Polku

By Gabriel Scott

The Project Gutenberg eBook of Polku
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Polku

Author: Gabriel Scott

Translator: Uuno Kailas

Release date: October 11, 2025 [eBook #77030]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, 1926

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POLKU ***

language: Finnish




POLKU

Kirj.

Gabriel Scott


Tekijän luvalla suomentanut

Uuno Kailas





Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.




I.


Joka päivä tulee auringonlaskun jälkeen tavallisesti hiljainen hetki,
äänetön rauha ennen valon kuolemaa. Lampien ja järvien katse syventyy,
ne vangitsevat kaiken taivaan hehkun ja riemun ja lepäävät illassa
kirkkaina ja loistavina — sitten ne vaipuvat ajatuksiinsa, ylevässä ja
sulkeutuneessa rauhassa. Ympäristössä viettää tunturi hämäränhetkeä
sinertävien töyräiden, kanervikkojen ja rämeiden, harvan mäntymetsän
ja pienten, vaaleiden koivuviitojen keralla. Se nousee ja laskee
pitkin ääriviivoin, kohottaen joskus lakensa pilviä kohden ikään kuin
tahtoen katsella itseään. Varjot keräytyvät rinteelle, ne ryömivät
esiin lohkareitten ja jyrkänteiden alta ja yhtyvät äänettömästi ja
huomaamatta. Jokin erillinen puu saattaa sentään hiljaa humista — tuuli
on löytänyt sen matkallaan ja kulkee huolettomasti lehvien läpi — nyt
se havaitsee ympärillään vallitsevan hiljaisuuden, kultaisen laineen,
joka liukuu illan halki, ja herkeää äänettömästä leikistään. Se ikään
kuin erkanee itsestään, sen latva kuuntelee, se tajuaa äärettömyyden
ja pyrkii sitä kohden jokaista oksaansa kurottaen eikä ole enää muista
erillään. Mätäs nurmikolla, vesakko rotkossa, polku, joka hiipii
vuorenselänteen yli — kaikki, kaikki on yhtä sen kanssa, kaikki erkanee
itsestään ja tajuaa ikuisen alkuperänsä, syvän yhteenkuuluvaisuutensa.
Se seisoo ikään kuin pää paljastettuna, siunaavan hämärän langetessa.

Kenellä on korvat kuulla —

Tuuli on löytänyt rauhallisen kuopan ja asettunut levolle kanervikkoon.
Ja lähde, joka hiljaa kumpuaa partaansa alla syvästi salassa aineen ja
tomun takana, tulvii äänettömästi äyräänsä yli ja kastelee sen juuria
hiljaisen tuokion ajan.

Tarkkakuuloisuus ympäröi maata, silmä avautuu hiljaa sinessä ja
katselee vakaasti, tutkimattomin katsein läpi pimeyden...




II.


Polku alkaa alhaalla kylässä.

Se poikkeaa maantiestä, joka kulkee tomuisena ja harmaana laakson
läpi, ja rientää suoraan yli kukkulan laen — kapea uurre ruskeassa
maassa. Se pääsee tunturille ja kiiruhtaa ylöspäin, se kiipeää rinteen
reippaasti ja kepeästi, kiemurtelee eteenpäin kuusikon ja rytöpuiden,
varjoisan nuoren metsän ja katajain ja kallioimarteiden lomitse.
Ennen pitkää tulee tunturilta puro, ja polku ja puro menevät ristiin
— tässä on porraspuu, jota sanotaan Linan sillaksi ja jonka pitäisi
olla Kristoferin rakentama siihen aikaan kuin Lina kävi papin luona
lukemassa ja oli tuskin kolmentoista ikäinen. Vähän ylempänä polku ja
puro kohtaavat toisensa uudelleen, mutta tällä kertaa ne pysyttelevät
yksissä; puro on kaivautunut esiin sorasta ja noudattelee polkua
puolisensataa askelta, ennen kuin jälleen lähtee omille teilleen.
Tähän on Kristofer pannut kiviä riviin, pieniä saaria poikki puron,
niin että voi kulkea sen yli kuivin jaloin — varmaan taas pienen Linan
tähden. Rinne kohoaa sitten pystyin seinämin ja sortuvin jyrkäntein —
kuin harmaa kiviputous — ja korkealla kaiken yläpuolella on tunturi
niin kuin lukittu portti ja salpaa tien jättiläishuipullaan eikä
päästä ketään edemmäksi. Mutta polku ei yritäkään sitä, vaan kääntyy
tyynesti sivulle, pujahtaa kanervikkoon aivan vuoren juurella ja löytää
rotkon, johon kiipeää. Se pääsee yhä ylemmäksi — tosin se paikka
paikoin tupertuu alaspäinkin, mutta aloittaa taas uudella vauhdilla ja
kiemurtelee edelleen rinnettä ylös, halki mustikanvarsien. Lopulta se
matelee alastoman kallion yli, painuu sangen nolona alas ja sukeltaa
sitten taas kanervikkoon.

Alussa on metsä mukana. Se saattelee molemmin puolin, kookasvartiset
männyt ja kuuset, joukossa jokin tammi ja koivu, joita on taajemmassa
ylempänä rinteellä. Sitten tulee lisäksi haapoja ja pihlajia ja
joitakin pähkinäpensaita; samaan aikaan havumetsä harvenee, sille käy
täällä liian jyrkäksi — ja vihdoin se pysähtyy kokonaan. Vain siellä
täällä seisoo joku neuvoton etuvartia pyörällä päin, epätoivoinen
uskalikko, joka ei ole tahtonut antautua. Se pudistelee käpyjään
tuulessa ja varisuttaa siemeniään kauas ympärilleen; aika neuvon tuo,
se kenties arvelee. Ja tuuli ottaa joskus siemenen ja kantaa sen
ylemmäksi rinteelle — niin metsä yhtäkaikki nousee. Mutta tammi- ja
koivuvesakko luikertelee huolettomasti edelleen; se ei kohtaa mitään
vaikeuksia, vaan saavuttaa helposti jyrkänteen reunan.

Täältä aukeaa sisämaahan päin laakea tasanne — ei suurtunturin
sammalikkojen ja valkoisen, hohtavan lumen peittämä laki, vaan
sen esikartano punaisine kanervaharjanteineen, joiden lomassa on
kapeita metsäjuovia — kaksi porrasaskelmaa meren yläpuolella. Se
ulottuu peninkulmamääriä joka suuntaan, tyyni, juhlallinen maisema,
joka lepää ikään kuin ovet selkosellaan, niin että valo ja ilma
pääsee kaikkialle. Se lepää ojennetuin jäsenin taivasalla pitkine,
surumielisine ääriviivoineen ja uinuu itsensä unohtavassa rauhassa.
Matalat kanervatöyräät ympärillä, suot vesihautoineen ja mättäineen,
joilla kasvaa ryhmä koivuja toisiinsa takertuneina, ja alastomat
kalliot, jotka pyöristyvät hitaasti ylös notkojen keskeltä — kaikki
on ikään kuin vaipunut äänettömään tutkisteluun hiljaisen mielihyvän
vallassa. Se lepää siinä niin sopusointuisena, niin syvästi tuntevana,
uhoten alkuperän ihmettä, ylevänä kuin aikojen aamussa, jolloin luojan
varjo vaelsi maan yli ja ruoho versoi hänen jäljissään. On kuin se
olisi säilyttänyt vaikutelman, kuin se vielä eläisi muistossa —
keskeytymättömässä seurustelussa ihmeen itsensä kanssa. Ja tuuli kiitää
sen yli, pudistaa puita ja pyörittelee lehtiä ja teutaroi kanervikossa
vallattomasti kuin jänis. Tuuli kiitää sen yli, se tunkeutuu notkoihin
ja alastomille kallioille, joita musta jäkälä ja vyörykivet peittävät.
Se kulkee sinne tänne mäkien lomitse, rientää uupumatta yli soiden ja
yli lampien, jotka vilkkuvat kaislakiehkurain keskeltä, eikä löydä
vakinaista olosijaa. Ja äkkiä se paiskautuu lampeen, niin että se
käpristyy väristen kokoon ja käy kananlihalle...

Mutta polku luikertaa tunturia kohti, yhä kauemmas, yhä eteenpäin.
Nyt, tasaiselle päästyään, se tuntuu parantavan vauhtia. Toisinaan se
tanssii eteenpäin katajikon läpi, hypähdellen riehakkaasti vallattomaan
tapaansa — ota kiinni, se ikään kuin sanoo ja pujahtaa tiehensä
pehmein kaarroksin. Ja toisinaan se hiipii varpaillaan yli soiden,
missä pursu seisoo ruosteenpunaisten vesihautojen välissä ja maustaa
ilmaa laajalti — hiipii vaivaiskoivujen lomitse, painaa varvut allensa
ja käyttää kaikkia keinoja hyväkseen. Sitten se hyppää pelastuneena
maihin mättäälle ja jatkaa edelleen uudella vauhdilla. Ota kiinni, ota
kiinni, se sanoo taas ja pakenee Kovelandin ylärinnettä pitkin kiitäen
kanervikossa vikkelästi kuin käärme.

Ja tasanko lepää tyynenä, ovet selkosellaan ja kantaa sitä yhä kauemmas
sisämaahan.

Mutta mistä nämä haavat, jotka seuraavat polkua, mistä nämä raidat ja
pienet pajut?

Kansa tietää kertoa, että Kristofer piti mukanaan vesaa, missä ikinä
liikkuikin, vihreätä raidanvarpua, ja jos hän löysi sopivan paikan,
pisti hän mielellään vesan maahan, ja se jäi siihen ja kasvoi puuksi.

Vesa-Kristofer, sanoivat ihmiset, missä hän vain kulkee, siellä versoo
vesoja hänen jäljissään!

Sitten tunturi käy jyrkemmäksi, kanervikko loppuu —

Ja polku, joka haparoi tunturinkuvetta pitkin, keikahtaa alas kohden
sinertävää kiilaa, joka pistää syvälle notkoon ja ikään kuin leikkaa
maiseman kahtia. Siinä on Staalvatnet suhisevine kaisloineen,
vaeltavine aaltoineen ja upottavine liejuineen. Siinä on Staalvatnet,
missä Kristofer kävi paimenessa, missä hän suoritti hiljaista
tehtäväänsä — se läikkyy tunturin sylissä niin kuin nukkuva valo.

Sen takana kohoaa vedestä hitaasti ja tyynesti mahtava kanervatöyräs.
Kun polku laskeutuu sitä kohti, on kuin töyräs tulisi vyöryen vastaan
— kivimaininki maan alkuajoilta matkalla tunturin yli ryskyen ja
jymisten. Ei, sitten se on lannistettu parhaassa vauhdissaan,
voimakkaamman sormi on sen pysäyttänyt, lamauttanut sen kesken
kulkuaan. Nyt se lepää hiljaa tuossa tunturin sydämessä — jähmettynyt
aalto, rauhallinen kanervavuori, jonka ympärille koko maisema keräytyy.
Kerran koko vuori oli vihreä, kerran se oli pelkkää nurmea, rehevää,
sormen pituista silkkiruohoa, jota lammas söi. Sitten lammas ei enää
tullut, ja kanerva alkoi pyrkiä ylös ja täplitti vuoren ruskeaksi ja
punaiseksi, kunnes oli muuttanut sitä tarpeeksi. Mutta se on siinä
siltä yhtä järkkymättömänä ja kohottautuu vapaasti auringonpaisteeseen
nähden kauas kaikkiin suuntiin ja viettäen hitaasti joka puolelle.
Punainen kanervikko ja sininen taivas kohtaavat toisensa ylinnä
harjanteella, joka piirtää sineen pitkän kaaren —

Helluntaivuoreksi sanoivat ihmiset sitä ennen, Hægelandin ylänteeksi
sanovat he sitä nyt; tunturi on muuttunut, moni asia on saanut toisen
nimen. Mutta vähän syrjempänä on tunturissa portaat; ne on hakattu
huolellisesti alatusten, niin että voi turvallisesti laskea jalkansa
niille. Kristofer tahtoi kaikille hyvää; eihän ollut varmaa, että
kaikki pääsivät alas yhtä helposti kuin hän. Ja alempana rinteellä on
hänen asumuksensa, pienen pieni kivimaja avoimine oviaukkoineen, ihan
kuin jonkin otuksen pesä — tuskin neljän askelen pituinen. Se nojaa
mustaan kivilohkareeseen, joka samalla on sen seinänä; siltä puolelta
se siis ainakin on tiivis. Entä mitä muuta se tarjoaa nähtäväksi?
Kivisen makuulavan suoraan maapermannon poikki, sen päällä sylyksen
kanervia, niissä nukkua, tulisijan nurkassa kyykyllään — — Hyvä
Jumala, miten ihminen on voinut asua täällä! Nyt tulee tänne joskus
pitäjän ihmisiä kalastamaan; he nukkuvat täällä ja kestävät pari yötä
ja luulevat sitten tehneensä suurenkin urotyön. Nyt täällä liikkuu
kärppä, joka pitää tätä mukavana asuinpaikkana ja arvelee, että se on
tehty juuri sitä varten. Ja kuitenkin on ihminen elänyt täällä viihtyen
kilpaa kanervan ja koivun kanssa ja tuntien olonsa sanomattoman
miellyttäväksi! Ihminen on istunut noissa raunioissa ajatellen pieniä
ihmisajatuksiaan ja ihmetellen kaikkea näkemäänsä, huomaamatta
yksinäisyyttä olemassaolon riemulta. Siitä on kauan — ei sentään,
ihmisikä vain, ja se ei ole mitään täällä tunturilla, missä sata vuotta
on kuin yksi päivä.

Vähän kauempana on jätteitä lammastarhasta, missä elukat toisinaan
nukkuivat: pitkulainen kiviaitaus. Veräjä on käytetty kahvipuiksi, ja
muuri on luhistunut pahasti, paikoin maan tasalle, mutta sittenkin —
tarha ei ole milloinkaan ollut kauniimpi kuin nyt. Tunturi on ikään
kuin aidannut paikan uudelleen, verhonnut sen jälleen ystävällisissä
muisteloissa, hoitanut sitä yksinkertaisella tavallaan. Ensin ryömi
kanerva varovasti aitaukseen, siinähän ei enää ollut mitään vaikeutta,
nyt kun se oli niin monelle taholle avoin; sitten seurasi orjantappura.
Sen jälkeen tuli yhä uusia. Kataja seisoi kauan ulkopuolella — ei,
sitten sekin rohkaisi mielensä ja meni orjantappuran perässä. Vihdoin
koivukin hiipi sinne. Täällä oli sen mielestä suojassa tuulelta, täällä
oli lämmintä ja multaa kivien välissä, tämä oli siunattu paikka. Missä
lampaat ennen makasivat tähtiyössä toisiaan lämmittäen ja rauhallisesti
märehtien, siinä kasvaa nyt kokonainen lehto.

Vesa-Kristoferin jäljissä versoo —

On kuin vesa yhä vieläkin olisi kevättuore ja vihreä ja työntäisi yhä
uusia virpiä ja hän olisi vain jättänyt sen aitaukseen lähtiessään
täältä viimeisen kerran.




III.


Kristofer tuli maailmaan samalla tavoin kuin ihmiset useimmiten, hän
oli vain liian pitkä. Se ei tosin ollut mikään varsinainen vika, ja
moni on päässyt maailman läpi pahemminkin puuttein, mutta koska hän
jatkoi pitkänä olemistaan, tulivat ihmiset kiinnittäneeksi huomiota
häneen jo silloin kuin hän vielä oli pieni lapsi. Ellei hänellä nyt
olisi ollut puhevikaa — jos hän olisi voinut laverrella niin kuin
muutkin, olisi kaikki kuitenkin saattanut käydä sellaisenaan laatuun.
Mutta nyt tuli lisäksi se, että hänellä oli änkyttävä ja vitkasteleva
ja hullunkurinen ja kangerteleva puhe ja että hän ikään kuin survoi
sanat suussaan pieniksi palasiksi — ja silloin olikin asia vallan
hullusti. Nuo kaksi seikkaa tehostivat toisiaan ja tekivät toisensa
kaksin verroin huomattaviksi; vika ikään kuin asetettiin näkyville
ja tehtiin pahemmaksi kuin olikaan. Aikuiset tosin jättivät pojan
rauhaan, mutta nuoret nauroivat ääneen ja syytivät hänen jälkeensä
minkä mitäkin. Siten Kristofer oppi ymmärtämään, ettei hän ollutkaan
luotu muiden kaltaiseksi, ja hän alkoi hävetä itseään. Jo varhain
saattoi hänestä huomata, että hän arasteli pituuttaan ja kulki niska
kyhärässä ja polvet velttoina parantaakseen siten asiaa. Niin hän alkoi
kymmenvuotiaana muistuttaa vanhaa miestä, kyyryselkäistä ukkoa — se oli
uusi naurettavuus, joka teki kaiken entistäkin pahemmaksi.

— Päivää, ruotivaari, sanoivat nuoret — liikuttako te puujalkoinanne
ulkosalla hengittääksenne hiukan raitista ilmaa?

Pahimpaan pulaan hän joutui koulussa.

Tapahtui, että pojat piirittivät hänet, että he saivat hänet seinää
vasten tai ahdistivat hänet johonkin nurkkaan. Haikara, he sanoivat,
haravanvarsi, he sanoivat ja ulvoivat ja nauroivat ja taputtivat
käsiään; ja nokkelimmat levittivät sormensa ja olivat mittaavinaan,
miten pitkä hän oli. Neljä kyynärää ja seitsemän tuumaa; mene kotiin ja
pysy siellä, mokomakin kummitus!

Kristofer seisoi sillä aikaa seinää vasten katsoen heidän päittensä
yli, seisoi siinä pysyen vaiti ja kuunnellen ja antaen rajuilman mennä
ohi. Hän tiesi hyvin olevansa liian pitkä, hänen mielestään pojat
olivat oikeassa, ja täyttä totta oli, mitä he sanoivat. Ja kun jokin
sana oli erityisen osuva ja sai heidät ulvomaan ihastuksesta, niin
hänkin koetti hämillään hymyillä. Totisesti, siinä he osuivat keskelle
maalia, Jumala siunatkoon heitä kaikkia, juuri siltä hänestä tuntui.
Heidän ei tosiaankaan tullut luulla, ettei hän olisi ollut samaa mieltä
kuin he, heidän tuli vain antaa anteeksi hänelle. Ei hän ollut lempeä
heitä ärsyttääkseen, eikä hän omasta tahdostaan ollut sen näköinen,
mutta hän ei voinut mitään sille. Hän ei vain sanonut mitään, sillä
hän tiesi liian hyvin, että asia kävisi monin verroin pahemmaksi, jos
hän avaisi suunsa. Niinpä hän seisoi siinä kuin rauhallinen eläin
ihmisparven keskellä, kestäen lempeällä, sävyisällä tavallaan sen
pistot ja kidutukset.

Saattoi myös tapahtua, että he saivat hänet käsiinsä keskellä kylää;
Kristofer oli asialla, hän käveli maantietä pitkillä, ohuilla
jaloillaan, pieni pää pystyssä ja silmillään kauas eteenpäin tähystäen
— mahtoiko kukaan nähdä häntä tänään? Astellessaan siinä sankko
kädessään hän muistutti suurta kahlaajalintua; hän ei voinut juuri
näyttäytyä ihmisten parissa herättämättä huomiota. Mutta siinäpä
olivatkin pojat pitkääpalloa pelaamassa — hei, silloin syntyi suuri
meteli, ja ennen kuin hän ennätti pakoon, oli koko joukko hänen
ympärillään. Pojat tuuppivat häntä, he tempoivat ja raastoivat ja
tahtoivat kaataa hänet nurin — ja heidän keskellään seisoi Kristofer
sankkoaan varjellen, jottei sille olisi tapahtunut mitään vahinkoa.

— Va-va-varokaa, sanoi hän ja oli unohtanut änkyttävänsä —
sa-sa-sankkoani!

Niin olivat pojat päässeet tarkoituksensa perille, ja heillä oli
hauskaa, ja he matkivat ja nauroivat.

Pahin kaikista oli räätälin kyttyräselkäinen poika, pieni,
kerkeäkielinen kääpiö, joka oli ikään kuin säkki täynnä ilkeyttä ja
sappea eikä voinut koskaan jättää Kristoferia rauhaan. Tuolla pienellä
muodottomalla ihmishyönteisellä täytyi olla myrkkyä suuret varastot,
se pisti pistämistään eikä tyhjentynyt milloinkaan, se hyökkäsi
alituisesti ilman aihetta ja pisti piikillään, jos voi, ja riemuitsi
omista pistoistaan. Kääpiön ulkomuoto olisi tosin saattanut houkutella
kenen tahansa hymyilemään, mutta hän osasi kääntää huomion pois
itsestään ja kohdistaa sen Kristoferiin. Ja pojat osoittivat hänelle
suosiotaan eivätkä olleet kuulleet elämässään sen veroista. Se kannusti
kääpiötä uusiin keksintöihin, uusiin juoniin vuoden läpeensä. Hän
täytti heidän rohkeimmatkin toiveensa, hän surisi ja pärisi uhrinsa
ympärillä nauttien tämän neuvottomuudesta ja tuskasta eikä koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta käydä hänen kimppuunsa ja huomauttaa hänen
vajavaisuuksistaan. Ja Kristoferin kieli oli sidottu, Kristofer seisoi
vain nieleskellen, väänteli pitkää ruumistaan ja painoi päänsä alas
olkapäiden väliin salatakseen häpeänsä.

Kenties kääpiö ymmärsi —

Kenties hänen tuntoaan toisinaan pisti ajatus, että Kristofer oli
enemmän hereillä kuin he luulivatkaan. Se ei riisunut hänen aseitaan,
hän vain vältti kohtaamasta hänen silmiään, tuota viipyvää, syvää
katsetta, joka oli usein ilmeellään saattanut hänet hämmennyksiin,
mutta joka myöskin herätti hänessä kiukkua. Poika ehkä tunsi, että
Kristoferin silmät näkivät hänen omiensa sisään, hänen salaiseen
ahdistukseensa ja tuskaansa saakka — näkivät, kuinka hänen rujoutensa
kidutti häntä, niin että hän oikeastaan taisteli salatakseen oman
vikansa ja voidakseen paremmin sietää itseään.

Silloin joutui kääpiö joskus kuohuksiinsa. Häpeä ja katkeruus
kamppailivat hänessä, hän tunsi olevansa loukattu ja sorrettu, riisuttu
alastomaksi toisen silmissä ja oli salaa syvästi häpeissään. Kaikki
tämä hurskaus ärsytti häntä, sen piti olla heti paikalla tomussa, hän
tahtoi kostaa kirvelynsä, hänen täytyi tavalla tai toisella kiskoa paha
sana esiin toisen huulilta, saada hänetkin häpäisemään itseään.

— Senkin — senkin lammas, sanoi hän lyöden Kristoferia vasten kasvoja.




IV.


Pilkka ja häväistys on kehnoa ravintoa, ja kaikkein vähimmin se
soveltuu lapsen ravinnoksi. Mutta Kristofer ei ollut parempaan
tottunut; halveksunta ja kaikenlaiset pilkkasanat sekoittuivat jo
aikaisin hänen jokapäiväiseen leipäänsä ja tulivat luonnolliseksi
osaksi hänen ravinnostaan. Ei hän kotonakaan siltä säästynyt —

Äiti oli kyllä kiltti ja saattoi hemmoitellakin häntä, kun oli hyvällä
päällä, mutta isän laita oli pahemmin. Hän oli kovaluontoisempi, kulki
silmälasit nenällä, tirkki ja tähysteli joka taholle ja kyynäröi
kaikkea näkemäänsä. Hm, hän sanoi korvallistaan kynsien ja ollen
alinomaa tyytymätön ja löytäen hetikohta vian. Se ikään kuin ratkaisi
asian, kaikki suorastaan riippui siitä. Mikään ei ollut moitteetonta,
mikään ei ollut niin kuin piti olla, vaan siellä täällä oli puutteita.
Hm, sanoi hän Kristoferia mittaillen ja ollen tyytymätön häneenkin;
poikakaan ei ollut oikein muodostunut, vaan täynnä hävettäviä virheitä
ja vikoja. Kas, pää oli hullusti asettunut olkapäille — ja sitäpaitsi
se oli liian pieni. Hartiatkaan eivät olleet kunnolliset, ne antoivat
käsivarsien liiaksi riippua, päästivät ne ikään kuin liian alas, niin
että koko ihmismuoto meni pilalle. Kaula oli myöskin hullunkurinen
samoin kuin selkä liian lyhyt. Ja kukapa olisi nähnyt mokomia koipia
noin pienen ruhon alla? Kaikki oli aivan suhteetonta, katsoipa mihin
hyvänsä. Hm, sanoi hän ja syytti poikaa antaen tämän selvästi ymmärtää,
että tämä oli tehnyt hänelle häpeällistä vääryyttä. Kun ihmisen kerran
piti tulla maailmaan, niin oliko mitään järkeä siinä, että hän tuli
tuon näköisenä?

Ei, ei, Kristofer oli samaa mieltä, hän oli vain sydämestään pahoillaan
siitä, ettei ollut syntynyt mitan mukaiseksi, ja ymmärsi tehneensä
pahoin isäänsä kohtaan. Niinpä hän pysyttelikin mahdollisimman paljon
tieltä poissa — istui pitkät ajat mäenrinteessä talon takana, sillä
aikaa kuin isä höyläsi ja liimasi vajassa, hääräillen risujen ja
männynkäpyjen kimpussa ja ollen olevinaan vuoripaimenena ja tuovinaan
lampaita tarhaan. Kunpa hän vain kerran tulisi aikuiseksi, kunpa hän
vain tulisi kyllin isoksi! Ah, hän tiesi kyllä, mitä tahtoi, mutta
toistaiseksi hän pysytteli täällä ja odotti sitä ja harjoitteli sitä
varten ja iloitsi kirkkaita ilojaan, hänkin. Ei saanut olla kovin
kauan poissa, isähän saattoi tahtoa häneltä jotakin; häneltä puuttui
ehkä nauloja, ja hän tarvitsi heti paikalla pikalähettiä — jouduppas
ja juokse, Kristofer ukkoseni. Sen tähden oli parasta olla saapuvilla,
ennen kuin salama iski alas tupaan tuottaen kaikenlaista turmiota
— parasta jättää lampaat omiin oloihinsa, panna pitkät jalkansa
liikkeelle ja kipaista pohjatuulena kotiin. Näyttipä siltä, että nuo
jalat olivat joskus hyvät olemassa! Tai isä oli itse menossa kylään ja
tarvitsi Kristoferia avuksi kantamaan, ja sillä oli yhtä kiire silläkin.

Nuo matkat alas kylään —

Isä riensi vähän edellä tuumamitta takataskusta törröttäen ja pieni,
rutistunut huopahattu haivenillaan. Ja Kristofer tulla tepasteli
perässä ohuilla, jäykillä jaloillaan, tuijottaen isänsä selkään ja
varoen menemästä liian lähelle. Hän käsitti, ettei ollut luvallista
uskaltautua hänen viereensä, että isä selvästi häpesi hänen tähtensä
ja olisi mieluummin ollut ottamatta häntä mukaansa. Niin hän asteli
pahoilla mielin ja tuijotti tuijottamistaan tuumamittaan. Ja sen hela
näytti muuttuvan silmäksi, joka kyräili häneen tyytymättömin katsein.
Jospa olisi jälleen kotona, ajatteli Kristofer tuntien, miten kurjalta
hän näytti, ja painaen päänsä pelkästä häpeästä.

Isä saattoi kohdata jonkun tuttavan, joka pysähtyi hiukan pakinoimaan.
Ja kun he olivat hiukan pakinoineet, käänsi tuttava tavallisesti
päätään ikään kuin ottaakseen hänestä nopeasti mitan:

— Mutta eikös se ole Kristofer?

Toden totta, tuttava oli oikeassa, Kristofer siinä tosiaankin seisoi,
sitä hän ei voinut kieltää, vaikka painautuikin säleaitaa vasten
koettaen hävitä seipäiden väliin — ja sitten, sitten hänen täytyi tulla
tielle ja näyttäytyä koko pituudessaan ja kuulla sama tuhannesti kuultu:

— Sinähän kasvat vallan julmasti, poika!

Isä seisoi sillä aikaa tiellä, vaihtoi jalkaa, kynsi korvallistaan ja
näytti olevan hämillään — hm, niin, hän sanoi kakistellen ja mittaillen
häntä puusepänmitoillaan ja ollen olevinaan maailman teräväsilmäisin
mies ja pudistellen pois höylänlastujaan. Heidän ei toki pitänyt
luulla, ettei hän nähnyt pojan vikoja; jos kohta tämä olikin hänen
jälkeläisensä, näki hän silti, mitä pojalta puuttui, ja enemmänkin.
Ei vika ollut ainoastaan jalkojen, vaan myöskin käsivarsien ja ruhon
— katsokaa, miten lyhyt hänen selkänsä oli. Ei, hänelle oli jo kauan
sitten valjennut, mistä poika oli vikansa perinyt; hän ei totta puhuen
näyttänyt oikeiden ihmisten mukaan valetulta...

Isä puhui puhumistaan.

Ihmisellä oli tässä maailmassa koettelemuksensa, hän sanoi,
sallimuksensa, joka heidän tuli kärsivällisesti kantaa. Ei se ollut
aina niinkään helppoa, hän puolestaan — — hän pysähtyi ikään kuin
rauhoittuakseen; se oli hänestä tavattoman ikävää. Ei ollut sääli
poikaa, vaan sitä onnetonta, joka aivan ansiottaan ja viattomasti oli
osunut tulemaan hänen isäkseen.

Kristofer oli jälleen samaa mieltä; se oli hänenkin mielestään syvästi
valitettavaa, ja hän tunsi rusentuvansa oman kurjuutensa painosta eikä
tietänyt, mihin katsoa. Hän ei vain voinut käsittää, että hänessä
oikeastaan oli mitään syytä — paitsi se, että hän oli olemassa. Se oli
luonnollisesti hullua, mutta mitä hän sille mahtoi —

Sillä tavoin Kristofer joutui harjaantumaan kärsivällisyyteen, aina
nyrkin kokoisesta saakka. Ja hänen itsensä sitä ymmärtämättä kääntyivät
hänen tuskansa hyväksi ja kantoivat hedelmää syvällä hänen mielessään.
Kaikki tämä itsekuri ja itsensävoittaminen vaikutti hiljaisuudessa
siunauksellisesti sisäänpäin, antaen hänelle tahdonlujuutta ja kasvua.
Kristofer oppi jo lapsena suurimman, mitä ihminen voi oppia — kestämään
vääryyttä.

Siten hän kylvi jo varhain itseensä sen siemenen, josta oli tuleva
hänen perusrunkonsa ja joka kaikessa oli pitävä häntä pystyssä.




V.


Mutta ylhäällä talon takana oli lammastarha tarjoten lohdutusta
kaikkeen elämän katkeruuteen ja vajavaisuuteen.

Siellä se oli, aidattuna vihreillä vesoilla, jotka Kristofer pisti
maahan lähekkäin, niin että niistä muodostui tiheä aitaus — syrjäinen
ja rauhallinen maailma, jossa kaikki oli niin kuin olla piti, johon
minkäänlainen pahuus ei päässyt tunkeutumaan. Täällä ei änkyttäminen
haitannut, eikä se, että jalat olivat liian pitkät tai että pää oli
asettunut hullusti olkapäille; täällä ei ollut kysymystä vioista, ne
jäivät ikään kuin itsestään pois. Täällä ei ollut ketään, joka olisi
osoitellut niitä ja puhunut niistä alinomaa, ei ketään, joka olisi
virnuillut ja matkinut ja nauranut — täällä oli Kristofer kyllin
hyvä. Puut, jotka humisivat ympärillä, runkoja naputteleva tikka,
pähkinäpensaasta pähkinöitä poimiva orava, puro, joka kanervikossa
kiiruhti hänen ohitseen ja täytti rinteen kumealla kohinallaan
— se kaikki antoi hänen olla rauhassa, kenenkään huomaamatta,
omien puuhiensa parissa. Hänellä oli syvä yhteys luontoon, harras
luottamussuhde, joka oli ulkopuolella käsityskyvyn, ulkopuolella
ajatuksen kantomatkan ja mittojen. Sehän on vain Kristofer, se
ikään kuin sanoi, kun hän tulla kompuroi talosta ja istuutui maahan
vesoineen tihentääkseen hieman aitaa. Oli kuin se olisi lukenut hänet
mukaan, ikään kuin hänkin olisi ollut sikäläisiä — ehkä mustarastas
tai lumikko, tai sammalikossa oljentelevan katajapensaan velipuoli.
Kristofer saattoi tuntea olevansa täällä hyvien ystävien parissa, jotka
tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää. Jos sitten oli ympärillä kiven
järkäleitä, jotka olivat vyöryneet alas rinteeltä, niin tiesivät ne
selvästi hänestä seisoessaan siinä suljettu ilme kasvoillaan, menneen
ajan iäkkäät todistajat. Ne eivät kai nähneet mitään, sen sijaan ne
seisoivat miettien, täynnä viisautta ja kokemusta, äänettöminä, koska
tiesivät kaiken, mikä on ollut. Ne seisoivat huomioiden ja kuunnellen,
olivat ainoastaan tarkkaavaisia katselijoita, seuraten kaikkea,
mikä ympärillä hiipi ja ryömi. Ne katselivat pilvien alla lentävää
pääskyä, rinteellä hiipivää mäyrää, alhaalla sammalessa matelevaa
tuhatjalkaista, jolla oli pieni elämänsä silläkin. Ne katsoivat
katsomistaan ja tiesivät kaiken seisoessaan siinä niin kuin lukitut
lippaat, niin kuin sinetillä suljetut salaisuudet, ilme tutkimattomana
ja vaieten kaikesta. Ne katsoivat pikku Kristoferiakin ja hänen pitkiä
sääriään ja hänen pientä päätään ja tiesivät myöskin kaiken hänestä:

Me tunnemme sinut, ne ajattelivat sisimmässään, sinulla on täällä
ylhäällä pienen pieni lammastarha ja karjalaidun ja lampaita ja
vuonia. Sinusta tulee paimen, kun tulet suureksi, ja sinä oleskelet
kaukana, kaukana tunturilla ja tallustelet ylt'ympäri pursussa ja
kanervassa, soissa, pajukoissa ja sammalessa, metsikön ja kirkkaan
veden välillä. Ja eläimesi seuraavat sinua, eläimesi kulkevat
ympärilläsi ja ovat sinun ainoana seuranasi pitkin päivää. Eläimesi
kulkevat ja pureskelevat ja nuuskivat kuono tuulta vasten ja määkyvät
ja menestyvät, ja kesäisin ne juovat vähän. Ja kun ne ovat kylläisiä,
asettuvat ne makuulle ja muistuttavat pieniä pilvikuontaloita maassa
ja märehtivät kaikki hiljaa ja viettävät autuasta hetkeä taivasalla ja
pureksivat ruokaansa vielä kerran...

