Riivaajat II

By Fyodor Dostoyevsky

The Project Gutenberg eBook of Riivaajat II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Riivaajat II

Author: Fyodor Dostoyevsky

Translator: Ida Pekari

Release date: July 20, 2024 [eBook #74079]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1928

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT II ***





RIIVAAJAT II

Romaani


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Suomentanut

Ida Pekari





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.






TOINEN OSA.




SISÄLLYS:

    I. Yö.
   II. Yö (jatkoa).
  III. Kaksintaistelu.
   IV. Kaikki odottelevat.
    V. Juhlaa odotellessa.
   VI. Pjotr Stepanovitš puuhissaan.
  VII. Meikäläisten parissa.
 VIII. Ivan-Tsarevitš.
   IX. Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».
    X. Flibustjerit. Kohtalokas aamu.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Yö.



I.


Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan
kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli,
mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että
erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan
Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain
kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran
liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei
olisi tullut toimeenkaan.

Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista
alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan
pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina
tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin
tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi
luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta.
Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä
jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan,
sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa,
niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain
malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti
toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta
ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut,
hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut
kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki
nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä
työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin
ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona,
koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi
vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi:
»Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.

Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin
asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea
olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen
yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että
huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš,
siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan
kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan
jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin
tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä,
maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin
tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän
oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.

Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita
kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja
Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat
tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin
että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet
viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta
Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin
vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan
sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!

Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan
talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että
Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös
Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta,
joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa
soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja
että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että
hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa.
Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme
nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä
ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti
oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai
Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein
maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein
itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka
Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän
välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä.
Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin,
mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita.
Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen,
vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen
niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia
tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties
millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin
erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa
oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä
oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi
suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista
ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he
huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut
näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa
vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä
missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei
palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka
nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä
muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että
kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti
silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa
kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi
kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat
saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista,
jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin
palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov,
kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia,
pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš
Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha
herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta
sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin
tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.

Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että
Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo,
mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu:
»Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin,
että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt
erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen
terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara
Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan
karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä
viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin
kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät
hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa
sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun,
vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin,
ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan
samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan,
jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut
kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa
seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä
järkeä ja tahtia... mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan
Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään
kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan
Trofimovitšia.

Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin —
Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä
neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo
tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa,
joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista
hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata
tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš
sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui
talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa
erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään
Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo
Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista
siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli
alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut
ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta
vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut
osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja
että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten
sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata —
vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina
entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin
tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa
rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin
osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan
totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan
Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut
ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet,
olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin
oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen
ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä,
että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään,
hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi
vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne
tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin
yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin
arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso
oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä
vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään,
että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai
Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää
häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta».
Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin
vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin
iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli
jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra
puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä
määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi,
niin että herra von Lembke jo kerran valitteli... mutta siitä puhumme
vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin
kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran
oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi
Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten,
että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia
»nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme
edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei
sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan
luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään
olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti
halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä
eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.



II.


Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja
kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran
hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi
tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista
asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat
niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara
Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan
Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa,
— ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki
oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija
Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin
allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä
suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin
täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten
hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi,
ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle
sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän
muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin
mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan
tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän
tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko
tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta
heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä
lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua
puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet
häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina
kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää
käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta
hän yleensä oli rauhallinen.

Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin
hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi
alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan.
Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin
jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä,
lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen
rynnäkköön.

— _Cher_, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin
torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr
Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.

Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.

— »_Fils, fils chéri_» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä
huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja
olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä
ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä
—skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä...
»Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse
ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö
onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin
ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta
myönnänhän minä, myönnän... olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän
lopetti kuin houreessa.

— _Passons_, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia.
Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole
olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille
ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen
hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia, _c’est le mol_. Tarkastelkaapa
heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta
kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he
ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!... Ja sitäpaitsi:
Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa
itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisia _faire du bruil
autour de son nom_, eivätkä he huomaa, että _son nom_... Voi, mikä
irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin
tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta? _Il rit. Il
rit beaucoup, il rit trop_. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen
äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.

Ja taas tuli hiljaista.

— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin...
— häneltä pääsi taas uusi arvelu.

— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, —
varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus,
ja peli oli liian huonosti pelattu.

— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla
rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se,
olisivat sen paremmin huomanneet... Ymmärrättehän?

— En, en ymmärrä.

— _Tant mieux. Passons_. Olen hyvin hermostunut tänään.

— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään,
Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.

— _Je voulais convertir_ [Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain. _Cette
pauvre_ täti, _elte entendra de belles choses!_ Voi, ystäväni,
uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka
oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen... eikä oikea
venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja
minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen
sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]

— Epäilemättä, — vastasin.

— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen?
Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä
sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä
tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän
mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me
emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.

Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.

— Sanotaan, ranskalainen äly... — hän puhua leperteli jo kuin
houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua
pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä
laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita,
meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten.
Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti
laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh,
venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä
kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan
pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä
mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle,
ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi
sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette
ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä,
mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre
drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita!
Lippunne on ryysy, kykenemättömyys...] Nuo rattaat, vai miten ne
sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on
muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne
sanovat... une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö
ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin
ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus. _Il rit_.
Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän
sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»... Ja oudolta
tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika
sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan
sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?

Olimme taas hetkisen ääneti.

— _Cher_, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, —
uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.

— Sehän on tiettyä, — sanoin.

— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta...
tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta
tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!

Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan
sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.

Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja
viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja
samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit,
sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin
joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä
joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista
samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee
naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole
vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia
on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka
ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa
ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa,
naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan
Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se,
mikä koski Lebjadkineja.

Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne
näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet
mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia
jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki
vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen
kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan
maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta
alkoikin »uusi juttu».



III.


Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin
korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja
raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän
oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa
pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta
hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään
pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät
ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut,
mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja
niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi
vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin
aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas
oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä
ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli
jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen
vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut
leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään
puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan
edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään
huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä,
iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu
vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka
jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään
Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken
aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo
kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija
Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla,
saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa
ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna
itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän
oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr
Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo
kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai
Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään
parin vaaksan verran raottaa sitä.

— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella
äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai
Vsevolodovitšin lampun takaa.

— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti Pjotr
Stepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.

Nikolai Vsevolodovitš ei ollut kuullut napatusta. Hän tajusi vasta
äitinsä aran kysymyksen, mutta ei ennättänyt vielä siihenkään vastata.
Hänen edessään oli avoinna kirje, jota hän nähtävästi äsken oli
lukenut, ja se kai oli saanut hänet vaipumaan mietteisiin. Hän vavahti
kuultuaan Pjotr Stepanovitšin odottamattoman huudahduksen ja peitti
samassa hätäisesti jonkin kirjeen paperipainimella, joka sattumalta
joutui hänen käsiinsä. Mutta se ei peittänyt koko kirjettä. Kirjeen
nurkka ja melkein koko kirjekuori jäivät peittämättä.

— Minä tahallani huudahdin, että olisitte ennättänyt valmistautua, —
kuiskasi Pjotr Stepanovitš, hätäisesti ja ihmeen naiivisti, harppasi
pöydän luo ja loi silmänsä paperipainimen sekä kirjeen nurkkaan.

— Ja tietenkin ennätitte jo huomata, miten yritin peittää teiltä äsken
saamani kirjeen tuon paperipainimen alle, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš
rauhallisesti liikahtamatta paikaltaan.

— Kirjeen? Jumala teidän ja kirjeenne kanssa, mitä se minua liikuttaa!
— vieras huudahti, —; mutta pääasia on... — hän kuiskasi uudelleen
katsahtaen ovea kohti, joka oli jo suljettu, ja nyökkäsi sinnepäin.

— Hänellä ei koskaan ole ollut tapana kuunnella salaa, — huomautti
Nikolai Vsevolodovitš kylmästi.

— Samapa se, kuunnelkoon! — ehätti Pjotr Stepanovitš vastaamaan
iloisesti koroittaen ääntään ja istahtaen nojatuoliin. —Minullahan
ei ole mitään sitä vastaan, mutta kun kerran pistäydyin tänne varta
vasten tavatakseni vain teitä, niin... No, ja viimeinkin sitten pääsin
puheillenne! Mutta ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Kuten
näkyy: hyvin, ja huomenna ehkä te jo ilmestytte, vai mitä?

— Ehkä.

— Päästäkää heidät jo uteliaisuudesta ja minut myös! — hän aloitti
taas iloisen ja tyytyväisen näköisenä huitoen käsillään. — Jospa
tietäisitte, mitä kaikkea minun oli heille lörpöteltävä. Mutta tehän
tiedätte jo. — Hän naurahti.

— En tiedä kaikkea. Kuulin vain äidiltäni, että te olitte ollut
hyvin... eloisa.

— Se tahtoo sanoa, enhän minä oikeastaan mistään tarkemmin... — Pjotr
Stepanovitš säikähti äkkiä, aivan kuin puolustautuen kamalaa hyökkäystä
vastaan — tiedättekö, minun oli sotkettava juttuun Šatovin vaimokin, se
on, ne juorupuheet, jotka Pariisissa olivat syntyneet suhteestanne, ja
että sehän se muka oli selityksenä tuohon sunnuntaiseenkin... ettehän
ole suuttunut?

— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.

— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo
»yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten
pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.

— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.

— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr
Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan
taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä
ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten
nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi
ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä,
sillä eihän nyt sillä tavalla saa... Olen tullut mitä vilpittömimmin
selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille,
teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on
myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.

— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?

— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut...
Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä
selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään
sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten
rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi,
että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin
heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?

Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä
hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan
saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa
pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin
levotonta uteliaisuutta.

— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin.
— Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen
päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta
olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä
omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa
kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy
tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut
helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska
narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta,
niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni.
Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma
eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten
täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?

— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš
hymähti tuskin näkyvästi.

— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo
etukäteen, että siten tekin ajattelette... Ei teidän tarvitse vähääkään
olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa
esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te
olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies...» Ahaa, taas
te hymyilette?... Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut:
»Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin,
että niin te olisitte voinut sanoa. _Passons_, kuten isäkulta sanoo, ja
sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos,
tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on,
käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten
tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi
sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat
puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että
olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden
lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani
hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin
vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis
sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa
hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta
on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen,
se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen
lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse
teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään,
ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi.
Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi
vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä,
mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko,
että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin
puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena,
jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita.
Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on
hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään
sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia,
osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin?
Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.

Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli
häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa.
— Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua
rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). —
Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi... en tahtonut
teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te
olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja
sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois,
tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista,
kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.

— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin
tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä
nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin
itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä
vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että
olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte?
Mitä? Kuinka?

— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, —
muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran
nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille
on siis juoruttu siitä... Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään
käsiksi asiaan.

— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä... —
leperteli Pjotr Stepanovitš, ‒ no kuka olin minä tuona sunnuntaina,
mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten
ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta
se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla
sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan
joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä,
eikö niin, eikö totta?

— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä,
ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että
me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään
sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.

— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena.
— Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on.
Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan
ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä
määrin teitä peloittaa.

— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin
avomielinen?

— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat.
Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan... Teitä huvittaisi tietää,
miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt
on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen
muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää
saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.

— Olette muuttanut siis taktiikkaa?

— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos
tahdotte, niin _myöntäkää_, jos ette tahdo, niin _kieltäkää_. Siinä
on minun uusi taktiikkani. Ja _meidän_ asioistamme, niistä en
hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte?
Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti,
vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on
heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten
heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.

Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin
aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että
Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.

— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.

— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne
selkänne taakse Šatovin jälkeen... riittää jo, riittää, älkää kyselkö
mitään, en sano enää mitään muuta.

Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta
kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän
istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.

— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa,
— toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä,
löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit.
liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi... Riittää, riittää
jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin,
Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle,
senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin
heidän osoitteensa?

— Sain sen jo heti samana päivänä.

— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan
mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä
hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.

— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin... —
virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te
voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.

— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.

— Liputin siis tietää?

— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte
itsekin. Apropos, pitäisi käydä _meikäläisiä_ tervehtimässä, toisin
sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas
takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus
myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla.
Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia
tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten
väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa
huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä
tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se
pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he
ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän
joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin
käväistävä.

— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? —
virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi.
Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän
jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen
kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa
kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko
puhua paljon.

— Sen saattaa arvatakin.

— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään
tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja
ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein
Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?

— En minä ainakaan.

— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen
saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.

— Liputin tietenkin.

— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin
kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi
niin Šatovin tapaista... Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko
juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä... Muuten
odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee
siitä pääasiasta... Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä,
mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat
ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?

— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani
kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä
lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman
avomielisesti.

— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan
kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö
liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne,
jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa.
Ettehän suutu, että minä näin...

— En, en ollenkaan.

— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se
peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna
ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän
suutu, että minä näin...?

Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin
aivan vimmastumaan.

-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta
Nikolajevnasta? — hän kysäisi.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.

— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.

— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš
lujasti.

— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa
tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en
sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä
taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.

— Niinkö arvelette?

— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr
Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te olette
jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä on
kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani,
olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka
tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän tämän?

Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.

— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti samassa
pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän hattunsa. Hän oli
tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt, vaan puhui herkeämättä
seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja innostuessaan napautteli
hattuaan polviinsa.

— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin Lembken
herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.

— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan
terveyden laita?

— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella
toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän
kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte. Se
on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan taikauskoisesti,
taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon. Sunnuntaisesta
tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut siitäkin, että te jo
pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien sydämet puolellenne.
Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä suorastaan mihin tahansa.
Muuten, te olette nyt arvoituksellinen, romanttinen henkilö,
enemmän kuin koskaan ennen, — asema on lupaava. Teitä odotetaan
kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin kiihkeitä, mutta nyt on
jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran kiitoksia kirjeestä. Kaikki
pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne pitävät teitä urkkijana?
Minä myöntelen, ettehän suutu.

— Ei tee mitään.

— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä on
täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija
Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös... Te nauratte?
Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta
äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten
odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan uudelleen
valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä: »lahjakas mies».
sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut». Lembke kehoittaa
minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin ihmisten kirjoihin.
Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti, suorastaan häpäisen
hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa muljotella minuun. Ja Julija
Mihailovna vielä yllyttää. Muuten, Gaganov on teille hyvin vihoissaan.
Eilen hän puhui minulle Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin
silloin tietenkin hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt
tietenkään koko totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko
päivän. Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.

— Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin
havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja siirtyen
hyvän joukon eteenpäin.

— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä aamuna
kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei ollenkaan olisi
huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä mielenlevottomuutta.
— Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, — hän kumartui nostamaan
lattialta pudottamansa korukantisen kuvitetun niteen. — Balzac'in
naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, — en ole lukenut. Lembke
kirjoittaa myös romaaneja.

‒ Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi
todella häntä huvittanut.

‒ Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää
siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet
tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja
hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.

— Te kehutte hallintojärjestelmää?

— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on
luonnollista ja jo saavutettua...‒ en rupea en en, — hän huudahti
äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan.
Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.

— Olen vilustunut.

— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä
itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä... Mutta siitä myöhemmin... Muuten,
vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti.
Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän
on niiden joukossa kolme ystävää, _vous comprenez_? Keskusteltiin
ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan
ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan,
niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan
jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli
ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle
huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin
vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs
kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään
ja lähti pois.

— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo
kolmannen kerran.

— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä.
Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen
laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on
koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen,
ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat
miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo
Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa
nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran
pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin... muuten,
suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt
irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän
jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken
ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan
ymmällä.

— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne,
frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?

— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.

— Voi, mutta saisinkos ne heti!...

— Pyytäkää Alekseilta.

— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun
takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa.
Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?

— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš
naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?

Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.

— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti,
vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai
Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä
kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka
paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin
vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö
niin?

— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr
Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti
ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.

— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne,
me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki
huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan
juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin
käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä
kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna
reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri,
sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta... Ja miten oivallinen
sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka,
Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen
maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti
sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.

— Te... oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai
Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.

— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa,
mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin,
omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne
ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen,
niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin
tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain,
ja olen aina valmis palvelukseenne... Mitä, tartutteko keppiin? Voi,
mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te
olisitte hamuillut keppiä?

Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta
oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.

— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, —
sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen
päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken
järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.

Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran
päänsä ovenraosta ja virkkoi:

— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, —
että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina
panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin?
Toivoisin, että muistaisitte sen!

Sitten hän vastausta kuulematta katosi.



IV.


Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään
alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin
halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista.
Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai
Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi
pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta
kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy.
Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki
silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä
vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä
korjatakseen.

Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna,
joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan
odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan
Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä
oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle
jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja
kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n
istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti,
hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä
oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin
liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot
olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet;
kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen,
hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi
poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi
kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella,
teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä,
uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.

Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin,
ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa
lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko
ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos
Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena
katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä
letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan
olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš
aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta
kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen
jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa,
vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.

Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se
löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon
taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei
käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen.
Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia,
kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli
kirjelippunen.

— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan
tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella
pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli
pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai
Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun
loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.

— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten
pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.

Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti
hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli
tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin
pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna
äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne
piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin
saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille,
joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen
nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.

— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän
paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä
viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan
ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä
ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin
kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja,
kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš
kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli
ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli
lähtenyt.

— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.

— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu
huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.

— Nukkuuko äitikulta?

— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen
yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää.
Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin
kysäistä jotakin.

— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.

— Kuten käskette.

Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he
molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston
kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle
pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä
portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui
Aleksei Jegorovitšin käteen.

— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.

Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut,
»samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt
kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai
Vsevolodovitšille.

‒ Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten
ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on
erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta
on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän
oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja
jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli
ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki
jumalansanaa.

— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.

— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa,
että teillä on hyviä aikeita.

— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo
ennättänyt kadun käytävälle.

Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan
aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa
herransa läsnäollessa.

Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti
katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta
hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle.
Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu
oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta
pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen!
Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, —
oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta
kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut,
hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov
katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä,
Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.

— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.

— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.

Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai
Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta
kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.



V.


Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi
etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov
asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan
pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi
vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi
suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty
paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli
puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina,
posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on
äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä
silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä
ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli
käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi,
kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin
katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen
edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi
huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse
heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas
sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi
huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada
»pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta
huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen
lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.

— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään
hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?

Hän ojentautui aivan suoraksi.

— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.

— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa;
olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella
häntä varten kaadetun kupillisen teetä.

— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.

— Kiitoksia, ei.

Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:

— Miksi tulitte?

— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on Gaganovilta.
Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.

Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.

— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää, —
kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten
Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä
kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin hän
kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo silloin
siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti
Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle kirjeen,
vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin sekin
oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin vuoksi,
että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli kirjoitettu.
Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja mainitsin aivan
peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa minua kohtaan isänsä
vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten tapahtuneen klubijutun johdosta,
ja että minä puolestani olin valmis esittämään kaikki mahdolliset
anteeksipyynnöt, koska oli otettava huomioon, että tekoni ei ollut
harkittu, vaan että se johtui sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan
anteeksipyyntöäni. Hän ei vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois.
Mutta nyt hän on täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu,
mitä hän julkisesti on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä
loukkaavimpia ja ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän
kirjeen, jollaista varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut.
Siinä on haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty
turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta
sekundantikseni.

— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi
tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut. Hyvä,
tulen. Sanokaa miten?

Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä
uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin
anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös
puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä
kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.

— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.

— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään siellä
nämä ehtoni?

Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.

— Tiedän, että ei suostu.

— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.

— Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo huomenna
lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette hänen luoksensa.
Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan tutustuttaa teidät omaan
sekundanttiinsa, — sanokaamme kello yhdeltätoista. Te sovitte sitten
kaikesta tämän kanssa, ja noin kello yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme
kaikki sovitulle paikalle. Olkaa hyvä, koettakaa saada asia täten
sujumaan. Aseina käytämme tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan
erikoisesti teitä järjestämään niin, että määrätään kymmenen askelen
välimatka, ja sitten kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen
päähän rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme.
Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta
kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa, että
siinä on kaikki.

— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti Kirillov.

— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän,
ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko
ladata pistolin?

— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä ampunut.
Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten lyömme arpaa,
»joko me tai hän».

— Erinomaista.

— Tahdotteko tarkastaa pistolit?

— Ehkä.

Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu
purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä
oli tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon,
joka oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari
hienon hienoa ja kallista pistolia.

— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä
revolverikin, odottakaapa.

Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin
kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.

— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.

— Hyvin on. Paljon.

Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes huomannut
köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista asevarastoansa,
jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt suuria uhrauksia.

— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi varovasti
hetken vaiti oltuaan.

— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo äänenpainosta,
mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.

— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä varovaisemmin
pienen vaitiolon jälkeen.

Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot
ja istahtanut entiselle paikalleen.

— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi
aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän
siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin
kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä
silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa
ystävällinenkin ilme.

— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai
Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen
vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä
on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi
jonkin konnantyön tai... niin, pääasia olisi, että teko olisi
häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava... niin että se
säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa
syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin
ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.»
Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset
syljeskelisivät, eikö totta?

— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.

— En... en minä sitäkään... mutta kun kerran ajattelin tätä, niin
tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.

— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon
ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on
totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.

— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet
kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä
te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet... Tiedätte
aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään
teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee.
Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta.
Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja
se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan,
eikö totta?

— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi
ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.

— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?

— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä... yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa
sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko
tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että
voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.

— Pidättekö lapsista?

— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.

— Siis rakastatte myös elämää?

— Myös elämää, mitäs sitten?

— Olettehan päättänyt ampua itsenne.

— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen. Elämä on,
ja kuolemaa ei ole lainkaan.

— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?

— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te
saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.

— Luuletteko itse saavuttavanne hetken?

— Luulen.

— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —
Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enää
oleman.

— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen
saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita.
Hyvin tosi ajatus.

— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?

— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.

— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman
alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.

— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita!
— Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin
»idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.

— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?

— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut
kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.

— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne,
suutuitte Liputiniin.

— Hm... en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.
Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?

— Olen.

— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen
ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät
ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko
loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja
suljin ne taas.

— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?

— E-ei... miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden
lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen,
vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti
onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on
hyvä. Keksin sen äkkiä.

— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa
hänet, — onko sekin hyvin tehty?

— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se,
että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien
niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he
tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta
niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko
ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.

— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?

— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo
keskiviikon puolella.

— Mutta miten sitten?

— En muista, muuten. Kävelin huoneessa... samantekevää. Pysähdytin
kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.

— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.

— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä
olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän
on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä
muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.

— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?

— Olen hyvä.

— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen
otsansa ryppyyn.

— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee
maailmasta lopun.

— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.

— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.

— Jumal'ihminen, tarkoitatte?

— Ihmisjumala, siinä on ero.

— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?

— Kyllä, sytytin sen.

— Joko siis uskotte?

— Eukko pitää, että palaa... eikä hänellä ollut tänään aikaa, —
Kirillov murahti.

— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?

— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää seinällä,
katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.

Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan
Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat
kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.

— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo uskotte
Jumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.

— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.

— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä
uskoisittekin, mutta kun te ette _tiedä_ uskovanne, niin ette uskokaan.
— Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te
väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin,
olette minun elämässäni merkinnyt.

— Hyvästi, Kirillov.

— Tulkaa yöllä. Milloin?

— Ettehän vain ole unohtanut huomista?

— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello
yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon: kello
seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja herään
kymmeneltä.

— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš katsahtaen
hänen kalpeihin kasvoihinsa.

— Tulen avaamaan portin.

— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.

— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.



VI.


Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei
ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi
käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi
aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi
ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen huoneensa
kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven luona odotellen.

— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo kynnykseltä.

— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi,
odottakaahan, teen sen itse.

Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai
Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa
hänellä näytti olevan kuumetta.

— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan, puoleksi
kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?

— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?

— Olin, odottakaapa, minä hourailin... ehkä hourailen vieläkin...
Odottakaapa.

Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan
kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.

— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua,
ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta,
viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne.
Sitten toivuin... Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä
lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa...

Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.

— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš
esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan
huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase
paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan
kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä
tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan
keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle
ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän
vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?

— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas
silmänsä maahan.

— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorun
Darja Pavlovnasta ja minusta.

— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo
alussa...-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten
jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.

— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi
rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun
laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen
vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?

Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.

— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti
Stavroginiin tuijottaen.

— Ja löitte?

Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:

— Teidän lankeemuksenne... valheen vuoksi. En minä tullut
rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että
lyön... Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin
paljon... Minä...

— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette
kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.

— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja
yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne... minä sanon sitten myös
omani...

Hän istuutui.

— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš
tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun
oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja
varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.

Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.

— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta
miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.

— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen
järjestön jäsen kuin tekin.

— Te... te järjestön jäsen?

— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä
tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš
naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte,
että henkenne on vaarassa?

— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen
sanoitte... vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän
huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En minä
heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo juoksenteli
luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun on lupa,
mutta... — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan tiedätte
kaikesta?

— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin jokseenkin
kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus täytettävänään. —
Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä tiedän? Tiedän, että
liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten, sen ollessa vielä
vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen Amerikan-matkaanne ja luultavasti
heti viime keskustelumme jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle
pitkälti Amerikasta ja viittasitte siihen. Muuten, suokaa anteeksi,
etten vastannut kirjeeseen, rajoituin vain...

— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet, vetäisi
kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille korean
setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle lähetitte.
Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi pitänyt
kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne... Nämä sata
ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin
puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa...

Hän oli aivan hengästynyt.

— Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin
palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet,
vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä
jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes
he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava.
En tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin
piirtein liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä
ehdolla juuri lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen
vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä kokonaan
rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai valhetta, sain
tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta tärkeintä te ette
nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä herroilla ei
ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.

— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti, että
teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus, omantunnon ja
järjen oikeus... sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka saisi minut...

— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti
rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen mies,
että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä salaa, joko
omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla teidän
eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti Lebjadkiniakin ei jo
pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti kai taas vuorostanne
tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa mieluummin: hyväksyikö
Verhovenski todistelunne perusteet vai eikö?

— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on oikeus...

— Mutta sitten hän on pettänyt teitä. Tiedän, että jopa Kirillovkin,
joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu heidän joukkoonsa, on kuitenkin
heille antanut teistä tietoja. Asiamiehiä heillä on kuinka paljon
tahansa, sellaisiakin, jotka eivät tiedä ollenkaan kuuluvansa
järjestöön. Teitä on aina vakoiltu. Muun muassa Pjotr Verhovenski on
tullut tänne vain tekemään teistä selvää, ja hänellä on valtakirja,
joka oikeuttaa hänet vaikkapa tappamaan teidät jonakin sopivana
hetkenä, te tiedätte, nähkääs, liian paljon ja voisitte siis tehdä
ilmiannon. Toistan, että tämä on totinen tosi. Ja sallikaa vielä
huomauttaa, että jostakin syystä he ovat täysin varmoja siitä, että te
olette urkkija, ja jos ette vielä olekaan ehkä ilmiantanut, niin teette
sen kuitenkin varmasti vastaisuudessa. Onko tämä totta?

Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen
lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.

— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi,
vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei,
jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten
äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka
vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään
kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua
niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän
järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän
huudahti epätoivoisesti.

Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle
ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.

— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti
hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin
aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun
verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.

— Te... te ette tiedä... Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli
kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa
jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa... Vastaukseksi
kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.

— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään?
Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin
olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata.
Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko
järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi
oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän
liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole
heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi,
niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee
sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton
toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt
muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin
askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua
enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi
minäkin lienen tuomittu kuolemaan.

— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita
ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat
kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he
uskaltaisivat!

— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä
rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että
tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten
aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja
merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan
olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies,
koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus
ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä
on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti
asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään
hyvin omituisen keinonkin... mutta tietenkin tämä kaikki on vain —
teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan
Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin
edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi
toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on
itsepintainen mies.

—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon
taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.

— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunne
Venäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. Mutta
Verhovenski on haaveilija.

— Verhovenskiko — haaveilija?

— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää
ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan
muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen
voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He
ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta
itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.

— Mutta ettehän te pelkää?

— E-en... En minä pahastikaan pelkää... Mutta teidän laitanne on
toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta.
Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei
ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin
päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on
neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi
tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään
yhteyttä edellisen kanssa.

— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen
kysyväisesti.

— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman
hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä
jotakin. Rukoilen, suostukaa... en saata... kysykää!

Stavrogin odotti hetken ja alkoi:

— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan
ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne.
Onko tämä totta?

— Kyllä... hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.

— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen
tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.

— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.

— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään
vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin
Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen,
että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että
kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi
vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani,
antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.

— Enhän minä sitä... Te puhutte niin rauhallisesti... mutta jatkakaa!
Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?

— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — Nikolai
Vsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.

— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? —
puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.

— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä
ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.

— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!

— Mikä teidän on, Šatov?

Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa
sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.

— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä
vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen
kannettavaksenne?

— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä
ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä,
miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen
kannettavakseni», kuten sanoitte.

— Jätetään se... puhumme siitä myöhemmin, odottakaa... Puhutaan
pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.

— Todellako?

— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.
Olette ainoa ihminen, joka voisi... Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.

— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.

— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi
postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda
minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti... Olen
liian kauan teitä odottanut!

— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei
ainakaan enempää.

— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne.
Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla... Ymmärrättekö,
mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?

— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien
tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin
huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.

— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani
kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen
ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat... kun me, kaksi olentoa,
yhdymme äärettömyydessä... ja viimeisen kerran tässä maailmassa.
Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran
eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne
vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo
isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että
se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden... Te hymyilette taas
tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte
minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin,
sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!

Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. Nikolai
Vsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.

— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, —
varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin
saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella
teitä... ja... ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.

Hän istahti tuolille.

— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.

— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä
kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa,
ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä...

— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään
silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän
katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.

— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš
hymähtäen puheensa.

— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi
halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi
keskustelun suoraan pääasiaan.



VII.


— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin
kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös
kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö,
mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee
uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle
yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet... Tiedättekö,
mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?

— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä
pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa...

— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.

— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.

— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?

— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo
äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain
yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta
sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne... Ainakin sikäli
kuin jaksan muistaa.

— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne
eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei
oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti
suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen —
oppilas, ja te — opettaja.

— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte
tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.

— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille
kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin
olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden!
riemut ja vihani kyynelet... On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut
teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen
kerran tuohon törkykloaakkiin... Mutta siemen oli jo kylvetty, ja
se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö
lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?

— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi
silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni
oli kyllä...

— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi
kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta,
niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? ... Kas, sehän se
painaa minua nyt...

— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni
vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa
uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.

— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta
oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin
aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te
aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte
tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin... valoitte hänen
mieleensä myrkkyä... Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa
sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille... Menkää ja katselkaa
häntä hieman... hän on teidän työtänne... Mutta tehän taisitte jo nähdä
hänet.

— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi
minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että
kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta
merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä
kumpaistakaan pettänyt.

— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?

— Olen.

— Mutta silloin?

— Aivan samoin kuin silloinkin.

— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa.
Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov
vihaisesti.

— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne
enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti
vastailen kysymyksiinne ja... syytöksenne. En siis ole mitenkään
loukannut teitä.

Šatov keskeytti hänet viitaten kädellään.

— Ettekö muista sanojanne: »Ateisti ei koskaan voi olla venäläinen.»
»Ateisti lakkaa heti olemasta venäläinen», ettekö muista?

— Miten sanoittekaan? — Nikolai Vsevolodovitš näytti tahtovan, että
Šatov olisi toistanut nuo sanat.

— Te kysytte? Te olette unohtanut? Ja kuitenkin noissa sanoissa on mitä
sattuvimmin osoitettu venäläisen hengen pääerikoisuudet. Ette te ole
voinut niitä unohtaa! Voin muistuttaa teille vielä lisääkin: »Joka ei
ole oikeauskoinen, ei voi olla venäläinen.»

— Luulen, että nuo ovat slavofiilien ajatuksia.

— Eipä. Nykyajan slavofiilit eivät enää tunnustaisi näitä omaksensa.
Nykyjään on viisastuttu. Mutta te menitte vieläkin pitemmälle: te
uskoitte, että roomalaiskatolilaisuus ei ole enää kristillisyyttä. Te
vakuutitte, että Rooma tunnusti Kristuksen, joka lankesi perkeleen
kolmanteen kiusaukseen, ja ilmoitettuaan koko maailmalle, että
Kristus-ajatusta ei voitu ylläpitää ilman maallista valtakuntaa,
katolisuus sillä juuri julisti Antikristus-ajatuksen valtaan, ja se vei
Länsimaat perikatoon. Tehän nimenomaan todistitte, että Ranska kärsii
vain katolisuuden vuoksi. Se on jo luopunut löyhkäävästä katolisesta
jumalastaan, mutta se ei ole vielä löytänyt uutta. Kas, mitä te silloin
rohkenittekaan puhua! Muistan nuo keskustelut.

— Jos kerran todella uskoisin noin, niin varmasti sanoisin nytkin
samalla tavalla. En minä valehdellut puhuessani kuten uskovainen, —
Nikolai Vsevolodovitš sanoi hyvin totisena. — Mutta vakuutan teille,
että minusta on hyvin vastenmielistä kuulla toistettavan entisiä
ajatuksiani. Ettekö voisi lakata?

— Jos uskoisitte! — huudahti Šatov, vähääkään välittämättä hänen
huomautuksestaan. — Mutta ettekö te juuri sanonut minulle, että
vaikkapa todistettaisiin matemaattisen tarkasti, että Kristuksella ja
totuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin te sittenkin
valitsisitte mieluummin Kristuksen ja luopuisitte totuudesta. Ettekö
ole sanonut niin? Olettehan?

— Mutta sallikaahan toki minunkin viimein kysyä, — Stavrogin koroitti
ääntään, — mikä on tämän kiihkeän ja häijyn kuulustelun tarkoitus.

— Ei tämä kuulustelu toistu enää koskaan, eikä teille siitä enää pidä
koskaan muistutettaman.

— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.

— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön
nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän
pääajatuksenne... Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.

— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon...

Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.

Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa
etusormensakin.

— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja
katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole
vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen
ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos
jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt
sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta
kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa
ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja
järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut,
jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja
niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja
niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava
ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön.
Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla
kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa
ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman
kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan
elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu.
Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen
perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää»,
kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka
ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet
vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan
etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen
Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka
ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan
ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan
kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat
ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien
häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla
kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä
voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei
vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei
olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma
erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa.
Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi,
silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta
hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään
hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta.
Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut
toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista
määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan
kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on
ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista
ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti,
jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat
palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen
pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti
kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut
paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä
olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan.
Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole
muuttanut yhtään ainoata sanaa.

— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin
varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja
innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta.
Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt
yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin...

Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen
tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä
enemmän häntä itseään.

— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti
Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja
onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa
pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa
ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa,
niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa
ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet
kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne,
jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka
ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita
vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen
Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan.
Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle
oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa
elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan
olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen
jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi
heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui
ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se
tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin
roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa
on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko,
että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan
ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti
vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa.
Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen
eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan
ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei
ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä
ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka
toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa
»jumalankantaja»-kansa... on Venäjän kansa ja... ja... pidättekö te,
Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä
kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä
joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa
Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta,
viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana... ja...
ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa
minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette
ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!... Voi, miten halveksinkaan
ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!

Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.

— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman
totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin!
Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin
vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani,
sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä,
kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni.
Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä
omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen
valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen
sananne... mutta...

— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?

— Mi... mitä?

— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti
vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada
syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi
uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte
kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää
jäniksen — takakäpälistä.

— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän
minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin
ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa
minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin
ehkä vielä vapaudessaan?

— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!
— Šatov alkoi vapista.

— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen
tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?

— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen... Uskon Kristuksen
ruumiiseen... Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä... Uskon...
— Šatov leperteli raivoissaan.

— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?

— Minä... minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.

Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi
häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi
tahtonut hänet katseellaan polttaa.

— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. —
Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään
toistaiseksi, toistaiseksi... Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä
eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni
enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon
siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli
tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin
voisitte kohottaa lipun!...

Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui
pöydälle tukien päätään molemmin käsin.

— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.

— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte
juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä,
että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin
minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että
minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan
»harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen
sanojansa.

— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia
taipumuksiako»?

— Aivan niin!

— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, —
kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että
itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että
te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette
saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai
Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten
kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin
tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!

— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa,
— Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni,
ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.

— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov
voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. —
Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan
yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta
tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi
kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te
näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja
aivan samanlaista nautintoa kummallakin?

— On mahdotonta vastata... teille... en tahdo vastata, — äännähti
Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta
sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.

— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa,
mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää
olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan
vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse,
miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti?
Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden
rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan
syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte
toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä
hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet... siinä oli
taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa.
Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te
puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan?
Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?

— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan,
— vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat
minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki
nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut
Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.

— Te kalpenette?

— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti
ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte
ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä
kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.

— Järkevää syytä?

— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista
tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei
lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa
minulle portti.

Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.

— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän
huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.

— Enhän minä tappanut... sinä aamuna... vedinhän takaisin molemmat
käteni... — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.

— Puhukaa, sanokaa kaikki! Te tulitte varoittamaan minua uhkaavasta
vaarasta, te annoitte minun puhua, huomenna te aiotte julistaa
kaikille, että... Näenhän kasvoistanne, että jokin uusi julma ajatus
on saanut teidät valtoihinsa, Stavrogin, miksi on niin säädetty, että
minun on iankaikkisesta iankaikkiseen uskottava teihin? Luuletteko,
että voisin näin puhua jollekulle toiselle? Olen kaino, mutta en
hävennyt paljastautua Stavroginille. Rohkenin koskettaa ylevään
ajatukseen ollenkaan pelkäämättä, että kosketuksellani tekisin siitä
irvikuvan, kun kerran Stavrogin minua kuunteli... Luuletteko, että
maltan olla suutelematta askelienne jälkiä teidän mentyänne? En saa
teitä irti sielustani, Nikolai Stavrogin!

— Pahoittelen, etten voi pitää teistä, Šatov,— huomautti Nikolai
Vsevolodovitš kylmästi.

‒ Tiedän, että te ette voi, ja tiedän, että te ette valehtele.
Kuulkaapa! Asia on autettavissa: minä pyydystän teille jäniksen.

Stavrogin oli vaiti.

— Te olette ateisti, sillä te olette herrasnulikka kaikkein pahinta
lajia. Te ette enää näe eroa hyvän ja pahan välillä, sillä ette tunne
enää omaa kansaanne... Nousee uusi sukupolvi suoraan kansan sydämestä,
jota ette tunne te eikä Verhovenskit, ei isä eikä poika, en minäkään
sillä minäkin olen herraskaistunut, olenhan maaorjalakeijanne Paškan
poika... Kuulkaa, etsikää Jumalaa työssä. Siinä on pelastus, tai muuten
häviätte kuten viheliäinen home. Etsikää häntä työssä.

— Jumalaa työssä? Missä työssä?

— Tarttukaa talonpojan kuokkaan. Menkää ja jakakaa omaisuutenne. Ahaa,
te nauratte? Pelkäätte, että siitä tulee vain uusi asenne...

Mutta Stavrogin ei nauranut.

— Luuletteko, että Jumalan voisi löytää työssä ja nimenomaan maatyössä?
— Hän toisti tämän uudelleen aivan kuin tosiaankin olisi keksinyt
jotakin uutta ja vakavaa, jota sieti miettiä. — Muuten, — hän siirtyi
toiseen ajatukseen, — tiedättekö mitä? En minä ole rikas. Ei siis ole
mistään luovuttavakaan. Minulla on tuskin varoja huolehtiakseni Marja
Timofejevnan tulevaisuudesta... Niin, ja minähän tulin pyytämään, että
te ette vast'edeskään hylkäisi Marja Timofejevnaa, sillä teillä yksin
on vaikutusvaltaa hänen heikkoon järkeensä. Puhun tästä vain kaiken
varalta.

— Hyvä, hyvä, mitä tulee Marja Timofejevnaan, — Šatov viittoili
vapaalla kädellään Ja toisella piti kynttilää, — hyvä on, sehän käy
itsestään... Kuulkaahan, käväiskääpä Tihonin luona.

— Kenen luona?

— Tihonin. Tihon on entinen piispa, jo sairautensa vuoksi on vetäytynyt
rauhaan, asettunut asumaan tähän kaupunkiin, sen rajalle meidän
Jefimejevski-Bogorodskin luostariimme.

— Kuka hän sitten oikeastaan on?

— Onpahan vain. Hänen luokseen tulee kaukaa ihmisiä. Käykää. Ettekö
voisi tehdä sitä. Ettekö todellakaan?

— Kuulen hänestä ensi kerran... enkä koskaan ole sellaisia ennen
tavannut. Kiitos, ehkä pistäydynkin siellä.

— Tänne näin, — Šatov valaisi portaita, — menkää, — ja samassa hän jo
oli avannut ulkoportin.

— Šatov, teidän luoksenne en tule enää, — sanoi Stavrogin hiljaa
portista ulos astuessaan. Pimeys tiheni ja sataa tihutti kuten äskenkin.




TOINEN LUKU.

Yö.

(Jatkoa.)



I.


Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle.
Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea,
— se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat
epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti
kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki
suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut.
Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän
havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo
keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä
sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta,
kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen
kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan
korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet
pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin
kauppa-apulaiset.

— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän
molempien yhteiseksi suojaksi?

Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään
hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin
lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana
sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan
seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli
pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista.
Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä
peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli
lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä
mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla.
Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen
korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.

— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.

— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä,
kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt
muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.

— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä... sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?

— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin
asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko,
joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa;
eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla
maaten.

— Oletko karannut pakkotyövankilasta?

— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin
minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani
rangaistusajan loppua.

— Mitä sinä täällä teet?

— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin,
joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä.
Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä
kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut
kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle
passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa
kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään.
Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on
Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän
sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te
annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö
totta?

— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen
määräyksestä?

— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että
tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee.
Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin
käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin
muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä
sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on
kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan
kihisee... Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä
lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen
lähelleen ruplitta tulla.

—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?

— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta
teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta
mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei
aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun
esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan
luottamusta minkään vertaa.

— Minkä vuoksi?

— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit,
mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille,
herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu.
Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin
toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän
ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen
ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta
kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta
torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä
suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse
mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa
vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa
elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten
rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee,
etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille,
herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä
tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä
ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä
on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta
kuin saappaan varrelta.

— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?

— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni
Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan
paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta
päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt.
Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes
puhua...

— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty
loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti
ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini,
ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja
jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!

— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!

Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?

— Mene tiehesi!

— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia... voisin
teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan... aivan kuin piru
olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.

— Minä... köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin
uhkaavana.

— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista
vahingoittaa!

— Lienet liian varma itsestäsi!

— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään...

— En tarvitse sinua, kuulithan!

— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä
siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!

— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.

— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra.
Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä
olen teille elämäni loppuun kiitollinen.

Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä
aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän
oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä
huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia.
Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja
että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr
Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.



II.


Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla,
lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat
vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin
laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä
oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan
jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena
nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun
Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain
noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla
seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka
kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo
saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:

— Tekö siellä? Tekö?

— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo
portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.

— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän
se todella oli, ‒ olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan
sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!

Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi
kynttilää.

— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut
odottamasta.

— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti
kelloonsa astuessaan huoneeseen.

— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä... Kelloa
ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin
että väkisinkin sitä... jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en
sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta
kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on
jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä... ratkeaisi.

— Mikä... ratkeaisi?

— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.

Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen
ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja
puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä,
kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen
nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina.
Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut
mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään
ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli
rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että
hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut
edullisinta alkaa keskustella.

— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys.
Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä
muinaisten ritarien kolme lupausta.

— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?

— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia!
Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä
vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset
himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma
nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta.
Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen,
mikä minä olin?

    »Öisin — yömajatta —,
    päivin kieli lerpallansa».

lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette
aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?

— Olkaa rauhassa.

— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta... sammui
viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin
kerran sammuu... Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä
kiehumaan. Agafja on valveilla.

— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna...

— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, —
suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka
ovi oli suljettu.

— Eikö hän nuku jo?

— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti
kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää
leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.

— Millainen hän on ollut yleensä... viime aikoina? — kysyi Nikolai
Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.

— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen
kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän... nyt hän istuu ja ennustelee
korteista...

— Hyvä on... Myöhemmin sitten... Mutta ensin on saatava asia teidän
kanssanne selväksi.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.

Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös
istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui
kuuntelemaan.

— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš
kysäisi äkkiä.

— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki
teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on
tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys... — kapteeni
myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi
pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän
yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä,
vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä
pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta
ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.

—- Tekö nämä olette hankkinut?

— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani...
Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin
välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on
siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä
olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai
Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää
minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.

— Hm. Istuisitte mieluummin.

Kii... ii... tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi,
Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon,
etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette
kohtaloni... samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon... ja sitten...
kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten.
Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani... Vaikka te
nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin
merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy
pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš
kohtelee minua julmasti!

Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin
kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän
ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä.
Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti
jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka
he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin
toisetkin, jos niin tarvitaan.

— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut,
kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää
olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat
ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.

— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni
teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten
sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan
erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella
suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä
vaatimusta!» Siinäpä se!

‒ Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.

— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken
sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa
Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi,
miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.

— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?

— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on
kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai
Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo
kirjoittanutkin sen...

— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?

— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš,
luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko
suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten
tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille
ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan
kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen
oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani
Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa
sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko
rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin
vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi... ja senvuoksi minun
on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni
akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni
kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva
vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!

Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan
amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli
tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli
tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes
hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:

— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo
eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?

— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? —
Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan
kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika,
jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo
toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden
runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan,
miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen
rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee
loppu.

— Minkä runon?

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»

— M... mitä?

Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti
määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa
sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski
leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan
vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä
runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas,
aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti
tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua
eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi
peloissaan.

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o.
ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta,
mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon
materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa
että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin,
ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä
särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš,
saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja
kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista.
Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en
ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa?
Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja
lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja
minä lähetin.

— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?

— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!

— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.

— Houretta, houretta eikä muuta.

Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:

    »Särkyi jäsen kauniin kukkasen —
    kiintoisammaksi vain yhä kääntyy.
    Rakastunut sulho oli ennestään,
    nyt jo aivan lempeen nääntyy.»

— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.

... Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta,
aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen
uudestisyntymisestä... Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että
te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä
koko viikon!

— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää
ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?

Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän
luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen,
rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa
varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois
luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus,
sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan
y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta
Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään
alallaan.

— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina
»loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän
sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?

— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto.
Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo
rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja
perhekunniamme häpäisemistä.

Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta
ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei
voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja
täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan
jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti
hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi
saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin
seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo
puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen
avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti
paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli
uudelleen hänelle selitetty.

— Mutta hänhän on... mielipuoli?

— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.

— Mutta mitä sanoo... äitivanhempanne?

— Se on hänen asiansa.

— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?

— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä.
Eihän tämä kuulu teille.

— Miten niin... ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?

— Te ette tietenkään tule mukaan.

— Mutta minähän olen sukulainen.

— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin
teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.

— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla
totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne
sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä
suurmaailmassa sanottaisiin?

— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä
silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen
päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon
voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi... kun tämä taas
tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.

Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin
alkoi vähitellen uskoa häntä.

— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!... Ehkä te, Nikolai
Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.

— En laske leikkiä.

— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä... mutta
silloin minä valitan.

— Te olette kovin typerä, kapteeni.

— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää
tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan
meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te
hylkäätte minut kokonaan?

— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten,
olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa
saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?

Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa
sanaakaan.

— Kuulkaapa, kapteeni, — virkkoi Stavrogin äkkiä hyvin totisena,
pöydän yli kumartuen. Tähän asti hän oli puhunut jonkin verran
kaksimielisesti, niin että Lebjadkin, jota monet kerrat ennen jo oli
pantu koetukselle, aivan viime hetkeen oli hitusen verran epävarma
siitä, oliko hänen herransa tosiaankin suuttunut vai laskiko hän
leikkiä, oliko hän tosiaan saanut mielettömän päähänpiston tehdä
avioliittonsa julkiseksi vai leikittelikö hän ehkä vain? Mutta
Nikolai Vsevolodovitšin tavallisuudesta poikkeava ankaruus oli niin
vakuuttava, että kapteeni tunsi kylmiä väreitä selässään. — Kuunnelkaa
ja puhukaa totta, Lebjadkin, oletteko jo ilmiantanut jotakin vai ettekö
vielä? Oletteko tosiaankin jo ehtinyt tehdä jotakin? Oletteko ehkä
tyhmyyttänne lähettänyt jonkin kirjeen?

— En, en minä vielä ole ehtinyt... enkä aikonutkaan. — Kapteeni ei
liikahtanutkaan.

— Valehtelette väittäessänne, että ette ole aikonutkaan. Sitä vartenhan
teidän tekee juuri mieli Pietariin. Jos ette ole kirjoittanut, niin
ehkä ette sentään ole malttanut olla lörpöttelemättä täällä liikoja,
jollekulle? Puhukaa totta, jotakin sellaista jo on tullut korviini.

— Juovuksissa... Liputinille. Liputin on petturi. Avasin hänelle
sydämeni, — kapteeni kuiskasi kalveten.

— Sydän sydämenä, mutta ei pidä olla hölmö. Jos teillä oli jotakin
mielessä, niin olisitte pitänyt sen omana tietonanne. Nykyjään pitävät
kaikki viisaat ihmiset suunsa kiinni eivätkä puhele liikoja.

— Nikolai Vsevolodovitš! — Kapteeni alkoi vapista; — ettehän te itse
ole ottanut mihinkään osaa, enhän minä teitä...

— Omaa lypsylehmäänne te ette olisi uskaltanut ilmiantaa!

— Nikolai Vsevolodovitš, ymmärtäkäähän, ymmärtäkäähän toki minua!...
— ja kyynelsilmin sekä aivan epätoivoissaan kapteeni alkoi hätäillen
kertoa neljän vuoden aikaista tarinaansa. Se oli tarina hölmöstä,
joka oli lähtenyt »syyhyttä saunaan» ja joka juopottelultaan ja
mellastukseltaan ei ollut ehtinyt ajatella asiaa nenäänsä pitemmälle
eikä ollut ymmärtänyt aina viime aikoihin asti asiain vakavuutta.
Hän kertoi, että jo Pietarissa hän oli, »pelkästään ystävyyden
innostamana ja kuten ainakin todellinen ylioppilas, vaikka ei
ollutkaan ylioppilas, viattomassa tietämättömyydessänsä», heitellyt
erinäisiä irtolehtisiä porraskäytäviin, jättänyt niitä kymmenittäin
oville, soittokelloihin, työnnellyt niitä sanomalehtien asemesta
sopivissa tilaisuuksissa hattuihin, ohikulkijoiden taskuihin. Ja
sitten hän oli saanut heiltä rahojakin, »sillä varani... tiedättehän
te varani». Kahdessa kuvernementissa hän oli käynyt levittelemässä eri
piirikuntiin »jos jonkinlaista roskaa». — Voi, Nikolai Vsevolodovitš,
— hän huudahti, — eniten minua kuohutti se, että tämä kaikki oli
vastoin kaikkia kansalais- ja etenkin vastoin isänmaan lakeja! Niissä
saattoi olla esimerkiksi näin: On lähdettävä hangoilla varustettuna
ja on pidettävä mielessä, että se, joka aamulla lähtee köyhänä, se
voi ehkä illalla palata rikkaana kotiinsa, — ajatelkaapa tätäkin!
Aivan värisytti minua itseänikin niitä levitellessä, mutta ei auttanut
muu, tein työtä käskettyä. Tai sitten aivan aiheeton viiden, kuuden
rivin pituinen julistus koko Venäjän kansalle: »sulkekaa pian kirkot,
tuhotkaa Jumala, rikkokaa avioliitot, tehkää tyhjäksi perintöoikeudet,
ottakaa väkipuukot esille», eikä muuta, ja piru sen tietää, mitä sen
jälkeen oli sitten muka tuleva. Kas, tämä viisirivinen lentolehti se
olikin vähällä viedä minut satimeen. Rykmentissämme sain upseereilta
selkäsaunan, mutta Jumala heille terveyttä suokoon, päästivät minut
kuitenkin vapauteen. Ja sitten viime vuonna olin taas vähällä joutua
kiinni, kun jätin Karavajeville Ranskassa valmistettuja vääriä
viidenkymmenen ruplan seteleitä. Mutta Karavajev, Jumalan kiitos,
hukkui juovuspäissään juuri samoihin aikoihin avantoon, siis ennen
kuin syyllisyyteni ehti paljastua. Täällä Virginskeillä julistin
aviovaimojen yhteiskunnallista vapautta. Kesäkuussa olin taas N:n
kuvernementissa levittelemässä niitä. Sanoivat, että minun täytyisi
vieläkin... niitä... Pjotr Stepanovitš antoi määräyksen, että minun
on toteltava. On uhkaillut jo kauan. Miten hän silloin sunnuntaina
kohtelikaan minua! Nikolai Vsevolodovitš, olen orja, mato, mutta en
Jumala, siinä suhteessahan minä vain eroankin Deržavinista.[6] Mutta
toimeentuloni, tiedättehän, millainen on toimeentuloni!

Nikolai Vsevolodovitš oli kuunnellut uteliaana.

— Paljon siitä, mitä kerroitte, on sellaista, josta minulla ei ole
ollut aavistustakaan, — hän sanoi, — mutta teillehän voi sattua mitä
tahansa... Kuulkaahan, — hän sanoi mietittyään hetken, — jos tahdotte,
niin sanokaa niille, kenelle tahdotte, että Liputin on valehdellut ja
että te vain minua peloittaaksenne suunnittelitte ilmiantoa, koska
luulitte, että olen muutenkin jo leimattu, ja kiristääksenne minulta
siten enemmän rahaa... Ymmärrättehän?

—Nikolai Vsevolodovitš, kyyhkykulta, uhkaako minua todellakin sellainen
vaara? Odotinkin teitä vain kysyäkseni tätä.

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Pietariin teitä ei päästetä, vaikkapa saisittekin minulta
matkarahat... Mutta on jo aika mennä Marja Timofejevnan luo, — näin
sanoen hän nousi tuoliltaan.

— Nikolai Vsevolodovitš, — mutta miten käy Marja Timofejevnan?

— Kuten jo sanoin.

— Onko se oikein totta?

— Te ette näy uskovan.

— Heitättekö tosiaankin minut nurkkaan kuten kuluneen saappaan?

— Harkitaan vielä asiaa, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — mennään jo.

— Ettekö halua, että seisoisin portailla sen ajan, etten vahingossa
kuulisi mitään... huonehisemme ovat pikkuruikkuisia.

‒ Oivallista. Seisokaa portailla. Ottakaa sateensuoja.

— Sateensuoja? Teidänkö? Olenkohan sen arvoinen?

— Jokainen meistä on sentään sateensuojan arvoinen.

— Kas, heti osaatte määritellä ihmisoikeuksienkin minimin.

Hän leperteli jo taas totuttuun tapaansa. Uutinen oli häntä niin
järkyttänyt, että hän oli aivan tolaltaan. Ja kuitenkin heti, kun
hän oli päässyt portaille ja pingoittanut sateensuojan ylleen,
hänen kevytmieliseen ja petolliseen päähänsä alkoi tunkeutua tuo
ainainen lohdullinen ajatus, että häntä kiusoitellaan ja että hänelle
valehdellaan, ja jos kerran asianlaita on se, hänellä ei ole syytä
pelkoon, vaan toiset pelkäävät häntä.

»Ne valehtelevat ja pettävät, mutta mikä oikeastaan on kaiken
tarkoituksena»? pyöri hänen päässään. Avioliiton julkisuuteen
saattaminen oli hänestä mahdottomuus. »On tosin totta, että tuollainen
'ihmeidentekijä' voi kyllä ryhtyä mihin tahansa, kun ei eläkään
muuta varten kuin vain kiusaksi toisille ihmisille. Mutta entäpä jos
häntä tuo sunnuntainen äkseerinki onkin alkanut peloittaa, ehkäpä
enemmän kuin mikään entinen? Ja senpä vuoksi hän ehkä kiirehtiikin
vakuuttamaan, että hän tuo itse julkisuuteen avioliittonsa, etten minä
vain sitä tekisi. Ehei, Lebjadkin, älä iske harhaan! Ja miksi hän tulee
salaa yöllä, kun kerran kaipaa julkisuutta? Ja jos hän on peloissaan,
niin hän on sitä parhaillaankin, juuri näinä muutamina päivinä... Ehei,
Lebjadkin, varo!...

»Peloittelee Pjotr Stepanovitšilla. Oi, voi, miten peloittaa, ei,
täällä tuntuu niin peloittavalta! Ja pitikin minun lörpötellä tuolle
Liputinille. Piru tietää, mitä nuo paholaiset oikein aikovat, en
ole oikein koskaan päässyt siitä perille. Kaikki ne ovat taas
jalkeilla, kuten viisi vuotta sitten. Tosiaankin, kenelle minä heidät
ilmiantaisin? 'Ettekö vain ole hölmöyttänne jollekulle jotakin
kirjoittanut?' Hm! Sitä voi siis olla kirjoittavinaankin jotakin
tyhmyydessään. Olisikohan tuo olevinaan neuvo? 'Sen vuoksihan te olette
Pietariin menossa.' Roisto, näin siitä vain unta, ja hän ehtii jo
aavistaa unenikin! Aivan kuin itse kehoittaisi minua matkalle. Tässä
on kaksi syytä, joko toinen tai toinen: joko hän itse pelkää tehtyänsä
tekoset tai... tai ei pelkää vähääkään, vaan yrittää saada minut
ilmiantamaan heidät kaikki! Uh, Lebjadkin, peloittaa, kunhan vain et
iskisi harhaan.»

Hän oli niin mietteisiinsä vaipunut, että unohti kokonaan
kuulostelemisen. Oli vaikeata kuullakin, sillä ovi oli paksu ja
yksipuolinen, ja sisällä puhuttiin hiljaa, niin että tänne saakka
kuului vain epäselviä ääniä. Kapteeni sylkäisi ja jäi mietteissään
portaille viheltelemään.



III.


Marja Timofejevnan huone oli kahta vertaa isompi kuin se, jossa
kapteeni asui, ja se oli kalustettu samoin kuin toinenkin huone
karkeatekoisilla huonekaluilla. Mutta sohvan edessä seisovalla
pöydällä oli koreakukkainen liina ja palava lamppu, lattialla oli
iso, kaunis matto, vuode oli vihreän, toisesta seinästä toiseen
ulottuvan verhon takana, ja sitä paitsi pöydän ääressä oli iso pehmeä
nojatuoli, jossa Marja Timofejevna ei kuitenkaan istunut. Nurkassa,
kuten entisessäkin asunnossa, oli pyhänkuva lamppuineen, josta säteili
lämpöistä valoa, ja pöydällä olivat yhä nuo samat välttämättömät
esineet: korttipakka, taskupeili, laulukirja, vieläpä vehnänenkin.
Lisäksi oli ilmestynyt vielä kaksi värikuvallista kirjasta,
joista toinen sisälsi hyvin tunnettuja nuorisolle kirjoitettuja
matkakertomuksia, toinen oli helppotajuisten, opettavaisten,
etupäässä ritariromanttisten kertomusten kokoelma, julkaistu
naisoppilaitosten joulukirjallisuudeksi. Kaiken tämän lisäksi siinä
oli vielä valokuva-albumi. Marja Timofejevna, kuten kapteeni oli
vakuuttanut, näytti odotelleen vierastaan, mutta sinä hetkenä, kun
Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen, hän nukkui puoliksi sohvalle
ojentautuneena, nojaten villalangoilla ommeltuun kanavapielukseen.
Äänettömästi vieras painoi oven jäljessään kiinni ja alkoi
liikahtamatta tuijottaa nukkuvaan.

Kapteeni oli hieman liioitellut mainitessaan sisarensa pukeutuneen
erikoisesti vieraan varalta. Hänellä oli yllä sama ohut puku kuin tuona
sunnuntaina Varvara Petrovnan luona. Samoin hänen hiuksensa olivat
kootut pieneen niskasykkyrään, aivan samoin oli paljaana hänen pitkä
ja jäntereinen kaulansakin. Varvara Petrovnan lahjoittama musta liina
oli huolellisesti kokoontaitettuna sohvalla. Kuten silloin, hän oli
nytkin taitamattomasti ja silmäänpistävästi koristautunut ihomaalilla
ja -jauheella. Nikolai Vsevolodovitš ei ehtinyt seisoa paikoillaan
minuuttiakaan, kun hän jo heräsi, aivan kuin olisi tuntenut hänen
katseensa, avasi silmänsä ja suoristautui. Nähtävästi vieraskin tunsi
jotakin odottamatonta. Liikahtamatta ja läpitunkevasti, äänetönnä ja
itsepintaisesti hän tuijotti Marja Timofejevnan kasvoihin. Ehkä tämä
katse oli tarpeettoman ankara, ehkä siinä kuvastui inhoa, mahdollisesti
myös vahingoniloa toisen säikähtämisestä, — ellei tämä kaikki vain
ollut Marja Timofejevnan unennäköä. Mutta totta on, että hetken
kuluttua tämän naisparan kasvoissa kuvastui kauhua, kasvojen lihakset
alkoivat nytkähdellä, hän kohotti vapisevat kätensä ja purskahti
itkuun aivan kuten säikähtynyt lapsi; vielä hetkinen, ja hän olisi
huutanut ääneen. Mutta vieras havahtui, samassa silmänräpäyksessä hän
hallitsi kasvonsa ja läheni pöytää hymyillen mitä herttaisimmin ja
ystävällisimmin.

