— eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta
yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.

Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä
ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues
tahtoi häntä ilahuttaa... Joku lahja? puku?

— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.

— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?

— Kaksi.

— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!

Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.

Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut
paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli
ollut hänelle ylivoimainen.

Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne
nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:

— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja,
vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia
pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten
käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!

Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä
selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa
naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.

Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen
noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän
näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi
hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen
ja unhotuksen äärettömyyden.

Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat
vanhoja pukuja... hän oli ne perinyt... eräältä sukulaiselta...
hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään
jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen
päähänpisto... vain yhden ainoan minuutin...!

Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti
paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta
ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia,
joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta...

Hugues kävi kiihkeäksi.

— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.

Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä
itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin.
Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain
käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen
toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen
kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan
kuin joku vanha muotokuva!

Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi
pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli
naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin
paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.

Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten
ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea
oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua,
ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri
taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar...

Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä
tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran
oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön.
Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota
yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään
karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan
vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä
alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta.
Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla
kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä
naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan
päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla,
jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat...




VIII


Eräänä maaliskuun sunnuntaina, joka juuri oli Pääsiäissunnuntai,
sai vanha Barbara aamulla kuulla isännältään, ettei tämä aikonut
syödä päivällistä enempää kuin illallistakaan kotona ja että hän
oli vapaa iltaan saakka. Barbara tuli hyvin iloiseksi, sillä koska
hänen vapaapäivänsä sattui olemaan suuri pyhä, niin hän päättikin
mennä beguiniläisten kaupunginosaan; siellä hän aikoi olla läsnä
jumalanpalveluksissa, — puolipäiväsaarnassa, iltamessussa ja
iltarukouksessa, viettäen muun osan päivää sukulaisensa sisar Rosalien
luona, joka asui eräässä tämän hurskaan yhdyskunnan uhkeimmista
luostareista.

Barbaran harvoista ilonaiheista oli kaikkein parhaita saada käydä
beguiniläis-yhdyskunnassa. Siellä hänet tunsivat kaikki. Hänellä oli
beguiniläissisarten joukossa useita ystävättäriä, ja hän haaveksi
itsekin saavansa vanhoilla päivillään, säästettyään kokoon hiukan
rahaa, pukeutua siellä huntuun kuten niin monet muut, joiden hän näki
olevan kovin onnellisia tuon valkoisen verhon alla, joka kehysti heidän
norsunluunvalkeita vanhoja kasvojaan.

Varsinkin nautti hän nyt tänä keväisenä maaliskuun aamuna siitä,
että sai vaeltaa rakasta beguiniläis-kaupunginosaansa kohden, vielä
ripein askelin, kääriytyneenä suureen mustaan levättiinsä, joka heilui
puoleen ja toiseen kuin kirkonkello. Kaukaiset kellonläppäykset
tuntuivat mukautuvan hänen käyntinsä tahtiin, kaupungin kaikkien
kirkkojen yhteinen pyhäpäiväsoitto, ja niiden lyöntien lävitse kuului
joka neljännestunnin kuluttua pienten kellojen hento, väräjävä sävel,
ikäänkuin lasisilla koskettimilla näppäiltynä...

Ensimäinen kevätvehmaus antoi laitakaupungille maaseutumaisen leiman.
Ja vaikka Barbara oli palvellut kaupungissa jo kolmekymmentä vuotta,
oli hänellä kuitenkin, kuten kaikilla hänen kanssasisarillansa,
häviämätön muisto kotikylästään, maalaissielu, jota viehätti pieninkin
lehti tai korsi.

Mikä ihana aamu! Ja hänen kulkiessaan siinä riemukkain askelin
kirkkaassa päiväpaisteessa, iloiten pikkulinnun piipityksestä, nuorten
versojen tuoksusta tässä jo aivan maalaisessa laitakaupungissa,
missä rannat Minnewater'in — Rakkaudenjärven — ympärillä vihannoivat
hurmaavassa luonnonihanuudessaan, — seisoessaan tämän uneksivan
lammen ääressä, joka oli täynnä lumpeita, viattomia ja valkoisia kuin
rippilasten sydämet, ja rantaäyrään nurmikolla, joka oli täynnä pieniä
kukkia, — katsellessaan suuria puita, myllyjä, jotka pyörittivät
käsivarsiaan taivaanrannassa, saattoi Barbara vielä kerran kuvitella
mielessään, että hän palasi lapsuuteensa yli niittyjen ja peltojen...

Hän oli hurskas sielu, häntä vallitsi tuo harras flandrialaisten
usko, jossa on jäljellä joku määrä espanjalaista katolilaisuutta, —
jossa on omantunnon epäilyksiä ja pelkoa enemmän kuin luottamusta ja
enemmän helvetinkammoa kuin kaipausta taivaanvaltakuntaan. Ja samalla
oli hänellä se taipumus ulkonaiseen uhkeuteen, kukkien, suitsutuksen
ja ylellisten kutouksien aistilliseen ihailuun, joka on tälle rodulle
ominaista. Senvuoksi hurmaantui vanhan palvelijattaren yksinkertainen
sydän jo etukäteen jumalanpalveluksen loistosta, hänen kulkiessaan
holvisillan ylitse beguiniläiskortteliin ja astuessaan pyhitetyn
aitauksen sisäpuolelle.

Täällä jo vallitsee hiljaisuus kuin kirkossa; yksinpä niistä pienistä
lähteensuonistakin, jotka loiskien virtaavat ulkopuolella mereen,
kantautuu ääni tänne kuin rukoilevien huulten mutinana, ja ympärillä
kohoavat muurit, nuo matalat muurit, joilla luostarit ovat saarretut,
ovat valkoiset kuin alttariliinat. Keskellä pihamaata on tiuha ja
rehevä ruohikko, joka muistuttaa Jan van Eyckin maalaamaa niittyä, ja
sillä käyskentelee lammas, joka on kuin pääsiäiskaritsa...

Pyhimysten ja hurskaitten nimiä kantavat kadut mutkittelevat, tekevät
polvekkeita, sekaantuvat toisiinsa, muodostaen keskiaikaisen kylän,
oman pienen kaupunkinsa muun kaupungin keskelle ja vielä sitäkin
kuolleemman. Se on niin autio, niin hiljainen, niin tarttuvan äänetön,
että kulkijan askeleet vaistomaisesti vaimentuvat, hänen äänensä
hiljenee ikäänkuin huoneessa, jossa lepää sairas.

Jos ohikulkija sattumalta poikkeaa tänne ja aiheuttaa melua, niin se
koskee paikan asujamiin kuin joku luonnottomuus tai pyhäinhäväistys...
Vain beguiniläisnunnat sipsuttavine askeleineen saattavat liikkua
tässä elottomassa ilmapiirissä kuin kotonaan, sillä heidän kulkunsa
näyttää enemmän luisumiselta kuin kävelyltä, he ovat ikäänkuin
noiden pitkissä kanavissa edes ja takaisin uiskentelevien vaikeitten
joutsenten sisaria. Paraillaan näkyi joitakuita myöhästyneitä
sisaria kiirehtivän eteenpäin pihamaan jalavien alla, kun Barbara
suuntasi askeleensa kirkkoa kohti, josta jo kuului urkujen soiton ja
puolipäivä-jumalanpalveluksen veisuun kaikua. Hän astui sisään yhdessä
beguiniläissisarten kanssa; nämä menivät paikoillensa veistoksilla
koristettuihin puisiin kuorituoleihin, joita oli kahdenkertainen
rivi kuorin kummallakin puolella. Kaikki nuo valkoiset, kangistetut
hilkat aivinaisine, liikahtamattomaan lentoon levitettyine siipineen,
olivat rivissä toinen toisensa vieressä, ja siellä täällä näkyi
niissä punaisia ja sinisiä väriheijastuksia, jotka lankesivat kirkon
maalatuista ikkunoista auringon tunkeutuessa niiden lävitse. Barbara
katseli etäiseltä paikaltaan salaisin kateuden tuntein polvistuneiden
sisarten ryhmää, Jumalan palvelijattaria ja Kristuksen morsiamia, ja
unelmoi, että hänkin kerran saa kuulua heihin...