       *       *       *       *       *

Kristofer ei liikahda, hän hengittää vain syvään, ja sydän ikään
kuin laajenee. Niin, hän ajattelee, niin, niin, ja hän kuulee,
miten rinnassa jyskyttää, ja näkee kaiken selvästi edessään. Hän on
seurannut eräänä syksynä äitiä tunturille ja ollut hänen kanssaan
puolukoita poimimassa kolme kirkasta syyskuun päivää perätysten; ne
kimmelsivät vielä mielessä ja kutsuivat häntä ja viittoivat hänelle ja
olivat hänen pienenä sisäisenä valonaan. Kolme päivää polkua pitkin,
soiden poikki, kanervan halki, ja kaksi yötä ladoissa lehväkimppujen
ja raikkaan heinän välissä — lyhyt vaaksa aikaa, mutta ihmeellinen
niin kauan kuin sitä kesti, kirkasta juhlaa ensi hetkestä saakka. Ei
koskaan, ei koskaan hän ollut tietänyt, että elämään saattoi mahtua
sellaista iloa, että se saattoi olla niin hyvä ja rikas! Ja kolmantena
päivänä tuli eräs vieras heitä vastaan, vuoripaimen haarapussi
olallaan, tuli poikki Noitatunturin, joka hehkui auringonlaskussa,
tuijottavia siirtolohkareita huipullaan, viettävin rintein, joilla
vesi solisi. Ja hänen ympärillään oli ikuista rauhattomuutta, hänen
ympärillään tepasteli ja liikkui, hänen ympärillään oli tunturi
lähtenyt liikkeelle ja oli alituisesti vaeltamassa itsensä yli. Mätäs
mättäältä se kokoontui yhteen ja muuttui samassa eläviksi eläimiksi;
ne pakkautuivat likelle miestä, joka kulki keskellä korkeana kuin
jättiläinen ja johdatti niitä eteenpäin hitaasti, mutta varmasti.
Mukana oli myöskin koira, joka porhalsi ylt'ympäri ja oli joka paikassa
ja hätyytti vitkastelijoita eteenpäin, ja viimeisenä tuli paimenpoika
ajaen lehmää — sarvetonta eläintä, jolla oli juovikkaat kyljet ja
suunnattomat, riippuvat utareet. Kun se joskus ravisti päätään,
luisui lihava nahka yli lavan, aivan kuin se olisi ollut jollakin
tavoin talilla voideltu. Se oli ikään kuin heidän ruoka-aittansa;
siitä he saivat maitoa, milloin tarvitsivat, saattoivatpa vielä saada
juustoakin. Kristofer katsoi katsomistaan, kaukainen kuva hipui
hänen mieleensä — oli kuin tuo paimen olisi sukeltanut esiin suoraan
raamatunhistoriasta, lammaspaimen Aabrahamin ajoilta, ympärillään
karvaiset ystävänsä, paratiisin lempeimmät eläimet. Kil — — — siellä
helisi vieno tiuku; miehellä oli kaulain kädessään, ja hän heilutti
sitä ilmassa edestakaisin — kil — kil — ja ravisteli sitä hiukan. Sävel
oli ohut ja hauras, sävyltään ihmeellisen vaalea ja sulautui yhteen
illan kultahohteen kanssa ja oli kuin tämän oma vieno ääni, tämän oma
hyräilevä pieni suu.

Ja tunturi lepäsi ympärillä kuunnellen. Pursu, kanerva, korsi suolla,
siirtolohkareet, pajupensas — kaikki oli hiljaisen hartauden vallassa,
hievahtamatonna, kurolla korvin ja hyvän, siunaavan sävelen lumoissa.

Kristoferkin seisoi hiljaa, seisoi puolukkakori kädessään ja unohti
aivan laskea sen maahan, unohti maailman ja äitinsä ja kaiken. Hän
näki vain miehen, joka siinä meni, ihmisen, joka kulki kanervikossa
hänen ohitseen mukanaan nelijalkaisten ystäviensä parvi, houkutteleva
lampaiden ja vuonien vilinä. Mistä hän tuli ja minne hän meni?
Taivas kaartui hänen päänsä päällä, ja tunturilakeus levisi hänen
jalkojensa juuressa täynnä tyyntä ja salaista iloa. Kristofer katseli
säteilevin silmin, oli kuin tunturi olisi avautunut ja näyttäytynyt
hänelle sellaisena kuin se oli. Kaipaus kosketti hänen sydäntään,
karvas ikävä heräsi mielessä, se veti häntä, hän tahtoi mukaan, hän
tunsi, miten se veti ja houkutteli ja, kutsui. Paimenpoika, joka
kulki lehmän mukana ajaen sitä hiljaa edellään — jospa hän itse
olisi ollut tuo paimenpoika, jospa hänkin voisi tulla paimenpojaksi?
Kil — hän kuuli taas tiuvun helinää, se oli hänen mielestään niin
kaunista, soinnuiltaan niin haurasta, niin ihmeellisen hyvää. Ja vielä
vaiettuaankin se jäi korvaan pitkäksi aikaa hyrisemään ja loihti kuvan
uudelleen mieleen.

— Ä-äiti, mikä mies se oli?

Äiti havahtui ajatuksistaan; hänkin oli seisonut miestä tuijottaen.

— Eiköhän liene ollut sama, jota sanovat Nils Vatneksi; hän on
paimentanut viimeksi täällä, olin näkevinäni, että hän se oli.

— Tunnetko hänet, äiti?

Äiti käänsi päänsä syrjään.

— Tunsin kerran hiukan.

— Okko hän ke-kelpo mies?

— En huomannut muutakaan.

Syvän innostuksen puuskassa poika sanoi:

— Sinun olisi pitänyt mennä hänelle, äiti!

— Voi, mitä sinä loruat, poika.

— Ajattelehan, miten hyvä meidän voisi olla —

— Ole vaiti, sanon minä.

Kristofer oli tovin ääneti, mutta alkoi sitten jälleen kysellä.

— Minne arvelet hänen menevän?

— Nyt hän kulkee suoraan alas laaksoon, Ruglandiin päin; kuulin
odotettavan häntä sinne näinä päivinä.

— Mu-mutta miksi hän menee sinne?

— Kas, pitemmälle hän ei pääse, sitten ei näe enää muuta kuin metsää.

Kristofer mietti hiukan; aivan niin, hän ymmärsi sen hyvin.

— Mitä hän tekee Ruglandiin tultuansa?

Äiti oli lähtenyt menemään.

— Hän jää sinne yöksi, sanoi hän olkapäänsä yli — niillä on siellä
semmoinen lammashaka, ettei paremmasta apua. Ja sitten tulee nuoriso
tanssimaan, pojat ja tytöt ympäristön taloista.

Kristofer kiiruhti äitinsä kintereillä, ettei olisi menettänyt yhtään
sanaa.

— Entä sitten, äiti, mi-mitä hän sitten tekee?

Niin, sitten hän vain kulki tietä pitkin, kulki yhä alemmaksi tietä
pitkin — — —

Samana yönä Kristofer nousi makuulta ja hiipi hiljaa ulos talosta. Hän
ei tietänyt, missä Rugland oli, ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta
tien piti kulkea pihan läpi, joten vallan hyvin uskalsi lähteä matkaan.

Aluksi hän kulki paljain jaloin, jotta ei kukaan olisi kuullut, mutta
päästyään onnellisesti kylän läpi hän pani sukat ja kengät jalkaansa
ja oikeni isoksi mieheksi. Nyt olivat pitkät sääret hyvään tarpeeseen;
hänenhän oli taivallettava halki metsän, joka laakson lähetessä taajeni
laajenemistaan ja humisi hänelle hiljaista kieltään. Hän tiesi myöskin,
että tie oli pitkä, puoli peninkulmaa tai niille main; oli paras
pitää kiirettä, jos mieli joutua vielä takaisin ennen isän ja äidin
heräämistä. Tietenkään hänellä ei ollut kelloa eikä hän tietänyt, miten
aika kului, ja siksi hän pinnisti sitä enemmän ja juoksi välillä pitkiä
taipaleita. Ja koko ajan hän harjoitteli kuiskaamaan hyvin hiljaa:

— Minä tulin kysymään, voisitko sinä ottaa minut paimenpojaksi!

Pari kertaa tuli ihmisiä vastaan, mutta hän poikkesi joka kerran tieltä
syrjään, sillä hän arasteli; eihän kenenkään pitänyt nähdä häntä, ei
kenenkään pitänyt päästä tuntemaan häntä eikä ilmaisemaan, että hän se
oli.

— Minä tulin kysymään —

Ja Kristofer juoksi juoksemistaan.

Äkkiä tunkeutui hänen nenäänsä omituisen paksua ja kitkerää
häyryä, joka lepäsi liikkumattomana tien kohdalla ja täytti ilman
tukahduttavalla katkullaan. Hän tiesi heti, mitä se oli, tiesi,
että hän pian olisi perillä, ja hän tähysti pimeyteen — aivan niin,
sieltä sukelsi esiin varjo, Ruglandin talo, hän arveli ja pohdiskeli,
mahtoivatko siellä vielä olla valveilla, ja muisti, mitä äiti oli
sanonut. Samassa hän kuuli ääniä; ehkäpä ne olivat pihamaalla
pakinoimassa eivätkä siis huomaisi, jos hän hiipisi hakaan katsomaan
vähän lampaita. Hän poikkesi tieltä ja alkoi juosta — parissa kolmessa
minuutissa hän oli päässyt päämääräänsä ja pysähtyi katselemaan aidan
yli sydän pamppailevana.

Eläimet makasivat mäellä, tiheässä kuin kivet rinteellä, lähimmät
erottuivat silmään selvästi, pyöristyivät kukin maasta esiin pienine,
pitkulaisine päineen, korvat vinossa — kauempana ne sulautuivat yhteen
ja muuttuivat vihdoin viimein harmaaksi sumuksi, joka sekoittui pimeään
ympäristöön. Kristofer katsoi niitä — hänestä näytti, että niitä
täytyi olla tuhansia; paikka paikoin ne makasivat koossa, paksuina
kinoksina kuin menneen talven lumi, josta sänget ja korret pistävät
esiin — mustia ja harmaita eläimiä sekaisin, niin kuin tahraista
lunta, silmänkantamiin saakka. Siinä oli villaa paljon rahan arvosta,
summaton rikkaus, ja kaikki tämä rikkaus oli uskottu Nilsille; Nils oli
varmaan mahtava mies. Siinä ne makasivat, hänen elukkansa, ja lepäsivät
puoliunessa, väsyneinä, mutta hyvillä mielin tunturiharjanteillä
vietetyn kesän jälkeen, ja kaikkien leuat liikkuivat, kaikki ne
märehtivät ja pureskelivat lopetellen päivän työtä ja jauhaen ruokaansa
hienoksi, ennen kuin nielivät sen. Ha'asta kohosi vieno hyminä, heikko
ja pehmoinen ääni, se täytti yön tyynellä mielihyvän tunteella,
se sekoittui eläimistä lähtevään lämpöön hiljaiseksi, unettavaksi
tohinaksi. Kristofer painoi päänsä veräjälle, hän olisi voinut taputtaa
paalua pelkästä hellyydestä, hän olisi voinut paneutua pitkäkseen
eläinten viereen ja jäädä niiden pariin koko yöksi. Lähin makasi silmät
auki, kaksi kosteata, kaartuvaa kalvoa, jotka tuijottivat eteensä
raukein katsein. Hän ojensi kätensä sitä kohti — se ei liikahtanut, ei
edes katsonut häneen, se makasi vain siinä uneksivassa viihtymyksessään
tuijottaen herkeämättä eteensä...

Sitten haukkuu koira jossakin lähellä, haukkuu kuin sakeassa sumussa,
ja joku ravistaa häntä olkapäästä.

— No, se sanoo — mikä sinä olet miehiäsi?

Kristofer kavahtaa ällistyneenä pystyyn, harmaa hämärä ympäröi häntä,
ja hämärässä seisoo ukko vierellään nuuskiva koira ja katsoo häneen
sinisillä silmillään. Hyvä Jumala, kohtahan on aamu, hän on seisonut ja
nukkunut tässä veräjän ääressä ja antanut ajan ja yön mennä menojaan.

— Minä tulin vä-vähän puhumaan Nilsin kanssa —Ukko hiukan hämmästyi.

— Puhumaan Nilsin kanssa — mutta mitä asiaa sinulla näiden lampaiden
luo oli?

— Lampaiden vuoksi minä tulin, a-aioin vain katsella niitä, ensin.

— Olet kai tullut vähän aikaa sitten?

— Ei, jo joskus eilen illalla.

— Eilen illalla, sanot, olet siis nukkunut yön tässä seisoallasi?

— Niin, varmaan olen, minua taisi väsyttää —

— Mutta Kristuksen nimessä, mitä sinä Nilsistä tahdoit?

Kristofer selitti asiansa niin hyvin ja perusteellisesti kuin taisi, ja
ukko seisoi vaiti ja kuunteli ja katseli häntä sinisillä silmillään ja
ikään kuin tarkasteli hänen sisintä olemustaan. Hän ei puhunut paljon,
nyökkäsi vain väliin ja kehoitti poikaa jatkamaan. Niin, kyllä hän
tunsi hänen äitinsä, se oli totta, oli tuntenut hänet silloin kuin hän
oli nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö —

— No, sinä olet siis Elsen lapsi!

Kun Kristofer vaikeni, katsoi hän häneen vielä vähän aikaa.

— Sinä menit ensin lampaiden luo —

Kristofer katsoi herkeämättä ukkoon, hän oli heti käsittänyt, että Nils
se oli.

— Niin, huomaathan itse, että olet ihan liian pieni vielä.
Paimentaminen on miehen työtä, ja tukevaa miestä siihen tarvitaankin.

Katse liukui tutkivasti päästä jalkoihin.

— Muuten minusta näyttää, että sinussa on hyvää ainesta paimenpojaksi,
sitä ei voi kieltää, sinulla on pitkät, vahvat jalat, ne ovat
erinomaisen hyvät olemassa, saatpa vielä käyttää niitä hyvinkin
ahkerasti.

Kristoferin sydän pamppaili.

— Jos minä tu-tulisin uudestaan, kun olen käynyt vähän vanhemmaksi?

Silmät katsoivat häneen jälleen viipyvin, syvin katsein, ja Kristofer
mietti mielessään, että niin viisaita silmiä hän ei ollut elinaikanaan
nähnyt.

— Minä en tahdo luvata mitään, mutta jos sinä olet se, miltä näytät,
ei se suinkaan ole aivan mahdotonta. Hyvä paimenpoika on omistamisen
arvoinen, enempää en nyt voi sanoa...

Kristofer tuli kotiin ennen päivänkoittoa, hän kohotti hiljaa salpaa ja
pääsi turvallisesti vuoteeseensa, vain äiti huomasi hänet ja kääntyi
hiukan:

— Oletko yhä jalkeilla?

— Olin vain vähän ulkona.

— Et kai ole ollut Nilsin luona?

— Olen, kävin siellä niin nopeasti, hän käski sanoa terveisiä —

— Hys, poika, hys!

— Hän muisti sinut niiltä ajoilta kuin olit tyttö.

— Hys, poika, kuuletko, isäsi voisi kuulla kaiken — — Kolme syyskuun
päivää kanervakankaalla ja unohtumaton yö laaksossa, sitten oli
juhla ohi, sitten tuli jälleen arki kaikkine vaivoineen ja tuttuine
aherruksineen. Mutta siitä lähtien Kristofer tiesi, että maan
päällä oli rauhoitettu paikka, laaja valtakunta, jossa oli lääkettä
kaikkeen, että polku, joka kulki talon ohi, johdatti onnellisesti ylös
tunturille, sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Se säilyi hänen
mielessään ja oli kuin luvattu maa, se astui esille hänen unissaan
ja ajatuksissaan ja veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa
ja tuli hänen kaipauksensa korkeaksi päämääräksi. Ja kuva, jonka
hän oli nähnyt tuona aurinkoisena iltana, se eli ja kasvoi hänessä
ja juurtui syvälle hänen sydämeensä ja painoi leimansa koko hänen
henkiseen elämäänsä. Vähäinen ääni saattoi riittää, puron pulpahdus,
linnun viserrys — heti se ilmaantui hänen eteensä kauniimpana ja
uudempana kuin koskaan ennen. Kas, siinä lepäsi Noitatunturi auringossa
ja hehkussa niin kuin kuparimöhkäle, jossa on vihreitä hometahroja,
ja selänteen yli tuli Nils ympärillään siunatut eläimensä. Hän tuli
selvästi suoraan taivaasta, ja kaikki sen pilvet olivat hänen mukanaan,
ja hän johdatti niitä varovasti läpi kanervan, halki illan alakuloisen
rauhan. Oli kuin Isä Jumala itse olisi kulkenut ohitse —

       *       *       *       *       *

Kristofer huokaa syvään ja kääntää katseensa sivulle — siinä on hänen
pienen pieni hakansa, ja siinä käyvät hänen lampaansa laitumella
ja syövät niin, että nahka tihkuu, ja tulevat päivä päivältä yhä
pyöreämmiksi. Ja isoimmalla on sarventyngät otsassa, se on pässi ja
osaa puskea, mutta pienimmät ovat pikku vuonia. Totta kyllä, että ne
eivät ole oikeita lampaita eikä niillä ole oikeata villaa, ne ovat
väin tikkujen varaan asetettuja käpyjä, ja se, mikä nahasta tihkuu,
on pihkaa, mutta ne ovat yhtä hyviä silti. Jumala on ne kerran luonut
ja järjestänyt ja tehnyt ne sellaisiksi. Nekin ovat jonkinlaisia
olioita, ja niillä on päämääränsä, ja ne palvelevat tarkoitustaan
eivätkä suinkaan ole vähäarvoisia. Ja niissä on elämää, männynhuminaa
ja ydinpuuta, niissä uinuu kokonainen kohiseva metsä. Ne ovat vain niin
kuin lapset, niin pienen pieniä, niin avuttomia, niin suuresti sattuman
ja oikkujen varassa.

Kristofer tuntee pistoksen sydämessään, jonkinlaista sääliä; hän ottaa
pässin varovasti käteensä ja nostaa sen maasta. Hän tahtoo vain pitää
sitä vähän, tuntea, että se on hänen, ja olla hiukan hyvä sitä kohtaan.
Hyväinen aika, sehän on niin pieni, ja se kulkea kömmiskelee täällä
eikä muusta tiedä ja on kuitenkin tyytyväinen! Hän taivuttaa päätään
ja hengittää sitä kohti ja on ikään kuin sen sallimus, ja pässi seisoo
siinä tuulessa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Se seisoo siinä
niin huolettomana, niin sydämellisen luottavaisena, seisoo siinä
luojansa kämmenellä ja haroittaa jalkojaan ja antautuu kokonaan hänen
valtaansa.

Ja kivet seisovat ja katselevat ilme tutkimattomana, täynnä kokemusta
ja viisautta ja vaikenevat vanhuutensa vuoksi, vaikenevat kaikesta —

Sitten ehkä jokin häärii hänen kenkänsä kohdalla — pieni metsähiiri,
jolla on turpakarvat, tai vaskikäärme tai sisilisko, täällä ylhäällä
oli niin monenlaisia pieniä olioita, niin monenlaisia ryömiviä matosia.
Kärppä asusti rinteellä, ja sillä oli usein asiaa kulkea tästä ohi, ja
orava istui muutaman kyynärän päässä hänestä puhkomassa pähkinänkuoria
tai noukkimassa siemeniä kävystä. Miksi hän herättäisi niissä
levottomuutta? Ne eivät arastelleet kiviä, ne istuivat niiden välissä
kuin hyvien ystävien joukossa eivätkä antaneet peloittaa itseään —
minkä tähden ihminen niitä pahemmin peloittaisi?

Kivet eivät liikahtaneet, Kristoferkaan ei liikahtanut. Hän istui
vain hiljaa niiden parissa ja katseli kaikkea, mikä hiipi ja ryömi
ympärillä, ja koetti hänkin olla kivi ja vaieta niin kuin se ja tajuta
niin kuin se. Kun hän vain istui tarpeeksi kauan, oli kuin kaikki
olisi avautunut hänelle, kuin kaikki olisi tuntenut olevansa turvassa
ja olisi unohtanut hänet ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin oli.
Kas, hiiri hääri hänen kenkänsä ympärillä, ja sillä oli monta tehtävää
ihan hänen silmiensä edessä, ja orava puuhaili pähkinöineen ja survoi
niitä huolettomasti suussaan, niin että siruja satoi maahan kuin
sahajauhoja. Ne kuuluivat kumpikin tänne mäelle, ne asuivat täällä,
ne olivat kotoisin täältä. Ja toisin ajoin tuli hämähäkki, sen ruumis
oli jalkakiehkuran varassa, nuo jalat kantoivat sitä keskellään kuin
jonkinlaista koria. Sekin kuului tänne, sekin oli pieni olento, vaikka
oli tuon näköinen; Jumala oli senkin luonut. Kas, sillä oli neljä
jalkaparia, kahdeksan hentoa hiuskarvaa, niin ettei se ollut avuton,
jos joskus menettikin niistä yhden. Kristofer katsoi katsomistaan, oli
kuin hän olisi istunut ja tavannut jotakin ja aavistanut kokonaisuuden
itsensä ulkopuolella, nähnyt hämärästi langan, joka kulki kaiken läpi.

Ja puro solisee kaukana rinteellä ja täyttää sen kumealla kohinallaan —

Niin Kristofer istui siellä kyyristyneenä kivien lomaan, tullen
niiden oppilaaksi ja niiden tiedoista osalliseksi ja viettäen pientä
onnentuokiota, jollaisia ihminen kipeästi tarvitsee.




VI.


Vuotta myöhemmin Kristofer tuli sairaaksi.

Miten vähän me ihmiset tiedämme, miten merkillisen lyhytnäköisiä me
olemme! Kristofer löysi eräänä päivänä kulkusen, raskaan, keltaisesta
metallista tehdyn pallon, joka loisti hänen kädessään kuin saippuakupla
ja oli täynnä helisevää soittoa. Herra ties, mistä se oli tullut, se
lojui pensaikossa tien vieressä, mutta joka tapauksessa Kristofer löysi
sen ja tuli niin iloiseksi, että nauroi ääneen. Eikä hän aavistanut,
että hän piti kädessään omaa kohtaloaan, omaa surullista nuoruuttaan.
Jos hän olisi heittänyt sen luotaan — kaikki olisi käynyt toisin,
mutta hän ei heittänyt sitä pois, hänhän ei tiennyt, mitä teki ja mitä
onnettomuutta kulkusesta koituisi. Hän riensi vain kotiin löytöineen,
mäkeä ylös, kivien väliin, missä hän saattoi istua kenenkään
häiritsemättä, soittaa tiukua ja iloita siitä kaikessa rauhassa.

Kil —

Mikähän siinä mahtaa niin kauniisti soida?

Jonkinlaisen raon tai halkeaman kautta hän saattoi tirkistää sen
sisään, hän näki hiekkajyvästen rosoiseksi raapiman ontelon, missä
kaksi pientä piikiveä kieriskeli. Mutta kuitenkin siinä oli eräänlaista
elämää — kun hän vain hiukankaan ravisteli sitä, varisivat sävelet
ulos näkymättöminä kuin taivaan enkelit, mutta silti todellisina, ja
hän istui siinä suloisten sävelten hyväilemänä, pienien kirkkaiden ja
helisevien äänipisaroiden, jotka lankesivat loistavana kultasateena
mäelle ja muuttivat sen samassa kokonaan. Ne loivat hänetkin uudestaan
ja tekivät hänet täysikasvuiseksi ja isoksi ja rohkeaksi, repulla ja
kengillä varustetuksi lammaspaimeneksi, joka vallitsee ympärillään
olevia eläimiä, lampaita, jotka pureksivat, ja vuonia, jotka määkivät,
vilisevää elämää pajujen seassa, pieniä vaeltavia villakuormia
kaikkialla. Ja vähän matkan päässä tepastelee lehmä, maitokamari,
neljän pylvään varassa, kiiltävin kyljin ja nupopäin, hyvänä kuin itse
Neitsyt Maaria, ja kulkunen riemuitsee hänen kädessään, visertää ja
laulaa kilpaa laulurastaan kanssa ja on tulvillaan naurua ja laulua.
Jos hän sitten pistää sen taskuun, niin se loikoo siellä ja hyräilee
vienosti, hyräilee ja nauraa hiljaa itsekseen.

Tarhan ympärille on tullut enemmän vesoja ja enemmän lampaita,
kokonainen lauma. Ja joihinkin vesoihin on tullut silmuja ja ne näkyvät
kasvavan, ja muutamat lampaat ovat vuonineet — pienen pieniä viattomia
vuonia. Sinne on myöskin ilmestynyt pieni koira, joka juoksentelee
ylt'ympäri ajaen lampaita ja auttaen paimenta hänen työssään, ja
vähän matkan päähän ha'asta on tullut katos paimenta varten, pieni
pikkukivistä tehty maja, jossa on sammalta katossa ja lava, missä
nukkua. Siinä hän makaa ja uneksii, sillä välin kuin yö kumartuu sisään
ovesta ja koko taivas kaartuu ulkopuolella — pitkä- ja hoikkajalkainen
puu-ukko, jonka hän on veistänyt puunjuuresta ja jonka oikeastaan
pitäisi esittää häntä itseään — siinä hän sitten lepää, ja tähdet
tirkistelevät häntä hämmästyneinä ja kutittavat häntä säteillään, ja
hiiri ja puupässi seisovat nuuskien hänen vieressään — oi, puu-ukon
on sanomattoman hyvä olla! Puu-ukko voi olla täällä aina, puu-ukon
ei tarvitse lähteä pois. Puu-ukon ulkomuoto ei tosin ollut erikoisen
muhkea, mutta eihän Kristoferkaan sen kauniimpi ollut. Kristoferilla
oli liian pieni pää, eikä sen asema ollut ihan oikea, hänellä oli
myöskin liian pitkät jalat. Niinhän oli hämähäkilläkin, joka tuossa
meni, mutta se ei siitä välittänyt. Eikä Kristoferkaan välittänyt.

Niin hän taas eräänä päivänä loikoi kiviensä välissä, loikoi koko sen
ajan kuin oli mäellä, tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena majaan, missä
puu-ukon oli tapana nukkua yönsä, ja kadehti häntä sisimmässään ja
kaipasi väkevästi hänen onneaan. Väliin hän kosketti hiljaa kulkusta,
ja kulkunen hyräili ja lauloi hänen kädessään kirkkaalla ja lempeällä
äänellään. Eläimet olivat matkalla kotiin, puu-ukko rämpi etunenässä
pitkillä hämähäkinjaloillaan, nyt ne katosivat majalle päin, Kristofer
avasi juuri tarhan veräjän —

Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja
maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista
tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa
kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen
silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu
sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle
kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan,
kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen
on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet
perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös
puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa.
Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki
ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää,
mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja
tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen
rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa
heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat
aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat
kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä
puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän
ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen
hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista,
hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat
hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten
viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he
sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?

Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä
niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen
mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —

— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät
jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he
laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää
vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii
vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä
riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja
paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston
lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan
tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä
istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat
päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn,
he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin
kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään —
nyt retkahtaa pää maahan.

— Kristofer!

He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään
silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää
toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —

— Kristofer!

Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto
kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa
taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien
edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!

Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään
välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään
eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen
kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat
äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi.
Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli
merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne
näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman
loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään
niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan
eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä,
avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä
eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä
hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli
sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki?
Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna
ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.

— Hengittääkö hän?

He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän
pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.

Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö
pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo
ovelaan tapaansa:

— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on
kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.




VII.


Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta
tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän
ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja
tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi
sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän
tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä
mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer
lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.

Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut
liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan
vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään
edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel
askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin
huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän
puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä
oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti,
hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään.
Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa
häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja
heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt
helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa
hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän
hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän
tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän
ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi
jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer
yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla,
hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas.
Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään,
sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa
eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan,
sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää,
täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —

Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa
ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei
saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin
kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän
aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa
keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja
tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän
käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta
takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi,
toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä
pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu
liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan
erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten
jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on
aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi
käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän
tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä
kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi
apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa.
Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.

— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?

Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa
pitkä lastu.

Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee
levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.

— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?

Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan,
vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.

— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei
ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen
omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane
koskaan, jos siihen tapaan jatkat.

Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa
vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on,
hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein
tulla entiselleen —

— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?

Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja
hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä,
eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin
tavoin.

— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään,
ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi
parempi odottaa vielä vähän.

Isä laskee höylän kädestään.

— Eikö mitä, kyllä se käy!

Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti
istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa.
Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii
tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin
voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree
hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän
ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä,
joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko
laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän
voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko
pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin,
isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä
pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä
äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja
hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen —
krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä
ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.

— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä
hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja
hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan,
ennen kuin vähän ajan kuluttua.

— En voi sille mitään, isä.

Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:

— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla
kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit
kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen
näköinen.

Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa
vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka
kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy
siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin
sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen
kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu
torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut,
se ei tiedä mitään.

Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen
oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt
hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja
vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja
iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa
jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän
ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt
mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se
saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään,
eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä,
sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään
tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.

Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta
ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös
tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.




VIII.


Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.

Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä
on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen.
Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä
laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee
näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu
käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä
levittäen äitelää hajuaan ympärille.

Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on
todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja
hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella
tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä
niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin
neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva,
mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta
iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille,
sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on
kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen
makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se
hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja,
niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa,
varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei
jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään
merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on
poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on
tukala.

Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois,
ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen
ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee
vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat
sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi
viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä
on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm,
vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein
tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että
sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman
varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.

Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja
järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän
puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman
paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee
Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi
ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä
tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä
olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä,
vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja
pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!

— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä,
että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut
sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä
tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on
jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko
ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin,
sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä
tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:

— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?

Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät
kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.

Äiti intoutuu jälleen:

— Haluatko lisää kahvia, isä?

— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei
ole liikuttanut sormeakaan.

Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu
salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään
seikan:

— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin
neuvoin!

Tuvasta mutistaan:

— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi
itse sanoa, mitä tarvitsee.

Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut
lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.

Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee
Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän
karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina
niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt
häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina
se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei
siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän
liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä.
Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä,
kohtuus kaikessa!

Päivä tuntuu loputtoman pitkältä —

Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen.
Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa
yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa
puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja
palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja
taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa,
hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa
ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön
milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän
ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää
Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään
kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu
senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä
häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti
murahtaen.

Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta,
jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on
odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään,
hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä
iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin,
se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on
maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän
mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus
ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä
välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on
maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on
maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille...




IX.


Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset
tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat
ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää,
että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla
on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista,
jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue
ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja
soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja
sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä
lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja
onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja
kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään?
Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä —
kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu
mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on
jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä
on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut
tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.

Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä
isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja
ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä
aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan
— voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän
lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää
hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut
kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma,
päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on
maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten
isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala,
miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja
äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.

Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin
ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen.
Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään
kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu
hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä
laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.

Kil — —

Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään
huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa
maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken... sitten
on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille,
ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua
myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä
keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää
lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä,
ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla,
minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina
se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja
terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule,
hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä,
sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen
jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy,
kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa
ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina
satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse
anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi
vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja
ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin
leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja
tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa
ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut
täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja
tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin
lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei
ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan,
niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa
myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten
ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten
vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei
taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen
yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva
on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii
sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä
on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee
ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat
ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa
kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää
vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se
pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon
vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä,
äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin
aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus
ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä
tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.

Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee
— — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä
ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset
mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä.
Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat
pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja
kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi
jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka
takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän
kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä
koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin
kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä
välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä
huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät
päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran
ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt
ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne
ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua
iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja
tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän
ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään,
seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen
esiin...

Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa
kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen
mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet
läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää
vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan
kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi
hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään.
Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen,
Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento,
ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu
ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena
ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä
mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään,
taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja
tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen
siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa,
hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.

Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi
ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:

Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy
täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa
hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä
elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen
tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —

Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti.
Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa
sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria
pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen
syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.




X.


Ja aika kuluu, päivät menevät, ne raatelevat eteenpäin tunti tunnilta
ja täyttävät jälleen pitkän vuoden — Kristofer makaa yhä vuoteessa,
vieläkään ei ole havaittavissa muutosta, ei näkyvää parannusta; sama
kuihtunut selkä, samat makuuhaavat, sama avuttomuus kuin ennenkin.
Jokin kivi, jokin tikku, ne lojuvat tuolla eivätkä tiedä mistään,
niillä ei ole tuskia eikä vaivoja, ne ovat onnellisesti kaiken
ulkopuolella, mutta Kristofer on vielä elävä, Kristofer makaa siinä ja
elää.

Hän heräsi joskus yöllä ja avasi silmänsä selko seljälleen — ympärillä
oli tyhjää ja pilkkosen pimeää. Kello tikitti kamarissa, missä isä ja
äiti nukkuivat, ja hänen sisästään vastasi kumea ääni, joka saattoi
hänet ihmeellisen pelokkaaksi ja levottomaksi — hänen oma sydämensä,
joka työskenteli hänessä ja oli niin kuin sulkulaitos syvällä hänen
sisässään ja jolla oli hämärä alkuperänsä ja päämääränsä. Ja seinän
takana hengitettiin raskaasti, siellä makasi toisia ihmisruumiita,
joista hän oli saanut alkunsa, ne hengittivät pimeään ja ilmaisivat
itsensä äänellään.

Tavallisesti kului hiukan aikaa, ennen kuin hän pääsi oikein valveille,
ennen kuin hän muisti murheellisen tilansa, ennen kuin se selvisi
hänelle koko murheellisessa lohduttomuudessaan. On kuin tietoisuus
palaisi takaisin jostakin kaukaisesta paikasta, missä se on ollut
muutaman päivän paossa, mystillisessä yhteydessä kaikkeuden ja Jumalan
kanssa — nyt se heräsi murheellisessa vankilassaan, matalassa,
surkeassa kopissaan ja tunsi olevansa telkien takana, sidottuna tomuun
katkaisemattomin sitein. Tässä hän makasi, hän ajatteli, ja tässä
hän oli maannut sata vuotta ja oli sielultaan ja ruumiiltaan vanhus,
ja tässä hänen pitäisi maata vielä sata vuotta. Tämä oli elämä, joka
hänen piti elää loppuun, jota hänen piti kärsiä, kunnes se päättyisi.
Hän purskahtaa itkuun ja puree hampaansa peittoon, kaikki on niin
mieletöntä ja niin kovaa.

Äiti on viime aikoina ollut sairas, ruoka ei pysy hänessä, ja hän on
näöltään kalpea ja harmaa: kun Kristofer on itkenyt itkettävänsä,
kuulee hän, että äiti vikisee ja huokaa ja vaikeroi vuoteessaan — heitä
on nyt kaksi, joiden on paha olla. Mutta äiti on sentään jalkeilla,
päivisin ja siivoaa talon niin hyvin kuin voi, ei sovi käydä makaamaan,
työtä on niin paljon, ei toki, hänen täytyy tehdä, mitä jaksaa.
Niinpä äiti tassuttelee ylt'ympäri talossa ja järjestelee patojaan
ja pannujaan ja lakaisee hiukan ja koettaa pitää puhdasta. Ja toisin
ajoin hän istuu hetken rahilla kädet kupeisiin painettuina ja huojuu
hiljaa edestakaisin silmät ummessa ja suu tiukasti suljettuna. Hän
ei ole käynyt ulkona viime aikoina, hän ei enää voi, sanoo hän, kun
joku tulee naapurista pyytämään häntä heille leipomaan tai auttamaan
muissa toimissa. Hän on ilmeisesti kovin heikko ja huononee nyt
säännöllisesti, on vain kysymys siitä, kuinka kauan sitä kestää, kuinka
kauan hän jaksaa pysyä pystyssä, ennen kuin tauti saa lopullisesti
yliotteen. Kristofer aavistaa pahinta, vaikka hän karkoittaa sen
ajatuksen mielestään eikä tahdo ajatella sitä loppuun. Jos äiti käy
lopulta aivan voimattomaksi, jos hänkin joutuu vuoteen omaksi, jos äiti
— — kulkunen, mihin kulkunen on joutunut, tietenkään hän ei uskalla
soittaa, sillä kello on kaksi aamulla, mutta auttaa kuitenkin, kun
pitää sitä vähän kädessään, tuntee sen viileyden ja uneksii itsensä
hetkeksi ylös tunturille. Hyvä Jumala, miten elämä on raskasta ja
miten täytyy unohtaa ja pyyhkiä pois — pyyhkiä pois ja hävittää,
jäljettömiin, tuudittaa suru ja pelko uneen.

