Gyurkovicsin pojat

By Ferenc Herczeg

The Project Gutenberg eBook of Gyurkovicsin pojat
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Gyurkovicsin pojat

Author: Ferenc Herczeg

Translator: Matti Kivekäs


        
Release date: April 2, 2026 [eBook #78344]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1955

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78344

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GYURKOVICSIN POJAT ***
language: Finnish




GYURKOVICSIN POJAT

Kirj.

Ferenc Herczeg


Suomentanut

Matti Kivekäs





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

Esittely.

I. Kaksoiset.

Kevätsilmut.
Puolesta kuninkaan ja isänmaan.
Jutka ja kaksipäinen kotka.
Korkeampaa naissivistystä.
Tanssiaiset Bajassa.
Jutkan ensimmäinen kihlaus.
Äidin sydän.
Vielä äidin sydän.
Jutkan toinen kihlaus.
Ryöstetty aliluutnantti.
Kaksoset.

II. Miten Milánista tuli valtiopäivämies.

Raskaita päiviä.
Harhaileva Bunyeváci.
Löcsen keltainen rouva.
Kécskan kettujahdit.
Titaanien taistelu.
Kirjailtu liivi.
Kaunis Helena.
Milán valtiopäiville.




ESITTELY.


Viimeisenä karnevaaliyönä vuonna 188— jouduin merkilliseen ja
salaperäiseen seikkailuun, joka askaroitti mielikuvitustani paaston
loppuun asti.

Olin ollut naisyhdistyksen suurissa naamiohuveissa, ja kun aamun
hämärissä verkkaan astuskelin kotiani kohden, oli lumenpeittämillä
katoilla sellainen uskomaton, sinisenvioletti valaistus, jonka siihen
asti olin nähnyt ainoastaan vapaaherra Mednyanskyn tauluissa.

Tulin kotiani, pieneen nuorenmiehen asuntooni, hapuilin läpi
työhuoneeni ja hiivin pilkko pimeään makuuhuoneeseeni, missä tapani
mukaan kädelläni kopeloiden rupesin etsimään tulitikkuja. (Rouva Erzók
tavallisesti joka ilta piti huolen siitä, että tämä jahti muodostui
mieltäkiinnittäväksi ja jännittäväksi, alati keksimällä yhä viekkaampia
piilopaikkoja takaa-ajetuille ruotsalaisille.) Tarkoittaa Unkarissa
valmistettuja »ruotsalaisia» tulitikkuja, joiden laatikon kanteen on
painettu: _tända endast mot ladans plan_. Vihdoin saatoin puhaltaa
torveen, tikut oli löydetty. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski
minuun hermostunut rauhattomuus, ja minut valtasi epäämätön varmuus
siitä, että paitsi minua myöskin _joku toinen_ hengitti pimeässä
huoneessa.

Vuoteessa — minun omassa vuoteessani — makasi nukkuva ihminen. Aluksi
yllätti minut taikauskoinen kammo... Tosin en usko kummituksia, mutta
tiedän mitä harhanäky on ja kerran luin eräästä herrasmiehestä, —se
oli jännittävä juttu — joka yöllä palasi kotiaan ja näki oman toisen
minänsä makaavan huoneessa... (Hän, sama herrasmies, tuli myöhemmin
aivan hulluksi.)

Tarkastettuani miestä lähemmin huokasin helpotuksesta. Hän ei ollutkaan
minä itse. Hän oli tumma, minä olen vaaleaverinen. Ja ennen kaikkea,
hänellä oli viiksipainin nenänsä alla, minä sitävastoin en koskaan
sellaista käytä.

Hän nukkui raskaasti, ja minä saatoin mukavasti tarkastella häntä.
Sen verran oli varmaa, että minä nyt näin hänet ensi kertaa
elämässäni... Hänellä oli yllään minun yöpaitani... juomalasiin,
joka oli pesulaitteella, hän oli pannut ison, valkean neilikan...
Hänen vaatteensa — silkkivuorinen hännystakki, paita kultanappeineen
j.n.e. — olivat verrattomassa järjestyksessä tuolilla... Hänen
pikkuesineensä olivat sekaisin heitettyinä pöydälle: hieno kukkaro,
monokkeli, kultakello, kynäveitsi, silkkinenäliina ja sikarikotelo...
Sikarikotelon kannessa komeili emaljoitu vaakuna: punaisella pohjalla
valkoinen kissanpää.

Pitkän aikaa tuumiskelin, mitä salaperäiselle nukkujalle tekisin, ja
päätin vihdoin, etten tee hänelle mitään. Mieleeni juolahti beduiini,
joka pitää pyhänä ja suojattuna jokaista telttaansa hairahtunutta,
ja päätin, etten olisi erämaan asujainta julmempi. En heittäisi
vuoteestani vierasta sidottuine viiksineen, vierasta, joka hienolla
luottamuksella oli pukeutunut yöpaitaani.

Tein tilan itselleni divaanisohvalle ja nukuin siinä uskossa, että
aamu tuo valkeutta salaisuuteen. Mutta aamulla nukuinkin yli määrän.
Havahtuessani oli päivä jo puolessa, ja vieraani — sen sain rouva
Erzókilta tietää — oli jo kymmenen korvilla viheltäen jättänyt
asuntoni. Sitä ennen oli hän juonut aamuteeni ja syönyt pehmeiksi
keitetyt munani.

Erzók löysi kirjeen kirjoituspöydältäni. Sen oli tumma herra
kirjoittanut.

  »Terve, vanha luuska! En tahtonut sinua herättää, siksi poistun
  jäähyväisittä. Feri pyytää sinua tulemaan puolenpäivän aikana
  kantapöytäämme päivällistä syömään. Lainasin piironginlaatikostasi
  paidan.

  Syleilen sinua: Gyuvkrics.»

Nytkään en ollut eilisestä viisastunut. Kuka on tämä kursailematon
Gyuvkrics, joka nimittää minua vanhaksi luuskaksi ja tonkii
laatikoissani? Kuka on Feri, ja missä on kantapöytä?

Palautin mieleeni kaikki Feri-nimiset tuttavani, mutta ainoakaan ei
tietänyt mitään herra _Guyvkricsista_.

Paaston loppupuolella sitten kerran menin yhdistykseeni ja katselin
puoliyöhön asti pelaajia. Taitavin ja uhkarohkein pelaajista — jota
mielihyvällä katseli — oli tummanpuhuva, uljasviiksinen ratsumestari.
Hänellä oli jumalainen taito erehtymättömästi nähdä vastapelaajansa
katseesta, oliko tällä, näytettyään kaksi nihtiä, vielä kolmaskin
kädessään, vai tahtoiko hän vain peloitella.

Samassa takertui katseeni ratsumestarin sikarikoteloon, joka oli hänen
edessään vihreällä pöydällä. Kannella komeili emaljoitu vaakuna,
valkoinen kissanpää punaisella pohjalla.

— Kuka tuo ratsumestari on? kysyin naapuriltani.

— Géza Gyurkovics, maaseutulainen.

Gyuvkrics — Gyurkovics... Se on hän! Kun sitten myöhemmin varovasti
kysyin ratsumestarilta, oliko hän ollut paaston aikana Pestissä,
pudisti hän päätään.

— Vuoteen en ole liikahtanut kylästäni.

Keväällä näin jälleen kissanpäisen sikarikotelon erään ravintolan
pöydällä. Se oli valtiopäivämies Milán Gyurkovicsin omaisuutta. Ei
hänkään tietänyt mitään öisestä seikkailusta, hän onkin sitäpaitsi
liian vakava poliitikko, jotta häntä voitaisiin mokomasta epäillä.

Salaisuuden verhon nosti vihdoin ystäväni Feri Horkay sattumalta hänet
tavatessani.

— Gyurka Gyurkovics nukkui luonasi, sanoi hän. — Tulimme kolmisin
Bácskasta Redeyn huveihin... Emme tahtoneet nukkua hotellissa ja niin
jakaannuimme ystäviemme luokse. Päätimme, että minä nukkuisin sinun
luonasi, Gyurka mellastaja-Elefántovicsin luona ja kolmas jossakin
muualla... Mutta matkalla Gyurka riitaantui Elefántovicsin kanssa,
ja senvuoksi vaihdoimme asuntoa: hän meni sinun luoksesi ja minä
Elefántovicsin luo...

Niin tapahtui, että Gyurkovicsin pojat rupesivat herättämään
mielenkiintoani ja minä utelin heidän urotöitään. Mitä sain tietää
omien huomioitteni avulla ja toisten neuvomana, sen kerron seuraavassa
lukijoilleni. Mutta ennenkuin syvennyn yksityiskohtiin, täytyy meidän
luoda ylimalkainen yleiskatsaus Gyurkovics-sukupuuhun.

Poikien isä, Sándor Gyurkovics, oli ollut bácstamásilainen
tilanomistaja. Tamásilaisella Sándor Gyurkovicsilla ja
rác-miletiläisellä Anna Csákólla, entisellä kuuluisalla kaunottarella,
oli kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliiton hedelmänä kaksitoista
laillista perillistä.

Tässä jalon sukupuun nuorimmat vesat:

   1. 2. Géza (sotilas) ja András (maatilanomistaja), kaksoset.
   3. Milán (valtiopäivämies).
   4. Sári (rouva Hidveghy).
   5. Gyurka (bajalainen ylituomari).
   6. Ella (rouva Endre Gábor).
   7. Sándor (maatilanomistaja?).
   8. Katinka (kenraali Radványin rouva).
   9. Terka (rouva Laci Török).
  10. Liza (rouva Gida Radványi).
  11. Klári (rouva Feri Horkay).
  12. Mici (rouva Sándorfy).

Tässä minun täytyy huomauttaa, että rouva Gyurkovics, omaa sukua Anna
Csákó, näki hyväksi tehdä sukupuuhun eräitä omavaltaisia muutoksia,
niin että hän vaihtamalla syntymisjärjestyksen siirsi nuoremmat Gyurkan
ja Sándorin heidän viidenneltä ja seitsemänneltä sijaltaan vastaaville
neljännelle ja viidennelle sijalle ja näihin täten syntyneihin
aukkoihin hän asetti Sárin ja Ellan. Tämän muutoksen hyväksyi koko
perhe niin perin pohjin, että tytöt aina nimittivät nuorempia
veljiänsä isoiksi veljikseen, suoden heille kaiken vanhemmille tulevan
kunnioituksen. Ja jos joskus sattui, että hajamielinen Sándor nimitti
Sária tai Ellaa isoksi sisarekseen, silloin runoilijoiden niin ylistämä
äidin käsi nopeasti rankaisi rikkomuksen perhesäädöksiä vastaan.

Rouva Gyurkovicsin tarkoitusten mukaisesti teen siis seuraavat oikaisut
sukupuuhun:

  ...
  3. Milán
  4. Gyurka
  5. Sándor
     — usean vuoden väliaika —
  6. Sári
  7. Ella
  8. Katinka j.n.e.

Sukupuun aikamääriä minun täytyy vielä täydentää muutamilla
huomautuksilla.

En voi täysin varmasti päättää, kummalleko kaksosista esikoisoikeus
ja vanhemmuus juridisesti lankeaa. Se johtuu rouva Jurenan
hajamielisyydestä, sillä heti lasten syntymän jälkeen tämä
sekoitti heidät. Esikoisuuden erikoisasemaa ja sen vertauskuvaa,
perhesinettisormusta, he kumpikin sittemmin vaativat itselleen.
Andrásin haltuun se joutui aluksi, mutta myöhemmin Géza, ollessaan
aliluutnanttina, voitti sen korttipelissä veljeltään. Kun András
yhä edelleen kunnioitti tätä veljensä valloittamaa oikeutta, täytyy
minunkin sitä kunnioittaa, ja siksi olen asettanut Gézan nimen
ensimmäiseksi sukupuuhun.

Tässä täytyy minun vielä huomauttaa, että minun on ollut pakko panna
kysymysmerkki (?) Sándorin arvonimen jälkeen (katso I:n luettelon n:o
7), sillä hän oli alunpitäen valmistautunut insinööriksi ja ainoastaan
herra professori Warthan käsittämättömän uteliaisuuden tähden
antautui väliaikaisesti parantamaan perheen taloutta. (Kenties lienee
tarpeetonta mainita, että mainitun herra professorin uteliaisuus ilmeni
muutamissa tietoja vaativissa tutkintokysymyksissä.)

Näiden yleisten mietelmien jälkeen voin siirtyä kertomukseni
varsinaisiin sankareihin, Gyurkovicseihin.






I.

KAKSOSET.




KEVÄTSILMUT.


— Surullista olisi kuolla ilman perillisiä! — Niin huokaili huoliansa
avioliittonsa toisena vuotena bács tamásilainen kartanonherra, joka
jo siihen aikaan oli lakannut toivomasta, että taivas siunaisi hänen
suremisensa lapsilla.

Tämä Sándor Gyurkovicsin huokaus osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi,
sillä jo syksyllä osoitti taivas kerrassaan kaksinkertaisesti hänen
huolensa aiheettomiksi lahjoittamalla hänen puolisolleen muistolahjaksi
kaksoset. (Huolten huojennus — kuten tiedämme — uusiintui myöhemmin
vielä useasti.)

Kartanonherran vanhempi veli, korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen
Nektáriusz Gyurkovics, kolumbácsilainen nimirovasti (in partibus
infidelium) — huomasi kaksinkertaisessa perheilossa taivaan valtakunnan
erityisen armonmerkin ja teki äidille ehdotuksen, että hän luovuttaisi
toisen poikansa taivaantalon palvelukseen.

— Hyvä on, sanoi rouva Gyurkovics, — Gézasta teemme papin, silloin ei
hän ainakaan tee sitä tyhmyyttä, että menee naimisiin.

Rouva Gyurkovics kannatti näet sitä omituista periaatetta, että tytöt
tekevät viisaasti rientäessään nauttimaan avioliiton sakramentin,
mutta väkevämmästä sukupuolesta hän ajatteli, »että hullu on se mies,
joka ottaa ikeen kantaakseen». Miten hänen armonsa tahtoi yhdistää
eri sukupuolien ristiriitaiset harrastukset, jää minullekin ikuiseksi
salaisuudeksi.

Muuan vähäpätöinen perhetapaus pani kuitenkin vanhemmat ajattelemaan,
tokko tosiaankaan Gézan sielussa oli niitä ominaisuuksia, joita pyhään
toimeen vaaditaan. Eräänä kevätpäivänä istuivat näet molemmat lapset
äitinsä silmäin varjossa aurinkoiseen eteiseen levitetyllä peitolla.
Gézalla oli kädessään kautsuaasi. Bandilla samoin. Bandika — joka oli
hyvin hiljainen ja kesy lapsi — tempaisi pikaisesti leikkikalun Gézan
kädestä. Yhdeksänkuinen Géza läimäytti silloin mitättömän pienellä
kädellään reilun korvatillikan pienen veljensä palleroiselle poskelle.
Se oli kaikuva ja kaikin puolin ritarillisesti sääntöjen mukainen
puusti, joka — koskapa Géza ei eläissään vielä ollut esikuvia nähnyt —
välittömästi pulpahti lapsen sisimmästä luonnosta.

— Katsohan sitä pukaria! huudahti rouva Gyurkovics äidillisen
itsetuntoisesti. — Hänestä ei kuuna päivänä tule pappia!

— Miksi ei? kysyi herra Gyurkovics. — Hänestä voi tulla vielä voimakas
jäsen ecclesia militans'iin.

Seuraavana vuonna herra Gyurkovics sai jälleen uuden huojennuksen
perintöprinssi-huoliinsa: Milánin, — kahden vuoden kuluttua vielä
pojan: Gyurkan.

(Pyydän anteeksi, mutta tässä täytyy minun antaa pieni väliselitys.
Saattaa pistää silmään, että kolmas lapsi, Milán, vaikkakin
bunyevác-katolilainen, on saanut rácsilaisen ristimänimen. [Bunyevác
ja Rác ovat etelä-unkarilaisia kansanheimoja, jälkimmäinen Serbian
rajoilla asuva.] Tämä nimi, — josta nuori herra sittemmin paljon
hyötyi antaessaan unkarilaisten herrojen juhlia itseään _sulautuneen
serbialaisen kansallisuuden_ edustajana — tämä nimi, sanon, on muisto
eräästä rouva Gyurkovicsin harhaanmenneestä laskelmasta. Hellä äiti
oli näet, antaessaan — väkivaltaisesti vaimentamalla ylimysmielisen
omantuntonsa syytökset — kastaa poikansa kuulun bácskalaisen
sikakuninkaan Milán Rádovanovicsin mukaan Milániksi, lähtenyt siitä
aivan harhaanvievästä johtopäätöksestä, että rácsilainen kummi
kerran testamenttaisi jonkin osan melkein häpeämättömän suuresta
omaisuudestaan kummipojalleen. Mutta miljoonamies-vanhapoika
käyttäytyikin aivan toisin. Tuontuostakin käydessään Gyurkovicsien
talossa hän mieltyi niin perhe-elämän iloihin, että vei puolisokseen
Gyurkovicsien kotiopettajattaren ja jo seuraavana vuonna rupesi itsekin
katselemaan kummia itselleen.)

Vanhemmat Gyurkovics-pojat muuten vastaanottivat ilmeisellä
vastenmielisyydellä tiheästi toinen toistaan seuraavat pikkusisarukset.
Vieläpä Géza-poikanen kerran loukkasi äitiään kutakuinkin kyynelisellä
kysymyksellä.

— Mitä noilla noin monilla kakaroilla tekee? tiedusteli hän elähtänein
kasvonjuontein.

Ja kun toinen, Bandika, kerran tepasteli hoitajattarensa saattamana
tamásilaisella ratapenkereellä ja näki haikaran, joka käyskenteli
niityn vihreässä ruohikossa, niin hän raivostui. Hän kohotti pienen,
nyrkkiinpuristetun kätensä ja sojotti sitä haikaralle.

— Ota ne takaisin! huusi hän. — Kuuletko sinä? Kaikki vie takaisin, —
etteivät ne ehtimiseen paru!

Lapsenhoitajan väitteen mukaan Bandi Gyurkovics tahtoi haikaran avulla
toimittaa tieltään sisarensa...

Monipäisellä perheellä on epäilemättä myöskin etunsa, joista suinkaan
ei ole vähäpätöisin se, että sisaruksista voi muodostaa täydellisen
nelivaljakon. Niin väittävät vanhat, luotettavat miehet, että varttuvat
Gyurkovicsin pojat niihin aikoihin olivat ikäisiään etevämmät siinä,
että he parkuivat pahasti ja kamalalla äänellä. Kuvaillakseen
tätä heidän verratonta etevyyttään esitti muuan heidän aikaisempi
kasvattajansa seuraavan uskalletun historiallisen hypoteesin:

Kimbrit ja teutonit peloittivat pakoon roomalaiset legioonat kauheilla
sotahuudoillaan ja valtasivat ylisen Italian; jos kimbrit ja teutonit
olisivat tehneet liiton Gyurkovicsin poikien kanssa, olisivat he
varmasti valloittaneet Roomankin.

Varsinkin päästivät pojat huutonsa täyteen valtaan silloin, kun
voimakkaat mielenliikutukset heihin vaikuttivat. Niin he esim.
ulvoivat, kun leikki sujui rattoisasti, he ulvoivat silloinkin, kun
heillä oli ikävä eivätkä he tietäneet mihin puuttuisivat, ja lopuksi ja
varsinkin silloin he ulvoivat, kun saivat selkäänsä.

Heidän isänsä kuritti heitä keskimäärin kerran viikossa. Tavallisesti
lauantai-iltana, maksettuaan päiväläiset. Kerta kaikkiaan antoi
hän heille viikon varrella tehdyistä, mutta selville saamattomista
koiruuksista. Ainoastaan aniharvoin olisi voinut todistaa kaikki
ilmitulleet kujeet, ja herra Gyurkovics menettelikin senvuoksi siten,
että hän piti jokaista poikaansa vastuunalaisena kaikista talossa
tapahtuneista epäsäännöllisyyksistä. Pojat tiesivät isänsä tavat ja
pötkivät suin päin käpälämäkeen, jos esim. särkyvän ikkunalasin kilinä
sattui heidän korviinsa. Kaukonäköisinä olivat he tehneet useita
aukkoja puutarhan aitaukseen; nämä aukot, joita he romanttisesti
suurennellen nimittivät linnan porteiksi, he jakoivat keskenään, ja
vaaran hetkellä livahti jokainen sisiliskona aukkonsa läpi avoimelle
niitylle. (Poikkeuksena oli ainoastaan Milán, joka jo nelivuotiaana
halveksi _linnan porttia_: hän lensi kuin ahdistettu kauris yli
aitauksen.)

Usein saattoi nähdä herra Gyurkovicsin — piipunvarsi varovasti selän
taakse piilotettuna — seisovan aitauksen luona neuvotellen lastensa
kanssa, jotka mellastivat kedolla.

— Tule tänne, Géza poikani!

— Mitä siellä, isä kulta?

— Antaisin sinulle korvapuustin, poikaseni.

— En tule kahdestakaan, isä kulta! Alkeisopetuksensa saivat pojat
kotonaan, ja he kuluttivat vuosittain keskimäärin yhden opettajan.
Poikkeusilmiö oli nytkin Milán; hänen kukoistusaikanaan vaihdettiin
vuodessa kolme opettajaa bács-tamásilaisessa linnassa.

Kaksoset, Géza ja Bandi, lähetettiin sittemmin kymnaasiin, Géza
Bajaan ja Bandi Szabadkaan. Géza antoi itsestään ympäristölleen
paljon puheenaihetta erään omituisen päähänpiston tähden. Muutamien
kotoatuotujen dominokivien avulla hän keksi leikin, joka —
opettajakollegion tutkimuspöytäkirjan mukaan — perusajatukseltaan
paljon muistutti ferbliksi nimitettyä uhkapeliä. Tämän pelin
salaisuuksiin hän ohjasi toverinsa ja voitti heiltä — julkisen
selonteon mukaan — »heidän välipala-rahansa, heidän kynänsä ja
kirjoitusvihkonsa».

Vuoden lopussa rehtori lähetti herra Gyurkovicsille kirjeen, jossa hän
pyysi häntä panemaan poikansa johonkin toiseen kouluun, sillä muussa
tapauksessa opettajakollegion olisi pakko erottaa Géza bajalaisesta
oppilaitoksesta. Isä ei tuosta pahoin ällistynyt. Mutta hyvin hän
kummasteli saadessaan samansuuntaisen kirjeen Szabadkan oppilaitoksen
rehtorilta András-pojastaan. Seurauksena kummastakin kirjeestä
oli, että Géza lähetettiin Szabadkaan ja András Bajaan. Molemmat
opettajakollegiot totesivat sitten uutena lukuvuotena, että vuoden
Gyurkovics oli edellistä paljon pahempi.

Että kaksoset näissä olosuhteissa kaikesta huolimatta
kuitenkin lopettivat kymnaasin, vieläpä hankkivat itselleen
ylioppilastodistuksen, selittää pääkaupungissa siihen aikaan rehoittava
järjestelmä: yliopistoon johtavat yksityiset kymnaasit. Kannattaa
mainita, että Gézan ja hänen isänsä välillä syntyi valitettava
väärinkäsitys juuri ennen ylioppilastutkintoa. Géza oli näet,
tyydyttääkseen jo kauan tuntemansa tarpeen, ostanut itselleen parin
valkeita sääryksiä herra Gyurkovicsin laskuun. Tämän johdosta isä
lyhensi niiden hinnan Gézan taskurahoista. Mokomasta kohtelusta Géza
katkeroitui hyvin vakavasti.

— Minä en ole oma poikani maksaakseni itse vaatteeni. Jos minua siten
kohdellaan, en kuuna päivänä suorita tutkintoani...

Herra Vecsera, mainitun laitoksen rehtori, hymyili siihen pilkallisesti.

— Ettekö suorita tutkintoanne? Se ei riipu teistä, vaan minusta,
rehtorista.

Kun tuli tutkintopäivä, etsittiin Gézaa turhaan luokkahuoneesta. Hänen
opettajansa ilmoitti, että nuori herra loikoo vuoteellaan vakavana
päätöksessään, että — _ipsissima verba!_ — ei edes Isä Jumalallekaan
suorittaisi tutkintoaan... Herra rehtori syöksyi vihasta loimottaen
makuuhuoneeseen.

— Gyurkovics! Tulkaa paikalla suorittamaan tutkintoanne!

— En, vaikka Jumala käskisi!

— Ettekö? — No silloin minä teille näytän, että minä se tässä olen
rehtori ettekä te!

Hän antoi kahden professorin vetää Gézan sängystä ja väkivoimin pukea
vaatteet hänen yöpaitansa päälle, jonka jälkeen hänet kannettiin
luokkaan. Poika ponnisteli vastaan epätoivoisen voimalla, vastasi
hävyttömyyksillä ja typeryyksillä hänelle tehtyihin kysymyksiin — mutta
väkivalta voitti ja Géza Gyurkovicsista tehtiin ylioppilas yhdessä
veljensä Bandin kanssa, joka nöyrästi alistui kohtaloonsa.

Bandi, joka aina oli osoittanut erityistä kiintymystä maalaisherrojen
keltaisiin sääryksiin ja mahdottomankuosisiin metsästystakkeihin,
lähti magyaróvárilaiseen maanviljelysakatemiaan, mutta Géza, jonka
päältä kolumbácsilainen rovasti jo aikoja sitten oli ottanut suojelevan
kätensä, jatkoi opintojaan Budapestin juristikahviloiden pelipöytien
ääressä.




PUOLESTA KUNINKAAN JA ISÄNMAAN.


Näihin aikoihin leskeksi jäänyt rouva Gyurkovics oli onnellisesti
saanut Bandi-poikansa julistetuksi ruununraakiksi. Tutkijalautakunta
ei voinut vastustaa yhä vieläkin kauniin rouvan hulmuavaa suruhuntua,
ja niin päätettiin, että András Gyurkovicsilla oli heikko rinta. Mutta
kun harteikas nuori karhu riisuutui ja hänen korkeana kaartuva rintansa
lääkärin koputuksiin kumahti niinkuin kuparikattila, katselivat
myrskyjen karkaisemat miehet punastuneina toisiinsa.

— Hänellä on sydänvika, sanoi vihdoin rohkein.

Bandi laski kätensä vatsalleen ja totesi, että hän todellakin tunsi
jotakin epäilyttävää.

Kahden vuoden lakitieteellisten opintojen jälkeen Géza keskeytti
peliharjoituksensa palvellakseen vuoden vapaaehtoisena kuningasta
ja isänmaata. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapui Bács-Kevén
rykmentinpäällystön päämajaan astuakseen rakuunapalvelukseen.

Jo ensiluokan rautatievaunussa, jossa hän matkusti Kevéen, tapahtui
hänessä huomattava muutos. Hän puhui äänekkäästi ja antoi kantajalle
määräyksensä ponnella, joka ei kuunnellut vastaväitteitä. Mutta
nyt, kun hän vapaaehtoisena kunniakkaissa nyörikoristuksissa,
miekka kupeella isänmaan puolustukseksi, kulki kadulla, tunsi hän
kirkkaasti, että hän oli tavattomasti muuttunut. Toukasta oli tullut
perhonen. Tuntien väristystä, säälinsekaista ylenkatsetta hän
ajatteli siviiliaikaansa, joka — se hänen täytyi punastuen tunnustaa
— oikeastaan oli alkanut hänen syntymisellään. Ja sama säälinsekainen
ylenkatse kuvastui hänen juonteissaan silloinkin, kun hän tarkasteli
kadulla tulevia ja meneviä kanssaihmisiään, jotka kaikesta päättäen
eivät olleet säälittävästä tilastaan selvillä.

Kasarminportin pielukseen laiskasti nojaavalta vahtisoltulta hän
sai tietää, että hänen rakuunapäällikkönsä tarkasteli talleja herra
everstin kanssa. Géza meni tallinportille, mutta vetäytyi samassa
kauhuissaan takaisin. Tallin pimennosta kuului etäinen melu, niinkuin
olisi Niagara-putous pitänyt hevostarkastusta yhdessä Samum-tuulen
kera. Hirmumyrskyn nopeudella uhkaava vaara läheni. Ovesta lensi
pihalle pelästyneitä rakuunoita — niinkuin myrskyn ajamat linnut —
lapioita ja sankoja käsissään. Muuan kalpeakasvoinen kadetti syöksyi
niinkuin päätön kana upseeriston rakennusta kohden...

Vihdoin näyttäytyi itse eversti kamalan vihansa säkenöivässä hahmossa
muutamien upseerien seuraamana. Hän oli kuin sotilastakkiin puettu
Uriel.

Hänen silmänsä pysähtyivät Géza Gyurkovicsiin. Hänen hehkuva
katseensa tarkasti vapaaehtoisen takkia, joka loisti, ei säädetyissä
keisarinkeltaisissa, vaan kirotuissa kanariankeltaisissa nyöreissään.
Hänen säihkyvä silmänsä tarkasti Gézan nikkelikannikkeista
upseerinsapelia ja pysähtyi vihdoin pitkän siunaaman hetkeksi hänen
suippokärkisiin, kiiltonahkaisiin saappaisiinsa. Kuolonhiljaisuus
seurasi.

— Mikä te olette? kysyi hän vihdoin syvällä äänellä.

— Minä olen Géza Gyurkovics, sammalsi vapaaehtoinen kauhuissaan.

— Nimestänne minä viis. Minä kysyn, mikä te olette?

— Toisen vuoden lakitieteen ylioppilas...

Eversti räjähti kauheaan nauruun.

— Mi-kä te o-let-te? kertasi hän vielä, korostaen turhan äänekkäästi
joka tavua.

— Roomalais-katolilainen, änkytti Géza, jonka otsalle jo kihoili kylmä
hiki.

Tyranni kohotti kätensä taivasta kohden, ikäänkuin olisi tahtonut
pyytää sen asujaimia omassa nimessään ottamaan selkoa siitä, mitä
tapahtui kasarmin pihalla.

— Mikä piru on minun niskaani lähettänyt mokoman ihmisen, joka ei
tiedä, mikä hän on?

— Rakuuna! kuiskasi upseeri everstin selän takana.

— Minä olen rakuuna, toisti Géza kuolevan äänellä.

Eversti oli juuri sitä odottanut.

— Kuka on teille sellaista uskotellut? Luuletteko kantavanne univormua?
Te ette ole rakuuna. Pulcinella, espanjalainen grandi, balettitanssija,
papukaija, tai mikä tahansa, mutta ei rakuuna. Hyvästi, herra!
Hän kääntyi kannallaan ja poistui upseerirakennukseen. Luutnantti
selitti sitten Gézalle syyn everstin raivoon, lisäämällä ilkeitä ja
seikkaperäisiä selityksiä univormusäännöksiin.

Uusimman bács-kevéläisen sydämen raivo etsi ja löysikin purkautumisen
tilaisuuden vielä samana iltana. Iltasoiton jälkeen syöksyi näet
muuan tarjoilija kasarmin pihalle ilmoittaen, että hutikkainen
vapaaehtoinen hurjasteli paljastetuin miekoin Kultaisen tähden
kahvilassa. Vapaaehtoinen on ensiksi — tarjoilijan kertomuksen mukaan
— ärsyttävällä äänellä pyytänyt erikoishuonetta, koska ei ollut hänen
arvonsa mukaista iloitella porvarien seurassa, ja kun erikoishuoneen
puutteessa ei hänen toivomustaan voitu täyttää, veti hän miekkansa
ja alkoi tehdä tyhjää huonetta, mikä hänelle hämmästyttävän lyhyessä
ajassa onnistuikin. Päivystävä upseeri lähetti heti vartiojoukon
kahvilaan, antaen korpraalille määräyksen, että Gyurkovics on
vangittava ja tuotava kasarmiin. Mutta Kultaisesta tähdestä ei löytynyt
muuta kuin vapaaehtoisen tyhjä paikka. Vahtijoukko tutki kaikki
julkiset huvittelupaikat ja meni lopuksi majataloon, missä Géza asui.
Majatalon eteiskäytävästä hänet vihdoin löydettiin.

— Seuratkaa meitä kasarmiin, sanoi korpraali hänelle.

— Hyvä, minä tulen.

— Antakaa tänne miekkanne!

— Miekkaniko? Sitä en anna.

— Täytyy. Ellette mielihyvin anna, niin otamme väkisin.

— En anna!

Hän vetäytyi kaksi askelta taaksepäin ja käsi miekankahvassa tuijotti
kalmankalpeana aliupseeria.

— Älkää hullutelko, herra vapaaehtoinen, sanoi korpraali. — Tiedättekö,
mikä on seurauksena vartioston vastustamisesta? Linna!

— Miekkaani minä en luovuta!

Kun korpraali yritti käydä häneen käsiksi, veti Géza aseensa:

— Vähät minä, vaikka iskisitte minut palasiksi...

Ennenkuin he vielä olivat ehtineet mitellä miekkojaan, sai
vapaaehtoinen uuden ajatuksen: hän livahti avoimesta ovesta
huoneeseensa ja kiersi avaimen lukkoon. Sillä välin oli ihmisiä
kokoontunut eteiskäytävään ja portaisiin, ja hälinä houkutteli myöskin
luutnantti Aronin ruokasalista. Hän oli Gézan luutnantti, sama, joka
oli huomauttanut hänen kanariankeltaisista nyöreistään.

Korpraali teki raporttinsa, ja luutnantti tahtoi haettaa sepän
antaakseen avata huoneen oven. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä
hovimestari avasi sen.

Géza Gyurkovics seisoi kasvot kalpeina pöydän ääressä, kädessään
miekka; pöydällä oli pieni buldog-revolveri.

— Antakaa miekkanne, sillä muuten varrastan teidät niinkuin nauriin,
huusi hänelle yliluutnantti ärtyisenä.

Vapaaehtoinen pudisti uhmaavana päätään. Yliluutnantti väistyi
sivummalle.

— Iskekää kiinni, korpraali!

Silloin Géza Gyurkovics tarttui pöydällä olevaan revolveriin, tähtäsi
sen rintaansa vastaan ja painoi liipaisinta. Husaarit laskivat
ojennetut miekkansa. Géza tuki itseään nyrkkiin puristetuilla käsillään
pöytää vasten.

— Herra yliluutnantti, minä olen ampunut itseni kuolettavasti, sanoi
hän matalalla äänellä.

— Aasi! oli yliluutnantin ensimmäinen sana.

Sitten hän riensi hänen luokseen, laski hänet tuolille ja tempaisi auki
hänen attilansa. Paita oli verinen.

— Nopeasti lääkäri tänne!

Ei tarvinnut mennä edemmäksi kuin ruokasaliin, siellä niitä joutelehti
kolmekin. Lääkärit totesivat, että haava ei ollut vaarallinen, ei edes
huolestuttava. Revolveri oli niin pienireikäinen, että se oli pikemmin
leikkikalu kuin ase. Luoti oli ponnahtanut kylkiluuhun, ja toinen
tohtoreista puristi sen sormellaan ulos.

Kolmen päivän päästä saattoi Géza — tällä kertaa sapeli kupeellaan
— mennä kasarmiin. Rakuunaosaston päällikkö piti hänelle siellä
suunnilleen seuraavanlaatuisen mieltäylentävän puheen:

— Te olette pähkähullu, rakas ystäväni, ja minä olen kovin pahoillani,
että juuri minun rakuunaosastoni on saanut onnen vastaanottaa teidät
kasvatettavakseen. Me olemme viidelläkymmenellä floriinilla tukkineet
Kultaisen tähden suun — ja jos teillä on varaa, voitte antaa ne meille
takaisin, — ja mitä siihen tulee, että teitte vastarintaa patrullille,
emme tahdo sitä ottaa niin kovin vakavasti... Te saatte kolmenkymmenen
vuorokauden arestin kasarmissa, ja niin on asia selvä. Mutta jos te
vielä kerran tahdotte ampua itsenne, annan suurimmalla mielihyvällä
käytettäväksenne oikean upseerirevolverin, joka paljon paremmin
soveltuu tarkoituksiinne kuin tuollainen kirjoituspöydän koristus...
Mars matkaan!




JUTKA JA KAKSIPÄINEN KOTKA.


Noin kuukausi sen jälkeen tuli kapteeni keskustelemaan yliluutnantti
Aronin kanssa vapaaehtoisesta.

— Niin tosiaankin, miten menestyy »itsemurhaaja»?

— Ratsukoulussa varsin hyvin. Potra poika, jolla on taipumusta
ratsastukseen...

Siihen aikaan tapahtui, että Géza Gyurkovicsin sydän syttyi — se
tapahtui kyllä myöhemminkin, mutta ei tosin niin huomiota herättävällä
tavalla. Hänen ensimmäisen rakkautensa runollinen muisto yhtyy
läheisesti kaksipäiseen kotkaan.

Tämä suuripiirteinen, kunnioitusta herättävä vertauskuva koristi
upseerirakennuksen porraskäytävän valkeata seinää. Kerran oli koko
porraskäytävä maalattu ja tämä uljas vaakunalintu prameili silloin
keskellä kanuunoita ja pommipyramideja; kun sitten haalistuneet
seinät valkaistiin, armahtivat suvaitsevaiset upseerit keisarillista
siipilintua. Kotka poikkesi kaikista muista vaakunalinnuista siinä,
että se vatsallaan kantoi Unkarin vaakunaa. Kapeine kauloineen,
tuskallisesti ammottavine kitoineen ja muljottavine silmineen se näytti
siltä, kuin sen nielemät neljä virtaa ja kolme vuorta tuottaisivat
sille vatsanväänteitä. [Unkarin vaakunassa on vasemmalla puolella
punaisella pohjalla neljä valkeata viivaa, jotka kuvaavat Unkarin
neljää suurinta jokea: Tonavaa, Tiszaa, Drávaa ja Szávaa, ja oikealla
puolella kolme vihreää nyppylää, joiden päällä on apostolinen risti:
Fátra, Tátra ja Mátra. Unkarin kansallisvärit ovat valkoinen, punainen
ja vihreä.]

Kerrosta ylempänä asui eversti yksin tyttärensä Jutkan kanssa:
alakerrassa majaili muutamia alempia upseereita. Géza, joka viime
aikoina silloin tällöin oli käynyt tervehtimässä luutnantti Aronia,
pysähtyi usein mietteissään kotkankuvan eteen. Hänestä tuntui, kuin
taulu olisi jollakin tavoin ollut puutteellinen...

Eräänä iltana, kun hän kello kymmenen jälkeen taas tuli paviljonkiin,
heräsi hänessä yhtäkkiä taiteellinen luomishalu. Ja oli kuin olisi
sattumakin suosinut hänen innoitustaan: ei ainoatakaan elävää sielua
näkynyt käytävässä, mutta kotkan alla oli tuoli seinää vasten
asetettuna... Vielä löysi hän sinisen liidun taskustaan — tämä oli
ehdottomasti Muusan sormenosoitus.

Hän nousi tuolille ja ryhtyi pienen, seinällä riippuvan öljylampun
valossa piirustamaan, vetäen rohkeita, isoja viivoja. Hän piirsi
yömyssyn hiukan kenolleen kotkan toiseen päähän. Sitten hän pisti
pienen, sievän piipun sen suuhun. Kun hän katseli kättensä töitä,
ei hän voinut kieltää itseltään pientä tunnustusta: tuo muuten niin
synkkänä murjottava lintu oli nyt hilpeämmän näköinen. Vielä uudelleen
hän ryhtyi työhönsä. Hän oli juuri aikeissa hahmotella piipusta
nousevan savunkin, kun hän kuuli epäilyttävää kolinaa alhaalta
portaista... Hän kääntyi katsomaan ja huomasi saaneensa arvostelijan.
Eversti — joka todennäköisesti palasi ravintolasta — seisoi alimmalla
portaalla kädet puuskassa, katsellen hänen toimiaan...

Punaisia, vihreitä ja kauniita valkoisia aurinkoja kimalteli Gézan
silmissä, hän näki kaksipäisen kotkan levittävän siipensä, valkea
seinä liikkui, ja koko upseeripaviljonki pyöri ympäri niinkuin
markkinakaruselli.

Eversti antoi kuulua kauhistusta herättävän huudon, joka muistutti
hyökkäykseen valmiin bengalilaisen tiikerin kiljuntaa... Tämä huuto
palautti Gézalle ajatuskyvyn... Salamannopeasti hän ojensi kätensä ja
iski säpäleiksi seinällä riippuvan lampun. Porraskäytävä pimeni, ja
vapaaehtoinen hyppäsi tuolilta.

— Aliupseeri! mylvi eversti, — ilmaiskaa nimenne!

— Hän ei ole tuntenut minua! riemuitsi Géza itsekseen.

Äänettömästi hän kohosi ylempään kerrokseen. Alaspäin oli mahdoton
mennä joutumatta suoraa päätä everstin avoimeen syliin. Eversti
hapuili portaita nousten, kädet levitettyinä, huutaen raivostuneena
palvelijaansa.

— Miska! Kynttilä!

Géza painaltui äänettömänä seinää vastaan käytävän päässä ja kuunteli
pamppailevin sydämin yhä lähestyvän everstin puhkuntaa. Minne hän
pakenisi? Ikkunoissa oli rautaristikot, ja kaikki ovet johtivat
everstin huoneistoon. Epätoivoissaan hän painoi muutaman oven
kädensijaa ja astui heikosti valaistuun sisäeteiseen. Ulkoa kuului
everstin reuhaava ääni, koputuksia ja hyppyjä...

— Täältä hän piankin löytää minut, mietti vapaaehtoinen.

Lähellä huoneiston pääsisäänkäytävää hän löysi kapean, pienen
tapettioven. Hän luuli joutuvansa johonkin pieneen komeroon tai
kylpyhuoneeseen ja väänsi avainta. Hän astui sisään. Aivan kreivin
aikaan, — sillä tuskin oli hän sulkenut oven, kun kuuli askelia ja
puhetta eteisestä.

Hän oli joutunut pilkkopimeään. Miellyttävä lämpö ja hieno, tuskin
tuntuva lavendelintuoksu täytti ilman. Pitkän hetken hän seisoi
paikoillaan hengitystään pidättäen, sitten hän astui varovasti pari
askelta, molemmin käsin tunnustellen tietä...

Hän tunsi jotakin käsissään. Jotakin silkkistä, pehmeätä ja hivelevän
hienoa niinkuin naisen hiukset. Sitten lämpimän pikku nenän.

— Isä? kysyi lempeä, uninen ääni.

— Minä olen, mörisi Géza karhunbassoäänellä.

— Olen niin uninen — niin kovin uninen! mumisi pikku nenän omistajatar
haukotellen.

Hän vaikeni. Ehkä hän nukahti jälleen. Silmäämän kuluttua alkoi hän
valittaen äännähdellä, sitten hän liikahteli.

— Isä? kuului jälleen.

Géza ei nyt uskaltanut puhua. Äskenmainitun pikku nenän omistajatar
heittelehti edestakaisin, kahmi jotakin läheltänsä ja samassa kuului
epäilyttävä raapaisu... Hän sytytti tulitikun! Hän sytytti vielä
kynttilänkin!

Everstin Jutka lepäsi vuoteessaan, ja Géza seisoi hänen vieressään
kahden askelen päässä. Pitkän hetken he tarkastelivat toisiaan. Tyttö
hieroi silmiään — nähtävästi hän luuli uneksivansa. Sitten hän kävi
rauhattomaksi.

— Kuka siinä?

Jos hän pelästyy, huutaa hän, ja jos hän huutaa, on loppuni lähellä,
ajatteli Géza itsekseen. Hän risti kätensä ja sanoi lempeästi hymyillen
ja nöyränä:

— Teidän hyvän sydämenne nimessä ja ihmisrakkautenne tähden pyydän
teitä olemaan rauhallinen.

— Kuka olette? Miksi olette täällä?

— Olen Géza Gyurkovics, vapaaehtoinen... Rauhoittukaa, pyydän, sillä
jos he kuulevat, on minun loppuni tullut...

— Minä pelkään, sanoi tyttö itkunsekaisella äänellä, ja samassa hän
vetäisi sinisen silkkipeitteen kaulaansa asti.

— Älkää pelätkö, minä olen rehellinen ihminen... Herra eversti pieksää
minut kuoliaaksi, vaikk'en ole ketään surmannut, ainoastaan pistänyt
piipun kaksipäisen kotkan suuhun...

— Pistänyt piipun kaksipäisen kotkan suuhun, tyttö uskoi nyt jo
varmasti olevansa tekemisissä hullun kanssa. Kohdata hullu ihminen,
raivo koira tai riehahtanut härkä, näitä kolmea everstin Jutka
pelkäsi kaikkein enimmän koko maailmassa. Tosin ei hän vielä koskaan
ollut kohdannut pahanhengen kolminaisuuden ainoatakaan edustajaa,
mutta kuitenkin ajatteli tytöntyllerö niitä, kun hän välistä makasi
vuoteessaan hampaat loukkua lyöden. Sellaisina hetkinä hän sytytti
kynttilän ja tutki visusti sänkynsä alukset ollakseen vakuutettu,
ettei sinne ollut pujahtanut joku hullu ihminen, mielipuoli koira
tai hullaantunut härkä... ja katso, nyt hän oli kohdannut kaikkein
kauheimpansa!

Géza riensi kuiskaten selittämään tytölle tapahtumien kulun. Ja vihdoin
Jutka ymmärsi...

— Siellä porraskäytävässäkö? Se kaksipäinen kotkako? Piirsitte piipun
suuhun?

Hän purskahti nauruun.

— Pelastakaa minut, neiti, sillä jos eversti saa minut kynsiinsä...

Jutkan kuusitoistavuotias sydän heltyi hänen huomatessaan vapaaehtoisen
kauhun. Nyt oli hänkin jo rohkaistu.

— Kun vain voisin päästä vuoteestani... Antakaa vaatteeni, tuolla ne
ovat keinutuolilla. Sitten kääntäkää selkänne!

Géza lennätti hänelle innoissaan pienen punaisen aamuviitan, sitten hän
kääntyi rehellisesti oveen päin ja tuijotti totisena kehyksessä olevaa
raamatunlausetta, kuullessaan hiljaista vaatteiden kahinaa sängyn luota.

