Suokukka

By Ferenc Herczeg

The Project Gutenberg eBook of Suokukka
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suokukka

Author: Ferenc Herczeg


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78867]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78867

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOKUKKA ***
language: Finnish




SUOKUKKA

Kirj.

Ferenc Herczeg



Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.




1.


»Viisi minuuttia vailla yhdeksän!»

Herra professori — tai niinkuin hän mieluummin halusi itseään
nimitettävän: herra neuvos — katsoi hermostuneesti kulmikkaan,
nähtävästi muinaissaksalaista tyyliä olevan ruokasalin kaappikelloa.
Hänen ryppyiset pienet koronkiskurikasvonsa saivat äkäisen ilmeen.

»Viisi minuuttia vailla yhdeksän!»

Hänen vaimonsakin oli tavallisesti aina tuskallisenhermostuneen
näköinen kuin pelkäisi hän alati kohtalon uhkaavaa iskua. Mutta
silmätessään nyt ristiinpannuin käsin mieheensä hän muistutti
täydellisesti jonkin kyläkirkon kärsivää jumalanäitiä. Hän näytti vain
paljon kuihtuneemmalta.

Hänen tyttärensä Adele istui ikkunakomerossa ja katsoi äänettömänä,
uhmaavan liikkumattomana, itkuansa pidätellen ulos Andrassy-kadulle.
Huoneessa vallitsi, hieman kulunutta sanontatapaa käyttääksemme, tuo
tyven, joka käy myrskyn edellä.

Äänetön perhekohtaus juontui siitä hirveästä tosiasiasta, että Adelen
sulhanen myöhästyi illalliselta. Professori tahtoi epäsäännöllisestä
nuoresta miehestä välittämättä — tai pikemmin ehkä päinvastoin —
illallisen alettavaksi täsmälleen kello yhdeksän; naiset sitävastoin
arvelivat, ettei munuaispaistille ollut vahingoksi, jos se vielä
jonkun aikaa olikin paistumassa. Hetkisen koettivat he arasti ja
varovaisesti suostutella tyranniaan, sillä he näkivät hänen taas saavan
tavanmukaisen raivokohtauksensa.

»Epäsäännöllinen, huolimaton ihminen! Vailla periaatteita!»

Tämä tarkoitti poissaolevaa sulhasmiestä. Epäsäännöllinen ihminen
— se oli Mihályin talossa raskain syytös, joka jotakuta vastaan
voitiin esittää. Jos Adelelle olisi sanottu, että hänen sulhasensa
oli »hevoshuijari», niin olisi hän sen kestänyt paljon helpommin.
Järjestystä pikkumaisuuteen saakka, järjestystä fanatismiin saakka —
sitä tässä talossa vaadittiin.

Täynnä raivoisaa vahingoniloa käveli professori ruokasalissa edes
takaisin. Hän suorastaan pelkäsi, että hänen tuleva vävypoikansa voisi
vielä tulla illalliselle _ennen_ kello yhdeksää.

Nyt se ei enää ollut mahdollista. Kello oli yhdeksän!

»Illallinen!» huusi tyranni peloittavalla äänellä.

»Mutta isä!» pyysi Adele.

»Illallinen!» tiuskaisi professori luoden vaimoonsa musertavan katseen.
Nyt hän oli tosiaan äkäinen.

Vaimo puristi käsillään päätään ja riensi keittiöön. Adele hypisteli
kiihtyneenä ja katkeroituneena pöytäliinaa. Mutta professori istuutui
pöytään, sitoi ruokaliinan kaulaansa ja odotti — väijyvin katsein ja
pitkin alahuulin kuin nälkäinen petokala.

Professori, muutoin sangen maineikas oppinut, oli toraisa ja kiukkuinen
silloinkin, kun hän ei ollut nälissään. Perhe vapisi hänen edessään ja
samoin hänen maksuttomat potilaansakin klinikassa — jotka pelkäsivät
niin hyvin hänen kirurgisia murha-aseitaan kuin hänen tavatonta
töykeyttään. Vain hänen virkatoverinsa eivät ottaneet häntä vakavasti
— eivätkä luennoillakävijät, nuo irvokkaat medisiinarit, jotka luennon
aikana huvikseen pommittivat paperikuulilla hänen nenäänsä ja joskus
kaikuvilla hohotuksilla säestivät hänen selityksiään. Väittivätpä he
täyttä totta, ettei suuren oppineen lääketieteellinen taito ollut
suurempi kuin tavallisen kylänparturin.

Kerran, kauan sitten kadonneina aikoina, jolloin uuden sivistysvaltion
perustamiseen tarvittava tieteellinen miehistö oli haalittava kokoon,
mistä sitä vain saatavissa oli, tehtiin Mihályistäkin, jolla oli
eläimellisellä uutteruudella kerätty kokoelma kuivatutta kasveja
kuuluisuus. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen perhettänsä, joka muutoin
järkkymättömästi uskoi isän kaikkitietoon, parantamasta nuhakuumetta
kokeneiden pesueukkojen kotireseptin mukaan.

Illallinen tuotiin siis pöytään.

Naiset siihen tuskin koskivat, mutta professori sitävastoin syöksyi
suden suin ruokiin käsiksi ja mausti yksityiset lajit huomautuksilla,
jotka osoittivat niinhyvin erinomaista asianymmärtämystä kuin
suurta ilkeyttä. Vaikka hän ei lääketieteellisestä kemiasta paljoa
ymmärtänytkään, niin oli kuitenkin keittiökemia alusta alkaen ollut
hänen omaa alaansa.

Kun jälkiruoka tuotiin pöytään, pysähtyivät kovaa vauhtia saapuneet
ajoneuvot ikkunan alle. Kaksi minuuttia myöhemmin astui sulhanen, János
Jurisics, ruokasaliin.

Hän oli hartiakas, kookas, ylhäisryhtinen nuori mies. Iloisen
levollisena hän tuli sisään, kumarsi siron keveästi vanhoille ja vei
hieman vastahakoisen morsiamensa käden hymyillen huulilleen.

Hänen kysyvä ilmeensä aiheutui morsiamen punaisista kasvoista. Kun
hänen katseensa liukui illallisjäännösten yli ja sitten kohtasi
professorin raivoa uhkuvan silmäparin, ymmärsi hän yht'äkkiä, mitä oli
tapahtunut. Hänen ruskeille kasvoilleen levisi hieno hymy, jossa oli
rahtunen ironiaa ja paljon vilpitöntä iloisuutta.

»Pyydän myöhästymistäni anteeksi», sanoi hän huolettoman kohteliaasti.
»Tapasin erään hyvän ystävän, jonka kanssa jäin hiukan juttelemaan —»

Vähän juttelua siis — siinä koko hänen anteeksipyyntönsä.

Adele painoi surullisena päänsä alas, mutta professori veti kulmikkaan
kallonsa hartioiden väliin kuin hyppäykseen kyyristyvä susi. Hän pysyi
kuitenkin ääneti. Tämä nuori herrasmies, joka ei oikeastaan mitään
tietänyt eikä maailmassa mitään merkinnyt, käyttäytyi niin varmasti ja
harkitusti, että se vaikutti itse kuuluisaan professoriinkin.

Adele loi myöhemmin rukoilevan katseen äitiinsä. Tämä katse sanoi:
Emmeköhän kuitenkin anna hänelle hiukan illallista?

Äiti ymmärsi sen ja katsahti salavihkaa puolisoonsa. Tämä nojasi
oikeaan käteensä ja tuijotti eteensä kuin vatsansa täyteen ahminut
hauki. Hän sulatti ateriaansa ja silloin oli jälleen vaarallista
kiihdyttää häntä.

Adele tunsi vihdoin täytyvänsä keskeyttää hermostuttavan äänettömyyden.

»Miksi frakissa?» kysyi hän tuskallisella äänellä sulhaseltaan.

»Aion mennä klubiin. Siellä kuuluu tänä yönä olevan tekeillä jotakin.»

Professorin puolelta kuului kiukkuinen murahdus, joka näytti
sanovan: »Katsokaas vain! Tuosta nuoresta nollasta voi vasta minun
tyttäreni rahojen avulla tulla numero, ja hän menee kuitenkin klubiin
illastamaan. Syö siellä jäniksenpaistia, hummeria, juo burgundia,
ehkäpä samppanjaakin —»

Professori unohti tällä hetkellä, että hän oli sallinut tyttärensä
kihlautua tämän nollan kanssa juuri sentähden, että tämän nollan tapana
oli syödä klubissa illallista.

Hän murisi vielä jotakin, nousi pöydästä ja asettui lepäämään
ruokasalin sohvalle.

Hetken aikaa hän käänteli ja väänteli itseään ja vaipui sitten syvään
uneen. Sekin kuului talon järjestykseen. Terveydellisistä syistä hän
meni nimittäin levolle vasta kahden tunnin kuluttua illallisesta, mutta
kuorsasi siihen asti suu auki sohvalla. Hän väitti, ettei hän sohvassa
ollessaan nukkunut vaan kuunteli tarkkaavaisesti muiden keskustelua.
Sentähden hän myös mitä tiukimmin vaati, että kaikkien piti jäädä
huoneeseen.

Rouva Mihályi rupesi hiljaa puuhailemaan pöydän luona ja nuoret
vetäytyivät ikkunakomeroon. Jurisics koetti saada käyntiin
arkipäiväisen keskustelun, mutta hänen yrityksensä meni myttyyn tytön
itsepintaisen vaikenemisen takia. Adele nojasi taaksepäin ja tuijotti
suljetuin suin ja painunein silmäluomin eteensä.

Jurisics tunsi vaistomaisesti, että tytön ajatukset koskivat häntä ja
että nämä ajatukset olivat hyvän katkeria.

»Oletteko vihainen minulle?» kysyi hän äkkiä ja tarttui morsiamensa
käteen.

Tyttö pudisti päätään ja pani väristen kädet ristiin rinnalleen.

»Mikä teitä sitten vaivaa?»

»Ei mikään!» kuiskattiin vastaukseksi.

»Sekö, että olen muutamia minuutteja myöhästynyt? Kannattaako nyt siitä
puhuakaan?»

Hempeämielinen, surullinen katse oli Adelen ainoa vastaus. Tyttö
oli itsepintaisesti vaiti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli
loukkaantunut.

Nuori mies istui vielä noin puoli tuntia ylen kuumassa huoneessa
ja kuunteli tarkkaavaisesti kellon tikatusta ja vanhan professorin
kuorsaamista. Vuorotellen katseli hän milloin Adelea, milloin tämän
äitiä. Adele vältti tarkoin luomasta katsettaan häneen; tytön kasvoilla
oli surumielisen kieltäytymisen ilme. Äiti sitävastoin loi ruokaliinoja
kokoonkääriessään sulhaseen vihaisia silmäyksiä, jotka saivat hänet
muistuttamaan kiihtynyttä kanaa.

Jurisics pureskeli vielä hetkisen huuliaan, sitten hän nousi
äkkiä. Polttavan kuuma verilaine oli hulmahtanut hänen sydämestään
hänen päähänsä. — Hänelle olisi tehnyt sanomattoman hyvää, jos hän
nyrkiniskulla olisi voinut särkeä ikkunan ja päästää kylmää talvi-ilmaa
sisälle tämän huoneen sietämättömän poroporvarilliseen ahtauteen.

»Lähdettekö jo?» kysyi tyttö nousten hänkin.

»Lähden!»

Morsian ei pidättänyt häntä. Jättäessään Adelelle hyvästi hän sanoi
äkkiä: »Adele, seuratkaa minua hetkiseksi eteiseen!»

Tyttö vitkasteli.

»Tulkaa, pyydän!»

Pyyntö kuulosti lujalta kuin käsky. Äiti loi pelästyneen kanan
silmäyksen tyttäreen, mutta Adele rauhoitti huolestunutta äitiään
kietaisemalla virkatun hartiahuivin olkapäilleen.

»Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?» kysyi hän hämillään, kun he
seisoivat eteisessä vastatusten.

»Haluan saada välimme selväksi. — Onko minussa jotakin moitittavaa?
Sanokaa mitä se on! Näin ei voi jatkua! — Kohtelette minua milloin
kylmästi, milloin suorastaan vihamielisesti. Minkätähden? Itselläni ei
ole siitä aavistustakaan. Monasti luulen sen arvaavani, mutta mitään
varmuutta en voi saada, sillä tehän ette suostu sanomaan minulle —»

Hän puhui aluksi rauhallisesti ja hiljaa, jottei kuuluisi sisälle
huoneeseen, mutta pian hän unohti itsensä ja jatkoi kovemmalla äänellä:
»Olette talossanne antaneet minulle miltei alentavan osan, vaikka
teidän pitäisi tietää, ettei minulla sen näyttelemiseen ole mitään
taipumuksia. Nykyisin olen saanut havaita, että isänne kunnioittaa
minua vihallaan. Syytä siihen en tunne, mutta olen joka kerta pannut
merkille, että jo pelkkä minun tuloni vaikuttaa häneen ärsyttävästi −»

Tässä tyttö puuttui puheeseen: »Erehdytte — isä ei ole enää mikään nuori
mies ja hänellä on tottumuksensa, joita täytyy ottaa huomioon!»

(Tämä oli se perustuslaillinen sanamuoto, johon naiset Mihályin talossa
pukivat jokaisen professorin oikun. Isä ei ole enää mikään nuori mies —)

»En välittäisi vanhan herran omituisuuksista suuriakaan, jos tietäisin
voivani luottaa teihin. Mutta juuri siinä suhteessa olen umpisokea.
Aavistan vain, ettette minua rakasta.»

Tytön kasvot ilmaisivat syvää loukkaantumusta. Nuori mies jatkoi:
»On muutoin mahdollista, että meillä kummallakin on eri käsitys
rakkaudesta. Olennolle, jota rakastan, voin antaa anteeksi vaikka
murhan, saati sitten mitättömän muodollisen virheen. Ei, Adele, ette
rakasta minua! Miksi ette ole suora? Meidän täytyy ehdottomasti päästä
toisistamme selville. Aika voi tulla, jolloin vaadin teitä valitsemaan
vanhempienne ja minun välillä! Sanokaa sana vain: Voinko luottaa
teihin?»

Jurisics katsoi tyttöön yhä kiihtyneemmin. Vaikka hän oli Adelea
oikeastaan tämän myötäjäisten takia lähestynyt, tunsi hän jo kuitenkin
nykyisessä tilassaan paljoa enemmän intohimoa kuin mitä tytön laimea
mieli saattoi ymmärtää ja sulattaa. Mutta sen hän samalla tiesi, että
tyttö oli omasta tahdostaan ja taipumuksestaan valinnut hänet.

Adelen tuskallinen sulkeutuneisuus kiihdytti vieläkin enemmän hänen
sulhastaan. Jurisics tunsi vastustamatonta halua murtaa hänen sydämensä
jääkuoren. Äkkiä hän tempasi tytön syliinsä ja alkoi häntä tulisesti
suudella.

»Sano — rakastatko minua?»

Tyttö esteli kauhistuneena.

»János! Mitä teette?»

Rouva Mihályi, joka jo kauan oli pelännyt Adelen vilustuttavan itsensä
lämmittämättömässä eteisessä, avasi tällä hetkellä oven.

»Adele!»

Jurisicsin oli pakko laskea tyttö irti.

»Hyvää yötä!» sanoi hän ojentaen morsiamelleen kätensä.

Kauemmin kuin oli tarpeellista piti hän tytön kättä omassaan; mutta
paljonsanovaa kädenpuristusta, joka olisi sovittanut menneisyyden ja
rohkaissut hänen tulevaisuuden tuumiaan, hän odotti turhaan.

Seisoessaan pimeällä kadulla häntä pohjimmaltaan harmitti, mutta
siitä huolimatta hänen täytyi nauraa. Hän tunsi joutuneensa häpeään.
Miten hän olikaan voinut koettaa äkkirynnäköllä valloittaa tätä pikku
poroporvaritarta ja yllyttää häntä hänen vanhempiansa vastaan?

Hän mietiskeli, miten hänen nyt tämän tapahtuman jälkeen oli
meneteltävä. Joka tapauksessa hän aikoi valita mukavimman tien, s.o.
antaa kaiken mennä vanhaa latuaan. Jotakin siitä täytyi tulla —
elleikään avioliittoa.

Hän pyrki klubitalolle, ja kun lähin ajuriasema oli tyhjä, jatkoi hän
matkaansa jalkaisin.

Oktogonaukiolta keskikaupungille vievä autio katu elostui. Hän kohtasi
joukottain teatterista tulijoita, jotka arvostelevasti näkemästään
kappaleesta keskustellen riensivät oopperatalolta kotia.

Pari sataa askelta kuljettuaan hän tapasi ryhmän, jossa oli kaksi
herraa ja yksi nainen. Nainen oli pienikokoinen, pitkään viittaan ja
valkeaan silkkiliinaan verhottu. Hänellä oli käsi kummankin herran
kainalossa ja kaikki kolme näyttivät olevan iloisella tuulella, sillä
he pysähtyivät tuon tuostakin ja nauroivat ääneen.

»Kas vain, Jurisics!» huudahti nyt pienempi herroista.

»Iltaa, Gróthy!» vastasi Jurisics.

Valkoiseen pitsiliinaan verhottu nainen lakkasi nauramasta ja katseli
uteliaasti Jurisicsia. Mutta kun hänen Gróthy-niminen saattajansa näki
puhuttelemansa henkilön tyynesti jatkavan matkaansa, niin hän ojensi
naiselle kätensä hyvästiksi, riensi Jurisicsin jälkeen ja tarttui hänen
käsivarteensa.

»Palvelijasi, veliseni! Olipa hyvä, että tapasimme. Minulta säästyi
siten saattomatka.»

»Kuka tuo nainen on?»

»Kaunis rouva, ei muuta», selitti Gróthy. »Sen ohella erään pikku
virkamiehen puoliso. Kolmas oli hänen miehensä.»

»Lähenteletkö sinä tuota rouvaa?»

»En mitenkään. Aivan päinvastoin. Hän ja hänen miehensä pitävät minusta
kiinni kynsin hampain. He vainoavat minua alinomaa kutsuillaan. Mutta
niin pian kuin rupean puhumaan rouvalle vakavasti, nauraa hän minulle
vasten kasvoja ja kertoo kaiken puolisolleen, joka myöskin nauraa.
En tiedä, mitä nämä ihmiset minusta ajattelevat. He eivät näytä
suhtautuvan minuun vakavasti.

Pikku Gróthy oli hieman äkeissään mutta ei kuitenkaan varsin pahalla
tuulella. Pikku Gróthyn oikea nimi oli »Szentgróthy», mutta hänen lähin
seurapiirinsä piti kuitenkin puolta hänen nimestään täysin riittävänä.
Kaupungissa tunsi hänet jokainen lapsi. Lyhytliepeisessä frakissaan,
smokissaan tai Frans Josefin-nutussaan, kaula korkean paidankauluksen
peittämänä, kukka napinlävessä ja kiiltävä monokkeli silmässä saattoi
hänet kohdata kaikkialla, missä ammattimaisesti ikävystyneitä ihmisiä
oli koossa.

Hänellä oli hyvännimisen ja hyvän kasvatuksen saaneen miehen maine,
mutta pienen kokonsa ja taipuisan käytöksensä takia häntä yleisesti
pidettiin vain eräänlaisena _varamiehenä_. Korttipöydässä hän oli
varapelaaja, kaksintaisteluissa varatodistaja, naisten parissa
varakavaljeeri, tyttöjen parissa varatanssija. Vaikka hän kaikkiin
näihin tehtäviin oli yhtä sopiva ja ehkäpä sopivampikin kuin monet
hänen ystävistään, joita pidettiin _täysinä_ miehinä, osasi hän
kuitenkin kaikissa tiloissa säilyttää niin hilpeän filosofisen mielen,
että hän itsealotteisesti vetäytyi syrjään, niin pian kuin hän huomasi,
että _oikean_ miehen saapuminen teki hänen varamiehen toimintansa
tarpeettomaksi.

Szentgróthyn suhde Jurisicsiin oli enemmän kuin pelkkää ystävyyttä.
Se muistutti sitä haaveellista ihannointia, jota koulutyttö osoittaa
rakkaimmalle romaanisankarilleen.

Eräissä naamiaisissa pelasti Jurisics hänet, kerran erään
mustasukkaisen puolison tai ihailijan käsistä ja tyrehdytti seuraavana
päivänä sapeliniskulla häväistysjutun, jonka Szentgróthy liiallisessa
innossaan ja taitamattomuudessaan oli aiheuttanut. Siitä hetkestä
alkaen oli Szentgróthy suorastaan hempeätunteisesti kiintynyt
Jurisicsiin.

Tämä kiintymys tuli näkyviin pääasiallisesti siten, että Gróthy
päivittäin lojui pari tuntia ystävänsä nuorenmiehen-asunnon mukavalla
sohvalla, joi Jurisicsin liköörejä ja poltteli hänen savukkeitaan.
Vastapalvelukseksi hän toimitti Jurisicsille vaakunalla koristettuja
nuuskarasioita, julisti äänekkäästi ja suoraan pitävänsä Jurisicsia
maan ensimmäisenä ritarina, ja selitti »vähintään käsittämättömäksi»
sen rouvan maun, joka ei heti ensi näkemältä kuolettavasti rakastunut
hänen ystäväänsä.

Jurisics piti omalla tavallaan intomielisestä ystävästään. Kun hän
jo kauan oli tietänyt, että Szentgróthy voitti hänet itsensäkin
kevytmielisyydessä ja suurista tuloistaan huolimatta usein joutui
epätoivoisiin rahapuliin, alkoi hän eräällä tavalla pitää huolta
toverinsa asioista. Jo useita kertoja oli hän käyttänyt omia rahojaan
ja luottoaan pelastaakseen »lapsen», niinkuin hän Szentgróthyä nimitti,
koronkiskurien kynsistä.

Ystävykset jatkoivat nyt käsikynkkää matkaansa.

»Mennään jonnekin, Jancsi!» ehdotti Szentgróthy.

Jonnekin — se oli samaa kuin johonkin huvittelupaikkaan.

»Menen klubiin syömään.»

»Jatketaanko siellä taistelua tänään?» tiedusteli Szentgróthy
innokkaasti.

Hän tarkoitti uhkapeliä, jota erään maaseudulta saapuneen magnaatin
kunniaksi jo viikon päivät oli pelattu.

»Minä olen korvauserän velkaa», vastasi Jurisics välinpitämättömästi.

Hetkisen he astuivat ääneti vierekkäin, kunnes Szentgróthy poikkesi
uuteen aiheeseen.

»Apropos — miksi olet jättänyt _hänet_ tänään niin aikaiseen?»

(Tällä hän tarkoitti koko Mihályin perhettä.)

»Olen toistaiseksi saanut perin pohjin tarpeekseni heidän seurastaan»,
sanoi Jurisics harmistuneesti. »He olivat taaskin kerrassaan
sietämättömiä.»

»Adelekin?»

»Hän ja vanhukset. Adele loi minuun moittivia katseita kuin kuoleva
kauris metsästäjään — etten käyttäisi muuta vertausta. Minulla ei
tietysti ole aavistustakaan syystä.»

»Nähtävästi sinusta on juoruttu jotakin.»

»Sitä itsekin ajattelin. Ehkä he ovat saaneet kuulla, että pelaan
taas. Ukosta välittäisin muutoin vähät. Kiukkuinen narri, jonka
kanssa en tulisi toimeen, vaikka en pelaisikaan. Vävypoika, joka on
lihaa ja verta, ei merkitse hänelle mitään; hän tarvitsee automaatin,
jonka koneiston avain on hänen taskussaan. Automaatin, joka toimii
sekunnilleen, tulee ja menee, nyökkää päällään, juo vedellä sekotettua
viiniä ja suutelee Adelea kädelle. Ja sinähän hyvin tiedät, ettei
minulla ole hivenen vertaa automaattisia taipumuksia!»

»Näen jo hengessäni, että eräänä päivänä jätät heidät Herran huomaan!»

Jurisics hymyili katkerasti.

»Päinvastoin: he antavat minulle lähtöpassin.»

Szentgróthy pysähtyi hämmästyneenä.

»Mikäs sinua vaivaa?»

