Viettejä

By Fanny Davidsson

The Project Gutenberg eBook of Viettejä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viettejä

Author: Fanny Davidsson

Release date: November 21, 2025 [eBook #77285]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIETTEJÄ ***
language: Finnish




VIETTEJÄ

Kirj.

Fanny Davidson





Helsingissä,
Vihtori Kososen kirjapaino,
1908.




SISÄLLYS:

He ja hän
Siveellisyyssaarna
Valkoinen mato
Kunnia
Kutrien kaipuu
Ympyrä
Rippileivät
Hukuttautunut
Sokea
Puotissa
Lapsen mietteitä
Suihkualtaalla
Naamiaisissa
Näyttelijätär
Kissa





HE JA HÄN.


Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa
oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut
verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta
heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita
tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne
harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat
olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat
kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että
tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta,
kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat
kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.

Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui
ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään
oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit
kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat
muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain
huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on
hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan
itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan
muita, erittäinkin — ystäviänsä... Hänen vaimonsa taas hämmästytti
häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien
selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta
hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja
merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä
— — ja aina sattui erehdys... Silloin heitä ryntäsi sisään viisi,
kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä —
kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen
sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame
tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä... Huh —
syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden
kesken — —

Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja,
laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi
Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen
atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä
hänellä on miesten kanssa tekemistä!)

Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat
kuin fosforiperhosia... Tuo harhapaletti on muuten kuin peili —
vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa
huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan
suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä,
milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina,
ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa
tunnus.

Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa
on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan.
Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut
oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun _hän_ tulee — ja
vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä.
Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen
viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin
terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen
merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa...
jotain... hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan
kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta
jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja
pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla
leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee
intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata
päällyskenkää. —

Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä
hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien
primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja
joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:

— Tulin hakemaan annokseni. —

Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja
häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta,
hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen
oikein.

Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina
harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset
sanansa.

Hän nauraa —

Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin
hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu
mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla
hetkellä.

Häntä _liikuttaa_ Kavio. Hän on hänen _ainoa_ ystävänsä, jolle hän
uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —

— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää...

Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta
itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta
laiskuudesta.

— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —

Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja
saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen
rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa... Kavio rakastaa erittäin
suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten
simpukanpyytäjä helmistä.

Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen
achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on
nälkä kuin morfinistin — —

Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa —
hänellä on vain nälkä...

Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain!
Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa... Ilman lasta ja ilman ikuisuuden
kuvitteluja... ilman elämän jatkuvaisuutta...

— Kavio! —

He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan
toistensa hipiällä...

Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt
ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine
keltaviinisilmineen.

Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät
kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään
puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina
kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta,
kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää
enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä
kauneuskaan.

Joka saattaa hulluksi, raivoksi, tiedottomaksi —

— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —

       *       *       *       *       *

Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet
akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan
sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt
sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen
käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat.
Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee
tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan —
hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin
revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa
itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat
sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —

He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin,
kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.

— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa
hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin...

— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne
sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia
kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen
huuliaan.

He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he
eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee
kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän —
silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita,
pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on
ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan
herkullisia.

— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te
olette nyt juuri kaunein... Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni
värähtäen: kaunein — — —

       *       *       *       *       *

Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu,
väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen
aamuhenkäys... kuin kosteansuloinen merensatu...

Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee
hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.

— Miksi haluatte luonnoksen juuri _hänen_ päästänsä? Hän on raskas
mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää
lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu...

— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu
kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —

— Ja te olette hänelle kuin rutto —

— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —

       *       *       *       *       *

Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen
höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran
huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja
oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät
lattialla olisivat ajaneet häntä takaa...

Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi
nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten,
että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet
alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt
milt'ei liian kauan. — — —

       *       *       *       *       *

Punaiset tulppaanit... Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt
edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä.
Punaiset tulppaanit... Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli
kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa... Ah,
kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä.
Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin
sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta
punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti,
hulmuavasti leiskuva tuli... Mutta väliin oli hän kuin sininen,
kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä...

Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys
kuunnellakseen... Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten
askeltensa sipsutus...

Vihdoinkin oli hän ylhäällä.

Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.

Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja
vainusi heti toisen läsnäolon.

Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa
nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.

— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin
eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen
nuoruuden juoma. Sinä olet... Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas...

Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.

Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle
taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.

Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet... Ne
paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi
siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana... Ylt'ympäri
läikehti, paloi, hulmusi —

Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien
tulien keskellä.

Kavio katseli tauluaan.

Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen
elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon
dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —

Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus,
hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira
samalla kertaa...

Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus
ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja
puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus,
alastomuus ja verhoutuminen... Hänessä asui valhe ja totuus... Hän
oli...

Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli.
Nainen — miehen elämän symbooli!

Sfinksi hymyili jalustallaan.

Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:

— Astu alas, rukoili hän.

Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä
valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä... Vapisevat
sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla...

— Malja on täysi... Minä rukoilen — armahda...

Kavion kädet haparoivat ilmaa.

Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä
korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla
hänen elämänsä laulu.

Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.

Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat
tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —




SIVEELLISYYSSAARNA.


Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla.
Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän
langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä
ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas
liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos
hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen
onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä
palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen,
armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat
häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa
siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan
oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet
siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli
vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta
elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan
ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin,
hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa
langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan
määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin
töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä,
joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla,
viheriöivällä idulla... Mutta heidän vahvistamanaan oli hän
uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan
temmellyspaikkaan.

Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin
puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen...

Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.

Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi
kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen
syvimmästä oli puhunut, itkisi.

Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa
näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä
liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä
intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota
nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti.
Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta
kuin oman henkensä puhtaan ilman.

— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?

— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen
huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.

— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan
tulisi minun yrittää parantaa sinua?

— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.

— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa
himoillesi?

— Niin, joskus _ajatuksissani_ kyllä, mutta silloin on perkele
vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.

— Pidät minua siis perkeleenä?

— Niin —

— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele
voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on
hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen
nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.

— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.

— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun
tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut...

— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.

— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi.
Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko,
kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat
syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin,
hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen
hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti,
sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut
hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan,
jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä,
vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa
houkuttelevuutta.

Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja
tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä
sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien,
niin... Eikä hän tahtonut mitään herraa —

Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen
ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina,
rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta
pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.

Mahtikäskyt — mitä merkitsevät ne kun salamat syttyvät — —

Nainen heitti äkillisellä liikkeellä ohuen yövaipan yltänsä ja seisoi
nuorukaisen edessä alastomana. Punakeltaisessa valossa säteili hänen
ihonsa kuin persikan kuori.

Nuorukainen seisoi hänen edessään kuivin, sinertävin huulin, kuin
halpautuneena —

Nuo pyöreät, väräjävät muodot ne olivat alkuelementtejä. Punaiset,
ihanasti muovaillut rinnanpäät kuin kutsuivat juomaan, juomaan...
janoisesti, loppumattomasti.

Kuinka vaaleankuultavat lanteet ja vatsa ja polvet... jos asettaisi
niille hiljaa kätensä ja koskettaisi, hivelisi... St... kavala
viekotus... Puristaisi, pusertaisi, suutelisi, painaisi kiinteästi
itseensä —

Uppoisi — —

Jumala, jumala, jumala — — —

Ihana, verhottu kainalo ja —

— Joko uskot?

— ...

— Joko uskot?

— Perkele, vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi?

Hikipisarat karpaloivat teoloogin otsasta ja käsistä. Koko ruumis
nytkähteli.

Nainen läheni —

Nuorukainen oli putoamaisillaan. Hän ummisti silmänsä. Kädet
hapuilivat —

— Saatana...

Hän nojasi ovipieleen.

Nainen kosketti häntä.

Hän alkoi hourailla:

— On ihanaa olla sinun kahleissasi — — —

Silmänräpäyksessä oli hänkin heittänyt yltään.

Alastomina, tultasuitsuavina vaipuvat he toisiinsa.

— On ihanaa olla sinun kahleissasi, saatana, kuiskasi hän vielä toisen
kerran houraillen...

— Ikuisestiko?

— Ikuisesti, ikuisesti...




VALKOINEN MATO.


Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.

Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan
nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon —
muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.

Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli
liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin
kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian
unhoitin sen jälleen kokonaan.

Kerron kuitenkin sen teille ensin.

Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä
siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta
pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen,
hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä
suloisesti sattumasta.

Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien
ruusujen keskellä.

Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.

Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva
joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä,
notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia...

Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä
kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —

Mutta — miten säikähdin —

Poikki tuon kauniin linnun rinnan kulki valkoinen, pitkä rengasmato,
elävä, inhoittavankeltainen mato, kuin kaunein, afrikalaisen norsun
hampaasta muovailtu vyö.