— Suonette anteeksi, että herätin ja pelästytin teidät, Marja
Timofejevna, odottamattomalla tulollani, — hän sanoi ojentaen tälle
kätensä.

Lempeät sanat vaikuttivat, pelko katosi, vaikkakin hän vielä pälyili
pelokkaana aivan kuin yrittäen käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan
käsittänyt. Pelokkaana hän ojensi kätensäkin. Viimein vilahti arka hymy
hänen huulillaan.

— Päivää, ruhtinas, — hän kuiskasi hieman omituisesti häntä
tarkastellen.

— Näitte ehkä pahoja unia? — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš hymyillen yhä
lempeämmin ja herttaisemmin.

— Mistä te sen tiedätte, että näin unta _juuri siitä_?...

Ja samassa hän taaskin alkoi vapista, horjahti taaksepäin, kohotti
kätensä aivan kuin puolustautuakseen ja oli taas vähällä puhjeta itkuun.

— Koettakaa rauhoittua, mitäs te turhia pelkäätte, ettekö todellakaan
tunne minua? — tyynnytteli Nikolai Vsevolodovitš, mutta tällä kertaa
hänen oli vaikeampi saada Marja Timofejevna rauhoittumaan. Marja
Timofejevna katsoi häneen yhtä tuskallisen epätietoisena, sama
vaivalloinen ajatus pakotti hänen pääparkaansa, hän olisi tahtonut
käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan jaksanut käsittää. Väliin hän loi
silmänsä maahan, väliin taas katsahti äkkiä Nikolai Vsevolodovitšiin
silmät suurina. Lopulta hän, jos ei nyt rauhoittunutkaan, niin ainakin
— alistui.

‒ Istuutukaa, pyydän, tähän lähelle minua, että saisin teitä
tarkastella lähemmin, — sanoi Marja Timofejevna jokseenkin lujasti,
ilmeisesti ohi hänellä jokin uusi tarkoitus. — Älkää olko levoton,
en katso enää teihin, vaan alaspäin. Älkää tekään katsoko minuun,
ennenkuin itse pyydän teitä kohottamaan katseenne. Istukaahan, — hän
lisäsi jo hieman kärsimättömästi.

Uusi tunne näytti valtaavan hänet yhä voimakkaammin.

Nikolai Vsevolodovitš oli istuutunut ja odotti. Seurasi jokseenkin
pitkä äänettömyys.

— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna
puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin
minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?

— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet
kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja
äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki
mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin
yhä väkisinkin tuijottaa maahan.

— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa,
ruhtinas...

— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia
merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä
itseään.

Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.

— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä
kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa
sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä
samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä,
olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa.
Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin,
onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran
lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan.
Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä
neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän
silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava
vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa
liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko
ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. _Hänen_ äitinsä sopisi
parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin
lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä
ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin
muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin
hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja
sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa
vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat
epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään
pahoin, että he eivät vain pahoittaisi _hänen_ mieltänsä varomattomasti
puhuessaan minusta.

— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu
vääristyi.

— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani
vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin
häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän,
että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.

— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?

— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En
vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te
olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes
sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän
iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.

— Olen kuullut, että teidän oli poissaollessani vaikeata tulla veljenne
kanssa toimeen.

— Kuka teille siitä on kertonut? Joutavia, nyt on paljon pahemmin. Unet
ovat nyt pahoja, ja ne ovat pahoja sen vuoksi, että te tulitte. Ja te,
minkä vuoksi te oikeastaan tänne tulitte, on kai lupa kysyä?

— Mutta ettekö tahtoisi taas luostariin?

— Aavistinhan sen, että taas ne tyrkyttävät sitä luostariaan! On sekin
nyt ihmelaitos, tuo luostarinne. Ja miksikä minä sinne nyt menisin,
miten? Nyt olen ypö yksin! Myöhäistä on minun aloittaa enää uudelleen
kolmatta elämää.

— Te olette vihainen minulle jostakin. Ettehän vain epäile, että olen
lakannut teitä rakastamasta?

— Teistä en minä huolehdi vähääkään. Pelkään vain, kunhan tässä joku
muu ei vain olisi lakannut jotakuta rakastamasta.

Ja hän hymähti ylenkatseellisesti.

— Varmaankin olen _häntä_ vastaan rikkonut kovin, — hän lisäsi äkkiä
aivan kuin yksikseen puhuen, — en vain tiedä, miten olen rikkonut,
ja siinähän se onkin, se ikuinen onnettomuuteni. Aina, aina minä
tänä viiden vuoden aikana olen yötä päivää pelännyt rikkoneeni häntä
vastaan. Rukoilen ja rukoillessani muistan vain suurta syytäni. Ja kas,
tottahan se on ollutkin.

— Mikä sitten?

— Pelkään vain, että siinä on jotakin _hänenkin_ taholtaan, — hän
jatkoi vastaamatta kysymykseen, jota hän ei ollut ehkä kuullutkaan. —
Mutta olisiko hän nyt voinut sellaisiin yhtyä. Kreivitär olisi valmis
minut elävältä nielaisemaan, vaikka ottikin mukaansa vaunuun. Kaikki
ovat salaliitossa keskenään, — onkohan hänkin? Onkohan hänkin pettänyt
minut? (Hänen leukansa ja huulensa alkoivat väristä.) Kuulkaapas te
oletteko lukenut Griška Otrepjevista,[7] joka kirottiin seitsemässä
tuomiokirkossa?

Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.

— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja
Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun,
mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.

— Olen katsonut teihin jo kauan.

— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai
Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.

Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo
kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas
hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.

— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš
melkein raivostuneena.

Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot
vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.

— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.

— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?

— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten _hän_ astuu sisään. Nouskaa ja
menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan
kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te
tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten
se käy.

Nikolai Vsevolodovitš kiristeli hampaitaan ja murahti jotakin
epäselvästi.

— Riittää, — hän sanoi lyöden kämmenensä pöytään. — Marja Timofejevna,
pyydän, että kuuntelette nyt minua. Keskittäkää nyt, jos voitte, koko
huomaavaisuutenne. Ettehän te sentään ole aivan hullu! — häneltä pääsi
kärsimätön huomautus. — Huomenna saatetaan tieto avioliitostamme
julkisuuteen. Te ette koskaan tule asumaan palatsissa, jättäkää
harhakuvitelmanne. Tahdotteko elää kanssani koko elämänne, mutta hyvin
kaukana täältä, vuoristossa, Sveitsissä, siellä on paikka...? Älkää
pelätkö, en jätä teitä koskaan enkä paneta hullujenhuoneeseen. Rahaa
minulla on sen verran, ettemme kärsi puutetta. Te saatte palvelustytön,
teidän ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, mikä on mahdollisuuden
rajoissa, hankitaan teille. Voitte rukoilla, mennä minne tahdotte,
saatte yleensä tehdä mitä haluatte. En koske teihin. En lähde minäkään
koskaan enää minnekään — paikoiltani. Jos tahdotte, olen ikäni
puhumatta kanssanne, tai jos tahdotte toisin — niin kertokaa minulle
joka ilta, kuten silloin Pietarissa, nurkka-asumuksessanne teidän
tarinoitanne. Luen teille ääneen kirjoja, jos haluatte. Mutta niin on
oleva koko elämämme ajan aina samalla paikalla, ja se paikka on synkkä.
Tahdotteko? Uskallatteko? Ettekö kadu jälkeenpäin? Ette kiusaa minua
kyynelillänne ettekä kirouksillanne?

Marja Timofejevna kuunteli hyvin uteliaana oli kauan sen jälkeen vaiti
ja ajatteli.

— Ei se tunnu oikein mahdolliselta, — hän sanoi lopulta pilkallisesti
ja haluttomasti. — Minähän voin elää siellä vuoristossa kukaties
neljäkymmentä vuotta. — Hän puhkesi nauruun.

— No niin, elämme siis vaikkapa neljäkymmentä vuotta. — Nikolai
Vsevolodovitšin kulmat vetäytyivät kurttuun.

— Hm. En lähde, en vaikka!

— Ette minunkaan kanssani?

— Mikäs te sitten muka olette, että minä teidän kanssanne? Istupas
hänen kanssaan vuorella neljäkymmentä vuotta peräkkäin, — on siinäkin
järkeä! Ja kuinka kärsivällisiä nämä nykyajan ihmiset ovat alkaneet
olla! Ei, ei ole mahdollista, että haukka voisi pöllöksi muuttua.
Ei minun ruhtinaani ole sellainen! — Marja Timofejevna kohotti näin
sanoessaan ylpeänä ja juhlallisesti päänsä pystyyn.

Nikolai Vsevolodovitšille alkoi selvitä jotakin.

— Minkä vuoksi te sanotte minua ruhtinaaksi ja... ja keneksi te minua
oikeastaan luulette? — hän kysäisi äkkiä.

— Mitä? Ettekö olekaan ruhtinas?

— En ole koskaan ollutkaan.

— Ja te itse, itse tunnustatte minulle vasten kasvoja, että ette ole
ruhtinas?

— Sanoinhan, etten ole koskaan ollutkaan.

— Hyvä Jumala! — Marja Timofejevna löi kätensä yhteen. — _Hänen_
vihollisiltaan saatoin odottaa mitä tahansa, mutta en sentään tällaista
julkeutta —: en koskaan! Onko hän elossa? — hän huudahti äkkiä
raivoissaan käyden Nikolai Vsevolodovitšia kohti. — Oletko surmannut
hänet vai... tunnusta!

— Keneksi sinä oikein luulet minua? — Nikolai Vsevolodovitš syöksähti
pystyyn kasvot vääristyneinä, mutta Marja Timofejevnaa ei enää voinut
mikään säikyttää, hän huudahti voitokkaana:

— Kukapa sinua tietää, kuka olet ja mistä lienet ilmestynyt! Minun
sydämeni, sydämeni aavisti tämän, viisi vuotta olen tämän intrigin
tietänyt! Ja minä istun ja ihmettelen: mikä sokea pöllö se tänne
pölähti? Ei, kyyhkykulta, huono näyttelijä olet, vieläpä huonompi
kuin Lebjadkin. Vie minulta kreivittärelle alamaisimmat terveiseni ja
sano, että hän lähettäisi luokseni vähän paremman kuin sinut. Onko
hän palkannut sinut, mitä? Syötkö hänen keittiössään armoleipää? Näen
petoksenne aivan selvästi, näen kaikkien teidän lävitsenne, jokaikisen!

Nikolai Vsevolodovitš sieppasi häntä lujasti käsivarresta hieman
yläpuolelta kyynärpäätä. Marja Timofejevna nauroi hänelle vasten
kasvoja.

— Olet sinä sentään hyvin hänen näköisensä, sukulaisia ehkä, eikö
totta? — Viekasta väkeä! Mutta hän, tuo minun, on ylhäinen haukka ja
ruhtinas, mutta sinä, sinä olet — pöllö ja kaupustelijapahainen. Hän,
tuo minun, jos tahtoo, niin antaa kunnian Jumalalle, mutta jos ei
tahdo, niin ei sitä tee, mutta Šatuška (rakas, oma kyyhkykultani) — on
lyönyt häntä vasten kasvoja, Lebjadkin on kyllä kertonut. Ja miksi sinä
silloin niin säikähdit, kun tulit sinne? Kuka sinut niin peloitteli?
Kun näin sinun alhaisen ilmeesi, kun kompastuin, ja sinä nostit minut
— sydämeeni hiipi kuin jokin mato ja kuiskasi: ei se ole _hän_, ei ole
_hän_! Ei olisi haukkani hävennyt minua herrasneitienkään seurassa! Voi
hyvä Jumala! Olinhan minä viisi vuotta onnellinen vain siitä ainoasta
ajatuksesta, että haukkani siellä jossakin vuorten takana lentää
liitelee, aurinkoa katselee... Puhu, valetsaari, saitko hyvät rahat?
Pitikö paljonkin maksaa, ennenkuin suostuit? Minä en olisi sinusta
puolta kopeekkaa maksanut. Haahaha! Hahaha!

— Uu — idiootti! — Nikolai Vsevolodovitš kiristi hampaitaan pitäen
lujasti Marja Timofejevnaa käsivarresta.

— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen
ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!

— Veistäni?

— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että
nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!

— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat!
-— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin
luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi
sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja
Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien
hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt
Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti
vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:

— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!



IV.


»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen
suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin
halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä
hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta
sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut
Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet
otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa
selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki
ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen
seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää,
miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun
hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi
kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota
illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain
hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että
hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen
vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen
polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä
viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen
uskomatta vaaraa.

Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo
irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin
kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa.
Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta
hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.

— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš
sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli
ilmestynytkin.

Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi
taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä.
Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti
kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen
askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle
ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle
poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli
ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.

— Onko totta, että aivan äsken olet jossakin lähitienoilta ryöstänyt
kirkon? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš yht'äkkiä.

— Minä, tuota noin, pistäysin sinne ensin oikeastaan vain
rukoillakseni, — vastasi kulkuri kohteliaasti ja vakavasti, melkeinpä
olisi voinut sanoa, arvokkaasti, aivan kuin ei koko äskeistä tapausta
olisi ollutkaan. Tuttavallisuudestakaan ei ollut enää jälkeäkään. Oli
vain asiallinen ja totinen mies, jota tosin oli syyttä loukattu, mutta
joka osasi unohtaa loukkaukset.

— Kas, mitenkä taivaan Herra lie armossaan minut tänne saattanut,
ajattelin! — hän jatkoi puhettaan. — Kaikkeen tähän on syynä orpouteni,
eihän meidän asemassamme ilman Kaikkivoivan apua pääse minnekään. Ja
uskokaa, hyvä herra, jos tahdotte, vahinkoa siitä vain oli, pelkkää
vahinkoa, Jumala rankaisi synneistäni. Sain koko roskasta kaiken
kaikkiaan kaksitoista ruplaa. Pyhän Nikolain hopeinen leukaparta, joka
oli puhtainta hopeata, meni aivan polkuhinnasta. Sanoivat — väärennetty.

— Murhasitko kirkonvahdin?

— Se oli nyt oikeastaan sillä tavalla, että me olimme sen vahdin kanssa
niinkuin yhteistyössä, mutta sitten aamupuoleen joella meille tuli
riita siitä, kenen tulisi kantaa säkkiä. Silloin tein synnin, helpotin
vähän hänen taakkaansa.

— Murhaa vielä, ryöstä vielä!

— No, sitä samaahan jankkaa se Pjotr Stepanovitškin, aivan samaa kuin
tekin, sanasta sanaan, sillä hän on hyvin itara ja kovasydäminen, mitä
tulee toisen ihmisen auttamiseen. Sitäpaitsi hän ei hivenen vertaa
usko, ei edes itse taivaan Luojaan, joka meidät on maan tomusta luonut,
vaan väittää, että kaiken on muka luonto saanut aikaan, kaikkein
viheliäisimmän eläimenkin muka. Eikä hän ymmärrä vähääkään, että meidän
asemassamme ei voi mitenkään tulla toimeen ilman armollista kaiken
auttajaa. Ja jos hänelle alkaa tätä selittää, niin hän tuijottaa vain
kuten pässi veteen, ettei voi kylliksi olla häntä ihmettelemättä. Ette
ehkä usko, vaikka kertoisinkin, että kapteeni Lebjadkinilla, jonka
luona te äsken juuri suvaitsitte käväistä, ovet olivat usein apposen
auki yöt läpeensä, silloin kun hän vielä ennen teidän tänne tuloanne
asui Filippovilla. Itse hän oli sikahumalassa, ja rahaa putoili
solkenaan taskuista maahan. Omilla silmilläni tuota kaikkea jouduin
tarkkailemaan, sillä meidän oloissamme ilman kaiken auttajatahan ei,
kuten ymmärrätte, ei voi mitenkään...

— Omilla silmilläsikö näit? Kävitkö siellä öisin?

— Ehkäpä kävinkin, mutta sitä ei vain kukaan tiedä.

— Miksi et murhannut?

— Harkittuani asiaa pidätyin, sillä saatuani tietooni aivan täsmälleen,
että puolentoista sataa voisin milloin tahansa saada käsiini, niin
miksikä ryhtyä sellaiseen, kun niin ollen voin hieman odoteltuani
saada haltuuni kaikki puolitoistatuhattakin? Sillä kapteeni Lebjadkin
(sen kuulin omilla korvillani) luotti teihin humalapäissään lujasti,
ja tuskin lienee täällä sellaista ravintolaa, vihoviimeiset pikku
kapakatkin lukuunottaen, joissa hän ei siitä olisi kerskaillut. Ja
kuultuani näin todistettavan monen suulla panin minäkin kaiken toivoni
teidän kirkkauteenne. Teille, herra, puhun kuin isälleni tai omalle
veljelleni, eikä Pjotr Stepanovitšin enemmän kuin ainoankaan muun
sielun pidä saaman tätä tietoonsa. No niin, suvaitsetteko ojentaa
kolmisen ruplaa vai ette? Ja ettekö te, armollinen herra, ilmaisisi
koko totuutta, että kerta kaikkiaan tietäisin, miten asia on, sillä
emmehän me ilman armollista apua voi mitenkään tulla toimeen.

Nikolai Vsevolodovitš alkoi äänekkäästi nauraa, ja otettuaan
taskustaan esille kukkaronsa, jossa oli vain viisikymmentä ruplaa
pieninä seteleinä, hän heitti roistolle setelipakastansa ensin yhden,
sitten toisen, kolmannen, neljännen. Fedjka yritti lennosta siepata
ne käteensä, kurottautui, ne putoilivat lokaan, Fedjka keräili niitä
huudahdellen: »eh, heh!» Nikolai Vsevolodovitš paiskasi viimein koko
tukun ilmaan ja yhä nauraen kääntyi yksin poikkikadulle. Kulkuri jäi
keräilemään rahoja, ryömi polvillaan loassa, tavoitteli tuulesta
seteleitä ja kaivoi esille lätäköstä kastuneita. Tunnin verran kuului
vielä pimeydestä katkonaisia huudahduksia: »eh, heh!»




KOLMAS LUKU.

Kaksintaistelu.



I.


Seuraavana päivänä kello kahdelta tapahtui sovittu kaksintaistelu.
Asiain näin pikaiseen kulkuun oli syynä Artemi Pavlovitšin luja päätös
taistella, kävi sitten kuinka tahansa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt
vastustajansa käytöstä ja oli raivostunut. Kokonaisen kuukauden ajan
hän oli rankaisematta häntä loukannut kerta toisensa jälkeen saamatta
hänen kärsivällisyyttään yhtään järkytetyksi. Oli sangen tärkeätä
saada Nikolai Vsevolodovitš haastamaan hänet kaksintaisteluun, sillä
hänellä itselläänhän ei ollut suoranaista syytä niin tehdä. Mitä taas
tuli hänen salaiseen, melkeinpä sairaalloiseen vihaansa, jota hän tunsi
Stavroginia kohtaan ja jonka alkusyynä oli ollut hänen perhettään
neljä vuotta sitten kohdannut kunnianloukkaus, sitä hän jostakin
syystä häpesi ottaa lukuun. Ja olihan sellainen tekosyy todella aivan
mahdoton, etenkin kun Nikolai Vsevolodovitš mitä sovinnollisimmin oli
esittänyt anteeksipyyntönsä, vieläpä kaksi eri kertaa. Hän ei voinut
ajatella muuta, kuin että Stavrogin oli häpeämätön pelkuri. Hän ei
mitenkään käsittänyt, miksi tämä oli antanut Šatovillekin anteeksi
korvapuustin. Viimein, kun hän ei keksinyt neuvoksi muutakaan,
hän lähetti Nikolai Vsevolodovitšille mainitun ennenkuulumattoman
röyhkeän kirjeen, joka lopulta sai Nikolai Vsevolodovitšin esittämään
taisteluhaasteen. Lähetettyään päivää aikaisemmin tämän kirjeen ja
kuumeisesti odotellessaan taisteluhaastetta ottaen huomioon kaikki
mahdollisuudet, milloin toivorikkaana, milloin taas epävarmana, hän
oli kaiken varalta kuitenkin jo samana iltana hankkinut sekundantin,
nimittäin Mavriki Nikolajevitš Drozdovin, ystävänsä ja koulutoverinsa,
jota hän suuresti kunnioitti. Kun siis Kirillov ilmestyi hänen luokseen
aamulla kello yhdeksältä, maaperä oli jo aivan valmiiksi muokattu.
Tuskin Kirillov oli ehtinyt avata suutansakaan esittääkseen Nikolai
Vsevolodovitšin anteeksipyynnöt ja hämmästyttävät sovintoehdot, kun
Gaganov ne muitta mutkitta kiihkeän jyrkästi hylkäsi. Kuullessaan jo
illalla asiain kulusta ja näistä hämmästyttävistä sovintoehdoista
Mavriki Nikolajevitšin suu oli pelkästä ihmetyksestä jäänyt raolleen
ja hän oli jo ollut kehoittamaisillaan Artemi Pavlovitšia suostumaan
sovintoon, mutta kun tämä oli arvannut hänen ajatuksensa, hän oli
alkanut vapista kuin vilutautinen tuolillaan eikä virkkanut mitään.
Jos Mavriki Nikolajevitš ei olisi antanut kunniasanaansa, hän olisi
varmasti viipymättä poistunut, mutta nyt hän kuitenkin jäi voidakseen
edes jotenkin auttaa asiain kulkua. Kirillov esitti haasteen.
Kaikkiin Stavroginin ehtoihin Gaganov suostui sananmukaisesti
väittämättä vähääkään vastaan. Vain yksi lisäys tehtiin, ja se oli jo
todellakin julmaa, — nimittäin: jos ensimmäisten laukausten jälkeen
ei tapahdu mitään erikoista, tehdään uusi yritys, ja jos ratkaisua
ei synny vieläkään, niin yritetään kolmas kerta. Kirillov rypisti
kulmakarvojaan, pyysi luopumaan kolmannesta kerrasta, mutta kun
Gaganov jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, hän suostui lopulta ehdolla,
että kolme kertaa käy vielä päinsä, mutta ei mitenkään neljättä...
siihen suostuttiin. Kello kahdelta päivällä vihamiehet kohtasivat siis
toisensa Brykovissa, s.o. kaupungin lähellä olevassa pienessä lehdossa,
joka toiselta laidaltaan ulottui Skvorešnikiin ja toiselta Špigulinien
tehtaaseen. Eilinen sade oli kokonaan lakannut, mutta kuitenkin ilma
oli vielä kostea ja tuulinen sekä maa märkää. Kylmällä taivaalla, hyvin
matalalla vieri sameita, hajallisia pilviä, puiden latvat suhahtelivat
tuon tuostakin voimakkaasti, ja niiden juuret ratisivat. Aamu oli hyvin
surullinen.

Gaganov ja Mavriki Nikolajevitš saapuivat paikalle hienoissa
ajoneuvoissa kahden hevosen vetäminä. Kuskipukilla istui Artemi
Pavlovitš itse ajaen, ja sitäpaitsi oli mukana vielä ajomies. Melkein
samassa tulivat myös Nikolai Vsevolodovitš ja Kirillov, mutta nämä
olivat ratsain. Heillä oli myös tallirenki muassaan. Kirillov, joka
ei koskaan ollut ennen ratsastanut, istui satulassa suorana ja
pelottomana pistolilaatikko oikeassa kainalossaan, — hän ei uskonut
sitä rengin huostaan, — mutta vasemmassa hänellä oli suitset, ja
tottumattomuudessaan hän kieritti ja nyki niitä niin, että hevonen
pudisteli päätään ja oli tuontuostakin takajaloilleen nousemassa, mikä
ei muuten vähääkään peloittanut ratsastajaa. Epäluuloinen Gaganov, joka
aina nopeasti ja syvästi loukkaantui, piti ratsain saapumista uutena
loukkauksena. Sillä tämähän osoitti selvästi, että hänen vihamiehensä
olivat varmoja menestyksestään, koskapa eivät pitäneet tarpeellisena
tuoda mukaansa ajoneuvoja, joilla haavoittunutta voitaisiin kuljettaa.
Hän astui kiukusta kellertävänä maahan. Hän tunsi itsekin, miten
hänen kätensä vapisivat, vieläpä hän huomauttikin siitä erikoisesti
Mavriki Nikolajevitšille. Nikolai Vsevolodovitšin kumarrukseen hän ei
vastannut, vaan kääntyi häneen selin. Sekundantit löivät arpaa, ja se
lankesi Kirillovin pistolien hyväksi. Välimatka mitattiin, vastustajat
asettuivat paikoilleen, ajoneuvot, hevoset ja palvelusväki saivat
siirtyä noin kolmensadan askelen päähän. Aseet ladattiin ja ojennettiin
vastustajille.

Harmittaa, että on kiiruhdettava eikä ole aikaa tarkempaan kuvaukseen,
mutta en voi kuitenkaan olla mainitsematta muutamia huomioitani.
Mavriki Nikolajevitš oli surullinen ja huolissaan. Sitävastoin
Kirillov oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön. Hän suoritti tosin
aina täsmällisesti pikkuseikkoja myöten kaiken, mikä oli hänen
velvollisuutenaan, vähääkään hätäilemättä, ja näytti siltä, että
hän ei ollut edes utelias näkemään, miten tämä kohtalokas hetki
lopulta ratkeaisi. Nikolai Vsevolodovitš oli tavallista kalpeampi,
hän oli ohuissa pukimissa, yllään hänellä oli kevyt päällystakki ja
valkea pörrökarvainen huopahattu päässä. Hän näytti väsyneeltä, otsa
vetäytyi tuon tuostakin ryppyyn, eikä hän yrittänyt vähääkään peitellä
huonotuulisuuttaan. Mutta Artemi Pavlovitš oli tänä hetkenä kaikkein
ihmeellisin, niin etten voi olla mainitsematta hänestä muutamaa sanaa
aivan erikseen.



II.


Emme vielä kertaakaan ole puhuneet hänen ulkomuodostaan. Hän oli
pitkähkö, vaaleaverinen, aina kylläisen näköinen, kuten kansa
sanoisi, melkeinpä rasvainen. Tukka oli vaalea, ohut. Hän oli noin
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, ja voisipa melkein sanoa, että
hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit. Hän oli eronnut sotaväestä
everstin arvoisena, mutta jos hän olisi odottanut, kunnes olisi
päässyt kenraaliksi, hänestä olisi varmasti sukeutunut erinomainen
rintamakenraali. Saadaksemme hänen luonnekuvauksensa täydelliseksi
täytyy mainita, että pääsyynä hänen armeijasta eroamiseensa oli
juuri tuo häntä alinomaa vaivaava ajatus siitä perhehäväistyksestä,
joka neljä vuotta sitten oli kohdannut hänen isäänsä klubissa ja
johon Nikolai Stavrogin oli syyllinen. Hänen omatuntonsa sanoi, että
oli kunniatonta kuulua enää sen jälkeen armeijaan, että hän sinne
jäämällä tahrasi rykmenttinsä ja toveriensa maineen, vaikkakaan
heistä kukaan ei edes tietänyt mitään koko tapahtumasta. Totta on,
että hän jo kerran ennenkin oli aikonut ottaa eron, tosin jo kauan
ennen tätä häväistysjuttua ja aivan toisesta syystä, mutta ei ollut
jaksanut tehdä ratkaisuaan ennen kuin nyt. Tuntunee omituiselta,
mutta on kuitenkin sanottava, että tuo mainittu aikaisempi syy
oli ollut helmikuun 19:ntenä julistettu manifesti talonpoikien
vapauttamiseksi. Artemi Pavlovitš, kuvernementtimme rikkaimpia
tilanomistajia, joka ei manifestin vuoksi oikeastaan paljoakaan
menettänyt ja joka sitäpaitsi varsin hyvin ymmärsi tämän toimenpiteen
koko humaanisuuden, vieläpä reformin tuottaman taloudellisen
hyödynkin, otti tästä huolimatta manifestin tultua julkaistuksi sen
ikäänkuin persoonalliseksi loukkauksekseen. Se oli tosin jonkinlaista
itsetiedotonta loukkaantumista, liikaa tunteellisuutta, mutta mitä
vähemmän on tunteestansa tietoinen, sitä voimakkaampihan se on. Muuten,
hän ei isänsä eläessä rohjennut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan, mutta
Pietarissa hän kuitenkin piti huolen siitä, että kaikki huomatuimmat
henkilöt, joiden kanssa hän aina koetti pysyä hyvissä suhteissa, saivat
tietää hänen »ylevät» mielipiteensä. Hän oli itseensäsulkeutuva luonne.
Vielä on mainittava eräs piirre: hän kuului niihin hieman omituisiin
aatelismiehiin, joita tapaa Venäjänmaassamme vielä joskus, vaikka tosin
enää harvoin, aatelismiehiin, jotka pitävät aatelista sukuperäänsä
ja sen puhtautta suuressa, ehkäpä joskus liiankin suuressa arvossa.
Mutta siitä huolimatta hän ei vähääkään rakastanut Venäjän historiaa,
vieläpä piti kaikkea tosi venäläistä pelkästään — sikamaisuutena.
Jo lapsuudessaan, opiskellessaan tuossa ylhäisiä ja rikkaita varten
perustetussa erikoissotakoulussa, jossa hänen oli onni sekä aloittaa
että lopettaa opintonsa, saivat alkunsa nuo runolliset mielipiteet.
Hän haltioitui keskiaikaisista elämäntavoista, ritarilinnoista, häntä
viehätti kaikki tuo, niin sanoaksemme ritarielämän oopperapuoli. Jo
silloin hän melkein itki häpeästä, että Moskovan tsaarien aikoina
venäläinen bojaari saattoi joutua kärsimään joskus jopa ruumiillista
rangaistusta. Tällaisia vertailuja tehdessään hän aivan punastui. Tämä
hieman ahdas, mutta ankarasti velvollisuudentuntoinen mies, joka hoiti
tehtävänsä mallikelpoisesti, oli sielussaan kuitenkin haaveilija.
Väitettiin, että hänellä olisi ollut muka mahdollisuuksia esiintyä
julkisissakin tilaisuuksissa ja että hänellä oli hyvä puhelahja, mutta
siitä huolimatta hän oli kaikkina kolmenakymmenenä ikävuotenansa
ollut vaiti. Vieläpä siinä hienossa pietarilaisessa seurapiirissäkin,
jossa hän pysytteli aina viime aikoihin, hän aina käyttäytyi ylpeän
pidättyvästi. Tavatessaan Pietarissa äsken ulkomailta palanneen Nikolai
Vsevolodovitšin hän oli vähällä kadottaa järkensä. Seisoessaan nyt
kaksintaisteluasennossa hän oli hyvin kiihoittunut. Yhä hänestä tuntui,
että kaikki voisi vielä äkkiä raueta tyhjiin, pieninkin viivytys sai
hänet värisemään. Hänen kasvonsa vääntyivät sairaalloisesti, kun
Kirillov antamatta vielä merkkiä virkkoi tosin vain muodon vuoksi,
kuten hänen sanansa kuuluivat:

— Tämä on tosin vain muodon vuoksi, mutta nyt, kun pistolit on jo
ojennettu ja kun odotetaan vain merkkiä, kysyn viimeisen kerran, ettekö
halua sopia? Sekundantin velvollisuus.