Hän oli istuutunut erään sivukäytävän viereen, muutamien hurskaitten
ukkojen ja lasten joukkoon. Ne olivat köyhiä perheitä, joille oli
annettu asunto jossakin näistä beguiniläisluostareista, jotka alkavat
jäädä asukkaitta. Lukutaidoton Barbara pyöritteli sormiensa välissä
suurta rukousnauhaa, mutisten hartain huulin rukouksiaan ja luoden
silloin tällöin silmäyksen sisar Rosalieen, sukulaiseensa, joka
istui toisella sijalla kuorituolien rivissä, lähellä kunnianarvoisia
luostarinjohtajatarta.

Kuinka kaunis olikaan kirkko, säteilyssään kynttiläin valossa!
Uhrausvirren aikana meni Barbara ostamaan itselleen pienen
kynttilän sakaristosisarelta, joka seisoi kolmikulmaisen, rautaisen
kynttilätelineen luona, ja sen haarukassa paloi pian vanhan
palvelijattarenkin uhriliekki monien muiden joukossa.

Tuon tuostakin hän silmäsi kynttiläänsä, kyeten helposti eroittamaan
sen muista, ja tarkkasi sen vitkallista loppuunpalamista.

Oi, miten hän oli onnellinen! Ja kuinka oikeassa olivatkaan
papit sanoessaan kirkkoa Herran huoneeksi! Olletikin kun täällä
beguiniläiskirkossa sisaret lauloivat urkulehterillä niin suloisilla
äänillä, että vain enkelien laulu saattoi olla yhtä suloista...

Barbara ei kyllästynyt kuuntelemaan urkujen huminaa, virrenveisuuta,
joka kääri auki kirkkaat äänikertansa kuin kauneina, valkoisina
aivinapinkkoina...

Mutta nyt oli jumalanpalvelus lopussa, kynttilät sammutettiin.

Yht'aikaa heilahtivat kaikki hilkat, kun beguiniläisnunnat nousivat
ylös ja liukuivat ulos kuin lentoon lehahtava lintuparvi, siroitellen
silmänräpäyksen ajaksi vihreän puiston täyteen valkoisia, ojennettuja
siipiä, ikäänkuin siellä olisi ollut joukko liiteleviä kalalokkeja.
Barbara saatteli sukulaistaan, sisar Rosalieta, mutta loitos
jättäytyen, sillä jonkunlainen kunnioittava häveliäisyys pidätteli
häntä. Vasta nähdessään toisen menevän luostariinsa hän joudutti
askeleitaan, ja hetkistä myöhemmin astui hänkin sinne.

Beguiniläissisaret asuvat pikku ryhminä näissä taloissa, jotka
muodostavat luostariyhdyskunnan. Tässä kolme tai neljä, tuossa
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin. Sisar Rosalien luostari kuului
viimemainittuihin, ja Barbaran astuessa sisälle seisoivat kaikki
sisaret juuri kirkosta tulleina juttelemassa nauraen ja hälisten
suuressa työsalissa. Pyhän tähden oli työvasut ja nypläyspielukset
siirretty nurkkaan. Joitakuita sisaria seisoi ulkona pikku puutarhassa
luostarin edustalla tarkastellen puksipuiden reunustamien kukkalavojen
rehevyyttä ja uusia versoja; toiset taas, jotka olivat vielä
nuoria, näyttivät saamiansa lahjoja, sokeripäällisiä pääsiäismunia.
Barbara seurasi hiukan hämillään sukulaistaan kammioiden ja
vastaanottohuoneiden läpi, joihin virtasi muita vieraita, peläten
jäävänsä yksin, näyttävänsä tungettelijalta, ja odottaen hiukan
levottomana tavanmukaista päivälliskutsua. Mutta entä jos tänään olikin
tullut liian paljon sukulaisia vieraisille, niin että hänelle ei
liikenisikään paikkaa?

Sisar Rosalie tyynnytti Barbaran huolet, tullen johtajattaren nimessä
kutsumaan hänet päivälliselle. Mutta samalla pyysi hän anteeksi, että
hänen täytyi jättää sukulaisensa yksin, koska hänellä oli erinäisiä
tehtäviä; beguiniläissisaret hoitavat kukin vuoronsa jälkeen taloutta,
ja nyt oli hänen viikkonsa.

— Juttelemme päivällisen jälkeen, — hän lisäsi. — Etenkin kun minulla
on hyvin vakavaa kerrottavaa teille.

— Vakavaa? kysyi Barbara pelästyneenä. — Sanokaa se minulle mieluummin
nyt heti.

— Minulla ei ole nyt aikaa... kohta... vastasi sisar Rosalie. Ja hän
kiiruhti pois pitkin käytäviä, jättäen vanhan palvelijattaren aivan
ihmeisiinsä. Vakavaa? Mitähän se saattoi olla? Joku onnettomuus? Mutta
hänellähän ei ollut ketään läheistä enää elossa, ei ketään muuta kuin
tämä ainoa sukulainen.

No, siinä tapauksessa se kaiketi koski häntä itseään. Mistähän häntä
voitiin moittia? Mistä häntä syytettiin? Hän ei ollut milloinkaan
petkuttanut keltään edes pienintäkään ropoa. Mennessään ripittämään
itseänsä ei hän todellakaan tiennyt mitä sanoa tai minkä synnin ottaa
tunnolleen.

Barbara tunsi itsensä kovin levottomaksi. Sisar Rosalie oli ollut niin
synkän, melkeinpä ankaran näköinen puhuessaan hänelle. Nyt oli tämän
päivän ihana ilo mennyttä. Hänellä ei enää ollut rohkeutta nauraa,
liittyä noihin hilpeihin ryhmiin, näiden hälisevinä katsellessa
vasta alotettuja aivan uudenmallisia pitsejä, joihin sekavat langat
taidokkaasti punoutuivat yhteen vielä kiinniriippuvilta rullilta.

Hän istui syrjässä aivan yksinään ja ajatteli, mitä ihmettä sisar
Rosalie hänelle ilmoittaisi.

Kun oli kaikuvalla äänellä luetun rukouksen jälkeen istuttu pöytään
pitkässä ruokasalissa, saattoi Barbara tuskin koskeakaan ruokaan, eikä
se tuottanut hänelle pienintäkään nautintoa, samalla kun hän huomasi
terveitten ja rusoposkisten sisarten ja heidän päivällisvieraittensa
antavan täyden tunnustuksensa tälle juhla- ja ja sunnuntaiaterialle.
Tänään tarjottiin voimakasta, kultahohteista toursilaista viiniä.
Barbara tyhjensi lasin, joka oli hänelle täytetty, toivoen voivansa
siihen hukuttaa huolensa. Mutta siitä vain alkoi hänen päätänsä
kivistää.

