Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta

By F. H. B. Lagus

The Project Gutenberg eBook of Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta

Author: F. H. B. Lagus

Release date: February 11, 2025 [eBook #75346]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, 1924

Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA JA KUVAUKSIA KIELITAISTELUN AJOILTA ***

MUISTELMIA JA KUVAUKSIA KIELITAISTELUN AJOILTA

   Kirjoittanut
   F. H. B. Lagus

   Porvoossa
   Werner Söderström osakeyhtiö

   Werner Söderström osakeyhtiön
   kirjapainossa Porvoossa 1924






YLIOPPILASOLOJA 1870-LUVULLA

Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus
yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.

Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä
kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen
välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä
Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja
kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna
Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin
pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä
Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen
edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo
päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle.
Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai
tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.

Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan
Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se
onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan
toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa
annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten
huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai
issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat
kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti
panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu
sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava
talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin
yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä
eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan
etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut
kadun nimeä ja talon numeroa.

Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa
ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään,
missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin
maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.»
Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja
juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra,
leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi
yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia
tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:

»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»

»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai
kenraali?»

»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin
itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin
nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin,
luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein
tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että
noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän
vielä joutilaana katseli ympärillensä!

Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut
päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin
osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle
ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut
mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän
osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät
jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja
tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme
Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.

Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14.
päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti _Emma Irene
Åström_, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa
ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa
Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen
Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis
sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden
nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin
saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme
tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi
päästiin.

Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun
syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme
ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin
että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme
tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon
alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.

Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko
osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan,
yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin
professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto
Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille
tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun
vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi
ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo
meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan
ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman
ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om
du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi
Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti
kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä
kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri
varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale
jokaiselle uudelle tulokkaalle.

Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi.
Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle
ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän
lausunut kaikille yhteisesti:

»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet
ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia
suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von
Kothenin luona esittäytymässä.»

V. t. sijaiskansleri, parooni _Kasimir von Kothen_, joka aikoinansa
suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä
sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin
määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä
tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen
ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan
hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.

Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli
tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia
hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät
nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija
määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten
joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa
ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia
kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että
toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven
takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon,
niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen
nimeänsä.

»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.

»Mistä koulusta olette tullut?»

»Jyväskylän lyseosta.»

»Ja te osaatte puhua ruotsia!»

»Osaan.»

»Osaatteko suomeakin?»

»Vielä paremmin.»

»Se on hyvä, se!»

Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä
kysytiin:

»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»

»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan
mietittyään.

»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä
teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»

Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan
sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»

Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja
epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin
vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa
tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei
uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.

Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei
tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:

»Miksi ette minua tervehdi?»

»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi
ylioppilas.

»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä
silmiin.

Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin
syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut
Pietarista täällä Helsingissä käymään?»

Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:

»Minä olen yliopiston kansleri.»

»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän
Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»

(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa
Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).

»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von
Kothen.»

»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni
tiehensä.

Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat,
päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa
terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.

Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut
jumaluusopin professori _Antero Vilhelm Ingman_ ja kuraattorina
maisteri _Antti Törneroos_, joka runoilijana käytti nimeä _Tuokko_.
Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin
yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen
_»hämäläisten kaappijutun»_, jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä
kiusoiteltiin.

Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu,
esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.

Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon
maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei
ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat
antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle
saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee
papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.

Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:

»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»

»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä,
että osakunta ostaisi kaapin.»

»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta?
Ostetaanko kaappi?»

»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.

»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan
kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä
napsauttaa pöytään.

»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut
arvannut kuraattorin ajatuksia.

Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut
kaappijuttu.

Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut
kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:

»Kokous on Lopussa.»

Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana
alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että
viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa».
Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli
Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat
päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin
»totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen.
Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia,
diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi
sekä joskus ilman seuraakin _propter necessitatem et ad frigus
depellendum_, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun
karkoittamiseksi).

Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä
nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua
tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana
halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin
ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi
juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää
asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen
yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:

   § 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på
        annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta
        ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)

   § 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei
        syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)

   § 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi
        olutjuusto on kalaa.)

   § 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos
        kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)

Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos
joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta.
Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja
ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita
vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa
hämäläisille.

Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua
suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan
viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa
raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi
pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan
fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan
alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi
moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista
suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa
kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo
samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun
käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen
osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.

Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet
osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun
tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa
selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin
tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja
toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan
Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi
ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen
työtään.

Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada _Sakari
Joakim Cleven_ inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö
täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti _J. J. Frithiof
Perander_. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja
opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä,
milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän
tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin
väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen
pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori
ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin
osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä
runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen
elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten
henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin
unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta,
Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä
runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.)
laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki
käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan
nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.

Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten
keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen
keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten
koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli
lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja
ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen
ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka
mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.

Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien
silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken
kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti
otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät
olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes
sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne
pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen
osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset
eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada
pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista
pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.

Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa,
vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa.
Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta
samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä
hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei
tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.

Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian
sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa
viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli
täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku
läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä
hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että
ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin
tolvana.

Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä
ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin
suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.




SUURET NAUKUJAISET HELSINGISSÄ

Joka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten
Runeberg kertoo Vänrikistä:

   »Mä istuin olkivuoteellen,
   hän alkoi Dunckerista
   sanella töistä urhojen
   ja Malmi-kapteenista.»

Tuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on
valanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen
jouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen
sotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan;
kuoli Joroisissa vuonna 1826.

Arvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen
haudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä
sankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki
Stoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen
innostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin
sankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka
rikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt
everstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä
sanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys
ja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas,
joka olisi kansallissankarin arvon mukainen.

Tämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria _Arvid
Frithiof Nordqvistia_ eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan
julkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi
vainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei
Malm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin
kansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän
julkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli
tehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja
herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat.
Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä
kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli
suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka
loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen
soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä
seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen
eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista,
niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana
ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat
tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.

Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja
neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki
professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista
ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen
häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen
uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat
ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että
professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.

Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5.
Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten
yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana
samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä
tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi
sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa
siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin
pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat
edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja
kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja.
Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot,
torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.

Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle
ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun
professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä
kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin
savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä.
Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen,
niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja
sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun
jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin
selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet
venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista
sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.

Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan
ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit
rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt
savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.

Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko
katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä
ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja,
niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.

Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen
soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana,
että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista
aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori
Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin
»Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut
puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen
häväistyksen.

Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut
jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja
professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä
itselleen.

Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin
yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen
kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori
asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä
merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli
sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät
he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen
professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja
ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten
listalle nimiä noin 80—90.

Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä
nimensä, ketkä _eivät olleet ottaneet osaa_ noihin naukujaisiin.
Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He
saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi
liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».

Rangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen
ankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka
pitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka
suureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se
arvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät
hyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun
esim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi
poikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä
rangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika
olisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.

Rangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä
naukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen
yliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet
ottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta
kiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla,
lukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla
kokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa.
Professori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli
tapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet
sentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi
Suomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin
silmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo
perintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista
käytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.

Perintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin
vapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä
tutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä
naukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin
mielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin
yliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.

Joitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun
luultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli
asian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:

»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)

Ylioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen
pysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja
kielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III
kesällä kävi Helsingissä.

Ylioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana,
tiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti
Malmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain
lippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta.
Eihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa
ylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti
syyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli
kohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin
kohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit,
siskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei
sotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa
käytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet
katkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien
joukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä
puolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison
venäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai
lippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei
joku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten
lippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.

Liput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin
ylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla
kuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston
amanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen
mielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.




HÄMÄLÄISEN OSAKUNNAN LIPPU

Palvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa
näkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden
hienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää
julkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa
osakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä
tunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut
lainkaan.

Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia
vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen
naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli
nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja
neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin
hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset
neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee
niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti
teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki,
joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat
suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti
sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus
oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.

Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta
ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin
tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun
maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut
maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei
keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja
oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.

Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin
että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet
päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä
Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin
asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka
kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä
ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan
yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.

Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja
arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen
piirustuksenopettajattaren, neiti _Hilda Söderströmin_ kanssa.

Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni
siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa
muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti
näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten
tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat,
sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873
Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni
varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle
matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun.
Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla
kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen
aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut
näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin
ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin
kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin
olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin
tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat
riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut
uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja
ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään
tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?

Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä
kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.

Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän
ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä
lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat
kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen
väeltä.

»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti
Söderström.

»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»

»Milloista lippua?»

»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää
vuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa
juhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma.
Hämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä
ensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858
avattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta,
jona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen
osakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel
Porthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on
vuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen
laitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9.
päivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias
Lönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on
vuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun
Suomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi
kerran kokoontui.

Kullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä,
joka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin
osakunnan kotiseudun elämässä.»

»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa
Mikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka
kirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä
Suomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa
vain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja,
suurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt.
Kaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta
uusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin,
etteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden
miesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»

»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja
Sammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen
osakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman
kunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko
sivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan.
Voipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä
ylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa
kuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa
suomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»

»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi
hämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»

»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan
jäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan,
Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä.
Pohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen
osakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista
olisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan
vaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä
ympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»

»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten
muiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen,
millainen hämäläisten lipun tulisi olla.»

»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka
on samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on
puhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja
pituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu
silkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun
reunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu
sidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti
messingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin
tankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty
tankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta
kulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on
ommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun
kumpaiseltakin puolelta.»

»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»

»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka
yläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista
ruusua.»

»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle
silkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy
samanlaiselta?»

»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot
ompelemalla silkkilangalla.»

Neiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti
hymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet
tulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi
kunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä
verran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.

Keskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului
vuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin
joutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa
kanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä
jäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko
Hämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua
kaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi
Pesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui
Hämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan
toimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville
kirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.

Tamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin
annettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia
raha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä
parhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset
ylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja
Tampereen naiset puuhasivat.

Hämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei
ainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun
puuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä
on, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi
vallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi
ahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.

Hämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni
minulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että
nämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia,
joita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs
Hämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta
varten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat
kimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta
avuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä,
joista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja
näiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla
olevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun
keskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset
seuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli
torille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa
kivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään
surettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai
vedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.

Usein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät
lystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne
matkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli
sekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli
luullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite,
jonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi
vähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet
opettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.

Kun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja
aineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen
piirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa
salaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille
ylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut
olla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja
kumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä.
Samalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen
vasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin,
ettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti
sitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.

Lippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin
Helsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti
osakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle
osakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä
osakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan
ylioppilastalon musiikkisaliin.

Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen
lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun
kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli
kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että
osakunta saa lipun.

Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin
osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori
Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden
uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka
asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.

Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle,
lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle
nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka
puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina
etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina
muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa,
että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja
sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.

Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen
lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja
osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan
oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä,
kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.

Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu
ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin
arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu
mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi
hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin
valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän
käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi
kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he
odottivat vielä jotakin jatkoa.

Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa,
nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä
tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa
tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei
muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja
lausuen:

»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja
valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa
ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan
todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman
monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat
meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa
kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä
Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä
naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita
jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä
mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää
vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että
heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme
velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän
toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa.
Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä
onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä
heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä,
että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja
lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää
työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu
valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia
ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri
se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa
rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen
lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.

Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme,
rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun
tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin
osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä
muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen
eläköönhuudon. Eläköön!»

Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni
osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan
erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin
Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin
oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli
ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä
ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli
aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin
minä.




VAPUNPÄIVÄN VIETTOJA

Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä
kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää
silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen
ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin
vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria
Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa
vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja,
alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi
valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli
mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran,
jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti
alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei
ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua,
niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin
kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei
käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että
valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas
sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen
samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella
alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin
sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen
kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä.
Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.

Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat
aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen
ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut
ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja
tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso
punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti;
punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja
jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.

Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja
useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai
ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä
vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan,
sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä
vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai
lisäksi kuunnella torvisoittoa.

Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista
ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin
sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli
tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden
Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita
voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys
kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut
sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa
vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä
uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat
aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin
ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä,
Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri
osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille
aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut
nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja
hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää,
mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen
käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden
käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat
vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta
esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä
laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin
ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan
edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.

Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut
ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet
itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin
tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti
sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko
puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan
kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli
vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut
laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu
runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi.
Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna
1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta
suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi,
että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen
kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa
kuuntelemassa.

Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu
vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua
kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui
tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli
ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa,
vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.

Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja
tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne
oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti
tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat
olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A.
Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.

Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius
kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:

»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne
näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»

»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.

»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»

»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula
kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti
auttanut.»

Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos
minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen
praktillista metoodia?»

»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten
puolelta.

Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että
innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut
päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois
Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin
nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja
ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon
talletettavaksi.

Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa
ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä
kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä
ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.

Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin
ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten
pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin
pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa
istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan
pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään
professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori
Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi
pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta
väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein
kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi
takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso
rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat
nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he
saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein
J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat
tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa
vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi
jupakka.

Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja
miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies,
jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän
sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin
jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa
maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein
väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän
katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä
voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän
selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat
olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä
syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä.
Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien
voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden
ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin
seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman
eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla
kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan
yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia
näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava
vaarin.

Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes
hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen
lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä
vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.

Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen
toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen
jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän
lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille
makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä.
Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja
naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan,
vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet
näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja
nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen
ihailla toiset.

Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty
vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta
vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka
Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin
kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten,
sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että
taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli,
tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.

Vaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison
jaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät
kiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen
johdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja
äänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen
huonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen
antoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen
ritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset
mielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen
terävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi.
Jokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain
roistokansa.»

Milloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen,
silloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen
luonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö.
Roistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.

Seuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli
vietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston
ravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että
ruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet
eivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä
nauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei
sellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.

Tavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä
jatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen
vapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta
alkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun,
nousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:

»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että
tänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»

Kuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi.
Vihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta
siten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi
hän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko
salista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen
ylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää
kävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven
pieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään
jyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki
ja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa
jonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut
käyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin
tyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut
taitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.

Vuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista
tappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui
suomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua raakuuden
merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan
loppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei
miekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei
liene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten
ylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden
vuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli
tosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului
myöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä
tuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla
kyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin
miekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa.
Kaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa
vuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.

Vihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan
loukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut
silti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden
välinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun
eripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan,
oli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset
kokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset
Kaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken
tapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja
mieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi.
Mutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa;
tulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa.
Molemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa.
Heille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät
vastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat
väittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja
jos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava
välttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa
virheitä, ja hän karttaa sellaisia.




JUHLAMATKALLA RUOTSISSA

Oli neljä vuosisataa kulunut siitä, kun Sten Sture vanhempi vuonna
1477 perusti Upsalan yliopiston. Ruotsin vanhimman yliopiston miehet
päättivät juhlallisesti viettää tätä Ruotsille rakasta muistopäivää.
Oli päätetty kutsua vieraita kaikista skandinaavialaisista
yliopistoista: Lundista, Kristianiasta, Köpenhaminasta ja Helsingistä.

Kutsukirje Helsingin ylioppilaskunnalle saapui v. 1877 kevätlukukauden
loppupuolella, jolloin suuri osa ylioppilaskunnan jäsenistä jo oli
lähtenyt pois Helsingistä. Kielitaistelu oli äskettäin päässyt
leimahtamaan täyteen liekkiin sekä jakanut Suomen ylioppilaskunnan
kahteen ryhmään, suomen- ja ruotsinmielisiin. Senvuoksi kutsu vaikutti
sangen jäähdyttävästi mieliin suomalaisessa puolueessa. Miesmuistiin
ei Ruotsin puolelta oltu saatu mitään kutsua yhteistoimintaan tahi
mihinkään yhteiseen juhlanviettoon, ja mieliala suomalaisten puolella
ei ollut otollinen. Siihen tietysti oli vaikuttanut etupäässä
kotimaisten ruotsikkojen lukemattoman monet kerrat osoittama ylenkatse
ja vihamielisyys. Epäiltiin Ruotsissa kohdattavan jotakin samanlaista.

Ruotsinmielisissä sitä vastoin syttyi yleinen riemastus. »Nyt mennään
Ruotsiin oikein miehissä. Pidetään yleinen ylioppilaskunnan kokous,
jossa valitaan edustajia osakuntien puolesta ja osakunnan
kustannuksella esiytymään. Edustajat valitaan niistä, jotka ovat
halukkaita lähtemään, eikä vastahakoisista. Ja yleisessä kokouksessa
päättää enemmistö, ketkä valitaan edustajiksi.» Näin ilkkuivat
ruotsikot tietäen olevansa enemmistönä.

Sillä välin kuin Helsingissä näistä asioista kinasteltiin, olivat
Upsalan ylioppilaat neuvotelleet ja tarkistaneet kutsunsa. Tuli tieto,
etteivät he voineet vastaanottaa rajatonta määrää kutsuvieraita.
Helsingistä saisi tulla korkeintaan 85. Ruotsissa pidettyjen
neuvottelujen tuloksena oli myös, että siellä ajateltiin
kutsuvieraiden maksutonta majoittamista Tukholmassa, kunnes vieraat
yhtaikaa lähtisivät sieltä junassa Upsalaan. Kirjakauppoihin
asetetuille listoille tulvi asuntotarjouksia. Melkein aina, kun
asunnon luovuttaja merkitsi listalle nimensä ja osoitteensa, ilmoitti
hän myös, että hän mieluimmin vieraaksensa halusi suomalaisen, sitä
lähinnä norjalaisen, mutta ei tanskalaista. Kahden päivän kuluessa
olivat kaikki suomalaiset sijoitetut, viikon päivät kului, ennenkuin
norjalaisille oli kaikille tarjottu asunto, mutta kaksi viikkoa,
ennenkuin kaikki tanskalaiset oli majoitettu. Kun vietettiin Sten
Sturen aikuisia muistoja, niin arvatenkin Kristian Tyrannin muistot
niihin sekaantuivat elähyttäen ruotsalaisissa vanhan kaunan
tanskalaisia kohtaan.

Helsingissä pidettiin yleinen ylioppilaskokous vastoin vähemmistön
ponnistuksia, ja ruotsikot määräsivät suomalaistenkin edustajat. Kun
ensin oli valittu osakuntien edustajiksi uusmaalaisista maisteri Axel
Lille, länsisuomalaisista lääketiet. kand. Rob Tigerstedt,
pohjalaisista maist. Rob. Castrén, hämäläisistä osakunnan kuraattori
dosentti J. J. F. Perander, savokarjalaisista maisteri A. J. Malmberg
(myöhemmin Mela) ja viipurilaisista maisteri A. V. Streng, niin alkoi
aikamoinen kinastelu siitä, ketkä vielä pääsisivät mukaan niistä,
jotka olivat ilmoittautuneet halullisiksi lähtemään. Ylioppilaskunnan
jäsenten joukossa oli silloin vielä montakin, jotka toverien
arvostelun mukaan eivät olleet soveliaita kuntaa edustamaan
tällaisessa juhlatilaisuudessa, ja sentähden henkilökohtaisuuksiin
menevä arvostelu ei ollut aivan mieluista kuultavaa.

