Kuolemaan tuomittu : Kertomus Skotlannin vapaussodan ajoilta

By Fredrik Dentz

The Project Gutenberg eBook of Kuolemaan tuomittu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuolemaan tuomittu
        Kertomus Skotlannin vapaussodan ajoilta

Author: Fredrik Dentz

Release date: February 8, 2025 [eBook #75321]

Language: Finnish

Original publication: Hamina: Alfred Lagerbom, 1905

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAAN TUOMITTU ***

language: Finnish




KUOLEMAAN TUOMITTU

Kertomus Skotlannin vapaussodan ajoilta


Kirj.

FREDRIK DENTZ


Suomennos





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella,
1905.




Siinä osassa Skotlannin ylämaata, jossa Atlannin valtameren aallot
mahtavasti kohisten murtuvat särkyneitä kalliorantoja vastaan, oli
17:nen vuosisadan lopussa vanha luja linna, jonka omisti urhoollinen
aatelismies sir John Cochrane.

Eräänä maanantaina vuonna 1685 oli sir John lähtenyt ulos linnastaan.

Yksin kuljeskeli hän hitaasti pitkin kalliolohkareitten täyttämää
rantaa ollen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen kasvonsa näyttivät
synkiltä. Suru ja tuska kuvastui hänen muodossaan, ja koko ajan
kouristeli hän suonenvedon tapaisesti kallisarvoisen miekkansa kahvaa,
aivan kuin hän olisi tahtonut paljastaa sen vihollista vastaan.

Niin, näytti melkein kuin vihollinen olisi väijynyt häntä, sillä
kun hän saapui erään kalliotunnelin läheisyyteen, josta pääsi meren
rannalle, ilmestyi yht'äkkiä skotlantilainen soturi, joka seisoi pyssy
olalla valmiina ampumaan.

Hetkisen oli kumpikin mies hämmästyksissään, kun he näin yht'äkkiä
joutuivat seisomaan vastatusten ja tarkastelivat toisiaan terävin
katsein.

Skottilainen soturi ei näyttänyt kuitenkaan tulleen missään
vihamielisissä aikeissa, sillä hän laski pyssynsä heti alas.

"Tunnetteko, hyvä herra, näitä seutuja?" kysyi hän kohteliaasti.

"Kyllä, niin kauas kuin silmä kantaa, on niin hyvin maa kuin
rakennukset minun omaisuuttani", vastasi puhuteltu. "Mutta kuka Te
olette, ja millä asioilla Te täällä oleksitte?"

"Koska tämä maa on Teidän", jatkoi vieras, "niin tiedän, että minulla
on kunnia tervehtiä urhoollista aatelismiestä sir John Cochranea,
häntä, jota kaikki todelliset isänmaan ystävät kunnioittavat."

Sir Johnin kasvot synkistyivät vieläkin enemmän ja äärettömän
halveksivalla äänenpainolla hän sanoi:

"Kenen kulta on tehnyt Teidät, joka olette skotlantilainen, maansa
petturiksi ja kurjaksi vakoilijaksi?"

Katsettaan vähääkään muuttamatta soturi vastasi: "Sir John Cochrane,
Teitä, jonka sydäntä Skotlannin ahdinkotila niin kovasti rasittaa,
ei voi moittia, että Te esiinnytte vihamielisesti kaikkia kohtaan,
jotka vähimmässäkään määrässä ovat julman kuninkaan luontokappalten
kaltaisia."

"Ei mitään turhaa puhetta", ärjyi sir John, "sanokaa suoraan asianne,
tai vieläkin paremmin, laittakaa niin, että Te mahdollisimman pian
poistutte täältä."

"Minä teen kaikki, mitä Te käskette", sanoi vieras, pysyen edelleen
levollisena, "sittenkuin ensin olen toimittanut Teille asiani. Kuulkaa
siis, kuningas Jaakko II varustautuu pääkaupungissaan Lontoossa ase
kädessä rangaistakseen Skotlantia ja musertaakseen kaikki, jotka ovat
esteeksi hänen vallanhimolleen ja julmuudelleen. Vielä on aikaa, vielä
voivat skotlantilaiset tarttua aseisiin ja suojella maataan, jos heidän
etevimmät miehensä asettuvat etunenään ja johtavat heidät tyrannien
joukkiota vastaan. Kaikkien urhoollisten, uskollisten skotlantilaisten
silmät ovat tähdättyinä Teihin, sir John Cochrane; myöntykää" — vieraan
ääni vapisi mielenliikutuksesta — "lainatkaa käsivartenne sorretulle
isänmaalle, ruvetkaa johtajaksemme. Minä tiedän, että Te vihaatte tuota
julmaa kuningasta, joka haluaisi henkeänne ja omaisuuttanne. Oi herra,
ruvetkaa johtajaksemme ja samalla isänmaamme pelastajaksi!"

Vieras laskeutui aatelismiehen eteen polvilleen.

Tämä oli tullut levottomaksi; suuresta itsensä hillitsemistaidosta
huolimatta ei hän voinut tukehduttaa tuntemaansa sisällistä liikutusta.
Hänen polttava katseensa, puna hänen poskillaan, kaikki todisti, että
vieraan sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka kauan oli hehkunut hänen
rinnassaan.

Mutta varovaisuus esti vanhaa aatelismiestä tuota pikaa
jättäytymästä tuon tuntemattoman miehen valtaan. Teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä potkasi hän kiveä, joka putosi rotkoon, sen
jälkeen hän hitaasti ja pannen painoa joka sanalle lausui:

"Toden totta olette Te opetellut osanne oivallisesti ulkoa, mutta sen
sijaan, että käännytte minun puoleeni, neuvon Teitä kääntymään lasten
ja narrien puoleen. Jos tämä oli ainoa tehtävänne, niin olisi ollut
parasta, että olisitte ollut tulematta."

"Te ette siis tahdo ruveta sen joukon johtajaksi, joka nyt lähtee
Jaakko II vastaan Skotlantia pelastamaan?" huudahti vieras suuresti
liikutettuna.

"En", vastasi sir John ja kääntyi ympäri mennäkseen edelleen.

Polvillaan oleva vieras hypähti ylös, asettui hänen tielleen ja laski
pyssynsä hänen jalkojensa juureen.

"Sir John Cochrane!" huudahti hän syvimmän epätoivon valtaamana. "Koska
Te ette tahdo auttaa isänmaatanne, koska Skotlannin kansa, aatelistonsa
pettämänä, saa vuodattaa verensä pyövelin kirveen iskusta, miksi sitten
minä ja meidän kansamme enää eläisimme tätä kurjaa elämää. Pitääkö
minun ja urhoollisten maamiesteni avoimin silmin olla todistajina
vapautemme kukistumisessa, nähdä vaimojamme ja lapsiamme murhattavan
ja nähdä oma häpeämme, joka on niin suuri, että se ulottuu maasta
taivaasen. Ottakaa pyssy, John Cochrane, ja vapauttakaa minut elämästä,
jolle minä en pane mitään arvoa, kun kerran en enää saa hengittää
vapaan Skotlannin ilmaa."

"Toiveenne minä täytän", vastasi vapaaherra kylmäverisesti tarttuen
samalla pyssyyn, jonka hanan hän viritti, "minä näet olen täysin
vakuutettu siitä, että tämä laukaus hävittää yhden petturin
maailmasta."

Hän nosti aseen ja tähtäsi sotilasta, joka syvästi huolestunein
katsein, mutta täydessä mielenmaltissa paljasti rintansa ja silmiään
räpäyttämättä katsoi kiväärin suuhun. Hänen huulensa mutisivat muutamia
käsittämättömiä sanoja ja oikealla kädellä tarttui hän vyöhönsä, jossa
Skotlannin kansallisvärit loistivat, ikäänkuin hän ei kuollessaankaan
olisi tahtonut luopua siitä.

Aatelismies antoi aseen vaipua alas.

"Voihan olla, ettette olekaan mikään petturi", hän sanoi, "mutta
sen sijaan olette Te houkkio, joka tahtoo päästä taivaasen ruokosia
tikapuita myöten. Ulkomuodostanne päättäen olette te niiltä ylämaan
seuduilta, jossa Invernay on. Menkää kotiin ja viljelkää maatanne ja
purkaa ennemmin kieli suustanne, kuin puhutte moisia mielettömyyksiä
kuten tänään olette tehnyt."

Näin sanoen antoi hän pyssyn takaisin skotlantilaiselle, joka sanaakaan
sanomatta, mutta katse suruisena, nojautui siihen.

"Te näytätte olevan kelpo ja rohkea mies", jatkoi sir John, "jonka
joku omaatuntoa vailla oleva seikkailija on vietellyt hullutuksiin,
jotka voisivat maksaa Teille henkenne, niinpian kuin joku Jaakko II:n
vainukoirista pääsisi niiden jälille. Kenties on puute pakoittanut
Teitä ottamaan tämän askeleen, mutta kuulkaa kokeneen miehen neuvoa,
miehen, joka rakastaa isänmaataan yhtä ylevästi kuin Te itse. Menkää
kotiin vaimonne ja lastenne luo ja odottakaa kaikessa levossa
ja rauhassa vapautuksen päivää. Se tulee aikanaan. Katsokaa!" —
aatelismies otti kolme kultarahaa kukkarostaan — "tämä kulta riittää
pelastamaan Teidät velvollisuuksistanne pahaa Jaakkoa kohtaan."

Kajoamattakaan kultaan katsoi vieras epätoivoisena aatelismiestä.

"Varmaan on helpompaa heittää muutaman rovon yltäkylläisyydestään, kuin
pitää omaisuutta ja vertaan isänmaanrakkautta halvempana."

"Hävytön!" ärjäsi aatelismies, "tiedättekö, mitä puhutte? Luuletteko,
että tusina Teidän kaltaisianne huimapäitä voi syöstä Jaakon
valtaistuimetta. Vaaditteko tosiaan minun uhraamaan ei ainoastaan omani
vaan koko perheeni — niin ehkäpä koko sukuni — olemassa olon, jotta
maailmalla olisi syytä sanoa minun olleen kypsyneen hulluinhuonetta
varten?"

"Siellä ylämaalaisten keskuudessa sykkii tuhansittain urhokkaita
sydämiä", jatkoi vieras, "jotka kaikki ensi vihjauksesta yhtenä miehenä
lähtevät liikkeelle, ja miksei siinä tapauksessa sir John Cochrane,
joka jo niin monta vihollista on kukistanut, voisi saada suuremmoista
voittoa."