Perhoset lensivät samassa näkymättömiin vieden tarjottimen mukanaan — —

Heräsin. Joku istui vuoteeni laidalla ja hiveli pehmeätä, valkoista
huopapeitettäni ja nauroi kirkkaasti mainiten nimeäni.

Se oli hän, ystäväni.

Kuinka minä ilostuin. — — —

       *       *       *       *       *

Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä
terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin
varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme,
ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa,
yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin.
Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja
ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.

Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä
olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita,
onnellisia...

Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää
häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka
oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa
minulle.

— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?

— Ei, paitsi ikuista eroa.

Ja me erosimme. — —

Hän oli aikoja sitten lähtenyt. Minä istuin yhäti puiston lehtimajassa,
leijonasuihkulähteen luona.

Olin kuin murhattu. Pääni nuokkui rintaa vasten. Vereni tuskin kulki.

Sielussani oli auennut kummallinen silmä ja kummallinen korva. Minua
kammotti. Näin ja kuulin sellaista, jota en ennen ollut uskaltanut
aavistaakaan.

Minua kammotti se, että se oli _keskinäinen kateus_, joka eroitti
meidät.

Pitkä mato valkoisen, ihanan elämän ympärillä. Ja se oli siinä aina
ollut. —




KUNNIA.


Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä
hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä
kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä —
Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen,
että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.

Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä
hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta"
ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet
näkemään ja kuulemaan.

Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden
viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa
joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon
jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt
muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus
katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina
viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla
hypyillä vastaanotettiin.

Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:

    Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan,
    pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan...

Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti
ulos nainen mies kintereillään.

Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran
olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen
alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin
varovaisesti.

— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi
nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti
kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun
suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin
helvetin kivet...

Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa.
Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin
aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja
paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat
ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina
suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi
näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa
rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.

Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan,
kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö.
Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat,
tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa
hauskasti kädessään heilutellen.

Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään
paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni,
hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.

— Hah—hah—hah—haa... Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka —
Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa
kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin... Kas niin — hahahahaa
— — — Senkin karso!

Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.

Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät
olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.

— Pidä puolias, Reega, pidä puolias...

Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein
ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus
"vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin
hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas
toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä,
raakana. Kuinka kulloinkin halutti.

Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.

Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana,
hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana
ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää,
keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon
upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.

Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite... Hän oli kuona ja
tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö...

"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa
vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli
tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin,
pukeutunut hienoksi —

Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —

Luvannut suunnattomia lunnaita.

Yhä sama, järkähtämätön kielto.

Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta
kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle
miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin
ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.

Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa.
Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja
raudanterällä. Sen hän oli vannonut.

Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista
lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa
koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt...

"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin
katselemaan taistelun kulkua.

Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten
akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä,
vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas
ympäristöön.

Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni,
sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen,
katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta,
kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut...

Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea
mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret
kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan
suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina,
täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän,
sammaltuneen räystään varjot.

Päihtynein kielin sammalsivat he:

— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.

Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.

Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän
loisteen, kun he lauloivat:

    — Kuningatar haaremin
    on tulitukka Reega...
    tulitukka Reega...

Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät
huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin
selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa
tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen.
Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä
ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän _ei_ saa!

Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan
puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret
hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.

Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä
salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille"
perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet
halveksimisellansa.

Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta
maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli
käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat
kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki
katselivat henkeään pidätellen.

Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin —
"sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään
voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo,
kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri,
taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa
hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella
väisti hänet.

— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin
suudelman malja!

Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa
välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta
nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.

Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille
vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi
suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.

Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli
ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita
paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin,
jättäen jälkeensä kauniit juovat.

Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin
putoaminen ja sirpaleiden särinä...




KUTRIEN KAIPUU.


Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli
kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella
keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia,
kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat
hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva
hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat
valkoisilla vuoteillaan...

He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta...

Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien
laineille...

Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin...

Vain yötär valvoi...

Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea
nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti
säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa... täynnä
helmeileviä pisaroita.

Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui
melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa
poikki, kahtia... Ah...

       *       *       *       *       *

Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.

Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.

Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä
en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea
tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät...

Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.

Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.

Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.

Ja soittivat yhden yön...

Soittivat yhdessä...

Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.

Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina...

Ah, ja alottivat laulunsa.

Säe säkeeltä se kohosi, nousi...

Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen...

Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi...

Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella...
Poikkileikattuina pätkinä... Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.

Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat
kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.

Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita
käärmeenpäitä... Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen
kauas kulettaa.

Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä
loikoileville kultasuortuville...

Ne odottivat uutta yötä.

Ja vaaleita kutreja.

Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi...




YMPYRÄ.


Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut
herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena,
kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni,
kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet
ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan
ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä,
viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon
uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin,
sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti
liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta
tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla
niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena,
huumaavana sateena...

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana.
Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat
verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla
kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin...

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita
heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä
luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja
saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen
ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle,
tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä
sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla
— ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi
kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista
tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin
sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö,
jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko
kaari ympäri...

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman
ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä
suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran
elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka,
ahdasmielisyys, häväistys...

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus... muotokristillisyys...

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät
minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät
Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän
luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman
viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko
oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri
poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen
mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa
ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä
voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso,
hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua:
heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko...

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua
kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään
vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä...

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli
hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani
väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys
levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle
takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa
jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota
väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et
raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä...

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin
murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin
silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin
aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat
minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa... Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi,
kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun
luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah
haa...

Olet meidän, meidän...

Et uskalla...




RIPPILEIVÄT.


Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle
ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti
pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven
olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset,
hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset
tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat
loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän
kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla
saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä.
Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja,
keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja...

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh... Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä
matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen
hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi...

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät
kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo
syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha
postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään
anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti
on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi
helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja
hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti
hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä
paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi,
koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen
malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä.
Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan.
Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran,
ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen —
tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse.
Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli
valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin.
Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä
vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja
ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia
parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos
rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin
nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on
sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä
säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli _syö_ Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään
muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti
koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään,
ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja
kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut
vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi
hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo... mutta tuo... tuo... tuolla... Jesus Kristus itse...

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman
iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet
ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja
lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja
lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla
niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos
jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli.
Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio
koko talon päälle...

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"... alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen,
koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi,
joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi
pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet
kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti
kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän
oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen
kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin
poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa
juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon,
palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat
paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne,
lapset, tänne..."

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan
irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko
kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.




HUKUTTAUTUNUT.


Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja
mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas
metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä.
Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä
murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa,
hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä
ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista
luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai
toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta?
Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin
täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa
ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja
niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian
hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain
vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä
onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko
se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä
luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä
ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista
nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan
yksin huoneessaan.

Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä
enään aikoen palata:

— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos
ihanasta vuodesta, _meidän_ vuodestamme."

Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:

— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.

Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön
rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.

Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli
lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka
oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille,
jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei
onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi
katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään
kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin
raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän
tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa.
_Itse itsensä_. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina
visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta.
Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän
runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja,
joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen
putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan
ja vapaus olisi hänelle kaikki.

Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo
vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.

Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin
tähän iltaan asti...

Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet
hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana
ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma
mielikuvituksen oikku...

Ja hän tahtoi jättää kaikki.

Ja hän jätti.

       *       *       *       *       *

Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei
hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä
on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat
keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin.
_Juhlaan_. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?

On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa
temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet
häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä
on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin
pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä
välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat
he.

Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa
häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin
aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine
valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen
silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien
puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen
jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät
ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään
ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo
vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt
kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.

Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin
paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko
ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen,
huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta.
Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne
jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä
kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.

Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.

Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella
jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia.
Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee
männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki
yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä
kuitenkin on.

Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän
vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa... Uljaasti ja
kirkkaasti...

Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.

Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu
vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin
muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki
onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä,
että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei
tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään...

Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt
juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja
odottivat.

Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen
ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin
tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka
kulkee kuin aalto pitkin ruumista...

Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.

Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla
järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa
tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin
kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.

Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on
sanomattoman autuasta.

Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin,
hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.

Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti
aukaisee hän ne taas.

Silloin —

Ah ihme, ihme...

Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies.
Ihana jumala...

Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.

Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän
kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat.
Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin
huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton.
Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa... Hän vain ei näe enään muita,
hän katsoo tuota yhtä.

Se nousee yhä ylemmäs.

Mies, jumalallinen, olymppinen.

Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka
viistävät vielä vettä.

Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita...

Vatsaa...

Vähitellen nousee koko ruumis.

Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka
ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.

Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin
ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.

Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.

Haudanhiljaisuus...

Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät.
Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu
perimmäisenä.

Häntä värisyttää.

Ne ovat kuin naulatut häneen.

Kylmä hiki käy hänen päällensä.

Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.

Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen
päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla... Ah,
sehän on kuin ruumispaari... Ah, ah...

Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.

Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.

Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja
yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.

Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen.
Minnekä he ovat tulleet?

Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten,
lapsuudessaan, nähnyt sen.

Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.

Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi
alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä.
Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.

Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön
haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.

Ah, hän valitsee _hänet_, hän valitsee _hänet_.

Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti
kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat
laskeneet maahan.

Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia,
jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista
seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.

Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu...

Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän
avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:

— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.

Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä.
Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen
pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän
saattajiin...

Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja... Heidän kanssaanhan hän
tännekin tuli...

Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä
silmissään.

Hän tuijottaa valkoiselle liinalle — —

Villi, särkynyt kauhunkiljahdus parahtaa hänen yhteenpuristuneitten
hampaittensa lomasta, johon kieli on jähmettynyt rautaiseksi lukoksi...

Hänhän on _kotona!_




SOKEA.


— Ehehee... hehee... no tunsikkos sitte stä Meenlööskää?

— Vai et, vai et... Meit oli paljon nuoria miähiä kun kävimme sel
luana. Sill oli komia sorvariv-verstas siällä sillan päässä. Ai, siällä
meill oli hauskaa. Ai, ai kuinka hauskaa, ehehee... Niist olis muistoja
niistä päivistä. Siällä me juatiin sev verstaassa ja siilon stä piti
olla tavaraa. Ei se ittekäv, vainaa, vähistä paljom mitänä piitannu.
_Siin_ oli ihana vaimmoihminen! Enkä mnäkäv vallah huanompia miähiä o
koskaan ollu, pulskaks ne aina haukkuvat naisväkikiv, vaikka ma olenkin
synnyntäsokkee.

Ai, ai siin oli vasta ihminen, siinnä vainaassa. Jossei toi
Ulla-pahhuus olis saanum mua niin satimiinsa, niin em maar mnä tässä
nyn näin kulkis halkohakkurina. Olisihham mnä voinup pittää vaikka
semmosta komiata sorvariv verstaata. Mutta sehän siinnä oli, kut tuli
stä piäntä napinaa välliin. Mnä satun nääs sannoon sillon — kuinka
mnä niih hölläsuinen sillon olinkin ja ihan omiks vahinkoikseni —
ku se sen Eekeperin kanssa poijaal laitto, että: kai snä nym mulle
sittet tulekkin, ei susta ennään kukkaan muu hualiskaan. Mutta annas
ollak ku se suuttu, armias jumala... Stä oli sitteh hirvittävä kuulla.
Mnä aattelin: orotammahan, kyllä hän talttuu. Mutta Ulla kur rupes
siinnä sill aikaa väkistev välliin tuppaamaan. Ja aatteles, että
niim mnä sitten nain ton Ulriikan, ittekiv vähä kiukussani. Vaikk'ei
sem Meenlööskän sen pualesta sanottu naimisista koskaan sen enempää
välittänneenkän. Oli vaan sanonu, että: ennen niitä lapsiakir ruakkii
useammankin, kun yhren paham miähen. Se Meenlöösi-vainaa oli olluv
vähän semmonen... Ja siittä kai sille sitte pelko...

Ullasta sano kaikki silloi jo, että: se vanhapiika. Mutta Meenlööskä —
— ei niin, että sen ikkää olis miäshenkilö koskaan eres aatellukkaan...
Ai, ai, niin ihana ihminen se oli, se vainaa. Ja ilonen. Vaikka
vaimmoväki on tavallisestin niin tympeetä. Eritoten semmoset, joilla
vähänkän on stä maallista konua. Rikkauksia, nääs. Mutt ei Meenlööskä
olluk koskaan stä luantoo, vaikka kyllä se muuton oli niin ylpee, ettei
semmosia juur paljon näekkän.

Vai et snä tunteilu stä ihmistä, ehe... hehee... Tiäräks ku se kerran,
kum meit oli taas kymmenkunta nuarta miästä siällä verstaassa, seisahtu
mun etteeni, näppäs sormellaam mua silmäripsiin, noin, ja sano: jos
snäkil, lurjus, näkisit, millainen vaimmoihminen eressäs seisoo. Mutta
kun sull on silmien sijasta vain kolot...

Me oltiin ihan kualla naurusta, tiäräks.

Mnä olen iham monasti ajatellu, että mitäs, jos se noiv vaan tulis
yht'äkkiä karulla vastaan, kum mua toi akkani näin käsikynästä
taluttaa ja me tässä hiukan toisiamme kirroommekin ja mull on kaiken
päätteeks tää sahakräpä ja kirves kainalossani. Vissiin oikeen
häppeen puna poskilleni lentäs, ku se sanos, että: päivää Nuurlunti.
Vaikka ohhan Ullallakin se arvonsa, ohhan se papin tytär. Mnä olen
aina ollu semmonen kunniahhimonen miäs, em mnä olis sentään koskaan
niin ketä vaan nainu... Niin kus sen tiät. Ja sev vuaks ei stä
niir ränsistymistääv viittis vanhoillem morsiammilleen miälellään
näytelläkkän.

Vaikka kualluhhan se on sen pualesta jo aikoja ollu.

Ja kun se oli sentän itte niir rikas. Sill oli kymmeniä suuria
silkkihuivia, joita se ussein näytteli meille. Mullekkin se kerran
nikkas silmää ja sano, että: tästä se sittel laitetaan se häätäkki...
ehehee...

Ja paksuja kultasormuksia oli sillä ja — verstas. Verstas täysien
kalujen kans. Ja niin pulska ja kommee ihminen... Kukas sum miälestäs
meirän Ullaa nyl luulis papin tyttäreks, ku se tommosissa rikkeimmissä
molskivaatteissa saattelee mua halloohhakkuuseen. Ja ku se ruaja viälä
multa sallaa tahtoo käydäv vähä kerjuussakin. Eikä eres tahro antaa
mullen niitä rahoja... Kyllähän mnä itte tosin saah herrasväiltä
kaikellaista, mutta ne antavat sentään ilman pyytämättäkkin, kun
näkevät, mitä mnä milloinkin tarvitten. Ja miäshenkilö, se oliskin nyt
toista, jos se pyytäskin. Mutta mitä vaimmoihmisestä on sitte ennään
jälellä? Ei mittään... Vaikka hiano suku, hiano suku... Ohhan sekin
sentään jottain... Mutta sem mnä tiärän taas vaikka vannookkin, että
Meenlööskä olis yhtä pulska ja kommee tännään kun silloinkin...

Ai, ai kum me pirettiin siällä verstaassa hauskaa.

Se oli niih hiivatin rikas leski. Ja hiano...




PUOTISSA.


— Kilo kahvia ja sama verta sokuria pitäisi olla. Niin se emäntä sitä
koetti toimittaa.

— Jaaha, jaaha, ihan heti, olkaa hyvä... No, mitäs nyt maille kuuluu?
Hyvä vuosi, vai? Jaa, jaa... Niin kai, niin kai... Olettekos kaukaakin?
Minä en tunne vielä oikein kundeja, olen tässä vasta toista viikkoa.
Oikein karjakkona kai, koska olette niin punaposkinen?

— Hehehee... Vai niin herra tykkää... Ei sitä sentään niin vaan kaikki
karjakoiksikaan. Lehmipiikakin riittää. Mutta työtä sitä on siinäkin ja
peräänkatsomista. Niin niistä elikoista jo tän maailman aikaan suurissa
taloissa pidetään huolta kuin ihmisistä. Seitsemänkymmentäkin lypsävää
kun on, niin...

— Niin se on maanviljelys jo edistynyt... No, taitaa olla hyvät
palkatkin sitten? Eikös saisi luvan olla tällaista puserokangasta,
aivan uuden uutukaista mallia, juuri sisääntullutta... oikein
hienon hienoa... Sopisi erinomaisesti iltamapuseroksi. Käyhän neiti
tanssiaisissa? Punainen kude ja vihriäinen loimi. Eikös neiti tykkää,
mitäh?

— He he... hehee...

— Tätä on ostettu niin summattomasti täällä kaupungissa. Niitä kohta
ihan itsestään kävelee kadulla. Jokainen tykkää vaan niin kovin. Meidän
kauppiaan rouvallakin on tätä...

— Jaa, jaaso, vai niin...

— Niin. Ja kyllä neidin vain sopii siinä kuin monien muittenkin, suuren
talon karjakko...

— Ei, ei, enhän minä...

— Hyvä kangas, ette kadu, sen minä vakuutan. Eikös passais nyt?

— No, eiköpähän tuota sitten pitäisi oikein tarkemmin ajatella. Onhan
mulla nyt sen verran mukananikin...

— Niin... Neiti näkyy käyvän muutenkin niin hyvissä vaatteissa. Oikein
kaupungin kudontaa kaikki... Eikös mitattais nyt sitte?

— Hehe... he... hee...

— Ehta hopeinen Aino-neulakin on rinnassanne... eikös olekkin...
vai näenkö mä väärin... näyttäkääs?... Siirtäkääpäs, neiti, hiukan
huivisolmuanne, että saan nähdä...

