Lähde : eli Kirje Markus kalastajasta

By Gabriel Scott

The Project Gutenberg eBook of Lähde
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lähde
        eli Kirje Markus kalastajasta

Author: Gabriel Scott

Translator: Ada Norna

Release date: December 7, 2025 [eBook #77419]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄHDE ***
language: Finnish




LÄHDE

eli Kirje Markus kalastajasta


Kirj.

GABBIEL SCOTT


Suomentanut

Ada Norna





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




I.


Ihminen tulee maailmaan, hän vaeltaa ympäri tomussa, elää, ponnistelee
ja taistelee aikansa, häntä kohtaa sairaus, vääryys ja puute. Sitten
hän kuolee, joutuu unohduksiin ja sekoittaa tomunsa hiljaa maan tomuun.
Hautaristissä saattaa olla nimi Markus, mikä Markus se oli?

       *       *       *       *       *

Markus oli muuttanut satamaan samana vuonna kuin »Fiskeren» ajoi
matalikolle Tronderø-saaren luona, jos joku sen muistaa. Ihmiset
olivat heti selvillä siitä, että hän oli äärettömän typerä, ja kun hän
vielä oli köyhä, niin he katsoivat häneen yli olan. Niin, Markus oli
kaikkea muuta kuin teräväpäinen, se on sekä totta että varmaa, mutta
häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärrystä eikä järkeä, niin että ihmiset
olisivat voineet tyytyä pitämään huolta itsestään. Tietystikään hän
ei ollut kuten sinä tai minä, mutta mehän nyt olemmekin harvinaisen
viisaita, eikä hän ollut edes niin viisas kuin Kristofer, Marian
vapaakirkkoon kuuluva tullimies, jota ei kukaan kunnioittanut. Niin,
suutarikin, jota Jumala ja kaikki ihmiset sortivat, tunsi kuuluvansa
paremmistoon. Markus, sanoi hän ja vihelsi, en tarjoa hänelle tuolia,
jos hän tulee luokseni, annan hänen seistä oven pielessä. Minkälainen
talo Markuksella on? Se on vanhan Reginan olutpanimo; eukko kävi
kauppaa siellä, missä luotsivanhin nyt asuu. Minä en tahtoisi asua
siinä mistään hinnasta. Markus maksoi siitä kuitenkin yhdeksänkymmentä
kruunua, tasan yhdeksänkymmentä, niin totta kuin minä elän, ja
kaksitoista kruunua talonsa paikasta. Ja sitten hän heti purki sen ja
muutti sen rotkoon — pitäkää kiinni minusta, nauran itseni kuoliaaksi
— ja rakensi siihen pienen eteishuoneen, jotta se näyttäisi talolta,
hahahahaa! Ja nyt Markus luulee asuvansa linnassa, nyt hän leikkii
oikein talonomistajaa, rakentaa aitoja ja vaikka mitä voi sinua suurta
narria...

Hyvä, Markuksen rakennukset olivat kunnossa, ne näyttivät surkean
pieniltä, eivätkä juuri todistaneet hyvinvointia. Mutta hyvinvointi
ei ole kaikki kaikessa täällä maailmassa, järjestys ja ahkeruus on
myöskin jotakin, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Täällä maan päällä
ei vain anneta niin paljon arvoa järjestykselle ja ahkeruudelle kuin
hyvinvoinnille, ja tyytyväisyyttä tuskin pidetään minään hyveenä, vaan
ennemmin köyhyyden merkkinä, joka ei oikein sovi paremmille ihmisille.
On ero yksinkertaisen ja hienon välillä, sarka ja siirappi ja musta
leipä ja silli maistuvat torpparista hyvääkin paremmalta. Markuskin
oli tavallisesti puettuna sarkaan, jonka sinisen kotitekoisen värin
haju tuntui jo kauas, ja söi lisäksi kelpo lailla siirappia ja mustaa
leipää, niin ettei häneltä siinäkään suhteessa mitään puuttunut. Mutta
siirappi ja musta leipä ovat myöskin ruokaa, joskaan ne eivät ole
hienoa ruokaa, ja mökki on myöskin talo, vaikka se onkin pieni talo.
Joka tapauksessa Markus oli hyvin tyytyväinen eikä katunut kauppaansa.
Siinä seisoi hänen talonsa rotkossa punaisessa puvussaan, josta erottui
vain vihreä ovi, ja näytti melkein ruusulta. Siinä oli oikein piippu
katolla ja keittiö ja kamari. Voiko enempää toivoa? Ja edessä oli
portaiden muotoinen hakattu paasi, ulottuen aina ylös kynnykseen asti,
oikein kaunis ja hieno kivi, jolle sopi astua. Tietysti ei siinä ollut
käsipuita eikä muuta sellaista, mutta mitä niillä olisi tehty? Markus
ei tarvinnut tukea ei ulos eikä sisään mennessään, Markuksella oli
niin hyvät jalat kuin kenellä muulla tahansa. Ne eivät olleet millään
tavoin hauraat, ei kuten isoisä Børrellä, joka meni horjuen seinästä
seinään alas satamaan eikä kyennyt itse jalkojaan pysähdyttämään, kun
ne kerran olivat tulleet käyntiin. Hänen täytyi ensin nojautua johonkin
tai tarttua kiinni jostakin — ellei, niin jalat kulkivat edelleen ja
veivät hänet veteen tai tuleen, aivan miten sattui. Ei, Markuksella
oli verraton ruumis, ja joskaan pää ei ollut yhtä hyvä, niin se oli
kuitenkin oikealla paikalla ja näytti erinomaisen kauniilta siinä.
Silmät olivat siniset ja lempeät ja niiden katse järkähtämätön, ja
parta meni korvasta korvaan ja oli kuin ruskeata, pehmeätä ja kiiltävää
pörröä ympäri leuan. Tukka oli lisäksi verrattoman, taipuisa ja
muistutti eräänlaista hienoa silkkiä — oikea hienonhieno tytöntukka,
joka kihartui heti, kun se tuntui vähänkin kostealta. Ihmiset muuten
tiesivät tämän, ja kun Markus tuli alas satamaan, sattui usein, että
Truls tai Kristen nostivat luvatta hänen hattuaan. He sanoivat, ettei
heillä ollut ilmapuntaria muassaan, ja sormiellen tukkaa he vetivät
sitä, koettaen, tiesikö se kaunista ilmaa vai mitä.

No, Truls ja Kristen saattoivat sen tehdä, he olivat niitä suuria
satamassa; heillä oli osuutensa maailman taloudessa, niin, he olivat
hyvin tärkeitä tekijöitä. Niinpä kyllä, mutta Markuskin oli jotakin, ei
hänkään ollut syrjässä. Kun maa pyöri, seurasi Markus mukana, hän ei
suinkaan jäänyt jälkeen, vaan matkusti yhtä pitkälle kuin toisetkin.
Hänellä oli ehkä yksinkertaisempi paikka, hän istui taempana kuin Truls
ja Kristen, mutta hänellä oli aivan sama vauhti ja hän pääsi yhtä hyvin
perille kuin he. Luoja ei halveksinut häntä, hän ei ollut millään
tavoin syrjäytetty, tähdet kuuluivat myöskin Markukselle, hänellä oli
niitä yhtä monta kuin Kristenillä, ja hänellä oli niihin sama oikeus
kuin muilla. Kristenillä oli ehkä hiukan enemmän omaisuutta täällä
maan päällä, hiukan enemmän irtaimistoa. Mutta mitä se oli tähtiin
verrattuna? Kun hän ja Kristen kerran täältä lähtisivät, niin mitä he
jättäisivät jälkeensä?

Kristen jättäisi jälkeensä vähän enemmän tomua, vähän enemmän multaa ja
vähän enemmän ruostetta...




II.


Pieni kivitasku tulee lentäen ja istuutuu paadelle Markuksen oven
eteen. Se tulee säännöllisesti joka aamu; sillä on pesänsä siinä
lähellä, rotkon seinässä, eikä se uskalla lentää liian kauas siitä.
Tjek, tjek, se visertää ja istuu ja iloitsee elämästä. Sillä ei juuri
ole ääntä, mutta se laulaa kuitenkin. Ja väliin se hiukan viekoittelee:
juv juv juv juv, se muistuttaa pienenpientä haukkuvaa koiraa.

Tjek, tjek!

Markus havahtuu unestaan ja katsoo kelloa, joka tikuttaa naulassa —
täsmälleen puoli neljä. Eipä ole varaa nukkua kauemmin, jos aikoo
saada jotakin tehdyksi tänään. Täällä on kyllä tehtävää, jokapäiväinen
taistelu ja huoli asettavat loppumattomia vaatimuksia. Niin pian kuin
on saanut yhden työn valmiiksi, odottaa jo toinen ja kolmas — ne
ammottavat kuin padat ympärillä, ja ne pitäisi ehdottomasti täyttää.
Voi olla alituisesti toimessa, ja kun on päässyt rivin päähän, saa
alkaa alusta taas. Ei ole hetkenkään pysähdystä, ei mitään voida tehdä
niin valmiiksi, ettei sitä tarvitsisi tehdä toistamiseen. Ei voi pysyä
erillään elämästä niin kauan, että ehtisi hetken hengähtää. Kaikki
palaa alituisesti entiselleen ja on tehtävä taas uudelleen. Kaikki
vaatii huolta ja hoitoa, olkoonpa se vaikka vain veitsen terä, kaikki
ikäänkuin kiertää itseään ja kuluu ja vaatii uudistusta. Täällä maan
päällä on ikuinen kiertokulku, ikuinen kuluminen ja ikuinen käyttö.
Siitä syntyvät tuhannet vaikeudet, jotka on voitettava, jos tahtoo
säilyä, jotka lykkäytyvät päivä päivältä eivätkä anna hetkenkään lepoa
tai rauhaa. Eilen oli palomuuri korjattava, huomenna on ankeriasmerrat
selvitettävä. Menneellä viikolla oli tilitettävä pankkiin, tulevalla
viikolla tahtoo kauppias omansa. Ja aina on huolehdittava ruoasta,
ruokaa aikaisin ja ruokaa myöhään, ruokaa neljä, viisi kertaa
päivässä...

Markus on noussut polvilleen penkille ja sytyttää tulen uuniin, hän
ulottuu juuri ja juuri sinne, kun hän venyttää itsensä oikein pitkäksi.

Niin, alituisesti ruokaa, ruumis vaatii sitä alituisesti. Enemmän,
sanoo se lakkaamatta, enemmän ruokaa, enemmän lämpöä, enemmän
vaatteita, enemmän jalkineita. On kysymys ruumiin tarpeista, kaikki
kiertää ruumista. Kelvoton ruumis on mestari ja herra, se vaatii osansa
vähentymättömänä, olkoon ihminen vaikka kuinka pieni ja köyhä. Ja jos
sen vaatimuksia ei heti täytetä, seuraa rangaistus samassa, omistaja
saa kärsiä nälkää ja puutetta. Niin, niin. Niin se on...

Markus huokaisee, niin että tulitikku sammuu.

Ruumis ensimmäiseksi ja ruumis viimeiseksi. Sillä on mutkansa, ja se
pakottaa ihmisen alituisesti raatamaan. Ei hyödytä vastustaa, ruumis
on sellainen orjaisäntä, ettei sille ole vertaa maailmassa — — no,
nyt leimahtaa tuli uunissa, missä mitta karkeaksi jauhettua kahvia
on valmiina pannussa eilisestä saakka. Sekin on ruumista varten —
kaikki on sitä varten. Ruumis on kuluttaja, jonka vertaista ei toista,
suursyömäri, mässääjä, tuhlaaja — suuria voimia pannaan liikkeelle
vain sen mieliksi. Ei ainoakaan mies soutele vuonossa, ei ainoakaan
laiva purjehdi merellä minkään muun vuoksi. Mutta vaikka se onkin
sellainen kuin se on, niin ei se voi mitään omasta voimastaan, yksin se
on voimaton. Tätä ankaraa herraa täytyy tukea, sen täytyy joka päivä
saada voimaa maasta voidakseen pysyä pystyssä. Sillä tavalla pakotetaan
ihminen tekemään työtä, olemaan vatsansa orjana aamusta iltaan. Ehkä
se on julkeasti sanottu, mutta ihminen ei ole mikään vapaa luoma,
kuten niin usein sanotaan ja kirjoitetaan. Ihminen ei ole vapaa maan
päällä, hän on kahlehdittu kirveeseen ja lapioon, airoihin ja tuhtoon
ja tuhanteen muuhun esineeseen. Hänen täytyy alituisesti tehdä työtä,
raataa pää maahan painuneena, jos hän tahtoo ehtiä katsomaan ylöskin...

Miksi kaiken täytyy olla näin, minkätähden on näin paljon vaikeuksia?

Markus huokaisee taas hiljaa.

Jumala on sen niin järjestänyt, se on elämän kulku, se on tomun
kohtalo, jota ei kannata valittaa. Kohtalo ei tosin ole kaikille
samanlainen, toinen pääsee helpommalla kuin toinen, mutta se on
taaskin vaikeus, joka on vain korkeimman asia. Täällä istuu nyt Markus
olutpanimossa, eikä hänellä ole kyllin tilaa liikkua — se on hänen
osansa elämässä. Täällä täytyy _hänen_ elää ja viihtyä, täällä on
_hänen_ paikkansa maan päällä. Niin, _hänen_ kohtalokseen oli määrätty
olla Markus ja kestää se...

Minkälainen ilma on tänään, niin, miltä nyt oikeastaan näyttää —
tuuleeko yhä vai onko tyyni?

Markus työntyy ikkunan luo pitkin sängyn reunaa ja painaa päänsä
lasiin. Oi, on kaunista, ilma on ihana tänään, se on sekä kalan että
kalastajan mieleinen — kuulehan vain, miten tiira kirkuu salmessa. Ja
ilma on niin selkeä ja sininen, että sen tuntee oikein sydämessään,
se oikein elää tuolla ulkona ja värisee lämmöstä ja elämänilosta.
Markus tulee mieleltään iloiseksi, kun hän siinä katselee lasin takaa.
Tätä voi todella sanoa kultaiseksi aamuksi. Auringonpaiste tunkeutuu
kaikkialle kuin silkki ja hyväilee merta ja saarta ja kaikkea. Kuule,
nyt kirkuu tiira taas. Varmaankin on vuonossa silliä, tänään on
kalastettava. Saappaat, missä hänen saappaansa ovat? Markus saa yhä
enemmän tehtävää, hän juoksee ympäri pienen pienessä tuvassaan ja
järjestää ja valmistaa. Hän korjaa vuoteensa penkillä, ottaa esiin
saviastioita ja kattaa pöydän. Sillä välin alkaa kahvi tuoksua, ja pian
istuu Markus ja puhaltaa kahviin, hörppien sen niin pian kuin voi.

Kahvi on hyvää varhain aamulla, se tekee väliin ihmeitä. Se antaa
rohkeutta ja hyvää tuulta ja leviää mielihyvänä läpi ruumiin. Markus
huomaa, miten hyvä hänen on olla, kun hän istuu siinä kuppi kädessä,
eikä hän tahtoisi vaihtaa kohtaloaan kenenkään kanssa. Hän ei
todentotta ole suorastaan rikas, mutta hän ei tarvitse vaivaisapua, hän
tulee hyvin toimeen omin voimin. Jok'ikinen esine tuvassa on hänen,
eikä siellä ole niinkään vähän esineitä, jos ne kaikki tahtoo luetella.
Onpa siellä arvokkaitakin esineitä — katsohan vain karahvia tuolla
pöydällä. Se on mitä hienointa sinistä lasia, koristettu helmillä
ja kultaisilla renkailla, se kaunistaa koko tuvan loistollaan ja on
samalla kukkamaljakkona. Niin, se ei ollut mikään arvoton karahvi,
se oli maksanut paljon rahaa, jos siitä nyt kerran tahtoi kerskua!
Ja sitten oli kaappi nurkassa ja hylly seinässä ja pöytä tässä —
viimeksimainittu tosin vaikeutti pääsyä pois penkiltä, mutta sitten
se olikin vastineeksi uusi. Sen lisäksi oli oven vieressä peili ja
kuva Goliatin kuolemasta — eikä sekään ollut arvoton. Hän ei tahdo
edes mainita pesukaappia; mitä maksavatkaan pesukaapit nykyään? Ei,
Markuksella oli kaikki hyvin, kuten sanottu, hänellä oli kyllin
taloustarpeita, täällä ei todentotta ollut niistä puutetta. Tosin
ne veivät tilaa ja pakottivat hänet tekeytymään pieneksi — hänen
täytyi liikkua varovaisesti, jollei hän tahtonut töytäistä jotakin —
mutta mitä hän tekisi tilalla? Talon ulkopuolella oli sitä kyllin,
jos tahtoi liikkua. Ja täällä oli puhdasta ja sievää — täällä oli
sitäpaitsi harvinaisen mukavaa, puolueettomasti katsoen. Ei, Markus
oli tyytyväinen kohtaloonsa. Olkoon, että hän joskus oli pienessä
pulassa, että hän väliin joi kahvinsa mustana tai että häneltä
puuttui kahvipapuja — ei ollut silli sanottua, että pulaa kestäisi
kauan. Ihminen voi parantaa osaansa, ei ollut ketään, joka olisi
sen estänyt tai kieltänyt jollakin tavoin. Hän kalasti viime vuonna
kahdellakymmenellä merralla, hän voi valmistaa kymmenen lisää ja
kalastaa kolmellakymmenellä tänä vuonna...

Niin on Markus lopettanut ateriansa — Jeesuksen nimeen kiitos ja
amen — ja hän kiirehtii lähtöään. Hän ottaa eteisestä pohjaongen ja
paiskaa oven kiinni jäljessään, sitten hän ottaa avaimen ja panee
sen räystäskouruun. Aivan oikein, ilma on verraton. Markus hiukan
maiskutelee suullaan, hän maistelee ilmaa siinä kulkiessaan. Hän ei
tupakoi, hän ei koskaan tupakoi — mitäpä hän tupakoisi? Tupakoimisella
ei mitään ansaitse, ja ilma on sitäpaitsi puhtaampaa kuin savu. Hänen
edessään kimaltelee meri, se on siinä kuin isossa padassa, jonka yksi
sivu on auennut salmeen päin. Rotko kulkee vinosti alas ohi kallioitten
ja sivuuttaa myöskin kauppiaan portaat.

Ihmeellinen aamu tänään!

Talot sinisten varjojen välissä hymyilevät toisilleen
auringonpaisteessa, valkoisina, vihreinä, punaisina ja keltaisina, aina
omistajan mielen mukaan. Muutamat ovat kaksivärisiäkin — etusivu vaalea
ja takasivu tumma; väliin on katon pääty suojuslaudalla reunustettu,
ikäänkuin kehystetty. Täällä ei todellakaan ole kahta samanlaista
taloa, kullakin on oma leimansa ja tapansa ja oma ulkomuotonsa.
Toisissa on matalat pieniruutuiset ikkunat, ja ikkunoilla piikkisiä
pallokaktuksia, sadankin vuoden vanhoja. Ne ovat hyvin ystävällisen
ja hauskan näköisiä. Toisissa on jäljestäpäin laitetut, aivan liian
suuret lasi-ikkunat täynnä verenpisaroita ja myrttejä. Näyttää siltä,
kuin niillä olisi silmälasit, ne muistuttavat vanhoja naisia, jotka
tuijottavat älyttömästi eteensä. Niin, täällä on kaikenlaisia taloja,
yksi- ja kaksikerroksisia, toisissa on ullakko ja toisissa otsikko.
Tuolla on Marian talo vuorenharjan suojassa; vapaakirkolliset käyttävät
sitä huoneistonaan, sinne on sitä varten asetettu penkkejä ja tuoleja.
Ja Andersin ja Karelin talo, joka on kuin mikäkin ilve satamassa
kaikkien pilan ja naurun esineenä! Siinä on oikeastaan kaksi yhteen
rakennettua taloa, jotka kerran olivat suorastaan suurenmoiset. Mutta
sitten omistajat riitaantuivat, ja senjälkeen he eivät ole voineet
sopia — eivät edes talon ulkoväristä. Niinpä he maalaavat kumpikin
puolensa erilaisiksi ja pilaavat kokonaisuuden parhaansa mukaan. —
Niin, ihmiset osaavat oikutella.

Onpa täällä joukossa taloja, joissa on kaidepuulla varustettu kuisti
ja villiviiniä ja mustia, hollantilaisia kiviä katolla. Ne ovat
hyvinvoipien laivurien koteja, jotka koristavat koko sataman ja joihin
liittyy vielä sileillä kivillä laskettu laituri. Siten asuu Kristen
ja siten asuu Truls. Heillä on runsaasti maallista hyvää, niin ettei
heidän tarvitse mistään huolehtia, he kuljeksivat ympäri rantakivillä
korutohveleissaan ja syljeksivät mereen. Silloin tällöin he kastavat
luudan veteen ja vetäisevät sillä kerran pari kynnystä, tai he
veistävät tammesta veneeseensä uuden naapin. Niin, Kristen ja Truls, he
voivat hyvin...

Messinkinupeissa ja säpeissä, lipputankojen päissä ja muratin lehdissä
säkenöi ja kiiltää. Portaiden pielessä kultasade huojuu loistaen
riippuvine terttuineen, ja siellä täällä näkyy puutarhatilkkuja
valkoisen säleaidan tai orapihlajan ympäröiminä. Niissä upeilevat
kaikenlaiset kasvit, pionit, kultaesikot ja liljat, orvokit ja
tuhatkaunokit neilikat ja tulpaanit, katinnauriit ja koiranruoho.
Markus pysähtyy ja katsoo yli aidan, niinkuin hän on tehnyt niin
usein ennenkin. Miten paljon sama maatilkku voikaan tuottaa — miten
voikaan kasvattaa kaikki nämä värit! Kuinka maapalasta, niin vähäisestä
ja köyhästä, voikaan versoa niin runsas sato! Että hiekka ja savi
voivatkin tuottaa kaiken tämän upean loiston! Markus vain murisee
ihmetyksestä ja antaa silmiensä harhailla ympäri.

Täällä on ihmeitä kyllin, keskellä ruusupenkki, missä näkinkenkien
kidat ammottavat, sen ympärillä kirjavia orvokkeja, ikäänkuin kirjavan
renkaan sulkemina — on kuin itse sateenkaari olisi pudonnut maan päälle
ja mennyt tuhansiksi siruiksi, jotka ovat juurtuneet ja alkaneet itää!
Ja pitkin muuria, aivan puutarhan sisimmässä, kukoistaa upeana krassi;
se riippuu ja heiluu ilmassa kuin olisi pantu tuulettumaan; se on
vihreintä, mitä Jumala on luonut. Täällä on myöskin keittiökasvitarha,
on ylenmäärin salaattia ja lisäksi salviaa ja ruoho- ja purjolaukkaa,
täällä on persiljaa ja porkkanoita, on nauriita ja dilliä. Ja aivan
nurkassa, etelään päin, missä vettä tihkuu alas kalliolta, seisoo
rabarberi ja huojuttaa auringossa lehtiään, raskaita ja paksuja kuin
kivet. Markus hän seisoo ja katselee katselemistaan eikä voi irroittaa
silmiään tästä kaikesta. Täällä on kaunista ja täällä on hyödyllistä,
silmille ja nenälle, vatsalle ja suulle. Hän katselee salviaa, joka
kukoistaa ja on kuin kokonainen kotiapteekki: siinä on lääkettä joka
lehdessä. Hän katselee rabarberia, joka siinä kasvaa ja paisuu ja on
kuin pieni ruokahuone: siinä on ravintoa jok'ainoassa varressa.

Mahdollisesti hänen ajatuksensa olivat harhailleet, mutta tänään ne
joka tapauksessa pysähtyivät ja kiintyivät tänne kasvitarhaan ja hän
mutisi itsekseen: Jos minäkin koettaisin muokata samanlaisen pienen
kasvitarhan ylös kalliorotkoon? Se oli kylläkin huimaava ajatus, hän
tunsi punastuvansa ja pelästyvänsä omaa rohkeuttaan, mutta ajatus ei
kuitenkaan hellittänyt. Kaikki tämä kasvamassa siellä, kaikki tämä
ihanuus muutettuna ylös kalliolle — siitä syntyi niin kaunis kuva,
että Markusta oikein värisytti. Hän voisi saada marjoja, hän voisi
saada kukkia — niin, vieläpä pienen luumupuun, joka loisi varjoa
puutarhaan, kun aurinko poltti pahimmin päivällä. Ja kun tulisi ilta,
voisi hän istua keskellä upeutta ja ikäänkuin sulaa siihen ja tarkata
jokaista huppua, joka puhkeaa. Hän voisi asettaa sinne penkin, niinkuin
vapaakirkon Marialla oli, ja istua luumupuun alla ja katsella, miten
se kukoistaa ja kantaa hedelmää. Jos häntä sitten joskus huvittaisi,
niin hän voisi pistää luumun suuhunsa, kysymättä keneltäkään lupaa.
Jos hän tuntisi jonkin taudin olevan tulossa, kuten kylmettymisen tai
luuvalon, niin hän voisi ottaa lehden salviasta ja keittää itselleen
kupin oivallista teetä...

Kello lyö neljä Kristoferin luona, sen kuulee aina maakauppiaan talolle
saakka, missä kissa makaa ja uinailee portailla. Markus säpsähtää
siinä seisoessaan ja lähtee jatkamaan matkaansa pitkin kujaa — rakkaat
ystävät, onko kello todella niin paljon? Ja hän, joka tänään on
luvannut turskaa Kathrinelle ja valkoturskaa maakauppiaalle, niin,
sellaista se on, katsella kukkia ja haaveilla melkein kuin nainen.
Puutarha kalliolla — turhaa haihattelua. Voivatko kukat nyt jo kasvaa
kalliolla, voiko ruokaa itää paljaalla kalliolla? Niin tosiaankin,
siellä rotkossa ei ole lapion täyttä multaa. Siellä ei ole muuta kuin
kiviä, kiviä pohjalla ja seinissä, vieläpä haurasta harmaakiveä. Eipä
niinkään, isä Markus, et saa nostaa nokkaasi liian korkealle, etpä ole
kuitenkaan kuninkaaksi tullut, luuletpa voivasi tulla miksi hyvänsä.

Ja niin on Markus tullut sillalle, missä veneet ovat rivissä ja
keinuvat hiljaa vitjoissa tai köydessä — keulanuoran vuoroin höltyessä
ja pingoittuessa. Toiset ovat vihreitä, toiset valkoisia — siellä on
joukossa myöskin vernissattu vene, joka on arvokkaan ja uuden näköinen,
se on ikäänkuin hienompaa lajia. Ja siellä on iso, vaaleanharmaa
haapio, jossa on kalasumppu ja tervattu pohja, se on Markuksen vene.
Siinä ei ole juuri mitään nähtävää, se ei loista, ei paista, eikä siinä
ole edes vaivaista reunusta, jolla se voisi komeilla. Mutta se ui niin
hienosti vedessä, se on harvinaisen kevytsoutuinen ja vankka, eikä se
ole madonsyömä. Hienompaa kulkua, kuin sen, ei saa nähdä.

Kestää hyvän aikaa, ennenkuin Markus istuu airoissa, hänellä täytyy
ensin olla syöttiä. Mutta hänen tarvitsee vain vetää nuorasta, joka
riippuu paksuimmassa paalussa, niin nousee sieltä kori, jossa on
simpukoita. Siinä on hänelle pitkäksi aikaa syöttiä, sinisimpukoita,
suuria kuin mitkäkin. Ja jos kori jonakin päivänä tyhjentyisi,
tarvitsee hänen vain ottaa se mukaansa ja koota uusi varasto
Sandvig-saaren rannoilta ja sen lähistöltä. Onneksi on siellä kyllin
simpukoita; niitä on oikein ryhmittäin, tarvitsee vain ammentaa
tuohisella — niin, jos on matalaa, ulottuu väliin kädelläkin.

Niin soutaa Markus ulos merelle auringonpaisteessa, tiiran kirkuessa
luodolla ja ruskolevien rannoilla loistaessa. Hänen edessään salmessa
ui pyöriäinen puhaltaen vettä joka kerta sukeltaessaan esiin — on kuin
siinä pyörisi rasvainen kerä, joka tämän tästäkin sukeltautuu näkyviin.
Se ui yhtä nopeaan kuin Markus soutaa, sukeltelee ja vierii yhä
eteenpäin. Vesi on jo aikoja sitten alkanut kukkia, on kuin siinä olisi
hopeapölyä, joka jakaa auringonloisteen leveiksi juoviksi ja nielee sen
siniseen usvaan.