"Te erehdytte, luuletteko minulla olevan niin paljon voimaa", vastasi
sir John. "Muistakaa, että Skotlanti on hajautunut niin moniin pikku
puolueisiin, eikä minun vaikutukseni ulotu tilusteni rajoja kauemmaksi.
Väkeni kyllä seuraisi ihastuksella minun kehoitustani, mutta eipä
kenenkään muun. Sen täytyy olla toisenlaisen, joka voi kutsua koko
Skotlannin aseisiin, ja te saatte kyllin kauan etsiä, ennenkuin
sellaisen löydätte."

"Ketähän Te tarkoitatte?" kysyi vieras.

"Tarkoitan urhoollisinta skotlantilaista, häntä, joka nyt syö leipäänsä
maanpakolaisena Hollannissa, Argylen herttuaa, Mac Callum Morea."

Tyyntyneenä otti vieras askeleen lähemmä.

"Ja jos nyt Mac Callum More palaisi kotiin, jos hän tarttuisi
Skotlannin lippuun ja kutsuisi kansansa ratkaisevana hetkenä taisteluun
sortajia vastaan, pysyisittekö Te, sir John Cochrane, silloin kotona ja
linnanne akkunasta aivan levollisena katsoisitte taistelua?"

"En" vastasi aatelismies, "siinä tapauksessa uhraisin minäkin henkeni
ja omaisunteni, jos nimittäin sitä tarvittaisiin, isänmaalleni, sillä
Mac Callumin ollessa päällikkönä meidän täytyy voittaa."

"Oi, kiitoksia!" huudahti ylämaalainen ylen onnellisena, "nyt tunnen
ajatuksenne enkä tarvitse enempää tietää. Täällä näiden äärimmäisten
kallioiden takana on Argylen herttuan laivasto, joka on tuonut hänet
Hollannista vapauttamaan Skotlannin. Hän, herttua, on minut lähettänyt
tänne. Olisin syöksynyt alas näiltä kallioilta, ellen olisi voinut
saada Teitä taipumaan puolellemme.

"Ja nyt, sir Cochrane, seuratkaa minua tullaksenne vakuutetuksi siitä,
mikä muutoin ehkä voisi näyttää Teistä uskomattomalta."

Syvästi liikutettuna tarttui aatelismies ylämaalaisen käsivarteen.

"Viekää minut herttuan luo", puhkesi hän puhumaan, "mutta olkaa
vakuutettu, että minä miekallani halkaisen päänne, jos minut petätte."

"Jos ette muuhun voi miekkaanne käyttää", hymyili skotlantilainen,
"niin ripustakaa se yhtä hyvin tuohon puuhun, siksi kunnes tulette
takaisin. Ennen tunnin kuluttua näette Te Argylen herttuan ja monta
muuta urhokasta miestä hänen seurassaan."

Kiirein askelin riensivät molemmat miehet alas kalliojyrkännettä ja
seisoivat ennen pitkää rannalla. Matkalla oli aatelismies tilaisuudessa
tehdä vielä muutamia kysymyksiä seuralaiselleen.

"Kuka on herttuan mukana?" tiedusteli hän, "ja mistä syystä hän ryhtyi
ajamaan maamme asiaa?"

"Herttualla on seurueessaan urhoolliset soturit Hume ja Rumbold.
Jälkimäinen on muuan englantilainen, jonka tyrannimainen Jaakko on
karkoittanut ja joka paheksuen sitä tapaa, jolla tämä, nyt koettaa
ryöstää vanhan vapautemme ja oikeutemme, on asettunut herttuan lipun
alle."

Sir John Cochrane ei vastannut; hän kiiruhti vaan edelleen.

Erään tiheäpensaisen kallion takaa pistäysi syvä lahti sisämaahan.
Täällä oli ankkurissa kolme keskikokoista sotalaivaa, joiden lipuissa
oli Skotlannin kansallisvärit. "Katsokaa tuonne!" huudahti opas
ylpeänä, kun he saivat näkyviinsä tuon pienen laivaston. "Tuolla on
Argylen herttuan laiva, ja missä näette savun puiden välistä lahden
sisimmässä sopukassa, siellä tapaatte hänet itsensä."

Aatelismies heitti tutkivan katseen noihin kolmeen laivaan ja jatkoi
sitte matkaansa eteenpäin lausuen:

"Alku kyllä tosin on vähäinen, mutta Argyleen nimi, kuulukoon se missä
tahansa, kokoo tuhansittain urhoollisia miehiä lippujen luo. Missä
laivat ovat varustetut?"

"Hollannissa; muuta en tiedä, koska vasta joku päivä sitten tulin tähän
toimeen."

Kapeata maakaistaletta pitkin, läpi pensaikon ja yli
kallionlohkareiden, saapuivat miehet vihdoinkin lahdekkeen rannalle,
jossa puiden lomitse näkyi suuri rovio loimuavan. Vahdit, jotka
siellä täällä olivat seisomassa, antoivat skotlantilaisen seurueineen
esteettömästi kulkea ohi. Ennen pitkää astuikin sir John metsiköstä
miesjoukon luo, joka nuotion ääressä loikoillen parhaillaan oli
illallistaan nauttimassa.

Kun he kuulivat tulijoiden askeleet, katsoivat he kaikki ylöspäin, ja
yksi heistä, joka istui kivellä, nousi kiireesti ja ojentaen kättään
iloisesti tervehti äskentullutta vierasta.

"Sir John Cochrane!" huudahti hän, "vanha ystävä ja toveri! Tervetullut
olkaa joukkoomme! Tiesinhän, ettette jättäisi Argyle ystäväänne pulaan,
kun kysymyksessä on pelastaa Skotlanti verisen Jaakon ikeestä."

"Mac Callum More!" vastasi puhuteltu, "Skotlannilla on ollut surullinen
aika sen jälkeen kun läksitte maanpakoon; suokoon Jumala päivänpaisteen
palata Teidän mukananne! Minkä voin, sen tahdon tehdä auttaakseni
hanhettanne onnelliseen loppuun. Tässä on kysymyksessä voitto tai —
kuolema."

"Niin, se on myöskin minun mielipiteeni", herttua vastasi, "ja siksi
olenkin minä sekä nämä urhoolliset hollantilaiset varustautuneet
kukistaaksemme Jaakon vallan Skotlannissa. Meidän laivamme ovat
varustetut Hollannin hallituksen tieten ja sen suosiollisella
luvalla, meillä on mukana siksi paljon ampumavaroja, että me niillä
voimme varustaa koko sotajoukon. Asettukaa tänne meidän luoksemme ja
kuunnelkaa, mitä laivaneuvosto on päättänyt. Mutta tarttukaa ennen
kaikkea pikariin ja tervehtikää yhteisiä ystäviämme ja sotatoveriamme."

"Tervetuloa, sir John Cochrane! Tervetuloa meidän piiriimme!" kaikui
aatelismiehelle tervehdykseksi, kun hän asettui herttuan urhoollisten
toverien joukkoon ja jännitettynä kuunteli herttuan kertomusta.

"Aikomuksemme on", alkoi tämä, "etsiä herttuakuntani Argyleshiren
rannikolta paikka, jossa me luoksepääsemättömien kallioiden turviin
voimme kätkeä laivamme ja viedä maihin varastomme. Se tulee myöskin
olemaan niiden urhoollisten skotlantilaisjoukkojen kokoontumispaikkana,
jotka minä kaikessa salaisuudessa kutsun aseisin ja minä tiedän,
että kaikki, joille minä annan tiedon kutsunnasta, viipymättä saapuvat
sinne. Niin paljon kuin varastostamme riittää, varustamme ne aseilla,
ja sillä aikaa kuin osa sotavoimistamme vartioi laivoja, etenen minä
joukkoineni vanhaa pääkaupunkiani Invernayta kohti. Jos tämä kaupunki
vain on vallassani, niin olen minä herra omalla maallani eivätkä
koko Englannin sotavoimat voi karkoittaa minua kotimaani korkeilta
tuntureilta. Sieltä saamme lujan liikunta-aseman, josta me sitten
voimme ryhtyä sotatoimiin tuota Englannissakin kammottua tyrannia
vastaan, jonka toivon olevan voitetun ja masennetun ennen vuoden
loppua. Mitä sanotte tästä suunnitelmastamme?"

"Suunnitelma on oivallinen", tuumi sir John, "ja jos jokainen
tekee velvollisuutensa, on se myös onnistuva, ja kun minä yhdistän
joukkoni teikäläisiin, on käskettävänänne kymmenen tuhatta urhokasta
skotlantilaista, jotka kalpenematta voivat katsoa vaikka minkälaista
vihollista silmästä silmään, ja jos me saavutamme vain yhdenkin voiton
tyrannista, niin yhtyvät kaikki skotlantilaiset meidän lippujemme alle."

"Nämät sanat, sir John, ovat minusta yhtä suuriarvoiset kuin tuhat
soturia", huudahti herttua iloisena; "sillä minä en pidä Teitä
ainoastaan urhoollisimpana skotlantilaisena vaan myöskin miehenä, jolla
maamme asioissa on enimmän kokemusta. Mutta sallikaa minun nyt kertoa
Teille se ilosanoma, että meillä Hollannissakin on lukuisa joukko
ystäviä, jotka lähettävät meille kaikellaisia tarpeita sen mukaan,
kuin tarvitsemme. Niin, jos alusta alkaen onnistumme aikeissamme,
voimme ehkä toivoa suoranaista apua Hollannin hallitukselta. Ja silloin
luulen voivani vakuuttaa, että Jaakko kohta on menettänyt kannatuksensa
Englannissa, ja Wilhelm Oranialainen anastaa hänen valtaistuimensa."

"Nehän olivat erittäin ilahuttavia uutisia", puhkesi Cochrane sanomaan,
"ja minua ilahuttaa etenkin se seikka, että asia on suunniteltu niin
suurella huolella. Mutta aika on kallista! Riennän nyt takaisin
linnaan ja lähetän viestinviejät; jo tänä iltana on suuri roihu
loimuava korkeimmalla vuorellani. Kaksi tuntia puolenpäivän jälkeen on
kuusisataa hyvinvarustettua skotlantilaista seisova valmiina linnani
pihalla. Onko laivassanne tilaa heille?"