»Ei mikään. Jos tämä kihlaus purkautuu, niin olen hukassa. — Tunnet
elämäntapani. Isäni on magnaattihuoneen jäsen, lukuisien ritarimerkkien
omistaja j.n.e., j.n.e., mutta hänen omaisuutensa on hänen
povitaskussaan. Pankinjohtajana (luullakseni hän semmoinen on) saa hän
tietysti runsaan palkan, mutta se riittää vain nipin napin hänelle
ja minulle; joka kuukausi panemme rahat menemään viimeistä helleriä
myöten. Lisäksi minulla on koko joukko velkoja. Ei paljoa, kaiken
kaikkiaan noin kolme- tai neljäkymmentätuhatta guldenia — kuorma, jonka
minä rikkaan Mihályin sulhasena voin varsin helposti kantaa. Mutta entä
jos kihlaus tänään tai huomenna purkautuu? Tunnethan juutalaisen!!»

Heidän askeleensa hidastuivat yhä enemmän. Nyt he pysähtyivät.

»Siitähän voi tulla kerrassaan kaistapäiseksi!» mutisi Szentgróthy.

»Hänen vanhempiansa en voi enää ottaa lukuun», jatkoi Jurisics. »Aluksi
heihin vaikutti isäni nimi, mutta nyt on sekin tehonsa menettänyt; he
ovat siihen jo liiaksi tottuneet. Ukko Mihályi vihaa minua synkeästi.
Ellei häntä skandaalin pelko estäisi, saattaisi hän hyvinkin vaikka
huomenna lyödä talonsa oven kiinni nenäni edessä. Minä luulen, että hän
kerää musertavaa todistusaineistoa minua vastaan, ja silloin ei hänen
tarvitse pelätä skandaaliakaan.»

»Ja nuorta, hyväsukuista reipasta miestä vastaan on niin helppo löytää
moisia todistuksia», huomautti Szentgróthy.

»Yksi toivo minulla vielä on: tyttö. Jos vain hänet voin saada täysin
puolelleni, niin suoriudun silloin helposti vanhuksistakin —»

Szentgróthy hieroi riemuiten otsaansa.

»No sepä tietenkin! Tyttö!»

Sitten hän tarttui äkkiä ystävänsä käsivarteen.

»Rakastatko häntä?»

Jurisics puhkesi hiljaiseen nauruun.

»Sinä teet joskus niin yksinkertaisia kysymyksiä!» Szentgróthy yhtyi
ystävänsä nauruun.

»Älähän pahastu! Tarkoitan vain sitä, mitä sillä yhdeksännellätoista
vuosisalla tavallisesti tarkoitetaan. Onhan hän muutoin sangen sievä
ja hänen olemuksessaan on jotakin kylmää sulkeutuneisuutta, joka
muistuttaa minusta jäähdytettyä samppanjaa —»

»Tarkoitat ehkä: jäähdytettyä limonaadia.»

»Kysyin sinulta rakastatko häntä, koska naisen hullaantumiseen on
vanhan kokemuksen mukaan varmin keino, että ensin itse hullaantuu
häneen. Kylmäverisyydestä ei sellaisissa tapauksissa ole mitään hyötyä.
Se on tehoisa vasta sitten, kun saavutetun aseman säilyttäminen on
kysymyksessä. Kaikki vallankumoukselliset ovat olleet sangviinikkoja,
imperaattorit sitävastoin flegmaatikkoja.»

»Miten yllättäviä huomioita oletkaan tehnyt!» huomautti Jurisics hieman
ivallisesti. »Tunnustan muutoin, ettei tyttö ole minulle mitenkään
vastenmielinen. Hän on sievä, sävyisä ja itsekäs. Hänestä tulee kerta
kelpo pikku rouva, joka vetää puolisonsa itsekkyytensä ahtaaseen
piiriin ja jonka toivomukset eivät ulotu keittiön ja lastenkamarin
seiniä pitemmälle.»

»Siis tosiaan vain limonaadia?»

»Jotakin sen tapaista. Mutta joka tapauksessa kyllin hyvä minulle.
Samppanjaahan voi saada kodin ulkopuolelta!»

He kävelivät hitaasti eteenpäin. Szentgróthy katsoi hajamielisenä
kelloaan.

»Ei vielä edes yhtätoista! Sinun pelieräsi alkaa sitäpaitsi vasta
kahden jälkeen, voimme siis mennä vielä istumaan jonnekin. Tule nyt,
Jancsi! Esimerkiksi 'Naurukyyhkyseen'. — Jokunen sievä tyttö on siellä
aina laulajattarien joukossa. Jessikin tulee tavallisesti sinne —»

»Laulajattarien jäljessäkö juoksemaan? Se tässä minulta nyt vielä
puuttuisi!» huomautti Jurisics.

»Olet oikeassa — parempi että menen yksin. Keskiyön jälkeen tapaamme
siis klubissa. Et ole kai Jessiä koskaan ennen nähnyt, vai mitä?»

He ojensivat katujen risteyksessä toisilleen kätensä.

»Kuka sitten sen niminen nainen on?» kysyi vielä Jurisics.

Szentgróthy päästi hiljaisen vihellyksen.

»Etkö ole vielä mitään hänestä kuullut? Ei sitä niin vain käden
käänteessä voi kertoa. — Hän on eräs kukkaistyttö —»

»Nyt tiedän jo kaiken.»

»Et tiedä mitään! Jessi on ihmeellinen, arvoituksellinen olento. Noin
pari kuukautta sitten ilmestyi hän tänne pääkaupunkiin. Kukaan ei tiedä
mistä hän tuli. Äkkiä nähtiin hänen kukkakori käsivarrellaan astelevan
tupakansavun täyttämien salien halki, kaunista vartaloaan keinutellen
ja häikäisevän valkeita hampaitaan näytellen. Jos joku häntä
miellyttää, niin pistää hän kukan sen napinläpeen. Rahaa hän ei halua
siitä. Hän ottaa vastaan seteleitä, mutta ei huoli pikku rahoista.
Tiedät, etten ole mikään typerys, ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa,
että hän tekee minuun vaikutuksen kuin olisi hän joku ruhtinatar, joka
pelkästä seikkailuhalusta käy pelihelveteissä. Asento ja asu ovat
ruhtinattaren. Kummimman unohdin mainita: Jessi on luoksepääsemätön!»

»Sinullekin?» kysyi Jurisics hiukan pahanilkisesti.

»Jokaiselle. Ja koko nuori herrasmaailma on lakkaamatta hänen
kintereillään —»

»Huomenna puhumme tästä enemmän», sanoi Jurisics, jota ystävän
sanavuolaus alkoi ikävystyttää.




2.


Szentgróthy ohjasi kulkunsa »Naurukyyhkysen» ravintolaa kohden,
mutta Jurisics poikkesi bulevaardia välttääkseen eräälle kapealle
sivukadulle. Se on päivät pitkään aivan autio, mutta öisin kirkkaasti
valaistu ja meluavaa iloilua täynnä. Kahviloita ja tanssisaleja on joka
puolella. Yhtämittaa aukenevista ja sulkeutuvista lasiovista tunkeutuu
ulos kadulle cymbaalinsoitto ja hillittömän ilon melske.

Juuri kun Jurisics oli mennyt erään tuollaisen tupakansavun ja melun
täyttämän kapakan punaisen lyhdyn ohitse, kuuli hän takanaan lasioven
helinää ja kiukkuisen huudon, minkä jälkeen ihmisruumis mätkähti
kivitetylle jalkakäytävälle.

»Se poika sai hyvän potkaisun», totesi Jurisics edes taakseen
katsahtamatta; hänen hermonsa kestivät helposti moisia kohtauksia.

Sitten hän kuuli takanaan keveitä, pikaisia askeleita ja hiljaista
vaatteiden kahinaa, minkä jälkeen joku, millään tavalla näin
tuttavallista lähentelyä valmistelematta, tarttui hänen käsivarteensa
ja puristautui siihen kiinni. Orvokintuoksuinen, juoksusta hengästynyt
solakka naisolento astui hetkisen samassa tahdissa äänettömänä hänen
rinnallaan.

Jurisics aikoi ensin vaistomaisesti lykätä hänet luotaan, mutta sitten
tuli Jessi äkkiä hänen mieleensä, ja tietämättä miksi, hän nyökkäsi
naiselle myöntyväisesti. Tuntemattoman täytyi olla tuo Jessi, josta
Szentgróthy oli niin paljon puhunut.

»Tämähän on kuin satua», ajatteli Jurisics itsekseen.

Tytön hampaat välkkyivät kuin elfenluu hänen iloisesti hymyillessään.
Tuntuvasta kylmyydestä huolimatta hän oli avopäin. Hänen kaulaansa
kaarsi valkoinen, hieno turkiskaulus; hansikoidussa oikeassa kädessä
oli pieni kori.

Hetkistä myöhemmin sai Jurisics, joka oli riittävästi perehtynyt
suurkaupungin yöelämän pikku salaisuuksiin, aavistuksen, mitä
sattumaa hän sai kiittää tytön tuttavuudesta. Poliisi seurasi heidän
kintereillään. Kun nuori mies vihdoin kärsimättömänä pää pystyssä
kääntyi vainoojaa vastaan, poikkesi tämä hiukkasen vitkasteltuaan
eräälle sivukadulle ja jätti parin rauhaan.

»Onko hän ahdistanut teitä?» kysyi Jurisics tytöltä.

»Oh, tuo Csampor on jo viikkokausia ollut kantapäilläni. En voi
enää mennä minnekään hänen tunkematta inhoittavia kasvojaan minua
liki. Huomattuaan, ettei hyvistä sanoista ole apua, koettaa hän nyt
virka-asemansa mahdilla kesyttää minua.»

»Miksi kiertelette sitten tähän aikaan yksinänne täällä?» kysyi
Jurisics.

»Olihan Fritzi kuten tavallisesti mukanani. Mutta tuskin olimme
astuneet erääseen kahvilaan, kun pari tarjoilijaa heti syöksyi Fritzin
kimppuun, tutki hänen taskunsa, löysi sieltä tusinan huonoja lusikoita,
jotka Fritzi kassaneitiä liehitellessään oli tarjoilupöydältä ottanut
lainaksi, ja heitti hänet sitten ulos ovesta.»

»Kuulin ohi mennessäni hänen mätkähtävän kadulle», sanoi Jurisics.

»Fritzi on muutoin kunnon poika, kunhan hän vain voisi jättää
varastelemisen. 'Naurukyyhkysestäkin' karkoitettiin hänet sen takia.»

Tyttö kertoi kaiken niin välinpitämättömästi kuin olisi ollut puhe
jonkun mahdottomuudesta luopua tupakanpoltosta.

Tämä oli siis Szentgróthyn ’ruhtinatar'!

»Onko Fritzi teidän rakastajanne?» uteli Jurisics edelleen.

Tyttö puhkesi hiljaiseen, sointuvaan nauruun. Nuoren miehen kysymys ei
loukannut häntä vaan herätti hänessä hilpeyttä.

»Kylläpä Fritzi tuntee itsensä ylpeäksi, kun ilmoitan hänelle
kysymyksenne!»

Nyt lähestyi heitä ontuva olento rutistettu silinterihattu kainalossa,
nenäliina silmää vasten painettuna.

Tyttö pysähtyi.

»Onko sinua pidelty hyvin pahoin, Fritzi?» kysyi hän lempeästi.

»Ne lurjukset! Hattuni löivät luttuun!»

»Lyönpä vetoa, että vaihdat sen vielä tänä yönä uuteen!»

»Pitääkö minun saattaa teidät kotiin?» kysyi ulosviskattu.

»Ei tarvitse. Tämä herra saattaa minua.»

Fritzi tervehti nöyrän tuttavallisesti ja aikoi poistua, kun tyttö
huusi hänet luokseen, alkoi penkoa kukkiaan ja vihdoin antoi hänelle
setelin.

Sitten tarttui hän jälleen Adelen sulhasen käsivarteen ja sanoi
rohkaistuneen iloisesti: »Minua ei vielä ollenkaan haluta kotiin. Jos
tahdotte, niin pistäydymme vielä yhdessä jossakin kahvilassa.»

Mutta Jurisics oli jo saanut tarpeekseen katuseikkailusta ja vastasi
sentähden ivallisen kohteliaasti: »Valitan etten voi hauskasta
seurastanne pitemmälti nauttia — minua odotetaan —»

»Vaimonneko?»

»Oikein arvattu!»

»Ajattelinkin heti olevanne naimisissa! — Onko rouvanne kaunis?»

Jurisicsista oli Szentgróthyn 'ruhtinattaren' tiedonhalu hieman
häpeämätöntä. Mutta ennenkuin hän löysi sopivan vastauksen, oli tyttö
jo kääntänyt puheen toisaanne.

»Kunpa vain löytäisin pian ajurin!» sanoi hän.

Vuokra-ajurien seisomapaikka oli lähellä. Jurisics vihelsi, vaunut
tulivat. Jessi kohotti helmojaan, nousi vaunuihin ja ojensi
Jurisicsille vaunujen ikkunasta pienen esineen.

»Pankaa se napinläpeenne», sanoi hän. »Se on rouvallenne. Hyvää yötä!»

Se oli pieni orvokkikimppu.




3.


Szentgróthy oli muutamia päiviä näkymättömissä, sitten ilmaantui hän
eräänä päivänä äkkiä ystävänsä luo. Kamaripalvelijan käsitellessä
kahdella elfenluukammalla Jurisicsin tukkaa Szentgróthy käveli pikku
salissa hajamielisenä edes takaisin, silmäili jo sataan kertaan nähdyt
valokuvat, otti lopuksi seinältä buldoggirevolverin, asettui uljaaseen
asentoon ja tähtäsi omaa peilikuvaansa.

»Kuulehan», sanoi Jurisics, »tulin tässä tuonnoin tutuksi sinun Jessisi
kanssa. Luullakseni hän oli Jessi.»

Hän kuvasi tytön ulkonäön.

»Hän se tosiaan oli», vastasi Szentgróthy. — »No mitäs pidät hänestä?»

»Hm! Sievänpuoleinen mutta ei vähintäkään huomiota herättävä.»

»Ensi näkemältä ei todellinen kaunotarkaan tee huomiotaherättävää
vaikutusta. Odotahan, kunnes näet hänet toisen kerran!»

»Ensi tutustuminen sinun 'ruhtinattareesi' riittää minulle täysin.
Hänen käytöksensä ei ollut muutoin lainkaan pidättyväistä. Kysymättä
nimeäni halusi hän ottaa minut mukaansa huvipaikkoihinsa.»

»Hän kuljeksii koko yön pitkin kaupunkia mutta ei liiku mielellään
yksinään vaan hänellä pitää olla aina seuralainen, milloin taskuvaras
milloin jalosukuinen herrasmies. Olematta varsin tarkka valinnassaan
hän vapauttaa itsensä liian tunkeilevasta saattajasta ottaakseen
seuraavassa kadunkulmassa itselleen toisen.»

Enempää he eivät Jessistä puhuneet, eikä Jurisicskaan enää häntä
ajatellut.

Aterian jälkeen hän meni morsiantansa tapaamaan, ja kun professori
oli poissa kotoa, tuli hän naisten kanssa verrattain hyvin toimeen.
Adelella oli, niinkuin sanotaan, hyvä päivänsä, ja kun kaunis
auringonpaiste houkutteli äidin, tyttären ja sulhasen puoleksi tunniksi
kävelijöiden joukkoon Andrassykadulle, oli tyttö pakkasen punaamine
poskineen ja erinomaisen hyvin istuvine turkispukuineen silmiinpistävän
soma nähdä. Häntä itseään ilmeisesti ilahdutti, että kävelijät
uteliaina kääntyivät katsomaan häneen, ja ylpeästi hän nojautui häntä
paria päätä pitemmän sulhasensa käsivarteen.

Illallista syötäessä oli professorikin hyvällä tuulella. Hän tuli
eräiltä ministeripäivällisiltä ja oli päästä kantapäähän unkarilaiseen
juhlapukuun puettuna. Hänen »maankuulua» tietorikkauttansa oli
eräässä maljapuheessa ylistetty, ja siitä oli hän vielä nytkin niin
sävyisällä tuulella, ettei hän sanallakaan moittinut naisia heidän
iltapäiväkävelynsä johdosta. Ja kun Jurisics toi mielipiteenään esiin,
että magnaattihuoneen vapaita jäsenpaikkoja täytettäessä professori
Mihályin kaltaisen kyvyn sivuuttaminen tuskin oli mahdollista, niin oli
vanha herra tällä kertaa poikkeuksellisesti samaa mieltä kuin hänen
tuleva vävypoikansa.

Jäähyväisiä jätettäessä ojensi Adele itsealotteisesti poskensa sulhasen
suudeltavaksi.

Tämä pikainen, kevyt suudelma, jonka hän painoi tytön viileälle
poskelle, teki Jurisicsin rauhalliseksi. Viime aikoina oli häntä usein
vaivannut ahdistava epäilys. Tulevaisuus näytti niin epävarmalta ja
hänen nykyinen olemassaolonsa, hänen tuhlaileva elämäntapansa, vaikka
varat olivat rajoitetut, tuntui hänestä usein seikkailijanelämältä. Nyt
tunsi hän taas seisovansa verrattain varmalla pohjalla.

Tänä itsetutkistelemuksen hetkenä hän vieläpä päätti olla enää
menemättä klubiin pelaamaan. Hän aikoi ensin juoda maljallisen teetä ja
sitten mennä kotiin nukkumaan.

Hän poikkesi erääseen hienoon kahvilaan.

Siellä oli paljon väkeä, enimmäkseen upseereja ja vanhoja herroja, ja
lisäksi isohko seurue aistikkaasti puettuja maalta tulleita naisia
ja äänekkäitä herroja, jotka useiden toisiinsa kiinni vedettyjen
marmoripöytien ääressä pitivät verrattain meluisaa iloa.

Jurisics vetäytyi syrjäiseen ikkunakomeroon ja syventyi mukavassa
plyyshisohvassaan iltalehtiin.

Äkkiä hän nosti silmänsä ja näki jälleen Jessin. Tyttö kävi kukkakori
kädessä ympäri salia.

Jessi oli aivan sattumalta tullut tänne. Pimeältä kadulta peililasien
läpi sisälle katsellessaan oli hän yöperhosen tavoin moniheijasteisten
sähkövalojen huumaamana tullut sisälle. Huolettomasti liikkui hän
pöytien välissä sinne tänne välittämättä vähääkään huomiosta, jota
hänen ilmaantumisensa naisten joukossa herätti. Nämä katsoivat häneen
ihmetellen, nuoremmat heistä suorastaan ihastuneesti. Kassaneitikään ei
voinut kääntää hänestä silmiään.

Hän oli hyvin kaunis. Sorea, solakka ja taipuisa kuin valkoinen
joutsen. Hiukan eteenpäin taipunein kauloin, kukkakoria
kantava käsi koholla hän muistutti jalossa plastillisuudessaan
noita vedenkantajatyttöjä, joita näkee kuvattuina vanhoissa
jalokivikoristuksissa.

Eräälle vanhalle herralle, joka ystävällisesti hymyillen nyökkäsi
hänelle, hän pisti kukan napinläpeen, mutta eräälle nuorelle
salonkisankarille sitävastoin, joka »Pst»-sihahduksen huuliltaan
päästäen kutsui häntä luokseen, hän muitta mutkitta käänsi selkänsä.
Eräs punakka, vanhahko elostelija, joka erään näyttelijän seurassa —
tai lieneekö ollut joku maailmanparantaja — nuokkui tyhjennetyillä
pulloilla täytetyn pöydän ääressä, havahtui tytön lähestyessä
ilmailustaan ja tahtoi väkisin sulkea hänet syliinsä. Tyttö
puolustautui hetkisen tyynesti ja huomiotaherättämättä; mutta kun
mikään ei auttanut, kosketti hän erään sivupöydän ääressä istuvan
upseerin olkapäätä.

»Pyydän, auttakaa minua!»

Upseerin rauhoitellessa juopunutta oli Jessi jo ottanut koristaan
orvokkikimpun ja astui nyt nurkkapöydän luo, ja kiinnitti vihkon
Jurisicsin napinläpeen täyteläisen käsivarren huomaamatta hipaistessa
nuoren miehen poskea.

»Tunnetteko minut?» kysyi hän hymyillen.

»Tietysti! Mitä teette _täällä_?»

»En halunnut tänään kuulla musiikkia, koska pääni on kipeä.»

Lupaa kysymättä Jessi istuutui nuorta miestä vastapäätä ja
uteliaasti suurin harmain silmin Jurisicsia tarkastellen riisui
pitkät hansikkaansa. Ne olivat moitteettoman uudet ja hienot. Hänen
hyvinhoidetussa kädessään kimalsi jalokivi. Avatun päällysvaipan alta
näkyi puku: musta, mainiosti istuva pitsivaatteus. Se mitä hänellä
tänään oli yllään, maksoi varmasti enemmän kuin mitä hän kokonaisen
vuoden aikana saattoi kukillaan ansaita.

Hän tilasi lasin maitoa ja sekoitti sitä vaieten, silmäillen välillä
hajamielisesti erään pilalehden kuvia.

Jurisicsilla oli aikaa tarkastaa häntä. Puoleksi suljettujen
silmäluomien lomitse nuoren miehen ihastunut katse suorastaan ahmi
tytön elämääuhkuvaa, raikasta kauneutta. Jurisics näki tytön kasvot
puoleksi sivuttain ja totesi pian, ettei hän koskaan ennen elämässään
ollut joutunut niin mahtavan viehätysvoiman valtaan kuin nyt tämän
silkkiripsisen, punaposkisen, sulosuisen, totisen tytön edessä.
Szentgróthy oli oikeassa: Tytön tavaton kauneus, nyt kun Jurisics
toisen kerran näki hänet, oli suorastaan hurmaava. Tähän vaikutti vielä
lisäksi hieno orvokintuoksu, joka tytön vaatteista levisi.

Vasta nyt hän huomasi, että Jessikin puolestaan tarkasteli häntä
suurin, uteliain silmin.

»Eihän teillä olekaan rouvaa», alkoi Jessi äkkiä ja ilman johdantoa,
aivankuin jatkaisi hän joku aika sitten kadulla tapahtunutta
keskustelua.

»Mistä sen tiedätte?»

»Tiedän myös, että nimenne on Jurisics. Gróthy on sen minulle
ilmoittanut. Gróthy on kertonut paljon teistä — hän puhuu aina
teistä. Jos häntä voisi uskoa, niin te ette olisikaan mikään ihminen,
vaan puolijumala. Apropos! Gróthy väittää, että rakastuisin teihin
mielettömästi. Gróthy puhuu niin usein puuta heinää —»

»Ei ainoastaan usein vaan aina.»

Ja pitkän aikaa puhelivat he Szentgróthystä. Muu puheenaihe ei tuntunut
heiltä luistavan.

Sama juopunut herrasmies, joka äsken oli yrittänyt syleillä Jessiä,
lähestyi nyt sileäksiajellun ystävänsä käsivarteen nojaten horjuvin
askelin heidän pöytäänsä. Hän lausui Jurisicsille moniaita sanoja,
joiden sisällyksenä oli anteeksipyyntö äskeisen ikävän tapauksen
johdosta. Sitten halusi hän puristaa Jurisicsin kättä ja istuutui
toverinsa kanssa punaiseen sohvaan.

Jurisics nousi ja loi tyttöön äänettömän, kysyvän katseen.

»Niin, lähtekäämme», sanoi Jessi ottaen pöydältä hansikkaansa.

»Minne minun on vietävä teidät?» kysyi Jurisics, kun he olivat tulleet
ulos.

»Vain lähimpiin vaunuihin. Pääni on kipeä, menen kotiin.»

»Haluatteko että saatan teitä?»

»En, mahdotonta!»

»Miksi niin?»

Jessi nauroi.

»Kukaan herroista ei tiedä, missä asun, siispä ei teidänkään tarvitse
sitä tietää.»

»Eipä hullumpaa! Pelkäättekö ehkä, että kävisin teitä katsomassa?»

Tyttö ei vastannut, vaan ojensi hänelle kätensä ja nousi vaunuihin. —

Jurisics uneksi sinä yönä Jessistä. Hän lepäsi kiitävien pilvien päällä
ja piteli sylissään Jessiä, joka rakkaudesta huumautuneena painautui
häntä vasten. Aamulla herätessään oli hän vieläkin tuntevinaan
huulillaan Jessin kuuman suudelman.

»Hitto vieköön!» mutisi hän miettiväisesti. »Enpä haluaisi ollenkaan,
että tämä tyttö tulisi nyt minulle päähänpiintymäksi.»