Risholmen liukuu hitaasti ohi ja sitten Sværtingen ja Kuskjær ja
Kniven — yhä jatkaa Markus soutamistaan. Vasta ulkona Ternerabenen
luona hän hiljentää vauhtiaan ja vetää airot veneeseen, tässä on
turskalla tapa oleskella, ennenkuin se menee matalalle lihomaan. Ja
miten nyt lieneekään — täällä ulkona Ternerabenessa turskassa ei juuri
ole matoja. Se on pyöreä ja lihava ja terve, eikä sen vatsassa ole
mitään loiselukoita, kuten turskilla tavallisesti on kesäisin. Se ei
kuljeksi ympäri pää painuneena ja ruumis kuihtuneena kuin tylsämielinen
eikä näytä kivikalan tai valkoturskan tai merikissan ja sillin
sekamuodolta. Ei, niskasta se on leveä kuin kämmen ja vatsapuolelta se
suippenee kumpaankin päähän, ja sen pää on pieni, kolmikulmainen ja
tumma.

Markus on ottanut hankatapin paikoiltaan ja asettanut syöttikupin sen
tilalle. Hän aukaisee simpukan veitsellä, kuten hän on tehnyt niin
usein, ja syöttää koukun tottuneesti. Pitäisi olla vaimo hänelläkin,
ajattelee Markus ja kietoo hienoa ompelulankaa syötin ympärille,
pitäisi olla tuollainen pitkätukkainen nukke, ellei muun niin tukan
tähden. Silloin hänellä olisi aina kyllin hiuksia, eikä hänen
tarvitsisi lankaan tuhlata rahojaan. Plump, sinne pulahti lyijy paino
veteen, se putoaa kierrellen pohjaa kohti, vetäen esteettä siiman
perässään...

Niin on nytkin, kuten aina ennen — onko tänään hyvä vai huono onni,
onko kala oikeassa vireessä eikä turhaan kitsaile elämällään, vaan
täyttää arkailematta velvollisuutensa?




III.


Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta.
Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen,
kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa
kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän
siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla —
niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos
siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut,
niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut
silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee
huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty
lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin
voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun
täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät
elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen
työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin
kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä
on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita
metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja,
suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja
pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä.
Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen
aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset
laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen
perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun
läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin,
lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole
suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea
mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä
aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen
mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten
oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon
ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä,
mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa
kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita
seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden
kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja
silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut
ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on
heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.

Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella
joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa
sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin
päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos
onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista
pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa
yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.




IV.


Kello kahdeksan Markus taas valmistautuu soutamaan kotia kohden. Mutta
ensin hän vetää lakkinsa silmille, jotta lippa suojaisi paremmin
auringolta, ja sitten hän ottaa syötin koukusta ja heittää sen
anteliaasti mereen. Kala on ollut niin nopsa tänään — olkaa hyvä, siinä
pieni palkka vastineeksi ja kiitokseksi tältä kerralta. Sitten hän
kiinnittää koukun varovaisesti, jatkaa matkaansa ja lisää vauhtia.

Kaksi maneettia uiskentelee vedessä, toinen kirkkaan sininen, toinen
punainen. No, sininen on kylläkin viaton, vain kappale lasia, joka
sulaa käsiin ja joka on aivan viattoman tyttömäinen, mutta punaisesta
on vaikeampi selviytyä. Se ei ole vain myrkyllinen ja polttava eikä
vain kirvele kuin itse rikki, vaan siitä on lisäksi vielä vaikea
päästä eroon sen pitkien rihmojen tähden. Ne voivat olla hyvin
sylenkin pituisia, jopa pitempiäkin. Täällä se kuljeksii kaikkialla,
kuten pyrstötähti maailman avaruudessa. Ero niiden välillä on vain
se, että pyrstötähti on hyvin varuillaan, jottei sen pyrstö vain
kiintyisi mihinkään. Maneetti sensijaan törmää kaikkea vastaan ja
kiintyy kaikkialle. Se on sen tähden kalastajan kiusa, haitta ja
este ja ikuinen harmi. Se täyttää aika-ajoin kaikki siimat, niin
että kalastaja saa tuntikausia ammentaa niitä paljaalla kädellään,
sohria myrkyssä kyynärpäitä myöten. Se värjää merrat punaisiksi,
tunkeutuupa niiden sisäänkin ja on kuin mikäkin puuro säkissä, kun
kalastaja vihdoin on saanut mertansa ylös. Se ei jätä ainoatakaan
siimaa, varsinkin jos siinä on solmu, ja limaa riippakiven köyden
syntisesti. Tämä on kylläkin ymmärrettävää, sillä riippakiven köysi on
ruohosta ja hyvin terävä, niin että kaikki, mikä ajelehtii, tarttuu
helposti siihen. Katsopa vain, miltä Markuksen köysi näyttää! Se
muistuttaa Atlantin merikaapelia, se on kietoutunut paksuun limaan,
johon sormet ihan sekaantuvat. Mutta Markus ei siitä tänään välitä,
hän on niin taivaallisen iloinen saaliistaan ja tarttuu maneettiin
rohkeasti käsin; hän antaa touvin kulkea kylmästi kouransa läpi ja
katselee sitä edessään kuten kohoa. Pahinta sille itselleen, ajattelee
hän, jakaantua tällä tavalla, siitä ei ole paljoa jäljellä, kun se
ehtii perille sinne, minne sen on matka. Ja aina se on yhtä iloinen,
mitä sille elämässä tehtäneenkin! Ei tosiaankaan näytä siltä, kuin
se välittäisi ruumiistaan tuon taivaallista. Siinä suhteessa se
on suurenmoinen esimerkki, esikuva sinulle ja minulle. Älä välitä
ruumiista, se sanoo, ruumis on ikuisesti ja aina tiellä, se on
esteenä eteenpäinpyrkimisessä, haittana, ristinä. Ei, ruumiista ei
ole mihinkään. Muutoin on maneetillakin tehtävänsä, jos siitä nyt
haluaa puhua, se ei ole halveksittava, sillä on kyllin tehtävää,
kuten kaikilla jumalanluomilla maan päällä. Herramme ei ole luonut
sitä turhan tähden, se pitää veden terveellisenä kuumaan aikaan,
pitää sen puhtaana taudeista ja muusta sellaisesta; se on kuin
siivilä meressä, se vetää itseensä kaiken maailman lian, joka tekee
meren epäterveelliseksi kaloille ja muille eläimille. Sitäpaitsi
se on kalojen ravintona — valkoturska syö maneettia aika-ajoin
niin runsaasti, että se antaa sen ylen samassa kuin sen irroittaa
koukusta. Niin, maailma on ihmeellisesti luotu, järjestetty suurella
huolella ja viisaudella; kaikki on suorastaan käsittämättömän
tarkoituksenmukaista. Olkoonpa se sitten pientä tai suurta, kaikella on
tarkoituksensa ja merkityksensä oman minänsä ulkopuolella. Ei mikään
ole vain itseään varten, vaan on samalla jotakin muille; maailmassa
vallitsee ihmeellinen riippuvaisuus — — no, tuolla on taas riippakivi
näkyvissä, se vierittää päältään paksun vellin, joka leviää kuin savu
vedessä. Markus on ollut savipohjalla tänään, niin ettei ole lainkaan
ihmeellistä, vaikka täällä onkin niin runsaasti kampeloita. Niin, eikö
hän ollutkin tullut liian pitkälle länteen, ennenkuin pääsi oikealle
paikalle, jossa hän on kyyröttänyt niin usein ennen. Tämä ei muuten
ollut ensimmäinen kerta, kun virta teki hänelle tämän kepposen.

Noin tuntia myöhemmin on Markus onnellisesti myynyt suurimman osan
kaloistaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaikki on tänään mennyt
kuin kuumille kiville, ihmiset ovat kyllästyneet makrilliin, joka on
ollut vakinaisena ruokana viime ajat, nuottavene ei ole edes ollut
satamassa, vaan on mennyt suoraan Kristiansandiin. Ja niin he ovat
tulleet sensijaan Markuksen luo, sekä Kathrine että Tina ja Torvald,
sekä Trulsin vaimo että Kristenin akka, kaikki, joilla itsellään ei
ole aikaa mennä kalaan — niin, he ovat seisoneet parvittain laiturilla
ja mairitelleet häntä pitkät ajat ja kiemailleet pienen edun tähden.
Sinä ymmärrät, Markus, eikö niin? Oi, he ovat olleet niin herttaisia ja
lempeitä, sanat kuin sokeria ja puhe hunajaa. Sitten he ovat iskeneet
silmää ja nimittäneet häntä kalastajista ensimmäiseksi: Markus on
aina ensimmäinen, ovat he sanoneet ja pyytäneet häneltä kalan tai
pari kaupanpäälliseksi. Markus ei ole ahne, sen minä tiedän, ei,
hän, Markus, tekee kauppaa kätevästi, hän ei petä. He ovat melkein
hyväilleet häntä, ovat työntäneet toisensa syrjään ja näyttäneet puolta
tai koko kruunua. — Katsos, Markus, otahan tämä! He ovat kumartaneet
hänelle kuin itse keisarille ja, suoraan sanoen, tehneet kaikkensa
kalan tähden. Niin, se ruoka, se ruoka...

Mutta kotona Markus panee oven säppiin ja tyhjentää rahakukkaron
pöydälle. Hän laskee kerran ja laskee toisen, siitä tulee hänen
mielestään niin suuri summa, ettei hän voi uskoa silmiään. Mutta
niin se kuitenkin on, hän saa laskuistaan saman summan, tulee aivan
samaan tulokseen: kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä. Ei ole
epäilystäkään, pienet ja suuret, hopea ja kupari yhteenlaskettuina
tulee siitä todellakin melkein neljä, ja lisäksi on hänellä kalaa
itselleen päivälliseksi. Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä
ammennettu suoraan merestä, mikä onnen sattuma! Kolme kruunua ja
yhdeksänkymmentä äyriä, se on niin hieno päiväpalkka ongella, ettei
Markus muista koskaan sen hienompaa saaneensa. Ja kun hän on tarkkaan
sulkenut ne lippaaseen, joka on oikealla nurkkakaapissa, ja saanut
perunapadan tulelle, perannut kalan päivälliseksi ja valmistanut
kaiken — hän tulee niin erinomaiselle tuulelle, että hän alkaa laulaa
penkillään istuessaan. Totta kylläkään se ei kuulu oikein kauniilta
eikä se mene aivan oikeinkaan, mutta Markus ei voi oppia laulamaan;
Markus on kalastaja eikä muuta, halpa, mutta iloinen ja tyytyväinen
mies. Ja ilo pääsköön nyt kerran esiin, ilmetköön jonkinlaisina
sävelinä. Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen, laulaa Markus
ja vilkaisee pataan. Se on vanha kalastajalaulu, jonka hän osittain
muistaa ja on omasta päästään täydentänyt:

    Torsken er graa og hvillingen hvid
     og enes godt i en gryde,
    og makrellen vandrer fra evig tid
    om vaaren mod land för at gyde.
     Men laksen er far og laksen er kar,
    han omsvømmer verdens ende,
    mens rognkjeksen ikkun forblir hvor hun var
     — saa er det indrettet for hende.

    Og langen er lang og lyren er bred
     og flyndren flad som en brikke.
    Og silden er baade blank og fed,
    men rødsnegen tør som en stikke.
     Og bergnebben lever i splid med hverand,
    og stjæler til alle tider —
    i sjøen saa er det just som paa land
     at skabningen kives og strider.

    Og koljen er kjendt for sin evarte flek
     og for hun er god at skrabe,
    men bedst som hun er der, saa er hun væk,
    og saa kan en sidde og gabe.
     Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
    kun at hun har flekken for inden.
    En mand er en mand og et ord er et ord,
     men pigen omskifter som vinden.

    Horngjelen er ogsaa av god bonitet
     især med det første han kommer.
    Han ligner paa aalen rent udvortes set
    og varsler altider sommer.
     Blaastaalen er derimod kuns til pynt
    og har saa vær't alle dage,
    han skinner nok pent, men ter sig tyndt,
     naar en skal til at smage.

    Katfisken har det sig omvendt med,
     om synet end ikke forlokker,
    det samme kan siges at finde sted
    med knurren og flere slags rokker.
     Av aalen og ulken, de to overett,
    saa vinder den første prisen,
    den giver en helt ud sagt ypperlig ret,
     mens den andre kan koges til grisen.

    Herav uddrages en lære det kan,
     som alle bør lægge paa mindet:
    i sjøen saa er det just som paa land,
    sku ikke fisken paa skindet.
     En skal bestandiger se sig om
    hvad en gjør og lar være.
    Forhast dig ikke med nogenslags dom —
     det er en ypperlig lære.

S        Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen
         ja hyvää samassa padassa,
        ja makrilli vaeltaa ikuisista ajoista
        keväisin rannalle kutemaan.
         Mutta lohi on vaari ja lohi on mies,
        se ui ympäri maailman ääriä,
        kun taas rasvakala vain pysyy paikoillaan
         — niin on sen elämä järjestetty.

        Ja molva on pitkä ja lyyraturska leveä
         ja kampela litteä kuin tarjotin.
        Ja silli on sekä kiiltävä että lihava,
        mutta rautakala kuiva kuin tikku.
         Ja huulikalat elävät riidassa keskenään
        ja varastavat kaikkina aikoina —
        meressä on aivan kuin maalla,
         luomakunta riitelee ja taistelee.

        Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään
        ja että sitä on hyvä raapia,
        mutta juuri kun se on käsissä,
        on se jo poissa, ja niin saa istua ja töllistellä.
        Samoin on tytön laita maalla,
        hänellä on musta pilkkunsa vain sisässään.
        Mies on mies ja sana on sana,
        mutta tyttö on vaihtelevainen kuin tuuli.

        Nokkahauki on myös hyvää lajia,
         varsinkin aivan tuoreena.
        Se muistuttaa ankeriasta päältäpäin katsottuna
        ja ennustaa aina kesää.
         Sinikala sensijaan on vain silmänruokaa
        ja on ollut niin aina,
        se loistaa kyllä kauniisti, mutta onkin laiha
         kun sitä pitäisi maistaa.

        Merikissan laita on päinvastoin,
         sen ulkomuoto ei juuri viekoittele,
        ja samaa voidaan sanoa useista rauskuista.
        Ankeriaasta ja kivikalasta, noista kahdesta,
         voittaa edellinen palkinnon,
        siitä tulee suorastaan oivallinen ruoka,
         jotavastoin toista voidaan keittää sialle.

        Tästä voidaan oppia totuus,
         joka jokaisen pitää panna mieleensä:
        meressä on aivan kuin maalla,
        älä katso kalaa suomuista.
         Pitää aina katsoa ympärilleen
        mitä tekee ja jättää tekemättä.
        Älä hätiköi koskaan arvosteluissasi —
         se on oivallinen oppi.

Tähän kuului tosin vielä yksi säkeistö, säkeistö meren ruijanpaltaasta,
joka oli kaikkien muiden esimies, mutta siitä oli hänellä muistissaan
niin vähän, että sitä oli mahdoton paikata: Mutta ruijanpallas on
ensimmäinen ja esimies meressä, — mitenkä sitä jatkaisi? Siitä oli
unohtunut yksi, kaksi, kolme säettä, ja sitten se jatkui: paistettava
pannussa pippurin kera. Mutta saada se sopimaan edelliseen, niin
että säkeistöt sointuisivat yhteen, eikä paikkaaminen näkyisi
liiaksi, se näytti liian vaikealta tehtävältä. Ei, runo sai tyytyä
yhdenlaiseen kampelaan, vaikkakin se oli niistä pienin — sai olla ilman
ruijanpallasta, muuta neuvoa ei ollut. Oli muuten sääli ruijanpallasta,
sillä olisi hyvin voinut olla säkeistönsä silläkin; joka tapauksessa se
ansaitsi muutaman sanan yhtä hyvin kuin lohi ja molva, vaikka se olikin
harvinaisempi.

No, kun Markus on aterioinut, heittäytyy hän hetkeksi penkille,
ennenkuin hän alkaa pestä astioitaan. Mutta miten onkaan, lepo ei
tahdo saada häntä tänään valtoihinsa, hän on aivan liian virkku, liian
iloisella ja rohkealla mielellä. Hän tuntee kuin suurta sisäistä
lämpöä, hän lepää ja nauttii olemassaolostaan ja on täysin tyytyväinen
kaikkeen. Ja siinä maatessa hänen katseensa kiertää ympäri tupaa, se
kiintyy esineeseen toisensa jälkeen, hän makaa siinä kaiken omansa
keskellä ja nauttii siitä. Tuolla nurkassa on nyt hänen kaappinsa,
jossa rahalipas on säilyssä; missäpä ei sellaista tarvittaisi. Jos
on jotakin piilotettavaa — mistä muiden ei tarvitse mitään tietää —
niin tarvitsee vain panna se sinne ja kiertää kerran avainta. Kaappi
ei lörpöttele kenellekään, olkoon tupa vaikka kuinka täynnä väkeä,
kaappi pysyy aivan kiinni ja on vaiti aivan kuin sen tuleekin. Olkoonpa
kaappi täynnä kiviä tai rahaa, niin se on aina aivan saman näköinen,
kaappi ei muuta ilmettäkään, ei anna mitään vihiä siitä, mitä sinne on
kätketty. Jos nyt joku tulisi, niin voisiko hän nähdä siitä, että siinä
oli lipas täynnä rahoja? Ja tuo sininen karahvi pöydällä — ei suinkaan
ollut sitä ihmistä maan päällä, joka ei sitä häneltä kadehtisi! Siinä
se seisoi paksut kultarenkaat kaulan ympärillä ja koristi pöydän ja
koko tuvan ja oli sitäpaitsi hyödyllinen esine — seisoi ja säteili ilon
väriä, millainen ilma ulkopuolella olikin. Ja niin ihmeellisen hyvin
se säilytti veden! Sinivärillä mahtoi olla edullinen vaikutus, muutoin
sitä ei voinut ymmärtää, sen täytyi antaa vedelle jonkinlaista
voimaa — —

Ei kukaan voi nähdä, missä onni on tai mitä se seuraa, sillä
ihmiset eivät nyt kerta kaikkiaan ole samanlaisia. Jos Trulsin ja
Kristenin täytyisi vaihtaa Markuksen kanssa, jos he saisivat rotkon
asuinpaikakseen, saisivat nurkkakaapin ja rahalippaan, saisivat
sinisen karahvin ja kaiken — niin he vain istuisivat ja valittaisivat
ja näyttäisivät siltä, kuin heitä olisi suorastaan kohdannut
onnettomuus. Onni ei näet ole mitään ulkonaista, joskin siltä voi
näyttää, vain keino on ulkonainen. Onni on jotakin hyvää ihmisen
sisimmässä, ja se riippuu ennen kaikkea ihmisestä itsestään. Ihminen
voi elää ylellisyydessä, hänellä saattaa olla kaikki, mitä hän voi
toivoa maailmassa — ja sittenkin hän tuntee itsensä usein vähemmän
onnelliseksi kuin se, joka täpärästi tulee toimeen ja kärsii puutetta
jok'ainoa päivä. Sillä onni on mielen kyky, joka ei ole likikään yhtä
suuri kaikilla, vaikka jokaisella onkin siihen sama oikeus. Usein tämä
kyky on pilattu, mieli on korvaamattomasti vahingoittunut eikä sitä
enää voi ylläpitää. Se etsii sensijaan tyydytystä välikappaleesta, kun
se jo aikoja sitten on menettänyt tietoisen päämäärän.

Mutta Markuksen mieli ei ole turmeltunut. Markuksella on intoa yllin
kyllin. Hänellä on tietysti surunsa, omat vaikeutensa — huolensa,
jotka pitävät hänet hereillä, niin ettei yöstä väliin tule lainkaan
loppua — mutta mieli on yhä turmeltumaton ja terve. Siihen ei
suinkaan ole pienin syy tyytyväisyys, se on kuin hapantaikina, se
pitää mielen puhtaana sairaudesta ja muusta sellaisesta, joka voisi
vahingoittaa sitä sisintä myöten. Sillä tyytyväisyys on onnen kehto,
tyytyväisellä on avoin mieli, syvä ihmisymmärtämys ja kirkas katse,
joka ikäänkuin kuvastaa suurta luontoa ja kokoaa kaiken kauniin ja
hyvän tiedustelematta arvoa tai hintaa. Katso, siksi on tyytyväisellä
iloja, joista ei vaativainen mitään tiedä, siksi on hänellä niitä niin
paljon ja siksi hän näkee niin paljon valoa vähäpätöisessäkin. Siksi
on hänen onnensa niin kestävä — kas, siksi Markus lepää penkillään
ja on kiitollinen kaikesta, mitä hänellä on, eikä voi nukkua ilosta.
Hän lepää ja tuntee tervettä mielihyvää itse olemassaolosta, lepää ja
kasvaa yhteen maan kanssa ja tuntee kaikessa kuuluvansa siihen. Ja
tämän ohella alkavat hänen ajatuksensa juosta edestakaisin, hän näkee
kaikenlaisia näkyjä ikäänkuin hän selailisi kirjaa. Hän näkee meren
aamulla varhain, näkee itsensä ankkurissa Ternerabenessa nostamassa
kalaa. Hän näkee turskan toisensa jälkeen nousevan — hitto, kuinka
se tänään syö — ruskeita ja keltaisia sekaisin, mutta kaikilla on
leuassaan terävä pujoparta, millaisia ne sitten muuten lienevätkin.
Hän näkee itsensä laiturin vieressä vaihtamassa saalistaan kupariin
ja hopeaan, näkee kasvoja ympärillään ja kaikki herttaiset ilmeet ja
katseet — se saa hänet oikein ääneensä nauramaan! Hän näkee itsensä
soutamassa Lillesandiin tiedustelemaan havaslankaa sieltä, hän on
ansainnut niin suuret rahat, että hän miettii nuotan hankkimista...

Mutta siinä samassa hän näkee puutarhan ja siellä sievän luumupuun ja
rabarberia ja marjaterttuja, salviaa ja kukkia. Se oikein rehoittaa
rotkossa ja levittää väriloistoa laajalti ympärilleen, tänne on
poikkipuolin pystytetty kivimuuri ja sisäpuolelle on koottu multaa. Ja
keskellä kaikkea luumupuun alla istuu hän itse valkoiseksi maalatulla
penkillä ja kuuntelee humalan suhinaa ympärillään, tuntee, miten ilma
on täynnä ruusuntuoksua ja makeata kuin hunaja...

Tämä kaikki on vielä selvänä hänen edessään, kun hän jo on
tarkastamassa rotkoa — olisiko se mahdollista, mitä? Hän kulkee ympäri
ja katselee ja suunnittelee, tarkkaa asemaa satamaan päin ja laskee
missä muurin pitäisi olla ja muuta sellaista. Se käy päinsä, siitä ei
ole epäilystäkään, vieläpä se käy päinsä aivan erinomaisesti. Muurin
tulee vain olla kyllin korkea, koska maan luonnollisesti täytyy olla
vaakasuorassa, jottei vesi valu pois. Se käy päinsä, käy päinsä,
loistavasti! Juuri tässä pitää muurin olla, tämä on kuin sitä varten,
tässä kallioseinä pistäytyy hiukan ulos, niin että muuri saa siitä
tukea. Niin, juuri tässä on erinomainen paikka; tässä se varmaan
menestyy, sen täytyy menestyä!

Rotkossa on hiukan tunturilta vierineitä kiviä, niitä on siellä täällä
sen pohjalla, kaikenmuotoisia. Markus katselee ja valitsee niistä
pienen lohkareen, joka on kallion suojassa. Hän vetää sen aurinkoon,
niin että siira yhtäkkiä jää asunnotta, panee molemmat kätensä sen alle
ja vierittää sitä eteenpäin.

Kas niin, tuossa se on paikallaan, siinä se on ja aloittaa työn, se on
ensimmäinen vakava askel.




V.


Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei
lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet
niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja
tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä
olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut
kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän
nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin
otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri
vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen
jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen
pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli
myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie
laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri —
ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen
hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi
oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea
sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne
olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin
varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti
kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli
aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta —
joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli
iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä
tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia
jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä
olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani?
Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa?
Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman
turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi.
He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat
naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan
kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he
sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut
tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta
Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan
ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että
he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen
touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät,
miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen
niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no,
se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä
makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan
niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin
harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään...

Kivet tulivat vähitellen paikoilleen, ne liittyivät hitaasti toisiinsa,
joskin joukossa joskus oli jokin vastahakoinen, joka ei siihen millään
muotoa tahtonut sopeutua. Mutta sentähden ei saanut antaa perää,
vastahakoinen oli voitettava, pakotettava alistumaan ja nurisematta
palvelemaan yhteistä hyvää. Täytyi keksiä mihin ja millä tavalla
kivi oli pantava, niin ettei se ollut vastaan vaan myötä. Usein oli
oikein tutkittava; Markus kiersi sitä, tarkasteli ja suunnitteli, hän
käänsi ja väänsi. Ei ollut epäilystäkään, ettei lurjuksessa olisi
etuja, sitä oli vain käytettävä niin, etteivät ne menneet hukkaan tai
vahingoittaneet kokonaisuutta. Etuja ei saanut hajoittaa, vaan ne oli
koottava, käytettävä päämäärän hyväksi ja toteuttamiseksi.

Sillävälin kesäyö valtasi ympäristön, salmi hämärtyi, satama hiljeni.
Linnut ulkona saarilla vaikenivat, ajallinen meni ikäänkuin levolle.
Itse aika lakkasi olemasta. Kun Markus vihdoin loi katseensa ylös
maasta, kohtasi hän itse iankaikkisen katseen. Se oli hiipinyt hänen
luokseen hänen huomaamatta mitään, se katseli häntä kaikkialla ja
seurasi hänen työtään. Sitä ei voinut käsittää, mutta hänen siinä
yksinään seistessään tuntui siltä, kuin olisi häntä ympäröinyt
ystävällisyys, kuin hän olisi yhtynyt johonkin, joka tahtoi hänelle
sanomattoman hyvää. Se oli siinä ja sillä oli asiaa hänelle — hiljaista
asiaa tomulle ja maalle, se teki hänet osalliseksi johonkin etäiseen ja
salaiseen päämäärään.

Niin antoi Markuskin työn jäädä ja pani vasaran ja lapion syrjään,
avasi oven ja pujahti sisään. Hän hapuili eteenpäin pöydän ja penkin
välitse, jottei töytäisi mitään; tupa oli yhä täynnä pimeyttä, ja
jok'ikinen esine oli kuin nukahtanut. Useimmiten Markus nukahti heti,
mutta väliin saattoi tapahtua, että väsymys piti häntä jonkun aikaa
hereillä. Hän makasi, ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässään
hänen yhä taistellessaan kiviensä kanssa saadakseen muurinsa pystyyn.
Henki on altis, mutta liha on heikko, se oli todella erinomainen
sananparsi. Henki olisi tahtonut valmistaa muurin vähemmässä kuin
päivässä, se olisi tahtonut siirtää kokonaisen kiviröykkiön kerrallaan
ja liittää sen yhteen kädenkäänteessä. Mutta lihalla ei ollut sitä
voimaa kuin hengellä, se ei voinut suorittaa hengen vaatimuksia, liha
on uppiniskainen orja, joka oli ruoskittava työhönsä eikä koskaan
saanut mitään valmiiksi. Hän makasi ja muisteli työtä tuolla ulkona,
kunnes hän tuskastui kelvottomaan lihaan ja lupasi itselleen kelpo
selkäsaunan. Huomenna se saisi tuntea toista, huomenna se ei pääsisi
pakoilemaan, ennenkuin se olisi täyttänyt velvollisuutensa...

Mutta sitten saattoi hänen mieleensä juolahtaa ajatus: mitähän varten
hän oikeastaan ponnistelee, kenenkä tähden hän näkee vaivaa ja laittaa
kuntoon ja koristelee näin?

Hän ei voinut estää sitä, että hän tunsi tyhjyyden ympärillään ja
huomasi, miten alakuloisuus oli vallannut hänen mielensä. Mutta hän
karkoitti sen heti luotaan ja palasi todellisuuteen. Saattoi tuntua
yksinäiseltä istua täällä ylhäällä tuulessa ja uurastaa, mutta kunhan
vain puutarha tulee valmiiksi, niin... Sitäpaitsi ei täältä ollut pitkä
matka ihmisten luo, jos hän joskus kaipaisi hiukan seuraa. Markus ei
suinkaan ollut erakko, satama oli hänenkin asuntonsa alla, ja siellä
oli kyllin ihmisiä. He tunsivat itsensä ehkä hiukan suuremmiksi kuin
hän, heillä oli enemmän jalkojensa alla, ikäänkuin enemmän tallattavaa.
Niinpä niin, mutta he kuuluivat samaan seurakuntaan, Kristen ja Markus
ja Truls, he asuivat samassa maankolkassa ja olivat tehdyt samasta
tomusta. Markus asui vain hiukan korkeammalla, vain hiukan lähempänä
tähtiä...