       *       *       *       *       *

Äitikin joutui vuoteen omaksi.

Ja nyt täytyi isän hääriä ja keittää ja siivota talossa ja hoitaa
heitä ja pitää heitä silmällä, isän, jolla oli niin kiivas luonto ja
yksipuolinen käsitys maailman menosta, Jumala auttakoon heitä sairaita.
Se kävi hänelle suorastaan ylivoimaiseksi, hän kahlasi höylänlastuissa
niin kuin iso, sihisevä sopuli ja veti niitä mukanaan kaikkialle
taloon, keittiöön, kamariin, koskaan eivät hänen asiansa olleet niin
hullusti, niin nurinkurisesti olleet kuin nyt. Ja kesken kiireisintä
työtä hän saattoi lakata hetkeksi ja kohottaa pullon suulleen ja juoda
kelpo kulauksen. Se ei juuri tehnyt häntä lempeämmäksi — varsinkaan
jos äiti näki sen vuoteesta ja varoitti häntä ja pyysi häntä olemaan
ottamatta.

— Katso itsesi, minä kyllä pidän itsestäni huolen!

Kristoferilta ihan valui hiki, sanat lankesivat niin hirveän kovina,
isä ikään kuin heitti kivellä vähääkään välittämättä, mihin osui.
Ja heti sen jälkeen hän ryhtyi suurella melulla työhönsä, kuin
lannistaakseen kaikki vastaväitteet, päästäkseen kuulemasta mahdollisia
nuhteita ja purkaukseen jollakin tavoin katkeruuttaan. Tässä hän raatoi
koko päivän, kulki kuin renki edestakaisin, ja talossa oli kaksi
sairasta ihmistä, joita täytyi yhtä mittaa palvella. Tässä hänellä oli
työtä käsien täydeltä, ja tavan takaa häntä häirittiin kaikenlaisilla
mahdottomilla asioilla, hänen täytyi tehdä naisväen töitä ja keittää ja
muuta semmoista, hänen täytyi suorittaa satoja tehtäviä, jotka eivät
oikeastaan kuuluneet hänelle. Ole hyvä, ruokaa, ole hyvä, kahvia, ole
hyvä, auta siinä tai siinä! Heidän ei tarvinnut muuta kuin komentaa ja
maata ja syödä ja juoda vuoteessa ja lihota ja elää mukavasti. Auta —
hm, apu maksoi rahaa, ei toki, kyllä täytyi tulla toimeen omin neuvoin,
ellei tahtonut joutua perikatoon. Ja kyllä sitä kohta jouduttaisiinkin
perikatoon, jos tätä jatkuisi. Saatana, sanoi hän ääneen toisinaan, hän
ihan hyppi höylänlastuissa, työkalu lensi hänen kädestään, kenen toisen
elämä oli niin kurjaa kuin hänen?

Kristofer tunsi vapisevansa vuoteessaan, niin että jäsenet tärisivät ja
sydän rummutti pelosta. Kunpa äiti vain vaikenisi, kunpa hän vain ei
avaisi suutaan ja sanoisi varomatonta sanaa! Hän tunsi isän kovin hyvin
ja tiesi, miten täynnä kiukkua ja vaarallinen hän oli, tiesi, että
vähäisinkin hiiskahdus voisi pilata päivän kokonaan, että yhden ainoan
tavun sanominen nyt oli samaa kuin pistää häntä piikillä, ole hiljaa,
äiti, niele vain ja ole hiljaa —

Eräänä tuollaisena pahana päivänä isä tuli odottamatta keittiöön, juuri
kun Kristofer leikki kulkusella, hän oli aikonut kylään ja kääntynyt
syystä tai toisesta takaisin ja seisoi nyt yhtäkkiä hänen edessään
ovella ja katsoi häneen happamesti.

— Vai niin, semmoistako sitä tehdäänkin, kun luullaan, että ollaan
yksin — mitä sinulla siinä oikeastaan on?

Kristofer jähmettyi.

— Se — se — se on vain kulkunen —

— Mistä sinä sen olet saanut käsiisi?

— O-olen löytänyt sen.

— Se on ihan samantekevää, sinun pitäisi ymmärtää sen verran, ettet
häiritsisi äitiäsi, kun hän makaa sairaana, anna se heti tänne.

— Mutta minä sain äidiltä luvan, se ei tee mitään, hän sanoi, minä
saisin so-soittaa niin paljon kuin haluan. —

— Samantekevää, siitä minä en tahdo tietää mitään, täällä ei saa olla
mitään hälinää, kun talossa on sairaita.

Nyt puuttui äiti asiaan.

— Kristofer sai minulta luvan, älä ota kulkusta häneltä, poika paralta,
hänellä ei ole mitään muuta, niillä leikkiä.

Isä koroitti ääntään:

— Leikkiä, leikkiä, kuka, on sanonut, että hänen pitää leikkiä?
Ottakoon hetkeksi myllyn ja jauhakoon kahvia, niin hänestä on vähän
hyötyäkin, sen sijaan että nyt vain maata lekottelee!

Äiti koetti vielä kerran:

— Miksei hän saisi vähän leikkiäkin? Hänen olonsa ei varmaan ole kovin
suloista, hänhän makaa tuossa jo kolmatta vuotta, suo hänelle se ilo,
minkä hän voi saada, anna hänen pitää pieni huvinsa!

Mutta ei, isä otti kulkusen ja pani sen tupaan kaapin päälle, siinä se
kimalsi reunalla eikä ollut enää hänen. Äiti huokasi:

— Että voitkin olla niin kova!

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä Kristofer jälleen heräsi, äiti puhui isän kanssa, eikä hän
voinut, olla kuulematta joka sanaa:

— Sinun pitää mennä huomenna kylään ja etsiä käsiisi väkeä — mene sepän
luo ja kysy heiltä, eikö tytär voisi tulla vähän auttamaan, tämmöinen
elämä ei käy laatuun — kyllä sinun pitäisi se itsesikin käsittää.

Isä väitti vastaan:

— Minun pitäisi käsittää? Eikö meidän ole pakko säästää, vai oletko
perinyt jotakin? Minun täytyy oikein kysyä —

Mutta äiti ei antanut hänen puhua loppuun, hän jatkoi hitaasti ja
selvästi, välillä raskaasti läähättäen:

— Etkö ymmärrä — että tässä tulee kuolema? Minä makaan nyt
kuolinvuoteellani — ethän toki ole odottanut — että minä vielä nousisin?

— Oh, sinä uskot aina pahinta. —

— Täällä me makaamme molemmat emmekä saa kunnollista hoitoa emmekä
edes puhtautta — minusta ei niin ole väliä, mutta Kristofer tuolla
— ajattele häntä ja tee se hänen tähtensä — ellet tahdo sitä minun
vuokseni tehdä. Kristofer voi voimistua — hän voi vielä parantua —
sääli häntä — poika parkaa!

— Voimistua, luulenpa tietäväni sen asian, ehei, sitä hän varoo
tekemästä!

Silloin äiti kiljahti:

— Sinä et saa olla niin kova! Minä kärsin kauheasti, kun minun täytyy
ajatella, että Kristoferin elämä tulee jatkumaan yhtä kurjana kuin
nytkin. Kun minä olen poissa — kuka hänestä silloin piittaa, ellet sinä
muuta mieltäsi?

Pimeässä sähähti:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa Nils!

— Nils? Mitä minulla on Nilsin kanssa? Minähän olen niin monesti
selittänyt sinulle — ettei hän koskaan sanonut sanaakaan, eikä siinä
siis voinut olla mitään. Ei, anna minun puhua loppuun — kohta minä en
enää puhu — mutta sinun pitää olla hyvä Kristoferille, kun minä olen
poissa, ja antaa hänen olla rauhassa eikä puhua hänelle niin tylysti.
Niin, minä tiedän kyllä, etten itsekään ole ollut niin kuin olisi
pitänyt — mutta nyt en sitä enää voi muuttaa. Ja Kristofer on ollut
niin kärsivällinen — Kristofer on hyvä poika — koeta pitää hänestä
vähän. Hänhän on sinun omaa lihaasi ja vertasi — ei kai se kovin
vaikeata voi olla.

Kristofer ei nyt vähään aikaan kuullut mitään, hänen rinnastaan
pusertui nyyhkytys, joka tärisytti hänen laihaa ruumistaan,
hän taisteli ja kamppaili vuoteessaan, puri epätoivoisesti
kangaskaistaletta ja työnsi sen syvälle suuhunsa; oli kuin hellä
käsi olisi sivellyt hänen sydäntään ja avannut sen. Kaikki sen sulut
pauhasivat hänessä, kaikki sen suljetut lähteet pulppusivat. Koski
niin kipeästi, niin sanomattoman kipeästi, kun äiti teki kuolemaa ja
ajatteli häntä ja oli hyvä hänelle, rakas äiti, kiltti äiti.

— Ja sitten sinun pitää jättää pullo, pyysi äiti kamarissa; ääni oli
kovin matala ja väsynyt.

— Pötyä, vastasi isä tahtoen nähtävästi päästä koko asiasta.

— Äläkä enää ajattele Nilsiä, ei Nilsin kanssa ollut mitään — olinhan
minä silloin niin nuorikin —

— Äh, tuli äreästi ja happamesti.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä et ollut tuollainen ennen, mikään ei ollut näin ennen. Tiedänhän
minä, että minä olen ollut ajattelematon — ja kenties suututtanut sinut
monta kertaa, mutta millainen sinä olet ollut? Ja oliko välttämätöntä
olla sellainen, jos joskus oli vähän vastoinkäymisiä? Kumman elämän
luulet olleen vaikeampaa koko tänä aikana, sinun vai minun — oletko
koskaan ajatellut sitä? Ja kumman on ollut pahempi olla, sinun vai
Kristoferin, joka makaa tuolla — mitä vastaisit siihen Herrallemme, jos
hän sitä sinulta kysyisi? Sinulla on liikuntakyky, mutta Kristofer,
mitä hänellä on? Tuolla hän makaa seljässään nyrkin kokoinen kuhmu — —
— ei, nyt minä tahdon puhua suuni puhtaaksi, minun olisi vain pitänyt
tehdä se jo aikaisemmin. Tiedätkö, minulla on päivällä niin hirveitä
tuskia — että voisin huutaa kuin eläin — hillitsen itseni vain sinun
tähtesi, sen vuoksi ettet sinä sitä siedä ja jotten säikähdyttäisi
Kristoferia, hänen elämänsä on muutenkin tarpeeksi katkeraa. Mutta
minua vaivaa sittenkin ankarammin se ajatus, että minä olisin voinut
tehdä enemmän Kristoferin hyväksi, kun olin terve ja pystyssä —
ajattele sitä, isä, sanon minä! Ja sen vuoksi pitää sinun antaa hänelle
kulkunen takaisin — ja olla hiukan hyvä hänelle — sinun aikasi tulee
kyllä — ja on toista maata ja tietää kuoleman lähestyvän kuin me
luulemmekaan silloin kuin olemme terveitä ja koetamme kuvitella sitä
mielessämme. Ja siitä kulkusesta hän iloitsi niin kovasti — sillä oli
niin kaunis ääni — minä kuuntelin sitä usein, ja minusta tuntui kuin
helluntaikellot olisivat soineet, ja minullakin oli iloa siitä — —

       *       *       *       *       *

Kristofer makasi keittiön penkillä ja kuuli, että äiti rukoili hänen
puolestaan ja koetti tehdä hänen elämänsä helpommaksi, kun hän itse
olisi poissa. Ja Kristofer avasi silmänsä ja katsoi ikkunasta ulos
yöhön, jossa oli suuria, kultaisia tähtiä — katsoi niitä kyynelvirran
läpi, joka ei tosin järkähdyttänyt niitä radoiltaan, mutta kuitenkin
lisäsi oman loistonsa niiden loistoon, niin että ne tuikkivat
kahta kirkkaampina. Ja yö, hiljaisuus, taivas tuolla ulkona — se
kaikki muuttui vihdoin suunnattomiksi kasvoiksi, jotka kumartuivat
hänen ylitseen; niiden ilmeessä oli lupausta, niiden olemuksessa
armeliaisuutta, syvä sääli kuulsi niistä kultaisina tähtinä.

Kylästä tuli apua, isä oli taipunut, sepän tytär hääri talossa ja
järjesti kaikki tottunein käsin, puhdisti padat, pesi lattiat ja pani
sairaiden vuoteet kuntoon. Se kevensi äidin viimeisiä päiviä, kevensi
heidän molempien elämää ja saattoi kaiken vähäksi aikaa paremmalle
tolalle; Kristofer alkoi uudelleen toivoa, ehkäpä äiti paranisikin.

Mutta eräänä iltana äiti mainitsi häntä nimeltä, ääni oli matala ja
epäselvä, ja Kristofer käsitti, että loppu oli sittenkin tullut.

— Kristofer, sanoi hän hitaasti, ja se kuulosti niin lempeältä, niin
lempeältä — jää hyvästi nyt!

Kristofer katsoi tupaan, hän ei voinut nähdä äitiä, mutta hän erotti
hämärästi kulkusen, joka yhä oli kaapin reunalla, minne isä sen oli
pannut; se oli tomuttunut ja kiilloton.

— Hyvästi, hän vastasi, ja hänen suunsa tuli ikään kuin multaa täyteen.

Vähän myöhemmin toiset sulkivat oven ja olivat äidin luona, kunnes
kaikki oli ohi, ja auttoivat häntä kuolemaan.




XI.


Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu;
hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta
siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat
verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa
käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa,
mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän
liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja
ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä
usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan
kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.

Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!

Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi
Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta
pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika
makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja
mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa
katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän
ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän
ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen
häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli
väliin.

Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun
luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen,
ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin
ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli
nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä
oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi
työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui
myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän
rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli
jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä
meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän
vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja
jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja
nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi
mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä
isää kuulunut kotiin.

Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta
hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen
tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään,
missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen
allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä
niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän
ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin
pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta
sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina,
takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä
millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne
istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää
ulos —

Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he
koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja
heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.

— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen
ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi
pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että
pääsivät turvaan.

Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui
käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli
lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin
Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain
pahoja seurauksia.

Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen
mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään
hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja
saatuaan vihdoinkin oven auki.

— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen
epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen
vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.

— No, missä joulukaakku on, sano pian!

— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten
eilisen.

— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne
vain heti paikalla!

Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja
tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.

— Nytpä näytän sinulle —

Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan,
avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi,
niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet
kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt
lohduttomuuteensa.

Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki,
ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään
tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että
hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista,
katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer
saa sen!

Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja
viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja
itki omaa kohtaloaan...

Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin.
Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut.
Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi
ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen
piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei
kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen,
talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa,
hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten
ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä
esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen
lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly
tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan
silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja
tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos
hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön
hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli
siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi
jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi
hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi,
rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja
tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä
liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja
vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut
nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut
vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun
hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin
ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly
seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi
katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin
liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen
katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin
katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä
hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt
jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?

Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja
kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes
meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti
pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden
alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton
ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen
rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja
antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä
ja tarkoitukseensa.

Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen
itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti
itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista
sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin
valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla
ja inhosi elämäänsä.

Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara
keväänsä.




XII.


Köyhäinhoidon täytyi lopulta puuttua asiaan.

Se oli epäröinyt mahdollisimman kauan, antanut isälle välistä
varoituksen ja toivonut, että asia paranisi sillä, isähän ei ollut
semmoinen mies, jonka kanssa mielellään riitaannuttiin — lyhyesti
sanoen, viivytellyt ratkaisua, lykännyt sitä viikosta viikkoon ja
pysytellyt syrjässä, mikäli voi. Mutta kun varoituksista ei ollut apua,
oli sen vihdoin pakko toimia, varsinkin kun ihmiset alkoivat valitella
ja puhuivat ääneen laiminlyönnistä. Eräänä päivänä se liikahti,
kaitsija tuli arvokkaasti astellen mukanaan kaksi isoa miestä, he
saapuivat juhlallisesti naapuriston läpi, virkaintoisina, valppaina ja
tärkeän näköisinä, vakuuttautuakseen omin silmin siitä, että asiaan
oli puututtava. Heillä oli onni mukanaan; isä ei ollut kotona, kun he
tulivat. Kristofer makasi aivan yksinään, ja ovi oli nytkin lukossa.
Mutta niin kuin usein käy, kun hidas pyörä alkaa pyöriä — se ei ole
kovinkaan helposti pysähdytettävissä. Kaitsija haetti nimismiehen ja
murtautui kaikkivoivasti taloon.

Kaitsijalla oli taaskin onnea, hän tapasi Kristoferin hengissä, mutta
äärimmäisen heikkona ja voimattomana, kaikin tavoin laiminlyötynä,
nälän perinpohjin riuduttamana. Hän makasi siinä likaisessa
vuoteessaan, niin kuin oli maannut jo kauan, kynnet pitkinä ja
tukka tavattoman takkuisena pieni tungoksessa unohtunut veli, jolle
hoitokunnan olisi pitänyt olla sallimuksena ja joka sen olisi pitänyt
jo aikoja sitten pelastaa huonosta hoidosta. Siinä he nyt seisoivat
kynnyksellä neljään mieheen ja tuijottivat ja vaikenivat, aivan kuin
olisivat sisimmässään olleet syvästi hämillään, kuin olisivat hävenneet
tuon surkeuden edessä, joka katsoi heihin puhumatta ainoatakaan
katkeraa sanaa — ja heillä olikin syytä hävetä, kun itse olivat täysin
terveitä. Kristofer makasi hiljaa ja harmaana penkillä ja katseli heitä
sumein silmin; melu oli herättänyt hänet, huulet liikkuivat hiukan.

Kaitsija koetti puhutella häntä.

— Millaista on olosi täällä, Kristofer?

Kristofer liikutti jälleen huuliaan, kuului vain joitakin epäselviä
ääniä, kieli oli ikään kuin lamaantunut, ääni kuivunut nälästä ja
janosta.

Kaitsija käänsi päätään ja tutki nopeasti huoneen.

— Meidän täytyy siirtää hänet heti.

Vielä saman tunnin kuluessa Kristofer siirrettiin alas laaksoon.
Kaitsija ja hänen seurueensa kantoivat, he kulkivat penkki keskellään
ja puhelivat hiljaa ja innokkaasti, Kristofer oli valveilla ja kuuli
joka sanan:

— Täytyy kai antaa hänet Tønnes Vraalstadille —

— Miksei, mutta se on niin kehno paikka, eiköhän Aanassa Torvaldin
luona olisi parempi?

— Torvaldin, virkkoi eräs ja ikään kuin maisteli jotain ja oli sen
näköinen kuin se olisi maistunut pahalta.

— Tai Johannes Risen?

He puhuivat asiasta puoleen ja toiseen eivätkä voineet päästä
yksimielisiksi, sitten kaitsija sanoi:

— Emmekö lepää vähän?

Miehet laskivat penkin maahan ja jäivät rinteelle neuvottelemaan,
vähitellen keräytyi ympärille joukko lapsia.

— Pannaan hänet kiertämään, arveli nimismies — se on hänelle parasta,
hän saa silloin vähän vaihtelua, eihän joka paikassa ole yhtä kehnoa —

Mutta kaitsija tunsi lain.

— Se ei ole oikeastaan luvallista muuta kuin terveisiin nähden.

— Ei, ei, tiedän sen kyllä, mutta parhaat paikat ovat varatut, olisi
parempi muutella hiukan, silloin se ei hänestäkään tuntuisi niin
vaikealta,

— Jos luulet, että voimme uskaltaa sitä —

Kristofer sattui aivastamaan, miehet tarttuivat taas penkkiin ja
kantoivat edelleen rinnettä alas, lapset seurasivat uteliaina perässä.

— Mutta mitä me hänelle ensi hätään teemme?

Kaitsija tiesi neuvon.

— Panemme hänet Svingeniin Petran luo, missä hän saa olla siksi, kunnes
olen puhunut kunnanvaltuuston kanssa, minä kyllä järjestän asian.

— Entä isä, kysyi joku — onkohan hänellä mitään, mistä ottaa?

Kaitsija tiesi taaskin neuvon:

— Ellei ole, niin tulee olemaan, me olemme selviytyneet pahemmistakin
miehistä kuin hän.

Vähän ajan kuluttua eräs virkahti:

— Miten sinun perunasi kasvaa?

Kristoferin kohtalo oli ratkaistu, köyhäinhoito oli tehnyt
velvollisuutensa.




XIII.


Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi
parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi
aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa
kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva
hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti
mukaansa.

Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen
kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten
kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi
Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä
heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer
näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat
häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.

— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.

— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.

— Oletko siistinyt hänet?

— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne
minä tahdon takaisin —

Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä,
sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja
ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.

Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi,
kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja
Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki
silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina
pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä
selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.

Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton
alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin
ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä
vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla
maan poveen ja tiesi sen itse —

He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen
valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi
paiskautui kiinni hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan,
sitten hän meni naputtamaan ruutuun:

— Nyt saat tulla vähän nostamaan!

Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään,
jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain
ihmiskasvot voivat olla.

— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin
olisi saanut kuolla sinne, missä oli?

Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa
nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer
sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja
ihmetteli, miten pitkää elämä oli.




XIV.


Mutta aina, ei käy niin kuin luullaan —

Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja
hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta
ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä
lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun
huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan
ja sai nähdä Kristoferin.

Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima,
peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja
kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli,
näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:

— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?

— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.

— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä
sinun nimesi on, poikani?

Kristofer sai vaivoin suunsa auki.

— Kri-Kristofer, hän sanoi.

— Sinä olet talon poika, vai kuinka?

Torvaldin vaimo pudisti päätään.

— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet
luoksemme —

Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen
matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus.
Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei,
vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.

— Hän ei ehkä kestä sitä?

Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen
avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.

— Mikä sinussa sitten on vialla?

Vaimon ääni keskeytti:

— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —

Tohtori viittasi hänet luotaan.

— Miten kauan olet maannut, poikaseni?

Kristofer kostutti ensin huuliaan.

— Minä en va-varmaan enää muista sitä.

Vaimo kiirehti heti avuksi:

— Hän on maannut nyt kolme vuotta.

— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?

— En ole kuullut sellaisesta.

Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä
suoristautui:

— Milloin poika viimeksi on pesty?

Vaimo loi katseensa lattiaan.

— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet
tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —

— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla
siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet
täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi
aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —

Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat
tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun
kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään
Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa
raitista ilmaa.

— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?

Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja
ihmetellen hänen syvää katsettaan.

— Minä olen loukannut selkäni.

— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt
kävellä?

— E-en, en ole.

Tohtori teki päällään merkin.

— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella
häntä. Koskeeko tähän?

— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.

— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa
jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.

Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.

— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle
erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen
kävelemään!

Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.

— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei
suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei
enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi
kipeä.

Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.

— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja
sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä.
Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista
ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan
varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!

Tohtori oli ulkona käytävässä.

— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?

Vaimo astui askeleen taaksepäin.

— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama
päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!

— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —

Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.

— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka
tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea
mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin,
sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa.
Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin
kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät
ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen
surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet
sellaisiksi?

Tohtorin ääni kävi ankaraksi:

— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän
nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?

Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.

Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat
ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen,
pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska
kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi,
ja vihdoin nimismiehenkin luona —

Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena
oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän
aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä
myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä
välittänyt, jos kirvelikin.

Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen
nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys
vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi
siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään,
elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet
oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta
ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja
tiedusteli omaa elämäänsä.




XV.


Pikku tohtori ei koskaan tullut takaisin. Muutamaa päivää myöhemmin
hän kuoli tapaturmaisesti eräällä sairaskäynnillä. Kerrotaan, että
hevonen pillastui, pyörä osui viittakiveen — — niin oli kaikki
silmänräpäyksessä lopussa. Siinä hän lojui ohimo murskana ja verijuova
poskella, hän, joka oli ollut mies kaikissa toimissaan, miesten mies —

Muudan kiertelevä maallikkosaarnaaja on sittemmin loukannut vainajan
muistoa. Eräs noista monista vaeltavista profeetoista, jotka
irtolaisuuslain pitäisi ottaa huomaansa, on rohjennut häväistä
haudassaan lepäävää vainajaa. Hän on opettanut kansaa, selittänyt
tutkimattoman tarkoitusta ja ottanut tuomion käteensä. Hän ei ole
edes arkaillut käyttää vainajasta rumaa nimitystä. Vainaja oli
syntinen, vainaja oli kadotettu, Herran käsi oli lyönyt hänet. Niin on
tapahtunut, ja niin on saanut tapahtua.

Mitä, miksi?

Vainaja oli kuollut niin nopeasti, vainaja kuoli valmistautumatta —

Tarvitseeko armeliaisuus lykkäystä? Täytyykö sen harkita, ennen kuin
avaa sylinsä? Pitääkö rakkaudella olla aikaa, pitääkö sen ensin
neuvotella vanhurskauden kanssa ja lainata sen kylmiä lyijyluoteja?

Kuoleeko se valmistautumatta, joka kuolee täyttäessään tehtäväänsä?




XVI.


Torvald kuoli ja haudattiin, mutta Kristofer parani. Torvald kannettiin
pois puuarkussa jalat edellä ja peitettiin turpeella, mutta Kristofer
sai elämän takaisin ja housut vainajan peruista ja ryömiskeli maassa ja
aloitti olemassaolon uudestaan.

Hän oli kerran aikaisemmin oppinut kävelemään, hän oppi sen nyt
toistamiseen. Käsien ja kyynärpäiden avulla hän veti itseään eteenpäin,
polvet tukivat ja varpaat työnsivät, hän ryömi lattian poikki, hän
ryömi kynnyksen yli ja pääsi vihdoin aitaan asti. Jos sitten joku
nosti hänet pystyyn, seisoi hän siinä jalat vavisten ja piti molemmin
käsin kiinni seipäästä, puri hampaansa yhteen ja koetti olla vahva.
Hän seisoi minuutin, seisoi kaksi — joka kerta hän jaksoi kauemmin,
lopulta hän yritti siirtää jalkaa — sekin kävi vähitellen. Tietysti hän
väsyi pian, pää tuntui raskaalta olkapäillä, ruumista alkoi kolottaa,
hiki pisaroi esiin hiusjuurista — hänen täytyi paneutua vähäksi aikaa
pitkäkseen, maata ja hengittää keuhkoihinsa ilmaa pitkin, virkistävin
siemauksin. Hyvä Jumala, hän ajatteli ja näki tunturin kohoavan
edessään ja muisti vanhan haaveensa ja tunsi toivon uudelleen elpyvän.
Se hyrisi hiljaa syvällä hänen sydämessään, se oli kuin vieno, laulava
kulkunen kultaisessa taivaassa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän sulki
silmänsä, hänen mieleensä kohosi näky, tunturilakeus liukui esiin
viettävänä ja pitkin kanervatöyräin, täynnä nukkuvia mättäitä. Sitten
tuli vaeltava mies reppuineen, mättäät nousivat hiljaa hänen perässään
ja seurasivat hitaasti yhä kasvavana parvena —

Ei, hän kääntyi aitaan päin, tarttui vapisevin käsin seipääseen ja
koetti jälleen päästä pystyyn.

Kun hän eräänä päivänä taas ponnisteli aidan luona, ilmestyi isä
suoraan hänen eteensä. Hän oli varmaankin maannut piilossa jossain, hän
ponnahti yhtäkkiä ylös ruohikosta ja katsoi tuimasti poikaan:

— No, täälläkö sinä siis oleksit!

Kristofer jäi seisomaan sanomatta sanaakaan, pelko karmi selkäpiitä,
oli kuin isä olisi lyönyt häntä kasvoihin.

— Täälläkö sinä oleksit, minä kysyn? Etkö voi vastata?

— Ne — tulivat ja ottivat minut, ni-nimismies ja jotkut muut.

— Ne ryöstivät sinut, kai tarkoitat, mursivat vielä lukonkin
kappaleiksi, sillä välin kuin minä olin hakemassa tarveaineita ja olin
poissa talosta vähän aikaa!

— Minä en sille mitään voinut.

Kasvot aidan takana tulivat lähemmäksi.

— Sinä olisit toki voinut kieltää, olisit voinut sanoa, ettet tahtonut —

— Minä olin niin heikkona, isä, minä en voinut sanoa mitään.

— Samantekevää, sinun ei olisi pitänyt lähteä, ei, sillä sinun ei ollut
lupa lähteä, luulin, että tiesit sen?

— Mu-mutta ne tulivat hakemaan minua!

— Samantekevää, eikö sinun pidä totella minua, minua, joka olen sinun
isäsi? No, miten kauan sitten olet aikonut olla kotoa poissa?

— Minä luulen, että ne sanovat, että minun ensin pitää tulla terveeksi.

— Ne sanovat, ne sanovat — Tiedätkö, että minun pitää maksaa sinusta,
että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa? Ajatteleppas sitä
vähän.

Kristoferin polvet vapisivat ja tärisivät.

— Minä en tosiaankaan voi siihen mitään, i-isä!

— Et voi mitään, sanot sinä, mitä lorua se on? Sinä voit muuttaa
takaisin kotiin, tiedän minä, sinä voit tulla asumaan minun luokseni!

Kristofer kysyi hiljaa:

— Voinko minä — voinko minä nimismiehestä huolimatta?

— Nimismies, mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan?

Kasvot tulivat ihan Kristoferin eteen, turvonneet silmät tuijottivat
terävästi.

— Nimismies, sanot sinä? Aiotko sinä peloittaa isääsi nimismiehellä?
Hyvä, Kristofer, jää sitten sinne, missä olet, minä aioin vain tehdä
sinulle hyvää, arvelin, että sinä ehkä kaipasit pois, että vieraiden
luona oli ikävää, että sinä halusit päästä kotiin. Nimismies, sanot
sinä? Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — katsos, minulla oli
se mukanani taskussa — kiitos vain, nyt se saa jäädä antamatta, minä
kaivan sen jonnekin, niin ettet sinä enää milloinkaan saa nähdä sitä.
Hyvästi, senkin pitkä —

Kristofer ei kuullut sanaa, jykevä selkä kääntyi häneen päin,
tuumamitta vilkutti silmää ja kyräili häntä paheksuvasti, hiukan
kuluneet puukengät kolisivat tiehensä — sitten hän laskeutui maahan ja
itki.

Tuli päivä, jolloin hän pääsi aidasta ja kompuroi sen sijaan kahden
kainalosauvan varassa. Torvaldin vaimo seisoi ikkunassa ja katsoi salaa
pojan jälkeen, hän seisoi siinä suupielet alaspainuneina ja kasvoillaan
puolittain tyly ilme, aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin,
ja seurasi raukan horjuvia askelia. Noita pojan silmiä hän mietti —
sanaa, jonka tohtori oli lausunut ja joka aikoja sitten oli kiertänyt
koko kylän — hänen täytyi välistä vakuuttautua siitä, että se oli
enemmän kuin vain sana. Nyt poika jäi seisomaan selkä navetan seinää
vasten ja lepäsi siinä jonkun aikaa, pitkäsäärisenä ja pieniruhoisena,
housut näyttivät hänen yllään lyhyiltä ja laajoilta ja olivat
pahasti pussillaan polvien kohdalta. Mitä hän mahtoi ajatella siinä
seisoessaan? Nyt hän kohotti vähän päätään — — vaimo käänsi nopeasti
katseensa pois ja ryhtyi kiireesti puuhailemaan keittiön penkillä.
Kädet riensivät edestakaisin, talouskalut kilisivät ja kalisivat — ei,
sitten hän heitti rievun luotaan, pienet surumieliset kasvot tuolla
ulkona eivät enää antaneet hänelle rauhaa. Hetken kuluttua hän otti
kulhon maitoa ja meni pihalle.

— Ole hyvä, Kristofer, ajattelin, että sinulla ehkä on jano!

Kieli, joka oli puhunut, oli mykistynyt, mutta sana oli juurtunut ja
eli, tästä lähtien oli kuin suojeleva käsi Kristoferin pään päällä,
siunaava tunnusmerkki hänen polkunsa yllä...




XVII.


Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja
juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä
hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin
kaikki hyvin.

— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa —
sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!

Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi
navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:

— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?

Kaitsija löi häntä olalle.

— Tietysti saat, tietysti saat.

— Enkö voisi päästä kotiin!

— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?

— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä
ei todellakaan ole varoja!

Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt
maistuneet.

— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy
— — —

Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen
kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan
lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli
Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.

— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko
hän tehdä mitään?

— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.

— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden
miehen!

Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja
jäykäksi.

— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.

— Mutta sinähän sanoit —

— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!

— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.

Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella
olevaa hyllyä.

— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.

— Muuta en ole aikonutkaan.

— Sinä puhuit äsken miehestä!

— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä
siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —

Vaimo kuohahti:

— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?

— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?

— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?

— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään
liikoja perusta.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Johannes pani kupin syrjään.

— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan
maata tuossa ja _unohdit_ pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten
sinä tahdot tulla puhumaan minulle —

— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän
vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit
myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?

— Ei, en ole.

— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä
vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.

Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne
katosivat mutkan taa.

Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja
katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana
ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä,
miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli
pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan
tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin
mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva!
Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —

Vähän ajan kuluttua hän havahtui.

Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien
vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti
rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen
katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja
tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli
kuin hän olisi hiukan horjunut.

Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.

— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?

— Oli varmasti, vastattiin edestä.

— Miksikähän hän meni ohi?

Johannes vastasi vaivautuneena:

— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?

Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta
hän harkitsi hetken.

— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?

— Siihen en osaa vastata.

— Ju-juoko hän vieläkin?

Se tuli kuin hiljainen huokaus.

— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin
se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään
sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?

— Oli, oikein hyvä.

— Sanotaan, että vaimo on ankara?

— Minä en voi sitä sanoa.

— Ei, ei — minä vain kysyn.

Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha,
koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin
poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen
parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.

— Sinä viivyit kauan, sanottiin.

Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli
kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti
silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.

— Äh, sanoi hän vain rykäisten.

Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa
maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi
Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli
kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen
päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.

Nyt se tulee, hän ajatteli.

Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen
nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.




XVIII.


Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona,
Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan
kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä
päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen
toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli
vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian
voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui
nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli
selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui
kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään,
ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja
auttakoon!

— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä
uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä
ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen
ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt
he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten,
oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen
avuttomuudestaan.

— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!

He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen
sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen
herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän
pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen
täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja
tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt,
mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat
muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui
niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän
kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein
silmin:

— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan
päältäni, ellen maksa?

Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn,
muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —

Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut
siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä
ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.

— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer?
Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin
pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?

— Hy-hys, hys, hy-hys —

Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään
ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat
vahingonilosta:

— Tule hakemaan puujalkaasi!

Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja
sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon
kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä
milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen
ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan
nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin
hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että
hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera,
hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja
vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli
mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei
tämä kaikki ollutkaan mitään.

— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.

Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin
Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla
muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.

Sillä välin hän oli päässyt ripille.

Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin
kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat
nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen
valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin
raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti
hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä
ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta
se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa,
ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi
näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta
kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi,
värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen
mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta
syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet
valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta,
ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin
vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli.
Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne
olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin
tunsi.

Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen
mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja
löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen
hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään
kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui
sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi
hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen
eteen —

       *       *       *       *       *

Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan
liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi,
leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän
vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä,
pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet
olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle
alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja
jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.

Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään
mieleen.

Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa
ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja
selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se
kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella,
hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja
epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja
unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat
häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen
eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin
lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä
vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman
alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista
— Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä
oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä
olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi
jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri
nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden
peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.

Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa
esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi
silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin
putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana,
kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa,
muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli
lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.

Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne
seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja
uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä
kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan
sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä
päivänä.

Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham
istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä
nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen
jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.

Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista
hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä,
heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit,
Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.

Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.

Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja
suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle,
ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi
Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan
ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi
heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi
heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa
liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu
pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi —
vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea
maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa
samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän
vielä jonakin päivänä tulla —

Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.

Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen
lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä
rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.

Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva
kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen
ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla.
Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa,
matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa.
Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa,
pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka
kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen
pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo
tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen
mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen
luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta
sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään... oi,
hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää,
se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti,
millainen se oli.

Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan
häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt
rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen,
tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä
huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan,
koko sielunsa hartaudella.




XIX.


Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä
hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi
lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja
oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän
matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa
kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun
hänellä oli elävä olento seuranaan.

Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään
seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset
alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi,
se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että
vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut
visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks
kolme neljä viis kuus — seitsemän.

Kristofer torkkui vähän aikaa.

Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet
ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen
tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella.
Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu
olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua,
ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen
mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta,
aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan.
Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös
valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen
rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään
kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia
jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja
leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen
syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on
niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen
raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet
selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä
— kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa,
Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee
itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa
ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen
kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena
hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti
ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä
alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain
vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän
näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä
ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa
savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota
laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa
Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —

Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa
silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän
makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja
pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana
hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine
lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä
laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu
siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu
jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on
kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan
takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa,
elämässä...

Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai
joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja
huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.

— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.

Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista
tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä
katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon
joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja
katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä
he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli
heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita,
kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä
odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä
puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat
hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät
sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset,
tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä
vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen
veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.

Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti
molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se
tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni
lämpö, jota he tarvitsivat.

— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?

Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli
tänäänkin Gunhild.

— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?

Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.

— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?

— Kristofer, sanoivat molemmat.

Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys,
miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli
sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana
piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat
tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä
ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli
heidän ystävänsä.




XX.


Kun hän eräänä aamuna makasi lukien, tulivat nuo kaksi odottamatta
navettaan. He tulivat hiljaa hänen luokseen, hiljemmin kuin
tavallisesti ja ryhtyivät katselemaan häntä. Kristofer puhui heille —
ei, he seisoivat yhtä vakavina eivätkä hymyilleet niin kuin muulloin.
Äkkiä vanhempi avasi suunsa:

— Muutatko sinä nyt?

Kristofer hämmästyi vähän:

— Miten sinä semmoista kysyt?

— Meidän täytyi silloin muuttaa.

Häntä värisytti:

— Si-silloin, sanot sinä, onko jotakin tapahtunut?

Vanhempi vilkuili oveen päin.

— Ne sanoivat, että me emme saisi sanoa sitä.

— Hyvä Jumala, onko isälle tapahtunut jotakin?

Kristofer oli puhunut kovalla äänellä, sisarukset ilmeisesti
säikähtivät, silmät suurenivat kulmakarvojen alla, he tuijottivat
häneen suu auki.

— Isälle on ehkä tapahtunut jotakin?

Hetki vielä — sitten pelko sai heissä vallan, he kääntyivät ja
syöksyivät ovea kohti, kaksi pientä, säikähtänyttä vuonaa.

— Ei, ei, älkää menkö!

Hän kiiruhti pukeutumaan, oli juuri panemassa liivejä ylleen, kun
ovessa taas käytiin ja vaimo ja tytär tulivat navettaan.

— Pikkutytöt ovat kai olleet täällä?

— Kyllä he kävivät täällä pikimmältään.

— Eivätkö he kertoneet mitään?

— Eivät.

Vaimo katsoi häneen huonokuuloisena:

— Sanoitko, että kertoivat?

— Ei, minä en saanut tietää mitään!

— No, sitten saat mennä taloon isännän luokse, hän odottaa tuvassa,
tänne tuli sana eilen illalla, mutta me emme tahtoneet herättää sinua.

Kristofer seisoi isäntänsä edessä, ja isäntä ryiskeli ja yritti ensin
valmistaa häntä:

— Hm, niin, näetkös, Kristofer sinun isäsi, muistathan hänet —

— Onko isä ehkä mennyt po-pois?

— Juuri niin, Kristofer, oli hyvä, että sinä sanoit sen itse, hän
kuoli muutama päivä sitten, vaikka ne löysivät hänet vasta eilen, niin
etteivät tienneet sitä aikaisemmin, se oli oikein ikävää sinulle, niin,
niin —

Kristoferin jalat vapisivat:

— Mi-mistä hänet löydettiin?

— Oh, hän oli kotona vuoteessaan, hän makasi vaatteet yllään, ihan
sellaisena kuin hän kulki täällä.

Vuoteessa kotona, se kevensi heti.

— Etkö kuullut, mihin hän oli kuollut?

— En kuullut, mutta muuten hänet haudataan huomenna, hän oli kyllä jo
maannut jonkin aikaa.

Kristofer kysyi hyvin hiljaa:

— Enkö saisi tänään lomaa?

— Tietysti saat, tietysti saat.

Myöhemmin aamupäivällä hän nousi rinnettä kotia kohti. Siitä oli pitkä
aika — kokonainen ihmisikä, hänestä tuntui, ja hän katseli ympärilleen
tiellä ja kohtasi kaikkialla muistoja. Muistot nyyhkyttivät hiljaa
hänessä, jonkinlainen taakka painoi hänen mieltään, oli kuin hän olisi
ollut vanha mies niin kauan kuin muisti, vanhus pikkupojasta asti. Nyt
hän palasi kotiin lapsuutensa luo, ja lapsuus tuli surullisena häntä
vastaan ja pudisti mykkänä ja alakuloisena päätään ja katsoi häneen
surumielisesti hymyillen. Mikään ei ollut käynyt niin kuin olisi
pitänyt, hyvä Jumala, hyvä Jumala —

Talossa oli ihmisiä, nimismies, kaitsija ja muita, sitäpaitsi pari
vaimoa, jotka järjestelivät, nimismies istui pöydän ääressä ja
kirjoitti. He kohottivat katseensa, kun Kristofer tuli.

Nimismies antoi Kristoferille kättä ja selitti, minkä tähden he olivat
siellä; kun Kristofer pälyili ympärilleen, käsitti hän heti:

— Me olemme vieneet hänet ulos vajaan, meidän oli pakko tehdä niin,
ymmärrätkö, me saimme arkun tänä aamuna ja panimme hänet siihen heti.

Kristofer kävi ääneti istumaan, tuokion kuluttua tuli toinen vaimoista
tuoden kahvia.

— Arvelin, että sinä ehkä joisit mielelläsi kupillisen.

Kaitsija kuljeskeli ylt'ympäri ja otti selvää talon irtaimistosta,
Kristofer kuuli hänen äänensä kahvia juodessaan — kaksi kaappia, iso
ja pieni — yksitoista lasia, erilaisia — kuusi paria kuppeja, onko
nimismies kirjoittanut sen? Neljä hyvää maitokulhoa — neljä ehyttä
kulppia — kolme syvää lautasta —

Sitä kesti jonkin aikaa, Kristofer seurasi veltosti, sitten hän äkkiä
havahtui:

— — uushopeainen kulkunen —

Tietämättään hän oli ojentanut kätensä:

— Enkö minä vo-voisi saada sitä?

Nimismies keskeytti kirjoittamisen ja katsoi kaitsijaan:

— Eihän sitä kannata kirjoittaa?

Kristofer sai kulkusen, hän näki kuin sumun läpi, että siitä riippui
puulevy, johon oli piirretty joitakin epäselviä kirjaimia — tämä
kulkunen on Kristoferin. Se kouraisi häntä syvälle sydämeen, oli kuin
vainaja olisi ojentanut kätensä hyväilläkseen häntä, osoittaakseen
hänelle hiukan ystävällisyyttä, ennen kuin lähti. Hänet valtasi
suloinen tuska, huulet alkoivat väristä, hän nousi hiljaa tuoliltaan ja
hoippui ovesta ulos.

— Minä tulen takaisin tuokion kuluttua.

Isä ei ollut heittänyt kulkusta menemään, ei kaivanut sitä maahan,
niin kuin sanoi, hän oli päinvastoin pannut sen talteen ja pitänyt
erikoisesti huolta siitä, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Hän oli
muistanut poikaansa, muistanut, että hän iloitsi siitä, muistellut
häntä ystävällisesti kaikesta huolimatta. Hän ei siis ollutkaan niin
kova, hänessä oli siis sittenkin pohjimmalla arkaa hellyyttä, ja
hänessä eli ja värisi pieni siemen, joka ei ollut kuivunut, rakkauden
ja elämän siemen —

Oi, se tuntui Kristoferista niin hyvältä!

Arkku oli vajassa kahden pölkyn varassa, alastomana, köyhänä,
sanomattoman hyljättynä. Se oli ilmeisesti tehty kiireessä — huono,
viallinen kyhäys, ajatteli Kristofer seisoessaan siinä, ja hän muisti
äkkiä, että isä oli puuseppä, ja lainasi ikään kuin hänen silmänsä ja
mittaili arkkua arvostelevin katsein. Väriä oli sivelty aivan ohuesti,
jotta se kuivuisi pian, laudoissa oli toisin paikoin rakoja; oli kuin
vainaja olisi maannut siinä puoliksi paljastettuna eikä säädyllisesti
kätkettynä. Se loukkasi häntä, hän häpesi isän puolesta, ja hän
silmäsi nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotakin, millä peittää hänet,
palasen hurstia vain tai säkin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että
hän saattoi sen sijaan käyttää kukkia, sitoa seppeleitä lehvistä ja
kanervasta ja kukista, niin kuin laaksossa tehtiin, ja peittää arkun
kehnouden niillä. Keltanoita ja kieloja vilisi ympärillä, ylempänä
kasvoi isoja sinikelloja, vähän ajan kuluttua hän oli matkalla mäelle
kori kädessä ja keräsi minkä ennätti.

Yht'äkkiä hän kohotti päätään ja katseli kuunnellen ympärilleen — eikö
joku huutanut hänen nimeään?

Hän jäi katsomaan erääseen kiveen, ja kivi ikään kuin vastasi
tuttavallisella katseella ja tiesi ilmeisesti, kuka hän oli. Ihan sen
vieressä oli toinen ja sen takana kolmas, isoja, raskaita, kulmikkaita
lohkareita, jotka olivat syöksyneet rinteeltä alas ja lepäsivät nyt
ajatuksiaan hautoen tuossa sammalessa. Ne lepäsivät siinä ja tekivät
havaintojaan ja kuuntelivat, täynnä kokemusta ja viisautta, vanhuuttaan
harmaina, tietämisestä mykkinä menneen ajan iäkkäinä todistajina.
Ne tuijottivat ja näkivät ilman silmiä, tajusivat ja tunsivat ja
pohtivat, ihmeellisen äänetön seurue — lapsuusajan tovereita,
koeteltuja ystäviä joka-ainoa. Siinä oli poikavuosien leikkipaikka,
missä hän vietti vapaahetkensä ja uneksi maailman ihaninta unta, hän
seisoi odottamatta sen keskellä ja kohtasi jälleen sen lempeän rauhan.
Muistoja tuli tulvimalla hänen mieleensä, hän muisti pässin, joka
seisoi hänen kädessään, kuinka hän piti sitä suunsa edessä ja puhalsi
siihen pelkästä hyvyydestä, muisti puu-ukon, joka makasi majassa
tähtien tuikkiessa hänen yläpuolellaan ja kaikenlaisten pikkuelävien
kurkistaessa ovesta, muisti lammastarhan vesa-aitoineen —

Tuossa oli joitakin pikkupensaita lähekkäin pitkulaisena pyöriönä,
silmä tarkasteli niitä ihmetellen — vesa-aita, tuntui joku kuiskaavan
hänelle. Vesa-aitahan siinä vielä oli jäljellä, se oli vain tullut
ilmieläväksi ja versoi nyt vihrein lehdin. Hänestä tuntui äkkiä siltä
kuin hän olisi nähnyt enteen. Ne pienet vihreät vesat, jotka hän kerran
oli pistänyt maahan — enemmän kuin puolet niistä eli vielä, enemmän
kuin puolet oli juurtunut. Nyt ne seisoivat siinä epäsäännöllisenä
ympyränä, oksat toistensa lomassa ja jakoivat paikan niin hyvin
kuin voivat, pajut ja raidat ja pihlajat ja haavat. Muutamat olivat
kasvaneet hyvinkin isoiksi, toiset eivät vielä olleet polvenkorkuisia,
ne olivat olleet liian tiheässä eivätkä olleet saaneet hengitysalaa.
Veräjä — vielä oli aukko siinä paikassa, niissä se oli heilahdellut ja
sulkeutunut, kun lampaat olivat menneet sisään.

Kristofer istuutui tarhaan.

Hänessä humisi, hänessä lauloi hiljaa, hänestä tuntui kuin hän olisi
istunut lapsijoukossa ja kohdannut lasten luottavaisen hymyn ja kuullut
niiden suloista, siunattua jokellusta — ja oli kuin ne olisivat olleet
hänen omia lapsiaan, kauniita, kainoja, viattomia lapsia. Jonkinlainen
syvä kunnioituksen tunne valtasi hänet, tämä oli juhlahetki, hän olisi
voinut riisua kenkänsä ja heittäytyä maahan rukoillakseen hiljaa,
rukoillakseen pyhyyden itsensä edessä. Se oli hänen lähellään, se
hengitti häneen, hänen oma lapsuutensa seisoi elävänä hänen edessään
kaikkine unelmineen ja kaikkine toiveineen. Vähän matkan päässä hiipi
polku ohi, kapea uurre ruskeassa maassa, katse seurasi sitä mäkeä ylös
katajien ja kallioimarteiden lomitse. Ja taas tuntui kuin joku kutsuisi
häntä ja vetäisi häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, tunturin
ääni, Jumalan ääni, ja vastaus tuli syvältä hänen sielustaan, niissä
kaipaus kyti ja hehkui haavan tavoin.

Ja äkkiä hän pani kätensä taskuun ja pudisti tiukua ilmassa, niin kuin
oli lapsena tehnyt.

Osasiko hän, osasiko hän niin kuin ennen?




XXI.


Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat
suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.

Nimismies istui vielä pöydän ääressä.

— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta,
ymmärräthän, ei jää kovin —

Kaitsija puuttui puheeseen:

— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään
tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla
takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.

Kristofer istui sormeillen vesaa.

— Myykää vain minun puolestani.

Nimismies nyökkäsi.

— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit,
sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun
elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —

— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.

Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.

— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen —
me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos
sinä rupeaisi! suutariksi.

Kristofer pudisti päätään.

— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä
vain pi-pilaisin.

He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja
aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin
uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä,
että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

— Ajattelin ruveta paimeneksi.

Nimismies nyökkäsi.

— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme

— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.

— Oletko puhunut Nilsin kanssa?

— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat
taas toisiinsa.

— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän
tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin
kanssa?

Kaitsija kysyi:

— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?

— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei
ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.

Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.

— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies
niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos
tästä tosiaan jää jotakin yli.

— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin
paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat
kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi
peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.

Kristofer pisti lapun taskuunsa.

— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin,
niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen
sanomaan hyvästi —

Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen
seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut
tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista
tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi
häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin
saattoi.

Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen
ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.

— Et kai aio valvoa?

— En, en valvo.

Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.




XXII.


Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso
mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin
rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin
kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman
valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan
ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset
sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan
takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan
kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä
ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin
kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan
ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen,
epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas.
Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä
heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi
ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän
vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän
raskaana, mieli ilottomana.

Alussa oli metsä mukana.

Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia
kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan
tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut
linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat
sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen
noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja
pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja,
tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi
itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi
hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson
pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen,
pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen
ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan
jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.

Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen
liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla
— lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se
punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli
kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti
mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku
ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja
varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine
katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo
aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille
varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli
hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso,
joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli,
naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja
liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi
kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä
edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä
kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven,
kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan
muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui,
ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous
— värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla
kohinalla...

Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti
hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä
kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla
oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas
kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana
taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt
tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli
kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita,
jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat
toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne
lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein
ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin
taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä
kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin,
hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se
seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena
iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten
sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana,
niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä
piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja
värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät
salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa
liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi
koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui
kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä
hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva
uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.

Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin
selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja
nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä.
Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän
otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi
soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä
polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen
ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi
kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin,
kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon
häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea,
turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa,
joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä
luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka
lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät
häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden
lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella
oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että
se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän
oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä
koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi
sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona,
yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli
siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin
hänen tahtonsa mukaisesti.

Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet
paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti
silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste
sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui
kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä
ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin
tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi
arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon
makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä
kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki
hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä
ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.

Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon
halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut
liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä
ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä
vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan.
Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti
hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat
lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen
kultalähde sineä kohti.

Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer
onnellisena eteenpäin...




XXIII.


Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa
kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi
kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui,
nukkui, kunnes aamu tuli.

Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi
häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän
muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena
ympärilleen:

Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla
punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin
unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi
tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja
katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja
näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman
taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla,
palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana
pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa
pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti,
harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja
raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua
hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi
piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi
tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että
oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa
imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli,
joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta
hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja
huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan
siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken
ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman
itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä... Sitten hän kuivasi
kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn
kokoon ja lähti.

Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui
pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt
ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi
liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi
hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin
voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän
olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien
läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja
hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän
olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa
leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä
Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut,
hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä
laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli
jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän
kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi,
että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.

Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja
korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka
kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä,
jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän
nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta,
mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat
tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja
tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi
— tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se
liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare
kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta
hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa
— sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä
hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään
ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään
paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä
käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi
olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja
äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä,
tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.

Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään
ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja,
koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja
siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä
tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut
toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin
näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään
ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois,
pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan
alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen
korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten
se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja
pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.

Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät
alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen
alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi
hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi
tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut
maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa
juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa,
lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen
hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta
ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa,
lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta
huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi
koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.

       *       *       *       *       *

Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen
pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän
hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat
jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen
hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän
avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi
ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi
ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin
matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja
kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin
kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa
jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan,
kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa
näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään,
kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon,
joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan.
Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä
olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se
makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat
joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla
katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman
halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti
rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää
ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui
jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä,
jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja
yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään
olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma
alakuloinen ääni.

Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää,
rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla,
kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät,
vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal
rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli
yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona,
silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä
peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän
ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi
päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja
nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän
itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa
eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän
saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi
hukkua, häipyä siniseen uneen —

Äkkiä hän hätkähti:

Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan
eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja
kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan
kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa
villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen
oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan
tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla
vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen
vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina
ja jalat jäykkinä.

Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu,
hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti
kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti
varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan
päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana
vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja
mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä
oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia
pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja
hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer
siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat
vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä,
mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa
leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli
pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi
nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana
pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli
jotakin... ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi
kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun
pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja
lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen
auringonpaisteeseen.

Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi.
Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen,
näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan
ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä
levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys
kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän
olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki
oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät
tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä,
miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne
eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä
saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala
oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina.
Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli,
ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja
olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla,
hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut
polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala,
hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä
saan olla Nilsin luona —

Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli
kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti
— tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti
rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia
villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli
näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne
tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat
nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun
viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti
perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän
seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon
tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa
ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten
kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se
saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi
komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa
varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti
varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä
kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko,
jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta
paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien
välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.

— No, mies, kuului hetken kuluttua.

Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi
aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa.
Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja
ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa,
hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin
mielettömäksi.




XXIV.


— Minä olen katsellut sinua vähän aikaa, mistä sinä tulet?

— Minä tu-tulen alhaalta laaksosta.

— Sinä tulet laaksosta — mitä sinä täällä sitten teet?

— Minulla oli asiaa —

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Sillä ei kai ollut pahaa kiirettä, sinä liikut melko hitaasti.

— Minä en tahtonut peloittaa lampaita.

— Etkö voinut kiertää?

— Minua halutti ensin katsella niitä.

— Hm.

Vanhus antoi päällään merkin.

— Lähemmäksi, mies, minua haluttaa katsella sinua!

Kristofer astui muutaman askeleen, Nils katsoi häneen pitkään.

— Niin arvelinkin, sinä olet Elsen lapsi.

— Niin, minä —

— Odotahan vähän, siellä Ruglandissa, sinähän se tulit yöllä — ja
nukuit seisoallasi ha'an veräjällä, sinä menit silloinkin ensin
lampaiden luo.

— Niin, minä tulin kysymään, voisinko päästä sinulle paimenpojaksi.

— Niin teit, niin teit —

Siniset silmät tarkastelivat jälleen.

— Ja nyt olet arvatenkin tullut kysymään minulta vielä kerran?

— Niin, niin minä ajattelin.

— Oletko ennen paimentanut?

— En, en ole —

Nils hymyili.

— Etkö ole, no niin, sen näkikin hyvin siitä, miten sinä tulit, minä
tahdoin vain koettaa, puhuitko totta. Mitä minun vielä pitikään kysyä —
milloin sinä lähdit kotoa?

— Kaksi päivää sitten, minä lähdin iltapäivällä.

— Sitten sinä olet kulkenut nopeasti, mutta yöt, niissä sinä ne olet
nukkunut?

— Kuopassa kanervikossa.

— Ja se kävi hyvin?

— Kävi.

Nils viittasi kädellään:

— Istu, sinä voit olla väsynyt.

Kristofer istuutui, jalat tärisivät hänen allaan.

— Sinä tunnet ylämaan ennestään?

— En, en tunne.

— Sinä et tiennyt minun olinpaikkaani?

— Tiesin, että sinä olit jossakin pohjoisessa, tarkkasin laidunmaita,
arvelin löytäväni lampaita —

— Ja kun ensin olit löytänyt lampaat, sitten löytäisit toki Nilsinkin,
niin kai ajattelit?

— Niin, niin minä arvelin.

— Mutta etkö sinä lainkaan ajatellut sitä, että Nilsillä saattaisi olla
tarpeeksi paimenpoikia?

— Sen verran täytyi uskaltaa, mi-minä vain ajattelin.

— Ja ellei se käykään laatuun?

Kristofer ei vastannut heti, hänen syvät silmänsä tuijottivat Nilsiin
merkillisin, kipein ilmein.

— Semmoista en milloinkaan tahtoisi ajatella.

Nilskin oli vähän aikaa vaiti, oli kuin hän olisi miettinyt vastausta.

— No, mutta sanohan minulle eräs seikka, kun sinä et ole paimentanut,
mistä sitten voit tietää, että tahdot olla paimenena?

— Se on ollut minulla, la-lapsesta asti, minä olen tuntenut sen koko
ajan —

— Etkä kuitenkaan ole koettanut?

— Minä tulin kipeäksi, tämä selkä se oli vialla.

— Hm, senhän kyllä näkee — mutta entä sitten kuin tulit taas terveeksi?

Kristofer loi katseensa maahan.

— Minä olin silloin toisten luona, minun äitini oli kuollut.

— Olen kuullut kerrottavan siitä. No, sinä sanoit olleesi toisten luona?

— Minut oli pantu kotoa pois, tarkoitin.

Nils nyökkäsi.

— Sinä olet siis levännyt ja — — entä sitten, mitä sinä sitten teit?

— Minä olin vieraiden hoidettavana tä-tähän asti, ne väittivät, etten
minä ollut terve.

— Olit vieraiden hoidettavana tähän asti? Kuka sinusta maksoi?

Kristoferin kasvot kävivät tummanpunaisiksi, Nils näki sen ja väistyi.

— No, se on samantekevää, se ei kuulu minuun, mutta kun rahat
loppuivat, niin ne arvatenkin polttivat sormensa ja päästivät sinut
heti menemään?

Kristofer katsoi häneen vilpittömästi:

— Ne tahtoivat tehdä minusta su-suutarin.

— Kutka tahtoivat?

— Nimismies tahtoi, hän ja kaitsija —

— Sanoitko suutarin?

— Niin, ne puhuivat siitä.

— Ja sitten sinä lähdit tänne tuntureille?

— Niin, minä en voinut ruveta suutariksi.

— Sinä et voinut ruveta suutariksi —

He puhelivat vähän aikaa asiasta, Nils kysyi hänen ikäänsä, sitten hän
istui tuokion tuijottaen ilmaan.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän äkkiä kumartuen taputtamaan koiraansa —
sinun ei tarvitse ruveta suutariksi, minä opetan sinut, tarkoitan.

Kristofer nousi kiireesti pystyyn:

— Si-sinä siis ta-tarvitset minua?

Silloin Nils hymyili jälleen ja pudisti hopeanharmaata päätään.

— Minulla on kyllä tarpeeksi paimenpoikia, niin että sitä en juuri voi
sanoa, mutta minun ymmärtääkseni sinä tarvitset minua!

— Minä saan jäädä?

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

Kristofer katsoi häneen epävarmasti.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Millainen ihminen minä olisin, jos antaisin sinun mennä takaisin!
Ihmishirviö, totisesti — vai mitä sinä itse tekisit, jos sinä olisit
täällä paimenena ja minä seisoisin sinun edessäsi tahtoen päästä
paimenpojaksi ja olisin uneksinut siitä koko elämäni? Antaisitko sinä
minun mennä takaisin, jos tietäisit, mitä minä nyt tiedän — mennä
täältä ylämaasta lampaiden luota alas laaksoon elää kitkuttamaan
suutarina? Tekisitkö minulle semmoisen tempun? Et ikinä! Ja olkoon Nils
muuten millainen mies hyvänsä, hänkään ei sitä missään tapauksessa tee,
ja niin on se asia puhuttu loppuun. Sinä et tahdo olla suutarina, sinä
tahdot mieluummin paimentaa — hyvä, sinä saat paimentaa, meillä on
tarpeeksi suutareita ennestään. Täällä olen minä nimismies, näetkös,
minä olen vuokrannut tämän maan rotkosta tuolla pohjoisessa Rokkeniin
etelässä ja hallitsen täällä niin kuin itse tahdon!

Pitkä, kömpelö Kristofer kuunteli suu värähdellen.

— Sa-saanko minä siis olla sinulla paimenpoikana?

— Sinä _olet_ minulla paimenpoikana, ja juuri nyt me alamme paimentaa,
meidän täytyy heti lähteä matkaan, jos aiomme ehtiä kiertää ennen yön
tuloa, emmeköhän ole puhelleet jo tarpeeksi kauan. Sinä saat oppia
»käymään reunan», sen me teemme ainakin kaksi kertaa päivässä, minä
olin juuri lähdössä, kun huomasin sinut tuolla mäellä. Sinä etenit
niin hitaasti, luulin ensin näkeväni varkaan. Vai koirako sinut ensin
huomasi — — miten on, sinä olet ehkä nälissäsi?

— Oh, kylläpähän tässä kerkeää.

— Täytyykin keretä, meillä ei ole aikaa syödä nyt, sinä saat ruokaa,
kun päästään perille. Minä asun näet herroiksi, minulla on talo ja
keittiö ja keittiömestari ja kokki ja kaikki — erinomaisen komea talo,
kuninkaalla ei ole hienompaa kuin minulla, Mydanin linnaksi me sitä
nimitämme. Niin, tosiaan, sinusta tuntuu varmaan oudolta, kun joudut
muuttamaan tuommoisista laakson pikku mökeistä oikeaan linnaan, sinun
käy niin kuin Tuhkimuksen, pääset ylhäisiin oloihin!

Nils oli merkillisen veitikkamaisen näköinen.

— Nimesi, minä en enää muista —

— Kristofer.

— Kristoferhan se oli, tule nyt, me lähdemme heti, pysy nyt minun
perässäni ja näyttäydy niin vähän kuin mahdollista äläkä koskaan ole
näkevinäsi lampaita, niitä ei pidä häiritä, jos ne vain pysyvät siellä,
missä tulee. Ja sitten olet ehkä huomannut, että Meidän Herramme
on luonut meidät sellaisiksi, että silmät ovat kallossa, ne eivät
ole mahassa eivätkä myöskään polvissa. Koeta sen vuoksi katsoa vain
päälläsi ja laita, että kaikki muu on kätkössä — — —

Nils napsautti sormillaan ja lähti menemään katsomatta taakseen.
Koirakin ponnahti samassa pystyyn ja seurasi valppaana ja viisaana
hänen kintereillään, ja Kristofer tuli onnellisena perässä pää
pyörryksissä ja kivistävin jaloin. Hänessä humisi, hän kulki kuin
huumeessa — — —

       *       *       *       *       *

Hämärän tultua Nils pysähtyi ja osoitti kädellään:

— Tuolla näet linnani, poika!

Heidän edessään näkyy pimeässä lohjennut kallioseinämä ja rotkossa
pieni maja, kiviröykkiötä muistuttava laitos, jossa on katto ja
jonkinlainen ovi tai luukku, se on ikään kuin itsestään syntynyt.
Kristofer tuijottaa, ja se näyttää hänestä tutulta — maja, hän
ajattelee ja muistaa puu-ukon ja hänen asumuksensa, sydän lyö muutaman
kerran kiivaasti. Jumala on opastanut häntä, Jumala on ollut hänen
kanssaan, nyt hän itse seisoo oven ulkopuolella, unelma on onnellisesti
täyttynyt, leikki muuttunut todeksi.

— Miten hieno se on, sanoo hän hiljaa.

Jokin koira murisee majassa, sitten kuuluu muutamia haukahduksia.

Nils odottaa hetken.

— Taitavat jo nukkua, hän sanoo ja kolkuttaa hiljaa luukkuun — ylös
nyt, miehet!

Sisältä kuuluu unista mutinaa, sitten luukku avataan.

Nils hiipii varpaisillaan majaan, Kristofer taivuttaa päätään ja seuraa
varovasti perässä.




XXV.


Kuluu viikko ja toinenkin —

Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän
on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä
toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu
kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa
että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.

Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje
Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet
lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen
puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat
ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään.
Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli
käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin.
Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee
heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä
hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti,
hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen,
ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja
hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on
hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan
kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään.
Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on
ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan.
Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää
luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista
riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje
on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada
otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta
paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja
hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa
piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä
on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen
ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii
Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää,
että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän
näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän
laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua
pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun
kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy
ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne
tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —

Ja sitten Nils, pomo, kuten he sanovat, ylämaan ja lampaiden kuulu
herra. Hän on kyllä vanha ja harmaa, hiukan kurtistunut, hiukan
taipunut polvista, mutta merkillisen reipas ja jäntevä, uskomattoman
kestävä, ihmeellisen sitkeä. Onpa jo hyvä mies, joka kykenee
seuraamaan hänen kintereillään, ja vielä parempi, joka pystyy
kävelemään hänet uuvuksiin. Lisäksi hän on hillitty ja rauhallinen,
hiljainen toimissaan, mutta siitä huolimatta häntä kunnioitetaan
tavattomasti. Kun Nils avaa majan oven, on kuin pappi itse astuisi
sisään, paimenpojat väistyvät paikoiltaan, heistä tuntuu äkkiä siltä
kuin olisivat tiellä — odota vähän, niin pääset peremmälle. Ja kukin
harkitsee nopeasti mielessään, onko unohtanut jotakin sinä päivänä,
se on niin konstikasta, päivä on täynnä tehtäviä, voihan sattua, että
jotain on jäänyt suorittamatta.

— Tahdotko sinä juustomaitoa, vai keitämmekö me vähän puuroa?

Vie tavallisesti aikaa, ennen kuin Nils vastaa, on kuin hän
vieläkin olisi ulkona kankaalla, vain ruumis on tullut sisään. Hän
istuu mykkänä ja liikahtamatta rahilla, pää kallellaan ja katsoen
katsomistaan seinään — hän katsoo ikään kuin kiven läpi, miettiväisenä,
hajamielisenä, kokonaan omissa ajatuksissaan. Mutta hän on kuullut
kysymyksen eikä unohda sitä, siitä saa olla varma. Kun hän on ajatellut
ajatuksensa loppuun, kohottaa hän hiukan päätään ja siirtää katseensa
heihin:

— Jahaa, saattaa hän sanoa — voitte keittää vähän puuroa tänä iltana,
mutta älkää tehkö siitä liian paksua.

Nilsiä kunnioitetaan hirveästi. Hänen olemuksensa on niin varma
ja voimakas, niin vaikuttava kaikessa vaatimattomuudessaan ja
rauhallisuudessaan. Mutta eniten se kai on katseen ansiota — noiden
ihmeellisen väkevien, läpitunkevien silmien, jotka ovat vaaleansiniset
kuin pienen lapsen. Kun Nils katsoo, on parasta, ettei ole mitään
salattavaa, joka tapauksessa on selvintä sanoa asiat suoraan —




XXVI.


Päivä alkaa ennen auringonnousua.

— Herätkää, miehet, sanoo Nils ja nykäisee itsensä istumaan työntäen
jalkansa makuulavalta, hän on säännöllisesti ensimmäinen aamulla,
hän ei tosiaankaan nuku kauemmin kuin on päättänyt. Kyllä, sanoo hän
toisinaan ääneen aivan kuin joku olisi herättänyt hänet — ehkä hänen
enteensä — Tarje on kuullut sen usein, ja hänestä on tuntunut kuin joku
vieras olisi heidän joukossaan. Hän on kuullut sen myöskin illalla, kun
hän on istunut yksin linnassa ja odottanut Nilsin tuloa, Nils on usein
niin kauan tunturilla, Herra ties, mitä hän siellä tekee, on jo kauan
ollut hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla. No, nyt polulla kuljetaan,
reippaita askelia, jotka lähestyvät majaa, korkorauta kilahtaa kiveen
— Tarje avaa oven, jotta lyhdyn valo pääsee ulos ja auttaa pomoa
löytämään perille. Ei mitään — ei ihmistä eikä eläintä, vain pimeys
ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kohisee kanervassa, ja lakeus, joka
leviää äärettömänä hänen edessään.

