Etsijäin seura

By G. Lowes Dickinson

The Project Gutenberg eBook of Etsijäin seura
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Etsijäin seura

Author: G. Lowes Dickinson

Translator: O. E. Tudeer

Release date: September 2, 2025 [eBook #76797]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1916

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄIN SEURA ***

language: Finnish




ETSIJÄIN SEURA

Kirj.

G. Lowes Dickinson


Suomentanut englanninkielestä ["A Modern Symposium"]

O. E. Tudeer





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.




ESIINTYVÄT HENKILÖT:

LORDI CANTILUPE, Tory.
ALFRED REMENHAM, Liberaali.
REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.
GEORGE ALLISON, Sosialisti.
ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.
HENRY MARTIN, Professori.
CHARLES WILSON, Luonnontutkija.
ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.
PHILIP AUDUBON, Liikemies.
AUBREY CORYAT, Runoilija.
SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.
WILLIAM WOODMAN, Kveekari.
GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.




Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka
nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan
kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen
ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä
joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti
toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon
lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli
illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli
antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi
katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui,
klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan,
North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu
Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka
siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza,
— molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä
vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme
lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi
sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli
vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa
häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei
tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti
ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka
Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä
vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson,
biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari,
jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.

Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan
siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja
tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana,
Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä
joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin
kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että
Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan
mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä
ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä
vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko
keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen,
ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta,
josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi
yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta
ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä
puheenjohtajana asiaan.


LORDI CANTILUPE, Tory.

»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava.
Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että
hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt
on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle
viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on:
persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on
ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt
vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että
hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin
taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee
yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka
mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska
ilta.»

Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin
tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi
pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi
vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti,
kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän
alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:

»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni
tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu
maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä
olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti,
on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena
politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun
kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti.
Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään
sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä
olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä
osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham,
sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin
siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita;
ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi
synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että
hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on
liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä
että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta
en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos
minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani,
voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa
hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta
syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin
puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole
mahdollista.

»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten
epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä
ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset
käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen
Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta
tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi
itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa,
enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta
minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini
nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni
pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin
kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että
hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin.
Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai
vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä
ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä
alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella
on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että
jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri
paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät
paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset
välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat
— tai ennen olivat — Englannissa.

»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että
vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä,
että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun
kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa,
hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden
laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on
siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka
ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis
mielestäni muutos huonompaan.

»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka
kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla
kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka
tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme
olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja
kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen
on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan.
Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään
katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava
pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja
gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen
käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa
henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän
ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin.
Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin
Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan
kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset
ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla
kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat
sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.

»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä
periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja
te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin
poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä.
Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni
jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava
säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni
mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet
eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta.
Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa,
kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta,
mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista,
terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien
kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni
uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten
katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En
väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan
niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa
on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole
kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee
olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan
ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme
koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain
sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt
rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat
sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta
paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä
olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten
suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien
varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen
sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että
väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme
edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa
mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että
rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva
luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen
maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten
olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä
minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt,
edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu,
vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä,
sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä,
vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut
äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille,
tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en
yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen
paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän
painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä,
mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä
typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes
saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin
yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä
haluavamme.

»Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä
lähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat
Englantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa
Englanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani
miehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin,
mikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen
tiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä
siitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan.
Mutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin
se oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä
on oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi
ravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas
ja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis
silmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää,
mutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti.
Tulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt,
niitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat
maaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit
ja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he
kasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä,
jotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa,
jörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia
miehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että
heiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja
sitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys,
— mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan
ja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä
selvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän
vaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet
käytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat
minulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa
kuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan
mieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää
niitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa
ja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat
maan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat
mukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät
tiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun
käsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka.
Ihmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina
havainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa
olla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä,
jossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme
salongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa,
vuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja
julkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän
toimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen
suorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta.
Sellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni
ymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en
joidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko
minun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin
se jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin
enää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se
Englanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee,
ei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole
mitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa.

»En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen,
johon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin
antaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani
jumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä
olen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos
minun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin.
Ja jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut
toisenlaiseksi.'

»Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä
että se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä
jäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja
josta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin
käsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan
vastatakseen minun kerettiläisyyksiini.»


ALFRED REMENHAM, Liberaali.

Remenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin
hänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut
velvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken
olisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti,
ja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä
vastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa,
hänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat
erinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli
enemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä,
ja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa
kaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli.

»Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti
vakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos
minun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä,
joista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona
johtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen
julkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja
siveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha
maalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin
hedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta
kilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä;
ja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen,
kuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää
rehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että
meillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva
kansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää
tyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion
suuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä.

»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on,
vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista
ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen
myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä
teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On
kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä
sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista
aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja
pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin,
kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —,
että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia
aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja
muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan
mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi,
yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää
koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi
voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa,
tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut
yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi
kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu
oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut
vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät
hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan
holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään,
minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat
maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että
karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain
kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa.
Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa
— ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä
todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne
olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen
ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa
itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut
olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos
Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua
maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi
iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä
sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt
ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin
on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten
tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat
jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna
olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun
meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle
omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä?
Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja
niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista
ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa.
Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa
matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan
ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa
tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan
äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä
luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se
näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen
kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden
alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa
epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties
ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto
katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa
toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä
voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan.
Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen
päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle
miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle:
»johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta
sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?»
Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka,
minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan».
Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien
voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös
vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse
luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse
Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.

»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse
Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme
suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä
ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään
arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden
rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka
saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa
kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa
kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian
nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella
suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia
vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella
— sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen,
kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää
niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on
sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut
siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis
noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen
äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan
kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan?
Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen
olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.

»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun
voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin
sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt
kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen
esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen
näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon
politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen
koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä
kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.

»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos
liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet
ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt
laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon
kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut,
ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan
alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset
ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla.
Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat
ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma
erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin
maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa
varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla
sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat
tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa
ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen
lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan,
Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin
tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall
hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista,
ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin
kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat
ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen
sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se
laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä
ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty
kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään
sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon
typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista,
sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä
ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on
oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt
nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja
päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja
hedelmöittävän virran.

»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan
niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa
menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa
viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että
on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti,
ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi
järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on
totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä
tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä
välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta
tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin
valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän
muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa
lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme
ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä
niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden
parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita
keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä
on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat,
sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti
luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut
kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät
jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi
edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin
maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät
kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden
raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja
hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän
voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja
talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka;
jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen
sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää
erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja
keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää
yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä
yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan
parlamenttiin, maailman liittoon.'»

»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin
»Locksley hall» nimisestä teoksesta).


REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.

Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut,
tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen
kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon
vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa
täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä
tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä
siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen
näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään
rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen
hymyn väreillessä hänen suupielissään.

»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi
tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa
asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen,
kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin
ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on
täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan,
hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa.
Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille
mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan
rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta
havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot
ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta
näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni,
vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka
olemme saaneet nautinnoksemme kuulla.

»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä,
jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta
kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta,
miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä
runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon
niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta,
ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi,
ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon
tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme
koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen
juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen
hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen
avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä,
älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon,
jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa
kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden.
Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat.
Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen
sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me
kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on
voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian
that he should take, who has the power, and he should keep who can.»]

Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet.
Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla.
Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen
pelottavia naamoja ja aseita.

[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että
paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran
katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:

— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti
sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]

Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin
timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat.
Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet
nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia
kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on
luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.

[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on,
koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut,
lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen
ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]

Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole
voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä
puuttuu tahto?

»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan
sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton
siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista
sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden
vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan
— luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus
lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se
on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota
Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat.
Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen
ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti
jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan
sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan
loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin
tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista,
että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon
hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar,
niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos
otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa
anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan
määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin
astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen
ikäville alangoille?»

Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä,
joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista
kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion
hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se
minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi
kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista
näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon
luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.

»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin
itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä
teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei
minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini
työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei
yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden
olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua.
Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne
ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään
inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät
taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan
todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan
vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan
brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan
kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan
metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja
nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten
välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen
vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta
kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka
saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä
muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta
vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti
sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden
välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet
varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat
kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti
toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe
tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden
paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.

»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden
olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen.
Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se,
jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on
annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme
Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa
valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä
elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain
suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain
surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen
ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin
maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten
pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja
hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja
vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä
heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan
häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme
istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme,
että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen
inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja
olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni
— sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään
sosialisteiksi.

»Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että
meillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme
yhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on
esittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän
näkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan
rauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen
sallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden
ja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen
rohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas,
voin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä
kulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin
kauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka
ajankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen
kantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian
omaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei
se ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme
sen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme
joskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla
tarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä.
Kansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus
kannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden
kasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen
ja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea
riippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa,
että omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen
tuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa
se. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina
vain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen
menettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja
kohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä.
En siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain
mielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista
valtakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun
silmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja
varsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman
menestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan
kansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen
kääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle
väestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan
ennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi.
Mutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman
tulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut
nukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat
sikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen
hengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen
toimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä,
niin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa.

En usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin
kypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää
ennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten
englantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja
se liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan
brittiläisen rodun maailmanliitto.»

Hän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme
syvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu
oli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja
metsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi
jotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen
ryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen.

»Sellaiset näöt», hän sanoi, »nousevat eteeni, jos sallin itseni
unelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa
on tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun
on lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me,
jotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden
virtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme.
Meidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta
ajajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen
tarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme,
meidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun
täytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit
kuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten
gladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että
voitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen
hetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien
riidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me
menemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme
ovat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme
käsittämättömät.

'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu
compressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut
lepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV
86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä
niitä mullalla]).]

»Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet
aikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties
viedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin,
ettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka
aivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties
siitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan,
kuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli,
nyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön
katsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin
enempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme
näyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse
olemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne
elähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne
piirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi
siis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama
taivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat
minun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki
samalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme
sen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme
poikki pöydän rauhan kättä.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli
jonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni
oikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se
oli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa
se tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi
minulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme
vaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä
enemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden
kohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän
vasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen,
joka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin,
luonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin,
joka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan
oli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän
suostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin
joku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet;
olimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella.