Kun viimein tämäkin kysymys oli ratkaistu, päättivät matkalle
lähtijät, että jokaisen Helsingin yliopiston edustajan piti käyttää
matkalla valkoista lakkia, jotta hän ulkonaisestikin Ruotsissa
tunnettaisiin suomalaiseksi. Uusmaalaiset tahtoivat sitä paitsi viedä
mukanansa Ruotsiin jonkun Helsingin kaunottarista ja joukkoon liittyi
kolme parhaimmassa iässä olevaa tyttöä — neidit De la Chapelle, von
Frenckell ja Cræpelin.

Senaikuisista Helsingissä asuvista neideistä nämä olivat kieltämättä
kauneimpia.

Ruotsalaiset kuuluvat heistä sanoneen, että näkyyhän »aasialainenkin
rotu tuottavan muotoja, jotka eivät ole varsin epämiellyttäviä nähdä.»

Laiva, jolla lähdettiin matkalle, saapui Tukholmaan aikaisemmin, kuin
siellä odotettiin eikä rannassa senvuoksi ollut vastaanottajia
ohjaamassa tulijoita varattuihin asuntoihin.

Suomalaiset lähtivät omin päin kaupunkia katselemaan kulkien pikku
ryhmissä. Pian huomattiin, että noilla valkolakkisilla oli kultainen
lyyra lakissa eikä kokardia niinkuin Ruotsin ylioppilailla, ja että he
puhuivat ruotsia toisella tavalla kuin tukholmalaiset. Iloinen
puheensorina ruotsalaisten kesken alkoi kuulua. »Suomalaiset
kutsuvieraat ovat saapuneet.» Ja siitä hetkestä tunkeili
tukholmalaisia jokaisen suomalaisen ympärillä etsien tilaisuutta tehdä
tuttavuutta. Missä joku soittokunta soitteli puistossa tai jonkun
ravintolan edustalla ja sinne ilmestyi suomalainen, siellä
kapellimestari muutti soittokunnan eteen toiset nuotit ja esitti
pelkkiä suomalaisia sävellyksiä. Mutta silloin vasta mielenkiinto
heräsi ruotsalaisten keskuudessa, kun Helsingistä tulleet vieraat
jälleen kokoontuivat yhteen parveen ja laulajain lippu liehuen joukon
etupäässä marssivat majoituskansliaan kuulemaan, missä kullekin oli
luvattu asunto varattu. Tuhansiin nousi silloin niiden tukholmalaisten
luku, jotka seurasivat suomalaisia. Näiden suuri, tuulessa liehuva,
sininen, silkkinen, kullalla kirjaeltu, suomalaista kannelta kantava
lippu, jonka tangon päähän oli kiinnitetty kultainen lyyra ja jonka
nyörit olivat koristetut komeilla tupsuilla, herätti suurta huomiota
ja veti puoleensa kaikki, joilla vain oli joutilasta aikaa.

Kun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei
lipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn
sopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä
tarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen
keräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla
leikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen
esimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua
laulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes
lipunkantaja pelasti lipun.

Suomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin
Lundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat
pienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka
paikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan
ylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja
kohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia
joutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä.
Suomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa
syntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä.
Finländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.

Jotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä
esille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan
Suomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen
sivistyksen j. n. e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä
tässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita
juttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin
kuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai
sellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia
fennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.

Sattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri
Malmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut
tai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela)
heti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia,
kuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.

»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten
päämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo
kotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa
pohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon
vain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä
mainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas
osa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme
väestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä.
Äidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä
Ruotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan
yliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja
koulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi
annettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain
harvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä
seuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on
sivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden
suomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi
suomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän
mielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen
vähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle
täytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on
ainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon
valmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa,
johon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat
opettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen
asukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain
vähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä
kituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen
hävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa
opetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan
yhtä perusteellisesti.»

Se mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä,
tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä
tekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla
huomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän
joukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan
puhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä
suomalaisten moittijan ahtaalle.

»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan
sisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne
on kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista
sivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä
puhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle
vihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa.
Mahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon
liikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin
puhutte suomenkieltä?»

»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu
emmekä huoli oppiakaan.»

»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne
sitä häpeäisin.»

»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona
on se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein
ymmärretä.»

Tuo älykäs ja teräväpuheinen ruotsalainen neito ei vielä silloin ollut
saavuttanut niin suurta kuuluisuutta ja mainetta kuin tätä nykyä.
Hänen nimensä oli _Ellen Key_.

Kun Kristianian, Köpenhaminan ja Lundin edustajat olivat saapuneet
Tukholmaan, niin lähtivät kaikki kutsuvieraat ylimääräisellä junalla
Upsalaan. Toista tuhatta ylioppilasta oli tässä junassa ja se oli
silloin ensimmäinen laatuansa ainakin pohjoismaissa. Upsalassa suurin
osa vieraista majoitettiin Upsalan linnaan.

Kutsuvierasten ja isäntinä esiintyvien Upsalan ylioppilaitten luku
kohosi yhteensä runsaasti yli parin tuhannen, ja kun silloin Upsalan
uusi yliopistorakennus ei vielä ollut valmis, niin suurella
juhlayleisöllä ei ollut käytettävissä tarpeeksi isoa juhlasalia, vaan
juhla pidettiin ulkona ja juhlapaikaksi valittiin yksi kaupungin
pohjoispuolella Vanhan Upsalan luona olevista kuningaskummuista.

Vanha Upsala, jossa on ikivanhoina pakanuuden aikoina rakennettu
tuomiokirkko ja sen lähellä olevat neljä muinaisten kuningasten
hautakumpua, on nykyisestä Upsalan kaupungista rautatietä kulkien
puolen peninkulman päässä. Sinne asettui juhlayleisö maahan yhdelle
kuninkaiden hautakummuista istumaan kuunnellaksensa juhlapuheita.