Ei käynyt paremmin, kuin että Mavriki Nikolajevitškin, joka tähän asti
oli vaiennut, mutta jota jo eilisestä alkaen oli vaivannut hänen oma
myöntyväisyytensä ja leväperäisyytensä, tarttui kiihkeästi Kirillovin
ajatukseen ja katsoi myös velvollisuudekseen sanoa:

— Yhdyn täydellisesti Kirillovin sanoihin... tuo käsitys, että ei ole
muka soveliasta enää sopia taisteluasennossa, on pelkkää ennakkoluuloa,
joka soveltuu ehkä ranskalaisille... Enkä edes ymmärrä, että tässä
olisi kysymyksessäkään loukkaus, kuten tietenkin suvaitsette, olen vain
jo kauan tahtonut sanoa... sillä onhan anteeksipyynnöt esitetty, eikö
niin?

Hän kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. Harvoin hänelle tarjoutui
tilaisuutta puhua näin paljon ja näin innostuneesti.

— Toistan ehdotukseni! Suostun esittämään kaikki mahdolliset
anteeksipyynnöt, — kiiruhti Nikolai Vsevolodovitš vakuuttamaan.

— Voisiko se olla mahdollista? — Gaganov huudahti raivoissaan kääntyen
Mavriki Nikolajevitšin puoleen ja polkaisten hurjasti jalallaan. —
Selvittäkää, Mavriki Nikolajevitš, tuolle herralle, — hän osoitti
pistoillaan Stavroginia, —jos te kerran olette sekundanttini ettekä
vihamieheni, että tuonkaltaiset myönnytykset ovat vain lisäloukkauksia!
Hän ei pidä minua edes sen arvoisena, että sanoistani kannattaisi
loukkaantua!... Hän ei näe mitään loukkaavaa siinä, että sopisimme
nyt! Kuka minä oikeastaan olen teidän mielestänne... ja tekö olette
sekundanttini! Teillä on kykyä vain saada minut suunniltani, niin että
ammun harhaan. — Hän polkaisi taas jalallaan, sylkeä purskahti hänen
huuliltaan.

— Neuvottelut lopetetaan. Pyydän, kuunnelkaa, kun annan merkin, — huusi
Kirillov, minkä jaksoi. — Yks', kaks', kolme!

Tuskin sana kolme oli kajahtanut, kun vastustajat tähtäsivät toisiansa
kohti. Gaganov kohotti samassa pistolinsa ja laukaisi jo kuudennella
tai ehkä jo viidennellä askelella. Silmänräpäyksen jälkeen hän
pysähtyi, ja saatuaan varmuuden siitä, että ei ollut osunut, astui
rajaviivalle takaisin. Samoin teki Nikolai Vsevolodovitš, kohotti
pistolinsa, mutta melkeinpä tahallisesti liian korkealle, ja laukaisi
oikeastaan vähääkään tähtäämättä. Sen jälkeen hän otti esille
nenäliinansa ja kääri siihen oikean kätensä pikkusormen. Silloin vasta
kävi selville, että Artemi Pavlovitšin kuula oli sentään sattunut,
mutta liukunut ainoastaan sormen lihaa pitkin luuta vioittamatta, niin
että syntyi vain vähäpätöinen verinaarmu. Kirillov ilmoitti samalla,
että jos vastustajat eivät ole kaksintaisteluun tyytyväisiä, sitä
jatketaan edelleen.

— Onhan selvää, — huudahti Gaganov korahtelevin äänin (hänen kurkkuaan
kuivi) ja kääntyi taas Mavriki Nikolajevitšin puoleen, — että tuo mies
(hän osoitti sormellaan Stavroginia) ampui ilmaan... tahallaan... Se on
uusi loukkaus! Hän tahtoo tehdä kaksintaistelun mahdottomaksi.

— Minulla on oikeus ampua kuten haluan, kunhan vain noudatan kaikkia
tarpeellisia sääntöjä, — julisti Nikolai Vsevolodovitš lujalla äänellä.

— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi
Gaganov.

Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui
Kirillov.

— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta
ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan... Sylkäisen... minä...

— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui
Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska
en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se
ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi
loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta
en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.

— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä,
miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? —
huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.

—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti
Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs
muuten olisi teistä päässyt irti.

— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti
ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, —
jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin
eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua... siihenhän on hyvin
ymmärrettävä... ja selvä syy.

— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! —
huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te
voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua... minun
puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.

— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki
Nikolajevitš Gaganoville.

— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.

Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja
Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin
laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei
olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä
hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt
suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa,
vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella
kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli
enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.

— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on
haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen
kerran... käyköön miten tahansa.

— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.

Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin
vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan
rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen
päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton
tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja
odotti laukausta.

— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi,
— laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja
tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan.
Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen
alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää.
Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.

— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki
Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein
näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa
hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin
ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan
ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin
maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa
jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä
häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki
Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen
kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt
rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti
kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti.
Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset
heti täyteen laukkaan.



III.


— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden,
mutta vasta lähellä kotiansa.

— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen
selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.

Stavrogin hillitsi itsensä.

— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä... mutta tein sen
kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.

— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole
hölmö.

— Tein kuitenkin parhaani.

— Ettepä.

— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?

— Olla haastamatta kaksintaisteluun.

— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.

— Vaikkapa vasten kasvoja.

— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki
odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta?
Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja
otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?

— Luulin, että te itse etsitte iestä?

— Minäkö iestä?

— Niin.

— Oletteko te... sen huomannut?

— Olen.

— Huomaako sen niin hyvin?

— Huomaa.

Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas
ilme. Hän oli hämmästynyt.

— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä
siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi
hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.

— Ei olisi pitänyt loukata.

— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?

— Olisi pitänyt surmata.

— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?

— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä
itsekään mitä etsitte.

— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.

— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?

— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut
kaksintaisteluttakin.

— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.

— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?

Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei
sitä lueta teille ansioksi.

— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.

— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän
kylmäverisesti.

He ajoivat portista sisälle.

— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.

— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon
kainaloonsa.

— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!

— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun
käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta
jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä
liikoja, riittää vähempikin.

— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden
joukkoon.

— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.

Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan
omaan huoneeseensa.



IV.


Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara
Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän
sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt
valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan»
hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli
miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.

— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? —
keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa
ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna
oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli
parhaillaan omalla puolellaan.

— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen,
— vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni,
pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa
häntä vastaan... ja että tämä on tahtoni... ja kun saan aikaa, pyydän
kyllä itse hänet luokseni... kuulithan?

— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan
luotuna.

— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo
luokseni.

— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä
käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.

— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on
tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.

Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi
avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen
katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.

— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.

— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin
sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli
ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.

— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava... Daša...
ennenkuin niin kauan kuin vielä on... En voinut ottaa teitä vastaan
yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta
minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.

— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna
aavistaa jo liian selvään suhteemme.

— Aavistakoon.

— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva
loppuun asti?

— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?

— Olen varma siitä.

— Elämässä ei lopu mikään.

— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne.
Hyvästi nyt.

— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ette ole haavoittunut... ettekö ole vuodattanut toisen verta? —
kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin
kysymykseen.

— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään
vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.

— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule
mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.

— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi
kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää
minut viimeinkin rauhaan.

— Ettehän vie turmioon sitä toista... mielipuolta?

— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän
kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin
»loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä,
ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse
etsitte turmiotanne?

— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin
minä yksin, ja... sitä minä odotan.

— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?

— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.

— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua
kohtaan.

— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.

— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?

— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin
kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.

— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän
turmiotanne.

— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän
te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja
varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi,
sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita
kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi,
en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä
etsi... Te tiedätte kaiken.

— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä,
mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen
teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle
sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä
hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten
muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat
jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin
toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?

— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja
katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman
minua toimeen.

— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen
ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna
olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani,
vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa
käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä
»leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä
vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!

— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?

— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti
se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut
rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä
tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan
varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.

— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö
tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.

— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen
silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti
hymyillen.

Daša säikähti.

— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän
huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.

— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.

— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te
kiusaatte minua?

— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen
varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö,
eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut
lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu...
Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät
portaiden eteen.

Daša tarttui hänen käteensä.

— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja... kutsukaa, kutsukaa minut
pian luoksenne!

— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen
riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta
te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?

Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän
kääntyi ovelle.

— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen
suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos... no niin...
sanalla sanoen, jos... ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo... ja
sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?

Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä
peitossa.

— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš
hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme.
— Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!




NELJÄS LUKU.

Kaikki odottelevat



I.


Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui
kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki
asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen
entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen.
Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään
naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut
näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi
hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti
suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla
tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki
kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville.
Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden
joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka
suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että
meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan
arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että
hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus.
Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme
enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan
Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, —
ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan
ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat,
että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin
perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä
osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan
tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja
miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin
hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina
kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä
liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä,
vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen.
Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat
suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista
oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että
Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä
maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että
joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla
seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa
äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.

Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä,
tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään
hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli
tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina
ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti
kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän
seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen
ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla
matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta
tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat
eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa,
että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän
maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan
Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei
tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.

Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän
oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin
hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin
keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa
kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä
rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku
mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli
»sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu
niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta
nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta.
Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin»
ratsain... Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja
julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa
kultaisen nuuskarasian:

— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten... olin näet
silloin Karlsbadissa... Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti,
olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän
tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen,
että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana,
ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas
kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa
sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee
tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen
päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin
tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?

Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin
kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.

— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä
harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa
häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi
Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut
kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!

Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne
kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla
oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille
ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt
jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille
uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli
suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis
sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii
loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken
touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen
selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin
pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä
tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.

‒ Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme,
millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista
herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.

— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja
sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.

— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas
huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan
vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me
juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.

Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että
hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi
myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä
saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä.
Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin
aikoihin.

Liioiteltiin jo suorastaan.

— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun,
kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti
painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.

— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas
lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut _vasten_ aatelismiehen _kasvoja_
heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista
tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut
tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos
paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan
kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet
vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle
korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin,
miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa.
Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta
reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen
merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina
oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai
Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa,
vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut.
Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja
Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt
enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä
tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään
vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan
tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan.
Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä
selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan
säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin
selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin
oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa
valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan
hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut
satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran
nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin
kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin
jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin
hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna
Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei
voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta
omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, —
oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa,
hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen
kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš
verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin
kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut
selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki
hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku
kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä
niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa
tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana
seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut
kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla
totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin,
jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt
kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin
hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien
särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin.
Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti,
että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja
hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin,
oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata
suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut
malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei
oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš
oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty
myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan
saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi
hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä,
ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka
liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran
uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa
kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara
Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja
kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti
vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän
iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta
huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua
aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet
paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka
tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen
mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut
suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen
tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin
mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin
aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo
hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa
suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin
oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni
luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä
nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä
hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan
Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken
asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma
tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina
taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla.
Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan
yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta.
Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin
vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.

— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa?
_Chère_ Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa
katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä
yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on
todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin
englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen
polvi on temmannut sen maineen tuulesta.

— Uusi suunta siis, vai mitä?

— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että
he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava
ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia
sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan
suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän,
ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä
vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että
nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä
aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme,
vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun
syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien
ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te
kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan:
emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme.
Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin
osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten
hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen
täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi,
sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja
kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin
tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on
venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu
kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin
on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme
saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään
rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa
tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä
paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin
hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti
sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani,
sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana
iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan
ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai
liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä
karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on
kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi
Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene
kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota
ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata
kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa
jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake
kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään
tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi.
Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš
voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan
lyhyttä... eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja
vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä
luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos
suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.

— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun
ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä
omasta puolestanikin.

Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan
lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa
Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan
Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään —
istuskeli vain kotonaan.

— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin
siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai
Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr
Stepanovitšille.

— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä
sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan
epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön
puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä
vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin.
Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi
hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä
hyötyäkin.

— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.

— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen
luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?

— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää,
— hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan
ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin
totiseksi.

— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.

— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan
kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.

Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa.
Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli
melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli,
että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla
käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella
tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös
Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän
oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu
tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan:
saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo
kaikkien muidenkin tiedossa.

— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän
kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan
hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä
jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš
pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan
kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi
matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston
ison salin kautta ravintolan puolelle.

— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona... te aiotte tehdä avioliittonne
Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein
hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.

Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi
nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš
katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti
silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.



II.


»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan
luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli
selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän
nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut
aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi
tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin
itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr
Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta
silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli
sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä
naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen,
Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän
tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän
keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.

Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime
torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi.
Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa
häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän
sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan
Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.

Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani _Mitä on tehtävä?_[8]
Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous.
Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen
varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä
yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana,
että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen _tutkiskellakseen_
sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran
lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin
olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän
»katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti
kukistaa heidät _hänen läsnäollessaan_. Voi, miten tuo kirja häntä
vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan
seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.

— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin
vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän
ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme,
vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan
ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala,
miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi
sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me
pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli
meidän tarkoituksemme?

— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja
luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin,
jos haluat.

Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan
sohvan nurkalla.

Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta.
Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän
kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.

— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen
taloonsa luennoimaan!

— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena
on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara
Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla
kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä
vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei
pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla
on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten
kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki
torkkumaan.

Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen
oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että
Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt
keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut
huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla,
vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.

— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja...
_teidän_ kauttanne? — hän kysäisi kalveten.

— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä
selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän —
sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle
kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin.
Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä
kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat
auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne
— on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli
minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa
olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.

— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut
olla sanomatta.

— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta
tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti
silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se,
mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin
kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja
hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita,
niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä
esimerkki siitä!

— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?

— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta
lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa,
että kirjeitä oli parisen tuhatta... Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta,
lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä
suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö
olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan
se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua,
olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit
kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!

— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisi
Stepan Trofimovitš tuskaisesti.

— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa
minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän
hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä
kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan
se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että
teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli
kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee
rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin
kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan
uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit
ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin
valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä
vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten
saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta.
Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle
eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa,
se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua.
Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä
viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n
kuvernementtiin?

— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti
kauhistuen seisoalleen.

— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin
kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii
lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä».
Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy
tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä.
Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi
kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä
tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi,
viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.

— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.

— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas,
joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.

Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:

— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?

— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?

— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?

— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa
usein hyvin sokeita...

— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.

— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime
torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin
löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko
illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei
anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle
puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli...

— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.

— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi
ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime
torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä
voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii
minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse
juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä
lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili
minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle
näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne
ensiksi kuulin.

— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt
oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.

— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon
alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos,
lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa
sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en
syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on
sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille
kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan.
Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja
eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun
toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin
ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana,
kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut.
Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että
hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee
muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika,
sentään ole mikään — Varvara Petrovna!

Hän nousi ja otti hattunsa.

— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana
kätensä häntä kohti.

— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš
näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää
koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja
jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita,
tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti.
Hyvästi.



III.


Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten
vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen
aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen
määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden
muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe.
Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin
aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä
oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin
marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se
heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan
muu kuin itse herra von Lembke.

Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon,
johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan
useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat —
mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä
yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan
sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja
sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon
kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei
Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän
oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa
vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit
saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia
ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli
setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta
sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja
siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli
hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä
huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat
hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan
hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti,
että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain
voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, —
silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat
koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan
oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti
olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä
niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun
opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit
että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä
makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan
kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä
sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän
oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä
erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja
venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten
eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut
kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja
seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin
poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana,
suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin
oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta,
kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen
kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä
saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran
syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa
»Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette
silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi
hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa
pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä
oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden
uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku.
Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi
tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän
ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua
luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät
suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen
veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä.
Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta
tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta,
joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla,
huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa
ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui
hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä
hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti,
oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta
hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista
teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri
pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin
hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli
vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota
vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen,
kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke
oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli
heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.

Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä
viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun
aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle
vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha
ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan
kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille
ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti
konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan,
kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat
käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke
oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli
uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet
iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin
tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet
muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja
kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja
lohduttautui pian.

Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa
viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa,
ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan
virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä
mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli
lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen,
mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin
panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se
onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin
matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat
ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli,
annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta
kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään
kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä
oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän
liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen
harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän
sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi
testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava
sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla,
oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin
tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen
valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi
ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä
mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen.
Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja
Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti
yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi,
että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.

Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua,
ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von
Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla
alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että
Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja
yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi.
Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa
tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä
vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden
virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä
kuvernementtiimme.

Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa
puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei
suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä,
osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti,
osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri
asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin
jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi
saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt
niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin
kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei
ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja
vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman
tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut
välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin
ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa.
Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan
rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi
urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan
Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen
laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli
sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä
lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta
oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja
liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut
Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen
välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä
mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita
koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse
oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän
oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa
ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat
kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr
Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.

Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan
käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti
ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia,
eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta,
ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi
suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka
söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi
puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi»,
taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta.
Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä
silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan,
ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran
palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta
työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa,
ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei
tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli
tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti
pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei
osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo
poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen
mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin
puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija
Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei
oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla
pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena
loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen
merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse
syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr
Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla
nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli
salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti
ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi
lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä,
oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan
oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka
kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš
oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut
vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä
sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän
ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen
saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa
aivan silmittömästi.

— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli
aivan hätääntynyt.

Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta
mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin
vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa
enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe
vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo
sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei
Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen
ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut
kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän
tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna
selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.

— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei
senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon
korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa
poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun
mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään
saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä
arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä
kuiluun syöksymästä.

— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan,
— von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa
suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee
minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen
sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin
valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien
läsnäollessa.

Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä
oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen
tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän
oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty
kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita
hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä
asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr
Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että
»tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin
jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».

Tämä suututti Lembkeä.

— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän
sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.

— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.

— Mutta, katsokaapa, tässähän esimerkiksi kehoitetaan repimään maahan
kirkot.

— No, miksi se ei sitten olisi paikallaan? Tehän olette järkevä
ihminen, ette usko itse, mutta tiedätte liiankin hyvin, että
tarvitsette uskontoa vain pitääksenne kurissa kansaa. On rehellisempää
tunnustaa totuus kuin seurata valhetta.

— Olen samaa mieltä, aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta meillä,
täällä se olisi vielä liian aikaista, liian aikaista... — vastusti von
Lembke nyrpeissään.

— Onko tuokin hallituksen virkamiehelle soveliasta puhetta! Te olisitte
kyllä itsekin valmis särkemään kirkkoja ja lähtemään pistin ojossa
Pietaria kohti. Teille se siis on vain ajan kysymys — siinä koko ero.

Näin typerästi ansaan joutunut Lembke oli hyvin loukkaantunut.

— Ei se ole sillä tavoin, ei ensinkään — hän innostui yhä enemmän
itserakkautensa kiihoittamana. — Te, kuten ainakin nuori mies, joka ei
tunne päämääriämme, olette perehtynyt. Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, te
nimitätte meitä hallituksen virkamiehiksi? Aivan niin. Itsenäisiksi
virkamiehiksi? Aivan niin. Mutta katsokaahan, miten me toimimme. Vastuu
on meidän, mutta itse asiassahan mekin työskentelemme vain yhteisen
asian hyväksi, aivan kuten tekin. Me vain pidämme koossa sitä, mitä te
yritätte saada horjahtelemaan ja mikä ilman meitä hajoaisi kaikkiin
ilmansuuntiin. Emme me ole teidän vihamiehiänne, emme ollenkaan, me
sanomme vain teille: menkää eteenpäin, tehkää tietä edistykselle,
horjuttakaakin, jos tarvitaan, sellaista, mikä kerran on vanhaa ja
korjattavaa; mutta me hillitsemme teitä tarpeen vaatiessa, pidämme
teitä sopivissa rajoissa ja siten suojelemme teitä teiltä itsellänne,
sillä ilman meitä te saattaisitte vain Venäjän käymistilaan,
riistäisitte siltä sovinnaisen ulkomuodon, ja meidän tehtävämmehän
on juuri huolehtia sen ulkomuodosta. Me olemme siis kuin olemmekin
toinen toisillemme välttämättömiä. Englannissakin ovat whigit ja toryt
toisilleen välttämättömiä. Mitäs me olisimme muuta kuin — toryja ja te
taas olette whigejä, niin minä tämän asian ymmärrän.

Andrei Antonovitš puhui jo paatoksen sävy äänessään. Jo Pietarissa hän
oli mielellään puhunut silloin tällöin järkevästi ja vapaamielisesti,
ja sitä enemmän täällä, kun tiesi, ettei ollut syylä pelätä kenenkään
häntä vakoilevan. Pjotr Stepanovitš kuunteli ääneti ja oli muutenkin
poikkeuksellisen vakava. Se oli omiaan kannustamaan puhujaa vieläkin
enemmän.

— Tehän tiedätte, että olen »kuvernementin isäntä», — hän jatkoi
kävellen edestakaisin työhuoneessaan, — tiedätte, että koska minulla on
tuhat velvollisuutta, en voi niistä ainoatakaan täyttää, ja toiselta
puolen voin varmasti väittää, että minulla ei täällä oikeastaan olekaan
yhtään mitään tehtävää. Koko salaisuus on siinä, millä silmällä
hallitus kulloinkin katselee asioita. Julistakoon hallitus vaikkapa
tasavallan, joko sitten todella politiikan vaatimuksista tai yksinomaan
intohimojen tyynnyttämiseksi, ja toiselta puolen taas laajentakoon
samalla kuvernöörin valtaa, niin me kuvernöörit nielaisemme kyllä
tasavallankin, eikä ainoastaan tasavaltaa, vaan melkeinpä mitä tahansa,
omasta puolestani minä ainakin tunnen olevani valmis... Sanalla
sanoen, julistakoon hallitus minulle sähköteitse vaikkapa _activité
dévorante'in_, kyllä minä aloitan _activité dévorante'illa_. Olen
puhunut täällä aivan suoraan: »Arvoisat herrat», näin olen sanonut,
»kaikkien kuvernementin laitosten toiminnan saattamiseksi tasapainoon
ja kukoistukseen on välttämätöntä vain tämä seikka: kuvernöörin
vallan laajentaminen.» On, nähkääs, tarpeellista, että kaikki nuo
laitokset — joko maalaishallinto- tai oikeuslaitokset — elävät silloin
niin sanoakseni kaksoiselämää: on näet tarpeellista, että ne ovat
olemassa, — myönnän sen, — se on tosiaankin välttämätöntä, mutta
toiselta puolen taas on tärkeätä, että niitä ei ole olemassa, aina
sen mukaan, miten hallitus kulloinkin suvaitsee asioita katsella.
Jos nämä laitokset hallituksen oikusta havaitaan välttämättömiksi,
niiden on oltava siinä silmänräpäyksessä käsillä. Kun taas se tuuli
on ohi, niiden on hävittävä kuin tina tuhkaan. Sen konstin minä kyllä
osaan. Näin minä ymmärrän _activité dévorante'in_, mutta kuvernöörin
valtaa laajentamatta sitä ei voida toteuttaa. Lienemme täällä kahden.
Tiedättekö mitä, ilmoitin jo Pietariin, että olisi välttämätöntä
asettaa kuvernöörin talon eteen vartiosotilas. Odotan parhaillaan
vastausta.

— Teidän olisi saatava kaksi.

— Kaksi? — von Lembke seisahtui hänen eteensä.

— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta
teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.

Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.

— Te... te... uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin
lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaista
_bourru bienfaisant'ia_.

— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti
sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja
tehostatte menestystämme.

— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? —
kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.

Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi
hyvin tyytymättömäksi.

— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, —
päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin
kahdenkeskisessä keskustelussa... Voinhan minäkin... hyvästä
sydämestäni... erehtyä puhumaan joskus liikoja.

— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla
on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.

164

165

— Kyllä... mutta, mutta... hän pyysi ne katseltavakseen... päiväksi
vain.

— Ja te tietysti annoitte taas! — Julija Mihailovna oli kovin
suuttunut. — Kuinka tahditon te olette!

— Lähetän heti hakemaan takaisin.

— Ei hän anna niitä.

— Minä vaadin ne takaisin. — Von Lembken veri kiehahti ja hän hypähti
paikoiltaan. — Kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen suhteensa olisi
oltava varuillaan, ja kuka olen minä, jollen uskalla mitään tehdä.

— Istuutukaa ja rauhoittukaa, -— Julija Mihailovna koetti tyynnyttää
häntä. — Vastaan ensimmäiseen kysymykseenne: hänellä on erinomaiset
suositukset, hän on lahjakas ja puhuu joskus hyvin viisaita asioita.
Karmazinov vakuutti hänellä olevan suhteita kaikkialla ja että hänen
vaikutuksensa pääkaupungin nuorisoon on suunnaton. Ja jos minä hänen
välityksellään saan kaikki heidät kootuksi ympärilleni, niin varmasti
pelastan heidät perikadosta osoittamalla heidän oikeudenkaipuulleen
uuden tien. Hän on sydämestään kiintynyt minuun ja tottelee minua joka
suhteessa.

— Mutta sillä aikaa kuin heitä kehitellään, he ennättävät jo, piru
sen tietää, tehdä mitä tahansa. Myönnän, että sekin ajatus on... —von
Lembke yritti puolustautua sekavasti, — mutta... niin, kuulin jo, että
-skin kuvernementtiin on jo levitetty jonkinlaisia julistuksia.

— Mutta siitähän huhuiltiin jo kesällä, — julistuksia, vääriä seteleitä
ja jos jotakin, mutta ei ainoatakaan ole sittenkään löydetty. Kuka niin
on sanonut?

— Kuulin von Blümiltä.

— Voi, säästäkää minua Blümiltänne, älkää mainitko minulle hänestä enää
koskaan sanaakaan. Kuulitteko?

Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän
ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin
kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.

— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti
keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän
ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin.
Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa
sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan
siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen
avomielinen minulle.

Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna
ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin
ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä
nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on
yksin kaikesta vastuussa!




VIIDES LUKU.

Juhlaa odotellessa.



I.


Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi
kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan
kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa
hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin,
joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja
joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon
käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta
Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle
sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä
eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka
ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen
äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on
hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia
ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko,
mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa
paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut,
että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa
kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?»
Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä
juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien
luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena
saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin
siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla:
aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli
valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara
Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä
matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä
seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse
halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan.
On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli
Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka,
että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai
Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle
ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš
koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa
yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin
oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä
salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että
hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.

Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten
piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää,
että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre
olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä
ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä
päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista
olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen
epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä
kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä
ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija
Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät
uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää
seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin
hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin,
joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin
syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille
naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista
syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli
oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet
suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.

Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho,
jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan
vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison
oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin
olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita
sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja,
illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin
katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin
seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain
saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten
kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi,
sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan
rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme
luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin
miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä
illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain
toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen
sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä
eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa
rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo
näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle,
turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle.
Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä
nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin
oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa
vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa
asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä
mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka
luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi
lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen»
rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi
luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen
vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret,
pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä
neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua
rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin
kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän
kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies
oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni
uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein
ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi
neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo.
Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se
ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet
siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan.
Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan
tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin
menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä
tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin
sentään pian.

Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut
pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen,
arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka
oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä
tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista
kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta
kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua
tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän
oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri
kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut
noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain,
jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin,
joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin
kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi
kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille,
joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden
jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue
ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän
kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta
odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan
ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi
joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta
silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija
Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin
suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn
kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista
pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi
anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.

— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se
ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja
katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.

Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo
määrätynlainen sivuvivahdus.

Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita,
arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä
alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken
ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen
Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka
opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme
tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa,
kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia
määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä
tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin
selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —,
jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa
mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun
naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja,
valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi
ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos
poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin
poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten
toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla
likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja
saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna
aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin
merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija
Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen
hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä
kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys:
»Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin
sävelin:

    »Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»

Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista
voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset
tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta,
mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in»
banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa
juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu.
Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin
sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu
ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin
jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta
»Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on
iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa
ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan
ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja
kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:

    »Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»

Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in»
kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se
taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»...
muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu
kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan
painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken... Mutta Augusteissakin
herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu
olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja,
hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut
raivoisaksi karjunnaksi... Franskalais-preussilainen sota tekee
loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa:
»No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on
solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš
vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa
olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus
ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että
Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta
tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin
vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää
tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli
häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan
vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron
eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan
salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota
hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla
nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä
itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti
sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan
oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.

En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen,
sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs
mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös
vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta,
minun on puhuttava hänestäkin.

Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja
ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan
kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi
rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia
muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista
ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja
sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä
joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli
lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä
sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä
ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta
oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja
törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin
takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis
neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli
Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän
yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt
häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli
päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman
ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä
oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin
ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset
menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa.
Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen —
munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme
päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa
seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan,
suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin.
Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen.
Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut,
että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin
huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten
aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko
sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän
sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti
lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin
lyhyeen päättynyt virkauransa.

Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille.
Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli
ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista,
polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja
nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten
lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa
parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut
varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan
juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä.
Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti
oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista,
arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia.
Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten
täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti
sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen
nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna
Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan,
ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi
hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin
kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta
Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään
ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle,
jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme
eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä
ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti
samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.

— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän
kysäisi kiihkeästi munkilta.

Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden
kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui
ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.



II.


Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin
Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä
jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta
Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään
hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa.
Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen
seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin
mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan
ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä
vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen:
he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin
taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut
kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut,
kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa
pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme.
Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat
pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä
ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin,
lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille,
jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille
pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli
alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä
matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut
koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen
ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet
pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä
perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin,
joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen
satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus
osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien
tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen
harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin
kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa
äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan
odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan.
Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet.
Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on
käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia.
Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat
jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin
joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös
Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan
rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika,
vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli
ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset,
soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja
hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä
oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti,
että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse
itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten
paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä
kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä
joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli
tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin.
Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit,
olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään
kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen
naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten
maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä
vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin
neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut
siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän
ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista
ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin
peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä
olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä
uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa
puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja
ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia.
Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan
pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan
heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana
aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin,
joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän
oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut
sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden
ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti
käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli
tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän
ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista.
Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin
hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin
omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon
käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta
ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä
puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli
osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri
oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa
asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut
heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden
ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui.
Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme
onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, —
olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä,
mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen
sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja
että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas
teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.»
Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät
ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee,
aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän
puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta
kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta
viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin,
kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin
poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin».
Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat
heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin
poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu
vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.

Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä.
Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin
pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš
suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan.
Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies
otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli
kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen
osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä
vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain
harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan
portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen
käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse
hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa
tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa
olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki
kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon
venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät
olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta
heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki
yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko,
mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli
tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli
jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä
kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin:
kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan
syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä
olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa,
jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli
pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin
kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias
vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas
harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian
lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä
oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella
pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita
sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit,
silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat
joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti
ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista
kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen,
pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli
hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui
Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat
kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein
poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias
— piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet,
mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen,
surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki
odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan
avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä
herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko
mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein
näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko
katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran,
eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.

Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin
iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään
kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti
pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään
ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat
Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin.
Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti
pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.

— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä
bassoäänellään.

Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee:
'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi
perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle
ojennettiin teelasi.

Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa
vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse
määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina
odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan
tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle
tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän
päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista
kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin
sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei
annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat:
kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus,
joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen,
munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa
jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.

— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut
tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka
rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli
huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia
oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut
häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja
kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.

— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa
kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan
viereen.

— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin,
kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.

— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias
rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa...

— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.
Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.

— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta
niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi
luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat
likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani,
olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun,
hyljätyn, tekeminen!

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään
naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.

— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän
kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..

— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen
niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet
päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!

— Annettakoon hänelle!... Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.
Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.

— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla!
— leski parkui.

— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua
virtoina.

Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas,
vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki
huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos
asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!

— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo
aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?

— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.

— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään
asettunut.

Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš
oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —
Selvä ennustus.

— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta
sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää
heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa,
mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty
ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut
totuuden tulkitsijaksi.

— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän
raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan.
Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit
kaikenlaiseen ilkeyteen...

— Aja ulos, ulos! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa samassa käsillään.

Kirkonpalvelija ja poikanen syöksähtivät ristikkoaidan taakse.
Kirkonpalvelija otti leskeä käsipuolesta, ja tämä alkoi hiljentyneenä
painua ovelle vilkuillen kuitenkin jälkeensä sokerikekoihin, joita
poikanen kantoi hänen perässään.

— Pois, yksi, ota! — Semjon Jakovlevitš käski, ja lastaajan näköinen
palvelija, joka oli jäänyt hänen luokseen, lähti juoksujalkaa
poistuvien jälkeen. Jonkin ajan kuluttua kaikki kolme palasivat
takaisin kantaen sokerikekoa, joka ensin oli lahjoitettu ja sitten
otettu takaisin. Mutta kolme kekoa nainen sittenkin sai mukaansa.

— Semjon Jakovlevitš, — jonkun ääni kajahti aivan ovelta, — näin unessa
linnun, naakan. Se lensi vedestä — tuleen. Mitä tietää tämä uni.

— Pakkasta! — laukaisi Semjon Jakovlevitš.

— Semjon Jakovlevitš, miksi ette minulle sano mitään, vaikka niin kauan
jo olen ollut teihin mieltynyt, — äskeinen naisseuralaisemme yritti
taas.

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš kääntyi häntä kuulematta polvistunutta
tilanomistajaa kohti.

Luostarin munkki, jonka oli määrä tehdä kysymys, läheni arvokkaana
tilanomistajaa.

— Mikä on rikkomuksesi? Ja oliko sinulle määrätty jokin tehtävä?

— Varoitettiin tappelusta: ei pitäisi muka käsille antaa valtaa, —
vastasi tilanomistaja käheästi.

— Oletteko noudattanut sitä? — munkki kysyi.

— En, omat voimani eivät riitä.

— Aja ulos, ulos! Luudanvarrella! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa
käsillään. Malttamatta enää odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa
tilanomistaja syöksähti ulos huoneesta:

— Paikalleen jätti kultakimpaleen, — ilmoitti munkki nostaen maasta
seitsemän ja puolen ruplan kultarahan.

— Kas tuolle, — Semjon Jakovlevitš osoitti kauppias-pohattaa. Kauppias
ei uskaltanut kieltäytyä, vaan otti rahan.

— Kulta kullan luo kiertää, — luostarin munkki ei malttanut olla
sanomatta.

— Ja tuolle teetä ja sekaan sokeria, — Semjon Jakovlevitš osoitti
samassa Mavriki Nikolajevitšia. Palvelija kaatoi teetä ja vei sen
vahingossa keikarille, jolla oli pensnee.

— Pitkälle, pitkälle! — Semjon Jakovlevitš karjaisi.

Mavriki Nikolajevitš otti lasin, kumarsi kuten ainakin sotilashenkilö
ja alkoi juoda teetänsä. En tiedä, minkä vuoksi tämä kaikki sai toiset
räjähtämään äänekkääseen nauruun.

— Mavriki Nikolajevitš! — Liza kääntyi samassa hänen puoleensa. — Tuo
herra meni pois, käykää te nyt hänen tilalleen polvillenne.

Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.

— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš,
— hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää
välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos
ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!

En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin
vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan.
Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme,
miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset,
joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet
tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti
Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne
syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia
hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.

Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa
seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui
Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken
kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran
nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja
yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt
häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut
niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi
pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus
naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot
olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset.
Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous
tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.

— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.

Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse.
Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa
nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.

— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti,
heti! Miten te saatoitte polvistua!

Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen
molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi
lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.

— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä
kerran.

Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän
joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut
rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen
kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen:

— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?
Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.

— ... sinua, sinua!... — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin
sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan
selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja
herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme
Semjon Jakovlevitšin luo.

Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi
vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että
tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.

Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät
ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven
kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava,
että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he
eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa
kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa.
Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi
ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa
väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin,
vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai
Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen
tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää.
Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän
huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia
koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä
ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin
nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi
voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta
minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että
Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.



III.


Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä
tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan
kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja
josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka
olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se
tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin
puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että
juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara
Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei
voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa,
jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan
vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja
kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla
oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea
entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän
kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) —
hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi
maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.

Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden
uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana.
Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin,
ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin
asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta,
mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne
olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi
kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin
tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa
huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa
hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan
Trofimovitšia.

Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan
odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän
teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä
hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla
ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti
lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen
sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille
numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti
päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen
tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja
katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.

— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten»,
— kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä
naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi
vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa,
joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani
tänä viime hetkenä.

Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeasti
Stepan Trofimovitšiin päin.

— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä,
että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos
jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi
suoraan asiaan, eikö niin?

Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti
alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.

— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on
teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan
mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä
velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa
eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä
velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on
paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen
sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta
kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon,
ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa.
Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin
laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se
vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi
joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin,
ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten
teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai
vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?

— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti
toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo
vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja
surullisen selvästi. — Olen alistunut... olen hypännyt hyppyni teidän
mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un
petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu
sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman
hautansa partaalla.] Nyt...

— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen.
Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa,
hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna
ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka
olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan
suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut
teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin
hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään
naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia
sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä
pyhittää tuo _cosaque du Don_ muka jossakin hautanne partaalla? En
ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää
niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.

— Vanhainkodissako?

— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot.
Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr
Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin
sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin
arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan
kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte
elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä
tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä
te aina saatte jonkun kumppaniksenne _préférence'iin_...

— _Passons_. [Jättäkäämme tämä.]

— _Passons?_ — Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä
tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut
teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.

— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden
ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?

— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään
sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta
yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä
vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen
itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka
olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan —
jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on
vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden
kaatopaikka.

— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä!
Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin
iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa! _Chère, chère_,
hernerokastako olette myynyt — vapautenne.

— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara
Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut
karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä
vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä
kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne
varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi
sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin
ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta
mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan
ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille.
Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin
kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin
teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin
pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte
ylimielisen kopeaksi.

— Enhän minä sen vuoksi... Mehän pelkäsimme silloin vainoa...

— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä
vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto
miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte
minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt
selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään
ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että
te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani,
koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko
sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan
Trofimovitš!

— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, —
parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken
yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen
vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?

— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin
teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te
katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua
sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin
myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut
minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä
en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin...

— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä... J'ai oublié. [Olen
unohtanut.]

— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa.
Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole
enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet
ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.

— Onko jo todistettukin?

Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen
voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi
kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla,
jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat.
Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä
otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki
teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt
niihin tunkeutumaan.

— Aivan niin, aivan niin.

— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi
almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja
epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan,
vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen
verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni
antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä,
vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä
työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän
ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät
riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan
tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään
kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin
viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä
ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi
asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää
sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan
köyhiä.

— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa
yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!

— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut
pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen
on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut
minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo
sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin
auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut;
kaikki syyttävät teitä.

— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. —
Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte
katumukseen.

— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä
jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen
matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan,
mistä olette aikonut luennoida?

— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan
ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei
ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.

— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara
Petrovna oli pettynyt. ‒ Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te
vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä
saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että
tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos
ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa
vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä
lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli
loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä... Karmazinov sanoi,
että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia
aiheita.

— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua
varten teemoja.

—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette
liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.

— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut
pahasisuinen ämmä! _Chère, chère_, hyvä Jumala, kuinka pian olette
madaltunut heidän orjaksensa!

— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta
tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin
teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä
naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten
ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy
huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin
te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen
vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta
kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin
kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale
muinaisuutta... Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin
avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten
järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina.
Tehkää mielikseni, pyydän teitä.

— Riittää, _chère!_ Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni
Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten
vain yksin minut!

— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!

— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta,
siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on
kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän
ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja...
ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten...
sitten...

— Hullujenhuoneeseenko?

— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten
joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan
matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne
ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin
jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana
tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu!
_Alea jacta est_.

Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.

— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna
silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin
yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut
ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte
puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan
kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!

— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni,
kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne
on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota
vastaan teiltä enää mitään.

En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.

— Kuinka typerää!

— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut
olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän
syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei
syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana
periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä,
miten se on vienyt siihen... Olen aina luullut, että välillämme olisi
ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan...
en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi
autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää
pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen
muistuttaa läheisestä haudastani... Mutta matkaan, matkaan siis, uutta
tietäni pitkin...

    »Täynnä rakkautta puhtahinta,
    lempihaaveellensa uskollisna...»

Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta! _Alea jacta est!_ — Hänen
kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet
esiin. Hän otti hattunsa.

— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä
itseänsä.

Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään,
mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.

— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua.
Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne,
jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette
minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne
minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte
edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne.
Hyvästi, Stepan Trofimovitš.

— _Alea jacta est!_ — Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti
kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.




KUUDES LUKU.

Pjotr Stepanovitš puuhissaan.



I.


Juhlapäivästä oli nyt lopullisesti sovittu, mutta von Lembke kävi vain
yhä surullisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Häntä ahdistivat merkilliset
turmiota ennustavat aavistelut, mikä oli omiaan tekemään Julija
Mihailovnan sangen levottomaksi. Tosin ei kaikki ollutkaan, kuten
olla piti. Entinen lauhkea kuvernöörimme oli jättänyt hallinnolliset
asiat hieman rempalleen. Par'aikaa uhkasi kolera, joissakin paikoin
oli ilmennyt pahaa eläinruttoa, kaiken kesää raivosi sekä kaupungeissa
että isoissa kirkonkylissä tulipaloja, ja, mikä pahinta, kansaan oli
yhä syvemmälle syöpynyt typerä epäluulo, että nämä palot olivat —
murhapolttoja. Ryöstöjäkin oli tapahtunut entiseen verraten kahta
enemmän. Mutta olihan tämä niin perin tavallista, eikä yksin tämä
suinkaan olisi häirinnytkään näihin asti aina niin perin onnellisen
Andrei Antonovitšin rauhaa, jollei olisi ilmennyt lisäksi vielä muita,
paljon painavampia syitä.

Eniten Julija Mihailovnaa ihmetytti se, että hänen miehensä kävi
päivä päivältä yhä vaiteliaammaksi ja, mikä merkillisintä, samalla
myös yhä umpimielisemmäksi. Ja mitäpä olisi luullut hänellä olevan
salattavaa? Andrei Antonovitš tosin hyvin harvoin missään asiassa intti
vastaan. Hän oli aina taipunut täydellisesti vaimonsa tahtoon. Tämän
vaatimuksesta hän oli muun muassa pari kolme kertaa tarttunut sangen
uskallettuihin milteipä lainvastaisiinkin keinoihin laajentaakseen
kuvernöörin hallintovaltaa. Tässä samassa tarkoituksessa oli oltu
parisen kertaa jo suorastaan pahaaennustavan leväperäisiä: joillekuille
sellaisille henkilöille, jotka oikeastaan olisivat ansainneet tuomion
ja Siperian, oli pelkästään vain Julija Mihailovnan vaatimuksesta
ehdotettu annettavaksi — lahjapalkkioita. Erinäisiin valituksiin oli
päätetty myös kerta kaikkiaan olla vastaamatta. Mutta kaikesta tästä
saatiin tietää vasta myöhemmin. Lembke allekirjoitti kuuliaisesti
kaikki päätökset eikä koskaan tullut edes tarkemmin ajatelleeksi, missä
määrin hänen vaimollaan oli oikeus sekaantua asioihin, joiden hoito
oikeastaan kuului hänen omiin velvollisuuksiinsa. Mutta sen sijaan hän
joskus kyllä saattoi nousta takajaloilleen aivan »jonninjoutavista
pikkuseikoista», mikä Julija Mihailovnaa suuresti ihmetytti. Vaikka
saattoihan hyvin ymmärtää, että hän palkaksi kuuliaisuudessa
vietetyistä päivistä tunsi myös joskus tarvetta kapinoida edes pienen
pienoisen hetken. Vaikka Julija Mihailovna olikin sangen teräväjärkinen
nainen, hän ei valitettavasti kuitenkaan ymmärtänyt täysin miehensä
jalon luonteen jaloa hienopiirteisyyttä. Voi, hänen harrastuksensa
olivat tällä kertaa niin kokonaan toisaalla, ja senvuoksihan juuri ne
monet väärinkäsitykset syntyivätkin.

Minun on aivan mahdotonta, enkä osaakaan, ruveta kertomaan eräänlaisia
asioita. Velvollisuuksiin! ei myöskään kuulu hallinnollisten erehdysten
arvosteleminen, ja senvuoksi syrjäytänkin kokonaan hallinnollisen
puolen. Koska kerran olen ryhtynyt kirjoittamaan kronikkaa, olen
samalla myös sitoutunut suorittamaan toisenlaisia tehtäviä, Sitäpaitsi
kuvernementtimme asioita on vielä paljonkin tuleva päivänvaloon kunhan
vain jaksamme hieman odottaa. Muutamista seikoista en kuitenkaan saata
olla puhumatta.

Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka
(minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut
kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.),
vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin
hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli
pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen
aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että
hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin
johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu,
jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se
vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko,
joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin
kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei
ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää.
Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui
mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään
jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään
hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen
vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä
sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti
yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä
kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti,
sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset
aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että
häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava
ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea
ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään
vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin.
Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä
imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä
nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy
tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle
naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran
vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen
tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä
nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi
piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse
saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle
toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen
taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr
Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten
verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön,
jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen,
Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava
virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin
estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua
hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr
Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi
hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi
joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri
ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan...
hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko
venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja
salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi
kärpästä yhdellä iskulla...

Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei
Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt.
Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava.
Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän
luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla
rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes
hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi
olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla
kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti
Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään
aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään
sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä
mielenvireessä.



II.


Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut
käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš
muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut
lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut
koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken
Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa
mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko
sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan
oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti
vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä
läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin
tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään:
mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin,
että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä
syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran
heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista
toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa
huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle
Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin
että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen
eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista,
joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän
olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti
purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota
herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun
aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen
kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.

Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään,
eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin.
Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan
äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, —
kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta
sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös
naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että
hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei
Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan
isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle
pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu
tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana
heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti
niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut
ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin
se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä
mielenkiintoisen monimutkaiselta.

Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se
samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin
paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös
kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa
sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen
koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa
säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin.
Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin
terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan
varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat
monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu
tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä
muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että
sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin
oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera
ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan
itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin
toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että
määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa
saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset
jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa
kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen
taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu
tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti
tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville,
hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista,
olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat
kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa —
he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet
kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille
olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.

Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten
ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija
Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet
von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja
epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli
näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin
kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön
ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa
Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista.
Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin
lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei
siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä
kanssa.

O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti
Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan
julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?

Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan
vääristyivät.

— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, —
ettekä te... herra saa...

— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?

— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä
lähtien enää sietää teidän _sans façon'ianne_ ja pyydän teitä pitämään
mielessänne...

— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!

— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette
saa...

Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä
oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš
ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan.
Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut,
että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille
vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti
öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.

— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin
aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne
siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän
ainakin tämmöisistä muodollisuuksista... Julija Mihailovnahan kohtelee
minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän?
— huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä
on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan,
rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.

Lembke punastui hämmennyksissään.

— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää
iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.

— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston
taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt
lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita,
mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!

Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.

— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi
päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei
ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen:
ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut
arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en
voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku... ne
ovat suorastaan... suorastaan... suorastaan... piru oikein tietää,
mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen
tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi
_sans que cela paraisse_! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä,
niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten
hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta
pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti.
Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa
hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja
loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä
te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen
perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää
retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä
te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken,
mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden
ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te... No, mutta
riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan
kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa,
mutta te olette tänään niin...

Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen
lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin
Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan
pingoittunut ja surullinen ilme.

— En minä ole tänään... minä vain muuten... aina vain ikävyyksiä, —
hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä
ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt
teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö
tapananne lennähtää noin...joskus, kun on asioita, niin...

— Tavat ovat minulla aina samat...

— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus,
kun on kiireitä... istukaahan.

Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa
hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.



III.


‒ Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän
osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka
paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua
niihin.

— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?

— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin,
ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no
niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.

— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.

— Niin, kirvestäkö säikähditte?

— En minä kirvestä... en minä säikähtänyt, mutta on asioita... asia on
semmoinen, tässä on seikkoja...

— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo!
Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian
kirjoittelemaan julistuksia.

— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.

— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä
mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi
toimia vanhan tavan mukaan.

— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on
puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.

— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä
olisi koko juttu selvä.

— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus
tehtiin.

— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.

— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja
toiseksi... — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren
miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää
häneltä jotakin uutta.

— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš
keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan
julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu
runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: _Kirkas sielu!_
Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, _Kirkas sielu_, toden totta.
Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut
esiin?

— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.

— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.

— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti
terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja
luki ääneen runon:

    KIRKAS SIELU.

    Syntyjään ei ollut suuri,
    rahvaaseen vei sukujuuri.
    Mutta tsaarin kostotöistä,
    aateliston pakkovöistä
    tarpeen sai ja teille lähti,
    joill' on tyrmä johtotähti:
    Haastoi vapautta uutta,
    veljein yhdenvertaisuutta.

    Vastarinnan lipun nosti.
    Paollansa maasti osti
    suojan tsaarin pyöveliltä,
    ruoskalta ja pihtimiltä.
    Kansa, sorron painon alla,
    kapinoimaan kaikkialla
    oli valmis. Taškentissa, —
    Smolenskissa mielet kuohui.

    Ylioppilasta kotiin
    vartoi kaikki suuriin sotiin:
    lyömään aateliston kasaan,
    maassa omaisuudet tasaan
    jakamaan ja pakottamaan
    hornan suureen tuuttiin samaan
    kirkot, vihkimiset, perheet —
    ajan menneen julkierheet.

        [Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi
Pjotr Stepanovitš.

— Te kai tunnette tuon upseerinkin?

— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari
päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.

— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.

— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?

— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten
löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta...

— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin
kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman
arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani
tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä,
sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia
läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki
selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään
tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan
sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt,
jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä
suosittelevansa rehellistä miestä... Mutta kaikki tämä hiiteen, ja
tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja
sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on
tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.

— Syytäisitte? Hm... Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on
muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.

Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen
jalkansa toisen yli.

Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin
hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä
esimerkiksi (hän osoitti sormellaan _Kirkasta sielua_), minä vaikenin,
ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi,
koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään.
En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä,
tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka
yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla
sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt... nyt, kun
nämä hölmöt... nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo
teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä
salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään
pitää piilossa... nämä hölmöt kuitenkin, minä... minä... no niin,
minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta,
erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa,
hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä... Sillä
ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa
romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän
sarkastisesti ja kärsimättömästi.

Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta
kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta
humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei
ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan
terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon
aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri
öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen
käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija
Mihailovnan ympärillä hääriessään.

— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki
merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata
uteliaisuutensa.

— Tämä on... tämä on... piru... Enhän minä ole syypää siihen, että
luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä
mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä...
lahjakkaana, se on, joka ymmärtää... piru...

Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.

— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että
ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän
käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?

— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä
ilmaista?

— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne,
piru... no niin, piru... tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on —
Šatov. Kas siinä kaikki!

— Šatov? Kuinka niin Šatov?

— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu
täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..

— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette
kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen
puolestaan tahdotte saada toimeksi?

— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut
hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. ‒ Pjotr
Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen
tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään,
kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli
miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään
tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen
aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja
osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin
merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena... syynä
ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä,
piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto...

Hän oli melkein hengästynyt.

— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, —
päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta
katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut
levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin
kuvernementissa ja... lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne
käsiinsä.

— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan
viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?

— Ette siis tiedä?

— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!

— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.

— Oh!... Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi
tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin,
kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään
mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä
merkitsee _ei mitään_! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä
joku muukin täällä... No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta
siinä kaikki viheliäisiä houkkioita... mutta minä puhun vain Šatovin
puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen,
hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla!
Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole
aavistustakaan.

— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen.
Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät
epäilemään herra Šatovia?

Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän
riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille
paperilapun.

— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle.
Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin
puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt,
pari sanaa sisältävä:

 »Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.
 Painattakaa ulkomailla.

                                       Iv. Šatov.»

Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut
oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse,
joinakin hetkinä erittäin.

— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, —
että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että
hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa
tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla... Onhan
tämä kai selvää?

— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut?
Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti
viekkaan ironisesti.

Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville
ulkomaille... ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että
te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo
kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat
joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet
ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia
kerran on niin?

Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.

— Ehkä tiedänkin jotakin... — Lembke osasi taitavasti välttää
kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?

— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin
sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne
sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan
mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš,
jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat,
niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti
lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä
kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.

— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?

— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa
katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike
olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat
saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari,
kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni:
Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia
henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita
nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu
nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan
seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.

Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan
kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»

— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että
tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole
osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan
herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja... ja... että sen
todella on kirjoittanut herra Šatov?

— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä
kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin
tulee, niin hän näytti sen minulle itse.

— Te siis olette itsekin...

— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos
toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja
muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä
suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru... ja Šatov
levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta
ajattelee.

— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta
perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta
miksi tämä runo?

— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä
olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja
periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee
lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta
siksi, että olen palannut... Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin
minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla
teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota
olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan
silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo
selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia
minä vasta parhaillaan alan tarkkailla... muuten, en ole niinkään
likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa:
siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä
lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä,
yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin
kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä
kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään,
ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo
tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte
tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja
silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte
pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa
minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä... Kaikkein parasta olisi
kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen,
kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua... Ja silloin hän on
varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton.
Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä,
ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi
päivää... Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle.
Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?

— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —
Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?

— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei
Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa
arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi... No, ja kaikki se, mikä
koskee sitä puolta... mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä
en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee
olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä
ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää,
mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt
teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te
oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin
teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on
vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin,
tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta
jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin
vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen
melu... Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian
kuumaverinen, kas niin on asia.

— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei
Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta,
vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni
puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr
Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut
vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi
tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen
ylivallan.

— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas,
kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää
varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan
tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš,
älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että
minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä
asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on
sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan
siksi, että on tosi kysymyksessä.

— Kuulin... — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan,
— kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan
selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista... ja teitte sen
jonkinlaisen katumuksen muodossa.

— No, olipa sen asian laita miten tahansa.

— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään... mutta minusta vain
tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa
kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja
loppujen lopuksi hallituksestakin...

— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin,
mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt
tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan
jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli
oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.

‒ En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään,
että se olisi ollut aikaista...

— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty
eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš
iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava
teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen
päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä
selville teidänkin luonteestanne.

— Mitäs te minun luonteestani?

— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis
ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin
pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan
päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin
tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta
palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia
vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa
mukaisesti... mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut
minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä
muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän
minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan
olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä
toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle
finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin
eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan
te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin
puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain
Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos
kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin
voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte... en minä
vastaankaan pane, hehe. _Adieu_, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi
oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi
nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.

— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni,
alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin
myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa
sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä,
että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa
ansioistanne...

— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina
päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi
minulle välttämätöntä.

— Olkoon niin.

— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän
rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta.
Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä
juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla
varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa
pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten
tapa on.

— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista
torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä
ole niinkään... Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo
Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra
Stavroginkin on...

— Mitä herra Stavrogin on?

‒ Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä...

— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te
saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos
kenelle oli siitä ilmoitettu... Hm... Stavrogin — hän on jotakin
aivan päinvastaista, aivan täydelleen _Avis au lecteur!_ [»Huomautus
lukijalle», salaviittaus.]

— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti
epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen
tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen
pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni
jonkinlaisia ohjesääntöjä.

— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. _Adieu.
Avis au lecteur!_ — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.

Hän oli jo ovella.

— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain
muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.

Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.

— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale,
ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin
täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?

Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettu
Lembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. Harmikseen
Pjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:

 »Teidän Ylhäisyytenne.

 Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on
 kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä.
 Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko
 elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan
 ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina
 lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä,
 jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on
 luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina.
 Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin
 toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut
 olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa
 olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen
 ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain
 sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus
 kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan
 ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava
 kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin
 kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä
 eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten
 väännetään niskat nurin.

 Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.

 Heittäytyy jalkoihinne katumukseen tullut vapaa-ajattelija Incognito.»

Von Lembke sanoi selitykseksi, että kirje oli eilen ilmestynyt
ovenvartijan huoneeseen silloin kun siellä ei ollut ketään.

— No, mitä te tästä ajattelette? — kysäisi Pjotr Stepanovitš melkeinpä
karkeasti.

— Luulisin, että se on nimetön häväistyskirje, pilkaksi aiottu...

— Se lienee luultavinta. Teitä ei petetä.

— Ihmeellisintä on, että se on niin kömpelön typerä.

‒ Oletteko aikaisemminkin saaneet häväistyskirjeitä?...

— Olen, parisen kertaa, nimettömiä.

— Se nyt on tietty, panisivatkos ne nimensä Ovatko olleet erityylisiä?
Eri käsialaa?

— Sekä erityylisiä että eri käsialalla kirjoitettuja.

— Onko ollut tällaisia narrin kädestä lähteneitäkin, kuten tämä?

— On ollut sellaisiakin ja... tiedättekö, joskus hyvinkin iljettäviä.

— No, jos niitä kerran on ollut ennenkin, niin lienee tämä
samantapainen.

— Mutta, mikä ihmeellisintä, tämähän on typerästi kirjoitettu. Nehän
ovat kaikki sivistyneitä eivätkä varmaankaan kirjoittaisi tällä tavoin.

— Niin, sehän on totta.

— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?

— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti.
— Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on
ilmeinen häväistyskirje.

— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.

— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä
selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.

— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.

— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?

— En, en suinkaan, en kenellekään.

— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?

— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä
näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan
suunniltaan... ja suuttuu minuun kauheasti.

— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä,
että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista
kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi
nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä
teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!



IV.


Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies,
joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen
on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän
lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi
päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle
äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki
perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta
kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.

Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei
Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi
hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi
hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että
se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin
kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi
hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin
perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi
rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa
oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden
polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti,
olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän
ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli
aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr
Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta
ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa
uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen
kuvitteluihinsa.

Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille.
Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli
odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin
Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän
oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän
lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä
mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia»
saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut
äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä.
»Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella
olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä.
Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta
myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim.
itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin
sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä
ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin,
milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana
syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin
aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan
vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän
surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan
huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka
kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia
kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut
mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi
Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen,
mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin
aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut
aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan,
kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet
oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle
oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa.
Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan
myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän
elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna
oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt
tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin.
Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut,
että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin
että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään
Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli
pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin
mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä
jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä
tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei
käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan
hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös
Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin
usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin
että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin
tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei
olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä
pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan
hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.

Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.

— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua
levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr
Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.

— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman
vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti,
mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä
pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.

— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään
palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.

— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen
sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti
rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.

— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan
kysymys siitä, ei ollenkaan.

— Eihän tämä vain liene selvinnyt teille tuon viekkaan ja irstaan
nuoren miehen sanoista, miehen, jota te itsekin epäilette. Hän on
mairittelemalla kirjallista kykyänne lumonnut teidät.

— Blüm, sinä et sitten ymmärrä yhtään mitään. Sinun suunnitelmasi
on järjetön, sanon sen sinulle. Me emme saa mitään selville, vaan
nostatamme aika hälinän, sitten meille nauretaan ja sen jälkeen Julija
Mihailovna...

— Epäilemättä me saamme selville sen, mitä haluammekin, -— Blüm
lähestyi von Lembkeä lujin askelin oikea käsi sydämellä. — Tarkastus
on toimitettava äkkiarvaamatta varhain aamulla, koko ajan noudattaen
kuitenkin hienotunteisesti ja ankarasti lain vaatimia muodollisuuksia
Nuoret miehet, Ljamšin ja Teljatnikov, vakuuttavat aivan varmasti,
että löydämme kaiken, mitä etsimme. He ovat olleet siellä lukemattomia
kertoja. Herra Verhovenskiä kohtaan tuskin kukaan on myötämielinen.
Kenraalitar Stavroginakin on jo aivan selvästi sanonut kieltäytyvänsä
huolehtimasta hänestä, ja jokainen kunniallinen ihminen tässä
kaupungissa — jos sellaisia tässä raakalaiskaupungissa on edes
ainoatakaan, — on aivan varma siitä, että siellä on ollut aina kaiken
epäuskon ja sosialististen oppien lähde. Hänen luonaan säilytetään
kiellettyä kirjallisuuttakin, kuten Rylejevin _Mietteitä_ ja Herzenin
teoksia... Kaiken varalta olen hankkinut likimääräisen luettelonkin.

— Hyvä Jumala, kuinka yksinkertainen sinä olet, minun Blüm poikani, nuo
teoksethan on kenellä tahansa.

— Ja useita julistuksiakin, — jatkoi Blüm huomautuksista välittämättä.
— Saatte nähdä, me pääsemme kuin pääsemmekin vielä täkäläisten oikeiden
julistusten jäljille. Tuo nuori Verhovenski on kuin onkin minusta hyvin
epäilyttävä.