GEORGE ALLISON, Sosialisti.

»Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa
väärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia,
enkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan
oppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan
luonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan
aavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on
kaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on,
ettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta
sehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani
nähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen,
ja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella
siinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko,
jollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä,
jos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää
omistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen
yhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa.
Sivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia
on liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan
voisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian
linnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä
sosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin,
vallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää.
Sosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai
oli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin
väkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko
minä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.»

Hän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo,
suippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti
omituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen
sekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji
muuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän
tapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin
esitelmillä.

»Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin
Englannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että
päämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla.
Aiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä
perustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta.
Pelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen
omaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan
otamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei
tarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä.
Päin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua
mitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että
yhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden
järjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on
sen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos,
niin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on
jokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat
sen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta
paraikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme.
Jokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri
sen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen
valtio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin
asettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut
hillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten
jokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan,
kuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota
hän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta
siis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä
meitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi,
vaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa
kohdussaan.

»Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä
kohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista
vaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten
taajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti
epäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo,
se huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä
ajoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta
vailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta
häikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi.
Mutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto
ovat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä
nykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama,
valppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto.
Totta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne
on saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa
— asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa,
kuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan
valvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa
selvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein
odottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen
jatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella
kehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan
vaaralta.

»Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan
kanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että
se on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka
esittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen
kuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan
sellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu
manaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen
käytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella
kaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin
se voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi;
olenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on
mennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin
pätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen
merkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa
edustettaviensa kanssa.

»Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa
että, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja
asianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla
peloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin
asti.

»Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella
alalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä
nykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen.
Vallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa
teollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen
päättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan
materialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä
väliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan
tajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on,
että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science»
sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä
tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan
sosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa
hänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen
herruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede
on sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään
piittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme
saattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan;
jos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion,
sillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta
siveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa
mukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule
tästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on
yksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista,
koska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä.
Sillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä
määrää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä,
mitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide,
uskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin
ovatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne
ovat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei
tule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän
vallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä
vaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia
pyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan
valikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä
vaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä
ynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin
uskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä
tahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä
uskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole
mahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko
niistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota —
tietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että
ajan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain,
luonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen
mennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi
näkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään
ullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista
papeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista
lahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista,
niinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian
kulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi
saada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä
inhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin
häälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat.
Sosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään,
jos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja
hyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat —
eivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta.

»Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman
pääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen
asteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy
kollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä
sisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta
sitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen
perusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten
kuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen
valmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet
hapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin
kaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin
etenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi
selvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla
selvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä
ajatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä,
analyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki
menneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin
sisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun
maailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa,
ja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on
varaa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme
päämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi
emme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain
paikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa;
mutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden
se pysyy iäti horjumatta.»


ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.

Tähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli
lopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt
jaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä,
eleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen
äänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä.

»Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen
sanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta
sitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen
vanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin
valonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso!
[Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin
kaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan
pyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä
puhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee
sen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä,
kunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen)
viedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur,
siellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten
keskuudesta.]

Sosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden
sinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja
vangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole
kauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi
tuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on
pukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme.
Lähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja
nyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme
kahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut
sydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi
virkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä
tunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät
ja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä
liekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja
rakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme
ei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden
tomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei,
sen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon
arimoiminen näkyvään muotoon!»

Hän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi
tyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä
kauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä
ainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä.
Minkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka
pelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja
jälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette
laeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden
että olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en
teitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne
järjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä
paljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus
merkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia
sitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta
perustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme
kansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa;
eristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan.
Jollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi
peljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan
näkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki
hallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on
syy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka,
parhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston
hengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea
oikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he
voisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja
ja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne
muuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin
työn haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn
tekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina
vajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi,
ole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat
henkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana
hallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää,
etteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa
ole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan
aikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin
ole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä
kuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen
asema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa,
joiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain
viittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän
sokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on
edusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman
koneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi
jumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi
kietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi!

»Ja sitten tulee mies ja sanoo: 'koska olette vapaat, niin sitokaa
itsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä
kädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi
siis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun!
Päänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt
olette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka
säädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia!
Ja sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan
verivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme
itsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun,
kruunataksemme... kruunataksemme...»

Hän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti
uudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain
yksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle
toimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte,
että tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin
tätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta.
Nykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen,
tieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat,
en tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa
yhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi
vain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club
ovat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal
Society», täydellisemmin »Royal Society of London for improving
natural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia;
»British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä
tieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.]
ja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko
yhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten
tulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä
olisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua;
näiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä
oma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla
yhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten
yhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan
ei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi
ja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän
nahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä,
joita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu
ja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka
ne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan
pakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin,
joissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa,
niiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole
samalla orjuutta.

»Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse
historiaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri
sellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet,
jotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä
taiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat
silmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin
järjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan
kasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä
on vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion
mahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne
tulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän
jokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus,
mikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on
ostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan
kansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja
puetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava
epäkohta — he tulevat olemaan kuolleita.

»Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko
tämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton!
Mutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme
mielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu
pitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme
alkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken,
mikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin
tapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi
kaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa
ristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo
on vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua,
suurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla
toisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista
kuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä
kehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden
kanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot
rakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme
katsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme,
kuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen
vihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki
tiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta
silloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista
pahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia
ehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että
hävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on
niiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että
tässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain
tai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus,
— ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se
sisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me
voitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä
saavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä
eletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi
sielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme
eläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua
aineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän
liikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se,
ja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys.

»Anarkian on sanottu olevan yhtä kuin väkivalta; enkä tahdo olla
sellainen teeskentelijä enkä niin halpamainen, että kieltäisin että
yhtenä toimintakeinonamme täytyy olla väkivalta. Voimankäyttö on
yhteiskunnan lapsenpäästäjä; eikä syvälle menevää muutosta ole koskaan
saatu aikaan ilman sitä. Minkä miekka on luonut, se täytyy miekalla
hävitettämän. Ja ainoastaan väkivalta voi tehdä väkivallasta lopun.
Menenpä vielä pitemmäs: tunnustan, koska täällä, jos missään, olemme
täysin avomielisiä, että minä puolestani tunnen itseni kutsutuksi
kulkemaan juuri väkivallan tietä, ja että tulen kuolemaan niinkuin olen
elänyt, aktiivisena kumousmiehenä. Mutta vaikka väkivalta on yksi tie,
vieläpä välttämättömän tarpeellinen tie, niin en kuvittele, ettei ole
olemassa muitakin teitä. Jollei toivominen olisi turhaa, saattaisin
kyllä halusta toivoa olevani runoilija tai pyhimys, palvellakseni
samaa herraa lempeämmillä hengen aseilla. On anarkisteja, jotka eivät
ole koskaan pitäneet puhetta ja joilla ei koskaan ole ollut pyssyä
kädessä, ja joita kuitenkin tunnemme veljiksemme, vaikkeivät he kenties
tunne meitä. Tahdon mainita kaksi, jotka elävät ikuisesti: Shelley,
runoilijoista ensimäinen, jollei olisi toista, joka on häntäkin
suurempi, mystikko William Blake. Meitä pidetään verisinä hirviöinä;
meitä ajetaan vainukoirilla pitkin koko maapallon pintaa. Ja kuka
vainoojistamme uskoisi, että se laulu, mikä soi meidän sydämissämme,
ainakin muutamien, — voin sen vakuuttaa ainakin yhdestä, — on
innoitetuin, henkevin manaus, mikä koskaan on singahdutettu teidän
tylsälle, pöhövatsaiselle, kuorsaavalle Englannillenne:

        'Tänne mun kullanpalava jouseni,
        tänne kaipuun nuoleni,
        tänne keihääni; pilvet avautukoon,
        tänne mun tulivaununi!

        En lakkaa hengen taistelusta,
        ei nuku kädessäni miekka,
        ennenkuin olen rakentanut Jerusalemin
        Englannin vehreään, suloiseen maahan'.

        ['Bring me my bow of burning gold,
        Bring me my arrows of desire,
        Bring me my spear; O clouds unfold!
        Bring me my chariot of fire!

        I will not cease from mental fight,
        Nor shall my sword sleep in my hand
        Till I have built Jerusalem
        In Englands green and pleasant land.'

    (W. Blaken »Milton» nimisestä teoksesta).]

»Englantiin! Ei, ei Englantiin vaan Europpaan, Amerikkaan, maailmaan!
Missä ihminen on, uusi ihminen, siellä on meidän maamme. Mutta uusi
ihminen on vanhaan haudattava; ja kaikkialla missä hän ponnistelee
haudassaan, kaikkialla missä hän koputtaa haudan seiniä, siellä olemme
saapuvilla häntä auttamassa. Kun vartijat nukkuvat, sarastavan aamun
hiljaisuudessa, nousee ristiinnaulittu Kristus haudasta. Ja enkeli,
joka istuu haudan ääressä, on Anarkian enkeli.»


HENRY MARTIN, Professori.

Tähän hän äkkiä päätti merkillisen puheensa, jota, kuten pelkään,
kirjoitettu sana tuskin on päästänyt täyteen oikeuteensa. Tuli pitkä
vaitiolo, ja sen kestäessä kuului alhaalta korviimme näkymättömän
suihkulähteen lorina ja satakielen kaihoisa laulu. Oli yö, kuu oli
laskenut ja taivas kimalteli täynnä tähtiä. Niiden joukossa eräs
kiertotähti hehkui punaisena, juuri vastapäätä minun paikkaani; ja näin
vieruskumppalini, Henry Martinin katseen olevan siihen kiintyneenä.
Hän oli niin ajatuksiinsa vajonnut, ettei kuullut minua ensin, kun
kysyin tahtoisiko hän olla hyvä ja jatkaa puheiden sarjaa. Vaan hän
suostui sangen alttiisti, niin pian kuin älysi mistä oli kysymys. Hänen
noustessaan en voinut olla ihmettelemättä hänen kasvojensa erinomaista
kauneutta, jota ennenkin usein olin ihaillut. Hänen kirjansa mielestäni
tekevät hänelle vääryyttä; ne ovat kylmiä ja akatemiallisia. Mutta
miehessä itsessään ei ollut mitään sellaista. Ei ole koskaan ollut
virkeämpää henkeä; ja tämä virkeys kuvautui hänen persoonassaan ja
hänen ryhdissään, hänen joustavassa vartalossaan, hänen säteilevissä
silmissään ja hänen nyt vaikenevan partansa uljaassa aaltoilussa. Hän
seisoi hetkisen vaiti, katse vielä kiintyneenä punaiseen tähteen;
sitten hän alkoi puhua.