Upsalan yliopiston puolesta tervehdyspuheen pitäjäksi valittu
juhlapuhuja huomautti, miten tämä paikka jo pakanuuden aikoina oli
ollut pohjoismaiden asukkaille yhteinen pyhä paikka, ja kun näitä
muinaisen kansan rakentamia kumpuja on luvultansa neljä, niin puhuja
vertasi niitä tässä juhlassa edustettuun neljään maahan: Ruotsiin,
Norjaan, Tanskaan ja Suomeen. Vaikka kuningaskummut ovat jokainen
erillään toisistaan samoin kuin kysymyksessäolevat maatkin, niin ne
kuitenkin ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhteisen
ryhmän, joka eroaa ympäristöstä. Samalla tavoin skandinaavilainen
sivistyskin, yhteinen uskonto, yhtäläinen lainsäädäntö ja vapaudenaate
yhdistää nämä maat kokonaisuudeksi, jonka eri osat kukin omalla
kotiseudullaan ja omalla kielellään on velvoitettu hoitamaan
esi-isiltä saatua perintöä ja valvomaan kukin kohdaltaan oman kansansa
tulevaisuutta. Niistä, jotka olivat juhlassa mukana, ei kukaan tiennyt
sanoa sen muinaisen kuninkaan nimeä, jonka hautakummulla nyt
istuttiin, eikä myöskään, milloin tämä hautakumpu oli rakennettu,
sillä nämä tiedot olivat jo vaipuneet ikuisen unholan yöhön. Puhuja
toivoi myös, että riita ja eripuraisuus Pohjolan kansojen keskuudesta,
missä se oli ennen saanut aikaan hävitystä, verenvuodatusta ja
vihollisuutta, katoaisi ainaisiksi ajoiksi. Kauniisiin lauseisiin
sommiteltu tervehdyspuhe kehoitti kaikkia Pohjolan yliopistoja
ystävälliseen ja veljelliseen kilpailuun sivistystyössä koko
ihmiskunnan hyväksi.

Sekä tervehdyspuhe että muutkin juhlapuheet olivat omiaan hälventämään
mielissä vallinneen jäykkyyden ja juhlavieraat kansallisuuteen
katsomatta tunsivat itsensä saman sivistyshengen lapsiksi ja
ystävällisiksi veljiksi.

Suuria rahasummia oli Upsalan yliopisto uhrannut muistojuhlan
järjestämiseen, mutta eivätpä yksityisetkään säästäneet itseään
saadaksensa juhlan onnistumaan. Muuan rikas sahanomistaja oli
lähettänyt ylioppilaille kutsun tulla Älfkarlebyhyn Dal-joen suulla
hänen kutsuvieraikseen. Erään kauniin, koivuja kasvavan saaren
Dal-joessa oli hän antanut puhdistaa ja siistiä juhlapaikaksi. Juna
vei vieraat Upsalasta ensin Dannemoran rautakaivokselle ja täällä
ihmeteltiin sitä suunnattoman suurta ja syvää, maan uumeniin ulottuvaa
aukkoa, joka oli syntynyt, kun puolisen tuhatta vuotta oli yhtämittaa
samasta paikasta kaivettu ja nostettu rautamalmia. Ja kun vieraat
saapuivat Älfkarlebyhyn, niin he huomasivat, että saaren molemmin
puolin oli kosket, jotka Dal-joki muodosti. Koskissa oli
lohenpyydyksiä ja kauniin koivikon keskeen saarelle oli omistaja
kaivattanut lammikon, jonka pohja sekä reunat olivat vuoratut
puhtaiksi höylätyillä ja tiiviisti saumatuilla lankuilla. Koko
lammikko oli täytetty simalla, jota pitkävartisilla kipoilla
nostettiin suuriin puhvelinsarvista tehtyihin juoma-astioihin.

Ruotsalaiset lauloivat laulua:

   Svearne fordomdags drucko ur horn
   togo in städer med vallar och torn.

Ja nyt ruvettiin muinaisten svealaisten simanjuontia matkimaan. Joka
ei ennen ollut sarvesta juonut, tuli pian huomaamaan, että siinäkin
tarvittiin tottumusta. Jos joku käänsi sarven sillä tavoin, että kärki
oli hänestä poispäin, ja kallisti sarvea siitä juodaksensa, niin, kun
kärki oli kohonnut hänen suunsa yläpuolelle, pulpahti sarven sisällys
hänen kasvoillensa. Juomatoverit silloin pyrskähtivät nauramaan.
Välttääksensä tällaista vastoinkäymistä oli, ennenkuin sarvesta
ryyppäsi, käännettävä se niin, että sarvenkärki oli kainalossa.
Silloin sarven sisällys ei läikkynyt kasvoille.

Samassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös
mäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana
pisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli
asetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia.
Toisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä
lähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista
nestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja
nämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen
lammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu
aiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot.
Mutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen
tyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes
kulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon
suojassa virkistystä saamaan.

Hämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka
oli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut
puhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään
vauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen.
Vieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli
ryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti
kovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä
koskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla
tarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he
rupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko
juhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.

Upsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet
suomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat
menneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty
ruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen
varovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian
läheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten
välillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden
solmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät
vaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan
sen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu
vuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien
tekemien konserttimatkojen kautta.

Se voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen
muistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli
jälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta
siitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli,
ja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan
vieroittamaan.




MUUTAMIA MUISTELMIA YLIOPPILASLAULUN VAIHEISTA ENNEN VUOTTA 1885

Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen
laulukunta, _Akadeeminen laulukunta_. Se oli perustettu Paciuksen
aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan
jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa
niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat
välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle
syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen
menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta
hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot
(kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista
kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa
ylioppilastaloa varten.

Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu
hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta
vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen
laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.

Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen
laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri _Martin Wegelius_,
josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä
ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien
joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän
mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan
heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten
toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys
suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri
Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli
vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka
ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja
laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan
suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän
täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se
käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin,
kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan
ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan
suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen
juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W.
Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet
jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten
mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te
voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te
vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat
eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein
Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat
ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet
muista.

Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin
alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon
otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli
vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut
asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija
ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan
suomalaisia lauluja. _»Suomalaisen Nuijan laulukunta»_ esiintyi sitten
suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä
laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun
suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä
muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.

Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli
maisteri _Taavi Hahl_. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan
laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä
vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.

Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu
laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen
ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen
Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun
vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä
ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni
Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet
suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät
kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin
molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.

Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun
Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi
herra _Nils Kiljanderin_.

Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen
osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi
Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun
hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan
laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana
ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta
tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut
niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.

Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut
johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin
Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä
valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri _Gustaf Maximilian
Sohlström_.

Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan
etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna
lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan
varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita.
Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut
sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin.
Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat
kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin
kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri
osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen
melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:
_P. C. (= Petersburgska Conserten)_.

Siitä tuli epäonnistunut yritys.

Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle
laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50
kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri
joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan
ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset
harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli
lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä
kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana,
että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai
kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen
lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä
ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan
vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja
lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin
lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti,
että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään
sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia.
Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja
oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja,
jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan
harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille,
joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.

Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä
kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää
konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat
hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu
olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset
ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille
suomalaisille sotilaille.

Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin
konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat
maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa.
Se otti siitä lähtien nimekseen _»Muntra Musikanter»_; lyhennettynä
nimi merkittiin _»M. M.»_ Ja sennimisenä kuorona se läksi
konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva,
joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin
annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa,
Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen
päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin
laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän
laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin
harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen
nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta
haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien
välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m.
pitkin Suomen rannikkoseutuja.

Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen
osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin.
Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi
Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta
ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi
otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin
olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns
vokalafdelning».

Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin
jälkeen hovioikeudenauskultantti _Oscar Mechelinin_, joka oli sekä
taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin
jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei
helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä
v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen
päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa _Nils Kiljanderin_.
Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat
laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia
loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty
Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan
yhteisenä nimenä oli _Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens
Sångare_, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.

Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain
nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana.
Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto
oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset
nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja
harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin
60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä
tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.

Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta
siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen
jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi
_Jakob Verner Holmberg_. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin
soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista
taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden
vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä
vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea
tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita
ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit
suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén
sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä,
että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa
juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on:
umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat
ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi
ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja
kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon
ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.

Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin
valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi
vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin
johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An
die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli
tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan
säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti
ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi
Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.

Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä
harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston
laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun,
sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia
sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se
kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin
ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi
suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät
toiset.

Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi
sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.

Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he
joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan
tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon
uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin
menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät
pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen
siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin
herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.

Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa
ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin
viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni
moitteettoman hvvin.

Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän
kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin
toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja
laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas
laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan
ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata
juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin
kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin
kumminkin viisi eri kertaa.

Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella
tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin
vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli
keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle
lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli
huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi,
mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä
ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua
ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.

Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät,
ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka
rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan
»enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja
laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena
pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin
vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.

Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880
seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen
laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra
Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä
puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen
laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin
joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se
harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena
epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille
seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin.
Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25
suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista
mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä
ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.

Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat
arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset
laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin
mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin
tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan
jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa
joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli
laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista
kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen
tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain
joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti
julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi
laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi
laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei
voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja
ja rettelöitä.

Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat
ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään
laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli
laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään
yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet
laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan
kummallakaan puolella.

Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka
koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat
hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta
ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa
jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän
vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella
äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan
puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa
riitakokouksissa.

Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin
puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme
niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen,
että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että,
ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja
riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa
ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o
slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani
laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa
tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin
kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset
ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista
Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan,
mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.

Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä
vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois
kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen
alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi
kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä
saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö
ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta
sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi
kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra
Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta
saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat
tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä
vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät
jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.

Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan
ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan
laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun
heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat
vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut
valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon
liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota
sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat
itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan
nimiluettelosta.

Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön
ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen
puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi
vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli
liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen
kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan
kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle
ylioppilaskuntaan nähden.

Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua
olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä
joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein
laulunjohtajaksensa fil. kand. _Edvard Rindellin_. Herra Rindell oli
kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko
laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu
laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri _Hjalmar Londén_ käymään
ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa
laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun
häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä
vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen
laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä
ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei
ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa
laulukunnalle.

Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin
omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra
Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla
antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin
tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko
kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä
varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.

Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra
Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa
kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille
viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén
oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen
mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman
mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan
halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra
Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.

Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan
ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa.
Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita
jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas
rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa
enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja
ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän,
ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen
päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.

Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt
tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:

»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi!
Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt
saataisiin päättymään.»

Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä
laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi,
epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle
puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan.
Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää
salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois
jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén
tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille
kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa
lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin
sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle.
Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin
joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa
halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja
astuskeli huoneessa edestakaisin.

»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan
fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin
että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén
sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi
tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian
oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä
joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi
tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän
näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille
tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa
selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»

Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt
suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa.
Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin
kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt
ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan
harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v.
1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon
ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat
lääketieteenkandidaatti _Oskar V. Mobergin_. Olisiko herra Mobergilla
ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa
kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen
ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet
harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin
painetuilla ilmoituksilla.

Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka
heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen
laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut,
vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat
eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä
savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen _K. Th. Hällströmin_ ja
_P. J. Hannikaisen_ sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra _O. S.
Ticcanderin_ johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä
menestyksellä.

Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet
voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli
edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman
ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman
jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut
perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa
tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen
alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885
elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat
tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.

Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja
valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut,
silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään
virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi
johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa
laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta
eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan
johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on
mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta
ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan,
jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra
_Carl v. Knorring_.

Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli
syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja
Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa
hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun
sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla
Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin
ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra
Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius
oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra
Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja,
ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri
Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin
sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän
huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus.
Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista
tiehensä.

Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä
mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä
nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään
epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa
suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän
oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa
ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta
herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että
hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että
Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi
eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka
yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston
kautta julistettaisiin rauenneiksi.

Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen
musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen
laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt
ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti
ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan
läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö,
ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin
säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo
sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta
varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava
käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa
vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen
koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai
paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli
Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä
virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa
ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen
vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen
anastamisesta.

Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen
laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi
ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla
huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu
toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella
hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen
vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi
laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.

Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen
ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta
Sohlströmin perustama laulukunta, _Muntra Musikanter_, oli jäänyt oman
onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä.
Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti _Oscar
Mechelinin_. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä
ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi
muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi
parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa
ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät
ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut
ylioppilaskuntaa palvelemaan.

Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli
paljon heikontunut ja sen johtaja maisteri _P. J. Hannikainen_ ryhtyi
asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen
kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu
kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti
laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v.
1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain
yksityinen lauluseura, nimeltään _»Laulaja-Veikot»_ (L. V.). Mutta
itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta,
vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty.
Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli
rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle»
niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin
tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten
ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja
ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut,
että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua
kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.

Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka
pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada
itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista
pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky.
Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia,
saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä
puoleensa uusia voimia.

Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa
ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin
hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt
paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin
säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja
poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus
kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia
ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia
eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa
parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan
vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin
ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä
suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka
vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja
saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M.
M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.

Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan
jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja
kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa,
Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa
pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin
yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.

Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia
vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja
kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet
toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin
puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi
mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät
sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä
asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita
tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä
tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen,
että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.

Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia
liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä
tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla
niiltä ajoilta.

Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana
laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja
kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa
Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen
perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan
veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen
sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua
kohtaan.

Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa
kestää!

Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan,
jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen
laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on
tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia
ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten
ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää
ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni
todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on
olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat
laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä
muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien
ansioita tunne.