— Mutta sinä sekoitat toisiinsa isän ja pojan. He eivät ole keskenään
sovussa. Poika tekee pilkkaa isästään aivan ilmeisesti.

— Se on vain pelkkä naamari.

‒ Blüm sinä olet kai vannoutunut kiusaamaan minut kuoliaaksi.
Ajattelehan onhan hän sentään merkkihenkilö. Hän on ollut professorina,
tunnettu henkilö siis, hän nostaa aika melun kaupungilla se voi
herättää naurua, saamme vain häpeät palkaksemme... ja ajattelehan
Julija Mihailovnaa...

Blüm puski vain eteenpäin kuulematta mitään.

— Hän oli vain dosenttina, kaiken kaikkiaan vain dosenttina, ja
arvoltaan hän on vain virasta eronnut kollegiasessori, — hän löi
nyrkillään rintaansa, — hänellä ei ole ritarimerkkejä, hänet on
erotettu virasta, koska hänen on epäilty salaisesti vehkeilleen
hallitusta vastaan. Hän on ollut valvonnanalaisena, onpa ehkä
parhaillaankin. Ja jos epäjärjestystä ilmenee, niin teillä on
epäilemättä myös velvollisuuksia. Mutta te päinvastoin jätätte
tilaisuuden käyttämättä ja osoitatte suopeamielisyyttä syyllistä
kohtaan.

— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä
kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.

Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.

— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan... — hän jatkoi yhä hyökkäystään
puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.

— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee
kuten tahdot.. myöhemmin... voi hyvä Jumala!

Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi
arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan
yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo
olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti,
kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi
varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.

Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei
Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen
sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän
tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä
ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn
kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen
apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus
mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija
Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan
lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä
syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.



V.


Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken
luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan
Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän
äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä
odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan
ilmoittanut tulostaan.

Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo
eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr
Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea
se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä
kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä
ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin
suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle
suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten
pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan
loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt,
tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen
suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että
nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko
Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin
ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle
koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla
oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti
tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän
oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.

Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä
oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan
jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa
vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin
että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla,
joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan
näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli
varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä
ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä
oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran
lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että
kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona
pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista
lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri
koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin
hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli
ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen,
kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi
puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan
ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa.
Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan
tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen
kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa
pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.

— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan
ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi
syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo
ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti
hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta
oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama
temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei
näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi
osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin,
johon tämä heti retkahtikin mukavasti.

—- Ette kai te... ette kai haluaisi aamiaista?

— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla,
joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta
kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä.
Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään,
mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja
huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski
tuoda toisen aamiaisen.

— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.

‒ Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen
nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena
tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen
vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista
takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin
että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä
jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan
peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa,
vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.

— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.

— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, —
kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin
jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti,
teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.

— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.

— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te... Te olette kai sen
lukenut?

— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.

— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän
oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja
hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.

— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»...

— »Merci'tä».

— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä
lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan
taskuissakaan... ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko
huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta... parasta olisi sentään
lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan
varastaa.

— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin
säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita
jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista
säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä
yhden pankkiinkin säilyyn.

— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun
käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.

— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan
esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan,
aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut
takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.

Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti
alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne
toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka
hetki.

— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla
huomauttamatta.

— En, en liikoja.

— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?

— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen
lukenut... »Sama matka»... tai »Matkalle»... tai »Tienristeyksessä»,
niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä
siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies,
ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet...

— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.

Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen
kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi
suihinsa kahvin.

»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun
hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen,
»tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani... ja
käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin
jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla
niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei
hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»

Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen
saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka
aamiaisen jälkeen.

— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä
nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.

— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani
toimenpiteiden varassa.

— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin
sodan jälkeen kulkutauteja?

— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov
hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta
kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata
jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän
hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista.
Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa.
Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä
kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko
rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti
Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?

— Mistäpä sen tietäisin.

— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni
romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten
olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että
minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä
oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin
suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki
vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse
itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten
pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten
tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava,
talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo
horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin
vielä... Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.

— Mutta entä eurooppalaiseen?

— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä.
Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle
on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden
muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja
niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä
ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse
tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää
sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo
senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko
maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan
mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi
vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa,
että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin
rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma,
köyhä kuin kerjäläinen ja... vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan
kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu
kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu
jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille
täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta
sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki
jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt
on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän
suorastaan kunniana olla sitä.

— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä
ajattelette niistä.

— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa
valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua
kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki
muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta —
niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan
silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista
vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin
rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä
nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin
koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää
kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on
ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä
tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia
vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena
sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella
puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on
oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että
pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot,
olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää
aikansa loppuun.

Hän vaikeni samassa.

»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja
odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni
suoraan. Annapa kun teenkin sen.»

— Julija Mihailovna pyysi minua saamaan teiltä urkituksi, mikä on se
yllätys, jonka te olette järjestänyt ylihuomiseen juhlaan? — Pjotr
Stepanovitš kysyi samassa.

— Se on todella yllätys, ja minä todella aion yllättää... — mahtaili
Karmazinov, — mutta teille en voi ilmaista salaisuutta.

Pjotr Stepanovitš tyytyi siihen.

— Täällä on joku Šatov, — tiedusteli suuri kirjailija, — mutta
ajatelkaahan, en ole häntä tavannut.

— Kunnon mies. Mitä sitten?

— Muuten vain, hänellä kuuluu olevan omaperäisiä mielipiteitä. Eikö hän
juuri lyönyt Stavroginia poskelle?

— Hän se oli.

— Mitäs te arvelette Stavroginista?

‒ Enpä oikein tiedä, mikä he naissankari.

Karmazinov ei sietänyt Stavroginia sen vuoksi, että tämä ei ollut häntä
koskaan näkevinänsäkään.

‒ Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne,
— hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti
ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.

— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.

— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan
totisena.

— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä
kerroin sen hänelle.

— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.

— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin
riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään
kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.

Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi
hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.

— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä
tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran
kaiken sen... mitä suunnitellaan... niin... niin milloinkahan se voisi
tapahtua?

— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He
katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.

— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.

— Ehditte te siksi myydä maatilanne ja ehditte päästä pakoonkin, —
murahti Pjotr Stepanovitš vielä röyhkeämmin. He katsoivat entistäkin
tiukemmin toisiansa silmiin.

Seurasi hetken hiljaisuus...

— Ensi toukokuussa se alkaa ja päättyy Pyhän Neitsyen
esirukouksen-juhlaksi, — sanoi Pjotr Stepanovitš jo samassa.

— Kiitän teitä vilpittömästi, — lausui Karmazinov sortuneella äänellä
puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Ennätät sinä, rotta, paeta laivasta!» Pjotr Stepanovitš ajatteli
itsekseen tultuaan kadulle. »Jos kerran tuo, milteipä valtiollinen
äly noin varmana asiasta tiedustelee jo päivää ja hetkeä ja noin
kohteliaasti kiittelee saamistaan tiedoista, niin ei meidänkään silloin
enää sopine epäillä.» — Hän naurahti. — »Hm. Mutta hän ei tosiaankaan
ole tyhmempi, ja... oikeastaan hän onkin vain asuinpaikkaa muuttava
rotta, sellainen ei koskaan ilmianna!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Jumalanilmestyksen kadulle Filippovin taloon.



VI.


Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten
tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o.
seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin
omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee,
joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi
huoneen kynnykselle.

— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän
sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo,
hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?

Kirillov otti takin ylleen.

‒ On terveydeksi sekin, — hän murahti, —

‒ Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon
terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä
sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian
käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.

— Mikä sopimus?

— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä
säikähtikin.

— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään...
teidän puoleltanne on erehdys.

— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš
hypähti aivan seisoalleen.

— Oman tahtoni.

— Minkä?

— Entisen.

— Niin, mutta... miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä,
että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?

— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain
oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.

Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.

— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo
tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas
tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt
erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten
aivan varma, että te ette petä.

—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan
petosta enkä ei-petosta.

— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän
pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään
erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte
milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?

— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.

— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä... niin,
tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus.
Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?

— Se on aikomus vieläkin.

— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.

— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!

— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä
hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte
järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte
myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.

— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.

— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä
ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.

— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja
ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen,
koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska...
koska... eikä teidän tarvitse sitä tietääkään... Mitäs te nyt? Tahdotte
teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.

Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää
juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.

— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, —
hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne
juostessani. Kuolen aivan janoon.

— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.

Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.

— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin
aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te
täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan,
niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken,
niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.

— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.

— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon,
odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä
minusta on yhdentekevää.

— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka
jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten
täällä Venäjällä te olette minun... no niin, sanalla sanoen minun
käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin,
ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo
ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.

— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on
yhdentekevää.

— Mainiota... Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata
itserakkauttanne, mutta...

— Se ei ole itserakkautta.

— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria
matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.

— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei
niitä sen vuoksi oteta.

— Kyllä jotkut ottavat.

— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin
teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne... ja ne on
lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.

— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette
ole muuttanut mieltänne.

— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä,
kohtako?

— Ei kestä enää montakaan päivää... mutta muistakaa, kirjeen me
sepitämme yhdessä, samana yönä.

— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.

— Ja vielä muustakin.

— En ota kaikkea syykseni.

— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.

— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.

Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.

— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten
luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.

— En tahdo.

— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa
vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla... Teillä on kasvot, no, sanalla
sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.

— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen
vuoksi. Milloin?

— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte
mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään
kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta,
tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.

— Minkä vuoksi?...

— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te
vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette
joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.

— Mitä joutavaa, miksi?

— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että
teistä on yhdentekevää.

— Ei, mutta miksi?

— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen
jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat
näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut
täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.

— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.

— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa
ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön
jäsen.

— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta
lyijykynää ja paperia en tahdo.

— Mutta minkä vuoksi?

— En tahdo.

Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta
hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.

— Mutta tuo... onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.

— On.

— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.

— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä
on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan
lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua,
ei kukaan näe.

— Kohta minä häntä tarvitsen.

— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.

— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.
Keskusteletteko hänen kanssaan?

— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä
Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein
tarkasti koko yön.

— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.

— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.
Kenet te tahdotte murhata?

— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä... Mutta tietääkö
Šatov Fedjkasta?

— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.

— Onko hän vihoissaan vai mitä?

— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme
yhdessä Amerikassa.

— Pistäydyn kohta hänen luokseen.

— Miten haluatte.

— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä,
noin kello kymmeneltä.

— Tulkaa.

— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista... Mutta
ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin
tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä
siitä.

— Ottakaa ilmaiseksi.

Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.

— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov
hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään,
mutta ei vastannut mitään.

Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia
erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään
jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä
tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi
vuoteella, tosin täysissä pukimissa.

— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, —
oletteko pahastikin sairas?

Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään
välähti jotakin ilkeätä.

— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole
sairas, päätä vain hieman...

Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen
säikähdytti hänet kokonaan.

— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt
vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin
nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai
minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin.
Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu
meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan,
on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani
Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en
aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä
varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että
ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on
nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te
tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä,
millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun
voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä
tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —;
sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy
tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän
vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen,
että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten
saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.

Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen
hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.

— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi,
kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua
mihinkään vapauteen.

— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei
ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan
selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.

— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.

— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan
rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi _Kirkkaan sielun_
sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten
jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin
kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei
merkinnyt yhtään mitään.

— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.

— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette
selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan
käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se
käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte
edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin
voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa
kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te
yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut
jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin
teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen
vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne.
Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että
nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.

— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?

— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.

— Olkoon sitten, piru... — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo
hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa
nähdä, mitä he minulle voivat.

— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset
vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.

— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko
Venäjän?

—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin
taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä
kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä
ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan
teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat
paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.

— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua
rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.

— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.

— Tulee välttämättä.

— Hehe!

He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme
suupielissä.

— Ja tuo teidän inhoittava _Kirkas sielunne_, jota minä en tahtonut
painattaa, onko se jo painettu?

— On.

Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut
sen muistikirjaani?

— Itse Herzen.

He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein
vuoteeltaan:

— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.

— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten
seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt
sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?

— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.

»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle
tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri
sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse
venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»



VII.


Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan
toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut
paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa
ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai
Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan
heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan
Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä
hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan
lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut
erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti
kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli
ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut
Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti
työhuoneeseen.

En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta,
jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat
synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin
että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.

Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut
työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš
ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen
Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa
levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja
samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä.
Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä
hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan
kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti
kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta
kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen
ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan
sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän
kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo
sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.

— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, —
sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä
sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti:
oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen
kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli
tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.

— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta
Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta
sanotuksi.

— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš
lujasti.

— Te olette siis... riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki
Nikolajevitš.

— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.
Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.

— Sitä ei saatakaan epäillä.

— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä
vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi
minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.

— Vihiltäkin?

— Sen jälkeenkin.

— Etteköhän vain erehdy?

‒ En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan
ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki
välähtelee myös rakkautta ja... mielettömyyttä... mitä vilpittömintä ja
äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin
siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on
aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi
koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan... tällaisia metamorfooseja
mahdollisiksi.

— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan
Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko
Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?

Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä
alas.

— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja
voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea
rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä
paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä
tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen.
Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun
siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei
minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta
Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on
kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan
tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle
päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa
tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi,
ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä
muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se,
mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja
jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se.
Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun
puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen
siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te
haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen
tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis
myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni,
sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel
tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää
viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan
teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka
ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston
teko, jota tuskin jaksan kestää.

— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?

— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni
hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt
enkä myöhemminkään.

— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.

— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?

Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti...

— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin
uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut
oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa
minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista
tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä
tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut
teidät tulemaan tänne, minun luokseni... ja saanut teidät tekemään
ehdotuksenne.

— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.

— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele
sitä yhä vieläkin?

— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole
tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo
kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle.
Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta
voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä
olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen
naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».

Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin
selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti
Stavroginia kasvoihin.

— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, —
hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole
naimisissa... ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa...

Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti
nyrkkinsä pöytään.

— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa
rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä
kuten koiran lankkuaidan viereen!

Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr
Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin
omituisessa mielentilassa.

— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti
nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut
huoneeseen niin ihmeen uteliaana...

— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te
oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen
aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä
hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen
sopivampaa.

Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.

— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä»,
— lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella
seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten
aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei
vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän
piti yksin hallussaan.

— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti,
— päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein
totisinta väkeä.

— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.

— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».

— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa
jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille
morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin
hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan,
niin me otamme itse, — vai mitä?

Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian
uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan
hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään
epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain...

— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.

— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä
keino.

— Tiedän jo keinonne.

— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että
salaisuus maksaa rahaa.

— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan
kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.

— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?

— Pjotr Stepanovitš kavahti.

— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa
minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne
nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?

— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! Vieläpä
Kirillovkin.

— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?

— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty
muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.

— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?

— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain
neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa
kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain
raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse
kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.

— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?

— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa:
parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään.
Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on
sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia,
kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä
suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on
tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää
meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo
puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma.
Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan
oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä
varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin,
ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti —
on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä
kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin,
että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta!
Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!

— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan
puuhailette niin paljon?

— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun
tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan
kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään
puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla
voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta
kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin
tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat
minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen
»epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua
siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te,
ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.

‒ Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!

— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.

— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?

— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain
siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme
purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä
neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä
laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan...

— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta
minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein
sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo
on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää
liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä
jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä
on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla
saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin
teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä
vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!

»Mutta... mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti
maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä
iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»

Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi
ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.

— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta
äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai
ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.

— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette
ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista
tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te
aiotte myös puhua?

— Mistä te sen päättelette?

— Teidän on velvollisuus puhua.

Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr
Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.
Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.

— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.

— En, kuuntelen mieluummin teitä.

— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.

— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.

— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta
aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.

— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka
olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä
olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.

— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!

— Ei se tee mitään. _Se non é vero_.

— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.

— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan
meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että
venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle
rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.

— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. —
Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän
rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta
ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään
poliisikuntaan?

— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.

— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.

— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme
perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin
aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja
siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.




SEITSEMÄS LUKU.

Meikäläisten parissa.



I.


Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa,
Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut
vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut
viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan
muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo
aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet
yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota
nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä
iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa
vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka
olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien
mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut
yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti».
Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään
sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla
asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta
huolimatta... Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei
saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman
julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen
vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa,
kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten
hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa,
aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille,
että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa
tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina
Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki
kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan
maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki
kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja
kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että
häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan
suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän
lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet
kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan
tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin
ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla
puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja
nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut
enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka
erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset
siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi
avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin
Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus,
joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin,
että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina
Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman
eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja,
jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei
koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä
juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen
tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen,
viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä
moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli
mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän
itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen,
niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot
olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä
varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja
olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle
hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi
tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet
Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli
jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä
pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu
silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli
asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja
pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä
oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi
teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista
ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten»
lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias
neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat.
Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut
kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi
häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä,
hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt
Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina
Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä
kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut
jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen
rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi
kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään
mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti,
ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin
pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän
oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin
paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin
silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli
kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja
arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen
kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan
he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä
muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski
ilmestyivät, kaikki hiljenivät.

Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.

Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet
toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille
heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat
vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä,
vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten
valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että
muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen
olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut
aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän
tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia
ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus
oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen.
Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka
oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia,
joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli
ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli
jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin
selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken.
Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin
kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän
ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia
ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan
joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään
salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen
Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko,
hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan
erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit
—, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain
tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja
rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan
näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja
puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa
Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut
tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin
tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti
rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen
ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista
ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri
koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta
salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko
Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni
minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan
alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he
jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka
tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka
he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää
harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä
olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin
viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen,
ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa
äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä
ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei
olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta
Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo
tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi
kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt
tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa,
eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä
aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti,
vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan
hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan
tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä,
jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.

Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut
ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden
joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien
ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut
kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin
Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet
epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia
asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä
eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä
oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan
majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota
ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin
että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä
oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään
ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut
kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei
aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään
toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan
täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan
hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja
julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes
siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä
kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla
monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko
sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että
se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta
parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys.
Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin
neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja
varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua
lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä
oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes
ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo
lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan
teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat,
mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet.
Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka
Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun
rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta
samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen
poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen
omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös
kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli
elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja
josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta.
Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli
muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin
kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin
nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että
hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli
jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän,
joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi
selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka
oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa
hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi
juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään
lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän
ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi
nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen
oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan
katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa.
Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman
vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka
eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa
ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään
viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut
kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään,
mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän
tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin
»ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen
heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita
monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut.
Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi
vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran
elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä,
jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja
Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot,
— hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa
naiskysymyksestä.



II.


Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän
näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan
oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun
toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat
odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat
sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi
ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.

— Stavrogin, tahdotteko teetä?

— Antakaa, — vastasi puhuteltu.

— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen.
— Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.

— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa,
teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on
olevinaan nimipäivät.

— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti
naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.

— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.

— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa
kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista,
vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin
asti se on ollut vielä aivan uutta, ‒ naisylioppilas ehätti samassa
vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei
ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen
julmasti.

‒ Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, —
että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on
hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että
niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole
syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin
on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä
mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat...

— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti
naisylioppilas.

— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen
puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin
joku toinenkin, niin...

— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, —
katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä
ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.

— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi
kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei
johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä,
että minulla on niitä liian paljon... — lukiolainen yritti pitää
puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.

— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti
naisylioppilas.

Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.

— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana
ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain
näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin
se on!

— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän
henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko
minua enää, — ärähti naisylioppilas.

— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne
täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän
nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio
tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja
sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja
velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt
esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?

— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.

— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on
johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas
keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On
liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta
ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman
heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on
johtunut itse perhe?

— Tämä ei nyt ole aivan sama asia... — yritti emäntä pysähdyttää hänet.

— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, —
vastasi Stavrogin.

— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.

Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon
pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä
sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.

— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti
emäntä Stavroginille.

— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä,
mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas
päättäväisesti.

— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri,
— sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta
sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.

— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla
tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran
enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.

— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä
näillä käsilläni.

— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä
pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi
tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta
mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta
sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän
jyrkästi sinuttelun.

— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä
pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. —
E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä
ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita
keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita
nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan
minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle,
joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla
puheenvuoro, minua on loukattu.

— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta
sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.

— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen
Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin
uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä.
Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, —
kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se
on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko
tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä
itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole
naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes
yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä!
Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin
kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään,
kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni
häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa
paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen
vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo
toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat
ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä,
mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on
kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta
jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja
pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.

— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin
aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas
halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin
selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille
nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu:
»Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun
pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin
kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata
palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin
minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi
sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen
on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt
mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne,
— kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.

— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.

— Ja te olette hölmö.

— Hauku vain!

— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että
ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.

— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen
asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan
täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi
ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa
runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti.
Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin
saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien
eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä
siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut
vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia
minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja
usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina
päivisin katoaa.

— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän
puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.

— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! —
Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa
aivan hehkuivat.

— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa,
— lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.

Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:

— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja
vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin...

— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään!
— lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun
naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.

— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin
se oli ehditty opettaa teille.

— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te,
Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa
muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky:
»kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan
ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo
tietää Belinskin teoksista.

— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi
päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui
keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia
hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat
vaihtoivat keskenään.

— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi
halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos
jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän
viivyttelemättä tekisi aloitteen.

— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti
ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin
tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä
jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten
kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi
olla epätietoisuudessa.

»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan
kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin
komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen...

— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko
istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.

— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, —
vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.

— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.

— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän
järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.

— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon
ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.

— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi
rummuttanut?

— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan
auttaa yhteistä asiaamme?

— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se
on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä
ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.

— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin
ääni.

— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi.
Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin
puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät
ja musiikkia.

— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi
jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten
nyrkeillään koskettimia.

— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös
oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.

Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas
laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.

— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.

— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.

— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaa _kyllä_,
niin käsi on nostettava.

— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?

— Se merkitsee: istunto.

— Ei se merkitse istuntoa.

— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouva
Virginskajan puoleen kääntyen...

— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.

— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut
minäkään.

— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein
ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka
kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei
tahdo, se nostakoon oikean kätensä.

— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.

— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla... — huudahti mme
Virginskaja suuttuneena.

— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä
joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.

— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.

— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava,
jos tahtoo? — kiljahti upseeri.

—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri
huomautti.

— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään,
— huomautti rampa opettaja.

— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, —
Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä
hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!

‒ Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, —
onko tämä istunto vai eikö ole?

— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.

‒ Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan.
Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?

— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!

‒ Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.

‒ Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.

‒ Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.

— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.

— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!

— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, —
niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi
halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos
jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän
viivyttelemättä tekisi aloitteen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin ja
Verhovenskiin.

— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä
aivan suoraan.

— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En
panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.

— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?

— Kiitän, minä en juo.

— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.

— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.

— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.

Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran
yrittänyt hypähtää pystyyn.

— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden
kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan...

Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle
kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen
Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen
näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun
vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat
hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja
näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.

— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.

— Se suodaan teille.

Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:

— Hyvät läsnäolijat!...

— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja
halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli
käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle
samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman
tarjotinta tai lautasta.

Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.

— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski
kaataen konjakkia pikariin.

— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja
kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen
tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.

— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr
Stepanovitš samassa.

— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä
selko selälleen.

— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen
tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä,
likaisia kynsiään.

Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä
nähtävästi miellytti.

— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän
ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle.
Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja
alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli
»luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen
osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti
vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen:

— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen
tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen
tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien
luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. ..
saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä,
jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet
luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä
merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau,
Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta
ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto
on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta
toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan
päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! —
hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni
mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun
on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin
että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä
monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi
tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti
valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja
johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut
lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta
rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään
muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun
ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.

Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain
nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista
oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat
harmissaan.

— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja
jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi
enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.

—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen
puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte
juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon.
Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on
eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei
ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi,
että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri
iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä
mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin
hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille
ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille
ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei
muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä
turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.

Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.»
kuului ääniä.

— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja
päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?

— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti
vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.

— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa
yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? —
huomautti iloisesti upseeri.

— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan.
Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata
päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei
ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut
tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa.
Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että
ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa
henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää
kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu
ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma
saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa,
ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen
jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot,
joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä
kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma,
ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä
täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin
voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä.
On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen
ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet
kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.

— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman
puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin
oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen?
Olen jo kauan epäillyt häntä.

— Se on: tarkoitatteko veljeänne? — kysäisi rampa.

— Sukulaisuuttako? Te taidatte pilkata minua!

— Ja pitäisikö sitten tehdä työtä aristokraattien hyväksi ja olla
kuuliainen heille kuten jumalille, se on — alhaista! — huudahti
naisylioppilas raivostuneena.

— Se ei ole alhaista, vaan se on paratiisi, paratiisi maan päällä, eikä
muunlaista maan päällä voisi ollakaan, — huomautti Šigaljov mahtaillen.

— Mutta minäpä paratiisin asemesta,—huudahti Ljamšin, — ottaisin nuo
yhdeksän kymmenesosaa, jos niitä nyt ei minnekään muuallekaan voi
tunkea, ja räjähdyttäisin ne kaikki ilmaan, niin että jäisi vain pieni
joukko sivistyneitä ihmisiä, jotka alkaisivat elää lekotella oikein
oppineiden tapaan.

— Noin puhuu vain narri! — Naisylioppilas suutahti.

— Hän on narri, mutta hän on tarpeen, — kuiskasi hänelle mme
Virginskaja.

— Ja ehkä se olisikin kaikkein paras kysymyksen ratkaisu, — Šigaljov
kääntyi tulisesti Ljamšinin puoleen. — Tuskinpa te itse aavistattekaan,
kuinka syvämietteisen totuuden äsken lausuitte, te lystikäs herra.
Mutta koska teidän ehdotustanne olisi mahdoton panna täytäntöön, niin
on parasta tyytyä maalliseen paratiisiin, jos sitä nyt kerran siten
tahdotaan nimittää.

— Tämä vasta on oikeata pötyä! — pääsi Verhovenskilta. Hän leikkeli
muuten yhä välinpitämättömästi kynsiään kohottamatta kertaakaan edes
katsettaan.

— Kuinka niin — pötyä? — tarttui rampa puheeseen, aivan kuin olisi
juuri odottanutkin sanaa, johon olisi voinut takertua. — Minkä
vuoksi juuri pötyä? Herra Šigaljov on eräällä tavalla ihmisrakkauden
fanaatikko. Ja muistakaa, että Fourier'lla, Cabet'lla, vieläpä itse
Proudhon'illakin on hyvin monta sangen despoottista ja fanaattista
kysymyksen ratkaisua. Herra Šigaljov ratkaisee tuon kysymyksen ehkä
tervejärkisemmin kuin yksikään heistä. Vakuutan teille, että sen
kirjan luettuansa ei voi muuta kuin yhtyä eräisiin siinä esitettyihin
mielipiteisiin. Hän on vain ehkä kaikkein realistisin ja hänen
»maallinen paratiisinsa» on melkein oikea paratiisi, se samainen, jonka
menetyksen vuoksi ihmiskunta huokailee, jos nyt sellainen todella on
joskus ollut olemassa.

— Saattoihan sen arvatakin, että jotakin sellaista tästä vielä saan, —
murahti Verhovenski taas.

— Suvainnette minun huomauttaa, — rampa kiihtyi vain yhä enemmän, —
että jokaisen nykyaikaisen ajattelevan ihmisen pakottava velvollisuus
on keskustella tulevaisista yhteiskunnallisista uudistuksista.
Herzen ei muuta ajatellutkaan koko elämänsä aikana, Belinski, kuten
minulle on varmalta taholta kerrottu, vietti iltakausia ystäviensä
parissa väitellen ja ennakolta ratkaisten kaikkein pienimmätkin, niin
sanoakseni keittiökysymyksetkin tulevassa sosiaalisessa järjestymässä.

— Muutamat menevät aivan päästään sekaisin, — huomautti majuri äkkiä.

— Parempi sekin on. Voihan siten päästä aina johonkin tulokseen,
parempi kuin istua vain jonakin diktaattorina, — sähähti Liputin.
Hankin uskalsi vihdoin ryhtyä hyökkäämään.

— En minä Šigaljovia tarkoittanut saneessani »pötyä», — lausahti
Verhovenski epäselvästi. — Katsokaas, hyvä herrasväki, — hän kohotti
hivenen verran katsettansa, — minun mielestäni kaikki nuo kirjat,
Fourier't ja Gabet't, kaikki nuo »työnteko-oikeudet», ovat pelkkää
šigaljovistšinaa, — kaikki tuo on pelkkää romaania, jollaisia voi
kirjoittaa satoja tuhansia. Se on vain esteettistä ajanvietettä.
Ymmärrän, että teidän on ikävä täällä pikkukaupungissa, ja sentähden te
turvaudutte kirjoituspaperiin.

— Sallikaahan huomauttaa, — rampa alkoi levottomana liikahdella
tuolillaan, — vaikka olemmekin maaseutulaisia ja ansaitsemme
säälittelyä, niin kuitenkin olemme tietoiset siitä, että maailmassa ei
toistaiseksi vielä ole tapahtunut mitään niin ihmeellisen uutta, että
meidän kannattaisi ruveta itkemään, koska se muka meiltä on jäänyt
näkemättä. Kaikenlaisissa ulkomaista tekoa olevissa lentolehtisissä
meille ehdotetaan, että on yhdyttävä ja muodostettava ryhmiä, joiden
ainoana päämääränä on kaiken olevaisen tuhoaminen sillä tekosyyllä,
että parantakaamme maailmaa muka kuinka paljon tahansa, niin emme
kuitenkaan saa sitä terveeksi, mutta kun radikaalisesti kerta kaikkiaan
panemme poikki sata miljoonaa päätä, niin se helpottaa ojan toiselle
puolelle hyppäämistä. Ajatus on suurenmoisen kaunis, epäilemättä,
mutta samalla se on myös todellisuudessa aivan mahdoton, kuten
»šigaljovištšinakin», johon te äsken suhtauduitte niin pilkallisesti.

— Niin, en ole tullut tänne viettääkseni aikaa keskusteluissa, — sanoi
Verhovenski painavat sanansa ja aivan kuin ei olisi itse käsittänyt
huomautuksensa sopimattomuutta siirsi kynttilän lähemmäksi nähdäkseen
paremmin.

— Ikävä kyllä, hyvin ikävää, että ette ole tullut keskustellaksenne,
ja ikävää sekin, että teitä tänä hetkenä näkyy huvittavan vain oman
persoonanne kuntoon saattaminen.

— Mitä teitä liikuttaa minun kunnostautumiseni?