Päähänpiintymä — tällä nimellä tarkoitti hän sitä sieluntilaa, jolloin
nainen syöpyy mielikuvitukseen niin lujasti, että hänestä tulee kaiken
ajattelemisen ja tuntemisen keskipiste. Tähänastisessa elämässään
oli hän etsinyt parannusta tästä sairaudesta, jota hän ei halunnut
nimittää »rakkaudeksi», homeopaattista tietä. Sitkeä tarmo, joka tuli
hänelle avuksi rakkausseikkailuissa, ja huima päättäväisyys, jolla
hän saattoi joskus asettaa koko olemassaolonsa yhden kortin varaan,
olivat hänelle tähän asti taanneet menestyksen. Omia päähänpistoja
vastaan taistelemaan oli hänen luonteensa kuitenkin aivan liian
kouluttamaton; eikä hänen tähän asti ollut tarvinnutkaan taistella.
Mutta, nyt hän tunsi täytyvänsä tähän taisteluun sitoutua kihlauksensa
ja koko tulevaisuutensa tähden, jonka hän viime aikoina usein näki niin
synkkänä edessään.

Hän ei siis aio enää koskaan tavata Jessiä.




4.


Sateen virtana valuessa kyyrötti professori Mihályi eräänä päivänä
hitaasti eteenpäin jyryyttävien yhteisvaunujen nurkassa, kun hän äkkiä
likaisen ikkunaruudun läpi näki tulevan vävypoikansa siroissa vaunuissa
nuolennopeasti kiitävän ohi pitkin Andrassykatua.

Tämä satunnainen tapaaminen antoi oppineelle aihetta vertailla omaa
vaatimattomuuttaan tämän »nuoren nollan» ylvästelevään itserakkauteen.

Eikä hän laiminlyönyt tiedoittaa näiden tutkistelujansa tulosta
Jurisicsille erinäisten myrkyllisten viittailujen muodossa.

Nuori mies koetti aluksi vetäytyä moisten epämiellyttävien pistojen
tieltä syrjään, mutta kun hän näki appiukon yhä yltyvän kiukun, pääsi
hänessä hetkiseksi jälleen maailmanmies voitolle, ja hän huomautti
sangen yliolkaisesti, ettei hänen mieleensä ollut, että sekaannuttiin
hänen yksityisasioihinsa. Tätä huomautusta seurasi syvä hiljaisuus.
Mihályi ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kuolettavasti
loukkaantunutta ja Adele tuijotti kyynelsilmin lautaseensa.

Jurisics koetti tunnin ajan turhaan houkutella morsiameltaan
ystävällistä sanaa; tyttö, joka viime aikoina oli ollut häntä kohtaan
verrattain tuttavallinen, oli vetänyt herkät tuntosarvensa jälleen
piiloon ja sulkeutui sulhaselta kokonaan.

»Poroporvareita! Parantumattomia poroporvareita!» mutisi Jurisics
kotimatkalla mieli katkerana.

Erään talon, kohdalla Andrassykadun perällä aikoi eräs verrattain
rappeutuneen näköinen olento pujahtaa hänen ohitseen. Hän tunsi
Fritzin, kukkaistytön seuralaisen.

Fritzin ulkoasua huoliteltaessa oli ilmeisesti otettu huomioon vain
kaasuvalaistus. Silloin hän oli verrattain mukiinmenevän näköinen,
mutta arkisessa auringon valossa tuskin oli häntä kurjempaa olentoa
olemassa. Hänen musta pukunsa oli hyvin kulunut ja koko ihminen oli
siistimättömän, likaisen näköinen. Lisäksi hänellä oli punainen
kravatti kaulassa ja rinnassa suuret lasitimantit.

Jurisics pysähdytti hänet ja tiedusteli Jessistä. Fritzi, joka
toimitteli tarpeen vaatiessa Jessille kaikenlaisia pieniä
talousaskareita, kertoi, että tyttö oli jo kaksi päivää ollut
pahoinvoipa eikä ollut poistunut asunnostaan. Kun Jurisics ojensi
hänelle setelin, muisti Fritzi suosijansa nimenkin, vaikka oli vain
nähnyt hänet kerran ja silloinkin yöllä, kadulla.

»Armollinen herra Jurisics», sanoi hän koettaen turhaan saada karheat,
jäykät kasvonsa hymyilemään, »Jessi asuu tässä talossa neljännessä
kerroksessa —»

Sitten hän lisäsi hyväntahtoisesti: »Vasta eilen Jessi sanoi minulle:
Jos herra Jurisics kysyy minua, niin voit ilmoittaa hänelle osoitteeni.»

Jessi ajatteli häntä. — Tytön sielussa näytti siis tapahtuneen
taistelu, joka päättyi hänen antautumiseensa, sillä nyt odotti hän
ilmeisesti Jurisicsin vierailua, vaikka hän muutamia päiviä sitten oli
kieltäytynyt ilmaisemasta osoitettaan. Mutta mistä hän aavisti, että
Jurisics kysyisi hänestä ja juuri Fritziltä?

Tämä tapahtumien ihmeellinen toisiinsa liittyminen, joka hämmästytti
Jurisicsia, oli kuitenkin hyvin yksinkertaisesti selitettävissä. Jessin
ja sen seurapiirin välillä, joka hänen silmissään edusti maailmaa,
oli Fritzi yksinomaisena ja ainoana yhteyden ylläpitäjänä. Tyttö
tiesi, että Fritzi päällysvaatteiden huoltajana, apulaistarjoilijana
ja tilapäisenä postinkantajana oli jatkuvassa kosketuksessa
herrasmiespiirien kanssa, ja oli sentähden luonnollista, että hän
Jurisicsille saatettavan sanoman uskoi Fritzin toimitettavaksi.

Jurisics huomasi vasta osoitettuun taloon astuessaan ja jyrkkiä
portaita noustessaan, missä hän oli. Hän pysähtyi ja epäröi hetkisen,
mutta uhmaava katkeruus, jota hän morsiantaan ajatellessaan tunsi, sai
hänet sitten jatkamaan tietään. Hänestä tuntui kuin tuottaisi tämä
kukkaistytön luona käynti, jota hän tähän asti morsiamensa vanhempien
mieliksi oli välttänyt, hänelle hyvitystä. Mutta pohjimmaltaan hän
kaipasi nähdä jälleen Jessiä — ja tämä kaipaus oli yhtä polttava ja
voittamaton kuin hemmoitellun lapsen halu saada makeisia.

Ylhäällä avasi hänelle oven peloittavan ruma, kellertävänaamainen akka,
joka hirveällä murteella puhua papatti hänelle jotakin. Mutta kun
Jurisics mainitsi Jessin nimen, löi noita kimmastuneena oven kiinni
hänen nenänsä edessä.

Jurisics soitti uudelleen. Hän kuuli oven takaa kiivasta sananvaihtoa,
ovi avattiin jälleen — ja nyt seisoi Jessi itse hänen edessään ja johti
hänet sisälle asuntoonsa.

Hän oli parhaillaan ollut pukeutumassa, sillä hän tuli Jurisicsia
vastaan pää kallellaan, toisella kädellään tuuheita hiuksina pidellen,
joita hän oli ollut ryhtymässä kampaamaan. Vartalon verhosi häikäisevän
valkoinen aamunuttu.

Hymyillen ja ilmeisesti iloisena otti hän Jurisicsin vastaan.

»Tunsin äänenne. Hauskaa että tulitte. — Miten johtui mieleenne tulla
minua tervehtimään?»

»Kuulin olevanne sairaan.»

»Ei se ollut mitään. Pikemmin pahaa tuulta kuin sairautta ja hiukkasen
päänkipua. — Astukaa sisään!»

Hän vei vieraansa merkilliseen, pieneen huoneeseen. Jokapäiväistä
käyttöä varten aiotut huonekalut olivat halpaa tehdasvalmistetta,
mutta paljon kalliita ylellisyysesineitäkin oli huoneessa.
Mainioita persialaisia mattoja, venetsialainen peili, hopeisia
pukeutumisesineitä, arvokkaita koristuksia.

Huoneessa ei vallinnut järjestystä nimeksikään. Vuode oli korjaamaton
ja pelmuutetuilla tyynyillä oli vielä Jessin pään painama syvennys
näkyvissä. Pöydällä oli yksi atlaskenkä, kureliivit ja muutamia
kilpikonnanluukampoja.

Kun Jurisics istuutui sohvaan, osui hänen käteensä pieni, kylmä esine.
Se oli timantti korvarengas.

Jessi pudisti tuuhean tukkansa taaksepäin ja jäi sitten seisomaan
vieraansa eteen. Oikeastaan hän näytti sangen rähjäiseltä, mutta
Jurisicsista hän tuntui vieläkin viehättävämmältä kuin ennen. Hänen
vartalonsa uhkui niin jaloa ja tervettä plastiikkaa, etteivät vaatteet
voineet sitä vähentää eivätkä enentää.

Hänen seisoessaan näin hymyillen Jurisicsin edessä rintapitsejään
hypistellen ja katsoen vieraaseensa hieman arkailevasti nuori mies
alkoi jälleen pohtia kysymystä, jonka hän jo niin usein oli itselleen
tehnyt: Kuka ja mikä tämä tyttö oli?

Äkkiä luuli hän löytäneensä selityksen. Hänen tutkiva silmänsä kiintyi
erääseen kuvaan, joka siselöidyissä hopeakehyksissä riippui seinällä.
Se esitti silmiinpistävän kaunista vanhusta. Joka kerrankin vain oli
nähnyt tämän medaljongiprofiilin, nämä rohkeasti ylöskierretyt viikset
ja tämän fauninhymyn, hän ei voinut ruhtinas Hadfalussyn piirteitä
ikinä enää unohtaa.

Ruhtinas oli tuhlaamiskiihkostaan ja primadonnistaan yleisesti
tunnettu. Hän kuului kansainväliseen Highlife-seuraan, asui Pariisissa,
vietti talvet Rivieralla, metsästi Englannissa, kylpi Cannes'issa
ja juoksutti hevosiaan Baden-Badenissa. Berliinin unioni luki hänet
jäsentensä joukkoon, samoin Pariisin ja Wienin jockeyklubit. Ja kun
hänen maatilansa sattuivat sijaitsemaan Unkarissa, nimitettiin häntä
madjaariksi, vaikka kaikista maista juuri Unkari oli hänestä ikävin ja
vaikka hän kaikista eurooppalaisista kielistä juuri unkaria vähimmän
osasi.

Hadfalussy siis, tuo väsymätön naistenmetsästäjä, oli tämänkin tytön jo
haltuunsa ja omaisuudekseen ottanut!

Jurisics tunsi nykyajan maailman ja sen elämän aivan liian hyvin
otaksuakseen Jessin salaperäisen olemassalon takana piilevän mitään
romanttista tarinaa. Hän piti tyttöä sinä, mikä Jessi nyt hänen
vakaumuksensa mukaan oli, ja vaivoin olisi hän tyttöä enää muuna voinut
pitää. Ja tämä varmuus harmistutti häntä, niin, se vaikutti häneen
suorastaan masentavasti.

Hetkisen tarkasteli hän seinällä olevaa kuvaa, sitten hän äkkiä kysyi
tytöltä raakamaisen avomielisesti: »Hadfalussy siis elättää teitä?»

Tyttö oli polvistunut matolle ja poimi parhaillaan muutamia lattialle
pudonneita hiusneulojaan. Nyt katsoi hän hämmästyneenä ylös.

»Niin», vastasi hän hiljaa, punastumatta.

Se oli enemmän kuin avomielisyyttä, se oli häikäilemättömyyttä! Mihinkä
olisikaan suosta puhjennut kukka, niin raikas ja ihana kuin se olikin,
juurensa voinut juontaa, ellei takaisin — suohon?

Jessi oli noussut. Hänen kasvoillaan oli kevyt puna, mutta se oli
kumartumisen aiheuttamasta ponnistuksesta johtunut.

»Tunnetteko Hadfalussyn?» kysyi hän uteliaasti.

»Hiukan.»

»Tahtoisin mielelläni kerran nähdä hänet.»

Jurisics katsoi tyttöön tyrmistyneesti.

»Ettekö ole siis koskaan nähnyt häntä?»

»En koskaan elämässäni», vakuutti tyttö. Hän puhui äänellä, joka ei
jättänyt epäilemiselle vähintäkään tilaa.

Tämä uskomattomalta näyttävä tosiasia, ettei Jessi ylläpitäjäänsä
tuntenut, oli hyvin luonnollisesti selitettävissä. Eräs tuntematon
mestari keksi viisi vuotta sitten, jolloin Jessi oli vielä
puolittain lapsi, hänen kauneutensa ja käytti häntä mallina erääseen
raamatulliseen maalaukseen. Ruhtinas Hadfalussy näki kuvan Wienissä,
osti sen ja tiedusteli enkelin mallina käytettyä henkilöä. Eräänä
päivänä ilmestyi sitten ruhtinaan uskottu mies, eräs huomattu
budapestiläinen asianajaja (sivumennen sanottuna eräs tapojen
jalostamista edistävän seuran pääpylväitä) etukaupungin asuntoon Jessin
omaisten luo ja vaati heitä seuraamaan hänen mukanaan Wieniin, jossa
tyttöä muka suuri onni oli odottamassa. Jessin täti (tyttö ei tuntenut
vanhempiaan) ei hetkeäkään epäröinyt hyväksyä tarjousta. Olihan hän
Jessin, jonka kehkeytyvän kauneuden hän oikeaan aikaan oli oivaltanut
arvokkaaksi, vain siinä tarkoituksessa pitänyt luonaan ja kasvattanut,
että saisi tytön avulla itselleen huolettoman vanhuuden. Miksi
olisikaan tämän rouvaraukan pitänyt menetellä jalommin kuin ruhtinas
Hadfalussyn ja tapoja jalostavan asianajajan?

Wienissä kävi heille kuitenkin onnettomasti. Huolestunut täti ja
kaikesta mitään aavistamaton Jessi kävivät kaksi kertaa hänen
ylhäisyytensä pakeilla, mutta ruhtinaalla ei ollut koskaan aikaa ottaa
heitä puheilleen. Kun he asianajajan seurassa kolmannen kerran tulivat
palatsiin, ilmoitti portinvartija heille, että ruhtinas edellisenä
aamuna oli matkustanut takaisin Pariisiin.

Kun ruhtinas sitten kerran pariisilaisessa kotikappelissaan suoritti
aamuhartauttaan pyhimyksenkuvan edessä, johtui hänen mieleensä
taas enkelin mallina ollut tyttö, jonka nimeä hän ei kuitenkaan
muistanut. Hän oli ritari, joka ei kernaasti halunnut laiminlyödä
velvollisuuksiaan kauniita naisia kohtaan. Yleväsydämistä oikkuaan
seuraten hän korvasi Jessin Wienin matkan myöntämällä hänelle
kohtuullisen vuotuisen eläkkeen, jonka budapestiläinen asianajaja
täsmällisesti kuukausittain suoritti tytön tädille.

Tästä alkaen kuului Jessi ruhtinaan huonekuntaan — armoleivälle
asetettujen virkailijoiden, vanhojen tallirenkien, lukuisien
metsästäjien, hevosten ja koirien keralla — vararakastajattarena,
joka saattoi sikäli ja niin kauan hänen ylhäisyytensä anteliaisuutta
nauttia, mikäli hän ei julkisella uskollisuuden rikkomuksella tehnyt
itseänsä siihen arvottomaksi.

Tyttö näytti mielellään puhuvan hyväntekijästään. Tämän nimi oli
hänen mielikuvituksessaan abstraktisen käsitteen, salaperäisen vallan
ruumiillistuma. Pelokkaan kunnioituksen tuntein ajatteli hän tätä
ruhtinasta, joka pysyi näkymättömänä kuin kaitselmus ja jonka kuitenkin
jokainen tunsi, josta jokainen puhui, jolle jokainen oli kiitollisuuden
velassa.

Kaksi kertaa vuodessa lähetti Jessi hänelle uusimman valokuvansa
ja liitti joka kerta kirjeen mukaan saamatta kuitenkaan koskaan
vastausta. Aika ajoin toi posti hänelle jonkin enemmän tai vähemmän
arvokkaan lahjan »häneltä»; milloin taideteoksen, milloin käsityön,
milloin exoottisen leikkikalun — esineitä, joita oikullinen ruhtinas
tuhlailemishaluaan tyydyttääkseen tai hyväntekeväisyyssyistä
osteli, tietämättä mitä niille tekisi. Silloin pani hän ne menemään
ensimmäisellä osoitteella, joka hänen mieleensä juolahti.

Jurisics tunsi kaikista näistä pikku piirteistä, jotka Jessi
hänelle nyt kertoi, selvästi itsensä ruhtinaan. Hadfalussy omisti
palatseja, joissa hän ei koskaan asunut, metsästyspuistoja, joissa
hän ei milloinkaan metsästänyt — miksikäs hänellä ei silloin
olisi ollut rakastettua, jota hän ei koskaan ollut nähnyt? Paitsi
Jessiä oli hänellä vielä useita muita Pariisissa, Madridissa ja
Roomassa — huomattavia kaunottaria, joille hän osaksi tavattomasta
tuhlailunhalustaan, osaksi kauneuden ihailustaan ja myöskin osaksi
hyvästä sydämestään lahjoitti huolettoman toimeentulon.

Jessillä oli muutoin sisarkin, Nina, joka heidän yhteistä tätiään
kohtaan oli osoittautunut ylen kiittämättömäksi. Raikas, iloinen Nina
oli kevytmielisten tyttöjen hyväsydämisyydellään kiintynyt Jessiin.
Jonkin aikaa esiintyi hän pääkaupungin huvittelupaikoissa tanssien ja
ohuella äänellä mutta plastillisin ilmein typeriä lauluja lirkuttaen
ja jakoi ansion tätinsä kanssa. Noin kuukausi sitten oli hän kuitenkin
lopullisesti kyllästynyt kelmeäkasvoiseen tätiinsä ja paennut viisujen
luvattuun maahan, Odessaan.

Hän se oli saanut suostutelluksi Jessin näille öisille vaelluksille.
Osaksi otti hän Jessin mukaan turhamaisuudesta, osaksi vaikuttaakseen
ihmisiin hänen kauneudellaan ja koskemattomuudellaan ja osaksi myöskin
viekkaudesta, käyttääkseen häntä syöttinä, sillä nuori herrasmaailma
tunkeili Jessin ympärillä kuin koiperhosparvi valon liehussa.

Ja Jessi tunsi olevansa kuin kotonaan keskellä kaasuvaloa, viininhöyryä
ja kirkuvia lauluesityksiä. Hän harhaili läpi kaupungin iloinen hymy
huulillaan ja vetäen perässään katulian halki valkean vaatteensa
lievettä. Ilman inhoa, ilman pyyntöä, kaikki tietäen ja kaikki nähden.
Hän keimaili miesten kanssa, jotka hänen ohimennessään maiskauttivat
kieltään kuin koulupojat sokerileivoksen nähdessään, ja iloitsi
arvostaan, joka takasi hänelle keskellä kaikkea tätä paheellisuutta
persoonallisen koskemattomuuden.

Jurisicsin sai se naivi kyynillisyys, jolla tyttö kuvasi suhteensa
Hadfalussyyn, hieman hämille. Hän tunsi riittävästi maailman, jossa hän
eli, mutta tätä valkeata kukkaa, joka puhtaana ja yksinäisenä yleni
saastaisesta suosta, josta se oli puhjennut ja jonne sen ennemmin tai
myöhemmin täytyi vajota — tätä hän ei osannut millään tavalla sijoittaa
puolimaailman naisten luonnonhistoriaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän
joutunut tekemisiin unissakävijän kanssa, ja hänet valtasi julma halu
herättää tyttö huutamalla häntä nimeltä ja osoittamalla hänelle mitä
tietä hän vaelsi.

»Sanalla sanoen: Olette myönyt itsenne, Jessi, voidaksenne elää!» sanoi
Jurisics niin katkerasti, että se häntä itseäänkin hämmästytti.

Jessi, joka oli tähän vieläkin vähemmän valmistautunut, katsoi häneen
hämmästyneesti mutta ilman näkyvää pahastumasta ja sanoi hetken
äänettömyyden jälkeen hiljaa: »Ei aina voi tehdä niinkuin tahtoisi.
Olettehan tekin aivan samalla tavalla —»

Hän keskeytti äkkiä. Hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. Jurisics
ymmärsi, mitä toinen aikoi sanoa, ja punastui hänkin häpeästä. Tyttö
aikoi ilmeisesti sanoa: »Olettehan tekin aivan samalla tavalla myönyt
itsenne Adele Mihályille!» (Szentgróthy oli lörpötellyt liikaa.)

Jurisics nousi, mutta Jessi tarttui hämillään hänen käsivarteensa.
»Ettehän toki suutu minuun? Olen niin typerä! Tiedänhän että teillä
miehillä se on jotakin aivan toista!» —

Laskeutuessaan portaita Jurisics mietiskeli, oliko hänen tapauksensa
sitten tosiaankin »jotakin aivan toista.»

Hän tunsi, ettei hän rakastanut morsiantansa vähintäkään — milloinkaan
ei hän ollut siitä niin selvillä kuin nyt — ja kuitenkin aikoi hän
ottaa tytön. Pappi kyllä siunaa heidän liittonsa mutta mistäpä löytyy
pappi, joka voi pyhittää alhaisen teon?

Hänessä heräsi äkkiä aavistus, että hän ja hänen isänsä, että vanha
Mihályin pariskunta, ruhtinas Hadfalussy ja hänen asianajajansa
ja samoin koko se seura, joka heidät kaikki piiriinsä sulki,
eivät olleet hiuskarvan vertaa parempia kuin Jessi ja tämän täti.
Parhaimmassa tapauksessa osasivat he vain paremmin säilyttää näennäisen
säädyllisyyden!

Adele on ehkä enemmän arvoinen kuin muut, mutta hänkin vain siksi,
ettei hän tästä kaikesta mitään tiedä. Tietämätön — ainoa ansiokas
heidän joukossaan!




5.


Eräänä lähipäivänä herätti Szentgróthy ystävänsä Jurisicsin
parhaimmasta aamu-unesta. Tavattoman kalpeana seisoi hän vuoteen
edessä. Avatun päällysnutun alla oli hänellä frakki ja napinlävessä
kuihtunut neilikka.

»Asiani ovat huonosti, veliseni! Ammun kuulan päähäni!»

»Oletko taas tehnyt tyhmyyden?» kysyi Jurisics tyynyjensä keskeltä.

»Olen pelannut.»

Surullisena irroitti hän viitan hartioiltaan. Silloin putosi kortti
matolle.

Se oli patarouva. Szentgróthy polki sitä raivostuneena jalallaan.

»Kirottu lehti! Koko yön on se vainonnut minua, turmellut jokaisen
pelini? Nyt se on taas täällä! Miten hemmetissä se on minun
vaatteisiini joutunut?»

Sitten hän kertoi kärsimyshistoriansa.

»Szirmay tuli klubiin jäähyväisiä jättämään. Ylihuomenna hän matkustaa
arkkiherttuan kanssa Palestiinaan. Hän selitti haluavansa pelata
itselleen matkarahat. Me sitävastoin arvelimme, että hänen rahansa
jäisivät koreasti tänne; emme laskisi häntä menemään — pelkästä
rakkaudesta — ja ryöstäisimme hänet sentakia puti puhtaaksi. Piru tiesi
mikä meihin meni! Keskenämme meillä ei ollut tapana pelata uhkapeliä —
mutta nyt lankesimme kaikki yht'äkkiä siihen. Peli loppui vasta puoli
tuntia sitten. Tusina pelaajia sai vuoronsa perään laskea aseensa
Szirmayn edessä; toinen jätti paikkansa toiselle. Szirmay menetti
kolme-neljäkymmentätuhatta guldenia ja voitti saman verran. Minkä hän
menetti, sen vei viisitoista pelaajaa mennessään, minkä hän voitti, sen
hävisin minä yksin —»

Jurisics nousi istualleen vuoteessaan.

»Oletko järjiltäsi? Miten saatoit sellaisen summan panna alttiiksi?»

Szentgróthy kohautti olkapäitään ja rupesi kädet taskussa kävelemään
edes takaisin huoneessa.