»Jos on totta», hän sanoi, »niinkuin eräät mystikot väittävät,
että maailma on tulos vastakkaisissa taivaan äärissä asustavien
henkiolentojen ristiriidasta, niin MacCarthy ja minä varmaan
edustamme sellaista vastakohtien paria ja liikumme vastakohtaisessa
tasapainossa kautta kokemuksen kehän. Minä kenties olen hänen
profeettansa Blaken Urthona ja hän taas hänen Urizen'insa, vai olisiko
päinvastoin, en tiedä sanoa. [Urthona ja Urizen, Blaken haaveellisissa
»Profeetallisissa teoksissa» esiintyviä henkiolentoja, jotka
edustavat vastakkaisia elämän voimia.] Mutta meidän vastakkaisuutemme
ei ole, ainakaan minun puoleltani, mitään vihamielisyyttä. Ja
katsellessani kautta avaruuden hänen taivaankulmansa puoleen, voin
hyvin ymmärtää, kuinka komea sen kohtalo mahtaa olla, joka palaa
siellä niin punaisena, niin loistoisana ja niin ylväänä. Oma valoni
on verraten kalpea, pelkkää vihreää ja sinistä; kuitenkin se on
kokonaisuudelle yhtä tähdellinen; olisipa ilman sitä peljättävissä,
että hän tuhoisi maailman tuleen. Puhun vertauskuvin lieventääkseni
niin paljon kuin mahdollista välttämättömän, niin kylmän ja jyrkän
siirtymyksen profeetasta kriitikkoon. Mutta antaessanne minulle
puheenvuoron tiesitte, herra puheenjohtaja, mitä teitte. Tiesitte
hyvin kutsuvanne Vesimiestä tyhjentämään vesiruukkunsa Marsin
päälle. Ja olen varma siitä, että Mars suo minulle anteeksi, jos
tottelen. Toisin kuin kaikki edelliset puhujat, olen, kutsumukseni
mukaan, epäilijä; ja sitä pidän jalona kutsumuksena. On ihmisiä,
jotka ajattelevat — kenties ei ole melkein ketään joka ei ajattele
— että toiminta on elämän ainoa päämäärä. Arvosteleva hengenlaatu,
kritisismi, on heidän mielestään jonkunlainen tauti, jolle muutamat
ihmiset ovat alttiit ja joka, pahimmissa tapauksissa, voi helposti
tulla kuolettavaksikin. Terveytenä sitävastoin pitävät innostuksen
miehen tilaa, sen miehen, joka uskoo eikä koskaan epäile. No niin,
että sellainen tila on onnellinen, sen olen kyllä valmis myöntämään;
mutta terveenä sitä en voi pitää. Kuinka se voi olla terve, jollei se
perustu terveeseen, ymmärrykselliseen perustukseen? Mutta sellaista
perustusta ei ole koskaan saatu eikä koskaan saada aikaan muulla
tavoin kuin kritiikin avulla. Ja kaikkeen kritiikkiin sisältyy
epäilystä, ja samalla se synnyttää epäilystä. Ihminen joka ei koskaan
ole harjoittanut kritiikkiä, vieläpä sellainenkin, joka ei aina
uudestaan noudata kriitillistä menettelyä, on ihminen, jolla ei ole
innostukseensa oikeutta. Sillä hän on saavuttanut sen huumauttamalla
sielunsa intohimolla; ja tämä, siitä pidän kiinni, on jotakin pahaa ja
väärää. Väitän sen olevan pahaa ja väärää itsessään, aivan riippumatta
seurauksista, joita se voipi tuottaa; on näet perusvelvollisuuksiamme
hakea totuutta ja välttää valheellinen. Mutta seurauksienkin kannalta,
niin toisarvoinen kuin tämä onkin, minulla on mitä pahimmat epäilykset
siihen yleiseen otaksumiseen nähden, että innostuksen vaikutukset aina
ovat pääasiallisesti, jolleivät kokonaan, hyvät. Kun esim. katselen
uskonnon historiaa, en löydä mitään täyspätevää syytä väitteelle, että
sen edulliset vaikutukset ovat olleet epäedullisia tärkeämmät. Jesus
Kristus, suurin ja luullakseni tervein kaikista innostuksen miehistä,
on sytyttänyt inkvisitsionin roviot ja asettanut paavin Roomaan.
Muhammed peitti maan veritulviin ja asetti turkkilaisen Bosporoksen
ääreen. Pyhä Franciscus loi lauman reheviä kerjäläisiä. Luther sai
aikaan kolmikymmenvuotisen sodan. Kriitillinen hengenlaatu olisi
tukkinut näiden miesten uran; mutta olisiko siitä ollut maailmalle
haittaa? Minä epäilen. Olisi ollut vähemmän hehkua; mutta olisi
mahdollisesti ollut enemmän valoa. Ja minä puolestani uskon valoon.
Voi kyllä olla totta, että järki ilman intohimoa on hedelmätön,
mutta varmaa on, että innostus ilman järkeä on tuhoisa. Ja kun nämä
voimat, joiden tulisi olla yhtyneinä, todellisuudessa taistelevat
toisiansa vastaan siinä suuressa kaksintaistelussa joka riehuu läpi
historian, niin minä asetun järjen puolelle. Jos minun täytyy valita,
olen mieluummin hedelmätön kuin tuhoisa. Mutta tarkoitukseni on
olla hedelmällinen, ja olla hedelmällinen juuri kritiikin avulla.
Pelkään tämän tietävän, että minun on pakko tehdä itseni jokaiselle
epämiellyttäväksi. Mutta sitä en tee tahallisesta häijyydestä, vaan
velvoituksen pakosta. Sanotte kenties, että sehän vain pahentaa asian.
Olkoon menneeksi! En huoli enää puolustaa itseäni, vaan ryhdyn heti
epämiellyttävään tehtävääni.

»Minun on siis ensin sanottava, että samalla kuin kuunnellessani
edellisiä puhujia olen ihmetellyt heidän luomiensa rakennusten
kauneutta ja niissä ilmenevää kekseliäisyyttä, olen tapani mukaan
tarkastanut perustuksia. Ja saavuttamani tulos on seuraavanlainen.
Kaikki valtiolliset vakaumukset liikkuvat kahden äärimäisyyden välillä;
nämä ovat kollektivismi ja anarkia. Kumpikin pyrkii hinnalla millä
tahansa omaan päämääräänsä, kollektivismi järjestykseen ja anarkia
vapauteen. Kumpikin on kannattajilleen uskon asia; kumpaistakin
levitetään niinkuin uskontoa. Ja niiden välillä ovat kaikki erilaiset
uskon ja kokemuksen, aatteen ja tosiasiain sovittelemiset eli
kompromissit, joita liberalismi ja vanhoillisuus ja muut niiden
kaltaiset edustavat. Nyt on niin, että se innostuksen aste, joka on
johonkin uskoon yhtyneenä, on suoraan verrannollinen siinä vallitsevan
kokemusperäisten ainesten puutteen kanssa. Yksinkertaisuus ja
välittömyys ovat jokaisen intohimoisen vakaumuksen tunnusmerkkejä.
Mutta minun kaltaiseni kriitikko ei voi uskoa että politiikassa,
eikä millään käytännöllisen toiminnan alalla, mitkään sellaiset
yksinkertaiset ja välittömät uskot ovat todellisesti ja kokonaan
oikeat. Niinpä, mitä keskustelumme alaiseen asiaan tulee, tahtoisin
huomauttaa, ettei vapaus eikä järjestys ole sinänsä mikään riittävä
päämäärä, vaikka kumpikin luullakseni on päämäärän osa. Se vapaus, mikä
on toivottava, on hyvien ihmisten vapaus, jotka pyrkivät hyvää kohti
järjestyksessä, ja toivottava järjestys on hyvien ihmisten järjestys,
jotka pyrkivät hyvään vapaudessa. Tämän oikaisun voisi kenties niin
hyvin kollektivisti kuin anarkisti hyväksyä. He kaiketi sanoisivat
haluavansa juuri senlaatuista vapautta ja senlaatuista järjestystä kuin
olen määritellyt. Mutta koska vapaus ja järjestys näin ymmärrettyinä
edellyttävät toinen toisensa, niin molempien vastakkaisten kantain
erotus lakkaa olemasta päämäärien erotusta ja muuttuu keinoihin
kohdistuvaksi. Vaan jokainen keinoja koskeva probleemi on äärettömän
monimutkainen, ja vain ratkaistavissa aivan hapuilemalla, havainnon ja
kokeen avulla. Ja sellaiseen menettelytapaan perustuvat vakaumukset
voivat tosin olla lujat, mutta niillä ei voi olla uskonnollisen tai
eetillisen näkemyksen, intuitsionin, yksinkertaisuutta ja voimaa.
On ajateltavissa, että voisimme sillä tavoin saavutetun käsityksen
perusteella omaksua joko kollektivistin tai anarkistin kannan. Mutta
emme omaksuisi sitä innostuksen miehinä vaan kriitikkoina, täysin
tietoisina siitä, ettemme nojaudu absoluuttiseen periaatteeseen, vaan
todennäköisyyksien punnitsemiseen.