Hiljaa humisi tuuli talon ulkopuolella, ikuisuus painautui vasten
ikkunalasia ja loi syvän katseen sisään.




VI.


Muuri näytti erinomaisen kauniilta, kun Markus vihdoin sai sen
valmiiksi, varsinkin kun sitä oli hiukan maalattu, jottei kosteus
pääsisi läpi. Mutta niin hyvältä kuin se näyttikin ja niin pitkälle
kuin hän työssään oli päässytkin — vielä oli hyvä joukko jäljellä,
niin, enemmän kuin hän koskaan oli ajatellutkaan. Se selvisi hänelle
oikein vasta silloin, kun hän alkoi täyttää sitä mullalla, hän ymmärsi
ottaneensa suorittaakseen tehtävän, mihinkä ei jokainen olisi ryhtynyt,
että hänellä oli edessään työ, joka vaati aikaa ja kärsivällisyyttä
pitkän pitkät ajat. Sillä mullan laita oli samoin kuin kivien,
multaakaan ei ollut saatavissa, tunturi ympärillä oli alaston ja
paljas, niin paljas, että vain kanerva voi siinä kasvaa, niinkuin
se siinä huojui tuulessa ja koristi karua kalliota. Ihmiset olivat
sitäpaitsi hänen kimpussaan heti, kun he huomasivat, mitä hän puuhaili,
ja kielsivät häneltä luvan, ennenkuin hän oli sitä pyytänytkään.
Sinä et ota multaa minulta, he sanoivat, minun täytyy saada lehmäni
laitumelle ja tarvitsen joka mättääni. Niin täytyi vihdoin tehdä
samalla tavalla kuin kivien hankkimisessa: koota kaukaisilta paikoilta,
pitää varansa silloin, kun vesi oli matalalla, ja kaivaa pohjamultaa
matalista lahdista, joissa sitä oli paksuina kellukkeina — hän kaivoi
sitä pusseihin ja ämpäreihin ja kuljetti kotiin niin hyvin kuin taisi.
Ja lisäksi oli hänen otettava talteen kaikki mikä voitiin käyttää
tähän tarkoitukseen, kuten kalojen ja muiden eläinten sisälmykset ja
kaikenlaiset jätteet, perunankuoret, tuhka ja vaaterievut — ne eivät
juuri täyttäneet sanottavasti, mutta ne antoivat maalle enemmän voimaa
ja muuttuivat itse vähitellen mullaksi.

Jos Markuksella nyt olisi ollut kyllin aikaa, jos hän olisi voinut
kuten Truls tai Kristen järjestää kaiken mielensä mukaan — kysymättä
kelloa — niin olisi työ sujunut kuin leikki. Mutta Markuksella oli
päinvastoin paljon, työtä, sillä ankeriaan pyydystys oli juuri
alkanut, ja hänen oli viekoiteltava ankeriaat kokoon niinkuin aina
tehdään, ennenkuin pyydykset lasketaan. Ja kun ei voi viekoitella
ilman silliä, eikä silliä saa ilman vataa, niin oli pidettävä silmällä
tiiraa, kuunneltava sen kirkumista ja muutenkin kaikin mahdollisin
tavoin oltava niin varuillaan kuin suinkin, sillä heti kun silli
tuli lahteen, oli vata laskettava; eihän ollut sanottua, että sen
vierailu tulisi pitkäaikaiseksi, ja Jumala ties', milloin se taas
uudestaan tulisi. Ja sitäpaitsi oli huolehdittava jokapäiväisestä
kalastuksesta, oli hankittava oma ruokansa ja väliin keitos toisillekin
— ei, päivä oli liian lyhyt eikä sietänyt mitään sivutoimia. Mutta kun
muuri nyt kerran oli valmis, niin ei Markus tahtonut antaa perään,
niin mahdottomalta kuin työ saattoikin näyttää. Päinvastoin, hän
teki työtä innokkaammin kuin koskaan ennen. Hänessä oli herännyt
itsepintainen päätös voittaa vaikeudet ja näyttää pystyvänsä siihen.
Oli kuin hän ei olisi sallinut itsestään sanottavan, että hän oli
ryhtynyt työhön, jota ei kyennyt suorittamaan. Ja niin hän otti pussin
käsivarrelleen joka kerta, kun hän astui askeleenkin ulos ovesta.
Lyhyesti, hän ei koskaan mennyt tyhjin käsin, minne hän sitten menikin,
vaan käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja toi joka matkaltaan
jotakin mukanaan. Tällä tavalla työ sittenkin edistyi, joka päivä
antoi lisänsä puutarhalle — vähän multaa rotkosta salmessa, vähän
sahajauhoja, vähän sammalia, vähän santaa tai ruskolevää. Varsinkin
viimeksimainittu oli hyödyllistä, sillä ruskolevä säilyttää kosteuden,
niin että maa ei niin helposti kuivu. Lisäksi se on erinomaista
lannoitusainetta, josta varsinkin peruna pitää, mutta myöskin rabarberi
ja kaali ja muut vihannekset. Niin, jos ruskolevää ei olisi, niin moni
saaristolaistalonpoika saisi yhtä hyvin kuin Markuskin heti lopettaa
viljelyksensä.

Mutta nyt Markus siis pyydysteli ankeriaita...

Eipä se juuri ole mikään taito, mutta se vaatii tarkkuutta ja kalojen
elämän tuntemista. Lisäksi täytyy tuntea seutu ja tietää millainen
pohja on, sillä ankerias ei viihdy likimainkaan kaikkialla. Se ei ole
mikään seuraa rakastava kala, kuten tiedetään; se ei koskaan liiku
parvissa tai joukoissa lukuunottamatta osaa kasvuajasta, jolloin sitä
sanotaan lasiankeriaaksi; se vaeltaa silloin maata kohden. Sentähden se
on syöteillä viekoiteltava kokoontumaan, jos mieli saada hyvä saalis,
ja koska ankerias pitää sillistä, niin pannaan niitä syöteiksi sinne
tänne veteen, missä kalastajalla on merkkinsä. Ankerias, jolla varmaan
on jonkinlainen hajuaisti, löytää pian syöttipaikoille, ja niin ne
kokoontuvat himokkaina odottamaan lisää. Kun niitä näin on viikon ajan
viekoiteltu ja saatu ne innostumaan ja totutettu ne olemaan paikoillaan
— silloin kalastaja muuttaa eräänä kauniina päivänä menettelytapaa ja
panee salakavalasti sillin mertaan, ennenkuin laskee sen veteen kuten
ennen. Ankerias ehkä vähän kummastelee — tämähän ei ole sopimuksen
mukaista. Mutta kun se on nuuskinut mertaa ulkoapäin ja huomannut,
että ruoka on sisässä ja että sinne vie aukko tai ovi — kun se on
päässyt selville tästä kaikesta, niin se tuntee itsensä heti taas
turvatuksi. No, kaikki on kunnossa, tämä on vain uusi menettelytapa,
tällä kerralla onkin kysymys huvimajasta — ja samassa se pujahtaa
iloisesti sisään. Aivan oikein, täällä vilisee ruokaa, täällä on oikein
katettu kuin jollekin seuralle, kas vain, tämähän olikin helppoa. Ja
ankerias menee iloisena heti pöytään ja syö hyvällä ruokahalulla; se
herkuttelee huvimajassa ja voi paremmin kuin koskaan ennen elämässään.
Kapea suu avautuu ja sulkeutuu, terävä pää pöyhii ruoassa ja valitsee
parhaimman ja mieluisimman; se nielee, niin että sen ruumiissa näkyy
miten ruoka kulkee, se oikein hymyilee hyvinvoinnista. Tämä huvimaja on
todellakin hieno, tänne se tulee usein, se on varmaa. Ja ankerias syö
syömistään ja heiluttaa hiljaa pyrstöään, syö, niin että rasva tihkuu
nahasta, ja on kohta kuin makkara, niin täyteläinen ja hyvä. No, niin
on makkara vihdoin täyteen ahdettu, kiitos ja kunnia ruoasta, se on
ravittu ja tahtoo mennä vähän ulos, se on kuin ihminen, ja sillä on
ihmisen tavat. Mutta tuhat tulimmaista, missä on ovi? Se etsii sieltä,
täältä; ei, kaikkialla on verkkoseinää. Rakkaani, mitä tämä merkitsee,
olihan niin helppoa tulla sisään. Se pujahtelee edestakaisin merrassa
ja etsii pientä aukkoa, se tuntee levämetsän hajun ulkopuolella ja
huomaa, että seinä on jotenkin ohut. Mutta ei, täältä ei voi löytää
aukkoa, kaikkialla on vain samaa huvimajaa, minne hyvänsä tuleekin. Ja
täällä on vielä niin surkean pimeätä, niin kiusallisen hämärää, että
täytyy koko ajan hapuilla eteensä kulkea umpimähkään, kuten keväisin,
kun on jäästä sokea ja tarvitsee ruokaa. Eikö tämä ole noiduttua? Onko
joku ehkä sulkenut oven? Ei, tänne ei enää tulla, tämä oli kerrassaan
sietämätön pesä, hyi häpeä, miten kehno paikka. Ei, parempi on toinen
menettelytapa ilman huvimajaa ja turhaa touhua, ennemmin ottaa ruokansa
mäeltä, niin voi mennä, kun haluttaa. Mutta samapa se, pian kai tulee
sen verran valoisampaa, että voi ottaa näön avukseen...

Nyt sopii kalastajan olla siellä, nyt on hänen aikansa täpärällä,
jos hän tahtoo saada saaliinsa kotiin. Olkoon merta kuinka hyvä
tahansa, aukko niin ahdas ja taidokas kuin suinkin — heti kun tulee
valoisa, pujahtaa ankerias tiehensä. Tietysti sinne voi jäädä joku
myöhäinen, joku ahne, joka ei ole syönyt kyllikseen tai joka juuri
on tullut sisään, mutta suurin osa tahtoo ehdottomasti mennä.
Ankeriaskalastajan täytyy sen tähden nousta jo aikoja ennen kuin tähdet
sammuvat taivaalla. Kello oli tuskin vielä kahta aamulla, kun Markus
nousi makuupenkiltään ja tavoitteli housujaan ja kenkiään. Voi voi,
miten uninen hän olikaan väliin, hän haukotteli niin, että korvissa
naksahti, ja saattoi tuskin pitää päänsä pystyssä. Kahvia —, mene,
mene niin pitkälle kun pippuri kasvaa, ei, niin hyvin eivät asiat
todellakaan olleet, että olisi saanut kahvia, ennenkuin meni ulos. Sai
olla iloinen, kun sai nukkua niin kauan kuin suinkin oli varaa. Kunpa
hänellä sentään olisi ollut naisväkeä talossa — heillehän kahvinkeitto
kuului, ja he saivat sen kyllä valmiiksi milloin hyvänsä. He eivät
välittäneet ponnistuksistaan ja vaivoistaan, eivät kysyneet aikaa
tai hetkeä niin pian kuin oli kysymys kahvitilkasta. Niin, hänellä
pitäisi olla vaimo, se olisi mukavaa monessakin suhteessa. Ei, hän oli
ehkä jo liian vanha, ja lisäksi hän oli hiukan liian vähissä varoissa
sellaiseen — sillä vaimo tulisi hyvin kalliiksi, jos mieli pitää hänet
ruoassa ja hepeneissä.

Satama on niin hiljainen näin aamulla varhain, että joka askel
kajahtelee taloissa — kulkekoon Markus miten varovaisesti tahansa,
sittenkin kuuluu siltä, kuin hän kulkisi kolistellen, hänen askeleensa
tuntuvat monta kertaa raskaammilta kuin muulloin. On kuin kaikki olisi
toisenlaista kuin päivällä, ilma on kaikuvampaa ja herkempää, tunturi
valppaampi — ken siellä, näyttää se kysyvän. Vesikin on toisenlaista,
se uneksii kuin vaipan peitossa, se on kuin ajelehtiva varjo; yö on
paneutunut siihen nukkumaan ja tunturi kohoaa siitä kuin haamu. Mutta
samassa kuin astutaan veneeseen, syntyy uudelleen levottomuutta,
pohja ja airot kolisevat niin että itsekin hätkähtää — kuka siellä,
kuuluu taas kysymys. Vasta kun kalastaja on istuutunut tuhdolle ja
saanut airot veteen ja liukuu merelle — vasta silloin palautuu entinen
hiljaisuus.

Markus istuu mielellään ja katselee, se on niin viehättävää
yötunneilla, ei saata kyllikseen katsella. Tietysti kaikki on
entisellään, ei mikään ole toisin, kalkkilaiva ei ole siirtynyt
paikaltaan, salmi ei ole tullut entistään leveämmäksi — näyttää vain
siltä siksi, ettei siitä voi saada yleissilmäystä. Maa sukeltautuu
vähitellen esiin, niemeke siellä ja kukkula täällä; täytyy istua ja
olla tarkkana, jos tahtoo nähdä missä on. Odottakaahan hiukan, tässä
pitäisi olla kivi, älkäämme soutako sitä päin, niinkuin tullimies teki
kerran viime vuonna. Hän kellistyi tärähdyksestä selälleen veneessä,
ja lisäksi vene sai siitä sellaisen sysäyksen, että se hypähti pystyyn
ja rupesi vuotamaan kuin kori. Ei, älkäämme tehkö kuten Kristofer —
ottakaamme se niin levollisesti ja ilman touhua, että tiedämme millä
puolella kari on. No, tuolta se tulee hiljaa näkyviin veneen vasemmalta
puolen, niinpä niin, kylläpä oli lähellä...

Loiskis, kuuluu lahdelta, missä valkoturska leikkii ja hyppii vedessä
koko yön. Vesi aukaisee silmänsä ja katsoo ylös, katse laajenee
laajenemistaan — ei, nyt se makaa taas sokeana ja torkkuu pinnan
peitossa kuten ennenkin.

Markus soutelee lahdelle päin, kunnes hän vihdoin on Stang-saaren luona
— sitten hän hiljentää vauhtiaan ja katselee ympärilleen. Täällä tulee
vähitellen matalampaa, meriruoho vihannoi kuin niitty vedessä, se
ulottuu pohjasta yli pinnan ja tarttuu joka vedolla airoon. Tässä on
ensimmäinen rysä, merkkipalikka uiskentelee ruskolevässä kuin nukkuva
lintu. Markus saa sen airolleen ja tarttuu ruohoköyteen ja hilaa rysän
ylös.




VII.


Sillävälin vaikenee päivä hiljalleen. Tunturi, joka on seisonut
kätkettynä pimeyteen ja ollut kuin peitetty salaisuus, tulee
harmaanpehmeästi esiin hunnun takaa ja jäykistyy vähitellen
todellisuudeksi. Katajapensaat, kivet ja kanerva tulevat toinen
toisensa jälkeen näkyviin, tunturi saa taas jokapäiväisen näkönsä
ja katselee totuttuun tapaansa merelle. Vielä on alhaalla pohjassa
pimeätä, vielä viipyy varjo vedessä ja tekee levämetsän mustaksi kuin
yö.

Kuuluu kuin hiljainen huohotus, kun merta tulee pinnalle, vesi särkyy
sen ympärillä ja vajoaa taas huokaisten entiseen tyyneyteensä. Markus
tarttuu kahvaan ja nostaa merran veneen laidalle — katajanoksista
punottu pullo, josta tippuu ja tihkuu vettä — hän on tullut niin
käteväksi, hän ei tosin enää ole mikään poikanulikka, mutta siitä
huolimatta hän on innostunut. Onkohan siinä tänään elämää vai ei?
Kyllä, merrasta kuuluu läiskynää ja litinää, on kuin siellä sisällä
olisi oikein pienet tanssiaiset, pyrstöt lyövät kuin rummunpalikat!
Tuollainen räiske on muuten ihanaa musiikkia, mutta Markus tietää,
ettei se merkitse juuri mitään, kun on kysymys ankeriaista. Sillä
siellä on useimmiten kuokkavieraita, ja ne pitävät aina hirveätä melua,
suoraan sanoen syntistä hälinää; ankerias itse on mielellään hiljaa,
se ikäänkuin jollakin tavoin häpeää seuraansa. Mitä seuraa sillä
sitten on? Pelkkää levämetsän roskaväkeä, huulikaloja ja tokanpoikia
ja merikrapuja — kehnoa varasjoukkiota kaikki, kutsumattomia
vieraita! Millainen sitten oikein on tokanpoika? Se muistuttaa paksua
sammakonpoikasta. Huulikalasta emme tahdo puhuakaan, se on niin
harmittava, kauttaaltaan niin julkea ja ahne, kun se tietää olevansa
turvassa, ja samalla niin lapsellisen viattoman näköinen, että se
voittaa meidätkin viekkaudessa. Ja merikrapu, joka ei ole edes kala...

Tappi auki ja merta kumoon — ja niin ulos kaikki, saavi räpytteleviä
eviä, jotka hyppivät ja tanssivat, niin että vesi räiskyy. Ja aina
välillä luikertaa ankerias esiin, lihava kiiltoankerias, jolla on
tylppäkuonoinen terävä pää, vatsanpuolelta kullanvärinen kelta-ankerias
— yks — kaks — kolme — neljä — viisi — — hitto soikoon, eikö niitä
olekin yksitoista, ja noin käsivarren pituisia! Ne ovat kylläkin
enimmäkseen kelta-ankeriaita, mutta kaupungissa ne menevät täydestä,
siellä ne ovat kaikki vain ankeriaita, vaikka edellinen suorastaan
sulaa suussa ja jälkimmäinen on sitkeätä, se on kuin margariini
voihin verrattuna. Mutta mitäpä sika ymmärtäisi seitsentähdestä ja
kaupunkilainen ankeriaasta? Kaupunkilainen katsoo vain paksuutta
ja tiedustelee painoa ja hintaa ja muuta sellaista, hän ei tiedä
mitään ankeriaan laadusta. Hän ei huomaa, että on kahdenlaisia päitä,
toiset teräviä ja toiset tylppiä, hän ei tiedä olevan muuta kuin yhtä
lajia. Kelta-ankerias ja kiiltoankerias, yö ja päivä, se on hänelle
yhdentekevää. Kelta-ankerias, jota kalastaja tuskin syö, ellei hän ole
ruoan puutteessa, menee itse konsuliin kuin silava.

Merta on täytetty syöttisillillä ja heitetty mereen kovalla
läiskinällä; tästä samasta paikasta täytyy saada jokunen ankerias lisää
kaupunkilaisille. Merta ei ole vielä ehtinyt pohjaan, kun Markus jo on
matkalla seuraavan luo, valkoturskan yhä hyppiessä lahdessa ja veden
yhä uudelleen avatessa hämmästyneen silmänsä. Ja taas tulee hän uudelle
merralle — niin jatkuu kokeminen aamuvarhaisella, yhä eteenpäin ja
eteenpäin pitkin rantaa soutaa Markus poiketen sinne tänne. Ensimmäinen
lokki tulee maata kohti ja liitelee kuin iso koiperhonen yli veneen,
siivet kuin kylmästä kankeina, mutta samalla se himoitsee saalista
valppaana ja sammumattoman nälkäisenä. Se on syönyt silliä koko viikon
saamatta itseään kylläiseksi, ruoka tulee niin pian ulos, ettei joudu
saamaan kyllin sisään. Nyt se liitelee matalalla yli salmen, pudistaen
ehtimiseen päätään ja katsellen himokkaasti uutta saalista.

Tjek, kuuluu etäältä rinteeltä, siellä istuu kivitasku ja keikuttelee
päätään. Tjek, tjek, yö väistyy, ensimmäinen tuulenpuuska laskeutuu
veteen puhallettuaan ensin tähdet sammuksiin. Se kutistuu kokoon kuin
kylmästä väristen — kun Markus on selvinnyt viimeisestä merrasta, on
koko salmi aamusinen vallassa ja kullanhohto tapaa maan. Katso, päivä
kiiruhtaa yli maan tuoden valoa ja liverrystä ja kaikenlaisia säveliä,
männyt ravistelevat oksiaan ylhäällä vuoren harjalla, lokit muodostavat
kuin pilven lahdelle — tri egg, tri egg! Markus soutaa kotiin sävelten
kaikuessa kaikkialta, hän soutaa värisäteilyssä, joka leikittelee
tunturilla hänen ympärillään. Tunturi kukkii kultaisen punaisena,
kivillä kasvaa kultaista sammalta, tulikukkia puhkeaa vuorenseiniin...

Sillalla seisoo Kristofer ja haukottelee, hänen vaimonsa on ajanut
hänet ylös kalaan, mutta se on ollut aivan liian aikaista, nyt ei
hänestä ole juuri mihinkään. Hänestä ei muutenkaan paljon heltiä,
vaikka hän saa maata rauhassakin, siksi laiska hän on, mutta tänään hän
on aivan kuitti.

— Hyvää huomenta, Markus, sanoo hän ja jaksaa tuskin pysyä pystyssä, —
ei suinkaan onni ole niin suotuinen, että voisit myydä minulle vähän
kalaa, niin pääsisin itse lähtemästä merelle?

Ei, Markuksella on vain ankeriasta, hänen pitää lähteä uudelleen
siimapyyntiin, kun hän ensin on käväissyt kotonaan.

— Eikö sinulla ole sumpussakaan?

Ei, Markuksella ei ole, hänen on täytynyt hankkia niin monelle,
Nilsille ja Kathrinelle, Marenille ja monelle muulle...

— Ei edes vähäistä simppua?

Markus pudistaa taas päätään; jos hänellä vain olisi...

— Voitko sitten neuvoa minulle jonkin hyvän kalapaikan?

Kyllä, sen Markus voi tehdä, Kristoferin tarvitsee vain soutaa ulos
Galteniin ja asettua sen ja merimerkin väliin, niin voi hän vetää miten
paljon tahansa. Mutta sitä pitää tullimies liian pitkänä matkana:
Jumala varjelkoon, aina ulos Galteniin asti, ei, hän tahtoo ennemmin
koettaa Paulenissa, eiköhän sieltä saisi turskaa!

Ja niin soutaa tullimies ulos Pauleniin ja istuu ja ruokkii
huulikaloja, sill'aikaa kuin Markus menee kotiinsa ja sytyttää tulen
keittouuniin, panee kahvipannun tulelle ja kattaa pöydän. Nyt kahvi
ja musta leipä maistuvat, nyt olemme ansainneet sen kaksin kerroin...
turska on harmaa ja valkoturska valkoinen. Pusseissa ja tötteröissä
rapisee, nurkkakaapin lukko narahtaa ja pöytälaatikko lentää auki ja
kiinni. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies ja kiertää maailman ääriä!
Markus kolistelee tuvassa, minne aurinko esteettä paistaa läpi akkunan,
hän hyräilee lauluaan ja järjestelee. Hän ottaa esiin rintasokeria
ja juustoa — parhainta mitä talossa on. Vieläpä hän kuorii maidon
ruukusta ja saa ainakin teelusikallisen kermaa, hän on loistavalla
tuulella siinä puuhaillessaan ja tuntee itsensä onnelliseksi sisintään
myöten. Makkaranpätkä? Tule vain mukaan, tänään emme tahdo kitsailla,
kaupunkilaiset maksavat. Ja koska kaupunkilaisilla on kyllin rahaa,
suomme itsellemme ylimääräisen kahviaterian, eihän voi alituisesti
säästää. Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja siitä, että sitä
on hyvä raapia, ei, katsohan miten kauniisti karahvi loistaa vasten
aurinkoa tuolla hyllyllä! Hän muistaa yhtäkkiä olevansa janoinen ja
menee kiireesti täyttämään sen, sitten hän kaataa maljaan ja juo. Se
maistuu, se maistuu kuin hienoin viini, älkää naurako, niin se maistuu
todellakin.

Kun hän on juonut ja syönyt, heittäytyy hän hetkeksi penkille ja
ummistaa vain vähän silmiään. Mutta vain vähän, sillä nyt on ankerias
pantava laatikkoihin ja lähetettävä ostajille kaupunkiin. Höyrylaiva
on täällä täsmälleen kello seitsemän, on kaksi tuntia aikaa järjestää.
Ja sitten on kalastettava päivälliseksi, niin ettei tarvitse ostaa
ruokaa, ja sitten on hetkeksi mentävä kalastamaan vadalla syöttisilliä
ankeriasmertoihin — niin, hänellä on todellakin tarpeeksi työtä. Ja
vihdoin on yritettävä makrillia, niitä on nyt alettu pyytää uistimella,
eilen niitä oli ulkosatamassa. Oikeastaan olisi veneen pitänyt olla
maalla, jotta siitä olisi saanut laasta pois liman, sillä sitä oli
kertynyt liiaksi, vene oli aivan vihreänä, mutta sen täytyi jäädä
pariksi päivää.

Niin istuu Markus taas tuhdollaan, hän on juuri saanut ankeriaansa
matkaan, vuonolaivan savu riippuu vielä ilmassa kuin jonkinlainen
pyrstö ulkona saaren lähettyvillä ja näyttää pitkälti laivan väylän.
Kaikkialla ympärillä lörpötellään ja nauretaan, naiset tulevat
täysinäisin pussein ja tyhjentävät ne mereen, huuhtelevat niitä ja
menevät, ja paalun luona, aivan Andersin ja Karelin kaksoistalon
edessä, istuu Anders ja viskaa vettä veneestään, niin että sitä räiskyy
Karelin veneeseen. Huomenna Karel tekee hänelle samoin, ja niin on piru
taas irti.

Mutta uloinna sillalla seisoo vanha Kathrine ja on huolissaan
munistaan, hän kun on lähettänyt kaksi tiuta kaupunkiin ja tahtoo nyt
puhua jonkun kanssa. Ja kun Markus on lähinnä käsillä, niin tämä saa
sen osakseen:

— Eivät ne suinkaan vain töytäile koria laivalla?

Ei, Markus ei sitä usko.

— Niin, sillä se oli täynnä munia, saan sanoa, ja munat eivät kestä
kolahduksia.

Markus myöntää, että niin on asian laita, mutta kuitenkin...

— Uskooko hän, että ne tulevat kokonaisina perille?

Sen Markus uskoo aivan varmasti.

Vanhus seisoo vähän mietteissään. — Niin niin, sillä hän tietäköön,
että se olisi suuri tappio minulle, jos minun munani särkyisivät!

Niin Markus soutaa jälleen merelle, kuten hän on tehnyt niin monta
kertaa ennen. Hän aikoo aina Galteniin asti ja suuntaa kulkunsa
lyhyintä tietä Paulenin ohi — totta tosiaan, siellä istuu yhä tullimies
ja ruokkii huulikaloja minkä jaksaa.

— No, sinä olet merellä taas, Markus?

Kyllä, Markus on merellä taas.

Silloin on tullimiehellä ilon hetki.

— Et suinkaan tahtoisi hankkia vähän minulle, niin voin samalla
lopettaa ja soutaa kotiin.

Tullimies vilkuttaa hiukan silmiään:

— Sinä pyydystät minulle ja itsellesi, Markus, vai?

Harakka räkättää levottomana rannalla lampaat määkivät kuorossa ulkona
saarilla veneen soljuessa ohi. Merikotka uhkaa lennosta, ja uloinna
Risholmsgrundenissa kelluu merimerkki kallellaan virrassa, pyörien
ympäri.

Tri egg, tri egg!

Siinä parveilee silli pitkin Knivenin rantaa, lintuparvi lentää kirkuen
yläpuolella muistuttaen valkoista vaahtoa auringossa...

Niin laskee Markus riippakiven ja asettuu onkimaan, aaltojen
keinuttaessa venettä ja pilvien liidellessä yli taivaan kuin sineen
häipyvät haaveet. Heti hänen takanaan loppuu maa, hän istuu ja keinuu
maan äärellä, tässä alkaa äärettömyys, se tulee häntä kohti kuin
hopeasiivillä liidellen.