Päivällinen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Sen päätyttyä hän
riensi suoraa päätä sisar Rosalien luo tuskallisen kysyvin katsein.
Tämä näki hänen kiihtymyksensä ja koetti tyynnyttää häntä:

— Ei se ole mitään, Barbara. Kas niin, hyvä ystävä, älkää nyt tuolla
tavalla säikähtykö.

— Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään! Ei mitään vakavampaa! Pikku neuvon vain tahdon antaa
teille.

— Ooh, kuinka te peljästytitte minut!

— Kun sanon, että asia ei ole mitään vakavampaa, niin puhun
nykyhetkestä. Mutta se voisi muuttua vakavaksi. Kuulkaahan: saattaisi
käydä välttämättömäksi, että te vaihdatte palveluspaikkaa.

— Vaihtaisinko palveluspaikkaa? Ja minkävuoksi? Nyt olen viisi vuotta
palvellut herra Vianea. Olen kiintynyt häneen, sillä olen nähnyt hänet
hyvin onnettomana, ja hän luottaa minuun. Hän on kunnollisin isäntä
koko maailmassa!

— Oi, ystävä-parkani, miten lapsekas te olette! No niin, ei! hän ei ole
kunnollisin isäntä koko maailmassa!

Barbara kävi aivan kalpeaksi ja kysyi:

— Mitä te tarkoitatte? Mitä pahaa minun isäntäni on tehnyt?

Sisar Rosalie kertoi nyt hänelle jutun, joka oli kiertänyt ympäri
kaupunkia ja tunkeutunut aina beguiniläiskorttelin aidattuun
hiljaisuuteen asti: jutun sen miehen huonosta elämästä, jonka syvää,
lohdutonta leskensurua kaikki ennen olivat ihailleet. No niin, hän oli
lohduttautunut mitä inhoittavimmalla tavalla! Hän kävi nyt erään huonon
naisen luona, joka aikaisemmin oli ollut tanssijattarena teatterissa...

Barbara vapisi, joka sanalla nielaisi hän sisimmästään nousevat
vastaväitteet, sillä hän kunnioitti sukulaistaan, ja nämä halventavat
ja uskomattomat paljastukset vaikuttivat tämän suulla sanottuina
luotettavilta.

Tämä olisi siis syynä kaikkiin noihin muuttuneihin elintapoihin, joista
hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, noihin taajoihin kävelymatkoihin,
tuohon alituiseen menemiseen ja tulemiseen, kaupungilla syötyihin
aterioihin, myöhäisiin kotiintuloihin ja muualla vietettyihin öihin...

Beguiniläissisar jatkoi:

— Oletteko ajatellut sitä, Barbara, ettei kunniallisen ja
jumalaapelkääväisen palvelijattaren sovi enää palvella herraa, joka on
antautunut haureuteen?

Kuultuaan tämän sanan ei Barbara pitemmälle voinut hillitä itseään: se
ei voinut olla mahdollista! Koko juttu oli pelkkää panettelua, jota
sisar Rosalie oli antanut muiden uskotella itselleen. Niin hyvä herra,
joka aivan jumaloi vaimoaan, ja joka vieläkin jok'ainoa aamu, hänen
omien silmiensä edessä, itki vainajan muotokuvan ääressä ja säilytti
hänen hiuksiaan suuremmalla kunnioituksella kuin mitään pyhäinjäännöstä!

— Asia on niinkuin sanoin, — vakuutti Rosalie rauhallisesti. — Minä
tiedän kaikki. Tiedänpä vielä talonkin, missä tuo nainen asuu. Se
sijaitsee minun kaupunkitieni varrella, ja minä olen useammin kuin
kerran nähnyt herra Vianen menevän sinne tai tulevan ulos.

Tämä oli musertavaa. Barbara näytti peräti nololta. Hän ei vastannut
mitään, vaan vaipui syviin mietteisiin, keskellä otsaa syvä vako ja
paljon pieniä ryppyjä.

Sitten sanoi hän aivan yksinkertaisesti: — minä ajattelen asiaa, — kun
hänen sukulaisensa, jota velvollisuus kutsui taloushuoneeseen, jätti
hänet hetkeksi yksinään.

Vanha palvelijatar tunsi itsensä aivan raukeaksi ja neuvottomaksi.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat kokonaan tästä uutisesta, joka
asetti esteitä kaikille hänen toiveilleen ja järkytti kaikkia hänen
tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Ensinnäkin oli hän kiintynyt isäntäänsä eikä voinut luopua hänestä
ikävättä.

Ja sitäpaitsi, mistä hän saisi palveluspaikan, joka olisi yhtä
hyvä, yhtä helppo, yhtä tuottava? Tässä nuorenmiehen taloudessa
hän oli voinut täydentää pieniä säästöjään, pyöristää sitä pientä
summaa, joka oli hänelle välttämätön saadakseen päättää päivänsä
beguiniläisluostarissa... Mutta sisar Rosalie oli oikeassa. Hänen oli
mahdoton enää palvella herraa, joka herätti pahennusta lähimäisissään.

Hän tiesi jo aikaisemmin, ettei saa palvella jumalattomien luona, jotka
eivät täytä kirkon määräyksiä, — jotka eivät rukoile eivätkä paastoa.
Sama koskee siveettömiäkin. He tekevät vielä kauheampaa syntiä, sitä,
jota papit saarnoissaan eniten uhkaavat helvetin tulella. Ja Barbara
kiiruhti pudistamaan päältään tätä etäisiä seurustelua synnin kanssa,
jonka pelkän nimenkin kuullessaan hän jo siunasi itsensä.

Mitä oli hänen tehtävä? Barbara istui aivan ymmällä iltamessun ja
iltarukouksen aikana, joita varten hän oli palannut sisarten kanssa
kirkkoon. Hän rukoili Pyhää Henkeä valistamaan mieltänsä, ja hänen
rukouksensa kuultiin, sillä mennessään ulos kirkosta hän oli tehnyt
päätöksensä.

Koska asia oli niin pulmallinen ja meni yli hänen ymmärryksensä, niin
hän menisikin suoraa päätä tavallisen rippi-isänsä luokse Pyhän Äidin
kirkkoon ja noudattaisi kuuliaisesti tämän neuvoa.

Pappi, jolle hän uskoi kaiken, mitä oli juuri saanut kuulla, tunsi
jo vuosien takaa tämän yksinkertaisen, rehellisen sielun, jonka
oli niin helppo hankkia itselleen omantunnon epäilyksiä, että hän
kykenisi solmimaan niistä kokonaisen orjantappurakruunun päähänsä.
Hän koetti lohduttaa vanhusta, otti häneltä lupauksen, ettei hän
menettelisi harkitsemattomasti. Jos se, mitä kerrottiin hänen
isännästään, oli totta, ja jos hänellä siis oli rikollinen suhde, niin
oli Barbaraan nähden eroitettavissa kaksi tapausta: niin kauvan kuin
nämä kohtaamiset tapahtuivat kodin ulkopuolella, ei hänen pitänyt
olla niistä tietävinään, ei ainakaan olla huolissaan niiden tähden;
jos sitävastoin tuo kevytmielinen nainen, josta oli puhe, tulisi
hänen isäntänsä luokse, syömään päivällistä hänen kotonaan tai muusta
syystä, silloin ei hän voinut jäädä kanssarikollisena elämään heidän
haureellisuudessaan, vaan hänen tuli kieltäytyä palveluksesta ja lähteä
talosta.