»Ensiksi tahtoisin siis pitää varmana, että koko kysymys on niitä,
joiden ratkaisuun on ryhdyttävä kriitillisen menettelyn, ei sisäisen
näkemyksen avulla. Mutta kritiikin koetinkivellä tutkittuina
molemmat kannat johtavat mitä vaikeimpiin pulmiin ja epäilyihin.
Varsinkin anarkiaan nähden vaikeudet ja epäilyt tyrkyttäytyvät
pintapuolisimmankin tarkastajan huomioon. Anarkistihan väittää, että
saadaksemme aikaan sen järjestetyn vapauden, mikä on hänen ihanteenaan,
ei tarvitse muuta kuin että hallitusvalta hävitetään. Mutta hän ei
voi vedota mihinkään kokemukseen, joka todistaisi sellaisen uskon
oikeaksi. Se perustuu semmoiseen ihmisluonteen käsitykseen, mikä on
ristiriidassa kaikkien meille tunnettujen tosiasiain kanssa. Sillä jos
ihmiset, ellei hallitusta olisi, voisivat elää Edenin puutarhassa, niin
mistähän johtuu, että he koskaan ovat siitä paratiisista luopuneet?
Ei, pulmiemme juurena ei ole hallitus, vaan luonnon kitsaus ja ihmisen
ahneus. Ja nämä molemmat ovat alkuperäisiä tosiasioita, joita anarkia
ei hävittäisi vaan kartuttaisi. Onko uskottavaa että tulos olisi
tyydyttävä? Anarkisti saattaa tosin vastata, että mikä muu tahansa
olisi parempi kuin nykyinen tila. Ja voin hyvin ymmärtää, mitenkä
jotkut jalot ja herkät sielut tai jotkut sietämättömän sorron uhrit
turvautuvat sellaisiin ajatuksiin. Mutta ne ovat varmasti epätoivon
ajatuksia. Vai onko todella mahdollista uskoa — kuten MacCarthy
nähtävästi uskoo — että, kun on pantu toimeen verinen vallankumous
ja yhdellä iskulla riistetty kaikilta omistajilta kaikki mikä heillä
on, ihmisluonteen lempeät ja yhteistoimintaa suosivat vaistot heti
kumouksen jälkeisenä päivänä alkavat toimia ilman hankauksia; että
tuoton ja jakelun äärettömän monimutkaiset probleemit niin sanoaksemme
ratkaisevat itsensä omasta päästään; että on oleva jokaiselle tarjona
paikka, jossa hän voi tehdä juuri sitä työtä, jota hän haluaa; että
jokainen haluaa tehdä jotakin työtä ja tyytyy palkkaan mikä hänelle
määrätään; ettei ole oleva mitään puutetta, ei mitään hankaluutta
kysynnän sovittelemisessa tarjonnan mukaan; ja että kaikki saadaan
aikaan turvautumatta mihinkään uuteen tietoon tai uuteen kykyyn,
yksinkertaisesti uudesti järjestämällä jo olemassa olevia aineksia?
Voiko kukaan, voiko MacCarthy todella, jos ajattelee hetkisen tyynesti,
uskoa tätä kaikkea? Ja onko hän valmis panemaan yhteiskunnan alttiiksi
tuon uskonsa vuoksi? Jos hän on siihen valmis, niin hän ei tosiaankaan
ole minun kastelukannuni ulottuvissa. Jätän hänet sentähden palamaan
synkällä liekillä ja kukistamatta, ja käännyn Allisonin puoleen.

»Allisonin liekki on lievempi; enkä tahtoisi, jos voisinkaan, sammuttaa
sitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä
väriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se
pääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi,
vaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän
kuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole
yhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana
anarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi
niiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien
jakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan
kollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei
kenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä
harhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin
alkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen
selvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman
järjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, —
jos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi
alttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät
kuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä
ole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän
ihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen
tarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa
valtiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio
voisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin
liikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa
riippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella
alalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää,
mitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden
arveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen
koneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja
epäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä,
kuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa
yhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi
rehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs —
todellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan
tunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on
joutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi
heidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista
hallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija.
Ja tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa
voimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät
tulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio
olisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se
hyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä
sosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään
samaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma
siitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa,
jossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan
käyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita
nykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne
toisenlaisiksi.

»Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja
vaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan
meneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut
katsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän
luottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei
kelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole
oikeutta sellaiseen luottavaisuuteen.

»Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden
huomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan
kollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä
arveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet
olen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen
järjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen
ja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin
maailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita
eräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla
järjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä
näe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi
antaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä
takeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut
takaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on
puhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän,
että nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on
vapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja
kytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja
kuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut
ja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja
sellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että
melkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi,
oma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava
pelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien
johdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla
tahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan
mikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen
vallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään
hänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se
seikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin
valmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden,
synnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin
fyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu
kaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi.
Kollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla
kannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen
tai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista
oikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle
mitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi-
ja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron
ilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään;
en edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka
ratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet
ovat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään —
niinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies,
joka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä.

»Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä,
että haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä,
että haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta
alotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on
osuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa
pohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten
uskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei
tieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja
että sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni
tulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän
vaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan
päin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat
ovat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai
intohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en
näe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa.
Ihmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on
olla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja
kuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin
jännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan
juuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä.
Elämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan.
Juuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat.
Ja sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen
liikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin
sen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen
elämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa
tarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema
ja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne
erillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn
liikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni
ympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen,
suuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen
määrääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme
nähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi
sopusoinnun.»


CHARLES WILSON, Luonnontutkija.

Kun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli
jatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti
valtiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että
keskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt
mitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille.
Sillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen
mielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan
yhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka
hänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli
vaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska
hänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin
häntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä
äänensä alkoi ahdistella korviamme.

»En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä
luonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista
asioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen
mysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin
jonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään
ajatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy
tapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan
kuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan
ne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet
todelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen
innoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä
ja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien
periaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti
yhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen
toisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus,
jolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän
ollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla
rakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun
yhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana
uteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt,
mitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen
rakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa
häpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja
miksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No
niin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä
kuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien
perustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian
tutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni
sosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat
sitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee
kumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot
tuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa
ketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua
jonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella
panevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan.
Ja ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät
aatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä,
[Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan
vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan
luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden
menetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä
päivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä
taikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät
asiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on
välttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja
siten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia.
Siitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina
kun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon
raivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan.
McCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan —
niin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään
niistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä
vielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi
kenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni.

»Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä
antautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu
jotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat
harjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään
katsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen,
jos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin
mietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me
erikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista
peruskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen
sosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli
koettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta
osasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko
tämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin
oleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa
nousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven
puolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa
miltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme
luonnontieteen kirkkaassa valossa.

»Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee
jyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla
ei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet
kerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden
elämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja
sähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta
mainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin
tuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani
siitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen.

»Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on
jatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys
on vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä
mikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne,
jotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat
samanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän
yleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen
erityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien
yhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä
emmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea
pojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä
vastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen.
Mutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja
politiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen
sukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän
harrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen,
stoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki
siveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja
persoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen
kulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus,
mikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut
epätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna
kuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton
ajatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa,
jos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se
polveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle.
Hänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki
eroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus
pitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla
sanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja
tämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on
uuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen
toteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen
iloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden
muinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen.
Eivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden
heidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen
kuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin
ensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan
ja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys
ainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen.
Vaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme
kääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä
maailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä
tulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme
keskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne
paremmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän
asti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää
oma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja
velvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten.

»Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan.
Uskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen
säätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon
ja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään.
Me uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme
usko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä
sokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja
siitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin
merkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa
järki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys.
Tätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri
tämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä,
tekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille
merkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä
sen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset.

»Asettuen siis tälle kannalle katsokaamme miltä muutamat niistä
kysymyksistä näyttävät, joihin tänä iltana on kajottu. Nämä kysymykset
ovat parhaasta päästä koskeneet hallitusta ja omistusoikeutta. Ja
nämä kaksi tekijää näyttävät edellisten puhujain mielestä olevan
ne saranat, joiden varassa kaikki yhteiskunnan edut ja pyyteet
liikkuvat. Mutta siltä tasolta, jolla nyt seisomme, näemme selvästi,
että on olemassa kolmas tekijä, johon verraten nuo toiset ovat
kerrassaan alempiarvoiset, tarkoitan perhettä. Sillä perhe se on
välittömästi toimivana voimana, kun on kyseessä lasten syntyminen
ja kasvattaminen; ja tämä, kuten olemme nähneet, on yhteiskunnan
tarkoitus. Perheestä siis tulee yhteiskunnan uudesti rakentamisen
alkaa. Ja voimme eetilliseksi ja yhteiskunnalliseksi perus-selviöksi
merkitä sen, että jokainen, joka ei ole fyysillisesti kelpaamaton, on
velvollinen menemään naimisiin ja tuottamaan maailmaan vähintään neljä
lasta. Ainoa kysymys on tässä kohden se, tuleeko valtion sekaantua
asiain menoon ja koettaa järjestää avioliitot niin, että saatetaan
yhteen ne henkilöt, joiden liiton voidaan todennäköisimmin otaksua
tuottavan kelvollisia jälkeläisiä. Tähän kohtaan huomaan vanhan ajan
kansojen huolettomassa tieturinylpeydessään panneen paljon painoa.
Mutta, kuvaavaa kyllä, he eivät ottaneet lukuun sitä peruskohtaista
vaikeutta, ettei tiedetä mitään — nykyäänkään ei tiedetä mitään,
ja kuinka paljon vähemmän silloin! — niistä ehdoista, jotka ovat
toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämättömät. Jos niitä joskus
maailmassa opitaan ymmärtämään — ja tämä probleemi on, jos mikään,
luonnontieteen käsiteltävä — ja jos joskus, mikä on vielä vaikeampaa,
opimme tietämään, mitä seikkoja meidän on silmällä pidettävä lapsia
siittäessämme ja kasvattaessamme, niin silloin epäilemättä saattaa
olla toivottava, että hallitus ottaa täydellisesti järjestääkseen
avioliittoa. Sillä välin meidän täytyy rajoittaa ponnistuksemme
yksinkertaisempaan ja helpompaan tehtävään, parhaimman mahdollisen
fyysillisen, älyllisen ja siveellisen ympäristön hankkimiseen jo
syntyneille lapsille. Mutta tähän ei välttämättömästi tarvita
mitään jyrkkää omistusoikeuden uudesti järjestämistä; voimme sen
tehdä yksinkertaisesti kulkemalla eteenpäin sitä uraa, jolle jo
olemme astuneet, sitkeästi kannattamalla asuntojen, terveydellisten
olojen, ravinnon y.m.s. saattamista määrätylle korkealle tasolle.
Siten voisimme alusta alkaen taata jokaiselle lapselle ainakin
terveen ruumillisen kehityksen, ja tämän voisimme tehdä hävittämättä
vanhempien vastuuntuntoa. Minkä valtio sen lisäksi voi tehdä, se on
tehtävä kasvatuksen avulla — asian, jota tätä nykyä, en epäile sitä
väittää, ei ole meidän maassa olemassakaan. Meillä on alkeellinen
päähänpänttäämis- ja dressyyrijärjestelmä, niiden hengettömien
ihmiskoneitten johtama, joita se itse on valmistanut; väliaste, jolla
pääasiana ovat urheiluharjoitukset ja vanhat kielet, ja jota johtavat
säätyläis-harrastelijat; ja yliopistojärjestelmä, joka — no niin, josta
en voi tyynesti puhuakaan. Tahdon vain viitata siihen, että uuden
sukupolven silmissä lasten hankkiminen ja kasvatus ovat yhteiskunnan
kaksi peruspylvästä. Kaikki muut kysymykset, omaisuutta ja hallitusta
koskevatkin, ovat toisarvoisia; ja ainoastaan toisarvoisina niitä
voidaan käsitellä menestyksellisesti. Ottakaamme esim. omaisuus.
Siihen nähden meillä ei ole mitään ennakkouskoa, ei sosialistista eikä
sosialisminvastaista. Meidän kannaltamme katsoen omaisuus on vain
työase ihmisten tuottamista ja täydellisentämistä varten. Palveleeko
se tätä tarkoitusperää paremmin yksityisten vai valtion vai osaksi
toisten osaksi toisen hallitsemana, se on meistä avoin kysymys, joka
on ratkaistava kokeilun avulla. Emme näe mitään periaatetta toisella
emmekä toisellakaan puolella. Omaisuus ei ole mikään oikeus eikä
velvollisuus eikä erikoisetuus, ei yksilöjen eikä yhteisön. Se on
pelkästään ja yksinomaisesti, samoin kuin kaikki muu, syntyjen sarjan
toimintamuotoja. Oli se kenen hallussa tahansa, hoidettiin sitä kuinka
tahansa, sillä on ainoastaan yksi tarkoitus: turvata jokaiselle
syntyneelle lapselle riittävä määrä fyysillisiä hyödykkeitä, ja
parempilahjaisille kaikki, mitä he kasvatukseen nähden tarvitsevat
kyetäksensä suorittamaan tehokkaasti korkeammat yhteiskunnalliset
velvollisuudet.