»Szentirmay käy hyvästeillä tänään», sanoi hän hetkisen käveltyään,
»huomenna järjestää hän matkatavaransa kuntoon ja ylihuomenna hän
matkustaa. Omat lappunsa lunasti hän käteisellä. Tiedäthän, että
Szentirmay on suorastaan pikkumaisen tarkka järjestyksen mies, nyt on
hänellä enää vain minun sitoumukseni taskussaan. Ja matkustaa hänen
täytyy, sillä hänen korkeutensa ei odota —»

Jurisics päästi hiljaisen vihellyksen.

»Paha juttu! Koko omaisuuteni on muutama tuhat guldenia. Entä sinun
kassasi?»

»Tyhjä!» vastasi Szentgróthy. Sitten hän mutisi: »Minun täytyy ampua
itseni. Siinä kaikki!»

»Voisivatko ehkä omaisesi auttaa sinua?» kysyi Jurisics, joka oli
tullut yhä levottomammaksi.

Omaisten mainitsemisesta valtasi Szentgróthyn vieno liikutus.

»Äidilläni on rahaa. Edellisellä viikolla sai hän haltuunsa melko
suuren summan. Mutta se on määrätty sisarelleni Ilselle, joka on
kihloissa erään upseerin kanssa. Jos pyytäisin, niin saisin ehkä
tuon summan, mutta silloin jäisi sisareni vanhaksi piiaksi ja itkisi
silmänsä pilalle. Mieluummin ammun itseni!»

»Ehkäpä voidaan yrittää jotakin muuta keinoa. Koettakaamme!»

Jurisics soitti palvelijansa ja alkoi pukeutua. Kun hän lähetti
hakemaan ajuria, kirkastuivat Szentgróthyn kasvot. Hän tiesi
että Jurisics nytkin, kuten niin monasti ennen, ottaisi kaikessa
hiljaisuudessa vastatakseen ystävänsä tyhmyyksistä.

»Koettakaamme Rabinoviczin kanssa», sanoi Jurisics, kun he molemmat
istuivat vaunuissa.

Rabinovicz kuului noihin toimitsijoihin, jotka hoitelivat yksinomaan
herrasmiesten asioita. Hän oli linnunnaamainen koronkiskuri, joka
liukkaasti ja taitavasti kuin ankerias osasi kiemurrella rikoslain
pykälien lomitse. Muutoin hänellä oli komea asunto ja hän näytteli
ihmisille, milloin vain tilaisuutta siihen tuli, kaunista, jalokivillä
koristeltua rouvaansa.

Kun Jurisics mainitsi summan, joka asioitsijan oli hankittava, nauroi
tämä hänelle vasten kasvoja.

»Mitä ajattelettekaan! Neljäkymmentätuhatta guldenia! Niin suurta
summaa ei ole tänään koko Budapestista saatavissa. Vanhalla Sternillä
ehkä olisi, mutta hän ei anna mitään, siitä lähtien kun hän
koronkiskomisen takia sai istua —»

Ystävykset kävivät vielä parin muun asioitsijan puheilla mutta
tuloksetta.

Iltapäivällä tuli Rabinovicz Jurisicsin luo tämän asuntoon. Hänellä
oli hyviä uutisia, sanoi hän. Rahaa hänellä ei tosin ollut, mutta hän
saattoi hankkia tavaroita, jotka voitaisiin muuttaa rahaksi. Käytetyn
puimakoneen, suurehkon erän nahkaa ja kaksisataa metalliarkkua. Kaikki
tämä olisi kuuden kuukauden kuluttua maksettavaa kuudenkymmenenviiden
tuhannen guldenin suuruista vekseliä vastaan saatavissa. Jos tavarat
heti myötäisiin, saataisiin niistä tänään vielä neljäkymmentätuhatta
guldenia. Tästä kaikesta vaatisi Rabinovicz viisituhatta guldenia
välityspalkkiota.

Kuivan avomielisesti esitti asioitsija tämän liiketoimen ja ehdot,
joilla se saataisiin aikaan. Hän tiesi että Jurisics oli mies, joka ei
turhia tuskaillut. Kun hän on välityspalkkion maksanut, sanoo hän vain:
— Rabinovicz, olette suuri lurjus! — ja sillä on asia selvä.

»Ainoa vaikeus», sanoi lopuksi asioitsija, »on siinä, että asianomainen
kauppias toimittaa tavaran vain sillä ehdolla, että teidän isänne,
armollinen vanha herra, hyväksyy vekselin. Ja siinäkin tapauksessa
asettaa tuo kauppias paljon alttiiksi. Armollinen herra on hyvin vanha,
sairaalloinen ja vailla omaisuutta —»

Jurisics suuttui. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hänen
vanha isänsä vedettäisiin tähän likaiseen juttuun, ja hän ajoi
asioitsijan ulos.

Lähes kaksi tuntia asteli hän sitten hermostuneesti edes takaisin
huoneessaan. Tuon tuostakin pysähtyi hän ääneti Gróthyn eteen, joka
sanattomana ja vahankarvaisin kasvoin makasi sohvalla. Poika oli tyyten
murtunut nähdessään, ettei Jurisics halunnut auttaa häntä. Hän ei
voinut puhua, tuskinpa mitään ajatellakaan.

Kun ilta tuli, antoi Jurisics valjastaa ja ajoi Rabinoviczin luo.

»Järjestäkää kaikki valmiiksi, sähkötän isälleni. Vekseli on huomenna
iltapäivällä täällä —»

Hän lähetti isälleen pitkän sanoman, jossa hän kuvaili ystävänsä
epätoivoista asemaa. Hän tiesi, ettei vanhus, ellei hän ollut
kerrassaan pahalla tuulella, kieltäytyisi antamasta apuaan. Vanhuksen
suonissa oli vielä pisara noiden vanhojen bohemien verta, jotka
antoivat nimensä käytettäväksi yhtä helposti kuin toiset antavat tulen
sikaaristaan.

Jurisics odotti seuraavana aamuna turhaan vastausta ja lähetti
sentähden päivän kuluessa vielä kaksi sähkösanomaa isälleen. Vastausta
ei kuulunut. Illalla saapui Rabinovicz täsmällisesti, sovittuun aikaan.

»Me olemme selvät. Entä te?»

»Voimme lähteä.»

He ottivat Szentgróthyn mukaansa.

Rabinovicz vei heidät kahden herrasmiehen luo, joista toinen ilmoitti
olevansa puimakoneen nahkojen ja metalliarkkujen omistaja. Yhdessä
läksivät kaikki sitten erääseen hyvin likaiseen esikaupungin taloon,
jonka autiolla pihalla oli yltä päältä ruostunut höyrykone. Sitten he
laskeutuivat synkkään, ummehtuneeseen kellariin, jossa arkut olivat, ja
lopuksi ajettiin rautatien varastomakasiineille nahkoja tarkastamaan.

Molemmat nuoret herrat astelivat hienoissa turkisviitoissaan väristen
ja haukotellen näiden surullisten paikkojen halki. Lyhyen tinkimisen
jälkeen he ostivat aarteet. Jurisics antoi asioitsijalleen vekselin.
Vanha Jurisics oli siinä hyväksyjänä ja János Jurisics asettajana.
Erääseen makasiinin tynnyriin paperia tukien Szentgróthy merkitsi
itsensä siirtäjäksi.

Rabinovicz otti haltuunsa vekselin.

»Paperiahan ei ole lainkaan taitettu. Eikö se tullut postissa?»

»Ei, isäni tuli itse tänä aamuna Budapestiin», vastasi Jurisics.

Rabinovicz tutustutti heidät sitten hiukan myöhemmin ostajiin.
Koko tarkastus otettiin vielä kerran alusta, ja sitten he saivat
neljäkymmentätuhatta guldenia.

Maksaessaan asioitsijalle sovittua palkkiota Jurisics huomautti: »Herra
Rabinovicz, kuolette kerran kuritushuoneessa, olen siitä varma!»

»Oh, herra Jurisics», vastasi Rabinovicz liukkaasti hymyillen,
»kuritushuone on semmoinen paikka, josta ei koskaan tiedä, kuka sinne
joutuu —»

Ystävykset erosivat.

Szentgróthy syöksyi lähimpään kahvilaan, pisti setelit kuoreen,
viittasi ikkunasta lähetin sisään ja pani hänet juoksujalkaa viemään
kirjettä Szirmaylle. Mutta Szentgróthy itse teki pyhän lupauksen, ettei
olisi koskaan enää kevytmielinen, ja — läksi ravintolaan.

Jurisics meni kotiin. Hänellä oli kova päänsärky ja hän halusi päästä
aikaiseen levolle. Pöydällä — patarouvan yläpuolella, jonka Szentgróthy
oli pudottanut lattialle — odotti häntä sähkösanoma. Palvelija
ilmoitti, että sähkösanoma oli jo päivää aikaisemmin saapunut klubiin,
josta se vasta tänään oli lähetetty tänne.

»Huolimatonta väkeä!» murisi Jurisics.

Sanoma oli lyhyt ja tärkeä, hyvän tärkeä. Vanhan Jurisicsin palvelija
oli sen lähettäjä. Se kuului:

»Armollinen herra tänään klo 6 illalla äkkiä kuollut halvaukseen.
Pyydän ohjeita.»

Kun he vanhan Jurisicsin vekselillä maksoivat kahdensadan metalliarkun
hinnan, tarvitsi vanhus itse enää vain yhden ainoan arkun.




6.


Adelen sulhanen matkusti pieneen maaseutukaupunkiin hautaamaan
isäänsä. Hän hautasi hänet, niinkuin iäkäs henkilö, jonka kuolema ei
tule odottamatta, tavallisesti haudataan, mieli enemmän tuskallisen
mietiskelyn kuin surun täyttämänä, sydän enemmän masentuneena kuin
syvän murheen vallassa.

Ennen hautajaisjuhlallisuutta Jurisics käveli vanhan asunnon huoneissa
hermostuneen kärsimättömästi savukkeen toisensa jälkeen polttaen.
Suljetun oven takaa suuresta huoneesta, jossa ruumis palavien
vahakynttilöiden välissä paareilla lepäsi, kuuli hän uteliaan
hautajaisväen askeleita ja hiljaista kuisketta.

Hänen sekavat mietteensä päätyivät alati samaan ajatukseen: Nyt on
kaikki, kaikki lopussa!

Hän näki selvästi, että hänen elämässään tapahtuisi nyt suuri muutos.
Tähän asti hän oli kulkenut valmiiksi aukaistua latua pitkin isänsä,
nimen ja rahojen turvissa. Voimanlähde oli nyt ehtynyt, ja kaikki tiet
näyttivät olevan tukossa. Nyt oli lähdettävä taivaltamaan omin voimin
tuntematonta tietä pitkin!

Hän oli varma siitä, että Mihályi nyt purkaisi kihlauksen. Hän tunsi
vanhan professorin töykeän kiukkuisuuden ja tiesi, että se purkaantuisi
yli äyräidensä, niin pian kuin isän nimeä, mainetta ja etevää
nerollisuutta ei olisi enää tulevan vävypojan turvana.

Kihlaus purkautuu. Miten käy sitten? Sitten käy kulku luisuvaa
tietä alas. Velkojat käyvät hänen kimppuunsa kuin nälkäiset sudet.
Kuudenkymmenenviiden tuhannen guldenin vekselivelka ei häntä suuria
huolestuttanut — hoitakoon Gróthy sen niinkuin parhaiten taitaa; mutta
hänellä itsellään oli sievoinen joukko velkoja. Hänen isänsä jätti
hänelle suurta kirjastoa lukuunottamatta vain noin kymmenentuhatta
guldenia arvopapereissa, jotka löydettiin kirjoituspöydän laatikosta.
Velkojat riistävät häneltä lopullisesti kaiken maineen, niin ettei
uutta kihlautumista, vaikkapa hän vielä kerran sellaiseen ehkä halua
tuntisikin, näissä olosuhteissa käynyt enää ajatteleminen.

Hetkiseksi tuli hänen mieleensä ajatus tukkia käytettävissä olevilla
rahoilla äänekkäimmän velkojan suu ja sitten koettaa hankkiutua
kunnolliseen toimeen. Ajatuksessa, että hän pitkän toimettomuuden
jälkeen voisi ryhtyä tarmokkaasti työhön, oli sinänsä jotakin
innostuttavaakin, — mutta tarkemmin harkittuaan, mitä »työtä» hän
sitten oikein tekisi, menetti hän kaiken rohkeutensa. Työ, jossa ei
vaadittu hänen uhkarohkeuttaan eikä hänen valtavaa lihasvoimaansa,
työ, jonka ääressä eläimellisen uutterasti piti vuodet läpeensä
istua kyyryssä pölyisten asiakirjojen kimpussa, ei ollut hänen
mieleensä. Mitään erikoistaipumuksia ei hän sitäpaitsi tuntenut
omaavansa. Oikeusopinnot hän oli nipin napin saanut päätökseen, mutta
loppututkinnot puuttuivat. Ja jos hänen suosijansa hankkisivatkin
hänelle mukavan toimen, niin paljonko hän tulisi ansaitsemaan? Tuskin
edes vuodessa niin paljoa kuin hän usein oli kilpahevoseen tai yhden
kortin varaan pannut!

Kun vanhusta saatettiin viimeiseen leposijaansa, astui János Jurisics
ainoana surevana synkin mielin ruumisvaunujen jäljessä, joiden katos
mustan kaleerilaivan tavoin kallistihe sinne tänne kadulla lainehtivan
ihmisjoukon keskellä.

Ja kellojen soidessa ja kuminallaan täyttäessä pikku kaupungin kadut
hän hengessään kiisteli kuolleen kanssa sydän katkerana.

Isoisä oli vielä ollut yksinkertainen kansalainen ja hyvinvoipa
rautakauppias. Isän kohottivat loistavat lahjat muita korkeammalle.
Häntä itseään, poikaa ja lapsenlasta, jolla ei ollut lahjoja eikä
omaisuutta, kasvatettiin kuin perintöruhtinasta. Hänet asetettiin
niiden riviin, joille rikkauden ja ylhäisyyden tietoisuus teki elämisen
huolettomaksi ja esiintymisen vapaaksi ja rohkeaksi; hänet tehtiin
tutuksi ja hän saavutti suosiota ihmisten parissa, jotka toisiaan
ja kaikkia toistensa oikullisia päähänpistoja ylen huolellisesti
pitivät kunniassa. Hänelle annettiin seuraelämässä asema, jota hän ei
kyennyt hallussaan pitämään. Nyt, kun hän tunsi pohjan jalkojensa alla
horjuvan, nyt hän ei tietänyt mihin ryhtyä mitä tehdä.

Kun haudankaivaja ojensi hänelle pikku lapion, jotta Jurisics viskaisi
isänsä arkulle multakokkareen, niin silloin nuori mies jo tiesi, mitä
hänen oli tehtävä. Hän näki vain yhden mahdollisuuden: pistoolin.
Seikkailijanelämässään oli hän jo ylioppilasvuosiltaan saakka pitänyt
tätä ultima ratiota mielessään, ja nyt tunsi hän eräänlaista sisäistä
tyydytystä sitä ajatellessaan.

Yön hän vielä vietti isänsä talossa. Kun unta ei kuulunut, meni hän
yöllä kirjastohuoneeseen ja otti hyllyltä ensimmäisen käteensä tulevan
kirjan lukeakseen itsensä uneen.

Se oli Mantegazzan »India». Kauan hän luki, ensin välinpitämättömästi,
sitten tarkkaavaisesti ja lopuksi kiihkeän innokkaasti. Hän näki
edessään Bengalinlahden tyynen pinnan pitkine rantaviivoineen, huojuvia
palmumetsiköitä, troopillisen taivaan syvän sinen — sitten äänettömät
aarniometsät, kivitemppelit, joiden edessä pronssinväriset, jalot
olennot polvistuivat.

Hänet valtasi tuo kalvava matkakuume, jonka me kaikki onnelliselta
lapsuudenajalta tunnemme ja jonka muistoja kultaa salaperäisten
itämaalaisten tarujen loisto. Ja kuin ilmestys tuli hänen mieleensä
äkkiä ajatus lähteä ulkomaille. — Solmu oli hakattava poikki, tämä maa
kaikkine muistoineen, suhteineen ja velvoituksineen oli jätettävä! Pois
halasi hän, hyvin kauas, uutta elämää alkamaan!

Kamasaksojen ja nousukkaiden maa, Amerikka, pöyristytti häntä. —
Itä-Indiaan paloi hänen mielensä.




7.


Pääkaupunkiin saavuttuaan kävi hän ensiksi Mihályin luona.

Hänen aavistuksensa täyttyivät melkein kirjaimellisesti. Professori
yksinään otti hänet vastaan. Adele ei näyttäytynyt ja äiti pujahti
Jurisicsin sisäänastuessa pelästyneenä ulos huoneesta.

Jurisics tunsi itsensä hieman neuvottomaksi seisoessaan näin
vanhan Mihályin edessä. Nuori mies mainitsi muutamin sanoin
kuolemantapauksesta, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, niin
mykistyi hänkin.

Professori seisoi hänen edessään, kiinnitti häneen vihreät silmänsä
ja sanoi: »Olen suuresti pahoillani isänne kuoleman johdosta. Hän oli
ansiokas mies. Mutta avioliitosta ei tule mitään!»

Jurisics oli tätä odottanut, mutta näin kylmää ja suoraa puhetta ei hän
kuitenkaan arvannut saavansa kuulla. Kalpeana kuin haavan lastu nosti
hän päänsä.

»Isäni kuoleman johdosta siis?»

»Kunnioitin suuresti vanhaa herraa ja katsoin täytyväni osoittaa häntä
kohtaan kaikkea huomaavaisuutta, mutta te ette sellaista ansaitse.
Ihminen, joka pelaa korttia ja sulhasmiehenä juoksee huonojen naisten
jäljessä — oh, älkää puolustautuko, me tiedämme kaikki!»

Jurisicsissa sai maailmanmies jälleen yliotteen.

»Jos kaiken tiedätte, niin älkäämme enää tuhlatko sanoja. — Muodon
vuoksi täytyy minun kuitenkin teiltä vielä kysyä, mitä Adele-neiti
ajattelee. Haluaisin saada puhua hänen kanssansa —»

Professorin sai tämä rohkea toivomus kipenöitsevään kiukkuun.

»Ette puhu sanaakaan Adelen kanssa! Ette nyt ettekä milloinkaan!»

Jurisics napitti ääneti hansikkaansa ja kumarsi.

»Jääkää hyvästi, herra professori!»

Hän poistui huulillaan tuo tyyni, ylimielinen hymy, joka oli
professoria jo niin usein raivostuttanut.

Eteisessä hän vitkasteli hetkisen, aivankuin odottaen jotakin. —
Turhaan!

»Minut on siis osoitettu ovelle!» sanoi hän kadulla itsekseen.

Vielä kerran hän kääntyi. Kulmaikkunassa hän näki vaalean pään: se
oli Adele. Otsaansa käteen nojaten tyttö istui siellä miettiväisenä.
Häneen suunnatun silmäparin vaikutuksesta ehkä johtui, että hän
kohotti hitaasti päänsä. Hetkisen tuijotti hän kadulla seisovaa
surupukuista miestä, sitten hän syöksyi pois ikkunasta. Tytön
vaistomainen poisvetäytymisliike ilmaisi Jurisicsille, että Adele oli
täysin vanhempiensa puolella tai ei ainakaan ollut hiventäkään hänen,
sulhasen, puolella.

Bengaliaan siis!

Jurisicsin luonteessa oli eräs näennäisesti ristiriitainen piirre. Hän
piti elämää unelmana ja elämäntehtävänään tämän unelman muodostamista
niin miellyttäväksi kuin suinkin. Hän vihasi kaikkea, mikä pyrki
häiritsemään tätä — ei niin paljon ruumiillista kuin sielullista —
mukavuutta. Sentähden oli päätteliäs toimintaan ryhtyminen hänelle
vaikeata. Mutta kun hän kerran oli päätökseen päässyt, niin osasi hän
mainion, usein suorastaan loisteliaan tarmokkaasti taistella esteitä
vastaan. Ystävät tunsivat tämän hänen ominaisuutensa ja pitivät sitä
arvossa.

Bengaliaan! Englantia hän puhui verrattain hyvin, rahaa hänellä oli
— muu tulisi itsestään. Hänen kaltaiselleen ihmiselle oli sitäpaitsi
matkustaminen halvempaa kuin elämä kotimaassa.

Szentgróthyä lukuunottamatta hän päätti olla kenellekään ilmaisematta
suunnitelmaansa. Gróthyllekin ilmoittaisi hän vain siitä syystä, että
hän aikoi tälle jättää isältä perityt kirjat ja taideteokset, jotta
tämä osan niistä tallettaisi, osan mahdollisesti muuttaisi rahaksi.

Oli lauantai. Sunnuntaina aikoi hän järjestää matkapassin, maanantaina
lähettää muutamia käyntikortteja — tiistaina hän matkustaisi Wienin ja
Triestin kautta.

Hän jo miltei kaipasi valtameren raikasta henkäystä, joka karkoittaisi
lamauttavan sumun hänen aivoistaan.




8.


Hänen liikutettu mielentilansa mahtoi olla syynä siihen, että hän
sunnuntaiaamuna vastoin kaikkia tottumuksiaan nousi aikaiseen vuoteesta.

Ikkunasta tunki iloinen viserrys sisään. Vastapäätä olevan talon
katonräystäällä istui pääskynen, ensimmäinen pääskynen, jonka hän tänä
vuonna näki. Se toi hänelle kevättunnelman.

Päällystakki käsivarrellaan hän läksi ulos. Eteisen oven kädensijaan
oli kiinnitetty orvokkikimppu.

Kuka oli hänelle tämän pienen yllätyksen valmistanut? Jessi! Hän
hengitti kukkien suloista tuoksua ja kääntyi sitten keskikaupungille
vievän kadun asemesta Andrassykadulle.

Taas oli sama kellertäväkasvoinen eukko ovella häntä vastassa yhtä
yrmeänä kuin edelliselläkin kerralla. Mutta tällä kertaa hän laski
Jurisicsin sisälle. Jessi huusi sivuhuoneesta nousseensa juuri ja
panevansa heti ylleen välttämättömimmät vaatteet.

Pian pääsi Jurisics sisään. Jessi hieroi vielä unisia silmiään, hymyili
kuin hyvinkasvatettu lapsi ja ojensi hänelle viileän lapsenkätensä.
Jurisics ilmoitti tulleensa sanomaan hyvästi.

Vastaamatta mitään Jessi avasi ikkunan. Lauha tuulenhenki hyväili hänen
kasvojaan ja pörrötti hänen jo muutenkin sekavaa tukkaansa. Ulkona oli
aurinkoinen kevätpäivä.

»Miten typeriä ovat ihmiset, jotka yöt valvovat ja päivät nukkuvat!»
sanoi Jessi. »Sen sain havaita vasta nyt. Eilen olin koko päivän
Margaretensaarella. Laivaliike on jo alkanut. Olin yksinäni ja vaelsin
koko päivän nurmikoilla ja raunioilla. Kun sitten illalla piti lähteä
kotiin, oli melkein itku päästä. — Tänään menen sinne taas —»

Jurisics sai äkkiä päähänpiston. Hän halusi koko tämän viimeisen
päivän viettää Jessin seurassa — se olisi sovelias loppu hänen
eurooppalaiselle elämälleen.

»Menkäämme yhdessä», ehdotti hän. »Tänäpäivänä minulla ei ole muutakaan
tehtävää.»

Tyttö kääntyi nopeasti.

»Otatteko minut mukaan? Tosiaanko? Ja saatatte illalla minut sitten
takaisin kotiin?»

»Pukeutukaa vain nopeasti!»

Tyttö päästi hiljaisen ilohuudon ja katosi sivuhuoneeseen.

Sillä aikaa kun Jessi pukeutui, mikä kesti noin puolituntia,
pyysi Jurisics mustetta ja paperia ja kirjoitti eräälle
sisäasiainministeriössä palvelevalle ystävälleen pyytäen tätä
hankkimaan hänelle lyhyintä tietä ulkomaan passin, koska hän oli saanut
halun lähteä tiikereitä metsästämään.

»Enkö olekin säädyllisesti puettu?» kysyi Jessi.

