The Project Gutenberg eBook of Harhateillä, by Friedrich Gerstäcker This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Harhateillä Author: Friedrich Gerstäcker Translator: Selma Anttila Release Date: July 18, 2023 [eBook #71216] Language: Finnish Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHATEILLÄ *** HARHATEILLÄ Kirj. Friedrich Gerstäcker Saksankielestä ["Irrfahrten"] suomentanut Selma Anttila Kariston romaanisarja 6 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922. SISÄLLYS: 1. Päätös 2. Valmistukset 3. Tupakoimattomien vaunussa 4. Kävittekö jo ennen Nürnbergissä? 5. Pelihelvetissä 6. Hotellissa 7. Tohtori Raspe perheineen 8. Majuri von Buttenholt 9. Loppu — tietysti häät 1. PÄÄTÖS Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä, joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen levitettyä sanomalehteä. Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja, sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta — mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen? Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan. Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana, ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen hänen vuoksensa surisi. Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista. Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja sanoi vakavalla äänellä: »Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa! Siinä täytyy tulla muutos.» »Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan. »Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?» »En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme kasvoillaan. Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään ja jatkoi: »En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. — Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?» »Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun pitäisi se tietää?» »Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden vuoksi.» »Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.» »Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja siitä täytyy nyt tulla loppu.» »Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, — »annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.» »Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät, ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon valaistun lasitaulun lyijyluodilla?» »Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti suloisesti ja makeasti nukkumassa.» »Kiellätkö siis senkin?» »Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin kelvoton teko.» Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä. Hän ravisti päätään. »Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää sinua seuranneet.» »Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin mitään.» »Fritz!» »Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan, mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin? Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä, kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No, herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi; olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin yksitoikkoiseksi.» Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen seisomaan: »Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'» »Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.» »Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?» »En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.» »Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi. Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi ihmiseksi.» »Toiseksi ihmiseksi, isä?» »Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —» »Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —» »Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.» »Mutta olenhan minä ahkera —» »Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin saavuttaa.» »Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?» »Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan myöskin muita eikä vain itseäsi.» »Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —» »Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä.. »Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin, että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.» »Päästäksesi minusta täällä eroon?» »En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole noita nuoruudenkepposia tehnyt —» »Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —» »Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan pidätä.» »Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin voin lähteä.» »Ja kuinka kauan se kestää?» »Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.» »Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.» »Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää hyväkseni suopeuttasi.» »Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?» »Eikö se ole yhdentekevää?» »Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —» »Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa illallisensa haukkaa.» »Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä, sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi jo jotakin vaatia.» »No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa matkaan.» »Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen, ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.» »Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja miettiväisenä savua katsellen. »Älä vain unohda passia.» »Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia papereita.» »Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä. 2. VALMISTUKSET Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi. Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi. Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut; koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä vaeltamaan. Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa, sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin! Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin tekemättä. Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan; mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä, vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi sanomaan itsekseen: »Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen? Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi — teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.» Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz, enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena, lähti passia pyytämään. Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja. Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori, erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja huudahti: »Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?» »En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. — »Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.» »Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?» »Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se sattuu kyllä kohdalle, mutta —» »Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?» »Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!» »Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —» »Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti. »Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?» »Poliisikamariin passia hakemaan.» »Aiotko matkustaa?» »Aion.» »Minne?» »Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.» »Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle, siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin siellä samassa tarkoituksessa.» »Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt, mitä hait?» »Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan isäukkoni kanssa raha-asioista.» »Ja sitten menet sinne takaisin?» »Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme silloin matkan yhdessä.» »Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne sinä nyt menet?» »Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa suuntaat matkasi Reinin varrelle?» Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani, muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin, Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.» »Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä, tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.» »Mikä heidän nimensä on?» »Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa — jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen käsitys.» »Mutta, rakas ystävä» —» »Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.» »Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.» »Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä, »sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.» »Mutta hyvä Klaus —» »Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy kauan!» Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit: Ikä: 28 vuotta. Vartalo: tavallinen. Tukka: ruskea; Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan »tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle, vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle kahdenkymmenenviiden taalerin setelin. Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»? Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat katua alas, kun Fritz sanoi: »Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.» »Mikä ei kuulu hyvältä?» »Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.» »Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?» »No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.» »Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.» »Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf. Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?» »Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti, ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille, mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.» »Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.» »Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi Klaus. »Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin tulet —» »Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin, »onko sinullakin passi?» »Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.» »Onko se ehkä sattumalta mukanasi?» »Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!» Fritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului: Ikä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan samanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo tavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei puhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin. Nyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli vielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari, tosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus vakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen Mainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan ja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin mennäkseen omiin toimiinsa. Hallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana; sillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua tekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki suosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui ovesta sisään. »Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi Frankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, — nuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni mennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten yksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on kantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille, koulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää muistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä meitä viimeksi tervehtimässä.» »Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä. »Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan kaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.» »Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.» »Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?» »Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin järjestääkseen täällä papereitaan.» »Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa esimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut järkiinsä.» »Onko se välttämätön johtopäätös, isä?» »Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.» Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään. Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu; ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon, ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille, vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä? 3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA Junassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin opittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone, vaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni pakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.» — Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta kuinka? Kymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun vaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu nainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin hänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme liikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen puraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida, mutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän siedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea akkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut viinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät kuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi. Eikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei käy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen vastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään mahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi varovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja »matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma polvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin. Vihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin hän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen rouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen seuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa terävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja ennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään ulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki. Viimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti raukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon kaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää. Kaikissa tapauksissa pitää junailijain kohdella matkustajia puolueettomasti ja jakaa heidät tasan eri pysähtymispaikkoja varten määrättyihin vaunuihin, eivätkä he saa ottaa vastaan »juomarahoja», mutta, rakas ystävä, he ovat ihmisiä ja sen lisäksi hyvin huonopalkkaisia, ja heistä kestänee kukin tuulta ja tuiskua, kylmää ja kuumaa, mutta hyvin harvoin jaksaa torjua kymmenen groschenin rahaa ja kourallista sikaareja. Siitä johtuu, että on vaunuja, joissa yksinäinen vanha matkustaja lojuu hyvin mukavasti vähine matkakapineineen neljällä istuinpaikalla, polttaa sikaariansa levittäen tavaransa toisille neljälle paikalle, samalla kun aivan siinä likellä ei omenakaan vaunussa voisi lattialle pudota ja ummehtunut ilma muuttaa onnettomasti teljettyjen ihmisten hengityksen myrkyksi. Juna pysähtyi: »Marburgin asema.» »Frankfurtiin!» »Tänne sisään, hyvä herrasväki!» »Mutta siellähän on kaikki täynnä.» »Kuinka monta teitä on?» »Kolme henkeä ja lapsi.» »Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois tavaransa.» »Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain yksi herra.» »Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän, astukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi joka perheelle hankkia eri vaunua.» Sellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee aina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin rahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi. Fritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen huolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja kenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi täyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka puhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa tupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi olla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla asemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos etsimään toista, mukavampaa paikkaa. Oikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin ja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden vuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut matkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe yhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että heitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta, ja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan ne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden viehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten merkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä huvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi kuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen luona ja tutustunut tyttäriin. Tässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan Frankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut. Entiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan käteen kolikon: »Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan häiriintymättä — ymmärrätte kyllä.» »Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman kohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin täynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat mennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.» »No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa pyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.» Kello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas pysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla. Fritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului tupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna pysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää: tarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä matkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä tavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa hiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta» vaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei kuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen kimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute. »Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun taas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti — tuolla tulee taaskin uusi parvi.» »Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen, jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö. »Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven; »Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään, aika on täpärällä.» »Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan. Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain, kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua. Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut rautatiellä. »Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta ranskaksi. »Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin, kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä otan tuon osaston.» Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen. Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä havaintoja uusista matkakumppaneistaan. Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi — Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina, tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla. Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan. Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä — vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan tule. Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan. Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat. Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman mahdollisuutta. Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan. Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat. — Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä, hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?» Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta, sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään, hapuillen omaa sikaarikoteloaan: »Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille sikaarin —?» »Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!» Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan, ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään: he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä. Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla hyvänsä. »Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden, »kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?» »Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa, kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.» Nyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti, tuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan niin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin voisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin saavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen kanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla. Nytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi ilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten vasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko mahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain huvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan lähinnä jatkaisi. »Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz tunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin kirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa. »Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne Varsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.» »Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät siellä nähneeni.» Aivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi! »En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en tunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan paitsi Italiaan ja Sveitsiin.» »Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen puolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta miestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan säädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että he kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska heillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja sitten edelleen Reiniä alaspäin. »Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä päättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä hänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti nyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin epäillyt. »Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon paremmin toimeen sillä kielellä.» »Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.» »Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.» »Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..» »Hyvä — Landsberg, sanoitte?» »Niin juuri.» »Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?» »Maalari kyllä.» »Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.» »Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen vain viehkeätä sointua. Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö, ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa ylhäisönkin esiintymisen lumous. Olisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin tosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman esittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli aivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen pikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa lomasta — entä itse huulet! Taaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin käytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden kansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin. »Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi oven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!» »Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen, jolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla kirkuva lapsi. »Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!» »Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?» »Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa — se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri vaunuihin.». »Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli ovesta sisään. Olga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi hänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä seurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken, ja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja jälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli päässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta istuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja juna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena syöksyi pystyyn ja huusi junailijaa. Fritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen tälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois vaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin täytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen — kernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti ei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä ulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin huutaessa kerta toisensa jälkeen: »Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!» »Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais, kun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?» Sitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti liikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki heitettiin hurjaa vauhtia sekaisin. »Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu nahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri selvä kulta — äsken se veel ol’.» Jopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä. »Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha mies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää löytä se kyll’.» Hän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen pistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja vedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia ja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön takaisin. Nyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti siitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan yksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla, kuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei ukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä silkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset olisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal joka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi luutnantin — se turhamainen kopeileva kapine! Sanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain muutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut mukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan litteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan kohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti pudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun lattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan ohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka tuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi ei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun veturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin pääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin heteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia samalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja lopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen. 4. KÄVITTEKÖ JO ENNEN NÜRNBERGISSÄ? Itsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua auttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki heille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät esittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli tuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös yhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä ensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut kerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz parhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon erinomaista Hochheimerviiniä. Frankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut tai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa tapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti; mutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä — hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä saa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti luopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan »Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä ollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä menemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä itsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella, oliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä, miten parhaaksi näkisi. Seuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän uneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa kaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään tiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi kylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan joudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti samalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet siihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli tosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata. Naiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen; oikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin hidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla tulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin suloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi annettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen. Ja kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka aamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen valkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran häiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti oikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta — juutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia. Aurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin laaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi synkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi heittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston takaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa ryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana. Mutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi lukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia minuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan ylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa. »Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta heräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut. Juna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle. »Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään kysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.» »Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää, sillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat nousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi avattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja heilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt tulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan mielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta erittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi läheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin Olgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta hän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi liveripukuiselle palvelijalle. Fritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään Olgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä, oliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan tuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä muutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli. »Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen katseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää sinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti huolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.» »Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin. Vieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan. »Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen käsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.» Pois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti ylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta matkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen kulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä kuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta. »Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja minun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!» »Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja hänet jälleen tavalliseen elämään. »On — tietenkin —» »Kuittinne!» »Tässä!» »Missä tahdotte asua?» »Lähimmässä hotellissa.» »Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!» Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului, olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset! mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa? Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan riensi puoli tusinaa palvelijoita. Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin. Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä — toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita raitoja ulkopuolelle. Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin rumasointuinen. »Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?» »Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä avattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen — Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe, peltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe, lääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea — Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa esittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut ollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli matkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin sitä myöhemmin sittenkin pilana. »Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen oli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade valui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti liinavaatteita. »Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan odottaviin vaunuihin. »Tohtori Raspelle.» »Vuorikadulleko?» kysyi mies. »Tunnetteko sen talon?» »No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan. Hän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta vaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli pitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen luona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen. Missään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä hetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen lähtöään toimittaa ystävänsä asian. Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään, porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon. Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun. »Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä: »Kenen luo te pyritte?» Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi: »Onko herra tohtori kotona?» »On.» »Ei siis matkustanut?» »Ei.» »Eikö perhekään?» »Ei — mitä häneltä tahdotte?» Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen pitemmistä puheista hän sanoi: »Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin ilmoitettavaa.» »Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.» Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen saliin. Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten: »Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä, täytyy vain noutaa avain.» Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa hitaasti päätänsä. »Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka, ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat elämässä ainakin vaihtelua.» Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita, mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa. Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen, hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti häntä kohden. Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen, melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi: »Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!» »Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —» »Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen jäljestänsä lukkoon. Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli vetäytynyt. Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty, oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat. »Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.» Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen. Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen. Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset? Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin halukas tutustumaan tohtori Raspeen. Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät, päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen: »Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?» Vanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja tutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä: »Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?» Fritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä ihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään hän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen ilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin hämillään ja vastasi kohteliaasti: »En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—» Enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja pitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että hän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa säilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä ja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai edes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon. Tämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui levollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt kärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun pohjaan saakka. 