Elämän pyörteissä

By Fru Gudda Behrend

The Project Gutenberg eBook of Elämän pyörteissä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän pyörteissä

Author: Gudda Behrend

Translator: M. V. O'Shea

Release date: November 3, 2024 [eBook #74671]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Gust. Romelius

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ ***

language: Finnish




ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ

Kirj.

Gudda Behrend


Suomentanut ("En synderinde") M. V.





Porissa,
Gust. Romelius,
1907.




I


Jouluk. 1 p. 1892.

Hanna täti on kuollut ja minun täytyy muuttaa pois Hedegordista.

Hanna tätiä en saa enää milloinkaan nähdä ja tuskinpa enää
Hedegordiakaan.

Uutta, tuntematonpa kohden alan nyt matkailla.

Usein pahotin Hanna tädin mielen kertoessani hänelle miten hartaasti
halusin maailmalle. Ja nytkö en sinua enää koskaan saa tavata. Oletko
sinäkin kuollut samoin kuin isä ja äitikin?

Nyt toteutuvat unelmani uusista oloista — suurkaupungista — ja
ihmisjoukoista —.

Mutta iloinen en siltä ole.

Surrenko Hanna tätiä niin että se riistää minulta kaiken ilon? Tuskinpa.

En osaa tunteitani tulkita. Vaan siltä tuntuu kuin uuteen siirtymällä
jättäisin koko lapsuuteni huolettomat ajat. Kuin muuttuisi
kaikki niin vakavaksi. Tähän saakka on minua vaivannut yksinäisyyden
tunne ja sitä olen vihannut, mutta kuka tietää enkö uusiin oloihin
jouduttuani tule sitä kaipaamaan.

Hanna tädillä oli tapana sanoa, "Ajatuksiasi on mahdoton hallita." Nyt
en todellakaan saa yhtään selvää ajatusta ajatelleeksi, ne hämmentyvät
toinen toiseensa.


Jouluk. 8 p.

Vuosi takaperin kuoli isäni, talo myötiin ja me vuokrasimme Hanna tädin
kanssa pienen punasen talon Hedegordin läheisyydestä. Siellä kertoi
Hanna täti minulle suurmaailman elämästä.

Päätimme minun seminaari-ikään jouduttuani muuttaa kaupunkiin asumaan.

Täti rakenteli monenmoisia tuulentupia. Korkorahansa eivät riitä meille
molemmille, mutta täti päätti hankkia lisää ottamalla vuokralaisia ja
hankkimalla ompelutöitä, hän kun oli hyvin näppärä käsitöissä. Minulla
ei ollut mitään tuloja, talosta saadut rahat kun tuskin riittivät
velkojen maksuun.

Päätimme järjestää oikein kodikkaan pienen asunnon tädin vanhoilla,
hauskoilla huonekaluilla. Ja täti sanoi että minun täytyi olla ahkeran
ja kehittyä kunnolliseksi opettajattareksi.

Minun opettajattareksi, — se kai on hyvin ikävää, yksitoikkoista ja
sidottua.

"Ei sinusta muutakaan tule", Hanna täti sanoi, "sillä sinä et pysty
ompelemaan etkä pataa hämmentämään. Muistutat äitiäsi, nuorta,
elämänhaluista, kaunista äitiäsi."

Mutta samalla kun hän mainitsi äitini säpsähti hän, ikäänkuin olisi
pelännyt liikoja sanoneensa. Minusta taas oli mieluisinta kuulla
kerrottavan äidistäni, vaikka en muistanutkaan häntä koskaan nähneeni.
Isäni oli hiljainen, totinen ja synkkämielinen, tätini taas herttainen
ja hyvä, mutta hiukan vanhanaikuinen ja yksitoikkoinen, ja äitini
sitten! — Olen varma että hän oli säkenöitsevän iloinen ja nuori —
nuoruuden, kukoistuksen ja terveyden sädekehä on häntä varmaankin
ympäröinyt.

Olen kuullut että isä ennen oli avomielisempi, mutta että äiti oli
saattanut hänelle surua jättäen hänet usein yksin, matkustaen
pois hänen luotaan ja tällaisella matkallaan oli hän kuollut eräässä
suurkaupungissa.

Siinä kaikki mitä äidistäni tiedän. Isääni en voinut kiintyä. Hän oli
niin hiljainen ja harvapuheinen.

Äitini on minulle salaisuus — salaisuus, jota rakastan ja pelkään.
Halusin niin hartaasti kysellä hänestä enemmän, mutta en uskaltanut.

Haluan muistuttaa äitiäni, mutta Hanna tätiä ajatellessani en sitä
uskalla toivoa.


Jouluk. 18 p.

Tänään on holhoojani tullut minua noutamaan. Hän on kuiva, ikävä ja
tyly mies.

Hän pitää toisen saarnan toisensa jälkeen ja minä en niistä ymmärrä
hölyn pölyä.

Hän puhuu periaatteista. Tunnen ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni
periaatteet ja näitä ei holhoojani puheet muistuta.

Hänestä on kaikki sopimatonta. Hän on tyytymätön kuultuaan että Hanna
tädin kuoltua olen yksin asunut pienessä punaisessa talossa ja etten
muuttanut Hedegordiin, johon isäntäväki minua ystävällisesti pyysi.
Mutta
minä vihaan armopaloja ja olen sitäpaitse ennättänyt jo kokonaan
vieraantua Hedegordista. Aika kuluu nopeasti, en huomaa olevani yksin,
minulla on niin paljon ajattelemista ja järjestämistä ennen lähtöäni.

Holhoojani ei pidä siitäkään että käyn avokaulapuvuissa, mutta minä
pidän pukuni sellaisena kuin ovat — tiedän kyllä että musta kohottaa
kaulan hipiän hienoutta. Pukuni eivät, jumala paratkoon, ole suinkaan
liian hienot.

Huomisaamuna matkustan hänen kanssaan. Mielukkaimmin jättäisin hänet ja
koko maailman. En tahdo jäädä tänne, mutta olen varma, ettei hänkään
minua hauskuuteen saata.

Hän on aivan koin syömä. Jumalan kiitos, hänen luokseen en tarvitse
mennä, mutta Herra ties mihin hän minut sijoittaa. Hän sanoo, nuorten
tyttöjen kasvatuslaitokseen — huu-uu-uu! — Hanna täti sanoi, etten
ollut nuori tyttö, vaan samalla kertaa sekä lapsi että täysikasvuinen
nainen.

Miten olisin voinutkaan olla nuori tyttö, kun olin seurustellut
ainoastaan Hanna tädin
ja kirjojeni kanssa — kirjojeni, jotka olivat äitini kirjakaapista.
Niiden joukossa oli useita jännittäviä, kevytmielisiä ranskalaisia
romaaneja, ne olivat niin viehättävän kevytmielisiä.

Hanna täti ei niistä tiennyt, täti raukka, synti oli niitä häneltä
salata, mutta hän oli niin herkkäuskoinen.

Kirjoissa jouduin useiden henkilöiden kanssa tekemiseen, jota vastoin
todellisuudessa tunsin vaan jonkun ja nekin joita tunsin eivät olleet
läheskään niin hienoja kuin kirjoista lukemani. Ei arvannut Hanna
täti miten käytin sen ranskankielen taitoni, jonka hän vaivalla oli
päähäni takonut, — intohimoisten ranskalaisten romaanien lukemiseen.
Intohimoisuudessa on jotakin puoleensa vetävää, — rakastan sitä sanaa,
vaikka en todellisuudessa tunnekaan mitään joka olisi intohimoista,
aavistan vaan minkä tapaista se olisi. —

Pelkään matkustaa. Varmaan joudun pimeyteen enkä mihinkään ihanuudesta
säteilevään tuntemattomuuteen, joka muistuttaisi äitiäni ja hänen
elämätään — loistavia jalokiviä — ylellisyyttä — komeutta ja elämän
kepeyttä. Voi miten tyhmä, oikullinen olento olen ja kuinka paljon
mahdottomia ajatuksia risteilee päässäni.

Vähimmin sentään olen kuvitellut elämäni muodostuvan yhtämittaiseksi
lukemiseksi ja joutuvani kasvatuslaitokseen, missä ihmiset näkevät
sormenpäilläänkin, niinkuin holhoojani sanoi, — sellaiseksi en koskaan
ollut elämätäni ajatellut. — Odottaako minua elämän ihanuus? Siinä
tapauksessa otan salaiset kirjani mukaani voidakseni niitä oppaanani
käyttää.


Tammik. 2 p. 1893

Olen suurkaupungissa — toiveitteni päämäärässä.

Täällä siis elän, työskentelen ja rakastan — niinhän romaaneissakin
sanotaan!

Seudut eivät ole erityisempiä — täällä on yksitoikkoista ja
jokapäiväistä. Kasvatuslaitosta inhosin jo ennen kun sinne tulinkaan
eivätkä mielipiteeni tänne päästyäni suinkaan ole muuttuneet.

Rakas päiväkirjani, nyt saat tutustua laitokseen. 
Joukon johtajana on rouva Blomvits, jota nyt jo vihaan ja
tunnen aina tulevani vihaamaan. Minulla on tapana käyttää voimakkaita
sanoja, sen tiedän jo Hanna tädin ajoilta, se johtuu siitä, että
tunteeni ovat voimakkaat. Voin vihata syvästi — ja ehkäpä myöskin
rajusti rakastaa — olen ja tahdon olla äitini kaltainen.

Mutta rouva Blomvitsistahan minun piti puhua. Kutsun häntä vaan matami
Blomvitsiksi, sillä rouva nimitys on hänelle liian hieno, aivan liian
herkullinen sille matamille.

Luonteeltaan on hän musertava, tavoiltaan äitelä, hänen toimeentulonsa
riippuu siitä, että nuoret tytöt pysyvät hänen kodissaan ja siksi
täytyy hänen koetella olla heille ystävällinen. Kaikesta päättäen
tuntee hän vanhempieni ja minun elämäkerrat ihan pienimpiin
yksityiskohtiin saakka, ja entisyydessäni mahtaa olla jotakin, joka
saattaa hänet aivan erityisesti pitämään minua silmällä, itse en —
ikävä kyllä — ole tehnyt mitään, joka antaisi aihetta tuollaiseen
vartioimiseen. Mutta vallattomuus on kai veressä, niinkuin rakas
holhoojani jäähyväispuheessaan huomautti ja matami Blomvits nähtävästi
jatkaa holhoojani puhetta vaikkakin toisessa muodossa. Hän puhuu
kauniisti elämän vakavuudesta, orpojen kovasta kohtalosta ja niistä
monista kiusauksista, jotka ihmistä elämässä väijyvät. Hän on myös
uskonnollinen, niin uskonnollinen että ruokakin sunnuntaisin on
erityisen huonoa. Uskonnollisuutensa on inhoittavaa, sen nojalla antaa
hän meille huonoa ruokaa ja siivottomat huoneet ja vakuuttaa sitten
vaan että "yksi on tarpeellinen."

Vuokralaisensa ovat jonkun verran häntä paremmat, mutta kyllästyttäviä
hekin ovat. Heitä on viisi ja ovat he kaikki laihoja, kalpeita ja
rasittuneita, kukaan ei ole erityisemmän miellyttävä. He supattelevat,
tirskuvat ja vilkasevat minuun ja avokaulaani aivan kuin olisin jokin
ulkomaan elukka. He näyttävät kaikki niin äärettömän siveellisiltä.


Helmik. 1 p.

Seminaarissa olo on sittenkin hauskinta. Luku ja koulun ahdasmielinen
henki ikävystyttävät, mutta toverini ovat iloisia. En
ole heihin erityisemmin kiintynyt, mutta minusta on kumminkin hauska
kuunnella heidän puheitaan. He ovat kaikki nuoria, iloisia ja
sukkelasanaisia.


Helmik. 20 p.

Ystäväksi en voi heidän kanssaan tulla. Heidän olennossaan ja
puheessaan on jotakin, joka pysyttää minut loitolla, he ovat liian
vilkkaita, eivät koskaan ole totisia, heillä ei ole ensinkään rauhaa,
vaan ovat yhtäpäätä äänessä. Kaikki he ovat kihloissa ja yhtämittaa
riittää "hänestä" ja "hänestä" juttuamista. Minä saan olla tuon kaiken
ulkopuolella, sillä minulla ei ole kenestäkään "hänestä" kerrottavaa.
Kenestäpä minulla olisikaan, enhän poloinen ole kunnolla tuntenut
ainoatakaan nuorta miestä.

Kasvatuslaitoksessa ja seminaarissa pitivät toverit minua kovin
yksinkertaisena. Ja sen pahempi, ovatkin he tavallaan oikeassa, sillä
yksinkertainen olen, mutta en ensinkään siinä suhteessa kun he luulevat.


Maalisk. 28 p.

Lukeminen on ikävää. Kaikki kyllästyttää minua. Olen ollut täällä
ainoastaan kolme kuukautta ja olen jo kerinnyt kaikkeen väsyä.