Säädyllinen — se oli oikea sana. Säädyllinen ja viehättävä hän oli,
kuin kahdeksanpäiväinen nuorikko, joka lähtee anoppiaan tervehtimään.
Harmaan kevätnutun alla oli musta hame ja päässä musta, hieman
rohkeamuotoinen hattu, jonka hän rouvien tapaan oli sitonut kiinni
leuan alle.

»Voimme olla ulkona iltaan asti», sanoi hän.

Kun he tulivat kadulle, katseli Jurisics, näkyisikö missään
vuokra-ajuria.

»Pelkäätte tulla nähdyksi minun seurassani, eikö niin?» sanoi Jessi
lempeästi hymyillen.

»Miten lapsellista!» vastasi Jurisics.

Hän ojensi tytölle käsivartensa. Tasaista tahtia astuivat he katua
pitkin. Jurisics tapasi useita tuttavia, jotka uteliaina kääntyivät
katsomaan taakseen. He arvelivat tämän tavattoman aistikkaasti puetun
naisen olevan jonkun hänen sukulaisensa. Vähän olisi Jurisics muutoin
välittänyt, vaikkapa hänen seurassaan oleva nainen olisikin tunnettu
kukkaistytöksi. Yksi skandaali lisänhän se vain olisi ollut. Hän
oli nyt tuollaisen katkeran antaa mennä-mielialan vallassa, jota
tavallisesti nimitetään hirsipuuhuumoriksi.

Laiturissa virran rannalla savusi höyrylaiva.

»Noustaan pian kannelle!» huusi Jessi lapsellisen kärsimättömänä.

Jurisics työnsi piletin asemesta setelin matruusin käteen, ja pari
nousi laivaan.

Kannella oli ainoastaan vähän väkeä. Jessi piteli kiinni hatunnauhojaan
ja seisoi tuulessa hulmuavan helmoin. Syvin vedoin hengitti hän
raikasta ilmaa ja katsoi tyytyväisesti hymyillen seuralaistansa
kasvoihin.

Laiva kulki pysähtymättä saaren ohitse. Vasta nyt he huomasivat
nousseensa erääseen suurenpuoleiseen pitkän matkan laivaan. Jessiin
tämä erehdys vaikutti ilostuttavasti. Jo eilen saarella käydessään oli
häntä haluttanut matkata edemmäksi katsomaan, miltä Donaun maisemat
kauempana laivatokkien toisella puolella näyttivät.

Niin sivuuttivat he vielä muutamia maihinnousupaikkoja, kunnes laiva
laski romanttisen, kauniin pikku kaupungin rantaan. Rantaravintolan
edessä liehui kansallislippu, ja jonkun matkan päässä soi swabilaisten
musikanttien torvisoitto. Rannalla töllisteli tulijoita jokunen
juhla-asuun puettu lapsi.

»Täällä vietetään markkinajuhlaa», sanoi Jessi.

He nousivat maihin. Tyttö tunnusti kiireessä unohtaneensa aamiaisen
ja olevansa nyt hyvin nälkäinen. Jurisics vei hänet liputettuun
ravintolaan, jonka lasiverannalle he istuutuivat. Emäntä toi pöytään
Jessin tilaaman voin ja maidon ja puheli nöyrän tuttavallisesti.

»Te olette tänään ensimmäiset pääkaupunkilaisvieraani!»

Nähtyään että hänen lähentelemisyrityksiinsä ystävällisesti
suhtauduttiin hän ei voinut enää uteliaisuuttaan hillitä vaan kysyi:
»Etsiikö herrasväki ehkä kesäasuntoa?»

»Ei», vastasi Jurisics. »Mutta jos satumme tapaamaan soman pikku talon,
niin ehkäpä —»

»Oh», sanoi emäntä Jessin puoleen kääntyen, »armollinen rouva tulee
varmasti hyvin viihtymään meidän luonamme!»

Armollinen rouva! Jessi punastui ylpeästä ilosta. Kahviloissa
oli hänelle usein sattunut, että häntä oli pidetty jonkun hänen
herrasseuralaisensa rakastettuna — mutta naimisissa olevana naisena,
armollisena rouvana, ei häntä oltu tähän asti koskaan pidetty.

Emäntä alkoi udella edelleen koettaen häveliäällä hymyllä lieventää
tunkeilevia kysymyksiään.

»Meillä on kaksi lasta», vastasi Jurisics, jonka vähitellen valtasi
ylioppilasmainen iloittelun halu, »yksi poika ja yksi tyttö. Poika on
kolmen vuoden vanha ja nimeltään Jancsi. Äiti toivoo hänestä pappia,
mutta minä olen määrännyt hänet husaariksi.»

Emäntä arveli armollisen herran olevan oikeassa, sillä se joka kerta
oli papin kaavun päälleen pannut, se oli isältä ja äidiltä kuollut.

Jurisics tarttui tähän emännän huomautukseen ja aivankuin kiusoitellen
Jessiä »vaimonaan» hän sanoi hänelle: »Näetkös nyt, miten väärässä
olit!»

Jessi hymyili ja sanoi, ettei hänellä enää ollut mitään husaaria
vastaan. Mutta Jessiä hyvän aikaa tarkasteltuaan emäntä löi kätensä
yhteen ja päivitteli: »No eipä uskoisi! Kaksi pientä jo kotona ja
armollinen rouva itse näyttää vielä nuorelta ja hoikalta kuin nukke!»

Jessi nousi ja pyysi Jurisicsia saattamaan hänet lähellä olevalle
kukkulalle. Emäntä toivoi vielä saavansa tietää armollisten vieraidensa
nimen. Jurisics mainitsi empimättä oman nimensä.

He kiipesivät vuorenrinnettä ylös ja kävelivät sitten hitaasti kapeaa
viinitarhojen välitse kiemurtelevaa polkua pitkin.

Jotkut viinipuristimet olivat jo uutterassa käynnissä. Jessi ja
Jurisics nauttivat perinpohjin kevätauringon paisteesta, ja heidän
mieluisaa lämmintään keskeytti vain silloin tällöin lauhanviileä
tuulenpuuska, joka hiukan värisytti heitä ja kiidätti viserteleviä
peipposparvia vuoren huipulta heidän yli alas laaksoon.

Jurisics katseli hetkisen salavihkaa seuralaistaan ja pani sitten
kätensä hänen käsivarrelleen. Jessi napitti hansikkaansa kiinni
ja puristi kevyesti sivuansa vasten nuoren miehen kättä. Hän ei
katsahtanut kertaakaan seuralaiseensa, mutta hänen kasvoillaan oli
äärettömän tyytyväinen ilme. Rakkaudesta ei oltu vielä puhuttu
sanaakaan. Kuitenkin Jurisics tunsi, että tyttö kuului hänelle
kokonaan; hänen olivat nuo hienopiirteiset raikkaasta ilmasta hieman
raollaan olevat huulet, tuo tyyni hymy, tuo tomunharmaa nuttu ja nuo
englantilaiset nappikengät. Hän voi pitää Jessiä leikkikalunaan tai
viskata hänet menemään — niin särkeäkin, jos se häntä huvitti.

Kauan vaelsivat he vielä vuoristossa, ehkäpä kokonaisen tunnin,
vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään. Se vähä mitä puhuttiin tuli
hiljaa ja hitaasti heidän huuliltaan. Heidät oli vallannut tuo suloinen
velttous, jonka arvellaan johtuvan keväästä ja sen aavistuttelevasta
ilmasta.

Tähän saakka oli Jessi tuskin koskaan ollut oikealla vuorella. Vuori
veti häntä puoleensa, koska hän kuvitteli, että ylhäältä huipulta
aukenisi hänen nähtäväkseen kuin kulissien takaa outoja, yllättäviä
ilmiöitä. Hän näki nyt vuoria, sitten laaksoja, ja sitten taas vuoria.
Eihän se ollut mitään sellaista erikoista nähtävää kuin hän oli
luullut. Päivällisen tienoissa laskeutuivat he takaisin kaupunkiin.

Utelias emäntä seisoi ravintolansa kynnyksellä jutellen erään
hyvänsävyisästi kuuntelevan kaupunkilaisen kanssa. Kun nuori pari
tuli näkyviin, varjosti emäntä kädellä silmiään mutta mies otti hatun
päästään ja lähestyi Jurisicsia.

»Vihdoinkin tapaan teidät, herra Jurisics! — Ette kaiketi muista minua
enää lainkaan. Olen Béres — Lasslo Béres — palvelin teidän herra
isoisänne liikkeessä.» Jurisics muisti kunnon rautakauppa-apulaisen,
jonka selkää hän lapsena käytti voimistelutelineenä viettäessään
kesäisin muutamia viikkoja isänsä luona.

Jurisics ojensi hänelle kätensä. Béres kertoi hänelle lyhyesti
muuttaneensa jo kahdeksantoista vuotta sitten tähän pikku kaupunkiin,
jonne hän oli perustanut oman rautakaupan. Jurisicsia kohdanneesta
suuresta surusta sanoi hän lukeneensa lehdistä ja ihmetteli, että nuori
herra oli jo naimisissa.

Kaikki vastustelu oli turhaa, Jurisicsin täytyi tulla Lasslo Béresin
kotiin ja viipyä siellä Jessin kanssa laivan tuloon saakka. Öljyllä
sivelty tilava talo valkoisine uutimineen, peilikirkkaine ikkunoineen
ja puhtaine pihoineen ilmaisi talon asukkaiden olevan hyvin
toimeentulevaa väkeä.

Sisällä otti heidät vastaan vielä sangen sievä, lihavahko rouva
ja hänen puolikasvuinen tyttärensä, joka oli silmiinpistävästi
äitinsä näköinen. Lapsi suuteli Jessin kättä ja rouva otti häneltä
väkivaltaisen ystävällisesti hatun päästä ja riisui hänen nuttunsa
— niin että Jurisics lopulta huomasi, ettei täältä päivällisittä
irtipäästäisi.

Hän jätti sentähden kaikki estelyt sikseen, vaikkakin häntä se
kevytmielinen komedia, jota hänen näille kunnon ihmisille oli
näyteltävä, alkoi jo kaduttaa.

Polttaessaan talonisännän halpoja sikaareja ja hajamielisesti hänen
kysymyksiinsä vastaillessaan Jurisics piti herkeämättä silmällä Jessiä,
joka jutteli emännän ja tyttären kanssa.

Hän saattoi olla tyytyväinen. Jessi oli pelkkää vakavuutta ja
säädyllisyyttä. Heidän »avioliittoaan» koskevista kysymyksistä hän
suoriutui taitavasti, ja milloin uusi valhe oli välttämätön, jätti hän
puheenvuoron Jurisicsille. Jessi muistutti käytökseltään nuorta rouvaa,
jolla on vähän itsenäisyyttä ja joka jatkuvasti tarvitsee miehensä
tukea, hyvin rakastettavaa pikku rouvaa, joka alinomaa veti miehensä
mukaan keskusteluun.

Istuuduttiin pöytään. Jessi joutui talonemännän ja Jurisicsin väliin.
Viimeksimainitun naapuruus sai Jessin iloiselle tuulelle. Kun
talonemäntä pakotti hänet valitsemaan »herra puolisolle» lisäruokia,
keksi hän kaikenlaisia mieliruokia: perunoita ei hänen puolisonsa muka
kernaasti syönyt, mutta riissistä piti hän suuresti ja mustaa kahvia
hän joi kolmen sokeripalan kera.

Kahville saapui vieraita; pastori ja piirituomari, jotka määräaikoina
tulivat pelaamaan Béresin luo erän tarokkia. Kun piirituomari näki
kauniin pääkaupunkilaisrouvan, lähetti hän heti hakemaan omaa rouvaansa
kotoa. Jurisics pelkäsi jonkun seurueesta tuntevan Jessin. Pelko oli
kuitenkin aiheeton, sillä näille kunnon ihmisille, vaikka he asuivatkin
aivan pääkaupungin liepeellä, oli se piiri, jossa Jessi ja Jurisics
liikkuivat, täysin vieras ja tuntematon.

Päivällisen jälkeen poistuivat herrat sivuhuoneeseen pelaamaan
korttia. Jurisicskin otti tähän kahden kreuzerin peliin osaa. Kortteja
sekoittaessaan ja jakaessaan hän saattoi ikkunasta nähdä Jessin, miten
tämä avopäin, suuri liina hartioillaan käveli talven jäljiltä vielä
autiossa puutarhassa. Terke Béres oli alati hänen rinnallaan. Pikku
tyttö osoitti jo ensi hetkestä alkaen Jessiä kohtaan tuota harrasta
ihailua, jota koulutytöissä ylhäiset, kauniit naiset tavallisesti
herättävät, ja hän oli ylen onnellinen saadessaan nyt ihanteelleen
näyttää vaatimattoman kotinsa merkillisyyksiä: taimilavoja, lehtimajaa,
keilarataa. Molemmat ymmärsivät toisiansa hyvin, ja kun Jessi silitti
uuden ystävättärensä somia kasvoja, suuteli tyttönen ylitsevuotavan
ihailun vallassa Jessin helmaa ja painautui häneen hyväilevästi kuin
kehräävä kissa.

Iltapäivä kului nopeammin kuin Jurisics oli odottanut, ja kun hämärä
tuli, huomasivat he laiminlyöneensä laivan ja täytyvänsä rautateitse
palata takaisin kaupunkiin.

Kolisten ja puuskuttaen läksi, juna liikkeelle. Mutta asemalle
jääneet pikkukaupunkilaiset olivat ihastuksissaan vieraidensa
rakastettavaisuudesta ja erikoisesti oli Jessi heitä miellyttänyt.
Niinkauan kuin juna näkyi, liekuttivat he nenäliinojaan. — Näkemiin!

Jurisics hengitti helpommin, kun kaikki oli onnellisesti ohi. Hän oli
myöskin tyytyväinen saadessaan taas olla yksin Jessin kanssa. Koko
iltapäivänä eivät he olleet voineet tuskin paria sanaa rauhassa vaihtaa.

Paitsi heitä ei osastossa ollut ketään.

Tyttö istui ikkunan ääressä ja kuunteli päätänsä seinään nojaten
pyörien yksitoikkoista kolinaa. Leveän hatunlierin alta näki Jurisics
vain tytön leuan ja kaulan. Hetkisen tarkasteli hän Jessiä ääneti,
mutta sitten, hiljaisuuden, hämärän ja tytön vaatteista virtaavan
hienon orvokintuoksun vaikutuksesta hän kumartui tytön puoleen
suudellakseen häntä. Jessi vetäytyi pelästyneenä taaksepäin — ja kun
Jurisics nyt kohotti hänen leukaansa katsoakseen häntä silmiin, näki
hän edessään kalpeat, kyyneleiset, surun jäykistyttämät Niobenkasvot.

Tyttö ei nyt enää vastustellut, vaan vaipui Jurisicsin syliin ja
alkoi kiihkeästi nyyhkyttää. Tuo alati iloinen Jessi itki — itki kuin
itkisi hän ensimmäisen kerran elämässään ja kuin täytyisi hänen kaikki
laiminlyöty tavoittaa takaisin.

Välillä toisti hän miltei tukahtuneella äänellä: »Hadfalussy tulee!
Huomenna hän tulee!»

Ja kuin etsien Jurisicsista tukea ja turvaa hän painautui lujasti ja
kiihkeästi hänen syliinsä.

Jessille oli käynyt samoin, kuin useille puolimaailman naisille, jotka
satunnaisesti ovat päässeet säädyllisyyden ja kunniallisuuden makuun.
Hän tunsi siihen vaistomaista, voimakasta kaipausta, ja se teki hänet
suorastaan sairaaksi.

Tähän asti hän oli tuntenut vain miehiä, jotka ahnaan tunkeilevina
hyörivät hänen ympärillään kuin mehiläiset hunajan ääressä — naisia,
jotka katselivat häntä vihamielisin silmin ja jos hänen kauneuttansa
ylistivätkin, niin tekivät sen alentavalla tavalla aivan kuten
kaunista eläintä ihaillaan. Tähän asti hän oli luullut, ettei mikään
voinut toisin ollakaan. Tänään, kun hän kokonaisen päivän oli saanut
nauttia kunniallisen rouvan täysiä oikeuksia, tänään hän näki,
että oli olemassa vielä toinenkin, aivan erilainen maailma, jossa
naisellista kauneutta ei arvosteltu myyntihinnan mukaan. Hän oppi
tuntemaan naisen arvokkuuden. Ensi kerran elämässä häntä katseltiin
kunnioittavin silmin, joissa ei näkynyt alhaista himoa eikä kateutta ja
mustasukkaisuutta.

Säädyllisyyden komedia oli lopussa, ja kun Jurisics pani kätensä tytön
hartioille, palasi Jessi jälleen todellisuuteen — tuohon häpeälliseen
elämään, jota hän savuisissa kahviloissa maalattujen naisten ja
rivosuisten herrojen seurassa vietti. Ja sielussaan hän näki jälleen
tuon miehen kuvan, jonka saapuminen jo useita päiviä oli pitänyt häntä
mystillisen pelon vallassa. Hän ajatteli Hadfalussyä.

Jurisics ei ollut suuri ihmistuntija, mutta kuitenkin hän käsitti
Jessin sieluntilan. Niin, pisara siitä katkeruuden laineesta, joka
tytön sydämessä kuohui ja myllersi, oli pirskahtanut häneenkin.

Mitä hän aikoi Jessille tehdä? — Ryöstääkö hänet ruhtinaalta? Miksi?
Ottaakseenko hänet omaksi rakastetukseen? Tytön asemaa se ei olisi
hiventäkään parantanut, eikä hänen menettelynsä olisi kunnon miehen
mukaista, jos hän Jessin heikkoutta hyväkseen käyttäen riistäisi
tytöltä aineellisia etuja, joita hän, Jurisics, ei voisi hänelle
koskaan korvata.

Mitä hän sitten aikoi? Ajatteliko hän ohjata tytön siveyden tielle?
Parhaimmassa tapauksessa Jessistä silloin tulisi jonkun raa'an
käsityöläisen tai etukaupungin pikku kauppiaan vaimo, sellaisen miehen,
joka — ellei ehkä ollutkaan suorastaan juomari ja raaka voimamies —
antaisi vaimon siistiä huoneen ja keittää ruoan. Pahimmassa tapauksessa
Jessiä odottaisi vanhan piian iloton elämä: pitkät yöt ompelukoneen
ääressä, valvomisen heikentämät silmät, työn kovettamat kädet. — Ei,
tämä kukoistava, kaunis lapsi oli parempaan luotu: rikkauteen, loistoon
ja nautintoon!

Ikäänkuin aavistaen, mitä Jurisics ajatteli, tai kuin odottaen häneltä
kohtalonsa ratkaisua Jessi katseli levottomana hänen kasvojaan.
Sitten hän pyyhki silmänsä ja sanoi itkevien naisten vienolla,
pehmeällä äänellä: »Eikö totta, olen hyvin tyhmä! Minunhan pitäisi
pikemminkin iloita — enhän ole milloinkaan koko elämässäni nauttinut
olemassaolostani niin kuin tänään koko päivän.»

Ehkäpä hän tästä ilosta tahtoi kiittää Jurisicsia, sillä hän kumartui
ja kyynelsilmin hymyillen kuiskasi Jurisicsille: »Suudelkaa minua, jos
haluatte!»

Jurisics suuteli hänen kosteata silmäänsä. — Tyttö rauhoittui ja
nojasi luottavaisesti päätään nuoren miehen olkapäähän vaipuen sitten
äänettömänä eteensä tuijottaen ajatuksiinsa.

Jurisics luuli välistä hänen nukkuvan, mutta heti kun hän kumartui
katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Jessin hymyilevät kasvot.




9.


Niin he saapuivat Alt-Ofenin pysäkille.

Nuori mies haki ajuria. Erään kaasulyhdyn alla seisoi olento, jota
Jurisics aluksi luuli kantajaksi tai kaupunginpalvelijaksi. Hän
aikoi jo puhutella miestä, kun hän hiukan lähemmäksi tultuaan tunsi
poliisivirkamies Csamporin vastenmieliset kasvot, saman miehen,
joka Jessiä oli niin kauan vainonnut. Tämä näytti omasta puolestaan
tunteneen Jurisicsin, sillä hän silmäili tätä ilmeisesti hämmästynein
katsein ja katosi sitten pimeyteen.

Kun Jurisics aikoi nousta paikalle saapuneeseen ajuriin, ilmestyi
Csampor erään poliisin seurassa jälleen paikalle, laski kätensä nuoren
miehen olkapäälle ja sanoi liikutuksesta vapisten: »Olen saanut
tehtäväkseni vangita teidät, herra Jurisics!»

Jurisics työnsi virkamiehen käden syrjään ja sanoi: »Olette aasi!»

Hetkisen katsoivat he toisiaan tuimasti silmiin. Csampor oli kalpea,
Jurisics tulipunainen.

»Lain nimessä!»

»Oletteko hullu?»

»Teidät on määrätty vangittavaksi vekselin väärennyksen takia —»

Vekselin väärennys!

Jurisics tapasi otsaansa kuin voimakkaan nyrkiniskun saaneena. —
Sitten valtasi hänet hirveä vimma miestä kohtaan, joka oli tuon sanan
uskaltanut hänelle sanoa. Hän olisi käynyt käsiksi Csamporiin, ellei
poliisimies olisi tullut väliin.

Vekselin väärennys!

Hän tiesi sen, ja jo useita päiviä oli häntä vaivannut ajatus, ettei
hän ollut menetellyt oikein kirjoittaessaan isänsä nimen Gróthyn
vekseliin. Se ei ollut oikein, vaikka hän olikin ollut täysin varma,
että hänen isänsä olisi tästä nimikirjoituksesta vastannut. Hänellä
oli jo kauan ollut tästä asiasta hämäriä, ikäviä aavistuksia.
Mutta korkeintaan oli hän ajatellut joutuvansa vastaamaan jossakin
kunniatuomioistuimessa tai klubin johtokunnassa. Ei ollut hetkeksikään
juolahtanut hänen mieleensä, että hän joutuisi tästä ajattelemattomasta
teostaan tekemään tiliä viranomaisille ja että hänet tavallisen
heittiön tavoin otettaisiin kadulla kiinni.

Äkkiä hän sai harkitsemiskykynsä takaisin. Asiasta ei saanut tulla
mitään skandaalia! Parempi oli ajaa poliisikamariin, selvittää siellä
asia ja pyytää että siitä vaiettaisiin.

Hän nousi Jessin viereen vaunuihin. Csampor oli kyllin hienotunteinen
hypätäkseen istumaan ajurin viereen.

Jurisicsin oli vallannut tavaton hermostus. Hän alkoi epäillä,
voitaisiinko asia noin vain painaa näkymättömiin. Hän koetti palauttaa
mieleensä niitä juriidisia tietoja, joita ylioppilasajalta vielä oli
jäänyt hänen muistiinsa, ja tuli tulokseen, ettei asia ollut kevyttä
laatua, jos hänen vihamiehensä aikoivat tehdä täyttä totta. — Sekavia
ajatuksia risteili hänen päässään. Lopulta ei hän enää voinut pitää
ajatuksiaan koossa, sillä joka sydämen lyönnillä hulmahti hänen
lävitseen yhä lisääntyvä tuskan ja pelon tunne — tuo hirveä ahdistus,
joka valtaa kunniallisen ihmisen, kun hän äkkiä näkee kuritushuoneen
häämöttävän edessään.

Kun vaunut vyöryivät Margaretsillan yli, tunsi Jurisics suurta
kiusausta temmata oven auki ja hypätä päistikkaa virtaan. — Joku
kuitenkin esti häntä niin tekemästä. Joku puristi hänen käsivarttaan ja
peitti hänen kätensä kyynelillä ja suudelmilla.

Vaunut kiisivät eteenpäin kuin olisi lohikäärmepari ollut niitä
lennättämässä. Jo olivat he saapuneet Akatemiakadulle. Jessin pää,
joka nojasi Jurisicsin rintaa vasten, heilahteli sinne tänne rajusta
vauhdista; hattunsa oli hän jo aikoja kadottanut. Nyt syleili
hän nuorta miestä kiihkeästi, melkein rajusti, niin että miehen
kravattineula haavoitti hänen kasvojaan.

Jurisics puristi häntä ääneti rintaansa vasten. Sitten hän johtui
ajattelemaan, miten tämän lapsen kävisi.

Hän pisti kätensä povitaskuun ja otti sieltä lompakkonsa. Koko hänen
omaisuutensa, noin neljätoistatuhatta guldenia, oli siellä.