Ja täällä hän on taas huomenna samaan aikaan; päivä menee niinkuin
toinen, eikä mitään merkillistä tapahdu. Voi vain sattua, että tuuli
kääntyy ja kalan mieli vähän muuttuu, ankerias on enemmän tai vähemmän
halukas syömään ja merrat siten enemmän tai vähemmän täydet. Hän on
ylhäällä anivarhain joka päivä ja menee levolle vasta pimeän tullen,
hän raahaa multaa puutarhaan, hän kantaa pussejaan edestakaisin ja
kokoaa maata saarilta ja luodoilta. Silloin tällöin hän oikaisee
selkäänsä, huokaisee ja seisoo hetken hämärässä ylhäällä talonsa
edustalla katsellen äärettömyyttä ja ymmärtäen huminan avoimin mielin.

Niin kuluvat vuorokaudet, niin kuluu aika. Jokapäiväinen elämä ei ole
muuta.




VIII.


Niin, mutta väliin tulee pyhä, siunattu sunnuntai, jolloin voi levätä
kaikista vaivoistaan.

Markus makaa kahdeksaan asti, hän herää tosin paljon aikaisemmin, mutta
maistuu niin hyvältä, kun saa maata — ja tietää, ettei ole kiirettä
nousta. Ei ole mitään mertoja selvitettävinä, ne saavat riippua
naulassa, Markus on koko päivän vapaa kalastuksesta ja voi tehdä mitä
haluaa. Ulkona rotkossa humisee tuuli, aurinko paistaa vinosti läpi
ikkunan, tri egg, tri egg...

Markus makaa jonkin aikaa ja kuuntelee tiirojen kirkunaa, sekin
ilmaisee iloa, siinä on jotakin sytyttävää, siinä on koko meren
kesäinen riemu. Ja niin kaunis lintu kuin se on — ja niin taitava,
sanopas siihen jotakin! Jos se vain näkee allaan pienen kalan, sillin
tai katkorapon — heti syöksyy se mereen salaman nopeudella. Läiskis,
kuuluu matkan päähän, ja pää ja siivet, jalat ja pyrstö — koko ruumis
sukeltaa salamana veteen, niin että syntyy renkaita, aivan kuin kivi
heitettäisiin veteen. Mutta katso, tuolla se nousee jälleen näkyviin
ja pudistaa vesipisarat päältään ilmassa, ja aivan oikein, nokassa
kiiltää jotakin: Lintu on ottanut sillin nokkaansa niin suorastaan
käsittämättömän varmasti ja nopeasti, sellaisella ihmeellisellä
mestaruudella, että sitä sopii suuresti kummeksua. Akrobaatti
sirkuksessa on sukkela, hän voi tehdä kuperkeikan ilmassa, kävellä
narua pitkin, seistä hevosen selässä, hän saa siitä kättentaputuksia
ja hyvähuutoja, ihmiset heiluttavat hänelle nenäliinojaan ja huutavat.
Mutta mitä on hänen taitonsa tiiran temppuihin verrattuina? Ne eivät
ole mitään, hän on suorastaan köntys, kehno ja kömpelö, paksu ja raskas
tiiran rinnalla, joka osaa paikalleen niin usein kuin se tahtoo. Tai
asettukoon yrittämään ja tehköön tempun perässä, ottakoon koko järkensä
avukseen. Hän syöksyköön alas korkeudesta suoraan kalan kimppuun, joka
ui vedessä; antaa hänen koettaa ottaa se hampaisiinsa, ennenkuin se
ehtii siirtyä paikaltaan. Jos hän sen voi, niin on hän parhain maan
päällä, ainoa ja ensimmäinen...

       *       *       *       *       *

Markus pukeutuu tavallisesti nopeasti, mutta tänään hän ei kiirehdi,
hän pistää päänsä kokonaan pesuvatiin ja puhaltaa ja puhkuu melkein
kuin pyöriäinen. Hän pesee kaulan ja tukan ja korvat, hän vaihtaa vettä
monta kertaa ja iloitsee sydämensä pohjasta. Ja kuta enemmän hän pesee
ja hieroo, sitä paremmalle tuulelle hän tulee, silmät kilpailevat
sinellään karahvin kanssa, hän nauraa hiljaa itsekseen ja nauttii
pyhästä ja rauhasta ympärillään. Tukka, joka on märkä pesun jälkeen, ei
oikein tahdo taipua kamman mukaan, se nousee heti pystyyn kiharoina,
kun hän on näyttänyt sille tien, jota hän tahtoisi saada sen menemään.
Se ei koskaan ole yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta kihartukoon vain,
saakoon tahtonsa läpi aivan niinkuin se haluaa, täällä ei ole ketään
näkemässä, ei kukaan arvostelemassa. Täällä omassa tuvassaan hän voi
tietysti olla niinkuin häntä huvittaa — kuule, kahvipannu kiehuu yli
laidan, ylös tulelta, ennenkuin poro menee ylitse, siitä raha maksetaan!

Sitten juhlavaatteet päälle, sinistä friisikangasta joka kappale, kello
liivintaskuun ja kaulahuivi kauniisti kaulaan. Pari kolme varovaista
vetoa harjalla ei suinkaan voi juuri vahingoittaa, mutta täytyy harjata
kohtuudella, ettei nukka lähde. Takkia ei tarvita, ellei hän nyt lähde
jonnekin, se voi riippua naulassa: on mukavampaa olla paitahihasillaan.
Lopuksi pitää kattaa ja panna liina pöytään tai muuten laittaa niin
kauniiksi kuin suinkin. Meidän Herramme pitää siitä, että pyhää
juhlitaan ja näytetään, miten iloiseksi se tekee ihmisen.

Sunnuntaiaamuna ruoka maistuu paremmalle kuin milloinkaan. Se on
kylläkin samaa kuin muulloin — mustaa leipää ja voita ja vähän keksiä
jälkiruoaksi, kalaa, juustoa tai jotakin muuta, mitä nyt sattuu olemaan
— mutta nyt on hänellä aikaa pureskella ja nauttia joka palasta, jonka
hän syö. Markuksella ei ole kiirettä, hän voi istua tuolilla ikkunan
ääressä ja katsella yli saarten kauas ulos merelle, katsella miten
tuuli kiidättää laivoja, kunnes ne kokonaan katoavat. Tai hän katselee
laaksoon, mistä katot pistävät esiin, katselee miten savu nousee
piipuista ja häviää ilmaan kuin vaaleansininen nauha. Välistä hulmahtaa
lippu, se yrittää hiukan erilleen tangosta, mutta on liian varhaista,
tuuli ei tartu siihen, ennenkuin se kääntyy. Tuollainen lippu on muuten
kaunis, se esiintyisi edukseen vuoren harjalla punasinivalkoisena, ja
täällä on sitäpaitsi aina tuulta. Se voisi upeilla puutarhassa, niin
voisi Markus istua juuri siinä, missä hän nyt istuu, ja aina se olisi
hänen edessään. Ajatelkaamme sitä, Markus, niin, ajatelkaamme sitä
todellakin, sellainen ei nyt kai voi maksaa niin hirveästi...

Jos on saarnasunnuntai ja ilma ja tuuli sen sallivat — sinne on
nimittäin hyvän joukon matkaa — niin nostaa Markus usein heti syötyään
purjeet ja lähtee kirkolle. Mutta muuten hän pysyy tavallisesti
kotona, hän ottaa vain raamatun esiin ja lukee kappaleen kummastakin
testamentista ja etsii niistä lohtua parhaan taitonsa mukaan.
Vapaakirkossa on kylläkin kokous, mutta Markus ei ole vapaakirkollinen,
hänen mielestään melutaan siellä liiaksi, siellä nousevat kaikenlaiset
ihmiset puhumaan Jumalasta ja selittämään, niin ettei lopuksi erota
sanaakaan. Siellä esiintyy leipuri Tangenista, sama, joka edellisenä
vuonna pääsi turvakodista, ja vanha kauppapalvelija, jota on rangaistu
varkaudesta, — no niin, heistä on ehkä tullut kunnon ihmisiä, mutta
että he esiintyvät ja opettavat muita... Ja siellä puhuu pieni
Morten Kuviga, joka viime vuonna pääsi ripille. Ei suinkaan voi
olla oikein, että lapsi opettaa aikaihmisiä? Niin niin, raamatussa
sanotaan kylläkin, että lasten ja imeväisten suusta — — mutta täytyy
toki alaikäisyydelläkin olla rajansa. Ja sitäpaitsi se on pahaksi
Mortenille, hän luulee olevansa jotakin hyvin suurenmoista ja tulee
kelpaamattomaksi tosi elämään. Ei, on paljon parempi tarttua suoraan
sanaan, on kymmenen kertaa parempi tutkia ja ymmärtää se hiljaisuudessa
kuin saada se väärin selitettynä. Sillä Morten ei ole vain alaikäinen,
Morten on ennen kaikkea tietämätön. Ja viisauden ei pidä lähteä
tietämättömyydestä, ei tyhmän suusta.

Jumala...

Markus kohottaa katseensa kirjasta ja antaa sen liitää yli vuorten ja
meren, sinne, missä taivas tapaa etäisyyden ja rauhan. On kuin sana
viettäisi hiljaista juhlaa; sitä ei voi ymmärtää, on vain taivuttava
sen edessä tomuun; se on kohotettu korkealle ajatuksen yläpuolelle,
selittäköön Morten Kuviga mitä tahansa, eikä tomu voi sitä täysin
käsittää. Ja kuitenkin tahtoo pikku Morten selitellä sitä ja olla kuin
jonkinlaisena välittäjänä tomun ja valon itsensä välillä. Mene tiehesi,
pikku Morten, sinä olet vain tiellä, varjostat vain, niin ettei valo
pääse tunkeutumaan esiin. Mene kotiin äitisi luo, Morten, kiertämään
hänen mankeliaan tai auttamaan isääsi puiden hakkuussa.

Jumala on maan ja kaikkeuden lähde, ihmistä ympäröivän tomun alku,
valon ja elämän luoja, kaiken olevaisen voima ja kipinä. Hän on myöskin
sille muodon antanut, hän on päästänyt maan kädestään ja pannut sen
liikkeelle. Nyt se kiertää aurinkoa samalla pyörien hiljaa itsensä
ympäri, niin että sen asema muuttuu päivästä päivään. Sillä tavoin
vuorottelee täällä yö ja päivä, tulee kesä ja talvi, työ ja lepo.
Kaikki on järjestetty suurenmoisella taidolla, kaikki puolet on otettu
huomioon, kaikki on ajateltu niin hienosti ja tyydyttävästi, ettei
ole ainoatakaan hyönteistä, jolle ei olisi osoitettu sen paikkaa
— sen tehtävää tuossa valtavassa voimain käytössä, sen kutsumusta
ja päämäärää. Miten on perhosen laita? Mikä sisäinen yhteys onkaan
kimalaisen ja kukan, mullan ja puun välillä? Eikö tuuli ja aurinko ja
sade ja kaikki ole ihmeellisesti järjestetty? Mutta kaikesta tästä
järjestyksestä huolimatta on sittenkin narreja, jotka arvelevat,
ettei mitään luojaa ole ollut. Sillä kaikella ei ole mitään alkua, ei
mitään luojaa, suurinta luotua ei ole kukaan luonut. Jos sensijaan
samat ihmiset saavat nähdä kehnon hummerimerran, niin he eivät epäile
hetkeäkään, ettei sillä olisi mestariaan. Heidän ei ole suinkaan
tarvinnut nähdä häntä, merta on kyllin hyvä todistus siitä, että hän
todella on ollut olemassa. Katso, miten viisaasti se on tehty, siinä on
avonaisia silmukoita ja tikkuja, niin että vesi ja valo voivat vapaasti
leikitellä siinä. Ja lisäksi on siinä kaksi aukkoa vieraalle, kaksi
aivan erinomaista ovea, jotka kyllä päästävät hänet sisään, kun häntä
haluttaa, mutta tuskin päästävätkään hänet jälleen ulos. Se on tehty
erinomaisen viisaasti, koko merta on nerokas ja todistaa tekijänsä
viisautta ja ymmärrystä. Merralla on varmasti luojansa, merta ei
suinkaan voi syntyä itsestään? utelee viisas ja hymyilee.

Ja mitä on sellainen merta maailmaan verrattuna? Vähän lankaa
ja säleitä sovitettuina yhteen solmuilla ja nastoilla. Sillä on
epäilemättä alkunsa, mutta maalla ja tähdillä, koko luonnolla,
elävällä elämällä, itse olemassaololla — ei sensijaan ole mitään
alkua. Sillä ei ole mitään tekijää, se on syntynyt ilman suunnitelmaa
ja järkeä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ilman tahtoa ja henkeä. Se
on sattuman leikkiä, se on luonnollinen eikä muuta. Merta sensijaan,
kas, se on jotakin muuta. Sillä on selvästi tarkoituksensa, ja se on
suunniteltu huolellisesti ja viisaasti, sen on laskettu palvelevan
tekijäänsä — sillä on siis epäilemättä mestarinsa. Kaikella pienellä,
järjellä käsitettävissä olevalla, yksinkertaisella — sillä on
herransa ja rakennusmestarinsa. Suuri, arvoituksellinen, korkea — se
on vain sokeata sattumaa. Viisastelevainen ei ymmärrä luomakuntaa,
siis ei mitään luojaakaan ole. Suurimmalla talolla ei ole mitään
rakennusmestaria, suurimmalla lailla ei ole mitään laatijaa. Ymmärtääkö
hummeri, miksi sitä pyydetään?

Ei, sitä ei hummeri ymmärrä, mutta siitä huolimatta on pyydystäjä
olemassa...

Kun Markus on kyllin kauan ylentänyt mieltään, vetää hän mielellään
takin ylleen, ottaa hatun naulasta ja lähtee kävelemään. Täältä vie
tie sisämaahan päin, oikein hieno ajotie, se kulkee talosta taloon
kiemurrellen peltojen ja niittyjen poikki. Täällä ollaan tavallisesti
kävelemässä sunnuntaisin, varsinkin sellaisena kesäsunnuntaina kuin
tänään. Jotkut taluttavat pienokaistaan ja osoittavat kukkia ruohikossa
ja kuuntelevat lintujen laulua ympärillä. Miten kaunista täällä on
tänään, he sanovat, tällaista ilmaa ei meillä ole ollut pitkään
aikaan. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he pysähtyvät ja
keskustelevat ja kertovat kaiken maailman kuulumisia. Joku on jo
korjannut viinimarjansa, toisella ovat kirsikat kypsyneet. Oletko
kuullut, sanovat he molemmat ja ovat täynnä ihmetystä ja uteliaisuutta.
Täällä ovat myöskin Kristen ja Truls kävelemässä, heitä seuraa joukko
naisia, heidän vaimonsa, sisarensa, kälynsä ja muut sellaiset, ja
he pöyhistelevät itseään kuin kukko tunkiolla. Varsinkin Kristenin
tapana on kulkea muiden edellä; näyttää siltä, kuin hänen naisensa
eivät oikein uskaltaisi hänen rinnalleen, vaan varmuuden vuoksi
pysyttelisivät hiukan jäljessä. Vain kun Kristen pysähtyy puhumaan, kun
hän joskus suvaitsee avata suunsa sanoakseen pari sanaa, kokoontuvat
he hänen ympärilleen niin nopeasti kuin voivat. Ja sanokoon Kristen
silloin mitä tahansa, he tarttuvat hänen joka sanaansa ja nauravat
itsensä kuoliaaksi ilosta ja huojuttavat ruumistaan ja huutavat jessus.
Niin, Kristen saa paljon aikaan! Ja Kristen pitää siitä, hän haluaa
laskea leikkiä ja herättää iloa joka sanallaan. Hän tuntee tyydytystä
tuosta naisten hyväilevästä naurusta ja haluaa olla se »joka voi
saada jotakin aikaan». Niin hän seisoo ja tuntee tyydytystä ja luulee
olevansa suurenmoinen, oikein verraton pilkkakirves. Jos Markus nyt
sattuu olemaan ulkona ja Kristen näkee hänet, niin Markus voi panna
vaikka päänsä pantiksi siitä, ettei hän pääse huomaamatta ohi. Ei,
Kristen asettuu oikein häntä vartoimaan, hänen seurueensa seistessä
hänen takanaan. Ja nyt Markus tietää tarkalleen, mikä häntä odottaa,
hän on niin usein ennen sen kuullut, että hän osaa sen miltei ulkoa.
Nyt hän saa hetken olla peilinä, nyt Kristen voi oikein näyttää,
millainen mies hän on.

— Hyvää päivää, Markus, mitä teille nyt kuuluu siellä yläilmoissa?

— Voi jestas! sanovat naiset ja piipittävät kuin hiiret, enempää ei
tarvita.

— Kiitos, vastaa Markus sävyisästi eikä ole millänsäkään, — minulle
kuuluu vain hyvää.

— Et ole kuullut mitään uutta kuusta — niin, kun asut niin lähellä sitä?

Tämä saa naiset nauramaan täyttä kurkkua.

Markus ymmärtää olevansa pöhkö, vaikk'ei hän oikein käsitäkään mitä
tyhmyyksiä hän nyt on sanonut. Mutta Kristen on taas hänen kimpussaan,
ennenkuin hän ehtii vastata, tämä kysymys kuusta oli kuin jokin
keksintö:

— Sinä, joka tiedät niin paljon, Markus, sinä kai tiedät, miten pitkä
matka täältä on sinne?

Ei, Markus pudistaa nolona päätään.

— Minulla ei ole mitään pyydyksiä siellä, hän sanoo, — mistäpä minä sen
tietäisin?

Eihän se ole niinkään tyhmä vastaus — mitä hyötyä olisi Markuksella
kuusta tai yläilmoista? Markukselle on kymmenen kertaa hyödyllisempää
tuntea, miten syvä on Bedstefarsgrund ja monenko sylen pituiset ovat
hänen omat siimansa. Mutta siitä huolimatta Kristen virnistelee ja
katsoo naisiin ikäänkuin tahtoisi sanoa:

Oletteko koskaan kuulleet moista tyhmeliiniä?

Saattaa niin olla, mutta Markus ei ole luullutkaan olevansa mikään
nero. Markus tietää hyvin, mistä hän on kotoisin, tietää, että hän
on niitä maan hiljaisia, pienin satamassa, jos niin tahdotaan. Mutta
hän ei ole kenenkään tiellä, hän saa kai olla olemassa ja iloita
osuudestaan elämässä. Eikö hänen muka ole lupa viettää sunnuntaita,
ottaa siitä osansa; hän ei suinkaan häiritse sillä ketään. Miksi
Kristenin pitää sitten kiusata häntä? Eihän hän anna Kristenille
aihetta siihen, päinvastoin, hän tekeytyy niin pieneksi kuin voi,
jos vain toinen on hänen lähellään. Luonnollisestikin Kristen on
suurempi mies kuin hän, Kristenillä on oma laiva ja rahaa ja valtaa,
kuten näkyy. No niin, mutta Kristen käyttää väärin valtaansa, hän käy
häikäilemättä lähimmäisensä kimppuun, hän leventelee enemmän kuin
hänellä on lupa. Hän tahtoo alituisesti näyttää ympäristölleen, kuinka
mahtava hän on — hän uskaltaa polkea kaikkia. Ei kukaan saa seistä
hänen rinnallaan, jos se vain jollakin tavoin voidaan estää, muiden
tulee tuntea alemmuutensa ja pelätä häntä. Niin, Kristen tahtoo, että
häntä pelätään. Tuntuu siltä, kuin hän sisimmässään tietäisi, että
hän voi tulla suureksi vain pelättynä. No, todentotta, hänen toivonsa
täyttyy: hänen vaimonsa pelkää häntä, lapset pelkäävät häntä, he eivät
ole koskaan niin iloisia kuin Kristenin ollessa hetken poissa. Kristen,
jolla on laiva ja rahaa ja joka voisi olla omaisiensa ilo, heidän
kaikkien pieni hyväntekijä, hän on vain pelätty kotonaan, kaikkien
kiusa varhaisesta myöhään. Kristen, joka olisi voinut luoda iloa
ympärilleen, siksi että hänellä on siihen varoja, Kristen, joka olisi
voinut keventää niin monen raukan kuormaa — Kristen on ollut vain kylmä
ja lisännyt kuormaa, seisonut tiellä ja tehnyt kiusaa...

Puolittain häpeissään Markus jatkaa matkaansa, hän ei muuten oikein
tiedäkään, onko hän häpeissään enemmän itsensä vai Kristenin puolesta.
Mutta ympärillä on niin kaunista, täällä on niin paljon laulavia
lintuja, niin paljon suhisevia lehtiä pitkin tietä, että hän unohtaa
kaiken ikävän. Ja kukkain paljous ympärillä! Kukkia Markus ei kerta
kaikkiaan voi vastustaa. Ne ovat niin hyviä hänen mielestään, niin
puhtaan viattomia täällä maailmassa, niin enkelimäisen näköisiä ja
tapaisia. Ja millainen ilme niillä on! Katso vain orvokkeja, joita
kasvaa kaikkialla. Ne ovat kuin pieniä, viehättäviä lapsenkasvoja,
jotka katsovat hymyillen eteensä. Ja katso päivänkakkaroita ja
sinikelloja. Ne ovat kaikki yhtä ihmeellisiä, niin että saa hävetä
syvästi siinä seisoessaan. Edellistä reunustavat valkeat kielekkeet,
jotka laskeutuvat niin kauniisti kuin hienoin kaulus ja voisivat
olla enkelin koristeita. Ja jälkimmäinen on kuin valettu sormen
ympärille, joka on kastettu taivaan sineen, ja sitten sievästi
leikattu reunoistaan irti ja ripustettu koruksi vihreään korteen. Ja
katso orjantappuraa ja ahomataraa, katso lemmikkiä ja maitohorsmaa.
Tuollainen muotojen kekseliäs vaihtelu ja värien moitteeton valinta on
ollut kautta aikojen oppimisen arvoista. Parhain mestari maan päällä ei
olisi voinut suunnitella kasveja kauniimmiksi, vaikka hän olisi saanut
tuhat vuotta oppiaikaa. Ja kaiken tämän kauneuden pitäisi muka olla
sattuman leikkiä! Kaikki tämä muotoaisti ja väri-ilo, joka todistaa
luojansa suuruutta, sekö olisi sokeata sattumaa? Olisiko se, mitä ei
parhain mestari maan päällä olisi voinut kauniimmaksi ajatella, siitä
huolimatta syntynyt itsestään? Kengät sensijaan, jotka Markuksella on
jaloissaan, nuo kuolleet, kömpelöt esineet, jotka kalvavat jalkoja
ja synnyttävät haavoja, ne ovat mestarin, vieläpä taitavan mestarin
työtä ja tuotetta. Mutta orjantappura, kielo ja sinikello, jotka
ovat tehdyt udusta ja helmistä, taivaankalvosta ja itse valosta, ja
henkivät hyvää tuoksua ja uhkuvat elämää — ne seisovat siinä hylättyinä
ja orpoina eivätkä ole muuta kuin sattuman työtä. Perhonenkin, joka
liehuu kukasta kukkaan niinkuin kukkasen oma sielu, on vain sattuman
satoa. Se, mikä on kuin ihaninta runoutta, kuin Jumalan kiitävä
salama, jos niin voi sanoa, minkä tuhlaileva luoja on sirotellut
ympäri sanatonna todistamaan luojansa kykyä — sekö olisi voimattoman
sattuman synnyttämää? Se ei oikein käy yhteen, ei mitenkään. Onhan
totta, me emme ymmärrä luojaa, emme ymmärrä hänen tarkoitustaan, mutta
miksi sentähden kieltää hänen olemassaolonsa? Voiko selittää kenkien
syntyneen ilman suutaria? Ei, olisi aivan käsittämätöntä, jos kengät
syntyisivät ilman häntä. Mutta vielä käsittämättömämpää olisi, jollei
liljalla ja kellokukalla ja perhosella, jotka ovat niin äärettömän
paljon kenkiä korkeammalla, olisi tarkoituksestaan tietoista luojaa,
kun ei kengiltäkään sitä puutu. Sitä ei kylläkään saata selittää niin,
että me voisimme sen täysin ymmärtää — mutta mitä yleensä voidaan
selittää? Suutari istuu naskali ja lanka kädessään, me näemme hänen
pistävän läpiä nahkaan ja naputtavan kengän kokoon. Se ei tosin ole
juuri mikään suuri työ, mutta siitä selviää menettelytapa. Suutari
todistaa olemassaolonsa. Me uskomme suutariin kenkien tähden, vaikka
kengät ovatkin sellaiset kuin ne ovat. Mutta me emme usko luojaan
luomakunnan tähden, vaikka luomakunta onkin vailla vertaansa. Kaukana
siitä, me emme usko luojaan niinkuin meidän oikeastaan pitäisi, jos me
päättelisimme samalla tavalla. Suutari sensijaan on varmasti olemassa,
eläköön suutari, eläköön!

Päivällisen ja päivällisunen jälkeen on Markuksella mieluinen
lepohetki; sill'aikaa kuin kahvi on tulella kiehumassa, hän lukee
viikkoiset sanomat. Hän istuu, edessään pöydällä pinkka sanomalehtiä,
silmäilee ne läpi toisen toisensa jälkeen. Eiväthän ne ole juuri
tuoreita, mutta arkipäivinä ei hänelle jää hetkeäkään aikaa
lukemiseen, hän joutuu hät'hätää avaamaan ne ja katsomaan, onko niissä
oikea numero, ennenkuin hän jo panee ne hyllylle. Siten hän tulee
purjehtineeksi perä edellä, se on kylläkin totta ja varmaa, mutta
mitäpä siitä... Nehän ovat kuitenkin uutisia sille, joka ei niistä
ennen mitään tiedä. Joka tapauksessa Markus istuu ja lukee, hän siirtyy
rotkosta ulos avaraan maailmaan, harhailee ympäri vieraita valtakuntia
ja kokoaa tietoja kaikesta mitä hän näkee. Välillä hän kaataa kahvia ja
juo ja on hetken kotonaan, sitten hän taas purjehtii ulos maailmalle.
Hän kaivaa kultaa kaukaisessa lännessä, hän matkustaa mukavasti
höyrylaivalla Kiinaan, hän raataa hiilikaivoksissa syvällä maan alla
ja väsyy suurkaupunkien hälinään. Hän näkee rikkautta, kunniaa ja
köyhyyttä — lyhyesti sanoen, maailma kiitää hänen ohitsensa alituisesti
vaihtelevin värein ja muodoin. Markus tarkkaa jokaista seikkaa,
hän ei tosin ymmärrä likimainkaan kaikkea, mutta se tekee häneen
vaikutuksensa, hän ihmettelee sitä ja ajattelee omalla tavallaan. Niin
paljon vaivaa itsensä tähden, ajattelee hän ja näkee ihmiset selvästi
edessään, kuinka he voivatkaan olla sellaisia kuin ovat? Heillä voisi
olla niin mukavaa, jos he antaisivat toistensa olla rauhassa, täällähän
on kyllin tilaa. Mutta mitä he tekevät? He koettavat levennellä ja
työntää lähimmäisensä luotaan, he riitelevät pienimmästäkin asiasta
ja ovat valmiit tappamaankin toisensa pienen edun tähden. Markus ei
voisi tappaa ketään, vaikka hän saisi koko maailman palkaksi. Mitä hän
tekisi maailmalla? Mitä se merkitsee, jos toisella onkin hiukan enemmän
omaisuutta kuin toisella! Ja minkä huolen he itselleen hankkivatkaan!
Hyvä on olla koko touhun ulkopuolella, ajattelee hän, kun hän kääntää
kokoon viimeisen lehden; hän luo katseensa ulos läpi ikkunan ja kohtaa
jälleen taivaan ja meren. Tuntuu siltä kuin hänen vastassaan olisi
ystävälliset kasvot, hän kumartuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Niin,
hänelle oikein nyökätään, täällä vallitsee maailman rauha ja viehätys,
vesi säteilee valoa, siinä ovat hänen hyvät tutut saarensa, hän on
niille kaikille hiukan sukua. Ja katso, tuolla on puutarha rotkossa,
se ei kylläkään ole valmis, ei, siitä puuttuu niin paljon, mutta nyt
jo saattaa nähdä mitä siitä syntyy. Sinne on jo tullut aikalailla
maata, sitä on kohta puoliväliin muuria, vain lisää vielä vähän,
odotappa niin se tulee varmasti täyteen. Vaikein työ on kyllä jäljellä,
mutta kun hummerinpyynti on ohi, jää hänelle runsaammin aikaa. Niin,
odotahan vain, jouluksi on multaa jo kasoittain, ja heti kun maa sulaa
keväällä, istuttaa hän sinne kaikenlaisia kasveja. Siellä on oleva
viinimarjapensaita, tuhatkaunokkeja, kieloja ja kaikenmaailman kukkia.
Puutarhan täytyy loistaa rotkossa, niin että sen näkee penikulman
päähän merelle kuin tulen tunturilla. Varjelkoon, mikä ilo siitä syntyy.