— Herra jumala, herra jumala... Herra, mitä te nyt? _Semmoistako_ te
tarkoitittekin? Hyi, hyi... Eihän toki, herra jumala... Kylläpäs ovat
julki jumalattomia näin kaupungeissa... kun puserokankaankin varjolla...

       *       *       *       *       *

— No, mutta mikä sille hupsulle lehmipiialle nyt tuli kiire? Juoksi
pois kuin mieletön ja sille tielle katosi. Sitä puserokankaan ostoako
se nyt niin pelkäsi? Taisin vähän liiaksi tyrkyttää. Siihen jätti
kahvit ja sokuritkin pöydälle. Ja minä kun olin jo kaikki punninnut.




LAPSEN MIETTEITÄ


(Unen sikkarassa illalla vuoteessaan).

Miksi äidin katse vilkuilee aina iltasin niin levottomasti isän huoneen
ovelle? Kerran telkesikin hän isän oven ulkoapäin. Äiti ei luullut
minun sitä huomanneen, mutta minä sen kuitenkin huomasin ja valvoin
koko yön kauheasti peläten, että isä suuttuisi ja vihapäissään särkisi
oven. Myöhään, myöhään yöllä nousikin isä haparoimaan ovea. Minä peitin
pääni syvälle pielukseen — kammotti niin, niin... Melkein yhtä paljon
kuin silloin, kun, nukuttuani kellariin hilloruukku syliini, iso rotta
alkoi hiipiä pitkin selkääni marjojen kimppuun.

Isä ei kuitenkaan nostanut melua. Sähähti vain kerran itsekseen ja
meni takaisin vuoteeseensa. Minä rauhoituin vasta kun kuulin hänen
alkaneen kuorsata. Olin juuri nukkumaisillani, kun yht'äkkiä ankarasti
säpsähdin — äidin huoneesta kuului nyyhkytyksiä. Olikohan äiti sairas?
Rohtoja äitiparalle, lääkäriä, hoitoa... Riuhtaisin peitteen päältäni
ja olin juuri ponnahtaa ylös, kun äidin huoneen ovi samalla aukeni
ja hän hiljaa sipsutellen astui minun huoneeni läpitse isän ovelle.
Kuunteli siinä pitkän aikaa. Kuun hämärässä valossa eroitin vain hänen
epäselvän, valkoisen hahmonsa, aukaistun tukan, joka, kuin pehmeä
huivi, lainehti harteilla, ja silmät — pingoittuneet, palavat silmät.
Sydämeni kutistui kauhusta sykkyrään. Ei äiti tainnut ollakaan sairas?
Mutta mitä sitten? Voi isä ja äiti...Voi äiti, äiti...Äiti, äiti...

Kauhea ajatus tunki aivoihini — _isä ja äiti eivät varmaankaan ole
sovinnossa keskenään_.

Kuullessaan isän kuorsauksen hätkähti äiti kuin olisi saanut
pistoksen. Mutta sitten pani hän kädet ristiin ja huokasi syvään kuin
rauhoittuneena.

Mennessään takaisin huoneeseensa, pysähtyi hän vuoteeni luo, laittoi
hellästi ja huolellisesti minun ympärilleni juuri syrjään riuhtaisemani
peitteen, silitteli ja suuteli sitä — alati huoahdellen.

"Lapsirukka", kuiskasi hän. "Lapsirukka."

Tunsin, että hänen kätensä olivat polttavan kuumat ja värisivät.
Olin itkuun tyrskähtämäisilläni ja käsivarteni koukistumaisillaan
jännityksestä... Mutta koetin niin, niin pidätellä itseäni ja
teeskentelin nukkuvani.

Onneksi lähti äiti heti pois.

Tuskin oli hän saanut ovensa suljettua, kun minulta itku väkisten
tyrskähti esiin. Jaloistani alkoi vetää suonta. Olisin mielelläni
kirkaissut tai huutanut äitiä. Mutta ei, ei, sittenhän olisi äiti heti
ymmärtänyt minun nähneen kaikki. Ja minua niin kammotti, hävetti ja
ujostutti.

Äiti kuului kauan aikaa kävelevän edestakaisin huoneessaan. Oli kuin
olisi hän vähä väliä pysähtynyt jotain kuuntelemaan. Milloin siirteli
hän pöydällään olevaa kukkamaljakkoa — äiti oli juuri eilen jostain
saanut suuren vihon tummanpunaisia ruusuja, joita isä koko päivän
oli vihaisesti silmäillyt, sanaa sanomatta — milloin jälleen pieniä
toalettipöytänsä koristeita, milloin ovenverhoja, milloin mitäkin.
Sitten sytytti hän yölampun. Kuulin kaiken sen aivan tarkkaan.

Yht'äkkiä säpsähdin taas jännityksestä ja hirveästä pelosta, jalastani
alkoi vetää suonta niin kipeästi, niin kipeästi — äidin ovelle
koputettiin hiljaa.

"Ah", kuulin äidin sanovan, "sinäkö se olet, rakas?"

En kuullut vastausta, kuulin vain sen, että joku astui huoneeseen.

Sitten sanoi äiti taas:

"Kuinka elämä on kammottavaa, kun täytyy kaiken, pienimmän niinkuin
suurimmankin riemun, _varastaa_ itselleen..."

Äiti, äiti...

Jähmetyin kauhistuksesta, lienenkö tainnuksiinkin vaipunut, koska en
kuullut enään mitään. Äitini, oma rakas, kulta äitini — _varas!_ Ja
hänellä oli vielä liittotovereita. Joku niistä oli nyt juuri hänen
luonaan. Ah, he varmaan lähtevät taasen pimeässä varastelumatkoille.
Puren hänet kuoliaaksi, pieksän, tapan, tuon, joka tuli äitiä
houkuttelemaan.

Äiti, äiti...

Varmaankin oli meillä kaikki varastettua... äidin kultaiset
rannerenkaat, oh... oh... silkkihameet, pitsit, oviverhot...

Ah, kaikki, kaikki...

Jospa jumala antaisi minun kuolla...

Niin, tietysti, nyt minä sen ymmärsin: mistä isä pienellä palkallaan
olisi sellaisen komeuden ottanutkaan. Muistin nyt, miten isä aina
olikin ollut monta päivää vihainen, kun äiti oli hankkinut jotain
uutta. Syytti äitiä tuhlauksesta. Oi, jos sinä isä, nyt olisit tiennyt,
mitä minä tiesin.

Mutta isä ei tiennyt mitään, kuorsasi vain.




SUIHKUALTAALLA.


Puistonvartija oli tuonut kirkkopuiston suihkualtaaseen kolme, neljä
kalaa, kun ei kaupunki ollut halunnut kustantaa siihen "kultakaloja."
Jotakinhan siinä piti olla. Ahven, hauki, särki ja lahna. Useampaa
siinä tuskin oli. Lapsille niitä olikin aivan kylliksi jo tässäkin.
Ja kultakaloiksi nämäkin ristittiin, vartija kun oli kertonut, että
sellaisia niitä tällaisissa paikoissa oli tapana pitää. Sitäpaitsi,
tiesivät sen toiset, isommat lapset, pienistä kertomuskirjoistaankin.
Kuninkaitten ja suurten kaupunkien kukkaisissa yrttitarhoissa oli
suihkukaivoja täynnään kimaltelevia kultakaloja. Ihan luonnollisesti,
aivan itsestään alkoi mielikuvitus pitää näitäkin oikeina
"kultakaloina", kun ne suihkualtaassa nyt kerran olivat, eivätkä enää
järvessä.

Kaiken kesää siinä sitten altaan kivireunalla pelmuiltiin. Kovin
kuumina päivinä oli se varsin suloista jo senkin vuoksi, että alati
virtailevasta vedestä henkäili vilvoittavaa viileyttä ympäristöön. Ja
niin mainiosti sopi siinä kastellakkin viirottavien, hien takuttamien
suortuvain ympäröimää otsaa ja, miksi ei, vaikka tykkänään pistää
koko tomuinen pää poreilevaan veteen. Ei niitä kaloja tarvinnut
ollenkaan pelätä. Eivät ne purreet. Sen hauskempaa oli, jos särki tai
lahna sattui tupertamaan niskan yli, reunoilla päin pulikoidessaan.
Ja lopummalla kesää ne sen usein tekivätkin, kun alkoivat hiukan
kesyttyä, vaikka aluksi olivat niin sukkelan vauhkoja. Toisinaan
piilottautuivatkin näkyvistä oikein tuntimääriksi ryöpyn ja kivien
sekaan vesiruohoon. Silloin niitä uteliaina tirkisteltiin, peloteltiin
ja houkuteltiin. Vieläpä toiset, vallattomimmat, viskelivät kivillä
ja sohivat kepeilläkin. Milloin taas ihanassa sovussa paistateltiin
kylkiään auringossa, kalat altaan sisä- ja lapset ulkoreunalla,
milloin — muistaessa — ruokittiinkin sentään, annettiin isoja
kastematoja, joita oli etsitty pitkin puistonurmikoita. Valoisat
yöt olivat erinomaisia kastematojen pyyntiaikoja. Mutta pimeänkin
tultua kävi toimi erinomaisesti päinsä lyhdyn valossa. Nurmikot
olivat silloin pelkkää vilkahtelevaa lyhtyä. Pojat näyttivät itsekin
suurilta kiiltomadoilta, kun he selät koukussa, hiljaa vaaniskellen,
oikein ovelina kahlasivat iltakasteista ruohoa, pienet, jäntevät
kourat kylmäverisesti koppaamisvalmiista asennosta vähä väliä iskien
ruohontyviin, johon kastemato oli noussut iltailmaa henkäilemään.
Muutamilla, joilla tämä työ oli oikein ammattina, olivat peukalon ja
etusormen kynnetkin kovettuneet lujiksi kuin rauta.