"Kyllä!"

"Sepä hyvä! Tulkaa sitten tänä iltana laivoillenne linnani alapuolella
olevaan lahdekkeesen ja lähettäkää veneitä maihin, siellä on
erinomaisen hyvä maallenousupaikka."

"Me saavumme täsmälleen", vastasi herttua — "ja lopuksi, vielä kerran
olkaa sydämellisesti tervetullut joukkoomme, sir John Cochrane!"

Tämä kiitti näistä vilpittömästä sydämestä lähteneistä sanoista ja
lähti sitten linnaansa, samalla kuin herttua miehineen lähti laivoihin;
molemmin puolin alettiin kuumeisella kiireellä varustautua yöllisiin
hommiin.

Illan tullessa valaisi sir Johnin linnan mahtava nuotiotuli, jonka
liekit kohosivat yhä korkeammalle pilviä kohti. Laaksoissa ja vuorilla,
tuvissa ja mökeissä, kaikkialla, missä vain ylämaalaisia asui, syntyi
eloa ja liikettä. Aseellisia miehiä näkyi kaikilla poluilla ja teillä,
ja ennen pitkää täyttyi linnan piha aseellisilla joukoilla.

Täällä saivat ne linnan herralta tietää syyn, miksi hän oli heitä
kutsunut aseisiin. Sydämellisin, innostuksesta hehkuvin sanoin puhui
hän heille Skotlannin ikivanhasta vapaudesta ja niistä pahoista
aikeista, joita Englannin vihatulla, verenhimoisella itsevaltiaalla oli
mielessä. Riemuhuudoin vastattiin hänen puheesensa ja aivan varmaan ei
näissä miehissä ollut ainoatakaan, joka ei ilomielin olisi seurannut
herraansa taisteluun tuota heille aivan tuntematonta kuningasta vastaan.

Jokseenkin samoihin aikoihin saapuivat herttuan veneet rannalle, ja
Rumbold lähestyi linnaa noutaakseen sieltä tulevia taistelutovereita.

Sir John astui nyt etupihalle puettuna täyteen sotavarustukseen
vaimonsa ja lastensa ympäröimänä, jotka itkien pyysivät taivaasta
menestystä rakastetulle puolisolle ja isälle, sillä he kaikki tiesivät
hyvin, että tämän sotaretken täytyi päättyä joko kunniakkaasen voittoon
tai häpeälliseen kuolemaan; Jaakko ei koko elämässään ollut tuntenut
sääliä eikä armeliaisuutta.

Mutta olipa yksi, joka ei itkenyt; se oli pitkä, kaunis neiti, jolla
oli liehuvat kiharat, ylpeät, käskevät kasvojen piirteet ja säihkyvät
silmät. Se oli Griselda, linnanherran vanhin tytär ja samalla hänen
lempilapsensa, hänen reipas metsästystoverinsa, kun hän yli kivien ja
kantojen ajoi takaa upeita hirviä.

Hän tarttui vain lujasti isäänsä käteen ja huudahti: "Oi isä, mitenkä
mielelläni olisin mies sen sijaan, että olen vain heikko, avuton
nainen!"

"Niin, Griselda, ymmärrän kyllä toiveesi syyn, ja olen vakuutettu,
ettei löytyisi urhoollisempaa soturia vanhan Skotlannin vapauden
puolesta kuin sinä. Mutta, lapseni, sinun paikkasi on täällä kotona;
kun isäsi on kaukana kotilieden äärestä, niin astuos sinä hänen
sijaansa täällä kotona ja hoida kaikkia."

"Kyllä, isä, sen olen tekevä parhaimpani mukaan."

Veneet, jotka olivat täynnä väkeä, lähtivät liikkeelle, paitsi
viimeistä, jonka piti viedä sir John sotalaivalle. Jätettyhän vielä
viimeiset sydämelliset jäähyväiset puolisolleen ja lapsilleen, astui
hän veneesen, ja niinpian kuin se oli saapunut herttuan laivalle,
nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle täysin purjein.

Linnan tornista pilkotti valo läpi yön pimeyden; siellä seisoi Griselda
ja tähysteli pitkän aikaa siihen suuntaan, jonne laivojen merkkitulet
olivat kadonneet näköpiiristä, samalla kuin yöilma leikitteli hänen
kiharoillaan ja suuteli hänen lumivalkoista otsaansa, jossa rajut
ajatukset riehuivat sinne tänne.

Sir John huomasi laivansa takakannelta linnan tornista tuikkivan tulen,
joka pienenemistään pieneni sikäli kuin koti jäi kauemmaksi, ja vihdoin
näkyi se vain tuikkivana tähtösenä, lohdutuksen ja toivon tähtenä,
jonka oli sytyttänyt tytär, joka kaikesta sydämestään rakasti isäänsä,
joka ilolla olisi uhrannut sydänverensä hänen puolestaan.

Kun aamu sarasti, oli rannikko enää tuskin huomattavissa. Laivat
ohjasivat etelään ja pysytteleivät siksi kaukana merellä, että rannikko
näkyi vain sinertävänä juovana.

Herttuan ensimäisenä päämaalina oli Bute-saari, jossa oli sopiva
maallenousupaikka, ja jonne herttuakunnan eteläisemmistä osista oli
kutsuttu sotureita.

Toisen päivän illalla laskettiin maihin saaren lounaisrannikolle, jossa
enemmän kuin kolmesataa hyvin varustettua ylämaalaista odotti herttuata
ja tervehti häntä kaikuvilla ilohuudoilla.

Leiriydyttiin meren lähellä olevalle suojaiselle paikalle,
jossa tuumiskeltiin, mihin toimiin olisi ryhdyttävä lähimmässä
tulevaisuudessa. Ennenkaikkea neuvotteli herttua etevimpien miestensä
kanssa paikasta, joka olisi soveliain ase- ja muonavarastopaikaksi.

Muuan aatelismiehistä ehdotteli Ealanin vanhaa lujaa linnoitusta, joka
oli eräässä niemen käressä, ja jota kalliot ja hietasärkät suojelivat
niin hyvin, että ainoastaan se, joka oli useampia kertoja kulkenut
tämän vaivaloisen, melkeinpä läpipääsemättömän tien, voi löytää sinne.
Meren puolelta oli linna melkein luoksepääsemätön sitä ympäröivien
särkkien ja karien takia.

Tähän ehdotukseen herttua täydelleen suostuikin, ja päätettiin, että
varhain seuraavana aamuna piti muutamien veneiden purjehtia anastamaan
linna, jossa oli vain mitätön suojelusväki.

Niin kävikin. Urhoollinen Rumbold valittiin retkikunnan johtajaksi.
Puolen päivän ajoissa seurasivat toiset veneet perässä.

Tuuli oli kaikkea muuta kuin suotuisa, niin että vasta kaksipäiväisen
purjehduksen jälkeen saavuttiin Ealaniin. Muutamien urhoollisten
miesten seuraamana meni Rumbold maihin ja hiipi linnaan: portaitten
ja iskuhakojen avulla kiipesivät nuo hurjapäät muureille ja pääsivät
siten aivan huomaamatta perille, sillä varusväellä ei ollut vihiäkään
vaarasta. Rajuilman tavoin syöksyivät he varusväen kimppuun, ja
muutamassa minuutissa oli se viimeiseen mieheen tapettu.

Kun herttua päivää myöhemmin ankkuroitsi laivastonsa linnan edustalle,
liehuivat hänen lippunsa jo sen harjalla.

Nyt ponnistettiin kaikki voimat ollakseen valmiit päätaisteluun.
Skotlantilaiset löysivät kohta käytävän linnan alapuolella olevaan
syvään satamaan, jonka jälkeen he veneiden avulla hinasivat
sotalaivansa tähän satamaan, johon he sitäpaitsi laittoivat pienen
linnoituksen eräälle kalliolle, ennestäänkin vaikeapääsyiseen
satamansuuhun.

Skotlantilaisten innostus oli niin suuri, että he jo kahden päivän
kuluttua olivat saaneet kaikki nämä varustukset valmiiksi, jonka
jälkeen herttua otti haltuunsa entisen maatilansa. Mahtimiehiä
sijoitettiin kaikkialle; tykit ladattiin sekä laivoilla että
linnoituksessa, ja nyt tarvittiin melkoiset voimat karkoittamaan
skotlantilaiset tästä lujasta asemasta.

Kuten jo mainittiin, oli Kalan yksi herttuan alueista. Hän oli aina
ennen mielellään käynyt tässä kauniilla paikalla olevassa linnassa,
ja siksi olivat kuninkaalliset joukotkin täällä löytäneet mukavan
oleskelupaikan ja suuremmoiset ruokavarat. Mutta liiman viinikellaria
eivät he olleet löytäneet, sillä se oli tehty kallioon aivan linnan
alle.

Mutta herttuan palvelija avasi nyt tämän, ja kohta valui tuota jaloa
nestettä virtanaan joskaan ei ylenmäärin — herttualle ja hänen
seurueelleen.

Tähän saakka oli omii suosinut näitä urhoja. Mutta olipa heille
kovatkin ajat tulevat.

Mac Callum More makasi vielä suloisessa unessa seuraavana aamuna, kun
Cochrane tuli kiireesti huoneeseen ja herätti hänet.

"Ystäväni, katsokaapa ikkunasta", hän huudahti, "Jaakko II näyttää
aikovan tulla tänne vieraisilla, ja ettehän toki tahdo olla siksi
epäkohtelias, että makaatte hänen tullessaan?"

"Te puhutte palttua", vastasi herttua puoliunisena, "Te vaan kadehditte
suloista untani, jonka minä kuitenkin olen niin hyvin ansainnut. Missä
näitte Jaakon?"

"Jos ette usko minua", vastasi Cochrane totisena, "niin katsahtakaapa
ikkunasta tuonne kauemmaksi; luulen Teidän silloin tulevan kuningasta
lähemmäksi kuin mieleennekään olisi."

Nyt vasta huomasi Mac Callum More sir Johnin puhuvan totta, hän
hyppäsi ylös sängystä, pukeutui hiukan ja kiiruhti ikkunan luo.
Hämmästyksekseen hän huomasi, kuinka neljä suuria rekattia täysissä
purjeissa tuli Ealania kohti. Kuninkaallinen lippu niiden mastossa
näytti kyllin selvästi, minkä herran palveluksessa ne olivat. .