— Nyt tehkää hyvin!

Hän oli kaunis, vaalea tyttölapsi, varreltaan solakka ja notkea;
kasvojen juonteetkin olivat tarmokkaat samoin kuin isälläkin. Nyt
kun hän ymmärsi tapausten kehityksen, ei hän enää ollut vähääkään
peloissaan. Hän ei ollenkaan pelännyt pientä vapaaehtoista, jota
kohtaan hän rykmentin upseerin lapsena tunsi jonkinlaista päämiehen
ylemmyyttä.

— Minä pelastan teidät, sanoi hän.

Vapaaehtoinen kuulosteli ovella.

— Luulenpa, että he tulevat tänne... Ehkä olisi parasta teljetä ovi?

— Sitä en voi tehdä, sillä se ei ole ennenkään ollut tapani... Mutta
tulkaa!

Kauniin neitsytkammion yhtä nurkkaa peitti sinikukkainen, katosta
lattiaan ulottuva verho. Tyttö piilotti Gézan sen taakse.

— Jääkää tänne ja olkaa aivan levollisena, kunnes rauha on palautettu.
Silloin päästän teidät pujahtamaan ulos.

Kaksi minuuttia myöhemmin kuului jo koputus ovella.

— Oletko vielä hereillä, Jutka?

— Olen, isä...

Eversti astui sisään ja silmäili epäröivän näköisenä huonetta. Niinkuin
ainakin taitava taktikko aloitti Jutka hyökkäyksensä.

— Mitä nyt, isä?

— Etkö kuullut mitään, Jutka?

— Kuinka en olisi mitään kuullut, johan täällä on kuulunut neljänneksen
ajan kiirettä juoksua ja ovien pauketta, sanoi viekasteleva Jutka.

(— Umpeen painuu silmä mulla, — aina valvoo, Isä, sulla, — rukoili
Géza, jonka mieleen ei muistunut muita rukouksia kuin tämä
lapsuudenaikainen.)

— Entä mikä tämä on? — kysyi eversti nostaen lattialta valkean
kauriinnahkaisen hansikkaan. — Jutka, mikä tämä on?!

— Hansikas, kuiskasi tyttö kuolevan äänellä. Sitten hän lisäsi
rohkeasti: — Isälläkin on sellainen...

— Sinun isälläsi on kahdeksannumeroiset, mutta tämä on seitsemän ja
puoli!

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Everstin säkenöivät silmäykset
kiersivät huonetta. Géza rupesi jo sekoittamaan rukoukseensa
kertomataulua. — Aina valvoo, Isä, sulla, kahdeksan kertaa kahdeksan on
kuusikymmentäneljä...

— Ahaa!

Loppu tuli! Everstin silmä keksi verhon alta terävän saappaan
kärjen. Hän vetäisi verhon sivulle. Vapaaehtoinen seisoi siinä
sääntöjenmukaisessa asennossa, kohottaen kätensä lakkiin.

— Vai tekö se olette! Vai niin, tämä tässä?

Sitten hän katsoi Jutkaa, joka myöskin seisoi jäykkänä niinkuin
raporttia tekemään komennettu sotamies.

— Mitä tämä merkitsee? Miten tulitte tänne? Oletko sinä piilottanut
hänet, Jutka?

— Minä tahdoin pelastaa hänet, kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.

— Ihanaa! Satumaista! Suurenmoista! — Näillä kolmella lempisanallaan
eversti ilmaisi hämmästyksensä. Sitten, aivan kuin olisi näitä
väheksynyt, hän lisäsi: — Äärettömän suurenmoista! Kauhean satumaista!

Hän iski silmänsä milloin toiseen, milloin toiseen.

Vihdoin hän sanoi jälleen:

— Menkää ulos, vapaaehtoinen, odottakaa eteisessä.

Noin kaksikymmentä minuuttia kesti kuulustelu Jutkan huoneessa,
silloin eversti tiesi jo kylliksi. Kun hän astui eteiseen, oli hänellä
kädessään käyrä bosnialainen veitsi.

— Luojani, ajatteli Géza itsekseen, — kunpa hän vain ei teurastaisi
minua niinkuin paistikukkoa!

Eversti kutsui palvelijansa, sitten hän murahti Gézalle synkän
näköisenä:

— Seuratkaa.

He laskeutuivat portaita, palvelija valaisi lampulla, ja kun he
tulivat kaksipäisen kotkan kohdalle, pysähtyi eversti ja katseli kauan
piippua polttavaa kotkaa. Synkkänä ja salaperäisenä hän katseli,
niinkuin Baalin ylimmäinen pappi, joka häväistyn jumalankuvan edessä
valmistautuu toimeenpanemaan häväisijälle määrättyä tuomiota.

— Mitä te tekisitte, kysyi hän sitten, — jos vetäisin teidät
sotaoikeuteen?

Hyvä Jumala! Mitenkä sellaista voikaan kysyä?

— Ampuisin kuulan otsaani.

Eversti nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Te näytte olevan erittäin miellyttävä nuori mies...

Hän ojensi Gézalle bosnialaisen veitsen.

— Nouskaa tuolille ja raapikaa taideteoksenne seinältä.

— Täytyykö minun raapia se?

— Yks kaks!

Palvelija kohotti lamppua, eversti seisoi kynnyksellä kädet ristissä
rinnalla, vapaaehtoinen raaputteli ja raaputteli varovaisen
innokkaasti. Työtä tehdessään hän rypisti juhlallisena kulmansa,
säilyttääkseen edes palvelijan silmissä kerrallisen arvonsa, joka
vain osittain onnistui, sillä vaikk'ei Miska tosin uskaltanut nauraa,
loistivat hänen silmänsä yliluonnollista iloa.

— Nyt voitte mennä, sanoi eversti sitten. — Siitä, mikä on tapahtunut,
ei teidän tarvitse hiiskua kellekään halaistua sanaa. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, herra eversti.

Sinä yönä oli Gézalla painajainen. Hän uneksi, että taivaankansi oli
täynnä kaksipäisiä kotkia tähtien sijasta. Lukemattomia kotkia siellä
oli, pieniä ja suuria, toiset ukkospilven kokoisia, toiset pienen
pieniä niinkuin lumihiutaleet. Ja jokaisella oli päässään yömyssy, ja
savu pöllähteli niiden piipuista. Mutta Géza seisoi huimaavan korkeiden
tikapuiden nenässä raapien raapimasta päästyäänkin kotkia taivaan
kannelta laskien epätoivoisena, kuinka monta tuhatta kotkaa hänellä
vielä oli jäljellä. Ja rouva Hungária, joka oli aivan everstin Jutkan
näköinen, kirjoitti itkusilmin Géza Gyurkovicsin nimen neljäntenätoista
veritodistajana kultaiseen kirjaan. [Világosin antautumisen
jälkeen vuoden 1848—49 vapaussodassa surmautti itävaltalainen
Haynay »verihurtta» kolmetoista unkarilaista kenraalia Aradin
kaupungin linnanmuurien ulkopuolella. Heitä kunnioitetaan Unkarissa
kansallismarttyyreina.]

Seuraavana päivänä vapaaehtoinen kohtasi kadulla everstin Miskan. Hän
mietti hetken ja kutsui palvelijan luokseen.

— Kuulehan, Miska, jos antaisin sinulle viisi floriinia, niin voitko
everstin tietämättä antaa Jutka-neidille kukkavihon?

— Antakaa tänne vain kukkasenne, sanoi palvelushaluinen Miska.

Jutka, joka muuten vietti suuren osan elämästään Jumalan paljaan
taivaan alla — käyskennellen kadulla tai puistoissa, — hävisi
Bács-Kevén katuilijoiden suureksi suruksi kolmeksi päiväksi
yksityiselämään.

— Hän on varmaan sairas, ajatteli Géza Gyurkovics.

Hän ei ollut sairas, mutta hän oli isältään, herra komendantilta,
saanut kolmipäiväisen kotiarestin.




KORKEAMPAA NAISSIVISTYSTÄ.


Herra eversti Brenóczy eleli jo neljättä vuotta erossa vaimostaan.

Kärsivällinen lukija erehtyy, jos hän odottaa minun paljastavan
jonkin traagillisen tai pikantin perhenäytelmän. Perhenäytelmästä
ei tässä voi tulla puhetta, sillä herra eversti oli esimerkiksi
kelpaava perheenisä, ja hänen puolisonsa oli hyvin älykäs nainen,
jopa liiankin älykäs, ollakseen samalla esiintymättä kaikin puolin
mallikelpoisena naisena. Senvuoksi ei lainkaan saata tulla kysymykseen
minkäänlainen perhenäytelmä, sillä heidän välillään ei ollut mitään
vihan tai vastenmielisyyden tunnetta, joilla on niin merkitsevä sijansa
avioerojutuissa. Vieraiden läsnäollessa he osoittivat toisilleen vielä
tänäkin päivänä suurta tunnustusta ja ystävyyttä ja joulun aikana
he yllättivät toisiaan kauniilla lahjoilla, ja joka kesä kävi hellä
vaimo tervehtimässä miestään — ellei mies kuukauden päiviksi saattanut
pistäytyä Wieniin.

Rouva oli syntyisin wienitär ja polveutui kuuluisasta sotilassuvusta.
Hänen isoisänsä oli suuri kreivi Vencel Dumba, jota Napoleon I ei
edes nopeimmissa rientomarsseissaan voinut saavuttaa, ja hänen isänsä
oli kenraali Prokóp Dumba, jota Preussin kruununperijä nimitti
_takaperoiseksi Moltkeksi_.

Kun Brenóczy rykmentteineen oli leiriytynyt Wieniin, rakastui hän
koko kaupungin tunteman _kauniin Poldin_ ihaniin vaaleihin hiuksiin,
ja niin tuli hänestä tuon taivaasta maahan asti ulottuvan kultaisen
ihmeen laillinen omistaja — kun hän oli vannonut Augustinus-kirkossa
rakastavansa sitä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Heidän onnellista avioliittoaan häiritsi kuitenkin sotaministeri,
joka _armeijan sotakuntoisuuden edistämiseksi_ siirsi bács-kevéläisen
rykmentin Wieniin ja wieniläisen yhdessä Brenóczyn kanssa Bács-Kevéen.
Everstinrouva, muistaen sitä mikä kirjoitettu on (»nainen seuratkoon
miestään, rykmentin mukana»; Paavalin kirje korinttilaisille), muutti
kimpsuineen Bácskaan. Täällä hän kuitenkin teki sen masentavan huomion,
ettei Bács-Kevéssä ollut ainoatakaan Burg-teatteria, ei myöskään
yhtään Prateria, ei edes kunnollista fiakkeria. Ne oli eversti häneltä
viekkaasti salannut. Näissä oloissa oli luonnollista, että jalosukuista
rouvaa kalvoi ankara koti-ikävä keisarikaupunkiin ja että hän purskahti
itkuun joka kerta, kun hänen tyttärensä soitti _sinisen_ Donaun
valssia. (Bácskassa oli Tonava keltainen.)

Lopulta eversti ehdotti rouvalleen, että hän asettuisi Wieniin pikku
tyttärensä kanssa asumaan, ja silloin hän ilosta nyyhkyttäen lankesi
hellän miehensä kaulaan.

Joka vuosi hän tuli sitten kuukaudeksi Bács-Kevéen; eversti ihaili
silloin yhä uudelleen hullaantuneena puolisonsa ihania hiuksia, ja
bács-kevéläiset totesivat kateellisina, etteivät he koskaan olleet
nähneet tämän onnellisempaa avioliittoa. Kuukauden kuluttua rouva ajoi
taas asemalle, ääretön kukkavihko kädessään.

Jutka jäi luonnollisesti Wieniin äitinsä luokse. Puoleksi vuodeksi
kerrallaan. Sitten — ehkäpä äidin ankarien kasvatusperiaatteiden
tähden — hän alkoi yhtäkkiä puhua paljon rakkaasta isästään, kirjoitti
hänelle oikeita rakkauskirjeitä, jopa vielä yöllä hiukan itkikin häntä
ikävöidessään.

Isän pyynnöstä lähetettiinkin Jutka vihdoin Bácskaan. Kun hän
täällä taas oli toipunut ensimmäisestä jälleennäkemisen riemusta
ja mielipiteiden eroavaisuuksia rupesi ilmenemään hänen ja isän
välillä muutamista etikettiä koskevista kysymyksistä, rupesi hän
taas ikävöimään äitiään, niin että tyttö puolen vuoden kuluttua oli
palautettava Wieniin.

Tämä uudistui sittemmin useat kerrat, ja pian tunsi Jutka itsensä yhtä
kotiutuneeksi Graben asfalttikäytävillä kuin Kevén ruohottuneella
isolla kadulla. Hänen wieniläiset tuttavansa huomasivat hänen
magyarisen sanontansa verrattomaksi ja nimittivät häntä _pieneksi
unkarittareksi_, ja Bácskan herrasmiehet nauroivat katketakseen pienen
wieniläistytön pöyristyttäville germanismeille.

Kevéssä esim. hän huomasi mielipahakseen, että kesänäyttämön esitykset
oli ruman ilman tähden lykätty tuonnemmaksi, ja Wienissä hän kerran
juotuaan salaa lasin samppanjaa tunsi, että hänen päätään huimasi,
minkä hän ilmaisi sanalla _eingezwikt_ [unkarilais-wieniläinen
sanaleikki, jota ei voi suomentaa siten, että siinä piilevä pila
tulisi esille]. Kaikista dualistisen valtioyhteyden muodostumista
— lähetystötkin niihin luettuna — oli Brenóczyn Jutka kaikkein
täydellisin.

Noin kuukausi Jutkan kolmipäiväisen kotiarestin jälkeen — jolloin
hän jälleen oli ruvennut kirjoittamaan ikävöiviä kirjeitä Wieniin —
tapahtui joulun tienoissa, että herra eversti teki seuraavan kysymyksen
neiti Elizille, joka palveli Jutkaa sekä kotiopettajattarena että
seuranaisena:

— En tiedä, kunnioitettava Eliz-neiti, sanoi eversti, — en tiedä kumpi
on helpompaa: pitää ohjissa kokonaista rakuunarykmenttiä vai nuorta
tyttöä; tiedän vain, että jos minä täyttäisin velvollisuuteni niinkuin
te, määrättäisiin minut heti eläkkeelle.

Neiti laski kirjan syliinsä, asetti rillit nenälleen ja huomattavan
mielenkiintoisen näköisenä kysyi:

— Miten minun tulee ymmärtää tämä, herra eversti?

Mutta eversti pyörähti kantapäällään ja lähti Jutkan luo. Tyttö, joka
myöskin oli lukuhommissa, antoi kirjansa turhan huomion välttämiseksi
livahtaa pöytäliinan alle ja katsoi isäänsä hellästi hymyillen. Ja
huomatessaan, että eversti oli _raporttituulella_ — ryhtyi hän itse
päättäväisenä hyökkäykseen.

— Isä, eikö äidiltä ole tullut kirjettä?

Kun Jutka kiihkeästi odotti wieniläiskirjettä, saattoi varmasti
edellyttää, että kaunishiuksinen äiti vähän ajan kuluttua luonnon pyhän
oikeuden nimessä vaatisi tyttärensä luokseen...

Wieniläiskirjeen mainitseminen hiukan hiljensi everstin mielenkuohua,
mutta vielä sittenkin oli hänen äänensä kylliksi kunnioitustaherättävä,
kun hän puhutteli tytärtään.

— Kuka oli se herra, tai paremminkin ensi vuoden vapaaehtoinen, joka
eilen iltapäivällä saattoi sinut jäältä kotiin?

— Minutko? kysyi Jutka ihmeissään.

— Juuri sinut.

— Missä?

— Palatessasi kotia luistinradalta.

— Kunko minä tulin neiti Elizin kanssa?

— Juuri silloin.

— Muistan, isä, se oli kello puoli kuusi.

— Niin.

— Sen vapaaehtoisen nimi oli Géza Gyurkovics, selitti tyttö.

— Luuletko, etten sitä tietäisi?

— Mutta miksi sitten kysyt, isä?

(Oikeastaan hän kysyi sen vuoksi, että hän salaa toivoi saavansa Jutkan
kieltämään saattajansa, jolloin hän epuuttamattomasti olisi osoittanut
hänelle, että hän valehteli.)

— Ja milloin olet tutustunut herra Géza Gyurkovicsiin? kysyi eversti
viekkaasti.

Jutka oli tietysti siksi älykäs, ettei lukenut tuttavuuttaan
vapaaehtoisen kanssa tuosta muistettavasta yöstä alkaen.

— Eilisestä asti olen hänet tuntenut, sanoi hän viattomana. —
Yliluutnantti Aron esitteli minut hänelle jäällä. Minä pyysin Aronia
opettamaan minulle kaunoluistelua, mutta hän ei itsekään osannut...
Hän sanoi heti esittelevänsä minulle herran, joka taisi kaunoluistelun
temput niinkuin jumala, ja esitti herra Gyurkovicsin.

— Ja herra Gyurkovics osaa kaunoluistelua?

— Hän osaa mitä hyvänsä! sanoi Jutka syvästi vakuutettuna.

Minun täytyy huomauttaa, että Jutka vaatimattomasti salasi muutamia
seikkaperäisempiä piirteitä jääkohtauksesta — joita hän nähtävästi
piti sivuasioina, sellaisina, joilla suinkaan ei kannattanut vaivata
muutenkin niin vakaviin rykmentinasioihin kiintyneen päällikön
tarkkaavaisuutta. Mutta minä, joka en ole lukijoitani kohtaan
velvollinen mihinkään sellaiseen huomaavaisuuteen, en ollenkaan aio
salata näitä piirteitä.

Niin sitten kävi, että Jutka sinä muistorikkaana iltapäivänä yhtäkkiä
tapasi itsensä kasvoista kasvoihin Géza Gyurkovicsin kanssa, joka
luistimensa kärjellä juuri piirteli moitteettomia kahdeksikkoja
ruumiinsa kallistuessa 45 asteen kulmassa jäätä vastaan. (Aivan
kuin hän siten olisi tahtonut antaa armoniskun paljon pilkatulle
painolaille.) Vapaaehtoinen huomasi tytön, tervehti ja alkoi sitten
lähetä häntä yhä ahtaammissa kiekuroissa. Jos Jutka olisi vielä
hetkenkään pysynyt paikoillaan, olisi vapaaehtoinen puhutellut
häntä; mutta neitonen pani liiaksi arvoa muutamiin sovinnaisiin
seurustelusääntöihin salliakseen miehen, jota hänelle ei ollut
esitelty, saattaa itsensä sellaiseen asemaan. Neiti ei jäänyt
paikoilleen, vaan kompuroi radan toiselle puolelle, missä näki
yliluutnantti Aronin. (Hänen luisteluaan saattoi niihin aikoihin
parhaiten nimittää kompuroimiseksi.)

— Aron, kysyi tyttö, — oletteko huomannut miten verrattomasti herra
Birnbaum luistelee.

— Birnbaum? Mistä olette saanut sen nimen? Vapaaehtoisen nimi on
Gyurkovics.

— Minua ette niinkään petä. Minä tiedän varmasti, että hänen nimensä on
Géza Birnbaum.

— Mutta rakas neiti Jutka, vaikka minä sanon, että hän on Gyurkovics!
Tamásilainen Géza Gyurkovics.

— Lyömmekö vetoa? Sata savuketta Birnbaumista!

— Mutta miten ratkaisemme vedon?

— Hän saa itse ratkaista...

Yliluutnantti kutsui luokseen vapaaehtoisen.

— On kysymys vedonlyönnistä... Sano neiti Jutka Brenóczylle nimesi.

Vapaaehtoinen sanoi nimensä, ja Jutka ojensi hänelle kätensä.

— Erehdyin, ja vasta muistan miettiä, ennenkuin väitän mitään.

Sitten hän kääntyi Aronin puoleen.

— Voitteko opettaa minulle kaunoluistelua? Tahtoisin niin kernaasti
oppia...

— Valitan, etten ole edistynyt niin pitkälle, mutta minä suosittelen
Géza Gyurkovicsia oppimestariksi, hän on erinomainen luistelija.

Jutka käänsi kylmästä punastuvat kasvonsa vapaaehtoiseen päin ja kysyi
hymyillen:

— Tahdotteko ottaa minut oppilaaksenne?

Kahden minuutin kuluttua lensi everstin tytär Géza Gyurkovicsin
käsivarteen nojaten radan poikki moitteettomin kaarroksin.

Myöhemmin hän meni tapaamaan neiti Eliziä, joka istui penkillä juuri
selittäen naapurittarelleen pitävänsä hassahtavina kaikkia miehiä,
jotka ovat olleet innostuneita pohjoisnaparetkiin, Franklin ja Bering
niihin luettuina.

— Kuka oli tuo sotilas, jonka kanssa luistelitte? kysyi neiti.

— Onko sittenkin olemassa telepatiaa? huudahti Jutka hämmästyneenä. —
Sillä vapaaehtoinenkin juuri kyseli teitä. Näin hän sanoi: kuka on tuo
mielenkiintoisen näköinen aatelisnainen, joka istuu tuolla penkillä?
Minä vastasin ylpeänä, että se on minun neiti Elizini.

Kun naiset sitten hämärissä aikoivat palata kotiin, polvistui
huomaavainen vapaaehtoinen Jutkan eteen irroittaakseen hänen sievästä
jalastaan luistimen. Silloin juuri Jutka nojautui neiti Eliziin ja
kuiskasi hänen korvaansa:

— Oletteko huomannut, miten ihaillen vapaaehtoinen teitä silmäilee?

Eliz-neiti hymyili ylimielisesti.

— Hyvä Jumala, luulenpa että hän on niin nuori, että voisin olla hänen
— sisarensa. (Hän aikoi sanoa äiti, mutta sanoi kuitenkin mieluummin
sisar.)

Géza Gyurkovicsin luulotellulla ihailulla oli monta seurausta
matkassaan. Ensimmäinen oli se, että hän joka päivä saattoi seurata
naisia kotiin luistinradalta, toinen, että neiti Elizin puvussa saattoi
ruveta huomaamaan eräitä aristokraattisia pyrkimyksiä, ja kolmas oli,
että Jutka hämmästyttävän lyhyessä ajassa ei ainoastaan osannut piirtää
kauniita kaarroksia, vaan muutenkin edistyi rientoaskelin luistelun
moninaisissa taidoissa.

Sen saattoi itse everstikin huomata, kun hän kerran käyskenteli
luistinradalla ja jäykän alentuvaisesti katseli Jutkaansa, joka
kiinteästi vapaaehtoiseen painaltuneena huomattavan varmasti kaarteli
pitkin ja poikin peilikirkasta rataa.

— Hyvä on, vapaaehtoinen, sanoi ylväs leijona, — hyvä on, mutta varokaa
kuitenkin...

Minkätähden? Sitä hän ei sanonut.

Eversti oli salaa — niinkuin sanotaan — tarjonnut tyttärestään
viisikymmentä sadalta. Hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota
vapaaehtoiseen, vaikka tämä huomiota herättävällä tavalla kalistelikin
miekkaansa hänen ikkunansa aha, ja Jutka ei toistaiseksi halunnut
lähteä _kotiinsa_ Wieniin.




TANSSIAISET BAJASSA.


Wienissä asuvan everstinrouvan kasvatusohjelman pääpykäliä oli se, että
Jutka saisi kasvaa lastenkamarissa kahdeksantoistavuotiaaksi ja vasta
sitten tulla esitellyksi seuraelämässä.

— Kyllä häneltä illusionit muutenkin jo varhain karisevat, ajatteli
everstinrouva.

Äidille, joka vielä mielellään sallii ihailla lattiaan asti valuvaa
tukkaansa ja kernaasti tanssii valssia, on sellainen päätös varsin
luonnollinen. Everstilläkään ei periaatteessa ollut mitään siihen
vastaansanottavana. Mutta ei hänellä ollut sitäkään vastaan,
että bajalaiset sukulaiset tänä vuonna päättivät kutsua Jutkan
tanssiaisiin. Niin tapahtui, että magyarilainen Jutka kahden huvikauden
aikana luettiin täysikasvuisten naisten joukkoon, kun taas hänen
itävaltalainen puoliskonsa vasta kaksi vuotta myöhemmin sai ylleen
pitkät hameet ja astui ensimmäisiin tanssiaisiinsa arasti punastuen. On
ihanaa voida elää elämänsä toistamiseen, niinkuin supécsárdáan.

Géza Gyurkovics selitti jo tammikuun alussa yliluutnantti Aronille —
jonka erityisestä suojeluksesta hän saattoi ylpeillä —, että hän on
pyytänyt Jutkan _agraaritanssiaisiin_, joten hän tietenkin ampuisi
kuulan otsaansa, ellei ratsumestari päästäisi häntä Bajaan. Tällä
kertaa hänen ei tarvinnut ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, sillä
ratsumestari — joka uskoi sillä tekevänsä suoranaisen palveluksen —
antoi hänelle auliisti vapautta. — Myöskin kapteeni lähti rouvineen
tanssiaisiin, ja yliluutnantti Aron ratsasti vapaaehtoisen kanssa
ratsumestarin reen jäljessä.

Keskiyöhön mennen ei tanssiaisissa ollut tapahtunut mitään
erinomaisempaa. Kun eversti, joka siihen asti oli pelannut pikettiä
majurin kanssa, silloin tällöin muisti isänvelvollisuutensa ja vilkaisi
tanssisaliin, saattoi hän tehdä sen mielenkiintoisen huomion, että
hänen Jutkansa ja Géza säännöllisesti oleskelivat etäisimmässä nurkassa
mahdollisimman kaukana vartioivista naisista.

Bács-kevéläinen seurue illasti yhdessä asettuen pitkän pöydän
ympärille. Brenóczy otti tyttärensä viereensä istumaan, Géza taas löysi
paikkansa pöydän alimmassa päässä; mutta kun tarjoilija oli tehnyt
kierroksensa sampikaloineen, tunsi Jutka vetoa ja ratsumestarinrouva
huomasi paikkansa pöydänjalan luona epämukavaksi, josta kaikesta oli
seurauksena yleinen paikkojen vaihtaminen ja tuloksena se, että Jutka
ja vapaaehtoinen joutuivat pöydän päähän istumaan vierekkäin.

Eversti, joka sillä välin oli tehnyt sen huomion, että pienellä
ratsumestarinrouvalla oli ihmeellisen kauniit vaaleat hiukset, innostui
kaatamaan samppanjaa lähimpiin laseihin. Kun hän huomasi yhden laseista
Gézan omaksi, sanoi hän hyväntahtoisesti:

— Hyvä on, vapaaehtoinen, mutta olkaa kuitenkin varuillanne...

Supécsárdáan aikana tapahtui jotakin, josta minun täytyy kertoa, koska
se antoi aihetta moniin juoruihin bácskalaisen varusväen keskuudessa.
Géza Gyurkovics joutui nimittäin tanssiaisritarillisuuden sääntöjä
rikkoen törmäämään yhteen suojelijansa, yliluutnantti Aronin kanssa.
Omantunnonmukaisena ja puolueiden yläpuolella olevana kronikoitsijana
tyydyn yksinkertaisesti merkitsemään tämän valitettavan tapauksen,
jättäen ritarillisen lukijan asiaksi langettaa tuomion läsnäolleiden
käytöksestä.

Mustalaiset virittivät _Vékonydeszkakerités'in_ [Eräs csárdás.
Mustalaissoittokunnat, joita Unkarissa on monta tuhatta, eivät koskaan
saa puuttua kunnollisista tanssiaisista. Csárdásta tanssittaessa
pyrkivät kaikki etevimmät tanssijat mahdollisimman lähelle soittajia.],
ja Géza ja Jutka olivat väkivoimin ja viekkaudella tunkeutuneet
läpi tanssivien piirin lähelle mustalaisprimásta. Samaan aikaan
oli eversti asettunut ratsumestarinrouvan viereen salin ylimpään
nurkkaan. Ratsumestarinrouva oli siksi varomaton, että teki leikillisen
viittauksen everstin vänrikkivuosiin, ja eversti — jonka samppanja oli
tehnyt hiukan hellämieliseksi — alkoi kertoa nuoruudestaan, vanhoista
hyvistä ajoista, jolloin sotamiehen aikoessaan ladata piilukkopyssynsä
ensin täytyi purra luodin kärki hampaillaan. Hän kertoi rouvalle koko
elämäntarinansa ja osoitti kertomuksessaan ihmeellistä yksipuolisuutta.
Italialaisia kaupunkeja, joissa hän oli majaillut, sanoi hän _niiksi_
ja _mitkä niiden nimet nyt olivatkaan_, mutta kauniiden italialaisten
naisten nimet, joiden luona hän oli asunut, hän muisti vielä tuoreesti
(yhdessä heidän ristimä- ja sukunimiensä ynnä aatelisten arvonimiensä
kera). Pitkään venyi, ennenkuin hän ehti ratsumestarinnimitykseensä...

— Häpeämättömän hitaasti meillä arvoasteikossa kohotaan! huokaili
itsekseen ratsumestarinrouva, jota pitkästytti everstin kertomus.

Vihdoin hän lopetti ja katsoi tanssivia.

— _Taasko_ ne tanssivat csárdásta? kysyi hän.

— _Yhä_ vielä, selitti Aron.

— Ja Jutka yhä vapaaehtoisen kanssa? Pyydän teitä, yliluutnantti,
erottakaa nuo molemmat... Jutka olkoon tanssimatta, tai tanssikoon
jonkun toisen kanssa, mutta ei alati yhden ja saman...

Yliluutnantti riensi tanssivien luo:

— Jutka-neiti, rohkenen pyytää teiltä seuraavan tanssin.

Jutka pani suunsa suppuun; hän ei uskaltanut kieltäytyä, mutta hän
koetti viekkaasti pujahtaa pälkähästä.

— Hyvin kernaasti, rakas Aron, mutta se ei riipu minusta, vaan herra
Gyurkovicsista. Minä olen luvannut hänelle koko csárdáan, enkä minä
tiedä, josko hän tahtoo antaa teidän tanssia minun kanssani...

(»Josko hän tahtoo antaa»: ensiluokkainen germanismi. Minä sen tiedän,
mutta Jutka Brenóczy ei tietänyt.)

Yliluutnantti kääntyi vapaaehtoisen puoleen:

— Toivon, että suot minulle kierroksen.

— Sellaista ei koskaan ole varastossa! huudahti Géza, ja sitten hän
lennätti onnellisena neitosensa ainakin yhdeksän kierrosta ympäri salia.

Naapurit nauroivat, nuoremmat kiihottivat Gézaa riemuiten, ja
yliluutnantti punastui kaulukseensa saakka. Hyvän aikaa hän katseli
veitikkaa, sitten hän tarttui häntä käsivarteen ja kuiskasi hänen
korvaansa:

— Nyt minä käsken sinua lopettamaan tämän tanssin.

— Käsket? Vapaaehtoinen sanoi tämän yliluutnantille niinkuin kurdit
huusivat Onodin kokouksessa: Eb ura fakó! [»Minua hänellä ei ole
valta käskeä!» Nämä sanat lausuttiin Onodin kokouksessa v. 1707,
jossa Unkarin riippumattomuus julistettiin. Myöhemmin ne muodostuivat
siivekkäiksi sanoiksi ja sotahuudoiksi, joissa ylpeästi ilmeni
aitounkarilainen kansallinen itsetunto heidän taistellessaan kurdeina
(curuc = crux = risti) kansallissankariensa Bethlen Gáborin, Tökölyn
Rákóczyn johdolla turkkilaisia vastaan.]

Yliluutnantti katosi mustalaisten lähettyviltä: viiden minuutin
kuluttua hän palasi jälleen. Nyt oli hänellä miekka vyöllä. Hän oli
hyvin vakava ja kalpea. Näin hän sanoi Gézalle — niin hiljaa, että vain
hän ja Jutka sen kuulivat:

— Vapaaehtoinen Gyurkovics, minä käsken teitä heti lopettamaan tanssin
ja viipymättä poistumaan kotianne!

Jutka oli vähällä purskahtaa itkuun. Joku saattoi hänet hänen isänsä
luokse.

Vapaaehtoisesta tuntui tuokion ajan siltä, kuin seinät olisivat
pyörineet hänen silmissään ja koko maailma syttynyt tuleen... Ei hän
edes tietänyt, milloin ja miten joutui ulos tanssisalista, kun hän jo
tapasi itsensä pihalla pimeän ja kylmän taivaan alla. Sitten hän oli
jo samassa majatalon tallissa, minne oli jättänyt hevosensa. Lampun
kitsaassa valossa hän kumartui rauhallisesti rouskuttelevan hevosensa
kaulan ylitse ja ajatteli riemullista tanssia... Hänen rajaton
katkeruutensa ja voimaton viha, joka paisutti hänen sydämensä, suli
kyyneliin. Hän itki raivokkaasti niinkuin vitsottu lapsi.

Seuraavana aamupäivänä sai yliluutnantti, joka oli palannut Bajasta
everstin ja ratsumestarin seurueessa, kirjeen Géza Gyurkovicsilta. Tämä
kirje oli omituinen sekoitus pakotettua kunnioitusta ja vaateliasta
röyhkeyttä. Vapaaehtoinen vaati hyvitystä häneen kohdistuneen
loukkauksen johdosta, lausuen kirjeessään sen järkähtämättömän
vakaumuksensa, että yliluutnantti (jonka tunnettua ritarillisuutta
kohtaan hän tuntee ihailevaa kunnioitusta) ei arvoerotuksen tähden,
joka tällä kertaa vallitsi heidän välillään, vetäytyisi täyttämästä
seuramiehen velvollisuuttaan...

Aron sekä nauroi että harmitteli lukiessaan kirjettä. Illalla hän lähti
tapaamaan Gyurkovicsia hänen asuntoonsa.

— Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Tahdotko taistella, hinnalla
millä hyvänsä?

— Hinnalla millä hyvänsä!

— Ja sinä luulet, että minä tahdon mitellä miekkoja sotamiehen kanssa?

— Sen uskon yhtä hyvin kuin sen, että olet kanssani laseja kilistänyt.

— Oikeastaan sinä olet loukannut minua!

— Se on sinun asiasi, herra yliluutnantti, minä vaadin hyvitystä vain
siitä vääryydestä, jonka itse olen kärsinyt.

Aron istui hetken miettiväisenä poltellen paperossiaan.

— Minä en tahdo käsitellä asiaa virkateitse ja sentähden toivon, että
jotenkin voimme siitä sopia.

— Me voimme helposti sopia... Minua on kohdannut julkinen häväistys,
joka voidaan parantaa ainoastaan ase kädessä...

— Ja mitä aiot tehdä, ellen missään nimessä taistele kanssasi.

Mitä aion tehdä? Miten voi sellaista kysyäkään!

— Ammun kuulan otsaani.

Yliluutnantti kohautti olkapäitään ja meni. Mutta Géza Gyurkovics
alkoi senjälkeen ajatella keinoa, millä pakottaa yliluutnantti
kaksintaisteluun, joutumatta silti liiaksi arvojärjestelmän
jalkakampiin. Sillä taistella hänen täytyi hinnalla millä tahansa,
ellei hän tahtonut ikuisiksi ajoiksi joutua surullisen hahmon ritariksi
Jutka Brenóczyn silmissä...

Vihdoin hän keksi keinon. Hänen mieleensä juolahti se, mikä
vaikeuksissa juolahtaa jokaisen magyarin mieleen: hänen mieleensä
juolahti suositus. Suosituksella ehkä voitaisiin saada aikaan, että
Aronin täytyisi taistella hänen kanssaan.

Hän kirjoitti kirjeen Bács-Tamásiin. Kirjeen hän osoitti
kaksoisveljelleen Bandille. Hän vaati Bandia tai äitiään tai jotakuta
toista vaikuttamaan hiljaisen pakotuksen painon ylemmistä piireistä
Aronille, sillä ellei yliluutnanttia saataisi taistelemaan Gézan
kanssa, vakuuttaa hän kunniasanallaan, että hän — lopun tietää lukija
jo ennestään.

Kirjeestä oli seurauksena, että Bandi Gyurkovics tuli Bács-Kevéen.
Hän ajoi samoissa somissa kieseissä ja kuskina oli sama papukaijan
vihreä husaari, josta jokainen vanhempi Gyurkovics lausui: Minun
kiesini, minun husaarini. (Oikeastaan eivät kiesit enemmän kuin
husaarikaan olleet yhdenkään heistä, vaan kuuluivat perheen
hallussa olevaan sukukartanoon.) Itse Bandi oli hyvin ylhäinen
rohkeakuosisessa metsästyspuvussaan. Takin nappien ja taskujen asettelu
ilmaisi uskallettua erikoisuuden tavoittelua. Hän toi mukanaan
suosittelukirjeen — Kalocsán arkkipiispalta, missä hänen ylevyytensä
— joka luonnollisesti ei tietänyt, mistä oli kysymys — lämpimästi
suositteli ratsumestarin suosioon vapaaehtoista Géza Gyurkovicsia,
johon hän on kiinnittänyt suuria toiveita. Suosituksen oli nimirovasti
(nyt myöskin paavin kamariherra) Nektáriusz Gyurkovics — joka tietysti
oli yhtä vähän selvillä asian oikeasta laadusta — hankkinut Kalocsán
arkkipiispanistuimelta.

Ratsumestari, jota Bandi riensi tervehtimään, tuli erittäin
sydämellisesti vastaanottamaan bács-tamásilaista _suurtilallista_,
kuitenkaan salaamatta tyytymättömyyttään Gézaa kohtaan.

— Se poika käyttäytyy niinkuin hän ei olisi mikään vapaaehtoinen,
vaan vähintäänkin kenraali. Hän juo itsensä humalaan, panee toimeen
häväistysjutun kahvilassa, asettuu vastustamaan patrullia ja kapinoi
nyt päällystöään vastaan...

(Ratsumestarilla oli nähtävästi hiukan omituinen käsitys kenraalin
oikeuksista.)

Kuitenkin, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt sanoa sanaakaan tähän
asiaan, oli yliluutnantti Aron jo keksinyt pääsyn ikävästä pälkähästä.

Aamuaskarten jälkeen hän sanoi lyhyesti Géza Gyurkovicsille:

— Odota minua ratsutallissa.

Itse hän tuli vääpelin seuraamana; vääpelillä oli pieni puulipas
kainalossaan. Yliluutnantti astui vapaaehtoisen luo.

— Sinä pysyt yhä vaatimuksessasi?

— Kyllä minä pidän kiinni vaatimuksestani.

— Vääpeli, mitatkaa kaksikymmentä askelta.

Vääpeli mittasi, ja vaikk'ei Géza Gyurkovics ymmärtänyt vähääkään koko
toimituksesta, päätti hän pysyä rauhallisena, tuli mikä tulikin. He
asettuivat toisistaan kahdenkymmenen askelen päähän; vääpeli antoi
Aronin käskystä kummallekin pistolin käteen.

— Pidä varasi! sanoi yliluutnantti komentoäänellä.

Vapaaehtoinen seisoi jäykkänä, puristaen pistolla kädessään.

— Tähtää minuun. Ymmärrätkö? Kun minä komennan, ammut...

Géza kohotti aseensa. Hän sai noin parikymmentä sekuntia tähtäysaikaa.

— Laukaise!

Pamaus kuului, luoti vinkui yliluutnantin korvan ohi.

— Vääpeli, antakaa vapaaehtoiselle toinen pistoli!

— Etkö sinä ammukaan? kysyi Géza punastuen.

— Pidä varasi!

— Mutta minä en tahdo ampua maaliin, minä tahdon kaksintaistella.

Yliluutnantti kohautti olkapäitään.

— Pidä varasi!

— Silloin minä en ammu. (Hän heitti pistolin maahan.)

— Miten tahdot, sanoi Aron välinpitämättömästi. — Minä en taistele,
mutta milloin vain suvaitset, saat sinä ampua pilkkaan minua
kahdenkymmenen askelen päästä. Mutta nyt minulla on tärkeämpiä tehtäviä.

Hän otti lakkinsa ja hävisi talliin vievän oven kautta.

— Hän on pilkannut minua! sähähti Géza loukkaantuneena.




JUTKAN ENSIMMÄINEN KIHLAUS.


Gyurkovicsin poikien historiaa en minä pidä minään romaanina ja
— puhuakseni akateemisesti — en toivo sitä toistenkaan pitävän;
kärsivällinen lukija saa kuitenkin suoda anteeksi, että nyt
poikkeuksellisesti käytän romaanimaista käännettä ja yht'äkkiä muutan
tapausten tapahtumapaikkaa.

Jättäkäämme siis syviin ajatuksiinsa vaipunut Géza Gyurkovics
tallinovelle ja lähtekäämme kasarmin pihalle, jossa nyt tapahtuu
merkillisiä asioita.

En aio kiinnittää huomiota neljännen rakuunaosaston miehistöön,
joka tällä hetkellä (kasvot seinään ja selkä katsojiin käännettynä)
oli asetettu riviin, jotta vääpeli helpommin löytäisi majurin
keittiöstä löydettyyn kannukseen kuuluvan miehen. (Minä huomautan,
että vääpelin tarkastellessa rivejä heitti noin viisi kuusi nuorta
miestä pelonalaisia silmäyksiä saappaankorkoihinsa.) Enkä myöskään aio
esitellä pihan ylimmässä nurkassa tirskuvia sotaravintoloitsijattaria,
jotka muuten — vaikka tosin siinä määrin ylpeitä, että heidän
mielestään sotilas alkoi korpraalista — ansaitsivat hyvinkin lukijani
huomion. Herra everstistä minä aion puhua, joka ratsumestarinrouvan,
Jutkan ja neiti Elizin seurassa käveli pihalla. Brenóczy oli juuri
tavannut naiset kadulla ja oli kohteliailla sanoillaan houkutellut
heidät valtakuntaansa.

Ratsutallin edustalla eversti pysähtyi yht’äkkiä. Hänen terävä silmänsä
iskeytyi rakennuksen harjaa koristavaan tuuliviiriin.

— Vino! huudahti hän hämmästyneenä ja äkeissään.

Kolme naisen nenää (minä en sano: kolme pikku nenännykeröä, koska
Eliz-neiti oli mukana) kohosi ilmaan.

— Totta maar, vino! sanoi ratsumestarinrouva.

— Roistot! painosti eversti syvästi katkeroituneena.

Hän kuvitteli, että jotkut salaliittolaiset jonakin myrskyisenä
yönä olivat nousseet kolmekymmentä jalkaa korkealle katolle hiukan
vääntääkseen viiriä everstin kiusoiksi...

Sillä hetkellä kuului laukaus tallista. Eversti kohotti päätään aivan
kuin vanha sotaratsu.

— Hä, mitä uusia tapoja täällä on otettu käytäntöön?

Pelästynyt husaari livahti samassa portin kautta ulos.

— Pysähdy! jyrähti eversti.

Vinosilmäinen pysähtyi hänen eteensä jäykkänä kuin pylväspyhimys.

— Kuka roisto on uskaltanut ampua itsensä.

— Teidän sankariutenne, herra eversti, ilmoitan nöyrimmästi, herra
yliluutnantti Aron ja vapaaehtoinen.

— Mi-mi-tä??

— He tähtäävät toisiaan pistoleilla...

— Kaksintaistelu! sanoi eversti.

— Kaksintaistelu?

Jutka Brenóczyn kasvot kalpenivat niinkuin oranssinkukka, hänen
silmäteränsä laajenivat peloittavasti. Niin hän siinä seisoi kuin Bero
Bárczyn ihana rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél... Kiusallinen
puolen minuutin hetki kului. Eversti oli ensimmäinen, joka liikahti.

— Kyllä minä heitä avustan, sanoi hän kolkosti uhaten, heittäen
miekkansa kainalon alle.

Hänen ystävällinen tarjouksensa tuli myöhään, sillä Géza Gyurkovics
astui pihalle. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli Jutka Brenóczy, ja
ensimmäinen, joka hänet näki, oli Jutka Brenóczy.

Pihalla oli ainakin pari sataa ihmistä — rakuunat niihin luettuina,
— mutta sittenkin Jutka riensi suoraan Gézan luo, kietoi tyttömäisen
hennot kätensä hänen kaulaansa, veti vapaaehtoisen hämmentyneet kasvot
turkinkaulustaan vasten ja sanoi itkevän naisen pehmeällä äänellä:

— _Minä ei salli, että teitä surmataan!_

Unkarin kieletär peitti tällä hetkellä itkevät kasvonsa, mutta
pihalla olevat rakuunat ja sotaravintoloitsijattaret eivät seuranneet
esimerkkiä, päinvastoin näytti siltä, kuin he olisivat vähäksyneet
kahta silmäänsä.

Eversti päästi äänen, joka parhaiten muistutti kuolettavasti
haavoitetun liettualaisen villihärän mylvintää.

— Ääretöntä! sanoi hän.

Tähän asti en ole tahtonut mitenkään olla epähieno, mutta nyt luulen
tuskin vahingoittavan! Jutka Brenóczy paran hyvää nimeä, jos kerron,
mikä jo kaksi viikkoa oli painanut tytön mieltä. Géza Gyurkovics oli
pari viikkoa aikaisemmin suudellut Jutkaa. Jäällä se oli tapahtunut,
muualla se olisi ollut mahdotonta. Hämärsi jo, radalla luisteli enää
vain pari koulupoikaa, eikä Jutka vielä tahtonut luistelustaan luopua.
Rohkeassa käänteessä — he kiersivät juuri sumun peittämää pillistöä
— tunsi tyttö yht’äkkiä vapaaehtoisen kuumien huulten koskettavan
jääkylmää pikku korvaansa... Hetken näytti siltä, kuin Jutka olisi
tahtonut vapauttaa sormensa Gézan käsistä. He kamppailivat keskenään,
sitten herpaantui tytön käsi, ja kolmannella kaarroksella hän tarttui
yhä kiinteämmin seuralaiseensa. Neljännellä kierroksella hän vastasi jo
niin innokkaasti hänen kädenpuristuksiinsa, että tuntui siltä, kuin hän
ei kuuna päivänä olisi tahtonut päästää valkosormikkaista kättä. Sitten
yhtäkkiä hänessä heräsi ikuinen Eeva.