Elämä täällä on yhtä yksitoikkoista kuin Hedegordissakin eikä
kumminkaan ole läheskään yhtä vapaata. Suurin osa päivästä kuluu
lukemiseen ja öillä ahmin romaaneja, joita lainaan lainakirjastosta.
Mielikuvituksissani elän lukemissani romaaneissa, tiedän että se on
huonoa huvia, mutta minulla ei ole parempaa. Ne muutamat henkilöt,
joiden kanssa seurustelen, ovat ikäviä ja laitoksen kävelyretkille
ja sunnuntaihuvimatkoille en koskaan mene vaikka siitä saankin pahan
nimen. Kaukaiset sukulaiseni, joiden luona joskus käyn, ovat jäykkiä ja
harvasanaisia ja toverieni luokse menen harvoin syystä ettei minulla
ole kotia mihin pyytää heitä vastavierailulle.


Huhtik. 29 p.

Ikävöin Hanna tätiä. Hän oli hyvä. Täällä tapaa niin harvoin hyviä
ihmisiä. Kaikki ovat itsekkäitä. Samallainen kai minäkin olen, vaan
eipä olekaan minulla ketään kenestä huolehtisin. Hiljakkoin täytin
yhdeksäntoista vuotta. Iloitsin ettei kukaan
tiennyt syntymäpäivästäni, sillä ei he siitä olisi todella
välittäneetkään.


Heinäk. 1 p.		

Puolivuotta — kuolettava puolivuosi on kulunut täällä, kyllä kestää
vielä ennenkuin saan lukuni lopetettua. Ja sitten? — Tuleeko elämäni
sitten tästään paremmaksi, sisältörikkaammaksi?

Tähän saakka on elämäni ollut sangen yksitoikkoista. Tahdon ihan
menehtyä tähän yksinäisyyteen ja ikävään. Kun olisi joku, johon voisi
kiintyä, mutta mahdotointa. Pidän tovereistani, mutta erityisemmin
en heihin kiinny ja tavallisesti ystävyyden osoituksista en välitä.
Tuollaista toisten tyttöjen syleilemistä ja suutelemista en kärsi,
minusta se on kalliin aineen kevytmielistä tuhlaamista?

Yksin olen ja jään. Ja kuitenkin halajan sydämeni pohjasta itselleni
ystävää. Jos vaan minulla olisi tilaisuutta päästä valoon ja iloon,
niin varmasti voisin siinä loistaa.

Mutta minä en pääse loistoon eikä elämäni saata minua säteilemään.


Heinäk. 20 p.

Jos saisin koko sydämelläni rakastaa — vaikkapa vaan marakattia — niin
luulen että olisin iloinen. Tunnen, että olen luotu rakastamaan —
antamaan toisille hyvyyteni — elämään voimakasta ja täyteläistä elämää.
Enkä kumminkaan saa niin elää, täytyy vaan tuntea elämän painostusta.


Elok. 14 p.

Kumpa olisin kaunis, oikein kaunis, ja vartaloni olisi muhkea! Jos
vaan joku minusta välittäisi, olisin heti valmis kähertämään hiukseni,
puuteroimaan hiviöni valkoiseksi ja kiduttamaan itseäni nälällä
saadakseni hienoja vaatteita.

Mutta onneksi ei minusta kukaan välitä, sillä muutoin surisin
liiemmaksi ulkomuotoani ja vähiä rahojani.

Omaisuuteni on mitättömän pieni. Hanna tädiltä saamani 1,400 kruunua
ovat omani. Kuollessaan lausui Hanna täti toivomuksen että saisin
vapaasti hallita pankkikirjan sisällön. Sekös harmitti holhoojaani, ja
tädin viimeisestä tahdosta huolimatta vaatii hän
tarkan tilityksen menoistani. Tuo taas suututtaa minua. Väliin herää
minussa halu heittää hänelle kirjani päin silmiä tahi suututtaa hänet
jotenkin muuten, mutta olen sellainen raukka etten mitään uskalla.
Vihaan näitä kahleita, jotka minua sitovat, enkä kuitenkaan tee mitään
niistä päästäkseni.


Syysk. 11 p.

Iltasin hiivin valtakaduille kävelemään. Siellä on elämää ja siitä
voin nauttia. Suurkatujen valosta henkii vastaani koukutteleva
tuntematoin elämä. Pari kertaa olen ollut siellä toverin seurassa,
mutta mielukkaimmin menen yksin. Toisilla tytöillä on niin paljon
tuttavia, joiden kanssa pysähtyvät puhelemaan, mutta minä tapaan
harvoin tuttavia, enkä kertaakaan sellaista, jonka kanssa haluaisin
jäädä keskustelemaan.


Syysk. 12 p.

Miten paljon tytöt sentään tietävät ja kuinka avomielisesti he kaikesta
puhuvat. Minulla ei ole sitä rohkeutta.

Kasvatuslaitoksessa puhutaan vaan mitättömistä asioista, mutta
seminaarissa keskustelevat oppilaat keskuudessaan kaikista päivän
kysymyksistä, opettajien läsnä ollessa on keskustelu luonnollisesti
jäykempää.

Meidän kesken — tahi oikeammin heidän kesken — puhutaan paljon
vapaasta rakkaudesta. Kirjoistani olen siitä kylläkin lukenut ja
paljonkin haaveillut, mutta en koskaan uskalla ruveta siitä toisten
tyttöjen kanssa puhumaan. He luulevat etten niistä asioista mitään
tiedä ja kertovat peittelemättä miehen ja naisen välisiä suhteita,
joista todellisuudessa eivät suuriakaan tiedä, sillä heidän
"kihlauksensa" opettavat heille sangen vähän. Mutta minä kuuntelen
mielukkaimmin heidän puheitaan kuin sitä kiusallista sanatulvaa,
jota hurskaassa laitoksessa saa kuulla. Ja kumminkin olen varma,
että nuo kasvatuslaitoksen kalpeat tytöt keskuudessaan supattelevat
monenmoisista asioista, joita välttävät matami Blomvitsin korville
joutumasta — niin, matami Blomvits — tuskimpa, Herra paratkoon, hänkään
on aina ollut yhtä hurskas kuin nyt on.

Tiedän, että on olemassa jotakin, josta ei puhuta kovaa ja jota
toveritkaan eivät todella tunne, vaikka siitä rupattelevatkin.

Se on jotain kummallista, omituista, joka voi olla sekä pyhää että
rumaa — jos se liiteleisi ylitseni, saavuttaisinkohan sen silloin?


Syysk. 20 p.	

Olin eilen kylpemässä. Tarkastelin alastonta ruumistani peilissä. Ennen
en ole uskaltanut katsoa itseäni alastomana. Eilen sen tein. Ruumiilla
on arvonsa; kuta täyteläisemmät pyöreät muodot, sen kauniimpi se on ja
sen arvokkaampi se myöskin on — sen verran olen jo oppinut. Onhan se
oikeastaan surullista että ulkonaisella ruumiilla on niin suuri arvo.

Itse olen ruumiistani pitänyt sen vähän mitä sitä olen tuntenut, mutta
en ole käsittänyt panna arvoa sen kauneudelle. Eikä se kaunis olekaan
— ei ainakaan kyllin kaunis. Olen liian laiha. Käsivarteni ovat ohuet,
mutta kaula kaareutuu kauniisti, rinta on korkea ja täyteläinen,
jalkani ovat kauniit.
Että viitsinkin tarkastaa itseäni noin perinpohjin! Miten tyhmä olen!

Tahtoisin että koko vartaloni olisi hienohipiäinen, valkoinen ja
täyteläinen ja haluaisin aina pukeutua silkkiin.


Lokak. 5 p.

Uneni on levotonta. Olen hermostunut. Lääkäri sanoo että luen liiaksi
ja liikun liian vähän raittiissa ilmassa. Olisikohan siinä vika? Eikö
ihmiseltä voi puuttua muutakin kuin raitista ilmaa. Minun sairauteni on
ainakin kaipausta jostakin tuntemattomasta ja liiallista yksinäisyyden
tunnetta.


Marrask. 10 p.

Menen tanssiaisiin. En tiedä iloitsenko siitä. Ehkä tulee siellä
hyvinkin ikävää. Mutta kaunis tahdon siellä olla — niin kaunis kuin
vaan voin olla. Minä otan rahoja, paljon rahoja säästöpankista, enkä
välitä sen vanhan itsevaltiaan riidoista kun hän huomaa ottoni.

Pukeudun valkoisiin — yltä yleensä valkoisiin. Silkkisukkiin ja
kenkiin. — Ja hyvin avokaulapukuun. Kaulani ja käsivarteni
ovat hiukan ruskeat, mutta ne puuteroin valkoisiksi.


Marrask. 16 p.

Sellaiset siis ovat tanssiaiset ja nyt ne ovat sivu.

Kuulunee asiaan että tanssiaisissa rakastutaan, ellei entuudestaan jo
ole rakastunut. Minä en ollut entuudesta ja sentähden rakastuin nyt.

Rakastunut — onko silloin joku henkilö toisia kauniimpi — puheleeko
hänen kanssaan silloin asioista mielukkaimmin kuin toisten kanssa —
ikävöikö häntä — ajatteleeko vaan yksin häntä?

Unelmissa ja haaveiluissani olen usein ollut rakastunut, kaihonnut ja
haaveillut, mutta ihailuni esine on ollut jokin epämääräinen olento —
joku tuntematoin. Todellisuudessa en koskaan ole rakastanut.

Tanssiaisissa tuli luokseni hyvännäköinen mies. Pyysi tuon tuostakin
minua kanssaan tanssimaan ja puheli niin kauniisti etten elämässäni ole
sellaista puhetta kuullut. Sitä ennen olen häntä pari kertaa tavannut
kadulla ja vaihtanut jonkun sanan, vaan
sen suurempaa vetovoimaa en häneen ole tuntenut.

Mutta eilen oli hän tavallista kauniimpi ja minusta oli ihanaa liidellä
hänen käsivarrellaan. Me joimme viiniä, puhelimme ja nauroimme ja
unohdimme koko muun maailman.

En ole enää sama kuin ennen. Olen hurmautunut, hämilläni, hajamielinen
ja epäjohdonmukainen.

On kuin koko maailma olisi muuttunut, vaan siksi että hän on tanssinut
kanssani sanonut minua kauniiksi ja koetellut anastaa minulta
suudelman, jota ei kumminkaan saanut. Hän ehdoitteli että yhtyisimme
aamulla vanhalla vallilla ja siihen suostuin.

Miksi en kieltänyt, miksi en herennyt kuuroksi, etten olisi kuullut
hänen kaunista lumoavaa puhettaan?

Pääni on täynnä romaanielämää, mielessäni kummittelee tulisia rakkauden
sanoja.

Nytkö saapuu elämä? Tämäkö on rakkautta?


Marrask. 20 p.

Ensi kerran olen ollut kahden kesken miehen kanssa. Hän on sulkenut
minut
syliinsä, suudellut minua ja kuiskannut korvaani rakkauden sanoja. Hän
pyysi minua saapumaan uudelleen, — häntä suutelemaan — rakastamaan ja
minä olen suostunut.

Elämä on nyt toista, se on joustavampaa ja yhtämittaista humua,
sellaisesta minä pidän.

En ollut oma itseni istuessani tänään päivällispöydässä matami
Blomvitsin huonoa ruokaa syömässä — olin nuori lämminverinen linnan
neito, joka äskettäin oli huulensa rakastettunsa suudeltaviksi
ojentanut.


Jouluk. 1 p.

Oikeastaan tunnen Paavon vaan nimeksi, sillä vaikka olemme joka päivä
vanhalla vallilla tunnin ajan yhdessä, niin emme paljoa keskustele.
Minulla on aina niin paljon sydämelläni, mutta tavatessani hänet en saa
sanaakaan huuliltani, sanat sulavat hänen suuteloihinsa.

Matami Blomvitsille sanon että noudatan lääkärin määräystä ja olen
ulkoilmassa.

En rohkene tehdä itselleni kysymystä, olenko onnellinen, olenko
saavuttanut elämän tarkoituksen. Tiedän olevani onnellisempi kuin
ennen, en tarvitse enää seurustella yksistään seminaaritoverieni,
kirjojen, laitoksen ikävien toverien ja matami Blomvitsin kanssa.

Nyt en ole enää yksin, sillä minulla on, jota varten tahdon elää.

Kaikki on muuttunut sitten kun hänet tapasin — tästä lähtien tahdon
elää vaan Paavolle ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa.

Hänen suudelmissaan ei ole rumaa eikä huonoa. Olen tullut entistään
paremmaksi — paljon paremmaksi!


Jouluk. 18 p.

Paavossa on jotain minulle käsittämätöntä. Kaipaan hänessä jotakin.
Väliin ei hän tahdo antaa minun rakastaa itseään. Hän on tulinen ja
kylmä — en käsitä häntä, — väliin tunnen pelkoa häntä kohtaan ja
kuitenkin rakastan häntä.


Tammik. 4 p. 1894.

Hän on komein kaikista tuttavistani ja puhuu kaikista asioista niin
varmasti. Tahtomattaankin 
täytyy olla hänen kanssaan yhtämieltä. Hän tuntee elämää —
ehkä liiaksikin. Hän on ollut mukana ja nauttinut elämästä. Hän sanoo
olevansa jo elämään kyllästynyt, vaikka vasta on kaksikymmenviisi
vuotias. Nyt ei hän sano välittävänsä muusta kuin omasta, pienestä
rakkaasta tytöstään.