"Mitään vahinkoa eivät ne voi meille saada aikaan", arveli Cochrane,
"mutta varsin kummalliselta tuntuu, että ne jo tänä päivänä ovat
täällä ja uhkaavat hyökätä. Kuinka ovat ne voineet saada meidän täällä
olostamme niin tarkkoja tietoja? Minä luulen laivojen olleen täällä
toimiamme vakoilemassa."

"Tosiaankin on aivan käsittämätöntä, kuinka ne ovat voineet meidät
löytää", vastasi herttua, "mutta sattuma on heille varmaan ollut apuna."

"Minä en usko sattumaa", vastasi sir John vakavana, "ennemmin luulen
petoksen olevan vaikuttamassa asiaan."

"Petoksen?" huudahti herttua hymyillen, "ei, sir Cochrane. Hullutusta
on sellaista ajatellakin; minä tunnen kaikki mieheni ja olen valmis
itse puolestani vastaamaan heistä jokaisesta."

"Niin onnellista olisi, jos luottamuksenne väkeenne olisi varma, mutta
voi meitä, kymmenkerroin voi meitä, jos niin ei olisikaan asian laita!"

"Te olette liian epäluuloinen", selitteli herttua. "Annetaan vaan
rekattien tulla niin lähelle meitä kuin haluavat, ne eivät missään
tapauksessa voi meitä vahingoittaa. Sill'aikaa kuin ne tyhjin toimin
ovat täällä vartioimassa, valloitamme me Skotlannin ja kukapa tietää,
kenties ne lopulta ovat iloisia, että pääsevät täältä ehjin nahoin."

"Joka tapauksia katson minä aivan välttämättömäksi ryhtyä asiaa
tutkimaan", selitti sir John. "Enkä luule sen synnyttävän erinomaisen
suuria vaikeuksia. Rekatilla on useampia skotlantilaisia, jotka
sisimmässä sydämessään ovat uskollisia Skotlannin asialle. Jos Te niin
tahdotte, lähetän tänä iltana veneellisen luotettavia miehiä, jotka
soutavat rekattien luo ja tarjoavat kaloja kaupaksi. Sillä tavalla
tulee heille helpoksi joutua yhteyteen maamiestensä kanssa ja jos ei
se onnistu ensi kerralla, niin teemme saman kokeen uudelleen huomenna.
Lopuksi kyllä saamme haluamamme tiedot."

"Teidän ehdotuksenne ei itsessään ole niinkään hullua", vastasi
herttua, "mutta meidän on tällä kertaa sitä mahdoton toteuttaa.
Rekateissa luonnollisesti tunnetaan meidän suunnitelmamme, ja ennen
pitkää saa kuningaskin siitä tiedon. Heti lähettää hän meitä vastaan
kaikki käsillä olevat joukot, ja niitä on todellakin paljon. Sanokaa
nyt itse, luuletteko Te, että me voimme raivata itsellemme tien
Inveraryyn näillä joukoilla, jotka meillä on käytettävinämme, ennenkuin
kuninkaan joukot ehtivät kokoontua."

"Minä en mitenkään kiellä, että meidän pitää tämäkin ottaa kysymykseen,
mutta ajatelkaapa, Argyle, jos meidän riveissämme on petturi, voi hän
tehdä tyhjiksi kaikki ponnistuksemme, ja silloin tulee Skotlannin
kohtalo vieläkin onnettomammaksi kuin se nyt on, puhumattakaan siitä,
että tuo tyranni murhauttaa kaikki meidän rakkaimpamme. Jos meidän
joukossamme on petturi ja meidän onnistuu päästit hänestä selville,
niin silloin on myöskin varma, että kuninkaalla on joukkonsa valmiina
hyökkäämään meidän päällemme. Silloin ei meillä ole mitään muuta
tekemistä kuin pelastautua nopeasti pakenemalla, ja siten pelastaa
meidän rakastettu isänmaamme sanomattomista onnettomuuksista. Antakaa
minun sentähden panna toimeen suunnitelmani."

"En todellakaan voi parhaalla tahdollanikaan siihen myöntyä", selitti
herttua päättävästi, "se olisi täydelleen vastoin parempaa tietoani,
jos jäisimme tänne väijyksiin ja antaisimme hyvän tilaisuuden luisua
pois käsistämme. Teidän ehdotuksenne perustuu pelkkään epäluuloon,
mutta se, mitä minä tahdon, perustuu pitkälliseen kokemukseen ja
erittäin tarkkoihin tietoihin kansastamme ja olosuhteistamme. Antaen
täyden tunnustuksen Teidän niin usein koetellulle ja kiitetylle
urhoollisuudellenne ja huolimatta kiintymyksestäni ja kunnioituksesta
Teitä kohtaan, pitää minun tällä kertaa ehdottomasti pysyä
käsityskannassani. Seuratkaa Tekin, Cochrane, sitä ja luottakaa minuun!
Minä otan edesvastuun hartioilleni."

"Koska Te niin jyrkästi pysytte mielipiteessänne, ettekä tahdo
kuunnella neuvojani, niin on minun asiani taipua, vaikkakin teen sen
raskaalla sydämellä ja aavistaen pahinta. Milloinka luulette meidän
pitävän lähteä?"

"Puolenpäivän aikana. Tahdotteko ehkä hyväntahtoisesti sitä ennen antaa
joukoille tarpeelliset määräykset."

"Se on tapahtuva, Kenen haluatte jättää tänne päälliköksi."

"Eikö Rumbold ole siihen sopiva?"

"Siitä voisi tulla meille vaarallinen juttu, sillit jos hän saisi maata
täällä toimetonna vuorokauden, voisi hän menehtyä malttamattomuudesta
ja ehkäpä suorastaan ryhtyisi hyökkäykseen kuninkaan rekatteja
vastaan. Ei, tulista Rumboldia voimme käyttää parempaan toimeen meidän
armeijassamme. Ealanin päällikkyyden olen minä jättänyt Elfinstonelle.
Hän on tehnyt minulle arvaamattomia palveluksia, kun meidän piti
Hollannissa peitellä varustuksiamme, etteivät Jaakon vainukoirat olisi
saaneet vihiä niistä. Hän on myöskin syntyisin englantilainen ja on
yhtä viisas, kuin Rumbold on urhoollinen. Elfinstone on juuri oikea
mies sillä paikalla, viisas, viekas ja terävänäköinen kuin kettu."

"Niin, Tehän itse paraiten tunnette hänen", vastasi sir John kuivasti,
"minä lähden nyt jakamaan tarpeellisia määräyksiä, ja puolenpäivän
seuduissa ovat joukot lähtövalmiina."

Kuninkaan rekatit tulivat niin lähelle linnaa, kuin kulkuväylä sen
salli, mutta ne eivät ryhtyneet mihinkään toimiin.

Määrättynä aikana lähti herttua liikkeelle. Ja samana päivänä hän
tapasi kahdentuhannen miehen suuruisen joukon skotlantilaisia, jotka
olivat saapuneet liittyäkseen hänen joukkoihinsa. Nämä toivat muassaan
sellaisen tiedon, että koko Skotlanti oli kovasti kuohuksissa ja
että kaikki skotlantilaiset heti herttuan ensimäisen voiton jälkeen
yhtyisivät häneen; mutta samalla kertoivat ne myöskin, että oli nähty
suuria osastoja kuninkaan joukoista eri osissa maata.

Mac Callum More iloitsi suuresti tästä lisäyksestä ja hän oli
paraillaan järjestämässä äsken saapuneita miehiä riveihinsä, kun hän
kaukaa kuuli tykkien jyskettä ja pyssyjen paukkinaa.

"Varmaankin Rumbold on hyökännyt Ardkinglaan kimppuun", huudahti
herttua. "Rientäkäämme sinne, ettei hän yksin saa niittää, kunniaa."

Viimeiksi tulleissa joukoissa oli osasto ratsastajia, Herttua käski
kahden heistä laskeutua hevosen selästä, jotta Cochrane ja hän itse
voisi toisten etunenässä rientää paikalle. Hevoset olivat paraassa
kunnossa, ja pian saavuttiin taistelupaikalle. Herttua saapui oikeaan
aikaan saadakseen nähdä, kuinka tuo huimapää Rumbold oli asettanut
kaksi kanuunaansa Ardkinglaan portille, ja viholliset ampuivat häntä
mitä kiivaimmin. Hetkinen — linnan portit särettiin, ja neljännestunnin
kuluttua liehui Skotlannin lippu linnan harjalla.

Taas saatiin aimo saalis kaikkea mahdollista tavaraa ja mikä oli
kaikkein tärkeintä — kahdeksantoista täydessä kunnossa olevaa kanuunaa
joutui Skotlantilaisten käsiin.

Ilo oli nyt ylimmillään. Mutta muutamat ymmärtäväiset aatelismiehet,
jotka olivat saapuneet viimeiksi tulleiden joukkojen mukana, kielsivät
herttuata hajoittamasta joukkojaan, sillä kuninkaallisethan eivät
voineet olla kaukana. Argyle sitä vastoin oli niin varma voitosta,
ettei hän tahtonut kuullakaan näitä järkeviä neuvoja.

Rumbold oli edeltäkäsin kiiruhtanut, ja herttua seurasi kintereillä.

Puolenpäivän tienoissa saapui Argyle korkealle kukkulalle, jonka
itäisellä puolella oli suurehko suo; sen lävitse kulki muutamia
polkuja, jotka kuitenkin täytyi tarkkaan tuntea, uskaltaakseen lähteä
niitit pitkin kulkemaan.

Rumbold oli kulkenut tämän kunnaan ohi, ja laskujensa mukaan piti hänen
illaksi saapua mainitun suon reunalle.

Lyhyen päivällislevon jälkeen, joka kunnollisen ruoan puutteessa
ei ollut vallan virkistävä, lähdettiin taas liikkeelle, ja herttua
lohdutteli joukkoa huomauttamalla siitä runsaasta kestityksestä, joka
heitä odotti saapuessaan seuraavana iltana Inveraryn kaupunkiin.


Mutta tuskin oli lähdetty marssimaan, kun kaukaa kuului kiväärin pauke.
Koko joukko puhkesi raikuviin ilohuutoihin.