Eräs sellainen ammattimies, Lauri nimeltään, pieni, kuudenvuotias
ressukka, huoleton, ärtyinen ja kiivasmielinen, kasvattamaton
katulapsi, yhtä valmis viheltelemään, tappelemaan ja puolustamaan
oikeuksiaan kuin itkemään, harmista ulvomaan tai villisti
iloitsemaankin, oli kalojen harras ihailija.

Tosin oli tämä ihailu toisinaan jotenkin kovakouraistakin, varsinkin
silloin kun puistonvartijan silmät välttyivät, mutta _hyvää_ hän
kaikessa tapauksessa sillä tarkoitti, vaikkakin huvipuoli usein
kallistui hänen puolelleen — kalojen kustannuksella. Yleisen
hempeämielisyyden ja ihannoimisinnon vastakohtana ei Laurin raitis
huvitus ollut niinkään vailla omaa somaa viehätystäänkään sentään.

Poika loikoili pitkät päivät altaan seutuvilla ja yöt kokoili
kastematoja. Monenlaisia temppuja niiden kanssa siinä harjoiteltiin.

— Hyi, sanoi nuori neiti ohikulkiessaan, minua oikein karmii nuo
tuollaiset. Ne harjoittavat eläinrääkkäystä.

— Niin, aina niiden vain pitää tehdä pahaa, lausui hänen seuralaisensa,
joku keski-ikäinen rouva, joka tuskin muuta osasi _vieraista_ lapsista
sanoakaan.

Mutta poika vain iloisena istui altaan pyöröllä, jalat vedessä,
ja vikitteli isolla varpaallaan haukea, kokoelman suurinta kalaa,
luokseen, kirkui ja pärski niin, jotta lyhyet housut ja paita olivat
aivan märkiä.

— Puriko se sua, huusivat toiset lapset aivan yltiöpäisinä riemusta.

— Ei se purru, nappas vain, huusi poika, saaden naurultaan tuskin
sanoja lausutuksi.

— Ei se purru, nappas vain, ei se purru, nappas vain, kertasivat
toiset, että ilma kajahteli. Runoilija lisäisi tähän: puiston
leukoijat, irikset, leijonankidat ja kaikki muut kukat ihmetellen
aukaisivat ujot luomensa kuullessaan lasten viattoman ilon.

Mutta toden totta — hauki teki kuin tekikin kuperkeikan vedessä,
purskutti pärskyvät pisarat sieraimistaan ilmaan ja oli tosiaankin
kuin riivaantunut sekin. Liekö sitten ollut lasten viattoman ilon
tartuttama, vai muutenko vain ilman aikojaan.

Mutta nyt kumartui parikymmentä päätä yhtäaikaa altaaseen, imivät
sieltä suun täyteen vettä ja porskuttivat samoin ilmaan. Mitä lie
sattunut siinä innossa tippoja toinen toisensa päällekin, kenties
tarkoituksellakin. Elävämpiä, riemusta säteilevämpiä suihkukaivoja
saattoi tuskin nähdä kuin olivat nämä pienet lurjukset, jokaisen iho
auringonpolttama kuin olisi se ollut pronssia.

— Voi, voi, millaisia ilkiönä, sylkevät toistensa päälle, sanoi muuan
vanha rouva ohikulkeissaan.

Mutta nauru ei lakannut kajahtelemasta. Jos se poliisin tai jonkun
hyvin juhlallisesti ohi astelevan herran tai rouvan paikalle
ilmestyessä, hiukan hiljenikin, jatkui se heti taas kahta äänekkäämmin.
Ilo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Oikein kiemurreltiin naurun
tuottamasta ponnistuksesta.

Ja haukikin teki juuri kuin yltyneenä vedessä taas pari mahtavaa mukkua.

Kesken kaikkea juoksi Lauri hakemaan läkkikannuaan, jossa oli yöllinen
kastematosaalis. Tällaiset hyvyyden puuskat — hän nimittäin aikoi
syöttää kaloja — olivat pojassa aina hyvin äkkinäisiä.

— Eiks ruokittas niitä kans? huusi hän mennessään toisille pikku
pojille. Mutta melkein kaikki olivat jo myyneet tavaransa — kahdesta
pennistä kappaleen — eikä heillä ollut niinmuodoin mitään enää antaa.
Tietysti se hiukan kiukuttikin. Huviahan siitä oli julmasti. Mutta
kun isä oli komentanut myymään ja äiti ottanut rahat. Mitä niillä
jo lie ostettukin... perunoita tai... imututti veijolle... tai sen
senlaista... hyh... Eikä ollut tullut koottua sitten enään lisää koko
matoja. Isäkin oli teljennyt lopuksi yötä sisään, ett'ei olisi ollut
niin helppo päästäkkään. Ja nukkua myöskin täytyi hiukan...

Katseltiin siis kun Lauri, joka jo oli palannut, alkoi ruokkimisen.

Yhtä hyvin niinkin.

Lauri otti mukaisin käsin kannustaan pari kastematoa, lennähytti ne
keskelle allasta ja alkoi hyvin hiljaa — houkutellakseen kaloja syömään
— viheltää sihistää. Kerrankin oli altaan ympärillä hiljaista. Vain
innokkaita neuvoja kuului silloin tällöin.

— Heit tänne...

— Ei kun tänne...

— Ei, kas, toolla, toolla...

— Höö, nyppäs pellootit ne...

Mutta kalat olivat juuri parahiksi menneet matkoihinsa, piiloutuneet
kiviin ja ruohoihin.

Samapa se Laurista. Hän viskasi kannustaan madon toisensa perästä
altaaseen. Tottapahan tulevat kun kerkiävät. Tuollaista hyvää
ruokaa. Hän piteli sormin kiinni keskeltä matoa ja katseli sitä
auringonpaisteessa. Sellainen heleänpunainen rihma... jonka olisi
voinut vaikka suuhunsa pistää... Niin hiivatin somakin...

Altaalle tuli taas muuan vanhahko opettajatar. Lauri jäi häntä suu
auki katselemaan unohtaen kokonaan ruokinnan. Matokin sattui jäämään
hätäpäissä käteen, joka tosin kaikella huolellisuudella piiloitettiin
taskuun.

Opettajatar kysyi allasta osoittaen:

— Mitä siellä on?

— Kaloja, selittivät lapset.

— Ah, olisipa erittäin opettavaista nähdä niitä.

— Ne on piilossa ny, uskalsi joku lapsista.

— Voi, miten somaa olisi kun ne nyt tulisivat esiin. Tekin lapset,
katselkaa nyt tarkkaan kun on tilaisuus, miten kalat elävät, millaisia
tapoja niillä on j.n.e., että tiedätte sitten syksyllä koulussa vastata
opettajalle. Totta kai te menette kaikki kouluun, lapset?

Poikia pelotti. Eivät he ymmärtäneet opettajan puheesta paljon mitään
muuta kuin tuon uhkaavan: totta kai te menette kaikki kouluun, lapset...

— Kyllä, vastasivat he pelokkaasti kuorossa, nykien toisiaan selästä ja
koettaen piiloutua toinen toisensa taakse.

— Olisi erittäin hauska tietää, mitä ruokaa ne syövät. Lienevätköhän
kalat vegetariaaneja? Oikein ikävä, ett'en satu muistamaan sitä
seminaariajoilta. Sellaista se on nuoruus — niin hutiloiden tulee
kaikki _luettua_. Ai, ai, lukekaa te lapset, aina läksynne hyvin. Siitä
on teille vain hyötyä vanhempana. Mutta minäpäs katson luonnontieteestä
kotona, mitä ruokaa ne syövät ja tulen jonkun toisen kerran taas
katsomaan niitä. Älkää nyt vain lapset, tehkö niille mitään pahaa.
Sellainen on eläinrääkkäystä. Jumala kuulee pienimmänkin luotunsa
huokauksen. Ja rankaisee kaikki pahantekijät.

— Syövät ne tällaisiakin, sanoi Lauri, vetäen kätensä taskustaan ja
riemastunein silmin näyttäen longertelevaa kastematoa neidille.