Nils, kysyy hän hiljaa ja epävarmasti ja säikähtää omaa ääntään ja
kiiruhtaa sulkemaan oven. Se ei ollut pomo, ei Nils, vaan hänen
rautakenkäinen enteensä, joka tulee edellä, hänen enteensä, joka tulee
ilmoittamaan, että pata on nyt pantava tulelle — Tarjen selkää karmii.
Minkähän näköinen se on, hän miettii, mistä se tulee ja minne menee? Ja
olisikohan se mahtanut tulla, jos maja olisi ollut tyhjänä tänä iltana?
Onko se jokin salaperäinen voima Nilsissä vaiko tarkkakuuloisuutta
hänessä itsessään? Ja olisivatko koirat huomanneet mitään, jos ne
olisivat olleet kotona? Vahinko, että hän on yksin, hän ajattelee ja
ottaa lyhdyn alas koukusta ja niistää kynttilää sormin, mutta Jon
lähti tänään kylään ruokaa ostamaan ja koirat ovat Nilsin mukana
ulkona. Enne — onko se ehkä ajatus? Voiko ajatus pukeutua jonkinlaiseen
aineeseen — — hän panee lyhdyn liedelle ja ryhtyy tekemään tulta, siitä
tulee turvallista lämpöä, ja se on samalla seurana. Tuokion kuluttua
nurkassa leimahtaa, tuohi kiertyy hitaasti liekissä, siinä kitisee
ja räiskähtelee, ja ennen kuin huomaakaan Tarje istuu laulaen tulen
ääressä ja unohtaa ikävyyden ja yksinäisyyden, unohtaa enteen ja kaiken
ympärillään. Mutta seis, tunturilla käydään taas, ripeitä askelia,
jotka tulevat suoraan majaa kohti, korkorauta helähtää kiveen — tällä
kertaa siellä on todellakin Nils, Tarje avaa oven toistamiseen, niin
että valo virtaa ulos:

— Nils? hän kysyy niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa hänen äänensä
on reipas.

— Niin, kuuluu ulkoa.

Hopeanvalkea pää ilmaantuu valoon, kaksi pyöreätä olkapäätä sukeltaa
esiin, pomo seisoo ilmielävänä oven edessä, koirat heiluttelevat
häntäänsä hänen jalkainsa juuressa — nyt ne hiipivät yksitellen
kynnyksen yli ja menevät nurkkaan, missä kulho odottaa, ja särpivät
hyvällä ruokahalulla. Majassa tuntuu nyt niin kotoiselta ja
turvalliselta, niin kaikin puolin mukavalta, Tarje pyörähtelee sinne
tänne ja löytää kulpin ja löytää puulusikan, pomo on luultavasti hänkin
nälissään. Nyt hän istuu lieden edessä ja syö, istuu siinä vanhana ja
ryppyisenä ja kuluneena ja käyttää lusikkaa hiljaa kulpissa ja pistelee
höyryävää juustomaitoa poskeensa. Herra siunatkoon sinua, ajattelee
Tarje ja katselee häntä niin kuin uskollinen koira, oi Jumala, miten
mielellään hän suo vanhukselle ruoan, suo hänelle kaiken hyvän, mitä
maailmassa on — —

— Ylös nyt, pojat, kuulitteko!

Kristofer nousee unenpöpperössä ja panee jalkansa lattialle — kyllä,
kyllä, vastataan hänen takaansa, kaikki he haukottelevat ja oikovat
jäseniään, ai, miten kankeita ne ovat, kunpa saisi nukkua vielä
tunnin. Mutta pomo on tunnollinen ja pomolla on kiire, hän tietää,
että päivä on lyhyt, ja lyö käsiään yhteen ja hoputtaa heitä. Nyt he
kompuroivat ulos hämärään kantaen pyttyjä ja isoja sankkoja, Kristofer
on välistä niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä ja hoipertelee
kuin juopunut. Heidän pitää ensin lypsää lehmät, Nilsillä on mukana
neljä kappaletta, Dagros, Kranselin, Huldra ja Drople —sitten heiltä
ei ainakaan puutu maitoa. Ja sen jälkeen on käytävä reuna ja otettava
selko lampaista ja katsottava, että ne ovat sisäpuolella — mentävä
selänteitä pitkin, seurattava rajaa, mies kumpaakin puolta, kuljettava
puolitoista peninkulmaa, kunnes he kohtaavat toisensa Rokkenissa ja
voivat heittäytyä lepäämään vähäksi aikaa. Semmoista paimentamista
nimitetään _ohjaamiseksi_, se on nyt yleisin tapa, mutta siihen aikaan
oli toisin, siihen aikaan enimmäkseen pidettiin eläimiä koossa,
tunturilla kun usein oli petoja. Nils oli edellisenä vuonna vähitellen
muuttanut tapaa, sillä lammas menestyy paljon paremmin, kun se saa
kulkea ja toimia oman päänsä mukaan, ohjaamisella oli vain se paha
puoli, että saattoi menettää monta eläintä. Niinpä niitä olikin
vartioitava sitä paremmin, ja niinpä paimenten täytyi käyttää koipiaan
— Mydanin linnasta Rokkeniin ja Rokkenista taas takaisin. Siitä saattoi
koitua raskas matka monin ylimääräisin toimin, sillä lammas on usein
kovin levoton — varsinkin ensi aluksi tunturille tultuaan — se voi
kuljeksia mustalaisen lailla sinne tänne ja tuottaa paimenille paljon
mieliharmia. Eikä työtä suinkaan helpottanut se, että iltapäivällä oli
käytävä reuna vielä toiseen kertaan.

— Minä tiedän, että se on ankaraa työtä, sanoo Nils — mutta sellaista
on olla minulla paimenena ja niin minä sen tahdon, jotta tiedätte!

Hän ei säästä paimenpoikiaan, ja vielä vähemmän hän säästää itseään.
Mutta hänelläpä onkin oikea aarre vartioitavanaan, yksitoistatuhatta
eläintä, ja kaikki on saatava takaisin, kaikkien on palattava
tunturilta siihen taloon, mistä ovat tulleet, Gletneen ja Grobohun,
Viknesiin ja Eedeen, Spikkaan ja Søilandiin ja Kvinlaugiin ja Vaageen.
Siinä on niin vanhoja eläimiä kuin nuoriakin, siinä on numrnilampaita
ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, siinä on pässejä ja emälampaita
ja vuonia, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä — ja joka-ainoa on
uskottu Nilsin huostaan, joka-ainoa annettu hänen säilytettäväkseen.
Pomo pitää huolta kaikista ja tietää tarkalleen, montako hänellä
on, jokaisella on villassaan merkki ja kaulassaan kaulain, jossa on
omistajan nimi. Ola saa olla rauhassa omiensa suhteen ja Jakob ja Simen
ja Rars ja Theodor — kaikki järjestään vanhaan Øigaren muoriin asti,
jolla on vain yksi lammas, josta hän eroaa vesissä silmin ja sydän
särkymäisillään surusta. Kaikki, kaikki voivat olla huoleti, lampaat
ovat hyvissä käsissä ja tulevat takaisin niin pyöreinä ja pulskina,
että on mahdotonta tuntea niitä.

— Väitätkö sinä, että nuo ovat minun?

Kyllä, nimi on selvästi kaulaimessa, talon ja omistajan, ole hyvä.

— Voi, voi, miten kauniita eläimiä, niin, niin, ilmankos sanotaan,
ettei kukaan osaa paimentaa niin kuin sinä.

Tietysti voi sattua, että toisinaan puuttuu joitakin lampaita, on
helppo taittaa jalkansa rinteellä tai syöksyä jyrkänteestä alas, jotkut
eläimet saattavat myös villiintyä ja jäädä yksin tunturille, kun paimen
lähtee pois. Hän ei sitä ehkä heti tiedä, mutta hän koettaa laskea
niitä matkalla — mieluummin jonkin porraspuun kohdalla, minkä yli
lampaita voi mennä korkeintaan kaksi kerrallaan — hän lukee ja laskee
yhteen ja kynsii korvallistaan ja lukee uudestaan. Ei, luvut eivät sovi
yhteen, hän saa säännöllisesti liian pienen summan. Ja vihdoin tulee
jakopäivä — silloin paimen pääsee vihdoin asiasta perille ja näkee,
montako eläintä hän on kadottanut, ja sitten hänen taas täytyy lähteä
takaisin. Hänen pitää vielä kerran mennä tunturille, vaeltaa monta
peninkulmaa löytääkseen lampaansa. Kenties lammas on mennyt reunan yli
ja joutunut toiseen laumaan — ja vihdoin viimein tulee sana, että eläin
on siellä ja siellä. Ja sitten on maksettava lunnaat, ja vaikkei se
kysykään suuria rahoja, ovat ne kuitenkin harmillisia rahoja, katkeria
suorittaa. Mutta pahemminkin voi sattua — lammas on poissa, eikä sitä
enää löydy, tunturilla on saattanut olla lammasvarkaita, Herra ties,
mitä on tapahtunut. Silloin Nils on maksanut omistajalle tinkimättä
äyriäkään.

— Tehkööt muut mitä tahansa, mutta näin on minun tapani, hän on sanonut
tahtomatta tietää mistään vastaväitteistä — saatte taipua minun
tahtooni.

Mutta sittenpä Nils onkin paimen, joka on hiukan enemmän kuin toiset.
On vain raskasta olla hänen palveluksessaan, sillä lammasta on
vartioitava kuin silmäterää, lammas ei saa päästä karkuteille, lammasta
ei saa hyljätä. Lampaiden vuoksihan täällä tunturilla ollaan — ja
ensin parvi, sitten paimen, sanoo Nils. Sillä ihmisellä on järki, ja
hän voi vähän odottaakin, mutta lammas paralla on vain villansa, ja se
on kuin Eeva paratiisissa ja voi syöstä itsensä turmioon, ellei sitä
pidetä tarkasti silmällä, vaan jätetään oman onnensa nojaan. Ja niin
paimenpoikain täytyy juosta reunaa, olkootpa lampaat miten hiljaisia ja
rauhallisia tahansa — sillä jos he _tahtovat_ paimentaa, niin heidän
_pitää_ paimentaa, tunturilla voi sattua kaikenlaista, eikä koskaan
voi olla varma, sanoo Nils. Eikä hän itseäänkään säästä, käy reunan
joka ainoa päivä, olkoon sää millainen hyvänsä. Ilves liikuskelee
silloin tällöin lakeudella, karhukin saattaa jonakin vuonna ilmaantua,
eikä kumpikaan hyljeksi herkullista lammasta. Mutta pahin vihollinen
on ahma, kavalin eläin maan päällä — yksikin ahma liikkeellä, ja
tunturilla on turvatonta peninkulmamäärin. Itse paholainen riivaa
ahmaa, syödäkseen yhden lampaan sisälmykset, juodakseen verta
janonsa sammuksiin se tappaa huolettomasti joukoittain eläimiä, se
raivoaa laumassa ja murhaa murhaamistaan kuohuvassa, mielettömässä
verenhimossaan. Siinä on jotakin, mikä muistuttaa ihmistä — niin
kuin ihminen ei koskaan saa tarpeekseen, niin kuin ihminen tahtoo
hävittää ja koota itselleen kymmenen kertaa enemmän kuin tarvitsee —
niin ahmakin tahtoo mässätä toisten hengillä ja repiä ja tuhota. Se
tassuttelee ylt'ympäri karvaisin käpälin, julmuus eläimen haahmossa,
ahneus ja kyltymättömyys, joka tuntee vain yhden lain — murhata kaikki,
jotka ovat sitä itseään heikompia. Ja silloin on rauha tunturilla
lopussa, silloin on koottava eläimet ja pidettävä niitä koossa ja
siirryttävä sitten hitaasti paikasta toiseen. Ja silloin tulee vielä
enemmän työtä, vielä kiireempää, vielä tiukempaa, sillä lampaat
tahtovat kulkea oman päänsä mukaan niin kuin ennenkin eivätkä ymmärrä
omaa parastaan.

Tänä vuonna ei ole tavattu ahmoja, mutta pohjoisessa on Staale Kvina
suunnattomille lammaslaumoineen — sanotaan siinä olevan tuhatneljäsataa
eläintä — ja lännessä Per Syrdalen omineen, ja hänelläkin lienee
yhtä paljon. Staalen suhteen ei tarvitse olla huolissaan, välillä on
kapea järvi, joka muodostaa jonkinlaisen luonnollisen rajan, eläimet
eivät mene sen yli, eivät voi sekaantua toisiinsa, mutta pahemmin on
länsireunan laita. Staale on sitäpaitsi laatuunkäypä mies, ystävällinen
ja hyväntahtoinen, kenties hiukan kerskaileva, hän esiintyy mielellään
suurena ja tekeytyy suuremmaksi kuin todellisuudessa on, mutta sen
saa häneltä unohtumaan — varsinkin jos osaa kohdella häntä oikealla
tavalla. Per Syrdalen sitävastoin — no, Per on ennen kaikkea äkäpussi
ja ylen pikkumainen ja kitsas ja itsepäinen, itsepäinen kuin pukki.
Mikä on minun, se on minun, sanoo Per Syrdalen, ja sen mukaan hän
toimii niin pienissä kuin suurissakin asioissa, ja oikeus kuin oikeus,
tuumii hän eikä anna tuumaakaan perään. Niin, niin kyllä, vastaa Nils
nyökäten, minä en tietenkään tahdo kieltää sinulta oikeuttasi, mutta
emmekö kuitenkin koettaisi sopia tätä parhain päin? Kyllä, jos sinä
teet niin kuin minä vaadin ja suoritat minulle lampaista lunnaat, minä
olen ottanut ne omalta alueeltani —

Kristofer kuuli eräänä päivänä joka sanan, hän seurasi silloin Nilsiä
Perin luo ottamaan selkoa eräistä lampaista.

— Niin kyllä, sanoi Nils hymyillen — sinä otit ne kahdenkymmenen
askeleen päässä reunasta, paimenpoikani näki sen töyräältä, etkö olisi
voinut käännyttää niitä takaisin, kun tiesit, miten lähellä ne olivat?

— Minulla oli oikeus tehdä, mitä tein, voitko kieltää sitä?

— En ole lainkaan aikonut kieltää sitä, sanon vain, että olisit voinut
käännyttää ne, eihän toki ole välttämätöntä kohdella toisiaan niin kuin
sudet?

— Sudet? Minä noudatan lakia — —

— Laki, laki, mitä laki merkitsee? Jos me kohtelisimme toisiamme
siivosti, emme tarvitsisi mitään lakia. Tässä me oleskelemme
vierekkäin, eikä meidän välillämme ole minkäänlaista aitaa, eihän
niin ollen voi mitään sille, että lampaat menevät reunan yli — minun
laumastani sinun laumaasi ja sinun laumastasi minun laumaani, eivät
lampaat sitä käsitä. Mutta tarvitsemmeko me siihen lakia? Laki on
mustalaisia ja maankiertäjiä varten, meidän pitäisi toki voida sopia
asia kaikessa ystävyydessä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, sinä
ajaisit minun lampaani minun puolelleni ja minä ajaisin sinun lampaasi
sinun puolellesi. Emmekö voisi yhtä hyvin tehdä niin, sen sijaan
että jaarittelisimme laista ja oikeudesta ja hätyyttäisimme alati
toisiamme ja oikein vaanisimme tilaisuutta, niin kuin kuninkailla ja
keisareilla on tapana? Emmehän me ole valtiomiehiä, meillä pitäisi toki
olla parempi järki kuin sellaisilla. Se säästäisi meiltä kummaltakin
melkoisesti mieliharmia ja paimenpoikamme pääsisivät paremmille
päiville, ja meillä olisi rauha sodan asemesta.

Mutta ei, Per piti kiinni laista ja oli riidanhaluinen ja taipumaton.
Oikeus kuin oikeus, hän sanoi, ja Nilsin lampaat olivat menneet reunan
yli ja tulleet hänen alueelleen, sitä ei voinut kieltää. Ja Nils tiesi,
mitä laki sanoi —

Kyllä, Nils tiesi sen:

— Minä olisin voinut ottaa sinulta monta viime kesänä, jos olisin
tahtonut, niin että ei sen puolesta —

— Se on sinun asiasi.

Sitten Nils maksoi, rauhallisesti ja sävyisästi niin kuin ei mitään
olisi tapahtunut ja lähti takaisin sanomatta pahaa sanaa. Ja Kristofer
seurasi hiukan luppakorvaisena perässä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja
ihmetteli itsekseen. Että pomo, joka oli niin rohkea ja niin mahtava,
että pomo todellakin mukautui tuollaiseen!

Silloin pomo kääntyi, oli kuin hän olisi lukenut Kristoferin ajatukset:

— No niin, Kristofer, voihan olla, että minä olisin tehnyt toisin
silloin kuin olin nuori. Mutta sanonpa sinulle erään asian: ensiksikin
Per oli oikeassa, jos kohta hän ei menetellyt erikoisen kauniisti,
ja lisäksi Per on sitä lajia, että jos hän on oikeassa, niin hänen
_täytyy_ saada oikeutta, hän ei millään ehdolla voi antaa perään.
Kun minä nyt tiedän sen, minkä tähden minun sitten pitäisi panna
kova kovaa vastaan? Tekisikö se Perin taipuisammaksi? Ei, sitä en
usko, päinvastoin, päinvastoin. Hyvä, Per saakoon saatavansa, kun ei
voi olla ilman sitä, ja minun on paimennettava lampaitani paremmin,
etteivät ne mene reunan yli ja anna Perille uutta tilaisuutta. Muuta
neuvoa en tiedä — asia ei parane sillä, että minä rupean tekemään
vastapalveluksia ja pidätän Perin lampaita ja otan lunnasrahat
takaisin. Syntyisi vain kilpailu siitä, kumpi saisi otetuksi
enemmän lampaita — mutta minä olen täällä tunturilla paimentaakseni
enkä kilpaillakseni Perin kanssa. Ja sen tähden ei sinun pidä
koskaan mainita tästä, ei koskaan puhua tästä enempää Jonille kuin
Tarjellekaan, he ovat kumpikin nuoria ja kiivaita, se vain ärsyttäisi
heitä, ja he ovat jo muutenkin tarpeeksi kiihtyneitä. Sinä sitävastoin
olet maltillisempi, sinun kanssasi voi puhua, sinä olet kokenut jotakin
elämässä —

Pomo keskeytti hetkeksi.

— Sinähän ymmärrät, mitä minä tarkoitan, Kristofer, minä en ensi
sijassa katso oikeutta, ja jos tahdot seurata neuvoani, niin älä
sinäkään tee sitä. Koeta, mikäli mahdollista, järjestää asiat siten,
ettei sinun tarvitse väitellä oikeudesta, siitä sinä et lihoa ja vielä
vähemmän sinun lampaasi, ja lammas on paimenelle kaikki kaikessa, ensin
lammas, sitten muut asiat —

Samana iltana Kristofer istuessaan majassa ja kaivaessaan mytystään
uutta sukkaparia tuli kajonneeksi kulkuseen — kil, kuului nurkasta
hiljaa. Hän kohotti hämillään katseensa — kyllä, kaikki katsoivat
häneen, Jon, Tarje ja pomokin.

— No, mies, mitäs sinulla siellä on?

— Oh, kulkunen vain, minä tulin ottaneeksi sen mukaan —

Pomo ojentaa kätensä.

— Uushopeaa, sanoo hän ja katselee sitä ja pudistaa sitä hiukan.

Uushopeaa — he höristävät korviaan, kulkunen kulkee kädestä käteen,
aivan kuin se olisi hyvinkin hieno soitin, he kallistavat päätään ja
kuuntelevat vuoron perään, oletkos kuullut niin kaunista ääntä!

— Ihan kuin lasia, sanoo Jon kasvoillaan hyväntahtoinen hymynsä.

— Se kuuluisi tunturilla kauas, tuumii Tarje uneksivaan tapaansa.

Pomo nyökkää:

— Niin, se ei tosiaankaan ole huono.

Kristofer nousee äkkiä seisomaan ja katsoo pomoon loistavin silmin.

— Sa-saanko minä panna sen lampaan kaulaan.

Pomo hymyilee.

— Olet siis jo valinnut itsellesi lampaan?

Ja Kristofer vastaa viattomasti:

— En minä ihan tarkalleen ole valinnut, mutta paria, kolmea olen
katsellut, niin että jos saisin luvan —

Pomo on jälleen vakava.

— Ajatellaanpa asiaa, Kristofer, hyvä tiuku on täällä kallisarvoinen,
sano sinä vain, kun olet päässyt selvyyteen tahdostasi.




XXVII.


Lehmät on lypsetty ja aamiainen syöty, nyt on jälleen käytävä reuna,
mies kumpaakin puolta, sitten on taas kaksi jäljellä. Mitä nuo kaksi
tekevät? Oh, työtä on kyllä tarpeeksi, on hankittava polttoaineksia,
kanervaa ja vaivaiskoivuja ja katajia, seiniä on tiivistettävä
turpeella — kenelläkään ei ole aikaa laiskoitella.

— Sinä lähdet minun kanssani, sanoo pomo katsoen Kristoferiin — ja
sinä, Tarje, saat tänään pysyä kotona ja olla suutarina ja pohjata,
sitä ei enää voi lykätä tuonnemmaksi. Ja Jon saa koettaa kalaonneaan,
juustomaitoa on viime aikoina syöty kovin ahkerasti, eikä taitaisi
olla pahaksi, vaikka saisi hiukan vaihtelua ruokaan — vai mitä te itse
arvelette?

Vähän sen jälkeen on Kristofer matkalla, hän kulkee rauhallisesti
etelään päin, vaeltaa tietään pää pystyssä ja katse liihotellen
laitumella, yksi koirista seuraa häntä. Ja pomo kulkee pohjoiseen
Staalea kohti ja kaartaa sitten länteen — sillä tavoin he saavat
laitumen väliinsä ja kiertävät lampaat ja katsovat, että ne ovat
huomattavasti reunan sisäpuolella, hampaat ovat nyt muuten rauhallisia,
ne ovat jo aikaa päässeet hyvään lihaan eivätkä enää liiku niin pitkiä
matkoja kuin ennen, on kuin ne olisivat huomanneet sen rasittavaksi,
ruho on käynyt viime aikoina raskaaksi ja villakin, joka on kasvanut
uskomattoman nopeasti, painaa ja estää niitä liikkumasta. Tietysti on
joukossa huimapäitäkin, joita ei ole luotu tunturilla pidettäviksi,
lisäksi on lajissa eroa, toiset pysyvät uskollisesti yhdessä ja ovat
kutakuinkin helposti paimennettavissa, toiset kuljeksivat ylt'ympäri
yksikseen tai parin kolmen ryhmissä ja hajaantuvat joka suuntaan
laitumelle, niin että kadottavat muut näköpiiristään ja tuottavat
paimenelle paljon vaivaa. Kristofer on selvillä kaikesta ja alkaa jo
saada kokemusta, hän erottaa pässin emälampaasta neljän-, viidensadan
askeleen päästä ja tuntee jokaisen lammaslajin ja sen ominaisuudet ja
kävelytavan, tietää jo kaukaa, mitä hänen edessään on. Sheviotti on
helppo tuntea pitkästä ja leveästä hännästään ja suurista, alaspäin
kääntyneistä korvistaan, se on tunturin hienoin lammas, niin komea ja
upea, että loistaa, herrasmies kiireestä kantapäähän, sillä on myöskin
herrasmiehen kevytmieliset tavat ja paras ja pehmein villa. Sillä
lampaiden laita on niin kuin ihmistenkin, niiden joukossa on hienoja
ja yksinkertaisia, mahtimiehiä ja korutonta rahvasta. Typyhäntälammas
esimerkiksi on sarkapukua käyttävä tasainen ja hiljainen maalainen,
pieni ja matala, se ei voi mitenkään ryhtyä kilpasille sheviotin
kanssa, lyhyine pukinhäntineen ja pienine korvineen se ei tarjoa,
silmälle mitään nautittavaa. Ja villa pysyy itsepintaisesti takkuisena,
eläin on kaikin puolin karkea ja yksinkertainen — mutta sittenkin,
sittenkin. Mikään lammas ei ole niin hyvä paimentaa, mikään ei pysy
niin koossa kuin se. Kun sheviotit hajaantuvat tunturille, yksi sinne,
toinen tänne, pysyvät typyhäntälampaat tarkasti yhdessä ja syövät
toverillisesti vierekkäin ja viihtyvät toistensa seurassa ja siirtyvät
laumana paikasta toiseen. Typyhäntälammas on siinä suhteessa verraton,
se ei kai ole sen viisaampi kuin toisetkaan, mutta se osaa käyttäytyä
paremmin ja hankkii paimenelle vähemmän harmia. Jos se on tullut
liian lähelle reunaa, on se pakko käännyttää, Kristoferin tarvitsee
vain näyttäytyä ja nostaa kätensä ylös — tavallisesti koko joukko
tekee täyskäännöksen ja seuraa tiuvukasta takaisin eikä aivan pian
uudista yritystään. Harvoin on tarpeen usuttaa koira niiden kimppuun,
typyhäntälammas on sävyisä ja myöntyväinen, pikku pieneläjä, ajattelee
Kristofer ja on jo aikoja sitten ihastunut tuohon vaatimattomaan ja
osaansa tyytyväiseen eläimeen, Tavallisesti se on kokonaan musta tai
muuten musta, mutta harmaakylkinen, eikä sillä ole mitään, millä
komeilla, mutta joskus se on kokonaan sininen — sininen kuin vaeltava
savu tai usva, silloin Kristofer muistaa tiuvun ja tietää, mikä sen
tulee saamaan, mikä on tunturin kaunein lammas.

Sitten siellä on mustanaama, kuten sitä nimitetään, kaikki tietävät,
minkä näköinen se on — päästään musta kuin neekeri, voisi luulla, että
se on tullut semmoiseksi käyttämällä laitumenaan vastapoltettua kaskea
ja nakertelemalla hiiltyneitä puita ja korventuneita kanervanvarsia,
että se on vain noennut itsensä ja voisi jälleen tulla puhtaaksi ja
kauniiksi. Se on muuten kelpo lammas — ja varsinkin pässi on komea
isoine sarvineen, jotka kiertyvät mahtavina molemmin puolin päätä.
Kristofer seisoo usein hiljaa paikoillaan ja katselee sitä — ja pässi
seisoo ehkä sekin hiljaa, laiskana ja välinpitämättömänä mäellä ja
katsoo eteensä veltoin silmin. Paneutuisiko pitkäkseen, se ajattelee,
vai söisikö vielä vähän? Se muistuttaa siinä seisoessaan kuningasta,
sillä on ikään kuin kruunu päässään, ja se on ylhäinen ja ylpeä ja
hieno, kuninkaalla on vain huono ryhti, kuningas on uninen, kuningas
on veltto. Niin kuningas jää siihen seisomaan eikä tiedä, paneutuako
pitkäkseen vai syödäkö vielä vähän. Ja kun Kristofer vihdoin menee —
kuningas yhä seisoo ja tuumiskelee siinä raskas sarvikruunu päässään
eikä vieläkään ole päättänyt, mitä tehdä, ja on edelleen yhtä uninen ja
veltto...

— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista
hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat
ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.

— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä,
menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa
sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa,
kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen
suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja
vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken
kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy.
Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa,
Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä
niin nopeasti.

Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin
sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne
lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen
muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä.
Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta,
vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta
tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät
runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa
niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne
ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä
ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia
seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin
pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä
Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti,
jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja
kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta
vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!

— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä
siivosti.

Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan
tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se
äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän
aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin
ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja
pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä
matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat
omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät
etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa
ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen
pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja
uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa
peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne
oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa
oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa,
joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän
usuttaa koiran niiden kimppuun:

— Ota ne, Burmand, hän huutaa.

Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt
hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau,
vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja
todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin
ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät
täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat
niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli,
ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä
tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa
ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja
tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään —
heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota
sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja
huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu
sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule
tänne!

Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana
ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee
Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken
heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja
murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin
halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen
peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki,
varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen
terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen
ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on
sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin,
laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin
sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää
joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa
lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä,
laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja
hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas,
maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat
pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti
päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun
ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer
kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut
tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin
lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan
ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä
toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on
pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin,
siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty
veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin
torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja
harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki
kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki
kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen
katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten
menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään,
puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka
astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat
tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain
eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala
oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen
puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen
kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita,
kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot
liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat
henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi
hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen,
pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa
kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin
suunnaton, ojennettu käsi.

Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat
sangen hyvät.

Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja
sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus,
on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä
— kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen
ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän
suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta...

Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo
sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin
nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas
mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin
hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden
olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea,
kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on —
pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi,
sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee
laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer
kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo
laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti
kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin
kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää,
että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin
kuin pomo.

Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka
muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä
täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta
kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka
rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja
kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä
ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta
kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa
niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun
nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki
keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän
tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin
sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan
sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä
sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa
hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen
luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —

Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy
maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän.
Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on
ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on
tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se
leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen
katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja
kahvin tuoksu sekoittuu savuun.

— No, mies, miten sinun puolellasi oli?

— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä,
muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.

— Sanoitko, että niitä oli useampia?

— Niitä oli vain kaksi.

— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?

— Näin kyllä —

Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti
unohda pannua.

— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan
paikkaan, poikaseni!

— Menettelinkö minä oikein?

Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.

— Siltä kuuluu.

Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin
ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat.
Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka
kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle,
kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen
täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain
soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.

— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.

Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.

— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.

Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on
oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja
nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan,
mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin
majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia
toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta
nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä
Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.

Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada
hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi
tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja
tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa.
Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa
tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat
väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä
ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät
möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen
siten viihtyisän hetken.

Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen
nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja
nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja
vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen
selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat,
jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet
ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä
vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet
rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet
sinne, missä parasta oli.

Sitten on taas paimenen aika.

Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman
kerran ja verryttelee jäseniään.

— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä
kierroksemme iltaan mennessä!

Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja
natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin
käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on
valmis uudelle kierrokselle.

Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin
huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:

— Oletko valinnut itsellesi lampaan?

— Kyllä, Kristofer on valinnut.

— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun,
niin koetamme ripustaa sen —

Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen
emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka
helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä...




XXVIII.


Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa,
ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi
iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas,
joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee
levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.

Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta,
jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se
toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se
itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet
taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi,
joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa
kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin
käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja
lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään
laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti
ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina
helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen
ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella —
sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla,
kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa,
sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva
seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat
ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen
sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras
jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen
se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa
perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta
tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.

Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa
muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa,
kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja
ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal
ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä
ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä
ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä
enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja
kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen
täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan
ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut
tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat
täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet
jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon
ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään
estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja
saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.

Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä.
Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja
päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta
tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka
tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa
paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se
mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa
ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa
ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se
mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.

Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli
käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa
kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä
lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri
ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt
liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi.
Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut
oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on
omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan
ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen
kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.

Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!

Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen
— aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla
äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta...

Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan
liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee
melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista,
lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla.
Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona,
onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle.
Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää
taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen
edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon,
ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo
ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on
kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee
taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi,
mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo
anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät
olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi
juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa
mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä
juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi
uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise,
näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen.
Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen
edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden
saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee
vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne
mukavaan asentoon.

Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun
aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee
hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on
kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka
viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa
koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat
jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja
sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt
seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä
näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa
katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin
seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja
tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu
katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen
ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri
ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei
suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta
neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille
soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi
sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä
hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja
ripustetaan nuoraan, ai, ai.

Kristofer tuntee sen jo hyvin ja on nähnyt sen monta kertaa. Kun hän
vain makaa hiljaa lavalla, kun vain majassa on rauhallista, tulee
tunturihiiri esille kolostaan. Se sipsuttelee vähän aikaa lattialla,
se on tottunut löytämään joitakin rippeitä, murusen ohkoleipää tai
kalanruodon, se ei suinkaan ole nirso, vaan syö hyvällä ruokahalulla
kaiken, mitä löytää. Tuokion kuluttua se on maitohyllyllä, se
kiipeää koivupylvästä myöten saaden tuohesta jalansijaa — eiköhän se
täältä löytäisi jotakin? Se etsii kaikkialta, nousee takajaloilleen
viilipyttyä vasten ja nuuskii kauhoja ja astioita, siellä tuoksuu
hienolta ruo'alta, ah, lähellä on varmaan jotakin herkullista. Mutta
kaikki on suljettu, kaikki ruoka on peitetty kannella, puulevyillä
ja siteillä lautasilla, tai sitten se on pantu sellaiseen paikkaan,
että sinne on mahdotonta päästä. Se nuoleskelee hiukan erästä kulppia,
jonka reunan yli on valahtanut maitoa, se on kovin makeankipeä, se
himoitsee hillittömästi herkkuja, juustomaitokimpaletta tai jotakin
muuta. Kristofer näkee sen vilaukselta, kun valo lankeaa hetkeksi
hyllyyn, näkee, miten se sipsuttelee sinne tänne ja pitää kiirettä
ja koettaa hankkia jokapäiväistä leipäänsä ja pitkittää elämäänsä
niin kauan kuin mahdollista. Elämä on sille suunnattoman tärkeä, niin
köyhä kuin se onkin, niin kurjaa ja ankaraa kuin sen olo onkin — se
koettaa sittenkin elää, pitkittää surkeata olemassaoloaan, pysyä
tunturihiirenä ja syödä petäjäistä koko talven ja nähdä nälkää ja
palella ja kärsiä kaikenlaista kurjuutta. Nyt se nousee pystyyn seinää
vasten ja tirkistää ylös nahkasäkkiin — kannattaisikohan yrittää, se
miettii ja tuntee jauhonhajun ja nuuskii kuonollaan. Hetken kuluttua
se on matkalla nahkasäkkiä kohti, se risteilee sinne tänne kivien
lomitse, se osoittautuu viisaaksi ja kokeneeksi, nyt se on tukilla,
missä säkki riippuu, ja hiipii hiljaa jauhoja kohti. Se on ihan kuin
pieni ihminen, uskaltaa elämän elämän vuoksi, panee sen alttiiksi yhden
ainoan jauhoaterian tähden. Kunpa se nyt vain pääsisi koukkuun asti,
sitten se voisi pudottautua kuin kivi säkin päälle. Ei, se ei pääsekään
pitemmälle, eteen tulee ruostunut sahanterä — piste ja sadun loppu.
Hiiri seisoo vähän aikaa paikoillaan, se painaa päänsä kallelleen ja
vilkuilee säkkiin, koettaisiko hypätä, se ajattelee, heittäytyä vinosti
tukilta ja päästä sittenkin säkille?

Mutta juuri kun se siinä miettii, romahtaa punainen kukko orreltaan
suoraan alla olevaan kekälekasaan. Tuli tarttuu heti, se leimahtaa
säihkyväksi liekiksi, niin että maja käy äkkiä kirkkaan valoisaksi,
räiskyvä kipinäsade kohoaa liedestä — sitten kekälekasa sähisten
luhistuu. Säikähdyksissään hiiri tipahtaa tukilta — kupsis, kuuluu
hiljaa lattialta, siinä se juoksee koloonsa semmoista vauhtia, että
repii nahan kolvistaan ja tuntee sen vielä kahdeksan päivää myöhemmin...

       *       *       *       *       *

Majassa on pilkkosen pimeätä.

Ehkä ulkona sataa, Kristofer kuulee tippumista, katto on kaikkea
muuta kuin tarpeeksi tiivis, vesi tunkeutuu turpeen läpi ja lankeaa
yksitoikkoisessa tahdissa maahan pienin, pehmein läjähdyksin. Hän
kuuntelee vähän aikaa pisaroiden tuloa ja miettii, missä vuoto
oikeastaan on, ehkä oven luona, tuolla nurkassa, sitten hän muistaa
lampaat, jotka makaavat ulkona tällaisella säällä — paljaalla maalla
rankkasateessa ja ilman minkäänlaista suojaa. Lammas parka ei voi pitää
itsestään huolta, ei millään tavoin hankkia itselleen suojaa, se kulkee
ehkä hiukan edestakaisin niskaansa ravistaen ja pää riipuksissa, mutta
se ei viihdy, se seisoo ja tirkistelee sateeseen ja tuntee itsensä
tottumattomaksi ja avuttomaksi —lopulta se paneutuu pitkäkseen. Ja sade
valuu sen päälle tiheänä ja harmaana lohduttomalta taivaalta, lirisee
ja lorisee tuntikausia. On märkää yllä ja märkää alla, kosteus kuiskii
sen ympärillä pimeydessä, se koskettaa turpaa, se kutittaa silmiä —
hrrr, nyt se hiukan ravistaa päätään, tiuku kilisee hiljaa mäellä,
kilisee ja helisee ja mykistyy jälleen.