»Jessi, tässä on lompakkoni, ota se haltuusi! Siellä on rahaa. Ellen
palaa takaisin, niin pidä rahat. Silloin et tarvitse pelätä Hadfalussyä
etkä ketään muutakaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»

Jessi ei ymmärtänyt mitään. Hän voihki vain tuskallisesti ja koetti
painaa kasvojaan nuoren miehen kasvoja vasten. Jurisics huomasi hänen
päällysnutussaan sivutaskun ja työnsi paksun lompakon sinne.

Vaunut pysähtyivät poliisiaseman pihalla.

»Neiti jää vaunuihin», sanoi Csampor Jessin puoleen kääntyen. »Ajuri
vie teidät kotiin!»

Muutamien minuuttien kuluttua Jurisics seisoi poliisikomisariuksen
edessä, joka ryhtyi kuulustelemaan häntä.

Vekselin haltijat olivat tehneet ilmiannon ja vaatineet vangitsemista.
He olivat luultavasti saaneet vihiä kihlauksen purkautumisesta ja
pelkäsivät nyt menettävänsä rahansa. He näyttivät toteen, että
Jurisics oli antanut heille vekselin ja että hänen isänsä päivää ennen
asettamispäivää oli kuollut ja siihen aikaan, jolloin poika väitti
hänen kaupungissa käyneen, maannut jo paareilla kotonaan. Väärennys oli
siten näytetty toteen.

»Huomenna jätän asian tutkintatuomarin käsiteltäväksi. Siihen saakka
täytyy minun pitää teidät vangittuna», sanoi poliisivirkamies.

Jurisics vietiin hänelle määrättyyn koppiin. Vartija lukitsi oven hänen
takanaan toivottaen ensin kuitenkin hyvää yötä.




10.


Hän ei tuntenut omantunnontuskia, ei häpeää eikä pelkoa, vain rajatonta
inhoa.

Häntä inhotti se surullinen komedia, jossa hänen oli näyteltävä
vekselinväärentäjän osaa. Vielä enemmän inhottivat häntä ne
loppumattomat kuulustelut, joiden alaiseksi hän tulossa olevassa
oikeudenkäynnissä tiesi joutuvansa. Hänestä tuntui kuin tämä inho
suorastaan tappaisi hänet.

Muutoin Jurisics osoitti tutkimusten kuluessa tylsää
välinpitämättömyyttä, ikäänkuin ei koko asia häntä lainkaan koskisi.
Monasti hänen oli vaikea hillitä itseään huutamasta vakaville
tuomareille ja notaareille, jotka otsansa hiessä kyhäsivät pitkää
protokollaa: »Mitä pirua te vaivaatte itseänne? Ette kai luule, että
odotan loppuun saakka!»

Mitä häneltä enää oikeestaan vaadittiin? Loppukäsittelyssä saattoi hän
vain toistaa, mitä hän poliisikomisariukselle ja tutkintatuomarille
niin usein oli sanonut: Hän oli vekselin allekirjoittanut, mutta ei
tuntenut menetelleensä mitenkään rikollisesti, sillä hänen isänsä olisi
allekirjoituksen varmasti omakseen tunnustanut, ellei hän sillä välin
olisi sattunut kuolemaan.

Oikeuden puheenjohtaja oli vastannut siihen samaa, mitä jo
tutkintatuomarikin oli sanonut: Sivistyneen, vieläpä juridisesti
sivistyneen miehen ei olisi pitänyt turvautua sellaisiin keinoihin!

Raskauttavina asianhaaroina piettiin summan suuruutta ja pakoyritystä.
Tämä viimemainittu katsottiin toteennäytetyksi sen nojalla, että
Jurisics oli pyytänyt itselleen ulkomaan passia.

Lieventäväksi asianhaaraksi luettiin se seikka, että kantajat, sitten
kun heidän vahinkonsa oli korvattu, antoivat syytteen raueta.

Koko jutussa oli vain yksi ainoa hämärä kohta. Kysymys, mihin Jurisics
oli näin suuren summan käyttänyt? Niin pian kuin häneltä sitä
tiedusteltiin, kohautti hän hartioitaan ja kieltäytyi sanomasta mitään.
Hän ei tahtonut sotkea Szentgróthyä tähän skandaaliin. Hän saattoi
tehdä rikoksen mutta epäritarillista tekoa ei koskaan.

Tuomioistuimen lääkärit arvelivat, että Jurisicsin ihmeteltävä
haluttomuus ja välinpitämättömyys johtui nähtävästi jostakin
sairaudesta. Hänen tilansa sai heidät hämmennyksiin. Ei ainoatakaan
valituksen sanaa tullut syytetyn huulilta ja kuitenkaan hän ei syönyt
juuri mitään. Sitäpaitsi hän oli alinomaa kuumeessa, mikä nopeasti
heikensi hänen voimiaan. Ellei kuulustelua ollut, makasi hän kopissa
vuoteellaan ja uneksi avoimin silmin. Jos hän nousi, niin meni hän vain
uunin penkille saakka vajotakseen siellä jälleen puoliuneen. Jos ovi
avattiin, hätkähti hän pelästyneesti ja kysyi kiihtyneesti, miksi häntä
taas häirittiin. Vartijoiden kanssa hän vaihtoi tuskin sanaakaan, ja
puolustusasianajajankaan kanssa ei hän halunnut ryhtyä puheisiin.

Tämä, joka oli maineikas rikosasiaintutkija, selitti syytetylle, miten
helposti tämä voisi parantaa asemaansa, jos hän asianajajalle ilmaisisi
puolustamiseen tarvittavat seikat. Jurisics kohautti hartioitaan.

»Mitäpä se hyödyttää!»

»Tiedättekö myöskin», sanoi asianajaja eräänä päivänä hänelle, »että
asiaanne tahdottiin kytkeä eräs tyttö?»

»Jessikö?» kysyi Jurisics tuimasti rypistetyin kulmin.

»Poliisi sai tietää teidän viime aikoina usein käyneen hänen luonaan,
ja niin ruvettiin epäilemään teidän tuhlanneen rahoja hänelle. Yleinen
syyttäjä tahtoi velkojien vaatimuksesta ulottaa tutkimuksen myöskin
tyttöön — niin, oli jo puhetta hänen pidättämisestään —»

Jurisics teki kiihtyneen liikkeen.

»Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään — ei oikeudellisista syistä, vaan
sentähden, että eräs hyvin vaikutusvaltainen herra tuli väliin.»

»Kuka?»

»Ruhtinas Hadfalussy. — Hän näyttää pitäneen hyvin tärkeänä, ettei
mainittu neiti joutuisi tänne suljettujen ovien taakse; hän oli jo
valmis asettamaan sadantuhannen guldenin takauksen. Nähtävästi hän on
muullakin tavalla käyttänyt vaikutusvaltaansa tässä asiassa, sillä
sittemmin ei tytön nimeä tutkimusten kuluessa ole kertaakaan mainittu.»

Jurisicsin huulilla väreili katkera pilkkahymy.

»Hänet on siis jo otettu reservistä aktiiviseen palvelukseen!» mutisi
hän.

Asianajaja ei ymmärtänyt häntä.

Seuraavana päivänä tapahtui ensimmäisen kerran, että syytetty esitti
toivomuksen. Hän pyysi tutkintotuomarilta, ettei ketään vieraita
laskettaisi hänen luokseen; hän ei myöskään halunnut tietää, kuka
tahtoi saada puhutella häntä. Ei kirjeitä eikä muitakaan lähetyksiä hän
halunnut vastaanottaa. Hän toivoi saavansa olla rauhassa.

Pääkaupungissa herätti Jurisicsin juttu tavatonta huomiota.

Lehdissä oli asiasta kuitenkin ainoastaan lyhyt maininta.
Aristokraattisissa piireissä ei hänen nimeänsä yleensä ollenkaan
mainittu; oltiin kuin ei olisi Jurisicsia lainkaan tunnettu. Vain hänen
läheisimmät toverinsa kuiskailivat salavihkaa klubin nurkassa tästä
huomiotaherättäneestä tapauksesta ja sen sankarista.

»Jessi on saattanut hänet turmioon! No niin; yksi ratsastaa, laskee
esteen liian matalaksi ja taittaa niskansa; toinen pelaa korttia,
ei voi maksaa ja taittaa niskansa; kolmas pihkaantuu mielettömästi
johonkin tyttöön ja taittaa samoin niskansa. Jurisicsin ei käynyt
paremmin kuin muidenkaan. Kun ei asia olisi vain niin törkeä! Vekselin
väärennys! Toisissa olosuhteissa olisi miesparkaa ehkä voinut auttaa —
mutta nyt ei edes voi yrittääkään.»

Teki muutoin hyvän vaikutuksen, että Jurisics heti pidätyksen
jälkeisenä päivänä kirjallisesti pyysi johtokunnalta, että hänet
poistettaisiin jäsenluettelosta. Myöskin reserviupseerin arvostaan
hän luopui. Se, että Szentgróthy heti maksoi vekselin, herätti samoin
hyväksymistä. Kukaan ei tosin tietänyt, mistä hän sai siihen rahat,
mutta kuitenkin oltiin sitä mieltä, että hän tällä teollaan oli täysin
puhdistanut itsensä niiden silmissä, jotka pitivät pahana hänen
sekautumistaan vekselijuttuun.

Jurisics tuomittiin vuodeksi vankeuteen.

Välinpitämättömänä, katkera hymy huulillaan hän kuunteli päätöstä ja
sen pitkällisiä perusteluja.

Hän ei vedonnut. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Komediahan ei enää
muutenkaan kestänyt kauvoja. Hän odotti enää vain — niin, mitä
hän oikeastaan odotti. Ehkäpä vain ajankohtaa, jolloin hän saisi
ajatuksensa järjestykseen — sitten olisi kaikki lopussa.

Lääkäri, jonka mieltä Jurisicsin sieluntila kiinnitti, sai aikaan,
että vanki, jonka voimia jatkuva kuume kauheasti kalvoi, siirrettiin
ilmanalan muutoksen aikaansaamiseksi erääseen maakuntavankilaan.

Oli viileä kevätyö hänen noustessaan vanginvartijan seuraamana
rautatievaunuun. Sillä aikaa kun hänen saattajansa talonpoikien
tapaan ajoittain huokasi syvään ja tyhjin katsein tuijotti eteensä
tupakansavun täyttämässä vaunussa, hengitti Jurisics täysin siemauksin
ikkunasta virtaavaa raikasta ilmaa ja katseli tarkkaavaisesti
valopisteitä, joita yhtämittaa sukelsi etäältä esiin ja katosi taasen.
Raikas ilma hälvensi hiukkasen sumua, joka viikkomääriä oli samentanut
hänen aivojaan.

Keskiyön jälkeen he saapuivat määräpaikkaan. Vankilan sotilas
otti Jurisicsin haltuunsa ja saattoi hänet vankilaan, joka
jättiläismuureineen kohosi korkeana ja pimeänä virran rannalla.

Sotilaan soittaessa porttikelloa sammutettiin ylhäällä vankilan tuvassa
valot.

»Lamput sammutetaan, näytös on lopussa!» ajatteli Jurisics. Ja hänestä
tuntui kuin astuisi hän alas suurelta näyttämöltä, jossa hän oli
esiintynyt vihelletyn kappaleen tekijänä.




11.


Suuri, keltainen, nelikulmainen rakennus joen rannalla. Syvässä
äänettömyydessään, sokeine ikkunoineen se oli kuin sairas eläin, joka
paistattaa itseään auringossa. Sisälläkin oli kaikki keltaista ja
nelikulmaista: seinät, ikkunat, hiekkainen piha. Täällä pihassa vietti
ikäväänsä kymmenen pyöreäksi typistettyä akasiapuuta, jotka seisoivat
jäykkinä kahdessa rivissä sentimetrilleen tarkan etäisyyden päässä
toinen toisistaan. Kaikki oli lisäksi niin autiota ja elotonta ja niin
masentavan alastomaksi laastua, että melkein itketti kun pihalle katsoi.

Koko vankisiirtolaa painoi kuolettava ikävä. Tukahduttava ikävä.
Se raskautti edestakaisin kävelevien vankien askeleet, lamautti
työpajoissa ja kanslioissa työskentelevien ihmisten kädet, painoi
lyijynraskaana kirkossa tai koulunpenkiltä istuvien silmäluomia. Jos
puilla lastatut kärryt oli työnnettävä pihaan, kävi kymmenen miestä
niihin käsiksi, ja kuitenkin liikkuivat ne eteenpäin hitaasti kuin
etana. Yksi mies puhdisti keittiöastiaa aikaisesta aamusta puolipäivään
saakka.

Jurisics jättäytyi aluksi täydellisesti uuden ympäristönsä lamauttavan
vaikutuksen valtaan ja vietti päivänsä täydellisen tylsyyden tilassa.
Vankitovereistaan ja vartijoista hän tuskin välitti ottaa selkoa.
Synkän välinpitämättömänä eli hän elämäänsä ja viikkokausiin tuli
tuskin sanaa hänen huuliltaan.

Hän ei antautunut puheisiin edes Gyurka Nagyn, iloisen maalaispojan
kanssa, joka oli hänen koppitoverinsa. Gyurka Nagy oli sievä ja
sukkela nuorukainen, joka jonkin verisen ravintolametakan johdosta
oli joutunut istumaan. Hän opetteli vankilan työpajassa lukkosepän
ammattia. Itsepintaisen kohteliaana kuten unkarilaiset talonpojat ovat
hän puhutteli huonetoveriaan aina sanoilla »armollinen herra», ja teki
pyytämättä hänelle kaikenlaisia pikku palveluksia. Kopin puhdisti hän
aina yksinään ja lauloi samalla erään yksitoikkoisen kansanlaulun
värssyä. Tätä värssyä ja aina vain tätä samaa hyräili hän satoja
kertoja päivässä:

»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»

Jatkoa siihen hän ei tietänyt.

Jurisicsin mielikuvituksessa kiteytyi tähän lauluun vankilaelämän koko
epätoivoinen ikävyys.

Muutamien viikkojen kuluttua valtasi hänet lisääntyvä kiihtymys ja
kärsimättömyys. Aivan kuin hän olisi odottanut jotakin! Mitähän se
oli sitten? — Ja alkaessaan eräänä päivänä laskea aikaa tuntui se
hänestä kuluvan sietämättömän hitaasti. Usein näytti hänestä ajanpyörä
kerrassaan pysähtyneen. Kymmenen minuuttia ajanjakso; tunti: mikä pitkä
aika; seitsemän päivää: kokonainen aikakausi!

Toisen kuukauden keskivälissä oli Jurisicsilla jo tunne kuin olisi hän
täällä kellertävien muurien sisäpuolella syntynyt ja kuin täytyisi
hänen viettää täällä koko elämänsä. Tuskinpa hän enää osasi muodostaa
itselleen selvää käsitystä aikaisemmasta minästään, tuosta elämänsä
ajasta, jolloin hän vielä kiiltohattu päässä ja neilikka napinlävessä
käveli pääkaupungin kaduilla tarvitsematta totella ketään ja tehdä
tiliä kenellekään, omia mielijohteita vain noudattaen.

Kalvavan katkera tunne valtasi hänet. Välistä ja erikoisesti iltaisin,
kun avain kitisi ovessa, nousi hänen päähänsä kuumia verilaineita.
Hänestä tuntui kuin olisivat hänen hiuksensa nousseet pystyyn, ja
kiehuva kiukku valtasi hänet. Sellaisina hetkinä häntä halutti lyödä
kaikki ympärillään oleva murskaksi, tuhota kaikki.

Eräänä päivänä hän otti kansliasta, jossa häntä pidettiin
kirjoitustöissä, terävät paperisakset mukaansa ja kätki ne koppiinsa.
Hän ei itsekään tietänyt, mihin hän voisi asetta käyttää, mutta
kuitenkin vaikutti häneen tieto siitä, että hän niillä saattoi
milloin mieli teki ottaa hengen itseltään tai toiselta, hyväätekevän
rauhoittavasti. Aamulla olivat sakset kadonneet. Mutta Gyurka Nagy
istui ikkunalaudalla ja hyräili teeskennellyn välinpitämättömänä
lauluaan:

»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»

Jurisics tarttui poikaa kurkusta ja karjaisi: »Lurjus, anna sakseni
takaisin!»

»Heitin ne ulos ikkunasta», sopersi perin pelästynyt lukkoseppä,
»jottei armollinen herra voisi tehdä itselleen mitään pahaa —»




12.


Nimitettiin uusi vankien päällysmies. Eräs täysinpalvellut aliupseeri,
kalpea, laiha mies, jolla oli vahatut viikset. Hänen jäykästä
ryhdistään jo saattoi nähdä, että hän oli itsevaltainen, turhantarkka
henkilö. Fanaattisessä järjestyksenrakkaudessaan ja vakoilunhalussaan
hän metsäkoiran tavoin kuljeskeli alinomaa käytävissä ja pihoilla
vainuten epäjärjestystä. Vanhat vartijat ja vangit oppivat pian
vihaamaan häntä, työpajoissa manailtiin ja kirottiin yksimielisesti
tätä yhteistä kiusanhenkeä.

Uusi päällysmies oli alusta alkaen karsain silmin katsellut sitä
erikoisasemaa, jossa Jurisics muihin vankeihin nähden oli. Tämä vanki,
joka niin ylpeän sulkeutuneena asteli vankilarakennuksessa tuskin
vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin ja joka uneliaan velttona istui
kirjoitustuolillaan, oli hänestä erittäin vastenmielinen.

Kerran kääntyi päällysmies Jurisicsin puoleen ja kysyi häneltä
tavanomaisella terävällä äänellään: »Mitä olette tänään tehnyt?»

Jurisics heitti paperiarkin pöydälle. Arkki oli puoliväliin kirjoitettu
täyteen numeroita.

»Tässäkö kaikki?» jatkoi päällysmies. »Huomaanpa, että minun täytyy
oikein perinpohjaisesti kiskoa teistä pois laiskuuden henki.»

Jurisics kohautti olkapäitään ja käänsi päällysmiehelle selkänsä kuin
ihminen, jolle keskustelun jatkaminen on vastenmielistä.

Päällysmies oivalsi, että hänen täytyi oman arvonsa säilyttämiseksi
murtaa vangin uppiniskaisuus.

»Nouskaa seisomaan puhuessanne minulle! Käsken teidän nousta!»

Ja kun Jurisics ei totellut kyllin nopeasti, läimäytti hän vankia
olkapäähän.

»Lurjus, kuuletko sinä, mitä minä käsken?»

Jurisics, jonka päähän veri oli kuumana hulmahtanut, hypähti pystyyn ja
silmänräpäys sen jälkeen lennähti päällysmies valtavasta nyrkin iskusta
nurin huoneen nurkkaan.

Tästä kohtauksesta äärimmilleen kiihtyneet vangit hypähtivät kuin
käskystä pystyyn. Eräs heistä (kuka hän oli, ei saatu koskaan selville)
väänsi vahvan rautaoven sisäpuolelta lukkoon.

Päällysmies jaksoi muutamien minuuttien kuluttua hoiperrellen nousta
seisomaan. Kun hän huomasi olevansa yksinään kurittomien vankien
keskellä, meni hän ikkunakomeroon ja veti revolverin vyöstään.

»Vartijat, vartijat!» huusi hän kiihtymyksen tukahduttamalla äänellä.

Jurisics seisoi ristiin pannuin käsivarsin ja läähättävin rinnoin
oven edessä hurjasti leimuava katse kiinnitettynä häneen suunnattuun
revolveriin.

»Ammun jokaisen, joka liikahtaa!» huusi päällysmies.

Toiset vangit kyyristyivät pöytien taakse, mutta Jurisics astui
kaksi askelta eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hänet täytti hillitön
viha, tuollainen viha, jota saaliinhimoinen susi tuntee uskollisesti
vartioivan pihakoiran nähdessään. Tässä pergamenttikasvoisessa
suippoviiksisessä käskijässä ruumiillistui hänelle koko virallinen
koneisto, tuo tunteeton, kaljupäinen seura, joka mittaa ja jakaa
vapautta ja kunniaa typerien pykäliensä mukaan.

Laukaus. Kuula tunkeutui syvälle seinään.

Jurisics jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen. Hän oli tullut hyvin
kalpeaksi. Päällysmiehenkin kasvot olivat kalmankalpeat.

Alhaalta pihalta kaikui, vahtisotilaan karjunta hänen hätyyttäessään
miehistön aseisiin. Käytävästä kuului ovien paukahtelua, aseiden
kilinää ja hätäistä juoksua. Hälytyskello soi. Ja äkkiä täytti koko
rakennuksen pahaenteinen, peloittava ääntensorina, kuin kohisisi
kapinan myrsky käytävien läpi.

Päällysmies suuntasi uudelleen aseen Jurisicsia kohden.

»Takaisin tai minä ammun!»

Jurisics astui vielä kaksi askelta eteenpäin. He olivat nyt vain
kahdeksan askeleen päässä toisistaan.

Tämä jättiläismäinen vanki, joka hehkuvin katsein lähestyi välittämättä
mitään häneen suunnatusta aseesta, sai päällysmiehen, joka ei ollut
muutoin mikään pelkuri, lamauttavan kauhun valtaan. Hän tunsi hiustensa
nousevan pystyyn ja hänen kätensä vapisi niin ankarasti, että
revolverinpiipun tärinä näkyi selvästi.

Hän ampui toistamiseen, mutta osumatta.

Ja kolmannen kerran jännitti hän hanan. Nyt ampui hän tähtäämättä — ja
luoti kimposi kattoon.

Silloin kadotti hän tyyten itsehillintänsä. Revolveri putosi hänen
kädestään. Hän löi ikkunaruudun rikki ja teki liikkeen kuin aikoisi hän
paeta ristikkoikkunan kautta. Jurisics oli häntä jo niin lähellä, että
saattoi ylettää kädellänsä häneen. Päällysmies näki olevansa ahtaaseen
ikkunakomeroon tungettuna ja tuijotti kuolemantuskan vääristämin
kasvoin vastustajaansa.

»Jättäkää minut henkiin», äännähti hän.

Silloin katosi äkkiä rajaton raivo Jurisicsin sielusta. Aivan kuin
olisi hänen sisässään ratkaisevalla hetkellä venttiili auennut.

Lapsuusvuosinaan hän oli kerran ajanut takaa erästä poikaa, joka oli
heittänyt häntä kivellä. Eräässä muurinkuhnauksessa sai hän pakenijan
kiinni. Tämä poika — hän muisti elävästi tämän soman, heiveröisen
miehenalun — katsoi häneen yhtä tuskallisin ja armoa anovin silmin kuin
nyt päällysmies. Tuo poikanenkin rukoili silloin: »Älä tapa minua!»

Ja nyt sanoi hän päällysmiehelle saman, mitä hän oli sanonut pojalle:
»Älä pelkää! En ole mikään peto.»

Ulkoa taottiin nyt kiväärinperillä ovea. Jurisicsin äänettömästä
viittauksesta avasi yksi vangeista oven. Käytävä oli täynnä
aseistettuja vahtisotilaita, vahtipäällikkö astui kivääri ojennettuna
huoneeseen.

»Pankaa kaikki rautoihin!»

Päällysmies pyyhkäisi vapisevin käsin otsaansa, sitten hän sanoi
värisevällä äänellä ja ilmeisesti hämillään: »Jättäkää heidät rauhaan.
Olen toiminut liian hätäisesti.»




13.


»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»

Gyurka Nagy, joka kantoi parhaillaan päivällisannosta sisään, keskeytti
äkkiä laulunsa nähdessään vankilan sielunhoitajan piippu hampaissaan
istuvan Jurisicsin vieressä kopin vuoteen reunalla.