»Ja samoin kuin omaisuus on pelkkä keino, samoin myös hallitus. Meitä
uuden sukupolven ihmisiä ei mikään niin hämmästytä ja tympäise,
kuin se suuri arvo, minkä poliitikot antavat kaavasanoille, jotka
aikoja sitten ovat menettäneet kaiken sen merkityksen, mikä niillä
mahdollisesti joskus on ollut. Kansanvaltaisuus, edustuslaitos,
luottamus kansaan y.m.s. — kaikki se on meistä joutavinta
suunpieksämistä. Onhan tunnettu asia — niillekin tunnettu, jotka
enimmin näillä lauseparsilla toimielevat — ettei kansa hallitse
itseään, ettei se voi hallita itseään ja että, jos se voisi, siitä
tulisi suuri sekasotku. Totuus on, että elämme poliittista elämäämme
perintäkäsityksen nojassa, mikä syntyi aikoina, jolloin hallituksella
tarkoitettiin luokkahallitusta, jolloin yksi henkilö tai muutamat
harvat valtion nimessä käyttivät kaikkia muita omaksi hyödykseen ja
jolloin sentähden oli ehdottomasti välttämätöntä panna vallanpitäjiin
vaikuttamaan joukkojen raaka ja älytön paino. Koko kansanvaltainen
liike oli, vaikka se pukeutuikin positiiviseen älylliseen muotoon,
itse asiassa tarkoitusperältään kielteinen. Se merkitsi pelkästään:
emme tahdo että meitä käytetään muiden hyödyksi. Mutta se päämäärä
on tätä nykyä saavutettu. Ei ole pelkoa siitä, että hallitus ketään
sortaa; [Englannissa!] ja tulevaisuuden ainoana probleemina on, kuinka
saada hallitus tehokkaaksi. Mutta tehokkaisuus, se on varmaa, ei ole
koskaan saavutettavissa kansanvaltaisuuden koneistolla. Meillä täytyy,
kuten Allison aivan oikein vaatii, olla asianomaisesti harjaantuneita
ja asianymmärtäviä henkilöitä. Kuinka nämä on hankittava, se kysymys
koskee yksityisseikkaa, tosin epäilemättä tärkeätä yksityisseikkaa; ja
se on niitä, jotka uuden sukupolven on ratkaistava. Hallitusta, sitä
ihmiset joka tapauksessa kaipaavat. MacCarthyn kuvittelema anarkia
on — niin, jos hän suo anteeksi että sen sanon — se on tuskin hänen
älykkyytensä arvoinen. Ette voi järjestää yhteiskuntaa, yhtä vähän kuin
voitte kehrätä puuvillaa, pelkästään luonnon valon ja hyvän sydämen
avulla. MacCarthy erehtyy kokonaan hallituksen luonteen suhteen, jos
hän luulee sen ytimen olevan pakon. Sen ytimenä on johto. Ja, oli
hallituksen muoto mikä tahansa, johto pidätetään viisaille tai on
heille pidätettävä. Viisasta johtoa tulevaisuuden sukupolvet vaativat,
ja meidän asiana on pitää huolta siitä, että ne sen saavat.

»Näin olen lyhyesti esittänyt sen sosiaalisen ja valtiollisen
näkökannan, jonka luulen olevan tulevaisuuden. Ja syy, minkä tähden
niin ajattelen, on, että se näkökanta perustuu tieteeseen. Se se
erottaa uuden sukupolven kaikista muista. Tähän asti ovat maailman
asioita johtaneet intohimo, itsekkyys, tunne, uskonto, mikä muu
tahansa, mutta ei harkittu tieto. Se järjestys on hallinnut ihmiskunnan
koko historian; mutta nyt sen loppu on käsissä. On kyllä totta, että
vanhat vaikutteet ovat yhä elossa, vieläpä näyttävät olevan ylinnä.
Meillä on tänä iltana ollut runsaita todisteita niiden näennäisestä
elinvoimasta. Mutta niiden alla kasvaa tieteen rehevä taimi. Se on
jo höllentänyt niiden juuret, ja vaikka ne vielä näyttävät kantavan
kukkasia, nämä lakastuvat silmiemme edessä. Niiden sijalla tulee pian
näkyviin se uusi ja loistava kukka, jonka ilmestyminen päättää ja
alottaa kehityskauden. Tuota katomaista ei mikään saa lykkääntymään.
Meidän ei tarvitse huolehtia eikä kiirehtiä. Meidän on vain hiljaa
tehtävä perustamistyötä. Kaupunki, se on totta, näkyy kohoavan
meidän vaivannäöstämme erillään. Siellä, matkan päässä, ovat upeat
rakennukset, siellä muuraajain, kirvesmiesten, koneenkäyttäjäin
hälinä. Mutta katsokaa! Koko rakenne järkkyy ja värisee kasvaessaan.
Taloja sortuu yhtä nopeasti kuin ne rakennetaan, perustuksia
vajoaa, torneja laskeutuu, kupoleja ja huippuja romahtaa maahan.
Koko historia on unikaupungin rakentamista, kaupungin, joka on yhtä
haaveellinen kuin tuo muinainen lintujen kaupunki, [Aristophaneen
»Nephelai» komediassaan kuvaama »Pilvikäkelän» kaupunki.] häälyväinen
kuin auringonlaskun pilvet. Eikä kummaakaan. Sillä se on hiekalle
rakentamista. On ainoastaan yksi kallioperustus, ja sen laskee tiede.
Odottakaamme! Meidän luoksemme tulevat ennemmin tai myöhemmin kansa
ja rakennusmestarit. Meille ne alistavat ne suuret pohjapiirustukset,
joita niin turhaan ovat koettaneet toteuttaa. Me lausumme ratkaisevan
sanan niiden mahdollisuudesta, niiden tarkoituksenmukaisuudesta,
vieläpä niiden kauneudestakin. Caesarin ja Napoleonin sijalle astuvat
Comte ja Herbert Spencer; ja Newton ja Darwin ovat Platonin ja Thomas
Aqvinolaisen tuomareina.»


ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.

Tähän hänen puheensa päättyi. Hänen istuutuessaan pistettiin käteeni
Ellis'in lähettämä kirjelippu, jossa hän pyysi lähimmän puheenvuoron.
Suostuin mielelläni, sillä vaikka muutamat meistä pitivät häntä
köyhkäisenä, hän ei ainakaan ollut koskaan ikävä. Hänen päivettynyt
ihonsa, hänen vaalea kihara tukkansa ja hänen sinisten silmiensä
säteily tekivät miellyttävän vaikutuksen, kun hän nousi ja kuuden jalan
pituudestaan katsoi meihin alas.

»Sepä totta tosiaan merkillinen havainto», näin hän alotti, »että
isillä on lapsia ja lapsilla isät! Minua ihmetyttää vain, mitenkä
maailma on tullut toimeen kaikki nämä vuosisadat sitä tietämättä.
Se näyttää niin ilmeiseltä, nyt kun se on todettu. Mutta sellaisia
suuret totuudet tietenkin ovat; niinpian kuin ne on julistettu,
ne näyttävät olleen aina tuttuja. On mahdollista, juuri siitä
syystä, että monikin on antamatta Wilsonin julistamalle totuudelle
täyttä arvoa, unohtaen, että on neron etuoikeus lausua ensin
selvästi ilmi, mitä jokainen on hämärästi tuntenut. Emme saisi
olla kiittämättömiä; mutta kenties meidän on silti velvollisuus
olla varovaisia. Sillä suuret aatteet luonnollisesti johtavat
käytännöllisiin toimenpiteihin; ja siinä kohden näen vaikeuksien
nousevan. Tosiasiallisesti Wilsonin esitys, jos ymmärrän häntä oikein,
tietää sen, että meidän tulisi avata elämän portit niin avaroiksi
kuin mahdollista, ja hankkia niille, jotka niistä astuvat luoksemme,
niin viihtyisä olo kuin suinkin. Minä kuitenkin arvelen, että meidän
tulee olla sangen varuillamme tehdessämme jotakin sen suuntaista.
Tosin tiedämme kovin vähän syntymättömien oloista. Mutta pidän
hyvin todennäköisenä että he, samoin kuin kansantaloustieteilijäin
selityksen mukaan työväki, muodostavat maailmankaikkeudessa
yhtenäisen, liikkuvaisen joukon, joka pyrkii painumaan sinne, mihin
pääsö on vapain ja missä ehdot ovat edullisimmat. Ja pelkäisin
kovasti vetää tähän kiertotähteen suhteettoman runsaasti niitä, jotka
kenties voisimme sanoa maailmankaikkeuden työttömiksi, tarjoamalla
heille keinotekoisesti parempia ehtoja, kuin muualla on saatavissa.
Sillä sehän, kuten tiedätte, tekisi tyhjäksi tarkoitusperämme.
Aiheuttaisimme vain kansanvaelluksen, niin sanoaksemme, syrjäisiltä
ja maaseutu-paikkakunnilta, Marsista tai kuusta, tai mikä se paikka
onkaan; ja hätää ja hankaluutta olisi maan päällä enemmän kuin koskaan.
Ainakin vaatisin, ja uskon Wilsonin olevan siinä kohden samaa mieltä
minun kanssani, jotakin asianmukaista kelvollisuudentodistusta. Enkä
ilmoittaisi liian laajalle, mitä meillä on tekeillä. Oli miten oli,
muiden kiertotähtien täytyy vastata omista syntymättömistään. Enkä
käsitä, miksi meistä pitäisi tulla jonkunmoinen maailman kaatopaikka
jokaista varten joka saattaa luulla pääsevänsä paremmille päiville
siirtymällä maapallolle. Tästä syystä, ynnä muistakin, en avaisi
porttia liian avaralta. Ja kenties voisimme, tätä seikkaa silmällä
pitäen, vielä sallia muutamien jäädä naimatta. Ainakaan en tahtoisi,
luulen ma, mennä sen kauemmas kuin sakon säätämiseen niskoittelevien
vanhainpoikain maksettavaksi. Wilson luultavasti mieluummin säätäisi
toistetusta rikkomuksesta vankeutta, vieläpä uppiniskaisuudesta
kuolemanrangaistuksenkin. Tunnustan, etten siinä kohden ole oikein
jäävitön tuomari, koska itse varmaan joutuisin ankaramman rankaisun
alaiseksi. Kuitenkin, kuten sanottu, tahtoisin, yhteiskunnan yleisiä
etuja silmällä pitäen, terottaa mieliin varovaisuutta ja tarkkaa
harkintaa. Ja tämä on kaikki, mikä minulla tällä hetkellä on
sanottavana tästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta.