Tammik. 22 p.

Kihlautumisestamme ei ole puhettakaan. Miksi kihlautusimme? Sehän olisi
vastoin mielipidettäni, sillä minä vihaan tapojen orjuutta ja kaikkia
yhteiskunnallisia muodollisuuksia. Paavo sanoo että julkikihloihin meno
vahingoittaisi hänen lukujaan, sitoisi häntä liiemmaksi ja saattaisi
hänen kyllästymään suhteeseemme. Tällainen vapaa salaperäinen liitto on
viehättävin — se on kaikkina aikoina ollut houkuttelevin.


Helmik. 1 p.

Paavo on asioista selvillä, parempi kuin olisi vähemmän kokenut,
silloin olisi meidänkin suhteemme ehyempää ja täydellisempää. Hänellä
on suuri joukko naistuttavia, mutta minä olen niistä parhain ja
viattomin. Viatoin — olenko minä sitten viatoin. En ole sitä ennen
tiennyt. Olenhan lukenut koko joukon huonoja kirjoja — ja ajatellut
useita rumia asioita, mutta en ole mitään kokenut, enkä tunne elämää,
oikeata voimakasta, tykkivää elämää, sitä en tunne, sen sanoo Paavokin.

Miten yksinäistä onkaan elämäni ollut! Tahtoisin kertoa siitä Paavolle
— puhella hänelle Hedegordista — Hanna tädistä — viime vuoden
yksitoikkoisuudesta —, mutta tuskimpa välittäisi hän siitä edes
kuunnellakaan.


Helmik. 18 p.

Paavo sanoo, että olen hyvä ja kaunis. Se on ollut päämääränikin ja
nyt kai olen tyytyväinen. Kaikki toiveeni kohdistui siihen että Paavo
olisi tyytyväinen — häntä tahdon suudella — hyväillä. Olen tullut niin
hentomieliseksi — naisekkaaksi. Huolehdin entistä enemmän puvuistani
ja pukeudun mahdollisimman hyvin, sillä nythän minulla on ketä varten
koristelen.


Maalisk. 9 p.

Sade- ja myrskyilmoilla pakenemme muutamaan kahvilaan, jota kutsumme
omaksi kahvilaksemme.

Miten hauska on istua hänen kanssaan tuossa kahvilassa.

Helmeilevässä viinissä juomme siellä toistemme maljan.

Mutta viime aikoina on Paavo käynyt niin omituiseksi, hän on pahalla
päällä eikä tahdo sanoa miksi. Ja kuitenkin sanoo hän, että minä voin
häntä auttaa, jos tahdon — —?—


Maalisk. 18 p.

Eilen oli sunnuntai ja minä olin ensi kerran Paavon kodissa. Se oli
oikea poikamies asunto. Ei luulisi siellä koskaan nuoria naisia käyneen.

Olin hänen luonaan pari tuntia — se oli kauan, mutta jos mielihaluani
olisin noudattanut olisin viipynyt vieläkin kauemmin. On aivan
toista olla kahden kesken huoneessa, kuin olla kävelemässä tai istua
kahvilassa.

Lähtiessäni hänen luotaan käsitin miksi
hän oli ollut niin kummallinen viime aikoina. — —

Hän puhui siitä istuissamme sohvalla, kuiskasi hiljaa korvaani, mutta
minä tiesin sen jo hänen sanomattaankin. Huone — huoneen tuoksu — hänen
hyväilynsä — silmänsä kaikki ne siitä puhuivat. Käsitän kumminkin
enemmän kuin mitä hän luulee, mitä itsekään tiesin. Rakkaus on vähässä
ajassa opettanut minulle kaiken.

En tahdo niinkuin hän. Näen yhtä ja toista ja kirjani kertovat
hehkuvasti — vapaudesta ja rakkaudesta — ja rakkauden onnesta, mutta
sittenkään en tahdo.

Olen iloinnut suhteestamme — siinä oli sentään paljon kaunista — se
oli hienoa, sillä se ei ollut julkista eikä luvatonta. Iloisesti
ja hiljaisesti ilman mitään kahleita pidimme toisistamme. Nautin
elämästä enkä toivonut mitään muuta. — Paavo, miksi herätät minussa
nyt sellaisia ajatuksia — miksi häiritset rauhaani — teet väärin minua
kohtaan. Et käsitä sitä pahaa nyt kun tunteesi ovat niin kiihkeät. Onko
siinä jotain pahaa? Miksi et tyydy siihen mitä sinulla
on? Eikö hellyyteni merkitse sinulle mitään? Yhä vaan vaadit enemmän.
Tulisitko onnelliseksi, jos suostuisin — jos saisit hallita ja vallita
minua täydellisesti? Sanot tulevasi. Onko se myöskin totta?

Päätäni pakottaa, minulla on kuumetta eikä ole rauhaisaa nurkkaa, missä
lempeän, tyynnyttävän sanan saisi kuulla. Olen niin yksin — enkä ikinä
ole sitä tuntenut näin syvästi kuin nyt.


Huhtik. 1 p.

Tänään hän kirjoitti pitkän kirjeen. Kummallista on lukea rakkauden
kirjettä. Hän on kirjoittanut sen minulle — minulle lähettää hän kaikki
nuo rakkautta hehkuvat sanat.

Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin
entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole
ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä
muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei
typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan
koko rakkautemme voimalla ihanassa
salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa,
"enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman
silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä
rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi
paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa
ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja
yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki
yksin anna oikeutta elämän iloon.

Rakas, anna minulle elämä ja autuus, olen niitä niin syvästi kaivannut.


Huhtik. 6 p.

Välimme ei ole selvä ja tiedän mikä siihen on syynä. Pelkään Paavoa ja
pelkään itseäni. Kun pääsisi pois ihmisten ilmoilta, kauaksi — saisi
hautautua yksinäiseen seutuun ja levätä hiljaa, aivan hiljaa — mitään
ajattelematta — kaihoamatta.

Kaikki seikkailuhaluni ja uskallus uusiin tuntemattomiin kokemuksiin on
minulta melkein kokonaan hävinnyt toivon vaan rauhaa suhteeseemme.

En käsitä miksi olen niin levoton, miksi en saa rauhaa? Ikävöinkö
jotain? Kaipaanko mitään?


Huhtik. 10 p.

Hän puristaa minua itseensä ja suutelee minut kuumaksi tulisilla,
kuivilla huulillaan. "Nauti elämästä niin kauan kuin olet nuori
ja kaunis, hän kuiskaa. Anna palttua kaikelle sopivaisuudelle ja
turhanpäiväiselle mietiskelylle, antaudu kokonaan, nauti elämästä
täysin siemauksin!"

Usein olen toivonut nautintoja, rakkauden omistamista ja rakkauden
voimaa, olen halunnut kietoutua kiehtovan salaisiin kahleisiin, joista
ei tietäisi kukaan muut kuin me kahden.

Eikö kaikki tuo yhdistäisi meitä entistään enemmän toisiimme. Eikö
antautuminen kiinnittäisi Paavoa yhä lujemmin minuun?

Tuskan väre viiltää mieltäni ajatellessani että hän kyllästyy ja jättää
minut.

Jos hän menee, silloin on elämä entistään yksinäisempää. Ei ole toista,
joka syleilisi minua kuiskaten että olen ihana, viehättävä, hurmaava.

Eikä ole enää mitään erikoista ja salaperäistä.


Huhtik. 14 p. 

Tänä iltana olen luvannut mennä Paavon luokse, jos hän vaan lupaa olla
hyvä ja ymmärtäväinen.

En voi vastustaa. Saan olla koko illan hänen luonaan — monet tunnit
hänen kanssaan kahdenkesken, — syödä hänen kanssaan yhdessä, ja
kuvitella olevani hänen vaimonsa — olla jotain vieläkin enemmän, hänen
rakastajattarensa, aivan samoin kuin olen ranskalaisista romaaneistani
lukenut. Nyt saan elää jonkun verran romaanitunnelmaa.

Tahdon pukeutua illalla oikein kauniiksi.

Miltähän tuntuu kun seison hänen ovensa takana — luen Cand. mag.
P. Bang — painan soittokelloa — hän tulee aukasemaan. — — Polveni
vapisevat — värisen ilosta.


Huhtik. 15 p.

Nyt olen hänen — täydelleen hänen. Olen herännyt ja näen kaikki
entistään selvemmin.
Ennen olin tyhmä. Luulin kaikki tietäväni — enkä tiennyt mitään. Olin
tyhmä tytön tyllerö. Ei uskoisi että voi niin tietämätön olla, kun on
täysikasvuinen ja elää ihmisten ilmoilla.

Olen elänyt kaiken ulkopuolella ja kuvitellut itseni kaikki tietäväksi,
vaikka todellisuudessa en ole mitään tiennyt. Jos olisin tuon kaiken
käsittänyt, en eilisiltana olisi Paavon luokse mennyt. Nyt vasta
käsitän että oli väärin mennä sinne. Miksi meille
puhutaan kielletystä hedelmästä eikä kumminkaan selitetä minkätähden
se on kielletty. Minkätähden jää tyttölapset kaikesta tietämättömiksi
vaikka lukevatkin romaaneja ja puhelevat rakkaudesta.

Hän kerjäsi — rukoili — oli kokonaan muuttunut — uhkaili. Olin
hänen vallassaan — en voinut paeta — ehkäpä ei ollut minulla siihen
haluakaan; itkin kumminkin ja rukoilin, en tahtonut antautua.

Siinä jännityksessä muistin yhtä päätä että minun oli kiirehdittävä
kotiin ennenkuin portti suletaan.

En tahtonut hänelle antautua. Viime hetkellä oli tyttöruumiini
säilyttäminen suurempi kuin vapautumisen ajatus ja luonnon
vaatimukset — mutta samalla tuli mieleeni: en siltä ole huonompi enkä
siveettömämpi, jos antaudunkin hänelle. Oikeuttaahan rakkaus kokonaan
antautumaan. Miksi ei minulla olisi siihen oikeutta? Itselleni vaan
siitä edesvastuussa olen. — Väreilevänä säestyksenä tälle kaikelle
sointui hänen rukoileva äänensä. Lopulta sekä ruumiin että sieluni
voimat olivat lamautuneet. Ajatukset häipyivät — en nähnyt enkä kuullut
mitään. — — Paavo, edesvastuusi on suuri! Voitko sen kestää? Oletko
apuni, lohdutukseni ja turvani niinkuin olet luvannut? Tuletko aina
lämpimästi ja sydämellisesti minusta pitämään?

Enemmän kuin itsekään tiesin annoin sinulle. Tuletko sen aina
muistamaan? Tuletko jakamaan elämän ilot ja surut tästä lähtein
kanssani? Jos et sitä tee, et myöskään ole se mies, miksi sinut uskoin.
Jos sinä minut hylkäät, silloin joudun tuulen ajeltavaksi. —


Toukok. 10 p.		

Harvoin yhdymme enää hänen luonaan, meillä on kai kummallakin niin
paljon työtä. Pari kertaa viikossa olemme tunnin ajan kävelemässä.
Noilla kävelymatkoillamme puhelemme nyt entistään enemmän. Hänen
mielestään olemme tulleet niin järkeviksi — Jumala varjelkoon meitä
järkevyydestä!

Keskusteluistamme vasta huomaan miten erilainen katsantokanta meillä on
asioista. Omituista etten sitä ennen ole tullut ajatelleeksi.

Pääasiassa on hän vanhoillinen, riippuvainen siitä mitä ihmiset
sanovat, avioliiton hyväksyy hän myöskin sitten kun tulee vanhaksi
ja on kyllänsä rakastellut. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä kaksi
luontoa: tulinen, valloilleen päässyt ja haaveileva ja toinen luonto
itsekäs, varova ja poroporvarillinen. Samoin on hänen elämänsäkin
kaksiosainen. Iloinen, huoleton poikamiesolento ja sitten taas
porvarillinen, mallikelpoinen olemassa olo.

Olen oikeassa, sellainen hän on ja siksi tulisi minun häntä vihata,
sillä puolinaisuutta en hyväksy. Mutta minä en voi häntä vihata, sillä
pidän hänestä, kietoudun häneen ja koetan kaikin tavoin olla hänelle
mieliksi.


Kesäk. 1 p.

Lukukausi on päättymässä. Saan huonon todistuksen sillä rakkaus ja luku
eivät sovi yhteen. Lukuhaluni on mennyttä — mihinpä sillä pääsisinkään.
Opettajatar tahi konttorineiti — kummassakaan ei ole vetovoimaa — —.

En välitä muusta kuin suhteestani Paavoon. — Tulevaisuutta en uskalla
ajatella.


Kesäk. 15 p.

En kärsi valehtelemista ja kumminkaan en pysy totuudessa. Joskus sanon
meneväni ystävättärieni kanssa kävelemään, toiste taas että olemme
päättäneet mennä toverien kanssa Tivoliin.