YLIOPISTONUORISON INNOSTUS SUOMALAISEEN OOPPERAAN

Laulun harrastusta ylioppilaspiireissä 1870-luvulla elvytti erittäin
suuresti _Suomalainen Ooppera_ ja kymmenittäin oli ylioppilaita, jotka
pitivät kunnianasiana Suomalaisen Oopperan tukemisen ja auttamisen
lauluäänellään. Varakkaammat uhrasivat rahojakin. Niinpä esim.
veljekset Vilhelm ja Reinhold Lagus olivat vuosittain sitoutuneet
maksamaan 100 mk Suomalaisen Oopperan hyväksi, ja sitäpaitsi he
ilmaiseksi lauloivat kuorossa. Sillä tavoin esiintyi sangen moni
ylioppilas teatterin näyttämöllä etevien taiteilijain joukossa.
Suomalaisuus innostutti silloin jokaista ponnistamaan voimiaan ja
uhrauksia tekemään. Näiden muistelmain kirjoittaja oli kolmen vuoden
ajan Suomalaista Oopperaa avustamassa kuorolaulajana. Kun olin köyhä
ylioppilas ja ansaitsin toimeentuloni tilapäisillä ansiotöillä,
suomentajana, sanomalehtien painovirheiden korjauslukijana tai
yksityisopetuksen antamisella, niin eipä ilman erikoista innostusta
olisi riittänyt aikaa Suomalaisen Oopperan hyväksi, varsinkin kun
samalla oli pidettävä huolta myöskin varsinaisista opinnoista. Mutta
innostus oli todella suuri.

Muistan erikoisesti sen hetken, jolloin Suomalaisen Nuijan laulukunta
19. huhtikuuta v. 1876 oli kokoontunut Arkadia-teatteriin iltamyöhällä
näytännön jälkeen kunnioittaaksensa primadonnaa, neiti _Ida
Basilieriä_, jonka hyväksi silloin oli annettu resettinäytäntö.

Oli esitetty »Faust», ja Margaretan osa oli tietysti neiti
Basilierillä. Samana iltana oli ruotsalaisessakin teatterissa
näytäntö, ja kun kumpaisenkin teatterin yleisön keskuudessa oli suuri
kilpailuhalu ja kun tiedettiin, että suomenmielinen yleisö aikoi
suurella kukkasateella kunnioittaa arvossapidettyä laulajatartaan,
niin eivät ruotsinmielisetkään tahtoneet olla Pekkaa pahemmat. Ja niin
syntyi hurja kilpailu, jossa koeteltiin, kumpi puoli saisi aikaan
suuremman kukkatulvan.

Ruotsalaiselle teatterille oli palvelustansa tarjonnut rouva _Emma
Engdahl_. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja vaikka hän ei ollutkaan
saanut lauluopetusta, niin ruotsalaiseen teatteriin hän otettiin
primadonnaksi. Myöhemmin hän sitten harjoitti lauluopinnoita
ulkomailla. Huhtikuun 19. päivänä ruotsalaisen teatterin yleisö
lahjoitti hänelle neljä isoa kukkavihkoa. Samana iltana Suomalaisessa
Oopperassa neiti Basilierille annettiin kukkia koko hevoskuormallinen.
Suomenkieliset laulajat olivat jo edeltäkäsin koonneet puolueensa
kesken »kolehtia» kukkia varten, ja heidän toimestaan saatiin kokoon
150 kpl. yhden markan pieniä kukkavihkoja, 75 kpl. 3 markkaa maksavia
ja sitä paitsi oli suuri osa Suomalaisen Oopperan yleisöstä
varustautunut kukkasilla teatteriin tullessaan. Sinä iltana sanottiin
Helsingin puutarhurin saaneen tilatuista ja myydyistä kukista noin
kolmetuhatta markkaa. Siihen aikaan sellainen summa oli jo tavattoman
iso. Harvoin oli suurempia ja komeampia kukkavihkoja Helsingissä sitä
ennen nähty. Eräs jättiläisvihko, jonka neiti Basilier sinä iltana
sai, oli niin suuri, että kun hän pitäen vihkoa käsissään teki
näyttämöllä yleisölle kumarruksen kiitokseksi, niin kukkaisvihkon
takaa näkyi hänestä vain pää ja vähän jalkoja.

Kun näytäntö oli loppunut, jakeli neiti Basilier, yleisön poistuttua
teatterista, noita kukkia kaikille niille, jotka olivat olleet
näytännössä osallisina, yksin kuoronjäsenille. Hän tahtoi osoittaa
kiitollisuuttaan kaikille, jotka hänen resetti-iltanansa olivat olleet
häntä avustamassa. Jo kauan edeltäkäsin oli tämä kiitollisuudenosoitus
hänen puoleltaan mietitty, sillä hänellä oli mukanansa tusinoittain
Pariisista tilattuja valokuvia, kabinettikokoa, joihin hän oli omalla
käsialalla kirjoittanut nimensä ja merkinnyt antavansa kuvan
_ystävälliseksi muistoksi_. Hän oli varsin hyvin arvannut, että
jokainen piti kallisarvoisena lahjana hänen itsensä antamaa valokuvaa,
sillä hienolla käytöksellään oli hän voittanut kaikkien mielisuosion.
Sen ajan kuluessa, jolloin näiden muistelmain kirjoittajalla oli
tilaisuus vähäpätöiseltä osaltaan avustaa Suomalaista Oopperaa, oli
siellä useampia oppineita ja hyvä-äänisiä laulajattaria, siellä olivat
sisarukset Strömmer, neidit Basilier, Fohström, Lagermarck, Wecksell,
Synnerberg ja Ingman. Kaikki he olivat kouluutettuja taiteilijoita.
Vaatimattomat ylioppilaslaulajat, jotka kansallisesta innostuksesta
avustivat oopperaa kykynsä mukaan, huomasivat ihastuksella, ettei
neiti Basilier milloinkaan pilkkanaurulla tehnyt ivaa heistä, vaikka
hän huomasi, että tottumattomat kuorolaulajat milloin lauloivat
epäpuhtaasti, milloin sotkivat musiikin tahdin. Samanlaista arvostelua
ei voinut antaa muista laulajattarista eikä varsinkaan muutamista
mieslaulajista. Senpätähden Ida Basilier, jota salaa mainittiin
hyväilynimellä _»meidän Ida»_, oli voittanut kaikkien ihailun ja
kunnioituksen. Itsestään arvattava asia oli, että jokainen hänen
resetti-iltansa suurempien roolien esittäjistä sai häneltä
suuremmanpuoleisen kukkavihkon muistoksi, sillä olihan hänelle yleisö
antanut niin runsaasti kukkia, ettei hän niitä olisi voinut edes
korjata asuntoonsa hankkimatta erikoista hevosmiestä niitä
kuljettamaan. Suuret kukkavihot käsissä ja kainaloissa lähtivät
silloin teatterista kotiinsa Faustin, Martan, Valentinin, Siebelin ja
kaikkien vähäpätöistenkin osien esittäjät. Sotilailla, porvareilla ja
naiskuoron kaikilla laulajilla oli »meidän Idan» itsensä antama
kukkavihko tämän illan muistona.