Barbara antoi kahdesti toistaa itselleen tämän eroituksen;
täydellisesti käsitettyään sen lähti hän lyhyen rukouksen jälkeen
kirkosta ja suuntasi askeleensa Rukousnauha-rantamalle, kohti taloa,
josta hän aamulla oli niin onnellisena lähtenyt. Nyt hän aavisti, että
hänen oli ennemmin tai myöhemmin poistuttava sieltä...

Oi, miten vaikeata on olla iloinen kauvan! Ja hän kulki kotiinpäin
pitkin autioita katuja ja kaipasi aamuista vihertävää laitakaupunkia,
messuja, valkoisia virsiä, tuota kaikkea, minkä ylitse nyt pimeys
lankesi; hän ajatteli lähelläolevia eronhetkiä, uusia kasvoja,
isäntäänsä, joka oli tehnyt kuolemansynnin; ja kun hänellä
ei nyt enää ollut pienintäkään toivoa saada päättää päivänsä
beguiniläisluostarissa, hän ajatuksissaan näki kuolevansa eräänä
iltana, sellaisena kuin nyt oli, aivan yksinään sairaalassa, jonka
ikkunoista näkyi kanava...




IX


Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan
puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi
syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä
sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän
yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan
erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.

Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut
tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen,
kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä
vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan,
että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän
ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan
muuttunut.

Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun
ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli
vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään
alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen
vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja
näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän
uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa,
vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan
tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan,
tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja
kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia
solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen.
Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään
siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä
mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista
sanoista.

Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen
vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin,
ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan
tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä
päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan
kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän
häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan
ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut
yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi.
Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli
hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui
lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun
avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui
Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.

Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!

Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden
vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui
häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi
jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan
peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet
kukin sytyttämässä vahakynttilänsä... Missään ei näe niin paljon
vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo
mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat
jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa... Hugues tuskin huomasi heitä
kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan
murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen
asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!

Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita
katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan
Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän
menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea,
mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja
ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas
ulos.

On ilta... vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa
sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa... Hugues tunsi
kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät
hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa —
ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin,
hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues
tahtonut nähdä häntä.

Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin
kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja
kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa,
sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi,
märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa
herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa... Hän
ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella
ilmalla? Hän ajatteli vainajaa... Mitenkähän hänen kävi...? Ja hänen
hauta-raukkansa... Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä...

Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan
kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi
hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja
korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle,
lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!




X


Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä
enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa
uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän
kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti
Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei
hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi
Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi
noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä
kaduilla.

Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua
kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa
savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin
silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään
tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.

Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä
tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava
epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä!
Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui
hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen
ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.

Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!

Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan
ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden
rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen
heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta
Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista,
jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti
silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit
ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne
sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman
veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen
vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia
nuoliaan meihin!

Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina
kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen
kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin
oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen
intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli
lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä
salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?

Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta
ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui
Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.

Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä
nerokkaan pelastuskeinon... Kuolema kenties kostaisi!

Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla,
missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti
silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin,
sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa
ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan
vahakukkien keskeltä.

Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän
oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun.
Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli
ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän
oli taas surevan Brüggen — tuon _soror dolorosan_ — hiljainen ja
surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne,
kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus,
vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme
niihin, niiden tunkeutuessa meihin.

Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen
luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle,
rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa
jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut,
ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän
vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.

Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja
lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa,
luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä
vapautusta...

Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa,
sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen
muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.




XI


Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen
sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista
kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se
alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui
jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi
vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää,
käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.

Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen
valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja
valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja
silloin kuuli hän taas kellojen äänen...

Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä
päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan
tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin
kanavien reunamia.

Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut,
huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia
suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi
ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.

Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua,
jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne
herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen
ajattelua...

Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty,
vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten
epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot
ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat
liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.

Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön
hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto
pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.

Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä
iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine
laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen,
jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri...

Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se
ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä,
joita kirkossa on kaikkialla.

Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!

Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin
iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai
Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet
lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi.
Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien
väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet
unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut
ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka
molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja
joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin
palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää
ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt
kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa
Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin.
Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä
myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo
kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat
askeleensa hämärissä... Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala
kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi
rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan
lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen
kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan
eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät
valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta,
jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden
synnit, jotka täällä polvistuivat.

Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin
Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt
ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen
jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan...
Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia
ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi
tuo paikka olikaan!

Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa
puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen
hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät
vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua,
jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan
ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.

Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat
taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas
säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen
kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen
elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu
medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka
soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla
harpuilla.

Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo
neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä
kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet
seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen
seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista,
mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta,
ne varistavat terälehtiään...

Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen
sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka
tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun
sirppi!

Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että
kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille
vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua
koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä.
Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli
koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.

Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän
jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän
ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo
murtautuu esiin, valahtaa alas...

Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin
mestarin Paratiisi-näky!

Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä
Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset
rukoilevat!

Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki —
taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista
taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla
koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta,
— aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava
katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.

Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta
lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan.
Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan.
Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.

Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt
tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja
ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta.
Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä
synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu
vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä
saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia
sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee
kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun
ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä
on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana
tuskana?

Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain
siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen
liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta
hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi
kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan
nähdä niitä, joita on rakastanut.

Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti.
Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia
vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi,
joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen
tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt
hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen
kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin
olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli
synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän
rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä
vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen
sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin
tuominnut.

Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei
hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän
ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain
hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut
vain väliaikaiseksi.

Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja
hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton
ajatteleminen.

Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä
lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen
lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi.
Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa
kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli
hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä
ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa
luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.

Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se
asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran
uskontonsa...

Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa
ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi
häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja
mahdollinen kadotus peloitti... Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti,
kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein
näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään
kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät
hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa,
repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!




XII


Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät
yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes
pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut
jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu,
joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja
silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen
näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta,
maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.

Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka
soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita
hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta
ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen
muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa,
hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen
huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut
tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa,
jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.

Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen
vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin
kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana
puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta
hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi
hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin
katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä
rikolliseksi.

Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat
iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut
seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan
häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli
jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa
hienoa, harmaata tuhkaansa.

Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan
ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun
pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen
kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja
ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.

Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut
mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka
hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei
enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua.
Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa,
sillä hän tiesi syyn...

Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin
varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut.
Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan
hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja,
kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai
kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka
ei säikähtänyt suurintakaan summaa.

Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle
siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa
kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti
pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin
käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.

Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut
ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin
kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa,
joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut.
Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita
päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä
elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä,
loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa
Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.

Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli
iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa
nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen,
noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen
ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin,
valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla,
jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien
ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, —
varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.

Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot
vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa.
Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti
hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi
vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen
ruumiin, koko hänen naisihanuutensa... Niin, hän rakasti itse Janea,
koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä,
jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona
iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä
häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan
tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa
murenevat hienoksi tihkusateeksi.

Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes
ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä
unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi
yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista,
synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta
oneudesta...

Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä... Mikä
kiduttava epävarmuus... Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla
naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun
tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä
näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun
säälivällä katseella.

Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen
kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian
sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa
maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi
sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia,
perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen
uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt... Niissä
mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen
suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli
eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän
päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta
alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle
osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka
hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?

Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi
hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän
olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!

Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen
jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli
kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.

Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja
kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla
äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo
häpeälliset kirjeet...

— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin
kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset
hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.

Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle
kaiken.

Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia
ja lakaisi ilmaa hameellansa.

— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.

Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:

— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!

Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen
valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt
kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin
olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä
seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa
nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja
kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko
sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen...

Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän
menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä
myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta,
joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!

Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain
yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän
kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois.
Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan,
mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä... Sitäpaitsi, kukapa tietää?
Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.

Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa,
joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on
kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen
toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä,
että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien
kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän
ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä
silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin
välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman
Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien
varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet
tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt
lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen
yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän
olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin
kuolleemmalta.

Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen
käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu...!
sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän
olisi itkenyt sisäänpäin. —

Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja,
tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun
epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan
kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun
kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella.
Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä
vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat
valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa
hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat
irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu
hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut
kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.

Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen
levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan
ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille,
joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään
vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin
sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.

Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti
itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden
vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä
inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.

Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän
muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi
siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!

Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen
kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet
hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi
häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen
yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?




XIII


Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän
käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan
täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.

Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä
hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli
laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten
surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut
näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä
pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä
kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan
antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi
toimittaa itselleen.

Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja
ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta
panettelulle.

Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa,
vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin
varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen
ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita
arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.

Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen
ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen
huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä
toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän
sitten sovelluttaisi päätöksensä.

Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.

Jane pyysi ja hyväili... Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista
keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen
sadekuuron jälkeen... Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli
toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa,
kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli
kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin
Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa...

Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin
ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa
juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei
sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka
voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli
kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian
kolkilta.

— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi... Me syömme
päivällistä yhdessä...

Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.

Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.

Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo
säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse
perkeleen lähettämänä.

Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:

— Sano, onhan se siis päätetty asia?

Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi
tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on
määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu
laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan,
riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille...




XIV


Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin
kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan
koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti
hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään
tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin
esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia,
jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti
jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin
hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille,
jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit,
kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen
kummallakin puolella...

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta,
sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa
keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia
kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka
muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia
seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän
meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta
pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja
joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat
papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan
haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän
ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita
jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi,
moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi
kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista,
päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja
ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti
mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät.
Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat
vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen
yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa
heilua.

Ilma oli pilvinen ja harmahtava; oli noita epämääräisiä toukokuun
päiviä, jolloin pilvistyneelläkin taivaalla loistaa ikäänkuin salainen
ilo. Ja tämän kuulakan ilman välityksellä, joka pani aavistamaan
lähestyvää kellojensoittoa, tarttui ilo itse kelloihinkin: noilla
vanhoilla kelloilla, — voimattomilla, kainalosauvojen varassa
hoippuvilla mummoilla, luostarien kelloilla, — kotonakyyröttävillä
ja sairailla vanhojen tornien kelloilla, jotka kaiken vuotta
pysyttelevät suojelevissa tornikammioissaan, mutta lähtevät liikkeelle
ja lyöttäytyvät yhteen, kun Pyhän Veren juhlakulkueen päivä
vaikenee, kaikilla niillä näytti olevan kuluneitten pronssipukujensa
päällä rattoisat valkoiset messukaavut, poimukkaat ja laskostetut
pellavavaatteet. Barbara kuunteli kellojen pauhua, — valtavaa
tuomiokirkon kelloa, joka kumisi vain suurina juhlapäivinä, verkalleen
ja tummasti takoen hiljaisuutta kuin moukarin iskuin. Ja lähitornien
kaikkien pikku kellojenkin keskuudessa ilmeni iloista hopeapukujen
leiskunaa, joka sekin tuntui järjestäytyvän samoaviksi saattueiksi
avaruuteen...

Barbaran hurskas mieli tunsi ylennystä; ilmassa tuntui tänä aamuna
leijuvan hehkuvaa hartautta, hurmio tuntui kukittavan taivasta noiden
täyttä vauhtia heiluvien kellojen soinnuilla, — oli kuulevinaan
näkymättömien siipien havinaa, enkeliparven liitelyä ohitse.

Ja tämä kaikki tuntui tunkeutuvan hänen sieluunsa — sieluunsa, jossa
hän vielä tunsi Jeesuksen läheisyyden, — jossa ehtoollisleipä, jonka
hän oli nauttinut aamumessussa, vielä säteili ehjänä ja kokonaisena
pyörylänä, minkä keskustassa hän näki eräät kasvot.

Vanha palvelijatar ajatteli jälleen Jeesuksen hyvyyttä, joka tällä
hetkellä todella oli hänen sydämessään, ja hän teki ristinmerkin ja
alkoi rukoilla, ajatuksissaan sakramentti ja suussaan vielä ikäänkuin
sen makukin...

Nyt soitti isäntä häntä; oli hänen aamiaisaikansa. Hugues käytti
tilaisuutta ilmoittaakseen hänelle, että hän odotti päivälliselle
vierasta, joten Barbaran tuli ryhtyä toimenpiteisiin siltä varalta.

Barbara oli hämmästynyt; hänen isäntänsä luona ei vielä milloinkaan
ollut käynyt ketään vierasta! Se tuntui hänestä omituiselta; äkkiä
juolahti hänen mieleensä kauhea ajatus: tapahtuisikohan nyt se, mitä
hän oli ennen pelännyt, vaikka hän ei enää ollut pitkiin aikoihin sitä
ajatellut, päästyään jo täysin rauhoittumaan siitä huolesta? Niin,
kenties oli nyt tulossa se nainen, josta sisar Rosalie oli puhunut!

Barbara tunsi veren jähmettyvän suonissaan... Siinä tapauksessa oli
hänen päätöksensä valmis, hänen velvollisuutensa mutkaton ja selvä:
sillä avata ovi tuolle olennolle, tarjoilla hänelle pöydässä, palvella
häntä, tulla osalliseksi heidän syntiinsä — siitähän oli hänen
rippi-isänsä hänet jyrkästi kieltänyt! Ja tällaisena päivänä! Päivänä,
jolloin Jeesuksen verta kannettaisiin heidän talonsa ohitse! Ja hän kun
oli käynyt herranehtoollisella tänä aamuna! Ei, ei, se oli mahdotonta.
Hänen täytyi heti luopua paikastaan.

Hän tahtoi saada selvyyttä ja kysyi sillä viattomalla hirmuvallalla,
jota palvelijattaret helposti johtuvat omaksumaan nuortenmiesten ja
leskien taloudessa tällaisissa maaseutukaupungeissa:

— Kenenkä herra on kutsunut päivälliselle?

Hugues vastasi, että Barbara menetteli sopimattoman rohkeasti
kysyessään sellaista ja että hän kyllä ajoissa saisi siitä tiedon,
silloin kun vieras saapuisi.

Mutta Barbaran oli kokonaan vallannut epäluulo, joka tuntui hänestä
yhä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Tuntien sydämessään pelkoa,
todellista kauhua, hän päätti ennemmin heittää kaikki yhden arvan
varaan kuin antaa yllättää itsensä, ja hän jatkoi:

— Onko se ehkä joku nainen, jota herra odottaa luokseen?

— Barbara! huudahti Hugues, kasvoillaan ihmettelevä ja hiukan ankara
ilme.

Mutta Barbara jatkoi silmää räpäyttämättä:

— Minun täytyy nimittäin saada tietää se edeltäkäsin. Sillä jos herra
odottaa jotakuta neitiä, niin minun täytyy ilmoittaa herralle, etten
minä voi tarjoilla pöydässä.

Hugues oli tyrmistynyt: uneksiko hän, vai oliko Barbara tullut hulluksi?