Neiti kirkaisi ja kalpeni.

Lauri katseli hätääntyneenä ympärilleen. Huutaakohan se poliisia...

— Pane, hyvä lapsi, sellainen heti pois, puhui neiti värisevällä
äänellä. Mistä sinä olet sellaisen saanut? Kuinka sinä rohkenet ja
uskallat, hyi... Pane heti pois, taikka... Taikka minä san...

Lauri pani kastemadon kannuun takaisin.

— Pese nyt kätesi puhtaiksi altaassa, ett'et vain sairastu.
Sellainen on hyvin epäterveellistä. Voi, kun kansan lapset ovat
vielä tietämättömiä. Miten heikkoja ovat valistuksen siemenet meidän
kansassamme, sitä on tilaisuudessa joka hetki huomaamaan. Ah, Herra,
valista pienimpiäsi...

Lauri oli sillä aikaa kiiruusti pistänyt kätensä altaaseen. Mutta
millaiset ne — mukaiset jöntikät — olivat, kun hän veti ne sieltä
takaisin? Eivät suinkaan puhtaammat.

Mutta neiti ei hellittänyt. Laurin _tuli_ ne pestä puhtaiksi. Ja Lauri
pesi, oikein väen voimalla, milt'ei pyörällä päästään, kun ei tiennyt
oikein, miten lopultakaan kaikesta selviytyisi.

— Eikö niitä kaloja voi oikealla ruoalla syöttää? Esimerkiksi
nisuleivällä. Jos sinä menisit hakemaan viiden pennin piparikakut —
tuossa vastapäätähän on leipuri — niin saisit viisi penniä vaivasi
palkkaa, olisihan siinäkin pikkusen ansiota köyhälle pojalle. Minä
odotan niin kauan.

Lauri tietysti meni. Mikä muu olisi tullut kysymykseenkään? Piparikakut
tuotiin. Murenoittiin ja heitettiin veteen. Mutta kalat eivät vain
suvainneet tulla katsomaankaan.

— Voi, jospa he nyt tietäisivät miten hyvää ruokaa hyvät ihmiset ovat
heille hankkineet, niin he kyllä tulisivat. Mitenkähän te, lapset,
olette ne oikein peloittaneetkaan, kun ne eivät uskalla tulla. Ai, ai,
sellaisia te olette. Jumala kirjoittaa muistiin kaikki. Pienimmänkin
pahan teon. Eikä hän salli luotujaan loukata. Tuon kannun sisällyksen,
poikaseni, kaadat sinä heti maahan.

Lauri kauhistui. Niin paljon hyviä matoja! Kokonaisen yön juuri sai
niitä etsiä. Kun voisi kätkeä ne jonnekin. Mutta se varmaankin huutaa
poliisin. Kaksi markkaa niistä ihan saisi... äidille... ja isä kiroisi,
jos...

Ei. Mikään ei auttanut. Eikä hän uskaltanut mitään sanoa. Ei voinut
lähteä livistämäänkään, se oli opettaja ja ottaisi kyllä selvän.
Toisetkin pojat jo näkyivät ajattelevan pakoa, päättäen heidän
vilkuilevista silmistään.

Lauri kaatoi huoaten madot nurmikolle, mistä toiset pojat alkoivat
niitä salaa koppoa — mikä poveensa, mikä taskuunsa, mikä paitansa
hihoihin — neidin selän takana, tämä kun inhoten oli kääntänyt kasvonsa
poispäin.

Vihdoin toipui neiti niin paljon, että muisti ottaa kukkaronsa esiin.
Lupaukset ovat pidettävät pyhinä ja hän oli luvannut Laurille viisi
penniä piparikakkujen hakemisesta. Mutta siellä ei ollutkaan viiden
pennin kolikkoa, jonka hän oli luvannut. Eikä oikein uskaltanut
lähettää vaihettamaankaan viisikolmattaista. Kuka tietää.

— Saatko sinä valvoa niin myöhäseen, että voisit vielä lähteä minun
kotoani hakemaan sen viisi penniä, jonka minä lupasin sinulle? On jo
myöhäistä, kello on jo kahdeksan. Kentiesi vanhempasi kaipaavat sinua
nyt jo yölevolle? Lasten onkin parasta mennä hyvin aikaisin nukkumaan
ja totella vanhempiansa.

Lauri epäröi. Mikähän nyt olisi sen mielestä oikein hyvä, kun sen
tietäisi. Eiköhän sentään ollut sopivinta lähteä. Kai se sitä kuitenkin
tarkoitti. Kiinni sitä nyt oli kun olikin joutunut. Ja madotkin
mennyttä kalua. Toiset pojat saivat jäädä...

— Etkö panisi sitä rahaasi, jonka näin rehellisesti nyt ansaitset,
kotiin saavuttuasi lähetyslaatikkoon? kuului opettajatar kysyvän
Laurilta lähtiessään tämän kanssa astelemaan kotiaan päin kaupungin
toiselle laidalle.

Mutta altaalta kuului jo yhtämoinen ilo kuin äskeinenkin, jonka
opettajatar oli tulollaan keskeyttänyt.




NAAMIAISISSA.


Kuuluisa Bellmanlaulaja — "Bellman'iksi" häntä yleisesti nimitettiinkin
— istui jalat ristissä allaan suurella tyynyllä, jonka päälliseen
oli ommeltu jättiläismoisia kultaperhosia, tilaisuuteen varta vasten
sisustetussa "patjahuoneessa" — pieni sivuhuone kaukana juhlasalista
— jonne orkesterin soittokin kuului vain kuin perhossurina ja jota
naamiaisväki ei vielä näin alussa ollut edes ehtinyt keksiä. Joten
rauhassa sai siellä olla. Hän imeskeli pitkävartista piippua, jonka
juuri oli puoleksi tunniksi vuokrannut tupakkakojua toimikunnan laskuun
pitävältä, maurilaisnaiseksi pukeutuneelta nuorelta rouvalta.

Savupilvet leyhyivät kuin utuiset, seinistä ja katosta riippuvat
hämähäkinverkot, yliympäri. Huone oli — kauttaaltaan siniseen,
pehmeään, yksiväriseen verhoon kääritty kun oli — kuin suuri, hiostava
pilvi, jonka liepeissä lenteli lukematon, sakea ryhmä kultaperhosia.
Lattia näet oli täynnä kaikenkaltaisia, nelikulmaisia, pitkämäisiä,
pyöreitä j.n.e., koruompeleisia tyynyjä, kultaperhosompeleisia.

Bellmanlaulaja kalpeine, syötyine pirunkasvoineen virnisteli
itseksensä hämärässä ja huvittelihe ajattelemalla olevansa herrajumala
pilven pieluksella ja katselevansa — vuoron perään paheksuvana ja
kehoittavana, tuomitsevana ja anteeksiantavana — maailmaa. Oikeastaan
oli hänen katseensa tällä haavaa kiintynyt vain yhteen ainoaan
pisteeseen avaruudessa, nimittäin neiti Heinrichs'iin, jonka kanssa
juuri oli kävellyt pitkin naamiaishuoneuston pimeitä, veistokuvia
täynnä olevia käytäviä. Häntä nauratti muistellessaan millä
mielihyvällä neiti Heinrichs, "Ulla", oli antanut nostaa itsensä — niin
painava ja kookas kuin olikin — suuren, marmorisen, lepäävän satyrin
syliin, millä intohimolla hän oli suudellut häntä, Bellmanlaulajaa,
alastoman Venus'en takapuolella, ja miten hän oli... niin... mutta
se oli tosiaankin soma historia. Äkkiä kuin salama oli hän vetäissyt
silkkisten, punaisten polvihousujensa taskuista — neiti Heinrichs oli
näet pukeutunut miesnarriksi — pienen Mignonsähkölampun, valaissut
sillä käytävän, hypännyt seisomaan Bakkuksen marmorijalustalle.
kiertänyt toisen käsivartensa viininjumalan kaulan ympäri ja toisella
kädellään teatraalisesti oikeassa hurjassa remuinnossa heiluttanut
juuri ravintolan puolelta hankkimaansa viinirypälekimppua. Totisesti,
nautinnollisempaa silmänräpäyskuvaelmaa saattoi tuskin ajatella. Ja
parempaa Bakkantinnaa ei paraskaan maalari olisi saattanut löytää
mallikseen. Samppanjahumala kiiluen silmistä, hiukan hoiperrellen —
tosin liian aikaista jo näin juhlan alkajaisiksi — ja lihavat kasvot
hiukan pöhöttyneinä, oli hän suudellut hartaasti vanhaa, likastunutta,
pörrötukkaista Bakkusta, joka viinin hurmauksessa polviinsa
pudottamaansa viittaa juuri toisella kädellään kokoili ylös.