— Sata miljoonaa päätä on yhtä vaikeata saada olemattomiksi kuin on
luoda maailma uudelleen propagandan avulla. Vieläpä se saattaa olla
erikoisen vaikeata, kun on kysymys Venäjästä, — uskalsi Liputin taas
ottaa puheenvuoron.

— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.

— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. —
Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti
ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi
suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että
asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla,
minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä,
voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä
ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu
tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä
siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle
päätteeksi leikata kieli irti suusta.

— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.

— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista
teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin
viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin
kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät
ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi
viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas
sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan
huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi
sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte
ihmiset maasta, eikä mitään muuta!...

Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä
»kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski
kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin
huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että
»sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki
odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.

— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli
entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä
ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta
siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita
te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä
päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen
ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu
vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike
ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö,
kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle
terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit
ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen,
niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän
rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan
tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja
kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan
äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s.
»tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä,
sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se
on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.

Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi
tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan
yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:

— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme!
Ottakaa se huomioon...

— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? —
sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.

Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut
itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».

— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen
asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta...

— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski
hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa,
että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että
tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen
selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille
antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat.
Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään
kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta
lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen
tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia
romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi
vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on
yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun
lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te
hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa,
mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa
ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa,
aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan
muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta
mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta
sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa
miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule
kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia
reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään
pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa,
saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon,
niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan
yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti
ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa... Niin,
mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne
tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan
äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on
hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen
täysin höyryin yli tuon suon?

— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti
lukiolainen riemuissaan.

— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.

— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä,
— sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin.
Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut
»ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.

— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa
julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.

— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.

— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman
ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut
ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.

— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? —
Verhovenski kääntyi ramman puoleen.

— En minä oikeastaan... — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos
suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi
saada aikaan...

— Kas, tuollaisia juuri te kaikki olette! Mies on puoli vuotta valmis
väittelemään pelkästä »vapaamielisestä kaunopuheisuuden halusta», ja
kuitenkin päättyy kaikki siihen, että hänkin äänestää muiden mukana.
Hyvät läsnäolijat, ajatelkaa sentään tarkoin, onko totta, että olette
kaikki valmiit?

(Valmiit mihin? — Tämä oli sanottu hyvin epämääräisesti, mutta senpä
tähden juuri kysymys olikin niin viekoitteleva.)

-— Olemme tietenkin... — kuului joka taholta, mutta sittenkin näyttivät
kaikki katselevan toisiinsa.

— Mutta ehkä perästäpäin kadutte sitä, että niin pian suostuitte? Sehän
on aina ollut teidän tapanne.

Syntyi levottomuutta, mutta hyvin eri syistä. Rampa hyökkäsi
Verhovenskin kimppuun.

— Mutta suvainnette huomauttaa kuitenkin, että tuontapaisiin
kysymyksiin ei muuta vastausta voi odottaakaan. Vaikka annoimmekin
suostumuksemme, niin tulee teidän myöntää että kysymys oli sangen
merkillisesti tehty.

— Kuinka niin merkillisesti?

‒ Muuten vain. Ei tuontapaisia kysymyksiä esitetä noin.

— Neuvokaa sitten miten, olkaa hyvä. Mutta tiedättekö mitä? Olin
edeltäkäsin jo varma siitä, että te ensimmäiseksi loukkaantuisitte.

Te heruttelitte meistä esille myöntymyksemme ryhtyä viipymättä
toimintaan, mutta onko teillä oikeutta menetellä näin? Onko teillä
valtuuksia tällaiseen menettelyyn?

— Kas, kun ette huomannut kysyä sitä aikaisemmin! Mitä rupesitte
vastailemaan. Ensin suostuitte, ja sitten rupesikin harmittamaan.

— Minun mielestäni tuo teidän kevytmielinen avomielisyytenne, jota
osoititte tehdessänne tuon pääkysymyksenne, antaa aihetta ajatella,
että teillä ei ole oikeutta enemmän kuin valtakirjojakaan, vaan että
olette tehnyt kaiken vain uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.

— Mutta mitä te nyt oikeastaan tarkoitatte? Mitä? — huudahti
Verhovenski aivan kuin olisi ollut hyvinkin hädissään.

— Tarkoitan sitä, että suostumuksen ottamisen, olkoonpa se laadultaan
millainen tahansa, tulisi ainakin tapahtua kahden kesken eikä
tuntemattomassa, kaksikymmentä henkeä käsittävässä seurassa! — sanoa
tokaisi rampa. Hän oli puhunut nyt suunsa puhtaaksi, mutta oli silti
yhä kiihtynyt. Verhovenski katsahti nopeasti läsnäolijoihin erinomaisen
hyvin teeskennellen levottomuutta.

— Hyvät läsnäolijat, pidän velvollisuutenani ilmoittaa, että kaikki
tuo on typerää puhetta ja että keskustelumme alkaa mennä jo hieman
liian pitkälle! En ole vielä »ottanut suostumusta» ainoaltakaan
ihmiseltä, eikä kenelläkään ole oikeutta väittää, että olen sen tehnyt.
Olemmehan vain vaihtaneet mielipiteitä. Eikö totta? Mutta olkoon
nyt miten tahansa se asia, niin sanon vain, että te saatatte minut
hyvin levottomaksi, — hän kääntyi taas ramman puoleen, ‒ en saattanut
ajatellakaan, että näinkin viattomista asioista olisi tarpeellista
täällä puhua kahdenkesken. Vai pelkäättekö ilmiantoa? Voisiko meidänkin
keskuudessamme siis olla joku ilmiantaja?

Syntyi hirveä levottomuus. Kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Hyvät läsnäolijat, jos asia olisi niinkin, — jatkoi Verhovenski,
— niin enitenhän minä itse olisin tässä itseni saattanut huonoon
valoon, ja senvuoksi tahtoisinkin tehdä vielä erään kysymyksen, mutta
tietenkin, jos ette tahdo vastata, niin... Saatte tehdä aivan kuten
haluatte.

— Mikä olisi se kysymys? Mikä? — kaikki huusivat, minkä jaksoivat.

— Se olisi tehtävä, jotta saisimme selvän siitä, jatkammeko vielä
yhdessäoloa, vai otammeko lakkimme ja lähdemmekö kukin omalle
suunnallemme.

— Entä kysymys, kysymys?

— Jos meillä kullakin olisi tiedossamme poliittinen murha, niin
menisikö joku meistä ilmiantamaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset
seuraukset, vai jäisikö hän kotiinsa odottelemaan ja seuraamaan
tapauksen kehitystä? Tästä voidaan olla eri mieltä. Vastaus tähän
kysymykseen selvittää meille: onko meidän erottava vai onko pysyteltävä
yhdessä eikä suinkaan ainoastaan tänä iltana. Suvainnette minun kysyä
ensimmäiseksi teiltä, — hän kääntyi ramman puoleen.

— Miksi juuri minulta ensimmäiseksi?

— Siksi, että tehän olette pannut alulle koko tämän jutun? Olkaa hyvä,
vastatkaa viivyttelemättä, tässä ei nyt oveluus auta. Mutta saattehan
itse vapaasti päättää, vastaatteko vai ettekö.

— Suokaa anteeksi, mutta kysymyksennehän on suorastaan loukkaava.

— Ei nyt muu auta, ettekö tahtoisi sanoa täsmällisemmin.

— En ole koskaan ollut salapoliisilaitoksen palveluksessa, — puhuteltu
koetti päästä vastaamasta suoraan kysymykseen.

— Kiiruhtakaa, täsmällisemmin, ei ole aikaa.

Rampa suutahti niin, ettei edes enää vastaillut. Ääneti hän katseli
vihaisesti silmälasiensa alta kiduttajaansa suoraan silmiin.

— Ilmiantaisitteko vai ettekö? Tuleeko myöntävä vai kieltävä vastaus? —
kiljahti Verhovenski.

— Tietenkään en ilmiantaisi! — kiljahti rampa kahta kuuluvammin.

— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia
ääniä.

— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te
vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn
vartavasten juuri teiltä.

— En ilmiantaisi.

— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja
ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te
ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?...

— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen
kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut
salapoliisilaitoksen urkkijana.

— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. —
Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla
ilmiantajia.

— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.

— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.

Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi
Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi
vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän
hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.

— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen
jälkeensä salaperäisesti.

— Sen sijaan se on hyvin edullista sinulle, urkkijalle ja roistolle! —
huudahti Šatov hänelle vastaan jo ovesta astuessaan ja poistui.

Taas kuului huudahtelemista ja kirkunaa.

— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.

— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.

— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.

— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?

— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on
tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli
tuhkatiheään.

— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän
vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.

— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, —
huudahti naisylioppilas.

Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös
pöydän toisessa päässä istunut Kirillov...

— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa,
— me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte
yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.

— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan
teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.

Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette
ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.

—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne
huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.

— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja.
Useat nousivat seisoalleen.

— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski
itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.

Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat
toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja
hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään
eteiseen.

— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten
Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi
ääneti kätensä irti.

— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla... Se on
minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!

— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.

— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on
teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.

He poistuivat.




KAHDEKSAS LUKU

Ivan Tsarevitš.


He poistuivat. Pjotr Stepanovitš aikoi ensin hyökätä takaisin
»istuntoon» saadakseen kaaoksen liikehtimisen asettumaan, mutta
varmaankin hän sitten muutti mieltään arvellen, ettei kannattanut
puuhailla suotta, koskapa hän jätti kaiken ja jo parin hetken kuluttua
lensi lentämällä poistuneiden jälkeen. Juostessaan hän muisti
poikkikadun, jolta pääsi vieläkin suorempaa tietä Filippovin taloon.
Vajoten polviaan myöten lokaan hän lähti juoksujalkaa tuota poikkikatua
pitkin ja saapui todella yht'aikaa Stavroginin ja Kirillovin kanssa
portin luo.

— Siinäkö jo olette? — huomautti Kirillov. — Hyvä on. Käykää sisään.

— Tehän sanoitte asuvanne yksin? — huomautti Stavrogin kulkiessaan
eteiseen asetetun kiehuvan teekeittimen ohi.

— Pian saatte nähdä kenen kanssa, — murahti Kirillov, — käykää sisään.

Tuskin he olivat tulleet huoneeseen, kun Verhovenski jo otti esille.
taskustaan äskeisen Lembkeltä saamansa nimettömän kirjeen ja asetti sen
Stavroginin eteen. Kaikki kolme istuutuivat. Stavrogin luki kirjeen
ääneti.

— Entä sitten? — hän kysäisi...

— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski.
— Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten
hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna
mennä Lembken luo.

— No, menköön sitten.

Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.

— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan
yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.

— Teitä myös.

— Enpä usko.

— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan,
Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan
henno uhrata vähän rahaa?

— Tarvitaanko siis rahaakin?

— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa
tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan
mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy
palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan
kanssa, — huomatkaa se.

Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli
varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin
varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.

— Ei minulla ole mitään syytä päästä Marja Timofejevnasta.

— Te ette siis haluakaan sitä? — Pjotr Stepanovitš hymähti
pilkallisesti.

— Ehkäpä en haluakaan.

— Sanalla sanoen: tuleeko rahoja vai eikö.

— Kiukkuisen kärsimättömästi! ja mahtavasti Verhovenski tiuskaisi
Stavroginille.

Tämä katsahti häneen totisena.

— Ei tule.

— Hei, Stavrogin! Teillä on jotakin mielessänne tai olette jo tehnyt
jotakin! Te — vietätte hurjaa elämää!

Hänen kasvonsa vääntyivät, suupielet vavahtivat, ja hän naurahti
väkinäisesti ja aivan aiheettomasti.

— Tehän saitte isältänne rahat maatilastanne, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš rauhallisesti. — _Maman_ suoritti teille Stepan
Trofimovitšin puolesta noin kuusi tai kahdeksan tuhatta. Voittehan
maksaa nuo puolitoista tuhatta omistannekin. Minä en kerta kaikkiaan
aio enää maksaa toisten puolesta, olen jo jaellut rahojani tarpeeksi,
alan jo olla pahoillani siitä. — Hän hymähti jo itsekin omille
sanoilleen.

— Vai niin, te laskette jo leikkiä...

Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski
oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen,
aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš
oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää
Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin
pysähtyi.

— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti.
Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.

— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, —
Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä
voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti
ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi
suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt
alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte,
minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te
minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta.
Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista
tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet.
Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös
vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten
valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte?
Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen?
Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt
teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.

— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski
henkeään pidättäen.

— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa
itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.

Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui
esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt
lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua.
Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät.
Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti
huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt
tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja
tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä
eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.

— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla
kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat,
eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos
huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan
aivan järjiltään.

— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä.
Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut
yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään
Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos
portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta,
kun tämä jo taas tavoitti hänet.

— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä
suonenvedontapaisesti.

Nikolai Vsevolodovitš kohahdutti olkapäitään, mutta ei pysähtynyt eikä
edes katsonut taaksensa.

— Kuulkaahan, jo huomenna tuon teille Lizaveta Nikolajevnan,
tahdotteko? Ettekö? Miksi ette vastaa? Sanokaa, mitä te haluatte? Teen
kaiken mitä tahdotte. Kuulkaahan: saatte Šatovin, haluatteko hänet?

— On siis totta, että olette päättänyt ottaa hänet hengiltä? — parkaisi
Nikolai Vsevolodovitš.

— Mutta mitä te nyt Šatovista? Minkä tähden? — Verhovenski puhui niin
nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Aivan itsensä unohtaen hän yritti
juosta aina Stavroginin edelle ja siepata tätä kyynärpäästä huomaamatta
sitä itsekään. — Kuulkaahan, luovutan hänet teille, sopikaamme. Teidän
laskunne on tosin suuri, mutta... sopikaamme..

Lopulta Stavrogin kuitenkin katsahti häneen ja joutui ymmälle. Katse
ei ollut sama, ei äänikään sellainen, kuin se oli aina ja kuin se oli
ollut äsken huoneessa, hän näki aivan uudet kasvot. Äänenpainokaan ei
ollut sama, Verhovenski rukoili ja maanitteli. Siinä oli mies, joka
itsensä unohtaen kerjäsi takaisin jotakin kallisarvoista esinettä,
jota häneltä parhaillaan oltiin ryöstämässä tai joka jo ehkä oli
ryöstettykin.

— Mutta mikä teidän on? — huudahti Stavrogin. Hän ei saanut vastausta,
mutta Verhovenski juoksi yhä hänen rinnallaan katsoen hänen
rukoilevasti, mutta samalla myös hellittämättömän voitonvarmasti.

— Sopikaamme! — hän kuiskasi vielä kerran.

— Kuulkaahan, minulla on saappaassani kaiken varalta puukko, kuten
Fedjkallakin, mutta minä tahtoisin sopia kanssanne.

— Niin, mutta mitä pirua te oikeastaan minulla teette? — kiljaisi
Stavrogin jo lopullisesti suuttuneena ja hämmästyksissään. — Piileekö
tässä jokin salaisuus? Olenpa minä teille aika taikakalu.

— Kuulkaahan, me saamme aikaan sekasorron, — sammalsi puhuteltu kuin
houreissa. — Ettekö usko, että voimme saada sen aikaan? Me nostatamme
sellaisen sekasorron, että kaikki liikahtaa perustuksiaan myöten.
Karmazinov on oikeassa sanoessaan, ettei ole mihin voisi tarttua
kiinni. Karmazinov on hyvin viisas. Ei tarvita muuta kuin kymmenkunta
tuollaista ryhmää Venäjällä, niin minun jälkeni häviävät olemattomiin.

— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? —
tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.

— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi!
Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että
teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä
kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole
niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään
on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on
puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä,
mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta
hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi
tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin
aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää
niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa
vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä
hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse
tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei
tarvita muita kuin me kaksi?

— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan...

— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n
kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi
kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt
»tasa-arvoisuudenkin»!

»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin
erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin
kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.

— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä
on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen
seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen
yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia.
Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä
tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on
tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä
tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat
saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita.
Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet
despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti,
ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin
hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan
kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas
sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman
despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta,
mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on
šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan
šigaljovštšinaa!

Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian
kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda
itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»

— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä
niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita
sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on
jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset
kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus!
Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin
hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu.
Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden,
valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden;
jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki
yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme
ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään
muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä
on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme
yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia.
Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän
johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden
puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää
suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa
syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja
kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on
nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin
mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille
šigaljovštšina.

— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.

— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville.
Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle:
»Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon
häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja
meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että
Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha
suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan.
Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää
vai eikö ole?

— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.

— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön
šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän
polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina
on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan
tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen
filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii
karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä,
media tulette olemaan te!

— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja
kiiruhti askeliaan.

— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš
autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein
arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä
mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut
teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä
suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö
sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte
vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan
kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit
muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta
minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa
ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki
pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä.
Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te
olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on
mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka
uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri
sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista,
kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette
johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato...

Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät
pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He
pysähtyivät.

— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.

— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin
nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei
koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon!
Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten
ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te
katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman
teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.

Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.

— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui
Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin
vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan
kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita.
Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä
päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat
vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan.
Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen
jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten
kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen;
asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen
puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä
ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen;
koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä
sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa
kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa
vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi
vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt,
kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki
itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien
ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien
sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä
kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta...
Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi
leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi
raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta;
tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan
nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan
velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt
murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta
nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan
jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa,
lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee
vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!»
[Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.]
Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa
odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää,
että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä,
saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!

‒ Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä
matkaansa.

‒ Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin
juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko,
että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme,
niin ehkä saamme aikaan parannuksen... jos käy tarpeelliseksi, niin
lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen... Mutta yhden
tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista
mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu,
sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi
itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten
»hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En
minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia
vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa
on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa
lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa!
tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän
mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt
rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän
kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa,
Karmazinov on ne kieltänyt.

— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen,
— virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene
sosialisti, vaan joku poliittinen... kiipijä?

— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka
olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut
kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että
tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain
»huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa
on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä... miksi? Niin,
miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä,
aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi... Me päästämme
tulipalot raivoamaan... Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen
syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista
ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat
valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät
kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys
sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt... Peittyy
sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa... Ja kas sitä
juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille... kenet?

— Niin, kenet?

— Ivan-tsarevitšin.[9]

— Ke-enet?

— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!

Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.

— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen
suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis
suunnitelmanne!

— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin
rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut
juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee
salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin
parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka
kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna
liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri
tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on
saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole
kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän
ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella
saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!

— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin
vihaisesti.

— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö
minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin
säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä
kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei
ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi
näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää
kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin,
miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin
ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään»
vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette
kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi
uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda
on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne.
Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me
panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme,
»viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen
tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin
jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika
äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa
jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki
on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten
miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi
kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!

— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.

— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin
juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne
viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus.
Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?

Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin
portille, jonka luo he pysähtyivät.

— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin
korvaan, — rahattakin minä... Huomenna järjestän Marja Timofejevnan
asian lopullisesti... ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta
Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan... jo huomenna?

»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet
aukenivat.

— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä
viimeisen kerran siepata häntä kädestä.

— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.

— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän
raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut
herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta
totisesti!... Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä
minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin
te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä.
Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi
pälkähtänyt päähänikään!...

Mitään vastaamatta Stavrogin kohosi portaita ylös.

— Stavrogin! — huudahti Verhovenski hänen jälkeensä, — saatte aikaa...
päivän... kaksi... vaikkapa kolmekin, mutta kolmea enempää ette saa, ja
sitten — saan kai vastauksen!




YHDEKSÄS LUKU.

Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».


Sillä välin tapahtui jotakin, joka ihmetytti minua, mutta joka Stepan
Trofimovitšiin vaikutti suorastaan tärisyttävästi.

Aamulla kahdeksan aikoihin tulla touhusi luokseni Nastasja
ilmoittamaan, että hänen herransa »oli takavarikoitu». En ymmärtänyt
ensiksi yhtään mitään ja pääsin selville vain siitä, että
»takavarikoimisen» olivat toimittaneet virkamiehet, jotka olivat
tulleet ja ottaneet paperit, sotamies oli käärinyt ne myttyyn ja
»vienyt pois käsikärryillä». Uutinen oli hämmästyttävä. Kiiruhdin heti
Stepan Trofimovitšin luo.

Tapasin hänet hyvin merkillisessä tilassa. Hän oli hyvin hermostunut
ja kiihdyksissä, mutta samalla kuitenkin juhlallisen riemuitseva.
Pöydällä keskellä huonetta porisi teekeitin, ja sen lähellä oli
täysinäinen teelasi, johon ei oltu koskettukaan. Stepan Trofimovitš
liikuskeli pöydän lähettyvillä ja risteili nurkasta toiseen vähääkään
hillitsemättä liikkeitään. Hänellä oli yllään vain punaiset, kudotut
alusliivit, mutta huomatessaan minut hän kiiruhti pukemaan ylleen
toiset liivit ja takin, mitä hän ei aikaisemmin koskaan ollut tehnyt
silloin, kun joku hänen lähimmästä tuttavapiiristään oli tavannut hänet
alusliivisillään. Hän tarttui heti kiihkeästi käteeni.

‒ _Enfin un ami!_ — Hän huoahti täysin rinnoin. — _Cher_, lähetin
hakemaan teitä yksin, eikä kukaan muu tiedä tästä mitään. Täytyy käskeä
Nastasjaa sulkemaan ovet ja kieltää häntä päästämästä sisään ketään,
_niitä_ luonnollisesti... _Vous comprenez_?

Levottomana hän katseli minuun aivan kuin vastausta odottaen. Minä
tietenkin aloin kysellä häneltä, ja hänen epäselvästä puheestaan, joka
tuon tuostakin katkeili ja jossa oli jos jonkinlaisia tarpeettomia
syrjähyppäyksiä, sain vihdoin tietää, että kello seitsemältä aamulla
oli hänen luokseen »äkkiä» tullut kuvernöörin virastosta virkamies...

— Pardon, j'ai oublie son nom. Il n'est pas du pays, mutta nähtävästi
hänet oli tuonut Lembke, quelque chose de bête el d'allemand dans la
physionomie. Il s'appelle Rosenihal. [Anteeksi, olen unohtanut hänen
nimensä. Hän ei ole täkäläisiä... jotakin typeryksen ja saksalaisen
sekoitusta on hänen naamassaan. Hänen nimensä on Rosenthal.]

— Eiköhän se liene ollut Blüm?

— Blüm. Niin hänen nimensä todella olikin. Vous le connaissez? Quelque
chose d'hébélé et de très content dans la figure, pourtant très sevère,
roide et sérieux? [Tunnetteko hänet? Hänessä on jotakin tylsää ja
samalla suurta itsetyytyväisyyttä; hän vaikuttaa sangen ankaralta
ja jäykältä sekä ottaa tehtävänsä vakavasti.] Tyypillinen poliisi,
mutta alamaisen nöyrä, _le m'y connais_. Olin vielä nukkumassa, ja
voitteko ajatella, hän pyysi minua »heittämään silmäyksen» kirjoihini
ja papereihini, oui je m'en souviens, il a employé ce mot [— — — niin,
nyt muistan, hän käytti juuri sitä sanaa.] Hän ei vanginnut minua,
vaan ainoastaan kirjat... Il se tenait à distance [Hän ei tullut minua
lähelle] ja kun hän alkoi selitellä minulle tänne tulonsa aihetta,
niin hän näytti siltä, kuin minä olisin... enfin il avait l'air de
croire que je tomberai sur lui immédiatement et que je commencerai à
le battre comme plátre. Tous ces gens du bas étage sont comme ça [— —
— niin, hän näytti luulevan, että minä heti hyökkään hänen kimppuunsa
ja alan piestä häntä pahanpäiväisesti. Kaikki alhaissäätyiset ovat
samanlaisia — — —.], ollessaan tekemisissä kunnollisen ihmisen
kanssa... Tietenkin äkkäsin heti paikalla, mistä oli kysymys. Voilà
vingt ans que je m'y prepare? [Olenhan valmistautunut siihen jo
kaksikymmentä vuotta.] Aukaisin hänelle kaikki laatikkoni ja jätin
hänen haltuunsa avaimeni. Itse annoin ne hänelle, aivan itse. J'étais
digne et calme? [käyttäydyin arvokkaasti ja juhlallisesti.] Kirjoistani
hän otti Herzenin ulkomailla julkaistut teokset sekä sidotun kappaleen
_Kolokolia_ ja neljä runoelmani jäljennöstä _el enfin ioui ça_.
Sitten vielä papereita ja kirjeitä et quelques unes de mes ébauches
historiques, critiques et politiques? [sekä joitakin kirjoittamiani
artikkeliluonnoksia historian, kritiikin ja politiikan alalta]
Kaiken sen he veivät. Nastasja kertoi, että sotilas vei tuon kaiken
käsikärryillä, joka oli peitolla katettu, _oui, c'est cela_, peitolla.

Tämä oli houretta. Kuka olisi saanut selvän tästä kaikesta? Päästin
taas valloilleen kysymysten! tulvan: Yksinkö Blüm oli käynyt? Kenen
nimessä? Millä oikeudella? Miten hän oli uskaltanut? Mitä hän oli
sanonut selitykseksi?

— Il était seul, bien seul, ja vielä joku muukin, muuten, oli ollut
dans l'amichambre, oui, je m'en souviens, et puis... Vielä joku muukin
oli kaikesta päättäen ollut mukana, ja eteisessä oli seisonut vahti.
Kysytään Nastasjalta. Hän tietää kaiken parhaiten. _J'étais surexcilé,
voyez-vous_.

Il parlait, il parlait... un las de choses; muuten hän puhui oikeastaan
hyvin vähän, minä yksin puhelin... Kerroin koko elämäni, tietenkin,
vain mikäli se koski juuri tätä seikkaa... J'étais surexcile, mais
digne, je vous l'assure. [Hän oli yksinään, aivan yksinään, — — —
eteishuoneessa, niin, nyt muistan, ja sitten... Olin nähkääs ylenmäärin
kiihtynyt. Hän puhui ja puhui hyvin paljon;... Olin kiihtynyt, mutta
säilytin arvokkuuden.] Pelkään muuten pahoin hieman itkeneenikin.
Käsikärryt he lainasivat naapurista, kauppiaalta.

— Voi, hyvä Jumala, miten kaikki on tuo saattanut tapahtua! Mutta
Herran nimessä, Stepan Trofimovitš, puhukaa täsmällisemmin, tuo, mitä
te kerrotte, on pelkkää unennäköä!...

— Cher, minä itsekin olen vielä aivan kuin unissani... Savez-vous! Il a
prononcé le nom de Teliatnikof [Tiedättekö, hän mainitsi Teljatnikovin
nimen], ja luulenpa, että sehän se lienee piileskellytkin eteisessä.
Niin, nyt muistan, hän ehdotti kääntymään prokuraattorin ja luultavasti
juuri Dmitri Mitritšin puoleen... qui me doit encore quinze roubles
de jerelaš, soit dii en passant. Enfin, je n'ai pas irop compris. [—
— — joka sivumennen sanoen on minulle velkaa viisitoista ruplaa...
korttipelistä... Muuten en käsittänyt täysin kaikkea.] Mutta minäpä
olin vieläkin ovelampi, ja mitä tekemistä minulla olisi tuon Dmitri
Mitritšin kanssa. Lienen pyytänyt häntä pyytämällä pitämään asian
salassa, pyysin kovin, luulenpa, että nöyrryin aivan liikaakin, commenl
croyez-vous? Enfin il a consenti... Aivan niin, muistan, että hän
sanoikin sen itse, olisi parasta pitää salassa, koska oli tultu vain
»heittämään silmäys», el rien de plus, eikä muuta mitään, ei mitään...
ja jos ei kerran mitään löydetä, niin ei tulekaan yhtään mitään. Niin
että kaikki päättyikin en amis, je suis tout-à-fait content. [mitä
luulettekaan? Lopulta hän suostui... kaikessa ystävyydessä... ja minä
olen aivan tyytyväinen...]

— Hyväinen aika, hän tarjosi vain teille tällaisissa tapauksissa varsin
tavallista takuuta järjestyksen vuoksi, ja te itse kieltäydyitte siitä!
— huudahdin ystävyyttäni vihaisesti.

— Ei, ilman takuuta on parempi. Ja minkä vuoksi pitäisi nyt
välttämättä tästä tehdä skandaali? Olkoon kaikki toistaiseksi _en
amis_... Ettekö tiedä, että jos meidän kaupungissamme saataisiin
tietää... mes ennemis... et puis à quoi bon ce procureur, ce cochon
de notre procureur, qui deux jois m'a manque de politesse et qu'on a
rossé à plaisir l'autre année chez celle charmante et belle Natalja
Pavlovna, quand il se cacha dans son boudoir. [Vihamieheni... ja mitä
hyötyä on sitten tästä prokuraattorista, tästä meidän sikamaisesta
prokuraattoristamme, joka kahdesti on ollut minulle röyhkeä ja joka
pari vuotta sitten sai aika selkäsaunan suloisen kaunottaremme, Natalja
Pavlovnan luona, kun piiloutui tämän budoaariin.] _Et puis, mon ami_,
älkää väittäkö vastaan, älkääkä riistäkö minulta rohkeuttani, sillä
ei mikään ole sietämättömämpää kuin olla onneton ihminen, jolle hänen
sadat ystävänsä koettelevat todistella, että hän on muka menetellyt
typerästi. Istukaa muuten ja juokaa teetä, täytyy tunnustaa, että
olen väsynyt... eiköhän minun olisi parasta mennä vuoteeseen ja panna
etikkakääre otsalleni, vai mitä arvelette?

— Epäilemättä, — huudahdin, — tarvittaisiin oikeastaan jäitä. Te
olette hyvin hermostunut. Olette kalpea, ja kätenne vapisevat. Käykää
pitkäksenne, levähtäkää ja kertokaa kaikesta sitten myöhemmin. Minä
istun luonanne ja odottelen.

Hän ei olisi tahtonut mennä vuoteeseen, mutta sain kuitenkin viimein
hänet siihen suostumaan Nastasja toi vadissa etikkaa, kastoin siihen
pyyhinliinan ja panin sen hänen päähänsä Sen jälkeen Nastasja kiipesi
tuolille ja alkoi sytytellä lamppusta nurkka-pyhänkuvan eteen.
Ihmeekseni huomasin nyt sen. Lamppusta ei siellä ennen ollut, mistähän
se nyt oli sinne ilmestynyt?

— Minä nähkääs äsken määräsin sen hankittavaksi, sitten kun ne olivat
lähteneet, — mutisi Stepan Trofimovitš viekkaasti tirkistellen minua: —
quand on a de ces choses-là dans sa chambre et qu'on vient vous arréter
[— — — kun ihmisellä on huoneessaan tällaisia esineitä ja häntä tullaan
vangitsemaan — — —] niin tämä aina vaikuttaa, ja onhan heidän siellä
tehtävä selkoa siitä, että näkiväthän he muka...

Saatuaan lamppusen kuntoon Nastasja pysähtyi vielä ovelle käsi poskella
ja katsahti surkuttelevin ilmein isäntäänsä.

— Eloignez-là...[Lähettäkää hänet pois...] aina jollakin tekosyyllä,
— hän nyökähdytti sohvasta minua kohti päällään, — en siedä tuota
venäläistä säälittelyä el puis ça m'embête [— — — se kiusaa minua].