Mutta Barbara toisti päättävästi, että hän menisi matkoihinsa; hän
ei voisi jäädä tänne: häntä oli jo varoitettu; hänen rippi-isänsä
oli käskenyt hänen menetellä täten. Hän ei voinut osottaa julkista
tottelemattomuutta, hän ei saattanut heittäytyä kuolemansynnin valtaan,
kuollakseen pahalla, äkillisellä kuolemalla ja joutuakseen helvettiin.

Hugues ei aluksi ymmärtänyt yhtään mitään; vähitellen alkoi hänelle
selvitä, että hänen suhteensa oli tullut tunnetuksi, — että juoruja
kierteli kaupungilla ja että häntä vastaan oli vehkeilty. Siis
Barbarakin tiesi sen! Ja hän uhkasi mennä matkoihinsa, jos Jane tulisi?
Jane oli siis varmaankin hyvin halveksittu, koska tämä yksinkertainen
palvelijatar, joka oli kiintynyt häneen monivuotisella tottumuksella
ja oman etunsakin tähden, tuhansilla langoilla, joilla jokainen
päivä yhdistää ja sitoo kahdenkesken eläviä olentoja, kuitenkin piti
parempana katkaista ne kaikki yhdellä kertaa kuin palvella Janea yhtä
ainoatakaan päivää.

Hugues tunsi itsensä aivan avuttomaksi, masentuneeksi tästä äkillisestä
vastustuksesta, joka niin odottamattomasti pilasi tämän päivän kaikki
iloiset toiveet. Alistuva ilme kasvoillaan hän sanoi:

— No niin, Barbara, silloin voitte mennä.

Vanha palvelijatar tarkasteli häntä, ja äkkiä valtasi sääli hänen hyvän
maalaissielunsa, kun hän huomasi isäntänsä kärsivän, ja hän mutisi
päätään pudistellen tuolla laulavalla äänellä, jonka luonto on antanut
naiselle nukuttamista, tuutimista varten:

— Oi Jeesus! herra-raukkani!... Ja sellaisen naisen tähden, huonon
naisen, joka pettää teitä...

Niin oli hän yhden silmänräpäyksen ajan, unohtaen jumalaisen säälin
aateloimana kaikki estävät aidat, ollut äidillinen purkautuessaan tähän
huudahdukseen, joka pulpahti ilmoille kuin vilvoittava ja parannusta
lupaava lähde...

Mutta Hugues vaati häntä vaikenemaan, suuttuneena hänen
sekaantumisestaan, nöyryytettynä, kun Barbara rohkeni puhua Janesta
ja vielä sellaisessa äänilajissa! Hän itse erotti Barbaran, ja heti
paikalla. Huomenna voisi hän tulla noutamaan tavaransa. Mutta tänään
oli hänen mentävä, heti!

Viimeisetkin epäilykset, joita Barbaralla olisi voinut olla näin
äkillisestä eroamisesta, haihtuivat näiden kiivaiden sanojen johdosta.
Barbara otti ylleen hienon mustan levättinsä. Hän oli tyytyväinen
itseensä ja siihen, että oli uhrannut itsensä velvollisuudelleen ja
Jeesukselle, joka oli hänen sydämessään...

Ja niin lähti hän rauhallisesti ja kaipauksetta pois talosta, jossa
hän oli elänyt viisi vuotta. Mutta ennen lähtöänsä hän siroitti talon
eteen kukkaisvasujen sisällön, jonka hän oli kaatanut esiliinaansa,
jotta katu ei tältä ainoalta kohdalta olisi kukittamaton juhlakulkueen
mennessä ohitse.




XV


Miten onnettomasti olikaan päivä alkanut! Voisi luulla, että jokainen
onnellista hetkeä tarkoittava suunnitelma herättää kohtalon kateutta.
Ellemme me kiiruhda panemaan sitä täytäntöön, niin annamme kohtalolle
aikaa pesämunien vaihtamiseen, ja niin saamme suruja hautoaksemme
ilojen asemasta.

Kuullessaan ulko-oven paukahtavan Barbaran takana kiinni tunsi
Hugues viiltävää tuskaa. Nyt tulisi hänen yksinäisyytensä vieläkin
suuremmaksi, kun vanha palvelijatar, joka vähitellen oli saanut
määrätyn sijan hänen elämässään, oli poissa. Ja kaikki tämä tapahtui
Janen tähden, tuon vaihtelevan, sydämettömän naisen tähden. Mitä
kaikkea hän olikaan jo kärsinyt hänen vuokseen!

Hän toivoi nyt, ettei Jane tulisi. Hän tunsi itsensä surulliseksi,
levottomaksi ja voimattomaksi. Hän ajatteli vainajaa... Miten oli hän
saattanut uskoa tuohon petolliseen ja pian katoavaan yhdennäköisyyteen?
Ja mitä hän, joka oli haudan tuolla puolen, ajattelisi siitä, että
toinen astuisi tähän kotiin, joka vielä oli täynnä hänen olemustaan,
— istuisi nojatuoleihin, joissa hän oli istunut, kumartaisi kasvonsa
kuvastimia kohden, jotka vielä säilyttivät vainajan piirteitä ja
peittäisi omalla kuvallaan hänen kuvansa?

Ovikello soi. Huguesin oli pakko mennä itse avaamaan. Tulija oli Jane,
joka myöhästyttyään oli nyt aivan palavissaan kiivaasta kävelystä. Hän
tuli sisään huolettomana ja meluavana, loi pikaisen silmäyksen pitkään
käytävään ja molempiin vierashuoneihin, joiden ovet olivat auki. Kuului
jo etäistä, yhä lähestyvää soiton huminaa. Ei enää kestäisi kauvan, kun
juhlakulkue sivuuttaisi talon.

Hugues oli itse sytyttänyt vahakynttilät, jotka Barbara oli asettanut
ikkunalaudoille ja pienille pöydille.

Hän meni Janen kanssa ylikerrassa olevaan huoneeseensa. Ikkunat olivat
suljetut. Jane meni avaamaan niistä yhden.

Ei, anna olla, — sanoi Hugues.

— Mitävarten? kysyi Jane.

Hugues selitti, ettei Janen sopinut näin julkisesti näyttäytyä hänen
asunnossaan. Ei varsinkaan nyt juuri, kun juhlakulkue menisi ohitse.
Täällä maaseudulla ollaan häveliäitä. Se herättäisi yleistä pahennusta.

Jane oli ottanut hatun päästään ja puuteroinut hiukan kasvojaan
pienellä huiskuviuhkalla, jota hän aina kuljetti mukanaan
norsunluisessa rasiassa.

Senjälkeen hän meni ikkunaan houkuttelemaan puoleensa katseita
päähineettömällä punertavalla tukallaan, joka välkkyi kuparin eri
vivahteissa.

Väkijoukko, joka tungeskeli talon edessä kadulla, katseli uteliaasti
tuota naista, joka ei ollut muiden naisten näköinen, — jolla oli niin
loistelias puku ja niin säteilevät hiukset.

Hugues kävi kärsimättömäksi. Saattoihan nähdä aivan riittävästi
uutimienkin takaa. Äkillistä tarmoa saaden hän sulki kiivaasti ikkunan.

Silloin Jane loukkaantui eikä halunnut enää katsella, vaan heittäysi
kylmän ja katkeran näköisenä sohvalle.

Ulkona veisasi juhlakulkue. Virsien laajenevista sävelaalloista saattoi
kuulla, että se oli lähellä. Hugues oli syvästi mielipahoissaan
kääntynyt pois Janesta ja nojasi otsaansa ikkunaan, kurottautui sen
viileyteen ikäänkuin vettä kohden, jossa hän olisi voinut huuhtoa pois
kaiken tuskansa.