Ilta hämärtyy huomaamatta. Vesi, joka on ollut täynnä elämää ja
väreillyt heikosti lipattaen koko päivän, on nyt hiljaa ja katsoo
ylös taivasta kohden. Ja taivas onkin katsomisen arvoinen siinä maan
yllä hymyillessään ja väri- ja valosävyinä leikkiessään. On kuin
se ylentäisi koko luonnon, se hurmaa meren ja nuoren metsän, tuuli
vaikenee ja kukkaset tuoksuvat, harras kaipuu herää kohti sineä,
ajallinen ikävöi kotiin. Katso koivua tuolla, miten hartaana se seisoo,
katso Kanervasaarta sataman edustalla, mikä rauhan paikka se on. Katso
merimerkkiä Risholmenilla, miten sekin yhtyy hetken tunnelmaan. On kuin
maalla olisi rukoushetkensä, ilma ympärillä henkii hyvyyttä, äänettömät
kultakellot soivat vuoren takana...

Ja kaiken tämän keskellä istuu Markus kivellä talonsa edustalla ja
katselee kunnioittavasti kaikkea. Laskevan auringon hohto valaisee
tunturin, tikut ja korret ja loistavat takanaan syvät kasvavat varjot.
Tjek, kuuluu kaukaa rotkosta, siellä istuu kivitasku ja heiluttaa
pyrstöään, ennenkuin pujahtaa koloonsa. Mutta miten nyt lieneekään,
se ei ole köyhä ja harmaa kuten muulloin, vaan muistuttaa somaa
satulintua, sen rinta loistaa kuin peittäisivät sen kultaiset untuvat.

Alhaalla satamassa hämärtyy yhä. Ihmiset, jotka eivät vielä tahdo
mennä levolle, menevät ylös Markuksen luo, missä tietävät olevan
valoisaa. Kas, täälläpä on sievää, sanovat he ja istuutuvat ympärillä
oleville kallionkielekkeille, tästähän oikein heltyy. Ja he ilmaisevat
ihastuksensa ja huokaavat, eivätkä voi hillitä liikutustaan. Ja
vapaakirkon Maria ristii kätensä ja sanoo:

— On kuin näkisin Sionin kaupungin!

Mutta sitten joku tulee katsoneeksi alas salmeen, joka uneksii
ruusunpunaisessa hohteessa — siellä vesi väräjää levottomana, tumma
vihuri kulkee pitkin rantoja ja siirtyy vähitellen ja hiljaa maalle
päin.

— Kas vain makrillia, huokaisee hän.

Se herättää ympärillä olevan miesväen — niin, todellakin, eikö se
olekin makrilli! Se tulee leikkien sisään satamaan, se pysähtyy salmeen
kylpemään iltaruskosssa selkäevät pystyssä. Siinä vilisee elämä
kirjavana, toinen kala nostaa toista, on kuin vedessä olisi parvi
surisevia hyönteisiä, ne särkevät pinnan missä vain liikkuvat Vesi
rypistyy kuin pakkasesta ja tulee väliin melkein mustaksi, se poreilee,
sen pinnan alla on elämää, on kuin vedessä olisi kiehuva varjo, se
leikkii ja loistaa punaisena...

Suutari keksii vapauttavan sanan:

— Eikös tämä voikin harmittaa!

Miehet seisovat siinä rivissä ja töllistelevät; peijakas, että
onkin sunnuntai, ajattelevat he ja unohtavat hurskauden. He oikein
tipsuttelevat kalliolla, heidän kätensä ja sormensa elävät, kunpa
vain uskaltaisi mennä ulos merelle. Yksi ja toinen katsoo ympärilleen
— mutta ei, se ei käy laatuun naapurin tähden; jos he olisivat
olleet yksin, niin... Katse siirtyy taas veteen, voi, ajattelevat
he itsekseen, olisipa ollut hienoa vetää makrillia tänä iltana, ne
ovat niin otollisella paikalla. Tarvitsi vain laskea nuotta ulos
kotiniemestä Knudsenin sillalle, niin saisi vedetyksi ylös koko parven.
Ja niin valtavan suuri parvi. Ei, tämä on suorastaan kiusaus, viettelys
syntiin, voi sanoa, parasta on mennä kotiin ja paneutua levolle.

Suutari puuttuu taas puhumaan.

— Hyvää yötä, sanoo hän äreästi ja nyrpeänä, — tämähän vain ärsyttää,
menköön matkoihinsa koko makrilli...

Muut ympärillä myöntyvät vastahakoisesti.

— Hyvää yötä, muristaan joukossa, ja joku lisää vaatien:

— Tulkaa, niin menemme kaikki yhdessä.

He lähtevät laahustavin askelin, tuon tuostakin katsoen taakseen — ei
suinkaan kukaan vain jää jälkeen ja aio mennä merelle tänä yönä?

Niin Markus jää yksin istumaan kesäyön rauhaan, joka ottaa hänet
valtoihinsa kuin unelma. Hän istuu ja katselee taivaanrantaa,
missä meri ja taivas yhtyvät, ja kuuntelee suhinaa, joka tulee ja
menee. Täällä on taas sunnuntaituntua, vielä vähän pyhää ympärillä.
Kultakellot eivät tosin enää soi, mutta päivänsäteet loistavat vielä
kuin etäisestä kultakaivoksesta lännessä.

Markus istuu hiljaa ja ihmettelee, hän istuu kuin iäisyyden portin
edessä. Syvyys leviää vähitellen hänen ylitseen, tähdet syttyvät toinen
toisensa jälkeen. Mikä tarkoitus voi tähdillä olla? Jos taivas on
pilvetön, hopeoi kuu merestä noustessaan hohteellansa koko huoneen,
ja Markus ihmettelee sitäkin. Mikä merkitys mahtaa kuulla olla? Se on
erinomaisen hieno, niin kyllä, mutta mitähän muuta se oikeastaan tekee
kuin kaunistaa? Hän ihmettelee elämää ja hän ihmettelee kuolemaa, mutta
enimmän hän ihmettelee itse ihmistä.

Minkätähden ihminen oikeastaan on olemassa, ja mikä on hänen tehtävänsä
täällä maan päällä? Hän tulee sisään ovesta ja menee ulos toisesta —
mistä, minne?




IX.


Kuinka kaunista täällä satamassa on tänään...

Mereltä tulee raikas tuulahdus, se pyyhkäisee ylös aina laaksoon asti
ravistellen puita kaikkialla. Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet,
ne lyövät paukkuen vasten tankoa, ja villiviini rapisee seinustalla,
varjojen ja valojen kimmeltäen vaihdellessa. Täällä on elämää ja iloa,
joka toisessa talossa melutaan ja lauletaan. Kuulehan vain suutaria
tuolla — — urhojen isänmaalle kohotan tämän maljan! Niin, sille sopii
naputella. Ja miten kiire on ihmisillä! Markus on ulkona, Kristofer
on ulkona — niin, itse isoisä Børre on ulkona — kjap, kjap — hän
tulee käyden pitkin kujaa, hän suuntaa askeleensa seinästä seinään
ja aina välillä kohti lankkuaitaa, kun jalat pääsevät liian kovaan
vauhtiin. Silloin hänen silmänsä lentävät pystyyn pelosta, ne oikein
seisovat päässä silmälasien takana, ja parran ympäröimä suu aukeaa
kuin temmattaisiin siitä tappi, niin että keuhkot palkeina puhaltavat
ja vetävät sihisten ilmaa sisään. Mutta lankkuaita on tukeva ja hyvä,
ja heti kun isoisä on hengähtänyt, valmistautuu hän uuteen yritykseen.
Luuleeko hän pääsevänsä pumpulle? Sinne on kylläkin pitkälti, mutta
tuolla nurkalla seisoo Markus, hän tulee kyllä apuun, jos kävisi
hullusti. Mutta ei, se menee aivan mainiosti, isoisä pääsee perille
asti, pääsee käsiksi tankoon. Siinä hän kulkee ja hymyilee ylpeänä ja
iloisena ja katselee ympärilleen kuin tahtoisi sanoa — katsokaahan,
suoriuduin siitä! Ja Markus nyökkää hänelle:

— Te tulette, isoisä, te tulette hienosti, tehän olette tänään nopsa
kuin ajokoira!

Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne viuhuvat ilmassa ja
supattavat yli puutarhani ja talojen. Millainen kesäilma onkaan,
sanovat ne, katsokaa vain miten kirkasta täällä ympärillä on! Ja
ylimpänä ylhäällä salavissa, jotka suojaavat Marian vapaakirkkoa,
istuvat harakat kaikkein heikommilla oksilla ja keinuvat tuulessa ja
räkättävät ilosta. Miten suloista on elää, ne ajattelevat, miten hyvä
maailma on tällaisena päivänä kuin tämä. Ja niin se onkin; silloin
täällä tuntuu välisti todellakin hyvältä, kun kaikki, jotka tulevat
vastaan, ovat iloisia ja hyväntahtoisia. Ja aivan niin on tänään, talot
näyttävät oikein nauttivan mukavuudestaan, niiden välissä hymyilevät
puutarhat, eläimet ja ihmiset, kaikki ovat hyvällä tuulella. Katsohan
vain Kristenin kasvoja tänään, kun hän siinä istuu ja puuhailee
veneessään ja tekee uutta puutappia — sehän näyttää oikein somalta.
Häntä voi tänään puhutella — niin, kun Markus kulkee ohi, suvaitsee
Kristen nyökäyttää päätään ja tervehtiä häntä ja kysyä häneltä neuvoa.
Mitä Markus arvelee tästä tapista, pitäisikö se panna näin vai noin,
siinä on nimittäin pieni oksa, joka on hiukan tiellä. Hm, sanoo Markus
ja kasvaa sisäisesti tietoisuudesta, että toinen kunnioittaa häntä
sellaisella kysymyksellä: onko tappi pantava niin vai näin? Minusta
näyttää siltä, kuin teidän pitäisi panna se näin, niin ei teidän
tarvitse pelätä halkeamista. Aivan niin, vastaa Kristen sopuisasti ja
kääntyy pois ja jatkaa veistelemistään. Markus odottaa vielä hetken
— mutta ei, täältä ei heltiä sen enempää. Niin Markus käpristyy taas
kokoon ja muistaa, että hänen on heti jatkettava matkaansa, että
hänellä itse asiassa onkin paljon tehtävää:

— Niinpä niin, hyvästi siksi aikaa, minulla ei ole enää aikaa seisoa
tässä.

Eikä Markuksella sitä olekaan, päivällä hän uistelee makrillia, niin
että sitä kelpaa katsella. Makrilli on näet ollut lähellä maata viime
aikoina, se on väliin täyttänyt koko ulkosataman eikä vain ulkosatamaa,
vaan myöskin Naudesundin ja Narvekilenin — niin, aina Blindledeniin
asti on niitä tullut. Eivät ne ole mitään poikasia, satamapölyä, kuten
sanotaan, vaan isoja kaloja — ja lisäksi hyvää lajia. Ja millaisia
joukkoja täällä on ollut! Rakkaat ystävät, meri on kiehunut, siinä on
aika-ajoin ollut niin kova elämä ja sihinä, että se on kuulunut kauas.
Parvet ovat kulkeneet maata kohti, ne ovat uineet nokka vedenpinnalla
niin että vesi on purskunut vaahtona ilmaan.

Mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Niin paljon hyvää
kuin makrillista voidaankin sanoa, niin monipuolisia avuja, niin
perin hyödyllisiä ominaisuuksia kuin sillä onkin, — ei kuitenkaan voi
kieltää, että se on harmillisen oikukas, niin, väliin niin kiperä, että
kaikki laskelmat pettävät. Usein voi soutaa sankimmassa parvessa ja
vetää vaikka neljää uistinta tuntematta ainoatakaan nykäystä. Väliin
taas saa tuskin siimansa mereen, niin kala on siinä samassa kiinni.
Saa vain alituisesti kiskoa ylös, kala minuutissa jollei useamminkin.
Jos sitä kestää koko päivän, niin voi tulla kotiin mukanaan melkoinen
saalis; onpa sattunut, että Markus on saanut päivässä lähes
kolmesataakin vain kahdella uistimella, mutta se olikin nyt suorastaan
onnensattuma. Kalat olivat sinä päivänä ihan pähkähulluja, ne eivät
tahtoneet pysyä vedessä, niitä kertyi veneeseen aivan itsestään.

Makrillia seuraa aina vilkas elämä, on väliin suorastaan ilo katsella
sitä veneessä puuhaillessaan. On kuin ihmiset saisivat kuumetta
heti, kun he kuulevat sen saapuneen, he heittävät kaikki muut työnsä
ja lähtevät merelle melkein jok'ainoa. Makrilli houkuttelee kuin
hopeakaivos, mereltä parveilee kaloja ja lintuja — tonnikaloja,
valaita, kalalokkeja, räiskiä, ja maalta rientää joukoittain ihmisiä.
Puuhaillaan ja touhutaan ilman määrää, kuuluu airojen kolinaa,
purjeiden läiskintää, ja väliin kajahtaa niin että kaukaiset saaret
vastaavat:

— Sassiin, tomppeli — tartu airoon!

Niin, joukossa on tyhmiä, tottumattomia nuoria ja saamattomia naisia,
jotka tuskin kykenevät vetämään ainoatakaan kalaa. Mutta mitä tehdä?
Eihän kukaan tahdo olla yksin, on niin paljon puuhaa, kun täytyy
yht'aikaa kalastaa ja soutaa. Kaikki käy paljon helpommin, kun joku
auttaa siimojen hoidossa, niin että itse saa vain soutaa. Muuten saa
alituisesti jättää airot — eihän aina voi purjehtia — ja silloin
pysähtyy vauhti. Ja vauhtia tarvitaan, jos tahdotaan kaloja, keulan
täytyy oikein pärskyä vaahtoa. — Mutta aina ei ole helppoa saada
kokenutta ja taitavaa auttajaa, saa usein olla iloinen, jos ylipäänsä
voi saada apua. Parhaimmin on naineiden laita; heidän tarvitsee vain
panna vaimonsa perään ja antaa hänelle siima käteen ja soutaa merelle,
ja sitten he voivat moittia häntä ja sanoa mitä haluavat, jos hän
tekee virheen. Mutta poikamiehet sitävastoin saavat tyytyä kaikkeen ja
sittenkin vain hymyillä ja kiittää. Seitsenvuotias tytönletukka tai
kihdin runtelema mummo — on otettava mitä saatavissa on ja lähdettävä
matkaan niin pian kuin suinkin. Ja kun mummo sitten päästää kalan
juuri kun hänen pitäisi nostaa se veneeseen, tai kun tytönheilakka
sotkee siiman eikä saa sitä selväksi — on vain pysyttävä tyytyväisen
näköisenä, vaikka veri kiehuu, ja siedettävä kaikki suopeasti
naurahdellen. Ei, naineitten kelpaa, he saavat sanoa mitä ajattelevat,
eikä heidän tarvitse niellä kirouksiaan. He voivat selvittää asian
heti ja läksyttää mielensä mukaan. Kuulehan vain Andersia ja Karelia.
He haukkuvat kilpaa vaimojaan, niin että huulet oikein turpoavat. He
sättivät heitä aasiksi tai siiraksi, naudaksi ja miksi vain keksivät...

Miten suoriutuu nyt Markus? Älä ole huolissasi, Markus tulee hyvin
toimeen. Hänellä on mukanaan pikku Kristine, vapaakirkon Marian
raajarikkoinen tytär, josta ei kukaan välitä. Hänen on tosin vaikea
kävellä, kun toinen jalka on surkastunut, hän kulkee kainalosauvan
avulla ja on hyvin epävarman näköinen. Mutta mitäpä hän tekisi veneessä
jalalla? Mitä puuttuu häneltä siellä? Häneltä ei puutu mitään, hän
istuu tuhdolla suorana kuin kynttilä ja selviytyy kuin mies. Mitä
häneltä maalla puuttuukin — veneessä hän on nopsa kuin ajokoira, valpas
ja vikkelä kuin kissa. Hän vetää siiman niin taitavasti veneeseen,
että on suorastaan ilo sitä katsella, ja kun toiset helposti lyövät
makrillin irti vasten laitaa, nostaa hän sen niin hienosti vedestä,
että hän päästää tuskin ainoatakaan karkuun. Ja kuinka hauskaa se
hänestä on! Pienet kasvot loistavat ilosta, hän puhuu ja nauraa
alituisesti eikä tiedä miten hänen pitäisi tehdä ollakseen Markuksen
mieliksi.

— Kuinka hyvin te soudatte, sanoo hän, — ja kuinka kaunis vene teillä
on!

Hän näyttää tahtovan sanoa jotakin kaunista, sentähden että hän saa
olla mukana.

Markuskin on puolestaan tyytyväinen ja näyttää paljon pitävän pikku
Kristinestä. He ovat jo kauan olleet hyviä ystäviä, ja kun ympärillä
suukopu on pahimmillaan — kun mies viereisessä veneessä nousee ja
näyttää aikovan heittää akkansa mereen — silloin istuvat nämä kaksi ja
iskevät silmää, irvistelevät ja pitävät iloa.

— Kuulehan vain, kuuleppa!

Silloin Kristine ei aina voi hillitä itseään, vaan purskahtaa nauruun
— hihihi, ja hytkii tuhdolla kuin kala. Markus koettaa kylläkin
hillitä häntä, mutta hän voisi yhtä hyvin sulkea suun tiiralta, joka
kirkuu alituisesti heidän ympärillään. Niinpä ei ole muuta neuvoa kuin
soutaa nopeasti ja koettaa päästä pois niin pian kuin suinkin. Ei
pidä suututtaa lähimmäistään, ja lähimmäinen tuolla veneessä suuttuu
hirveästi, jos luulee, että hänelle nauretaan.

Missä nyt Markuksen on oikein tapana kalastaa? Tavallisesti
ulkomerellä, siellä voi makrilli viipyä päiväkausia, kun se kerran
on sinne tullut. Siellä se kiertelee saaria, siellä se parveilee
lahdissa ja näyttää ylipäänsä viihtyvän hyvin. Silloin tällöin se
kiitää kiivaasti salmen lävitse — se on vapaa ja se tekee mitä haluaa.
Viimemainittu ei muuten ole vaaratonta, sillä salmeen on joskus
laskettu verkko, ja verkko on nyt kerta kaikkiaan salakavala. Siinä
tulevat makrillit uiden niin nopeaan kuin suinkin voivat, toinen oikein
ajaa toista, ne kiitävät niin, että vesi kiehuu ja kuohuu, ensimmäinen
edellä tuonne saaren alle — ja niin onkin siinä äkkiä verkko. Ei
ole aikaa pysähtyä, ei voi, vaikka tahtoisikin, sillä takaapäin
tunkeudutaan päälle voimalla ja väellä. Ensimmäinen edellä tuonne
saaren alle! Ei ole edes tilaa kääntyä, naapurin evän tuntee kyljessään
ja takana tulevan kuonon selkäevässään, uidaan niin lähekkäin, että
töykitään toinen toistaan — ei ole muuta neuvoa kuin koettaa päästä
läpi. Kai se nyt menee jollakin tavoin, täällähän on silmukoita ja
aukkoja kaikkialla. Ja niin menee parvi verkkoon, ja heti on verkko
täynnä.

Kaikkialla vaanii vaara, minne vain kääntyykin...

Jos makrilli tietäisi miten totta se on, niin se olisi varmasti
paremmin varuillaan. Syvyys on vaarallinen ja salmi on vaarallinen
— siellä on siima ja siellä on verkko — mutta lahdet ja mutkat ovat
vielä vaarallisemmat. Ne näyttävät kylläkin rauhallisilta, ovat kuin
pakopaikkoja, jonne vihreä meriruoho ja ympäröivien tunturien syvät
varjot viittovat tulemaan — ja sitten odottaakin siellä perikato. Mutta
makrilli pitää lahdista, se ei voi hillitä haluaan mennä tarkastamaan
niitä ja saada selville mitä niissä on. Mitenkähän pitkälle sinne
pääsee? Onkohan siellä silliä? Eiköhän siellä ole hyvä ja lämmin olla?
Lyhyesti, se ei voi vastustaa, sen täytyy päästä tutkimaan lahtia,
sellainen on sen luonto. Mutta kesken kaiken halun ja uteliaisuuden on
kuin se alkaisi epäillä, aavistaa, että tässä voi käydä hullusti. Ja
juuri kun se tulee leikkien lahteen, loiskien, purskuttaen ja hyppien
vedessä, — niin se samassa jo pysähtyy ja havahtaa. Vesi, joka juuri
kuohui ja kiehui ja oli kuin pelkkää elämää, on nyt yhtäkkiä siinä
uneliaana ja kuolleena. Parvi on kuin vajonnut pohjaan, vain veden
pinnalla näkyy muutamia kuplia, jotka näyttävät paikan, missä se oli
hetki sitten.

Niin voi käydä kerta toisensa jälkeen, ilman että siitä tulee sen
vakavampaa. Mikä on syynä siihen, — makrilli epäröi mennä sisään.
Mutta samalla kuin se epäröi, valtaa sen kiusaus, lahti viekoittelee
ja vetää, makrilli tahtoo vain vähän katsella sitä. Ja niin se ei
saa rauhaa, vaan kiertää kuin kissa kuumaa puuroa ja ärtyy entistä
enemmän. Voi mennä päivä, viikko — eikä se enää huomaakaan, ennenkuin
se yhtäkkiä on keskellä lahtea. Kas vain, miten kaunista ja rauhallista
täällä on! Eikä täällä ole lainkaan vaarallista, niemen alla on
kylläkin vene, jossa on ruskea nuottaläjä, mutta se kelluu siinä niin
hiljaa ja rauhallisesti, ettei narrikaan siitä välitä. Tulkaa vain
kaikki mukaan, täällä on niin hienoa kuin suinkin voi ajatella, täällä
on hiekkapohja ja auringonpaistetta ja kaikkea mitä vain voi toivoa.
Makrilli piehtaroi iloisena pitkin merta, se heiluttaa eviään ja lyö
pyrstöllään, se kääntelee ruumistaan ja näyttää kylkensä milloin
vihreän-, milloin sinisenkiiltävänä. Se ui aivan lähellä vedenpintaa
ja särkee sen loistaviksi uurteiksi, jotka muistuttavat liikkuvaa
helmiäiskoristetta. Se ei huomaa, miestä ylhäällä saarella, ei huomaa
miten hän viittoo kädellään, miten vene yhtäkkiä lähtee rannasta.
Toinen kala tulee sen tielle, hetken kuluttua se ei enää näe mitään.
Ja vähitellen tulee yhä matalampaa, ja kalojen on pakko sulloutua
yhteen, toinen pakkaa toisen päälle ja tunturiseinämät puristavat
joka puolelta. Lopuksi parvi vain haukkoo vettä lahdessa, ylemmät
ovat kuin kansi padassa, niin että alimmaiset ovat vähällä tukehtua
— ja yht'äkkiä ne valtaa kauhu. Yks' kaks' kääntyvät kaikki ja uivat
toisiaan ajaen ulos lahdesta, niin että vesi valkoisena vaahtoilee.
Mutta sepä ei auta, ovi on suljettu, lahden poikki on vedetty ruskea
nuotta, joka sulkee sisäänsä yhtä varmasti ja lujasti kuin seinä...

Markuksella ei itsellään ole nuottaa — se on kallis vehje — mutta
satamassa on niitä monella. Tavallisesti kaksi tai kolme sopii
keskenään ja ostaa yhteisen nuotan ja kalastaa yhdessä, se voi oikein
hyvinkin kannattaa. Niin on Aanonilla ja Torvaldilla yhteinen nuotta,
he ovat juuri valmiina Knivenin luona ja aikovat saalistaa siellä.
Mutta miten nyt sattuukin, makrilli välttää heitä päivän toisensa
jälkeen. Se menee kaikkialle muualle, Sandvikkileniin, Sølvske-lahteen
— ihan pistää vihaksi. Ja niinpä nämä kaksi istuvatkin ja harmittelevat
ylhäällä kalliolla, heitä sapettaa niin että kasvonsa tulevat vihreiksi
kuin meriruoho. Markus ja Kristine huomaavat eron heissä joka kerta
ohi soutaessaan. Heidän tulee lopuksi sääli noita kahta, jotka istuvat
siinä kivikossa kuin kaksi tonttua, kummallakin piippunysä nenän alla,
ja kutistuvat kokoon tunti tunnin perästä. Näyttää siltä, kuin he eivät
voisi kärsiä aurinkoa, he kuivuvat kokoon ja haihtuvat ilmaan.

— Harmin paikka! sanoo Torvald ja sylkäisee.

— Pahus soikoon, murisee Aanon vastaukseksi.

Niin tulevat he entistään happamammiksi, imevät ääneti piippuaan ja
lahoavat kilpaa nuotta veneen keinuessa ja välillä kolhaistessa vasten
kalliota, ikäänkuin se tahtoisi kysyä, eivätkö he aio kotiin. Ja
mikäli aika kuluu ja kaikki muut saavat kaloja paitsi he, tulevat he
niin katkeriksi ja sapekkaiksi, niin vihaisiksi lähimmäisilleen, niin
ilkeiksi, että on vaarallista puhutella heitä. He eivät vastaa, he
äyskivät, he kiristävät hampaitaan, muut heitä oikein karttavat, Herra
armahtakoon ja varjelkoon meitä. He ovat loukkaantuneet kaikelle ja
kaikille, koko maailmalle ja kaikelle muullekin.

Mutta kun he sitten jonakin päivänä ovat saaneet saaliin — kas,
silloin on kellossa toinen ääni. Silloin he ovat lempeitä ja hyviä,
niin herttaisia puheissaan, että voi luulla heidän vaihtaneen nahkaa.
Silloin voi heitä kyllä puhutella, siellä he seisovat kalliolla ja
oikein kumartavat ja käyttäytyvät kuin todella hienot ihmiset. Jos
Markus nyt kulkee ohi, niin he eivät enää ole vaiti kuten ennen, ei,
he viittoilevat ja huutavat hänelle ja sanovat häntä isännäksi ja jos
joksikin:

— Tulehan nyt, Markus, sanovat he — tule ja anna meille kättä, sinä
kalastajista parhain!

Ja Aanon lisää kehoittaen:

— Heitä nyt kehno siimasi, ei kala nyt kuitenkaan syö.

— Ei, tule nyt vain meidän kanssamme, jos kerran tahdot saada kaloja...

He ovat täynnänsä pilaa ja leikkiä, he seisovat ja hymähtelevät
kallionkielekkeellä ja ovat niin hyvillään, etteivät voi olla vaiti. Ja
heidän allaan vedessä kiertää makrilleja, kiertää kuin karusellissa,
siinä on kuin pata täynnä rahaa. Heitä kutkuttaa katsella tätä
rikkautta, he tulevat siitä hyvälle tuulelle aina sormenpäitä myöten ja
vallattomiksi kuin lapset — ja niin jatkuu puhe:

— Nyt ostan itselleni uudet kengät, sanoo Torvald.

— Ja minä taidan ostaa merenvahapiipun!

— Ja sitten kustannan uuden touvin veneeseeni...

— Ja minä kustannan uudet airot omaani!

Ja sitten he kääntyvät taas Markuksen puoleen ja pyytävät häntä
kiirehtimään:

— Kyllä maar täällä on kalaa, tulehan vain, niin saat mitä tahdot!