— Nyt te varmaan minua _halveksitte_? kysyi hän tuskallisesti hymyillen.

Géza Gyurkovics, joka siihen aikaan ei vielä tietänyt, että
rakastuneiden neitosten mieliajanviete on tuntea itsensä
_halveksituiksi_, joutui miltei raivoon. Miten voikaan ihminen olla
niin mauton?

— Ääretöntä! sanoi siis eversti kasarmin pihalla.

Entä vapaaehtoinen? Kahden askelen päässä hän teki kunniaa vieden
kätensä lakille.

— Herra eversti, minulla on kunnia pyytää tyttärenne kättä!

Ratsumestarinrouva oli ensimmäinen, jonka mieleen juolahti, ettei
yhden rakuunaosaston ja neljän sotaravintoloitsijattaren läsnäolo
ollut ehdottomasti välttämätön tällaisen perhetapauksen selvittelyyn.
Hänen ehdotuksestaan lähti seurue upseeripaviljonkiin. Eversti astui
edellä uhmaten kohottaen päänsä, kiertäen äkeissään viiksiään; hän oli
niinkuin järkähtämätön sankari Kont, astuessaan kuningas Zsigmondin
puheille. Jutka oli äkkiä käynyt kovin pelonalaiseksi. Käydessään
kasarminportin läpi hän heitti kaipaavan katseen maantielle, aivan kuin
olisi tahtonut syöksyä sinne ja paeta suin päin Wieniin äidin luo.

Kului runsas neljännestunti, ennenkuin lainkaan saattoi puhutella
everstiä. Hän käveli vain tömisevin askelin edestakaisin huoneistossa
ja toisti toistamistaan:

— Minä olen aasi! Jumala nähköön minun sieluni pohjaan, minkälainen
vanha aasi minä olen!

Sitten hän katsoi raivokkaasti ympärilleen, nähdäkseen olisiko ketään,
joka rohkeni väittää häntä vastaan. Onneksi ei kukaan ollut niin
uskalikko.

Sitten — ja niin kävi hänelle kasarmissakin, kun hän ylenmäärin suuttui
— saavutti hän vihansa mittakaavan keskikorkeuden ja juonti kasvonsa
peloittavan lempeiksi. Hän istahti, nojasi rystynsä polviinsa ja kävi
leikkisäksi niinkuin huvinäytelmässä. Mutta hänen äänessään oli hiukan
alakuloinen kaiku.

— Sinä siis rakastat häntä, minun jumaloitu tyttäreni? Ja hän,
mallikelpoinen, rakastaa sinua... Hän pyytää sinun kättäsi ja ottaa
sinut puolisokseen... Hänestä tulee armollinen herra vapaaehtoinen ja
sinusta yksivuotisen vapaaehtoisen armollinen rouva, ja minusta taas
— minusta tulee teidän lapsenpiikanne... Sillä jos hänestä voi tulla
aviomies ja sinusta hänen rouvansa, voi minusta tulla lapsenpiika...
Koreaksi käy kaikki, jos koko maailma teidän hääpäivänänne on
ylösalaisin...

Jutka purskahti itkuun, ratsumestarinrouva ehätti väliin yrittäen
rauhoittaa Brenóczya, mutta eversti hymyili lempeästi.

— En totisesti minä ole vihainen! Minä olen hyvin onnellinen; suvaitkaa
huomata, miten tämän suuren onnen tähden tuskin voin pysyä nahassani...

Nyt palasi jo Gézankin rohkeus, ja hän alkoi puhua. Hän sanoi
ainoastaan tahtoneensa antaa everstille hyvitystä ja oli sentähden
pyytänyt Jutkan kättä... Mutta hän rakasti todella Jutkaa, ja niin
kauan kuin tyttö pysyi hänessä, piti hän häntä kihlattunaan... Hän
pyysi ainoastaan kaksi vuotta tehdäkseen itsestään miehen, sitten hän
tulee uudestaan pyytämään Jutkan kättä... Hän pysyy sanassaan tai ampuu
kuulan otsaansa...

Perhenäytelmän viimeinen kohtaus päättyi seuraavana päivänä siten,
että eversti saattoi Jutkan asemalle, sääli hänet ensimmäisen luokan
vaununosastoon ja lähetti hänet Eliz-neidin saattamana Wieniin. Hän
antoi tyttärelleen kirjeenkin vietäväksi äidille, ja kertoi siinä
tunnollisesti kaiken, mikä oli tapahtunut.

Kun kaunistukkainen everstinrouva Kant-kadun varrella olevassa
huoneistossaan luki miehensä kirjeen vilkaisten aina lomassa vapisevan
Jutkan kasvoja, purskahti hän nauramaan, niin että kyynelet valuivat.
Hän nauroi usein ja sydämellisesti, ja jos hän ikkunastaan näki, miten
tuuli vei joltakin lakin, täytyi hänen purra nenäliinaansa, etteivät
palvelijat kuulisi hänen rattoisuuttaan. Muuten raikui hänen naurunsa
niin herttaisena kuin alttoäänisen satakielen liritys. Mutta nyt hän
ei voinut hillitä itseään. Hän heittäytyi sohvalleen ja huusi ääneen
riemuaan, ja kamarineitsyen täytyi myöhemmin ommella hänen pukunsa
kolmesta kohdasta...

Seuraavana päivänä hän tarkasti Jutkan puvuston ja leikkasi hänen
hameenhelmansa neljä tuumaa lyhyemmiksi.

— Voi äiti, sanoi Jutka, — nythän minä olen aivan kuin mikäkin
balettitanssijatar!

— Sinä olet sen näköinen, kuin neljätoistavuotiaan tytön täytyykin
olla...

— Mutta minä olen täyttänyt kuusitoista!

— Neljätoista! sanoi everstinrouva ankarasti ja järkähtämättömästi.

Kun hän sitten vei tyttärensä kävelemään, pani hän ison, pitsireunaisen
lastenhatun hänen päähänsä; tädit taputtivat _kleine Magyar'in_
ruusunpunaisia poskia, ja sedät antoivat hänelle makeisia.

Noin kaksi viikkoa myöhemmin vietiin Jutka taas tanssiaisiin:
vapaaherratar Pardubiczin lastentansseihin. Nuori paroni Pardubicz,
joka jo oli Teresianumin viidennellä luokalla, koetti aluksi hakkailla
häntä, mutta huomasi pian, että Jutka oli hyvin lapsellinen pieni
hanhenpoikanen...




ÄIDIN SYDÄN.


Hyvään aikaan ei tapahtunut mitään mainitsemisenarvoista.

Géza Gyurkovics suoritti myöhemmin upseerintutkintonsa.
_Tietopuolisessa sotataidossa_ hän tosin osoittautui surkuteltavan
tietämättömäksi, mutta koska hän istui reippaasti satulassa ja osasi
kaikuvalla äänellä komentaa rakuunaosastoa ja kun tutkijoiden korviin
oli tullut huhu, että Gyurkovics empimättä ampuisi kuulan otsaansa, jos
hänet reputettaisiin, niin isät tekivät päätöksensä hänen edukseen.

Jo aikaisemmin oli hänessä kypsynyt päätös ruveta sotilasalalle,
ja tultuaan nimitetyksi reserviupseeriksi hän palasi viipymättä
bács-kevéläiseen varusväkeen suorittamaan kuusikuukautista
koepalvelustaan.

Koko sinä aikana eivät Jutka ja hän saaneet nähdä toisiaan. Eversti
oli kyllin viisas vaatiakseen Gézalta kunniasanan, ettei hän ilman
erityistä lupaa käy tervehtimässä tyttöä, ja Géza, kuten lukijani
tietävät, ampui kernaammin kuulan otsaansa kuin petti sanansa.
Kuitenkaan ei kielto käsittänyt kirjeenvaihtoa, ja rakastavaiset
riensivät mahdollisimman paljon käyttämään hyväkseen everstin
muistamattomuutta.

Everstin tytär, aloitti kirjeenvaihdon Wienistä seuraavilla valituksen
sanoilla:

  »Minä olen kovin onneton, sillä täällä ne kohtelevat minua aivan kuin
  jotakin koulutyttöä. Äiti konfiskeeraa (alkuperäisessä kirjeessä oli:
  konfixhkiiraa!) päivittäin jotakin minun isästäni, ja jos minä yhä
  edelleen nuorrun samassa määrin, täytyy minun ennen pitkää hankkia
  itselleni imettäjä. Mutta vielä silloinkin minä jumaloin sinua —
  j.n.e...»

  Sitten: »Kirjoita tällä osoitteella: _Hero ja Leander — poste
  restante_.»

(Olisi mielenkiintoista tutkia kerran, mistä kaikki tytöt ovat päässeet
_poste restante_-järjestelmän perille. Sillä kaikki tuntevat sen.)

Joka viikko he kirjoittivat toisilleen useastikin, neli-, kahdeksan-,
kaksitoistasivuisia kirjeitä. Mielestäni ei ole tarpeellista jäljentää
tähän kaikkia sataaseitsemäätoista — keskimäärin kahdeksansivuista
kirjettä — lienee kylliksi, jos teen pienen poiminnon niistä. Kas
tässä: _Tähti, kukka, meri, aurinko, — monta tuhatta miljoonaa,
lukemattomia, mittaamattomia, sanomattomia — onni, suru, kuolema,
kärsimys, toivo, autuus, — iäti, ei koskaan..._

Näihin kirjeisiin liittyi usein hauskoja lähetyksiä. Jutka lähetti
välistä valokuvia, harvemmin kiharoitaan, useimmin kuivattuja kukkasia.
Géza Gyurkovics lähetti parhaasta päästä suukkosia. Miten paljon tätä
viimeksimainittua tavaraa mahtuu yksinkertaiseen kirjeeseen, sitä en
näin käden käänteessä voi laskea.

Loppui vihdoin kuusikuukautinen koepalvelus, ja Géza määrättiin
budapestiläiseen rykmenttiin aliluutnanttina vakinaiseen palvelukseen.
Tuskin hän oli asettunut pääkaupunkiin, kun Jutka jo kirjoitti hänelle
Bács-Kevéstä. Eversti oli heti aliluutnantin lähdön jälkeen noutanut
tyttärensä Wienistä. Jutka oli näet lyhyiden hameiden katkeroittamana
kirjoittanut niin surumielisen, ikävöivän, rukoilevan ja nöyrän
kirjeen, ettei ankara sotilas voinut sitä vastustaa...

— Vien hänet pariksi viikoksi luokseni, sanoi hän rouvalleen.

Tietysti Jutka aloitti jälleen dualistisen elämänsä siellä, missä hänen
oli täytynyt pannaanjulistuksen tähden siitä luopua. Ensi työkseen hän
lahjoitti pois kaikki lyhyet hameensa, sitten hän maata laahaavalla
hameella ja vihatun lastenhatun sijaan hankitulla rohkeamuotoisella
kolibri-stillebenhatulla hurmasi koko armeijan ja nostoväen. Ja —
kaikin puolin noudattaakseen elämässään perusohjeitaan — hän poltti
iltapäivisin salaa yhden isänsä savukkeen, joka tuotti hänelle sangen
ankaria ponnistuksia itsensä voittamisessa.

Näihin aikoihin tapahtui, että Bandi Gyurkovics aikaisemmin mainituilla
perhekieseillä ilmestyi Bács-Kevéen ja kävi tervehtimässä Brenóczyja.

Tervehdyskäynnin alkuvalmistuksissa on huomattava eräs keskustelu
Bandin ja hänen äitinsä välillä. Se koski Gézan _kihlausta_.
(Ilmaisemalla sanan kihlaus _harvennettuna_ olen tahtonut kuvata hänen
armonsa sitä kohtaan osoittamaa purevaa ivaa.) Kun hänen armonsa ensi
kerran kuuli puhuttavan poikansa _kihlauksesta_, remahti hän isoon
nauruun.

— Mutta tässä ei ole kysymys mistään pilasta, sanoi Bandi, joka tunsi
veljensä itsepäisyyden. — Jos Géza kerran on päättänyt, menee hän myös
naimisiin tytön kanssa.

— Anna hänen vain mennä naimisiin, niin ei hän koskaan mene naimisiin!
viisasteli rouva Gyurkovics, joka usein osoitti omituisia loogillisia
käänteitä.

Kun hän kuitenkin muutamia kuukausia myöhemmin alkoi aavistaa, että
hänen itsepäisen poikansa mielessä sittenkin liikkui sellaisia
aikeita, vihastui hän ankarasti. Rouva Gyurkovicsin mielipide oli
— kuten aikaisemmin olen maininnut — että kaikki miehet, jotka
menevät naimisiin, ovat hulluja. (Kunnioitettavina poikkeuksina
piti hän kuitenkin myöhäisempiä vävypoikiaan.) Lempeämmin arvosteli
hän ainoastaan niiden poikiensa avioliittoja, joiden rouvien isät
kuuluivat _korkeimmin taksoitettujen joukkoon_. Muuten oli hänen
mielestään onnellisen avioliiton perusehtoja se, että mies oli ehtinyt
kypsyneeseen ikään, joka alkoi kolmannenkymmenennen ikävuoden tuolla
puolen.

— Tahtoisinpa kernaasti tietää, _millä_ he oikeastaan aikovat perustaa
perheen? kysyi rouva Gyurkovics. — Eihän heillä kuulemma ole ropoakaan.

(_Jonkin verran_ = 50,000 floriinia; _rahaa_ = 100,000 floriinia;
_varakas_ = 200,000 floriinia; _hyvin varakas tai paljon rahaa_ = ei
ole olemassa.)

— Millä hän aikoo perustaa perheen? mietti Bandi Gyurkovics. — Ehkä hän
luottaa siihen, että äiti menee hänen edestään takuuseen... [Unkarissa,
samoinkuin useimmissa Euroopan maissa, täytyy armeijassa toimivan
upseerin esittää takuumiehet aikoessaan mennä avioliittoon.]

— Kuka hänelle menisi?

— No äiti...

— Minäkö? Entä mihin minä menisin?

— Takuuseen!...

— Jotta hän voisi mennä naimisiin sen tytön kanssa?

— No niin...

Siihen sanoi rouva Gyurkovics jotakin hyvin kummallista.

Näin hän sanoi:

— Olemmeko sitten Aasiassa, villien parissa, että poika ajattelisi
sellaista äidistään? Vai sitä vartenko minä olen olemassa, että
naittaisin kenen hyvänsä kuninkaan sotilaista?

Tämä takaperoinen ajatus, että Géza naisi köyhän tytön, huolestutti
kaikesta huolimatta kuitenkin äidin sydäntä. Hän huomasi, että hänen
oli pakko tehdä jotakin, ellei nyt muunkaan vuoksi, niin kuitenkin
omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kerran sanoikin hän sitten Bandille,
että tämä lähtisi Kevéen ja kävisi tervehtimässä Brenóczyja.

— Lähde heille ja juonna naamasi niin yksinkertaisen näköiseksi, kuin
ei sinulla olisi yhtään mitään mielessä... Ehkä saat silloin selville
jotakin, mikä voi meitä hyödyttää...

Eversti vastaanotti nuoren herran erittäin sydämellisesti. Sittenkun
Gézan elämänrata oli käynyt varmemmaksi, punnitsi isäkin vakavammin
avioliiton mahdollisuuksia. Bandilla oli sitäpaitsi vaatimaton,
mutta ei suinkaan peloittava kyky, jonka avulla hän saavutti
Brenóczyn myötätunnon ja joka kyky häntä muuten suuresti auttoi
elämäntaistelussa: hän saattoi saada kasvoihinsa miellyttävästi
rajoitetun, niin sanoakseni erikoisen — sanalla sanoen vilpittömän
yksinkertaisuuden ilmeen, joka jo ensi näkemällä avasi hänelle
tien rehellisten ihmisten sydämiin. Jo koulussakin oli hän tämän
ominaisuutensa avulla voittanut helläsydämisimmät opettajansa
puolelleen näyttelemällä ahkeraa, mutta hidastajuista oppilasta
— vaikka hän itse asiassa oli penikka älyltään, jonka vain hänen
laiskuutensa etevämmyydessä voitti. Joka nyt kerran näki hänen
ruskeat kasvonsa ja hiukan surumielisesti katsovat silmänsä, ajatteli
itsekseen: Tämä poika ei liene mikään kynttilä, mutta varmaankin hän
on luonne, ellei tosin erittäin henkevä, niin ainakin syvästi tunteva
ihminen...

Jutkan saattoi tämä _tulevan langon_ käynti aluksi hämilleen. Hän tunsi
arkaa kunnioitusta Bandia kohtaan, jonka Gézaa muistuttava yhtäläisyys
häntä peloitti. Myöhemmin, iltapäivän kuluessa, hänen rohkeutensa
palasi, ja silloin huomasi, että everstin Jutka tilaisuuden sattuessa
saattoi osoittautua harvinaisen rakastettavaksi. Hän tunsi, että tämä
käynti merkitsi hänelle hyvin paljon, ja sentähden hän tahtoi antaa
monenlaisten kotoisten hyveiden miellyttää Bandia, mikä myös sangen
suuressa määrin hänelle onnistui. Pisara mielenliikutusta, jonka
hänessä saattoi huomata, teki hänet suorastaan vastustamattomaksi.

Bandi siirsi keskustelun usein kaksoisveljeensä, puhuen hänestä
suopeasti, niinkuin on tapana muistella hemmoteltua lasta. Mutta kun
hän illan tullen jälleen nousi kieseihinsä, myönsi hän hiljaisessa
mielessään, että _Gézalla sittenkin on järki tallella_.

— Sinä saat lähteä sinne vielä kerran, sanoi rouva Gyurkovics paria
päivää myöhemmin. — Sinun täytyy olla olevinasi aivan kuin et mitään
erikoisempaa hautoisi, mutta sinun täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen
puhua Gézasta... Sano heille, että hän on hullu, tappelupukari,
velkojentekijä... ja kortinpeluu! Se tekee hyvää...

Tällä kertaa Jutka vastaanotti Bandin niinkuin uskotun ystävän. Hän vei
hänet pieneen huoneeseensa, — jonka sisustus muistutti huonekoristuksia
kansannäytelmässä _Ördög pirulái_ [Pirun pillerit] — siellä hän istutti
hänet kiikkutuoliinsa ja juorusi hänen kanssaan kahden tunnin ajan.
Hän ei laiminlyönyt tarjota hänelle muitakin nautintoja, hän hyvitteli
vierastaan savukkeilla ja konjakilla, pirskotteli Bandin käsille
hajuvettä ja nenäliinaan lavendeliöljyä.

Kolmannella vieraskäynnillään Bandi vei kukkavihkon Kevéen ja toi
sieltä kotiaan Tamásiin Jutkan valokuvan. Tästä käynnistä seurasi,
että Jutka uskoi hänelle _kaiken_. Pyöristetyssä ja yhtäjaksoisessa
esitelmässä, oikein kaunopuheisesti hän ilmaisi hänelle sydämensä
surut, aivan kuin hän ei ensi kertaa olisi kertonut rakkautensa
tapahtumia. Eikä hän ensi kertaa kertonutkaan, sillä ennen Bandia
oli neljä viisi wieniläistä ja yksi tai pari kevéläistä ystävää
kuullut Jutkan surumielisen kertomuksen, paitsi kapteeninrouvaa ja
kaikkein pienintä sotaravintoloitsijatarta, jonka somilla käsitöillä
huomaavainen Jutka jouluna tavallisesti yllätti herra everstiä ja hänen
rouvaansa.

Samalla hän höysti kertomuksiaan pienillä itkukohtauksilla ja luki
lopuksi muutamia Gézan kirjeitä. (Tähti — kukka — ikuisesti y.m.)

Bandilla oli, kuten jo mainitsin, niin miellyttävät ja luottamusta
herättävät kasvot, että ne suorastaan herättivät sellaisia tunnustuksia.

— Minä olen hyvin onneton, sanoi Jutka, — sillä koko maailma on minua
vastaan...

Bandi riensi ihmiskunnan nimessä panemaan vastalauseensa sellaista,
hänenkin kohdalleen osuvaa syytöstä vastaan.

— Kuinka voitte niin sanoa, Jutka-neiti?

— Ettekö te sitten olekaan minun viholliseni?

— Teidän — minä? Minä teidän!

Tämä Bandin lausunto ilahdutti paljon Jutkaa.

— Kuinka jalo te olette, Bandi! Katsokaa, minun sydämeni kuiskasi jo
minulle, että te olette sellainen... Tänään näen teidät vasta kolmannen
kerran, mutta lukuunottamatta isääni en kehenkään niin luota kuin
teihin...

(Hän sanoi: lukuunottamatta isääni — mutta itse asiassa oli hänen
isänsä ainoa, jolle hän ei virkkanut mitään.)

Kun rouva Gyurkovics sitten huolellisesti tarkasteli Bandin mukanaan
tuomaa valokuvaa, sanoi hän näin:

— No katsohan — ja oikein soma!

Bandi sai pari päivää myöhemmin kirjeen Jutkalta. Tämä kirje oli
grafologisestikin erikoisen mielenkiintoinen todistuskappale, sillä
tyttö alkoi näihin aikoihin muodostaa helmenpyöreitä pieniä kirjaimiaan
ylimyksellisen korkeiksi heinäsirkkakirjaimiksi. Hän kirjoitti, että
kevéläiset upseerit panevat toimeen pienen juhlan, johon hän rykmentin
puolesta innokkaasti pyysi Bandia tulemaan.

— Lähde, poikani, sanoi rouva Gyurkovics.

Hellän äidin sydämen täytti jokin suloinen aavistus. Annahan olla,
everstin tytär alkaa kiintyä Bandiin. Jos hän rakastuu häneen — ja
kaikilla Gyurkovicsin pojilla oli kyky saada kaikki tytöt rakastumaan
itseensä, — jos Jutka rakastuu häneen, ajatteli hän, silloin hän joka
tapauksessa rikkoo välinsä Gézan kanssa, eikä Bandi ota vaimokseen
sellaista tyttöä, joka on osoittautunut niin muuttelevaiseksi...

Kohottakaamme lakkiamme äidin sydämelle, joka lastensa vapauden nimessä
taistelee kekseliään viekkauden vasamilla.

Kun Bandi palasi bács-kevéläisistä huveista, alkoi rouva Gyurkovics
kysellä:

— Tanssitko hänen kanssaan?

— Tanssin. Csárdáan ja katrillin.

— Mistä puhuit hänelle?

— Sanoin, että Géza on kortinpeluri...

— Se kuuluu joltakin, sinä uljas urho! sanoi rouva Gyurkovics itsekseen
jättäessään poikansa yksikseen vaihtamaan vaatteita.

Bandikin sanoi jotakin itsekseen, ryhtyessään peseytymään. Näin hän
sanoi:

— Äiti parka, jospa hän tietäisi, ei hän koskaan olisi synnyttänyt
minua!

(Ellen erehdy, on tämä lause kotoisin tappelupukari Elefántovicsilta,
joka tavallisesti käytti sitä, kun hänen vastapelaajansa tarokissa
kaatoi hänen pagátinsa.) [Tarok on hyvin yleinen, mutta samalla sangen
vaikea unkarilainen korttipeli. Siinä käytetään erityisiä kortteja,
joista tärkeimmät ovat: skiz, xxi ja pagát. Pelaajia on seurueessa
kolme.]




VIELÄ ÄIDIN SYDÄN.


Heinäkuussa tapahtui, että aliluutnantti Géza Gyurkovics teki
Budapestissä anteeksiantamattoman kevytmielisyyden. Köyhänä upseerina
hän antoi näet houkutella itsensä kasinossa eräänä yönä pelaamaan
kolmen peloittavan pelipukarin kanssa. Tosin hän kyllä voitti
neljätuhatta floriinia sinä yönä, mutta silti ei meillä ole oikeutta
antaa anteeksi hänen nuorenmiehen ajattelemattomuuttaan.

Aluksi hän katseli vain syrjästä noita kolmea peliteikaria. Yksi oli
bácskalainen, toinen sároslainen ja kolmas erdélyiläinen armenialainen.
Géza pani merkille, että sároslainen pelasi uhitellen tahtoen
peloitella toisia, bácskalainen taas hajamielisen hienostelevasti ja
armenialainen miten milloinkin, usein kuitenkin voittaen. Oikeastaan
ei siinä mitelty voimia; herrat pelasivat maltillisesti, suorastaan
toisiaan säästellen: he muistuttivat kolmea miekkailijaa, jotka
mittelevät miekkojaan vain aikansa kuluksi. Jos joku voitti suuren
panoksen, tilasi hän samppanjaa, jonka he sitten joivat muut paitsi
Géza, joka kieltäytyi. Keskiyön jälkeen jakoi armenialainen Gézallekin
kortit.

— Tee meille seuraa, mehän pelaamme vain leikin vuoksi.

Aliluutnantti teki alussa muutamia erehdyksiä, joille teikarit
sydämellisesti nauroivat. Hän otti kortit kahden sormenpäänsä väliin,
aivan kuin olisi tahtonut nipistää niitä korvista. Myöhemmin kääntyi
onni hänelle suopeaksi, ja silloin jo vastapelaajat lämpenivät. He
eivät mitenkään päässeet selville hänen järjestelmästään, sillä
nähtävästi hän pelasi ilman mitään johdonmukaisuutta, milloin
uhkarohkeasti hyökäten, milloin aiheettomasti peräytyen. Kuitenkin hän
voitti alinomaa, ja kortit pysyivät hänen kädessään yhtä varmasti kuin
miekka nuoren Siegfriedin kädessä. Armenialainen poistui aamupuolella,
ja päivän valjetessa oli Géza puhdistanut molemmat toiset.

Kotona hän luki rahat. Hän oli voittanut ropoa vaille neljätuhatta
floriinia ja lisäksi vaakunakoristeisen käyntikortin, jonka
sárospiirikuntalainen oli antanut hänelle neljänsadan floriinin
pantiksi.

Kysytään: mitä tekee aliluutnantti, jos hän äkkiarvaamatta saa
neljätuhatta floriinia? Vastaus: hän tekeytyy sairaaksi voidakseen
sillä perusteella pyytää kuuden viikon loman.

Géza — ottaen huomioon verevän ja terveen ulkomuotonsa — päätti, että
hänen sairautensa on oleva polvessa. Hän tunsi erään siviililääkärin,
jonka neuvoa hän tässä kysyi, ja tämä esitti hänen valittavakseen neljä
tautia: ischiaksen, gonitiksen, artritiksen ja lopuksi tumor albus
articulorumin. Aliluutnantti väliisi artritiksen, koska tämä nimi teki
häneen mahtavimman vaikutuksen.

Kerran, kun hän ratsumestarin seurassa nousi kasarmin portaita, hän
valitti tuskallisesti ja puri huultaan.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi ratsumestari..

— Ei mikään! Minun aasimainen polveni vain...

— No no, täytyy olla varovainen.

Toisen kerran pani esimies merkille, että Gyurkovics laahusti kasarmin
pihan poikki.

— Sinua jokin vaivaa! Miks'et puhu lääkärille?

— Ei siihen kannata sanoja tuhlata... jos neuvottelisin tohtorin kanssa,
tiedän, että hän kieltäisi minua ratsastamasta, enkä minä tahdo ruveta
sotarosvoksi...

Mitta oli kukkurallaan, kun Géza kerran oli pyörtyä satulassa
ratsastamaan lähdettäessä.

— Varmaankin särkee taas polveasi, sanoi ratsumestari, — mutta te
nuoret olette niin kevytmielisiä, että ette mene lääkärille.

Seuraavana päivänä hän itse lähetti Gézan rykmentinlääkärin luokse.
Vaikka Géza omantunnon mukaisesti luetteli kaikki artritis-symptomit,
tuli tohtori kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hänellä oli
gonitis, joka osaltaan todistaa lääketaidon horjuvaisuutta.

Niin tapahtui, että Géza Gyurkovics lähti kuuden viikon kylpymatkalle
Herkules-kylpylään. [Kuuluisa kylpylä 3 penikulmaa pohjoiseen
etelärajalta, missä kolmen valtakunnan rajat yhtyvät toisiinsa:
Unkarin, Serbian ja Romanian.] Hän otti mukaansa palvelijansakin, jolle
hän oli teettänyt kauniin jahtilivrean sárospiirikuntalaisystävänsä
rahoilla.

Hän oli ollut jo kaksi päivää Herkules-kylpylässä, kun hän illalla meni
tanssisaliin, missä parhaillaan jokailtaiset huvit olivat käynnissä.
Siellä hän tapasi erään leiniäpotevan upseeritoverinsa, joka kertoi
hänelle kylpylaitoksen juoruja.

— Kuka on tuo kaunis, vaalea rouva? kysyi Gyurkovics osoittaen muuatta
salin nurkkausta.

— _Kaunis Poldi_. Tavattoman hilpeä jalosukuinen wienitär. Tänään
iltapäivällä tutustuin koko hänen seurueeseensa.

Kaunis rouva oli suuren seurueen ympäröimänä, ja hän oli heläjävän
raikkaalla iloisuudellaan kiinnittänyt Gézan huomion itseensä.
Hänen naurunsa oli sointuva niinkuin lirittävän satakielen laulu.
Nähtävästi hän piti lystiä erään tanssivan romanialaisen seuramiehen
kustannuksella.

— Jos pidät valssista, suosittelen sinulle erityisesti kauniin Poldin
tuttavuutta, jatkoi reumaattinen toveri.

— Esittele minut, sanoi Géza Gyurkovics, joka tällä hetkellä unohti
sekä artritiksen että gonitiksen.

Kaunis rouva, jolle hänet esiteltiin, tanssi aivan ihmeellisesti.
Hänestä saattoi nähdä, että hän joka hermossaan tunsi soiton
kevytmielisen melankolian ja että hän intohimoisesti rakasti tanssia,
ei tanssijan, vaan soiton tähden. Géza Gyurkovics, joka myöskin oli
kuuluisa erinomaisena tanssijana, tunsi saaneensa siivet tanssiessaan.
Heidän täytyi kuitenkin pian luopua tanssista, sillä kauniille rouvalle
sattui pieni onnettomuus: hänen runsas tukkansa aukeni ja valahti hänen
selkäänsä pitkin niinkuin parvi kullankeltaisia, vapaaksi päässeitä
käärmeitä.

— Kiitos, riittää jo! Minun tuhma tukkani irtaantuu alinomaa... Miten
kauan viivytte täällä? kysyi hän sitten Gézalta.

— Pari viikkoa, niin kauan kuin viihdyn.

— Minä pidän huolta siitä, että viihdytte, sillä teidän veroisianne
tanssijoita ei kasva joka oksalla...

Reumaattinen aliluutnantti tuli samassa ja sanoi tutunomaisesti:

— Älkää vain saattako hänen päätään pyörälle, jalosukuinen rouva, sillä
hän on jo puolittain sulhasmies.

Sitten hän kääntyi Gézan puoleen sanoen unkariksi:

— Älä ota häntä vakavasti. Hän on viekas ja hullaannuttaa itseensä koko
maailman...

Vaalea rouva pyöristi silmänsä.

— Niin nuori? Vahinko! Miten olette voinut tehdä sellaisen tyhmyyden? —
Niin niin — pyydän anteeksi...

— Älkää ujostelko, — rohkaisi Géza.

— Mutta miten olette kuitenkin tehnyt jotain sellaista? Ja aivanko
totinen juttu?

Géza kohautti olkapäitään.

— Olen sidottu sanaani...

— Te mahdatte olla suuri luonne... Mutta suoraan sanoen, minä en
rakasta suuria luonteita, sillä tavallisesti ne ovat ikäviä ihmisiä...
Luulen kuitenkin, että te olette loistava poikkeus...

— Teidän jalosukuisuutenne hemmottelee minua...

— Älkää ihmetelkö sitä, — minun iässäni saa nainen tyytyä itse
mielistelemään nuoria miehiä...

Géza arvosteli hänet kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vanhaksi.
Muistaen toverinsa varoitukset hän vastasi kohteliailla
hävyttömyyksillä kauniin rouvan mairitteluihin. Tämä sävy kuitenkin
nähtävästi hyvin huvitti kaunista Poldia.

— Onko morsiamenne kaunis?

— Se on makuasia...

— Näyttäkää minulle hänen kuvansa. Näyttäkää, sillä muuten pakahdun
uteliaisuudesta... Näyttäkää vain rohkeasti, sillä minä en tunne näiltä
main ketään, ja muuten — onhan hän morsiamenne!

Géza otti taskustaan medaljongin ja antoi sen kauniille rouvalle.
Kaunis rouva heitti pikaisen silmäyksen Jutkan kuvaan, sitten muuttui
hänen ilmeensä samassa.

— Ja tämä on teidän morsiamenne?

— Niin.

— Mutta — mikä olikaan nimenne?

— Géza Gyurkovics.

— Te olette bács-kevéläinen vapaaehtoinen?

— Olin vapaaehtoisena Kevéssä.

Kaunis Poldi sanoi tähän jotakin aivan erikoista, jonka usein voi
kuulla wieniläisten suusta, kun heidät valtaa voimakas mielenliikutus...

— No — terve, herra Mayer!

Sitten hän ojensi medaljongin Gézalle.

— Tiedättekö kuka minä olen? Minä olen teidän anoppinne!

— Kuinka — rouva Brenóczy? (Kaunis rouva, joka äänsi r-kirjaimen h:na,
lausui nimensä oikeastaan _B-h-enócczy'na_, korko toisella tavulla.)

— Terve, herra Mayer! sanoi Gézakin vuorostaan.

— Armollinen rouva, keskeytti Géza vihdoin pitkän äänettömyyden, —
olisin teille sanomattoman kiitollinen, jos sanoisitte minulle mitä te
tekisitte nyt minun sijassani.

— Kernaammin tahtoisin, että te sanoisitte mitä minun nyt täytyy tehdä
tai sanoa...

— Tapahtuuko armollisen rouvan mielestä niin suuri onnettomuus, jos
minä nain teidän tyttärenne?

— Aivan ennenkuulumaton onnettomuus. Vai olenko teidän mielestänne sen
näköinen, kuin erityisesti olisin lastenlasten tarpeessa?

— Ettepä suinkaan. Mutta katsokaa, jalosukuinen rouvani, jos nyt
kuitenkin ympäri käyden yhteen tullaan, niin saattehan perheeseenne
ainakin taitavan tanssijan...

— Kiitän. Minulla ei ole tapana tanssia perheenjäsenteni kanssa.

— Ainakaan en minä vielä kuulu perheeseenne, ja jos suvaitsette...

Soitettiin taas valssiin, ja Géza kumarsi rouvalle. Rouva Brenóczy
laski miettiväisenä kätensä aliluutnantin olkapäälle.

Kun kaunis Poldi oli tutustunut tyttärensä _sulhaseen_ (hänkin lausui
tämän sanan yhtä pilkallisesti kuin rouva Gyurkovics!), piti hän
_kihlausta_ vielä mahdottomampana kuin sitä ennen. Miehet olivat —
rouva Brenóczyn periaatteiden mukaan — kahdenlaisia: hyviä tanssijoita
ja huonoja tanssijoita. Edelliset olivat hauskoja — he olivat syntyneet
seuramiehiksi ja heistä tuli kaikkein kehnoimmat aviomiehet: huonot
tanssijat taas olivat ikäviä, mutta he olivat kaikki kuin luodut
avioliittoon.

Wieniläisten tuttaviensa joukosta hän oli jo valinnut Jutkalle
nuoren herran, ennenkuulumattoman huonon tanssijan, nuorten naisten
tanssiaiskauhistuksen, josta — jos everstinrouvan teoriat pitävät
paikkansa — pitäisi tulla kaikkien aviomiesten esikuva. Se oli muuan
nuori paroni Pardubicz. Melonipäinen ja hyvin vaalea nuori mies,
suuri luonne, joka sammalsi puheessaan ja olisi voinut kuluttaa
kahdeksankymmentätuhatta floriinia, jos hänellä yleensä ollenkaan olisi
ollut taipumusta tuhlaamiseen.

Valssin pyörteessä syntyi rouva Brenóczyn rauhattomassa äidinsydämessä
muuan ajatus.

— Minun tuleva vävypoikani — ajatteli hän itsekseen — on liian
rakastettava nuorukainen ollakseen samalla määrättömän kevytmielinen...
Sellainen ihminen pysyy vain niin kauan yhdessä tyhmyydessä (
sellaisessa kuin tämä _kihlaus_), kunnes saa tilaisuuden toiseen
tyhmyyteen... Vaikka hän lyhdyllä etsisi, ei hän voisi löytää
houkuttelevampaa tilaisuutta, kuin sen, joka tarjoutui tuolla
nurkassa...

Nurkassa istui muuan rouva Brenóczya huomattavasti nuorempi nainen;
hänellä oli nähtävästi siellä yhtä ikävä kuin jollakin syrjäytetyllä
keisarinnalla. Hän oli vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski
Hetviczin rouva — Hetviczin, jota nykyaikaisessa sotahistoriassa
mainitaan nimellä _Spizzan valloittaja_. Hänen ylhäisyytensä,
vapaaherratar Hetvicz-Janky suvaitsi tuon tuostakin haukotella, — sen
olisi kärsivällinen lukijakin tehnyt, jos hän olisi istunut kahden
tunnin ajan kreivien Zdenkó Dumban (von der Scharwacht) ja Ottokár
Dumban (von der Scharwacht) välissä.

— Tulkaa, sanoi everstinrouva Gézalle, — minä esittelen teidät
seurueelleni... Teidän täytyy tutustua minun vanhempiin veljiini ja
ystävättäreeni, joka on Itävalta-Unkarin mielenkiintoisin nainen...
_Siitä toisesta_ emme toistaiseksi puhu...

Mitä näihin molempiin Dumba (von der Scharwacht)-kreiveihin tulee,
eivät he — kiitos Herran! — olleet antautuneet sotilasalalle. (Minä
merkitsen tämän todellisen isänmaanystävän ilolla, koska sillä olisi
voinut olla suuri ja edullinen vaikutus tulevaan sotaan.)

He olivat pitkiä kuin mastopuut, harvasanaisia ja aina huolestuneita
herroja. He joivat aamuteensä huoaten, ja murtunein mielin he
sytyttivät iltasikarinsa, ja kun heidän partaansa ajettiin, kohottivat
he miettiväiset ja jalosukuiset kasvonsa. Olisi voinut luulla, että
jokin salainen suru kalvoi heidän sydäntään, mutta heidän iankaikkinen
murheensa oli vain mielenkiintoinen todistus luonnontieteellisen
_lajien mukautumisteorian_ paikkansapitävyydestä.

Dumba (von der Scharwacht)-kreivit olivat nimittäin jo ammoisista
ajoista asti olleet korkeita sotilashenkilöitä, joiden täytyi
arvokkuuden nimessä varjella itseään kaikenlaisilta kevytmielisyyksiltä
ja joiden alati täytyi juontaa kasvojensa ilme hillityksi,
miettiväiseksi ja ankaraksi, niinkuin sotapäällikölle sopiikin. Aikojen
kuluessa kehittyi suvussa täydellinen upseerityyppi, joka periytyi
isältä pojalle. Rouva Brenóczy ei ollut perinyt sitä, mutta hänen
vanhemmasta sisarestaan, vapaaherratar Pardubiczista sanoivat hänen
tuttavansa, että hän oli »aivan kuin sileäksi ajettu majuri».




MEDUSANSILMÄINEN NAINEN.


Eräs kirjailija, joka kerran esiteltiin vapaaherratar Hetvicz-Jankylle,
vertasi hänen ylhäisyyttään mereen. En tiedä mitä yhtäläisyyttä voi
olla sotamarskinrouvalla ja merellä, varsinkaan kun merta — vaikka
se onkin oikullinen ja kuvaannollisesti puhuen kavala — ei ilman
panettelua voi sanoa röyhkeäksi tai väsähtäneeksi.

Jumalaisen vaateliaisuuden, velttouden, julman ilkeyden ja järjettömän
oikullisuuden ilmeen olisi yllämainitsemani virkaveli voinut havaita
hänen ylhäisyytensä kalpeissa, kauniissa kasvoissa. Pallas Athene,
Pulcinella ja Hebe samassa persoonassa... Kun hän nyt kohotti
lorgnettinsa nenälleen luodakseen hajamielisen silmäyksen Géza
Gyurkovicsiin, joka kunnioittavasti iski yhteen kannuksensa hänen
edessään, huomasi, että hänen ylhäisyydellään oli yhtä sametinpehmeä ja
lämpimästi silmäilevä katse kuin kaihomielisellä Heloisalla.

− Jo yksin _tämän_ tähden saavat arvonsa sekä gomtis että artritis,
merkitsi aliluutnantti itsekseen.

Koska vapaaherratar Hetvicz-Jankylla — kuten myöhemmin selviää — on
kohtalokas osansa Gyurkovicsin poikien elämänvaiheissa, täytyy minun
jo tässä yhteydessä perusteellisesti kuvailla hänen ylhäisyyttään
ja kertoa sellaisiakin läheisiä perheasioita, joita ei edes Géza
Gyurkovics tuntenut.

Vapaaherratar oli rikkaan szerémiläisen Janky-suvun (de genere Akos)
viimeinen jälkeläinen ja oli kuninkaan armosta saanut pitää perheen
arvonimen ja omaisuuden. [Unkarilaisten suurtilallisten tyttäret
perivät ennen ainoastaan pienen osan omaisuudesta, mutta eivät
arvonimeä.] Kun sotamarski Hetvicz kaksi vuotta sitten vei hänet
alttarille, liitti hän omaan nimeensä puolisonsa sukupuuttoisen nimen
ja kilven.

Jos vapaaherrattarella oli niin paljon rahaa (huomauttanee
kärsivällinen lukijani), olisi hän kai saanut miehekseen ei vain
sotamarskin, vaan vieläpä aliluutnantinkin...

Totta kyllä. Hänen avioliittonsa ei ollutkaan oikeastaan mikään
avioliitto, vaan jonkinlainen itsemurha, jonka vapaaherratar oli
tehnyt onnettomassa rakkaudessaan. Nuorena tyttönä hän oli nimittäin
rakastunut erääseen _latinanlukijaan_, erään pehtorinsa poikaan,
oikeaan lukutoukkaan... Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan —
miten olisikaan hän voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — mutta hän
ei tahtonut olla kenenkään toisenkaan oma ja murheessaan hän päätti
mennä ikälopuimmalle kosijalleen.

Useimmat itsemurhaajat, jotka tuhonsa tehtyään vielä voivat ajatella
kirkkaan ajatuksen, katuvat tekoaan. Vapaaherratar Jankylla oli kyllin
aikaa vihkimisen jälkeen miettiä askeltaan ja sen vuoksi hän katui
ankarasti onnetonta tekoaan.

Sotamarskitar ehdotti miehelleen jo n.s. _kuherruskuukauden_ kuluessa
avioeroa. Mutta hänen armollinen miehensä, joka aikanaan oli käynyt
kuninkaan puheilla hankkiakseen hänelle oikeuden perintöön ja
arvonimeen, pelkäsi häväistystä eikä ottanut hänen puhettaan avioerosta
kuulevaan korvaansakaan.

— Minä pakotan sinut eroon, sanoi vapaaherratar äärimmilleen
epätoivoisena.

Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että tätä kavalaa sissisotaa, joka
nyt syttyi molempien aviopuolisoiden välillä, käytiin kunnioitettavan
innokkaasti ja kekseliäästi. Noudattaen synnynnäistä vaistoaan koetti
vapaaherratar aluksi viekasteluilla — joita hän sanoi _kutkutuksiksi_
— saada miehensä suuttumaan. Hämmästyttävän hienotunteisesti hän keksi
tuhannen sellaista seikkaa, joista jo yhdenkin olisi pitänyt riittää
tekemään kauneinkin rouva vastenmieliseksi, aivan kuin yksi ainoa
hiuskarva voi tehdä maukkaimmankin liemen mahdottomaksi nauttia. Mutta
sotamarski panssaroi itsensä näiden neulan- ja ampiaisenpistoksien
varalta liikuttavan dogmaattisuutensa turviin, samalla verisesti
loukaten vaimoaan — jota hän jo silloin sydämensä pohjasta vihasi —
teeskennellyllä hellyydellään.

— Hyvä on, sanoi silloin vapaaherratar, — voin minä muutakin tehdä:
minä häpäisen hänen nimensä, ja silloin hän ajaa minut talosta.

Ei uskoisi, miten vaikeaa sellainen muutamissa olosuhteissa saattaa
olla. Vapaaherratar tahtoi ainoastaan pilata maineensa, mutta hän
oli liian ylpeä alentaakseen itsensä samalla. Hän salli itseään
mielisteltävän huomiota herättävällä tavalla, joskus häpeänhälinää
nostattavasti, mutta ihailijansa — joita hän sanoi itserakkaiksi
aaseiksi — hän palkitsi vain kuparikolikoilla.

Hänen ylhäisyytensä huomasi heti hänen läpinäkyvät hyökkäyksensä ja
säilytti entisen tylsän ja kärsivällisen puolustusasemansa. Hän oli
liikuttavan pitkämielinen rouvalleen, mutta niin ei lainkaan hänen
ihailijoitaan kohtaan. Heille hän kosti julmasti — niin usein kuin
hänelle siihen vain tarjoutui sopiva tilaisuus — ja vaikutusvaltaisena
miehenä hän oli jo saanut montakin heistä tieltään.