Neiti Heinrichs'in asento oli tällöin ollut hyvin... hyvin — edullinen.
Väsyneesti eteensä tuijottaen mielikuvitteli kuuluisa Bellmanlaulaja
neiti Heinrichs'iä erilaisissa asennoissa olevana, ei niinkään
säädyllisyyttä vastaavissa, ja mietiskeli, millä tavoin hienot puitteet
säilyttäen osaisi parhaiten jutella hänelle sopimattomuuksia. Sillä
sellaisista neiti Heinrichs piti. Oikeastaan oli neiti Heinrichs
nero sillä alalla. Oikea sähähtelevä ja singahteleva sanannero, joka
osasi herättää kiivaita väittelyitä ja sai innokkaita puolustajia ja
inhosta säihkyviä vastustajia. Niin tyhmä pässinpää kuin hän muuten
olikin, koko vanhapiika, kulunut, ikikulunut, raihnainen näyttelijätär,
joka tuskin ramppivalossakaan enään sai elähtäneen naamafreskonsa
rappeutumista salatuksi...

— Hahaha... haa... kuului traagillinen, tuskaa teeskentelevä, kimakkain
narrinkulkusten säestämä nauru samassa ovelta, missä heti senjälkeen
näyttäytyi neiti Heinrichs'in lihava vartalo pyöreine, pullottavine
muotoineen, jotka miespuku vain sitä räikeämmin alleviivasi.

— Huhuhuu... huu... "Ulla, min Ulla"... kuului sisältä käheä laulu
kitaran säestämänä.

— Ohohohoo... kuului jälleen traagillinen, tuskaa teeskentelevä
vastaus, joka tarttui edelliseen kuin repliikki draamassa.

— Ahahahaa... jatkoi käheä ääni yhä kitaran säestämänä.

— Jatkakaa, herra "Bellman", jatkakaa... Tyhjennetään samalla koko
suomalainen onomatopoetillisuus...

— Krakrakra... kraa... rämisivät käheä ääni ja kitara kilpaa.

Narri juosta sipsutti ovelta patjalle, heittäytyi pitkäkseen
"Bellman'in" viereen, nosti toisen jalkansa ylös ja tarjosi sandaalinsa
kärkeä suudeltavaksi.

"Bellman" sylki:

— Prprprprrrr...

— Kiitoksia voimakkaista tunteistanne, herra "Bellman", huudahti neiti
Heinrichs ollen läkähtyä naurusta, vaikka ne ovatkin kovin vanhoja ja
tavallisia, sillä en ole enään vuosiin kyennyt herättämään muuta kuin
inhoa, joten olen siihen tottunut ja — kyllääntynyt... Meillä nähkääs,
eletään _vain_ moraalin kannalta, ei taiteen, ja moraali on nähtävästi
hyvin yksipuolista... Se ei tunne muuta tunnetta kuin inhon...

Herra "Bellman" suuteli jo isoavarvasta intohimoisesti.

Neiti Heinrichs sylki:

— Kuinka helposti myitte moraalinne!

— Ei, vaan minussa tapahtui sielullinen käänne teidän parannussaarnanne
johdosta.

— Siis olemme molemmat moraalittomia ja — langenneita. Oo... oo...
ooh...

Kuin yhdestä iskusta tarttuivat he toisiinsa, syleilivät rajusti
toisiaan ja aloittivat läähättävän neekeritanssin, jota käheä ääni,
kitara ja tuskaa teeskentelevä, traagillinen nauru säestivät.

Kunnes väsymyksestä vaipuivat takaisin patjalle.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, läähätti "Bellman"
suudellen "Ullan" poskikittiä.

— Ja oi, kuinka minäkin sinua, kuiskasi narri itkuun tyrskähtäen
ja pyyhkien harsoisella silkkinenäliinallaan valtoinaan vuotavia,
ihomaalista verisiä kyyneleitään...

— Oi kuinka minä rakastan sinua, kuului käheä ääni taas. Mutta kitara
vaikeni.

— Ja minäkin, oi minäkin sinua... kuului traagillinen nyyhkytys ja
nauru yhtaikaa. Mutta teeskentely oli karissut pois.

Samassa pysähtyi ryhmä naamioittuja ovelle, muutamalla naisella
pieni sylikoira, jota samettinauhasta talutti, mukanaan. Koira alkoi
vimmatusti haukkua, repäisi nauhan irti taluttajansa kädestä ja
syöksähti päin rakastavain ryhmää.

"Bellman" hypähti ylös patjalta. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan
raittiiksi. Säikähtäneenä ja hiukan häpeissään — että se sattui olemaan
juuri tuo pahamaineinen vanhapiika! — pakeni hän huoneesta. Eikä
hänellä ollut edes verhoavaa naamiota. Suuruudet käyvät tavallisesti
naamioimattomina. Niin oli hänkin vain tullut. Ja hännystakissa. Hiton
ikävä juttu.

Neiti Heinrichs purskahti uudelleen itkuun. Koira vei hänen
rakkautensa! Pieni sylikoira onneton. Samettinauha kaulassa. Koira!?

Kuinka voi maailma olla niin traagillista. Elämä.

Mutta "Bellman" oli äkeissään, kun ei ollut vielä ehtinyt sanoa äsken
miettimiään, kerrassaan herkullisia rivouksia. Vaikka eiköhän siinä
rakkaudentunnustuksessa ollutkin jo kylliksi?

Harmillista kuitenkin.




NÄYTTELIJÄTÄR.


— Hoo... oo... ooh... haukotteli hän levätessään harmaa huopa tiukasti
ympärilleen käärittynä vanhalla, haalistuneella leposohvalla pitkän,
pimeän hotellikäytävän päässä sijaitsevassa pienehkössä, jotenkin
reuhkanamaisesti sisustetussa huoneessa, jonka oven päällä oli kilpi ja
siinä numero 46. Huone oli lämmittämätön ja tavattoman kylmä, oli jo
marraskuu.

— Hoo... oo... ooh... Tiedätkös tämä kaupunki on hauska kaikessa
pikkumaisuudessaan. Kun on vieras ja osaa asettua yläpuolelle. Muuten
tietysti mahdoton. Mutta silloin täytyykin olla hyvä pukuvarasto...

Hän nauroi unisesti ja hykertäytyi väristen tiukemmin huovan sisään.

— Älä luule minun valittelevan paikkakuntaa. Sehän on niin tavallista,
se, ja joutavanpäiväistä. Kukin paikka on aina sellainen, miksi sen
itse itsellemme teemme. Ja minä kyllä luulen ymmärtäväni _sen_ asian.
Humpuuki menee yleisöön. Ja siksi se on välttämätöntä saadakseen muuten
edes jonkun verrankaan olla rauhassa. Tulee poseerata, mutta poseerata
hyvin. Niin ett'ei huomatakkaan. Hienoa, ylhäistä, noin...

Hän teki havainnollisen, joustavan kaaren kädellään.

— Ja kuitenkin tulee mieleen... hm... no jaa... uskotkos, pieni,
viaton, tyhmä ingenue menestyisi täällä mainiosti. Varsinkin jos olisi
"tyttökoulu-tiedot" takana ja ruumiissa tai puheessa tai käynnissä
pieni, somistava luonnonvika... ha... ha... haa... Niinkutsuttu
suloinen, _su-u-loi-nen_ ulkomuoto... Mutta tragedienne... _täällä_...
Harmaalta näyttää.

— Mitä pidät siitä? jatkoi hän, silmät puoliummessa tirkistellen suurta
valokuvaansa uunin kupeella, jossa oli paljon muitakin "suuruuksien"
valokuvia ja valkoinen silkkiviuhka täynnä näiden nimikirjoituksia.

— Minun suojeluspyhimyksiäni! Ymmärräthän? On tarkoitus vaikuttaa
pikkukaupunkilaisiin, jutteli hän avomielisen suorasti. Tuon valokuvani
aion minä muuten säilyttää ja lahjoittaa Kiinan keisarille, kun
parin vuoden perästä lähden maailmanturneelleni. Siinä on näet
vinot silmät ja senvuoksi vaikuttaa se _siellä_ varmaan erinomaisen
edukseen. Meidän alallamme oppii ottamaan kaikista tilaisuuksista
vaarin. Ja meidän maassamme. Kiinan keisari voi antaa siitä
vastalahjan minulle. Esimerkiksi pienet naisjalkineet, johon olisi
niin soma puristaa jalkansa. Ajatteles, kuinka hyvin se vaikuttaisi
minun kotikaupungissani... Minulle kumarrettaisiin varmaan kuin
mandariinille. Ja minun taiteenikin olisi jotain suuremmoista:
ulkomaillakin saanut tunnustusta, aina Kiinan hovissa asti, jossa
keisari j.n.e. Siten seisoisi sanomalehdissä. Kaupunkineuvosto pitäisi
minulle päivälliset raatihuoneella, ja —

Vieras oli ottanut valokuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Sen
särkyneet, ristiriitaiset piirteet hiukan ärsyttivät häntä. Ja silmät
olivat tosiaankin vinot. Hän sanoikin senvuoksi vain tuon tavanmukaisen:

— Hyvä se on, ja — nätti...