Ensimäiset kuoripojat kulkivat ohitse paljaiksi ajeltuine kiireineen,
laulaen yksitoikkoista virttä ja pitäen vahakynttilöitä käsissään.

Hugues näki saattueen selvästi uutimien läpi, joihin sen osanottajat
kuvastuivat ikäänkuin pitsikankaille maalattujen uskonnollisten kuvien
puvut ilmavaa taustaansa vasten.

Seurakuntalaiset astelivat ohitse kantaen pyhimysten kuvapatsaita
tai Jeesuksen sydämen kuvia sekä lippuja, jotka olivat niin jäykkiä
runsaasta kultakirjailusta, että näyttivät maalatulta lasilta.
Senjälkeen seurasi nuorten neitseitten viaton parvi — hedelmätarha
valkoisessa kukassaan, musliininen saariryhmä, jota vastaan suitsutus
särkyi pieniksi, sinisiksi laineiksi, — ja kaikki he olivat
kerääntyneet pienen, lumivalkean, kiharavillaisen Pääsiäislampaan
ympärille.

Hugues kääntyi hetkeksi Janeen päin, joka yhä istui nyrpeänä sohvalla,
kasvoillaan ilme, joka tuntui kuvastavan häijyjä ajatuksia.

Vanhanaikaisten puu- ja läkkisoittimien sävelet paisuivat ja kohosivat
ja kantoivat eteenpäin sopraanojen laulun keveitä, katkeilevia
kiehkuroita.

Ja ikkunapuitteiden kehyksissä näki Hugues Pyhän Maan ritarit, kullalla
kirjailtuihin asuihin puetut ristiretkeläiset täysissä varuksissaan
sekä Brüggen historiassa mainitut prinsessat, kaikki ne, joiden
nimet jollain tavoin olivat liittyneet Theodorik Elsassilaiseen
nimeen, hänen, joka toi Pyhän Veren Jerusalemista. Näissä osissa
esiintyi Flandrian ylhäisimpien aatelissukujen nuorukaisia ja
neitoja, koristettuina kallisarvoisilla, vanhoilla kirjovaatteilla,
harvinaisilla antiikkisilla pitseillä ja vuosisataisilla
perhekalleuksilla. Olisi voinut luulla, että kaikki Van Eyckin ja
Memlingin pyhimykset, soturit ja lahjoittajat, jotka uneksivat
ikuistettuina kaupungin museoissa, äkkiä olivat heränneet eloon ja
astuneet alas tauluistaan...

Hugues tuskin huomasi tätä kaikkea. Hän oli epätoivoissaan Janen
huonosta tuulesta, kuolemaan saakka surullinen, ja kaksinkertaisesti
surullinen kuunnellessaan virrenveisuun säveliä, jotka kiusasivat
häntä. Hugues koetti lepytellä Janea. Mutta hänen lausuttuaan
ensimäisen sanansa pääsi Janen ärtynyt mielentila valloilleen. Jane
käänsi silmänsä häneen sellaisin ilmein kuin olisi hänellä ollut kädet
täynnä teräviä esineitä, jotka hän halusi syöstä Huguesiin.

Hugues sulkeutui hiljaisessa epätoivossa jälleen itseensä, toivotellen
voivansa heittää sielunsa tuonne ulos sävelten aaltoilevaan mereen,
joka kuohui kadulta kadulle, jotta se meri kuljettaisi sen kauvas pois
hänestä.

Nyt lähestyi papisto, eri veljeskuntiin kuuluvat munkit, —
lunastajaveljet, fransiskaanimunkit ja karmeliitit; heidän jäljessään
tulivat seminaarilaiset poimukkaissa kuoripuvuissaan veisaten avatuista
kirkkolaulukirjoistaan; sitten seurasivat kaikkien seurakuntien papit
prameassa loistossaan, kirkkoherrat ja kanungit messukasukoissaan ja
kirjailluissa dalmatikoissaan, koko parvi säteillen jalokivissään kuin
kukkakenttä.

Nyt kuului suitsutusastiain ketjujen helinää. Siniset savukiehkurat
kohosivat korkeuteen yhä lähempänä, ja kaikki pienet kellot siroittivat
sävelhelmiään, sointuen yhä sulavammin yhteen ja ikäänkuin hopeoiden
koko ilmapiirin.

Vihdoin näkyi piispa kulkien kunniakatoksen alla, päässään hiippa ja
kantaen pyhäinjäännöslipasta, pientä, kultaista kirkkoa kupooleineen,
jossa lukemattomien kameoiden, maalausten, timanttien, smaragdien,
ametistien, topaasien ja oikeitten helmien keskellä säteilee
verrattoman ihana rubiini, kätkien Pyhän veripisaran.

Hugues tunsi itseensäkin tarttuvan tuon yleisen, salaperäisen
tunnelman, tuon kaikkien kasvoilla kuvastuvan hartauden, tuon uskon,
joka hallitsi koko tätä valtavaa ihmispaljoutta sen tungeskellessa
kadulla hänen ikkunansa alla ja etäämpänä, kaikkialla, aina tämän
rukoukseen vaipuneen kaupungin toisessa päässä saakka. Ja hän painoi
päänsä alas nähdessään kaikkien ihmisten heittäytyvän polvilleen
pyhäinjäännöslippaan lähestyessä, taipuvan maahan virrenveisuun
pyörretuulen painamana.

Hän oli melkein kokonaan unohtanut todellisuuden, Janen läsnäolon ja
viime kohtauksen, joka oli asettanut uuden jäämeren heidän välilleen.
Hänet palautti tajulleen Janen ilkkuva nauru. Jane pilkkasi hänen
hartauttaan.

Hugues ei ollut kuulevinaan ja tukahutti vihan, joka nyt, niinkuin
joskus muulloinkin, leimahti hänessä Janea kohtaan.

Ylpeänä ja jääkylmänä alkoi Jane järjestellä pukuaan ja pani hatun
päähänsä ikäänkuin lähteäkseen pois. Hugues ei rohjennut keskeyttää
jäykkää hiljaisuutta, joka jälleen juhlakulkueen ohimentyä vallitsi
huoneessa. Katu oli nopeasti tyhjentynyt ja tuijotti äänettömässä
autiudessaan vielä entistäänkin surumielisempänä äskeisen riemun
jälkeen.

Jane astui alas portaita sanaakaan virkkamatta, mutta pohjakertaan
tullessaan hän pysähtyi uteliaisuutensa pidättämänä ja katsahti
kynnykseltä noihin molempiin vierashuoneisiin, joiden ovet oli
jätetty auki. Hän astui sisään ja eteni muutamia askeleita noissa
suurissa huoneissa, jotka ankaralla ilmeellään näyttivät tuomitsevan
häntä. Myöskin huoneilla on oma olemuksensa, omat kasvonsa. Niiden ja
meidän välillämme syntyy heti joko ystävyys tai vastenmielisyys. Jane
tunsi tulleensa huonosti vastaanotetuksi, olevansa asiaankuulumaton,
vieras, epäsoinnussa noiden kuvastimien kanssa ja vihollinen noille
vanhoille huonekaluille, jotka hänen läheisyytensä uhkasi siirtää pois
vuosikausien takaisilta paikoiltaan.

Jane tutki kaikkea, ujostelemattoman uteliaasti... Hän huomasi
muotokuvat, joita oli siroiteltu sinne tänne seinille ja pienille
pöydille: pastellimaalauksia ja valokuvia vainajasta.

— Vai niin, sinulla on täällä naisväen kuvia, — huudahti hän ilkeästi
nauraen.