Suljetuissa seuroissa säälittiin useinkin aviomiehen koston
uhriksi joutuneita miehiä. Muun muassa puhuttiin eräästä erittäin
miellyttävästä yliluutnantista, joka vain siitä oli saanut sotamarskin
vihat, että samana iltana oli tanssinut kolme katrillia hänen
ylhäisyytensä vapaaherrattaren kanssa. Pian sen jälkeen hän oli
jo matkalla Dombrovaan ja vielä tänäänkin hän viettää ilottomia
päiviänsä tässä Galitsian rajaseudun likaisimmassa linnoituksessa,
muutamien kauhtanaan puettujen Puolan-juutalaisten seurassa.
Kerrottiin myöskin, eräästä kapteenista, joka pari kertaa oli pyytänyt
hänen armonsa ajelemaan tulisella nelivaljakollaan. Odottamattoman
tarkastuksen aikana oli häntä syytetty muutamista aivan vähäpätöisistä
laiminlyönneistä (minua hävettää vaivata lukijaani luettelemalla
niitä, niin vähäpätöisiä ne olivat), mutta kapteenin täytyi ottaa
ero... Keväällä taas oli muuan vaalea nuori kreivi hullaantunut rouva
Hetvicziin. Sotamarskin veljenpoika, juopotteleva kaartilainen, —
jota mainittiin eräänä Euroopan etevimpänä miekkailijana, antautui
sanakiistaan pikku jalosukuisuuden kanssa ja sovitteli miekaniskunsa
niin taitavasti, että kreivin henkevä nypykkänenä muuttui kotkannenästä
bulldogginnenäksi. (Kun hänen armottarensa näki tämän marttyyrikuonon
ensi kertaa, oli hän katketa nauruunsa.)

Kaunista rouvaa harmittivat rajattomasti hänen perhe-sissisodassaan
kärsimänsä tappiot ja (niinkuin nälänhätäisen linnaväen komentaja
äärimmilleen epätoivoissaan hautoo ajatusta räjähdyttää koko linna
ilmaan) hän mietti Herkules-kylpylän huvilassaan yli koko maan kantavaa
häväistysjuttua.

Voidakseen tehokkaasti toteuttaa aikeensa täytyi hänen hankkia
itselleen uhrautuvainen apumies, mutta se ei ollut niinkään helppoa,
sillä salonkitapoja seuraavat nuoret herrat — vieläpä vanhemmat
seuramiehetkin, jotka meidän päivinämme eivät ole niin arkoja kuin
nuoret, — tunsivat hänen edessään kylmänväreitä niinkuin olisivat
nähneet oikean Medusan pään. Ja tällä kauniilla rouvalla oli todellakin
oikeat Medusan silmät, sillä jokaiselle, johon hän silmänsä iski, hän
tuotti turmion.

Sellainen oli tämä armollinen rouva, joka tällä hetkellä — kymmenen
minuuttia sen jälkeen kuin Géza Gyurkovics oli hänelle esitelty —
kosketti hänen olkapäätään lorgnetillaan.

— Joko olette pyytänyt jonkun katrilliin? kysyi hän.

— En...

— Olisiko teille suuri uhraus, jos pyytäisin teitä tanssimaan minun
kanssani?

— Se olisi minulle suuri kunnia, teidän armonne...

Rauhallisesti ja huolettoman viehkeästi hän tanssi katrillin. Tai
oikeastaan ei hän tanssinut, hän käveli pikemmin ympäri salia, hattu
päässään ja pitkävartinen lorgnetti kädessään. Hän sai tanssittajansa
epätoivoon sillä, ettei hän vähääkään välittänyt vuoroista, liikkui
vain paikasta toiseen ja ojensi hajamielisesti ohimennen jollekin
kätensä, odottaen, että toiset mukautuisivat hänen omituiseen
tanssitapaansa.

(Niin hajamielinen ja itsepäinen hän oli aina. Kotona hän usein kulki
ääneti huoneesta toiseen. Palvelijain kädet avasivat hänelle ovet.
Hänen kamarineitsyensä juoksi rappusia pitkin ja laski viitan hänen
hartioilleen. — Minne teidän ylhäisyytenne käskee? — En tiedä... Minne
hyvänsä... Yhdentekevää...)

Samassa hän oli jälleen Gézan luona ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

— Katrillia minä rakastan intohimoisesti! Se on ainoa tanssi, jota
tanssin... Ettekö tekin rakasta sitä?

— Minäkö? Minä antaisin autuuteni katrillista! valehteli aliluutnantti,
jonka mielestä katrilli oli yhtä vähän tanssia, kuin riisi oli ruokaa.
[Tarkoittaa unkarilaista sananlaskua: _Tótnem ember kásnem étel_.
Slovakki ei ole ihminen eikä riisi ruokaa.]

— Silloin tanssitte seuraavankin minun kanssani?

Jälleen hän jätti tanssijansa tanssiakseen yksintanssin sellaisen,
jommoista ei kukaan ole koskaan nähnyt. Hän kulki kahdesti eteenpäin,
kohensi itseään hiukan, kääntyi ja ojensi kätensä rouva Brenóczylle.

Everstinrouva tanssi reumaattisen aliluutnantin kanssa ja piti
rattoisaa iloa... Hän olisi iloitellut silloinkin, vaikka hänellä
nuoren aliluutnantin sijasta olisi ollut kumaraselkäinen urho vuodelta
1848 ja Erdelyi Nácin mustalaissoittajien asemesta ainokainen
säkkipillinpuhaltaja jalkojensa edessä, sillä hän oli syntynyt tähän
murheen laaksoon iloa pitääkseen ja huvitellakseen.

Ellen olisi yksinkertainen kronikoitsija, vaan todellinen
romaaninkirjoittaja, jolla on sankariensa kohtalot ohjissaan, voisin
nyt kertoa mieltäylentäviä asioita. Kertoisin, miten Géza Gyurkovics,
hyveellisen nuorenmiehen esikuvan tavoin, salaisesti surren suvaitsi
hänen ylhäisyytensä veikeätä kiemailua. Kertoisin edelleen, miten
aliluutnantti, kun täydestä puuttui enää pisara, vihasta leimuten
raastoi ruususiteet, joilla tuo tunnoton nainen koetti hänet sitoa.
Voisin vihdoin kertoa siitäkin, miten hän sydäntäjärkyttävin
kehoituksin nostatti katumuksen kyynelet hänen armonsa silmiin...

Ikäväkseni täytyy minun kuitenkin myöntää, ettei minun sankarini tällä
kertaa ottanut varteen tarjoutuvaa tilaisuutta saavuttaakseen vakavasti
ajattelevien lukijoitteni kunnioituksen.

Kahdeksan päivää hän hakkaili innokkaasti molempia rouvia — Brenóczya
ja vapaaherratar Hetvicz-Jankya — ja vaikka kylpyvieraat tunnontarkasti
seurasivat aliluutnantin jokaista askelta, eivät he mielipahakseen
mitenkään päässeet perille, kumpaa hän hakkaili vakaumuksesta ja kumpaa
laskien.

Minä tahdon peittää verhoon näiden kahdeksan päivän tapaukset,
jotka muutenkin muodostavat hevos- ja aasiratsastushuvimatkojen,
kirkkaalla päivällä huvila Jankyn ja Ferenc Joszef-hotellin edustalla
sattuneiden _yöllisten serenadien_, iltakävelyiden, joihin yhtyi
kiiltomatojenmetsästys, ja muiden hylättävien kevytmielisyyksien
surullisen ketjun. Riittää kun huomautan, että kylpyvieraat antoivat
yksimielisesti Gézalle nimen _hullu aliluutnantti_.

Mutta kahdeksantena päivänä tapahtui jotakin, jota tunnontarkka
kronikoitsija ei voi vaieten sivuuttaa. Sinä päivänä saivat
kylpyvieraat vihdoin tietoonsa, kumpaa rouvaa hullu aliluutnantti
hakkaili vakaumuksesta, ja vapaaherratar Hetvicz-Janky huomasi hetken
tulleen heittää soihtunsa ruutikellariin ja räjähdyttää linnan.

Oli sunnuntai, ja rouva sotamarskitar oli jo lauantaina ilmaissut
aliluutnantille toivomuksensa ottaa osaa läheisessä kirkonkylässä,
Mehadiassa, pidettävään romanialaiseen jumalanpalvelukseen.

Aamulla ilmaantui Janky-huvilaan romanialainen talonpoikaisnuorukainen,
joka tahtoi puhutella hänen ylhäisyyttään; kun vapaaherratar kurkisti
eteishuoneestaan, tunsi hän sandaalijalkaisen ja nahkavöisen talonpojan
ihailijakseen.

— Todellakin, tämähän oli verraton päähänpisto, sanoi hänen armonsa
vakavan näköisenä.

Hän istutti Gézan salonkiinsa, itse hän poistui. Mutta neljänneksen
kuluttua hän palasi pukuhuoneestaan päässään kirjavakukkainen
valakkialainen liina, yllään kirjailtu paita, jaloissa pienet
sandaalit. Kädessä oli hänellä iso punainen päivänvalo; kultarahoja oli
pujotettu kiliseväksi nauhaksi hänen kaulalleen; hän oli aivan kuin
jonkun rikkaan kylätuomarin tytär. Muutenkin oli hänen vartensa niin
täyteläinen, niin sanoakseni kiinteä, että hän noin ilman kureliiviäkin
näytti tavallista ihanammalta.

— Lähtekäämme! sanoi hän.

Lorgnetin hän otti mukaansa, ja siitä hänet tunnettiin kylpypuistossa.
Rouva Brenóczy, jota he kävivät kärttämässä mukaansa, ei naurultaan
voinut viiteen minuuttiin saada sanaakaan suustaan; sitten hän sanoi
vain, ettei lähde matkaan.

— En ehdolla millään! Niin hullujen ainakaan ole!

— Menemme siis kahden, sanoi vapaaherratar, joka ei hurjimmissa
hullutuksissaankaan kadottanut vakavuuttaan.

He kuuntelivat messua Mehadiassa, katselivat kotvan talonpoikien
tanssia ja menivät vihdoin aamiaiselle kyläravintolaan.
Muuan viittaniekka mies, jonkinlainen kyläkirjuri, joka luki
kapakassa sanomalehteään, huomasi omituisesti eleilevän kauniin
talonpoikaistytön; hän suvaitsi puhutella vapaaherratarta, taputtipa
häntä vielä hyväntahtoisesti poskellekin. Géza Gyurkovics hankki
pelästyneelle naiselleen hyvitystä sillä, että vuorostaan meni kirjurin
luo ja nipisti häntä hyväntahtoisesti poskesta, jonka johdosta
kirjuri sitten sanoi isännälle, että sen jälkeen kuin sotilasraja oli
poistettu, olivat talonpojat käyneet röyhkeiksi eivätkä kunnioittaneet
ylempiään!

Aamiaisen syötyään he palasivat pitkin jalkapolkua ja aikoivat kulkea
kotiin erästä oikotietä. Vapaaherratar pysähtyi monivivahteiselle
pienelle niitylle poimimaan kukkia. Hyvän aikaa oli hän kumartuneena
kukkien yli, sitten hän yhtäkkiä meni Gyurkovicsin luo, joka haukotteli
auringossa loikoen.

— Oletteko rohkea ritari? kysyi hän vakavana, ilman mitään johtavaa
aihetta.

Hämmästynyt aliluutnantti ei vastannut heti.

— Mikä minä muuten olisin? kysyi hän sitten.

— Ja — uskalias mies?

— Sitä en tiedä... Kenenkään mieleen ei ole juolahtanut koetella
minua...

— Minä tahtoisin kovin kernaasti panna teidät koetukselle...

— Onko täällä lohikäärmeitä, joita vastaan voin tapella? kysyi Géza
lapsellisesti.

— On, vastasi sotamarskitar rauhallisesti.

Äänettöminä he jatkoivat matkaansa, vapaaherratar ei enää puhunut
lohikäärmeistä. Vähän väliä täytyi hänen istahtaa tiepuoleen, sillä
sandaalit puristivat hänen jalkojaan.

Kun he tulivat laakson siimekseen, täytyi heidän pysähtyä. Muutamia
viikkoja sitten oli ankaran hirmumyrskyn aikana jättiläismäinen
paasi vierinyt jyrkänteelle. Nimismies oli säleaitauksella sulkenut
tien, jonka yli tuo kymmenentuhannen sentnerin painoinen kivi
riippui niinkuin pään yllä uhkaava hirviö. Heikko tuulenhenkäys,
talonpoikaisrattaiden jyrinä olisi riittänyt syöksemään paaden jylisten
rotkoon.

Vapaaherratar kohotti lorgnetin nenälleen.

— Tämäpä on mielenkiintoista! sanoi hän; ja sitten: — Katsokaa tuota
kaunista keltaista kukkaa.

Pelästynyt pieni kukkanen oli puhjennut horjuvan hirviön juurella. Ja
nyt teki Géza Gyurkovics jotakin sellaista, että hän sillä osoitti
todella ansainneensa nimen _hullu aliluutnantti_: hän hyppäsi yli
aitauksen, astui kivimöhkäleen alle ja poimi kukan. Tämän hän oli
velvollinen tekemään, sillä olihan vapaaherratar kysellyt hänen
rohkeutensa kuntoa.

Vapaaherratar ei uskaltanut edes huutaa. Hän tunsi hetken kestävän
hekumallisen väristyksen itsessään ja sulki silmänsä siunaamaksi.
Kun hän ne jälleen avasi, seisoi Gyurkovics jo hänen edessään,
pilkallisesti hymyillen, ojentaen hänelle kukkasen.

— Mennään pois täältä! sanoi rouva. — Tulkaa!

Iltapäivällä rouva Brenóczy tuli siihen johtopäätökseen, että
vapaaherrattaren ja aliluutnantin välillä _oli tapahtunut jotakin_.
Jotakin, mutta mitä? He kävelivät terassilla jälleen eurooppalaisissa
puvuissa, mutta vapaaherratar oli niin moitteettoman hieno, kuin olisi
herra jumala leikannut hänet pariisilaisesta muotilehdestä ja sielun
sijasta puhaltanut häneen Saskun käyttäytymisopin hengen.

Muuten oli hänellä rinnassa pieni, keltainen niittykukka ja hän oli
huomattavan tunteellinen, jonka johdosta everstinrouva teki sen
johtopäätöksen, että vapaaherratar hautoi joitakin pahoja aikeita
mielessään.

Kun he illalla kävelivät Janky-huvilan ulkopuolella, kietoutui hän
vastoin entisiä tapojaan aliluutnantin käsipuoleen. Jokin painosti
hänen mieltään, jokin, jonka hän tahtoi sanoa hänelle, ja nyt hän
etsi miettivänä sopivia sanoja. Ovella hän päästi hänen kätensä,
mutta ei kuitenkaan mennyt sisään, vaan katsoi ääneti häntä silmiin,
leikkien hermostuneena lorgnetillaan. Vihdoin Géza Gyurkovics katkaisi
äänettömyyden.

— Sanokaa jotakin!

— Niin, kyllä... Tulkaa aamulla kuuden junalle...

— Lähdettekö? kysyi aliluutnantti hämmästyneenä.

— Kahdenkesken lähdemme... Te minun kanssani...

— Minne?

— Saatte sitten tietää... Älkää kertoko kellekään! Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Kärsivällinen lukija ei olisi mennyt asemalle... Minä en olisi itsekään
mennyt... Mutta Géza Gyurkovics meni. Siihen voin ainoastaan sanoa:
yksilöllisyydelle kunnioitus!

Aliluutnantti nukkui hiukan, ja kun hän viime tingassa hyökkäsi
asemalle, vei häneltä voimat ajatus, että kaunis rouva vetääkin
häntä nenästä. Sentähden hän hämmästyi nähdessään rouva Hetviczin
asemasillalla. Pelästyneen kamarineitsyensä seurassa, kahden
nimikirjaimilla koristetun matkalaukun ja usean nahkakotelon keskellä
hän istui tiheän hunnun piilossa punasilkkisessä pölyviitassaan.

Hän ojensi kätensä Gézalle.

— Annoitte minun odottaa hiukan, mutta hyvä on kuitenkin, että
tulitte... Lunastakaa koko vaununosasto Szegediin...

Kun toinen soitto kilahti, piti vapaaherratar seuraavan puheen
kalpealle kamarineitsyelleen:

— Tiedän hyvin, rakas Kati, että sinä mieheni pyynnöstä olet minua
vakoillut... Riennä siis heti sähkösanomatoimistoon ja sähkötä hänelle,
että minä nuoren aliluutnantin seurassa olen karannut kotoa... Saman
aliluutnantin seurassa, josta jo aikaisemmin olet hänelle ilmoittanut,
että hän häpeämättömästi liehakoi minua... Herran huomaan, Kati!

He nousivat vaununosastoonsa. Rouva riemusta säteilevin silmin,
niinkuin nuori ylioppilas lähtiessään lomalle, Géza Gyurkovics sekavin
tuntein.

Silmänräpäyksen hän epäili, tokko kaikki oli oikeastaan niinkuin olla
piti, mutta pian hän rauhoittui.

— Hyvä Jumala, mitäpä minulle voisi tapahtua? Jos tästä syntyy jotain
ikävyyksiä, niin — minä ammun kuulan otsaani.

(Tämä ajatus rauhoitti häntä huomattavasti, mikä osaltaan todistaa,
kuinka paljon hyötyä ihmisellä voi olla vakavista elämänperiaatteista.)
Sillä välin lähti pikajuna liikkeelle, vieläpä tärytellen, koska
se ei siinäkään suhteessa tahtonut erota muista, kirjallisuudessa
esiintyvistä pikajunista.




JUTKAN TOINEN KIHLAUS.


Kello kymmenen junassa tuli Herkules-kylpylään uusi kylpyvieras: vanha
ystävättäremme Jutka Brenóczy. Hänen äitinsä oli kutsunut hänet, uskoen
että _tuosta lapsentaudista_ (niin hän nimitti tyttärensä kihlausta,
jota hän ei koskaan ollut ottanut vakavalta kannalta ja joka sentähden
myöskään ei huolestuttanut häntä) ilman muuta päästäisiin, niin pian
kuin entinen koulutyttö uudelleen tapaisi entisen vapaaehtoisen.

Kun everstin tytär Eliz-neidin seurassa hyppäsi junavaunusta, pelästyi
kaunis Poldi ja katui samassa päähänpistoaan.

— Jeesus Maria, — mikä sinusta on tullut, Jutka!

Eikä hänellä kuitenkaan ollut valituksen, aihetta, pikemmin olisi hänen
pitänyt riemastua siitä, että Jutka oli kehittynyt niin kauniiksi ja
terveeksi neitoseksi. Tuskin oli hän vielä yhdeksäätoista täyttänyt,
mutta häntä olisi luullut kahdenkolmattavuotiaaksi. Hän oli äitinsä
mittainen; hänen vartensa oli täyteläinen, hänen kasvonsa kypsyneet,
ja hänen yksinkertaisesta matkapuvustaan saattoi huomata, että hän
pukeutui aistikkaasti... jos hänen äitinsä nyt antaisi hänelle lyhyet
hameet ja lapsenhatun, näyttäisi hän todellakin balettitanssijattarelta.

Everstinrouva tunsi itsessään jonkinlaisen syksyisen puistatuksen,
aivan kuin pärättävien kurkien hyvästelyhuudot olisivat kaikuneet
hänen korvissaan; mutta kurjilla ei lainkaan ollut vielä lähtöaikeita,
ne parveilivat vielä Alföldin tasangoilla kylpien kesän kirkkaassa
auringossa, joka kultasi niiden höyhenet niinkuin se juuri kultasi
everstinrouvan oman runsaan ja kauniin tukan.

— Päivällisen aikana saat tavata vanhan tuttavasi, sanoi rouva Brenóczy.

— Kenet? kysyi Jutka.

— Géza Gyurkovicsin.

Jutka hätkähti ja katsoi kalveten äitiinsä...

— Näyttää siltä, kuin hän yhä vieläkin olisi rakastunut, ajatteli
huolestunut äiti itsekseen.

Mutta päivällisaikaan he eivät tavanneetkaan Géza Gyurkovicsia, ja
kärsivällinen lukijani, joka oli todistamassa aamullista pakomatkaa,
ei kaipaa tarkempia selityksiä. Ennen päivällistä sai myöskin rouva
Brenóczy tarkempia tietoja eräässä kirjeessä, jonka Janky-huvilan
veräjän vartija toi hänelle. Hänen armonsa kirjoitti ystävättärelleen
ranskaksi näin:

»Sotamarski Ferdinand Hetviczin rouvalla on täten ilo ilmoittaa, että
hän tänään kello kuusi aamulla on paennut kotoaan Géza Gyurkovicsin
seurassa, ja samalla hän pyytää tämän uutisen levittämistä
mahdollisimman laajoihin piireihin.»

Kaunis Poldi ei aluksi ollut uskoa omia silmiään.

— No, terve, herra Mayer! sanoi hän sitten, niinkuin hän tavallisesti,
kuten tiedätte, sanoi ainoastaan silloin, kun sielunsa oli kapinassa.

Hän ei hetkeäkään epäillyt uutisen uskottavuutta. Hän tunsi rouva
Hetviczin ja tiesi, ettei ystävätär edes piloillaan valehdellut. Jos
hän kerran kirjoitti karanneensa aliluutnantin kanssa, niin hän myös
rehellisesti pitää lupauksensa... Muuten oli hänen armonsa hyvin
suuttunut hänen ylhäisyyteensä, sillä jos tämä välttämättä tahtoi
toimeenpanna häväistysjutun, olisi hänen pitänyt odottaa ainakin siihen
asti, kunnes hän, everstinrouva, olisi jättänyt kylpylän. Äkeissään
päätti hänkin vuorostaan, ettei täytä ystävättärensä viimeistä
toivomusta eikä levitä huhua hänen karkumatkastaan.

Jutkalle täytyi hänen kuitenkin kertoa uutinen. Hän kertoi hellän
osaaottavaisesti, eikä hän puhunut hänelle niinkuin äiti lapselleen,
vaan — niin tehdään tavallisesti sellaisissa tapauksissa — niinkuin
uskollinen ystävätär.

— Elämä on hyvin surullista, sanoi hän muun muassa. — Ja mene nyt
huoneeseesi, Jutka-parkani, ja kevennä itsesi kyynelillä... Pukeudu
sitten valkoiseen puseroosi, sillä puolen tunnin kuluttua haen sinut
päivälliselle...

Jutka oli nähtävästi hyvin murtunut. Hän sanoi:

— No, mutta sellaistako!

Kun rouva Brenóczy puolen tunnin kuluttua varovasti kurkisti
huoneeseen, seisoi Jutka valkoisessa puserossaan avatun ikkunan ääressä
ja parhaillaan sähkötti molemmin käsin jotakin jollekin alhaalla
olevalle. (Punaisen neilikan, joka hänellä oli ollut rinnassaan, oli
hän jo hiukkasta ennen heittänyt kauniissa kaaressa ikkunasta.)

— Tosiaankin, sanoi hän sitten äidilleen, — minä aivan unohdin kertoa,
että eräs bácskalainen tuttavamme matkusti samassa junassa kuin mekin...

— Kuka hän oli?

— Eräs Bandi Gyurkovics-niminen nuori mies...

(Hän lausui nimen niin viattoman näköisenä —  r-äänne sorahteli hiukan
— aivan kuin hän ei koskaan olisi ollut Gyurkovicsien kanssa missään
tekemisissä.)

— Vielä toinen Gyurkovics? kauhistui armollinen rouva.

_Toinen Gyurkovics_ odotti jo naisia ravintolaparvekkeella — punainen
neilikka metsästystakkinsa napinlävessä. Everstinrouva päätti jo
portaita noustessaan _jääkylmällä_ tavallaan _halstaroida_ hänet,
mutta (epäilemättä luonnontieteilijöiden suureksi mielipahaksi!) ei
toteuttanut päätöstään, koska hän huomasi pian, ettei mitenkään voinut
kohdella epäkohteliaasti tätä Gyurkovicsia, sillä niin hieno oli hänen
käytöksensä ja niin suora ja kohtelias nuori mies hän osoitti olevansa.

Mutta tämä hieno nuori mies ei voinut kuitenkaan pidättää hämmästyksen
huudahdusta Jutkan esitellessä hänet äidilleen.

— Ei, tämä on mahdotonta! Anteeksi, mutta sitä en mitenkään voi uskoa!
Teidän jalosukuisuutenneko olisi neidin äiti? Älkää suvaitko tehdä
minusta pilaa!

— No, no, älkää soittako hätäkelloja! sanoi armollinen rouva
säteilevästi hymyillen.

Sitten hän kutsui Bandin pöytäänsä. Mutta nuori mies ei vielä lientä
tarjottaessakaan ollut toipunut hämmästyksestään.

— Varmaankin sisarpuoli? sanoi hän rukoilevasti.

— Vakuutan kunniasanallani, että olen hänen äitinsä.

Bandi taipui suvaitsevaisesti everstinrouvan kunniasanaan.

Minä uskon! Jos teidän jalosukuisuutenne kunniasanallaan vakuuttaa,
että aurinko on teidän äitinne ja kuu teidän enonne, täytyy minun
luonnollisesti uskoa, mutta ymmärtää sitä en voi koskaan.

- Hän näyttää olevan miellyttävä ja vakava nuori mies, sanoi rouva
Brenóczy itsekseen.

Mustaa kahvia juotaessa everstinrouva huomasi hetken tulleen kertoa
Bandille toisen Gyurkovicsin seikkailun. Sitä ennen oli hän lähettänyt
Jutkan ja Eliz-neidin hotelliin hakemaan päivänvarjojaan.

— Minun täytyy kertoa teille masentava uutinen... Rohkaiskaa mielenne!
Olettehan mies! Teidän veljenne pakeni tänä aamuna sotamarski Hetviczin
rouvan seurassa...

— Olen kuullut, sanoi Bandi katkaisten huolellisesti sikarin pään. —
Hotellin siivoojatar vastaanotti minut sillä uutisella, sitten kertoi
siitä laitoksen lääkäri, ja vieläpä hierojatkin huvittivat vieraita
sillä uutisella. Mutta minä en usko sitä.

— Ettekö usko?

— En usko! sanoi Bandi varmasti. — Minä tunnen veljeni ja tiedän, ettei
hän tekisi sellaista... Varmaankin on tapahtunut jokin erehdys.

— Kuitenkin on asia niinkuin sanon.

— Silloin ehkä erehdys johtuu siitä, että kyseessäoleva rouva ei ole
mikään sotamarskitar.

— Hänen miehensä sotilasarvosta en suinkaan voi erehtyä, sillä minä
olen itse upseerin rouva.

Bandi sytytti mietteissään sikarinsa.

— Ja — pyydän anteeksi — onko kysymys vanhasta naisesta?

— Ei vähääkään vanhasta... Hyvä jos hän lie kahdenkolmatta ikäinen!

— Se on toista! Pyydän anteeksi, nyt minä jo uskon.

(Kuten huomaamme, tuntui Bandista asia mahdottomalta vain sen tähden,
ettei hän siihen asti ollut nähnyt kuuttakymmentä vuotta nuorempaa
sotamarskitarta. Eikä hän voinut kuvitella veljestään sellaisia
järjettömyyksiä, että tämä karkaisi viisikymmenvuotiaan naisen kanssa.)

Myöhemmin hän sai ajatuksen:

— Joka tapauksessa mahtaa tässä piillä jokin erehdys! Eikö totta,
sotamarskihan asuu Pestissä. Siinä tapauksessa en voi ymmärtää, miksi
hänen tarvitsi paeta täältä...

Rouva Brenóczy kohautti olkapäitään.

— Hulluutta kaikki tyynni! Mutta minä pelkään, että herra Géza saa
kalliisti maksaa hulluutensa. Sotamarski Hetviczin kanssa ei ole hyvä
leikitellä, varsinkaan aliluutnantin...

Bandi ei huolestunut vähääkään.

— Olkaa vain rauhassa, armollinen rouva, Géza kyllä pääsee
pälkähästään. Hän suoriutuu aina kaikesta...

Kylpylaitoksen yleisö olisi varmaankin huomannut, miten paljon
everstinrouva viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa oli muuttunut,
ellei se niin innokkaasti olisi pohtinut vapaaherrattaren katoamista.
Hän oli käynyt aivan vakavaksi ja hiljaiseksi siitä hetkestä pitäen,
kun hänen oli täytynyt täyttää äidinvelvollisuutensa Jutkaa kohtaan.
Tavanmukaisten neljän vaalean puvun asemesta hän nyt käytti päivittäin
neljää tummaa, tanssi iltaisin ainoastaan yhden tai pari katrillia ja
nekin vain _auttaakseen_, kuten hän sanoi.

Jutkan kolmantena kylpypäivänä tapahtui jotakin, josta minun täytyy
kertoa.

Tänä merkittävänä päivänä tekivät Brenóczyt, molemmat Dumba (von der
Scharwacht)-kreivit, Bandi Gyurkovics ja erään eläkettä nauttivan
majurin perhe (isä ja neljä täysikasvuista tytärtä) kävelyretken
metsään. Jutka ja Bandi haaveilivat edempänä varjoisella tiellä,
jalosukuinen rouva sekä toiset seurasivat jäljempänä.

— Nuorikot rientävät kovin nopeasti, huomautti muuan eläkkeellä-olijan
tytär hymyillen..

— Kutka nuorikot? kysyi rouva Brenóczy.

— Jutka-neiti ja herra Gyurkovics...

— Nuorikot? Mistä tiedätte, että he ovat kihloissa?

— Hyvä jumala, senhän tietää jo koko kylpylaitoksen yleisö... Jo kun
he astuivat junasta, sanoi jokainen, että nuorikot tulivat... Kaikki
seuraavat heitä huomaavaisesti, ja onhan tuollainen onnellinen pari
tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä, ja tarjoilijatkin pyytäessään
heille keittiöstä ruokaa sanovat: englantilainen kyljys nuorikoille!

Rouva Brenóczy muisti todellakin, että nuoret aina tilasivat samoja
ruokia... Hän pysähtyi, asetti molemmat kätensä torveksi ja huusi
metsään niin että raikui:

— Ju-utka!

Nuoret ihailivat juuri aitaukseen kierretyn paaden ihmeellisiä muotoja.
Se oli sama päällään seisova kivijätti, jonka alta Géza Gyurkovics
viittä päivää aikaisemmin niin verrattoman kylmäverisenä oli poiminut
keltaisen kukan...

— Kumman näköinen tuo ukko, aivan kuin se aikoisi heittää kuperkeikan,
sanoi Jutka hilpeästi.

— Minkähän tähden ne ovat sen aidanneet?

Kreivi Zdenkó Dumba (von der Scharwacht), joka tallusteli naisten
jäljessä, huomasi hänkin nuoret ja käsitti heti vaaran suuruuden.

— Väistykää! huusi hän jyrisevällä äänellä. — Paasi putoaa!

Jutka ymmärsi ensimmäisenä varoitushuudon. Hän katsoi paateen, sitten
Bandiin. Kauhu kalvensi hänen kasvonsa liidunkarvaisiksi ja sai hänen
polvensa vapisemaan. (Taas oli hän niinkuin Jenö Bárczyn kaunis
rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél...) Ja — sen sijaan että hän
olisi paennut, kavahti hän kaksin, ei enää tyttömäisen hennoin, vaan
neitomaisen täyteläisin käsin Bandin kaulaan ja veti nuoren miehen
kasvot kiivaasti kohoilevalle rinnalleen.

— Oi, voi — Bandi!

Paasi käyttäytyi, niinkuin siltä tällaisessa asemassa saattoi
odottaakin, rakastuneita kohtaan samoin kuin yhteinen ulkoasiain
ministeri itämäistä kysymystä kohtaan: se ei pitänyt velvollisuutenaan
puuttua asiaan, vaan pysyi liikkumattomana...

Vasta kun Jutka Brenóczy jo istui turvassa lahon kannon nenässä, sai
hänen kuumeentapainen pelkonsa hänessä vallan. Hän puristi innokkaasti
Bandin käsiä, puheli itkunsekaisella äänellä sekavia asioita, ja hänen
hampaansa löivät loukkua. Hän katsoi Bandia, ja hänen silmiinsä syttyi
hellä ilo siitä, ettei onnettomuutta ollut tapahtunut, — sitten johtui
hänen mieleensä jälleen niitä olisi tapahtunut, jos kallio olisi
syöksynyt alas, ja hänen silmänsä pimenivät uudestaan. Hänen pelästynyt
äitinsä koetti häntä rauhoittaa:

— Ole nyt järkevä, Jutkani, näethän, ettei herra Gyurkovicsille ole
mitään tapahtunut!

Eläkettä nauttivan tyttäretkin sanoivat:

— Älkää itkekö, neiti, teidän kunnioitettava sulhasenne on vioittumaton
ja terve.

Molemmat Dumba-kreivit seisoivat hiukan peremmällä. Muuten he olivat
harvasanaisia herroja, mutta nyt he syvenivät vilkkaaseen keskusteluun.

— Sinulla on tarkka silmä, sanoi Ottokár, — ja sinä käsitit heti, että
he olivat vaarassa.

— Näin, että he olivat vaarassa, sanoi Zdenkó, ja sentähden huusin
äänekkäästi, että he väistyisivät syrjään.

— Me olimme niin kaukana, että sinun täytyi kovaa huutaa.

— Ellen minä olisi huutanut kovaa, eivät he olisi kuulleet.

— Tuo paasi painaa ainakin kymmenentuhatta tonnia.

— Ainakin kymmenen- tai kaksitoistatuhatta tonnia...

(Sulkujen lomassa voin huomauttaa, että tämä kunnon kivijätti, yleinen
kauhistuksen kapine, vielä tänäkin päivänä seisoo päällään metsässä
ja näyttää vakaasti pyrkivän peloittamaan ihmisiä vielä toisenkin
milleniumin vuosipäivän yli.) [Vuonna 1896 vietettiin Unkarissa maan
tuhatvuotisen historiallisen olemassaolon juhlaa.]

— Se oli kaunis juttu, sanoi rouva Brenóczy tyttärelleen, kun he
jälleen istuivat Ferenc Joszef-hotellin parvekkeella. — Eilen olit
toisen ja tänään toisen Gyurkovicsin morsian.

— En eilisestä, äiti, sanoi Jutka kainosti, — helmikuun
kahdentenakymmenentenä minä vannoin uskollisuutta Bandille.

— Ja miksi olet sen minulta salannut?

— En uskaltanut sanoa, sillä pelkäsin, että Géza ampuu kuulan otsaansa,
jos hän saa tietää, etten enää häntä rakasta...

— Ah niin — hyvin näyt tuntevankin entisen sulhasesi. Mutta minä kyllä
pian järjestän välinne!

Jutka suuteli hyvin hellästi äitinsä kättä. Hänen jalosukuisuutensa ei
pitänyt enää niin ehdottomasti kiinni Pardubicz-yhdistelmästä nyt, kun
ei ollut kysymyksessä mikään takuu, vaan oikea _kunnon_ mies.

Näihin aikoihin syntyi Bandin ja hänen äitinsä välillä
mieltäkiinnittävä kirjeen- ja sähkösanomanvaihto. Bandi ilmoitti aluksi
äidilleen, että Géza oli paennut sotamarski Hetviczin rouvan kanssa,
joka oli »Janky-omaisuuden (noin kymmenen miljoonan) ainoa perillinen».

Bács-tamásilainen arvoisa rouva vastasi tähän kirjeellä, joka ilmaisi
hänen suuren kunnioituksensa perhesäädösten loukkaamattomuutta kohtaan.
»Mutta voit kuitenkin ilmoittaa Gézalle, että minä annan hänen
suuren harha-askelensa anteeksi, jos hän on valmis jälleen nostamaan
Janky-perheen kunnian ja ottamaan vapaaherrattaren lailliseksi
aviovaimokseen...»

»Tiedän kyllä», vastasi tähän Bandi, »että Géza elää ja kuolee
vapaaherrattaren edestä, mutta kun hän jo aikaisemmin on antanut
lupauksensa Jutka Brenóczylle ja kun äiti tietää, että hän kernaammin
ampuu kuulan otsaansa kuin rikkoo lupauksensa, voin tuskin luulla, että
äidin toivomus niinkään helposti voi täyttyä...»

Rouva Gyurkovics vastasi tähän hyvin ärtyisesti: »Älä pane pahaksesi,
rakas poikani (sillä olenhan minä sinun äitisi!), mutta kyllä sinä
mahdat olla pölkkypää, ellet jo ole kyennyt lyömään Gézaa laudalta,
varsinkin kun sinä jo puolen vuotta olet tuon kunnon pikku tytönletukan
jäljessä hypännyt...»

Bandi pisti tämän kirjeen taskuunsa ja sanoi päivällisen aikaan rouva
Brenóczylle, että hänen äitinsä olisi sanomattoman onnellinen, jos
saisi painaa Jutkan povelleen poikansa vaimona.

Nämä sanat vahvisti rouva Gyurkovicsin viimeinen kirje, jossa hän
suorastaan pyysi Jutkan kättä pojalleen Bandille rouva Brenóczylta.




RYÖSTETTY ALILUUTNANTTI.


On jo aika palata Géza Gyurkovicsin luo, joka viime maanantaina pakeni
Herkules-kylpylästä kauniin vapaaherrattaren kanssa.

Minä solmin kertomukseni langat siellä, minne ne katkaisin Jutka
Brenóczyn tähden, kun pikajuna tärytellen ja puhisten lähti asemalta.
Pikajuna tärytteli sitten eteenpäin ja säesti puhinallaan seuraavia
tapahtumia:

Géza Gyurkovics istui vastapäätä kaunista matkatoveriaan, napittaen ja
aukoen hansikkaitaan, samalla tarkkaavasti tutkien vapaaherrattaren
kasvojen ilmettä. Hän ajatteli, mikä mahtaisi olla ryöstetyn
aliluutnantin ensimmäinen velvollisuus ryöstettyä kaunista rouvaa
kohtaan? Hän päätti ennen kaikkea, että kyseessäoleva aliluutnantti ei
saanut käyttäytyä aasimaisesti.

Rouva Hetvicz katseli pitkän hetken mietteissään maisemaa, sitten hän
haukotteli hiukan.

— En nukkunut paljoakaan viime yönä ja nyt olen hiukan uninen, sanoi
hän. Sitten hän lisäsi lempeästi: — Ettehän pahastu, rakas ystäväni,
jos hiukan lepään?

Géza valmisti nopeasti hänelle makuusijan sohvalle.

— Nukkukaa, rakas armollinen rouvani.

Vapaaherratar heittelehti hetken tiikerinkarvaisen matkahuopansa
peitossa, milloin työntäen esiin, milloin vetäen takaisin sievän
jalkansa. Vihdoin hän lepäsi rauhallisesti ja ojensi hymyillen kätensä
Gézalle.

— Miksi sanotte armollinen rouva? Sanokaa ystävättäreksenne!

— No, rakas ystävättäreni!

— Niin, niin juuri...

Hän nukahtikin jo. Ainakin hän sulki silmänsä. Mutta hansikoidun,
kaunismuotoisen, kiinteän, pienen lapsenkätensä hän unohti Gézan käteen.

Nukkuikohan hän todellakin? Tuskin huomattava, suloinen hymy,
aurinkoinen, pehmeä ilme valoi hänen muuten niin pilkallisiin
piirteisiinsä naisellisen juonteen. Mahtoikohan hän nukkua? Hänen
suupielessään leikki tuo hymy ilkkuvana vahingonilona: Voi Géza, mikä
aasi sinä olet!

Mutta Géza Gyurkovics ei ollut aasi. Varovasti hän kumartui hänen
puoleensa, sitten hän painoi nopeasti huulensa vapaaherrattaren
vasempaan silmään. Selvällä unkarinkielellä sanoen: hän suuteli rouvaa.
Mutta rouva avasi silmänsä, nousi ja painoi samassa kiinteän pikku
kätensä aliluutnantin oikealle poskelle. Unkariksi sanottuna: hän antoi
aliluutnantille korvapuustin. Eikä se korvapuusti suinkaan ollut mikään
kuvaannollinen tillikka, jonkalaisia perheen jäsenet tai rakastavaiset
toisilleen jakelevat, vaan oikea, todellinen, tukeva, läiskähtävä
kasarmitillikka. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Géza sai
lastenkamarista päästyään.

Aliluutnantin kunniaksi täytyy minun sanoa, että hän säilytti
arvokkuutensa. Vaikuttavan kylmäverisesti hän sanoi:

— Jos teidän ylhäisyytenne otti minut mukaansa ainoastaan jaellakseen
minulle korvapuusteja, niin pyydän teitä jatkamaan, mutta silti en kadu
suudelmaani.

Vapaaherratar hypähti pystyyn kasvot hehkuvan punaisina.

Minua te uskallatte suudella! Miksi te minua luulette? Jos te vielä
kerran rohkenette minuun koskea annan hätämerkin ja pysähdytän junan...

Géza Gyurkovics purskahti kaikuvaan nauruun. Hänen naurunsa vaikutti
vapaaherrattareen hiukan tyynnyttävästi. Hän istahti jälleen, katseli
kauan synkkänä ikkunasta, mutta kun aliluutnantin rattoisuus ei ottanut
loppuakseen, kääntyi hän närkästyneenä hänen puoleensa.

Oletko menettänyt järkenne? Miksi nauratte?

− Anteeksi, kaunis rouvaseni, mutta minua Huvittaa huomata itsestäni,
että olen suurempi aasi kuin luulinkaan...

Rouva Hetvicz kohautti hermostuneesti olkapäitään. Häntä harmitti se,
että aliluutnantti ei ollut niin tyhmä, kuin hän oli luullut. Sitten
hän yht'äkkiä säikähti ajatellessaan, että jos tätä yhä jatkuisi,
pääsisi hänen käsistään ihminen, jota hän tällä hetkellä niin
välttämättömästi tarvitsi... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ojensi
herttaisen rohkeasti aliluutnantille kätensä.

— Vihastuitteko? kysyi hän hymyillen suloisesti katuen.

Aliluutnantin valtasi jälleen peloittava iloisuuden puuskaus.

— Vihastuako? Minkä vuoksi? Kuka voisi teihin suuttua?

— Ette saa suuttua, tiedättehän, että olen äärimmilleni hermostunut...
Mutta en minä aina tule olemaan hermostunut... Saatte kerran kokea —
myöhemmin — sitten joskus...

Tällä hetkellä olivat hänen silmänsä (puhuakseni pankkikielellä)
tulevaisuudessa maksettavia vekseleitä. Aliluutnantti nousi paikaltaan
hymyillen.

— Nukkukaa nyt, armollinen rouvani...

— Entä te?

— Menen eteiseen polttamaan savukkeen. Sitten aamun en ole polttanut
ainoatakaan savuketta.

Savukettaan hän saattoi kiittää siitä, että hän Karánsebeksen
asemasillalla edestakaisin kävelevien rautatievirkamiesten joukossa
tapasi erään entisen kevéläisen toverinsa. Minuutin tai pari he
puhelivat keskenään, sitten he puristivat toistensa käsiä, kun juna
jatkoi matkaansa.

Kun he tulivat Lugokseen, oli Géza Gyurkovics jo polttanut kolme
savuketta, ja palasi kauniin rouvan luo. Vapaaherratar seisoi ikkunan
ääressä katsellen Budapestistä tullutta pikajunaa, joka juuri lähti
liikkeelle viereisellä raiteella. Vauhdissa olevasta junasta tarkasteli
muuan utelias matkustaja kaunista rouvaa... Silmänräpäykseksi yhtyivät
heidän katseensa, rouvan ja valkoviittaisen upseerin, joka nojautui
ensiluokan vaunun ikkunanpieleen. Seuraavassa hetkessä vetäytyi
vapaaherratar kauhistuneena ikkunasta takaisin.

— Voi sitä lurjusta! huudahti hän.

— Mikä hätänä? kysyi Géza...

— Jos hän on huomannut minut, perii minut hukka: Luuletteko, että hän
huomasi.

— Kuka?

— Kaartilainen... Mieheni ottopoika...

Vapaaherratar näytti todella olevan pelästynyt, Géza huomasi
tarpeelliseksi rauhoittaa häntä.

— Ei hän huomannut. Ja joskin hän olisi huomannut, en usko, että hän
tunsi. Ja joskin hän olisi tuntenut, ei hän teitä saavuttaisi, sillä
junat kulkevat vastasuuntaan...

Heidän junansa oli jo lähtenyt asemalta, ja vapaaherratar huoahti
helpotuksesta.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! huusi samassa karhea viinabasso.

Ovella seisoi valkeaviittainen kaartilainen, sama punanenäinen,
mastonmittainen kaartilainen, jonka he vasta näkivät Verociroviin
menevän pikajunan ikkunassa. Tämä mies — muuten ilmeinen todistus
niitä vastaan, jotka väittävät, että henkikaartiin otetaan ainoastaan
_kauniita_ miehiä — punakkoine naamoineen, pystyyn kierrettyine
pikimustine viiksineen, eloisine, ilkeästi vilkkuvine silmineen, oli
oikein itseensätyytyväisen kerskailijan perikuva.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti!

Vapaaherratar ponnahti pelästyneenä istuimeltaan.

— Oi, voi — hän on täällä! sammalsi hän. Kaartilainen hymyili
torkkuvalla tavallaan.

— Niin juuri, täällä minä olen, äiti kulta! Olin juuri matkalla
Herkules-kylpylään tavatakseni rakasta äitiäni, kun huomasin ikkunasta
rakkaan äitini kasvot. Tottelevaisena pikku poikana minä heti hyppäsin
liikkeellä olevasta junasta ja kapusin rakkaan äitini junaan.

(Kaartilainen — kapteeni Hetvicz-Janky — ei turhan tähden sanonut
vapaaherratarta äidikseen. Hän oli sotamarskin veljenpoika ja
ottolapsi ja siis myöskin kauniin rouvan ottopoika ja kaikkien
Hetvicz-Janky-tilojen toivottu perijä.)

Sotamarskittaren hämmennys kesti vain silmänräpäyksen; sitten hänessä
kuohahtivat syvät vihat.

— Miten uskallat tunkeutua tänne?

— Te kohtelette todellakin poikaparkaanne aivan kuin hän olisi
poikapuolenne, viisasteli kapteeni nenäkkäästi. — Ja kuitenkin minä
olin teidän tähtenne juuri taittamaisillani niskani!

Vapaaherratar risti kätensä ja katseli uhkaavasti vaunun kattoon.

— Voi, — ei minua hyvä jumala rakasta! (Sillä jos hän olisi rakastanut,
olisi kapteeni taittanut niskansa.)

— Sallittehan minun nyt kuitenkin istahtaa mukavasti, koska aion
matkustaa kanssanne...