Matami Blomvits seuraa minua ihmissuden tavoin silmillään. Hän on
huomannut että hänen rakkaan "kasvattinsa" asiat ovat hullusti ja että
hän valehtelee huolimatta
siitä että matami viime vuodet on hoivannut häntä huonolla ruuallaan,
ötelällä pahansisuisuudellaan ja teeskennellyllä äidillisyydellään.
Minä en heistä välitä, mutta he kiusaavat ja väsyttävät minut
alinomaisilla kyselyillään ja puheillaan. Viime aikoina olen käynyt
kärttyisäksi.


Kesäk. 18 p.

Tutkintoni on sivu ja minulla on hoidettavana muutamia tuntia eräässä
koulussa.

Vapauteni on yhtä rajoitettua. Aamupäivät olen koulussa ja iltapäivät
korjailen kirjoitusvihkoja ja, jos saan aikaa, vietän illat Paavon
luona.

Usein olen hyvin väsynyt ja pyydän että hän antaisi minun jäädä kotiin,
mutta hän kiusaa ja uhkailee niin kauan että saa minut suostumaan.
Ei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä, enkä mitenkään jaksa
kuunnella laitoksen tyttöjen tyhjänpäiväistä puhetta.


Heinäk. 1 p.

Kirjoitin Paavolle etten enää tahdo — enkä voi.

Rauhani ja leponi olen uhrannut, päätäni polttaa — tunnen antavani
paljon enemmän kuin mitä itse saan.

Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista —
miten olenkaan viime aikoina viisastunut!

Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen
rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.

Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän
vähääkään välitä.

Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta
olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten
kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni
irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta
palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa
joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.

Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni
häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta
olin uneksinut. Ei, se
oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille
parhaimpansa uhraisi.

Hän on herättänyt minut haaveiluistani!
Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon
olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen
lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi
kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.


Heinäk. 10 p.

Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys —
pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua. 

Jos jotain tapahtuisi — —.

Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut.
Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille
sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt
on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta
varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen
vaikeuden kestämään?

Miksi turhalla pelottelen itseäni? Näen kummituksia jo keskellä
päivääkin.


Heinäk. 14 p.

Nyt alan saada varmuutta. Iltasella menen levolle yhtä ja samaa
miettien ja päivän valetessa en vielä ole nukkunut, olen vaan miettinyt
— miettinyt ja itkenyt ja päivillä olen sitten väsynyt ja hajamielinen.

Yhteyteni Paavon kanssa jatkuu, se on jonkunlaista unesta heräämistä
tai unelmista luopumista, sitä kutsutaan tottumukseksi.

Nyt tiedän suhteemme olevan huonoa ja kurjaa ja kuitenkin antaudun
hänelle. Miellyttääkseni häntä pukeudun hienosti ja olen yhä edelleen
hänen rakastajattarensa samalla kun kannan hänen lastaan sydämeni alla.


Heinäk. 18.

Loma on alkanut. Paavo on matkustanut paikkakunnalta ja viipyy
poissa aina puoliväliin elokuuta. Kasvatuslaitoksessa on hiljaista,
minäkin poloinen olen sen jättänyt ja etsinyt itselleni rauhaisan
maalaiskolkan. Kävelen päivät suuressa puutarhassa kärsien
yksinäisyydestä.

Kirjoitin Paavolle miten laitani on — ja odotan jännityksellä hänen
vastaustaan.

Onko hän mies? Jakaako surut kanssani samoin kuin ilotkin?


Elok. 3 p.

Maalla on ihanaa — liiaksi ihanaa voidakseni kuolemaa toivoa.

Odotan yhä valoa ja onnea. — Sääli on kuolla näin nuorena, kun elämä
vielä runsaastikin voi onnea lahjoittaa, minä tahdon elää ja odottaa
onnea elämältä! Mutta onko minulla uskallusta jäädä eloon?


Elok. 15 p.

Metsä on ihana. Se kätkee kaiken varjoonsa — siellä ei elämän myrsky
tunnu. Liiaksi olen elämää rakastanut, siksi olen nyt näin onneton!


Elok. 16 p.

Kuukauden viipyi hänen vastauksensa. Lyhyt ja kylmä se oli: "Kirottu
juttu! Tule luokseni elok. 20 päivä."

Siinä kaikki. Luonnollisesti. Mitä häneltä
odotin? Mitä muuta voi raukkamainen mies kirjoittaa joutuessaan
sellaiseen asemaan.


Elok. 24 p.

Tiesin minkälainen hän on. Luikertelee kaikesta edesvastuusta vapaaksi
— luikertelee raukkamaisesti, armotta — —.

Kesä kului pelossa ja jännityksessä — joskus välähti hieno toivon valo,
mutta sammui samassa.

Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta
ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja
sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla
miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain
mennä menojani.


Elok. 30 p.

Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen
työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani
vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.

Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta
asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän
kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa
jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa —
pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus
hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta
siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.

Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä
ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen
miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle
kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia
toimeentulostani.

Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan
minunlaisen naisen kotiinsa.

Niin, niin, olen kovin yksinkertainen ja typerä.

Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin
kantaa!

Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit
minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.

Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan
aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman
tyhmyyteni. —


Syysk. 18 p.

Hän käskee minun poistamaan kaupungista ja kysyy onko minulla siihen
varoja. Sanoin ettei ollut, koetellakseni mitä hän tekee.


Syysk. 25 p.

Hän sanoo koettaneensa hankkia rahoja, vaan ei ole onnistunut. Kysyi
eikö minulla ole tuttavia, joilta saisin lainata. Nauroin, sylin häntä
silmille ja läksin.

Hän huusi jälkeeni, "käyttäydyt kuin huonomaineiset naiset." Tuskinpa
huonomaineinen nainen on enemmän pilkkaa ja huonompaa kohtelua osakseen
saanut.


Lokak. 1 p.

Nyt emme enää tapaa toisiamme, en kuule enää hänen kylmää, terävää
puhettaan. Hän on saanut haluamansa ja minä joudun maailmalle — — —.


Lokak. 6 p.

Olen ottanut kaikki rahani. Matkustan parin päivän perästä. Tänne jää
kurja rakastajani ja kaakottava hanhiparvi. Onhan sitä jo siinäkin.


Lokak. 7 p.

Kasvatuslaitoksessa näkyy tilani olevan tunnettu. He ylenkatsovat ja
karttavat minua.


Lokak. 12 p.

Häväistys oli suuri, mutta minä livistin tieheni. Kieltäydyin
hoitamasta tuntejani.

Häpeällisen suhteeni, niinkuin matami Blomvits sitä nimitti, keksivät
nuo rumat, siveät naiset, jotka niin halusta lavertelevat kaikesta
mikä vaan rakkaudelle ja häväistysjutuille haiskahtaa. Matami Blomvits
ajoi minut ulos ja lupasi asiasta sukulaisilleni ilmoittaa. Sanoin
sen hänestä hyvin kyllä uskovani. Yksimielisesti heittivät he lokaa
päälleni — yksi oli nähnyt — toinen kuullut. — — — Hyvästi herttaiset
nuket, hyvästi vanha akka, 
hyvästi, kaunis Paavoni. Sormellani teitä osoitan,
tyhjiä, ulkokullatuita, ilettäviä olette kaikki. Yksin, onnettomana
olen kaukana teistä, mutta nyt katselen avoimin silmin maailmaa.
Leikittelyni — hurjapäinen leikittelyni on nyt lopussa — — —


Marrask. 1 p.

Sellaiselle, jolla on niin paljon miettimistä kuin minulla, on hyvä
elää yksinäisyydessä. Nämä ihmiset, joiden luona asun, antavat minun
olla rauhassa. He ovat tottuneet tämän tapaisiin naisiin.


Marrask. 12 p.

Hitaasti — laahustamalla kuluvat päivät. Äitiyteni aika lähenee.
Ompelen lapseni kapioita ja tottumatoin kun olen, valmistuvat ne kovin
hitaasti. Ne valmistuvat kumminkin vähitellen — — —


Marrask. 18 p.

Uskoin eläväni erakon elämää kenenkään häiritsemättä. Mutta maamme on
niin pieni ja huhut kiertelevät ympäri, tännekin ne
tunkeutuvat kertoen maailman menosta ja siitä mitä ihmiset minusta
sanovat. Naisväki minua varsinkin kivittää. Väittävät että olen aina
ollut teeskentelijä, yltiöpää ja keikailija, joka ei välitä moraalista
eikä kristinuskosta.

Hyvä on, kiitos uskollisesta ystävyydestä.


Jouluk. 1 p.

Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen
ole kokenut.
Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla.
Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon
kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on
tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen
niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.

Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta
humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia
tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen
melkein kuoleutumaan.

Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana,
harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen
olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut
vihan ja pilkan syleilyyn.


Jouluk. 12 p.

Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa.
Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja
samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen
jos he jättävät minut rauhaan.


Jouluk. 20 p.

Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi,
joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja —
joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna
tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki
uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He
olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko
muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.


Uudenvuodenyönä 1894-95.

Yksin niinkuin tavallisesti — — —.

Ulkona kylmä talviyö, tähdet tuikkavat taivahalla. Jos olisin
haaveellinen, kuvittelisin tuon suuren tähden välkkyvän, loistavan ja
hymyilevän minulle. Ei maksa vaivaa, tähti kulta, minulle loistaa.
Minun tieni on pimeä ja yksinäinen vaikkakin niin hartaasti toivoin
kirkkauteen — loistoon. Sitähän tavoittelin, vaikka nurinkurisesti,
— ja kohtalo rankaisi minua heittäen ihmisten ylönkatsomana pimeään
yksinäisyyteen. Mutta nyt olenkin oppinut. Seison varmalla pohjalla
ja pysyttelen elämässä, antaudun sille — hyvään tahi pahaan, mihin se
sitten minut vieneekin.

Kertovat että olen vanhaa, kovaa, ylpeätä sukua. Korkeat esi-isät,
vaivuitteko te lyöntien ja iskujen alle? Ettekö niistä päinvastoin
muuttuneet ilkeiksi ja ylpeiksi? — Teidän onneton jälkeläisenne
kompastui pahoin, mutta pysyy sentään vielä jaloillaan — vaikka onkin
yksin. Ei kumminkaan yksin — onhan lapsi — avioton, koditoin lapsi —.

Kylmä on vastaanottosi lapseni. Äitisi ei sinua rakasta, sillä hänkään
ei ole rakkautta saanut.


Tammik. 3 p. 1895.

Synnytystuskani lähenevät, muutaman päivän kuluttua on lapseni
maailmassa.

— — — Jospa hän kuolisi niin pääsisi samassa maailmasta pois. —
Iloitsisinko siitä? Yhdestä pahasta olisin silloin päässyt, mutta
satoja toisia huolia olisi vielä jälellä.

Yhdentekevää onko yksi huoli enemmän tai vähemmän. Olenhan revitty ja
raadeltu. Miten rasittunut olen. Kaiho, viha ja katkeruus seuraavat
minua mihin ikinä menen.

Entä jos itse kuolisin — — —. Puuristi kuiva, alastoin puuristi olisi
muistomerkkini, ja siinä lovi — kömpelösti ja armotta uurrettu. —
Kuoltuani saan levon ja unohdusta; elämään jääden — —. Saanenko koskaan
hyviä päiviä tahi tyyntyneekö mieleni milloinkaan? Pyrinkö maailmassa
kauniisti ja kunniallisesti eteenpäin? Kaikkeen mitä tapahtuu on syynä
ihmiselämää sinne tänne heittelevä tuuli. Siveellisin voi langeta, jaloin 
joutua murhamieheksi —, jos vaan kohtalo on sen niin määrännyt.
Kenpä takaa, ettei nunna, joka hartaasti isämeitäänsä lukee ja sairaita
hoitaa, jos kohtalo niin satuttaa, ole valmis ääneensä riemuiten
tulisesti heittäytymään himoitsevan miehen syleilyyn. Tahi pappi, joka
anteeksiantoa ja rauhaa saarnaa eikö hänestäkin voi kohtalo tehdä
murhaajan ja hävittäjän. — — — Ja minä? — — — Miksi en ole hyvä ja
jumalinen, kunnioitettu ja huomattu — ystävien ympäröimä. — — —


Tammik. 5 p.

Pelkään synnytystä. Jos tuskat tulevat koviksi? — — — jos ne kestävät
kauan? — — Parin päivän kuluttua olen äiti. Pelkkä ajatus jo
kauhistuttaa. — — —


Helmik. 1 p.

Olen jo melkein ennallani, melkein. — — Molemmat jäimme eloon, lapsi
ja minä — miksipä olisimmekaan kuolleet? Meillähän on suku ja ystävät,
jotka avosylin ottavat meidät vastaan ja sinulla, pieni ystäväni,
sinulla on isä joka rakastaa ja auttaa sinua ja äitiäsi. Äitisi on
käynyt synkäksi ja kovaksi eikä voi sinua rakastaa — tuskin huolehtia
toimeentulostasi — siksi saat nyt lähteä äitisi luota.


Helmik. 9 p.