Hän lähestyi uuninreunusta.

— Mutta katsohan, tuo muistuttaa minua...

Ja hän otti käteensä valokuvan.

Hugues, joka kiusaantuneena seurasi hänen toimiaan huoneessa, tunsi
yhä suurempaa tuskaa kuullessaan tämän tietämättä sanotun, julman
pilapuheen, tämän inhoittavan viittauksen, joka loukkasi vainajan
pyhyyttä.

— Pane pois se, — hän huusi käskevällä äänellä.

Jane, joka ei ymmärtänyt vähääkään, purskahti nauruun.

Silmittömänä vihasta, nähdessään noiden saastaisten sormien koskettavan
muistojaan, kiiruhti Hugues hänen luokseen ja sieppasi valokuvan hänen
kädestään. Hän tunsi itse aina jonkunlaista vavistusta pidellessään
niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet hartausesineitä, samoin kuin pappi
pidellessään ehtoollisleipäastiaa ja sakramenttejä. Hänen kaipuunsa oli
hänen uskontonsa. Ja sammuttamatta jääneet vahakynttilät, jotka oli
sytytetty ikkunoihin juhlakulkuetta varten, valaisivat tällä hetkellä
huonetta ikäänkuin kappelia.

Jane tunsi julmaa nautintoa nähdessään Huguesin niin kiihtyneenä ja
toivoi voivansa tehdä hänestä pilaa yhä enemmän. Hän astui toiseen
huoneeseen, hypistellen kaikkea, siirteli paikoiltaan pikkuesineitä ja
rypisteli kankaita. Äkkiä hän pysähtyi ja päästi helakan naurun.

Hän oli pianon päällä havainnut tuon kallisarvoisen kristallilippaan,
ja haluten näyttää uhmamielisyyttään hän nosti sen kantta ja veti
hämmästyneenä ja huvitettuna esille pitkän palmikon, avasi sen ja
pudisti sitä ilmassa.

Hugues oli käynyt kalman kalpeaksi. Tämähän oli raastamista,
pyhäinhäväistystä! Vuosikausiin ei hän ollut uskaltanut kajota tähän
esineeseen, joka oli kuollut, koska se kuului kuolleelle. Oliko hän
kunnioittanut sitä kuin pyhäinjäännöstä, joka päivä valellut sen
kristallilipasta kyyneleillään senvuoksi, että se nyt olisi tuon
ilkkuvan naisen leluna! Liian kauvan oli tuo nainen ollut hänen
onnettomuutenaan! Huguesin koko viha, kaikki sakka siitä kärsimysten
kalkista, jonka hän oli juonut, joka oli kaadettu häneen pisara
pisaralta jok'ainoana minuuttina päivässä, — hänen epäluulonsa,
Janen petollisuus, hänen yölliset vartiovuoronsa Janen ikkunan alla
rankkasateessa — kaikki kuohahti hänessä kuumana hyökyaaltona... Hän
tahtoi ajaa tuon kunnottoman ulos ovesta!

Mutta Jane väistyi ikäänkuin leikillä pöydän taakse ja ojensi
ärsyttävästi palmikon korkealle, nosti sen kasvoilleen, huulilleen,
ikäänkuin lumotun käärmeen, kietoi sen kaulansa ympäri kultaiseksi
kaulapuuhkaksi...

Hugues huusi: Anna tänne se! Anna tänne se!

Jane väisteli oikealle ja vasemmalle ja kiersi pöytää.

Ajometsästyksensä sokaisemana ja Janen ivanaurun ja pistopuheitten
suomimana kadotti Hugues kaiken järkensä. Hän sai vihdoinkin Janen
kiinni. Janella oli yhä palmikko kaulansa ympärillä ja hän huitoi
käsillään ympärilleen eikä tahtonut luopua siitä, soimaten samalla
Huguesia kovakouraisuudesta, joka teki hänelle kipeätä.

— Annatko sen? kysyi Hugues.

— En, sanoi Jane, naurahtaen hermostuneesti.

Silloin sydäntyi Hugues aivan hurjapäiseksi. Veri soi hänen korvissaan,
tulenkielet polttivat hänen silmiänsä, ja hänen aivonsa valtasi
huimaus, äkillinen raivo, joka veti hänen sormensa koukkuun, äkillinen
halu tarttua johonkin, puristaa kokoon jotakin, ruhjoa kukkia —
ja tähän haluun yhtyi äärettömät voimat, ikäänkuin hänellä olisi
ollut ruuvipihdit käsissä. Hän tarttui palmikkoon, jota Jane yhä
piti kaulansa ympäri kiedottuna. Hän tahtoi ottaa sen pois häneltä!
Ja raivostuneena, hulluna, kiskoi hän ja kiristi palmikkoa, joka
pingoitettuna oli kova kuin köysi, Janen kaulan ympäri.

Jane ei enää hymyillyt. Hän kirkaisi lyhyeen, huokasi kuin särkyvä
vesikupla — ja lyyhistyi kuristettuna lattialle.

— — —

Hän oli kuollut, koska hän ei ollut käsittänyt salaisuutta, — koska
hän ei ollut ymmärtänyt, että oli olemassa esine, johon hän ei saanut
kajota ja jonka häpäiseminen rangaistiin kuolemalla. Hän oli tehnyt
väkivaltaa noille hiuksille, jotka saattoivat kostaa ja häpäisemisensä
hetkellä muuttuivat kuoleman välikappaleeksi.

Niin oli siis koko talo joutunut hajalle: Barbara oli mennyt pois,
Jane makasi hengettömänä ja hänen vaimo-vainajansa oli entistäänkin
etäämpänä...

Ja Hugues tuijotti tähän kaikkeen ymmärtämättä mitään, tietämättä enää
mistään...

Molemmat naiset olivat sulautuneet yhteen. Niin toistensa näköisiä kuin
he olivat eläissään olleetkin, olivat he vieläkin enemmän toistensa
näköiset kuolleina, saman kalpeuden varjotessa kumpaakin. Hugues ei
enää voinut eroittaa heitä toisistaan. Hänellä oli olemassa vain
yhdet ainoat rakkaat kasvot. Janen ruumis oli vainajan haamu, jonka
ainoastaan hän saattoi nähdä.

Huguesin sielu oli palannut entisyyteen. Hän muisti vain hyvin
kaukaisia asioita, leskeytensä ensimäisiä aikoja, joihin hän luuli
palautuneensa... Hän oli aivan rauhallisesti istuutunut nojatuoliin.

Ikkunat olivat vielä auki.

Ja halki hiljaisuuden kantautui kuuluviin kellojen huminaa. Ne alkoivat
soida kaikki yhtaikaa juhlakulkueen saapuessa takaisin Pyhän Veren
kappeliin. Kaunis juhlasaattue oli lopussa, kaikki, jotka äsken
lauloivat, olivat vaienneet — se oli ollut lyhyt kangastus elämästä,
yksipäiväinen ylösnousemuksen riemu. Kadut olivat taas tyhjillään.
Kaupunki oli jälleen yksin.

Ja Hugues toisteli hajamielisesti, vaistomaisesti, väsyneellä äänellä:
Kuollut... kuollut... Kuollut Brügge... koettaen sovittaa sanansa
viimeisten kellojen poljentoon, — noiden väsyneiden, laahustavien ja
voimattomien vanhusten, jotka verkalleen tuntuivat siroittavan — yli
kaupunginko vai erään hautakummun? — sointujaan, ikäänkuin rautaisia
ruusuja!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLUT BRÜGGE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.