— Minun kanssani? kysyi sotamarskitar manaavasti.

— Juuri teidän kanssanne, rakas äiti, sanoi kapteeni heittäen terävän
silmäyksen Géza Gyurkovicsiin, — sillä minä huomaan, että tarvitsette
minua. Seuraan teitä Budapestiin, Amerikkaan tai, jos niin suvaitsette,
vaikka pohjoisnavalle.

Sitten hän riisui viittansa ja käänsi sen huolellisesti kokoon. Rouva
Hetvicz laski kätensä Gézan käsivarrelle ja pyysi herttaisen suloisesti:

— Rakas Gyurkovics, pyydän, heittäkää ulos tuo villipeto.

Géza kääntyi silloin kaartilaisen puoleen ja sanoi:

— Nimeni on Gyurkovics!

Kaartilainen kumarsi hiukan.

— Nimeni on Hetvicz-Janky.

Vapaaherra kääntyi uudelleen sotamarskittareen.

— Rakas äiti, ette tee oikein saattaessanne aliluutnantin sellaiseen
välikäteen. Teidän aliluutnanttinne ei voi heittää minua ulos, sillä
minä olen hänen esimiehensä ja niin muodoin hänen silmissään mahdoton
heittää ulos. Jos vielä kerran teette samanlaisen matkan, täytyy teidän
värvätä mukaanne eversti tai ainakin majuri. Teidän aliluutnanttinne
voi palvella teitä ainoastaan sillä, että hän merkitsee muistiinsa
osoitteeni ja käy tapaamassa tilaisuuden sattuessa, iskeäkseen reiän
päähäni tai saadakseen samanlaisen omaansa...

Rouva Hetvicz pudisti kärsimättömästi päätään.

— Ettekö tahdo poistua vaunustani?

Kaartilainen ojentautui vastauksen asemesta yhä mukavammin sohvalleen.

— Ettekö poistu? kysyi rouva Hetvicz uudelleen.

Paff! Pienellä nyrkillään hän iski vaunun seinässä olevaan pyöreähköön
paperilippuun ja antoi hätäjarrun toimia.

Kuului kimeä vihellys, juna rupesi täräjämään ja kaunis rouva pyörtyi
paikalleen. Kuului juoksua ja ovien pauketta. Ikkunan alle kokoontui
pelästyneitä matkustajia.

— Täältäkö hälytettiin? kysyi junankuljettaja, joka tuli junailijan
seuraamana.

— Täältä, sanoi kaartilainen tyynenä ojentaen kymmenen floriinin
setelin junailijalle. — Eikö junassa sattumalta ole lääkäriä?

— Lääkäriä?

— Minun sukulaisparkani on jälleen saanut hermokohtauksen... Jos
hänelle annettaisiin hiukan bromia, rauhoittuisi hän heti... Muuten,
minä huomaankin, että hän jo on rauhallisempi...

Sotamarskitar oli todellakin sangen rauhallinen.

Liikkumatta hän istui paikoillaan ja tuijotti välinpitämättömästi
taivaan lakeen, välittämättä vähääkään uteliaista katseista.

Etsittiin lääkäriä, mutta sellaista ei junasta tavattu; lääkärin
asemesta tarjosi apuaan kaksi eri uskoa tunnustavaa pappia, mutta heitä
ei kaivattu. Kun _sairas_ jo oli kokonaan rauhoittunut, jatkoi juna
kulkuaan.

Vapaaherratar oli sillä välin tullut siihen vakaumukseen, ettei ollut
viisasta joutua suunniltaan kapteenin kylmäverisyyden ärsyttämänä.
Hänestä tuntui hauskemmalta ja hyödyllisemmältä itse saada kapteeni
raivostumaan... Rouva Hetvicz oli saavuttamaton sellaisten sielullisten
mielialojen vaihtumisen nopeudessa. Hän mittaili hetken jäätävän
kylmästi vihollistaan ja rupesi sitten hiljaa nauramaan.

— Huomaan ilokseni, että hyvä tuulenne on jälleen palannut, sanoi
kaartilainen. — Ehkä nyt saan tietää, minne aiotte matkustaa?

— Kysykää aliluutnantilta, minne hän aikoo viedä minut.

— Aliluutnantilta?

Hänen ylhäisyytensä kohotti lorgnetin nenälleen.

— Niin, sanoi hän viattomasti hymyillen, — hän on ryöstänyt minut.
Aliluutnantti on näet minun rakastajani. Eikö totta, Gyurkovics, te
rakastatte minua?

Kaartilainen katsoi aliluutnanttia, joka vastasi hyväntahtoisesti
hymyillen, hiukan ylimielisesti:

— Miten olisi mahdollista olla teitä rakastamatta, armollinen rouva?
Minä rakastan teitä suuresti, armollinen rouva.

(Hän sanoi sen niinkuin äiti, jota tunteellinen lapsi kiusaa
sellaisilla kysymyksillä.)

Kaartilainen naurahti itsekseen.

— Te ette ole oikein taitavasti järjestänyt tätä karkumatkaa,
rakas äiti; rummunpärinällä ei lintuja vangita. Aliluutnantti ei
ole rakastajanne. Jos hän olisi rakastajanne, olisitte te rauhassa
jäänyt Herkules-kylpylään ja sieltä kirjoittanut helliä kirjeitä
miehellenne... Niin kauan kuin rouva on miehelleen vihainen, ei hän ole
pettämisen aikeissa... Aliluutnantti on teidän käsissänne ainoastaan
sakkinappula, jonka te heitätte pois, kun ette sitä enää tarvitse...

— Minä rakastan häntä! sanoi rouva Hetvicz tungettelevasti.

— Jos te rakastaisitte häntä, pelkäisitte seurauksia ettekä turmelisi
hänen tulevaisuuttaan niinkuin — sen te hyvin tiedätte — tänään
olette tehnyt. Siitä, jota te rakastatte, ette koskaan puhu, ja häntä
ette koskaan vedä hulluihin seikkailuihinne... Hänen edessään, jota
rakastatte, te olette hiljainen ja lempeä...

Ihmeellistä! Sotamarskinrouvan kasvot kävivät samassa tulipunaisiksi.

— Tyhmää puhetta, sopersi hän puoliääneen, — minä en rakasta ketään...

— István Dénes on sen miehen nimi, sanoi kapteeni, jota nähtävästi
huvitti kiusata rouvaa, — ja jos Dénes olisi syntyään vapaaherra tai
ainakin jalosukuinen, silloin ette tänään olisi minun rakas äitini,
vaan rouva Dénes-Janky... Tiedän minä senkin, että hänen isänsä
oli teidän pehtorinne. Te varmaankin sanoitte hänelle, että teistä
ei voi tulla hänen puolisoaan, mutta hän ei halunnut ruveta teidän
hakkailijaksenne, ja sen koommin ei hän ole teistä välittänyt...
Ellen erehdy, on hän tänä päivänä maan etevin nousukas, hän onkin jo
valtiosihteeri ja hyvällä tiellä ministeriksi... Ja ellei hän huoli
minun kauniista äidistäni, niin äiti välittää hänestä sitä enemmän...
Hän ei koskaan mainitse hänen nimeään, mutta hän seuraa tarkkaavasti
kaikkia hänen toimiaan, leikkaa sanomalehdistä kaikki häntä koskevat
uutiset, ja — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — vielä lisäksi
uhraa kallista aikaansa, öitä lisäksi pannen, lukemalla herra Déneksen
kolminiteistä teosta Unkarin teollisuudesta ja kauppasuhteista...

Géza Gyurkovics teki hämmästyksekseen sen huomion, että rouvan molemmat
silmät täyttyivät kyynelillä. Vapaaherratar nousi paikoiltaan ja sanoi
lämpimällä mutta päättävällä äänellä kaartilaiselle:

— En ymmärrä, mitä te puhutte... Minä en tunne sitä herraa, jonka nimen
te mainitsitte, en myöskään itämaista kauppaa käsittelevää teosta...
Minä en tiedä mitään tästä kaikesta, ainoastaan sen tiedän, että vihaan
sotamarskia ja ylenkatson teitä ja että minulle on aivan yhdentekevää,
lähetetäänkö tuo herra Gyurkovics, vai mikä hänen nimensä lienee,
Galitsiaan tai Bosniaan... Antakaa minun olla rauhassa!

Nopein askelin hän poistui vaunusta. Upseerit riensivät pelästyneinä
hänen jälkeensä, sillä he pelkäsivät, että hän liikutuksensa valtaamana
syöksyisi junasta. Mutta vapaaherratar menikin ravintolavaunuun, missä
hän tilasi puolen kananpoikaa ja lasillisen madeiraa.

— Vapaaherrattarelle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö minut
Galitsiaan, ajatteli Géza Gyurkovics itsekseen, — mutta minulle se ei
ole yhdentekevää. Ei vähääkään. Minun täytyy päästä tästä satimesta,
tai myöskin ampua kuula otsaani.

— Minä livahdan satimesta! sanoi hän myöhemmin.

Kun juna saapui Temesváriin, riensi aliluutnantti
sähkösanomatoimistoon. Hän sähkötti Karánsebekseen toverilleen, jonka
hän sattumalta oli tavannut asemalla. Sähkösanoman sisällys oli
seuraava:

»Pyydän sinua lähettämään seuraavan kiireellisen sähkösanoman:

  _Hänen ylhäisyytensä sotamarski Hetvicz, Budapest_. Teidän armollinen
  rouvanne on äkillisen hermostumisen kiihottamana tänä aamuna kello
  kuusi karkaamisen aikomuksessa matkustanut Herkules-kylpylästä.
  Huolimatta tavattomista olosuhteista olen pitänyt velvollisuutenani
  seurata häntä. Matkustan Szegediä kohden ja pyydän sikäläiselle
  rautatieasemalle vastausta sähköteitse, miten voin edelleen teidän
  ylhäisyyttänne palvella.

  _Géza Gyurkovics, aliluutnantti_.»

Sen jälkeen kului matka rauhallisesti edelleen, vapaaherratar ei
lausunut sanaakaan Gézalle enemmän kuin ottopojalleenkaan. Szegedissä
valtasi Gézan yht’äkkiä voimakas mielenliikutus. Olikohan sotamarski
vastannut?

Oli vastannut. Szegedin asemalla odotti häntä jo hänen ylhäisyytensä
sähkösanoma.

  »_Aliluutnantti Géza Gyurkovics_, Szegedin alempi asema. Jääkää
  yhä edelleenkin hänen luokseen ja mukautukaa näennäisesti hänen
  oikkuihinsa. Houkutelkaa, jos mahdollista, hänet Budapestiin ja
  ilmoittakaa minulle tapahtumien kulku.

  _Sotamarski Hetvicz_.»

— Livahdin satimesta! riemuitsi aliluutnantti itsekseen.

Ja ellei hän voinutkaan asettaa myrskyä, jonka armollinen rouva oli
nostattanut, oli hän ainakin pelastanut haaksirikosta kaiken mikä
pelastettavissa oli. Hän teki niinkuin sadun älykäs kanakoira, joka
päivittäin kantoi uskollisesti herralleen ruoan, mutta kerran, kun
joukko nälkäisiä koiria hyökkäsi sen kimppuun ja se älysi, ettei
uskollisuus tällä kertaa auttaisi, hotkaisi itse nopeasti ruoan.

Jo Szegedistä hän lähetti sotamarskille seuraavan sähkösanoman:

  »_Sotamarski Hetvicz, Budapest_.

  Noudatan kaikessa teidän ylhäisyytenne määräyksiä. Lugoksessa liittyi
  seuraamme kapteeni Hetvicz, joka väkivaltaisella esiintymisellään
  vaikeutti asemaani.

  _Aliluutnantti Gyurkovics_.»

Kun hän tuli asemasillalle, tapasi hän kauniin rouvan kiistelemässä
kapteenin kanssa.

— Parasta olisi, että palaisitte Herkules-kylpylään, sanoi kapteeni, —
silloin ainakin säästyisitte turhalta häväistykseltä...

— Sitä iloa en suinkaan aio suoda teille, sanoi armollinen rouva.

Géza tunsi vapaaherrattaren jo siksi hyvin, että osasi asettaa sanansa
kohdalleen.

— Minunkin mielestäni olisi parasta teidän palata Herkules-kylpylään,
armollinen rouvani... Jos te matkustatte Budapestiin, ette voi välttää
kohtausta sotamarskin kanssa, ja siinä tapauksessa...

— Ja siinä tapauksessa?

— Ette voisi päästä muutamista selityksistä, jotka mahdollisesti...

— Jotka mahdollisesti?

— Jotka mahdollisesti eivät olisi erityisen miellyttäviä...

Tämä vaikutti ratkaisevasti sotamarskittaren päätökseen.

— Te voitte matkustaa minne haluatte, mutta minä lähden Budapestiin.

Géza Gyurkovics lähetti Feleghazasta vielä viimeisen sähkösanoman
Budapestiin.

  »_Sotamarski Hetvicz, Budapest_. Tulemme iltapäiväjunassa, suvaitkaa
  odottaa meitä asemalla.

  _Gyurkovics_.»

Kun juna pysähtyi Budapestin asemahalliin, auttoi Géza kohteliaasti
rouva Hetviczin vaunusta jättäen kaartilaisen huoleksi kauniin rouvan
matkakapineet. Rouva Hetvicz astui asemasillalla pari askelta, sitten
hän pysähtyi hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi kookas, tummaihoinen
kenraali: se oli sotamarski Hetvicz. Hänellä oli kädessään kimppu
kauniin rouvan lempikukkia, komea vihko, iso kuin lapsenvaunujen pyörä.
Ilkeän kohteliaasti hän teki kunniaa rouvalleen.

— Tervetuloa, rakas puolisoni!

— Voi! sanoi rouva Hetvicz. Muuta hän ei sanonut ja senkin hän sanoi
kasvot irvissä, aivan kuin olisi puraissut hapanta omenaa.

Sotamarskin silmät etsivät aliluutnanttia, ja Géza Gyurkovics iski
kannuksensa yhteen.

— Aliluutnantti Géza Gyurkovics!

Hänen ylhäisyytensä puristi aliluutnantin kättä.

— Kiitän teitä, herra aliluutnantti! En unohda palvelusta, jonka olette
minulle tehnyt.

Vapaaherratar, jonka hänen miehensä hunajanimelä hymyily oli saanut
hämmennyksiin, piti velvollisuutenaan sanoa hänkin sanansa lomaan:

— Niin, hän on nimittäin sama aliluutnantti, jonka kanssa minä
karkasin... sanoi hän yhtä imelästi hymyillen.

Sotamarski nyökäytti päätään myöntävästi.

— Tiedän sen, rakas lapsi, tiedän. Tulevaisuudessa sallin sinun karata
herra aliluutnantin kanssa milloin vain haluat...

Nyt sekaantui kaartilainen keskusteluun:

— Oli onni, että minä tapasin heidät Lugoksessa...

Hänen ylhäisyytensä tarkasti veljenpoikaansa jääkylmästi kiireestä
kantapäähän.

— Toivon, että vasta sekaannut minun asioihini vasta silloin, kun annan
sinulle jotakin tehtävää... Tällä kertaa olin antanut määräyksen herra
aliluutnantti Gyurkovicsille, ja sinä olet vain pahasti vaikeuttanut
hänen asemaansa...

— Oletteko antanut Gyurkovicsille määräyksen? ihmetteli vapaaherratar.
Hän kohotti lorgnettinsa silmilleen ja tarkasteli Gézaa aivan kuin
olisi nyt vasta nähnyt hänet ensi kerran eläissään.

— Kunpa olisin sen tietänyt! sanoi hän sitten. (Jos hän olisi sen
tietänyt, olisi hän ehkä alentunut panemaan kokonaan Gézan pään
pyörälle.)

Samoin kuin kaikki suuret sotapäälliköt rakasti sotamarskikin
salavehkeilyä, ja vielä enemmän oli hän hyvillään, jos saattoi
hämmästyttää ympäristönsä kaukonäköisyydellään. Antaa vain ihmisten
sanoa hänestä: Sotamarski tietää kaikki ja joka kohtaan hänen
ajatuksensa yltyy!

Sitten hän ei puhunut tapahtumasta sen enempää, vaan nautti voitostaan.

— Näethän, rakkaani, että minä olen sinua voimakkaampi...

Vapaaherratar teki silloin niinkuin tekee ritarillinen kortinpelaaja.
Hän oli hävinnyt, ja kun hän ei voinut vaikuttaa vastapelaajaansa
menestyksellään, tahtoi hän vaikuttaa suurenmoisuudellaan, jolla
hän kantoi vastoinkäymisensä. Hän muuttui samassa epäilyttävän
rakastettavaksi ja kävi hymyillen miehensä käsipuoleen.

— Lähtekäämme, rakkaani! En toivo mitään niin hartaasti kuin olla pian
jälleen onnellisessa pesässämme!

Kaartilainen puristi Gézan kättä.

— En ymmärrä, miten olet järjestänyt tämän kaiken, mutta huomaan, että
olet hyvin järjestänyt...

Sotamarskin komeat vaunut lähtivät liikkeelle, ja Géza Gyurkovics
seisoi jäykästi kunniaa tehden aseman edustalla...




KAKSOSET.


Tämän jälkeen ei minulla enää ole paljoakaan kerrottavana.

Géza Gyurkovics kalisteli pari päivää miekkansa huotraa Pestin
asfaltilla, sitten hän lähti kotiinsa Bács-Tamásiin — sillä hänen
lomansa ei vielä ollut lopussa. Asemalla odotti häntä Bandi
perhekieseineen, ja ajaessaan pölyistä valtatietä he keskustelivat
tärkeistä asioista, jotka etupäässä koskivat Jutka Brenóczya. En huoli
heidän keskustelustaan kertoa, riittää kun tähän merkitsen erään Gézan
huudahduksen.

— Jumalan kiitos, sanoi Géza, — sillä jos minun olisi pitänyt naida
hänet, olisin ennemmin ampunut kuulan otsaani!

Tamásilaisia luonnollisesti ihmetytti, että kaksoset näiden tapahtumien
jälkeen elivät niin herttaisina ystävinä. He olivat hyviä toveruksia,
he juhlivat toisiaan, he ylistivät toinen toistaan ja sanoivat, että
Bandi on erinomainen poika ja Géza verraton veli, aivan kuin eivät
olisi olleetkaan veljeksiä.

Tämä hyvä ystävyys ilmeni erityisen silmäänpistävänä, kun pestiläiset
muinaistieteilijät kävivät Bács-Tamásissa. Gyurkovicsien maatilan
äärimmäisessä kolkassa olevalla niityllä oli näet ikivanha kumpu, josta
muinaistieteilijät arvelivat, että se oli Vigetán, gepid-päällikön
hauta. Kesän kuluessa tuli Bács-Tamásiin neljä tutkijaa, jotka
vierailivat Gyurkovicsien linnassa ja kaivauttivat kummun. Ketään
gepidiä he eivät siitä löytäneet, mutta he löysivät hiekkaa ja hiekasta
näkinkuoren. Tämän johdosta tiedemiehet totesivat, että Bácska kerran
oli ollut makeavetisen meren pohjana ja että kumpu oli alluviaalisilta
ajoilta — tai oikeammin sanoen...

Illalla pidettiin linnassa komeat pidot, ja kolmatta ruokalajia
syötäessä nousi Bandi isännän sijaisena puhumaan kohottaakseen
oppineille vieraille lasinsa:

— Kun bulgaareihin yhtyneet bessarabit olivat karkottaneet kunniakkaat
esi-isämme _Köztelekistä_... [Etelköz on Dnjeprin ja Dnjestrin välinen
maa-alue. Köztelek on erään yöelämästään kuuluisan budapestiläisen
kaupunginkorttelin nimi.]

— _Etelközistä!_ huusi muuan muinaistieteilijä nauraen.

Géza, joka ei sallinut kaksoisveljeään pakotettavan punastumaan, nousi
paikaltaan ja sanoi kohteliaasti, mutta päättäväisesti:

— Jos nuhteeton gentlemanni jotakin väittää, ei kenelläkään ole
oikeutta hänen sanojaan epäillä... Minun veljeni, herra Bandi
Gyurkovics, on nuhteeton gentlemanni, ja jos hän sanoo, että muinaiset
magyarít karkotettiin Köztelekistä eikä Etelközistä, on hänellä
varmasti siihen painavat syynsä...

Puheen keskeyttäjä selitti silloin juhlallisesti, ettei hän epäile
enää Bandin sanoja, ja ilonpitoa jatkettiin häiriöittä tämän kauniin
veljesrakkauden todistuksen jälkeen.

Kun rouva Gyurkovics kerran tiedusteli Gézalta miljoonien omistajaa,
vapaaherratar Jankya, hymyili aliluutnantti arkatuntoisesti. Noblesse
oblige!

— En voi siitä vielä mitään puhua, äiti kulta... Vika on siinä, että
vapaaherratar, joka luonteeltaan on hyvin epäluuloinen, on kuullut
jotakin Jutkasta...

Siitäkö vain kenkä puristikin! Hellä äiti alkoi heti tulisella
kiireellä puuhata Bandille häitä. Hän ajoi Kevéen, missä Brenóczyt
sillä haavaa viettivät onnellista perhe-elämää. Kunnioitusta
herättävällä sydämellisyydellään hän sai aikaan, että kaunis Poldi
kokonaan heitti mielestään Pardubicz-yhdistelmänsä.

Syksyllä vietettiin Bandin ja Jutkan häät Bács-Tamásissa.

Pyhän toimituksen piti korkeasti kunnianarvoinen ja jalosukuinen
Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (in partibus
infidelium), paavin kamariherra ja roomalainen kreivi. (Kamariherran
arvon oli hän saanut palkinnoksi kirjastaan _Matkani Roomaan_, jonka
hän oli omistanut paaville, ja kreiviyden kirjastaan _Toinen matkani
Roomaan_.)

Jutkan saattoi alttarille Géza Gyurkovics. Vieraiden joukossa olivat
molemmat Dumba (von der Scharwacht)-kreivitkin, jotka kolmipäiväisten
hääjuhlallisuuksien aikana saivat tilaisuuden osoittaa itsessään
salassa piilleen ominaisuuden, jolla he saavuttivat koko Bácskan
kunnioituksen. Nämä molemmat sanattomat kreivit näet osoittivat, _ettei
mikään saanut heitä päihtymään_. Turhaan mittelivät Bács-Bodrogin
kuuluisimmat juomarit heidän kanssaan voimiaan: molemmat Elefántovicsit
ja Feri Horkay, mutta eivät pystyneet heihin viinit, eivät samppanjat
eivätkä rommit.

— Eipä ole mokomaa nähty! sanoi tappelupukari Elefántovics. —
Selvinäkin he kulkevat aivot sumussa ja ryyppäämästä päästyään ovat he
sittenkin selviä...

Eversti Brenóczyn juomakyvystä eivät uteliaat bácska-herrat päässeet
selville, sillä hän tuskin lainkaan nautiskeli, mutta hakkaili sen
sijaan, tulisesti kuin konsanaan joku aliluutnantti, omaa rouvaansa,
joka Jutkan kihlajaisten jälkeen oli ruvennut rientoaskelin nuortumaan.

Neljänkolmatta tunnin ajan oli hänellä ankarana kilpailijana kapteeni
Aron, jota kaunis Poldi ihaili oivallisena tanssijana, mutta Aron
kyllästyi pian valssiin ja silloin oli hän lyöty laudalta. Murheissaan
kapteeni heittäytyi Elefántovicsin ja Horkayn seuraan, s.o. hänestä
tuli juomari.

Kaunis Poldi kävi huomattavasti sentimentaaliseksi, hän puheli tähdistä
ja kuiskaili paljon everstin korvaan, niin että se herätti koko
seurueen huomiota.

— Kauhea mies tuo eversti, sanoi Feri Horkay, joka välistä oli
epäritarillisuuteen saakka ujostelematon, — minä luulen, että hän aikoo
salaa vietellä oman rouvansa...

Rouva Gyurkovics alkoi häiden jälkeen aavistaa, ettei Géza naikaan
miljoonanomistaja-vapaaherratarta. Bandi oli näet saanut vuokraoikeuden
suuriin kalocsalaisiin arkkipiispantiluksiin ja toimitti säännöllisesti
rehuja sotilaspäällystölle, mikä, kuten tunnettua, ainoastaan
poikkeustapauksissa tuottaa hankkijalle tappiota. Hän sai tietää,
että sotamarski Hetvicz oli Gézan suosituksesta hankkinut Bandille
hankinta-oikeuden. Se, että sotamarski kunnioitti aliluutnanttia
suosituksellaan, herätti armollisen rouvan epäilyksen.

— Huomaan, että se lurjus on minut pettänyt!

Epäilyttävät oireet lisääntyivät yhä. Seuraavissa kilpa-ajoissa Géza
ratsasti Hetviczien hevosia, ja kun hänen rykmenttinsä siirrettiin
Budapestistä, määrättiin hänet pääkaupunkiin komennettuun rykmenttiin.

Mutta vasta myöhemmin, kun Géza erään perhejuhlan johdosta saapui
Bács-Tamásiin, hän tunnusti äidilleen, ettei hän koskaan ollut
aikonutkaan naida rouva Hetvicziä.

Mainittu perhejuhla vietettiin iloisen perhetapauksen — Bandi
Gyurkovics nuoremman ja Géza Gyurkovics nuoremman — Jutkan
kaksoisesikoisten ristiäisten johdosta.






II.

MITEN MILÁNISTA TULI VALTIOPÄIVÄMIES.




RASKAITA PÄIVIÄ.


Kuningas Béla IV:n ajoilta asti, kun koirankuonolaiset tataarit
rasittivat maata, oli magyari tuskin nähnyt surullisempia päiviä kuin
80-luvun loppuajat täällä kotona. Jumalan kiitos, oli hädällä tällä
kertaa paikallinen luonne, sillä se levitti mustat yökönsiipensä
ainoastaan yli kahden vuokrahuoneen Sándor-kadun varrella.

Frau Anna, jonka kansallisuudesta en koskaan ole päässyt perille,
oli vuokrannut huoneet kolmelle nuorelle herralle: Milán Gyurkovics,
ylimääräinen ministeriön notaari, oli heistä yksi, toinen oli
lakitiedetten kandidaatti Gyurka Gyurkovics ja kolmas pikku Sándor
Gyurkovics. Viimeksimainittu oli siihen aikaan vielä punaposkinen
nuorukainen, joka viime elokuussa oli reputettu ylioppilastutkinnossa
ja nyt — perheen virallisten ilmoitusten mukaan — järkevien vanhempien
veljiensä valvonnan alaisena valmistautui uudistettuun tutkintoon.

Todistetusti pätevien kronikoiden mukaan oli Milán aikaansaanut
mainitun hädän. Sándor-kadun Gyurkovics-siirtolan vanhin oli näet
aivan kuukauden alussa moitittavan kevytmielisesti antanut räätälille
kaksisataaviisikymmentä floriinia.

Kaksisataaviisikymmentä floriinia! Juuri sen verran he olivat
kolmeen pekkaan hänelle velkaa, mutta räätäli — joka enemmän marisi
vanhaa nuottiaan kuin tarkoitti täyttä totta — olisi varmasti
räätälien tavoille uskollisena kernaasti suostunut kolmenkymmenen
floriinin lyhennykseen. Ja Milán oli lukenut hänen kouraansa viisi
viisikymmenistä käsittämättömän jalomielisyyden puuskassa! Kun hän
tuli järkiinsä, katui hän ritarillista hulluuttaan ja olisi mielellään
ottanut rahat takaisin, niinkuin Ilikuksen murhaaja otti takaisin
vastentahtoisen tunnustuksensa. Mutta se oli jo myöhäistä. Pukki,
jonka odottamaton onni oli aivan huumannut, käveli jo saaliineen
museon tienoilla, herättäen fiakkeriajurien huomiota äänekkäällä
yksinpuhelullaan.

(Räätäli, herra Kékvári, vei sinä iltana rouvansa Kansanteatteriin.
Näytännön jälkeen he menivät Feherló-ravintolaan. Söivät kylmää kalaa.
Tartari-kastikkeen kera. Ja paistia. Gyurkovics-poikien rahoilla!)

Kun Gyurka sai asiasta vihiä, oli hän vähällä kuolla pelästyksestä.
Hän ei voinut puhua, ei edes suuttua. Kun hän jälleen sai puhelahjansa
takaisin, sanoi hän vakuuttavasti Milánille:

— Pian saat piipunperistäkin tanssia!

Hiljainen Frau Anna pani muutaman päivän kuluessa merkille, että hänen
vuokralaisensa etupäässä pysyttelivät kotona ja nukkuivat enimmät
aikansa.

Seuraavalla viikolla nuorin heistä astui epätoivoisen askelen,
joka voidaan hänelle suoda anteeksi ainoastaan hänen nuoruutensa
kokemattomuuden tähden. Hän kirjoitti Bács-Tamásiin ja pyysi
_seuraavassa postissa_ rahaa — äidiltään. Rouva Gyurkovics kirjoitti
seuraavan postin matkassa:

  »Tarvitset rahaa? Miten juolahti mieleesi pyytää rahaa juuri
  minulta? Sillä erehdyt suuresti, pikku Sándorka, jos luulet, että
  minun velvollisuuteni on syytää rahoja _kelle hyvänsä_ Budapestin
  tyhjäntoimittajista.»

Tämä kirje sai Sándorin tunteellisen sydämen verta vuotamaan.

— Olenko minä _kuka hyvänsä_ tyhjäntoimittaja?

Illan tullen Milán kokosi kaikki heidän pikkurahansa ja lähti kasinoon.
Siellä hän varmaan saisi ainakin _jotain_ onkeensa.

— Kun olisi edes tupakkaa! voivotteli Sándorka.

Tupakkaa oli, mutta savukepaperi puuttui. Hätä keinon keksii! Hän meni
Frau Annan luo ja pyysi häneltä lainaksi rukouskirjaa.

— Ei ole vahingoksi hiukan rukoilla, tuumasi hurskas rouva.

Hän lausui sen jonkinlaisella saksankielellä, koska hän — herra
tiesi minkätähden — luuli nuoria herroja saksalaisiksi. Nämä taas
puolestaan puhuttelivat häntä rác-murteella, arvellen, että Frau
Anna oli slovakki. Hänen rukouskirjansa oli painettu ruteenilaisilla
kirjasimilla.

Gyurka leikkasi rukouskirjan pyhäinkuvien välissä olevat silkkipaperit
ja valmisti niistä savukkeita. Hiukan karvaita ne olivat, mutta
paloivat hyvin. Hän ei koskaan joutunut pulaan, sillä hän oli yhtä
kekseliäs kuin Robinson Crusoe.

Milán palasi vasta aamuyöstä kotiin. Hänen hampaissaan savusi
paksu havannasikari, ja Gyurka heräsi vanhimman veljensä iloiseen
vihellykseen.

— Mistä tulet, Milán?

— Sillä välin kuin te olette täällä nukkuneet, olen minä metsästellyt
rahoja.

— Kasinossako olit?

— Siellä. Olen koko yön katsellut Feri Horkayn pelaamista.

— Voittiko Feri?

— Kahdeksansataa floriinia...

Kuullessaan niin suurista summista puhuttavan heräsi nuorinkin.

— Miten paljon lainasit häneltä?

— En voinut lainata häneltä, sillä olin koko yön istunut hänen takanaan
katselemassa. Hän olisi luullut, että minä vain _sentähden_ vartioin...
Ja joskin olisin pyytänyt, mitä hän olisi antanut? Viisikymmentä
floriinia! Se ei riitä.

— Ei riitä, se on selvä...

— Aamupuolella he lopettivat pelinsä. Feri oli juonut paljon
samppanjaa ja oli uhkatuulella. Hän sanoi: Herrat, kuka veikkaa näistä
viheliäisistä kahdeksastasadasta floriinista!

Gyurka ja Sándor nousivat ryntäilleen ja tuijottivat loistavin silmin
Milánia, niinkuin sudenpojat killottavat yölliseltä metsästykseltään
palaavaa vanhaa sutta.

— Entä sinä? kysyi Gyurka.

Milán hymyili viekkaasti.

— Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?

— Herran pieksut! Miten voit sellaista kysyä? Tietysti olisin veikannut!

— Minä myös! huudahti Sándor uhkarohkeasti.

— Tietysti. Niin tein minäkin, sanoi Milán. — Me nostimme...

— Ja? intoili Gyurka.

— Minä hävisin, sanoi Milán klassillisen yksinkertaisesti.

Toiset kaatuivat kalveten päänalusilleen.

— Mikä meidät nyt perii? kysyi Sándorka lapsellisesti.

— Nytkö? Minä panen maata, sanoi Milán pitkäpiimäisen rauhallisesti.

Ja hän teki niinkuin oli sanonut... Tämä oli bács-tamásilaisille
totisesti Mohipusztan tappio.

— Oi voi, huusi Sándor seuraavana päivänä, — tänään on Sváb-vuorella
lopettajaistanssit, ja minä olen pyytänyt niihin Ella Lányin!

(Oikeastaan Milán oli Ella Lányin tunnustettu hakkailija, mutta
molemmat toisetkin ihailivat häntä, varsinkin Sándorka mustasukkaisen
tunteellisena.)

Milán kulki koko päivän hämärillä asioilla, ja nuoremmatkin
Gyurkovicsit harhailivat kumpikin tahollaan ajaen takaa rahallisia
kotipuolenmiehiään.

Sanotaan, että puute sekä terästää miehen luonteen että panee hänen
älynsä vilkkaaseen toimintaan. Tämä selittää sen, että molempien
nuorten Gyurkovicsien aivoissa syntyi sama pelastuksen ajatus,
kummankin istuessa omassa kahvilassaan. Toiminnassa voitti tarmokkaampi
Gyurka veljensä Sándorin...

— Frau Anna, sanoi Sándor, joka kaupunginlähetin seuraamana astui
huoneistoon, — minä aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen...

— Ei tarvitse, sanoi hyväuskoinen rouva, — teidän rakas veljenne
lähetti ne juuri sinne...

— Kumpi veljeni? kysyi Sándor kalveten.

— Gyurka-herra.

Tämä rauhoitti huomattavasti nuorukaista. Hän tunsi Gyurkan, ja jos
tällä oli rahaa, ei hänkään jäisi ilman... Ja Gyurka osoittautui
todellakin veljensä luottamuksen ansainneeksi, sillä hän tuli jo
iltapäivällä hakemaan Sándoria, toi hänelle parin valkoisia hansikkaita
ja vei hänet Sváb-vuorelle, jonka tuuheaan lehtiverhoon syksy jo oli
sirotellut sinoberinpunaisia täpliä.

En aio kärsivälliselle lukijalleni kertoa kaikkia tanssiaisten
tapahtumia. Kerron ainoastaan, että muuan sváb-vuorelainen nuorukainen
— nähtävästi neljänkolmatta lämpöasteen pehmentämänä — soitatti viisi
kertaa lempilauluaan: _Jo peittää lumi kaikki tiet_, — ja että Sándor
Gyurkovics oli kiintynyt toiseen lauluun, joka puhui Ella Lányille:
_Pois hän käänsi katseensa, kun kohtasimme toisemme..._

Näistä he hiukan väittelivät, kunnes Gyurka lopetti kiistan heittämällä
kolme viitosta mustalaisen lautaselle... Sváb-vuorelainen nuorukainen,
joka nähtävästi ei sinä päivänä ollut vienyt vaatevarastoaan
puhdistuslaitokseen, poistui kasvot tulipunaisina yön pimeyteen; ehkä
hän haihtui häpeäänsä, mitättömyytensä katkeroittamana.

Molemmat veljekset nukkuivat vielä puoli kahdeksalta vuoteissaan, kun
kolmas, Milán, täsmälleen kello kahdeksan nousi ja ryhtyi pukeutumaan.
Ensi töikseen hän kutsui rouvaa:

— Frau Anna, pyytäkää tänne kaupunginpalvelija, aion lähettää
vaatteemme puhdistuslaitokseen...

Rouva kovasti ihmetteli. Hänkin!

— Mutta nuoret herrat lähettivät jo eilen.

— Hyvä on! sanoi vanhin nielaisten kuohuvan vihansa.

Vaatekaappi oli todellakin tyhjä. Ainoastaan kurja, kirjailtu liivi
oli säästynyt Gyurkan kotkansilmältä. Milán sormeili liiviä, heitti
sen sitten ylenkatseellisesti takaisin. Mihin siitä olisi riittänyt —
rotasta nälkäiselle leijonalle?

Kissan askelin hän meni viereiseen huoneeseen, missä hänen veljensä
nukkuivat yhdeksänkertaisen supécsárdáan väsymyksiä jäsenistään.

Lempeästi ja hyvänsuovasti hymyillen hän rupesi tarkastelemaan heidän
taskujaan. Hän laski viisi taskua joka takissa, kolme kussakin liivissä
ja kaksi housuparissa ja haravoi uteliailla sormillaan kaikkiaan
kaksikymmentä taskua. Hän löysi kaikenlaista, mutta sitä, mitä hän
etsi, ei hän löytänyt. Hän löysi kaksi leimattua samppanjakorkkia,
sinisen silkkinauhan ja kuihtuneen ruusun, hän löysi jonkin verran
pikkurahojakin, mutta seteleitä ei yhden yhtäkään.

Kunpa minulla vain olisi kymmenen, parikymmentä floriinia, saisin
helposti satoja hankituksi iltaan mennessä! Sillä herrasmies ei ole
herrasmies, jos hänellä on matti kukkarossa. Miten hän voisikaan lähteä
kaupungille rahaa hakemaan, miten hän voisikaan käydä tapaamassa
bácskalaisia herroja, ellei hän voisi ajaa hakkereissa ja käydä
ravintolassa.

— Onko myytäviä? kysyi pihalta mäkäjävä tenoriääni.

— Pst! Tulkaa tänne!

Salamana välähti hänen päässään ajatus... Nämä kunnon pojat, Gyurka
ja Sándor, nukkuvat tietysti iltaan asti... Heidän _vaatteensa_ ovat
tuolillaan yhtä kauan kuolleena pääomana, mutta jos pääoma pantaisiin
liikkeeseen, kasvaisi se siihen mennessä sievoisen koron... Hän siis
myy vaatteet. Jos hänellä on taskussaan kymmenen, kaksikymmentä
floriinia, voi hän liikkua vapaasti ja helposti hankkia tarvittavan
määrän... Illalla hän palaa kotia. Illalla? Jo puolelta päivin! Hän
lunastaa kaiken heidän omaisuutensa puhdistuslaitoksesta, antaa
joka pojalle puolensataa floriinia, ja niin on kaikki jälleen
järjestyksessä... Sen hän todella oli velvollinen tekemään veljilleen,
hän, vanhin!

Viereisen huoneen ikkunan kautta hän sopi vaatekauppiaan kanssa
hinnasta. Sitten hän lähti kotoa — kaksikymmentä floriinia taskussa.
Ne toiset nukkuivat siellä suloisesti eivätkä aavistaneet, voi! eivät
aavistaneet, että heidän arpansa oli langennut...




HARHAILEVA BUNYEVÁCI.


Milán Gyurkovics oli muita veljiään päätään pitempi, ja tuuheine,
mustankiiltävine viiksineen hän teki kolmenkymmenenvuotiaan
vaikutuksen, vaikka hän tuskin oli viidenkolmatta ikäinen. Hieno
smoking ja metsästystakki eivät sopineet hänelle yhtä hyvin kuin
toisille Gyurkovicseille, mutta pitkäliepeinen Ferenc-Joszef-takki,
valtiomiesten ja diplomaattien distingoitu vaatetus, puki häntä
paremmin kuin ketään toista. Lisäksi oli hänellä vielä ominaisuus,
jota ennakkoluulottomat lukijani mahdollisesti vähäksyvät, mutta joka
kuitenkin osoittautui eteväksi aseeksi olemassaolon taistelussa:
hän osasi maukkaasti ja huomiota herättämättä käyttää monokkelia.
Eräässä suhteessa hän muistutti veljeään Bandia: hänenkin kasvoillaan
ja silmissään oli luottamusta herättävä ja hiukan surumielinen
(sanoisinko: aseet riisuva) ilme. Jo lapsena oli hänellä ollut paljon
hyötyä lempeästä ulkomuodostaan. Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin
hurskas rovasti, nimitti veljenpoikaansa pikku _kerubiksi_, ja kun hän
luki messun, käytti hän mielellään kerubia kuoripoikana. Joka messusta
tuli kymmenen kreutseria, joilla pikku poika osti tupakkaa ja ruutia.
(Tupakan hän poltti ja ruudista hän valmisti pieniä pommeja, jotka hän
salaa räjähdytti kolumbácsilaisen rovastillisen taloudenhoitajattaren
sängyn alla.) Varmaa kuitenkin on, että bácskalaiset äidit myöhemmin
— lyhyillä huviretkillä — kernaasti uskoivat tyttärensä Milánille,
»joka ei ollut sellainen nuorimies kuin useimmat muut», ja että
herrat selvitellessään sekavia urheilu- ja kunniajuttujaan mielellään
kuuntelivat Milánin neuvoja.

Sankarini oli siis, jättäen nuoremmat veljensä kirjaillun liivin
seuraan, lähtenyt kotoaan kaksikymmentä floriinia taskussaan mennäkseen
valtiopäivätaloon tapaamaan monokkeli-Elefántovicsia, joka siihen
aikaan oli bács-tamásilainen edustaja. Valtiopäivätalon edustalla oli
suuri, meluava kansanjoukko, ja kaupunginpalvelijat kaupittelivat
sanomalehtiliitteitä: _Ministeri Déneksen kukistuminen_.

Tämä uutinen — hänen ylhäisyytensä István Déneksen kukistuminen —
hiveli miellyttävästi Milánin mieltä; periaatteessa ei ministerin ja
hänen ylimääräisen notaarinsa välillä ollut minkäänlaisia mielipiteiden
eroavaisuuksia. Mutta Milán ei ollut viiteen päivään ollut edes
ministeriön läheisyydessä, ja nyt hän uskoi ministeripulaa seuraavassa
häiriötilassa voivansa helpommin päästä laiminlyöntinsä seurauksista.
Kun hän nousi lehterille, hämmästyi hän epämiellyttävästi huomatessaan,
että erikoisliitteen uutinen ainakin oli ennenaikainen, koskapa István
Dénes vielä istui punaisessa lepotuolissaan salissa, hymyillen kylmää
hymyään, joka aina sai vastustajat raivoihinsa, ja kuunteli erään
vasemmistopuoluelaisen intohimoista hyökkäystä.

— Eroa! melusi vasemmisto, kun edustaja oli päättänyt puheensa.

— Eroa! jyrähti lehteriltä hirmustunut ääni.

Se oli Milán Gyurkovicsin ääni... Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
hän vaikeni. Muuan nainen, joka istui lehterillä hänen edessään,
kääntyi äkkiä ja sanoi mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Hävytön!

Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta lumivalkoiset, ja hänen silmissään
kiilsi kyynel, — mutta joka tapauksessa hän oli hyvin kaunis. Tarkemmin
määritellen: hänen silminnähtävästi koko valtiopäiväyleisöä halveksuva
yksinkertainen, mutta hieno pukunsa ja koko hänen olentonsa ilmaisi
ensi hetkellä magnaatti-rouvan. Hänellä oli yllään ruudukas matkapusero
ja päässään tyrolilainen hattu ja kädessään oli hänellä lorgnetti ja
kukkiva syreeninoksa.

— Sehän on syreeninkukka-nainen! sanoi Milán itsekseen.

Syreeninkukka-nainen! Hän oli tuntenut hänet jo vuoden ajan, tietämättä
hänen nimeään. Kohtelias kohtalonoikku oli vienyt heidät yhteen
kadulla, teatterissa ja ravikilpailuissa. Silloin he aina olivat
suoneet toisilleen kevyen hymyn tai ystävällisen silmäyksen. Milán oli
antanut hänelle nimen syreeninkukka-nainen, sillä hän oli huomannut,
että nainen erikoisesti rakasti näitä kukkia.

Tällä kertaa ei syreeninkukka-nainen kuitenkaan kiinnittänyt sen
enempää huomiota Milániin, vaan seurasi kuumeentapaisen jännittyneenä
tapausten riehuvaa kulkua. Kerran hän sanoi jotakin, joka ei suinkaan
ilmaissut mitään perustuslaillisia mielipiteitä. Hän sanoi:

— Roskaväkeä!

Vielä kahdeksi minuutiksi hän jäi lehterille siirtyen rauhatonna
edestakaisin paikoillaan; sitten, kun melu alhaalla riehahti täydeksi
hirmumyrskyksi, hän nousi, pakotti viisi, kuusi ihmistä siirtymään
paikoiltaan ja lähti.

Kun Milán ei löytänyt Elefántovicsia valtiopäivätalosta, lähti hän
Angol Kiralyné-hotelliin, missä edustaja, milloin lainsäätämisinto ajoi
hänet Bácskasta Budapestiin, tavallisesti nukkui aamusta puolipäivään.
Matkan varrella hän poikkesi hajuvesikauppaan, mistä osti kahdella
floriinilla pullon Chypreä, — sitä hän ainakaan tällä hetkellä ei
vähääkään tarvinnut.

Hotellissa hän kuuli masentavan uutisen: Elefántovics oli aamujunassa
lähtenyt pääkaupungista. Hän lähti siis Gizella-torin varrella olevaan
sokerileivoskauppaan nauttiakseen lasin teetä ja sanoakseen pari
hävyttömyyttä neiti Jennylle, — ehkä hän sillä välin keksisi jonkin
pelastavan ajatuksen. Sokerileivoskaupassa kerrottiin hänelle, että
neiti Jenny sairauden tähden oli jäänyt pois toimestaan, sentähden
täytyi hänen sanoa hävyttömyytensä neiti Linkalle.

Kun hän vielä hämmenteli teetään, pysähtyivät vaunut kaupan edustalle.
Kevein askelin, säteilevin kasvoin, joissa ei huomannut jälkeäkään
äskeisestä mielenliikutuksesta, astui sisälle syreeninkukka-nainen. Hän
heitti Milániin hymyilevän katseen ja sitten hän alkoi huolettomasti
kävellä edestakaisin kaupassa naputellen lorgnetillaan milloin mitäkin
lasikelloa ja luetteli koko joukon namusia palvelevalle neidille.