»Toinen kohta, mikä Wilsonin huomautuksissa tehosi mieleeni, ei tosin
ollut niin uuden uutukainen kuin havainto että isillä on lapsia; mutta
se oli laatuaan yhtä tärkeä. Tarkoitan sitä tieteellisen pätevyyden
nojalla julistettua tietoa, että ihmiskunta todella, niinkuin niin
usein on arveltu, edistyy. Nyt voimme otaksuttavasti pitää asian
todistettuna; sillä eihän Wilson muuten olisi sitä julistanut. Ja
olemme siis siinä asemassa, että voimme osapuille määritellä mitä
edistys on. Tähän olen kenties pätevämpi kuin itse Wilsonkin, koska
minulla on ollut tavattoman runsaasti tilaisuutta matkustaa ja olen
koettanut käyttää sitä tilaisuutta vapautuakseni ennakkoluuloista.
Uskon voivani täysin puolueettomasti arvostella eri maiden ihanteita
ja varsinkin Uuden maailman ihanteita, joiden otaksun hallitsevan
tulevaisuutta. Koettaessamme arvioida mitä edistys merkitsee, emme
voi luullakseni tehdä mitään parempaa kuin kuvaella Yhdysvaltain
sivistyksen. Sillä sitä kuvattaessa kuvataan koko tulevaisuuden
sivistys. Mitä näet Amerikka on, sitä meidän siirtomaamme ovat tai
siksi tulevat; ja mitä siirtomaamme ovat, sen mekin voimme toivoa
saavuttavamme, jos teemme asianomaiset uhraukset valtakunnan yhteyden
säilyttämiseksi. Tarkastakaamme siis, mimmoinen objektiiviselta
kannalta katsoen tämän meidän edistyvän maailmamme tulevaisuus
oikeastaan on.

»Kenties on kuitenkin parasta että, ennenkuin ryhdyn erittelemään
amerikkalaisten henkisiä ihanteita, teen vähän selkoa heidän maastaan.
Sillä vaikuttaahan, kuten kaikki tätä nykyä tiedämme, ympäristö
arvaamattomassa määrässä luonteeseen. Katselkaa siis Amerikan
mannerta. Kuinka yksinkertainen se on! Kuinka leveä! Kuinka laaja!
Kuinka suuripiirteinen! Rantakaistale, vuorijono, tasanko, toinen
vuorijono, toinen rantakaistale! Siinä kaikki! Asettakaa sen rinnalle
Europan monimutkaisuus, sen symmetrian puute, sen vaihtelevaisuus,
epäsäännöllisyys, epäjärjestys ja oikullisuus! Jo molempien maanosien
maantieteellinen laatu viittaa niiden sivistysten erilaisuuksiin.
Toisella puolen yksinkertaisuus ja laajuus, toisella soppien ja
loukkojen vaihtelua; siellä suunnattomat joet, äärettömät metsät,
loppumattomat tasangot, muutamien harvojen laajojen muotojen määrätön
toistanta; täällä ällistyttävät vivahdukset, uutuudet, yllätykset,
järkytykset, sanalla sanoen eroavaisuudet, jotka jo johtavat mieleen
erikoisuuden. Fyysillisiltäkin piirteiltään Amerikka on ko'on eli
paljouden (kvantiteetin) maa, Europpa taas laadun (kvaliteetin) maa.
Ja niinkuin maa, niin sen tuotteetkin. Kuinka suuret Amerikan hedelmät
ovat! Kuinka pitkät sen puut! Kuinka suunnattomat sen osterit! Mitä
Europalla on siihen verraten? Pelkkää muotoa ja tuoksua, pelkkää
kauneutta, hienoutta, suloa! Tekisi mieli sanoa, että Amerikka on
suuren taiteilijan viimeinen teos — tietäväthän geologit toden
totta kertoa, että se on nuorin maanosista —, syntynyt ikäkautena,
jolloin hän oli alkanut toistaa itseänsä, laaja, summittainen,
impressionistinen, rohkea tyhjässä avaruudessa, kun sitä vastoin
Europpa näyttää edustavan hänen praerafaelilaista aikakauttaan
yksityiskohtain runsaudessa, henkilöiden, pukujen, arkkitehtuurin,
maiseman moninaisuudessa, jyrkästi vastakohtaisissa väreissä ja
yksilöllisen muodon pienois-tarkkuudessa.

»Ja niinkuin maat, niin niiden sivistyksetkin. Europpa on luokkien
koti, Amerikka kansanvaltaisuuden. Kansanvaltaisuudella en tarkoita
pelkkää hallitusmuotoa — siihen nähden tietenkin Amerikka on vähemmän
kansanvaltainen kuin Englanti; tarkoitan sitä hengen kantaa, joka
vaatii ja synnyttää erotuksettomuutta. Erotuksettomuutta sanon,
mieluummin kuin tasavertaisuutta, sillä tämä sana on harhaan viepä,
se kun voi näyttää tietävän, esimerkiksi, yhteiskunnallista ja
taloudellista oloehtojen yhtäläisyyttä, jota ei ole Amerikassa enempää
kuin Europassakaan. Valtiollisesti yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisesti
Amerikassa vallitsee plutokratia (rikkauden valta); sen
kansanvaltaisuus on henkistä ja älyllistä laatua, ja sen ytimenä
on kaikkien ylemmyyksien kieltäminen, paitsi rikkauden. Sellaisia
ylemmyyksiä (tai etevämmyyksiä) tuskin onkaan olemassa Atlantin takana.
Siellä joka mies on älykäs, jokainen on toimikykyinen, jokainen
tarmokas; ja koska nämät ovat heidän ainoat ominaisuutensa, niin ne
ovat ainoat joita mielivät ihaella. Kuinka toisin Europassa! Kuinka
lukemattomat ja mieltä hämmentävät ovatkaan siellä eroavaisuusasteet!
Mitä tosin kieli- ja rotuerotuksiin tulee, emme liene niistä kokonaan
vastuunalaisia; mutta olemme niihin lisänneet esiintymistapojen,
tuntemisen, tajuamisen, älyllisen käsityksen ja henkisen ymmärtämyksen
eroavaisuuksia, jotka lännen yksinkertaiselle ja avaralle
tietoisuudelle ovat tuntemattomat. Sanalla sanoen: sen kouraantuntuvan
ja peräti luonnollisen mittapuun lisäksi, jona rikkaus on, olemme
keksineet toisia, kouraantuntumattomia ja luonteeltaan keinotekoisia;
ja niin nopeasti kuin niiden saattaakin olla määrä kadota ihmiskunnan
edistyessä ja lännen vaikutuksen levittäessä valtaansa itään,
ne kuitenkin vielä ovat olemassa ja antavat meidän elähtäneelle
sivistyksellemme ylimysvaltaisuuden, s.o. kastijärjestelmän,
leiman. Kaikessa tässä näemme, kuten olen huomauttanut, ympäristön
vaikutuksen. Vanhan maailman ihmislaji omaksuu, valtameren toiselle
puolelle istutettuna, uuden kotimaansa tunnusmerkit. Riisuen yltään
keinotekoiset erotukset se ilmaisekse ylpeässä yksinkertaisuudessa,
leveänä kuin tuon uuden kotimaan tasangot, ryöppyisenä kuin sen virrat,
muodottomana kuin sen vuoret, epäkypsänä kuin sen hedelmät.