Kristofer näkee kuvan selvästi edessään ja kääntyy levottomana seinään
päin, hän tuntee katkeraa tuskaa lampaiden vuoksi, täällä hän makaa
itse, ja hänen on mukava olla, lavalla on kuivaa ja lämmintä, ja hiilet
hehkuvat uunissa, mutta lampaitten täytyy viettää yönsä taivasalla
tuulessa ja sateessa ja tulla toimeen niin hyvin kuin voivat. On kuin
hän olisi jättänyt ne pulaan ja pelastanut vain itsensä, hän tavallaan
häpeää, hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla lampaiden luona, viettää
yönsä samanlaisissa oloissa kuin eläimet, joita hänet on asetettu
hoitamaan ja vartioimaan, joiden herra hän on, joiden palvelija hän on —

Tip, tip, pisarat putoavat, irtaantuvat ja putoavat hiljaa läiskähtäen.
Kristofer koettaa vähän aikaa lukea niitä ja päästä siten ajattelemasta
lampaita — ei, sitten hän lukeekin lampaita, ne lepäävät tuolla
mäellä, typyhäntälampaita ja sheviotteja sekaisin ja siellä täällä
paksu mustanaama. Ne makaavat niin kärsivällisinä sateessa ja
painautuvat yhteen ja lämmittävät toisiaan, ja kaikilla on silmät auki,
ja ne katsovat eteensä kostein silmin. Mutta tuo katse on syvästi
murheellinen — kaikki, mitä ne nyt tuntevat ja ajattelevat, keräytyy
siihen ja luo siihen ilmettä ja luo siihen sielua, se käy ihmeellisen
kipeäksi ja rukoilevaksi, niiden pieniin, tyhmiin kasvoihin syntyy
inhimillisiä piirteitä, jotka kuvastavat surua. Nyt pari niistä
kohottaa päätään ja katsoo häneen sateen läpi, niin että hän tuntee sen
syvällä sydämessään — Gunhild ja Emma, hän ajattelee ja muistaa äkkiä
nuo kaksi vähämielistä sisarusta ja näkee heidät samassa edessään.
Kaksi muuta kohottaa päätään — siinä on taas Gunhild ja Emma. Kaikki
ne ovat Gunhildeja ja Emmoja, niillä on heidän surullinen ilmeensä,
heidän hennot, köyhät kasvonsa ja heidän veltto, surkastunut järkensä.
Hänen sydämensä käy kovin raskaaksi ja mielensä murheelliseksi, hänestä
tuntuu kovin katkeralta, ja hän kääntyy vielä kerran vuoteessaan.

— No, mies, kuuluu pimeästä — etkö saa unta tänä yönä?

Se on pomon ääni, ei vihainen, vaan ystävällinen ja hyvä.

— En, vastaa Kristofer — minä ajattelen lampaita.

— Vai niin on laita.

Kristofer odottaa vähän.

— Luuletko, että niiden on kovin paha olla.

— No, eihän niillä kovin hyväkään olo ole, mutta tiedäthän, että ne
kestävät jonkun verran, niillä on lämmin puku nyt.

— Etkö luule, että ne palelevat?

— Ei niin paljon, että se merkitsisi mitään.

— Mutta saavatko ne sitten nukutuksi?

— Oh, kyllä ne aina välillä nukkuvat.

Kristofer makaa siinä epäillen, mutta hän ei uskalla kysellä enää.
Sitten hän taas kuulee pomon äänen:

— Se on varma, Kristofer, sinun ei tarvitse epäillä sitä. Minä
tiedän sen, näetkös, minä makasin kerran lampaiden luona, siitä on
nyt monta vuotta, minä olin hyvin huimapäinen siihen aikaan enkä
peljännyt sairastuvani, niinpä lähdin eräänä yönä sateeseen ja
painauduin tiheimpään joukkoon. Ne olivat tarhassa, siitä on nyt noin
kolmekymmentä vuotta, minulla oli vain sata kappaletta ja paimensin
niitä Kvitaan tunturilla, jos olet kuullut puhuttavan siitä. Ja
kyllä ne todellakin nukkuivat, Kristofer, vaikka sinä yönä satoi
lujasti. Tietenkään ne eivät nukkuneet hyvin, vaan heräsivät usein
ja liikahtelivat ja tunsivat olonsa epämukavaksi, mutta ne nukkuivat
joka tapauksessa ja ne nukkuivat paljon paremmin kuin minä. Siellä oli
näet kovin kuuma maata, eläimet olivat painautuneet tiukkaan toisiaan
vasten, niiden villa oikein höyrysi, huh, poika, miten ahdasta siinä
oli!

Kristofer uskaltaa vielä yhden kysymyksen:

— Mutta minkä tähden sinä siellä nukuit, eikö sinulla ollut majapaikkaa?

— Minä olin kovin nuori siihen aikaan, näetkös, minä ajattelin
jokseenkin samaan tapaan kuin sinä ja tahdoin katsoa, oliko lampaiden
kovin paha olla.

Molemmat vaikenevat.

Tip, tip, kuuluu pimeästä, pisarat putoilevat tahdissa maapermannolle,
irtaantuvat ja putoavat loppumattomana sarjana ja läjähtävät hiljaa ja
pehmeästi maahan hajotessaan...




XXIX.


Lähtöpäivä lähestyy, lampaita ei enää voida paimentaa ohjaamalla, ne
on kotimatkan vuoksi totutettava pysymään koossa, sen vuoksi niitä
nyt paimennetaan yhdessä paikassa, kuusi, seitsemän päivää kussakin.
Yöt ovat sitäpaitsi käyneet pimeiksi, tunturilla voi olla petoja,
ilves tekee laajoja retkiä, kaikenlaisia kulkureita saapuu sinne
tuntien, että heidän aikansa on nyt tullut — — parasta, että paimen
on eläinten luona ja pitää niitä silmällä niin hyvin kuin voi. Hei,
paimenpojat juoksevat sinne ja tänne, ovat liikkeellä päivänkoitosta
hämärään asti, heillä on kiireempää kuin koskaan ennen, he nukkuvat
vaatteet päällään ja ehtivät tuskin syödä. Ja joka ilta he seisovat
suolapussi kädessään ja huhuilevat ja houkuttelevat, tulkaa jo, ilta
on, eläimet on kerättävä, ajettava hiljaa kokoon makuupaikalle, ne
eivät enää saa nukkua missä hyvänsä. Ja heti kun ne heräävät aamulla,
heti kun ne nousevat, on myöskin paimenen oltava paikalla. Hänen on
seurattava niitä laitumelle, yhtenä päivänä itään, toisena länteen —
— viikon kuluttua on sitten taas vaihdettava paikkaa. Siten paimen
siirtää leiriä, niin että lampaat pääsevät aina uudelle laitumelle ja
saavat uutta, tuoretta ruohoa ja pysyvät yhtä pyöreinä ja lihavina kuin
ennenkin. Sillävälin niiden jäljissä versoo uudelleen — missä hampaat
ovat jyrsineet ja repineet, missä sorkat ovat polkeneet ja tallanneet,
niin että maa näytti ylt'ympäri jään turmelemalta, siellä vihertää ja
versoo ja kasvaa uutta ruohoa. Niinpä paimen voikin käytettyään koko
aluetta laitumena aloittaa uudelleen toisesta päästä.

Mutta lammas on nyt tottunut toimimaan oman päänsä mukaan, menemään,
minne tahtoi, ja nukkumaan, missä tahtoi, ja nyt tulevat paimen ja
paimenpojat ja rehkivät ja raatavat aamusta iltaan ja käännyttävät sen
joka puolelta — se vastaa siihen omalla tavallaan, käy vastahakoiseksi
ja oikulliseksi ja pyrkii alati piiristä pois. Se on ennen saanut
luvan, se ajattelee eikä ymmärrä omaa parastaan, niinpä se nytkin
tahtoo saada luvan, se ei tahdo kulkea parvessa, toisten pariin
tungettuna, se tahtoo kulkea omin päin, niin kuin itse parhaaksi
näkee. Ja yhtäkkiä se poikkeaa syrjään aikoen hiipiä karkuun — vau,
vau, silloin on koira siinä, tuo pikkuinen lentävä äkäpussi, josta ei
millään pääse, tai sitten ilmestyy paimen paikalle. Ne ovat liikkeellä
kaikkina aikoina, ne juoksentelevat edestakaisin, ja tähystelevät
ympäröiviltä selänteiltä, juuri kun on kulussa luullen, ettei kukaan
huomaa, ja aikoo pyrkiä tuonne vesakkoon ja koettaa olla viattoman
näköinen — juuri silloin ilmestyy eteen olento, ihminen, jolla on pää
ylinnä ja kaksi heiluvaa jäsentä sivuillaan. Se seisoo siinä korkeana
ja katsoo käskevästi, ei auta muu kuin totella — ja niin lammas hiljaa
kääntyy ja taivaltaa hitaasti takaisin. Parempi onni ensi kerralla,
se ajattelee eikä suinkaan aio antaa perään, aika neuvon tuo, se
ajattelee ja haukkaa kimpun ruohoa mäestä, kyllä kai se sentään
loppujen lopuksi saa ihmisen narratuksi. Mutta seuraavalla kerralla
käy samalla lailla, ihminen on taas tiellä — ja vähitellen lammas
rauhoittuu. Onhan silläkin ymmärrystä, painostus vaikuttaa siihen,
ikuinen silmälläpito ja ikuinen vastarinta — lopulta se mukautuu varsin
hyvin ja käy yhä taipuvaisemmaksi. Senhän on hyvä olla, sillä on ruokaa
ja sillä on seuraa, se alkaa tottua toisiin, jopa viihtyä laumassa —
ja kun paimenpoika huhuilee illalla ja tiuvukkaat lähtevät liikkeelle,
seuraavat kaikki halukkaasti mukana ja kokoontuvat rauhallisesti
makuupaikalle, pimeän tihetessä hiljaa tunturilla.

— Tulkaa jo, ilta on!

Äänet kajahtelevat ympärillä, pomon voimakas, hiukan särähtävä
toitotus, Tarjen kirkas, täyteläinen houkutus, joka kuuluu illassa
valoisalta laululta ja jolla on asiansa ihmisillekin, ja silloin
tällöin Jonin taidokas joiku kiemuroineen ja koukeroineen. Myöskin
Kristofer koettaa ja panee parhaansa ja venyttää äänen mahdollisimman
pitkäksi:

— Tulkaa jo, ilta on!

Nyt tulevat koiratkin mukaan, ne seisovat etujalat lujasti maahan
painettuina ja haukkuvat niin kuin pienet, paksut mörssärit, lampaiden
on ymmärrettävä, että tämä tarkoittaa totta, tulkaa heti, muuten käy
hullusti. Ja joka taholta yhtyy kaiku leikkiin, se vastaa hilpeästi
kukkuloilta ja vuorenseinämistä, syntyy äänekäs melu, joka liikkuu
edestakaisin, tunturilla — sitten kuuluu taas pomon ääni:

— Hiljaa!

Hälinä lakkaa, koirat vaikenevat, on kuin itse pimeäkin pidättäisi
hengitystään, mykkä tarkkakuuloisuus vallitsee kaikkialla. Sitten
huhuaa Tarje vielä kerran, hänen kirkas äänensä kohoaa hiljaisuuteen
ja täyttää sen sointuaalloilla ja herättää mielihyvää sekä ihmisissä
että eläimissä. Ja hys — nyt kapisee joka taholla, nyt kuljetaan
polulla, nyt tallustellaan mäellä, tuolla soi vieno tiuku, sen ääni
kuuluu kirkkaana ja puhtaana ilman halki, se on Kristoferin vanha
kulkunen — sitten kapisee ja kupisee taas niin kuin ennenkin. Kuuluu
vilisemällä pieniä ääniä, ja vilinä kasvaa ja äänet vahvistuvat,
hoikat sääret tömisevät rinnettä alas, sorkat kalahtelevat kallioon —
tuolla pyyhältää pari lammasta suon poikki, ja risut ritisevät niiden
jalkojen alla. Ne muistuttavat pimeässä villaisia varjoja, ne tulevat
pitkinä, vaeltavina jonoina, tulevat juosten toinen toisensa perässä,
kil, kil, kilisevin tiuvuin, ne keräytyvät hiljaa makuupaikalle, missä
suola-annos odottaa. Silloin tällöin jokin vuona ynisee — se päästää
iltaan valittavan äänen, se on eksynyt emostaan ja tuntee olevansa
yksinäinen ja hyljätty, ympärillä on pelkkiä vieraita, sitä töykitään
ja puristetaan — silloin se avaa peloissaan suunsa ja ynisee pientä,
avutonta yninäänsä. Emo tuntee sen heti ja vastaa korkealla, kutsuvalla
äänellä — täällä, täällä, se ikään kuin huutaa, ja sen ääni värisee
vuonan vuoksi, ja vuona valittaa ja vaikeroi uudelleen. Toisia emoja
puuttuu puheeseen, ne ymmärtävät heti, mistä on kysymys, ja niissä
herää äidinvaisto ja myötätunto, nyt ne rupeavat joka taholla määkimään
ja houkuttelevat ja kutsuvat ja valittavat kuorossa. Ja koko ajan
kipisee ja kapisee, koko ajan tömisee tunturi askelista, koko ajan
vaeltavat varjot pysähtymättä eteenpäin...

Ilta on tullut, melu lakannut, lauma lepää makuupaikassa, nyt on
vihdoinkin paimenen aika. Kirveeniskuja kajahtelee kumeasti pölkkyyn,
sankko kalisee jossakin pimeässä — tuolla tulevat paimenpojat maitoa
tuoden, nyt rupeaa saamaan ruokaa. He ovat muuttaneet Mydanin linnasta
ja asustavat nyt ison paaden alla idässä, Kjetevatnetin laitumen
kohdalla, kahden päivän kuluttua heidän on taas muutettava ja asuttava
pienen pienessä majassa etelässä — — Kuoreenkoloksi he sitä sanovat.
Muuten on paasi kyllä hyvä, katto on tiivis, olkoonpa sää millainen
hyvänsä, ja he ovat muuranneet seinän itäpuolelle ja tiivistäneet sen
tarkasti turpeella ja sammalella. Paasi on vain niin pieni — varsinkin
nyt, kun Kristofer on tullut lisäksi, sen alla on juuri sen verran
tilaa, että he pääsevät kääntymään, juuri sen verran, että he saavat
sinne mahtumaan itsensä ja irtaimistonsa, talousastiat ja sankot ja
padat ja nahkasäkin, kaikki tarvitsee oman paikkansa.

Tulisija on taivasalla, neljä puolipyöreätä siirtolohkaretta, jotka
on vyörytetty yhteen, niin että pata joutuu jonkinlaiseen kuoppaan
tai koloon — tuli kohoaa sieltä iloisena ilmoille räiskähdellen ja
kipinöitä syytäen. He polttavat kanervaa ja katajia ja vaivaiskoivuja,
työntävät ne huolellisesti kivien lomaan ja katsovat, miten liekki
käy ahnaasti käsiksi, miten varvut saavat eloa ja vääntelehtivät
tulessa, miten ne hulmuavat suhisevin lehdin — sinisin ja sinipunaisin
lehdin, joita puhkeaa joka kohdasta ja jotka liehuvat ja lepattelevat
ja vaihtavat väriä ja vaihtavat muotoa. Hehkuvia sanajalkoja tulee
näkyviin, punaisia heinäsirkkoja hyppii ilmaan, kultaisia hyttysiä
lentelee savussa ja laskeutuu kädelle ja pistää kipeästi. Toisinaan
tuli on kuin suhiseva pensas, joka värisee ja kasvaa mäellä ja
muuttuu olennoksi, jolla on elävät jäsenet, se hapuilee ympärilleen,
se hengittää ja lähettää ilmaan sinisiä puuskahduksia, se mutisee ja
murisee ja puhuu ääneen...

Jon ja Tarje liikkuvat edestakaisin ja hoitavat tulta tottunein käsin,
he ovat repineet kasoittain kanervaa ja vaivaiskoivuja ja koonneet
ne yhteen, Kristofer on kokkina ja pitää huolta ruoasta. Se ei vaadi
kovin suurta taitoa, heillä on vielä vähän juustojuoksutinta tiiviissä
rakossa, Kristofer hellittää nuoraa ja ottaa lusikallisen ja pudottaa
sen pataan ja sitoo taas rakon kiinni seuraavaksi kerraksi — sitten
maito juoksee, heti kun kiehuu, ja keräytyy isoiksi kokkareiksi,
hauraiksi ja paksuiksi juustomöykyiksi, jotka painavat kauhassa ja
tuoksuvat voilta. Se on juustomaitoa, jota paimen rakastaa ja jota
ilman hän ei voi olla — joka on ravinnut häntä ja ollut hänen ruokanaan
ammoisista ajoista saakka ja antanut hänelle voimia ja antanut hänelle
terveyttä kestämään kovaa elämäänsä. Jäännös on heraa ja kelpaa
juotavaksi, se sammuttaa janon ja vilvoittaa veren — senpä tähden
paimen ei sitäkään hyljeksi.

Maito on keitetty, he istuvat tulen ympärillä kullakin höyryävä kulppi
käsissään ja puhaltelevat juustomaitoon. Liekki lepattaa sinne tänne,
se luo keltaisen kajastuksen ympärilleen, kasvot tulevat pois varjosta,
Tarjen uneksivine ilmeineen, Jonin hyvät pojankasvot veitikkamaisine
hymyineen — vähän edempänä pomon pää, harmaahapsisena ja valkeana
pimeää vasten, syvin rypyin ja lujin piirtein. Hän istuu hiljaa
kiveen nojaten ja liikuttaa lusikkaa vanhasta tottumuksesta, istuu ja
tuijottaa tuleen ja mietiskelee, mieli on vielä ulkona tunturilla, vain
ruumis istuu heidän parissaan, mykkänä ja painavana kuin tammihirsi.
No, nyt hän huokaa ja kohottaa päätään ja katsoo ympärilleen — hohhoh,
hän sanoo ja ikään kuin palaa elämään ja muuttaa takaisin ruumiiseensa
ja ottaa sen uudelleen haltuunsa.

— Annahan vielä vähän juustomaitoa, Kristofer, se maistui niin siunatun
hyvältä tänä iltana.

Kristofer antaa hänelle täyden kauhallisen, Jon puhaltaa tuleen ja
panee hiilille paksun kanervakimpun, räiskyvä kipinäsade kohoaa
ilmoihin — sitten vyöryy punainen liekki perässä ja nuoleksii ilmaa
ja sähisee ja leikkii, varjojen häilyessä levottomasti ympärillä.
He istuvat ihan nuotion ääressä, pomo, Kristofer, Tarje ja Jon ja
tuntevat viihtyvänsä maan päällä — heillä on ruokaa ja juomaa yllin
kyllin. He istuvat rauhallisesti yhdessä ja lepäävät kiireisen päivän
jälkeen ja lämmittelevät vähän, ennen kuin menevät nukkumaan. He
ovat ihmisiä, luomakunnan herroja — heidän ympärillään on tunturi ja
yksinäisyys, on pimeys ja yö ja tuhat arvoitusta, suuri, salaperäinen
luonto. Niin he istuvat siinä puhellen keskenään, pieni tuttavallinen
ystäväryhmä, joukko paimenia korvessa, niin kuin paimenet ennen heitä
tuhansien vuosien aikana, he istuvat siinä taivas päänsä päällä ja maa
jalkainsa alla, äärettömyys ympäröi heitä, iankaikkisuus suhisee heidän
korvissaan ja valaa mieleen unta ja rauhaa.

Vähän matkan päässä makaavat heidän eläimensä, ne makaavat ääneti ja
liikkumatta hajanaisissa ryhmissä ja lämmittävät toisiaan, lähekkäin,
kylki kylkeä, villa villaa vasten. Vielä on jokin lammas valveilla ja
liikuttaa leukojaan edestakaisin ja märehtii hiljaa yössä, se ei kai
ajattele eikä pohdiskele, se tuntee vain velttoa mielihyvää, kylläistä
tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen on hyvä olla, se ei palele, se ei kaipaa
mitään, ympärillä lepää sen sukulaisia ja ystäviä, se makaa hyvässä
seurassa ja tuntee olevansa turvassa. Kenties se säpsähtää jotakin
ääntä, punaista, räiskyvää valoa, joka luo siihen hohdettaan mäeltä,
ja kohottaa päätään ja katsoo — paimen istuu siellä tulen ääressä, tuo
pitkä, tarkkasilmäinen ihminen, joka on niin usein sulkenut siltä tien.
Eikö muuta, se ehkä ajattelee, sitten se painaa päänsä jälleen alas,
tuulenhenki sivelee lempeästi sen selkää — tuokion kuluttua se taas
nukahtaa.

Kristofer istuu ihan hiljaa, on kuin koko hänen mielensä olisi avoimena
ja syleilisi kaikkea vienossa kaipauksessa — kuin olevainen paljastaisi
itsensä hänelle ja täyttäisi hänet onnen aallolla, ylimaallisella
ja nimittämättömällä riemulla. Hänen sielunsa polvistuu nöyränä ja
hartaana, Jumala voisi nyt tulla, hän ajattelee, ja istuutua hiljaa
heidän joukkoonsa ja tarttua ruokaan hyvin käsin ja syödä juustomaitoa
ja juoda heraa ja katsoa heihin siunaavalla katseellaan. Hän on ehkä
jo matkalla, hän erottaa tulen ja vaeltaa sitä kohti, vaeltaa paljain
jaloin kanervan halki, kuule, risut rapisevat suloisesti, varvut
taipuvat nöyrästi jalan alla ja ojentuvat jälleen ihmetellen pystyyn.
Kuka minun päälleni astui, ne miettivät — —

— Nyt on ollut kaunis kesä, sanoo pomo puolittain itsekseen.

Tarje kohottaa katseensa tulesta.

— Niin, semmoista ei ollut viime vuonna. Me kahlasimme silloin lumessa,
ja sää oli kurjaa kuin marraskuussa.

Kristoferin mielenkiinto herää.

— Mutta lampaat, miten niiden kävi? Eivätkö ne palelleet pahasti?

— Siitä saat olla varma, mutta pahempi oli sittenkin ruoan laita,
ne eivät näet löytäneet ruohoa, ne kulkivat etsiskellen lumessa ja
työntelivät päätään siihen, sitten ne ikävystyivät niin, että seisoivat
vain yhdessä rykelmässä ikään kuin olisivat luopuneet kaikista
yrityksistä.

— Ja se saattoi käydä päinsä.

— Sen oli pakko käydä.

Kristofer katsoi pomoon.

— Eikö ollut mitään keinoa auttaa niitä?

— Ei ollut, Kristofer, ylänne oli kauttaaltaan valkeana lumesta, täytyi
vain odottaa ja toivoa, että pian tulisi muutos.

— Ja lampaat selviytyivät siitä?

— Kyllä, ne selviytyivät siitä, mutta tiedätkö, vaikea niiden oli.
Ja varsinkin vuonien, ne huusivat toisin ajoin niin haikeasti, että
tuntui oikein kurjalta. Mutta mitäpä me mahdoimme? Ei auttanut muu kuin
paaduttaa itsensä —

He ovat kaikki vähän aikaa vaiti, sitten nostaa Jon katseensa:

— En voi sille mitään, mutta minusta ei ole oikein, että eläinten
täytyy kärsiä.

Kristofer katsoo taas pomoon, mitähän pomo siitä ajattelee?

Pomo tuijottaa tuijottamistaan nuotioon.

— Niin minustakin, minä vain en ole niin varma siitä, että se on
tarkoitus, näen kyllä, että ne kärsivät, mutta _täytyykö_ niiden kärsiä
— He istuvat tuokion miettien vastausta, eivät oikein ymmärrä sitä,
mitä hän tarkoittaa?

Pomo selittää.

— Tarkoitan vain, että jos jokin asia on niin tai näin, ei silti vielä
ole varmaa, että se on alun perin aiottu sellaiseksi.

— Ei, niinhän se on, sanoo Jon epäröiden — mutta sittenkin.

— Se on hullua, käännettiinpä sitä miten päin hyvänsä, tahdot sanoa,
minä ymmärrän sinut kyllä. Mutta jos luulet, että minä voin kääntää sen
oikealle tolalle, niin usko vain minun puolestani!

Jon punastuu korviaan myöten, hymy katoaa hetkeksi, hänen terveet,
pisamaiset pojankasvonsa saavat yhtäkkiä aikuisen ja raskaan ilmeen.

— Minä en vain voi käsittää, minkä tähden Jumalan on tarvinnut tehdä
niin. Minun on kovin sääli eläimiä, ne ovat minusta niin turvattomia —
katsokaa nyt noita lampaita, minä muistan hyvin, miten viime vuonna
oli —

Hän kumartuu hämillään tulen puoleen ja kaivelee sitä kepillä. Tarje
tulee hänelle avuksi:

— Minäkin muistan, miten viime vuonna oli, enkä myöskään käsitä, miksi
Jumalan piti tehdä niin, eikö hän olisi voinut lykätä lumentuloa siksi,
kunnes lampaat olisivat ennättäneet alas laaksoon? Niidenhän oli pakko
olla täällä ylhäällä, ne olivat toki aivan syyttömiä. Ja sitten ne
saavat niskaansa semmoisen sään — niin, sinähän tiedät, millaista se
oli, muistathan sen vuonan, jonka löysimme. Mutta sanoppas minulle eräs
seikka — minkä tähden lampaiden piti kärsiä? Eihän siitä voinut mitään
hyötyä olla, että ne kulkivat täällä palellen ja nähden nälkää, lammas
ei voi tulla kääntymykseen niin kuin syntinen ihminen, eikä liioin
olisi ollut kenellekään vahingoksi, jos se olisi säästetty lumelta.
Minä olisin säästänyt sen, jos minä olisin ollut kaikkivaltias — — ei,
en minä ymmärrä sellaista, en ymmärrä!

— Niin, vastaa pomo hiljaa — en minäkään ymmärrä, en osaa selittää sen
paremmin kuin sinäkään.

Hän on vähän aikaa vaiti.

— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä.
Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä
ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen
kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja
löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en
ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan
haluaa alati mennä omia teitään.

Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.

— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.

— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian
suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi,
raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää
sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan
luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja
kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja
antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni
kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen
sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat
ruokaa.

Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan
ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi
jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion
kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on
reunojaan myöten täynnä muuraimia.

— Olkaa hyvät, jos tahdotte.

Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut
pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin
itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä
kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat
häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee
idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden
ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa
sitä salaisuudellaan —

Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.

Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa:
Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja
pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja
kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama.
He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku
heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen
vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.

Kristoferkin syö.

Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja
täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on
kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki
tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.

Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se
puhuu unissaan ja herättää itsensä.




XXX.


Nyt on paimentaminen tältä vuodelta lopussa, nyt he ovat kaikki
kotimatkalla, ihmiset ja eläimet vilisevässä jonossa, hevoset
selkätaakkoineen, lehmät pitkine ja leveine vatsoineen ja riippuvine
utareineen, jotka laahaavat kanervikossa, ja lampaita ryhmittäin sekä
edellä että jäljessä. Mydanin ylänne jää taakse tyhjine leireineen ja
paljaiksi kaluttuine laitumineen, märkine, nuokkuvine niittyvilloineen
ja sara- ja ukonpartamättäineen. Rokken kohottaa lakensa taivasta
kohti, se on niin kuin suunnaton heinähaasia, joka on seisonut siinä
tuhansia vuosia ja käynyt harmaaksi pelkästä ikävästä, sen takana
on Blommelin kukkula tiheine kataja- ja pajuvesakkoineen. Harjalla
on valkoinen siirtolohkare, valtava lammas, joka on asettunut
tähystelemään ja katsoo lauman jälkeen kokonaisen päivän...

Kotikylästä on tullut kaksi miestä, Aasuld Smedland ja Tore Fidjene,
he ovat tulleet hoitamaan hevosia, he saapuvat tarkalleen samana
päivänä joka vuosi ja auttavat paimenta tavaroitten kuormituksessa ja
kuljetuksessa. Niin he kulkevat siinä neljään mieheen ja ajavat laumaa
hitaasti tunturin poikki, ajavat ja lepäävät ja ajavat taas. Meno on
otettava rauhallisesti, täytyy tuumia yksinkertaisesti ja sievästi —
ellen tule tänään, tulen huomenna, eläimillä pitää olla aikaa syödä
ja vähän levähtää matkalla. Ne ovat kyllä kesän kuluessa käyneet
voimakkaiksi ja vikkeliksi, mutta ne eivät kaikki ole yhtä voimakkaita,
eivät kaikki yhtä vikkeliä, toiset ovat myöskin laiskempia kuin toiset
ja tallustavat eteenpäin hitaasti ja vastahakoisesti. On kuin ne
viivyttelisivät joka paikassa, kuin tahtoisivat alati hengähtää, minkä
tähden niiden on muutettava, ne ehkä ajattelevat, eikö niiden ole hyvä
siellä, missä ovat. Hei, paimenpojat laukkaavat ylt'ympäri koirat
takanaan ja huutavat ja huhuilevat ja ikään kuin kehoittelevat niitä,
katsokaakin, että lähdette heti! Nuoret lampaat ovat myöskin vähemmän
kestäviä ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat — niin lauma vähitellen
jakautuu, syntyy etujoukko, joka alati on johdossa ja aika ajoin ihan
näkymättömissä, ja takajoukko, joka viivyttelee ja jää jälkeen ja on
vaikea ja raskas saada liikkeelle. Kenties ne joutuvat toisistaan
erilleen ja kohtaavat uudelleen vasta myöhään illalla. Etujoukko on
saapunut pienelle kivimajalle, jossa heidän tapansa on yöpyä, nuotio
roihuaa jo pimeässä — — kop, kop, takajoukko tulee perässä, sitten ne
taas sulautuvat yhteen.

Ja niin he etenevät tunturia pitkin runsaan peninkulman tai kaksi
päivässä, millainen tie ja maasto kulloinkin on, vaeltavat hitaasti
majapaikasta toiseen tiukujen kilistessä ja koirien haukkuessa. On
kuin pieni kansa olisi vaeltamassa, matalakasvuinen, nelijalkainen ja
paksuja turkkeja käyttävä, harmaita, mustia, valkeita ja sinisiä, ja
siellä täällä astuu jättiläinen pitkin, hoikin hämähäkinjaloin ja ohjaa
niitä hitaasti päämäärää kohti ja katsoo, että kaikki käy hyvin.




XXXI.


Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on
hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja
Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt
hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa
kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä
läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja
nauravat taas.

— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!

Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja
sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä
lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän
tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa
tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei,
Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle
äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —

— Laske, sanoi isäntä uudelleen.

Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän,
niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin
nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven
maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea,
paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa
tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli —
mutta sitten eukko äkkiä huutaa:

— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!

Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:

Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän
potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu
kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin
puskemista kovaan vuoreen.

— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.

— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!

Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea
uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat
suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin
Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes
tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.

Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he
sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle
kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan
kärttää —

       *       *       *       *       *

He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa.
Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja
tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien
kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja
taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu
eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina
joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä,
Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat
eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät
taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle
selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:

Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia
puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän
auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa
valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen
huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn
alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.

Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia
pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja
lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin
jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies
raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme,
vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita
bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä
ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se
venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo
ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi
sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!

Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta,
keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on
kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa
levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin
tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali
rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa
kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa.
Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä
tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä,
maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää,
ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja
takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut
köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja
vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien
elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja
paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen
eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.

Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat
pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista,
tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan,
kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin
ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren
ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se
purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin
pääsee...

Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle,
jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä,
kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse
odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin
tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion
kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat
edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät
taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään
ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen
tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen,
siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä
poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on
tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä
edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan
aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia
heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla
maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä
kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä.
Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa
lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja
hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa
olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti
laumasta!

Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.




XXXII.


Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen
läpi elämänsä.

Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa
oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen,
joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja
lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen
maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja
peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.

Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana
poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi
silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä
päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo
— taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin
paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot,
ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut
raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan
jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella
oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui
valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin
kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin.
Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että
kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän
ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei
ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja
erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui,
sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen
ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä
sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän
oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä
voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä
oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä
paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen
kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan
tulevaisuuden kirjasta.

Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa,
kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat
ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen
tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa,
oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa
rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa
rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto
heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä
hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla
olisi pyhä.

Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti
Kristofer katseensa ja kysyi:

— Mikä tuon ylänteen nimi on?

— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.

Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja
vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan...

Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat
etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat
eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat
kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen
edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen
kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena,
matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään —
kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse
oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se
kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten
kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat
niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti
kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja
katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän
tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan
itsekään sitä käsittämättä.

Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.

He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer
poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla
siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa.
Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi
esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti
lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi
vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli
pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.

Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!

Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot,
kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut
heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen
runsaudestaan.

Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen
häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi
pitänyt aikoja sitten unohtaa.

Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli
Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita
ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei
puhettakaan rahoista Nilsiltä:

— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi
pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja
maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä
täällä!

Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:

— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian
hullua!

— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —

Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia
kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin.
Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin,
pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja
laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen —
Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen,
läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet
saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.

Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein.
He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan
taloa kohti.

Veräjän saranat narisevat —

— Tervetuloa, sanoo joku — hauska nähdä sinua!

Heidän yläpuolellaan lepää tunturi illassa niin kuin suunnaton varjo,
niin kuin ihmeellinen, kaukainen uni.




XXXIII.


Jakopäivä on ohi, lauma on pirstottu ja hajoitettu ja kadonnut,
omistajat ovat tulleet paikalle ja poimineet eläimen toisensa jälkeen
itselleen — sulloneet ne yhteen pieniin aitauksiin ja vihdoin vieneet
kukin taholleen. Mustanaamat ja sheviotit ja typyhäntälampaat,
vähitellen niistä on saatu selvä, toinen toisensa jälkeen ne on
kuljetettu lammaslaumasta pois ja koottu pieniin aitauksiin. Kovat
kourat ovat tarttuneet villaan ja laahanneet toisen toisensa
jälkeen pois — seiso siinä, kunnes luku on täysi! Se on ollut kuin
markkinapaikka, ihmisiä on tullut ja mennyt, kaikenlaista kansaa
on tungeksinut, rahalla varustautuneita ostajia, kulkukauppiaita,
kellonvaihtajia —ja Per Syrdalen etsi tietysti vaihtomahdollisuuksia
silmät pystyssä ja nenä ikään kuin kynnellisenä. Ja keskellä melua ja
tohinaa ja hälinää ovat lampaat seisoneet ja odottaneet ja käyneet yhä
enemmän pyörälle päästään, tietämättä, mitä tehdä, ja käsittämättä,
mitä tämä kaikki merkitsi. Ja tavan takaa ne ovat muistelleet
ylänteitä, soita, kanervikkoa ja tunturiruohoa, tunturiruohoa — ja
sitten ne ovat tunteneet olevansa nälkäisiä, voi miten nälkäisiä ja
raihnaita ja kuluneita, ja nuuskineet maata ja ynisseet ja itkeneet
epätoivosta ja surusta. Niiden valitus kuulosti niin alakuloiselta ja
lohduttomalta, oli kuin lampaat olisivat rukoilleet, ne ovat seisoneet
ja katsoneet aidan yli — paimen, eikö paimen mahda tulla? Ei, paimen ei
tule, vieras tulee sen sijaan ja tarttuu siihen raaoin käsin ja vetää
sen kovakouraisesti pois. Tänään on vain outoja, melua ja kiirettä
kaikkialla, kaikki on toisin kuin ennen, joka suhteessa kerrassaan
murheellisesti...