— Niinhän sinä olet kuin taidearvostelu ruumiillistettuna,
huudahti välinpitämättömästi lepääjätär. Se on otettu "Juliana",
balkongikohtauksessa, kuten huomaat... Minusta on ruusunlehtien
pudottaminen Romeolle tuhatvertaa hienompi idea — siinä on jotain niin
utumaista, unelmallista — kuin antaa esim. harsonsa liukua alas hänen
pideltäväkseen. Se on jo konkreetisempaa, se. Vaikka kaikki riippuu
temperamentista...

Minä olen alusta asti näytellyt vain pääosia. Vaikka jos minä
sivuosassa esiintyisin, taikka vaikkapa vain stateeraamassa, niin...
niin tekisin minä siitäkin _pääosan_. Niin minä olen tehnytkin, lausui
hän ylpeästi ja nähtävästi koettaen vaikuttaa toiseen.

— Se voisi kuitenkin häiritä draaman kokonaisuutta. Taiteen ehjyys
siitä kärsisi, jos sinä voittaisitkin...

— Pyh, ei näyttelijättären auta sellaista katsoa. Tehköön kukin
puolestaan samoin.

— Mutta jos olisi joukossa hienoja taidesieluja, jotka eivät sitä voisi?

— Ha... haha... haa... sinä lapsi, sinä tyhmä... Sinä _ingenue!_ Ja
katkaisten kokonaan keskustelun ihan kuin olisi jo kaikki siitä asiasta
sanottu sanoi hän äkkiä käskevästi: anna minulle kirja... tuo tuolta...

Hänen äänensävynsä oli jo kumea, kuten Lady Macbeth'in pestessään verta
käsistään.

Sormellaan osoitti hän lattialla lojuvaa kirjakasaa:

— "Helgelannin sankarit", selitti hän tarkemmin.

Toinen löysikin heti kirjan. Se retkotti päällimmäisenä kirjakasassa,
aukinaisena ja risaisena. Hän sai sen.

Väsyneesti, tuskin raottaen silmäluomiaan, alkoi hän lukea vaipuen
pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Ei muistanutkaan vierasta, tai
ei ainakaan ollut muistavinaan. Tämä ei kuitenkaan pahastunut,
tiesihän hän toisen tavat: kuinka mielellään hän tahtoikaan
_vaikuttaa_ ihmisiin. Hänessä oli yksityiselämässäkin aina jotain
teatterikuningatarta. Mutta kun siinä kaikessa oli varma määrä
alkuperäistä, leveätä ja naivia hyväntahtoisuutta, tuollaista:
"suottehan mun näin olla", ei se loukannut. Päinvastoin huvitti.

Pitkän aikaa kului näin.

Toinen kuuli vain, miten sohvalla lepääjä hetkisen perästä riisui
toisella jalallaan keltaisen, kullalla kirjaillun, väärennettyjen
turkkilaistavarain basaarista ostetun tohvelin jalastaan ja miten se
pehmeästi tipahti hänen varpaittensa nenästä sohvamatolle. Siinä se
lepäsi kuin kultakimpale risaisen kullankaivajan nahkalaukussa. Vähän
ajan perästä putosi toinenkin samalla tavoin.

Kohta ei kuulunut muuta kuin katkonaiset haukottelut silloin tällöin ja
kirjan lehtien kahina. Vieraskin akkunan luona korituolissa istuessaan
oli vaipunut mietteisiinsä tuijottaen kuivaneihin, keltaisiin ruusuihin
pöydällä. Niistä nousi omituinen tuoksu. Hieno ja kitkerä samalla. Ne
olivat "Rebekka West'in" ruusut...

Äkkiä kääntyi hän hämmästyneenä ympäri. Kaksi suurta, auennutta silmää
tuijotti häneen sohvalta.

— Kuule, tragediennellä pitäisi olla rautapiikkiset kengät...

Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli
kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja
sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi
hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän
kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:

— Oh, sinua lapsi... miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä
unelmaisinta utua... _Sinun_ unelmaisinta unelmautuasi... _teidän_...
Lapsellista!

Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään
ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta,
alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös,
vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti...
arvokkaasti... juhlallisesti...

Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka
hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se,
huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta
ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo
naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.

Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin
marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän
kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan
teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen
käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten,
mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin
valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen
ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät
niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka
näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle
asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin,
kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki... Hänen edessään oli kappale
parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa
tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä
ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut
pois... Tämä oli ihanaa... taidetta...

— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot
ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä
vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on
toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta,
joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä
räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko,
jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin
tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —

Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan,
kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina,
tukahutetusti kirkaisten ja... hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin
koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle.
Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen
sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin
liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan
kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla
viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.

Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi
voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä
sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut
milt'ei ujostelemattoman julkeasti.

Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen
leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin
kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai
paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät
urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut.
Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti
katkerassa väreessä.

— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt... kuului hetken perästä avutoin,
ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.

Enempää ei puhuttu.

Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti,
hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.

Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa,
kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin
voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.

Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä,
kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen
ahnaasti lausui:

— Minä tahtoisin elää, elää... Minä tulen hulluksi... muuten...

Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut,
tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:

— Etkö luule, että Duse on pervers?

— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa...
käsitettä vielä vähemmin.

— Haha... hahaa... Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi!
Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta...
Tyhmyri!

Ääni oli mitä halveksivin.

Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:

— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers... Ja taiteilija Sall — —
— hm... Aristoteles oli pervers...

Minä, minä...

Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa,
lyhyeen:

— Olen tragedienne.




KISSA.


— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss... Kis... kis... mirri...
mirri... mirri...

Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa
kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma
tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun
viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa.
Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella
rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin
junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä
yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä.
Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi
tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt
vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa
ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut... mutta
taitava... Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja
uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se
paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa...
tärkeissä asioissa... protokollia j.n.e....

— Mirri, mirri... mirriiii... huuteli rouva yhä. Missä lie mirri
piileksinyt, kun ei esille tullut.

— Jennyy... Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule,
päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo
varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri... Voi, voi sitä mirriä.
Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet.
Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne
lapset ovat niin pahoja... Aina se on tullut, kun pikkusenkin on
huutanut. Mirri-ii-i ... Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt...
Lähdetään jo maalle, tule... Lintuni, lintuni... lintuni-ii-iii...

Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja
naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan
huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä
tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä
paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun
se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty
kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua.
Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen,
kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun
sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja
porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli
tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.

— Tietääköhän Jenny-parka... voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että
nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän
matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta
minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule
siellä ikävä...

Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta
kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.

Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:

— Onko Jenny hukkunut?

— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny,
Jenny, Jenny... Mirri, mirrii... Hoo... oi... Mirri... mirrii...
miirri... Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule... Ei
tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän... Eilen jo
hankittiin tässä lähtöä... Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin
viisasta olevan... Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä
tule... Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy... huivin vielä sidon
tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään... Ett'ei karkaa maalta,
nähkääs... Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän
isä sitä osaa ruokkia.

— Niin kai, niin kai... eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät
päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle
lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä
tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista
kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.

— Jenny onkin minun ainoa huvini.

— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.

— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on
niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys
sitä vaivaa... ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan
eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa...

— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä
vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat
hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin
ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään... niin ovat niin kookkaan ja
raavaan näköisiä, että... Ja Jenny pysyy niin heikkona...

— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin... Pelkään sen
monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia...

— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä
kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä
siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin
hongastukit. Tenavat!

— Jaa jaa niin se on... Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi...
rakkaampi kuin oma lapsi...

Rouva Leppäsen ääni värähti.

— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota
nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole... Ota nyt edes asuinkumppani
hauskuudeksesi... Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi...
Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket
aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät
olleet, "tuoll' on mun kultani"... "tuomet on rannalla"... Kuka niitä
kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa... Liekö se ollut
edes oikea ihminenkään... Minä oikein ajattelin siitä jo, että...
Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä... Köyhä tyttö...
niin käskivät ottamaan... että tyttökin saa muka halvemman asunnon,
kun ne hotellit on niin kalliita... Mutta niinä kahtena yönä kun se
meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli
minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka
oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla
virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin
puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny
hyrräsi. Jenny raukka... Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen,
niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki... Mutta sittenkös me leikiteltiin
yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään...
Oho... hoo jaa...

— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.

— Niin... Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne
ottaa, kun kenen osalle sattuu... Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei
itselläni ole... Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi
ollut minun osalleni luotuna... Semmoinen vaiva kuin niistä on ja
vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden... Enkös minä
olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?

— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.

— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle,
niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin,
kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä
piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää
sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa
kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä
vielä olisi lapsia...

Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme
pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen
päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu... Minä hullu kun laskin sitä tänään
ollenkaan pihalle...

Kulta, rakas Jenny, tule nyt... Kesäasunnolle mennään... niin...

Jenny, Jennyy...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIETTEJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.