Lapsi on vieraiden hoidossa — ja minä olen taaskin yksin. Minun on
täältä lähdettävä, — sillä rahat ovat pian lopussa — ehkäpä vihalla voi
ansaita leipänsä lapselleen ja itselleen.




II


Helmik. 14 p.

Nyt olen taas ilojeni ja surujeni kaupungissa. Tuntenetko
sääliväisyyttä kohtaani? — — —

Olen kirjoittanut Paavolle — lapsen vuoksi olen sen tehnyt. Näin kun
asiat nyt ovat olen pakoitettu turvautumaan hänen viheliäiseen apuunsa.
— Siihenhän lakikin minut oikeuttaa!


Helmik. 25 p.

Vaikeata näyttää olevan saada työtä. Tuntuu kuin kaikki ovet olisivat
minulle suljetut.

Ensin pyysin työtä siitä koulusta, jossa ennen olin opettanut. Minut
otettiin kylmän ynseästi vastaan, enkä voinut saada sieltä mitään
työtä. Pyysin heiltä edes suosittelua, mutta senkin kielsivät, sanoivat
että olin ollut heillä niin lyhyen ajan.

Koetan jos saisin konttoripaikan. Olen jättänyt hakemukseni heti kun
joku paikka on ollut avoinna, mutta harvoin olen saanut vastausta.

Kerran sain kutsun erään suuremman kauppahuoneen konttoripäällikön
luo. Tultuani kysyi hän suosituksiani, sanoin etten ollut ennen ollut
paikassa ja neuvoin häntä kääntymään tiedusteluillaan seminaariin,
jossa olin ollut oppilaana.

Tänään sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti, ettei voinut antaa minulle
työtä.


Maalisk. 4 p.

Vaikeampaa kuin luulinkaan on paikan hankkiminen. Joka ihminen, jonka
puoleen käännyn, näkyy tuntevan entisyyteni. Enkö siis koskaan onnistu,
onko käärme kietoutunut ympärilleni sähisten juorujaan?

Onneton kohtaloni näyttää herättäneen huomiota, se on suurempi
kunnia kuin mitä osasin odottaa. Miksi minun on niin vaikea saada
toimeentuloni? Miksi kiusaa elämä minua? Enhän ole tehnyt pahaa muille
kuin
itselleni ja ehkä lapselleni, mutta hän ei minua vielä kiitä eikä
panettele.

Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elämiseen kuin niillä, jotka isän ja
äidin hoivasta ovat aviovuoteeseen siirtyneet — ehkäpä menneet sinne
ilman rakkautta? Miksi _heitä_ kunnioitetaan ja ylistetään, huomataan
ja hemmoitellaan? Mitä hyvää _he_ ovat tehneet? Ovatko he taistelleet
ja kärsineet? Miksi minua pilkataan ja halveksitaan ja estetään työllä
leipääni ansaitsemasta?

Olenhan nuori ja kaunis ja tyydyn niin vähään, en vaadi silkkipukuja,
tanssiaisia, päivällisiä enkä valjakoita. Joskaan ne eivät ole minulle
vastenmielisiä, sillä aina olen halunnut loistoa ja komeutta. Minulla
on ollut unelmani — olen unelmoinut valoisista hienoista päivistä
kauneissa huoneissa, missä ovat kauniit värivivahdukset ja paljon
kukkia, komeita pukuja, soittoa, mikä saa sielun riemuitsemaan tai
itkemään, laulua, joka laajentaa näköalat ja saattaa ajatukset suuriksi
— toiveita onnesta — toiveita rakkaudesta —

Nyt ovat kaikki sen tapaiset ajatukset
haihtuneet; tahdon vaan elää — elämän jokapäiväisyyttä!


Maalisk. 10 p.

Olen kukistanut ylpeyteni ja kirjoittanut holhoojalleni. Kovalle se
otti; mutta koettaa täytyi — vaikka olikin katkeraa. Hän ehkä voi
auttaa minua työhön, hänellä siihen kylläkin on tilaisuutta. Kirjoitin
hänelle kylmän kohteliaasti enkä muuta pyytänyt kuin työtä. En tehnyt
mitään selityksiä, en mitään tiedonantoja kirjeessäni. — Käsittäköön
miten vaikeata minun on kääntyä hänen puoleensa!


Maalisk. 13 p.

Naurettavaa että odotinkaan häneltä ystävällisyyttä! — Holhoojani
kirjoitti minulle hyvin pilkallisen kirjeen. Itse olen syypää
kurjuuteeni, hän kirjoittaa. Hänen ja oma sukuni ovat minut hyljänneet;
he eivät tästä edes tahdo minua tuntea, siinä määrin olen itseni
häväissyt. Olenhan tähänkin saakka osannut itseni niin hyvin hoitaa,
enkä suinkaan pidä itseäni liian hyvänä tarttua mihin työhön hyvänsä.

Sekin tie siis sulettiin mitä loistavimmalla tavalla! Paljon näkyy
maailmassa löytyvän armahtavaisia sieluja.

Arvoisa holhoojani on oikeassa; voinhan ruveta palvelijattareksi.
Hyville ystävilleni se olisi suuri riemu — olenhan aina ollut niin
jäykkä, kekseliäs ja ylpeä.

Tuskin kelpaisin palvelijattareksikaan, jumala paratkoon, sillä olen
niin tottumaton taloustoimiin. Varmaan saisin tuon tuostakin muuttaa
paikkaa. Ja sekö on lorun loppu että kulutan itseni rumaksi toisten
edestä — käteni tärveltyvät karkeiksi ja koviksi — hipiäni sierettyy?


Maalisk. 15 p.

Tänään vastasi Paavo kirjeeseeni. Hän pyrkii vapaaksi koko jutusta.
Käsitän ettei hän hyvällä tahdo maksaa ja hän luottaa siihen etten
minä pakolla vaadi häneltä eläkettä lapselleni. Ja oikeassa hän
onkin, siihen olen liian ylpeä. Ennen maksan itse joka pennin lapseni
edestä kuin oikeuden kautta vaadin että lapseni isä maksaisi osansa
elatuksesta. Hän tuntee minut liian
hyvin ja siksi hän uskaltaakin siten käyttäytyä. Ja minä en häntä enään
vaivaakaan. Enköhän itsekin saa sen verran rahoja kokoon — toiveet
eivät tosin ole suuret ja minä alan väsyä ja käydä toivottomaksi.




Maalisk. 20 p.

Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja
laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen.
Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset
asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne
pian karkoittaa.

Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra
maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna
lapseni hoitajille.

Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat —
minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni
ruokaa ja lämpöä. — —

Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin
aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten
huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun
innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin
säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja
kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen
parempaan!


Maalisk. 25 p.

Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen
vaan ettei se tähän lopu.

Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä
ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja
ajatukseni jähmettyivät kylmästä.

Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa
jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi
puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa
ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut
minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin
pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata
katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin
jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki
meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin
kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa
teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?"
Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan
ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini".
Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi
minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja
sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on
ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.

Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään
ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä
hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla
kylläiseksi.

Hänkin oli ääneti. Hän istui ja katseli
minua. Hän kai ihmetteli kuka ja minkätapainen olin.

Syötyäni saattoi hän minut kotiin; hän puheli minulle ystävällisesti
kokeneen miehen tavoin. Tultuamme portilleni pyysi hän että saisi parin
päivän kuluttua tulla kuulemaan miten minä jaksoin.


Huhtik. 1 p.

Eilen oli hän luonani. Hän viipyi tunnin ajan, me puhelimme
kaikenlaisista asioista. Hän on noin neljänkymmenen, pitkä, laiha,
kalpea, kasvot ovat älykkäät, melkein kauniit. Luulen että hän on
lääkäri tahi tiedemies, nimeänsä en tiedä.

Kerroin hänelle olevani yksin maailmassa ja että minulla on ollut
jonkun verran vastoinkäymisiä. Sitä minun ei tarvinnut kertoa että olin
kiusallisessa asemassa ilman varoja ja ilman työtä, sillä sen huomasi
hän sanomattanikin. — Sanoin haluavani työtä koulu- tahi liikealalla.

Hän on osanottavainen olematta liian ystävällinen, auttavainen olematta
tungetteleva.
Äänensä sointu on rauhallinen ja miellyttävä.

Hän on luvannut hankkia minulle työtä ja on lainannut etukäteen minulle
rahoja, otin niin vähän kuin suinkin että voisin ne maksaa heti kun
saan työtä.

Lähteissään sanoi hän pian palaavansa takaisin, ja minä kiitin häntä.
Mitäpä muutakaan olisin tehnyt?

En tiedä vielä ovatko hänen tarkoituksensa hyvät vaiko pahat, mutta hän
on ainoa, joka on tullut luokseni, joka on minua auttanut ja puhellut
minulle. Nyt en ole enää yksin — en ole enää niin hyljätty kuin tähän
saakka.


Huhtik. 10 p.

Hän on käynyt muutamia kertoja luonani. Työtä ei hän vielä ole voinut
minulle hankkia.

Nyt tiedän mikä ja kuka hän on. Hän on tohtori Holger Berg,
maanviljelysopiston dosentti. Heti ensi näkemältä huomasin, että hän on
sivistynyt mies, mutta mahtaako hän myöskin olla hyvä mies?


Toukok. 1 p.

Nyt tuntee hän entisyyteni. Itse en sitä kertonut; sen verran olen jo
varovaisuutta oppinut. Mutta rakkaat lähimmäiset kaupungissa puhuvat ja
juoruavat sen verran ja häväistysjutut kulkevat niin helposti ympäri.

Hän ei sano mistä sen on kuullut. Sanoo vaan sattumalta kuulleensa
nimeni jonkun saman jutun yhteydessä.


Toukok. 4 p.

Hänen käytöksensä minua kohtaan on muuttunut. Nyt alan häntä käsittää
ja tuntea — — —.


Toukok. 14 p.

Tapahtukoon sitten tahtosi!

Siveys — rakkaus — uskollisuus — viisaus mitäpä se merkitsee?

Olin yksin hyljättynä, avuttomana ja kidutettuna — Holger Berg tapasi
minut — olin kaunis, yksinäni ja jouduin hänen valtaansa. Mitäpä hänen
tarvitsi empiä? Eihän hän petä viatonta tyttöä, ei hänen tarvitse antaa
lupauksia, ei hänellä ole mitään
velvollisuuksia. Hänen ansionsahan on etten kärsi puutetta, että
pöydälläni on ruokaa ja voin maksaa lapseni hoidosta. Hän ei ole
epähieno eikä raaka — no niin, mitäpä muuta voin vaatia? Eikö minun
pidä kiittää häntä polvillani kaikesta siitä mitä saan ja ettei hän
enempää vaadi — — —.


Kesäk. 20 p,

Kesän tuoksu ja lintujen laulu! Vanhat runonpätkät — —.

Huoneeni ilma on tukahduttavaa ja ympärilläni on liian paksut muurit —
raitis ilma ei pääse sisälle! Kesäiset kävelyretket — ne ovat nuorille
rakastuneille — Holger Bergille ja minulle ne eivät sovellu.

Hän sulkee minut huoneeseen — kätkee minut — hän pelkää kesäisten
henkäysten saattavan minut lentämään painostavista kahleistani,
tahi ehkä hän pelkää jonkun huomaavan minkälainen lintu hänellä on
häkissään. — Olkoonpa kuinka tahansa — hän näkyy olevan täysin oppinut;
hän antaa minulle ruuan ja vaatteet, joten minulta ei mitään puutu —
mutta muun ylellisyyden pitää hän loitolla.

Olen muuttanut niistä huoneista, johon ensiksi asutuin. Minulla on
kaksi pientä, hauskaa huonetta hienon rauhallisen kadun varrella.
Asun erään leskirouvan luona, joka päivisin on tavallisesti poissa.
Sanon ompelevani — minusta ei ole mitään vastusta ja vuokrani maksan
säännöllisesti. Hän näkyy minut mielellään pitävän luonaan.


Heinäk. 4 p.

Niinä päivinä kun tiedän ettei Holger Berg tule, menen kaupungille.
Kävelen aluksi vilkasliikkeisillä kaduilla ja sitten yhä kauemmaksi
hiljaisimmille kaduille.

Kulkiessani ihmisten ilmoilla ovat ajatukseni iloiset ja kevyet; huo'un
elämää ja melua, kätkeydyn ihmisjoukkoon ja katselen kaikkea — — —.

Mutta yksin ollessa — yksinäisillä kaduilla taikka huoneissa, jotka
ovat kotini — imeytyvät pimeät ajatukset minuun.

Ennen olin iloinen saadessani olla yksin
— matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä
vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain
olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden
unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten
kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta,
pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja
lukemalla!

Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita
valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä
kirjoissa.

Usein ovat ajatukseni raskaat — toivottoman mietiskelevät — —.

En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en
rohkene ajatella lastani!

Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö
minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja
uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja
hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —


Heinäk. 18 p.

Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin
kiintynyt. Usein
kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä
minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä
ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan
paksunahkaisemmaksikin.

Mutta toivoin _hänen_ kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin.
Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin
hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin
häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään.
Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole
kuulunut tapoihini.

Siis ei tuttavani voi enää puhella kanssani!