Mutta Nastasja poistui jo itsestäänkin. Huomasin, että Stepan
Trofimovitš vilkuili yhä ovelle päin ja näytti kuulostelevan jotakin
eteisestä.

— Il faut être prêt, voyez-vous [Pitää olla valmiina, nähkääs...], —
hän katsahti minuun merkitsevästi, — chaque moment... voivat tulla,
sieppaavat mukaansa — ja huit sinne mies katosi!

— Hyvä jumala! Kuka voi tulla? Kuka teidät sieppaisi?

— _Voyez-vous, mon cher_, kysyin häneltä suoraan hänen lähtiessään,
mitä minulle nyt aiotaan tehdä?

— Olisitte mieluummin kysynyt jo samalla, minne teidät aiotaan
kartoittaa! — huudahdin suuttuneena.

— Sitähän minä kysymykselläni tarkoitinkin, mutta hän lähti pois
vastaamatta mitään. _Voyez-vous_: mitä tulee alusvaatteisiin,
pukuihin, päällysvaatteisiin erikoisesti, niin tehkööt kuten haluavat.
Jos saa ottaa sellaista mukaansa, — niin hyvä on, mutta jollei,
niin lähettäköötpä vaikkapa sotilasmanttelissa. Mutta kuitenkin
kaikitenkin ompelin kolmekymmentäviisi ruplaa... (hän hiljensi
ääntänsä kurkistellen ovelle, josta Nastasja oli poistunut) piilotin
liivintaskun ratkeamaan, kas tänne, koettakaapa... Luulen, etteivät
ne nyt sentään koske liiveihin, mutta kukkaroon jätin näön vuoksi
seitsemän ruplaa: se on muka kaikki, mitä minulla on. Kas tässä on
vaihtorahoja ja kuparia, niin ettei heidän päähänsäkään voi pälkähtää,
että olisin piilottanut rahaa, vaan he uskovat, että tässä on kaikki.
Jumala yksin tietää, missä tämäkin yö on vietettävä!

Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli
päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa
koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei
varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä
kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät
vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa
mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa
mutta hän tahtoi olla _ovelaa ovelampi_ ja kieltäytyi siitä itse...
Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi,
tosin äärimmäisissä tapauksissa... Mutta voiko tässä nyt olla kysymys
tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.

— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, —
Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.

— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli
Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin
päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?

Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi
loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni,
»ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».

— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä
joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja
mahdoton ajatus välähti mieleeni.

— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle,
— huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko
johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?

Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein
varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen
järjestöön vai eikö.

— Niin, miten sen nyt ottaa, _voyez-vous_...

— Kuinka niin »miten ottaa»?

— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä
ja... kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu
mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin
kuuluvasi johonkin.

— Miten se olisi mahdollista? Tähän kysymykseenhän voi vastata vain
joko myöntävä tai kieltävästi.

— _Cela daie de Pétersbourg_, silloin kun hänen kanssaan aioimme
perustaa aikakauslehden. Siinä on kaiken alku. Silloin me pääsimme
sieltä livahtamaan, ja meidät unohdettiin, mutta nyt ne äkkäsivät
meidät. _Cher, cher_, ettekö te nyt tunne minua! — hän huudahti äänessä
kipeä tuntu, — ja niin meidät siepataan, sullotaan kuomurekeen ja
mars Siperiaan koko elämän ajaksi, tai sitten joudumme unohduksiin —
vankikoppiin.

Ja samassa hän puhkesi polttavan haikeihin kyyneliin. Kyynelet
suorastaan tulvahtivat hänen silmistään. Hän peitti kasvonsa punaiseen
silkkinenäliinaansa ja itki ääneen, aivan ääneen suonenvedontapaisesti
kokonaista viisi minuuttia. Sen nähdessäni minua suretti ja hävetti.
Tämä mies, joka oli ennustellut meille tulevaisuutta kahdenkymmenen
vuoden ajan, meidän profeettamme, opettajamme, patriarkka, Kukoljnik,
jonka me aina olimme asettaneet mielessämme niin korkealle, joka
suhtautui meihin aina niin ylhäisesti ja jota me palvoimme ja
kunnioitimme kaikesta sydämestämme pitäen kaikkea tätä suurimpana
kunnianamme, — tämä mies parkui nyt, parkui kuin pikkuruikkuinen
vallattomuudesta rangaistu koulupoika odotellessaan vitsoja, joita
hänen opettajansa on lähtenyt hakemaan. Minun tuli sääli häntä.
»Kuomurekeen» hän nähtävästi uskoi yhtä lujasti kuin siihenkin, että
minä istuin parhaillaan hänen vieressänsä, ja sitä hän odotteli
saapuvaksi jo heti tänä samana aamuna, juuri tänä hetkenä, ja kaikkea
tuota vain Herzenin teosten ja jonkin vaivaisen runoelman vuoksi! Tämä
näin täydellinen ja ehdoton jokapäiväisen elämän tuntemattomuus oli
jollakin lailla liikuttavaa, mutta samalla vastenmielistä.

Viimein hän lakkasi itkemästä, nousi sohvalta ja alkoi käyskennellä
edes takaisin huoneessa jatkaen yhä keskustelua kanssani, mutta
kuitenkin tuon tuostakin vilkaisten ikkunaan ja kuulustellen jotakin
eteisen puolelta. Keskustelumme jatkui hyvin katkonaisena. Kaikki
vakuutteluni ja rauhoittamisyritykseni ponnahtelivat takaisin kuin
herneet seinästä. Hän ei paljoa kuunnellut minua, mutta kuitenkin
hänelle oli aivan välttämätöntä, että yritin häntä rauhoittaa ja että
puhuin lakkaamatta tästä samasta aiheesta. Huomasin, että hän ei nyt
olisi tullut toimeen ilman minua ja että hän ei mistään hinnasta olisi
päästänyt minua poistumaan. Jäin hänen luokseen ja viivyin hänen
seurassaan runsaasti pari tuntia. Kesken puheensa hän äkkiä muisti,
että Blüm oli siepannut mukaansa pari julistusta, joita oli löytynyt
hänen luotansa.

— Millaisia julistuksia? — säikähdin hölmöyttäni. — Oletteko tekin...

— Minunkin asuntooni heitettiin niitä kerran kymmenkunta kappaletta,
— hän vastasi harmissaan (hän puheli kanssani milloin harmistuneesti
ja ylimielisesti, milloin taas vaihtelevasti ja nöyrästi), — mutta
kahdeksan niistä ennätin piilottaa ja Blüm löysi vain kaksi...

Ja samassa hän suuttumuksesta aivan punastui.

— Vous me mettez avec ces gens-là. Luuletteko tosiaankin, että
minä saattaisin olla yhteistyössä noiden roistojen, noiden
salakähmystelijöiden, rakkaan poikani Pjotr Stepanovitšin kanssa, avec
ces esprits-forts de la lâcheté. [Te rinnastatte minut niiden ihmisten
kanssa!... noiden raukkojen kanssa.] Voi, hyvä Jumala.

— Niin, mutta jos ne jotenkin ovat sekoittaneetkin toisiinsa... Mutta
sehän olisi typerää, se ei voi olla niin! — huomautin... __

— _Savez-vous_, — purkautui häneltä äkkiä, hetkittäin tunnen, que je
ferai là-bas quelquel esctandre. [Tiedättekö... että nostatan siellä
skandaalin.] Oi, älkää menkö, älkää jättäkö minua yksin! Ma carriere
est finie aujourd'hui, je le sens. [Elämänurani on loppunut tänään,
tunnen sen.] Tiedättekö mitä? Minäkin voin hyökätä jonkun kimppuun ja
purra jotakuta, kuten se aliluutnantti...

Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli
säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän
ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen
oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä»
kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut
keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš
alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi,
hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa
Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän
virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:

— Olen hukassa! _Cher_, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän
säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — _cher_, en pelkää
Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré [...vannon sen...] (oikein
kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta...

Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta,
jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.

— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.

— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan
Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän
parhaaksenne...

— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?

— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te
sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään
mitään!

— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni
_cher_... Ne muistavat kaiken... ja jolleivät lie löydä mitään, niin
_sitä pahempi_, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.

— Kuinka niin »sitä pahempi»?

— Paljon pahempi.

— En ymmärrä.

— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan,
Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on
sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta... pelkään jotakin muuta (taas
seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).

— Muuta... mitä, mitä?

— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin
kadotukseen tuomittu.

— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä
peläten hänen kadottaneen järkensä.

— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, _cher_, —
hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te
vajoatte puoliksi... Senhän kaikki tietävät.

— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä
juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista?
Räjähdin äänekkääseen nauruun.

— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin.
Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen
kaiken tuon kuvitellut mielessäni!

— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt
mitään?

— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin
ruoskittavat.

— Ja te luulottelette, että teidät vietäisiin sen vuoksi Pietariin!

— Ystäväiseni, sanoinhan jo, ettei minun ole mitään sääli, _ma carrière
est finie_. Siitä hetkestä alkaen, kun hän ja minä sanoimme toisillemme
jäähyväiset Skvorešnikissa, minä en sure enää elämääni... mutta
häväistys, häväistys, _que dira-t-elle_, jos hän saa tietää...

Epätoivoissaan hän katsahti minuun ja punastui oikein, raukka. Minäkin
loin silmäni maahan.

— Ei hän saa tietää mitään, sillä ei teille tapahdu mitään. Juttelen
teidän kanssanne aivan kuin ensi kertaa eläissäni. Niin te olette
hämmästyttänyt minua tänä aamuna, Stepan Trofimovitš.

— Ystäväni, se ei ole arkuutta. Vaikkapa minut armahdettaisiinkin,
vaikkapa lähetettäisiin tänne takaisinkin ja vaikka minulle ei
tehtäisikään mitään, — niin sittenkin ja juuri sitten vasta olenkin
mennyttä miestä. Elle me soupçonnera toute sa vie... [Hän jää
epäilemään minua koko loppuiäkseen.] minua, minua, runoilijaa,
ajattelijaa, miestä, jota hän on kunnioittavasti ihaillut
kaksikymmentäkaksi vuotta!

— Se ei juolahtaisi hänen mieleensäkään.

— Aivan varmasti, — hän kuiskasi syvän vakaumuksellisesti. —
Useammankin kerran puhuimme hänen kanssaan siitä Pietarissa
pitkänpaaston aikoihin, ennen sieltä lähtöämme, kun molemmat
pelkäsimme... _Elle me soupçonnera loute sa vie_... ja olisiko
mahdollista saada häntä tästä uskosta luopumaan? Se tuntuisi
epätodelliselta. Ja kuka täällä pikkukaupunkipahaisessa uskoisikaan,
c'est invraisemblable... Et puis les femmes... [Eihän se ole
todennäköistä... Ja naiset sitten...] Hän vain ilostuu siitä. Hän
surkuttelee tietenkin aivan vilpittömästi, kuten ainakin todellinen
ystävä mutta salassa — hän ilostuu... Täten annan hänelle aseen,
jota hän voi käyttää koko elämänsä ajan. Mennyttä on nyt elämäni!
Kaksikymmentä vuotta niin täydellistä onnea hänen kanssaan ja lopuksi
nyt tämä!

Ja hän peitti kasvot käsiinsä.

— Stepan Trofimovitš, eikö olisi parasta lähettää heti sana kaikesta
tästä Varvara Petrovnalle? — koetin ehdottaa.

— Herra varjelkoon siitä! — hän vavahti ja hypähti seisoalleen. — Ei
missään nimessä, ei koskaan sen jälkeen, mitä sain kuulla jäähyväisiksi
Skvorešnikissa, ei kos-kaan!

Hänen silmänsä leimusivat.

Me istuimme näin vielä noin tunnin verran, ehkä enemmänkin, yhä
vain jotakin odotellen,— olimme kerta kaikkiaan saaneet sellaisen
päähänpiston. Stepan Trofimovitš kävi taas pitkäkseen, sulkipa
silmänsäkin ja oli näin kahdenkymmenen minuutin ajan sanaakaan
sanomatta, niin että lopulta jo luulin hänen nukahtaneen tai ainakin
vaipuneen horrokseen. Äkkiä hän kuitenkin hypähti taas pystyyn,
riuhtaisi pyyhinliinan päästään, nousi sohvalta, läheni peiliä, sitaisi
vapisevin käsin kaulaliinansa ja äänen ukkosena jyrähdellessä käski
Nastasjaa ojentamaan hänelle päällystakin, uuden hatun ja kepin.

— En kestä enää kauemmin, — hän lausui äänen tuontuostakin pettäessä, —
en voi enää, en voi!... Menen itse!

— Minne sitten? — minäkin kavahdin jo pystyyn.

— Lembken luo. _Cher_, minun täytyy, se on välttämätöntä, se on
velvollisuuteni. Olen kansalainen ja ihminen enkä lastunsirpale,
minulla on oikeuteni, vaadin oikeuksiani... Kahteenkymmeneen vuoteen
en ole välittänyt oikeuksistani, on suorastaan rikollista, että olen
unohtanut valvoa niitä... mutta nyt vaadin. Hänen on pakko sanoa
minulle kaikki, aivan kaikki. Hän on saanut sähkösanoman. Vangitkoon,
jos tahtoo, vangitkoon, vangitkoon, mutta kiusata hän ei saa minua! —
Näin hän huusi kiljahdellen ja tömisytteli jalkojansa maahan.

— Hyväksyn täydelleen aikeenne, — sanoin tahallisen rauhallisesti,
vaikka olinkin hänestä hyvin levoton, — lienee todellakin viisaampaa
tehdä se kuin istua epätietoisuudessa, mutta mielialaanne en hyväksy.
Tarkastelkaahan, minkä näköinen olette, miten te tuollaisena voisitte
mennä sinne. Il faut être digne et calme avec Lembke. [Lembken kanssa
on käyttäydyttävä arvokkaasti ja rauhallisesti.] Toden totta, nyt te
voisitte ehkä hyökätä siellä jonkun kimppuun ja puraista.

— Ilmiannan itse itseni. Menen suoraan leijonan kitaan...

— Minä tulen mukaanne.

— En ole vähempää teiltä odottanutkaan, otan vastaan uhrinne,
todellisen ystävän uhrin, mutta vain portille asti, portille. Te ette
saa, teillä ei ole oikeutta saattaa itseänne huonoon huutoon minun
vuokseni. O, croyez-moi, je serai calme [Oh, luottakaa minuun, tulen
olemaan rauhallinen]. Tunnen olevani tänä hetkenä à la hauteur de tout
ce qu'il y a de plus sacre... [‒ ‒ ‒ pyhimpien tehtävien tasalla...]

— Ehkäpä tulen sinnekin mukaanne, — keskeytin hänet. — Eilen
ilmoitettiin minulle tuolta heidän typerästä juhlatoimikunnastansa,
— Vysotski toi tiedon, — että minutkin on otettu lukuun ja että
minuakin on päätetty pyytää airueksi huomiseen juhlaan... vai mitä se
nyt olikaan yhdeksi niistä kuudesta herrasta, joiden on määrä valvoa
tarjoilun puolella järjestystä, olla huomaavainen naisille, viedä
vieraat heille varatuille paikoille ja kantaa vasemmalla olallaan
valko-punakirjavaista marsalkan nauhaa. Aioin kieltäytyä, mutta miksi
en nyt tulisi mukaanne ja ilmoittaisi tekosyyksi haluavani keskustella
tästä asiasta itse Julija Mihailovnan kanssa... Ja siten me pääsemme
yhdessä sisälle.

Hän kuunteli nyökäytellen päätänsä, mutta kuitenkaan nähtävästi
ymmärtämättä puhettani. Me seisoimme jo melkein kynnyksellä.

— _Cher_, — hän ojensi kätensä nurkassa palavaa lamppusta kohti, —
_cher_, en ole koskaan uskonut tuohon, mutta... olkoon niin, olkoon!
(Hän teki ristinmerkin!) _Allons!_

»No niin, näin onkin parempi,» ajattelin tullessani hänen kanssaan
ulkoportaille, »matkalla auttaa meitä raitis ilma, me rauhoitumme,
palaamme kotiin ja käymme lepäämään».

Laskelmani osoittautuivat kuitenkin vääriksi. Matkalla juuri tapahtui
jotakin, mikä järkytti kokonaan Stepan Trofimovitšin ja sai hänet
lopullisesti suuntautumaan... niin että en olisi voinut odottaakaan
ystävältäni senkaltaista intoa, jota hän tänä aamuna ilmaisi. Hyvä
ystäväni, ystäväparkani!




KYMMENES LUKU.

Flibustjerit. Kohtalokas aamu.



I.


Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin.
Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen
kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat
hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko,
Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä
enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja
tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä
seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten,
joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena
oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he
aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa
vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet
»kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa,
— mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät
meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja
he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian
suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko,
johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja
että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että
minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä
silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset
taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet
ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia,
s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu
mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla.
Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista
toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville.
Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet
lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat
lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan
jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat,
kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin
aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella
tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät,
eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä
olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja
jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä
anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen,
ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa
äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni
tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta,
sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän
kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse
kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä
keskustelun tuloksista...

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr
Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin,
olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa
tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja
keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat
puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa,
mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua
oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset
olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin
varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä,
kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli
sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin
itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen
tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet
itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, —
kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin
kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme
entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta
murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella
seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia,
niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä
toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset
tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat
siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu
auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat
muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo
noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, —
kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona.
Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja
myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin
annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat
vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu
aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka
asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys.
Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely,
salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi
huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan
rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse
von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari
oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla
alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen
ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli
keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään
olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä
komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen
kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi
ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä
tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän
hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria
voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi,
ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on,
että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita
ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä
ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa
puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi
suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti
huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta»,
ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka
olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille
saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli
varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt
paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty
sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt
poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von
Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten...

Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt
ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä,
aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin
seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti
ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna
kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli
saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin
jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin
vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli
tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan
edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että
hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän
ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime
päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin
ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin
päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin
ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä
yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi
uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut
vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut.
»Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja
Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä
siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei
olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän
oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan
avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän
hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä
viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut
koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä
kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen
varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei
Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän
nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan
väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat
paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo
edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä
mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse
Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä
katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut
minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), ‒ että
Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä
kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen
»ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse
Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja
papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava
kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen
ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen
Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut
lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman
lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin
itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma
tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt
monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin
suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta
tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa
kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai
teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen
kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on
tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan
Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli
tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota
tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa
hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli
herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä
ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja
ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä
se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr
Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan
päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka
Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin.
Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki
selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa
ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken,
mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni
jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja
»vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät
minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen,
— »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta... Ei, hyvä rouva,
nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana
ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt
paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me
olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi
olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen
totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina
oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te,
hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani.
Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te
saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi... Te hymyilette sarkastisesti!
On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se,
hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa
toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin
tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä
rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne
tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette
järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen
— omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä
rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin
täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi.
Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen.
— »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette
todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun
on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani
todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan
typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani,
niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin
sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa
tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen
synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui
nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen
itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia,
ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan
täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin
tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr
Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän
raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa»,
että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin»,
että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis
hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että
»teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava
miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin
huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän
oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että
kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!...»
Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen
niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa
tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn
juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren
heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani,
tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, —
»että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä
ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan
levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän
roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi
aivan lopullisesti — lopullisesti!...» Mutta nyt Julija Mihailovna
yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on
itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki
oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän
liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin
hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä
valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut
menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi,
että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa
olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta
todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen
osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien
uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei
Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt
häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli
hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle
itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin
ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui
suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen»,
— hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä
se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan,
taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai... tai hyppään itse
sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään
puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan
viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti,
äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten
kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan
satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia,
pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa
mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti,
mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä
rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan
vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti
hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin
ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä
entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena
hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja
hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti
uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei,
mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän
juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin
häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti
pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi
tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä,
liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa
vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla
ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet
tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa
seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan
Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin
iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä
Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten
huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori,
ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän
nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja
nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla
hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti
kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta,
ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi
muistuttamaan häntä siitä, että ‒ ‒ ‒ skin kokouksen osanottajat
odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä
ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija
Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä
kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan
luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli
suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo
noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin
katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa,
jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu
kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma
hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski
viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen
sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen,
olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin
katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi
anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän
aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin
ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui
oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa
tuli: »_Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire,
Candide_. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!»
Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä
hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa,
tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin,
yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli
ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää,
astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin,
että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin
vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein
tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin
kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä
ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen,
joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat
pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli
pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä...
Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin
kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään.
Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka
ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä
poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston
komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli
tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä
komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš
Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta
siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta
määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa
edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin
synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja
hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan
mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa
hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin
kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta
ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.
Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!...

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen
»Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen:
»špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän
kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa
kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia
asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään
vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta
ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän
oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten»
joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan
voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen,
kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän
nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen
salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin
odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken.
Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää
keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan?
Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu
siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa
ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta
tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun
sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas
vierimään. Hänen silmissään musteni.

— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja
katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin
olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko
olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.

— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi
tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä
laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä
joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat:
»Teidän ylhäisyytenne... olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä...
tehtaan isännöitsijä... etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e.,
j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.

Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat
yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan
kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin
»kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen
edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä
lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se
samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi...

— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.

Syntyi kuolon hiljaisuus.

Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin
päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä
pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin
omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.

Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian
kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen
poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti
kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen
aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi
rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään.
Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno
naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä
ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin
ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan
uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan
ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina
oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta,
tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja
nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt.
Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä
kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä,
vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen
keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä
kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että
tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä
itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei
oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä
suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun.
Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen
vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan
kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut
olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton
Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä
tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi
En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun
olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä
hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta
uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi
kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin
ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni
ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta
paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa
oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan
tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän
katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.

— _Cher_, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta
pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä
torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat
määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla... silloin
kun hänen on toimittava itsenäisesti.

Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti
julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä
seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.

— _Tuolta?_ — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. —
Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin
luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi,
kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi
Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki
Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta
kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti.
Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin,
aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän
kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä
Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä
jo itseäänkin halutti peräytyä.

— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet
selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.

— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän.
Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä —
mon heure a sonné [hetkeni on tullut].

Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija
tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan
luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En
tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana
puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata
elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet
vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän
taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä,
pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä.
Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me
istuimme noin kymmenen minuuttia.



II.


Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin
saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin
sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan
työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja
sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka
ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke
pysähtyi.

— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi
osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä
päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan
Trofimovitšia.

— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän
ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen
päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.

— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja
ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen
pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää
hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.

— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla,
teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin...

— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin
aavistellen.

Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.

— A-haa-a! Se on... siis, se taimitarha... Arvoisa herra, te olette
antanut ymmärtää... Oletteko professori? Professoriko?...

— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja...
———skin yliopiston nuorisolle.

— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin
vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli
kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.

— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti.
— Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia.
Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys,
flibustjerimaisuutta... Mitä suvaitsette pyytää?

Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua
luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan
tulin vetoamaan oikeuksiini...

— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli!
Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.

— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän
ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin
koulupojalle.

— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke
punastui.

— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.

— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!...
Hä-vit-tää! Te... Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te
juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —

— Kyllä, olen ollut... kotiopettajana... kenraalitar Stavroginan
kodissa.

— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan,
kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa... sen
hedelmiä... Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne,
arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne
tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän
luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia
anomuksia en voi ottaa vastaan.

Hän oli taas aikeessa lähteä pois.

‒ Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne.
Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa,
vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta
minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi
pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista
miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään
pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita,
yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne
käsikärryissä kaupungille...

— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen,
ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin
puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja
kömpelö Blümin olemus.

— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti
häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.

— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] —
harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän
kokonaan muuttui ja havahtui.

— Suokaa anteeksi... — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin
paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä... kaikkeen tähän on varmasti
syynä jokin väärinkäsitys... pelkkä väärinkäsitys.

— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani
jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran
erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja
lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin.
Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin
saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu,
vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja
kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa,
lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin:
»Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään
väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli
loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain
sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys,
miksi te suotta minua sätitte!»

— Tämä... tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa... — Lembke koetti
väkisin hymyillä, — mutta... mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen
tästä itsekin?

Tämän hän melkein huudahti ja... ja näytti melkein siltä, että hän
aikoi peittää kasvot käsiinsä.

Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä
itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä
päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän
täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän
vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen
epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä,
ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin
yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä,
taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:

— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni
häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni...

Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija
Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin.
Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.



III.


Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan
vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta
aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat
salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi,
että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle
oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo
ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin
rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin,
joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis
ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen
muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan
hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan
iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä
päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan
nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi
silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen
puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš
jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä,
että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja
Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen
silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta... joka tapauksessa hän
saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja
näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä.
Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en
pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä
ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi,
että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut
yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija
Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä
huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta
juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat
tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman
levottomaksikin.

Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi
sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan
hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia,
ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä
mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä
aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen
miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa
siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan.
Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin
hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa
aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin
tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan
Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei
hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä
olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi
kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä
kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan
Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen
apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan
erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin
näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille
Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin
riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä)
Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja
tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.

— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin!
Vihdoinkin... _Excellent ami_.

Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen
Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.

— _Cher_, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän
päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee
katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana
hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja
kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin... Hyi!

— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi,
aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa
siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen
elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».

— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin
kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt
kaksikymmentäneljä vuotta... — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta
ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.

— _Ce cher homme_, — keskeytti hänet... kovaäänisesti ja
tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian
ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija
Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.

— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen
ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana
jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin
silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata
häntä... aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua...

Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna
oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin
välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta,
jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan
Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta
mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä
kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin
antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti
paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä
oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä
niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään
selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten
ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa,
nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen
seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain
iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta,
huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille
poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin,
terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa
omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren
pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti
ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset.
Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti
erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen
salonkinsa tekisi tähän...

— _Cher m-r Karmazinoff_, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän
oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi
jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — _cher m-r
Karmazinoff_, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten
vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden
vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin
yksitoikkoiselta...

Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli,
että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä
katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa
ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään
saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta
hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.

— ... muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti
tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti
venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän
neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que
de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä...], ja koska
minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että
minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan...

— _C'est charmant, les moines_, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen
vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.

Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei
jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli
aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan
Trofimovitšin:

— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut
ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime
vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin
tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys
oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani
monet kysymykset... koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien
aikakaudella.

— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin
sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin
merkitsevästi painaen alas päänsä.

Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja
määrätty suunta.

— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.

— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille
suunnitelmaa laadittaessa.

Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä
kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan
oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.

— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti
Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten
tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa
emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista
on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein
nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät
kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te
yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa,
että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa
vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!

— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin
tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja
Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet...

— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.

— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni
kulumatonta aikaa ja... tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia
vaatimuksia.

— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija
Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus
kuulla ihmeellisiä säkeitä... Semjon Jegorovitšin runollisen
innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, —
niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa
kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan,
vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko
hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä.
Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on
osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla
tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen
ajatuksen vaalimistaan.

Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.

— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois...
Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi
vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.

Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun
taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista,
vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta
mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän
shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan
suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e.,
sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.

— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole
mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme
tehtävämme suorittaneet... odottamatta palkintoa... Niin olen tekevä
minäkin.

— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi
saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.

— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku
nuorista herroista aivan odottamatta.

Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti
kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.

— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety
poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita
Stepan Trofimovitšin puoleen.

— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan
Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään
vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti
taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta
epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna
meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa
kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.

— En, oikein tiedä... nyt...

— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton... ajatelkaahan... juuri
nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein
huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin
Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.

— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan
olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš
änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun
vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole
ollenkaan välttämätön. Muuten olen...

— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr
Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi
saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna —
kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta,
ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä
kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä
suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei
olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa
sosialisteja!...

— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä
ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta,
Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.

— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole
jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni]
— kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.

Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo
kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut,
siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne.
Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin
häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä
ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka
koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella
paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin
törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten
kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr
Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi
ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä
potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi
hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan
kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.

— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan
Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä
omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo
langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty...

Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen,
ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin
omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen
onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni.
Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma.
Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke
käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta
parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta
nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli
kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta.
Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi
hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset
kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän
oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa
seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea
otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja
kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä,
vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä,
mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin
viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää
rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli
muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään,
että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina
lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja
että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle.
Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta
ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen
kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa.
Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä
kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat
eivät vieläkään olleet lopussa.

Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen,
olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin
tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, —
niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin,
että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai
kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja
suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai
Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen
kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen
hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä
Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan
unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan
hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä
tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti
tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä,
pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta,
että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova
ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän
sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee
minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu
ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän
tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta
minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.

Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki
ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin
oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli
ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.

Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.

Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan
hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman
tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut
hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi
tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen
kysymykseen.

— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen
hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian
viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä
vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää
teitä häiritsemään.

En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara
Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea
käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä
jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan,
kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui
rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti
pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt
lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa
tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä
lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta
sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki
Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä...

Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä
iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna
sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen
suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš
kehoitti minua illalla menemään _cette chère amien_ luo ja rukoilemaan
tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan
Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen
avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin
toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia
ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin
myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän
harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki
sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella
keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen,
voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.

— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän
haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — _Cher ami_,
kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja
lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen
ainakin lähtenyt...




VIITTEET:


[1] Turgenevin »Isät ja lapset» romaanin päähenkilö,
»nihilisti»-tyyppi. Suom. huom.

[2] Röyhkeä, kaikkia siveellisiä periaatteita vailla oleva
valehtelijatyyppi Gogoljin »Kuolleissa sieluissa». Suom. huom.

[3] Veijarityyppi Gogoljin »Kuolleissa sieluissa». Suom. huom.

[4] Muudan vv:n 1667—71 maaorjakapinain johtaja, vapaudensankarina
ihannoitu kasakka. Suom. huom.

[5] Kansanomainen Venäjän nimitys. Suom. huom.

[6] Viitataan runoilija Deržavinin oodiin »Jumala», jossa hän sanoo:
»Olen kuningas, orja, mato, Jumala!» Suom. huom.

[7] Moskovan luostarista paennut munkki Grigori Otrepjev, ensimmäinen
vale-Dmitri (valetsaari). Suom. huom.

[8] Tšernyševskin (1828—89) romaani, johon oli koottu kaikki
kirjailijan yhteiskunnalliset mielipiteet ja jota sen ajan nuoriso
käytti suorastaan käsikirjanansa. Suom. huom.

[9] Kansansadun kuninkaanpoika, kauneuden, viisauden ja kaiken hyvyyden
henkilöitymä. Suom. huom.

[10] Dostojevski tarkoittanee itsensäsilpojain lahkon »Kristusta»,
Danila Filippovitšia, vaikka on muistanut nimen väärin. Suom. huom.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.