Heti kun Markus tulee, he pyytävät häntä asettumaan nuotan pohjukkaan
tarkkaamaan, etteivät makrillit pääse karkuun. Sillä kun he nostavat
nuottaa, uivat makrillit peloissaan vasten havasta ja hyppäävät usein
yli aivan kuin pyöriäiset. Niitä tulee joukoittain ylös vedestä ja
ne painavat kohot syvälle — Markus tarttuu siis kohoihin ja nostaa
nuottaa kuin verkkoa. Niin ei hyödytä mitään, vaikka ne hyppivätkin
— ne joutuvat nuottaan ja painavat sitä kaikin voimin. Mutta siitäpä
nuotta vain sulkeutuu kuin säkki, joka on tiivis kaikilta puolin.
Kivipainot vetävät nuotan alareunan pohjaan, ja ylhäällä on mies
veneessä nostamassa silmukoita veden päälle, niin että on mieletöntä
koettaa saada niitä alas. Niin on kierrettävä ympäri kuin pyörä
vedessä, niin kauan kuin vielä on kyllin tilaa. Se vähenee muuten
joka hetki, siellä ylhäällä rantakalliolla seisovat Aanon ja Torvald
ja vetävät nuottaa maihin minkä jaksavat. He ponnistavat maaten
väliin pitkällään kalliolla jalat jossakin kolossa ja vetävät nuottaa
ja venettä ja kaikkea muuta. Hohoi, tartu tuohon, Torvald! Ja sitä
mukaa kuin he saavat nuotan sisään, vierii kalasato sankkana maalle
— lihavaa, kiiltävää syysmakrillia, joka loistaa kaikissa meriruohon
väreissä ja painaa käsissä kuin puhdas kulta. Joskus on joukossa joku
ruijanseiti tai salakka, joka on eksynyt parveen eikä ole kyennyt
selviytymään siitä. Mutta muutoin on siinä vain makrillia, kullan-,
merenvihreän- ja hopeanhohtoa, joka tummenee valossa ja vaihtaa väriä —
helmiäistä, kuparia ja sinistä. Kallio hohtaa pitkät matkat auringossa,
se on täynnä merestä nostettua saalista ja se levittää ikäänkuin
valkeutta ympärille ilmaan. Ja joka hetki kasvaa tuo kiiltävä ja
valkoinen ja valtaa yhä enemmän tilaa. Sitä kuohuu kivillä, sitä kertyy
märäksi kasaksi, joka valuu kaikille puolille. Kaloja kasvaa kuin
leikkien, niitä kumpuaa hiljaa ja hitaasti kalliolle, kumpuaa ja liukuu
lakkaamattomana virtana...

— Ole hyvä, sanoo Aanon lopuksi ja osoittaa anteliaasti kalaläjää,
— ole hyvä ja pidä puolesi, Markus, näet, että niitä kyllä riittää,
ukkeli.

— Kiitos, vastaa Markus ja viittaa eväten, — mutta minä en tarvitse,
minulla on itselläni niin paljon kaloja.

Mutta siihen toiset eivät suostu. Totta vie tarvitsee Markuskin kaloja,
mitä mieletöntä puhetta tämä on, luuleeko hän, että Aanon ja Torvald
ovat sellaisia? Ole hyvä ja ota parikymmentä! He pakottavat häntä
molemmat, ja Torvald oikein työntää häntä selkään ja kysyy, onko hän
vihainen, vai?

No niin, Markus ottaa sitten pari makrillia, mutta mitä vielä, Torvald
seisoo hänen takanaan, hän ei pääse vähällä:

— Sinun pitää ottaa kaksikymmentä, olen sanonut!

Ja kaksikymmentä lasketaankin aivan oikein, kaikkein suurimpia, sillä
Torvald itse valitsee ne.




X.


Mutta eräänä päivänä ovat makrillit poissa...

Minne tahansa sontaakin, missään ei kala nykäise. Verkko on tyhjänä
lahdessa, nuotta saa keinua veneessä ja haalistua auringonpaisteessa
aamusta iltaan, omistajien istuessa kalliolla ja käydessä taas
happamiksi, eikä se auta vähääkään. Mutta sitten sattuu eräänä aamuna,
Markuksen ollessa kaukana ulkona merellä onkimassa valkoturskia, että
hän saakin makrillin, eikä vain yhtä eksynyttä, ei kahta tai kolmea,
vaan pelkkää makrillia niin paljon kuin hän jaksaa vetää. Ja nyt alkaa
hauskin kalastus, minkä Agde-rannikko tuntee, sillä nyt on makrilli
palannut — tieto kulkee salamana miehestä mieheen — eikä mikään vedä
niinkuin se. Kaikki, jotka voivat pitää siimaa kädessään, lähtevät
merelle — ihmiset parveilevat taloista — niin, vieläpä vanha isoisä
Børrekin kulkee ympäri kalavehkeineen valmistellen lähtöään. Ja
viisailla on ruokaa mukanaan, ruokaa paperissa ja kahvia pullossa, ja
oikein ymmärtäväisillä on sitäpaitsi peitteitä ja huiveja, niin ettei
heidän tarvitse illallakaan lähteä kotiin, vaan voivat kyykkiä veneessä
koko vuorokauden, jos heitä haluttaa. Niin on Markus tehnyt useana
yönä, kun on vain ollut poutainen sää. Hän makaa tuhdon alla, öljytakki
peitteenään ja säkki olkia tai kanervia patjanaan. Tosin on vähän
koleata — varsinkin hetkisen aamuyöstä — mutta niin hänellä onkin varma
paikkansa, tulkoon miten paljon väkeä tahansa.

Sillä makrilli voi pysyä paikoillaan päivän toisensa jälkeen, koko
viikon — Jumala ties, mikä sitä täällä viehättää — mutta siinä se
vain pysyy aivan kuin muutkin kalat ja syö aivan samalla tavalla.
Täytyy olla varuillaan ja pitää puolensa niin hyvin kuin voi. Jos
soutaa pois, vaikkapa vain hetkeksikin, niin ei ole lainkaan varmaa,
että pääsee mukaan leikkiin, kun palaa jälleen. Täällä on hyvin monta
saaliinjaossa, usein kaksi- tai kolmekymmentäkin venettä, ja yhä
useampia tulee. Ne ovat siinä kuin laivat laivastossa, laita laidassa,
kuusi, seitsemän sidottuna yhteiseen riippakiveen, jottei vesi tule
liian täyteen köysiä. Ne ovat taajassa kuin lintuparvi vuonossa, väliin
on aukko niiden välillä niin pieni, etteivät siimat pysy selvinä,
vaan menevät ristiin ja sekaantuvat. Siitä syntyy hämmennystä ja
iloa, veneissä ympärillä pilkataan ja nauretaan, kun ne kaksi, joiden
siimat ovat sekaantuneet, koettavat selvittää niitä ja ovat poissa
pelistä. Jos kala ympärillä silloin syö hyvin, niin on vaikea pysyä
hyvällä tuulella ja näyttää huolettomalta. Usein siinä asianomaiset
tulevat sekä punaisiksi että kalpeiksi, varsinkin jos siimat eivät ota
selvitäkseen — ja silloin laukeaa helposti:

— No koetahan nyt vihdoinkin tulla valmiiksi!

— Niin niin, vastaa toinen rauhallisesti, — malta nyt vain mielesi
hetkinen.

Mutta nyt on edellinen saanut suunsa auki, eikä ole helppoa hillitä
häntä enää:

— Sinä olet semmoinen kihokynsi ja olet aina ollut! Kunpa voisit edes
katsoa eteesi, kuten olen pyytänyt, etkä tuppaisi toisten päälle —
niin sellaista se on, kun on niin hätäinen! Vieläpä kesken parhainta
kalansaantia — en ole mokomaa kuullut eläissäni! No nyt olen menettänyt
ainakin tusinan kaloja, onko siinä mitään järkeä, häh? Pitääkö
minun istua ja kärsiä siksi, että sinä olet nauta etkä voi totella
toisia? Kiiruhda nyt ja koeta päästä valmiiksi, hitto vie, tämähän on
narrimaista, kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Tämä lankeaa hyvään maahan, tätä on hauska kuulla, ja ihmiset alkavat
kikattaa ympärillä. Hihi, hahaha, kuuluu veneestä veneeseen, siinä he
istuvat ja nauravat, niin että vesi alkaa lainehtia. Ja väliin joku
nuorista kertaa viimeisen sanan ja ärsyttää minkä taitaa:

— Kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Nyt tulee ilo ylivoimaiseksi, kaikki yhtyvät siihen ja nauravat
sydämensä pohjasta. Toinen huuto kohtaa toisen, ilma oikein säkenöi
vahingoniloa:

— Kas tätä, sanoo joku, — peijakas taas!

— Ja tässä, huudetaan ympärillä.

Käsivarret ja kädet alkavat liikkua kahta kiivaammin, he pitävät
kalojaan korkealla ilmassa, jotta oikein näkyisi mitä he saavat.

— Varjelkoon, miten nyt syö!

— Minä olen saanut kolmekymmentä tällä aikaa!

— Ja niin raskaita kuin ne ovat!

— Niin, käsivarsia oikein särkee.

Ja niin lutkutetaan ja nauretaan taas, haha, hihihi, he istuvat ja
ilakoivat tuhdoillaan muistuttaen eläinlaumaa poikasineen.

Päivä kuluu hiljaa ja rauhallisesti jonkun uuden silloin tällöin
tullessa joukkoon. Ihmiset aterioivat, syövät ja juovat, toisilla on
keittotarpeet mukanaan, he tarjoavat naapurilleenkin kuumaa kahvia.
Väliin joku miehistä nousee ja suoristautuu ja valittaa vähän —
kihti ei salli hänen istua niin kovalla, sanoo hän anteeksipyytäen.
Tämä herättää taas naurua, ja kaikkia mahdollisia neuvoja annetaan.
Eikö hän ole voidellut itseään parafiinilla? Onko hän koettanut
espanjankärpäsellä? Sillävälin pysyvät veneet kärsivällisinä
riippakiviköydessä, virran tai tuulen niitä hiljaa keinuttaessa.
On kuin vedessä olisi kokonainen kylä, ei puutu tulta eikä savua,
eikä puutu joukosta kauppiastakaan: Markuksella on aina syöttikaloja
myytävänä — kymmenen äyriä äyskärillisestä — ja hän tekee kaupat
nopeasti. Vasta illan tullen syntyy levottomuutta ja hälinää, veneet
alkavat liikkua, toinen toisensa jälkeen valmistautuu lähteinään
kotiin. Väliin syntyy hiukan hämminkiä, soudetaan ja kalistellaan
airoilla ja hangoilla, vene työntyy vähitellen esiin — — no, vihdoin
ollaan selvässä vedessä ja voidaan soutaa täyttä vauhtia. Hyvää yötä,
sanoo lähtijä. Hyvää yötä, hyvää yötä, vastataan ympäriltä. Lopuksi
Markus on yksin, kylä hänen ympärillään on kutistunut kokoon, ihmiset
ovat muuttaneet pois. Missä hetki sitten meluttiin ja puheltiin, missä
oli vain kiireistä kuumetta minne katsoikin, siellä on nyt vesi tyynenä
ja kirkkaana. Hiljaisuus vallitsee, hiljaisuus, joka lepää kuin rauha
yli maan ja kehoittaa miettimään ja lepäämään. Mielen valtaa kotikaipuu
ja ihmetys, Markus kohottaa katseensa vedestä tähtiin ja saa lohtua ja
luottamusta ja toivoa.

Niin tulee yö, tulee hämärä syvine varjoineen ja kolkkoine äänineen. Ja
kun luonto nukkuu hänen ympärillään, kun salmet ja saaret sulautuvat
yhteen ja häviävät hämärään salaperäisyyteen, silloin Markus kyyristyy
veneeseensä ja nukahtaa suloisesti kuin lapsi. Hän makaa ja keinuu
ankkurissa eikä tiedä mistään...

Kun nyt Markus palaa kotiin keskellä päivää, on hänen veneensä usein
puolillaan kaloja. Niin on hänen soudettava Lillesandiin, kun hän
ensin on ottanut kaloja omiksi tarpeikseen, siellä on niin monta,
jotka tarvitsevat ruokaa, maailma on niin täynnä ihmisiä, jotka
on ruokittava, ettei Markuksen tarvitse soutaa sinne turhaan. Voi
ehkä näyttää vähäarvoiselta työltä lojua sillan vieressä ja myydä
makrillia, mutta mitä hän oikeastaan tekee? Hän ottaa osaa kansan
elättämiseen, hän suorittaa todellisuudessa teon, jolla on mitä suurin
merkitys maalle ja jolle ei voida antaa kyllin arvoa. Hän on jäsen
maan taloudessa, ja vieläpä tärkeä ja oleellinen jäsen, josta maa on
suorastaan riippuvainen. Se luottaa häneen — nostakaamme hattuamme
Markuksen työlle, Markukselle itselleen ja hänen kaltaisilleen! No,
kun hän on toimittanut kalansa kaupunkiin, niin hänen on ajateltava
hiukan itseään ja saatava kunnon ateria, sitten on kalat perattava ja
suolattava ja pantava pyttyyn talveksi. Ole varma siitä, että Markus
taitaa tehtävänsä! Hän ei ole ottanut laihoja mukaan — ne voi Lillesand
saada — ei, hän on valinnut joka kalan huolellisesti ja koetellut niitä
kädessään ja puristellut vatsasta, ennenkuin hän on ne hyväksynyt.
Sillä savustetun makrillin täytyy olla lihava, paksu vatsan puolelta
ja pyöreä kuin tamma, niin siitä tulee aikaa voittaen rasvainen kuin
silava. Niin, ei ole väärin sanoa, että se vetää vertoja savustetulle
lohelle, jos se alusta alkaen valitaan huolellisesti ja sitten
valmistetaan oikealla tavalla.

Katsohan miten Markus käsittelee kalojaan, miten taitavasti ja varmasti
hän käy niihin käsiksi. Katso peukalon otetta, katso miten kätevästi
hän käyttää veistä, miten nopeasti hän kiskaisee sisälmykset ulos.
Huomaa kyllä, että hän on tottunut työhönsä, kun näkee hänen istuvan
siinä porraskivellä ympärillään astioita, pyttyjä ja soikkoja.
Viilto ja repäisy ja niin on kala auki kurkusta alas ohi peräaukon.
Samassa silmänräpäyksessä käsi vetää mahan ja sisälmykset esiin —
läiskis, siinä ne ovat keskellä puutarhaa, sinne ne saavat jäädä ja
muuttua mullaksi. Ja läiskis, kala lentää soikkoon samassa kuin uusi
otetaan perattavaksi. Viilto ja repäisy — ja niin työ jatkuu. Lopuksi
tulee pesu, suolaus ja latominen, joista jokainen vaatii erikoista
taitavuutta ja huolellisuutta. Ja niin on päivän työ tehty; Markus
sirottaa vähän sahajauhoja sisälmysten päälle tai tuo vähän tuhkaa,
jotteivät ne haisisi. Tai hän ottaa lapion ja kaivaa kaiken maahan,
niin hän saa samalla kääntää vähän multaa, jonka pitäisi olla erittäin
terveellistä. Siten lisääntyy multa alituisesti, se oikein ryömii ylös
pitkin muuria, väliin kokonaisen tuuman viikossa.

Ja seuraavana aamuna ollaan taas merellä, jos vain makrilli edelleenkin
on paikoillaan ja jos siellä on tilaa uusille tulokkaille. Niin jatkuu
kalastus viikon tai useampia, aina sen mukaan millaisella tuulella kala
on...

Sillävälin istuu suutari kotonaan ja palaa halusta päästä mukaan. Eikö
ole hullua, ajattelee hän, että kaikki muut paitsi hän saavat kaloja,
että hänen täytyy istua kuin naulattuna pönttöönsä toisten lentäessä
mielensä mukaan. Oven ulkopuolella on ruokaa, ja sitä voi ammentaa
paljain käsin, ja hänen täytyy istua kuin orja ja paikata risaisia
saappaita, kaikkien muiden ollessa kalastamassa ja varaamassa itselleen
ruokaa mielensä mukaan! Onko siinä vähintäkään järkeä, onko maan päällä
mitään oikeutta, eikö jako ole kohtuuton? Ei, siinä ei ole mitään
järkeä, ei vähintäkään, kaikki on niin väärin ja hullusti, että voi
suorastaan raivostua, kun sitä ajattelee. Tässä täytyy suutari-paran
istua ja rehkiä pöntöllään koko viikko ja palvella kaikkia muita. Tässä
täytyy hänen istua ja palvella koko maailmaa ja olla koko maailman
mieliksi joka päivä. Tekevätkö he jotakin hänen tähtensä? Ei, he eivät
tee mitään, he huolehtivat vain itsestään, soutavat merelle kalastamaan
ja huvittelemaan ja antavat hänen istua kotona ahertamassa — totta vie,
niinpä he tekevätkin! Mutta annahan olla, he saavat maksaa sen, hän
ei aio istua kuin palvelija ja kuluttaa itseään kurjan palkan tähden,
siitä he voivat olla varmoja. He saavat jukoliste maksaa työn, saavat
jok'ikinen pulittaa kymmenen äyriä enemmän, niin totta kuin hän on
syntinen Jumalan silmien edessä. Niin, annahan olla, syksyyn mennessä
saadaan nähdä, ja jos he eivät tähän asti ole tunteneet suutariaan,
niin he saavat nyt todentotta oppia hänet tuntemaan. Sillä silloin
suutari liittyy sosialisteihin, niin, saapa nähdä eikö hän sitä tee, ja
sitten he voivat istua omassa onnessaan.

Vasara takoo kiivain iskuin, niin että pilkki väliin singahtaa kattoon.
Ja neula lentää kädessä kuin salama — huu! se lentää varmaan sen
nenään, joka on kyllin onneton käymään sisään. Sillä nyt suutari on
todella vihainen, sen saa Markus tuntea, kun hän eräänä iltapäivänä
tulee viattomasti tuomaan kenkiään: — Panetko uudet pohjat näihin
kenkiin? — En ikimaailmassa, sillä ne tarvitsevat ehkä paritkin pohjat,
mene nyt vain hiton pian matkoihisi. Sinulla, joka saat niin runsaasti
kaloja, on kai varaa kustantaa itselleen uudet, mutta sinun laitasi on
kai kuten kaikkien muittenkin — he eivät soisi suutari-paran ansaita
edes sen vertaa, kuin hän tarvitsee syödäkseen!

No niin, mutta eräänä päivänä ovat Torvald ja Aanon vetämässä
nuottaa ja tekevät oikein suurenmoisen yrityksen. He ovat aivan
sataman edustalla, suutari näkee ikkunastaan, miten he ponnistelevat
ja puuhailevat, hän istuu suu täynnä pilkkejä ja oikein vapisee
kateudesta, ja hänen hiuksensa ovat pystyssä kuin harjakset. Mutta
miten nyt onkin — nuotta tarttuu pohjaan, keskelle tulee repeytymä,
josta makrillit häviävät kuin avonaisesta ovesta.

Sinä iltana suutari on hyvällä tuulella. Hänen mieltään oikein
kutkuttaa, ja kun hän illalla makaa vaimonsa vieressä, ei hän enää voi
pysyä vaiti:

— Torvald ja Aanon olivat nuotalla tänään ja yrittivät makrillia
Knudsin sillan luota, mutta sitten meni heidän nuottansa rikki, eivätkä
he saaneetkaan mitään, — parahiksi niille, senkin...




XI.


Syksy lähenee nyt hiljalleen.

Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä
päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena,
kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden
hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä
yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut
täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin
että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on,
niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla
kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon
vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu
ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin
hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on
sille hyvä.

Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja
sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa
punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä
voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat
kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden
soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo,
rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää
äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys,
yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta
rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin
ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä
voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka
pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin
siihen olisi lyöty hieno rako...

Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava,
paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin
on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin
huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne
täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä
niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta
niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää
kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua
sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan
päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta
— mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon
aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat,
lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla
airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.

Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti
vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin
— aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin
puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja
runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa
kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja
päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole
niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan,
tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla —
niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on
suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan
erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita
ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin
peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi
toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla...

Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse
mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka
halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei
tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen
tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla
silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa
panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin
niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta
enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin
näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin
on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin
kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon
täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko
käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun
puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia
kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis,
varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei
tahdo upota.

Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin
ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi
on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa
aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat
ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat
toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei
pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen
istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä
on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli
kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli
ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka,
soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa
mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän
tunninkin täällä...

Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein
surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella
ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen
kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä
särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli
tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä
lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa
saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!

Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa,
ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla
järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin
karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää,
kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa,
täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä
mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä...

No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin,
eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon,
mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi.
Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä
kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi
soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?

Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen
koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä —
älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi
Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta
kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä
ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei
lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka
selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada
lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.

Hih hei...

Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja
heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja
haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan,
niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys,
koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on
kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on
käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä
kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee
pölkky, joka on kuuden vertainen!

Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain
hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä.
Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin
on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada
puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä
suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä
vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta
ja köysi, käy vain käsiksi...

Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee
sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva,
ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se
on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista,
on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin.
Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat,
silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa
siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja
lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun
Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta,
joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot
sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää
pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen
saaren.

Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän
on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen
hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää
tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen.
Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä
kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo
lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen,
hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt
kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki
on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja
antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva
ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja
turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on
millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon
vain milloin haluaa.

Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti
taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja,
hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä
ajatelleeksi:

Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän
on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden
haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat
sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi...

Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja
kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja
päättää toteuttaa aikomuksensa.

Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.




XII.


On kirjoitettu ja sanottu, että huulikala on kuin sika kalojen
joukossa, ja kun vain tuomitsee ulkomuodosta, niin se on aivan oikein
ja totta. Mutta jos syventyy asiaan — jos vakavasti käy kalaan
käsiksi ja tutkii sen ominaisuuksia, niin jää jäljelle kovin vähän
yhtäläisyyttä. Sillä niin lihava, täyteläs ja pyöreä kuin huulikala
voikin olla — se on kuitenkin kauttaaltaan niin täynnä ruotoja, että
helposti menettää kaiken halunsa siihen. Ja mitä siasta sanottaneenkin
— niin se on ainakin siinä suhteessa moitteeton eläin, ettei siinä
ole sen enempää luita kuin on tarpeen. Voi huoletta ottaa eteensä ja
syödä, ei tarvitse istua ja tunnustella kielellään ja tarkastaa joka
palaa, ennenkuin sen nielaisee. Mutta huulikala sitävastoin — no, ei
suinkaan ole tarkoitus millään tavoin moittia luojan tekoja, luojan
työt ovat tietysti hyvät — mutta huulikala olisi voinut tulla toimeen
vähemmilläkin ruodoilla kuin sille on annettu. Nyt ne pilaavat lihan
ja vähentävät kalan arvoa. Siinä on liiaksi perattavaa, kärsimättömät
eivät millään muotoa saa siitä tolkkua. Se on heistä liian
vaivalloista. Eikä heillä ole aikaa istua ja noukkia ruokaansa ja syödä
sitä pala palalta, ja niin on tehtävä sen, joka syö huulikalaa. Sillä
ruotoja ei ole vain paljon, ne ovat lisäksi kovia ja teräviä kuin lasi-
tai terässirut. Ja kun sitä lisäksi on paha perata, niin ei naisväki
juuri tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, ja siksi ei sitä juuri
paljoksi arvioida.

Sentähden huulikala ei ole mikään haluttu kala, ihmiset eivät siitä
juuri välitä, he syövät sitä paremman puutteessa tai käyttävät sitä
hummerinsyötiksi. Vain joku erikoistuntija, jolla on aivan toinen
käsitys asioista, voi joskus olla eri mieltä. Hän antaa huulikalalle
sille tulevan arvon, suuremman kuin useimmille muille kaloille. Hän
osaa käyttää sitä tuoreena, vähän suolattuna ja suolaisena. Hän tuntee
kalan perinpohjin, sen sisimpiä ominaisuuksia myöten. Hän onkin
alituisesti matkassa onkineen, niin pian kuin vain pääsee lähtemään.
Hän asettuu pariksi kolmeksi päiväksi saarelle, hän rakentaa tulisijan
ja keittää ruokansa taivasalla ja kulkee ja iloitsee yksikseen.
Hänellä on korvo ja suolaa mukanaan, ja hän valmistaa kalansa sitä
mukaa kuin hän ne saa. Ja kun päivän työt, ovat lopussa, hän sytyttää
tulen ja panee kahvipannun kiehumaan tarkaten ilmaa ja tuulta. Niin,
katsohan nyt vain Markusta, hän istuu ja oikein juhlii saarella ja elää
mielestään herroiksi kuin itse keisari.

Täällä on kuin toinen maailma, hiljainen, hyvä ja rauhallinen
maailma, joka ei muuta muutosta tunne kuin vuorokauden, tuulen ja
sään vaihteluja. Sinne voi tulla milloin tahansa — saari on aina
ystävällinen ja tarjoaa aina suojaa. Se on siinä kuin maailman
äärenä, sen takana on ihmisten kuumeinen maa, edessä alkaa toinen,
ääretön maailma, itse ikuisuus. Se viittailee sinessä ja tuulessa, se
humisee mereltä ja pilvistä — oi, ei ole suurempaa iloa elämässä kuin
saada istua syyspäivänä saarella, rauhassa ja yksinään, ja kalastaa
huulikaloja. Markus nauttii olemassaolostaan, hän laulaa ja puhuu
ääneen välillä, ei kukaan voi kuulla häntä täällä. Hän istuu yksin ja
hallitsee saarta, istuu kallionkielekkeellä, jota meren kuohuvat aallot
huuhtelevat. Hän istuu niin siunatun mukavasti ja kääntää selkänsä koko
maailmalle paiskatessaan siinä huulikaloja kalliolle ja katsellessaan,
miten ne potkivat ja sätkyttelevät. Hänen takanaan on kasa, joka
loistaa vihreänä, ruskeana ja kuparinvärisenä kasa räpytteleviä eviä
ja kiiltäviä suomuja. Silloin tällöin heittäytyy aalto ylös pitkin
kallionseinää, vesi kuohuilee valkoisena untuvana hänen ympärillään.
Ja hänen edessään levenee meri, se levenee eteenpäin ja molemmille
sivuille ilman alkua ja loppua. On kuin itse äärettömyys olisi avattu
hänen eteensä. Markus istuu sen kynnyksellä, istuu siinä, missä nöyrät
istuvat, missä koko luomakunnan pitäisi olla.

Mutta eikö aika joskus käy pitkäksi ja eikö ole väliin yksinäistä?

Ei, aika kuluu aivan liian nopeasti. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin
ei täällä saarella ole lainkaan yksinäistä, täällä on päinvastoin aivan
tarpeeksi seuraa. Täällä on tuuli, joka leikkii kanervikossa ja viuhuu
kallionhalkeamissa ja kuivissa korsissa. Ja täällä on lintuja, jotka
rakentavat pesänsä saarelle ja joilla on poikasia ja munia. Täällä on
merilokkeja ja tiiroja, täällä on haahkoja, rantaharakoita ja vikloja.
Ne ovat kaikki eläviä olioita, ajattelevia luotuja, niinkuin ihminen
itse. Ne taistelevat ja riitelevät ravinnosta, ne koettavat aamusta
iltaan tyydyttää ruumiinsa tarpeita. Niiden elämä on sattuman varassa,
ne käyttävät hyväkseen merta, luottavat kallioon ja rakentavat hiekalle
— mitä muuta tekee oikeastaan ihminen itse? Ja jos linnut eivät riitä,
niin on täällä lampaita, ne ovat uskollisia, kärsivällisiä eläimiä,
ystäviä, jotka palvelevat ihmistä. Mutta niiden kanssa ei voi puhua.
Puhua — mitä pitäisi sitten puhua! Jos täällä maailmassa puhuttaisiin
vähemmän, niin varmasti päästäisiin pitemmälle. Puhumalla ei onnea
saavuteta, puhe ei ole muuta kuin turhaa hälyä. Voit muuten puhua
lampaillekin, niiltä saa yhtä järkeviä vastauksia kuin useimmilta
ihmisiltä...

Niin istuu Markus kallion kolossa saaren uloimmassa kärjessä ja
onkii vapa kaarena laineitten aurinkoisessa kisailussa. Hän iloitsee
sydämensä pohjasta, hän katselee taivasta, merta ja hymyilevää
sineä ympärillään. Hän seuraa katseellaan lintua, joka liitää hänen
ohitsensa, kiveä, joka lojuu odottaen rannassa, ja auringonpaistetta,
ja kiitos valtaa hänet. Kaikki tämä on häntä varten, hänen tarvitsee
vain avata sydämensä, niin se kohtaa hänet lempeänä ja rauhallisena.
Ja silloin ei Markus voi muuta kuin virittää ylistyslaulun maalle, ei
kuuluvina säkeistöinä, vaan sisäisinä sävelinä ja sanoina.

Kuinka suloista onkaan elää, hän ajattelee, kuinka ihmeellinen maailma
on! Miten sininen on meri, miten loistava taivas, miten hyvältä ja
raikkaalta tuntuu hengittää ilmaa! Ja kuinka luonto on täynnä rauhaa,
miten kaikki ympärillä laulaa ja hymyilee! Ja itse voi yhtyä rauhaan,
liittyä muihin ja laulaa mukana! Niin, miten käsittämättömän suloista
on syntyä ja saada kokea niin paljon, niin kirjavaa vaihtelua kuin
elämä on...




XIII.


Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, jotka
hänestä kuluvat aivan liian nopeasti. Hän asustaa kallionjyrkänteen
alla ja nukkuu merimerkissä ylhäällä kalliolla; sen seinästä puuttuu
yksi lauta, niin että siitä voi pujottautua sisään. Merilinnut
herättävät hänet aikaisin aamulla, hän astuu esiin kello neljä,
ennenkuin aurinko vielä on noussut merestä, ja menee sytyttämään
tulisijaansa. Ja ennenkuin hylje on lähtenyt luodoltaan, hän istuu jo
mukavasti valkean ääressä kuppi kuumaa kahvia kädessään ja hörppii sen
sisäänsä niin nopeasti kuin suinkin. Ja auringon noustessa saarten
takaa nousee hänkin kiveltään ja ottaa onkensa, vasunsa ja kaikki
tarpeensa. Sillä juuri nyt on oikea hetki, nyt tulee tuulenpuuska
mereltä ja panee sen lainehtimaan. Kuulehan, laineet loiskuvat kalliota
vasten juuri huulikalojen tavallisella olinpaikalla, nyt niitä on
helppo saada, niille voi tarjota mitä tahansa.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, kauempaa
hän ei uskalla viipyä — hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Sillä
kotona on kyllin työtä odottamassa, siellä on narua ja säleitä —
kaikkea mitä tarvitaan hummerimertaan, eivätkä ne valmistu itsestään.
Työhön on ryhdyttävä, kuta pikemmin päästään pyyntiin, sitä parempi
— niinpä Markus ottaakin vaarin ajasta. Merituulen laulaessa
hänen korvissaan — hänen päänsä yhä humistessa saaren tuulesta ja
merenloiskinasta vasten kalliota hän tarttuu vasaraan ja sahaan.
Hän sovittaa säleitä yhteen, hän istuu kivipaadella oven edessä ja
veistää ja vuolee, niin että lastut lentävät. Hän kiertää katajasta
renkaita, niin isoja, että käsi menee niiden lävitse — pari joka
mertaan ja sitten hän kutoo päälle verkon, vetää sen laidasta toiseen
suurina, karkeina silmuina. Hän kutoo sitä käsissään kävyn lentäessä
edestakaisin, on kuin hämähäkki olisi siinä työssä. Näin pitkälle työ
sujuu hyvin ja helposti, näin pitkälle voi kuka tahansa päästä, jollei
peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Mutta nyt on nielu sovitettava,
ja nielu juuri onkin tärkeä. Nielun sovittaminen hummerimertaan ei
ole jokamiehen työtä. Sillä nielu ei saa olla liian suippo, mutta ei
myöskään liian matala ja leveä, eikä se saa olla keskellä mertaa tai
toisaalta liian korkealla yläreunassa. Lisäksi on hapaan pingoittaminen
tärkeätä. Yksi ainoa lanka voi merkitä paljon, sen tulee olla oikealla
paikalla taitavasti kiinnitettynä. Mutta missä on oikea paikka — no, ei
saa ilmaista liikaa, ellei aio opettaa toisia, kalastajia on paljon.
Lisäksi on tärkeätä, että kivi on sopiva. Ensimmäinen mikä käteen
tulee ei suinkaan kelpaa, ei, sen täytyy olla niin litteä kun suinkin,
muuten ei hummeri tule kunnolla alas asti, vaan jää istumaan kivelle
ylös nieluun, josta se tuli sisään. Se istuu siinä nielun tasalla, eikä
voi olla sitä huomaamatta, ja kun se on syönyt kyllikseen, kiittää se
ruoasta ja lähtee tiehensä. Ja jos nielu on liian syvä tai merta vähän
liian lyhyt, niin käy yhtä hullusti. Sillä silloin ei hummerin tarvitse
mennä edes sisään — se voi istua nielussa niinkuin papukaija renkaassa
ja syödä mielensä mukaan. Oi, siinä on satoja salaisuuksia, satoja
pikkuseikkoja, jotka on otettava huomioon ja jotka vain taituri tuntee.

Kun merta sitten vihdoin on valmis, on hankittava kohoja ja nuoraa.
Viimeksimainittu on muuten helposti saatavissa — vähän meriruohoköyttä,
niin se on valmis; vaikeampaa on saada kohot kuntoon, sillä kohot
täytyy tehdä kevyestä kuusipuusta, muuten ne eivät kannata köyttä,
vaan imevät itseensä suolavettä ja vaipuvat pohjaan. Ja kun kuusia on
niukalti lähistöllä, on usein vaikea saada tarpeeksi puuta — niin,
ihmisten on väliin mentävä kylään ostamaan sitä puusepältä. Tietysti
voi käyttää korkkia, jos kellä sitä on, mutta kuinka monella on sitä
tarpeeksi? Onneksi ei Markukselta puutu kuusta, hän korjasi talteen
kokonaisen suuren tukin siihen aikaan, kun hän kesällä kalasti
ankeriaita, ja niin on hänellä nyt puuta kohoiksi pitkäksi aikaa. Ei
kukaan tee hienompia kohoja kuin hän, ne on kauttaaltaan höylätty
sileiksi ja lisäksi maalattu valkoisiksi, ja lopuksi on niihin
kaiverrettu M, joka vielä on täytetty ruusunpunaisella värillä. Eikä
kukaan tee hienompia mertojakaan, menehän vain joskus katsomaan! Ne
ovat rivissä vajassa ja ovat kuin hienointa korityötä, samalla keveitä
ja kestäviä. Ja kuinka kauniita ne ovat, miten siistejä kaikilta
puolin, ihan joka kolkasta — alkaa oikein tehdä mieli ryömiä sisään.
Niin, Markus taitaa tehtävänsä, se on varma — katsohan vain noita
kahdeksaa tuossa pitkin seinää. Niillä sopii pyydystää ulkona merellä,
ne eivät kaadu kumoon, vaikka meri alkaakin lainehtia pohjaa myöten,
sitähän varten niissä on pitkä poikkipuu.

Kun nyt kaikki on kunnossa, sivellään vanhoja vähän tervalla, jotteivät
langat mätänisi, ja uudet pannaan joksikin päiväksi veteen. Tehtäviä
on niin että vilisee — ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, tiedä
miten paljon tehtävää kalastajalla on, ennenkuin hän voi täydellä
todella ryhtyä pyytämään. Hummeriarkkujen täytyy olla kunnossa ja
syöttien valmiina — voi, tehtäviä on monenlaisia. Ja samalla hänen
on kalastettava omiksi tarpeiksi, jotta hänellä olisi mitä syödä, ja
lisäksi on hänen koottava syöttejä...

Kysyhän, onko Markuksella työtä!

Hän on maalla ja merellä, hän veistelee, hän tervaa, hän punoo
köyttä. Ja väliin hän on kaukana metsässä etsimässä katajaa ja tammea
mertapuiksi, hän näet tarvitsee uusia mertoja. Sitten hän keittää
itselleen ruokaa ja parsii sukkiaan — niin, hän ei voi kulkea laiskana
kuin mikäkin maankiertäjä, sillä hänellä on aivan liiaksi tehtävää. Ja
sitten hän soutaa kiireesti kaupunkiin, hän tarvitsee messinkilankaa
tai narua; työ seuraa toista.

Hummerinpyydystyksen alkaessa on satamassa ja vuonossa vilkkaampaa kuin
milloinkaan muulloin. Jo kauan ennen auringonnousua kolistellaan ja
puuhaillaan taloissa, juostaan pitkin portaita ja paiskotaan ovia valon
loistaessa kamarista tai keittiöstä, missä naisväki valmistaa lähtöä.
Melutaan ja touhutaan loppumattomiin, huudetaan saappaita ja hörpitään
kahvia — kuulehan vain Andersia ja Karelia, noita kahta! Ja kuulehan
Aanonia ja Torvaldia, he juoksevat ympäri kuin päättömät kanat ja
kaakottavat ja huutavat ja haukkuvat toisiaan kilpaa. Se kuuluu väliin
ylös Markuksen tuvalle asti, kun hän istuu puhaltamassa kahvikuppiinsa;
on sellainen hälinä, että luulisi tuomiopäivän tulleen, on kuin tuli
olisi päässyt irti. Ja minkä tähden he hosuvat? On luvatonta aloittaa
pyydystys ennen kello kahdeksaa, niin että aikaa on kyllin. Niin
kylläkin, mutta on saatava hyvät paikat, valittava ne ennenkuin naapuri
ehtii, oltava ensimmäisenä ottamassa. Miksi muuten naapurin tarvitsee
kalastaa? Hänellä on kyllin rahaa ja kaikkea, hän voi todellakin niin
hyvin, että hän voisi pysyä kotonaan ja antaa toisten pyydystää,
toisten, jotka todella tarvitsevat vähän ansiota ja ponnistelevat
jokapäiväisen leipänsä edestä. Mutta annahan olla, hänessäkö olisi
sen verran rehellisyyttä, sen verran luonnetta! Kaukana siitä, hän
on päinvastoin pikkumaisista pahin. Hän ei suo toiselle mitään, hän
ajattelee vain itseään koko päivän ja haalii itselleen kaiken, minkä
voi. Pahuksen naapuri! Ja niin alkaa elämä taas:

— Katsohan, etkö löydä villanuttuani — ja sitten minun rantikkaani,
kuuletko!

— Öljyhousut, huudetaan — tiedänkö minä, hitto vie, missä sinun
öljyhoususi ovat?

Juostaan, huudetaan, lennetään kuin mielettömät. Ja väliin aukeavat
ovet, ja he juoksevat ulos varhaiseen aamuun, Torvald ja Aanon ja Karel
ja Anders — koko sataman miesväki öljyhousuissaan ja leveissä vöissään.
He tulevat kompuroiden pitkin kujaa jaloissaan raskaat saappaat, niin
että talot vapisevat — tätä on suurenmoista nähdä. Jos he muulloin
ovat kapeita ja pieniä, solakoita todellisuudessa — niin he ovat nyt
aivan neliskulmaisia, ovat kuin jonkinlaista sotaväkeä. Katso, miten
leveitä he ovat keskiruumiistaan, ja katso heidän hartioitaan! Niin,
suutarikin, joka tavallisesti on pientäkin pienempi, niin että hänet
luulisi voivan puhaltaa kumoon — niin, hänkin näyttää nyt suorastaan
tyhmänrohkealta. Ja katsohan tullimiestä, katso Kristoferia! Itse
Goliath ei ollut suurempi eikä näyttänyt vaarallisemmalta. Väliin
lähtee joku vaimoista auttamaan miestään soutamisessa, muuten on heillä
enimmäkseen nuoria poikia mukanaan. Vaimo? Kyllä kai, kuhnailija, josta
ei ole muuhun kuin sulkemaan ikkunat...

Kuluu aikaa, ennenkuin päästään lähtemään, täytyy käydä luhdissa ja
ullakolla, aitassa ja pesutuvassa, vajassa ja kellarissa — kaikkialla.
On tuhannen tehtävää, kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. Ja lopuksi
hummerimerrat, jotka ovat kasoina pitkin siltaa ja satamaa ja jotka
on kunnolla lastattava veneeseen. Se on jo suuri taito sekin, toiset
tekevät sen niin kätevästi, että heidän pitäisi saada palkinto. Pitäisi
saada mukaan niin paljon kuin suinkin, mutta samalla täytyy huolehtia
siitä, että itsekin sopii veneeseen. On suunniteltava ja koeteltava ja
pantava ne niin, etteivät ne luista, otettava huomioon merran muoto
ja laatu ja ladottava ne niinkuin rakentaisi muuria. Tuolla Karel
lähtee merelle lasteineen, hän soutaa voimiensa takaa — ja aivan
hänen jäljessään tulee Anders soutaen niin että vesi nousee kuohuna
kokassa. Heidän välillään on alituinen sota, nyt on kysymyksessä
kumpiko ensin pääsee perille ja voi ottaa toiselta paikat ja ikäänkuin
työntää hänet syrjään. He istuvat ja purevat hammasta ja kiusaavat
itseään minkä voivat, on kuin he soutaisivat henkensä edestä! He eivät
tiedä suurempaa iloa maailmassa kuin saada tehdä toisilleen kiusaa,
aamusta iltaan he toivovat toisilleen kaiken maailman onnettomuudet.
Jos maailmassa ei olisi muita kuin he kaksi, niin he sittenkään eivät
tahtoisi elää sovussa, vaan taistelisivat ja riitelisivät kaikesta.
Pois tieltä, tuolla tulee suutari juosten, hänellä ei ole edes vielä
syötitkään merroissa, hän juoksee ympäri kädessään syöttipytty ja sitoo
syöttejä niin nopeasti kuin voi. Toiset eivät ole niinkään pitkällä, he
kurkottavat kalasumppuunsa ja haavivat sieltä syöttejä.

Kristofer, tullimies, on myöskin matkassa mahtavana kuin Goliath.
Toisten mielestä ei tullimiehellä olisi siihen oikeutta, tullimies saa
palkan valtiolta, hän tyytyköön siihen. Sitäpaitsi hän tekee kylliksi
kiusaa nuuskiessaan arkut ja kojut, jos vain joku on käynyt Skagenissa.
Hän haalii todellakin tarpeeksi itselleen, vaikka hän pysyisikin
poissa täältä — hän voisi nyt edes täällä jättää toiset rauhaan.
Mutta ei, Kristofer on kaikesta huolimatta mukana, hän kulkee ympäri
tärkeän näköisenä, on kuin tarkastaja ja päällysmies. Kukaan ei tosin
ole häntä siihen virkaan pannut — Kristofer on itse itsensä siihen
asettanut — mutta kun Kristofer on valtion virkamies ja kantaa valtion
messinkiä lakissaan, niin jokaisen täytyy koettaa sietää häntä parhaan
taitonsa mukaan. Kristofer on tosin huono kalastaja, hänen mertansa
ovat suorastaan hullunkuriset, nielu niissä on iso kuin kärrynpyörä,
niin ettei vahinko suinkaan ole suuri, vaikka hän tuleekin mukaan. Ja
jos nyt joskus niin hullusti käy, että hän jotakin saa — no, hänen
sumpussaan ei ole lukkoa. Kantta sopii nostaa ja tarkastaa hiukan
sisällystä, kun Kristofer illalla on mennyt levolle. Kristoferiltä ei
mitään oteta, vaan valtiolta, sillä Kristofer on valtion virkamies.
Ja jos nyt muuten Kristoferilta otettaisiinkin — niin ei sitä voi
sanoa varkaudeksi. Kuinka paljon Kristofer onkaan ottanut toisilta!
Hän on ottanut monin kerroin rahaa, suuria rikkauksia suorastaan. Ja
ajattelehan mitä hän on ottanut! Rommia ja geneveriä ja akvaviittia,
hienointa mitä pulloissa on — väliin kokonaisia kanistereja. Hän on
pysynyt ilmaiseksi viinassa, niin että sitä on riittänyt hänelle vuodet
umpeensa — niin, se kiusan Stoffer! Varkauttako — johan nyt. Hän on
verottanut toisia niin kauan, että olkoon hyvä ja alistukoon nyt kerran
hiukan toisten verotettavaksi.

Jotakuinkin kello seitsemän ovat kaikki veneet valmiina laskemaan.
Niitä on ylt'ympäri vedessä, pitkin lahtia ja niemiä, vuonoissa ja
salmissa — niin, aina Reier-luodolle asti. Siellä on laajat matalikot,
ja siellä hummerilla on mitä parhaimpia kiviä ja koloja. Kalastajat
istuvat ja odottavat kukin paikallaan, mertakuorma päätä korkeammalla
— on suorastaan ihme, etteivät ne siitä joskus kellahda kumoon. He
istuvat ja koettavat säilyttää tasapainon — katse suunnattuna suoraan
keulaan ja mälli keskellä suuta — ja kun he istuvat näin odottamassa,
katselevat he kateellisina ympärilleen tarkaten naapureitaan. No,
Knud on tänään Paulenissa, ja tullimies Brynesteinin luona — niin,
olkoon se heille opiksi. Ja Kristen on asettunut Langholm-salmeen —
hm, hänellä on muuten runsaasti mertoja, tuolla samaisella Kristenillä
Langholm-salmessa. Ja kas, maakauppias tuolla — varjelkoon, eikö
hänellä ole kaksi venettä perässään, jotka molemmat on lastattu
kukkurapäilleen, se saa toiset oikein raivostumaan! Kourat puristavat
aironpyyryjä, silmät iskevät tulta. Ja kaiken tämän kestäessä kuluu
aika, viisari lähenee päämäärää, lähenee hitaasti minuutti minuutilta...

Mihin on nyt Markus sillävälin hävinnyt? Markukselle on kyllin tilaa,
miten paljon muut leventelevätkin — meri on niin siunatun suuri. Markus
on asettunut Sølvske-lahteen, missä hänellä on erinomainen paikka.
Hänen tarvitsee vain soutaa kaaressa luodolta ja laskea pitkin rantaa,
kunnes hän on Garpholmin luona. Sitten hän soutaa läpi Bly-salmen ja
ohi Kalvenin niemen, siitä voi hän alkaa jälleen laskea. Hänellä on
hyvä pohja pitkin matkaa, paasia ja lohkareita ja laakeata kalliota.
Hänen täytyy vain vähän kiirehtiä, että hän ehtii ennen muita salmesta,
silloin hänellä on yksin paikat hallussaan niin pitkälle kuin häntä
haluttaa.

Kellon lähestyessä kahdeksaa saavat silmät yhä enemmän eloa. Markus
näkee selvästi paikaltaan, miten ne kulkevat tarkastaen ympäri, ne
pistävät väliin kuin pitkät piikit. On kuin epäluulon henki hiipisi
veneestä veneeseen, he oikein vartioivat toisiaan, ettei kukaan
vain laskisi mertojaan liian aikaisin. Silloin tällöin nousee joku
nähdäkseen yli luodon, onko naapuri aloittanut. Naapuriin ei näet
ole luottamista, hän aloitti neljänneksen liian aikaisin edellisenä
vuonna. Ei, niin he istuvat taas hiljaa ja kurkottavat ja vilkuilevat
ympärilleen. Ja Brynesteinin luona seisoo tullimies veneessään
komentamassa ja valvomassa lakia. Hän seisoo kello kädessä ja kasvot
käännettyinä lounaaseen kuin punaiseksi maalattu keulapuomi. Väliin hän
kohottaa hiukan päätään ja katsoo uhkaavasti ympärilleen...

Läiskis, siinä putosi ensimmäinen merta.

Heittäkää, huudetaan ylt'ympäri, on tosin liian aikaista, mutta
heittäkää, heittäkää kuuluu kaikkialta. Ei, ei, sanoo tullimies
vihaisena ja huitoo käsillään, mutta kukaan ei ole häntä huomaavinaan.
Täällä on yht'äkkiä alkanut vaarallinen näytelmä, mertoja sataa, airot
kalisevat, on kiirettä ja kiivasta touhua, loiskinaa ja läiskinää, ja
pyydyksiä lasketaan kilpaa. Kiiruhda, huudetaan, heitä, heitä! Ja niin
vierivät merrat mereen, käsivarret heiluvat ja kädet huitovat — on kuin
joka veneessä olisi tuli irti. Tullimies on hetken hiljaa ja katselee —
hän taistelee itsensä kanssa, niin että parta tutisee, ei, hän työntää
kellon taskuunsa ja käy käsiksi mertakasaan, hänkin. Ja läiskis, siinä
hän laskee vehkeensä mereen yhtä uhattuna ja luvattomasti kuin joku
muukin...

Oikeastaan tämä on hullua. Mertaa ei saisi heittää siten, vaan se
pitäisi laskea kauniisti ja huolellisesti — kiikarin ja laskukiven
avulla, jos niin tarvitaan. Mutta tänään saa mennä miten menee, täytyy
ennen kaikkea turvata itselleen paikat, saada merrat mereen tavalla
millä hyvänsä. Vaikka ne sitten joutuisivat nurinpäin, niin ne saavat
olla siinä, kunnes niiden luo palataan. Hummeri ei karkaa, se osaa
kyllä odottaa; naapuri sensijaan ei odota, vaan kiiruhtaa edelleen
niin pian kuin voi: Souda, Ole Jakob, souda, kuuletko! Anna mennä,
Tuomas, niin pääsemme Peder Emilin edelle! Puuhaillaan, touhutaan,
riidellään kaikkialla, kiiruhdetaan Paulenista Bedstefarsgrundiin,
Kvervenistä Gaaseniin ja vielä kauemmaksi. Ja samalla kuin puuhaillaan,
touhutaan ja riidellään, liukuvat veneet kukin suunnalleen kohti omaa
päämääräänsä. Ja jokaisesta heitetään mertoja, heitetään alituisesti.
Ja taakse jää meri täyteen kohoja, ne keinuvat pitkin niemiä ja
vuonoja, ympäri luotojen ja merimerkkien, lahdissa ja salmissa. Niitä
sataa, lisääntyy, vilisee kaikkialla, ne loistavat vedessä kaiken
värisinä kuin linnut.

Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon
mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma,
jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella
kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan
nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa
vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että
käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei
vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän
on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja
uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän
on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa
kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan
kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on
hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja
saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja
jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta
kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa
sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän
muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten
hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa
miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista
tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista
taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa.
On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään.
Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää
kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi
itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän
ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla
kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin
tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja
ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta
suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko
väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald,
siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka
aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian
aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin.
Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja
osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo
myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen
mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen,
häntä moitittiin aivan syyttä...

Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.

— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.

— Etkö itse laskenut!

— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!

— Ei, sinä olet niin viaton, että...

— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!

Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi,
hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.

Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä,
josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On
kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään
iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa
kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä
korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä —
ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun
kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun,
vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut
viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa
olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos
ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta
on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä.
Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi
niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee
hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen.
Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä
suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa
oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak,
kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri
syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi
sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen
maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.

Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa
köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa,
se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se
sammuu syttyen uudelleen.

— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.

— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.

Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat.
Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa,
joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä
taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin,
herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä —
Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan
ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa
matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen
kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen
mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa
olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa
melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle...




XIV.


Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se
ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva,
niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään.
Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa,
ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun
väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti
se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun
sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on
niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa
ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa.
Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla
hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin
kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä
tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin,
ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin
kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.

Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä
taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat
ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee
kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin
merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa
tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin
jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on
suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri,
pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä
siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen.
Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven
sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin
istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin
vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se
on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten
pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä
hyvin voisi laskea mereen.

Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti
luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on
oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi
vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa
sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa,
on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja
vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi
puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko
ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat
samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja
niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja
syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen
ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne
leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.

Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon,
vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa —
no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että
hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat
säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään
siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse
vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei
ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia,
mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä
sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen,
niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa
vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.

Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin,
voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa,
joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan
vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet
kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat
aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin
kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat
liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu
vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii
pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä,
se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan
leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa
seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä.
Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy
enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo.
Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa
pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt
tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin
ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän
kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa
pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten
ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin
itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma
ainakin kahdesta.

Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista
ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on
pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä,
jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut
leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa
näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin.
Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista —
naarashummerilla on leveämpi pyrstö.

Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä
summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana.
Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin,
rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä
pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään
vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan
yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa
täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa
sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti
aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene»,
mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat
täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi
saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi
usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:

— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa
vastaan mustia?

Ja yhtä usein kuuluu vastaus:

— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin
haluatte.




XV.


Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää
on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi
väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana
aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin...

Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta
myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu,
merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät
jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen
syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava
varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota
kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi
kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin,
syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan
pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään
ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan
ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy
hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli
vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi
sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi
uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja
asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu
olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on
siitäkin turvassa.

Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja
luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen
pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet
mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus
istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo
ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän
katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä
on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan
muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen
kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja
sammal kalliolla paisuu kuin sieni.

Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt
vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat
lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt
yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt
päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja
ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy
syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne
häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen
— — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta
toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä
koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa,
päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos
onni on suotuinen, kuka tietää...

Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa
esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta.
Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät
myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman
sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa
ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja
seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja
harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu
henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän
voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää
hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat
ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään
asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä,
ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole
helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.

Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa
hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa
jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä
tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin
hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja
kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä,
mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita.
Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan
vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan
puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin
surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla,
tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin
olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea
väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän
siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen
ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit
lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala
maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta
ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän
mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole
niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan
Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole
sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii
miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi,
kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja
näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa.
Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset
ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee
ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan —
tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä
kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä
tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.

Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja
opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena
valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee
arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä
vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti
teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea
se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan
tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä
kaipaisi palkkaa!

Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas,
että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja
tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä.
Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta
saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas.
Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi
hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa
päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja
pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja
viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan
kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee
hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa
sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi.
Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara,
niin vailla kaikkea ymmärtämystä.

Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla
kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin
huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että
se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee
hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja
valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset
näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä
kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä
tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin
toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut
häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi
ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat
saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja
epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai
aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja
he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa.
Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää
alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.

Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän
kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa
suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä
ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa
keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa.
Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä
loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille
hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on
päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä
he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta
kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan,
kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle...

Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu,
heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana
syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot.
Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän
kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa
ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat
hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen
parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan
ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan
ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin
todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä.
Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken.
Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu,
hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle,
rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen
mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien
kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti
tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti...

Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii
auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma
ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen
tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset
kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät
elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee
hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu
niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki
samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja
aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin
ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja
hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet
veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään
ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken
oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja
voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.

Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan
jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi
— mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä
mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella!
Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja
Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen,
tätä on mahdoton vastustaa...

Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan
läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä,
sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se
lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta
naudalta.




XVI.


Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja
auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää
kaunista säätä.

Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä
kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä
on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet
kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin,
sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä
tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi
sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt
ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka
oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein
joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla
tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi
maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan
lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on
kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta
samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan
vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä
vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta
tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy
siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa!
Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja
siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa,
kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän
nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän
sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin...

Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi.
Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä
on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin
naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes
hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat,
kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja
hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa
jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne
liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille,
lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä
päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun
lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin
että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja
katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus
tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo
se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee
ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin
hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me
saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa
uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä
on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me
voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus
levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan
niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa
vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä...

Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään.
Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten
kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on
kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka
vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle
suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma
takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään
saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin
kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki
tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.

Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa,
ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja
eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista
pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan,
peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On
kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat,
maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen
valkoiseen unelmaan.

Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja
keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa,
kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat,
kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja
hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa
jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle,
ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu
kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin
tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa...




XVII.


Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat
toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät
ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen
tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus,
sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä
olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja
kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on
kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.

Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla
tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei
tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa
mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy
olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin,
ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon
paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden
hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella
on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla
muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin
kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on
kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää,
hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän
istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan
kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele
kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän
kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo
ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden
kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee,
miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen
ruokapalan tähden.

Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään,
ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin,
ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.




XVIII.


Ja Markuksen päivät painuvat mailleen, nyt lähenee hänen elämänsä
loppuaan. Sillä hän ei tullut vanhaksi, viisikymmentäviisi vuotta tai
niille vaiheille, hän eli vielä kaksi kesää sen jälkeen kuin nuotta ja
puutarha olivat tulleet valmiiksi. Ensimmäisenä keväänä hän kylmettyi
pahasti ja pitkäaikaisesti, ja siitä kai kehittyi keuhkotauti, kuten
niin usein käy.