— Lähettäkää ne minulle Kécskaan... Hyvästi!

Hän loi jälleen ruskeat, manaavat silmänsä Milániin, sitten hän lähti
kaupasta, kevyesti nyökäten. Milán tarttui lakkiinsa.

— Kuka tuo nainen oli? kysyi hän Linka-neidiltä.

— Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski
Hetviczin puoliso...

— Vapaaherratar Hetvicz-Janky? Sama miljoonienomistajatar, joka vuosi
takaperin oli silmittömästi rakastunut Géza Gyurkovicsiin ja jota Géza
(se aasi!) ei ottanut rouvakseen...

Milán riensi hänen jälkeensä, mutta kohtasi ovessa Ella Lányin, joka
tuli äitinsä seurassa.

Ella Lányi ei ollut huomiotaherättävän kaunis eikä edes muuten
erikoisen älykäs, mutta hän oli kunnon tyttö — mikä Gyurkovicsien
mielestä oli arvokkaampaa — s.o. hän oli reipas, rakastettava ja
pikkusievä niinkuin leivonen. Hänen isänsä, jonka kanssa meillä muuten
ei ole mitään tekemistä, oli oikeusneuvos.

— Te ette tullutkaan Sváb-vuoren tansseihin! sanoi Ella moittien. —
Me lähdemme jo tunnin kuluttua pustallemme [pusta tarkoittaa nykyään
maatilaa], ja sitten emme saa tanssia ennenkuin syksyllä.

— Tiedättehän, että on parhaillaan ministeripula, sanoi ylimääräinen
notaari vakavana.

— Ja silloinko ei ole lupa tanssia? ihmetteli tyttö. Äiti puuttui
puheeseen:

— Älä ole lapsellinen, Ella! Ministeriön herroilla on nyt tärkeämpiäkin
ajateltavana kuin jotkin tanssiaiset.

Milán nyökäytti miettiväisenä päätään.

— Totta kyllä, vastustuspuolue tuottaa meille paljon mielipahaa.

Ella, jonka kauneus alati vaihteli ja joka usein näytti hyvin
vähäpätöiseltä, mutta välistä saattoi olla hyvinkin kaunis, oli tänään
— nähtävästi valvotun yön johdosta — suorastaan hurmaava. Hänellä
oli aistikas, hyvin sopiva matkapuku, ja tietoisena tilapäisestä
kauneudestaan yhä jatkuvassa tanssinhuumauksessa hän ei ollut niin
suljettu kuin tavallisesti.

— Lähtekäämme, Ella! sanoi hänen äitinsä.

Noustessaan Gizella-torilla vaunuihin kuiskasi tyttö veitikkamaisesti
Milánille:

— Joka rakastaa, hän seuraa!

— Sallivatko naiset minun saattaa asemalle asti? kysyi Milán ääneen.

— Mielihyvin, herra Gyurkovics...

Siellä rouva Lányi uskoi kukkaronsa nuorelle herralle, joka osti liput
ja piti huolen matkatavaroista.

— Kuulkaapa, sanoi Ella, joka tänään vastoin tavallisuutta oli
kujeilevaisella tuulella, — ellette olisi poroporvari, seuraisitte
meitä Kécskaan. Siellä te astuisitte vastaantulevaan pikajunaan ja
olisitte puoleltapäivin jälleen Pestissä.

— Kun vain ei olisi ministeripulaa.

Naiset asettuivat vaunuun. Milán tarttui ikkunan alla olevaan
kädensijaan ja pakisi Ellan kanssa ajan vähyyden tähden
sähkösanomakielellä... Viereisen vaunun ikkunaan oli kiinnitetty
paperiliuska: _Varattu osasto_. Milán heitti sivusilmäyksen ikkunaan
ja näki siellä sanomalehteä lukevan yksinäisen naisen, jonka hän heti
tunsi syreeninkukka-naiseksi, vapaaherratar Hetvicziksi.

Soitettiin viimeisen kerran...

— Ken rakastaa, hän seuraa! sanoi Ella Lányi hymyillen.

Syreeninkukka-nainen silmäsi samassa sanomalehtensä takaa ja käänsi
kasvonsa Milániin. Nähtävästi hän tunsi hänet, sillä veikeä hymy
värähti hänen huulillaan...

Kuka voi kuvailla tai edes käsittää sitä fysiologista muutostilaa, joka
tapahtuu ihmisen aivoissa, kun ajatus salamannopeasti hedelmöittää
tahdon? Kun Julius Caesar päätti kulkea Rubicon yli — mutta jättäkäämme
tämä toistaiseksi! Riittää kun sanon: kun juna lähti liikkeelle,
nosti asemasillalla oleva poliisi hälinän ja asemamiehet pudistelivat
raivoisina nyrkkejään, sillä muuan herra, herra Gyurkovics, oli
hypännyt junaan.

— Minne suvaitsette matkustaa? kysyi junailija.

— Kécskaan...

Lippu maksoi 2 floriinia 50 kreutseria, mutta Milán antoi 3 floriinia
junailijalle. Lányin fiakkeri, jonka hän — hetken väiteltyään naisten
kanssa — itse maksoi, vei häneltä kaksi floriinia, Chypre kaksi, yhden
hän suoritti aamiaisestaan ja yhden antoi kantajalle, joka toimitti
vaunuun naisten matkakapineet. Hänelle jäi vielä 11 floriinia...

Yht'äkkiä karmi pelästys Milánin sydäntä. Hänen mieleensä juolahtivat
hänen veliparkansa, Gyurka ja Sándor — jotka nukkuivat viattomina
kirjaillun liivin seurassa Sándor-kadun huoneistossa eivätkä tietäneet,
voi! eivät tietäneet, että Milán Gyurkovics parhaillaan matkusti
Kécskaan, Chypre-pullo taskussaan... Kuitenkin täytyi hänen nopeasti
keskeyttää omalletunnolleen antamansa audienssi, hänen seistessään
siinä vaunun kapeassa käytävässä, sillä Ella Lányi, hullaantuneena
onnensa yltäkylläisyydestä, tahtoi sanoa hänelle sata asiaa.

Kécskaan asti hän rupatti yhtämittaa puolitoista tuntia. Ja jos
joku olisi hänen puheitaan kuunnellut, olisi hän varmasti luullut,
että kaiken maallisen elämän ja inhimillisen pyrkimyksen salainen
satama on tanssi ja että koko maailman ihanimmat tapaukset olivat
koottuina Vigadón [kaupungin rakennuttama suurenmoinen huvipalatsi] ja
Hungaria-hotellin pieneen saliin.

— Kécska! yksi minuutti!

— Suutelen käsiänne...

Milán hyppäsi asemasillalle, sitten hän katseli edelleen hyrisevää
junaa, jonka eräästä ikkunasta hänelle pieni valkea nenäliina
huiskutti. Lippuluukulla hän osti piletin Budapestiin (jälleen kaksi
floriinia viisikymmentä kreutseria, — hänen taskuunsa jäi kahdeksan
floriinia viisikymmentä kreutseria ja pullollinen Chypreä) ja
odotellessaan pikajunaa hän rupesi kävelemään edestakaisin raiteitten
lomassa.

Nyt hän huomasi, ettei hän ollut ainoa Kécskaan pysähtynyt: käytävällä
seisoi syreeninkukka-nainen ison tanskalaisen doggin vieressä. Rouva
keskusteli juuri asemapäällikön kanssa, jota hän tervehti kuin hyvää
tuttua ainakin.

— Eikö kukaan ole tullut minua vastaan? kysyi hän. — Minä sähkötin
linnaan!

— Teidän nelivaljakkonne on täällä, vastasi virkamies.

— Mutta linnalaisista ei ketään?

— Ei ketään.

Kaunis rouva hymähti katkerasti.

— Hänen ylhäisyytensä tuli tänne aamulla, sanoi sitten asemapäällikkö.

— Onko mieheni täällä? Minä luulin, että hän on Wienissä.

— Vanha vapaaherratar on myöskin täällä, hän tuli jo eilen...

— Anoppini?

Vapaaherratar kohotti päänsä niinkuin rakuunaratsu taistelumerkin
kuullessaan.

— Anoppini? Huh, miten olen onnellinen! Mikä ihana perheidylli tästä
vielä tuleekaan linnassa.

Vanha asemapäällikkö, joka nähtävästi hyvin tunsi vapaaherrattaren
perhesuhteet, hymyili hienosti itsekseen.

— Katsokaa, nyt minä tiedän, miksi ei kukaan heistä tullut minua
vastaan. He eivät uskaltaneet tulla!

Mietteissään hän hyväili koiran päätä, sitten kääntyi hän jälleen
asemapäällikön puoleen.

— Milloin seuraava juna lähtee Budapestiin?

— Kymmenen minuutin kuluttua. Ei kai teidän armonne aio palata?

— Kun vain tietäisin mitä tahdon! sanoi rouva Hetvicz huoaten.

Asemapäällikkö kutsuttiin toimistoon, ja kaunis rouva jäi yksikseen.
Seistessään siinä tyhjällä asemasillalla, aprikoiden, lähtisikö
perheensä luo vai Budapestiin, vai jonnekin muualle, — huomasi hän
yhtäkkiä tilansa sangen surkuteltavaksi, sillä hän kävi surulliseksi.
Mutta hänen hellämielisyytensä kesti vain sekunnin, seuraavassa
silmänräpäyksessä hän huomasi Milán Gyurkovicsin, joka tarkkaavasti
seurasi häntä, ja hän kohotti jälleen kauniin päänsä. Nuori mies teki
juuri ison doggin tuttavuutta.

— Se puree! sanoi rouva Hetvicz puoliääneen.

— Minua eivät koirat pure, sanoi Milán vakuuttavasti.

Rouva Hetvicz käänsi hänelle selkänsä ja rupesi miettiväisenä
tarkkaamaan kanoja, jotka kaapersivat kiskojen lomassa. Sitten
hän äkkiä kääntyi, ja Milán tunsi itsessään voimakkaasti, että
vapaaherratar nyt puhuttelee häntä. Niin tapahtuikin.

— Gyurkovicseja, eikö totta?

— Nimeni on Milán Gyurkovics, sanoi nuori mies, joka paljastetuin päin
seisoi kauniin rouvan edessä.

— Te olette veljenne aliluutnantin näköinen, sanoi rouva Hetvicz
hymyillen. — Mitä teette täällä?

— Odotan Budapestiin menevää junaa.

— Onko lupa kysyä, kuka se kaunis neitonen oli, jota olitte saattamassa?

— Ella Lányi, kaukainen sukulaiseni.

(_Kaukaisen sukulaisuuden_ keksi Milán turhan varovasti.)

Armollinen rouva mietti hetkisen... Hän ajatteli anoppiaan ja miestään
ja vielä ilkeää yllätystä, jonka hän aikoi valmistaa heille...

— Pidättekö ajometsästyksestä, herra Gyurkovics?

— Minä olen intohimoinen parforce-metsästäjä, sanoi Milán, joka oli
ottanut kotonaan Bács-Tamásissa osaa moniinkin ajometsästyksiin
hölkkäävän maatiaishevosen selässä, mutta ei koskaan ollut ratsastanut
oikeitten ajokoirien jäljessä.

Rouva Hetvicz leikki hymyillen käsineillään. Hän oli yhtä suloisen
hämillään kuin nuori neitonen tanssiaisissa tehdessään ensi kertaa
valintansa naistentanssissa.

— Kun vain olisin vakuutettu siitä, että ette minua väärinkäsitä, herra
Gyurkovics...

— Olen käskettävänänne, armollinen rouva!

— Siis — tulkaa kécskalaisiin ajometsästyksiin... Minä kutsun teidät
ilman mitään muodollisuuksia, sillä onhan veljenne vanha ystävämme...

(Rouva Hetvicz ei mielestään ollut velvollinen kertomaan, että hän
piti Milánin veljeä, aliluutnantti Gézaa, sitten Herkules-kylpylän
seikkailujen, _rykmentin hölläluonteisimpana ihmisenä_, kuten hänellä
oli tapana sanoa.)

— Älkää miettikö turhia, vaan tulkaa matkaani.

— Mutta minun matkatavarani! En ole ottanut mitään mukaani...

(Kärsivällinen lukijani tietää, että Milán Gyurkovicsin matkatavarat
— lukuunottamatta kirjailtua liiviä — olivat Budapestin
_puhdistuslaitoksessa_.)

— Älkää niistä huolehtiko. Linnassa saatte kaiken, mitä tarvitsette.
Tulkaa vain.

Tämän hän sanoi jo kärsimättömästi ja käskevästi. Viisi minuuttia
myöhemmin istui hän keveissä, nelivaljakon vetämissä vaunuissa,
matkalla kylään. Hevosia ajoi armollinen rouva itse. Milán istui hänen
vieressään. Tuskin olivat he ehtineet pyssynkantaman päähän asemalta,
kun Milán tunsi sydämessään ankaran pistoksen. Sillä hänen mieleensä
juolahtivat hänen veliparkansa: Gyurka ja Sándor, jotka yhä nukkuivat
eivätkä aavistaneet, että Milán, taskussaan kahdeksan floriinia ja
viisikymmentä kreutseria sekä pullollinen Chypreä, oli matkalla
ajometsästykseen...




LŐCSEN KELTAINEN ROUVA.


Katkera sissisota, jota käytiin vapaaherrattaren ja sotamarski
Hetviczin välillä (milloin häikäilemättömän suorasukaisesti, milloin
salatun viekkaasti), oli hiljattain saanut arveluttavan käänteen.

Tuo kauhea, kaunis rouva oli saanut ilkeän päähänpiston: hän tahtoi
pakottaa miehensä ottamaan eron, ja saadakseen tahtonsa perille koetti
hän kaikin tavoin halventaa häntä sotilaspiireissä. Lainkuuliainen
sotamarskin rouva heittäytyi yht’äkkiä poliittiseen vehkeilyyn, sanan
1849-vuotisimmassa merkityksessä. Minun tarvitsee vain mainita muutamia
piirteitä vapaaherrattaren valtiollisesta toiminnasta.

Niin tuli yleisesti tunnetuksi, että Kécska-piirin edusmiehen,
saadakseen ehdokkuutensa läpiajetuksi, oli täytynyt antaa rouva
Hetviczille kirjallinen sitoumus, jossa hän lupasi »alati mustata
valtiopäivillä itävaltalaista armeijaa...»

Ankarasti järkytti sotamarskin asemaa muuan vapaaherrattaren
lausunto, joka kiersi sanomalehdissä pääkaupungissa tapahtuneiden
katumielenosoitusten aikana. Vapaaherratar oli näet sanonut, että hänen
miehensä oli liian innokas magyari antaakseen määräyksen sotaväelle
ampua suojatonta ihmisjoukkoa. Tämä herätti Wienissä paljon pahaa
verta, ja _Wehrzeitung_ ehätti selittämään yleisölle, että sotamarski
Hetvicz ei ollut mikään magyari, vaan mähriläinen, ja että hän hyvinkin
kykeni ammuttamaan suojatonta väkijoukkoa, koska hän oli tehnyt saman
jo Lombardiassa.

Paljon oli myöskin puhuttu sotamarskin erosta, kun vapaaherratar
elokuun kuudentena kiireestä kantapäähän mustiin puettuna oli
ottanut osaa Arádin marttyyrien surujumalanpalvelukseen ja vielä
samana päivänä julkisessa matineassa hehkuvan innostuneesti lausunut
_Talpra magyar'in_. [Nouse magyar, isänmaasi kutsuu! Unkarilaisten
kansallislaulu, jonka _Sándor Petöfi_ lausui 14 p. maaliskuuta 1848
kansallismuseon portailta vallankumouksen puhjetessa.]

En tiedä millä sotamarski Hetvicz rauhoitti wieniläiset, mutta
varmaa on, että hän kauniilta rouvaltaan otti halun enempiin
valtiollisiin vehkeilyihin hyviksi ajoiksi. Marraskuun seitsemäntenä
hän näet ankarasti ilmoitti vapaaherrattarelle, että hän laillista
tietä tuomituttaa hänet järkensä menettäneeksi, ellei hän lakkaa
halventamasta häntä julkisesti.

Armollinen rouva ymmärsi heti, että tämän julman ajatuksen oli keksinyt
hänen anoppinsa, vanha vapaaherratar, jota hän läheisen perhepiirin
keskuudessa nimitti _Löcsen keltaiseksi rouvaksi_. (Vanha rouva asui
tavallisesti Löcsessä, ja hänen ihonsa oli sitruunankeltainen.) Tämä
yhdeksänkymmenvuotias nainen, jota jo kymmenen vuotta oli kuljetettu
rullatuolissa, oli kylmä ja terävä kuin teräksinen miekka. Hän eli
kokonaan omissa maailmoissaan, ja kun hän hyvin harvoin ilmaantui
perheensä keskuuteen — jonka asioita hän kuitenkin rajattomasti
hallitsi —, kohdeltiin häntä aina kunnioituksella ja melkein
yliluonnollisella pelolla. Hän oli hyvin jumalinen, pöyhkeä ja
yltiöpäisen siveellinen nainen, joka Hetviczien perheessä ylläpiti
ylimyksellisiä perintätapoja.

(Rakastettavan lukijani mielestä tuntuu ehkä hiukan omituiselta, kun
samassa hengenvedossa kerron, ettei Justus Perthin aateliskalenterissa
tiedetä mitään vanhan vapaaherrattaren sukujuurista. Hänen isästään en
tiedä mitään, mutta hänen äidistään tiedän, että hän oli wieniläinen
pesijätär ja että itse myöhempi vapaaherratar Hetvicz oli Wienin
hovioopperan tanssijatar ja saavutti suurta suosiota Triko-Netti
nimisenä. Että Triko-Netistä tuli ylimysmielisten perinnäistapojen
luontainen edustaja, on joka tapauksessa hyvin kummallista, mutta
tapahtuu niitä kummempiakin asioita maailmassa.)

Mutta palatkaamme Milán Gyurkovicsin luo, jota neljä nuorta, virkeätä
hevosta hurjaa neliä kiidätti Kécskan linnaan, missä Löcsen keltainen
rouva tällä hetkellä hallitsi. Hevosia ohjasi nuori vapaaherratar, joka
— kuten useimmat urheilijattaret — oli hyvin uhkarohkea ja huono ajaja.
Kun lentävän vaunun pyörät hipaisivat liian läheltä ojan parrasta,
tarttui Milán vaistomaisesti kauniin rouvan käsiin.

— Pelkäättekö? kysyi vapaaherratar.

— Kuinka en pelkäisi! Teidän puolestanne pelkään.

— Mutta minun mielestäni on hauska ajaa näin hurjasti, kun minä tiedän,
että voin taittaa niskani...

— Niinkuin suvaitsette! sanoi Milán nauraen.

Kauniin rouvan silmät säteilivät, hänen kalpeat kasvonsa saivat väriä.
Milán silmäili häntä salaa... Hänestä tuntui aivan luonnolliselta,
että rouva Hetvicz oli hämmästyksissään hänen ja veljensä Gézan
yhdennäköisyydestä, vapaaherratar kun oli — bács-tamásilaisten
perhetraditioiden mukaan — niin lämpimästi ihaillut Gézaa... No, jos
Milán tämän yhdennäköisyyden perusteella voisi avata itselleen tien
vapaaherrattaren sydämeen, ei hän ainakaan olisi sellainen aasi kuin
Géza...

— Minun mieleeni juolahti verraton pila! sanoi vapaaherratar myöhemmin,
kun he tien mutkasta selviydyttyään näkivät edessään koko kylän. — Minä
esittelen teidät linnassa oleville etäisenä sukulaisena, jota ei kukaan
muu tunne kuin minä.

Milán nauroi eikä vastustanut vapaaherrattaren ehdotusta. Hän ei
koskaan pilannut hyvää pilaa ja hän tunsi kutsumusta ruveta kauniin
rouvan arvokkaaksi vastapelaajaksi hänen vehkeilyissään. (Ei hän
tahtonut olla sellainen aasi kuin Géza!)

Vaunut vierivät linnan avatun rautaportin läpi, kiersivät vinhasti
ison ruohokentän ja pysähtyivät parvekkeen leveiden portaiden eteen.
Juovikkaan hellekatoksen alle oli koko perhe kokoontunut. Sotamarski
oli arkiunivormussa, päässä siviililakki, Löcsen keltainen rouva istui
nikkelisilaisessa työntötuolissaan, ja sitä paitsi olivat siellä
kaikki langot: madáylaiset, isä, äiti, ja kolme pientä kreivitärtä
kotiopettajattarineen. He olivat juuri lopettaneet välipalansa ja
olivat syventyneinä hyvätuuliseen keskusteluun. He eivät aavistaneet
mitään pahaa, kun kauniin rouvan vaunut ilmestyivät portaiden eteen
niinkuin pyöriäistuuli.

Milán hyppäsi istuimeltaan ja auttoi vapaaherrattaren vaunuista.
Hänen armonsa tarttui nuorta miestä käsipuoleen ja nousi kevein ja
miellyttävin askelin parvekkeen portaita.

— Tässä olen, rakkaani! sanoi hän onnettomuutta ennustavan hilpeästi.
Sitten hän osoitti Milánia. — Katsokaa, kenet olen tuonut matkassani!

Sotamarski katsoi hämmästyneenä, vanha rouva epäluuloisesti Milánia,
joka paremman puutteessa hymyili vaatimattomasti.

— Ettekö todellakaan tunne häntä? kysyi rouva Hetvicz. — No sitten
kerron teille, kuka hän on: Oszkár Hetvicz!

Esittelyä seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Seurue oli nähtävästi varsin
hämmästynyt kuullessaan tämän nimen. Vihdoin sanoi sotamarski:

— Oszkár Hetvicz — veljeni Károlyn poika?

— Niin, juuri hän, sanoi rouva uskaliaasti — Katsokaa vain hänen
kasvojaan, oletteko nähneet tyypillisempiä Hetvicz-kasvoja?

— Yhdennäköisyys on todellakin hämmästyttävä, sanoi kreivi Máday.

Hetvicz ojensi kätensä Milánille.

— Terve tuloa, rakas poikani. Olemme eläneet isäsi kanssa kireissä
väleissä, mutta minä iloitsen, ettet sinä jaa hänen tunteitaan...

Sitten hän syleili nuorta miestä. Mádaykin riensi Milánin luo.

— Kauniisti teit, kun tulit, Oszkár!

Vapaaherratar kohotti itsetietoisena päätään, aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: katsokaa, tämä on minun työtäni! Katsokaa, en minä olekaan
sellainen hyödytön pikku rouva, kuin te luulette!

— Minä vangitsin hänet junassa, selitti hän herroille, — sattumalta
jouduimme matkustamaan samassa vaunussa, ja perhekuvien mukaan
tunsin heti hänet Hetvicziksi... Eikö minulla ole tarkka silmä? Minä
ajattelin, miten hauskan yllätyksen valmistaisin teille, jos toisin
hänet tänne... Kauan täytyi minun suostutella nuorta herraa, sillä
vasta viime tingassa hän antoi lupauksensa... Mutta hänen tavaransa
jäivät junaan...

Sitten hän kääntyi Milániin.

— Miksi ette suutele isoäitiänne?

Milán katseli Löcsen keltaista rouvaa, joka ei hetkeksikään kääntänyt
kotkankatsettaan hänestä. — Hän heitättää minut ulos, ajatteli hän
itsekseen koskettaessaan huulillaan hänen kättään... Mutta vanha
vapaaherratar ei ajanut häntä ulos, vaan laski kätensä Milánin
päälaelle ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

— Sinun isäsi on tuottanut minulle paljon murhetta, sanoi hän sitten, —
mutta tervetuloa kuitenkin.

— Tämä on todellakin kaunis perhenäytelmä! sanoi nuori vapaaherratar
kohottaen kauniit Tartuffe-silmänsä taivasta kohden.

Sitten — tuntiessaan, että oli velvollinen antamaan Milánille
hyvitystä, huudahti hän iloisesti:

— No katsokaapa, hän ei ole vielä suudellut kauniita pieniä serkkujaan!

He ajavat minut kohta ulos! ajatteli Milán, mutta suuteli kuitenkin
rouva Mádayn rohkaisevasti hymyillessä vuorotellen kutakin nuorta,
valkoista syreeninvesaa, jotka samassa muuttuivat tulipunaisiksi
unikoiksi.

Nyt täytyy minun selittää, miksi kécskalaisiin teki niin hämmästyttävän
vaikutuksen _Oszkár Hetviczin_ ilmestyminen.

Sotamarskilla oli nuorempi veli, joka noin kolmekymmentä vuotta
aikaisemmin oli joutunut riitaan perheensä kanssa ja muuttanut
Transsilvaniaan, missä hän oli mennyt naimisiin. Sen jälkeen ei
kukaan perheen jäsenistä ollut tavannut häntä, mutta sitä enemmän
olivat he kuulleet hänestä, sillä transsilvanialaista Hetvicziä
riivasi käräjöimisinto ja siihen yhtynyt vainoamishalu, ja hän ahdisti
sukuansa lukemattomilla perintö- ja omistusriidoilla. Ne olivat
kuolemattomia kuin Fenix-lintu, sillä niin pian kuin yksi oli päätetty,
viritti kantaja uuden entisen tuhasta. Käräjänkävijä Hetviczillä oli
Oszkár-niminen poika, jonka hänen isänsä — toinen Hamilkar — oli
kasvattanut tulisesti vihaamaan Hetviczejä. Tämän Oszkárin naamarin
oli kaunis rouva antanut Milánille, itsekään edes tietämättä niihin
nämä naamiohuvit johtaisivat: yksinkertaisesti perhehäväistykseenkö vai
monisotkuisempaan vehkeilyyn.

Sillä välin ilmoitti uskoton rouva menevänsä pukeutumaan ja jätti
Milánin yksikseen sukulaistensa pariin. Löcsen keltainen rouva kutsui
heti luokseen pelästyneen Milánin:

— Mitenkä ne voivat kotona?

— Kiitän, hyvin...

— Vieläkö Boldizsár asuu teillä?

— Tietysti...

Koko perhe hämmästyi kuullessaan tämän yksinkertaisen tunnustuksen.

— Kummallista, sanoi vanha vapaaherratar. — En ymmärrä oikein isääsi...

— Isä on välistä vähän omituinen, sanoi Milán synkistyen.

— Miten sen Boldizsárin laita oikein lienee? kysyi kankea vanha rouva.

Nyt he ajavat — nyt! — sanoi Milán itsekseen.

— Kerro meille koko juttu, eihän siinä ole mitään salattavaa sen
jälkeen kuin sanomalehdetkin jo ovat käsitelleet kysymystä.

Hänen kasvonsa synkkenivät kolkosti, ja Miláninkin otsalle kihosi kylmä
hiki.

— Minä rakastan Boldizsária aivan liiaksi voidakseni tasapuolisesti
arvostella häntä. Saattaa olla, että olen väärässä, mutta minun
mielestäni voi ainoastaan se heittää kivellä Boldizsária, joka itse
tuntee olevansa viaton.

— Oszkár on oikeassa! sanoi tykistönpäällikön rouva.

Rouva Máday, joka nähtävästi tahtoi kääntää keskustelun muihin
asioihin, sanoi iloisesti:

— Miten Mariska voi?

— Hän voi erinomaisesti! sanoi Milán.

— Tosiaankin, miten vanha Mariska nyt onkaan? — kysyi kreivitär
edelleen.

— Mariska?

Milán tiesi, että Mariskat tavallisesti ovat
kuuden-yhdeksäntoistavuotiaita, eikä voinut ymmärtää, että tälläkään
Mariskalla oli mitään syytä poikkeukseen.

— Tosiaankin! Mariska täyttää pian seitsemäntoista vuotta, sanoi hän
tuhmanrohkeasti.

Vanha rouva tarttui keppiinsä, ja rouva Máday tuijotti pelästyneenä
Milánia.

— Miten? Onko teidän äitinne seitsemäntoistavuotias?

Milán sai nikotuksen äkillisestä pelästyksestä... Hän katseli
synkistyneenä ympärilleen epätoivo sydämessään... Hän katseli
ympärilleen, etsien kohtaa parvekkeen kaiteessa, mistä voisi heittäytyä
yli, hypätä puutarhaan ja juosta tiehensä! — eikä hän pysähtyisi
ennen kuin Budapestissä. Hän saattoi luottaa pitkiin sääriinsä;
ylioppilasaikoinaan kun hänen onnistui päästä pakoon takaa-ajavia
kisällejä aukealle kentälle, ei häntä olisi saatu kiinni edes
vinttikoirilla ajaen...

— Onko teidän äitinne siis seitsentoistavuotias?

Herra tiesi miten koko juttu olisi päättynyt, ellei vapaaherratar
samassa olisi ilmestynyt parvekkeelle. Keskimäärin hän pukeutui
neljä kertaa useammin kuin joku toinen normaalinen vapaaherratar, ja
pitkäaikaisen harjoituksen avulla hän oli tottunut vaihtamaan pukunsa
yhtä nopeasti kuin todelliset _pukutaiteilijattaret_, joita olemme
ihmetelleet Orfeumissa [Budapestin suurin varietee-teatteri].

Hänen kasvonsa olivat vielä kosteat kylmästä vedestä.

— Oszkár, Oszkár, joko teillä taas on morsiamenne mielessä? — Sitten
hän kääntyi toisten puoleen: — Oszkár on juuri kertonut minulle
olevansa kihloissa... Hänen morsiamensa on myöskin Mariska...

Mariska-jutusta oli sillä pelastuttu. Milánin täytyi vielä vastata
tusinaan kysymyksiä, jotka koskivat hänen morsiantaan. Vapaaherratar
halusi myöhemmin näyttää vieraalle metsästyshevosia, ja niin teki koko
seurue — vanhaa vapaaherratarta tietenkin lukuunottamatta — kierroksen
ympäri puutarhan kellastuneiden pensaistojen.

Rouva Hetvicz oli ensimmäisten joukossa ja jätti pian Milánin kanssa
toiset kymmenkunnan askelta jäljemmäksi.

— Minä lähden tunnin kuluttua, sanoi Milán.

— Ei tule kysymykseen! vastasi kaunis rouva.

Ottaen huomioon jäljempänä tulevat puhelivat he matalalla äänellä
välinpitämättömän näköisinä.

— Älkää ajatelkokaan matkustamista kolmeen päivään...
Parforce-metsästykset alkavat vasta huomenaamulla.

— Jos jään tänne, täytyy minun pian näytellä takaa-ajetun ketun osaa...

Kaunis rouva hymyili.

— Sellaista kettua kuin _te_ olette, ei saada kiinni, varsinkin jos
_minä_ piilotan hänet koirilta... Minä uskon, että jos meitä haluttaisi
johtaa maailma harhajäljille, eivät edes kuuluisimmatkaan metsästäjät
meitä saavuttaisi.

Tämän puheen aikana, jonka armollinen rouva esitti viattoman näköisenä
kuin Wertherin Lőtte, kävi Milán punaiseksi kuin paprika [unkarilainen
mauste, väriltään tulipunainen].

— Miksi tahdotte minua jäämään tänne?

Kaunis rouva loi hämmästyneen katseen Milániin, sitten ilmestyi kevyt,
kirkas hymy hänen suupieliinsä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan taittoi
granaattipuun punaisen kukan. Hän katseli sitä kauan — vaikk'ei se
lainkaan tuoksunut — ja kosketti sitä ohimennen huulillaan.

— Tahdotteko?

Hän ojensi sen Milánille.

— Sanokaa minulle, vapaaherratar, miksi tahdotte minua jäämään tänne?

— Kahdestiko minun täytyy vastata?

Kauniin rouvan kasvoille nousi puna. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi
Milán:

— Jos te tahdotte, että uskottelen koko maailmalle olevani Oszkár
Hetvicz tai Dalai Lama, että minä suutelen pikku kreivittäriä, että
leikin kettusilla ja puhun politiikkaa sotamarskin kanssa... ja jos te
tahdotte tai ette tahdo: minä hullaannun teihin, vapaaherratar, niin —

— Hiljemmin! He kuulevat.

Kun he palasivat tallista parvekkeelle, aikaansai rouva Hetvicz suuren
ilon ilmoittamalla, että miellyttävä sukulainen vielä jää kolmeksi
päiväksi linnaan. Varsinkin loistivat todellista iloa kolmen pikku
kreivittären silmät. He olivat hyvin kasvatettuja ja tottelevaisia
tyttöjä, mutta kun transsilvanialainen serkku oli heitä suudellut,
olivat he toinen toisensa jälkeen paenneet opettajattarensa suojista,
ja kun he nyt jälleen palasivat, oli heillä jo tyttömäisesti vallaton
tukka nutturalla.

Ainoastaan Löcsen keltainen rouva istui mykkänä työntötuolissaan,
mistä hän loi haukansilmäyksiä Milániin. Palvelija oli jo silloin
matkalla sähkösanomatoimistoon lähettämään vanhan vapaaherrattaren
sähkösanoman Wienissä olevalle kuululle tappelupukarikaartilaiselle
Hetviczille, jonka tuttavuutta kärsivälliset lukijani ovat jo tehneet
vericirovabudapestilaisessa pikajunassa.

— _Tule viipymättä_, sähkötti vapaaherratar poikansa pojalle.

Kun Milán katsoi vanhaa vapaaherratarta silmiin, tunsi hän pistoksen
sydämessään. Hän muisti veliparkansa, jotka hän oli jättänyt
Sándor-kadun varrelle kirjaillun liivin seuraan...




KÉCSKAN KETTUJAHDIT.


Iltapäivällä saapui linnaan paljon vieraita. Muutamat heistä olivat
upseereja, toiset olivat Hetviczien naapureita. Joka kerta kun uudet
vaunut pysähtyivät linnan edustalle, sai Milán sydämentykytyksen.
Hän pelkäsi jonkun tuttavan tulevan, joka kahdella sanalla olisi
paljastanut hänet. Mutta kohtalo oli hänelle suopea, sillä kaikki nuo
ventovieraat ihmiset nimittivät Milánia Hetvicziksi ja puristivat
sydämellisesti hänen kättään, ja ainoa, johon hän oli kasinossa
tutustunut, sinutteli Milánia ja mainitsi häntä rakkaaksi ystäväkseen,
mutta nimeä hän ei tietänyt eikä nähtävästi siitä välittänytkään.

Seuraavan päivän aamuna oli verraton syysilma ensimmäisen
ajometsästyksen alkaessa. Milán oli puettu kreivi Mádayn vaatteihin ja
ratsasti sotamarskin hevosella. Tuo kunnon irlantilainen ori — jota
Milán myöhemminkin muisteli kiitollisella kunnioituksella — osoittautui
erinomaiseksi ja innokkaaksi metsästäjäksi, niin että Milán, jota ei
tällä kertaa riivannut turhamaisuuden paholainen, saattoi kokonaan
antautua nelijalkaisen toverinsa vietäväksi. Hän ilmaisi oman
yksityisen tahtomisensa ainoastaan siinä, että hän useaan kertaan,
huolellisesti vältellen kaikkia yhteentörmäyksiä, antoi hevosen
ymmärtää, että hän erittäin mielellään oleskelisi vapaaherrattaren
läheisyydessä. Mutta se oli oriin mielestä aivan mahdotonta, eikä
Milánkaan ollut itsepäinen.

Kun kaukaa, jostakin Kécskan suon rannalta sitten kaikui loppusoitto
raikkaankevyeen ilmaan ja siihen yhtyivät raikuvat ajokoirien
haukunnat, valtasi syvä surumielisyys yhtäkkiä Milánin.

— Puuttuuko teiltä jotakin? kysyi häneltä vapaaherratar.

Milán pudisti päätään ja loi miettiväisen katseensa pohjoiseen,
Budapestiä kohden, missä hänen veljensä jo kolmekymmentä tuntia olivat
odottaneet häntä kirjaillun liivin seurassa...

Illalla herrat vaihtoivat pukuja, — Milán riisui Mádayn jahtipuvun ja
pukeutui hänen hännystakkiinsa, — sitten kokoontuivat kaikki linnan
ruokasaliin. Päivällisten aikana tapahtui tunnelmallinen ja miellyttävä
perhenäytelmä. Sotamarski tyhjensi lasinsa rakkaan sukulaisensa Oszkár
Hetviczin kunniaksi, sillä hänen saapumisensa päätti onnellisesti
vanhan ja hylättävän perheriidan.

Milán ei edes kuunnellut. Hän oli syventynyt katselemaan vieressään
istuvaa vapaaherratarta, jonka ulkomuotoon hän nyt (kun kauniilla
rouvalla oli yllään syvästi avokaulainen puku) rupesi kohdistamaan
aivan uutta mielenkiintoa.

Vapaaherratar laski samassa hansikoidun kätensä Milánin kädelle.

— Oszkár! Vanhus puhuu teille!

— Minä vastaan hänelle.

Ja hän vastasi... Sanotaan, että puheen salaisuus on siinä piilevässä
totuudessa. Saattaa olla, että sukulaisrakkaus Hetviczin perhettä
kohtaan tällä hetkellä todella syttyi Milánin sydämessä, mutta varmaa
on, että Milán tiesi tulkita tämän rakkauden vakuutuksen, niin että
helläsydämisen rouva Mádayn silmät täyttyivät kyynelillä ja sotamarski
syleili ja suuteli nuorta miestä.

Rouva Hetvicz esitti samppanjalasi kädessä maljan Milánille.

— Teidän pitäisi tulla valituksi valtiopäiville!

Sotamarski, joka seisoi heidän takanaan, laski kätensä nuoren miehen
olkapäälle.

— Te voisitte jo sinutella toisianne... Koeta taivuttaa rouvani siihen.

Vapaaherratar hymyili herttaisesti.

— Vielä se olisi liian aikaista, mutta saattaa niinkin käydä, että
toivomus täytetään.

(Sotamarski alkoi yhä enemmän rakastaa _veljensä poikaa_. Hän huomasi,
että hänen rouvansa — kultavanteinen, kaunis pikku dynamiittitynnyri,
joka alati uhkasi räjähdyttää ilmaan koko Hetviczien joukon —
sydämellisesti hakkaili nuorta herraa, mutta viisaana käytännön
miehenä hän arveli, ettei jonkun Hetviczin kiemaileminen ollut
perheharrastuksille niin vaarallista kuin jonkun toisen.)

Seuraavana päivänä metsästettiin jälleen, ja illalla oli linnassa
tanssit. Milán, joka tunsi itsensä paljon varmemmaksi tanssisalissa
kuin hevosenselässä, otti sotamarskin kehoituksesta johtaakseen
tanssiaisia ja sai aikaan vilkkaan kotiljonkitanssin, jossa hänellä oli
hyvä tilaisuus loistaa Budapestin tanssitilaisuuksissa saavuttamillaan
ominaisuuksilla.

Kotiljongin jälkeen hän vei rouva Hetviczin tarjoiluhuoneeseen,
missä he joivat lasin samppanjaa nurkassa istuen; sitten he
sytyttivät savukkeen. Milán, joka jo oli samppanjatunnelmassa (sanan
salonkimerkityksessä) hakkaili rohkeasti kaunista ystävätärtään, joka
istui rauhallisena paikoillaan, sanaakaan virkkamatta kuunnellen
Milánin hullutuksia, silloin tällöin luoden viipyvän katseen peiliin,
mistä hänen päässään tuikkivat timantit heijastuivat.

— Voi, kun en minä olisi sellainen pelkuri naisseurassa! vaikeroi Milán
käsiään väännellen.

— Minä luulen, että te ette oikein tunne itseänne.

— Kun minä vain en olisi sellainen pelkuri! Hän kosketti kauniin rouvan
kättä.

— Ei ole lupa koskea näytteille pantuja esineitä, sanoi vapaaherratar
vakavana.

Samassa astui sotamarski heidän luokseen.

— Oszkár, minulla on sinulle kerrottavana hyvin hauska uutinen!
Kaartilainen, sinun rakas, vanha toverisi, jonka kanssa sinä
Transsilvanian kenttäharjoitusten aikana tulit niin hyväksi ystäväksi,
on täällä... Hän on yllättänyt meidät tulollaan...

Tanssisalin ovesta saattoi Milán nähdä jättiläiskokoisen,
uljasviiksisen kaartinupseerin, joka hymyillen kumarsi parille
kauniille rouvalle.

Räiskis! Lasi putosi Milánin kädestä... Nyt tuli maailmanloppu!

— Etkö tule? kysyi sotamarski myhäillen.

— Aivan heti! sanoi Milán kalpeasti hymyillen.

Vanhus poistui, vapaaherratar puraisi huultaan synkistyneenä.

— Se roisto uskalsi tulla!

Milán oli jo kuullut yhtä ja toista kapteeni Hetviczistä, sotamarskin
veljenpojasta, hurjasta, pelätystä taistelupukarista, jota mainittiin
Euroopan parhaana miekkailijana.

— Mikä minut nyt perii? kysyi Milán Gyurkovics.

Kaunis rouva, joka enemmän suuttui kuin pelästyi, nousi kolkkona
paikaltaan.

— Paras olisi, kun tuossa paikassa vetäisitte korvalle sitä petoa...

Samassa astui kaartilainen huoneeseen. Ovella kohtasi hän rouva
Hetviczin ja kumarsi hänelle uneliaasti.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! Tulin, kun en voinut vastustaa haluani
nähdä sinua. Toivoin tapaavani sinut ystäväni Oszkárin seurassa.

Rouva Hetvicz mittasi vihollistaan kiireestä kantapäähän hymyillen
rauhallista ja ylimielistä hymyään ja puristaen kätensä nyrkkiin.
Milán sitävastoin katseli raivoisana ympärilleen... Hänen teki mieli
seurata bácskalaisen ryövärin esimerkkiä santarmien hyökätessä hänen
kimppuunsa: hän olisi tahtonut viskata jotain kapteenin päähän ja
sitten heittäytyä ikkunasta ulos, hypätä hevosen selkään ja hävitä yön
pimeyteen... Mutta sen sijaan hän pyörähtikin kantapäillään ja astui
varmoin askelin viereiseen huoneeseen. Täällä hän yht’äkkiä hätkähti
nähdessään itseensä tähdättyinä kaksi keltaista kotkansilmää. Vanha
vapaaherratar istui siellä pöydän ääressä pelaten iczikiä tilanhoitajan
kanssa kreivin ja kreivittären seuratessa sivulla peliä.

Vanha rouva laski kortit kädestään.

— Kuulitteko, rakas Oszkár, että teidän hyvä ystävänne on tullut?

— Olen kuullut, että kapteeni Hetvicz on tullut.

— Ettekä riennä syleilemään hyvää ystäväänne.

(— He hyökkäävät minun kimppuuni, he repivät minut palasiksi,
heittävät minut ulos, sanoi Milán itselleen. — Pääasia on nyt tässäkin
tapauksessa osoittautua gentlemanniksi.)

— En tunne kapteenia, jalosukuinen rouvani.

— Miksi ette sano minua isoäidiksi.

Milán ojentautui ja kumarsi hymyillen.

— Olen hyvin pahoillani, etten voi nimittää teitä isoäidiksi, mutta
minä en ole teidän jalosukuisuutenne pojanpoika. Minä en ole Oszkár
Hetvicz, minun nimeni on Milán Gyurkovics.

— Sinä olet tuulessa, Oszkár! sanoi kreivi Máday nauraen.

— Minä olen aivan selvä, mutta Oszkár en minä ole... ja nyt kun olen
esittänyt itseni oikealla nimelläni, pyydän teitä vastaanottamaan
vilpittömät kiitokseni sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne, jota
olette minulle Oszkár Hetviczin tähden osoittaneet...

Huoneessa olevat katselivat ääneti toisiaan. Milán seisoi heidän
keskellään pää pystyssä. Nyt hän ei pelännyt edes piruakaan... Tulkoon
mikä tulikin!

— En ymmärrä mitään tästä kaikesta, sanoi kreivi Máday. — Miksi olet
sanonut itseäsi Oszkár Hetvicziksi?

— Se tapahtui pilan vuoksi, jonka alkuunpanija minä en ole.
Vapaaherratar sen keksi.

— Minä tiesin sen!

Tämän sanoi vanha rouva vihasta kuohahtaen. Kreivi Máday napitti
hännystakkinsa. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja rypisti kulmansa
hyvin ritarillisen näköisiksi.

— Anteeksi, mutta minusta tuntuu tämä hyvin kummalliselta.

Kreivi Mádaylla ei ollut monokkelia, mutta Milánilla oli; sentähden
eivät kreivin ritarilliset kasvot olleet läheskään niin uljaat
kuin Milánin, kun hän vuorostaan rypisti kulmansa. Kun mies huomaa
joutuneensa satimeen, tekee hän viisaimmin astuessaan ritarillisuuden
pohjalle. No, kun vain siitä oli kysymys! Milán oli valmis tappelemaan
kenen kanssa hyvänsä, sotamarskin kanssa, niin, suorastaan vaikka
vanhan vapaaherrattarenkin kanssa...

— Minä huomaan, sanoi hän jääkylmästi, — minä huomaan, ettei minulla
tämän jälkeen ole muuta tehtävää kuin uudestaan kiittää sydämellisesti
vieraanvaraisuudesta ja sulkeutua suosioonne.

Silloin astui huoneeseen nuori vapaaherratar. Nais-Prometeus oli jo
hahmotellut itsensä uudestaan; hänen äskeisestä mielenliikutuksestaan
ei huomannut jälkeäkään, hänen huulillaan leikki iloinen hymy.

— Oszkár, tulkaa tanssimaan!

— Tulet sopivaan aikaan, sanoi vanha rouva sapekkaasti. — Tämä herra on
juuri tunnustanut meille olevansa Milán Gyurkovics...

— No siis: Milán! Tulkaa tanssimaan!

Kreivi Máday hypähti suuttuneena tuoliltaan.

— Herra Gyurkovicsilla tuskin lienee halua enää tanssia, minä luulen,
että hän aikoo lähteä...

— Aiotteko todella lähteä? kysyi vapaaherratar.