»En aio esittää teille kertomusta tuhlaajapojasta, vaan puhella
kanssanne järkevästi. Te olette sitä mieltä, ettette voi elämäänne
jatkaa, koska olette alusta alkaen ajautunut väärään suuntaan; minä
kuitenkin väitän, että virhe on vielä korjattavissa, ja että te
tulette vieläkin onnellisemmaksi kuin mitä tähänastisessa elämässänne
olette ollut. Olkaamme suoria: tähän asti ette yleensä ole ollut
onnellinen, tulevaisuudessa voitte sellainen olla, sikäli tietysti
mikäli onnea ihmiselle yleensä on suotu. Ette usko minua? Neuvon teitä
kuitenkin koettamaan. Jos sitten huomaatte olleeni väärässä, niin
silloin voitte tehdä vakaumuksenne mukaan. Jos olin oikeassa, no,
silloin oli yrityksenne koettamisen arvoinen. En aio ollenkaan koettaa
uskonnollisilla perusteilla vastustaa itsemurhateoriaa. — Teihin
eivät sellaiset perusteet vähintäkään pystyisi; mutta tarkastakaamme
asiaa minun maakuntasielunhoitajan silmilläni. Kuinka kauan luulette
parhaimmassa tapauksessa vielä elävänne? Sanokaamme neljäkymmentä tai
kolmekymmentä vuotta. Pidättekö sitä niin tavattoman pitkänä aikana?
Kaitselmus — tai jos niin haluatte, luonto — on antanut jokaiselle
ihmiselle pisaran ajan äärettömyyden merestä. En voi tunteilleni
mitään, mutta minut valtaa paitsi sääliä melkein suonenvedon tapainen
nauru, joka kerta kun kuulen, että tämä ajan rahtunen on jollekulle
ollut liian pitkä, niin että hän on syöksynyt päistikkaa sinne, missä
hän näki edessään vain läpäisemättömän pimeyden. Sanotte ettette elämää
suorastaan vihaa mutta ettei sillä ole mitään arvoa, kun ette enää voi
mennä ihmisten pariin. Suokaa anteeksi. Mitä oikeastaan tarkoitatte
ihmisillä? Menen sangen pitkälle, jos otaksun teidän henkilökohtaisten
ystävienne luvun kahdeksituhanneksi. Mutta maan päällä elää
ylimalkaisen laskelman mukaan kaksituhatta miljoonaa ihmistä.
Tuhannellayhdeksälläsadallayhdeksälläkymmenelläyhdeksällä miljoonalla
ja muutamilla sadoilla tuhansilla ei siis ole mitään tietoa siitä, että
te olette maailmassa. Entäpä jos te näiden joukosta löydätte ystäviä,
jotka ovat rakastettavampia kuin nykyiset tuttavanne ja joiden mieliksi
maksaa vaivan edelleen elää? Koettakaa!»

»Kunniattomanako!» huomautti Jurisics.

Vanhus hymyili ja lähetti sitten Gyurkan hakemaan tulitikkuja.

»Kunnia!» jatkoi hän hetkisen kuluttua. »Muistelen, että teillä oli
kerran erään kauniin naisen takia huomiota herättänyt kaksintaistelu,
joka huomattavasti suurensi teidän kunnianmiehen tai, miten sitä nyt
nimitätte, gentlemannin mainettanne. Myöhemmin väärensitte vekselin
pelastaaksenne kuten minulle tunnustitte erään kelpo pojan elämän.
Luuletteko, ettei kahdentuhannen miljoonan ihmisen joukossa ole
ainoatakaan, joka pitäisi juuri tuota kaksintaistelua kunniattomana
ja vekselinväärennystä ansiokkaana tekona. Sellaisia on varmasti
paljon. Teidän täytyy aloittaa uusi elämä. Menneisyyden kokemuksista
voitte tehdä johtopäätöksiä tulevaisuuden varalle. Sikäli kuin
menneisyyttänne tunnen ei kohtalokas erheenne, joka teidät langetti,
ole väärennetty nimikirjoitus, vaan se seikka, että teidät asetettiin
yhteiskunnan portailla muutamia askelia korkeammalle kuin järjellistä
oli. Kohtuuttomat vaatimuksenne, ylhäinen kevytmielisyytenne, jota
eivät mitkään poroporvarilliset arvelut hillinneet, ja yltiömäinen
luonteenne ovat osaltaan vaikuttaneet lankeemukseenne. Kaikki muu
seuraa johdonmukaisesti edellä esitetystä. Jos tahdotte uudessa
elämässänne tulla onnelliseksi, niin vähentäkää vaatimuksianne.
Laskeutukaa muutamia portaita alemmaksi. Jos saan neuvoa teitä, niin
aloittakaa aivan alhaalta. Ennen kaikkea teidän täytyy päästä irti
itsesoimauksistanne. Paras keino siihen on raskas ruumiillinen työ.
Teillä on mahtavat lihakset, käyttäkää niitä. Vanhasta kokemuksesta
tiedän, että ruumiillisesti vahvat ihmiset sortuvat joutilaisuudesta
paljoa pikemmin kuin heikot. Tulkaa johonkin työpajaamme ja opetelkaa
jotakin käsityötä. Kun vuosi on lopussa, niin lähdette ulos maailmaan,
asetutte seudulle, jossa teitä ei tunneta, ja koetatte siellä
omin voiminenne saada jotakin aikaan. Älkää ottako ruumiillista
epämukavuutta ylenmäärin traagilliselta kannalta. Tehkää niinkuin
teki tsaari Pietari, joka tuntemattomana sahasi lautoja. — Asettakaa
itsellenne määräaika, sanokaamme kolme vuotta! Jos sen ajan kuluttua
olette saanut elämästä tarpeeksenne, niin voittehan sitten yhä vielä
tehdä sen, mitä nyt ette katso voivanne tekemättä jättää. On kuitenkin
mahdollista, että uusi elämä alkaa teitä miellyttää. Koettakaa!»

Pappi nousi ja ojensi Jurisicsille kätensä. Häntä odotettiin
gulyaskeitolle, joka oli hänen mieliruokiaan.

Jurisics hymyili katkerasti.

»Teidän on minun nähdäkseni helppo puhua, arvoisa herra. Ette tiedä
mitä merkitsee vangittuna oleminen.»

»Rakas poikani», vastasi pappi kuivasti, »jotakin tiedän minäkin siitä.
Olin kuusi vuotta vangittuna. Kufsteinissa, komerossa Geroldseckin alla
olen istunut. Oikea jalkani oli seinään kahlehdittu — siitä polveutuu
kevyt ontumiseni.»

Vanhan papin suorasukainen järkevä logiikka teki Jurisicsiin
sellaisen vaikutuksen, että hän muutamia päiviä mietittyään ryhtyi
työskentelemään vankilan pajassa. Siihen saakka pohti hän paljon
menneisyyttään. Hän tarkasti nyt elämäänsä yhtä arvostelevin silmin
kuin vihelletty tekijä kappalettaan. Nyt tiesi hän, missä toiminta
oli mennyt vinoon ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä menestystä
saavuttaakseen.

Takapihan eräässä nurkassa oli savuinen hökkeli, josta punainen liekki
aamusta iltaan näkyi ja sointuisaa taontaa kuului. Jancsi Jurisics
työskenteli siellä Gyurka Nagyn ja erään vanhemman rangaistusvangin
seurassa.

He takoivat vaunujen osia ja hevosenkenkiä. Joskus valtasi vanhan
mestarin taiteellinen innoitus. Silloin taottiin myöskin pultteja,
jotka soveltuivat akselien päihin, ja kuitenkin juuri tällaisen pultin
erääseen päähän soveltaminen oli aikoinaan saattanut vanhan miehen
vankilaan.

Erikoisesti opintoaikansa alkupuolella Jurisics aina iltaisin
heittäytyi kuolemanväsyneenä vuoteelleen. Kämmeniä poltti kuin tulessa
ja kaikkia jäseniä särki. Hän tunsi tuota hyväätekevää lihaskuumetta,
jolle vain urheilija osaa antaa arvoa. Seuraavana päivänä uusi
työskentely jälleen norjensi puutuneet jäsenet ja karkoitti väsymyksen
hänen ruumiistaan.

Kesällä työskenneltiin ulkoilmassa. Vanha pastori antoi silloin usein
siirtää lepotuolinsa pihalle ja katseli piippuansa imeskellen kolmea
puolialastonta, nokista miestä, miten nämä — norjaselkäisinä ja omasta
voimantunnostaan nauttien — käsittelivät ja tahdikkaasti takoivat
hehkuvaa rautaa.

Jurisicsilla oli, niin hänen työtoverinsa vakuuttivat, suuria
taipumuksia ammattiinsa. Lyhyen oppiajan jälkeen oli hän jo kehittynyt
niin pitkälle, että hän »yhdellä» kuumentamisella sai hevosenkengän
taotuksi. Työ teki häneen hyvän vaikutuksensa. Synkät mietteet
katosivat, alituinen vasarankalke, joka tärisyttäen tunki läpi
koko hänen olemuksensa, voimisti hänen hermojaan. Ja aivan kuin
olisi rauta, jota hän väkevin käsin muovaili, siirtänyt häneen osan
metalliominaisuuttaan, niin lujentui ja terästyi hänen tahdonvoimansa
rinnan hänen lihastensa kera.




14.


Illan hämy verhosi jo maiseman harmaaseen huntuunsa, kun Jurisics astui
ulos vankilan portista. Hän katseli ympärilleen ja hänestä tuntui
kuin saisi hän pyörtymyskohtauksen. Portin vieressä oli penkki, jossa
vartijat päivisin joutilaina istuskelivat. Jurisics istuutui sinne.

Hän oli vapaa. Hän saattoi mennä minne häntä halutti. Ja kuitenkin
hän tunsi valtavan ilonhurman asemesta, jota hän kuin suurta mielen
järkytystä niin kauan oli pelännyt, vain eräänlaista tuskallista
herpautuneisuutta. Maailma tuntui hänestä niin suurelta, niin tyhjältä
ja vieraalta, vaikka hänen edessään oli näkyvissä vain muutamia
kivimuureja ja puuaitoja. Epämääräinen tuska ahdisti häntä. Hän pelkäsi
kaikkea sitä, jota hän mahdollisesti vielä tulisi kokemaan, ja jos
hän olisi vaistoaan seurannut, olisi hän kaikkein mieluimmin palannut
takaisin hiljaiseen, turvalliseen koppiinsa pysyäkseen siellä elämänsä
loppuun saakka.

Niin hän istui pää käden varassa vielä kauan ja uneksi itsekseen. Kun
vankilan iltakello soi, rohkaisi hän mielensä vihdoin ja nousi. Hän
tiesi, että laitoksen väkeä tähän aikaan tavallisesti läksi ulos ja hän
ei halunnut tulla täällä nähdyksi. Nopein askelin hän läksi kulkemaan
asemaa kohden pysytellen yhä liki talojen seiniä aivankuin pelkäisi hän
pyörtyvänsä.

Vankeutensa viimeisinä aikoina oli hän perinpohjin syventynyt
tulevaisuuttansa tuumimaan. Hän oli maalannut itselleen uuden elämänsä
kuvan pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Nyt huomasi hän äkkiä, että kaikki nämä suunnitelmat ja öiset haaveet
olivatkin vain mahdottomia unelmia, ja hän ei nähnyt nyt ainoatakaan
tietä edessään. Koko maailma oli hänelle auki, maailma, jossa hän oli
kaikille vieras, ja siitä huolimatta hän läksi ainoaan paikkaan, jossa
jokainen tunsi hänet: Budapestiin.

Vielä samana yönä hän saapui pääkaupunkiin.

Hän vietti yönsä pienessä etukaupungin majatalossa. Mukanaan hänellä
oli koko hänen omaisuutensa: kuusikymmentä guldenia, jotka hän
takomistöillä oli ansainnut, ja muutamia vaatekappaleita. Hänen yllään
oli puku, joka oli tehty tavattoman kestävästä englantilaisesta
kankaasta ja jonka hän muutamia vuosia sitten oli teettänyt itselleen
metsästyspuvuksi.

Seuraavana aamuna läksi hän majatalosta ja vuokrasi eräältä eukolta,
joka asui aivan kaupungin laidassa metsän reunassa, pienen huoneen.
Halvan, ilottoman, ahtaan huoneen. Sinne päästiin keittiön kautta ja
ikkuna oli kostealle, likaiselle pihalle päin.

Jurisics, joka ennen vanhaan ei olisi antanut palvelijansakaan asua
niin kurjassa komerossa, tyytyi kuitenkin tähän huoneeseen ja sen
tarjoamiin niukkoihin mukavuuksiin. Herättipä emännän kulunut sohva
hänen erikoista mieltymystäänkin.

Vasta illalla rohkeni hän mennä ulos kadulle. Pitkät matkat harhaili
hän kapeita sivukatuja pitkin ennenkuin uskalsi lähteä Andrassykadulle.

Loistavat lyhtyrivit, oopperan edustalla odottavat vaunujonot,
tungokseen asti täydet kahvilat, lukemattomat ohikulkijat — kaikki
hämmensi ja huumasi häntä. Suureksi ilokseen hän ei tavannut
ainoatakaan tuttavaa. Näytti kuin olisi koko kaupungin asujaimisto
tämän yhden vuoden kuluessa vaihtunut.

Myöhemmin ajoi nälkä hänet vaatimattomaan ravintolaan. Tuskin hän oli
tullut tarjoilupöydän luo, kun hän siinä samassa jo nopeasti pyörsi
takaisin ja riensi päätä pahkaa ulos. Ensimmäisessä pöydässä näki hän
nimittäin useiden olutta juovien virkaveljien seurassa entisen ajurinsa
aistikkaaseen viittaan puettuna, kiiltävä silinteri päässä ja ruoska
polvien välissä.

Hän kiiruhti kotiin ja seuraavanakin päivänä hän läksi vasta illan
suussa ulos. Hänen emäntäänsä ei tämmöinen elämäntapa oikein näyttänyt
miellyttävän, sillä hän kysyi vuokralaiseltaan, eikö tällä sitten ollut
mitään säännöllistä työtä. Jurisics vastasi, ettei hänellä tällä haavaa
ollut, mutta että hän pian saisi työtä.

Ja hän läksi taas Andrassykadulle. Tällä kertaa hän asettui uteliaiden
joukkoon ja antoi pitkien kilpa-ajoista tulevien vaunujonojen vyöryä
ohitseen.

Vaunuissa huomasi hän useita, niin melkeinpä yksinomaan pelkkiä
tuttavia, niiden joukossa Szentgróthynkin. Vaaleassa kevätpuvussa,
välttämätön kukka napinlävessä ja monokkeli silmässä hän istui viiden
tai kuuden herran seurassa korkeissa vaunuissa, joiden tulista
nelivaljakkoa eräs nuori ylimys ohjasi.

Sitten tuli toisia: tuttuja naisia, vanhoja tovereita. Eräs
kulmikaskasvoinen herra, joka korkealla ajopenkillä istui etukumarassa
nuolennopeasti kiitävää puoliveristä valjakkoansa silmälläpitäen. Yli
kasvojen kulki pitkä naarmu. Hän oli sen aikoinaan rouvansa kauniiden
silmien takia Jurisicsilta saanut.

Kaksi sievää husaariupseeria upean hevosen vetämissä vaunuissa.
Ilondayn veljekset, joiden maatilalla Jurisics niin usein oli ollut
metsästämässä. Heillä oli sisarkin, suloinen nuori leski, jonka koko
komitaatti tiesi olleen auttamattomasti Jurisicsiin rakastunut.

Sitten tuli kaksi silmiinpistävän kaunista rouvaa suurissa
landoo-vaunuissa. Heidän kasvoistaan Jurisicsin mieleen muistui
eräs keväinen huviretki, jolloin nämä samat rouvat olivat sitoneet
hänen vyötäisilleen valkean esiliinan ja panneet hänet hämmentämään
hyötymansikkahilloa.

Menneisyyden näkyinä kulki kaikki tämä hänen ohitseen, nopeasti ja
vaihtelurikkaasti.

Hämärän laskeutuessa meni hän kaupungin puistoon. Hän istuutui
syrjäiselle penkille ja kuunteli hajamielisenä mustalaismusiikkia, joka
etäisestä ravintolanpihasta kantautui tänne saakka.

Oli verrattain kylmä kevätilta. Täysikuun keltainen pyörä kohosi
hitaasti mustien puunrunkojen takaa lammikon yli, ja nuoren
miehen sielun täytti tuo alakuloisuus, jota majesteetillisen
välinpitämättöminä toimivien luonnonvoimien näkeminen yksinäisen ja
hylätyn mielessä herättää.

Astellessaan jälleen kotia kohden juoksi eräs kylmästä värisevä lapsi
hänen jäljessään.

»Ostakaa tämä kukkavihko! Minulla on enää vain tämä ainoa.»

Hän osti kukat ja jatkoi kulkuaan. Ne olivat orvokkeja. Hän vei
ne kerran ja vielä toisenkin kerran kasvoilleen ja hengittäessään
tätä niin kauan kaipaamaansa kevääntuoksua tunsi hän äkkiä jälleen
joutuvansa tuon salaperäisen lumouksen valtaan, jota vastaan hän
kokonaisen vuoden oli taistellut.

Jessi! — Hän kääntyi. Hänen sydämensä löi niin aavistuttelevasti,
aivankuin kuulisi hän jo Jessin vaatteiden kahinan takanaan. — Ei
mitään!

Hänen täytyi löytää Jessi. Juuri siitä syystähän hän, vaikka hän
koettikin sitä kieltää, oli tullut Budapestiin. Satoja kertoja oli hän
jo tytön muistoa kironnut ja satoja kertoja heittäytyi hän jälleen
kuumeunissaan hänen jalkoihinsa kerjätäkseen Hadfalussyn rakastetulta
rakkautta. Nyt valtasi hänet äkkiä raivoisan intohimoinen kaipaus. —
Hän tahtoi nähdä Jessin, vain kerran vielä!

Hän meni sisälle erääseen yökahvilaan, jossa he ennen muinoin joka
ilta olivat toisensa tavanneet. Merkitsijä ei tiennyt Jessistä mitään.
Ylitarjoilija muisti tosin vielä kauniin kukkaistytön, joka aikaisemmin
herrojen seurassa oli usein tullut kahvilaan, mutta hän ei tietänyt
tytöstä enää muuta kuin että häntä oli kohdannut »suuri onni.» Joku
rikas aatelismies oli ottanut hänet mukaansa Rumaniaan. Kassaneiti
sitävastoin luuli tietävänsä, että Jessi vuosi sitten oli matkustanut
Wieniin. Siitä lähtien ei häntä oltu enää nähty.

Jurisics meni masentuneen mielialan vallassa kotiin.

Hän häpesi heikkouttaan ja oli tietoinen siitä, että hän oli
astumaisillaan vaaralliselle tielle. Takaisin siis taattuun turvaan,
työhön! Hän tahtoi tehdä työtä vapautuakseen tästä haaveilustaan. Rahaa
tahtoi hän ansaita päästäkseen ulkomaille.

Seuraavana päivänä meni hän muitta mutkitta erään kuuluisan
lukkoseppätaiturin puheille. Hän tunsi mestarin vain nimeltä mutta
kertoi hänelle kuitenkin menneisyydestään niin paljon kuin katsoi
tarpeelliseksi. Sitten hän pyysi työtä. Tehtailija kuunteli häntä
vakavana ja lopulta yhä kasvavaa mielenkiintoa osoittaen.

»Olette oikeassa hankkiessanne itsellenne työtä. Tarjouksenne tulee
otolliseen aikaan. Palveluksessani on useita hyviä työmiehiä mutta
tuskin ainoatakaan, joka saisi itsenäisesti jotakin aikaan ja osaisi
työpajassa innostuttaa muita. Jos haluatte, niin sijoitan teidät
ensiksi lukkotyöosastolle, myöhemmin saatte tutustua ammattimme
hienompiin haaroihin. Teistä itsestänne riippuu sitten, miten pitkälle
minun palveluksessani pääsette.»

Seuraavana päivänä jo Jurisics työskenteli pajassa muiden tehtaan
lukkoseppien parissa. Hänen mahtavat lihaksensa, jotka yksin tässä
jättiläisten työpajassakin herättivät huomiota, hänen taitavuutensa ja
vaitelias käytöksensä hankkivat hänelle arvonantoa toverien keskuudessa.

Toista viikkoa jo hän työskenteli konepajassa, jonne hän aamulla
aikaiseen meni ja josta hän vasta illalla poistui.

Kerran oli hänen vietävä taottu ristikko hautuumaalle. Työnjohtajat
olivat kaikki muualla kiinni, ja niin sai Jurisics panna takin ylleen,
pistää taskuunsa välttämättömimmät työkalut ja ajaa hautuumaalle, jonne
toiset miehet jo olivat kuljettaneet ristikon. Hetkisen tarkasteli
hän, miten marmorisen hautapaaden kulmareikiin päätukia kiinnitettiin.
Kun kuitenkin yksi työmiehistä, joka matkalla oli ottanut hiukan liian
voimallisen ryypyn, käsitteli ylen kömpelösti sulatettua lyijy- ja
rikkimassaa, riisui Jurisics lopulta takkinsa ja ryhtyi itse työhön.

Hän polvistui hautakiven reunalle eikä huomannut, miten kaksi pitkiin,
liehuviin suruharsoihin verhottua naista lähestyi hiekkakäytävää pitkin.

Tutkivina ja arvelevaisina pysähtyivät he hänen edessään, ja hetkisen
kuluttua puhutteli nuorempi heistä tuskallisella äänellä häntä:

»Anteeksi, oletteko nähnyt hautuumaan vartijaa täällä?»

Se oli Adele Mihályi äitineen.

Pari pitkää silmänräpäystä katsoivat nuoret toisiaan äänettöminä
silmiin: hoikka, siro, kalpeakasvoinen nainen, jonka suun seutuvilla jo
kaksi vanhan piian vakoa oli näkyvässä — ja parrakas työmies, joka hihat
käärittyinä, vasara kädessä oli polvillaan maassa hänen edessään.

Adelen kasvot kävivät tulipunaisiksi. Sitten hän tarrautui äitinsä
käsivarteen suuret, kosteat silmät yhä Jurisicsiin suunnattuina.
Vihdoin hän sai vaistomaisesti soperretuksi: »Suokaa anteeksi!»

Pyysikö hän anteeksi sitä, että oli puhutellut häntä, vai jostakin
muusta syystä? Jurisics ei voinut sitä tietää. Eikä hän tätä kysymystä
miettinytkään katsellessaan pitkään molempien naisten jälkeen, jotka
toisiinsa puristuneina painunein päin hitaasti poistuivat kertaakaan
taakseen katsomatta.

Samana päivänä täytyi hänen kestää vielä eräs toinenkin tapaaminen.

Kun hän illalla tuli kotiin, ilmoitti emäntä, että eräs vieras herra
odotti häntä huoneessa. Jurisics ajatteli heti Szentgróthyä ja avasi
oven. Hän ei pettynyt. Pikku Gróthy istui kasvot huolellisesti
ajettuina, monokkeli silmässä, aistikkaassa kevätasussa Jurisicsin
huoneen kuluneessa sohvassa. Huone oli täynnä hänen sikaarinsa savua.

Hetkisen katsoivat nuoret miehet ääneti toisiaan silmiin. Jurisicsin
olisi luultavasti tarvinnut vain kohottaa käsivartensa, niin
hyväntahtoinen Gróthy olisi nyyhkien langennut hänen kaulaansa. Mutta
Jurisics mittaili vanhaa toveriaan ylpein, kylmin katsein ja kysyi:
»Mitä haet täältä?»

Gróthy joutui hämille. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut.
Monokkeli putosi hänen silmästään.

»Suo anteeksi, kuulin saapuneesi tänne Budapestiin ja tahdoin nähdä,
mitä sinä puuhailet —»

Kun hän ei saanut mitään vastausta, lisäsi hän hiljemmin, jottei
talonemäntä kuulisi: »Ajattelin että voisit ehkä jotakin tarvita —»

»En ota vastaan almuja!» keskeytti Jurisics hänet kuivasti.

»Suo anteeksi, en tarkoittanut mitään sellaista. — Mutta olimmehan
ennen niin hyviä tovereita. — Ja olenhan oikeastaan sinun velallisesi.»

Jurisics viskasi hattunsa vuoteelle.

»Koska kerran olet täällä, niin käy istumaan. Meidän täytyy laittaa
välimme selviksi. Juttelemme sitäpaitsi tänään viimeistä kertaa. Tulet
näkemään, ettemme voi tuttavuuttamme pitää yllä —»

Szentgróthy nosti vastustaen kätensä, mutta pohjimmaltaan häntä
Jurisicsin sanat suuresti ilahduttivat. Jurisicsin äkillinen
pääkaupunkiin tulo, josta hän oli saanut tiedon, oli jo useita päiviä
pitänyt häntä levottomuuden vallassa ja tuottanut hänelle jonkinlaista
taikauskoista ahdistusta. Hän tahtoi rauhoittaa mieltänsä koettamalla
päästä itse aaveen pakeille. Kun hän nyt entisen ystävänsä käytöksestä
näki, että tämä käsitti oikealla tavalla heidän suhteensa eikä aikonut
saattaa häntä pinteeseen, tunsi hän melkoista mielenkevennystä ja pian
hän tuli suorastaan hyvälle tuulelle.