Taisinpa olla siksi naurettava, että kotiin tultuani itkin sitä surua.

Mutta illalla toi Holger Berg viiniä ja se auttoi. Vuoteeseen
mennessäni ivasin jo hentomielisyyttäni hienommat tunteeni olivat
hukkuneet viiniin ja rakkauteen!


Elok. 1 p.	

Kaupungissa on niin kuuma, että tahtoo tukehtua. Pyydän tuon tuostakin
Holgerin ottamaan minut mukaansa metsään, mutta hän ei tahdo — häntä
kai ujostuttaa — hän kun on sellainen keikailija.

Eilen menin yksin metsään.

Miten siellä oli ihanaa! Varsinkin yksinäisillä seuduilla — ajatukseni
rauhoittuivat. Istuin mättäällä — olin joskus ennenkin kauan aikaa
sitten ollut näillä samoilla seuduilla. Eilen unohdin ajan, joka oli
kulunut sitten viimekertaisen täällä käyntini. Reheviä, voimakkaita
sanajalkoja kasvaa täällä kaikkialla, miten niitä rakastan, ne
hallitsevat aina sen seudun, missä kasvavat ja työntävät kaiken muun
kasvullisuuden syrjään!

Oli ilta, rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Heittäydyin
pitkäkseni nurmikolle ja uneksin — uneksin kuin muinoin — — —.

Aluksi uneksuin olevani nuori valkoinen ja notkea, jolla oli
nuoruudenpuhtaus ja nuoruuden hyveet — sitten uneksuin rakkaudesta.
Hienosta — suuresta — voimakkaasta. — Sitten tulivat unelmat äidistä ja
lapsesta, lapsestani, pienestä lapsestani, ajatukseni kävivät helliksi
ja viipyivät nyt halusta siinä — tavallisesti tahdon unhottaa että
olen synnyttänytkään lasta maailmaan, mutta eilen oli tuo tietoisuus
minulle rakas. Kuvittelin lapseni olevan polvellani ja hengittävän
raitista ilmaa, kerroin hänelle satuja; haltioista ja metsänpeikoista —
pimeä yllätti minut. Olin mielestäni taas nuori ja hyvä ja kaupunkiin
saapuessani näyttivät kaikki vastaan tulijat hyviltä ja iloisilta. —
Mutta kotiin tultuani oli Holger siellä — —.


Elok. 12 p.

Tämä paahtava kuumuus — se tukehduttaa minut. Kaikki on vastenmielistä,
kaikki näkemäni, kuulemani, lukemani, yksin sekin mitä itsessäni elän.

Inhoittavaa, tukehduttavaa on kaikki. Tämä ilettävä varmuus — elämä
ilman taistelua, Holgerin tarjoama rauhallinen rakkaus, kaikkeen olen
väsynyt. Olen samanlainen kuin ennenkin, minun _täytyy_ elää myrskyssä
vihaan rauhaa. Väliin toivon että Holger
raivostuu minuun, lyö minua. Haluan peloitella häntä.


Elok. 20 p.

Olen rukoillut ja kiusannut Holgeria ottamaan minut mukaansa —
sirkukseen — metsään — tai mihin hyvänsä, missä elämää ja ihmisiä on —
Holger väsyttää minua kauheasti; huoneistani, joista aluksi iloitsin,
en enää välitä, ne ovat mielestäni pienet eivätkä vähääkään kuosikkaat.

Eilen en antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän otti minut mukaansa
sirkukseen. Siellä tapasimme hänen tuttavansa nuoren parooniin, joka
on oppilaana maanviljelysopistossa missä Holger on opettajana. Parooni
tuli heti seuraamme. Hän tahtoi nähtävästi olla dosentin kanssa hyvissä
välin. Hänen koulupoikamainen tapansa huvitti minua. Hän on vapaa,
iloinen, ei tosin syvämielinen eikä lahjakaskaan, mutta huvittelusta
hän pitää ja osaa toisiakin huvittaa, hän ainakin eilen sai ilon
ylimmilleen.

Holger oli tavallisuuden mukaan jäykkä; sellainen hän on tavallisesti
aina muulloin
paitsi kuin olemme kahden. Ehkäpä kiusasi häntä seurakin jonkun verran.

Parooni ymmärsi kyllä mikä suhde Holgerin ja minun välilläni oli.

Sirkuksesta menimme erääseen ravintolaan missä tunnelma vähitellen
virkistyi. Minä nautin elämästä, ihmisistä ja ympäristöstä. Viivyimme
siellä myöhään. Hienous hävisi, yleisö muuttui kirjavaksi, herttaisen
kirjavaksi.

Minulla oli hauska — minua huvitti kaikki, joutavakin — parooni
hakkaili minua, ja minä vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa. — Erosimme
myöhään, parooni jätti meidät ja minä vein "ristin" mukanani kotiini.

Olin uninen riisuutuessani!


Syysk. 14 p.

Vereni tykkii rauhattomasti. Syksy saattaa mieleeni kevätkaihon! En
sure enää, en huolehdi elämästäni; ikävöin vaan. Olen kylläinen,
kylläinen ja laiska. Oli aika, jolloin uskoin olevani onnellinen, jos
olisi vaatetta ja ruokaa — siinä määrin olin väittämättömintä vailla.
Nyt ovat vaatimukseni suuremmat.

Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin
edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman
näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni
voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa
ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä —
en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja
missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin
vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat
jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa
onkaan — —.


Syysk. 18 p.

Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt
mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja
ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori,
kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne
kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin.
Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista
lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin
kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —

Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä
oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä
omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin
vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat
tuntua jo kahlehtivilta.

Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan
viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.

Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän
sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon
hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa,
katkaista vielä yhdet kahleet!


Marrask. 1 p.

Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää
nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.

Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta
siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset.
Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään
ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla,
rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää,
vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen
kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi
päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin —
niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin
kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit
käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle
neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän
viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin
ansainnutkin!

Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta
huoneessani oli valoa
ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.

Ihanana ja hymyillen tervehdin parooni Gjerslövin tervetulleeksi
Gjerslövholmaan.




III

VUOTTA MYÖHEMMIN


Marrask. 7 p. 1896.

Syösten, vauhdikkaasti, hulmuten kuluu aika! En koskaan pysähdy enkä
ajattele! Pukeudun silkkiin ja annan miesten ihailla itseäni — ihailla
niin paljon kuin vaan voivat.

Määrätty maailma sulki minulta ovensa jättäen minut yksin puutteeseen
ja kaipaamaan; toinen maailma taas avasi minulle sylinsä. No hyvä,
niinpä heittäydyn sen kirjavaan elämään. Olen nuori ja nautin
nuoruudestani, olen nähnyt nälkää, surrut ja taistellut niin että olen
muuttunut rumaksi, kalpeaksi ja laihaksi. Nyt olen taas hurmaavan
nuori, huuleni ovat hohtavan punaiset ja silmäni loistavat.

Minulta ei puutu mitään. Minulla on lämpöä, valoa, hyvää ruokaa ja
kauniita vaatteita, — niin kauniita vaatteita! Olen aina rakastanut
naisten komeita pukuja; rakastanut ja vihannut niitä, siksi etten ole
voinut niitä saada. — — —

Tulevaisuutta en ajattele. Olenhan vielä nuori ja kukoistukseni ei
niin pian lakastu, aijon vielä kauan antaa miesten ihailla itseäni ja
tunkeilla ympärilläni. Nyt ovat he innostuneita, ihmettelevät, tätä
harvinaista lintua, sanovat että olen kauniimpi, hienompi ja älykkäämpi
kuin mitä minunlaiseni naiset tavallisesti ovat. — —

Asuntoni on ylellisen komea. Loikoilen tuntimääriä silkkipatjoillani.
Sitten poltan paperossini, maistelen likööriäni enkä sanottavasti
vaivaa päätäni ajatuksilla, ihailen paljaita jalkojani tahi käsiäni,
jotka ovat entistään valkoisemmat ja kauniimmat.

Niillä on oma elämänsä; ennen olivat ne ohuemmat, laihemmat ja
hermostuneemmat, nyt ne ovat pyöreät ja pehmeät — lepoa ja hyväilyä
varten luodut.

Tuon tuostakin käyvät "ystävättäreni" minua tapaamassa — sitä ei tässä
olotilassa voi välttää.

Löytyyhän toisissakin olosuhteissa yllimmän kyllälti ystävättäriä,
mutta yhtä tyhjänpäiväisiä ne ovat siellä kuin täälläkin.

Nuo tytön typykät, jotka nyt ovat vertaisiani, voivat joskus olla
hyvinkin hauskoja. Heikkoja, tyhmiä, turmeltuneita lapsia, samalla
kertaa kurjia ja säädyllisiä — —.

Harvoin minulla on aikaa ajatella — eikä minulla ole haluakaan
ajattelemiseen. —


Marrask. 15 p.

Kutsun häntä "pikku Pusseksi", hän on yhä edelleenkin ystäväni.
Oikeastaan on hullunkurista että hän sitä vielä on ja että hän
yhä pysyttelee minussa. Minä olen hänen rakastajattarensa ja hän
on yhdeksäntoista-vuotias. En käsitä miksi hänet pysytän luonani
vaikka olen jo häneen kyllästynyt ja tiedän että tämä kaikki häntä
vahingoittaa.

Pusse on aivan tavallinen, aikaseen tärveltynyt rikkaan miehen poika.
Hän uskoo rakastavansa minua mielikuvitusta kaikki.
Ja kuitenkin saattaa hänen tunteellisuutensa minut surulliseksi. Johdun
ajattelemaan itseäni yhdeksäntoista vuotiaana. Silloin minäkin rakastin
— Jumala minua armahtakoon! Ja minun rakastettuni oli turmeltunut ja
säälimätöin niinkuin minä nyt.

Hän tuhlaa minulle hyväilyjään, lahjoja ja kukkia.

Ero hänen tunteittensa ja minun silloisten tunteitteni välillä on siinä
että minä rakensin tulevaisuuttani rakkaussuhteeseeni, mutta sitä ei
voi Pusse tehdä.


Marrask. 22 p.

Väliin ajan hänet luotani ja sanon olevani väsynyt koko maailmaan. Joka
onkin totta. Voin olla hyvinkin väsynyt — tuskastua siihen mikä näyttää
minua enin huvittavan.

Mutta hän palaa takaisin — suuremmoisten lahjojen kanssa — tyhmän
lapsellisesta ja ylimielisesti puhellen ja niin pääsee hän taas
armoihini.


Jouluk. 2 p.

Pusse tapasi luonani toisen, ja tuli hirveän onnettomaksi. — En voinut
sitä välttää —
mieleni oli kyllä paha. Pitikin sattua, että hän juuri eilen tuli
luokseni. Hän aivan häiritsi. — Menetti kokonaan tasapainonsa — itki.

Olin rauhallinen ja koetin äidillisesti lohduttaa, seisoessani hänen
luonaan etehisessä. Tartuin käsilläni lempeästi hänen päähänsä ja
puhuin: "Pusse kulta, olehan järkevä, tämän täytyi tapahtua. Meidän
täytyy erota. Minun luonani ei onnea ole. Ystäväni, sinä olet vielä
nuori, — mieti asiaa, — mene naimisiin, jos haluat, mutta jätä minut.
En ole minkään arvoinen. Hyvä Jumala, olenhan sen monasti sinulle
sanonut ja nyt olet sen omin silmin nähnyt. Ota varteen mitä sinulle
nyt sanon Pusse!" Kysyt olenko kyllästynyt suhteeseemme. "Kyllä
ystäväni -— siihen ja moneen muuhun olen kyllästynyt. Anna toisten,
jotka voivat, kärsiä — sinä olet vielä liian nuori".

Hän meni — jonkun verran lohdutettuna; kahdeksan päivän kuluessa on hän
kaiketi unohtanut.

Olin oikein tyytyväinen itseeni istuessani toisen kanssa herkullisella
illallisella. Kuvittelin 
tehneeni hyvän työn. Tyhjää puhetta — säälistäkö häntä kohtaan
annoin hänen mennä. Ei, olin yksinkertaisesti itse väsynyt koko juttuun.


Jouluk. 20 p.

Viime aikoina en ole osannut nukkua, olen liian veltto ja väsynyt.

Unettomina öinä kiusaavat väsyneet toivottomat ajatukseni.

Elän liiaksi — tai ehkä liian vähän — miten sen tahtoo selittää. Ja
siksi tunnen itseni sekä sielun että ruumiini puolesta väsyneeksi.

Kaikki tympäisee, miehet, ystävättäret, varieteet, illalliset ja
kaikki, ilma on kaikkialla paksua ja ilettävää — tahi oikeammin: täällä
ei ole ilmaa mitä hengittää.


Tammik. 3 p. 1897

Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja
sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat
suljetut.

Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille
kävelymatkoille.

Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden
tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.

Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa —
niinkauan kun tätä kestää. — — —


Tammik. 20 p.

Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt.
Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen
liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.

Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi
elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet
saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää,
vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se
johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä
yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani
ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn
ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos
vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja
kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin,
ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne
minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut
tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja
kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.


Helmik. 8 p.

Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä
elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —

se jo yksin pakoittaa minut takaisin entisyyteen.

Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja
ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin
kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —


Helmik. 14 p.

Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa
huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin
viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi
pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin
tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin
ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja
ystävättärien kanssa.

Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että
näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —


Maalisk. 7 p.

Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla
hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa
illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme
suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia
herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin
"paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He
puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni
kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet,
vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei
näyttänyt minua tuntevan.

Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni —
joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän,
jonkatähden elämäni tärvelin? —

Minun täytyi hillitä itseni, puhua puuta heinää seuralaisilleni ja
nauraa heidän huonoille sukkeluuksilleen. Olin vastikään tehnyt toisen
seuralaiseni tuttavuutta. Hän oli rikas ruotsalainen tukkukauppias,
joka oli tullut tänne huvittelemaan — ja nyt piti minun antautua hänen
kanssaan suhteisiin. Toinen seuralaiseni, hänen ystävänsä, minun vanha
tuttavani järjesteli hänelle huvituksia ja tarjosi minut yhdeksi
ajankuluksi. Olen vapaa, rahani ovat lopussa, siksi täytyy mukautua,
ruotsalainen näkyy olevan halukas, ja minä — samahan se minulle on —
miksi ei yhtähyvin hän kuin joku toinen. Se on uutinen, jonka pian
osaan ulkoa. Kohotan
lasini, kosketan hänen lasiinsa, suutelen sormiani, hymyilen — nauran.

Maljasi Paavo, ja kiitos siitä että istun tässä ympäristössä —
maalatuilla kasvoilla ja kohisevissa silkkihameissa — hymyillen
ja puhuen mairitellen miehelle, jonka parempina hetkinäni olisin
valmis jalkoihini tallaamaan. Kiitos verkosta, jota ympärilleni
aloit kutoa! Nyt sillä on jo kokoa ja vahvuutta ja se kietoutuu
ympärilleni niin lujasti ja tiheästi, etten siitä voi päästä vapaaksi.
Kiitos herpoutuneesta sielustani ja häijyistä ajatuksistani!
Kiitos rakkaussuhteistani ja rakkaudenkaupusteluistani! Kiitos
väsymyksestäni elämään ja ihmisiin — ja itseeni! Kiitos inhottavasta
välinpitämättömyydestäni — äitelästä hellyydestäni! Kiitos isättömästä
ja äidittömästä lapsesta! Kiitos ajatuksista, jotka tukahdutettiin ensi
yritykseen! Kiitos siitä mitä odotetaan, siitä mitä täytyy tapahtua!
Kiitän sinua maailman katsomustavastasi, rakkaudestasi! Sinä olet
mies — mies, joka kuuluu seurustelupiiriin, joka tanssii "parempien"
tyttöjen kanssa, menee heidän kanssaan naimisiin ja saa heidän kanssaan
lapsia
— itsensä näköisiä lapsia. Kaikki olette te porton rakastajia — suuren
porton, joka ruumiillaan hallitsee maailmaa; hänen luotaan te menette
viattoman naisen luokse ja joko turmelette hänet tahi menette hänen
kanssaan naimisiin, kummassakin tapauksessa teette jokseenkin saman. Te
tulette vanhemmiksi, järkevämmiksi ja hyvinvoiviksi, pian saatte olla
maan johdossa, avustatte kirkkoa, kouluja, köyhiä — ja nimenne komeilee
sanomalehden palstoilla. Te olette ihmisyyden hyväntekijöitä! Naisesta,
joka on ollut hyvä, naisesta, joka akkunassaan houkuttelee miestä
luokseen — hänestä ei kukaan puhu. Mutta kuitenkin te hänet tunnette ja
teillä on osanne hänen kohtalossaan! —

Näen Paavo, että olet paljon varmistunut siitä kun viimeksi tapasimme,
ja olen siitä kuullut puhuttavankin. Olet kai joutunut hyviin
naimisiin, sinulla on lapsia ja olet onnellinen perheen-isä. — — —

Katso tässä on rakastettusi, nuoruutesi rakkaus! Hän tervehtii sinua,
tyhjentää lasinsa onneksesi, hän juopuu sampanjasta ja kiitollisuudesta!

Mennessäsi katsoit minuun, tähystit minua ja räjähdit nauramaan,
ensimäisenä hoipertelit ulos ovesta ja nuo toiset hienot herrat
seurasivat sinua. Maljanne kaikki, maljanne molemmat pöytäkunnat
— tanskalaiset ja ruotsalaiset! — Teidän kanssanne juon — teidän
kanssanne elän — teihin yhdyn — annan rakkauteni — vihaan teitä! —


Huhtik. 20 p.

Harmittaa, kun en saa mielestäni iltaa, jolloin Paavon tapasin! Näen
silmissäni hänen kasvonsa ja kuulen hänen naurunsa. Tuo pöhöttynyt,
veltto päivällisherra on nuoruuteni paraita muistoja. Oikeastaanhan
kaikki päättyykin näin.

Kaikki, kaikki muuttuu ja turmeltuu ajan mukana ja lopuksi potkaisee
luotaan ne muistot, joista on välittänyt. Kaikki muistot ovat irvikuvia.


Huhtik. 23 p.

Elän iloista elämää ruotsalaisen tukkukauppiaan kanssa. Olen entistään
iloisempi ja hurjapäisempi. En hetkeäkään voi olla
yksin tahi rauhassa, sillä silloin alan ajatella — ja se on kaikista
pahinta.

Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni
ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä
seurassani. — —


Kesäk. 1 p.

Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt
yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni,
ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen
huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina
päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen
tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —

Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään
puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut
mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin.
Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia
laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään,
inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en
niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut
kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin
hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen
huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen
käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne
koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi
sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa
huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! —
Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin
sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän
huusi.

He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen
lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää
laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka
kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin
puhuivat he minulle — minulle!
Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —

Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla
kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut
entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin
sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut
siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin
ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —

Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla
valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua.
Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut,
että laki voi sen tehdä.


Kesäk. 3 p.

Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta
puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin
pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut.
olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä
olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat
minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua
kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja
tunnelmien kietoutua ympärilleni.


Kesäk. 6 p.

Eilen tuli eräs vanha ystäväni — nuori kirjailija minua tervehtimään.
Olemme kerran eläneet lyhyen ajan yhdessä. Hän oli aina rahapulassa ja
siksi minä hänet hylkäsin vaikka tavallani olinkin häneen kiintynyt.
Nyt kerroin hänelle kohtaloni. Hän lupasi koetella auttaa minua.


Kesäk. 7 p.

Tänään oli hän taas luonani, tuoden minulle työtä, koko kasan
puhtaaksikirjotusta. "Tässä on työtä", hän sanoi "ei se suinkaan ole
hauskaa työtä ja huonosti siitä maksetaan, mutta jos oikein ahkera
olet, niin et nälkää tarvitse nähdä. Muuta vaatimattomaan 
huoneeseen ja elä säästävästi, niin kyllä sillä toimeen tulet."

Hänen mentyään tuijotin kotvan aikaa paperikasaan ja lähdin sitten
kaupungille vuokraamaan huonetta. Huone oli ikävä ja pieni, se
muistutti kurjuuteni alkuaikojen huonetta, jossa asuin lapseni syntymän
jälkeen kaupunkiin tultuani.

Niin, lapsi — siitä on jo melkein kaksi vuotta kun hänet näin; en halua
häntä nähdä, mutta tiedän hänellä olevan paremmat päivät kuin mitä
äidillänsä on.


Kesäk. 20 p.

Nyt elän säädyllisesti — köyhänä ja säädyllisenä — pelko on saattanut
minut tähän. Minulla on tasaisesti työtä, enkä tarvitse nähdä nälkää ja
voin maksaa lapseni edestä.

Silloin tällöin tulee joku ystävistäni tahi ystävättäristäni minua
tervehtimään, mutta minusta on parempi jos eivät käy. He kiusaavat
minua ja koettavat vakuuttaa että olen liian arka — että huoletta voin
olla hiukan mukana, ei siitä mitään vaaraa ole.


Heinäk. 1 p.

Ystävättäreni säälivät minua. Sanovat minun laihtuneen ja käyneen
heikon näköiseksi — heidän mielestään on oloni kurja ja yksinäinen,
niukka elämäni surkeata. — Mutta muutoin luulen, että he pian
lopettavat säälinsä ja täällä käyntinsä, kunhan uutuuden viehätys on
haihtunut.


Heinäk. 12 p.

Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn
kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna
samanlaisen puutteeseen.

Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia
ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään,
tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.


Heinäk. 20 p.

Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu
minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon
tyytyväisempi. Viihdyn
paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain
hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.


Heinäk. 23 p.

Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin
entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni
toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet
heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen
lastani.


Elok. 1 p.

Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani —
nuoruutta mieleen? —

Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja
nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä
saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman
kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät
kokoon eivätkä siitä enää kohoa.


Elok. 10 p.

Johannes Holck "runoilijani" ei ole kaukaan aikaan ollut luonani.

Kun väsyn työhöni, ajattelen häntä, joka minulle on työt toimittanut,
ja silloin sujuu kirjoitus taas.


Elok. 14 p.

Johannes oli eilen niin kummallinen; mikähän häntä vaivaa?

Hän puhui liikutettuna elämän suurista kummallisista katkeruuksista.
Olenhan tottunut hänen omituiseen puhetapaansa — mutta eilen oli hän
toisenlainen kuin tavallisesti.

Lähteissään hän suuteli minua otsalle.


Elok. 20 p.

Toivon tänään saavani Johannekselta kirjeen, jonkinlaisen selityksen.
Kulen ajatuksissani ja valmistelen mielikuvituksissani hänen
tulevaisuuttaan. Hän ei ole toisten kaltainen; uskon hänen voivan tehdä
mitä toiset eivät tahdo. — —


Elok. 22 p.

Nyt tiedän miksi hän on ollut niin kummallinen. Hän oli eilen täällä ja
me puhelimme 
kauan kahdenkesken. Erehdyin. — Syy hänen omituisuuteensa oli
aivan toinen kuin mitä luulin. Hän kertoi kihlautuneensa nuoren kiltin
tytön kanssa, johon oli jo useita vuosia ollut kiintynyt — aina
nuoruutensa rajuista ajoista saakka. Nyt oli hänestä paras kihlautua.
Minä olin ensimäinen, jolle hän siitä kertoi. Hän oli morsiammelleen
kertonut minusta, morsiammensa oli niin herttainen ja ymmärtäväinen.
Oli lähettänyt terveisiäkin minulle. Hän kysyi, enkö iloinnut hänen
onnestaan, sillä nyt oli hän niin onnellinen kuin tässä matoisessa
maailmassa voi olla.

Niin, olenhan iloinen, kun Johannes on saavuttanut onnen. Sillä onni
kai se on, että tulee ikuisesti sidotuksi olentoon, johon on mieltynyt.
Johannes on ollut minulle hyvä, hän auttoi minua kun olin puutteessa
Toivon hänelle kaikkea hyvää — — —.

Tänään vietän lepopäivää. Lasken uutimet alas ja menen aikaseen
levolle, koettelen nukkua ajatukset unholaan.


Elok. 28 p

Toivotonta ja tarkoituksetonta on nyt enää taistella vastaan.
Samantekevä elääkö niin tahi näin, hyvin tahi huonosti, vaatimattomasti
tahi tuhlaten — kohtalo on yhtä julma tahi lempeä, ihmiset yhtä kurjia
tahi hyviä. Kukaan ei kiitä kunniallisuudesta tahi tyytyväisyydestä.
— Kauneutesi ei enää kukoista, nuoruutesi on haihtunut. Käytä
kauneuttasi, nauti nuoruudestasi ja joudu sitten helvettiin.


Syysk. 3 p.

Olen jättänyt työni ja lyhyen kunniallisen elämäni. Nyt olen niille
ijäiset jäähyväiset sanonut.

Ei minusta ole työhön — ei kunniallisesti elämään. Olen vaan hylky
siitä mitä joskus olin.


Syysk. 29 p.

Syksy vaatii hiljaista elämää. Se kuuluu hiljaisille, vakaville
huvituksille, rajut ja intohimoiset eivät sille sovi. Kun puut
kellastuvat ja lehdet putoilevat, silloin täytyisi mennä maalle
yksinäisyyteen ja rauhaan elääkseen jonkun päivän levossa ja siveydessä.


Lokak. 1 p.

Pari ystävistäni ja ystävättäristäni on suostunut lähtemään
tuollaiselle huvimatkalle.

Jonakin kauniina päivänä lähdemme. Luulempa että iloitsen siitä jo
edeltäkäsin.


Yö matkailija-majassa lokak. 3 p.

Olen yksin — yksinkertaisessa matkailijamajassa maalla. Ystäväni on
jättänyt minut, tahdoin yksin nauttia yön kauneutta ja hiljaisuutta.
Kuvittelen olevani Hedegordissa — olen väsynyt juoksenneltuani
koko päivän niityillä ja ahoilla ja heittäydyn kapeaan valkoiseen
vuoteeseeni maata.