"Se on Rumbold, tuo urhoollinen, hyvä, reipas Rumbold! Hän raivaa
meille tietä. Joutukaa, joutukaa, ettei hän yksin saa niittää kaikkea
kunniaa ja kiitosta!"

Ja eteenpäin riennettiin, vaikkei suinkaan mallikelpoisessa
sotilaskomennossa, sillä nythän jokaisen piti ensimäisenä miehenä
päästä perille.

Silloin tuli heitä vastaan ratsastajaparvi täyttä laukkaa. Vastaamatta
moniin kysymyksiin, joita sateli sekä oikealta että vasemmalta,
kiirehtivät ne herttuan luo, kertoakseen hänelle seuraavan Jobin
sanoman: "Ylivoimainen vihollisjoukko on kokonaan piirittänyt
Rumboldin, ja ainoastaan pikainen apu voi hänet pelastaa."

Heti ajaa karautti herttua edelleen, Cochranen ja Humen seuratessa
hänen perässään joukkojen etunenässä. Hehkuen taisteluhalosta
seurasivat joukot urheita johtajiaan, ja matkalla kuului yhä selvemmin
kiväärien pauketta.

Puolen tunnin kuluttua olivat skotlantilaiset saapuneet
taistelupaikalle.

Silmäiltyään pikimmiten olosuhteita, selvisi herttualle heti asema.
Rumbold oli miehittänyt erään pienen koivuja ja kuusia kasvavan
kunnaan, jota vastaan vihollisen rykmentit, herttuan arvelun mukaan
vähintäin kuusi, olivat juuri tekemässä viimeistä ratkaisevaa
hyökkäystä.

Silmänräpäystäkään epäröimättä järjesti herttua pienen joukkonsa ja
syöksyi valtaavien sotahuutojen kaikuessa taistelun.

Kuninkaalliset joukot säikähtyivät perin pohjin huomatessaan
selkäpuolelta hyökättävän heidän kimppuunsa. Ne alkoivat horjua,
hajaantua ja pakenivat Rumboldin kunnasta kohti.

Mutta kaukana siitä että hän olisi pysynyt levollisena ja odottanut,
että Rumbold pelastautuisi hänen luokseen, syöksyi herttua
taisteluinnossaan yhä kauemmas, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
Esteettömästi saapui hän kunnaalle, riemuhuudoin tervehtivät häntä
tietysti Rumbold ja hänen perin väsyneet miehensä.

Englantilaiset, joita johti kuulu kenraali Athol, eivät olleet vielä
edes huomanneet, kuinka vähälukuinen heidän uusi vihollisensa oli,
ennenkuin he taas lyöttäytyivät yhteen ja uudistivat aikaisemman
hyökkäyksensä.

Nyt muuttui herttuan asema vallan arveluttavaksi. Tosin hän oli itse
joukkoinensa piiloutunut vihollista muutamien tiheiden pensaikoiden
taakse, mutta luodit, joita taukoamatta ja tiheään sateli, sattuivat
kumminkin monen uskollisen skotlantilaisen rintaan, ja herttua itse sai
luodin toiseen poskeensa.

Jos englantilaiset olisivat tienneet, että herttua itse oli heidän
vastustajiensa joukossa, ei hän varmaankaan olisi päässyt heidän
käsistään.

Tällä välin saapui taistelukentälle herttuan joukkoja pienissä
parvissa, ja ne syöksyivät hurjina taisteluun ilman mitään johtoa.

Kun kenraali Athol huomasi uhkaavan vaaran, komensi hän useampia
rykmenttejä muodostamaan lujan rintaman ylämaalaisia vastaan, jotka nyt
huolimatta verrattomasta rohkeudestaan ja kuoleman halveksumisesta,
eivät voineet murtautua tämän ihmismuurin läpi yhtyäkseen herraansa.
Vaara, joka uhkasi Argylen herttuata, kasvot joka silmänräpäys.
Merimies Hume kiiti edestakaisin rohkaistakseen joukkoja, mutta kun hän
ei rahtuistakaan ymmärtänyt maataistelua, sai hän itse asiassa aikaan
enemmän epäjärjestystä kuin järjestystä.

Sir John Cochrane tuli pelastajaksi hädässä.

Nähtyään, että takaa-ajajien joukko suurenemistaan suureni, kiiruhti
hän itse takaisin, ja verrattomalla tahdon lujuudella, ja ankaruudella,
sai hän kokoon, paitsi omia kuuttasataa miestään, yhtä suuren joukon
herttuan väkeä, ja myrskyn lailla lähtivät nämät nyt taistelukentälle.

Kenraali Athol sai pian kokea, että hän seisoi vertaisensa vihollisen
vastassa.

Kuten rajuilma hyökkäsi Cochranen joukko eteenpäin survaisten alleen
kaikki, jotka tielle sattuivat. Englantilaisten rintama murtui, ja
vallin raviin viskasi sir John kaikki esineet, joita miehistö ei
tarvinnut.

Nyt olivat kaikki Skotlantilaisten voimat yhtyneet.

Cochrane riensi myrskyn lailla eteenpäin ja vapautti pian herttuan ja
Rumboldin.

Korkealle kukkulalle hän sijoitti osan tykeistä ja rupesi kiivaasti
ampumaan kenraali Atholin rykmenttejä, pakottaen nämä peräytymään.

Skotlantilaisen musiikin soidessa ja kaikuvien sotahuutojen kuuluessa
tunkeutuivat ylämaalaiset vihollisten päälle, ja vain yön tulo esti
voittajat ajamasta takaa pakenevia englantilaisia heille tuntemattoman,
vaarallisen suon läpi.

Muutama sata vankia mukanaan palasi Cochrane kukkulalle, jonka,
ympärille skotlantilaiset leiriytyivät yöksi. Lukuisat valkeat, joiden
ympärille sotilaat kokoontuivat, leimusivat yön pimeydessä. Haavoitetut
kannettiin pois ja koetettiin parhaan mukaan lieventää heidän tuskiaan.
Kaatuneet ystävät haudattiin soihtujen valossa, kun taas kuolleet
viholliset heitettiin petoeläinten saaliiksi.

Tämän verisen päivän jälkeen olisi runsas ateria ollut paikallaan.
Mutta mistä voitaisiin hankkia tarpeelliset varat? Kelle jotain oli
jäänyt jälelle, hän jakoi sen veljellisesti toverien kesken, ja joka
taas ei mitään saanut, se lohdutteli itseään toivolla, että saisi osan
niistä runsaista ruokavaroista, joita kuninkaallisilla joukoilla oli
Inveraryssa.

Heti kun oli annettu määräys ruveta levolle, kutsuttiin johtajat
sotaneuvotteluun. Kun sir John tuli herttuan teltalle, tapasi hän
täällä jo useimmat kokoontuneina. Samassa kun herttua näki sir
Cochranen, riensi hän häntä vastaan ja syleili häntä tunnustaen samalla
selvästi ja julkisesti hänet koko sotajoukon pelastajaksi.

Cochrane vetäytyi syrjään, ja jonkunlainen levottomuus hänen
olennossaan todisti kyllin selvästi, ettei hänellä suinkaan ollut
samat hyvät ajatukset tulevien tapahtumain kulusta kuin tuolla
herkkäuskoisella herttualla.

"Mitä oikeastaan nyt hyödyttää pitää pitkiä sotaneuvotteluja", huudahti
Mac Callum More. "Meidänhän on aivan helppoa tietää, mitä huomispäivä
tuo mukanaan. Me lyömme ja hajotamme kaikki Atholin joukot, jollei
hän mieluummin vetäydy takaisin sisämaahan. Sitten menemme minun
isieni linnaan, ja kohta näen ympärilläni sekä ylämaalais- että
alamaalaisjoukkoja, joiden avulla toden teolla voimme antaa kuninkaalle
viimeisen, musertavan iskun."

"Ennenkuin haudomme niin suuremmoisia suunnitelmia", vastasi Cochrane,
"ja koetamme saada niitä toteutetuiksi, täytyy meidän toki tutkia, onko
meillä siihen mitään edellytyksiä. Meidän pitää kuulustella vankeja, ja
pian saamme tiedon vihollisen voimasta."

Kaksi englantilaista upseeria, jotka olivat vankien joukossa,
kutsuttiin esiin kuulusteltaviksi.

Toinen niistä, ryhdikäs, harmaahapsinen mies, joka saatuaan luodin
jalkaansa oli joutunut skotlantilaisten käsiin, lausui totisena:

"Jos koko teidän voimanne on siinä, minkä minä olen nähnyt, niin täytyy
minun vain surkutella teitä. Atholin rykmentit ovat näet osia niistä
vankoista joukoista, jotka ovat sijoitetut täällä olevan taistelukentän
ja Inveraryn välille, ja jotka vain odottavat Argylen herttuata. Sehän
olisi jo aikoja sitten pitänyt olla teille hyvin tiettyä, kun kuningas
niin pitkän aikaa on valmistautunut tälle retkelle."

Herttua ja Cochrane loivat tällä välin toisiinsa paljon merkitseviä,
mutta samalla surullisia silmäyksiä.

Vielä tehtiin upseereille muutamia kysymyksiä, ja sitten heidät vietiin
pois.

Rumbold huudahti: "Vanha kettu oli kyllin viekas. Tekisi mieli
melkein uskoa, että kuningas on käskenyt hänen antautua vangiksi
valehdellakseen meille joukoista, jotka eivät vielä koskaan ole nähneet
päivän valoa."

Cochrane ravisti totisen näköisenä päätään. "Oi ei, sitä pahempi",
sanoi hän, "se, mitä englantilainen kertoi, on kyllä totuuden kanssa
yhtäpitävä. Nyt meidän täytyy vielä kuulustella toisia vankeja."

Suuri osa näistä tuotiin nyt osille, mutta kaikkien kertomukset olivat
siihen määrin yhtäpitäviä, että Rumboldinkin täytyi vihdoin uskoa
upseerien puhuvan totta.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi herttua. "Rekatit me kyllä,
olisimme saaneet hävitetyiksi, mutta nuo suuret sotajoukot, jotka
tekevät tyhjäksi meidän etenemisemme Inveraryyn, tekevät turmion
tuoman kepposen meille suunnitelmiimme nähden. Kova onni leikittelee
kanssamme."