Kristoferistakin on tuntunut siltä, hän on koko päivän käyskennellyt
edestakaisin jäsenissään merkillinen levottomuus ja seurannut mellakkaa
raskain silmin ja katsellut tapausten kulkua mieli raskaana. Nyt hän
istuu kivellä tuijottaen erään sinisen lampaan jälkeen, jota ne juuri
vievät pois, se näyttää menevän niin vastahakoisesti, niin hyljättynä
ja alakuloisena, että tuntuu oikein surkealta. Kun hän aamulla otti
tiuvun sen kaulasta, täytyi hänen silittää sen selkää, oli kuin
hän olisi pettänyt sen jollakin tavoin, luovuttanut sen vieraisiin
käsiin, jättänyt sen kovan kohtalon kouriin — se oli katkera hetki. Ja
tuolla lammas nyt taapertaa tiehensä, hänen ystävänsä, hänen kesäinen
ylpeytensä tunturilla, ja Herra tietää, mitä siitä tulee ja minne se
joutuu.

He tulivat aamulla Vatneen, missä pomon koti oli, sinne he jättivät
lehmät ja hevosten kuormat, pieni sinisilmäinen äijä oli pihalla ja
otti ne vastaan. Oli helppo nähdä, että siinä oli veli, hän oli vain
paljon vanhempi, iho oli ikään kuin löyhemmällä ja syvemmissä rypyissä
ja laskoksissa, ja tukka oli pitempi ja valkeampi. He puhuivat vähän
aikaa yhtä ja toista, sitten veli ikään kuin huokasi:

— Minä käyn nyt vanhaksi, poika, olisi selvintä, että sinä lopettaisit
paimentamisen!

Pomo pudisti päätään.

— Minä en voi lopettaa.

— Et, et, sanoi veli hiljaa — niin kai se on. Sinä näyt saaneen uuden
paimenpojan?

— Niin, se on muudan, jonka minä tunsin ennestään, olen luvannut
opettaa hänet.

Veli ojensi kätensä.

— Et kai viivy kauan poissa?

— Aion tulla takaisin ensi viikolla, minun täytyy vain pikimmältään
käydä kylässä.

— Tervetuloa sitten!

Sitten hevosmiehet hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa hevosten
keralla, iltapäivällä menivät Jon ja Tarje. He olivat aikalailla
hämillään, he olivat tavanneet sukulaisiaan ja kiiruhtivat lähtemään
— voi hyvin, he sanoivat ja ojensivat hiljaa kätensä. Sitten oli vain
Kristofer jäljellä, hän kulki ja vilkuili pomoon, ei tiennyt, mitä
tehdä, ei tiennyt, mihin ryhtyä, hänellähän ei ollut mitään paikkaa,
minne mennä. Vielä oli joitakin lampaita jäljellä, muuten olivat ha'at
ja aitaukset tyhjiä, maa poljettu ja alaston ja musta. Mutta ihmisillä
oli yhä kiirettä, heitä oli kokoontunut pomon ympärille puhelemaan,
muutamilla oli paloviinaa, ja he olivat kohtalaisesti humalassa.

Kristofer meni lampaiden luo ja jäi katsomaan niitä miettiväisesti.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

— No niin, poika, nyt me olemme kahden jäljellä.

Pomo seisoi ihan hänen takanaan hämärässä ja katsoi häneen
vaaleansinisillä silmillään.

— Sinä pysyttelet aina lampaiden luona, näen minä, niin, eikä se juuri
tyhmintä olekaan, lammas voi olla viisaampi kuin ihminen.

Hän nyökkäsi päällään joukkoa kohti, joka räyhäsi ja lauloi kuorossa.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa: tältä kesältä on nyt homma lopussa,
ymmärrätkö, minä en tarvitse paimenpoikaa ennen kuin kesäkuussa
tulevana vuonna, jos sinä sitten tahdot jälleen lähteä paimeneen.
Siihen on runsaasti kahdeksan kuukautta, pitkä aika, Kristofer, ja
paimenpojan palkka ei ole iso.

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Onko sinulla paikkaa, missä voit olla, oletko sinä ajatellut
itsellesi jotakin?

Kristofer kostutti suuta kielellään.

— E-en, en ole ihan, tai kyllä minä olen a-ajatellut —

— Mutta et ole keksinyt mitään, tarkoitat, niinpä niin.

Kristofer rohkaisi mielensä.

— Niin, kun ne o-ottivat talon, muuten olisin ehkä voinut mennä kotiin.

— Minä ymmärrän hyvin.

Pomo seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.

— No niin, Kristofer, enpä sitten tiedä muuta neuvoa kuin että sinä
saat jäädä minun luokseni — minä tahdon toki nukkua yöllä, minua
ei huvita maata valveilla, on ikävää maata valveilla, aika matelee
käsittämättömän hitaasti —

Kristofer katsoi häneen viattomasti:

— Minä luulin sinun nukkuvan hyvin?

Pomo hymyili.

— Niin, ei minulla ole mitään valittamisen syytä, mutta jos me nyt
eroaisimme näin, jos minä menisin matkoihini, tarkoitan, ja jättäisin
sinut tähän seisomaan — mitenkähän unen silloin kävisi? Minä tunnen
Nilsin, tiedä se, hän valvoisi ja ajattelisi sinua koko yön ja
miettisi, miten sinun olisi käynyt. Mahtaakohan Kristoferilla olla
kattoa päänsä päällä, jospa hän näkee nälkää ja palelee — ja millainen
paimen sinä oikeastaan olet, kuu saatoit sillä tavoin jättää hänet? Ei,
saatpa säästää Nilsin siitä, saatpa mieluummin lähteä hänen kanssaan,
kyllä me neuvot keksimme.

Kristoferin kasvot värähtelivät, hän ei antanut leikin johtaa itseään
harhaan, hän käsitti heti.

— Kiitos, sanoi hän lämpimästi ja haparoi kädellään Nilsiä kohti — sinä
olet vain ihan liian hy-hyvä.

— Ei mitään kiittämistä, Kristofer, minulla on kyllä työtä sinulle,
ja, älä luulekaan muuta — — no, meidän täytyy lähteä, minun on vietävä
nämä jäännökset kylään; minä harjoitan sivussa hiukan kauppaa, paimenen
ansiot eivät näet liikoja lihota, ja syksy ja talvi ovat pitkät —

He vaelsivat hitaasti hämärän halki, eläimet olivat nälkäisiä ja
nykivät suuhunsa syysheinää ja pysähtyivät joka kohdassa, missä näkivät
ruohoa. Ihmeellinen, pienikumpuinen pimeä maisema lähestyi heitä joka
taholta, pienet kukkulat estivät näkemästä, tammivesakko tuli ihan
tielle asti, välistä oli kuin he olisivat kulkeneet jonkinlaisessa
kuilussa, jonka vuori sulki syleilyynsä. Sitten se ikään kuin päästi
heidät ja madaltui — ja Kristoferin ihmettelevien silmien eteen avautui
laaja lakeus, joka kaukana yhtyi taivaaseen ja häipyi sinisenä sen
tummaan piiriin. Se lepäsi siinä viettävin mäin ja kummuin, pelloin
ja vainioin ja ruskein mätässoin, pitkiä kiviaitoja kulki sen poikki
jakaen sen pitkulaisiin kaistaleisiin, pieniin nelikulmioihin niin
kauas kuin hänen silmänsä kantoi. Mutta yli mäkien, yli kumpujen vaelsi
illassa raskas kohu — aivan kuin avaruuden akkunasta virraten.

Nils pysähtyi käsi korvan takana.

— Kuule merta, Kristofer, tulee varmasti myrsky, meidän täytyy kulkea
niin nopeasti kuin voimme ja katsoa, että saamme yöksi katon päämme
päälle.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua he tulla rämpivät Vatneen, koko heidän matkansa ajan
oli satanut, ja he olivat märkiä ihoon asti.

— Tervetuloa, kuului ovelta, veli seisoi siellä sukkasillaan,
liidunvalkea pää kallellaan, pienenä ja raihnaana ja väljäihoisena.

— Olipa hyvä, että vihdoinkin tulit!

Pomo puristi lujasti hänen kättään.

— Olet ehkä odottanut?

— Niin, minusta sinä viivyit melko kauan.

Tuokion kuluttua kuului taas:

— Sinä jäät kai nyt vähäksi aikaa kotiin?

— Niin, se on aikomukseni — muuten meitä on tällä kertaa kaksi, minä
otin nuorimman paimenpojan mukaani —

Veli kääntyi Kristoferiin päin, silmät siirtyivät häntä tutkimaan
viisaina, arvostelevina ja valppaina.

— Hän on varmaan hyvä paimenpoika, kun et henno päästää häntä luotasi.

— Sinäpä sen sanot, sinäpä sen sanot —

Pomo rykäisi voimakkaasti.

— Mutta jos hän nyt suostuisi jäämään, mitä sinä siihen sanoisit?

Veli katsoi Kristoferiin, katse tutki häntä pohjaa myöten.

— Jos hän tahtoo olla, saa hän minun puolestani.

Niin oli Kristoferin elämä toistaiseksi turvattu eikä pomon tarvinnut
maata valveilla ja kääntelehtiä vuoteessaan ja pohtia unettomana hänen
kohtaloaan.




XXXIV.


Pitkä talvi, pitkä kevät —

Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut
kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on
voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät,
käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo
ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä
on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin
ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt
laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet
tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:

— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies,
ettei maan päällä parempaa!

— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit
paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.

Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen
onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat
olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi,
ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä
kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan
ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään
kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.

Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa,
olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin
vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat
sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet
yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken.
Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän
oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema
keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut
nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse
hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi
ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan.
Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen
silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut
vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin
hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon
penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden
parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti,
se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa
vastustamattomalla voimalla.

Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi
hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi
jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon
olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin
olisi herännyt.

Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat
jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun
joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät
polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin —
toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa
valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä
ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he
kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja
hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta
heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa,
paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä
ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi
ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti
saatavastaan vielä kerran.

He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat
pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa
oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella.
Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää,
joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja
ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät,
pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat
itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli
räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri
nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä
kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset
purjeet.

Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti
pomo yhtäkkiä:

— Tänään on tunturilla kaunista, poika!

Kristofer havahtui.

— Minäkin ajattelin juuri tunturia.

— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna,
antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.

Ääni värisi liikutuksesta.

— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen
tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi
kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin
vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin
että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.

Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen
hiukan olkapäätänsä.

— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.

Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.

— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista
pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!

He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri
sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat
kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento,
hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:

Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?

Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten
parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja
auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui
naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä —
sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla —
istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli
ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä
ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen
uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat
vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa
kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli,
loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin
syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja
sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.

Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus,
kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen
povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa
oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.




XXXV.


Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin
maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet
liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat
loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin
silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput
esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen
jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja
reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti
voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja
muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista
kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat
kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.

— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja
katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman
tien tunturille!

Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja
seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.

— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?

Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:

— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!

Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat
reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä
ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat
vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä
voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli
keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä
kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei,
Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!

Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin
— ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono
ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat
toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät,
mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin
ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet
kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat
eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä
varsinainen karjatie alkoi.

Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta
vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi
Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli
Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli
valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi
ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä
kohden nyt, kun he tulivat.

Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi
vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.




XXXVI.


Neljänä vuonna Kristofer oli mukana, neljä kesää hän oli paimenpoikana
Nilsillä ja paimensi hänen karjaansa Mydanin ylänteellä ja seurasi
häntä tunturille ja seurasi häntä takaisin, neljä täyttä kesää hän
oli siellä nauttien kaikesta sydänkesän rikkaudesta ja elämästä. Ja
neljä talvea hän oli Vatnessa ja kulki siellä vanhusten parissa ja oli
melkein kuin talon poika, molemmat vanhukset olivat hänelle isänä.

— Sinä et saa mennä, sanoi pomo joka kerta, kun he tulivat tunturilta
alas — minun pitäisi lähteä kylään myymään, minä tarvitsisin sinua
vielä vähän.

Ja kun he olivat käyneet kylässä, täytyi Kristoferin edelleen jäädä
heidän luokseen, tällä kertaa veli tarvitsi häntä:

— Ymmärräthän, Kristofer, hän on tottunut sinuun nyt, minä en uskalla
tulla yksinäni kotiin!

Ja joka kerta Kristofer vastasi, kasvot punaisiksi sävähtäen:

— No, kun te tahdotte pitää minut, niin —

Neljä kesää ylhäällä tunturilla ja neljä talvea alhaalla laaksossa,
ne eivät tosin tehneet Kristoferia kovin vanhaksi, mutta ne muuttivat
häntä kuitenkin. Pitkät, rasittavat matkat lauman mukana, yöt paasien
ja kallioseinämien suojassa, kun tuuli ja sade tunkeutuivat heidän
kimppuunsa, niin että he maatessaan hytkyivät kuin sammakot, suuret
rajuilmat tunturilla, kun myrsky lakaisi lakeuden yli, niin että
maa tuntui tärisevän — kaikki se jätti jälkensä häneen. Se painoi
leimansa ruumiiseen, se painoi leimansa sieluun, se toi uurteita
kasvoihin ja kypsytti hänet ennen aikojaan, se suolasi hänet harmaalla
aherruksellaan ja karaisi hänet, niin että hän lopulta oli kuin
harmaakivi ja pystyi olemaan yhtä kärsivällinen kuin se. Kärsivällisenä
kuin kivi, kärsivällisenä kuin maa, ei herrana, vaan palvelijana,
palvelijana — niin Kristofer eli elämäänsä, ja niin hänestä tuli
Jumalan nöyrä välikappale.

Nousumatkat varsinkin olivat raskaita.

He olivat tottumattomia kävelemään, ja ruokajärjestyksessä tapahtui
muutos, maitoa aamulla, maitoa illalla — maitoa, maitoa joka-ainoalla
aterialla. Tämä maidonpaljous saattoi heidät janoisiksi, he joivat
tunturilla jääkylmää vettä, laskeutuivat toisinaan vatsalleen ja
hörppivät solisevista puroista ja lähteistä. Ja joka vuosi he kävivät
niin heikoiksi polvistaan, heti kun olivat tulleet ylös tunturille,
että kulkivat hoippuen tietään ja luulivat kaatuvansa väsymyksestä,
lyyhistyvänsä joka askeleella maahan. Heidän silmissään musteni, sydän
jyskytti levottomasti rinnassa, he tunsivat olevansa kuihtuneita
ja kuluneita, onttoja kaulasta polviin asti, he hikoilivat, he
läähättivät, he ähkyivät ääneen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo — se menee ohi kahden, kolmen päivän
kuluttua.

Ja joka vuosi kävikin niin, että väsymys äkkiä katosi ruumiista. Tuli
päivä, jolloin he tunsivat olevansa erinomaisen terveitä, täynnä elämää
ja voimia, kuin uudestisyntyneitä ihosta ytimiin, he olivat ikään kuin
saaneet uudet suonet ja uuden veren, joka kiersi niissä — uuden tahdon
ja uuden hengen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo taas, hän asteli reippaasti kuin
kaksikymmenvuotias nuorukainen —

Saattoi sattua, että he tulivat liian aikaisin perille, talvi oli ehkä
ollut ankara, ja kevät oli viivästynyt, he vain eivät voineet odottaa.
Tunturilla oli vielä tulva-aika, purot juoksivat vuolaina jokina,
porraspuut olivat menneet veden mukana, suot ja kanervikot olivat
kokonaan veden peitossa — silloin he tulivat eläimineen, ja heidän
piti päästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. He kiertelivät itään ja
kiertelivät länteen, kulkivat suurin kaarroksin, niin että tie oli
kahta vertaa pitempi kuin ennen, he kulkivat selänteitä ja kallioita
pitkin, ja eläimet maistelivat kanervaa ja ammuivat ja määkivät ja
tahtoivat ruokaa. Mutta täytyihän heidän joskus laskeutua alaskin,
ja siellä lepäsi vesi odottamassa, laajoja tulvan valtaan joutuneita
alueita, joiden keskeltä koivut ja pajut kohosivat. Silloin täytyi koko
joukon astua veteen, hevosten ja ihmisten ja lampaiden ja lehmien, ne
kahlasivat ja loiskivat ja aivastelivat ja joutuivat yhä syvemmälle.
Silloin tällöin jokin lehmä pysähtyi ja katsoi arkana ja neuvottomana
ympärilleen, vesi ulottui mahaan asti, se näytti arveluttavalta —
olisiko kääntyä takaisin maihin? Mutta sitten tuli paimen ja hoputti
sitä eteenpäin, ei ollut aikaa harkita, se aivasti ponnekkaasti ja
kahlasi edelleen, raskaasti ja hitaasti.

Pahin oli lammas parkojen laita, ne olivat niin pieniä, etteivät
ylettäneet pohjaan, niiden täytyi sen sijaan ruveta uimaan, ja ne
polskuttivat vedessä ohuilla tikkujaloillaan ja pysyivät pinnalla
villan avulla ja pitivät päätään koholla. Eivät ne muuten niinkään
huonosti uineet, kun vedessä vain ei ollut virtaa, selviytyivät ne
oikein hyvin. Mutta jos niiden piti mennä puron tai muun juoksevan
veden yli ja panna kova kovaa vastaan —- ei, silloin niiden jalat
olivat liian hoikat, ei auttanut, vaikka ne kuinka sätkivät ja
ponnistelivat, ne ajautuivat vain virran mukana ja väsyttivät itsensä
turhan päiten ja pyöriskelivät vaahtolauttojen ja risujen keskellä.
Paimenen täytyi pelastaa ne, ottaa yksi toisensa jälkeen kaulaimesta ja
kuljettaa toiselle puolelle niin nopeasti kuin saattoi.

Eräänä keväänä oli erityisen hankalaa. He olivat saapuneet eräälle
joelle parin päivämatkan päähän Ruglandista — leiripaikka oli heti
toisella puolella, mutta joki oli leveä ja melko syvä. Ellei olisi
ollut niin myöhäistä, olisivat he voineet ajaa eläimet veteen ja
kenties päässeet suhteellisen vähillä vaivoilla, mutta nyt oli ilta
tulossa ja vesi oli kylmää ja ilma tuimaa, lampaat olisivat yöllä
kärsineet ankarasti ja kylmettyneet ihan jäykiksi, se olisi ollut
vahinko. Niinpä he _kantoivat_ lampaat joen yli, ottivat ne kuin lapset
syliinsä ja nostivat mahdollisimman korkealle ja siirsivät toinen
toisilleen ojentaen joen yli. He seisoivat siinä rivissä kuusi tuntia,
kahlasivat vyötäistään myöten jäisessä vedessä, neljä askelta eteenpäin
ja neljä takaisin, kahlasivat siinä koko kesäyön ja kantoivat,
kantoivat otsansa hiessä. Käsiä pakotti, olkapäitä pakotti, hengitys
kävi puuskuttaen sisään ja ulos — pässejä ja emälampaita ja vuonia,
tuhatkaksisataa eläintä kaikkiaan, niin ne pääsivät kuivin nahoin
majapaikalle ja olivat tuskin kostuttaneet takajalkojaan.

Että terveys kesti, että keuhkot kestivät!

He kulkivat samoissa vaatteissa iltaan asti, mitäpä niitä kannatti
vaihtaa, kaikkialla solisi vettä — pari sataa askelta edempänä oli
kenties taas puro.

Samana vuonna oleskeli tunturilla karhu.

He olivat saaneet tietää siitä, ennen kuin lähtivät matkalle, ja
he pitivät laumaa koossa Rokkenin kohdalla, Kristofer oli juuri
keittämässä kahvia ja aikoi luikata Tarjelle, joka oleili jonkun matkan
päässä — silloin maa äkkiä alkoi tömistä hänen takanaan, ja lopen
säikähtäneitä eläimiä juoksi ylt'ympäri. Kristofer käänsi päätään —
paksu peto tallusteli häntä kohti karvainen pentu vieressään, samassa
hän tiesi, että se oli karhu. Se oli vajaan kahdenkymmenen askelen
päässä, se oli tullut suoraan lammasparveen itsekään siitä tietämättä.

Kristofer nousi pystyyn, hän kuuli huutavansa lujalla äänellä. Karhukin
kuuli sen ja työnsi käpälällään pennun syrjään, se näki korkean
ihmisen sukeltavan äkkiä maasta ja muisti heti lapsensa. Sitten se loi
Kristoferiin katseen — se oli sellainen, että hänen polvensa vapisivat,
oli kuin voima olisi kokonaan kadonnut hänestä, kuin hänen ruumiissaan
olisi ollut keihäs, jonka jäykkä varsi piti häntä paikoillaan. Sitten
hän tunsi jossakin kohdin kipua, hänen sormiaan poltti, ja hän muisti
seisovansa pannu kourassa — ja äkkiä hänet valtasi kiivas viha, hän
tempasi jalkansa maasta irti ja astui muutaman askelen karhua kohden,
pelon hyytäessä hänen sydäntään.

— Ole varuillasi, poika, kuului hänen takaansa.

Kristofer ei välittänyt mistään, kipu, pelko, karhun näkeminen —
hänestä tuntui, että hänen täytyi saada siitä loppu, ja hän heitti
pannun kaikin voimin. Pan, kuului kalliosta, tulikuuma kahvi räiskyi
ylt'ympäri samassa olivat koirat paikalla ja juoksivat kohti
raivokkaasti haukkuen. Karhu oli istunut kalliolla — niin kuin
suunnaton emäjänis, välähti Kristoferin mielessä — nyt se laski
etujalkansa maahan ja lönkytti tiehensä niin kuin ihminen nelinkontin,
pentu vieressään, ja oli seuraavassa hetkessä selänteen takana.

— Hyvin tehty, Kristofer!

Pomo tuli juosten hänen luokseen ja löi häntä voimakkaasti olalle, niin
että hän tunsi polviensa notkahtavan.

— Että sinussa on semmoinen sydän, sitä en olisi koskaan, koskaan
uskonut!

Kristofer seisoi siinä hampaat loukkua lyöden.

— Mi-minä en tiennyt, mitä tein, minä pe-pelkäsin niin hirveästi!

— Mutta sinä heitit pannun, poika, miten uskalsitkin tehdä sen?

— Se oli niin kelvottoman kuuma, minä po-poltin sormeni siinä.

— Niin, mutta sinähän heitit sen suoraan karhua kohti?

— Minä ajattelin vähän säikähdyttää sitä —

Heillä oli siitä hauskaa koko kesän, ja he puhuivat siitä alituisesti.
Kun he istuivat illalla majassa ja Kristofer laastaroi sormiaan, joissa
oli pahoja rakkuloita ja haavoja, saattoi pomo virkahtaa:

— Kyllä minä olen kuullut karhun kimppuun käytävän seipäin, mutta että
sen kimppuun käytäisiin kahvipannulla —

Silloin Tarje ja Jon nauroivat ääneen, mutta Kristofer näytti olevan
hämillään, hän ei ollut varma siitä, tekivätkö he hänestä pilaa.

— Minähän olen selittänyt

— Niin olet, niin olet, mutta nyt minä selitän erään seikan.

Pomo oli hetken vaiti.

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, mutta sinä päivänä sinulla
oli onnea, Kristofer, sinä päivänä sinä teit paremman teon kuin
itsekään nyt käsität.

       *       *       *       *       *

Tapaus tuli tietysti muidenkin tietoon, Tarje ja Jon veivät sen
kylään käydessään ruokavaroja hakemassa, sitten se levisi itsestään.
Oletko kuullut moista, sanoivat ihmiset ja kyselivät ja tutkistelivat
ja purivat merkin nimeen, sepä oli paimenpoika se. Juttu kulki
suusta suuhun, talosta taloon läpi laakson, se saapui Kristoferin
kotikyläänkin. Oletko kuullut, sanottiin sielläkin — tottahan he pojan
muistivat, muistivat hänen silmänsäkin, eikö tohtori ollut kerran
sanonut —

Sinä vuonna Kristoferista tuli kuuluisa mies, josta maine kulki kauas
jo ennen kuin hän tuli tunturilta alas ja saattoi itse kertoa jonkin
sanan.




XXXVII.


Ja sitten sekin kesä meni, ja sitten oli jako ja lammaskauppa —
jäännökset vietiin kylään ja ansaittiin silläkin tavoin muutama lantti.
Ja sitten oli kestettävä talvi, täytyi istua sisällä kahden vanhuksen
seurassa, jotka kumpikin elivät omissa ajatuksissaan, ja palauttaa
muistiinsa kesän elämä alusta loppuun ja hillitä kaipauksensa niin
hyvin kuin se kävi laatuun. Ja sitten tuli kevät ja keräyspäivä, ja
niin he taas lähtivät tunturille — joka vuosi kävi samalla tavalla.

Ja joka vuosi kulki muudan sininen emälammas ylpeänä Mydanin ylänteellä
kantaen kaulassaan kilisevää kulkusta ja johtaen erästä lammasryhmää.
Ja joka vuosi muudan paimenpoika irroitti kulkusen jakopäivänä ja pisti
sen taskuunsa sydän raskaana, säilyttääkseen sen seuraavaksi kerraksi.

Ja joka kevät, heidän lähtiessään, seisoi Vatnessa valkeatukkainen
äijärähjä silmissään orpo ilme ja tuijottaen avuttomana heidän
jälkeensä.

Ja joka syksy, heidän palatessaan tunturilta, nuo silmät jälleen olivat
siellä ovella ja katsoivat heihin huolestuneina:

Minä olen niin vanha nyt, ne ikään kuin sanoivat, ette kai enää mene
sinne ylös.

       *       *       *       *       *

Kun he eräänä tuollaisena syksynä palasivat tunturilta, seisoi pomo
kauan veljeensä katsoen, sitten hän laski kätensä hänen olkapäälleen,
niin kuin tapansa oli, ja sanoi hellästi hymyillen:

— Tämä oli viimeinen kerta. Minä jään nyt kotiin sinun luoksesi, poika.




XXXVIII.


Se syksy oli Kristoferille kiireinen syksy.

Ensin täytyi hänen ja Jonin lähteä tunturille — kokonaan takaisin
Mydanin ylänteelle — etsimään joitakin lampaita, jotka olivat kadonneet
heiltä. Ja sitten hänen täytyi lähteä myymään, ajaa satakunta eläintä
kylään ja puhua kokeneesti markkinoista ja hinnoista ja osoittaa
olevansa myöskin kauppias. Ja kun lokakuu tuli ja paimenrahat oli
haettava, täytyi hänen taas lähteä matkaan; hän vaelsi pomon reppu
olallaan ja aukaisi toisinaan pienen vihkon ja kirjoitti siihen
lyijykynällä jonkin luvun ja piti kirjaa joka-ainoasta äyristä.

— Sinä tulet yksin, sanoivat ihmiset tuntien hänet ennakolta — ei kai
Nils ole sairastunut?

Ja saatuaan vastauksen he panivat pöytään ruokaa ja juomaa ja
pakottivat hänet istumaan vähän aikaa.

— Odota vähän, he väliin sanoivat ja toivoivat hyvää puhekumppania —
sinäkö se tarjosit karhulle kahvia?

— Oh, ei se ollut mitään.

— Kyllä vain, kerrohan meille nyt —

Ei, Kristoferilla ei ollut aikaa:

— Minä lu-luulen, että se saa jäädä toiseen kertaan, Nils py-pyysi
minua toimimaan nopeasti.

Syksy puhalsi hänen ylitseen, Kristofer kulki tuulessa eteenpäin
kallistuneena ja näki maiseman ympärillään madaltuvan, kunnes kaikki
oli yhtä tasankoa. Mäet ja kummut laskeutuivat vähitellen, lopulta
hän oli ihan meren rannalla, missä talot vapisivat tuulessa ja olivat
paksujen olkiturkkien peitossa. Hän tuli Viknesiin, hän tuli Grobohun
— ja ellei hän muistanut jokaista taloa niin kuin pomo, olivat ne
hänellä kuitenkin vihkossaan, ja hänen tarvitsi vain katsoa siitä.
Gletne, Langeland, Spikka ja Fede — ne olivat kaikki yhdessä rivissä,
ja lampaat ja saatavat ja omistajat myöskin. Ja kun joku oli maksanut,
piirsi Kristofer kirjaan viivan ja löi sen kiinni ja sanoi:

— Ja si-sitten minun piti kertoa terveisiä Nilsiltä ja sanoa, että hän
lopettaa nyt paimentamisen.

Tupa kävi silloin tavallisesti ihan hiljaiseksi.

— Sinun piti kertoa terveisiä Nilsiltä —

He kysyivät moneen kertaan, eivät voineet uskoa kuulleensa oikein.

— Kuka nyt sitten tulee paimeneksi?

Kristofer pudisti päätään.

— Minä en tiedä.

Mutta kotona Vatnessa istuivat pomo ja veli ja katsoivat ulos syksyyn,
joka lankesi talon ylitse, ja keskustelivat hiljaa asioistaan ja
kohtasivat välistä toistensa katseen ja koettivat nähdä toistensa
mieleen.

— Sinä luulet nyt voivasi asettua kotiin, Nils?

— Voin toki, voin toki.

— Sillä sinähän tiedät, ellet voi —

— Älä ajattele sitä asiaa, olenhan sanonut.

— Ei, ei, mutta jos se on sinulle vaikeata —

— Oh, sinä tiedät, että minäkin olen jo vanha, minä voin tarvita lepoa,
poika.

— Niin niin, niin niin.

Veli huokasi hiukan.

— Mitä minun pitikään sanoa, älä huoli myydä taloa — kun minä olen
mennyt pois, tarkoitan.

Silmät tutkivat jälleen toisiaan, hellinä, lempeinä ja sinisinä.

— Älä sinä puhu semmoisia, sinä elät vielä kauan.

— Minä en elä kesään, Nils, ja sen tähden tahtoisin mielelläni tietää —
minun olisi silloin niin hyvä olla, jos tietäisin, että sinä ottaisit
talon, minä en tahtoisi valittaa mistään.

Nils katsoi ulos ikkunasta.

— Hyvä on, minä en myy taloa.

— Kiitos.

Veli huoahti taas.

— Entä Kristofer, mitä hänelle teemme?

— Oh, kyllä siihen neuvo keksitään.

— Etkö luule, että hän suostuisi jäämään tänne taloon?

— Minä en ole puhunut hänen kanssaan, mutta enpä uskoisi sitä.

— Ei, ei, niin kai se on — — mutta jospa hän haluaisi paimentaa?

— Ajattelin auttaa häntä, jos niin olisi.

— Niin niin, niin niin.

Tuokiota myöhemmin Nils käänsi päätään:

— Sinä saatat olla väsynyt, sinun pitäisi panna maata.

— Ellei aika sitten käy sinulle pitkäksi?

— Ei toki, minä voin istua hetkeksi lukemaan.

Kristofer tuli takaisin, pomo luki rahat ja silmäili hiukan tuota pikku
vihkosta, sitten hän sulki kaikki erääseen lippaaseen.

— Erinomaisesti suoritettu, Kristofer, minä en olisi itsekään voinut
tehdä sitä paremmin.

Pari päivää myöhemmin Kristofer istui yksin kamarissa, missä hänen
tapansa oli suutaroida, paikkaillen hiukan saappaitaan — silloin
tarttui joku hiljaa säppiin, pomo tuli huoneeseen ja sulki oven
perässään ja istuutui rahille.

— Minulla olisi vähän puhuttavaa sinulle, ja veljeni nukkuu paraikaa
tuvassa, niin että saatoin yhtä hyvin lähteä sinun luoksesi.

Kristoferin kasvoja kuumotti.

— O-ole hyvä, hän sanoi nousten seisomaan.

— Sinähän olet ymmärtänyt, Kristofer, että minulta on nyt työ lopussa.
Minä en voi lähteä enää, veljeni on käynyt vanhaksi ja heikoksi — niin,
olet kai nähnyt, miten hänen laitansa on. Mutta samalla minä tunnen
olevani vastuussa sinusta enkä kai myöskään voi päästää sinua menemään.
Sinä olet tullut minun luokseni, ja minä olen luvannut opettaa sinut,
sitäpaitsi minä tunsin sinun äitisi — no niin, tahtoisin nyt kysyä:
etkö ole muuttanut mieltäsi, tahdotko edelleenkin olla paimenena?

— Minä en ole mu-muuta ajatellut.

— Hyvä, nyt olemme siis selvillä siitä asiasta. No, sinä olet ollut
minun palveluksessani neljä kesää, ellen väärin muista, ja käyttäytynyt
kaikin puolin hyvin. Sinä veit lampaat kylään, sinä hait paimenrahat,
ja kummankin sinä suoritit yksin, ja kummankin sinä suoritit
erinomaisesti — — mitä sanot, etkö aloittaisi nyt omaan laskuusi?

Kristoferin sydän hytkähti, hän ei ollut odottanut kysymystä ja jäi
seisomaan lattialle puolipökerryksissä.

— Se e-ei toki käy, minä o-olen liian nuori.

Pomo kumartui rahillaan eteenpäin.

— Minä en ollut sinua vanhempi, kun ryhdyin paimentamaan omaan
laskuuni, mutta minä aloitin tietysti pienestä, minä aloitin sadalla
lampaalla —

Kristofer katsoi häneen hämmästyneenä:

— Sadalla lampaalla, niinkö sanoit?

— Niin, ja minä olin ihan yksin koiran kanssa.

— Ja se kä-kävi?

— Se kävi oikein hyvin. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin minulla oli
viisisataa lammasta, ja minä olin suurin paimen tunturilla ja tarvitsin
paimenpojan avukseni.

Kamarissa oli hetken aikaa hiljaista.

— Entä le-lehmä, oliko sinulla se?

— Minä tulin toimeen vuohilla, se kävi ihan yhtä hyvin. Ja kuitenkin
me olimme kauemmin tunturilla kuin nykyisin ollaan — täyteen neljä
kuukautta, Kristofer — me emme vain menneet niin ylös. Sehän ei ollut
välttämätöntä, kun meillä oli niin vähän eläimiä, me emme tarvinneet
niin isoja laitumia. Ja vuohenmaito on erinomaisen hyvää, kun sinä vain
totut sen makuun, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos sinä tahdot
lehmän —

Pomo oli hyvin veitikkamaisen näköinen, — — niin ei siitäkään mikään
estä, tarkoitan.

Kristofer hämmentyi ja punastui yhä enemmän.

— Ta-tarkoitatko täyttä totta, Nils?

— Minä tarkoitan, mitä sanon, Kristofer, sinä voisit tehdä sen, minkä
minäkin olen tehnyt, ja aloittaa pikkuhiljaa omin neuvoin ja olla
tästä lähtien oma herrasi. Sinä saat merkillistä voimaa ja tahtoa, kun
tunnet seisovasi omilla jaloillasi ja olet vastuussa siitä, mitä teet,
semmoinen kasvattaa sinua. Mutta ellei sinulla ole halua —

Kristofer haroi tukkaansa vapisevin, hikisin käsin.

— Jos sinä luulet, että minä voin uskaltaa.

— Uskaltaa, niinkö sanot? Se, joka meni yksinään karhua vastaan, se
uskaltaa kyllä yksinään tunturille, siitä ei epäilystäkään.

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.

— Niin, koiria sinä saisit minulta.

Kristoferin silmät leimahtivat.

— Entä miten monta la-lammasta luulisit minun voivan ottaa?