Tänä iltana olen väsynyt, väsynyt aivankuin olisin työtä tehnyt. Aamusta
saakka olemme samoilleet metsissä, minä en kyllästynyt.

Tunnelma oli niin ehyt, paljon rauhallisempi ja hiljaisempi kuin
tavallisesti. Minua ei huvittanut raju iloisuus, ja näytti kun olisivat
toisetkin samoin tunteneet.

Jouduimme seutuihin missä ei ihmisjälkiä näkynyt. Kävelimme metsässä,
jossa heinä ja kukat pitkinä ja mehevinä kasvoivat, milloin jouduimme
tiheikköön milloin taasen aukealle, väliin taas pimeille käytäville,
mistä korkeat puiden latvat sulkivat auringon valon. Pimeistä
yksinäisistä seuduista pidin enin, mutta toiset halusivat valoon ja
siksi kävelimmekin hitaasti käsi-kädessä metsästä aukealle ja jouduimme
mäenrinteelle joka eroitti metsän maantiestä. Siihen aukeni laaja
näköala, oikea sisämaan maisema, ilta-auringon valossa hymyileviä
talonpoikaistaloja ja peltoja.

Istuuduimme mäen rinteelle, olimme väsyneitä ja janoisia. Viinipullot
vedettiin esiin, joimme, tulimme vilkkaammiksi, vaan emme sentään
rajuiksi.

Kulin yksin peltojen välitse luikertelevaa tietä, en halunnut ketään
seuraani — katselin rauhallisia ja hiljaisia syksyn värittämiä seutuja,
ne eivät tienneet puutteesta eikä surusta. Koko luonto tuntui yhdeltä
laulun hyminältä, johon itkun nyyhkytykset tukehtuivat. Palasin toisten
luokse.

He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani
kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa
juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on
haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus
oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä
— tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet
kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti
että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan
ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat
liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä;
minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen
puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä.
Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma,
joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana
tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan
ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta
ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna
onkin jo haihtunut.

Täydellinen eläminen nykyisyydessä, on kai sekin elämisen arvoista!

Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme
kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme
maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin
kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan
päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.

Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti
talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita
mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli
maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli
ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli
parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni
johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna
tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli
minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi
kammattuine hiuksineen
hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet
olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden
kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen
sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet
toiveet — —

Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun
naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä
kielissä.

Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin
sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En
koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta
tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka
ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni
enkä välittänyt enää soittaa.

Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni
omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä,
olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt,
joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin,
kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu
päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen.
Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen
ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein
puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.

Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo
viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan
menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä.
Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —


Lokak. 4 p.

Kahtako kello löi? Montako tuntia saan vielä elää? Helposti ne laskee.
3 — 4 — 5 — 6! Montako siitä tuli? Saanenko siitä selvää; olenkin aina
ollut hidas ajanlaskussa. 
— Kaikki esineet hyppivät silmissäni — en voi koota
ajatuksiani. Muistan tulleeni kotiin omituisen herkkämielisenä —
emäntäni tuli vastaan sanoen: "Ovat olleet teitä hakemassa, — tiedätte
ketä tarkoitan — —!" — kylmä hiki peitti ruumiini — leukani tärisi
— — —?

Heittäydyin maahan, itku, viha, tuska, raivo taistelivat minussa — —.

Siitä on jo kaksi tuntia kun sain tuon tiedon ja yhä vielä elän. Näinä
kahtena tuntina olen muuttunut rohkeammaksi — —.

Tiesinhän että näin kävisi, tunsin sen tulon, mutta en siitä
välittänyt, sillä toivoin kuolemaa. Mutta kummaa miten ihminen käy
pelkuriksi kun kuolema lähestyy — — —.

En milloinkaan ole epäillyt kuolemaani, kun tämä aika lähestyy. Ja
tervetullut se onkin, sillä olen elänyt yllimmän kyllä. Minä en
tahdo, en tahdo — on kai vielä joku mahdollisuus. Onpa niinkin, monet
— hylkiöt kurjat pakenevat — piilottautuvat jonkun ystävättärensä
tahi jonkun toisen luo — ja otetaan sitten kiinni kuin mitkäkin
pahantekijät. Ei, sellainen on kovin kurjaa. — Tahi nälkiytyneinä ja
pelokkaina piilottelevat niin syvälle ettei heitä voi tavoittaa. Hullupa
olen, jos nyt tahdon elää, kun olen jo täysin kypsynyt kuolemaan —
kyllin mädännyt jo siihen tarkoitukseen.

Olen itkenyt parin tunnin ajan ja purrut huuleni verille, nyt ovat
silmäni kuivat, ohimoni polttavat ja käteni vapisevat, mutta menee kai
se yli — kunhan käteni pystyvät vaan revolveria käsittelemään. Nyt
täytyy osata oikeaan, sillä minä en tahdo kärsiä. Olenhan jo kärsinyt
tarpeeksi, vaan kukapa siitä tietää — ei kukaan — ihanaa on ettei
kukaan tiedä minun kärsimyksistäni — eikä ole ketään joka nyt tietää
lähestyvästä kuolemastani.

Nuku, nuku pieni, untuvapatjoille! — minä revin ne, niin että höyhenet
pöllyävät kaikkien tyhmien, ilettävien ja ulkokullattujen päiden
ympärillä, jotka nyt nukkuvat makeasti tahi synnyttävät lapsia
kuolemaan. Sillä kuolema teidät jokaisen kumminkin saavuttaa. Ja siitä
minä iloitsen. Jokainen teistä on ansainnut kuoleman, kukaan ei ole
liian hyvä kuollakseen. Ja minä luulen, että yhtä vastenmielinen on
kuolema kaikille kuolkootpa sitten virren veisuussa tahi saakoot kuulan
otsaansa.

Nyt lähden tieheni. Tästä lähtien eivät jalkani enää kosketa teidän
kunnottomia likaisia teitänne — ja onneksi kuolen minä vapaaehtoisesti.
Mutta elkää luulko että siltä erityisemmin iloitsen kuolemasta, ei,
päinvastoin vihaan kaikkia eläviä olentoja siksi että minun täytyy
kuolla. Sillä minä olen nuori. Ei, ei, olen vanha — ikäloppu ja
väsynyt, mutta siltä ojennan kuihtuneet käteni elämää kohden, joka
minulle niin paljon inhoa on lahjoittanut. Omituista on, mutta minulla
todella olisi halua pysähtyä vielä teidän vastenmieliseen seuraanne. —

Naurettavalta tuntuu kuolla. Yhtähyvin olisin voinut elää
kunnioitettuna kelpo naisena, kun käydä nyt jo kuolemaan. Kun joku
hurskas sielu saa kuolemani kuulla, iloitsee hän että edes yksi
langennut nainen on maailmasta poistunut.

Ehkä olisin yhtähyvin voinut kohota joksikin suureksi kuuluisuudeksi
kuin kuolla
tahraisille päänalasille. Minulla on ollut paljonkin ajatuksia, olen
ollut kauniimpi ja älykkäämpi kuin useat muut naiset — mutta minä olen
ollut niin kovin repaleinen luonteeltani — osaksi kaunista, osaksi
iljettävää
— toisin ajoin tavattoman älykäs, toisin ajoin taas yksinkertainen ja
kevytmielinen
— ja sentähden — sentähden — tuli minusta sitä mitä nyt olen, ja siksi
lävistän nyt luodilla otsani. Kylmä olin veren kuumasti tulvehtiessa,
unteloinen kuin haaremin nainen — ikävöin rakkautta, itse kuitenkaan
koskaan rakastamatta.

Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta
pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.

Jos tällä hetkellä voisin olla kaikkialla, joka talossa kuiskata sen
asukkaille mitä tällä hetkellä ajattelen! Voi, kun saisin jäähyväisiksi
puristaa heidän käsiään, ennenkuin omani kylmenevät, puristaa siksi
kunnes makaisivat jäykkinä, liikkumattomina edessäni! Parempaa he eivät
ole ansainneet. Jos heidän joukossaan on joku parempi, niin on
hän tavallisesti niin onneton, ettei voi muuta kuin itkeä hänen
puolestaan ja toivoa hänellekin kuolemaa. Sillä he elävät synnissä. — —

Hyvä että lapset kuolevat, sillä he ovat perineet tartunnan, joka
leviää ja tukahduttaa heidät, jos he tulevat suuriksi. — Tartunnan,
joka leviää kaikkialle! Kukaan ei siitä pelastu! Se lähtee niistä,
joihin minäkin nyt kuulun — minusta itsestäni — isien paheissa se
hiipii koteihin, äitien lankeemisesta se johtuu ja jokaiseen lapseen
se istuttaa myrkyllisen siemenensä. _Se_ olisi kuristettava. Lopetan
päiväni — silloin on yksi vähemmän näitä turmeltuneita elossa, mutta
tuhansia on vielä jälellä; uusia työntäytyy esille niin pian kuin
entiset väistyvät. Ei löydy ainoatakaan, joka olisi täysin puhdas.
Naisilla polttavat ajatukset, miehillä katunaisten syleilyt — yhtä
hyvää — sellaista on elämä — kauttaaltaan mädäntynyttä! Kummallisen
suloista poistua tuosta kaikesta. Mahtaako kuolema puhdistaa ihmisen —
lorua, kaikki loppuu, siinä koko asia. Mutta rauhan kai saa?

Neljä — lyökö kello jo neljä? Pian tulee kuolema. Omituista sanoa sitä.
Miten paljon kepeämmästi se sanotaan kuin mitä se todellisuudessa on.

Kun joku edes itkisi minua — tietoisuus siitä tuntuisi hyvältä. Mutta
kuolleitahan ei itketä ilman surupukua, halutaan näyttää suruaan
toisille ja saavuttaa myötätuntoisuutta sekä päästä osalliseksi elämän
monenmoisiin erinomaisiin lohdutuskeinoihin. Tunnen ihmisen surun, se
on hauras kuin lasi ja siksipä iloitsenkin, ettei kukaan ole pakoitettu
itkemään minua.

Vapaa olen viime hetkeeni — se etuisuus minulla on ollut. Siksi tahdon
kuolla — ei kukaan voi viedä minua mihin itse en halua — ja minua ei
sidota ihmisketjuihin. Aina olen ollut vapaa. En halua istua häkissä
ja, antaa yksinkertaisten miesten suudella itseäni. Tyhmät ihmiset,
teidän täytyy sittenkin antaa minulle vapauteni. Kuolema on nyt
rakastajani — antaudun vapaasti, vaikkakin katkeruus täyttää sieluni.
Minullakin on vielä sielu, joka viime hetkeen saakka nyyhkyttää ja
katkeroittuu, siitä ettei
kukaan hänestä välittänyt — että se revittiin tylsillä miekoilla.

Nyt itken ja siihen minulla on oikeus. Kuolemaahan en tunne, enkä sitä
voi itkeä, mutta itken tätä kurjaa elämää — voimiani, jotka kurjasti
ovat pilstoutuneet. — —

Miten aika rientää! Miksi se niin kiirehtii. Vähäinen aika vielä,
hetkinen vaan. Miksi ei synny maanjäristys — talo pala tai tapahdu
jotain muuta mullistavaa? Ei tapahdu mitään, kaikkialla vaan rauha ja
hiljaisuus. Ja mitäpä tapahtuisikaan. Minun täytyy kuolla. Ja minä
kuolen mielelläni. Ei, valhettelen, en halua kuolemaa. Se on vaan
kehumista ja valhetta niinkuin kaikki suuret sanat ovat. Pelkään,
pelkään niin että värisen.

Miksi eivät nouse kuolleet kertomaan mitä kuolema on. Miksi ette tule
maasta, katosta ja kaikista ovista koleine ääninenne ja jäykistyneine
silminenne varoittamaan minua. Isä, äiti, Hanna täti, lepäättekö
rauhassa — minun on kuoltava — eikö luisevat kätenne tule minulle
tietä näyttämään? Katsotteko tätä rauhallisina? Ettekö kuoleman
parahduksella vastusta elämää, joka pakoittaa minut kuolemaan. Ettekö
käänny haudoissanne — — Ei, ei, te olette hiljaa — te annatte kaiken
tämän tapahtua. Ei kuolleet, ei elävät itke tahi rukoile elämää
mulle — —

No niin, kylmä esine kupeellani, tulehan tänne — anna kun tartun sinuun
— tahdon suudella sinua polttavimmilla suudelmillani ja sitten kuolla.
Katso, tässä on rakkauden suudelma, parhain mitä olen antanut. Suutelen 
sinua kuolemaan tuomitun huulilla — vaikka ainahan ne ovat sitä
olleet. Rakastan sinua vaikkakin tulet olemaan minulle paha. Mutta ei
kukaan niistä, joita olen puristanut ja syleillyt ole tehnyt minulle
hyvää, enkä ketään heistä ole kunnioittanut niinkuin sinua, joka minut
vapautat — tällaisiin sanoihin pakoittavat porton elämä, huonot ihmiset
ja toivottomat ajatukset.

Ota tuliset suudelmani olet lähellä suutani. Silmänräpäyksen kuluttua
tapahtuu parasta mitä tapahtua voi. — — —








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.