»Veloistasi sinun ei tarvitse huolehtia. Olemme isävainajasi
jäämistöstä ja tänne jättämistäsi tavaroista saaduilla tuloilla
kuitanneet kaikki. Klubi on suhtautunut asiaan hyvin hienotunteisesti,
se täytyy sanoa. Kun asuntosi kalustoa huutokaupattiin, tulivat kaikki
vanhat toverit paikalle ja nostivat tarjouksia. Pikku Ilonday maksoi
kaksisataa guldenia nahkaisesta sikaarikotelostasi. Kirjoitin sinulle
muutoin kaikesta tästä, mutta kirjeeni palautettiin avaamattomana —»

»En halunnut ryhtyä mihinkään kirjevaihtoon», murisi Jurisics.

Tästä Gróthy sai rohkeuden lisätä hieman omasta päästäänkin.

»Aioin kerran tulla sinua katsomaankin.»

»En ottanut vastaan ketään.»

Szentgróthy pudisti päätään.

»Tiedän sen. Kaunis tyttö sanoi sen minulle. Hän yritti useita kertoja
päästä tapaamaan sinua. Kerran hän kirjoittikin sinulle —»

Jurisics tuli nyt tulipunaiseksi. Hän tiesi hyvin, kenestä puhe oli,
mutta kuitenkin hän kysyi: »Mistä tytöstä sinä puhut?»

»No Jessistä tietysti!»

Pitkän aikaa vaiettuaan Jurisics sai vielä kysytyksi:

»Onko hän Budapestissä?»

»On tietenkin!»

»Ajattelin Hadfalussyn ottaneen hänet mukaansa», sanoi Jurisics hiljaa.

Szentgróthy oli iloissaan löydettyään vihdoinkin puheenaiheen, joka
näytti hänen ystävänsä mieltä kiinnittävän.

»Hadfalussyko? Etkö ole kuullut mitään siitä mainiosta jutusta? Niin,
sinähän et ollutkaan täällä skandaalin tapahtuessa.»

Ja Gróthy ryhtyi eloisasti selostamaan: »Tiedäthän, että ruhtinas on
ylläpitänyt Jessiä häntä lainkaan tuntematta. Mainittu ruhtinas on
kyllä usein tehnyt paljon suurempiakin tuhmuuksia. Vuosi sitten hän
tuli Budapestiin ja kutsui eräänä päivänä asianajajansa välityksellä
Jessin luokseen. Luullakseni hän aikoi käyttää hyväkseen rahalla
ostettuja oikeuksiaan. En tiedä mitä heidän välillään tapahtui. —
Tosiasia on kuitenkin, että Jessi hänelle muitta mutkitta käänsi
selkänsä. Moista ei Hadfalussy liene tähänastisessa elämässään
koskaan saanut kokea — mahdollista on myöskin, että hän heti kohta
kovasti rakastui tyttöön — oli miten oli, Jessin vastarinta kiihdytti
vanhaa itsevaltijasta. Hän vetosi saavutettuihin oikeuksiinsa ja
asiasta paisui oikein jättiläisskandaali. Jessi — taivas tietäköön
mistä hän oli rahat saanut — lähetti hänelle lopulta takaisin ne
viisituhatta guldenia, jotka hän ruhtinaalta viiden vuoden kuluessa
oli saanut. Hadfalussy ei tietenkään ottanut niitä vastaan, mihin
Jessi vastasi lahjoittamalla mainitun summan ruhtinaan nimessä eräälle
armeliaisuusseuralle ja ilmoittamalla siitä lehdissäkin. Moista
näpsäystä ei kukaan herrasmies liene vielä nenälleen saanut! Koko
kaupunki puhui siitä, ja lehdet tarjosivat sen lukijoilleen ensi luokan
makupalana. Asia harmistutti Hadfalussyä niin suuresti, että Budapest
kävi hänelle vastenmieliseksi ja hän matkusti takaisin Pariisiin.»

»Ja miten kävi Jessin?»

»Jessi on avannut keskikaupungilla kukkakaupan. Hyvin sievä liike. En
voi ymmärtää, mistä hän on saanut rahat siihen. Hänellä täytyy olla
jokin salainen tulolähde. Ja kuitenkin hän elää kuin nunna. Aikaisemmin
näki hänet ainakin silloin tällöin huvittelupaikoissa, mutta yhteen
vuoteen ei hän ole enää näyttäytynyt muualla kuin liikkeessään. Hänestä
on tullut oikea poroporvari!»

Hän kertoi Jurisicsille vielä muutamia uutisia, muun muassa että vanha
Mihályi puoli vuotta sitten oli kuollut. Sitten tyrehtyi keskustelu
tyyten.

Szentgróthy nousi ja tarttui hattuunsa.

»Et siis tarvitse mitään?»

»En mitään! Ja muista ettemme tästä päivästä alkaen enää tunne
toisiamme!»

Szentgróthy katsoi hieman liikutettuna ystäväänsä silmiin.

»Miksi täytyikään tuon tyhmyyden tapahtua?»

»Ei mitään vetistelyä!» sanoi Jurisics vanhaan, pilkalliseen tapaansa.

Hän ei ojentanut kättänsä hyvästiksi Gróthylle.

»En halua, että myöhemmin katuisit käyntiäsi.»

Szentgróthy tunsi vielä portailla suurta liikutusta.

»Vahinko miestä!» sanoi hän itsekseen. »Vahinko! — Tahtoisin vain
tietää, miksi hän ei ole ampunut kuulaa päähänsä.»




15.


Seuraavana päivänä tehtaasta lähtiessään Jurisicsin tie kääntyi
keskikaupungille.

Varhaisesta aamusta saakka oli rankasti satanut. Illaksi kirkastui
hieman, mutta märät kadut pysyivät kuitenkin miltei autioina.

Kauan harhaili hän päämäärättä sinne tänne katsellen näyteikkunoita.
Erään kirkkaasti valaistun liikkeen peili-ikkunan edessä hän äkkiä
pysähtyi. Se oli aistikas kukkakauppa, jossa oli kultareunaisia,
kiiltävän valkoisia hyllyjä, atlasuutimia, suippolehtisiä palmuja ja
kaikenlaisia muita ulkomaan kasveja.

Sisällä oli kaksi naista, jotka nähtävästi olivat ostajia. Sievä
tumma tyttö toi heidän nähtäväkseen suuren joukon kukkia; liikkeen
omistajatar keskusteli kirjoituspöytään nojaten naisten kanssa.

Se oli Jessi. Siellä hän seisoi laajahihaisessa mustassa puvussa,
kullankeltatukka ylös kammattuna, suloinen hymy huulilla. Hän nojasi
tajuttoman viehkeästi pöytään ja näytti nuorekkaammalta, raikkaammalta
ja viehättävämmältä kuin koskaan ennen. Näyteikkunasta heijastuva
kaasuvalo ympäröi hänen kasvonsa sateenkaaren värisellä loisteella.

Jurisics seisoi kauan liikkumatta ulkona ja nautti tästä näystä. Naiset
poistuivat, Jessi saattoi heitä ovelle, meni sitten takaisin ja katosi
huoneen toisessa päässä olevan puisen väliseinän taakse.

Jurisics käveli muutamia kertoja ulkona edes takaisin rohkeutta
saadakseen. Kun hän laski kätensä ovenripaan astuakseen sisään,
ilmestyi Jessi jälleen pöydän ääreen. Hän istuutui nojatuoliin ja
syventyi lukemaan lehteä. Pää kumarassa, tasaisesti ja rauhallisesti
hengittäen hän luki, ja nyt Jurisics ei uskaltanutkaan mennä sisälle.
Jessi saattoi liiaksi pelästyä.

Tämä katsoi hetkisen kuluttua kelloa, meni jälleen välikköön ja palasi
sieltä avara turkiskappa yllään. Kaksi myyjätärtä ja palvelustyttö
seurasivat häntä.

Kun Jessi tuli ulos liikkeestä, poikkesi Jurisics kadun toiselle
puolelle. Liikkeen valot sammutettiin ja ovet suljettiin. Oli
juhla-aatto.

Myyjättäret kääntyivät kulkemaan oikealle, Jessi ja palvelustyttö
vasemmalle kotiin. Jurisics seurasi heitä kadun toisella puolella
käyden.

Kolmen, neljän talon sivu kuljettuaan Jessi katosi erääseen
porttikäytävään, ja nuori mies oli yksin autiolla kadulla. Pari kertaa
käveli hän hämmentyneenä ja epäröivänä edes takaisin, sitten hän
meni sisälle taloon, nousi ulkoportaat ja tuli ensimmäisen kerroksen
käytävään. Hän nojautui rautaiseen kaiteeseen ja jätti muun sattuman
varaan. Muutamien minuuttien kuluttua tuli pikku palvelustyttö ulos
erään huoneuston ovesta, ja juoksi astia kädessä hyräillen portaita
alas. Jurisics tunsi Jessin palvelustytön. Nyt hän tiesi, missä Jessi
asui. Hän astui eteiseen ja koputti huoneen ovelle.

»Sinäkö, Marie?» kysyi Jessi sisältä.

Jurisics avasi hiljaa oven.

»Minä se olen, Jessi!»

»Kuka?»

»Jurisics!»

Jessi seisoi avatun vaatekaapin edessä ja pani naulaan
turkisviittaansa. Nähdessään Jurisicsin edessään hän kalpeni ja hänen
täytyi nojautua kaapin oveen, joka kitisten käännähti saranoillaan.
Viitta putosi hänen käsistään.

»Jurisics!» kuiskasi hän ja risti kätensä.

»Olenko pelästyttänyt teidät?» kysyi nuori mies hiljaa.

»Suokaa minulle anteeksi!»

He ojensivat toisilleen kätensä ja katsoivat toisiaan pitkään ja
tutkivasti. Tyttö oli yhä vielä hyvin kalpea. Hän oli Jurisicsin
silmissä näkevinään epäluottamusta, ja se vaikutti häneen ahdistavasti.

»Oi Jurisics, olette siis vihdoinkin tullut! Olen teitä alati
odottanut.»

Nuori mies istuutui. Jessi nojautui sohvan selkämystää vasten ja katsoi
häneen yhä vielä jäykästi ja tutkivasti. Heillä oli toisilleen niin
paljon puhuttavaa, ja nyt, hämmennyksen vallassa, he saivat tuskin
sanaa suustaan.

Jessin pikku huone oli yksinkertaisesti mutta sievästi kalustettu.
Tyttö piti väreistä ja hänellä oli vaistomainen silmä taiteelliseen
järjestelyyn. Tämä soma ympäristö vaikutti Jurisicsiin masentavasti.
Suurine korkeine käsineen ja kuluneine vaatteineen hän tunsi itsensä
aivan liian halvaksi ja kömpelöksi keskellä näitä korihuonekaluja ja
valoisia oviverhoja. Toisin oli hän itsekseen kuvitellut tämän ensi
tapaamisen. Nyt hän tunsi eräänlaista pettymystä — ja hän katsoi
täytyvänsä selittää, miksi hän oli tänne tullut.

»Tahdoin vielä kerran nähdä teidät ennen lähtöäni.»

»Minne lähdette?»

»Pois, kauas täältä — sinne, minne jo vuosi sitten ajattelin lähteä.»

»Yksinännekö?» kysyi Jessi ja loi suuret silmänsä Jurisicsiin.

»Yksinäni. Kenenpä minä ottaisin mukaani?»

»Niin, kenenpä —»

Jessi nousi ja astui hitaasti huoneen poikki. Pienen kirjoituspöydän
luo tultuaan juolahti jotakin äkkiä hänen mieleensä. Hän otti
suuren mustan kirjan ja asetti sen sohvapöydälle Jurisicsin eteen.
Välinpitämättömästi sanoi hän: »Tilimme!»

»Mikä tili?»

Jessi avasi kirjan ja alkoi käännellä sen lehtiä.

»Täällä on kaikki! 14500 guldenia minä sain. 4500:lla guldenilla
perustin liikkeen. 3000 guldenia panin säästöpankkiin; tässä on
vastakirja. 2000 guldenia lainasin kukkain hankitsijoilleni; ne on
viety kirjoihin. Liike menestyi hyvin. Yhdessä vuodessa tuotti se 3000
guldenia. Siitä käytin 1000 guldenia ja panin 2000 säästöön. Jäljellä
on siis vielä 5000 guldenia, joista en voi esittää tiliä. Käytin ne
omiin tarkoituksiini maksaessani Hadfalussylle. Jos te nyt matkustatte
pois, niin minä en tiedä, milloin voin maksaa teille —»

Hän pani kirjan pois, nousi ja lisäsi hiljaa: »Ja jos te menette pois,
niin en myöskään tiedä, mitä minusta tulee.»

Jurisics tarttui Jessin käteen.

»Jessi! Ettehän toki usko, että minä voisin ottaa takaisin nämä rahat?
Miten saatoitte sellaista minusta ajatella?»

Tiesikö Jessi itsekään, mitä tunsi, ajatteli? Hän piti rahoja yhteisenä
omaisuutena. Niin se oli! — Ja nyt oli hänellä hyvä halu puhjeta itkuun.

Jurisicsin sydän löi tuskallisen kiihkeästi. Hänen katseensa kohtasi
Jessin katseen. Magneettinen kipinä kirkasti kummankin silmät ja veti
nuoret vastustamattomasti toinen toisensa syliin. Yht’äkkiä oli kaikki
vieraus ja epäluulo poissa. He tunsivat toisensa jälleen, syleilivät
toisiaan ja puristautuivat kiihkeästi kiinni toinen toisiinsa kuin
eivät he voisi koskaan enää erota.

Jessi painoi hehkuvia kasvojaan ääneti Jurisicsin olkaa vasten ja nuori
mies siveli itsensä unohtaneena hänen vaaleata tukkaansa.

»Eikö niin, meidän ei tarvitse enää erota toisistamme?»

»Ei koskaan enää!»

»Tiesinhän että rakastitte minua!»

»Mutta te — rangaistusvankia?»

Jessi nojautui taaksepäin nuoren miehen sylissä ja kädet hänen
olkapäitänsä vasten katsoi häntä silmiin omituisesti hymyillen ja
sanoi: »Näin on hyvä, oikein hyvä. Jos olisitte pysynyt herrasmiehenä,
olisi minusta ehkä tullut teidän rakastettunne. Niinkin olisin
rakastanut teitä, mutta te olisitte kuukauden tai vuoden perästä saanut
minusta tarpeeksenne. Olen siitä varma, sillä niinhän tavallisesti aina
käy —»

Sitten hän oman kauneutensa tunnossa lisäsi: »Nyt ette kyllästy minuun,
olen siitä varma!»

Hän silitti Jurisicsin karheaa kättä ja sanoi sitten liikutetulla
äänellä: »Mitkä karkeat kädet! Olette tehnyt työtä, eikö niin?»

Hän tahtoi suudella Jurisicsin kättä, mutta nuori mies ei sallinut.

He asettuivat nyt sohvaan istumaan ja tyttö kertoi Jurisicsille
kellertäväkasvoisesta tädistään, jonka kanssa hän Hadfalussyn johdosta
oli riidellyt ja joka sitten oli matkustanut Odessaan »toisen» sisaren
luo; sitten huolista, joita hänellä oli ollut, kun häntä vankilassa ei
oltu laskettu Jurisicsin puheille.

Jurisics sulki silmänsä kuin olisi häntä pyörryttänyt. Ja kuitenkin
hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin rohkeaksi ja ylpeäksi,
elämänilon ja työhalun täyttämäksi. Tulevaisuus oli kuin kirkas aamu
hänen edessään, menneisyys oli vain — muisto, koulu, joka hänen oli
läpikäytävä, jotta hän oppisi onnelliseksi tulemisen taidon.

Hän oli sen oppinut, nyt tunsi hän sen selvästi.

Hän näki, että kaikki menetetty oli katoavan mitätöntä siihen
verrattuna, mitä hän oli voittanut. Hänen yhteiskunnallinen asemansa,
kunnia, osa, jota hän maailmassa oli näytellyt, kaikki oli vain
kuorma, josta hänen täytyi vapautua saavuttaakseen sen ainoan, joka
antoi elämälle elämisen arvon. Tätä ainoata piti hän nyt sylissään.
Se ei ollut enää mikään unikuva, vaan rakkautta hehkuva, suloinen,
kullankeltainen todellisuus.




16.


Kaksi vuotta myöhemmin.

       *       *       *       *       *

Szomolnan metsänhoitovirkailijat olivat päättäneet toimeenpanna
vuorilaitoksen henkilökunnan kanssa Ärarialmetsässä hauskan kevätjuhlan.

Vieraiden nimiluetteloita laadittaessa harkittiin pitkän aikaa, oliko
János Kovács, fargasvölgylainen pajalaitoksen omistaja, kutsuttava
juhlaan vai ei. Kutsumisen puolesta puhui se seikka, että Kovácsilla
oli viehättävän kaunis vaalea rouva, joka jo kauan oli herättänyt
herra johtajan huomiota, vaikka tämä ei tuntenut häntä muuta kuin
ulkonäöltä. Kutsumista vastaan esitettiin että Kovács, joka noin vuosi
sitten oli muuttanut asumaan pikku kaupungin läheisyyteen, oli vastoin
kaikkia hyviä tapoja laiminlyönyt käydä ensivierailulla vuorilaitoksen
johtomiesten perheissä. Johtajan rouva ratkaisi asian: Kovácseja ei
voitu kutsua.

Ihmeellisiä ihmisiä tämä Kovács ja hänen elämäntoverinsa. Haukkaparin
tavoin he olivat laittaneet pesänsä tuonne ylös vasta raivattuun
seutuun ja elivät siellä hiljaista, yksinäistä elämää. Heidän pesänsä,
pieni schweitsiläishuvila, sijaitsi parin minuutin matkan päässä
vasarapajasta.

Paja oli rakennettu paksuista mustista hirsistä ja sen sisällä
nousi ja laski puhkuvan höyrykoneen liikuttama jättiläisvasara, ja
puolialastomat nokiset miehet käsittelivät hehkuvaa rautaa. Siellä
valmistettiin kuokkia ja auranteriä. Kronstadtilaiset ajomiehet
kuljettivat niitä tasangolle ja alaunkarilaiset maanviljelijät kyntivät
niillä maaemon selkää. Kukaan ei tietänyt, mistä Kovácsit olivat
tulleet. He saivat vanhalta omistajalta, jonka suurellinen elämä oli
vienyt häviöön, halvalla hinnalla rappiolle joutuneen pajalaitoksen
ja Kovács kävi innokkaasti työhön käsiksi. Aikaisesta aamusta myöhään
iltaan oli hän pajassa. Metsänvartijat, joille hän joskus tarjosi
kulauksen viinaa, todistivat jokaiselle, joka tietää tahtoi, että hän
usein omin käsin kilpaa työmiestensä kanssa hoiteli vasaraa. Nokisin
kasvoin, paidanhihat käärittyinä seisoo hän tulen ääressä, ja metsän
kaiku vastaa rytmilliseen taontaan. Jos rouva sellaisella hetkellä
tulee pajaan, lähtee hän sieltä tavallisesti ulos nenä hiukkasen noessa.

Szomolnan utelias yhdyskunta ei pitkiin aikoihin päässyt selville
Kovácsista ja hänen puolisostaan.

Rouva poistui ylen harvoin kotoaan ja kuitenkin käytti hän kotonaankin
vaatteita, jotka olivat hienointa budapestiläistä muotia. Mies teki
työtä kuin talonpoika ja oli kuitenkin käytökseltään kuin ylimys.

Postimestari luuli tietävänsä, ettei Kovácsilla aina liene ollut
tämä nimi ja että hänellä oli jokin tahra menneisyydessään, jokin
kassavajaus tai likainen perintöjuttu. Ylimetsänhoitaja sitävastoin
oli kerran käynyt metsästysasioissa Kovácsin luona ja hän toi
Fargasvölgystä mukanaan tiedon, ettei tällaisissa puheissa ollut mitään
perää. Kovácsit olivat oikeata herrasväkeä, joka tarjosi vierailleen
vanhaa luumuviinaa ja tuoreita leivoksia.

Virkailijat viettivät kevätjuhlansa ilman Kovácseja ja juhla onnistui
»Szomolnan Sanomien» mukaan kerrassaan mainiosti. Tanssipaikka oli
koristettu värillisillä lyhdyillä ja kansallislipuilla, naiset punoivat
tammenlehvistä itselleen seppeleet, vuorilaitoksen soittokunta soitti
suosittua »sydänkävyn polkkaa», ja nuoriso palveli mainitun lehden
toimittajan sanojen mukaan innokkaasti hypyn jumalatarta.

Mutta »Szomolnan Sanomat» eivät maininneet mitään siitä, että
postimestari illan suussa tuli pöhnään ja sinkautti notaarille vasten
kasvoja syytteen, että tämä viime valtiopäivämiesvaaleissa oli antanut
äänensä vastustuspuolueen hyväksi. Lehti vaikeni siitäkin, että
tohtori, ehkäpä tulistuneena tästä alhaisesta herjauksesta, nimitteli
postimestaria piikkisiaksi ja että molemmat ihramahaiset herrat _stante
pede_ olisivat käyneet toistensa tukkaan kiinni, elleivät heidän sillä
hetkellä vielä verrattain selvät poikansa olisi pidättäneet heitä.

Johtajan rouva, hyvin hieno ihminen, piti tätä kohtausta sopimattomana,
poistui mielenosoituksellisesti tanssipaikalta ja siirtyi
seuralaisineen vuoren rinteelle, josta oli suurenmoinen näköala
laaksoon.

Vasemmalla on Szomolnan kattilan muotoinen laakso rautatiesiltoineen,
ja oikealla Fargasvölgy, helakanvihreä kapea metsäniitty kahden tumman
metsäseinän välissä. Täällä oli Kovácsin pajalaitos. Vuoren rinteellä
vasarapaja ja muutamia työmiesten mökkejä, niityllä nuoren puutarhan
ympäröimä pikku schweitsiläistalo. Pari satavuotiasta kuusta vartioi
sitä kuin kaksi kapusiinimunkkia.

Näin etäältä katsottuna tuntui paikka johtajan rouvasta sangen
sievältä, arvonsa saisi se kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun
rautatie ulotettaisiin sinne saakka.

Seurue istuutui nurmikkorinteelle. Nuoret alkoivat juuri miettiä mitä
laulettaisiin, kun äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat kapealle
metsäpolulle, jota myöten kaksi kookasta olentoa lähestyi.

Vasaraseppä ja hänen vaimonsa.

Hitaasti kävellen astuivat he eteenpäin. Rouvan yllä oli vaalea
kesäpuku, päässä miehen vihreä metsästyshattu ja kädessä iso kimppu
metsäkukkia. Miehellä riippui metsästyskivääri olalta, hän oli avopäin
ja piti kättään vaimonsa käsivarrella.

Heidän täytyi nojautua kiinteästi toinen toisiinsa mahtuakseen
käymään rinnakkain kapealla polulla. Kun he menivät seurueen ohi,
taivutti mies tervehdykseksi pronssinväristä päätään. Rouva joutui
ilmeisesti hämilleen, toipui kuitenkin pian, paljasti päänsä ja näytti
hymyillessään häikäisevän valkoisen hammasrivinsä.

Rauhallisesti astuivat he vuorenselännettä pitkin. Heidän edessään
etenivät silmänkantamattomiin pitkät, tummat Siebenbürgin
vuoristojonot. Vuorten huippujen yläpuolella hehkui taivas
tummanpunaisena.

Johtajan rouva ja hänen hovinsa katseli kauan kävelijöiden jälkeen.
Heistä näytti kuin olisivat nämä kaksi etääntyvää varjoa ylenneet
jättiläissuuriksi ja astuneet suoraan halki rusoittavan taivaankannen.

»Olen sitä mieltä», sanoi vihdoin johtajan rouva, joka elostelevan
miehensä kanssa vietti verrattain kireää perhe-elämää, »olen sitä
mieltä, että olisi ollut vahinko kutsua nämä molemmat juhlaamme. Heidän
on kahdenkesken paljon hauskempaa!»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOKUKKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.