"Älkää kutsuko sitä kovaksi onneksi", sanoi Cochrane vakavana. "Ei,
kaikki on todellakin edeltäpäin valmistettu, ja on johtunut ilkeimmän
laatuisesta petokanta. Eräs Teidän puoluelaisistanne on alusta alkaen
seurannut toimiamme ja koko ajan antanut tietoja niistä kuninkaan
puoluelaisille. Sen johdosta ovat rekatit Ealanin edustalla, ja sen
johdosta majailevat nyt suuret sotajoukot Inveraryn luona."

"Mitenkä Te uskallatte päästää huuliltanne moisia sanoja?" puhkesi
Hume puhumaan. "Eikö meidän urhoollisuutemme ja rohkeutemme, eivätkö
saamamme haavat ja kärsimämme vaivat ole kylliksi todistuksena
uskollisuudestamme ja rehellisyydestämme?"

Skotlantilainen aatelismies katsoi suuttunutta miestä tuimasti silmiin
ja vastasi levollisena:

"Oletteko Te sitten ainoa, joka olette seurannut herttuaa? Muutoin
saatte Te vastata vaan omista töistänne. Sitä paitsi on Teidän
käytöksessänne jotain omituista."

Hume oli raivosta pakahtua. Hän laski kätensä miekan kahvaan ja huusi:

"Sitäkö varten tahdotte meitä moisella tavalla häväistä, että olette
herttuan suojeluksen alaisena? Jollei niin olisi asian laita, niin
saisitte kerrankin toden teolla näyttää rohkeuttanne, josta niin usein
olette kerskaillut."

"Rauhoittukaa!" huudahti herttua käskevästi ja astui riitelevien
väliin. "Kuinka uskallatte Te Hume, moisella tavalla menetellä joukkoni
urhoollisinta ja kokeneinta päällikköä kohtaan?"

"Minustakin tuntuu tämä käytös hyvin kummalliselta", sanoi Rumbold.

"Näistä kolmesta sadasta miehestä, jotka meidän kanssamme astuivat
laivaan Hollannissa, voi varsin hyvin joka toinen olla petturi."

"Missä on herttua, missä on Mac Callum More?" kuultiin huuto. "Viekää
minut hänen luokseen!"

"Täällä minä olen", huudahti herttua. "Tulkaa tänne!"

Hien, lian ja veren tahraama soturi, kävi hoiperrellen tulen luo ja
vaipui perin väsyneenä maahan.

"Sinut on petetty, Mac Callum More", änkytti hän. "Elfinstone on
pettänyt sinut. Ealan on taas vihollisen vallassa, ja koko sen
varusväki on surmattu. Neljäsataa englantilaista on seurannut minun
kintereilläni hyökätäkseen päällesi päivän sarastaessa."

Syvä hiljaisuus seurasi näitä kamalia sanomia. Rumbold vain huitoi
nyrkeillään ilmaan. "Käärme", mutisi hän, "jos nyt pääsemme tästä
pälkähästä, niin ei minun kostonhaluni olo tyydytetty, ennenkuin se on
saanut juoda petollisen, uskottoman sydämesi verta."

Cochrane seisoi siinä käsivarret rinnalla ristissä tähystellen tuleen,
herttua oli kääntänyt katseensa Inverarya, isäinsä linnaa kohti, joka
seiniensä sisään kätki kaikki, mikä hänelle maailmassa oli rakasta,
kallista.

"Se on ohi", mumisi hän lopuksi tuskin kuuluvasti. "Unelmamme
vapaudesta ja onnesta saa pikaisen, verisen lopun. Sillä jollemme
täällä vapaaehtoisesti etsi kuolemaa, niin vuotaa kaikkien meidän
veremme Jaakon pyövelikirveen iskusta".

"Käyköön niinkin!" lisäsi hän, ojentaen samalla komean vartalonsa.
"Me tulemme kaikissa tapauksissa näyttämään noille verikoirille, että
me osaamme kuolla oikeina skotlantilaisina, ja jos mahdollista otamme
heistä suurimman osan mukanamme kuolemaan. Tuolla ylhäällä", hän katsoi
kummallisin katsein ylös tummaan tähtitaivaasen, "tuolla ylhäällä on
tyrannin valta lopussa."

Rumbold paljasti silmänräpäyksessä miekkansa, jota häpeällinen teko
ei koskaan ollut tahrannut. "Niin, kuolkaamme kunnialla!" lausui hän.
"Huomenna on meidän kunniamme päivä ja miekkoinemme olemme me uurtavat
omat hautakirjoituksemme kuninkaan joukkojen keskuuteen."

Cochrane oli tähän saakka seisonut ääneti pää rintaa vasten painuneena.
Nyt hän kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:

"Kuolemaan ehtii aina. Luonnollisesti ei voi enää olla puhetta mistään
Inveraryn anastamisesta, mutta jos jäämme tänne aamun koittoon saakka,
niin silloin voimme olla varmat, että joka mies meistä saa surmansa.
Mutta löytyy vielä yksi pelastuksen tie, jonka kautta voimme korvata
kaiken sen vahingon, jonka tuo tunnoton konna on meille hankkinut."

Suurimmassa jännityksessä lähestyivät päälliköt häntä. Hän jatkoi:
"Oikealla meistä on suuri rahkasuo, ja sen läpi kulkeminen olisi
uhkapeliä sille, joka ei sitä ollenkaan tunne. Mutta minä tiedän
kumminkin, että pari kovaa polkua kulkee sen lävitse, ja meidän
joukoissamme on aivan varmaan muutamia, jotka tuntevat nämä polut.
Nyt keräämme ensin puita nuotiotuliin, niin että englantilaiset
näkevät liekkien loimun mahdollisimman kauan. Sitten lähdemme
liikkeelle, ja aamulla varhain olemme me Lach Long lahden rannalla.
Täällä ylämaalaisemme hankkivat meille tietoja, ja me jatkamme matkaa
alamaahan. Siellä marssimme me samaten pääkaupunkiin Glaskowiin.
Sen muurien sisäpuolella on meillä monta ystävää, ja jos me vain
saamme Glaskowin ja sen avulla koko alamaan haltuumme, niin ei löydy
ainoatakaan niin korkeata muuria, että se estäisi meitä pääsemästä
Inveraryyn."

Kyynelsilmin ja sykkivin sydämin kiittelivät kaikki Cochranen sanoja,
ja niidenkin rinnassa, jotka hetki sitten olivat olleet alakuloisia
ja toivottomia, oli toivo herännyt. Cochranen rohkea tuuma antoi
jokaiselle riemun aihetta, siihen yhdyttiin täydelleen ja kiiruhdettiin
sitä panemaan toimeen.

Joukoissa oli kolme soturia, jotka sanoivat tuntevansa suon yli vievät
polut. "Polkuja on neljä", he sanoivat, "mutta ainoastaan kahta voidaan
käyttää näiltä paikoilta lähdettäissä, ja näitä myöten voi kyllä kulkea
yölläkin."

Pian oli saavuttu suolle, se huomattiin inhoittavasta hajusta, joka
siitä levisi.

Cochrane antoi puolet joukostaan oppaiden johtamina kulkea edellä ja
pysytteli itse jonon keskellä nähdäkseen, että kaikkialla vallitsi
järjestys, joka nyt, jos koskaan, oli mitä välttämättömintä.

Nelimiehisissä riveissä kulki joukko edelleen. Suo hyllyi, ja useassa
paikassa vaipuivat sotamiehet polviaan myöten liejuun.

Äkkiä kuului etujoukoista huutoa ja melua. "Seisattukaa!" huudettiin
sieltä, "seisattukaa!" Kuului sekaisin pelon ja vihan huudahduksia, ja
sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti.

Cochrane, joka turhaan oli ponnistellut päästä joukkueensa etunenään,
sai nyt tietää, että opas ynnä parikymmentä miestä olivat vaipuneet
suohon ja hukkuneet.

Synkkä epätoivo valtasi koko osaston, ja taaskin oli Cochranen
koetettava herättää rohkeutta masentuneessa miehistössä.

Hän alkoi nyt itse kulkea etunenässä pyssyn perällä koetellen joka,
askel maaperää, ja jos joku tuli liian lähelle häntä tai tahtoi mennä
hänen ohitseen, niin uhkasi hän muitta mutkitta pistää sen kuoliaaksi.
Sillä tavalla kuljettiin hiljalleen eteenpäin, kunnes päivä alkoi
koittaa. Kaukaa siinsi muuan kukkula, ja nääntyneissä sotureissa heräsi
taas toivoa, kun — oi, voi — nähtiinkin, että yön aikana oltiin kulettu
harhaan, oli kierretty suon ympäri ja oltiin taas saman kukkulan luona,
josta edellisenä iltana oli lähdetty tuolle onnettomalle retkelle. He
voivat jo kaikki nähdä jälkeen jättämänsä kuolleet toverit ja aamutuuli
kuljetti haavoittuneiden huudon ja voihkinan heidän korviinsa.

Mitä oli nyt tehtävä? Varma kuolema seuraisi, jos tässä ruvettaisiin
taisteluun englantilaisten kanssa. Cochrane käski sen tähden
miehistönsä hakea suojaa kätkeytymällä suoheinikkoon ja odottaa mitä
tapahtuisi. Mahdollisesti oli herttuan onnistunut päästä perille, ja
kun englantilaiset tulisivat paikalle ja näkisivät pelkkiä kuolleita ja
haavoittuneita, niin kääntyisivät he aivan varmaan takaisin, ja siten
voisivat skotlantilaiset mahdollisesti pelastua.

Niinpiankuin päivä sarasti marssivat englantilaiset paikalle. Voi
eroittaa haavoittuneiden vaikeroimiset englantilaisten heitä julmasti
rääkätessä.

Puolenpäivän seuduissa vetäytyivät englantilaiset joukot takaisin,
ja vasta illan tullen uskalsi Cochrane koota jäännökset joukostaan —
tosiaankin surkean näköinen joukkue! Koko päivän olivat he maanneet
kostealla suolla, ja hengittäneet siitä lähteviä myrkyllisiä höyryjä
eivätkä edellisenä päivänä olleet saaneet minkäänmoista ravintoa.