5. PELIHELVETISSÄ Fritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin perinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys ja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti ihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle Mutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle — kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin ankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei sentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut väärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä? koski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta, josta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä, ennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen. Näin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen ilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään, ja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä, silmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua tohtoria kohti. »Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö tiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan hertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun toimittaa teistä raportti?» »Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra. Sensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän nyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme. »Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan. Ja sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä moitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin kuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös vieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin ehkä jo ennen nähnyt. »Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?» »Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka ennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten myöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin hän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt. »En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja käyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?» »Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja ajuri toi minut tämän talon eteen.» »Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori Raspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän talon verran edempänä vastakkaisella puolella.» »Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz, jota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee mieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja tahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.» »Minkä vuoksi, jos saan kysyä?» »Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää häneltä selitystä.» »Tapasitteko hänet tässä portailla?» »Tapasin.» »Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori Aspelt. Fritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn vivahdus. »Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä hän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti sitten, ilman pienintäkään aihetta —» »Te annoitte kai kieltävän vastauksen?» »Tietysti.» »Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun teille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen mielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan vaarattoman potilaani.» »Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä. »On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on se ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää olleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on sieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut sitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo onnettomalta mieheltä hyvitystä.» »Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä. »Mikä tyttö?» »Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta ja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin suinkin.» »Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa Italiassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani ovat kaikki alakerrassa.» »Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?» »Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen kysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu seuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää jo kolmen vuoden aikana.» »Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut siitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta. Mutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla. Sitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus oli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin mahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta. »Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti, »että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.» »No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti vastapäätä, numero 32, luullakseni.» »Kiitos!» »Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä, salaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää. »Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua alakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän oman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää vieraita kasvoja.» »Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan kyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.» »Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla huomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan. Hänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin pilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja silloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä pysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen, olisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä oli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka päässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä tulevaa sulkijaa. Ja poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se minuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine päähänpistoineen! Ovenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse hyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin mikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta pullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi hänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten, kun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla ivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan: »Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?» »Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena riipaisten oven auki ja rientäen kadulle. Mitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi hänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti jälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän käski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa tällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja hänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä itseään naurunalaiseksi. »O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan maahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?» »Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä. Kuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?» »Seuraava junako? Kello puolikaksi.» »Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.» »Ettekö tahdo ensin aterioida!» »Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!» »Kuten käskette!» »Ja palvelija tuokoon alas tavarani.» »Kutsun hänet heti.» Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä. Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt; parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi uudestaan sattua. Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin, kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti, että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin, joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan. Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa suopeata arvostelua. Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa. Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta, ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin. Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän nopeasti täytäntöön päätöksensä. Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli, että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa niitä torjua. Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää epämukavuuksia. Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa, jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö. Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen, hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin, katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan varsinaista elämää ja hyörinää. Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi, kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon, joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin. Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä, vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen. Fritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli — koska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että tarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin seuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari harjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita oli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa. Itse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia naikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut, elähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä nuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan runsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla ja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen ympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz mielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä mukana. Kerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti nuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti he kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten merkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille. Kuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää, sillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään ja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman. Toisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä, mutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet vielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä ilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta iloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö. Pöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista nähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän herran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin herra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan pöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään pöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos hän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten sydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan ottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten he nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi. Fritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin tarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka jotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat kuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat häneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut sama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan ja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän tarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen henkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä mitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin että vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen lähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku yllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön. Mitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen tietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän tarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava, ylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa kävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla näytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa, ja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin ja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten jonnekin. Ei kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin muun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz piti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti. Molemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo toivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain näennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien silmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi. Vieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia, jotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä hävyttömimmin tuijottivat häneen. Se ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja hän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin töllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä ottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne, joihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja samalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt. Viimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin ja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti, helpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli hän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti taakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään, ja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he kuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään. Hän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja ja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät, vaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten lukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan. Eräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä hommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän siirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi; päinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä jotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa korviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään. Hän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai vielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin epäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen. »Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta vihoissaan. »No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä liikkeellä niin paljon väärääkin.» »Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?» »Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä jakaus kuin mikäkin viertotie. Nyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä rakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti heti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt ensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli hänelle taaskin yllätys. Saavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia kärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli päässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa. »Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi te minua luulette?» »Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen leikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.» »Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?» »Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja poliiseilla on aina oikeus.» »No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen käskystä te toimitte.» »Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.» Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan. Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta, ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä. Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista. Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi. »Eikö teillä ole muita tavaroita?» »On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin, sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun kalkin?» Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun. »Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.» »Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa iltaa.» »Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi olla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat puikkia tiehensä. Ulkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin asukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta, mitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat: »Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui! Mutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä oli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä nyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi matkustaa takaisin Koblenziin. Toinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen huoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla palvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri silloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi valaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan jäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin tervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain katseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin, kääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa kohti. Fritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan puoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua odottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti soittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle, että hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla junalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna sekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon. 6. HOTELLISSA Fritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi pitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista selitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta pian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono onnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen näköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät olleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja olemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi jäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin epäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan yhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin tahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin rautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen takaisin Koblenziin. Siellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä matkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään, eikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä, jotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen johdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen ei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä siitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen ajatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan hotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen huoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä poistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon todisteena? Mutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen piti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista, viekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin onneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi uhontaa, sitä parempi. Koblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään, sillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin ei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla hän matkusti Kölniin. Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä päättyisi siihen. Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa, katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon paremmanpuoleista viiniä. Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä »Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista perheineen; huone numero 35. Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana, ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä; se oli totisesti liiankin selvä. Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata, sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään tulokseen. Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä. »Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne päin. »No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?» »Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola. Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen herättämää kuvaa. — Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla. Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä. Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea; sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä tuttavuutta. Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä — ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! — tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin. Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi moitteettomassa asussa esiintyä naisille. Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan. — Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen. Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle, ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti: »Ette kai enää tunne minua?» »Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra, mutta katseli häntä sentään tarkemmin. »Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?» »Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä, joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta. »Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi kävitte Hassburgissa?» »En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti, missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa — jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.» »Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?» »Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.» »Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —» »Minunko molemmat tyttäreni?» »Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.» »Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.» Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.» Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle: »Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi, että olen teitä näin häirinnyt.» »Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?» »Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.» »Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas paikalleen syömään kyljystä. Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi parempi onni. Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään pitänyt arkistoneuvoksesta. Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin, mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi. Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina; mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen, kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen; silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa. Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta, joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla, vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella. Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen, jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi tuimana edessä. »Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista sääli. »No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee, ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään saatavamme.» Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi: »Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.» Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä. »Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —» »Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja hänen tyttärensä Olgan seurassa.» »Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt seuranne?» Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta hän sanoi hiljaa: »Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä tavalla työntäneet luotaan.» »Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei muuta kuin valeita ja juonittelua.» »Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin julkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata naista?» »Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään arvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin, asui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen, vieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa; »liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta jos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista puhetapaa.» »Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta joka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi äkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä yksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu kaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.» »No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja perääntyen. »Minkä verran neiti on velkaa?» »Hm — tahdotteko te siis maksaa?» »Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.» »Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä kerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman taksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse täällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus yhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria; sitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa yhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan kantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.» Fritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen huudahti: »Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte ventovieraan puolesta —» »Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen viiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt minua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan teidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka eivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän», jatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen, »asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan, arvoisa neiti?» »Rosowska.» »Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja kuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan tarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra yliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme kaivata.» Hännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän vetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin, kuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen pari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain naisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa takaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt hänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä perheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella kannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa vuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu heidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta uskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi ja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he aikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta, mainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa jäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin tilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se oli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo herrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla tavalla. »Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?» »Ei mitään.» »Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen. »Emsissä, Balzerin hotellissa.» »Emsissä?» »Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.» »Ja mitä hän sanoi?» »Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me tapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein uskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan tulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?» »Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa takaisin Koblenziin.» »Asutteko siellä?» »Isäni asuu siellä.» »Onko hänellä siellä jokin toimi?» »Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen kysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun laskun ja jäännöksen rahoista. »Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz ystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —» »Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti. »Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut toivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi kotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.» Yliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni viheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään. »Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran tähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää nimeänne?» »Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa. »Ja liikanimenne?» »Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin. »No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo tunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi hän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan tässä talossa enää tee teille kiusaa.» Hänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin saattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin ohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän siis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista, mennäkseen aiotulle kävelylleen. 7. TOHTORI RASPE PERHEINEEN S Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä kohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi varmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään karkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies sillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään nenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä — vaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli niin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut mitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen piirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta. »Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän itsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri ainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään lohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan ainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin vielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin siellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä tietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta, jonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan huoneestani.» Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin, mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli noussut makuulta. »Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin. Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään: »Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?» »Kyllä.» »Numero 36?» »Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?» »Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen. Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran: »Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?» »Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko sen perheen?» »En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut heille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?» »Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija, käyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?» »On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että tahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te voitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet kolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?» »Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia. »Minä toimitan asianne täsmällisesti.» Fritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui hitaasti portaita ylös huoneeseensa. Ovenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden kiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin, jossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä ja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Sitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian. Noin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle ilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka heti tulla tohtorin huoneeseen. Fritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai aluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä, ja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään, oli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä hänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen kirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle ystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen, — mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua oteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin olkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.» Näin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen kehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran: »Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri äsken riiteli, poistunut hotellista?» »Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne, sitä en tiedä.» »Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti hiljaa. »Sisään!» Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen. Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa, jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit, tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen muuten siinä helposti onnistuvansa. Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan — vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset. Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.» »Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta. — Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei isääni olisi olemassakaan. »Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?» »Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta. Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.» Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat, sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon. Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja katsoi siihen. — Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria neitosia. Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä: »Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata, kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?» Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?» »Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään, herra Wessel.» »Mutta, Viola!» sanoi sisar. »Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni nauttia seurastanne.» »Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan hätkähti. »Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun perättömiä?» »Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.» »En ymmärrä tarkoitustanne.» »Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.» »Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?» »No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi; suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys — eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.» Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen. »Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään. Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —» »Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?» Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan näennäisen pelästyksen ja huudahti: »Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se vain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.» »Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta; »jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään uteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne ulottuu.» »Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti, »koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän astumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?» »Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas tohtoriin päin tarkkaavaisena. »Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa: Tämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta Bonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa oli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa läpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen. Eteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi päällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä nuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan. Viranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien tuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen hallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä päivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.» Fritz nauroi. »Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä tyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä nuoria naisia vähääkään huvittaa?» »Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat teitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan, enintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, tukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen, pienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin säädyllinen käytös.» »Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!» huomautti Fritz nauraen. »Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich Wessel —» »Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi», lisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi olla minulle erittäin miellyttävä.» »On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta siihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä. Tähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia perheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain tilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten jäljettömiin.» »Näppärä mies!» myönsi Fritz. »Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori yhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään puolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille kortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän seurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava vaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta Mainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti hotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton — ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on mainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.» Tohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin, huomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa jännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin että hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä oli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä veijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän olkapäitään kohouttaen: »Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta se mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja siinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon tästä kaimasta.» »Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi Viola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä poliisi. »Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin ensi kerran ymmällä. »No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna otitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte lisäksi hotellilaskun.» »Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena. »Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te olette, arvoisa neiti?» »Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole ainoastaan epähieno, vaan