— Kuten kuulitte, sanoi Milán lyhyesti.

— Missä junassa?

— Ensimmäisessä aamujunassa.

— Silloin odottakaa minua, kunnes olen vaihtanut pukuni. Minä lähden
kanssanne.

Sanalla sanoen: dynamiittitynnyri räjähti. Ensimmäinen ja kuvaavin
seuraus räjähdyksestä, joka ei suinkaan ollut harvinainen perheen
keskuudessa, mutta kuitenkin tuli aina odottamatta, oli, että kreivi
Máday hyökkäsi sulkemaan molemmat ovet.

— Nyt tehkää hyvin! sanoi hän raivostuneen hilpeänä.

(Tapahtukoon mitä hyvänsä, — kun siitä vain ei seuraa häväistysjuttuja!)

— Mitä tämä merkitsee? kysyi vanha rouva torquemadain äänellä.

— Se merkitsee, että Gyurkovics on minun hyvä ystäväni, joka on
minun pyynnöstäni tullut tänne ja minun toivomuksestani suostunut
nimenmuutokseen... Se merkitsee, että minä en salli häntä
loukattavan... Jos häntä kaikesta huolimatta loukataan, aion minä antaa
hänelle hyvityksen, sellaisen hyvityksen, että — no!

Tätä paljon puhuvaa _no'ta_ seurasi syvä hiljaisuus. Mádayt ja vanha
rouva vaipuivat mietteisiinsä. He tiesivät, ettei kaunista rouvaa _niin
vain_ suisteta. Hän laski jo kätensä ovenkahvaan, — hän voisi kertoa
tanssiaisyleisölle kaiken, ja vielä sitäkin enemmän.

Kreivi vaihtoi anoppinsa kanssa nopean ja yksimielisen silmäyksen,
sitten hän kääntyi kauniin rouvan puoleen.

— Te aiotte uskotella meille jotakin, jota ette itsekään usko...
Ei kukaan tahdo loukata herra Gyurkovicsia... Me pyydämme herra
Gyurkovicsia viipymään meillä vielä pari päivää... Nimenvaihdos on
järjestettävä... Minä selitän itse vieraillemme. Minä sanon heille,
että me olemme kaikki pilaan osallisia, että aioimme huvitella
sotamarskin kustannuksella...

Vapaaherratar mietti hetkisen. Hän oli tosin voittanut, mutta hänen
voittonsa olivat aina sellaisia, ettei hän itse niistä voinut iloita.

— No, jos asiat ovat niinpäin, niin tulkaa siis tanssimaan — Milán!

— Mitä minun nyt on tehtävä? kysyi Milán, kun he aloittivat katrillin.

Kaunis rouva kohautti olkapäitään.

— Jos olette järkevä, niin poistutte huomenaamulla... Hetviczit
eivät mitään unohda eivätkä mitään anna anteeksi... Heidän äskeinen
peräytymisensä peloittaa minua... He nähtävästi hautovat jotakin, ja
todennäköisesti he ovat kutsuneet kapteenin tänne sitä varten.

— Hautovatko he salamurhaa? kysyi Milán naurahtaen.

— Elleivät he nyt aivan siihen pysty, niin ainakin ajattelevat he
jotakin sen tapaista... jos olette järkevä, niin lähdette... Mutta minä
toivon, että te ette ole järkevä...

— Ja entä jos en ole järkevä?

— Silloin jäätte luokseni. Me voisimme yhdessä panna toimeen sellaisen
mullistuksen, että se kaikuisi yli koko piirikunnan.

— Se olisi varsin houkuttelevaa. Mutta miten voin nauttia näiden
ihmisten vieraanvaraisuutta, kun tiedän, että he sydämensä pohjasta
minua vihaavat?

— Kaikki täälläolevat ovat minun vieraitani. Kaikki on minun, kaikki!
Hetvicz on tuonut tänne sapelinsa ja Máday pari tusinaa korttipelejä...
Kaikki, minkä he omistavat, on Janky-omaisuutta, sitä he puolustavat,
sentähden he vehkeilevät ja sentähden he tahtovat julistaa minut
hulluksi omassa talossani... Minua he eivät tarvitse... Jos he voisivat
lyödä minut rahaksi, myisivät he minut puntarikaupalla...

Kaunis rouva katseli Milánia tummilla silmillään.

— Jos minä tapaisin ihmisen, joka olisi yhtä rohkean-hullu kuin minä
olisin, jos olisin mies...

— Niin mikä olisi hänen palkintonsa oleva? kysyi Milán.

Vapaaherratar kohautti pyöreitä olkapäitään.

— Minä sallisin hänen toivoa... Minä sanoisin hänelle: mihin kätenne
yltää, se on teidän, ystäväni!




TITAANIEN TAISTELU.


Yöllä oli Milánilla painajainen, joka selvästi osoittaa, miten
herkän omantunnon luonto oli hänelle antanut. Hän näki unta, että
hän makasi vuoteessaan kuunnellen etäistä valitusta... Etäältä
kuulsi kalpea valojuova, joka heijastui yli kahden, kuukausikaupalla
vuokratun huoneen ja yli nukkuvien ihmisten kasvojen... Ne olivat
hyvin kalpeat ja hyvin murheelliset, aivan kuin eivät olisi saaneet
ruoanmurenta seitsemäänkymmeneen tuntiin... Väsyneissä käsissään
he pitelivät koruompeleista liiviä... Avoimesta ikkunasta lensi
parvittain jättiläiskokoisia yöperhosia huoneeseen, missä ne
suristen lentelivät... Jokainen perhonen oli kuin harmaasiipinen
vaatekauppias... Toinen toisensa perästä sormeili ja käänteli
kirjailtua liiviä, sitten he pudistivat halveksuvasti päätään ja
lensivät pois toisesta ikkunasta...

Kun Milán aamulla pukiessaan muisteli untaan, purskahti hän nauramaan.

— Tyhmyyksiä! sanoi hän. — Frau Anna on liian kunnianarvoinen rouva
antaakseen poikien kuolla nälkään... Hän kyllä keittää heille kahvia ja
kuminasoppaa... Hyvä on heidän sitäpaitsi levätä kerran riittävästi,
sillä viime aikoina olivat he suuressa määrässä olleet kevytmielisiä,
ja Sándorka näytti tosiaankin oikein huonolta.

Aamiaista syödessä kohtasi Milánia iloinen yllätys: hänen kolme
hyvää bácskalaista ystäväänsä tuli linnaan, Feri Horkay ja molemmat
herra Elefántovicsit, tappelupukari- ja monokkeli-elefantti. Nämä
herrat olivat Hetviczien bácskalaisia naapureita, Hetviczeillä näet
Janky-perheen kautta oli maatiloja viidessä piirikunnassa.

— Kreivin aikaan! sanoi Milán, jolla kahdeksasta ja puolesta
floriinista oli enää viisikymmentä kreutseria jäljellä. (Muut hän
oli jaellut juomarahoina.) Hän mietti jo keneltä heistä kolmesta
hän lainaisi rahoja, kun Feri Horkay pahaa aavistamatta astui
leijonanluolaan.

— Ethän ole, Milán, unohtanut, että olet minulle kahdeksansataa
floriinia velkaa?

— Miten olisin voinut sitä unohtaa. Kyllä annan ne sinulle.

Samassa hän veti lompakkonsa esille, kostutti sormenpäänsä ja rupesi
selailemaan papereita, joista osa oli ruusunkarvaisia.

— Onko sinulla kaksisataa floriinia?

— Tee hyvin!

Horkay antoi kohteliaasti Milánille tuhannesta puuttuvat kaksisataa, ja
Milán pisti rahat taskuunsa.

— Kas niin, nyt olen sinulle tuhannen floriinia velkaa.

Horkay kävi tästä hyvin surulliseksi ja päätti olla muistuttamatta
sen koommin ystäväänsä hänen velastaan. Sillä sivistyneenä ihmisenä
hän tiesi, että ainoastaan romaanisankarit, ollessaan kykenemättömiä
korttipeli-lakikirjan määräämien neljänkolmatta tunnin kuluessa
suorittamaan pelivelkaansa, ampuivat kuulan otsaansa.

Kun wieniläiskaartilainen edellisenä iltana oli esitelty Milánille, oli
kapteeni pistänyt kätensä taskuun, ettei hänen tarvitsisi antaa kättä
nuorelle miehelle, ja sanonut:

— Tunnen sinut jo huhuista, kaunis naamari.

Milán sävähti tulipunaiseksi.

— En voi maksaa kohteliaisuuttasi samalla mitalla, sanoi hän, — sillä
vasta nyt sain tietää, että _sinäkin_ olet maailmassa.

Sitten hän painoi monokkelinsa silmäkulmaansa ja kierähti
kantapäällään. Sotamarski kuunteli sivulta ja tarttui heti kaartilaista
käsipuolesta.

— Kuule! Minä kiellän sinua täällä pitämästä ketään pilkkanasi! Muualla
voit hänelle tehdä mitä haluat, mutta täällä pysy alallasi...

Aamiaisen aikana vapaaherratar osoitti Milánille jälleen suosiotaan
huomiota herättävällä tavalla. Koko seurueen nähden hän kutsui
hänet luokseen, ojensi hänelle kätensä ja antoi hänen napittaa
yhdeksännappisen hansikkaan. Sen hän teki hartaasti toivoen, että
kaartilainen pakahtuisi suuttumuksesta... Hänen hurskas toivomuksensa
ei tosin heti toteutunut, mutta kapteeni, joka istui Feri Horkayn
vieressä, punastui ja puhisi niinkuin liiaksi kuumennettu höyrypannu.

— Kuulehan, Milán, sanoi Horkay, kun he nousivat satulaan pihalla, —
minä huomasin, että kapteeni vaanii sinua...

— Sen pahempi hänelle, sanoi Milán hilpeästi hymyillen.

— Tiedätkö, että kapteeni miekkailee niinkuin Pál Kinizsi?

— Oletko nähnyt minun sitten miekkailevan?

Horkay ei koskaan ollut nähnyt Milánin miekkailevan. Muut olivat
nähneet, myös aliluutnantti Géza Gyurkovics, ja kaikki silminnäkijät
olivat yksimielisiä siitä, että Milán tosin hyökkäsi hyvin rohkeasti,
mutta miekkaili muuten niinkuin kyökkipiika... Nuori mies ei
kuitenkaan pitänyt tarpeellisena mitellä miekkoja kapteenin eikä
kenenkään toisenkaan kanssa, ja silloin hän jo päätti matkustaa
Budapestiin kaikkien mahdollisuuksien varalta ensimmäisessä junassa —
kaikkein nopeimmassa pikajunassa. Se, että hän Feri Horkaylle puhui
miekkailutaidostaan niin päättävästi ja varmasti, on ymmärrettävä aivan
käytännölliseltä kannalta. Hän oli näet aivan vakuutettu siitä, että
ihmiselle on edullisinta aina esiintyä rohkeasti. Pelko vahingoittaa
aina — ainoastaan kokematon ja tyhmä on pelkuri.

Kun kapteeni illallisilla sai kuulla, että Milán lähtee tiehensä,
muuttuivat hänen kasvonsa sellaisiksi kuin on metsästävän ketun ilme
sen nähdessä lihavan peltopyyn lentävän edestään.

— Hyvä on, sanoi hän Mádaylle, — hän lähteköön vain täältä, mutta
joko minä matkustan hänen kanssaan tai alennan minä ovenpielet niin
mataliksi, että hän saa ryömiä nelinkontin...

Ja — huomioonottaen ajan vähyyden — hän hyökkäsi täyttä lentoa Milánin
kimppuun.

— Et ole kohtelias, jos lähdet... Sillä kai ymmärrät, etten minä
ole tullut tänne Kécskan kettujen tähden, vaan kernaamminkin sinun
tähtesi...

— Pakottavien asioiden tähden täytyy minun lähteä, vastasi Milán,
— mutta voithan lohduttaa itseäsi sillä, että minut aina tapaat
Budapestissä.

— Minkä nimisenä? kysyi kaartilainen ylenkatseellisesti hymyillen.

Nähdessään hänen hymyilynsä tunsi vapaaherratar oikean kätensä sormien
syhyvän... Nenäkkään auliisti hän kääntyi kapteeniin.

— Gyurkovicsin nimen voit aina saada minulta tietää, sillä tiedäthän
hyvin, että minä olen hänen kummitätinsä...

Kapteeni pudisti päätään teennäisen surumielisesti.

— Pelkään vain, että jos käyn Gyurkovicsia tapaamassa Budapestissä, saa
hän jälleen _tärkeitä tehtäviä_...

Milán puraisi huultaan, mutta ei vastannut. Koko seurueeseen teki
kohtaus ikävän vaikutuksen, ja sotamarski loi vihaisia silmäyksiä
veljenpoikaansa. Kapteeni meni yhä pitemmälle.

— Miten sanotaankaan unkariksi sitä, että joku johdonmukaisesti välttää
kohtaamista.

Milán ei tahtonut ryömiä nelinkontin.

— Siihen ei ole unkarinkielessä vastaavaa sanaa, sanoi hän, — mutta
saksaksi se on _Rückwärtskonzentrierung_...

Kuullessaan tämän hirvittävän sanan käänsi sotamarski synkät kasvonsa
Milániin.

— Sinä näytät olevan perehtynyt sotaliikkeisiin? kysyi kapteeni
rypistäen kulmiaan.

— Ainoastaan teoreettisesti. Olen kuullut, että kun kreivi Moltke
vuonna 1866 matkusti Berliinistä Königgräziin kohdatakseen teidät, ette
te odottanutkaan häntä, vaan vetäydyitte Wieniin...

— Varmaan oli heillä _tärkeitä tehtäviä_ Wienissä, sanoi rouva Hetvicz
lapsellisen näköisenä ja kilisti lasia Milánin kanssa.

Hopeahaarukka vääntyi pykälämerkiksi kapteenin kädessä. Hän nielaisi
karkean kasarmikirouksen, joka jo pyöri hänen kielellään, ja vaikeni.

— Oletteko kuulleet, kenestä tulee Bácskan yli-ispaani? kysyi Horkay
kääntääkseen keskustelun muualle.

Myöhemmin pujotti palvelija salaa sotamarskin lähettämän paperiliuskan
kapteenin lautasen viereen.

»Älä tuhlaa enää sanojasi. Tuo herra on jo kuullut liikoja. Tuolle
herralle on kaksi korvaa liian paljon.»

— Aivan oikein! sanoi kaartilainen itsekseen. — Toisen niistä minä
varastan...

Eteisessä soittivat mustalaiset... Bácskan herrat aloittivat juomingit,
ja kun tappelupukari-Elefántovics heitti lattialle ensimmäisen lasin,
poistuivat naiset ja vanhemmat herrat ruokasalista.

— Te olette kunnon ystävä, Gyurkovics! sanoi vapaaherratar. Sitten
hänkin katosi, tanssivin askelin hiljaa hyräillen.

Kunnon ystävä tunsi jo silloin, että ilma oli hänen ympärillään
painostava. Silloin tällöin hän heitti karsaan katseen kaartilaiseen,
joka pöydän alapäässä istuen nojasi poskipäitään rystysiään vastaan ja
katseli vastustajaansa aivan rauhallisesti niinkuin jättiläiskäärme
nähdessään häkkiin teljetyn kaniinin edessään.

Kun Milán myöhemmin huomiota herättämättä pujahti eteisen ovelle,
huomasi hän hämmästyksekseen, että se oli lukittu. Palvelija antoi
hänelle selityksen.

— Herra kapteeni käski sulkea ovet. Kaikki avaimet ovat hänen
taskussaan. Herra kapteeni tahtoo huvitella ja sanoi, ettei hän ennen
aamua päästä ainoatakaan elävää sielua salista.

Ruokasalin ovella Milán tapasi Feri Horkayn.

— Tiedätkö mitä kaartilainen on luvannut tehdä sinulle?

— No?

— Hän luulee, että sinä sen vuoksi lähdet, ettet kestä viiniä...
Hän aikoo juottaa sinut humalaan ja sitten hän sitoo sinut riimulla
vapaaherrattaren ovenkahvaan...

— Niin minutko?

— Sinut juuri... Mutta älä rupea juomaan hänen kanssaan, sillä hän juo
niinkuin kuiva hiekka, ja hän pitää sanansa niinkuin mies... Mutta minä
olen miettinyt pääsyn pälkähästä. Sinä voit juottaa hänet humalaan ja
sitten sitoa hänet kirkonporttiin, jos tahdot...

— Mitenkä?

— Minä puhun palvelijalle ja pyydän häntä kaatamaan vettä
viinipulloihin ja värjäämään sen viininkarvaiseksi. Me annamme
kapteenin juoda puhdasta viiniä, mutta sinä juot vettä... Sitten voit
tehdä hänelle mitä ikinä haluat...

Kuten useimmat Bácskan herrat piti Milánkin ankarasti kiinni juominkien
ritarisäännöistä, mutta tällä kertaa hän tunsi, että hänellä oli oikeus
käyttää mahdollisia keinoja tehdäkseen kapteenin ilkeät aikeet tyhjiksi.

Minun täytyy huomauttaa, että ennen tätä kaksinpuhelua oli tapahtunut
toinen monokkeli-elefantin ja kaartilaisen välillä:

— Sinun täytyy varoa Gyurkovicsia!

— Miten niin?

— Näin meidän kesken puhuen, hän aikoo juottaa sinut pöydän alle ja
sitten häväistä sinut...

— Minutko? Sepä nähdään!

— Sinun täytyy varoa häntä. Hän juo viiniä niinkuin pohjaton tynnyri...
Sinä et voi kilpailla hänen kanssaan... Hän nujertaa sinut ja minut,
nujertaa vaikka Rooman paavinkin... Mutta minä olen keksinyt keinon.
Minä sanon palvelijalle, että hän tuo sinulle värjättyä vettä
viinipullossa, ja hänelle juotamme puhdasta viiniä...

Kapteeni ei ollut Bácskasta kotoisin, hänellä ei ollut myöskään
viini-omaatuntoa ja sen vuoksi hän suostui empimättä kujeeseen. Kun
Milán Gyurkovics manaavan näköisenä asettui häntä vastapäätä, ehdotti
kapteeni omasta aloitteestaan, että kukin erehdysten välttämiseksi
kaataisi omasta pullostaan...

Niin tapahtui, että molemmat viholliset koko yön joivat kirkasta
kécskalaista kivennäisvettä, jolle toiset — pilasta osallisina —
nauroivat katketakseen.

Muut joivat rehellisesti, ja puolelta yön oli monokkeli-elefantti
jo niin hilpeällä tuulella, että hänen välttämättä täytyi tanssia
viisitoista kertaa kosimatanssia. Kädet lanteilla ja monokkeli
silmäkulmassa hän tanssi yhtä uljaan ja ankaran näköisenä kuin
kuningas David liitonarkin edessä. Hän ei keskeyttänyt tanssiaan
edes silloinkaan, kun tappelupukari-elefantti yhden ajoissa veti
taskustaan revolverin — jota hän aina kuljetti mukanaan, niinkuin
toiset taskukampaa — ja ampui ilman mitään aihetta bassoviulua,
jonka lakkaamaton mörinä sai hänet raivoon. Bácska-herrat, Horkay ja
Gyurkovics, hyökkäsivät heti tappelupukarin kimppuun, jolta he ankaran
taistelun jälkeen saivat riistetyksi aseen. Tappelupukari-elefantti
vakuutti silloin, ettei hän tämän häväistyksen jälkeen voinut elää
kauemmin. Hän yritti toteuttaa itsemurha-aikeensa iskemällä päänsä
bassoviuluun. Mutta hänen päänsä osoittautui tukevammaksi kuin
suurviulu ja hurahti kaulaa myöten kontrabasson pohjaa vastaan.
Horkay haetti silloin puutarhasahan ja sahasi taitavasti ystävänsä
pään kaulapuusta viulun möristessä kauheasti niinkuin syrakusalaisen
itsevaltiaan rautahärkä.

Sillä välin jatkui kaartilaisen ja Milánin välinen kamppailu, jota
myöskin voisi syystä nimittää vesisodaksi.

— Satumaista, miten äärettömästi se kestää! ajatteli niin toinen kuin
toinenkin toisestaan..

— Minä en tahdo juoda sormustimesta! huusi kapteeni heittäen harmissaan
lasinsa lattiaan.

Palvelija toi litran vetävän hopeisen maljan hänen eteensä.

— Sinun armollisen pikku äitisi malja! sanoi Milán tyhjentäen maljan
pohjaan.

Nauttimastaan paljosta vedestä oli hänen mielensä käynyt hyvin
sameaksi, ja hän uskoi varmasti, että sammakot kurnuttaisivat aamulla
hänen vatsassaan.

— Ensi tapaamisemme malja! sanoi kapteeni, paiskaten ponnella pöytään
tyhjän haarikkansa.

Hän kävi siniseksi, ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, sillä hänen
sydämensä ei kestänyt vettä, ei edes Kécskan kivennäisvettä, jota hän
muuten käytti ainoastaan ulkonaisesti.

— Tänne Rizling-viiniä! huusi kapteeni.

Edeskäypä toi hänelle kaksi vedellä täytettyä Rizling-pulloa.

— Konjakkia! sanoi Gyurkovics, kun he olivat nekin tyhjentäneet.

Nyt sekoitettiin hiukan enemmän kahvia veteen...

— Sodan malja! sanoi Milán.

Hän tyhjensi puolikkaan. Kapteeni ei kestänyt enempää. Hän tunsi
itsensä niin kuolemansairaaksi, niin sanomattoman tylsäksi ja
väsähtäneeksi, niin hermostuneeksi, ettei hän koskaan ollut eläissään
tuntenut itseään niin kurjakuntoiseksi. Ei edes silloinkaan, kun
kasakkaupseerit olivat kolmena päivänä perätysten juottaneet hänelle
silkkaa rommia. (Vielä kuusi viikkoa tämän vesisodan jälkeen hän sulki
silmänsä aina ajaessaan sillan yli, ainoastaan päästäkseen näkemästä
vettä.)

— Minä tahtoisin juoda ikuisen rauhan maljan, sanoi kaartilainen, —
mutta sitä ennen pyydän sinulta pientä palvelusta.

— Tee hyvin!

— Sinun täytyy lopettaa tuttavuutesi rouva Hetviczin kanssa. Sinä et
saa tavata häntä, ja jos hän pyytää, et mene hänen luokseen. Et vastaa
hänen kirjeisiinsä.

— Ja jos hän pitää minua moukkana?

— Silloin hän pitäköön sinua moukkana. Olenko puhunut kyllin selvästi?

Ainoastaan tyhmyrit ovat pelkureita, sanoi Milán itselleen.

— Mitä sinä, uljas kapteeni, sanoisit, jos sinulle tehtäisiin sama
pyyntö?

— Sitä en voi sanoa...

— Siispä minä sanon. Sinä sanoisit: hävytön! Olenko puhunut kyllin
selvästi?

Kaartilainen pysyi ihmeteltävän rauhallisena.

— Puhut verrattomasti! Tällä tavoinhan me ymmärrämme toisemme helposti!

Sen jälkeen hän lähti salista, joka silloin muistutti parhaiten
purkautuvan tulivuoren kraateria, sillä niin helvetillistä melua
pitivät huvittelevat herrat.

Milán tarttui käsipuolesta Horkayta, joka vietävän tulisesti johti
mustalaisia.

— Feri, me taistelemme!

— Hyvä on! sanoi Horkay tulipunaisena. Sitten hän kääri
taisteluintoisena hihansa.

— En minä sinun kanssasi taistele, vaan kapteenin kanssa.

— Saksalaisenko?

Horkay kajautti jonkinlaisen ikivanhan sotahuudon, joka muistutti
Lehelekin hui-hui-huutoa.

— Me teemme säkkipillin hänen nahastaan! huusi hän. — Saksalaisen nahka
on sitä varten, että siitä tehdään säkkipilli...

Samassa hän muisti laulun, jonka hän heti käski soittaa. Saadakseen
aikaan voimakkaamman vaikutuksen iski hän symbaalia molemmilla
nyrkeillään.

— Tuon kanssa ei voi keskustella, sanoi Milán. Sitten hän
meni monokkeli-elefantin luo, joka oli koko Unkarin etevimmän
kaksintaistelijanaaman omistaja.

Monokkeli-elefantti istui ikkunan pielessä, mistä häntä ei kahteen
tuntiin voitu saada poistumaan. Sinne oli hänelle viinitkin kannettu.
Hän houri, että maanjäristys tärisytti taloa, ja hän oli joskus
lukenut, että sellaisissa tapauksissa on ikkuna-aukko turvallisin
suojapaikka. Tästä päähänpistosta huolimatta hän näytti aivan selvältä,
vieläpä näytti hänen naamansa tavallista ylhäisemmältä.

— Kuulehan, minä taistelen kaartilaisen kanssa, sanoi Milán hänelle.

— Minä kiellän, sanoi monokkeliniekka.

— Minkä perusteella?

— Minä pidätän itselleni esikoisoikeuden. Kapteenin täytyy ensiksi
tapella minun kanssani.

— Onko hän loukannut sinua?

— On hän ja ovat muutkin. Minä haastan teidät kaikki, joka miehen ja
sinut ennen muita.

— Mikä sinua riivaa.

— Minun todistajani antavat sinulle lähempiä selityksiä.

Ei hänenkään kanssaan voinut puhua. Milán meni vuorostaan Mádayn luo.

— Joko menemme nukkumaan?

— Älä ole seuranpettäjä! murisi kreivi. — Joka on uninen, hän menköön
nukkumaan, mutta juominkia ei lopeteta.

Milán poistui huoneeseensa, minne hän vielä puolihorroksissaankin kuuli
etäisen melun. Kuului aivan siltä, kuin olisi tultasyöksyvä vuori
järissyt.

Kello kuuden jälkeen sai tappelupukari-elefantti aikaan uuden
yleiskauhun. Huomattiin, että hänen kasvonsa sinertivät ja silmät
pullistuivat päästä... Oli selvää, että hän pidätti henkeään. Nyt
oli hän valinnut tämän itsemurhakeinon, koska hän yhä piti itseään
loukattuna. Häntä täytyi väkivoimin koputtaa selkään ja keinotekoisesti
saada hänet hengittämään.

Sen jälkeen kävi tappelupukari hyvin lauhkeaksi ja tahtoi päästä
vuoteeseen.

— Älkää keskeyttäkö juominkeja! kiljui Máday jyristen.

Myöhemmin piti monokkeli-elefantti pitkän jäähyväispuheen seurueelle.
Máday hypähti pystyyn hurjistuneena ja mäiskäsi muutaman pullon
lattiaan.

— Minä sanon sinulle: älä rupea seuranpettäjäksi.J

Kahdeksan korvilla oli jäljellä enää kaksi. Horkay ja isäntä. Silloin
Máday kävi äkkiä uniseksi.

— Kuomaseni, sanoi hän, — ehkä mekin menemme hiukan nukkumaan?

— Älä rupea seuranpettäjäksi! huusi Horkay moittivasti.

Máday meni nukkumaan. Mutta Horkay jatkoi kello yhdeksään asti, ja
kun hän ei yksinään voinut kilistellä, kaasi hän kahteen lasiin ja
kilisteli itsensä kanssa.

Kello kymmenen ajoissa Horkay herätti Milánin.

— Miksi et heti sanonut, että olet vakavasti riitaantunut kapteenin
kanssa? Puhuin juuri Mádayn kanssa, jonka saksalainen on valinnut
todistajakseen.

Horkay oli ottanut kylmän kylvyn ja näytti jotakuinkin selvältä. Hänen
käsiensä liikkeet vain olivat suuret ja huomiota herättävät.

— Selvitä sinä juttu hänen kanssaan, sanoi Milán. — Minä suostun
kaikkeen... Tahtoisin vain päästä koko jupakasta mahdollisimman pian...

Puoleltapäivin tuli Horkay hakemaan ystäväänsä.

— Kaikki on kunnossa. Tunnin kuluttua voitte taistella miekoilla. Minä
olisin puolestani kernaammin valinnut pistolit, mutta muistin, että
sinä olet erinomainen miekkailija, ja suostuin miekkoihin...

Kaikki kävi peloittavan, suorastaan huimaavan nopeasti; Milán tuskin
ehti ajatella mitään.

Herrat lähtivät sitten Alsó-Kécskaan. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat
kapteeni, Máday ja tappelupukari-elefantti, toisissa seurasivat Milán,
Horkay ja monokkeliniekka.

He pysähtyivät kunnantuvan edustalle, missä piirilääkäri, jolle jo
ennakolta oli asia ilmoitettu, odotti heitä. Palveluksenhaluinen
nimismies oli huomaavaisesti antanut suuren käräjätuvan heidän
käytettäväkseen, sen jälkeen kuin lautamiehet olivat kantaneet ulos
liiat huonekalut.

Kun molemmat vihamiehet alkoivat riisuutua ja Horkay paljasti
huotrastaan kaksi partaveitsenterävää miekkaa — jotka kohtelias
kreivi Máday oli jättänyt heidän käytettävikseen — kävi
tappelupukari-Elefántovics, jota kaikki olivat luulleet selväksi,
yht’äkkiä raivoksi. Hän rupesi riehumaan ja vaati rähisten
itselleen miekkaa, sillä hän tahtoi hyvitystä sekä kapteenilta että
Gyurkovicsilta.

Monokkeliniekka häpesi sanomattomasti veljensä sopimatonta
käytöstä. Hän astui heti esille ja piti lausekäänteistä rikkaan
ja kaunopuheisuuden tasoa lähentelevän puheen, jossa hän osoitti,
että meitä magyareja on niin vähän, että pitäisi säästää hengissä
isänmurhaajatkin, ja kehoitti Hetvicziä ja Gyurkoviczia ojentamaan
toisilleen rauhan kättä ja suuntaamaan murha-aseensa vihollisia vastaan.

Horkay riensi rauhoittamaan Elefántovicsia huomauttamalla, että Hetvicz
oli saksalainen ja Gyurkovics bunyeváci, kansallisuudeltaan siis aivan
erilaisia kumpikin, joten suuren Széchényin [István Széchényi, »suurin
unkarilainen» (1792—1860), on Unkarin kansallisen heräämisen historiaan
painanut yhtä voimakkaasti aikakautta määräävän leimansa kuin meillä
J.V. Snellman] sanat eivät koskeneet heitä. Mutta monokkeliniekka
selitti, ettei hän tuntenut ketään ulkomaalaisia isänmaassa, vaan
ainoastaan yhden ja jakamattoman magyarikansan. Tiesi taivas, mihin
monokkeli-elefantin valtiotieteellinen esitelmä olisi johtanut heidät,
ellei Horkay viekkaasti olisi houkutellut molempia Elefántovicseja
kylän putkaan, minne hän telkesi heidät.

— Voimmeko jo alkaa? kysyi Hetvicz kärsimättömästi.

Milán oli sillä välin huomattavan epäluuloisesti katsellut
vastustajansa atleettimaisia lihaksia. Nyt hän oli jo jotakuinkin
selvillä siitä, ettei hänellä ollut muuta valittavana kuin antaa
kunnialla teurastaa itsensä.

— Asentoon! Iskekää!

Miekat kalahtivat vastakkain. Milán iski kerran, pari. Seuraavassa
hetkessä sattui ankara isku hänen oikeaan korvaansa.

— Varjele korviasi! sanoi kaartilainen hilpeästi.

Hän oli lyönyt miekan lappeella... Horkay hengitteli harmissaan
hampaittensa lomitse. Hänen ystävänsä miekkaili häpeällisen kehnosti.
Hän miekkaili tosiaankin niinkuin kyökkipiika. Ei edes niinkään hyvin
kuin oikea kyökkipiika, vaan niinkuin oikea akkalutus...

— Jatkakaa!

Hetken hosui Milán miekallaan, sitten pimitti hänen silmiään uusi
korvaan osunut hirvittävä isku. Mutta sekin osui lappeella... Seuraava
oli jo teräpuolella, mutta sen väisti Horkay vakuuttavan varmalla
tekosyyllä. Kaartilainen teki Milánille nähtävästi mitä vain halusi.
Hän näki vastustajansa ylä- ja alaruumiin paljastettuna, mutta hän ei
välittänyt muusta kuin korvista.

Neljännellä hyökkäyksellä tapahtui jotakin ihmeellistä, mikä sittemmin
pitkät ajat antoi puheenaihetta piirikunnan kaksintaisteluista
huvitetulle yleisölle.

— Seis! huusi Horkay.

Kymmenesosa sekuntia ennen tai ehkä jälkeen merkkihuudon oli Milánin
miekka viiltänyt pitkän viirun kapteenin käsivarteen, olkapäästä
kyynärvarteen asti...

Ase putosi kaartilaisen kädestä, ja haavoittunut katseli
suuttumuksensekaisella hämmästyksellä veristä käsivarttaan.

— Se on mahdotonta! olivat hänen ensimmäiset sanansa.

Mutta totta kuitenkin: Milán oli haavoittanut kapteenia.

— Sellaista aasimaisuutta ei minulle ole koskaan sattunut! sanoi
kaartilainen.

Milán tervehti kohteliaasti miekallaan; sitten hän ryhtyi pukeutumaan.

— Me tapaamme vielä toisemme! mutisi Hetvicz, joka oli käynyt
lapsellisen häveliääksi.

Siihen Horkay vastasi ystävänsä puolesta:

— Sinä olet jo ehtinyt huomata, ettei Gyurkovics pelkää mitään
tapaamisia...

Sitten hän vei Milánin tielle, missä kylän kaikki kansa, nimismiehen ja
kahden santarmin valvonnan alaisena, mallikelpoisessa järjestyksessä
odotti jumalantuomion päättymistä. He nousivat vaunuihin ja ajoivat
kahden linnaan. Kun he jo olivat kaukana aukealla niityllä, valtasi
Milánin vastustamaton halu heittää lakkinsa ilmaan tai ainakin päästää
riemuhuuto sydämensä syvyydestä. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, sanoi
ainoastaan:

— Minun miekkailutaitoni ei ole vielä koskaan jättänyt minua pulaan...

Horkay mittasi ystäväänsä kiireestä kantapäähän; sitten hän sanoi
kuivasti:

— Ellei Herra Jumala olisi pannut sormeaan lomaan, olisi saksalainen
leikannut sinulta korvat niinkuin koiranpenikalta...

Kun Milán tuntia myöhemmin astui välipalaa nauttivan jahtiseurueen
keskelle, huomasi hän heti äkillisestä hiljaisuudesta ja uteliaista
ja tarkkaavista silmäyksistä, että huhu kaksintaistelun päättymisestä
oli ehtinyt linnaan. Ja tosiaankin puhelivat jo tarjoiluhuoneessa
kuiskailevat palvelijatkin hintelästä nuoresta miehestä, joka oli
_silponut gulyás'iksi_ suurkerskujan. [Gulyás on unkarilainen liharuoka.]

— Joko lähdette! kysyi kreivitär Máday haltioituneen äänellä.

— Tärkeät tehtävät vaativat läsnäoloani pääkaupungissa... Minä olisin
matkustanut jo eilen, ellei väliin olisi tullut — vielä tärkeämpiä
tehtäviä...

Etsittyään turhaan rouva Hetvicziä ruokasalista kiitti hän talonväkeä
sydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja jätti hyvästit seurueelle. Hän
kiersi pöydän ympäri ja huomasi, että sotamarskin pistävät silmät
riippuivat kiinni hänen oikeassa korvassaan, joka oli veripunainen,
niinkuin hehkuva rauta... Löcsen keltaisen rouvan silmät saattoivat
hänet ovelle, ja kolme pientä kreivitärtä katseli häntä ihailevin
silmäyksin.

— Kelpaa miehen olla, sanoi Milán, jonka käsi väsyi yhä lämpimämmistä
kädenpuristuksista. — Nyt kannatti hänen jo poistua pystyin päin...
Budapestista hän lähettää rouva Mádaylle komean kukkavihon ja pikku
kreivittärille kolme namusrasiaa ja sitten piste!

Linnan edustalla odotti häntä Horkayn nelivaljakko. Siellä seisoi
vapaaherratarkin, hattu kädessään, lyhythäntäisen, virkun etuhevosen
vieressä, puhellen hevosille ojennetuin huulin, pehmeällä äänellä.
Nähdessään Gyurkovicsin sulki hän silmänsä ja ojensi hänelle molemmat
kätensä kalpeasti hymyillen.

— Minä olen ollut teistä niin huolissani! Minä olen pelännyt
ajatellessani sitä kauheata ihmistä!

— Saanko vielä nähdä teitä? kysyi Milán, joka — välittämättä kuskista
ja lakeijoista — piteli rouva Hetviczin käsiä omissaan.

Kaunis rouva nyökäytti myöntävästi päätään.

— Huomenna puolelta päivin syömme yhdessä päivällistä.

— Huomenna puoleltapäivin? Missä?

— Budapestissä, Joszef-kadun varrella olevassa palatsissani...

— Te siis lähdette?

— Lähden... Täytyy olla määrä perheiloillakin...

— Siis huomiseen!

— Minulla on teille tärkeätä puhuttavaa... Minä luulen — että — se —
kiinnittää — teidänkin — mieltänne...

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, seisoi armollinen rouva parvekkeen
portailla, kädet ristissä rinnoilla (niinkuin Napoleon I:n oli tapana),
ja katseli miettiväsi! etenevää Milán Gyurkovicsia.




KIRJAILTU LIIVI.


Tuskin oli pikajuna lähtenyt liikkeelle, kun Milán tunsi hirvittävän
pistoksen sydämessään... Hän muisti veliparkansa, Gyurkan ja Sándorin,
jotka jo viidettä päivää ikävöiden odottivat häntä Sándor-kadun
huoneistossa, kirjaillun liivin seurassa.

Seuraavalla asemalla hän pisti jo päänsä avatusta ikkunasta ja sanoi
kiihkeän kärsimättömästi.

— Emmekö vielä ole Budapestissä? Tämä juna kulkee aivan häpeällisen
hitaasti! Saisivat oppia amerikkalaisilta!

Hän osti asemalla pääkaupunkilaisen sanomalehden ja silmäillessään
johtavaa kirjoitusta hän päästi helpotuksen huokauksen.

_Ministeri Déneksen seuraaja!_

Hänen ministerinsä oli siis lopullisesti syösty. Ylimääräinen notaari
ei ollut kymmeneen päivään näyttäytynyt virastossaan, ja hän oli
synkin miettein ajatellut niitä kurinpitotoimenpiteitä, joihin hänen
laiminlyömisensä antoivat aihetta; mutta nyt hän uskoi varmasti, että
hän yleisen sekasorron aikana pelastuisi pälkähästä.

— Dénes on siis kaatunut, sanoi Milán matkatoverilleen.

Hänen matkatoverinsa oli sama kécskalainen vierailija, johon hän oli
tutustunut kasinossa, tuntematta hänen nimeään, ja josta hän tiesi vain
sen verran, että hän oli läsnä kaikkialla ja kotiutunut joka taloon.

— Minä säälin Dénestá, sanoi toinen, — sillä hän oli koulutoverini ja
hyvä ystäväni...

(Montakohan koulutoveria mahtaakaan yhdellä ministerillä olla! ajatteli
Milán itsekseen.)

— Nyt hän varmaankin menee naimisiin rouva Hetviczin kanssa, jatkoi
toinen.

— Kenen kanssa?

— Vapaaherrattaren...

— Niin ministerikö?

— Tietysti, Dénes... Johan koko piirikunta sen tietää...

Kaikkitietävä herra alkoi laajasti ja perusteellisesti kertoa
Hetvicz-Dénes-jutusta — Milánin pitäessä viisaasti omana salaisuutenaan
sen, ettei tietänyt koko jutusta mitään.

— Minä oleskelin ennen paljon Janky-perheessä ja muistan hyvin rouva
Hetviczin tyttöajat... Hän oli jo silloin hiukan — miten sanoisinkaan
— tuulihattu! Hän rakastui ylipehtorin poikaan, Dénekseen, joka jo
silloin oli pikkuvirkamiehenä ministeriössä... Se mahtoi olla hullu
ja omituinen rakkaussuhde, ja siitä kuiskailtiin piirikunnassa
ihmeellisiä asioita... Sanottiin, että vapaaherratar menisi hänen
kanssaan naimisiin, mutta kerrottiin niinkin päin, että hänen
suorastaan täytyisi mennä Dénekselle... Sen verran on varmaa, että
vapaaherratar Janky koko Gothan almanakan kauhuksi tahtoi ruveta rouva
Dénekseksi, mutta jokin pieni riitakysymys erotti rakastavaiset.
Vapaaherratar toivoi näet, että Dénes hankkisi itselleen aateluuden,
mikä hänelle olisi ollut hyvin helppoa... Mutta Déneksen porvarillinen
hienotunteisuus asettui sitä vastaan, ja kun tässä koko maan kaikkein
niskoittelevin mies oli maan itsepäisintä naista vastaan, oli
seurauksena välien särkyminen... Ja rikkoakseen lopullisesti kaikki
suhteensa nai vapaaherratar vihapäissään Hetviczin... Mutta Dénes,
hurja pyrkimyksen mies kun oli, kiipesi sittemmin porras portaalta koko
virkamiesuran asteikon...

(Milán Gyurkovics muisti nyt kohtauksensa syreeninkukka-naisen
kanssa valtiopäivät aion parvekkeella. Hänen matkatoverinsa jatkoi
muistelmiaan.)

— Ne, joilla useammin on tilaisuus tavata heitä molempia, arvelevat,
että — vaikka he ylpeästi välttävät toisiaan eivätkä koskaan mainitse
toistensa nimiä — he yhä vieläkin kynnenpäihinsä asti ovat katkerasti
toisiinsa rakastuneet... Totta on, että Dénes on huomattavan
välinpitämätön naisia kohtaan, vaikka he kyllä usein kiertelevät hänen
ylhäisyyttään, vanhaapoikaa. Ja rouva Hetvicz ponnistelee epätoivoisen
voimalla kirvotakseen miehestään... Jos Dénes sanoisi ainoankaan
sovinnon sanan, uskon, että rouva vähääkään empimättä olisi valmis
suinpäin hyökkäämään hänen syliinsä... Mutta tähän asti on Déneksellá
ollut liian korkea asema, sellaiseen jotta hän olisi voinut ilman muuta
antautua häväistysjuttuun... Mutta tänään on toisin. Dénes ei ole enää
ministeri, ja hovissa, joka on varjelevan kätensä häneltä riistänyt,
ei hänellä ole mitään menetettävää... Hän on maistanut kaiken maailman
suuruutta, hän on väsynyt ja kadottanut halunsa sellaiseen, — on
mahdollista, että hän nyt haluaa maistaa sitäkin, mitä tavallisesti
sanotaan onneksi.

Matkatoveri vaikeni, ja Milán teki kädellään tyytymättömän liikkeen,
aivan kuin olisi tahtonut karkottaa hyttysen nenältään. Näin hän
ajatteli itsekseen:

— Tämä minun hyvä ystäväni, jonka nimeä en tiedä, on joko runoilija
tai juoruakka tai papukaija... Sillä sellaista, että kaksi ihmislasta
rakastaa toisiaan salaa kymmenen vuotta, voi kyllä tapahtua
romaaneissa, mutta ei Kécskassa...

Sen jälkeen he keskustelivat muista asioista, ja matkatoveri pani
merkille, että toinen, jonka nimeä ei hänkään tietänyt, oli erittäin
rakastettava mies.

— Jos sinulla joskus Budapestissä käy aika pitkäksi, niin minä tulen
tervehtimään sinua, minä...

Samalla hän ojensi Milánille nimikorttinsa. Gyurkovics heitti siihen
ohimennen silmäyksen ja puraisi huultaan pidättääkseen nauruaan. Miten
voi nimikortti olla tämmöinen:

              Jenő Gáspár

  Crik-Szent-Gáspárista ja Kraszna Gellérista,
  keis. ja kunink. hoviherra, M.A.R:n ritari,
  suurtilallinen y.m:

(Mitä merkitsee M.A.R., jonka ritarikunnan jäsen matkatoveri oli, sitä
ei Milán Gyurkovics enkä minäkään ole saanut selville.)

Myöskin Milán antoi matkatoverilleen oman nimikorttinsa, ja nyt puraisi
toinenkin huultaan, pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla
tämmöinen:

  Gyurkovics

Kun Milán Budapestin asemalla nousi vaunuihin, valtasi hänet kauhea
rauhattomuus.

— Aja niin joutuin kuin voit, huusi hän ajurille.

Hän tuli Sándor-kadulle ja hyökkäsi käytävässä neljä porrasta
kerrallaan.

— Kun vain en tulisi liian myöhään!

Huoneiston ovi oli lukittu, hänen ankariin kolkutuksiinsa ei kukaan
vastannut, ja Frau Annan komerosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Onneksi oli hänellä mukanaan eteishuoneen avain, niin että hän ainakin
pääsi sisälle... Voimakkaasti sykkivin sydämin hän astui ensimmäiseen
huoneeseen... Hän oli yhtä rauhaton kuin on vuorityömies tunkeutuessaan
sortuneeseen solaan, missä hänen toverinsa ovat odottaneet apua jo
viisi vuorokautta...

— Gyurka! Sándor! huusi hän lempeästi ja lohduttavasti.

Ei kuulunut vastausta. Toisessa huoneessa olivat sängyt tyhjinä.

— Pojat! Älkäähän nyt... sanoi Milán nauraen, mutta hänen naurunsa ei
lähtenyt oikein sydämestä.

Huoneisto oli kovin kylmä ja epämiellyttävä. Hän palasi taas Frau
Annan komeroon. Missähän ne mahtoivat olla? Sitten hän tutki tarkkaan
molemmat huoneet, tarkasti vielä sängynalukset, mutta mistään ei hän
löytänyt mitään, joka olisi osoittanut, että siellä oli ihmisiä joskus
asunut... Asunto oli autio ja tyhjä niinkuin asumaton saari keskellä
aavaa valtamerta.

Vihdoin hän avasi kaapitkin. Toisen vaatesäiliön ovenpielestä hän löysi
kirjaillun liivin, unohdettuna ja salaperäisenä niinkuin kivikauden
eläin...