Oli hyvin sateinen kevät — niin, sinä keväänä satoi niin paljon,
että tie Klevenistä Mæstadiin oli yli viikon ajan veden alla eikä
ollut jokamiehen käytettävissä. Koko tasangon peitti lammikko, ja
kun juuri silloin sattui olemaan lähetysjuhlain aika — ne suuret
juhlat rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen antoi kolehdiksi sata
kruunua — niin täytyi palkata lauttamies, joka kahlasi merisaappaissa
edestakaisin ja kantoi ihmisiä yli sitä mukaa kuin heitä sinne saapui.
Karel aloitti tämän toimen, hän otti naiset syliinsä ja kantoi heidät
yli varovaisesti, kuin olisi kantanut sytytettyjä kynttilöitä. Tietysti
Anders ei voinut sietää, että vain Karelilla oli tuollainen hieno
toimi, ja niin ryhtyi hänkin kantamaan ja tarjoutui avuksi samalla
tavalla. Siinä he kulkivat ja kahlasivat molemmat ja olivat niin
ystävällisiä kuin taisivat. Ero heidän välillään oli vain siinä, että
kun Karel otti kenen tahansa, niin Anders koetti sovittaa niin, että
hän sai vain kauneimmat ja nuorimmat tytöt kantaakseen. Ja kun Karel
kulki vakavana ja säädyllisenä, niin Anders vilkuili viekkaasti kuin
ahne kettu. Sitten ryhtyi Markuskin auttamaan, ihmisiä tuli vähitellen
niin paljon, että heitä oli mustanaan odottamassa vuoroaan. Mutta nyt
olivat nuo toiset kaksi tavanneet tuttaviaan ja menivät tiehensä ja
jättivät Markuksen yksin. Ja kun Markus kerran oli aloittanut, niin hän
ei katsonut voivansa lopettaa kesken, vaikk'ei hän ollutkaan puettu
tämän mukaisesti. Sillä hänen saappaansa olivat kerrassaan kehnot,
ne vuotivat kolmesta neljästä kohden ja olivat kokonaisuudessaan
loppuunkulutetut. Hän oli ajatellut syksyksi saavansa uudet — se
riippui vain kalaonnesta, onnistuisiko hänen nuotallaan saada paljon
kaloja. Sitä odotellessaan hän kuitenkin vielä kulki vanhoissa
ketineissään ja kasteli jalkansa melkein joka päivä. Ja sinä päivänä,
jolloin lähetysjuhlat olivat, hän teki sen niin perinpohjin, ettei
hän voinut muuta kuin sairastua. Ja päälliseksi hän istui ylhäällä
lehdossa, istui kannolla useita tunteja läpimärkänä vyötäisiin asti, se
oli niin hullua kuin olla saattoi. Mutta täällä oli niin monta, jotka
puhuivat, niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että aika kului aivan
huomaamatta. Ja kun lopuksi haettiin kolehtia ja tullimies kulki ympäri
hattu kädessä ja Kristen otti sata kruunua ja pani hattuun kuin ei
mitään — no, silloin Markus unohti itsensä kokonaan eikä edes muistanut
muuttaa vaatteita, kun vihdoin tuli kotiinsa. Hän oli nähnyt niin
paljon omasta mielestään suorastaan uskomatonta. Häntä oikein pyörrytti
— hyvät ihmiset, sata kruunua! Kristenin täytyi olla upporikas, kun
hän saattoi antaa rahojen mennä sillä tavalla. Ajattelehan, ottaa sata
kruunua ja antaa niiden luistaa toisen hattuun...

Seuraavana päivänä Markus oli sairas, hän yski niin, että sitä oli
vaikea kuulla, ja hänen selkäänsä särki ja korvissa humisi. Lisäksi hän
tunsi pyörrytystä, hän hikosi vähimmästäkin, ja niskakin oli alkanut
jäykistyä. Nyt olisi Markus mieluimmin mennyt vuoteeseen, ja jos hänen
puutarhansa olisi ollut kyllin pitkällä, olisi hän poiminut muutaman
salvianlehden ja keittänyt ensin kupin kuumaa teetä ja maannut päivän
tai pari. Mutta ei, oli liian aikaista, siemenet olivat vasta tulleet
maahan ja olivat juuri alkaneet orastaa, teeksi ei niistä ollut. Ja
vaikka hänellä olisi ollut teeksikin, niin ei hänellä kuitenkaan olisi
ollut aikaa hoitaa itseään. Lienee juuri ollut kevätvaikeuksien aika,
ja hänen varastonsa olivat aikoja sitten loppuneet, ei ollut jäljellä
huulikaloja eikä ainoatakaan savustettua makrillia. Lisäksi sattui
sinä vuonna olemaan vähän kaloja, vesi oli niin kylmää, että kalat
pysyttelivät syvällä, ne välttivät tulemasta pinnalle. Siitä syystä
Markus oli alituisesti merellä, hän ei voinut pysyä sisällä, vaan
puuhaili alinomaa veneessään. Hän veti uistinta ja koetti siten välttää
puutteen, niin kauan kuin makrilli oli lähellä maata. Niinpä hän ei
välittänyt yskästä, vaan kalasti yhtä väsymättömästi kuin ennenkin.

Tämä oli niin hullua kuin olla saattoi. Kylmettyminen tuntui saavan
säännöllisesti ravintoa ja se tarttui häneen yhä lujemmin. Niin hän
kulki ja yski alituisesti paksu huivi kaulan ympäri kiedottuna; hän
koetti sillä hillitä yskää. Ja kun joku huomautti hänelle siitä tai
tahtoi neuvoa häntä, viittasi hän vain luotaan kädellään tai käänsi
vähän päätään.

— Ei se mitään, sanoi hän, — se ei merkitse mitään, se on ohi kesäksi,
kunhan tässä taas on tullut hiukan lämpöisempää.

Mutta se ei mennyt ohi kesäksi. Eikä sitä voinut odottaakaan, sillä
tavalla kuin Markus itseään hoiti. Sillä nyt oli makrilli aivan
rannalla, nyt oli oltava varuillaan ja pidettävä nuotta valmiina, jos
mieli sillä jotakin saada. Niin valvoi Markus saarella aikaisesta
aamusta myöhään yöhön, ja kun kesäyö oli kylmä, hän istui ja paleli
niin että hampaat loukkua löivät. Tämä oli tietysti taas hullua, ja
lisäksi hän eli kahvista ja mustasta leivästä eikä saanut kunnon
ruokaa suuhunsa pelkästä innosta ja työhalusta. Eikä nuotanvetokaan
onnistunut, makrillia oli tavallista vähemmän; kun hän välillä yritti,
niin hän saattoi saada vain jonkin kymmenen. Mutta kuta huonompi onni
hänellä oli, sitä uutterammaksi ja innokkaammaksi hän tuli. Hän saattoi
olla merellä pari kolme vuorokautta yhtä mittaa. Hän siirsi nuottaansa
paikasta toiseen eikä voinut lopettaa. Hän uskoi nyt kerta kaikkiaan
nuottaansa, se oli hänen toivonsa ja luottamuksensa. Jos en nyt tänään
onnistunutkaan, ajatteli hän, no, toiste sattuu paremmin. Ja jos hän ei
saanut mitään Sølvske-lahdesta, niin saa hän varmaan Hummersundista, ei
vain saanut väsyä kesken.

Siten pahenivat hänen asiansa niin toisella kuin toisellakin tavalla.
Markus kävi huonon näköiseksi — kahvi ja leipä eivät ole sairaan ruokaa
— hänen kasvonsa tulivat keltaisiksi, ja yskä tuli yhä kovemmaksi ja
vaikeammaksi. Olisipa hän nyt välillä koettanut vähän vetää uistinta
kuten muutkin ja hankkinut itselleen sillä vähän tuloja, mutta ei,
hän oli niin innostunut nuottaan, että hän laiminlöi kaiken muun sen
tähden. Siimalla ja muulla sellaisella kalastaminen oli hänestä vain
ajanhukkaa, siitä tuli niin vähän, ei se mitenkään kannattanut. Nuotta
sitävastoin, se oli jotakin toista, saattoi lähteä merelle köyhänä ja
palata kotiin rikkaana miehenä. Jos nyt satunnaisesti olikin rahoitta,
jos olikin otettava vähän vastakirjalla — nuotalla korjattaisiin
kaikki. Yksi onnistunut heitto, niin oli velka maksettu, kaikki oli
hyvin, kaikki onnettomuus ohi. Ei tarvinnut tehdä itseään köyhäksi
jokaisen voipalan tähden, jonka otti laskuun. Ei tarvinnut juoda kahvia
mustana ja keittää sitä aina vanhasta porosta. Ei, hän saattoi mennä
puotiin ja istuutua, kuten Kristen teki, ja vain näyttää sormellaan.
Tuota haluan ja tuota. Ja eikö teillä ole parempaa voita? Hyvä, antakaa
minulle sitä kimpale ja pala suolattua sianlihaa...

Tietysti olisi näinkin voinut käydä, mutta niinpä ei käynytkään.
Pakostakin täytyi mennä niinkuin hän oli odottanut, onnettomuudet
kasvoivat ja yhä uusia tuli. Markus huomasi sen hyvin, hänen oli vaikea
saada välttämättömimpiä tarpeitaan, häneltä puuttui varoja talvipuiden
ostoon, puuttui rahoja saappaisiin ja veroihin. Mutta siitä huolimatta
hän pysyi rohkeana ja lohdutti itseään ajattelemalla tulevaisuutta.
Minä korvaan kaiken, hän ajatteli ja jatkoi nuotanvetoa kuten ennenkin,
kaikki kääntyy kyllä hyväksi.

Sillävälin upeili puutarha rotkossa talon edessä, siellä kukkivat
tulpaanit ja muut kukkaset. Sen hän oli todellakin onnistunut saamaan
valmiiksi, hän oli käynyt Marian ja Tinan luona ja mitä kaikkia he nyt
olivatkin, kylän naiset, oli ollut hankkimassa itselleen sipuleita ja
siemeniä. Hän oli saanut myöskin rabarberijuuren ja jonkin pienenpienen
karviaismarjapensaan, jotka olivat rivissä pitkin muuria ja näyttivät
menestyvän hyvin. Ja mikä parhainta — luumupuukin oli tullut, miltei
hänen mittaisensa puu. Se oli kitunut Katarinan leveiden syreenien
varjossa, Markus sai sen neljästä turskasta. Nyt se seisoi hänen
puutarhassaan, seisoi kaiken keskellä tulpaanien ympäröimänä. Näytti
siltä, kuin se olisi tyytyväinen muutokseen, se oli täynnä uusia
versoja ja nuoria lehtiä, jotka liehuivat iloisesti ja vilkkaasti
tuulessa ja viittoivat ja huiskuttivat päivät päästään. Mutta se
seisoikin auringossa ja antoi sen lämmittää itseään latvasta juureen
asti, voi sanoa kautta vuoden.

Tämä puutarha oli Markuksen ilo. Niin pian kuin hänellä oli vain
hetkinenkin aikaa, oli hän siellä järjestämässä ja sievistämässä kaikin
tavoin. Ihmiset, jotka olivat ylhäällä tarkkaamassa ilmaa, saattoivat
joskus nähdä hänet ryömimässä ympäri ja katsomassa, oliko kaikki
kunnossa. Hän oikein nuuski kaikkea — niin, jos saa uskoa ihmisten
puheita, niin hän taputteli kukkiaan, siveli niitä käsillään ja oikein
hyväili niitä. Ja mitenkä hän varjelikaan niitä rikkaruohoilta ja
kaikelta! Ei ainoakaan ruohonkorsi saanut pistää esiin mullasta, ei
ainoakaan ahomatara, Markus ei kärsinyt mitään. Täällä olikin kaikki
kuin pestyä, ei kuten tavallisesti ulkona, vaan niinkuin sisällä, olisi
voinut laskea voileipänsä maahan ja ottaa sen yhtä puhtaana taas ylös —
vaikkapa voipuoli olisi ollut alaspäin.

Kaikki tämä tuotti runsaasti hedelmää. Markus sai nauriita ja
porkkanoita, kokonaisen korin kumpiakin, hän sai sipuleita ja
rabarberia ja dilliä. Luumupuu sensijaan ei tuottanut mitään, kuten oli
odotettavissakin ensimmäisenä vuonna, ja karviaismarjapensaat olivat
vielä pieniä. Mutta sitten hän sai aikalailla salviaa, sitä riitti
hänelle yli talven teeksi. Hänestä tuntui, kuin se olisi auttanut
yskässä, vahvistanut ja puhdistanut verta. Niin hän pääsi käymästä
lääkärissä ja apteekissa, pääsi maksamasta suuria summia yskäntipoista
ja muista lääkkeistä.

On vaikeata käsittää, miten Markus selviytyi sinä talvena. Ensinnäkin
oli hänellä vähän puita kotona, ja lisäksi olivat hänen ruokavaransa
perin huonot. Vähän makrillia hänellä oli — ja lisäksi puutarhan
tuotteet, mutta ne olivat pian kulutetut. Niin täytyi hänen olla
alituisesti merellä ja koettaa onneaan toisten istuessa kaikessa
rauhassa kotonaan ja välillä vain vähän huvikseen soutaessa merelle.
Siellä hän oli myrskyssä ja pyryssä, siirtyi paikasta toiseen ja
pyydysti. Hän taisteli elämästä kädet kohmeisina ja ruumis pakkasesta
hytisten. Ja välillä hän oli etsimässä puita, toi kotiin pölkyn tai
kaksi, jotka hän pilkkoi ja kuivasi uunin päällä — niin oli hänellä
puita muutamaksi viikoksi eteenpäin. Sillä tavalla hän elätti itseään
ja pysyi hengissä, kunnes talvi oli ohi.

Mutta kun muuttolinnut alkoivat tulla — kun kevät taas oli
vaikeimmillaan, kaksin verroin suuremmin vaatimuksin kuin edellisenä
vuonna, niin silloin Markus ei enää kestänyt. Ja niin hän meni
eräänä päivänä Kristenin luo — tuon mahtavan Kristenin, tuon
rikkaan Kristenin, joka oli yhdellä kertaa uhrannut sata kruunua
pakanalähetyksen hyväksi — niin hän seisoi Kristenin edessä lakki
kädessä ja pyysi niin kauniisti vähän apua. Kristen ei saanut vihastua
hänelle, ei ottaa pahakseen, mutta hän tarvitsi niin kipeästi vähän
apua, sen verran että selviytyisi kesään asti ja voisi jälleen aloittaa
nuotan vedon. Hän ei ollut edellisenä vuonna päässyt eteenpäin, kaikki
oli mennyt taaksepäin, ja sen lisäksi tuli tämä sairaus. Ei niin, että
se nyt häntä kiusaisi, mutta hän vain pysyi kivulloisena eikä päässyt
voimiinsa, kun hänellä ei ollut kunnolla syötävää. Hän ei jaksanut
oikein voittaa sairauttaan — lyhyesti, eikö Kristen tahtonut olla niin
hyvä. Hän maksaisi takaisin joka pennin, Kristenin ei tarvinnut sitä
pelätä, Kristen voisi saada pantiksi hummerimerrat ja nuotan, jos hän
tahtoi. Ja sitten Kristenin piti antaa anteeksi, että hän häiritsi
häntä tällaisella, mutta maakauppias oli kieltänyt häneltä luoton, ja
silloin ei kaikki ollut oikein tolallaan...

Kristen kuunteli tätä seisoaltaan, hän seisoi ja siveli partaansa
kömpelöllä ja lihavalla kädellään. Hän teki sen niin omituisesti —
näytti kuin hän olisi silitellyt itseään, hyväillyt kasvojaan kaikessa
rauhassa. Hän antoi Markuksen puhua loppuun, tuntui siltä kuin hän
olisi kuullut sitä ilokseen, hän näytti suorastaan hyväntahtoiselta
siinä seisoessaan. Markus huomasi sen, ja hänessä heräsi toivo, hän
muisti sitä päivää rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen oli antanut
niin runsaasti hattuun, antanut ventovieraille ihmisille. Mutta ei, kun
Kristen aukaisi suunsa, oli vastaus sittenkin kielteinen.

— Minä en lainaile, sanoi hän, — ja jos lainaisinkin, Markus, niin en
missään tapauksessa sinulle.

Hän veti suunsa ivallisesti irviin:

— Et sinä tuosta niinkään toivu.

Markus koetti vielä parista muusta paikasta, mutta ei, oli mahdotonta
saada apua. Heillä ei sattunut olemaan, sanoivat he, tai heiltä ei
riittänyt; joka tapauksessa oli vastaus taaskin kielteinen. Vapaakirkon
Maria antoi kruunun — mutta mitä apua siitä oli? Niin täytyi Markuksen
myydä nuottansa, ja se koski häneen niin syvästi, että hän siitä asti
tunsi itsensä murtuneeksi. Nyt hänen voimansa heikkenivät nopeasti, hän
tuli väsyneeksi ja alkoi hikoilla ja paneutui silloin tällöin päiväksi
makuulle. Ja myöhemmin kerran kesällä hän tunsi pistoksen rinnassaan,
joka sitten kiusasi häntä varhaisesta myöhäiseen. Tämä pistos ei
tahtonut häntä jättää, oli kuin häntä olisi pistetty neulalla rintaan,
se haittasi häntä kaikilla tavoin. Niin hän ei voinut tehdä muuta kuin
paneutua lopullisesti maata ja järjestää kaiken sen mukaan. Ja mitä hän
nyt olikin ajatellut ennen, mitä hän oli ajatellut Kristenin sanoista,
silloin kun hän pyysi Kristeniltä apua — kun Maria sitten eräänä
päivänä pistäytyi häntä katsomaan, niin hän oli täysin selvillä siitä,
ettei hän enää nousisi.

— En toivu, sanoi hän, — Kristen oli kyllä oikeassa.

Ja kun Maria tahtoi lohduttaa, niinkuin ihmiset niin mielellään
tekevät, ja rohkaista häntä vähän, niin hän pudisti hiljaa päätään:

— Ja se voi olla samantekevääkin.

Sinä vuonna kukki luumupuu. Se oli ihana keväällä, sen saattoi nähdä
ulos salmelle asti, se loisti rotkosta kauas ja muistutti valkopukuista
enkeliä. Nyt oli siinä vihreitä raakileita, jotka riippuivat piilossa
lehtien välissä ja kasvoivat ja kypsyivät päivä päivältä. Markus
saattoi nähdä sen penkiltä, jolla hän makasi katsellen läpi ikkunan
ja valmistautuen viimeiselle matkalleen. Ja tietysti hän sen näkikin,
vaikka hänen katseensa muuten pyrki mielellään etäämmälle — yli
luumupuun latvan, pilvien väliin ja vielä kauemmaksi. Niin, siinä
makasi Markus penkillään ja katseli ihmetellen taivasta ja ajatteli,
miten kummallista oli, että hän pian seisoisi Jumalan edessä.




XIX.


Herra, ajatteli Markus itsekseen, minusta tuntui ensin, kuin tämä olisi
ollut hiukan liian aikaista, että olisit voinut säästää minua vielä
hetken. Mutta nyt ymmärrän sinun viisaan aivoituksesi, nyt ymmärrän,
että oli aika, ja kiitän sinua, että muistit minua. Sillä nyt en olisi
enää kauemmin suoriutunut, olisin joutunut vaivaistaloon, minusta olisi
tullut hylkiö, olisin saanut kuljeksia kunniattomana, eikä minusta
olisi vähääkään välitetty. Ja siksi kiitän sinua, Herra, että tahdot
ottaa minut luoksesi ennen sitä etkä anna sen tapahtua minulle. Voi
olla, että olisi ollut onnellista elää, jos olisin ollut terve kuten
ennen ja olisin saanut pitää nuottani, mutta minähän saan elää nytkin.
Olemassaoloni ei lakkaa, pääsen vain täältä, pääsen palvelemasta
ruumista ja pääsen tästä tuskallisesta pistoksesta ja alituisesti
rintaa kalvavasta yskästä. Minä pääsen vain uuteen paikkaan, missä on
kaikin tavoin parempi olla kuin täällä, minä vain vaihdan olotilaa,
vaihdan pahan ikuiseen hyvään...

Niin makasi Markus penkillään ja puhui Jumalalle ja rauhoitti itseään.
Ja sitä mukaa kuin päivät menivät, hän alistui yhä täydellisemmin
kohtaloonsa ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Hänen
mieleensä johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka antoivat hänelle
rohkeutta ja lohtua, kaikenlaisia mielikuvia maailmasta. Hän ei
maannut tässä kuolevana, hän ei ollut elämänsä lopussa, niin hänestä
tuntui, vaan hän seisoi elämän selvityksen edessä. Nyt aukeaa hänelle
kaikki, hän saa nähdä kaiken, ymmärtää kaiken katoovaisen, kaiken
hyvän, hämärän, itse ikuisuuden. Side otetaan hänen silmiltään,
syvyydet aukeavat hänelle, ei ole enää mitään salaisuutta, vaan
kaikkialla kirkkautta ja valoa, minne hän katsoneekin. Jokainen hänen
vastoinkäymisensä, jokainen kolaus, jokainen häviö — hän saa nyt
tietää syyn, saa tietää, miksi ja mitä varten ja enemmänkin. Jokainen
kysymys, joka on ollut hänellä mielessään, jokainen ilmestys — saa nyt
vastauksensa. Niin, kaikki saa nyt vastauksen — olkoon sitten vaikka
kysymys siitä, mikä kala oli koukussa silloin, kun häneltä oli mennyt
kivi Kalvenin luona; sekin nyt selviää hänelle. Hän oli aina ollut
siitä pahoillaan, oli tuuminut, olikohan se ollut ruijanpallas, mutta
saattoi olla, ettei se ollut se. Ehkä se oli vain rausku, niin ettei
siinä ollut mitään surtavaa.

Maria ja muutkin kävivät häntä välillä katsomassa, he olivat hänelle
ystävällisiä ja avuliaita, puhuivat hänen kanssaan ja koettivat häntä
auttaa. Joskus Markus vähän puhui heille, mutta tavallisesti hän
makasi aivan hiljaa ja vain katsoi uneksien eteensä. Väliin valtasi
hänet väsymys, silmät menivät kiinni itsestään, hän makasi puoliunessa
tyynyllään, kesäpäivän katsellessa sisään ikkunasta ja täyttäessä
pienen tuvan valolla. Valo tunkeutui läpi hänen silmäluomiensa, hän
makasi ja näki sen sinisenä — sumuna joka siirtyi paikasta toiseen
hänen ympärillään täynnä liiteleviä helmiä ja ajelehtivaa kultapölyä,
hienoja, leikkiviä, loistavia hiukkasia. Mutta ei, se ei ollutkaan
enää sumua, vaan vettä, silmänkantamattomiin vain sinistä, kirkasta
vettä kaikkialla. Ja helmet — ne olivatkin pelkkiä kaloja, ne
leikkivät valossa, joka tunkeutui veden läpi loistavana vyönä. Ja oli
kuin hän itsekin, olisi maannut siellä, levännyt syvällä pohjassa
ja luonut läpitunkevan katseen eteensä. Aivan niin, hän oli Malmin
edustalla, tuossa on valkoinen kivi, jonka hän niin usein oli nähnyt
vesikiikarissaan ja jota hän piti merkkinä kun laski pyydyksiään.
Mutta että täällä oli niin runsaasti kaloja! Ja miten monta lajia
täällä olikaan, niitä ui pyrstöään huiskuttaen toinen toisensa ohi,
harmaa- ja valkoturskia ja koljia ja ruijanseitejä, neljän, viiden
kilon painoisia kaloja ja vielä painavampiakin. Totta tosiaankin, eikö
joukossa ollut molvakin! Mistä se oli tullut tänne? Molvahan elää
syvässä vedessä, seitsemääkymmentä syltäkin syvemmässä — no tämän
paikan hän panee mieleensä, täältä hän yrittää huomenna. Ei katsohan,
tuossa ui parvi pikkusiilejä, ne uivat rivissä kuin sotilaat, marssivat
ohi kuin sotajoukko. Huiskis, kaikki kääntyvät yht'aikaa, kääntyvät
samalle puolelle, viimeinen samalla kuin ensimmäinen, kääntyvät
silmänräpäyksessä kuin yksi ainoa kala. Mikä saa ne nyt pysähtymään
— ne tekevät sen kaikki yht'aikaa. On kuin ei siinä olisikaan monta
oliota, ne ovat kuin saman ruumiin osia, jokin näkymätön voima sitoo
ne toisiinsa. Mitä ensimmäinen parvesta tekee, sen tekee viimeinen
samaan aikaan. Ne ajattelevat ja tuntevat ja toimivat yhdessä, niillä
on yksi tahto, yksi ajatus, yksi tajunta ja yksi järki. Ne kääntyvät
vielä kerran, kiitävät valtavana vilahduksena vedessä, niin että
Markuskin hätkähtää — ei, se olikin vain ikkuna, joka on auki ja
heiluu saranoillaan ja johtaa auringonsäteet suoraan sisään. Eikä
hän makaakaan vedessä, vaan penkillä seinän vieressä, makaa kuin
elämänsä reunalla ja tietää, että pian hän kuolee. Ja oven ulkopuolella
kukoistaa maailma, elää meri raikkaampana ja sinisempänä kuin koskaan
ennen. Kuulehan, tuolla kirkuu tiira salmessa — tuskainen toivo kulkee
hänen lävitsensä ja herättää elämänhalun uudelleen. Hän ei voi muuta
kuin nojautua hiukan ja katsoa vähän ulos ikkunasta. Kas vain, miten
saari on kaunis tänään loistaessaan vedessä ilon ja rauhan asumuksena.
Katsohan merimerkkiä, miten se helottaa! Se oikein huojuu ilmassa kuin
jonkinlainen kirkko vasten sineä. Ja tuolla välähtää pilvien alla,
lintu siellä kääntyy tuulessa niin että sulat loistavat kuin kiiltävä
hopea...

Hänestä tuntui niin surulliselta, ja hän paneutui jälleen tyynylleen
ja itki. Kun hän oli itkenyt hetken, otti väsymys hänet valtoihinsa.
Niin hän makasi taas horroksissa ja uneksi ja katseli kuvasarjaa, joka
kiiti hänen ohitsensa kuin hiljainen virta. Ja samalla heikkenivät
hänen voimansa — sillä joka kerta, kun hän palasi tajuihinsa, oli
hän entistään kuihtuneempi. Mutta samalla kuin hän kuihtui, oli kuin
jokin olisi kasvanut hänen sisässään ja saanut ravintoa siitä, mikä
hävisi. Oli kuin hänessä olisi tapahtunut jokin täyttyminen, kun hän
siinä makasi lihan lain alaisena. Sillä lihan laki ei ollut ainoa,
oli myös täyttymyksen laki, jota kohti koko luomakunta kulki. Kun
Maria välillä kumartui katsomaan, nukkuiko hän — niin Markus makasi
selällään ja katsoi suoraan läpi katon, läpi huoneen ja salaperäisyyden
ja näki hetkessä kaiken sellaisena kuin se oli. Niin, sinä hetkenä hän
kohosi yli kaiken ja oppi ymmärtämään ikuisuuden. Hän näki millaiseksi
ihmisten elämä oli aiottu, miten he istuivat pöydässä ympäri maapalloa
ja aterioivat, söivät ja joivat. Se oli aiottu veljesateriaksi,
onnellinen ken sen siksi ymmärsi, se oli aiottu rakkausateriaksi, joka
liittäisi heidät kaikki yhteen ennen suurta eronhetkeä. Ja heidän
istuessaan ja syödessään ja juodessaan lähetti ikuisuus kutsumaan
heitä ja nouti heidät luokseen ja otti heidät pois. Niin, toinen
toisensa jälkeen he saivat kutsun ja heidän täytyi luopua kaikesta.
Kaikki saivat kutsun ja kaikkien piti poistua. Nyt oli Markus saanut
kutsun, nyt oli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Saattoiko hän lähteä
rohkeana, saattoiko hän nousta iloisena tuoliltaan ja seurata kutsua
luottavaisena ja uskovana? Niin, hän oli vain heikko ihminen, Herra,
anna hänelle anteeksi, jos hän alkoi pelätä, jos pimeys kammotti ja
herätti hänessä tuskaa.

Viimeisenä elinpäivänään hän makasi ja tutki sielunsa syvyyksiä —
saattoiko hän antaa anteeksi, niinkuin kirjoitettu oli ja erota
ihmisistä kantamatta kaunaa. Hän muisteli heitä, toista toisen jälkeen,
kaikkia, jotka olivat häntä polkeneet, kaikkia, jotka olivat työntäneet
hänet luotaan ja olleet hänelle tylyjä kaiken aikaa. Suutari,
voiko hän antaa anteeksi suutarille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi
suutarille, se oli oikein kelpo mies. Entä Kristen, voiko hän suoda
anteeksi Kristenille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi Kristenillekin.
Ja hän makasi siinä ja tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi ja tuli
muistaneeksi profeetta Eliasta, joka otettiin taivaaseen palavissa
vaunuissa. Nyt otettaisiin Markuskin taivaaseen, häntä noutamaan ei
tosin tullut mitään vaunuja, mutta sehän olikin samantekevää. Sillä
tapa ei tullut kysymykseen, vaan päämäärä, päämäärä, joka on ollut, yhä
on ja tulee aina olemaan...

       *       *       *       *       *

Ihminen tulee maailmaan — henki laskeutuu maan päälle, nostattaa
tomupilven ympärilleen, peittyy tomuun ja laahaa sitä mukanaan. Kun
sen aika täällä alhaalla on täyttynyt, heittää se jälleen tomuverhonsa
yltään ja palaa ikuisuuden helmaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄHDE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.