"Onnettomuus on kovasti meitä kohdannut", alkoi Cochrane puhua,
heille. "Kaikki mitä tähän saakka olemme tehneet, on nyt kokonaan
tehty tyhjäksi. Nyt on kysymyksessä pelastaa oma henkemme. Ei maksa
vaivaakaan palata kotiin, sillä siinä tapauksensa teidät heti
saataisiin käsiin ja tapettaisiin. Lähtekää sen sijaan tuntureille,
karjamajoille. Mahdollisimman pian voitte saada kutsun uudelleen ja
silloin olemme me niin valmiit, että voitto on varmasti meidän. Jumala
teitä suojelkoon, urhoolliset ystäväni!"

Kyynelsilmin ottivat sotilaat jäähyväiset rakastetulta päälliköltä
ja hajaantuivat eri tahoille tuntureille. Kaksi heistä ei mitenkään
tahtonut erota Cochranesta, ja he saivat vihdoin luvan seurata häntä.

Näiden kahden uskollisen ystävänsä seuraamana lähti Cochrane myöskin
vuorille. Hänellä oli näet siellä ystäviä, jotka kyllä suojelisivat,
siksi kunnes vapauden päivä vihdoin koittaisi.

Puolenpäivän aikana saapuivat he pienen lahden perukkaan, jossa he
näkivät matalan kalastajamajan. He pääsivät sisään, ja kalastaja, joka
oli aivan yksin, pani heidän eteensä kaikellaista ruokaa, mitä talossa
löytyi. Syötyään ja juotuaan aika lailla, etsivät he pehmeän lämpöisen
makuupaikan heinälavitsalla, ja pian makasivat he mitä sikeimmässä
unessa.

Ei voinut nimittäin mitenkään otaksua, että vihollinen saattaisi tulla
näin syrjäiseen paikkaan.

Aamupuoleen yötä, ennenkuin päiväkään oli ehtinyt nousta, heräsi
Cochrane kolinaan ja meluun. Kun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän
muutamia tummia olentoja keskenään käsikähmässä.

"Mitä on tekeillä?" huudahti hän, ja hyppäsi ylös, mutta samalla
syöksyi useampia miehiä hänen kimppuunsa ja epätoivoisen vastarinnan
jälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa, ja hänet kannettiin ulos
majasta.

Cochrane huomasi nyt joutuneensa englantilaisten sotamiesten käsiin.
Hänen molemmat toverinsa ja kalastaja makasivat samaten sidottuina
mökin edustalla.

Viivyttyään jonkun aikaa mökillä lähti englantilainen osasto
liikkeelle. Vangeilta päästettiin ensin jalat vapaiksi kahleista, ja
sitten jatkettiin matkaa edelleen. Aatelismiehen komea ulkomuoto ja
käskevä katse herätti raaoissa sotamiehissä niin paljon kunnioitusta,
että ne pian lakkasivat röyhkeilemästä.

Muutaman tunnin marssimisen jälkeen oli osasto saavuttanut sen joukon,
josta se oli eronnut pienenä partiojoukkona ja jonka ylipäällikkönä
oli Athol, joka kaksi päivää sitä ennen oli kärsinyt edellä mainitun
tappion. Kenraali oli teltassaan, toimittaen virkatehtäviään, jonka
tähden vangit saivat odottaa ulkosalla jonkun aikaa. Englantilaiset
upseerit tarkastelivat ihmettelystä mykkinä tuota niin kuuluisaa
kapinallisten johtajaa ja puhuivat kuiskaellen hänen urotöistään.

Vihdoin tuli kenraali ulos. Hän vetäysi askeleen taaksepäin nähdessään
edessään sir Johnin muhkean vartalon.

"Sir John Cochrane", alkoi kenraali. "Minä tunnustan Teidät
urhoollisimmaksi mieheksi, mitä olen koskaan kohdannut ja kunniani
kautta vakuutan, ettei pieninkään ruma teko ole mainettanne tahrannut.
Ottakaa vastaan tämä tunnustukseni, kun olen pakotettu täyttämään
raskaan velvollisuuteni."

"Minä kiitän Teitä", vastasi Cochrane; ojentaen kätensä kenraalille.
"Tiedän, että kuolema on edessäni, ja odotan sitä suurimmalla
tyyneydellä. Onko kuningas määrännyt, että tuomio on pantava, heti
täytäntöön?"

"Ei", vastasi Athol, "niin pian ei toki kohtaloanne ratkaista.
Teidät viedään täältä Edinburghiin, jossa kuninkaan itsensä asettama
sotaoikeus on Teidät tuomitseva. Argyle ja Rumbold ovat jo sinne
menossa. Vaarallisista haavoistaan huolimatta täytyi viime mainitunkin
lähteä mukaan."

"Jaakko kuningas tahtoo varmaan nauttia uhriensa tuskista", arveli sir
John. "No niin, tehköön niin! Se hetki ei varmaankaan ole enää kaukana,
jolloin hänenkin osansa on näytelty loppuun. Ei toden teolla tarvita
liian suurta arvaamiskykyä voidakseen ennustaa, ettei Jaakko kuningas
ole kuoleva valtaistuimellaan."

Kenraali osoitti kaikkea mahdollista kunnioitusta sir Johnille.
Kalastaja, joka oli vangittu samalla kertaa kuin hänkin, laskettiin
vapaaksi, ja molemmat soturit, jotka olivat häntä seuranneet, saivat
jäädä hänen luokseen. Kestitettyään heitä ensin runsaasti, otti hän
itse selvän, että he saivat hyvän lepopaikan yöksi, ja seuraavana
aamuna lähetettiin heidät Edinburghiin jätettäväksi siellä tuomarien
käsiin.

Niinä kolmena vuotena, jolloin Jaakko kuningas hallitsi, pani
hän varmaan toimeen useampia julmia tekoja, kuin yksikään hänen
edeltäjistään. Sentähden vihattiin häntä yhtä paljo Englannissa kuin
Skotlannissa, ja tieto tästä oli varmaan yhtenä vaikuttavana syynä
siihen, että hän esiintyi kaikkialla niin säälimättömänä ja julmana,
kuin hänen villi eläinluontonsa suinkin salli. Hän luuli voivansa pelon
avulla pitää kansan levollisena.

Rumboldia, joka oli ensiksi vangittu, kuulusteltiin myös sentähden
ensimäisenä. Vaarallisesti haavoitettua miestä kohtaan meneteltiin
suurimmalla julmuudella. Häntä kuletettiin edes takaisin vankilan ja
tutkintopaikan väliä, ja häntä soimattiin roistoksi ja petturiksi.

Pää pystyssä kesti hän kärsimykset, ja kun hän sai kuulla,
kuolemantuomionsa, ei ainoakaan väre hänen kasvoillaan muuttunut.

"Sitähän minun olisi pitänyt odottaakin moiselta rosvojoukolta", sanoi
hän, "tappakaa minut niinkuin olette tappaneet niin monta viatonta
ennen minua! Henkenihän olen pakotettu antamaan teille, mutta sieluni
on Jumalan suojeluksessa!"

Hirsipuussa huudahti hän: "Jumala siunatkoon tulevaa vilpitöntä
kuningasta, jonka toivon Englannin kerrankin saavan!"

Kun tuo urho oli kärsinyt häpeällisen kuoleman hirsipuussa, otettiin
hänen ruumiinsa alas ja revittiin hevosien välissä kappaleiksi.

Seurasi sitten herttuan vuoro. Häntäkin kidutettiin ja rääkättiin,
pääasiallisesti siitä syystä että hän ilmaisisi rikostoverinsa, mutta
ääntäkään ei hän päästänyt huuliltaan. Hän tuomittiin luonnollisesti
kuolemaan, ja se pantiin täytäntöön Edinburghin torilla. Hänen päänsä
ripustettiin tikapuihin hänen entisen vankilansa oven eteen.

Viimein tuli sir John Cochranen vuoro. Koko hänen perheensä
oli rientänyt Edinburghiin ryhtyäkseen kaikkiin mahdollisiin
toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen.

Cochranen isä eli vielä, vaikkakin oli hyvin vanha. Hän oli kreivi
Dundonald, jonka arvonimen ja omaisuuden poika tulisi vielä perimään.
Kunnianarvoisa vanhus ei ollut pelännyt vaivaloista matkaa Edinburghiin
lausuakseen siellä hyvän sanan poikansa puolesta.

Mutta kuinka voi vaikuttaa mitään tuomareihin, joille edeltäpäin oli
määrätty, mimmoisen tuomion heidän piti langettaa? Kuolemantuomio
määrättiin, ja asiakirjat lähetettiin Lontooseen kuninkaan
allekirjoitettaviksi.

Ennenkuin tuomio allekirjoitettuna saapui, ei voitu mitään toimittaa.

Kahdeksan päivää tarvitsi ratsastava lähetti mennäkseen Edinburghista
Lontooseen ja yhtä pitkän ajan tullakseen takaisin. Siis oli sir
Johnilla vielä neljätoista päivää elinaikaa.

Erityisenä armonosotuksena sallittiin hänen ottaa perheeltään
jäähyväiset. Tuomarit olivat määränneet tätä varten kolmannen päivän
ennen lähetin saapumista kuninkaan luota.

Oltiin marraskuussa. Harmaa, pilvinen taivas valui virtanaan vettä, ja
myrsky ulvoi hurjasti.

John Cochrane istui yksinäisessä vankilassa. Hän puristi lujasti
käsiään kosteata kiviseinää vasten, aivan kuin olisi tahtonut siten
tyynnyttää sydämensä rajua sykintää.

Kuoleman pelosta ei hän vavissut. Olihan hän niin usein katsellut
kuolemaa silmästä silmään taistelukentällä! Ei, ajatellessaan rakkaita
omaisiaan vapisivat hänen kätensä, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin.
Hän oli näet hellin puoliso ja paras isä, ja kaikki hänen lähimpänsä
olivat mitä sydämellisimmin häneen kiintyneet.

Nyt oli päivä tullut, jolloin hänen piti ottaa jäähyväiset niiltä,
jotka olivat hänelle maan päällä kalleimmat ja rakkaimmat.

Kuka voisikaan kuvata sitä hetkeä, jolloin vankilan ovet avautuivat,
hänen puolisonsa itkien heittäytyi hänen syliinsä ja hänen poikansa
kalpeina ja itkuisina seisoivat hänen edessään. "Me kuolemme kanssasi",
kuiskasivat he.