— Sitä ei ole ihan helppo sanoa, kolme- tai neljäsataa, se riippuu
monesta seikasta, siitäkin, missä saakka sinä paimentaisit. Sillä sinun
pitäisi ensin lähteä tunturille katsomaan sopivaa laidunmaata —

Samassa Kristoferin mielessä välähti, ettei hänen tarvinnut etsiä,
että hän jo aikoja sitten oli löytänyt laitumensa ja muisti sen ensi
hetkestä asti:

Helluntaikukkula, hän ajatteli ja näki sen kohoavan silmiensä edessä
ja kuuli äänen, joka kutsui yöllä, ja käsitti, että hänen kohtalollaan
oli silloin ollut salainen sanoma hänelle. Se kätketty ennakkotietämys
syvällä hänen sisimmässään, jota ihmiset nimittävät aavistukseksi, oli
salaa säilyttänyt paikan muistissa ja oli tahtonut muistuttaa häntä
siitä, kun hän tuli.

Pomo oli noussut rahilta.

— No, sillähän ei ole mitään kiirettä, Kristofer, siitä ei voi tulla
mitään ennen kevättä, ajatteleppas tällä välin asiaa, kunnes pääset
selvyyteen itsestäsi.

— Minä luulen, että voin vastata heti, se ei siitä mu-muutu, vaikka
odottaisinkin vähän aikaa.

Kristofer katsoi pomoa silmiin, ja pomo ajatteli mielessään, että niin
kaunista ja syvää katsetta hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

— Jos on niin, että minuun luotetaan, että minä saan kootuksi lampaita,
ta-tarkoitan, ja vuokratuksi sen ylänteen, jota ajattelen — niin minä
yritän keväällä ja teen niin kuin sinä olet neuvonut.

Pomo tarttui hänen käteensä.

— Sinä saat vuokratuksi, mistä tahdot, Kristofer, sen päivän jälkeen,
jolloin tarjosit karhulle kahvia, sen puolesta sinun ei tarvitse
peljätä. Mutta sitten sinä et saa odottaa kauan, toiset voisivat näet
ehtiä ennen — ota jo huomenna hevonen ja lähde heti tunturille. Nils
menee sinusta takuuseen, voit sanoa.

       *       *       *       *       *

Kävi niin kuin pomo oli sanonut.

Kristoferille luvattiin alue heti, kun kuultiin hänen tahdostaan, hän
viipyi kuitenkin vielä tunturilla ja osoitti haluamansa laidunmaan ja
sopi rajoista.

Ja kävi myöskin niin kuin veli oli sanonut.

Keväällä, vähän sen jälkeen kuin käki oli tullut, hän paneutui
vuoteeseen kuolemaan ja sammui sinne mitään äännähtämättä.




XXXIX.


Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä,
mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula,
ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on
Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika,
Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia,
kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä
puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä,
toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän
ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen
mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.

Alkuaikoina hän ponnistelikin ankarasti —

Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa
asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen
kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan.
Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin
oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin
tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi
siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi.
Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen
rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä
eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen
ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä
hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua
johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen,
kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.

Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi
pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä.
Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli
loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.
Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään
— katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen
liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli
puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja
noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen
ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla
täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.

Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta,
joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi
paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja
valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta
päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä
tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden
mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai
pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen
kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana,
väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi,
hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia
polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät
päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin
suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka
loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut —
oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten
sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi
häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin
hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.

— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.

Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi
sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.

Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien
välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka
lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä.
Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa,
taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja
suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni:

Tiktak — tiktak — tiktak — tiktak —

Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi
merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja
köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä,
kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut
yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys
ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet
sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän
ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet,
maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys
katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.

Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se
oli nälissään ja pyysi ruokaa.

Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle
ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului
sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla...

Yö tuli uiden tunturin yli.




XL.


Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen
työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.

Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä
uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä
kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti
vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä
yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —

Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi
pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen
mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä
kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti
viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina
välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen.
Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa
hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin
paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.

Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.

Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle
makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä
kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli,
paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle,
kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli
ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli
Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän
juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen
multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä
huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka
ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki
samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi
erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä,
oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen
aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...

Toisinaan tuli sai yliotteen.

Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin
kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi
savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia
rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä
hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla
apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei
uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui
yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä.
Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua,
kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana
ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.

Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen
luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen
nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.

— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:

— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä
nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.

Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he
olivat molemmat vieraita.

— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni
vähän paremman laitumen.

Nainen silmäili hiukan ympärilleen, vai täällä hän siis oleili —

— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä
halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät
naapurisi.

Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:

— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?

— En, en tiennyt.

Ilme kävi heti huolettomaksi:

— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan
neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.

Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja
katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin
kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —

— Te asutte ihan yksinänne?

— Niin asumme.

Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista,
montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla
nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä
Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan.
Sitten tuli lyhyt pysähdys.

— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja
viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin,
mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä
tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?

— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —

Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa
katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja
hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.

— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?

— Lina.

— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?

— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.

Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:

— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —

Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja
jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:

— Tahdotko ehkä tulla mukaan?

Miettiväisiin silmiin tuli eloa.

— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.

— Mikset sinä sa-saisi?

— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.

Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä
tullut hyvät ystävät.

— Minä o-opetan sinut!

Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä.
Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja
hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä,
hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja
ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei,
se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään
tunturilla — hänessä heräsi hellyys.

— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?

— Et toki, kulje vain!

Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin
ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.

— Isäsi, missä hän on?

— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.

— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.

— Kuka niin sanoo?

— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.

— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?

— En tiedä.

Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi
vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento,
Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —

— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?

— On kyllä, hyvä minun on.

Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä
kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa,
peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa
olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön
kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä
ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin.
Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle
ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä
vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi
itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että
hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa,
ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen
iloitsevan.

— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin
paljon kuin tahdot!

Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet
eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat
kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä,
jotka surisivat ja lauloivat.

— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea
hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?

— Oh, kyllä me tapaamme.

— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on
laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.

Tyttö katsoi häneen epävarmasti:

— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?

— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada
enemmän maitoa.

Silmät loistivat riemusta.

— Kun äiti vain päästäisi minut!

— Eikö sinun äitisi päästäisi?

— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen,
että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt
tule —

Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä
hiukan olalle.

— Sinä pikku raukka!

Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan
kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä
kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja
pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen
piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa
luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.

Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.

Äpärä, hän ajatteli, sehän oli samaa kuin heittää kivellä pientä lasta —

       *       *       *       *       *

Hän ei nähnyt Linaa enää sinä kesänä, vaikka hän poltti ahkerammin kuin
ennen, vieläpä koetti saada savun erikoisen paksuksi ja mustaksi, niin
että se näkyi pitkien matkojen päähän. Vasta seuraavana kesänä — —
mutta silloin oli niin moni asia toisin. Silloin Lina kävi rippikoulua
pappilassa ja hänen täytyi kerran viikossa kulkea edestakaisin matka
tunturin poikki, ja silloin oli Kristofer muuttanut laaksoon ja oli
ostanut kotitalonsa takaisin.

Vatnessa oli jälleen ollut kuolemantapaus, Nilskin oli mennyt pois.




XLI.


Se tapahtui merkillisesti. Kristofer istui illalla majassa ja
lämmitteli leimuavan kanervatulen ääressä ja näki varjojen häilyvän
ympärillään ja seurasi liekin leikkiä seinällä — silloin kuului
pimeästä käyntiä, reippaita askelia, jotka lähestyivät majaa, nyt
korkorauta kilahti kiveen. Nils, hän heti ajatteli ja luuli olevansa
Mydanin ylänteellä ja aikoi avata oven, ei, siinä olikin vain
kanervasäkki, hän istuikin yksinään Helluntaikukkulalla eikä odottanut
kenenkään vierailua, ennen kuin hevosmies tulisi avuksi tavaroita
kuljettamaan — ja siihen oli vielä monta päivää.

— Onko siellä joku, kysyi hän ääneen ja tempasi kanervasäkin puoleensa,
jotta valo pääsi vapaasti virtaamaan ulos.

Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut, siellä oli vain pimeys ja
yksinäisyys, vain tuuli, joka kahisi kanervikossa, ja vesi, joka mutisi
hiljaa rannassa — ja tunturi peninkulmamäärin kaiken ulkopuolella.

Sitten hän istui ajatellen Nilsiä ja muisti hänen rautakorkoisen
enteensä, muisti, mitä Tarje oli kertonut, ajatukset kiertelivät hänen
päässään eivätkä ottaneet rauhoittuakseen. Tahtoikohan Nils hänestä
jotakin, vaelsikohan hänen mielensä tunturilla, ja olikohan sillä
jotakin asiaa hänelle? Ahdistava raskasmielisyys valtasi hänet, se
tuli hiipien majan ylitse ja loi varjonsa suoraan seinän läpi, hän
kohotti monta kertaa katseensa, hän pani enemmän kanervia tuleen ja
yritti karkoittaa ikävyyden. Kokonaisen tunnin hän istui kuunnellen —
sitten hän laskeutui hiljaa makuulavalle ja koetti pakottaa ajatuksensa
lepoon, se ei ollut mitään, se ei ollut mitään, vesi se vain tuolla
aaltosi hiljaa rantaan, laine se vain loiskahti kiveä vasten... Vihdoin
uni tuli, hän alkoi torkkua — silloin hän kuuli askelten jälleen
tulevan. Kristofer ponnahti pystyyn, hän oli heti ihan hereillä, minä
lähden huomenna, hän ajatteli ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja huomasi
olevansa märkänä hiestä.

Hän jätti majan ja lauman sikseen ja pääsi iltapäivällä Ruglandiin —
siellä hän sai kuulla, että Nils oli sairas. Ja vaikka hänelle ei ollut
lähetetty sanaa, sopi hän erään talon miehen kanssa siitä, että tämä
kävisi hakemassa karjan, ja meni itse edeltäkäsin niin nopeasti kuin
saattoi. Hän tapasi sanantuojan matkalla — mies, jonka oli määrä auttaa
häntä tavaroitten kuljetuksessa — ja sai terveiset Nilsiltä itseltään.
Nils oli todellakin sairastunut ja oli maannut jo useita viikkoja,
oli vain kysymys siitä, ehtisikö Kristofer ajoissa perille. Sanomatta
sanaakaan Kristofer otti hevosen ja ratsasti edelleen suoraan Vatneen.

Nils makasi vuoteessaan, kun hän tuli, merkillisen vanhentuneena,
merkillisen valkeana, Kristofer ähkäisi nähdessään hänet, kasvot olivat
käyneet niin pieniksi, ihan kuin veljellä kuollessaan, oli kuin veli
olisi vieläkin maannut siinä.

— Sinä tulit nopeasti, sanoi sairas hiljaa.

Kristofer ei voinut heti vastata, hänen täytyi ensin rohkaista mielensä.

— Mi-minä otin hevosen, niin se kävi nopeammin.

Siniset silmät katsoivat häneen, oi miten hyvinä ja viisaina ja
lempeinä:

— Minä arvelin sinun viipyvän kauan tänä syksynä, sen vuoksi lähetin
sinulle sanan, ettet tulisi liian myöhään. Minä olen maannut ja
pysytellyt hengissä, minä en näet tahtonut kuolla ennen kuin sinä
tulit. Se tuli perille, eikö niin?

Kristofer pakotti itkunsa takaisin.

— Kyllä, se tuli perille.

Hän alkoi vavista koko ruumiiltaan, kädet hapuilivat peittoa pitkin,
silmät olivat tulvillaan kyyneliä.

— Sinä et voi tarkoittaa sitä, sinä et voi ta-tarkoittaa sitä —

— Älä välitä, kuului vuoteesta — minä makaan tässä niin kuin minun
tuleekin, minulla ei ole mitään hätää, puhukaamme sinusta, mies, sen
vuoksi minä lähetin sanan. Onko sinulla ollut hyvä kesä — onko sinun
käynyt hyvin, tarkoitan?

— Kiitos, on, kaikki on käynyt hy-hyvin.

— Ja eläimet, miten niiden laita on, et ole ehkä kadottanut monta?

— En ole kadottanut yhtään, minulla on ka-kaikki jäljellä.

— Sinulla on kaikki jäljellä?

Siniset silmät kirkastuivat, koko kasvot kirkastuivat.

— Minä olen muuten kuullut, että sinä olit ilman paimenpoikaa, minähän
saan aina hiukan tietoja, vaikka makaan kuin rasiassa, se on niin
somaa, tutut pistäytyvät väliin katsomassa ja istuvat ja puhelevat
vähän aikaa, no, sinä selviydyit siitä huolimatta?

— Si-siellä oli tavattoman helppo paimentaa, niin hienoja laitumia,
lampaat eivät juuri voineet eksyä.

Nils makasi vähän aikaa hymyillen.

— Sinä olet siis tyytyväinen, sinä tahdot edelleenkin paimentaa? Et ole
vihainen Nilsille, joka sai sinut aloittamaan omaan laskuusi?

Kristofer siveli jälleen peittoa, hänen silmistään tippui kyyneliä.

— Minun on ollut niin hyvä olla tunturilla, minä en tahtoisi
lo-lopettaa mistään hinnasta!

— No, sitten on kaikki hyvin, sitten on kaikki juuri niin kuin minä
olen toivonut, poika, kuulehan sitten vähän minua. Näetkös, Kristofer,
veljeni ja sitten tämä Nils — — — niin, he eivät aina eläneet sovussa,
kumpikin veti omaa köyttään, ja ehkä Nils veti enemmän. Mutta eräästä
seikasta he olivat yhtä mieltä, he eivät tahtoneet päästää taloa
käsistään, ennen kuin kumpikin olivat kuolleet. Veljeni toivoi aina
— no, se riittää, mutta sitten minä olen järjestänyt niin, että sinä
saat kaiken, mitä minulta jää, luulen, ettei sinulla silloin tule
olemaan puutetta. Tahdon vain sanoa erään asian — sinun pitää myydä,
Kristofer, sinä et saa istua täällä, niin kuin veljeni vaati minulta,
hän ei ymmärtänyt, mitä teki, vaikka hän oli kuin vuona, niin hyvä.
Sinun pitää luvata minulle, että myyt, sinun pitää paimentaa edelleen,
niin kuin minäkin halusin. Tunturi, katsos, tunturi, Kristofer,
ei mikään ole niin kuin tunturi, sinä et pääse siitä irti, vaikka
pakenisit maanääriin, kun kerran olet löytänyt sen. Tunturi — minä olen
siellä joka-ainoa yö, kuljen siellä ylt'ympäri suossa ja kanervikossa,
minä makaan majassa ja kääntelehdin lavalla ja katselen hiirtä, joka
kapuilee hyllyllä, minä istun aamulla kanervikossa ja lypsän ja
kuulen, miten maito ruiskuaa sankkoon, minä käyn reunaa myrskyssä
ja rankkasateessa ja minusta tuntuu kuin kuulisin virren, minä näen
lampaat ruohikossa ja se on minusta kovin kaunis näky! Sinä et saa
lähteä tunturilta, sinun pitää vain myydä talo, sitten olet vapaa ja
voit tehdä niin kuin tahdot. Lupaathan sen minulle, Kristofer?

Vapiseva käsi työntyi esiin.

Kristofer tarttui siihen, hän kykeni tuskin vastaamaan itkultaan:

— Kun si-sinä niin tahdot, Nils — minä en vain ymmärrä — minä en o-osaa
sanoa — sinä olet ihan liian hy-hyvä minulle — minä en käsitä, että
sinä voit keksiä semmoista —

Käden ote kävi lujemmaksi, sitten kuului hiljaa ja pehmeästi:

— Minä pidin sinun äidistäsi, Kristofer.

— Sinä pidit äidistä?

Kristofer kohotti päätään, hänen silmistään ikään kuin putosivat
suomukset.

— Mutta hyvä Jumala —

— Siitä ei voinut tulla mitään, minä olin jo niin vanha, minä olin
kaksikymmentä vuotta vanhempi, minä en edes koskaan maininnut siitä.

— Hän ei ti-tiennyt mitään?

— En tiedä, minä olen sitä usein pohtinut, sepä siinä oli, että hän
tuli uudelleen.

— Tuli uudelleen, sinä sanot?

— Kolme vuotta peräkkäin tapasin hänet ylhäällä tunturilla — no, sehän
saattoi olla sattumaa — juuri Helluntaikukkulan kohdalla, missä sinä
paimennat, hän oli siellä marjassa.

— Etkä sinä sanonut mitään?

— Minä en katsonut voivani puhua mitään, hän oli niin nuori ja viaton,
kahdeksantoista vuotta ensimmäisenä kesänä, arvelin, että minun oli
vaiettava, jätettävä hänet rauhaan.

— Entä si-sitten, miten sitten kävi?

— Minä näin hänet ensimmäisen kerran Ruglandissa, hän tuli sinne
tanssimaan paimenpoikien kanssa — — — ehei, ei siitä olisi voinut tulla
mitään.

Silloin Kristofer puuskahti:

— Voi, oli paha, ettei siitä tullut mitään!

Hän kumartui sairaan puoleen ja puristi molemmin käsin hänen kylmää
kättään:

— Nils, Nils, si-sinä et olisi saanut vaieta — äiti piti myöskin
sinusta!

Ja sairaan katsellessa hämmästyneenä ja käden vavistessa Kristoferin
käsissä virtasi sanoja hänen ylitseen:

— Se ei ollut sattumaa, että ä-äiti oli silloin tunturilla, hän odotti
siellä sinua, tiesi, että sinä tulit sitä ti-tietä — voi, että sinä
et sitä ymmärtänyt! Äiti ei koskaan unohtanut sinua, Nils, äiti oli
tunturilla joka vuosi, kun hän vain pä-pääsi lähtemään, hänen piti
poimia ma-marjoja, hän sanoi. Oli vain niin merkillistä, että hän
viivytteli sitä niin kauan, kaikki muut olivat jo po-poimineet, kun
hän vihdoin jouti lähtemään. Minä ymmärrän nyt paljon sellaista, jota
en e-ennen ymmärtänyt, minähän olin kerran mukana, me seisoimme suolla
ja näimme, kun sinä tulit, minä sanoin vielä äidille, että hänen olisi
pitänyt ottaa sinut, en ti-tietänyt, miten totta minä puhuin —

Pielukselta kuului nyyhkytyksenä:

— Ei, ei, Kristofer — niinkö sinä sanot.

Sitten levisi kasvoille kalpeus, silmät sulkeutuivat jälleen.

— Jätä minut nyt vähäksi aikaa yksin.

Kristofer nousi hiljaa:

— Ethän to-toki käynyt kipeäksi?

Silmät avautuivat raolleen, oli kuin niistä olisi säteillyt valoa.

— Minun tuli vain niin hyvä olla — minä tulin vain niin iloiseksi —
sinä olet antanut minulle äitisi takaisin — minä olen saanut semmoisen
rauhan — minä unohdan nyt tunturin ja kaikki, poika — —

Nils kuoli päivää myöhemmin, Kristofer istui hänen luonaan loppuun
asti, ja hänen piti vain kertoa äidistä — yhä uudelleen. Oli kuin hän
olisi istunut pienen lapsen luona ja puhunut sille niin kauniisti kuin
saattoi ja täyttänyt sen mielen sanomattomalla ilolla, ennen kuin se
sulki silmänsä ja nukahti kiitollisesti hymyillen.




XLII.


Pitkä talvi on taas mennyt lannistavine pimeineen ja kahleineen —

Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä
ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa
ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä
järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään,
se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon
ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin
että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai
mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.

On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja
tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki
talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä;
ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on
tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua
kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei
se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa,
tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella.
Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja
aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa
Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja
ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää,
Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän
kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa
mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä.
Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa,
kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä
on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi
ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja
vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti,
minne hän meneekin...

       *       *       *       *       *

Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja
siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa
varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja
taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo
pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme
hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden
ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että
ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja,
vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen.
Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia
runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen
pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi.
Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja
vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt
sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.

Nyt on juuri oikea aika.

Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan
ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla
ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa
päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen
mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen
mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja
kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän
elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten
hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä
heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa
kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.

Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan
tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn
vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut
puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja,
raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä
mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät
puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun
vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee
uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä
askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen
on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän
ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi
niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja
laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän
vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja
herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden
päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston...

Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata
siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee
mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori
kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.

— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi,
kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä
sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut
säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten
sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi
läpimäräksi!

Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
minä en voinut hypätä niin kauas —

Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori
tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä,
ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut
nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas
soimaavan:

— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan
käskenyt sinua?

Ääni värisee kiihtymyksestä:

— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin
se nyt heti.

Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja
sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:

— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?

Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:

— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?

Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää
Kinaa vasten kasvoja:

— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen
tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!

Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli
tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta
hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa
ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä
vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään
kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja
ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan
hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua,
ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta
sormeakaan hänen avukseen —

Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä
ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen
yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä
ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.

Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja
kuuli pienen vapisevan suun sanovan:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
minä en voinut hypätä niin kauas —

Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja
koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi,
hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä,
mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron
vuoksi.

Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse
alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai
kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua,
että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi,
silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei
muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän
taas kätkeytyi pensaikon taakse.

Hän näki Linan osoittavan kädellään —

Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka
loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa,
siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen
kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.

Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää
uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen
hymy.

Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer
seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli
näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen
eikä kyennyt riistäytymään irti —

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven
taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän
seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä
aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain
pikku askelin ja suu hyräillen.

Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa
liian myöhään:

— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!

— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.

Kristofer ojensi kätensä:

— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut
aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut
tulla näkyviin.

— Sitä minä ajattelinkin.

— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?

— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.

Kristoferin henkeä salpasi.

— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?

— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.

Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.

— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei
mitään erikoista asiaa olisikaan.

— Niin käyn.

Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:

— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä
tähden si-sinä et enää tullut?

— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.

Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:

— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole
kuullut niin hullua!

Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:

— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.

— Niin, me olemme kuulleet siitä.

Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.

— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?

— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.

— Ei, si-sillä minä olin täällä silloin ja kuulin, minä seisoin tuon
pensaikon takana, minusta tuntui, e-etten voinut tulla esiin —

Silloin tytön silmät kävivät pelokkaiksi, pikku kasvot muuttuivat ihan
valkoisiksi.

— Ei, ei, sinä et saanut! Älä ole tietävinäsi siitä mitään!

— Se on selvä, vastasi Kristofer niin rauhallisesti kuin saattoi —
sinun ei tarvitse peljätä, minä en ma-mainitse siitä koskaan sanaakaan!

— Muuten hän voisi taas ottaa viikatteen!

— Viikatteen, mitä sinä sanot — eihän sinun ä-äitisi toki —

— Kristofer, älä sano mitään!

— En, en, se-senhän tiedät, mutta minä en ymmärrä, minä luulin, että
sinä itse haavoitit itseäsi —

— Ei hän kai sitä tarkoittanut, mutta hän on toisinaan ihan hullu!

— Ja se-semmoista voi tapahtua?

Kun hän näki, että tyttö taisteli itkua vastaan, lisäsi hän muutaman
sanan:

— Ellet sinä olisi ollut tyttö, tytön kanssa on niin vaikea, jos
sinä vain o-olisit ollut poika, olisin minä voinut ottaa sinut
paimenpojaksi, sitten olisit päässyt pois äitisi luota, sitten me
olisimme vo-voineet olla alati yhdessä. Me olisimme asuneet kesällä
majassa ja paimentaneet lampaita ja kalastaneet järvellä, ja me-meidän
olisi ollut niin hyvä olla, ettet uskokaan! Me olisimme voineet siirtää
toista se-seinää, niin että olisi ehkä tullut vähän enemmän tilaa,
minä olisin my-myös voinut tehdä muutaman ra-rahin, niin että olisimme
voineet istua ja lämmitellä iltaisin ja keittää maitoa tai puuroa
padassa, ja meidän olisi ollut yhtä hyvä olla kuin itse ke-keisarin.

— Oi niin, se olisi ollut mainiota, Kristofer!

Kristofer katsoi häneen neuvottomana.

— Kunpa voisin auttaa sinua, Lina, kunpa vain tietäisin ne-neuvon,
sillä näin ei saa käydä. Etkö sinä ole ajatellut mitään itse?

Tyttö näytti hiukan viivyttelevän vastausta.

— Kun minä vain pääsisin Amerikkaan.

Kristofer yritti hymyillä, vaikka hänen jalkansa pyrkivät pettämään.

— Amerikkaan, niinkö sinä sanoit? Minä kun lu-luulin, että sinä tulisit
minulle paimenpojaksi.

Kaksi kosteata silmää katsoi häneen.

— Minähän olen vain tyttö riepu, sinä tiedät, millaista se on, jos minä
vain olisin ollut poika —

— Sinä olisit silloin tullut, sanoi Kristofer lempeästi.

— Minä olisin tullut heti.

Syntyi hetken vaitiolo,

— Lina, sanoi Kristofer ja katsoi häneen ja muisteli, miten Nils oli
sanonut, hänestä tuntui kuin hän olisi leikannut valtimoaan — sinä
pä-pääset Amerikkaan. Minä ta-tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita
maata valveilla —

Ei, siihen se häneltä loppui.

— Minä autan sinua, minä vain ta-tarkoitan, minulla on rahaa, Lina, sen
pu-puolesta ei ole hätää. Puhutaan siitä joskus toiste, sinä saat tulla
tapaamaan kesällä tunturilla — — niin, minä lu-luulen, että sinun nyt
pitää lähteä, jotta et tule liian myöhään.

Lina tahtoi sanoa jotakin, mutta Kristofer viittasi vain kädellään ja
meni takaisin mäkeä ylös, hän tahtoi olla vähän aikaa yksin.




XLIII.


Kil, kuuluu ylhäällä tunturilla, siellä kulkee sininen emälammas
kaulassaan kulkunen, se pudistaa säveliä ulos ilmaan, missä ne
hyrisevät kuin kultaiset mehiläiset, ja kaluaa maata ja pureksii
ruohoa ja käy päivä päivältä pyöreämmäksi. Ja laajalti sen ympärillä
on nuoria lampaita ja vuonia, mustanaamoja ja typyhäntälampaita ja
sheviotteja, niitä seisoo ryhmissä vesakossa, ja ne siirtyvät hitaasti
rinnettä ylöspäin, seuraten kanervikossa olevia vihreitä kaistaleita,
missä tunturiruoho seisoo hienona ja silkkisenä ja houkuttelee niitä
ylöspäin askel askelelta. Tunturi viettää taas kesää sinisin varjoin ja
väräjävin auringonpaistein, alastomin kallioin ja lavein soin, missä
niittyvilla kohottaa mättäiden lomasta kuontaloaan tuuleen ja nuokkuu
ja keinuu päivät päästään. Jälleen on kesä tunturilla, joka leviää
laajana taivaan alla pitkin, uneksivin ääriviivoin ja lepää itsensä
unohtavassa rauhassa — on vain kulunut vuosia viime kerrasta.

Maja on entisellään notkossa ja nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka on
yhtenä sen seinistä, siinä ei ole tapahtunut mitään muutosta. Kristofer
tahtoo olla ilman paimenpoikaa, niin että hänellä on mielestään
tarpeeksi tilaa. Ja vähän matkan päässä on tarha, se on hyvä olemassa,
kun syksy lähestyy ja yöt käyvät pimeiksi ja pitkiksi, silloin hän ajaa
eläimet illalla kotiin ja voi olla paljon levollisempi niiden suhteen,
ne ovat nyt ikään kuin hänen silmälläpitonsa alaisina, ja hän voi
käydä niitä katsomassa, milloin haluaa. Niitä on tullut vähän lisää,
puolisensataa ehkä, muuten lauma on kutakuinkin entisen suuruinen, hän
ei tarvitse useampia elääkseen, niin kauan kuin hän puuhailee täällä
yksinään. Hän suoriutuu kaikesta yksin, yhdessä molempien koirien
kanssa, ja hän voi järjestää olonsa niin kuin hyväksi näkee. Ja jos
joskus jotakin käy hiukan hullusti, ei siitä niin väliä ole, hänhän
siitä joutuu kärsimään, Kristofer vain eikä kukaan muu — ja se kyllä
menee.

       *       *       *       *       *

Helluntaikukkulalla savuaa vielä — varsinkin jos ilta on kaunis ja
tyyni ja tuuli on laskeutunut levolle kanervaan. Mutta savulla ei enää
ole mitään asiaa, sillä ei ole vietävänä mitään sanaa, olkoonpa se
miten paksu ja musta hyvänsä. Se on vain siellä ja liikkuu ilmassa ja
tuoksuu kanervalta ja korventuneelta katajalta ja kutsuu hiljaa hänen
muistojaan ja herättää nukkuvan unen hänen mielessään. Lina, ajattelee
hän hiljaa ja muistelee kesää ennen hänen lähtöään ja muistelee
viimeistä päivää, jolloin hän tuli. Lina, ajattelee hän jälleen ja
kulkee edestakaisin savussa ja polkee kekäleet tarkasti multaan, silmiä
kirvelee, ja niistä valuu vettä, pikku Lina —

Hän istui niin pienenä ja hentona rinteellä ja katsoi häneen kirkkailla
silmillään ja koetti kiittää häntä hiukan.

— Sinä olet ollut niin hyvä minulle, hän sanoi — kaikki nuo
kustannukset, että sinä todellakin tahdoit, Kristofer, en voi käsittää,
että sinä voit olla sellainen kuin olet —

Kristofer tahtoi ikään kuin työntää sen asian syrjään.

— Ei siitä nyt kannata pu-puhua.

Lina säpsähti hiukan äänensävyä.

— Nyt, sanoi hän ihmetellen sanaa — — mitä sinä tarkoitat?

Kristofer istui kaivellen sammalta.

— Siitä ei ku-kuitenkaan olisi voinut tulla mitään.

— Mistä ei olisi voinut tulla?

— Meidän välillämme, ta-tarkoitan.

Oli kuin Lina olisi jähmettynyt siinä istuessaan.

— Herran nimessä, Kristofer, tarkoitatko sinä, oletko sinä ajatellut —

— En tietenkään, sanoi hän nieleskellen minähän en ole sen näköinen,
minähän en ole lu-luotu muiden ihmisten kaltaiseksi.

— Oh, sinä olet niin hyvä!

Linan olkapäät alkoivat vavahdella, hän heittäytyi kanervikkoon ja
puristi Kristoferin käden omaansa.

— Jos sinä tahdot, että minä jään, Kristofer, voit saada rahasi
takaisin, minä jään, jos sinä vain tahdot!

— Ei, vastasi Kristofer taistellen itsensä kanssa — se olisi kovin
vä-väärin, sinun pitää matkustaa, niin kuin olet a-aikonut.

— Enkö minä saa olla sinun luonasi?

— Si-sinun pitää matkustaa, olen sanonut.

— Mutta jos minä joskus tulen takaisin?

Kristoferista pusertui kuin huutona:

— Sinä et saa tu-tulla takaisin, sinun pitää jäädä sinne, minne menet,
sanon minä, sinun pitää lu-luvata se minulle!

Vähän ennen kuin Lina illalla lähti, Kristofer kysyi matalalla äänellä:

— Saanko panna käteni sinun kaulallesi, Lina?

Lina painautui hänen puoleensa ja sulki hiljaa silmänsä.

— Sinä saat tehdä ihan niin kuin tahdot — — —

Kanervikossa ritisee ja rätisee, punaisia liekkejä leimahtaa savun
seasta, pitkiä liekkejä, jotka ovat kuin käyriä miekkoja — Kristofer
iskee kuokan maahan ja kurittaa tulta ankaralla kädellä. Se on ehkä
uppiniskainen, se on syöpynyt syvälle multaan ja säilyy siellä
verisenä sohjuna, punaisten rohtimien kaltaisena ja kytee ja polttaa
ja ponnistautuu kerran toisensa jälkeen esiin. Hän voi kulkea siellä
tuntikausia, kulkea kuokkien maata peitoksi ja polkien sen kovaksi
kengillään — juuri kuin hän luulee tulen lannistuneen, avautuu pintaan
halkeama, ja siitä leimahtaa taas. Silloin hän tekee niin kuin usein
ennenkin on tehnyt, hän jää tulen luo ja taistelee sitä vastaan, kunnes
tietää voivansa olla rauhassa — sitten hän paneutuu jäniksen tavoin
pitkäkseen kanervikkoon ja nukkuu, kunnes aamu herättää hänet.

       *       *       *       *       *

Nuo aamut kukkulalla —

Voi sattua, että hän on unohtanut, missä on, että hän avaa silmänsä
selkoselleen ja näkee taivaan päänsä päällä ja upottaa katseensa
lempeään sineen. Hän makaa seljällään kanervikossa, pieni olento
alhaalla tomussa, ja tuijottaa olevaisen ihmeisiin ja on kuin
ensimmäinen ihminen maan päällä ja näkee sen nuorilla, vastaheränneillä
silmillä. Huntu on ikään kuin vedetty syrjään, taivas on avoimena,
hän näkee vilisemällä ruusuja, jotka puhkeavat luojan käsistä ja
täyttävät avaruuden niin kauas kuin silmä kantaa. Katso, valoa ja
värejä tulee tulvimalla, kuule, kultaiset sävelet soivat, jokin
pikkulintu alkaa visertää, toinen vastaa vähän matkan päästä — tuokion
kuluttua kohoaa maasta valtaisa riemu, hurmioituneiden äänien kuoro
sineä kohti, kiitoksena elämästä ja elämän ilosta. Kristofer nostaa
päätään — kuikka soutaa kaislikosta, se kyntää veteen hiljaisen vaon,
se ikään kuin vetää perässään kahta kultaharkkoa, jotka vyöryvät pitkin
sinertävän mustaa samettia... Kil, kuuluu alhaalta notkosta, lampaat
ovat nousseet, muutamat seisovat nuuskien kastetta, tuolla ne tulevat
hitaasti polkua myöten, rinnettä ylös laitumelle, pitkä jono vaeltavia
eläimiä. Ne kulkevat siinä niin kauniina, niin hyvinä, niin lempeinä,
kulkevat siinä rauhallisessa toimessaan, Jumala on luonut ne juuri nyt,
ne tulevat suoraan hänen käsistään — — tämä on maan ensimmäinen aamu,
tämä on kuin itse luomisen päivänä!

Kristofer nousee hiljaa.

Hänessä humisee hurmio, kaikki hänen aistinsa ovat avoimina, hän
kuulee monenlaisia ääniä ympäriltään. Kivet puhuvat, pajut puhuvat,
tähtirikko, joka hymyilee tuossa, multa, jota hän polkee — kaikki,
kaikki. Tule meidän kaltaiseksemme, kuiskaa kanervikko, tule meidän
kaltaiseksemme, kuiskaa kaislikko. Kristofer kuulee sen ja ymmärtää
sen lähtiessään taas suorittamaan tehtäväänsä, rauhallista, hyvää
tointaan. Kyllä, vastaa jokin hänessä, se on hartauden ääni, hartauden,
joka täyttää hänen sydämensä, joka johdattaa häntä laupiaasti polkua
ylöspäin ja kasvaa päivä päivältä hänen sisimmässään. Tuollaisina
hetkinä hänestä tuntuu kuin hän olisi saavuttanut itse elämän päämäärän
ja tajunnut sen syvimmän tarkoituksen.

Kristofer vaeltaa tunturilla, katse liukuu pitkin lakeutta, joka lepää
avoimena auringossa ja valossa niin kuin on levännyt tuhansia vuosia.

Kauimpana kohtaa taivas. Taivas kohtaa joka taholla; missä kulkeekin,
hän kulkee taivasta kohti —








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POLKU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.