»Muodostaessaan siten itsensä uuden maailman kuvaksi amerikkalaiset
ovat kuitenkin katsoneet voivansa käyttää edukseen sellaisia
menneisyyden saavutuksia, jotka saattavat olla heille hyödyksi
heidän uudessa tehtävässään. He ovat hyljänneet meidän ihanteemme
ja mittakaavamme; mutta he ovat lainanneet meidän pääomamme ja
meidän keksintömme. He ovat siten voineet — ja se on jotakin
maailmanhistoriassa ennen tuntematonta — heti alusta ryhtyä
taisteluunsa luontoa vastaan valmiiksi taotuilla aseilla. Niistä
aineellisista tuloksista, joita he siten ovat kyenneet saavuttamaan,
minun on sitä tarpeettomampi puhua laajalti, koska he itse pitävät
huolta siitä että saamme niistä niin täydelliset tiedot. Mutta saattaa
olla mielenkiintoista panna merkille eräs tärkeä heidän henkisessä
elämässään ilmenevä seuraus, joka yleensä on jäänyt tarkastajilta
huomaamatta. Amerikka saa kiittää Europpaa siitä, ettei se ole koskaan
seisonut voimatonna luonnon edessä; siksi se ei koskaan ole tuntenut
pelkoa; siksi se ei ole koskaan tuntenut kunnioitusta; ja siksi se
ei ole koskaan kokenut uskontoa. Saattaa näyttää eriskummaiselta
kun lausutaan sellainen väite puritaanisien jälkeläisistä; enkä ole
unohtanut että Amerikka on lahkojen maa, Joseph Smith'in seuraajista
rouva Eddyn kannattajiin asti. [Joseph Smith'in seuraajat = mormonit;
rouva Eddyn kannattajat = n.s. Christian Science'n tunnustajat.] Mutta
juuri sellaiset ilmiöt valaisevat väitteeni. Kansa, joka tuntisi mitä
uskonto on, europpalaisessa merkityksessä, kansa, jonka juuret olisivat
kasvaneet maaperässä, minkä ovat muodostaneet henkiset taistelut,
peikkoja vilisevien metsien tai Niilin-viereisten hieta-aavikkojen
kiusaukset ja ihmenäyt, keskiyöstä alkavat valvonnat, lihan ruoskinnat,
aavain katedraalien valitusveisuut ja juhlallisesti värilliseen
valoon kiedotun ehtoollisleivän ihme — sellainen kansa ei olisi
koskaan omaksunut 'Kristillistä tiedettä' uskontona. Ei! Uskonto on
Amerikassa juureton loiskasvi. Ne kysymykset, jotka ovat pitäneet
Europan mielet vireillä hamasta sen historian aamusarastuksesta
asti, joista se on taistellut rajummin kuin vallasta ja vapaudesta,
joiden vuoksi se on paastonnut erämaissa, tuntenut kuoleman tuskia
kammioissa, kärsinyt ristinpuussa ja roviolla, joiden vuoksi se on
uhrannut rikkautta, terveyttä, elämän mukavuutta, älyä, elämää,
kysymykset, jotka koskevat maailman tarkoitusta, sielun alkuperää
ja päämäärää, kuolemantakaista elämää, jumalan olemassaoloa ja
hänen suhdettaan maailmankaikkeuteen — ne ovat Amerikan kansalle
yksinkertaisesti olemattomia. Ne ovat heille yhtä käsittämättömät kuin
pallo on 'Pintamaan' asukkaille. [»Pintamaa» (»Flatland»), oletettu
maa, jossa kolmesta ulottuvaisuussuunnasta muka tunnetaan vain ne
kaksi, jotka muodostavat tasapinnan.] Koko se ulottuvaisuussuunta
on heille tuntematon. Heidän terve ja roteva älynsä rajoittuu tämän
maan olioihin. Heidän uskontonsa, jos heillä sitä on, — on, sen nimen
mukaan jonka he, luullakseni, sille antavat, 'raitismielisyyttä'. Tämä
raitismielisyys on siinä, että ollaan välittämättä mistään, mikä voisi
herättää epäilyksiä olemisen arvosta ja siten ymmärrettävästi lamauttaa
toimeliaisuuden. 'Syökäämme ja juokaamme' he sanovat reippaan ja vankan
uskon vilpittömyydessä, jättäen joutavana ja epäraittiina sikseen
tuon mieltä masentavan jatkon: 'sillä huomenna meidän on kuoltava'.
Tosiaankin! Mitä kuoleman on tekemistä 24:kerroksisten rakennusten,
maailman nopeimpien junien, meluisampien kaupunkien, hääriväisimpien
ihmisjoukkojen kanssa, ylipäätään suurimman, erinomaisimman ja
kiihtyneimmän kanssa kaikesta mikä on olemassa? Amerikka on heittänyt
uskonnon; ja koska Europan historiassa uskonto on ollut kaiken muun
pohjana, Amerikka on sen mukana heittänyt koko Europassa kehittyneen
henkisen elämän järjestelmän. Kirjallisuutta, esimerkiksi, ja taidetta
ei ole olemassa Atlantin tuolla puolen. Tiedän kyllä, että Amerikassa
kirjoitetaan kirjoja ja maalataan tauluja. Mutta amerikkalaisten
kirjat eivät ole kirjallisuutta eivätkä heidän maalauksensa taidetta,
paitsi mikäli ne edustavat himmeätä europpalaisen perintäkehityksen
varjoa. Tosiamerikkalainen henki ei tiedä mihin niitä käyttää. Ja
joskin siellä — niinkuin täytyy silloin tällöin tapahtua 80 miljoonan
väestön keskuudessa — joskus syntyy henkilö, jolla on taiteilijan
vaistot, niin hän työntyy auttamattomasti Europpaan. Sieltä hän saapi
kasvatuksensa ja innoituksensa, ja siellä yksin hän voi elää, havaita
ja luoda. Että asian luonnosta täytyy olla niin, on ilmeistä, kun
muistamme että taiteen henki on omaa etua pyytämätön havaitseminen,
kun sitä vastoin Amerikan henkenä on himokas voiton haenta. Olen kyllä
huomannut, että amerikkalaiset luulevat voivansa tuottaa kirjallisuutta
ja taidetta niinkuin tuottavat kivihiiliä ja terästä ja polttoöljyä,
käyttämällä tarkoituksenmukaisesti älyä ja pääomaa; mutta siinä he
tekevät itselleen vääryyttä. Ne ominaisuudet, jotka ovat tekemäisillään
heitä maailman herroiksi, vaikuttavat sen, että he eivät kelpaa
vähäpätöisempiin ja vähemmän vakaviin pyrkimyksiin. Tulevaisuus on
heille hissien, puhelimien, voimavaunujen, lentokoneiden valtakunta.
Älkööt turhaan, kuluneiden perintäoppien eksyttäminä, kääntäkö
huomiotansa taaksepäin, europpalaisten vanhaan taivaan valtakunnan
unelmaan. 'Excudent alii' sanokoot; 'Europalle jääköön kirjallisuus ja
taide; tu regere argento populos, Morgane, memento, Amerikka hallitkoon
maailman trusteilla ja renkailla'.

[Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos,
Morgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla.
Viittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.):

Excudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de
marmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio
et surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento
— hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et
debellare superbos.]

Sillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi,
sen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki
hyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei
tähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme
hengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen
ympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen
itsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se
kaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat
maailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen
sovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan
salli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he
eivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita;
ja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii
mietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki
yhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä,
jolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta
syystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi,
vieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan
kuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä
amerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas;
ei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei
mitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti,
tarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa.

»Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää
tunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet.
Tuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään
mikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että
amerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt
ainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin
henkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita
niin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat
yhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua.
Tämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset
voivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen,
jota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen
vaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he
jatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta
niinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä,
eivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat
käytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se
väristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa
kertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat
koettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä
europpalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia
sen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla.

»Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti
selvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa
sovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme
europpalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään,
hyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma
arvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on
mielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt.
Joskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta,
joskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen
sepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden
ajatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu
kuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa:
että todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on _kiihtyvä
vauhti_. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on
heistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti
kaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys:
mihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo
nopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön
kummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta
olisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa,
jota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana
olo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota
anteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä
leikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa.
Kysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut
uuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän
vastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka
se olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja
kiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen
henki voisi sietää.

»Amerikkalainen henki, sanoin. Mutta itse asiassa — ja siihen
huomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi
Europpa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia
tietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta.
Oli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin,
mikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly,
kauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina;
rikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat
niihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen
minua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen,
amerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä
omaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa
sitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti
todeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi
olla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies
sanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme
tiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää
— emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa
vauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme
toivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on
ainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate
on kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä
nopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata
perimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa,
koska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka
sellaista kysyy.'

»Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä
yhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta
sen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen
siitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni
huipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani
taaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen
silmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon,
Dante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont
Morgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun
samassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä
edustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita.
Pidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, —
annan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen
vastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani
vapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden
ihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan.

»Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota
Wilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon
ettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen
värittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä
edistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun
jälleen paikalleni.»


PHILIP AUDUBON, Liikemies.

Nämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua,
hyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että
seuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka,
että Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa
oli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan,
sellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia
tavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille
kielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava
sävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen
kokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi
myöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi
Cityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen,
sillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista
vastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana
ja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka
mitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan
osotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka
hänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti
vastalauseella:

»En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua.
Luulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet
keskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein;
hän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä.
»Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin
tämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän
muiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä
vallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja
pelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä
on sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja
tyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on
enemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat,
jotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää
työtä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään
ette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla,
sanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee
salasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee
ilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen
tupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä
aina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni
suurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole
koskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin
muistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja
kaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän
vakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta,
on minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja
haluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat
tulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa,
olla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä
sanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta
minä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat,
ja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä
kuin luoja.

»No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani
siihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän
tietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä
kannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin
tulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista
probleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette
yksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on,
että asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa
ne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin
käy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä
kiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on
saattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi
järjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla,
että millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin
edistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät
ja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin
Ellis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset,
enkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä
edistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä
ole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä
paremmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita
siitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin
että voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä
tämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä
hyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata
aikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte
parantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden
ja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte
panna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne
tai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan —
olisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen
nähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä
esimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai
eivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En
ymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu
sitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen
asemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se
on elämän perusehtoja.

»Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha.
Mutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin
loukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja
epäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut
luonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten
näe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että
vuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin
odotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä
aikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä;
ja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen
mukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet
seikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina.
Miksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa
harkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa
ole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka
kipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia,
syntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja
kuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen
hetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni
tarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme:
'credo quia impossibile'.

»No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt
ainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva,
että minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta.
Jos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se
tekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se
tuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta
puhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on
sanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki
haluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset
aina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat,
jotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman
suhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi.
Kuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena
tyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle
alituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin
voitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan
julki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista
tämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai
menestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin
maailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen
arvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon',
sanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta
mikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä
tehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta
se kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei
koskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja
varjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten.

»Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen
todistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat
pahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat
olla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen
katoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so
schön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe
jo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia.

»Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis
ihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos
sen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen
maailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät
järjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin
he sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti
ei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se
on. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin
intomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta,
joka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan
ilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän
todellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään,
siirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme
tulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä
emmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta
kuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi
toisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan,
koska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran
muutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään
tulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai
toisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön!

»Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden
takaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät
niihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne
eivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman
puuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän
keskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne
ja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi
antaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla
ole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte
niin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne
avulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän
pyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät
minun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni
kuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni
tankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat
uljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja
upotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme
saapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin
ollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja
odottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta.
Mutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä,
ei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis
matkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua
yksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen
äärettömään kuiluun.»


AUBREY CORYAT, Runoilija.

Vaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä
mielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja
intohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä
oli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan
persoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki,
ja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin
että tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita,
joita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä
sanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin
meistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta
tuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä
harvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin
paljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti
mielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska
tiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän
kenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä,
johon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja
katkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin
viehättävältä.