Taikauskoinen pelko valtasi hänet, kun hän samassa kuuli ääniä
takanaan. Ovella hän näki Frau Annan, iso huivi päässään ja kädessään
paperikäärö. Rouvakin pelästyi pahasti huomatessaan Milánin surkeat
kasvot.

— Jessus Maria! Vieläkö armollinen herra elää?

— Missä on Gyurka? Missä on Sándor?

— Eikö armollinen herra vienyt heitä mukanaan?

— Minäkö?

Minkä hän Frau Annalta sai kuulla, oli yhä enemmän omiaan saattamaan
hänet rauhattomaksi. Pojat olivat neljä viisi päivää sitten hävinneet
huoneistosta, vähän sen jälkeen, kun Milán oli matkustanut Kécskaan.

— Missä he lienevätkään? kysyi Frau Anna.

Milán kohautti olkapäitään.

— Olenko minä veljeni vartija?

Hän sanoi niinkuin Kain, kun Herra häneltä kysyi hänen veljeänsä Abelia.

— Kain! Kain! Missä ovat sinun veljesi Gyurka ja Sándorka?

Vaikka ehätänkin kertomukseni tapausten edelle, kerron kuitenkin,
että Milán odotti vielä kolme päivää veljiään kotona. Hän etsi heitä
kahviloista ja päivällisaikaan Vácsi-kadulta. Aina vain turhaan! Hän
sähkötti kotiinkin Bács-Tamásiin, mutta sieltä vastattiin, ettei siellä
tiedetty pojista mitään.

Vielä yhden yrityksen hän teki. Hän pani seuraavan ilmoituksen erääseen
sanomalehteen:

  Gyurka ja Sándor! Tulkaa kotiin. Kaikki on anteeksi annettu.

  Milán.

Mutta ei siihenkään kuulunut vastausta...




KAUNIS HELENA.


Kun Milán seuraavana päivänä — kaupunkiin tulostaan lukien — meni
Joszef-kadun varrella olevaan Janky-palatsiin, tuli hän vakuutetuksi
siitä, että rouva Hetviczillä oli tapana pysyä sanassaan. Armollinen
rouva vastaanotti vieraan eteishuoneessa. Hän oli vielä matkapuvussaan.

— Tunti sitten tulin Kécskasta... Ajoin vaunuissa...

Hän saattoi Milánin pieneen salonkiinsa, asetti siellä pullon konjakkia
ja savukerasian hänen eteensä ja meni itse pukeutumaan.

Pitkän hetken kuluttua hän palasi, ja silloin oli vapaaherratar
kiireestä kantapäähän keltainen. Hänen pukunsa — joka kupeilta oli
kiinnitetty silkkipunoksella hänen solakan vartensa ympärille — oli
keltaista atlasta, hänen hansikkaansa olivat keltaista ruotsalaista
nahkaa ja hänen sukkansa keltaista silkkiä. Ainoastaan hänen kasvonsa
punertivat raittiin veden jäljiltä. Ensi toimekseen hän pirskotteli
pullollisen syreenihajuvettä huoneeseen, sitten hän antoi määräyksen
kattaa kahveliaamiaisen, ei kuitenkaan ruokasaliin, vaan pieneen
salonkiin.

Kahden he kävivät pöytään, aivan kuin vastanaineet. Pöytä oli asetettu
uunin eteen, joka oli oikea venezialainen uuni eikä mikään romaaniuuni.
Kauniilla rouvalla oli muuten erinomainen ruoka-halu. Hän oli
liikkeellä aamusta varhain myöhään iltaan, hyöri ja pyöri aivan kuin
lasten leikkihyrrä, ja kun hän kävi pöytään, oli hän nälkäinen kuin
susi.

Mustaa kahvia nauttiessaan, kun eivät palvelijat enää häirinneet heitä,
sytytti vapaaherratarkin savukkeen. Hän nojautui mukavaan tuoliinsa,
näytti valkeita hampaitaan ja katsoi kauan Milánia silmiin. Milán
huomasi, että hän kantoi pahoja aikeita mielessään.

— Oletteko utelias? kysyi hän yht’äkkiä Milánilta.

Sitten hän kävi vakavaksi.

— Te olette lujaluonteinen ihminen. Gyurkovics... Oikeastaan, jos
tahdon olla oikein rehellinen, täytyy minun tunnustaa, että te olette
ensimmäinen lujaluonteinen ihminen, jonka eläissäni olen kohdannut...
Sillä ne toiset — ne toiset — äh!

Kuvaannollisella liikkeellä hän heitti savukkeensa uuniin...

— Käskekää minua, sanoi Milán.

— Minä kerron teille mitä tahdon... Budan kesäteatterissa näytellään
vielä... Ylihuomenna annetaan siellä jäähyväisnäytäntö... Näytellään
Kaunis Helena...

Rouva Hetvicz vaikeni ja katsoi lempeästi ja rukoilevasti hymyillen
Milánia ja jatkoi hetken kuluttua:

— Gyurkovics, rakas Gyurkovics! Minä tahdon ylihuomenna näytellä
Kauniin Helenan osaa Budán kesäteatterissa!

Milán oli vähällä pudottaa kupin kädestään:

— Tahdotte näytellä Kaunista Helenaa?

— Tahdon... Viileän ilman tähden olisin kernaammin tahtonut esiintyä
jossakin lämmitettävässä teatterissa, mutta minä luulen, ettei
Kansanteatteri siihen suostuisi, ja senvuoksi ei ole muuta neuvoa kuin
saada kesäteatterin johtaja puolellemme...

— Mutta miksi tahdotte esiintyä?

— Sen tähden, että ellen saa näytellä Kaunista Helenaa, niin minä
kuolen suruuni. Jos minä sitävastoin näyttelen, ajaa mieheni minut
todennäköisesti luotaan, mikä olisi minulle sanomattoman onnellista...
Olen tähän asti koettanut kaikkia keinoja saadakseni eron miehestäni,
mutta hän on hyvin tungettelevainen. Vaikka panisin toimeen minkälaisen
häväistysjutun tahansa, on hän tähän asti aina joko kieltänyt
sen tai muuten vaientanut... Mutta Kaunista Helenaa hän ei voisi
tehdä tekemättömäksi eikä vaientaa... Siinä olisi minulla tuhannen
todistajaa, ja sanomalehdet tulisivat siitä erityisesti kertomaan... Jo
kauan olen pitänyt valmiina tätä viimeistä valttiani, ja nyt on jo aika
lyödä se pöytään...

Milán muisti kécskalaisen matkatoverinsa.

— Entä miksi ette jo aikaisemmin ole iskenyt viimeistä valttianne?
kysyi hän.

Kaunis rouva loi häveliäästi silmänsä maahan. Nähtävästi hän oli hyvin
hämillään.

— Gyurkovics, te kysytte minulta niin kummallisia asioita!

Sitten hän rohkaisi hiukan mieltään ja laski hymyillen kätensä nuoren
miehen käsivarrelle.

— Ettekö edes aavista, miksi tahdon hinnalla millä hyvänsä päästä eroon
miehestäni?

(Oikeastaan oli asia niinpäin, että kaunis rouva tähän päivään asti
ei ollut _uskaltanut_ käyttää viimeistä valttiaan. Hän oli pelännyt,
että hänen perheensä sellaisen, kautta koko valtakunnan kantavan
häväistysjutun jälkeen julistaisi hänet järkensä menettäneeksi.
Mutta nyt — neuvoteltuaan erään maamme etevimmän lakimiehen, kanssa
— hän ei enää pelännyt sitä, sillä hän tiesi, että jos sotamarski
julistaisi hänet järkensä menettäneeksi, hän vain juoksuttaisi vettä
vapaaherrattaren myllyyn... Jos rouva Hetvicz julistettaisiin hulluksi,
todistaisi hän, että hän oli ollut ainakin yhtä hullu, ellei vielä
hullumpikin mennessään naimisiin, ja siinä tapauksessa pyhä isä
varmasti myöntäisi hänelle avioeron.)

Milán koetti hiukan tinkiä kauniin rouvan vaatimuksista.

— Ehkä olisi kuitenkin parempi esiintyä jossakin toisessa osassa?
Esimerkiksi Lowoodin orpona?

Mutta vapaaherratar pudisti päätään.

— Ei, ei! Kauniin Helenan osa soveltuu paremmin minun
taiteilijaluonteelleni. Muuten osaan koko osani ulkoa, sillä kerran
tyttönä — eräässä taiteenharrastajien näytännössä — aioin esiintyä
siinä... Mutta minun holhoojani — se aasi! — ei sallinut...

Sitten hän kertoi Milánille, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennen kaikkea
täytyisi puhua johtajalle. Hänelle olisi luvattava niin paljon kuin hän
vain tahtoo: tuhannen tai parituhatta floriinia. Pääasia olisi vain,
että valmistukset pidettäisiin visusti salassa, sillä jos sotamarski
saisi vihiä asiasta, estäisi hän aikeet vielä viime tingassa...
Näytäntö olisi ilmoitettava niinkuin tavallisesti, primadonna omassa
osassaan, mutta tuntia ennen näytäntöä tulisi primadonna käheäksi
ja silloin levitettäisiin uudet ohjelmat, joissa olisi sotamarski
Hetviczin puolison nimi...

— Mutta rientäkää nyt ja tulkaa sitten kertomaan mitä olette saanut
aikaan.

Kun hän ojensi kätensä nuorelle miehelle, sai tämä rohkean halun
syleillä kaunista rouvaa. Mutta tämä luikahti keltaisena silkkikeränä
hänen käsistään ja vetäytyi ison nojatuolin taakse.

— Älkää olko niin uskalikko, rakas ystäväni, vaan odottakaa vuoroanne!

Sitten hän heitti lentomuiskun ihailijalleen ja alkoi hyräillä
kauniilla pikku altto-äänellään:

    Venus äiti, sitä kysyn vaan:
    Miksi hyvettä sä vihaat ainiaan?

Milán suoritti tunnontarkasti kunniakkaan tehtävänsä. Johtaja
vastaanotti hänet ahdistetun kuninkaan synkeällä arvokkuudella, mutta
kun nuori mies mainitsi hänelle luvatut tuhannen floriinia, raivostui
hän.

Minä häntä pidettiin? Minä? Häntä ei niinkään helposti petetä. Tuhat
floriinia? Niin paljon rahaa tuskin lienee koko maailmassa.

Vaivoin sai Milán hänet vakuutetuksi aikomuksen vakavuudesta. Mutta
silloin oli johtaja aivan pakahtua onnesta. Hän oli heti lauhkea
kuin viikon vanha karitsa, ja jos rouva Hetvicz tahtoisi, saisi hän
esiintyä, paitsi Kauniina Helenana, vaikka kuningas Learin osassa.

Kolmannen päivän ehtoopuolella pidettiin ensimmäinen ja viimeinen
harjoitus. Näyttelijät eivät silloinkaan vielä tietäneet, kuka oli
se salaperäinen, kaunis rouva, joka käveli edestakaisin näyttämöllä
viisisataa floriinia maksava viitta hartioillaan.

— Suurenmoista! Verratonta!

Noin huudahti johtaja tuontuostakin.

— Hänet vihelletään varmasti ulos... Mutta välipä sillä!

Näin sanoi Milán, joka yksin istui katsomon pimennossa.

Vapaaherratar juttusi pari kolme tuntia näyttämöllä, ja kun hän
harjoituksen jälkeen ajoi Milánin kanssa ketjusillan yli, tiesi hän
näytelmästä yhtä paljon kuin ennen harjoitusta.

Joutui suuri ilta.

Vapaaherratar tahtoi ajaa yksin teatteriin, mutta hän pyysi Milánia
käymään tervehtimässä häntä pukuhuoneessa ennen näytännön alkua.
Neljännestä vailla seitsemän tulikin Gyurkovics pukuhuoneeseen,
kädessään ääretön syreenivihko. Matkallaan hän oli nähnyt jo punaiset
ilmoitukset, jotka oli liisteröity viistoon ohjelmien yli: _Neiti Paula
Kinizsin käheyden tähden näyttelee hänen ylhäisyytensä, vapaaherra,
sotamarski Hetvicz-Jankyn rouva Kauniin Helenan osaa_.

Vapaaherratar istui kirkkaasti valaistussa puuseinäisessä
pukuhuoneessa. Koko hänen vartalonsa oli verhottu isoon turkkiin,
ainoastaan kullanpuhuva kengänkärki pisti esiin turkin alta.

— Voi, oletteko jo täällä! sanoi hän Milánille. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ihomaalin alla.

— Teidän kätenne vapisee... Minun hampaanikin lyövät loukkua... Minä
pelkään niin äärettömästi... Minä luulen, että tein hirveän tyhmyyden
seuratessani teidän neuvoanne...

— Seuratessanne minun neuvoani?

— Tietysti, teidän syynne on kaikki... Miksi ette puhunut minulle
järkeä? Minä olen nainen, mutta te olette mies, ja senvuoksi olisi
teidän pitänyt olla viisaampi...

Milán kuunteli rauhallisesti kauniin rouvan äyskimistä.

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Minä aion kuuluttaa, että olen käynyt yhtä käheäksi kuin neiti Paula
Kinizsi...

— Siitä herra sotamarski vannaankin hyvin iloitsisi...

Sotamarskin mainitseminen saattoi vapaaherrattaren miettiväiseksi.

Samassa johtaja koputti.

— Aloitamme aivan heti! Huone on täpöisen täynnä! Niin hienoa yleisöä
ei ole edes Kansallisteatteri nähnyt!

Sitten hän riensi pois jälleen.

— Näyttäkää minulle pukunne! sanoi Milán.

— Ei, ei! Minä häpeän itseäni!

— Aiotteko sitten näytellä Kaunista Helenaa turkit yllä?

— Näyttämöllä on aivan toista, mutta täällä, tässä pienessä huoneessa...

— Sitten te ainakin totutte tuleen, kun sitä ennen näyttäydytte...

— Luuletteko, että rohkeuteni silloin palaa?

Epäröiden ja kasvot tulipunaisina hän solahdutti viittansa
lumivalkeilta olkapäiltään. Milán sulki hetkeksi silmänsä, aivan
kuin pyhä Antonius, kun hän torjui luotaan saatanan kiusaukset...
Vapaaherrattaren kaulassa oli runsas helminauha ja jaloissa
kullankiiltoiset, punaisella silkkinauhalla kiinnitetyt sandaalit;
hänen yllään oli jonkinlainen kreikkalainen puku. Hartioilta
kannattivat sitä tuikkivat timanttisoljet.

— Luuletteko, että he viheltävät minulle? kysyi vapaaherratar
surullisesti.

— Viheltävätkö? Ne roistot tulevat riemusta meluamaan! sanoi Milán,
joka oli mustasukkainen koko teatteriyleisölle.

Johtaja koputti uudelleen.

— Verratonta! Kohta alamme... Minä annan merkin... Suvaitkaa vaivata
itseänne astumaan näyttämölle...

Kaunis Helena kalpeni, mutta sitten hän otti turkkinsa ja lähti
näyttämölle suostuen kohtaloonsa niinkuin uhrikaritsa. Niin
lempeäkasvoista Kaunista Helenaa ei koskaan ole näyttämöllä nähty.

— Nyt sen täytyy tapahtua, ystäväni... Jumalan nimeen eteenpäin!

Kun väliverho nousi, seisoivat he molemmat näyttämöseinän takana
kuunnellen henkeä pidättäen katsomosta kuuluvaa kumeata muminaa. Kuoro
lauloi, ja rouva Hetviczin kasvot olivat aivan sellaiset, kuin olisi
hänen omaa hautausvirttänsä veisattu.

— Hukka minut perii! Minä pyörryn siellä, minä painun maan uumeniin...

Kuoro katosi, ja Kalkas jäi kahden kuninkaanpoika Pariksen kanssa.

— Suvaitkaa hetken kuluttua astua esille! Pyydän teitä armollisesti
tarkkaamaan viimeistä vuorosanaa!

Viimeinen vuorosana ei vielä ollut kaikunut, kun pitkäkasvuinen,
solakka mies astui pelästyneenä kauniin rouvan luo. Hänellä oli yllään
syyspalttoo ja silinterihattu. Hän ei ollut teatterihenkilö, sillä
hän harhaili hapuillen kuorolaulajien parvessa. Kun hän huomasi rouva
Hetviczin, suuntasi hän askelensa suoraan häntä kohden, tarttui hänen
käteensä ja katsoi häntä silmät suuttumuksesta säikkyen.

— Minä se olen!

— Dénes!

Vapaaherratar sävähti, pudotti lorgnettinsa ja painoi kätensä syvästi
avoimelle rinnalleen.

Hän ei olisi voinut olla hämmentyneempi, vaikka Herran julmistunut
enkeli olisi astunut hänen eteensä ja pasuunaa puhaltaen julistanut,
että viimeinen tuomio on tullut.

Milán Gyurkovicskin pelästyi ja nosti hattuaan, sillä hän tunsi entisen
ministerinsä, hänen ylhäisyytensä István Déneksen, jolle hän oli
velkaa kymmenen päivän palvelusajan. Mutta ministeri ei kiinnittänyt
huomiotaan ylimääräiseen notaariinsa, vaan kääntyi kauniin rouvan
puoleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä, mutta kuitenkin käskevällä
äänellä:

— Teidän täytyy heti seurata minua!

Ja rouva Hetvicz? Hän kumarsi kuuliaisesti ja katsoi Dénestä
kyynelsilmin, suupielessä hämmentynyt hymy.

— Kyllä, Dénes, kyllä... Minä tulen jo...

Hän tarttui ojennettuun käsivarteen ja seurasi häntä, hiipien hänen
vierelleen, painautuen häntä vastaan, sulautuen häneen rentonaan, aivan
kuin olisi jokin korkeampi mahtivoima häntä vastaansanomattomasti
ajanut. He jättivät näyttämön ja astuivat siellä ulkona äänettöminä
Déneksen vaunuihin ja ajoivat pois. Vapaaherratar oli unohtanut
pukuhuoneeseen kävelypukunsa ja kamarineitinsä, ja hänen yllään oli yhä
Kauniin Helenan puku ja pitkät turkit.

Silmät suurina, mykkänä ja liikkumatonna Milán katsoi heidän jälkeensä.

— Ei ole paha! sanoi hän.

Hän oli nopea-ajatuksinen nuorukainen ja pian hän älysi asian ytimen.
Hän ymmärsi, että hänen ylhäisyytensä Dénes oli suuri naisten
kesyttäjä, joka sai teräväkyntisen naispedon kesynä hyrräämään niinkuin
kotikissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä johtaja ilmestyi kuulumattomin askelin
hänen vierelleen.

— Nopeasti! Nyt suvaitkaa käydä... Missä on hänen ylhäisyytensä?

Milán näppäili sormiaan.

— Perdu! sanoi hän korttikielellä.

Johtaja katsoi häntä pelästyneenä.

— Missä hän on?

— Missäpä hän olisi? Meni pois. Katosi. Matkusti tiehensä. Hänellä
oli jokin pikku asia toimitettava Pestissä. Ehkä hän huomenna näihin
aikoihin palaa.

Hän oli hurjan hyvällä tuulella, sellaisella, jota tavallisesti
sanotaan hirtehistuuleksi. Hän riemuitsi tavatessaan ihmisen, joka oli
vielä häntäkin nolostuneempi.

Johtaja veti esille ison keltaisen nenäliinan, pyyhki sillä otsaansa,
istuutui tuolille ja tohisi syvään hengittäen niinkuin pajapalkeet.

Näyttämöllä joutuivat langat hiukan sekaisin. Kalkas varjosti silmiään
ja sanoi:

— Tuolta tulee kaunis kuningatar.

Ja kun ei kuningatarta kuulunut, varjosti Parisprinssikin silmiään
käsillään:

— Tuoltako hän tulee?

He seisoivat molemmat aivan Milánin viereisen näyttämöseinän takana;
ylimmäinen pappi yski hermostuneesti, ja prinssi irvisteli johtajalle:
minne jäi Kaunis Helena? Sitten hän keksi seuraavan vuoropuhelun:

— Sinä olet suuri lurjus, Paris! sanoi ylimmäinen pappi, ja sitten hän
kutitti sormellaan Parista kylkeen.

Kuninkaanpoika hypähti pelästyneenä sivulle.

— Miten niiden kolmen jumalattaren kävikään? Minä en ole sitä oikein
käsittänyt...

Paris otti hyppysellisen nuuskaa ylipapin rasiasta ja veti nenäänsä.

— Niin, niiden kolmen jumalattarenko? Se oli hyvin hupaisa juttu! Sinun
tähtesi voin sen kertoa vielä kerran...

Määkivällä tenoriäänellä hän alkoi uudelleen evoe-laulun. Sillä
välin oli johtaja näyttämökoristeiden lomassa huomannut Paula
Kinizsin vihreän hatun, joka juuri tutunomaisesti läheni erään
sanomalehtineekerin silinteriä.

— Pukeutukaa nopeasti! Teidän täytyy hypätä lomaan!

Diva katseli välinpitämättömästi johtajaa ja sanoi alentuvasti:

— Jos annatte viisikymmentä floriinia etukäteen...

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun prinssi Paris jo kolmatta kertaa
lauloi kreta-lauluaan, varjosti ylimmäinen pappi jälleen silmiään.

— Tuolta tulee kaunis kuningatar! Nyt hän jo tosiaankin tulee!

Elähtänein askelin, päässään punainen tekotukka ja kädessään lorgnetti,
astui neiti Paula Kinizsi näyttämölle... Yleisö melusi hiukan,
muutamat alkoivat sähistä, mutta lopulta saivat kättentaputukset
voiton. Sillä neiti Paula Kinizsi kuului niihin taiteilijoihin, joille
raamatuntaitoinen yleisö oli saanut paljon anteeksi antaa.

Sillä välin oli rouva Hetvicz ajanut pois Déneksen vaunuissa. Kun he
tulivat tunneliin, puhui hänen ylhäisyytensä.

— Mikä teidän päähänne pälkähti? kysyi hän närkästyneenä. — Miten
saatoitte keksiä sellaista?

Vapaaherratar ei vastannut. Hän painautui vaunun nurkkaukseen käärien
kaksin käsin turkkinsa kiinteästi ympärilleen ja katseli seuralaistaan
uhmamielisesti kasvoihin.

— Sanokaa minulle, miten olette voinut keksiä jotakin sellaista? Teillä
on joka päivä uusia hullutuksia tekeillä... Teidän nimenne on jo joka
ihmisen hampaissa... Te välitätte vähät nimestänne ja naisellisesta
arvostanne... Mutta nyt minä vien teidät kotiin, ja teidän täytyy
luvata, ettette koskaan enää tee sellaisia... Lupaattehan?

Rouva painui yhä enemmän uhmaansa, ja silloin Dénes sormeili herkempiä
kieliä.

— Lupaattehan, eikö totta, Neszti? Minä tiedän, että te voitte olla
hyvä ja herttainen, kun vain tahdotte...

Rouva Hetvicz ymmärsi ainoastaan sen, että hän sanoi häntä
_Nesztiksi_... Mainitsi häntä tyttönimeltä! Hän tarttui seuralaisensa
ojennettuun käteen, nojautui sitä vastaan ja purskahti nyyhkivään
itkuun. Niin valtoinaan valuivat hänen kyynelensä, että uskoi hänen
niillä tahtovan hyvittää vanhat velat ja kärsimykset. Koko hänen
uhmailevan rakkautensa rajaton tuska, kaikki kymmenvuotisen murheen
muistot sulivat hänessä yhdeksi ainoaksi kyynelvirraksi.

Dénes ei voinut työntää luotaan itkevää naista. Hänen täytyi sallia
hänen hiipiä rinnalleen. Ja vihdoin täytyi hänen kuunnella omituista,
hämmentynyttä puhetta, jonka rouva Hetvicz itki ilmoille niin suloisen
pehmeällä äänellä, kuin olisi hän rukoillut.

— Minä olen paha ihminen, Pista, hyvin paha ihminen. Sinulla ei ole
lainkaan sydäntä! Miksi annatkaan Neszti-parkasi nääntyä vieraitten
ihmisten luona? Mitä sinä olet tehnyt minulle? Mikä minä nyt olen?
Kerran minä olin Neszti, auringonsäde, kevät, rakas, tuulihattu,
kaikkea minä olin yhtä haavaa. Ja nyt — voi nyt minä olen pahan ihmisen
puoliso...




MILÁN VALTIOPÄIVILLE.


Ilta, jona Kaunis Helena näyteltiin kesäteatterissa, päättyi hyvin
onnelliseen perhekohtaukseen. Milán Gyurkovics oli näet sen jälkeen
kuin rouva Hetvicz oli hänet jättänyt näyttämökoristeiden keskelle,
ankarassa surussaan lähtenyt Orfeumiin ja tapasi siellä kadonneet
nuorukaiset, Gyurkan ja Sándorin.

Ensiksi hän näki Sándorin, joka seisoi sisäänkäytävän ovella hakkaillen
kainosti nenäkästä kukkatyttöä. Milán mukkasi häntä selkään.

— Täälläkö sinä oletkin, penikka?

Nuorukainen mittaili vihaisesti Milánia kiireestä kantapäähän.

— Kuule sinä kananvaras, saisit hävetä!

— Missä Gyurka on?

Gyurka istui kauempana olevassa aitiossa. Sándorka tarttui pelästyneenä
veljeään käsipuolesta.

— Voi, Milán, älä mene sinne! Hänellä on revolveri!

— Entä sitten?

— Hän on luvannut ampua sinut, missä ikinä tapaakin...

— Kyllä minä annan hänelle revolverin.

Reippain askelin hän läheni aitiota, missä Gyurka istui
kamariherra-Elefántovicsin seurassa. Hän löi veljeään olkapäälle.

— Servus, pojat!

Gyurka käännähti ja katseli synkkänä veljeään.

— Minä en tunne herraa!

— Älä hulluttele, Gyurka.

— Minä sanoin jo, etten tunne herraa, ja pyydän päästä
tungettelemisista!

Milán vaihtoi jonkin sanan Elefántovicsin kanssa; sitten hän palasi
Sándorkan luo, joka parhaillaan kujeili vaatevaraston hoitajattaren
kanssa.

— Missä te olette tähän asti vetelehtineet?

Ensiksi hän ei tahtonut ruveta puheisiin, mutta kun veli oli luvannut
muutamia korvapuusteja, vastasi hän suopeasti kysymyksiin.

— Emme ole missään vetelehtineet, me vuokrasimme itsellemme toisen
huoneiston... Gyurka ei tahdo enää asua sinun kanssasi...

Sitten hän kertoi kaiken, mikä saattoi kiinnittää Milánin mieltä.

Kun Milán tuon onnettoman päivän aamuna oli myynyt heidän vaatteensa
ja matkustanut Kécskaan, olivat öisten huvien uuvuttamat nuoret
miehet nukkuneet puoleen päivään asti. Silloin he olivat heränneet
ja käsittivät surkean asemansa. Koko iltapäivän he olivat odottaneet
Milánia rauhattomuuden yhä kasvaessa. Illan tullen he olivat jo
nälkäisiä kuin sudet... Sándorka oli silloin pukeutunut kirjailtuun
liiviin, kurkottanut ikkunasta ja kutsunut kaupunginpalvelijan.
Heillä oli vielä muutamia pikkukolikoita ja niillä he ostattivat
itselleen leipää... He yrittivät jälleen nukkua, mutta kun he eivät
olleet unisia, sytyttivät he lampun ja pelasivat korttia aamuun asti,
tietysti luotolla. Sitten he nukkuivat jälleen puoleen päivään, ja
kun he uudelleen heräsivät, näytti heistä tulevaisuus armottoman
synkältä. Siiloin Gyurka vannoi ampuvansa _varkaan_, missä vain
tapaisikin hänet. (Sitä ennen täytyisi tietysti lunastaa revolveri —
puhdistuslaitoksesta.)

Epätoivoisesta asemasta auttoi heidät kuitenkin ihmeellinen
sattuma. Iltapäivällä tuotiin heille postista käärö, ja kun Gyurka
jännityksestä vapisevin käsin avasi sen, löysi hän jalomuotoisen
hopeisen paimensauvan. Sen oli lähettänyt jalosukuinen, korkeimmasti
oppinut Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (_in partibus
infidelium_). Hän oli lähettänyt sen antaakseen kiinnittää siihen
uusia granaatteja. Gyurka veti kirjaillun liivin uudemman kerran
ylleen, kutsui kaupunginpalvelijan ja lähetti paimensauvan —
puhdistuslaitokseen. (Onnelliset _unikeot_, Kolumbácsin rovastikunnan
entiset suojeluspyhät, hymyilivät varmaankin sormiensa lomitse
taivaassa.)

Kaupunginlähetti toi niin paljon rahaa, että he saattoivat lunastaa
kaksi kokonaista pukua toisesta puhdistuslaitoksesta, ja sitten he
menivät aterioimaan kunnollisen päivällisen, ylellisyys, johon he viime
aikoina eivät lainkaan olleet tottuneet. Mutta kun he eivät kehdanneet
yhdessä ravintolassa syödä riittämään asti, söivät he peräkkäin
kolmessa.

Kun he seuraavana päivänä tulivat vakuutetuiksi siitä, että Milán
ei heistä sen enempää välittänyt, muuttivat he Gyurkan ehdotuksesta
uuteen asuntoon. Frau Annalle he eivät hiiskuneet sanaakaan,
mikä sitäkin paremmin kävi laatuun, kun he saattoivat muuttaa
huomiota herättämättä. Sándorka kantoi herätyskellon (ei koskaan
ole millään ollut niin tarpeetonta tehtävää kuin tällä ikuisesti
halveksitulla koneella!), Gyurka muutti kaksi hammas-harjaa ja
parin Argosy-Braces-housunkannattimia Reaalikoulukadun varrella
olevaan uuteen asuntoon... Kun he eivät kenellekään ilmaisseet
uutta osoitettaan, tietenkään eivät myöskään piirivirkamiehille,
eivät heitä saavuttaneet korkeimmasti oppineen, jalosukuisen herra
Nektáriusz Gyurkovicsin kirjeet, joissa hän uhkasi veljenpoikiaan
pannajulistuksella, elleivät he viipymättä toimittaisi hänelle _in
partibiis infidelium_ paimensauvaa...

— Te olette käsittämättömän kevytmielisiä poikia! sanoi Milán
moittivasti, kun Sándorka oli lopettanut kertomuksensa.

Veljekset elivät pitkän ajan erossa, ja Gyurka, joka ranskalaisten
kuninkaiden tavoin ei ollut mitään unohtanut (mitään ei hän myöskään
ollut oppinut), ei koskaan ollut Milánista tietääkseenkään, kun
he joskus sattumoisin kohtasivat toisensa. Hän oli siinä määrin
johdonmukainen, että jos he joskus tapasivat toisensa bácskalaisten
korttipöydässä, keskusteli hän veljensä kanssa ainoastaan _per
procurationem_.

— Joku on antanut väärän kortin! Tai: eräs herra ei ole maksanut! sanoi
Gyurka naapurilleen, ja silloin tarkoitti huomautus Milánia.

Kahteen kuukauteen ei tapahtunut mitään mainittavaa. Mainitsen
ainoastaan liikkeellä olevan huhun, jonka Milán sai tietää Jenő
Gáspárilta, Csik-Szent-Gáspárin ja Krászna-Gellerin ritarilta.

— No, mitä minä sanoin? sanoi hänelle kerran kuninkaallinen hoviherra.

— Mitä sinä sanoit?

— Sitä vain, että Pista Dénes menee rouva Hetviczin kanssa naimisiin.

— Eikä hän ole mennyt hänen kanssaan naimisiin.

— Mutta hän menee pian. Varmoista lähteistä olen kuullut, että
sotamarski Hetvicz neuvottelee puolisonsa kanssa avioerosta... Vanha
herra on Kauniin Helenan välikohtauksen jälkeen kyllästynyt perheensä
iankaikkiseen piiritystilaan...

Milán kysyi viattomin kasvoin, mitä Kauniin Helenan välikohtausta hän
tarkoitti.

— Etkö ole kuullut puhuttavan siitä? Vapaaherratar tahtoi esiintyä
Budassa Kauniina Helenana... Mutta Dénes oli ajoissa saanut jutusta
vihiä ja teki tyhjäksi hänen aikeensa... Hän talutti hänet käsipuolesta
kadulle, istutti hänet vaunuihin ja lähetti hänet kotiin... Se oli
vahinko! Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä hyvänsä,
kun vain olisivat nähneet rouva Hetviczin Kauniina Helenana...

(Milán oli nähnyt ja luki sen näyn elämänsä ihanimpien muistojen
joukkoon.)

— Ensi kerran kymmeneen vuoteen puhelivat rakastavaiset silloin
toistensa kanssa. Seuraavana päivänä meni rouva Hetvicz, taskussaan
pullollinen atropiinia, Pista Déneksen nuoremman sisaren luo, suuteli
häntä, itki hiukan ja sanoi sitten nauttivansa myrkyn hänen nähtensä,
ellei hän auttaisi häntä tapaamaan ministeriä... Sisar lähetti
kauhistuneena noutamaan Dénestä... Vanhat rakastavaiset tekivät rauhan,
ja jo silloin, ensi kerran tavatessaan, he puhelivat avioliitosta.

— Minä en voi mennä teidän kanssanne naimisiin, sanoi Dénes. — Te
olette pannut toimeen niin monta häväistysjuttua, että minun on
mahdotonta...

— Koettakaa kuitenkin! rukoili rouva lempeästi.

Dénes käveli puolen tunnin ajan edestakaisin huoneessa.

— Minä suostun! sanoi hän. — Mutta minä lupaan kunniasanallani, että
niin pian kuin te panette toimeen ensimmäisen häväistysjutun, minä
ammun sekä teidät että itseni. Suostutteko siihen?

Vapaaherratar mietti hetkisen. Ehkä olisi hän kernaammin ottanut kuulan
sijasta kunnon selkäsaunan...

— Suostun, sanoi hän. — Mutta minäkin asetan ehdon. Luvatkaa, ettette
koskaan, edes päiväksikään, jätä minua yksin... Minä seuraan teitä
mielelläni metsästysretkillenne ja kaikilla teidän teillänne. Jos te
sen lupaatte, olen minä varma itsestäni.

Siitäkin he olivat yksimielisiä, ja Dénes ilmoitti itse päätöksensä
sotamarskille. Rouva Hetviczkin kirjoitti miehelleen. Näin hän
kirjoitti:

  »Kuuden kuukauden kuluttua minä matkustan István Déneksen kanssa
  Italiaan. Riippuu teistä, matkustanko rouva Déneksenä vai rouva
  Hetviczinä...»

Sotamarski nauroi hirmustuneena.

— Hyvä on, sanoi hän. — Minä en voi paremmin kostaa Dénekselle kuin
antamalla hänelle rouvani.

Hänen oli jo mahdoton tulla muuhun ratkaisuun. Ei voinut ajatella
gordilaisen solmun avaamista sapeliniskulla, kun raudanväkevän
kaartilaisen oikea käsivarsi oli kangistunut.

Avioero haettiin — rouva Hetviczin sanojen mukaan — _molemminpuolisen
vastenmielisyyden_ perusteella.

Myöhemmin keväällä Milán sai kuulla, että kaunis rouva todellakin oli
Déneksen kanssa lähtenyt Italiaan. Hän ei tosin vielä ollut rouva
Dénes, mutta ei hän enää ollut rouva Hetviczkään, ja senvuoksi seurasi
heitä Déneksen sisar matkalla.

Kuusi viikkoa myöhemmin järkytti Milánin rauhaa hyvin omituinen
asia. Hän istui kahvilassaan lukien sanomalehteä, kun hänen silmänsä
pysähtyivät seuraavaan uutiseen:

  _Kécskan mandaatti_. Kécskan vapaamielinen puolue on tänään, Sándor
  Kulcsárin johtaessa puhetta, päättänyt yksimielisesti, että István
  Kovácsin tultua nimitetyksi yli-ispaaniksi hänen vapaaksi jättämänsä
  mandaatti tarjotaan Milán Gyurkovicsille. Gyurkovics on tunnettu
  etevänä hallinnollisena kykynä, ja sentähden on toivottavaa,
  että tämä hänen kykynsä koituu puolueelle suureksi voitoksi, kun
  hallinnollisten asiain järjestely tulee päiväjärjestykseen.

— Kas vain, sanoi Milán hämmästyneenä, — enpä edes aavistanutkaan, että
minulla on maassa kannatusta.

Parin päivän kuluttua puhuivat sanomalehdet jälleen Kécskan
mandaatista. Nyt sanottiin, että tämä salaperäinen Milán Gyurkovics —
jonka valinta oli ehdottomasti varma — pitää ohjelmapuheen kesäkuun
viidentenä Kécskassa, missä häntä innostuneesti odotettiin.

— Tämä on hyvin kummallista, sanoi Milán.

Kesäkuun neljäntenä hän sai seuraavan sähkösanoman Kécskasta:

  »Pyydämme teiltä ilmoitusta, missä junassa voimme teidän
  jalosukuisuuttanne odottaa. Sándor Kulcsár, puolueen puheenjohtaja.»

Milán kalpeni.

— Jeesus Maria, se kai vain ei...?! — Mutta jos se sittenkin?!

Hänen täytyi nyt uskoa, että jollekin toiselle Milán Gyurkovicsille
tarkoitettu sähkösanoma oli eksynyt hänen käsiinsä, ja saadakseen
täyden varmuuden kysyi hän poliisilaitoksesta, asuiko mahdollisesti
Budapestissä joku toinenkin Milán Gyurkovics. Hänelle vastattiin, että
ketään Gyurkovics-nimistä kaupungin alueella ei asunut, mutta Györgye
vicsejä, Jurkovicseja ja vieläpä Gyurgyákovicsejakin oli runsain määrin
varastossa.

— Ei auta muu kuin että minun täytyy itse lähteä Kécskaan, sanoi Milán.

Hänen täytyi valmistautua kahteen mahdollisuuteen: joko olisi joku
toinen Kécskan ehdokas tai hän. Vaikka hän ei olisikaan ehdokas, ja hän
kuitenkin matkustaisi Kécskaan, ei hän joutuisi häviöön. Mutta jos hän
sittenkin olisi, eikä lähtisi, olisi se hänelle sangen noloa. Viisas
odottaa pahinta ja on valmistautunut parhaimpaan.

Seuraavana päivänä hän lähti Kécskaan. Asemasilta oli täynnä väkeä,
liput liehuivat ja soitto kaikui. Puolueen puheenjohtaja, herra
Kulcsár, jonka Milán tunsi tilanhoitajaksi, astui hänen luokseen
paljastetuin päin:

— Kunnioitettava kansalainen!

Epäilemättä minä olen valtiopäivämies!

Nelivaljakossa hän lensi linnaan, ratsujoukon seuraamana.
Ratsumiesten joukossa Milán tunsi useita Kécska-herrojen
lakeijoita; vaunuja seuraavat valitsijamiehet olivat tarkastajia ja
maanviljelysharjoittelijoita.

Linnassa selitti tilanhoitaja — puoluepuheenjohtaja — Milánille
salaperäisen ehdokkuuden alkuvaiheet ja näytti hänelle vapaaherratar
Jankyn Sorrentosta lähettämän kirjeen.

»Rakas Kulcsár!» — kirjoitti hänen armonsa. — »Ei tule mitään siitä,
että valitsemme vävynne Kécskan valtiopäivämieheksi. Me etsimme jonkun
muun sopivan toimen hänelle, mutta Kécskan valtiopäivämieheksi tulee
Milán Gyurkovics, mies, joka ymmärtää kaikkea ja kykenee kaikkeen.
Minä toivon, että te toimitatte hänelle kelpo vastaanoton ja annatte
kansalle paljon viiniä, niin että ne huutavat kunnolla eläköötä.
Järjestäkää vielä ratsujoukko häntä saattamaan, liput liehumaan ja
illalla soihtukulkue, ja joka äänestää toisen puolueen ehdokasta, hänet
on erotettava tai myöskin voitte riistää häneltä vuokraoikeuden. Minä
kirjoitan pian lähemmin Gyurkovicsille. Mitä Vassista tulevaan neljän
junaan tulee...» Kirjeen loppuosan sisällys ei koskenut politiikkaa.

Milán katseli hartaasti kirsikanvarren korkuisia kirjaimia, jotka
sekavina kietoutuivat toisiinsa. Armollinen kaunis rouva oli siis
ajatellut häntä! (Armollinen kaunis rouva oli ensiksi aikonut lähettää
kauniin sikarikotelon Milánille, mutta sitten — vaikka hän ei ollutkaan
mikään vaatelias nainen — oli hän ajatellut, ettei se kuitenkaan
ollut oikein riittävä korvaus Milánin pettyneille toiveille, ja
niin oli hän johtunut ajattelemaan sikarikotelon asemesta Kécskan
valtiopäivämiestointa. Hän oli aikeissa kirjoittaakin hänelle, varmaan
olisi hän kirjoittanutkin, ellei häntä olisi siitä estänyt tärkeämpi
asia: huvimatka Vesuviukselle. Sillä välin oli hän unohtanut Milánit,
valtiopäivämiesehdokkuudet, Kécskat ja kaikki...)

Päivälliseen asti Milán valmisteli ohjelmapuhettaan, mutta
päivällisillä hänen täytyi pyytää puolueen puheenjohtajalta selitystä
erääseen kysymykseen, joka painoi hänen omaatuntoaan.

— Anteeksi, mutta minkä ohjelman edustajaksi minut valitaan?

— Hallituspuolueen...

Puheensa hän piti Alsó-Kécskan kunnantalon edustalla. Saman talon
edustalla, jonka käräjätuvassa hän edellisenä syksynä, pettämätöntä
taistelujärjestelmäänsä noudattaen, oli hakannut kapteenin gulyásiksi.
Riittänee, kun mainitsen puheen tärkeimmät kohdat:

Me pidämme kiinni kolmiliitosta; veljellisestä suhtautumisesta
Itävaltaan, perustuslaillisten peruskysymysten asteittaisesta
kehittämisestä; mikäli mahdollista on saatava aikaan magyarilainen
hovinpito, kansallinen sotajoukko ja pankki. Budapest on kohotettava
maailmankaupungiksi, mutta ei maakuntien sivistyskeskuksien
kustannuksella. Laivaliike on saatava kukoistamaan merellä ja
Tonavalla. — Kansallisuus- ja phylloxera-kysymykset on perusteellisesti
ratkaistava; eri uskoa tunnustavain välit on saatettava sopuisalle
kannalle: perusveroja on huojennettava, välilliset verot on
poistettava ja aikaansaatava vapaa viinanpoltto ja tupakanviljely.
Samoin hallituksen alainen kunnallishallitus, avartamalla kunnallisen
itsehallinnon oikeuksia. Kécskaan on perustettava valtionkymnaasi,
maanviljelyskoulu, mahdollisesti sotilaskasarmi, hevossiitoslaitos,
metsänhoitolaitos ja paikallinen rautatie...

Valitsijat kuuntelivat Milánia tavattoman innostuneina, yhtä hyvin kuin
he olisivat — tilanhoitajan toivomuksesta — innostuneina kuunnelleet
häntä, vaikka hän olisi luvannut heille viisikolmatta paria raippoja
kullekin.

Neljän päivän kuluttua pidettiin Kécskassa vaalit ja Milán valittiin
suunnattomalla äänten enemmistöllä.

(Minun täytyy huomauttaa, että kymmenen Kécskan neljästäsadasta
kuudestakymmenestä valitsijasta, joilla ei ollut mitään
tekemistä virka- tai vuokra-asioissa tilanhoitajan kanssa, anoi
vaalilautakunnalta vaalien kumoamista, »koska Milán Gyurkovicsia
ei mainita yhdessäkään maan neljästäsadasta kolmestatoista
vaaliluettelosta veroamaksavana kansalaisena, eikä hän siis ollut
maksanut asevelvollisuusveroa eikä mitään muitakaan veroja». Mutta
vaalia ei voitu kumota, sillä yksi kymmenestä — jolle tilanhoitaja
oli luvannut anniskeluoikeudet — peruutti nimensä ja vaatimuksensa
lautakunnan kokouksessa.)

Kun Milán vaalien jälkeen palasi Budapestiin, vastaanottivat hänet
asemalla hänen molemmat veljensä, Gyurka ja Sándor. Milán puristi
sydämellisesti heidän käsiään, myöskin Gyurkan, antaen hänelle anteeksi
hänen sopimattoman käytöksensä viimeisen puolen vuoden kuluessa.
Vaunuissa hän kääntyi juhlallisesti Sándorkaan:

— Miten luontuu sinun ylioppilastutkintosi?

— Ensi viikolla saan tiedon päivästä, vastasi Sándorka pelästyneenä.

— Lue, Sándor, lue, sillä ilman työtä ei palkinto seuraa... Muuten voin
kyllä myöhemmin puhua opettajasi kanssa...

Sitten hän kääntyi Gyurkan puoleen:

— Minulla on sinunkin varallesi suunnitelmia. Tule minun luokseni
jonakin päivänä...

— Syömmekö yhdessä päivällistä? kysyi Gyurka, joka arveli, että
maineikas päivä olisi päätettävä Orfeumissa.

— Huomenna. Tänään aterioin vapaamielisten seurassa. Sitäpaitsi tahdon
tutustua muutamiin ministereihin...

Hän antoi kättä pojille, nyökäytti vakavana, puristi monokkelin
silmäkulmaansa ja poistui.

— Minä luulen, että hän aikoo vielä ylimaaherraksi, sanoi Gyurka.

— — —

Minä olen kertonut, _miten Milánista tuli valtiopäivämies_.

Minä tahtoisin vielä kertoa yhtä ja toista Gyurkán ja Sándorin
hommista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä!)
ovat vielä toistaiseksi kokonaan vailla sitä vakavuutta, joka on
välttämätön, jotta voisin heidät esittää kärsivällisille lukijoilleni.
Ehkä heidän korviensa taustat vielä joskus kuivuvat. Mutta
Gyurkovicsien historia on tältä kerralta loppunut.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GYURKOVICSIN POJAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.