Jäähyväishetki oli ohi. Sir John oli taas yksin kopissaan. Kaikki
hänen rakkaansa olivat olleet hänen luonaan, lukuunottamatta hänen
silmäteräänsä ja sukunsa ylpeyttä, hänen tytärtään Griseldaa. Ja häntä
oli kuolemaan tuomittu kuitenkin hartaimmin toivonut näkevänsä.

Myöhemmin illalla avattiin vankilan ovi, ja sisään astui vartija
mukanaan nuori nainen, jolla oli kuningattaren ryhti. Tummat kiharat
ympäröivät erinomaisen kauniita, tällä hetkellä marmorin kalpeita
kasvoja, ja raaka huomautus, jonka vartija juuri aikoi lausua, jäi
sanomatta hänen käskevän katseensa vaikutuksesta. Vartija vain mutisi:
"puhelua ei saa kestää aivan kaavan!"

Sen jälkeen hän poistui jättäen isän tyttärineen yksikseen.

"Griselda", huudahti vapaaherra, puristaen rakastettua tytärtään vasten
rintaansa.

"Oi isä, rakas isä!" hyväili häntä tuo onneton tyttö koettaen turhaan
pysyä tyynenä.

"Jumala auttakoon sinua ja niitä toisia, jotka olette minulle rakkaat!
Hän olkoon kanssanne loppuun saakka! Pelkäsin jo, ettei minun
sallittaisi vielä kerran saada puristaa lemmikkiäni vasten sydäntäni.
Jos se olisi minulta kielletty, olisi se ollut kuoloa katkerampi. Ota
siis nyt vastaan viimeinen siunaukseni!"

"Ei, ei viimeistä, minun isäni ei kuole, eikä saa kuolla!"

Surullisena pudisti kuolemaan tuomittu päätään. "Oi, jospa vain voisin
lohduttaa sinua", sanoi hän, "mutta ei ole mitään toivoa. Jaakko ei ole
vielä koskaan päästänyt saalista käsistään. Kolmen päivän kuluttua — —
- Rumbold ja Argyle saivat myöskin kuolonsa pyövelin kädestä."

"Taivas on oikeuden tuntoinen, se ei tahdo että sinun nyt juuri pitää
kuolla, sinähän et lähtenyt taisteluun itseäsi puolustaaksesi. Sinä
tartuit miekkaan puolustaaksesi vääryyttä kärsineitä ja isänmaatasi.
Kumminihan on kuninkaan rippi-isän ystävä, minä menen hänen luokseen ja
hän on rukoileva puolestasi. Jaakko on sinua armahtava."

"Oi ei, älä koeta, sillä ei ole pienintäkään toivoa olemassa. Lähetti
mukanaan allekirjoitettu kuolemantuomio on täällä parin päivän kuluttua
ja silloin..."

"Mutta minun isäni ei ole kuoleva", huudahti tyttö säkenöivin silmin
ja lankesi isänsä eteen polvilleen. "Siunaa minua, isä, mutta älä
viimeistä kertaa. Rukoile hartaasti Jumalaa, että tyttäresi aikeet
onnistuisivat. Nyt eroamme nähdäksemme kumminkin pian toisemme."

"Mitä sinulla on mielessä, lapseni?" kysyi vapaaherra keskeyttäen hänen
puheensa. "Älä koeta mitään tehdä asian vuoksi, joka auttamattomasti on
mennyttä! Mitä sinä aiot tehdä? Puhu!"

"Älä kysy minulta, isä, mutta siunaa minua!" Samana hetkenä astui
vartija sisään, Griselda syleili vielä kerran isäänsä ja riensi sitten
pois.

Illalla, sen jälkeisenä päivänä, jolloin Griselda oli käynyt isäänsä
tervehtimässä, kulki yksinäinen matkustaja sitä tietä, joka, vie
Edinburghista Berwickiin.

Hänellä oli yllään karkeat vaatteet, jommoisia käytetään näillä
tienoilla. Nuttu oli napitettu ylös kaulaan saakka, ja karvalakki oli
painettu alas otsalle, jotta siitä olisi parempaa suojaa sadetta ja
myrskyä vastaan.

Kun matkamies oli saapunut Berwickiin, meni hän yksinkertaiseen
majataloon, otti pienestä mytystä palasen leipää ja tilasi lasin
viiniä. Vain muutamia minuuttia hän viipyi täällä, jonka jälkeen hän
taas jatkoi matkaansa.

Oli jo aivan yö, yhä ankarammin ja ankarammin raivosi myrsky ja vettä
tuli kuin saavista kaataen. Kun matkamiehen piti mennä kaupungin
laidassa olevan sillan yli, sanoi vahtisoturi: "Taivas sinua auttakoon,
nuori mies, ja suojelkoon sinua moisena yönä!"

"Amen", vastasi vaeltaja, "ja sydämestäni kiitän sinua
toivotuksistasi." Hän kulki edelleen sillan yli ja muutaman minuutin
kuluttua oli hän saapunut autiolle Tweegmouthin kankaalle. Vain
muutamia surkastuneita pensaita ja kanervaa kasvoi niukalti siellä
täällä.

Vaivaloisesti pääsi matkamies eteenpäin rajuilmassa, joka täällä sai
esteettömästi raivota kaikessa mahtavuudessaan. Kun hän oli saapunut
peninkulman päähän BBerwickistä, näytti siltä kuin ei hän enää jaksaisi
kauemmaksi. Hän haki suojapaikkaa muutamien orjantappurapensaiden
takaa. Kun hän oli täällä levännyt puolen tunnin ajan, kuului
maantieltä hevosenkengän kopsetta. Se oli kuninkaan sanansaattaja, joka
kuletti mukanaan olevassa nahkalaukussa kuninkaan allekirjoittamaa
kuolemantuomiota.

Yht'äkkiä tunsi tämä, mitenkä vankka käsi viskasi hänet alas hevosen
selästä, ja ennenkuin hän oli ehtinyt puolustaa itseään tahi tehdä
vastarintaa, oli häneltä otettu nahkalaukku, ja se oli kadonnut yhdessä
tuon uhkarohkean hyökkääjän kanssa.

Laukussa olikin aivan oikein muun muassa Cochranen kuolemantuomio.

Sotilaan hevonen kiiti täyttä laukkaa kotia kohti ja hänen itsensä
täytyi lähteä jalkaisin tallustelemaan Berwickiin. Hän voi kuitenkin
olla iloinen, että pääsi perille ehein nahoin.

Tämän johdosta lykkäytyi Cochranen kuolema neljätoista päivää, ja hänen
perheensä sai uutta toivoa, joka ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista.
Kaikki Dundonaldin kreivin ponnistukset olivat turhat; julma kuningas
kirjoitti uudelleen tuomion alle, ja vielä kerran lähti sanansaattaja
pohjoiseen.

Taaskin hän oli saapunut tuolle onnettomalle kankaalle. Tällä kertaa
alkoi hän ratsastaa sen yli täyttä laukkaa ladattu revolveri oikeassa
kädessä. Kuu paistoi kirkkaana, valaisten koko ympäristön. Hän sivuutti
juuri erään pensaikon, kun revolveri laukaistiin niin likellä häntä,
että tuli oli polttaa hänen kasvonsa. Hänen hevosensa nousi pystyyn ja
kaatui korskuen tielle, hän itse lensi hyvän matkaa tieltä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi rosvo polvillaan hänen päällään
uhaten pistää häntä pitkällä kiiltävällä tikarilla.

"Anna tänne nahkalaukkusi!" käski rosvo, "muutoin pistän sinut
kuoliaaksi."

Kauhistuksesta vavisten täytti lähetti käskyn, ja rosvo riensi
matkoihinsa.

Taas täytyi vapaaherran mestaus lykätä toistaiseksi, uudelleen
lähetettiin sanansaattaja kuninkaan luo, ja nyt ryhdyttiin mitä
tarmokkaimpiin varovaisuuskeinoihin, voidakseen olla varmat siitä,
ettei lähetti ainakaan tällä kertaa palaisi tyhjin toimin.

Silloin — kaksitoista neljästätoista päivästä oli jo kuhmut — kuuli
sir John jonkun kiirein askelin lähenevän hänen koppiaan. Ovi avautui
ja vapautuskirja kädessä heittäytyi vanha Dundonaldin kreivi poikansa
syliin.

Oli tapahtunut uskomattomia asioita. Kuningas oli voitonhimosta
peruuttanut päätöksensä. Viidestäsadasta punnasta — siihen aikaan
tavattoman suuri summa — oli kreivin onnistunut ostaa poikansa vapaaksi.

Tämä päästettiin heti vankilasta ja vanhan isänsä seurassa hän palasi
ikivanhaan linnaansa, jossa hän ilokyynelin otettiin vastaan, mutta
tälläkin kertaa hän kalpasi Griseldaansa.

Silloin ilmoitti palvelija taloon tulleen vieraan, joka halusi
puhutella sir Johnia, ja heti laskettiin hän sisään.

Sisään astui nyt nuori mies puettuna karkeatekoisiin vaatteisiin,
nahkatakki vedettynä otsalle ja nutun kaulus nostettuna pystyyn. Hän
astui sir Johnin luo, ojensi hänelle kaksi paperia ja sanoi: "kun
olette nämä lukenut, niin heittäkää ne tuleen!"

Cochrane silmäili niitä ja ihmeissään tempasi hän ne vieraan kädestä.

Hän oli saanut käsiinsä molemmat kuninkaan allekirjoittamat
kuolemantuomionsa.

"Pelastajani", huudahti hän, "pelastajani seisoo edessäni!"

Nämä sanat kuultuaan kiiruhtivat lapset vieraan luo syleillen hänen
polviaan, ja heidän äitinsä sekä kreivi ojensivat nöyrästi kätensä
hänelle.

Samassa tempasi muukalainen äkkiä hatun päästään, jolloin paksut mustat
kiharat tulivat esiin, se oli Griselda Cochrane.

Voimatta lausua sanaakaan sulki isä urhean, uhrautuvan tyttärensä
syliinsä.

"Minähän sanoin sinulle, isä, ettet sinä saa kuolla", kuului tyttären
huulilta.

Oltuaan toistamiseen poikansa aavistamattoman onnen ja perheilon
todistajana, kuoli vanha kreivi seuraavana vuonna. Arvonimi ja oikeudet
siirtyivät siitä lähtein pojalle, jonka suku on kuulunut ja yhä
edelleen kuuluu Skotlannin arvokkaimpiin perheisiin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAAN TUOMITTU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.