»En tiedä», niin hän alotti, »luonnollisesti — no niin, saattaahan
kaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en
usko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi
sanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että
enimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun
tulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on;
en tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti
lukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on
sangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio
ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan
minun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä,
jolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka
todella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä
Wilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin
sanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa,
ettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri
sellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen
varma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen
ja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku
ottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen
siitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on
parantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta
viinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä
on siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on
oleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä
sanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin
hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään
turhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen,
hän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on,
esimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei
ole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta,
mutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää
kreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa,
taikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa,
kuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka?
Ajatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta!
Siksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän
Franciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi.
Voisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä,
mikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja
taide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget
ovat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän.
Ja mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen
ansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se
säilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä
emme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia
mahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me,
tämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin
intohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin
tekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia
on, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain
kannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi,
jollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta
näyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään
ette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä.
»Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai
uskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja
viskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko
sen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava,
traagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen
näytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman
mahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän
tuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen
kajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua
sen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin
ja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä
ole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt
käy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi
meille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun
tuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa,
voimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta
minua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee
ohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä!
Ette tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen,
niinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen
ja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä
ei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!'
Ja niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä,
mieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä
heidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai
kenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä
puhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma,
jos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii!
Rahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa
ja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin
liekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä
herra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi
edistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät
suoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on
— se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei
saisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi
en ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no,
mitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on
yhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään
menneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se
tulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi!
Se jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä
puolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän
eri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa,
joista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella
pahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla
niin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista
kirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä —
maanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin
tuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana,
minkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään
pahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä.
Siellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset
vuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen
reunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja,
käkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja
pieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä
pitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä
tätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut
valitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa,
tai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai
kukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista
kaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen
viihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä
jollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin
te kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole
tavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä.
Mutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä,
vain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. —
Tämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita
on kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun
käsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja
kauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen
hankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän
päättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja
toiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on
jotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei
se ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä
ovat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa
on vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on
häviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja
jos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla
on merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät;
sentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt
kun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta
tai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty
kysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin
syleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi
että se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja,
puotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja,
varkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään,
suljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse
ollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa.
Ja jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä
tajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka
onnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä
todellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen
tila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet
luonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on
omaksuttava korkeammalla tasolla.

»Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka
olen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman
nykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison
esimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat
teokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa
— eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi
kuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran
koomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei
ole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton
ja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on
kaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät
tajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri
sitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset
hyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole
koskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi
pelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän
arvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena
se on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen,
kärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo
elää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta
tragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja
tavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla
tavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa,
on arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti
saavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa
häviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo
kaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä,
kirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo
jumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi
kääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen
samaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte
runoutta... mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän
täytyy myös tuntea sitä sydämessänne.»

»Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.»

»Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää
sanottavana!»

Ja muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa.


SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.

Coryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut
kokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen
rikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut
huomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset
vuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena
tutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen
mielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan
kuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun
annoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä,
mitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman
hetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa,
jotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen
vuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi
voinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten
hän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin
soveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa:

»Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa
anteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen
etuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen
asunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi
täällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut
kielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se
ilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut
Italiasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista
luontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta
suloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta
kaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa,
suuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer,
epämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys.
Italia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on
_kauniin_ hehku; toisella _maalauksellisen_ sulo. Puhun tästä,
sentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen —
samansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun
nähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön,
läpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen
ja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja
hellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen
on tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin,
luullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden.
Heidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän
viheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin,
pikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja
levollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —,
sietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa
näköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut
liian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni
anglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.»

Tässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme
kummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua.

»Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta
se ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin
sovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen
tekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen
umpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä
olevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii
minun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija
pyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista,
valoilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei
elämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi.
Ja niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna.
Elämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen
hylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin
ylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta,
oli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai
valtiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä
kummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä
käsittää, riippuu hänen työnsä arvo.

»Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka
siten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen,
mihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää
itseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä
kannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties
Cantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan
päättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on
pyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy,
olette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä
elämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että
yhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se
on todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä
on saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan
maailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan.
Olen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen
erioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä,
minun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että
gentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole
mitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta
minä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla
tarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka,
sentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan
velvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on
soturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla
hallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön
jäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan
ainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille,
pystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on
hyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin
kerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa,
rakkaudessa.

[Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen
nobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi
että engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista.

Hyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä
kuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).]

En tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan
aatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää
viisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on
pikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen,
rakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies
ei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on
kirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa,
hänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä
on suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset
rakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat
kerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä
hautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset
ihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen
tietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää
vaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan
sillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja
kukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka
soveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan
sankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä
ei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon
tahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan
vanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta,
käskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten
hyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei
luonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan
keskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin,
vaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo
liikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti,
ettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä
ja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja
tämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei
voi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta
samalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle
ylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja,
tarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä.
Joukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat
olivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta
ainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä
pahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni
mukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä.

»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen.
Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä
luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi
välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen
olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma
siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko
luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino
toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa
kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin
luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa
puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette,
ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut
epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina
myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja
tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja.
Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin.
Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte?
Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan
maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte,
mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin
kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti
järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä
kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän
aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan.
Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella
olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet
viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät
työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita,
pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden
perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin,
sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut
siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun
ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi
nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus,
hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin
ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan,
tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina,
rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia
elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne,
niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä
heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on
etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois
ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä
en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä;
sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman
pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian
ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne
on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti
ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta
niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti
vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on,
että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa,
draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt,
qvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä
sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka
hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut
uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu
hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte
vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa
eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy,
alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut
erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte
saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta
suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte
pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi
siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta
teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen
jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki
historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti
niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote.
Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista,
perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto,
tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että
on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan
gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa
valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa
järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan
epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi
tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden
suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin.
Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta
gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen,
että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on,
että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä,
koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle
mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen
yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä
mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi
kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion
etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle
alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän
vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava
alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että
ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi.
En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän
mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule
ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.

»Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli
se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin
suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen,
jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija
on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen
havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous
ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin
jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa
ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt
taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli
ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin
Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei
koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti
he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa
ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei
oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset
suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit
ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan
keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut;
enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous.
Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan
luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona
kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta
rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan
sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista.
Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen
taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja
poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää
eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää
jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on
hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että
luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä
harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta
sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista
pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset
omaksi hyödykseen.

»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on
luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa
sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja.
Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni
kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on
kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in
käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon,
että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria
amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon
tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten
italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään
on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin
kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa
puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi,
ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa
salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo;
ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin
miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän
maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan
väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän
tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta.
Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta
anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä
minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki
Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin
taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana
vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä
valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä
on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole
mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto,
joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan
tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta
tulkoon.»


WILLIAM WOODMAN, Kveekari.

Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli
kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen
oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies,
jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että
hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja
kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan
ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman
teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli
enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt
häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja
koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin
mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi
vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä
tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän
oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta
epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana
hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:

»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi,
ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa
noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni,
vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään
pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen
sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän
kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani
eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä
jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet
maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan
muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen —
luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi.
Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja
supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta,
siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä,
taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä
puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'.
Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi
toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä,
sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää.
Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat
näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa,
on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka
toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei
nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä
on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on
hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus,
ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai
kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan
ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska
tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin
kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä.
Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun
etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin
harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia
avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää,
ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että
enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän
puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa
vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos
on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla
köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole
sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän
kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on
rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä
kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole
vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin
muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman
moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi
tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä,
ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin
ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä
ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin
on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme,
niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät
itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja
noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja
synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset
aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus
on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja
noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa
hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää.
Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin,
kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun
eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme
sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään
turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi,
köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi
vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat,
sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan
valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän
eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka
tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja
saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.

»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme.
Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa,
ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla
lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta
eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään
filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä,
joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi
tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai
pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset
tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki
muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa,
teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus.
Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä
riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat
olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä
lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme
välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme
auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu
varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon
sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan.
Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä
keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen
täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään
oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään,
jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan.
Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja
liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta
ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes
ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat
oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys
on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat
turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun
sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella
tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä
täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa
olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa.
MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin
Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena
ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät
ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen
taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden,
korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan,
jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja
korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen
leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde
heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota
se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko
luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen
ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja
kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän
katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on
sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on
siunaava: he saavat häntä tuta.»

Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut.
Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja
maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti,
lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut,
ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.


GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana
on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on
liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti,
käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut
filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja
hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella.
Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai
Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant.
Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen
mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen
esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian
ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin
harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme,
kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei
suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät
ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon
hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä
vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa
vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän
nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja
puhui seuraavaan tapaan:

»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä
itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen.
Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se
on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää
tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua;
sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän
epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen;
ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän
onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.

»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot,
rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä,
vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään
enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima
luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin
ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan;
oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen.
Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua
ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon
päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on
sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään
ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään
perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää.
Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on
enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka
istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]

»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana
Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen
ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka
sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta
totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä
hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä,
laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista,
joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna
turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit,
useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka
vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse
juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia,
minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa,
on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä
löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?

»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen.
Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin
sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi
sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa.
Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää
kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta
tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa
metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä,
nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa
kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset
himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän
valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin
himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä
oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme;
hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka
siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka
kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon
hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen
kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.

»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä?
Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta
Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka
syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa
tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun
maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite
nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit,
aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa
Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti
sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti
Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä
pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus,
kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset
ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat
ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi.
Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja
rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin,
että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka
seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat
takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja
kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole
muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!

»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta.
Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan
liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat
lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet
kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi.
[Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat
sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus,
ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]

Sillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen
kurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä
rakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen
kaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden
kaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän
kasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa
nuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo
ja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta,
lohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten
puolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa
vastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja
nykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta
älkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei
se ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja
toivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha
on muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä
rakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden
maaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo,
ihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden,
kauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen
vuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset
toisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö
ja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme
ole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme
veljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme
johtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät
takanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä.
Eteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä!

»Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan
Jumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon
loisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme,
ne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin
taivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme;
ja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää
meiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta,
kulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja
koska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden
ennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat
niinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien
todisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista.
[Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas
norsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille
kiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi
sen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa,
planeettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki
usko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.»

Kun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli
muuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä
äänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa.
Seuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan;
toiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen
mukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena
ja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes
takaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja
ihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa
puiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin
Cantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä
aamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja
Viviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain
kuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää.
Kuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä
tai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis
alottamaan uutta päivää.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄIN SEURA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.