hävytön!» »Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun, hyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää näyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet, hyvin epäkiitollista osaa.» Fritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona veijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti jalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä viittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut kiinnniottamisestani.» Viola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti mitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin ovelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi poliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen. »Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti hymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo aamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari kuuluu yhteen.» »Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz, unohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa yhdenkään sanan —» »Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan meitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain pahenee.» »Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas valloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän vielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että tahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain, että annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä tarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen. Tässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille ehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että lempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi itseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.» Samalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä kahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös naisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola seisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan hämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään. Hänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin tarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin kaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos Brunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta saapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään kirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he olivat persoonallisesti tuttuja. 8. MAJURI VON BUTTENHOLT Poliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen levollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran silminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin kadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään tavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon tultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti hänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri Sölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen vakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä ja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi paikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista ja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli hyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan ja pyysi anteeksi. »Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani, kun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen yhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.» »Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä epätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina pidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni oikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä tämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.» »Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi poliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen perheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna maksoitte?» »Mistä te senkin jo tiedätte?» »Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.» »Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.» Lyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena olevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän salasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi Vladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi hänen kuitenkin piti mainita. »No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?» »Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.» »Ja minkä näköinen hän oli?» »Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä vuoksi te sitä kysytte?» »Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata. Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.» »Hitto vie!» »Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.» »Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.» »Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?» »En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa, koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta. Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!» Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei sitä sopinut jättää heti käyttämättä. »Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos havaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan juuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja lisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt mitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä? Ihmeellisempiäkin asioita on sattunut.» »Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän ihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin kirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.» »Viivyttekö kauan Kölnissä?» »Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan tunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella. Olen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan virran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.» »Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos te jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin iloinen saadessani tavata teitä uudestaan.» »Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?» »Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte edes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti tarvitsemme teidän läsnäoloanne.» »Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren herran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari, niin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte tai ainakin saatte kuulla, missä hän on.» »Mutta hyvä herra kanslianeuvos —» »Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne, maksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä järjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän uudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun luonani, kunnes partanne on kasvanut.» Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento, johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa, pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi, tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin oli mainion hyvä oleskella. Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava. Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman. Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi saataisiin lähempiä tietoja. Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia viikkoja Reinin rannoilla. Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa: pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa, eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt hänet paljoa nopeammin vuoristoon! Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille, että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle. Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa. Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen. Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti. Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon; majuri Buttenholtia hän ei tuntenut. Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin. »Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.» »Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’ »Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa, Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan, enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.» »Jaksaako hän hyvin?» »Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies, »ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut kylliksi, mutta vain vähän iloa —» »Pojastansako?» »Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin päähänsä.» »Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa » »Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille, ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet löydettiin.» »Vanhusparka!» »Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.» »Eikö hänellä ole muita lapsia?» »On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä palvelemaan jotakin ansaitakseen.» »Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?» »Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki, ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.» Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja! Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi — mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään Reiniä ja sen ihania maisemia. Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin. Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki, ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa, sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan. Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa: majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon. Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi. Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään, kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään. Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta avattiin. »Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.» »Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas, kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä voin teitä palvella?» »Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri — suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?» »Isännekö?» »Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.» »Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin silmin, »ja mistä te nyt tulette?» »Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.» »Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa oloissa.» Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä, luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa: »Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin silmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä oloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin helpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.» »Arvoisa herra majuri —» »Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi itsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua luonani.» »Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään — tuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle tietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.» »Kirjoitin hänelle eilen.» »Eilenkö?» »Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.» »Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.» »Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin. Lasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää, jotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä teillekin velkaa.» »Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.» »Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa niin hyvä, pysykää täällä!» Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein, ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin. Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti tervehtien. Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän olisi joka tapauksessa pannut merkille. Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään? Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi sydämellisesti: »Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta, jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt, kuinka olisin pulasta selvinnyt.» »Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —» »Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti. »Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne, ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle annoitte, rakas nuori ystäväni.» »Arvoisa herra majuri —» »Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla, kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.» »Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —» »Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä voinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut häntä häpeällisesti.» Fritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään ja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa lapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut pakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena äärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha majuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen eteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi: »Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa maalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata laatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni, isästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!» Hän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista kehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin hotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen työntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret toi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle, sitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen keskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja kuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui sitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin leikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili; pari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin. Mutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli kohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus: »Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje oikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin sen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä turvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa osoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista ja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot päästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan kohdelleet lapsiparkaani!» »Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?» »Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.» »Kreivitär Olgako?» »Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä tein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.» Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena, kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta, vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi, pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin. Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli kuvitellut. »Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä sikaarit ovat hyviä.» »Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en — sietänyt tupakkaa.» Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan. Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet. 9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?» Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi: »Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti eteenpäin. »Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä. »Wladimir!» Tämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti. Wladimirko? — Hän melkein pysähtyi. »No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen, kuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne preussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?» Fritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti. Toinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin vierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi. »Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo sanonut, etten minä ole se mies?» »Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette olekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin sallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita vaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään kolmannen henkilön näköinen —» »Jonka nimi on Wladimir?» »Aivan niin!» »Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?» »Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä puolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen vain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin ollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili toista sittenkin Wladimiriksi. »Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin toistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!» »Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin, saadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen jotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu kreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten tiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt epävarmaksi. »Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte, että Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran tavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä, ja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan nostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin äkäiselle tuulelle. Kirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui hänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman muuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren rannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko hän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä katsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan? Ei suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu puolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman? Itse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt vähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella, vaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari siis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli suorastaan epätoivoista. Fritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän oli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään vastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja pidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui heti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi selostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti hän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain kohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa. Kun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen vastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen vuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata ihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita mieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin; seuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta tällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän kävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos kerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko laajasta maailmasta kuin juuri Margaretin. Tytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys kaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet nousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta ei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä kuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan majurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt sitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana. Entä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava myöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön herttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse, joka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi, että Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän voinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä kuitenkin huoletonta. Näihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti pyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken voitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen tarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että vanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa. Fritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen majurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta hämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina tuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri olikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi tullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut epäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei halunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta keskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja antoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi huoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata pääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua. »Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä, »ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua teille jäähyväisiä!» »Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa. »Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön samalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä. Hän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi vanhalle miehelle tuskalliseksi. »Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään salaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa hänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä, jos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta — sille ei kuitenkaan voi mitään.» Vanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin silmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka väkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta. Kun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa surua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä tunteitaan. »Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun, vaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla teille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy kotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu ystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja kirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että olen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä oikein hyvää.» »Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas kuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani, ei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.» »Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz vapisevalla äänellä. »Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä tarkoitatte? Minä en ymmärrä!» »Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan. Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.» Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka, kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti: »Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?» Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!» ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen. Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan. Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan, sen hän takasi sydänverellään. Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi, kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan, jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti vaimon avulla. Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa. Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni, olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua. Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden hyväksymisensä. Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon, koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa. Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista. Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan, ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista. Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen. Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä? Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa. Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa. Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä, ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa. Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään sydämellisesti. Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset. Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi: »Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen sydämellisesti, että te —» »... etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin pahoillaan.» »Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun niinelläsi?» huusi Klaus. »Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki. Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —» »Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.» »Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.» »Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?» »Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri Buttenholtin tytär.» »Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.» »Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan, jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi. »Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt, ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää. Loppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä Koblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli oikein liikuttava. Majuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se ei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin myös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari, isien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä pystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin tuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun uskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHATEILLÄ *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact. Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