Riemusaatossa seurasi Nuijan laulukunta sekä kauan teatterin
ulkopuolella kärsivällisesti odottanut yleisö neiti Basilieria hänen
asuntoonsa Elisabetintorin varrella. Suomalaisen Nuijan laulajat
tahtoivat vielä hänelle osoittaa kunnioitustaan ja asettuivat hänen
akkunansa edustalle laulamaan. Niihin aikoihin oli tapana järjestää
asunnot niin, että ikkunassa yksi pieni ruutu oli saranoilla ja se
voitiin talvellakin avata raittiin ilman saamista varten. Sellaista
ruutua nimitettiin venäläisellä nimellä »fortuschka». Herrasväki
Flodinin salin »fortuschka» avattiin ja neiti Basilier kiitti laulusta
ja muusta hänen osakseen tulleesta huomaavaisuudesta. Hän tahtoi
vuorostaan laululla osoittaa kiitollisuuttaan, mutta eihän
»fortuschkan» kautta hänen äänensä kuulunut ja sentähden hän pyysi
ylioppilaita tulemaan sisään. Nuijan laulajat eivät rohjenneet kutsua
noudattaa, sillä olihan otettava huomioon, että oli jo sydänyö ja
laulajatar oli epäilemättä väsyksissä pitkän näytännön jälkeen
laulettuaan melkein koko illan. Sentähden laulukunta lauloi pari
laulua vielä lisäksi ja sitten aikoi kukin lähteä kotiinsa. Mutta
»fortuschka» avattiin uudelleen ja kutsu uudistettiin entistä
pontevammin. Mitäpäs muuta kuin laulajat marssimaan sisälle, vieläpä
mukana muitakin saattomiehiä. Pian olivat huoneet niin täynnä väkeä
kuin niihin mahtui, ja kävi selville, että laulajia oli odotettu,
sillä pöydälle ilmestyi summattoman suuri viinimalja. Laulajatar ja
hänen sisarensa esiintyivät nyt emäntinä, ja maljan ympärillä olevat
pikarit täytettiin. Suuressa ihmistungoksessa neiti Basilier koki
ojentaa pikarin jokaiselle käteen. Suurta vierasjoukkoa hän ilahdutti
vielä laulamalla pianon ääressä muutamia kauniita lauluja. Mutta kun
hän sitten Nuijan laulukunnalle tahtoi lausua kiitoksensa heidän
kohteliaisuudestaan häntä kotiin saattaessa, oli hän vähän hämillänsä
ja sanoi paremmin tottuneensa laulamaan kuin puhetta pitämään. Sen
vuoksi hän pyysi erästä tuttavaa, maisteri Bertil Nohrströmiä
puolestansa lausumaan kiitokset laulukunnalle.

Saatuansa puheenvuoron maisteri Nohrström pitikin laulajien puolesta
puheen neiti Basilierille kiittäen häntä sekä entisestä työstään että
varsinkin tämän illan taiteellisesta laulusta ja vierasvaraisuudesta.

»No, nyt puhe kääntyi ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä olin
tarkoittanut», virkkoi neiti Basilier, kun laulajat joivat maljan
hänen kunniaksensa. Suomalaisen Nuijan laulajat lauloivat vielä
sisällä muutaman laulun ja läksivät kotiinsa vieden mukanaan rakkaan
muiston vierailustansa Suomen satakielen luona.

Niitä aikoja muistelee mielihyvällä vielä vanhoilla päivillänsä,
vaikka lähes 50 vuotta jo on kulunut siitä tilaisuudesta. Senaikuista
innostusta kuvaa sekin, että asuinkumppanini, joka tätä nykyä (1924)
harmaapäisenä vanhuksena elää Tampereella, tuli tuosta tilaisuudesta
kotiin ihan haltioissaan näytellen kättänsä ja hokien: »Ajatelkaapas,
että minä tällä samalla kädelläni olen saanut puristaa itse Ida
Basilierin kättä, joka minulle ojensi viinilasin ja kilisti lasia
kanssani.»

On muistettava, että elettiin aikaa, jolloin sivistynyt suomenkielen
käyttäjä ruotsikkojen puolelta sai vielä yleisesti kokea halveksimista
ja ylenkatsetta vain äidinkielensä vuoksi. Monet kiivaat väittelyt
suomenkielen puolustamiseksi sen moittijoita vastaan saatiin silloin
käydä. Ruotsin ihailijat moittivat suomea rumaksi kieleksi, kun siinä
niin usein kuulee sekä pitkiä että lyhyitä _ä_-ääniä. Esimerkkeinä
mainittiin sanoja, joiden kaiku ei ole kaunis, varsinkin jos ne
rumasti lausutaan. Silloin sai kuulla suomea väänneltävän ja
käänneltävän ja rääkättävän, jotta saataisiin todistetuksi
suomenkielen kauhea rumuus, kun se muka on pelkkää rääkymistä.

Suomenkielen ihailijat ja puolustajat kokivat puolestaan näyttää,
miten rikasta kielemme on soinnultaan, miten kauniilta se kaikuu
diftongirunsautensa vaikutuksen vuoksi, ja kuinka se siinä suhteessa
voittaa melkein kaikki muut kielet, yksin italiankin. Lisäksi
suomenkielen kauneutta kohotti, että siitä puuttui ne monenlaiset
suhu- ja kurkkuäänet, joita on m. m. slaavilaisissa kielissä.

Näiden ominaisuuksien vuoksi eivät slaavilaiset kielet
skandinaavienkaan mielestä kuuluneet kauniilta. Tämän myönsivät
ruotsinkielenkin ihailijat. Ja kun tuli kysymys siitä, minkälaiset
kielet ylimalkaan ovat myönnettävät kauneiksi ja laulun esittämiselle
soveliaiksi, saatiin seuraava määritelmä:

Kauniita sekä puheessa että laulaessa kuulla ovat vokaalirikkaat
kielet, joissa ei ole kurkkuääniä eikä ylen paljon konsonantteja
peräkkäin.

»Hyvä on!» sanoivat suomenkielen ihailijat. »Juuri tämän määritelmän
mukaan suomenkieli on paljon kauniimpaa kuin ruotsi. Suomenkielessä on
monta vertaa enemmän diftongeja kuin ruotsinkielessä eikä suomenkieltä
ole rumentamassa se summattoman suuri joukko päriseviä ja rämiseviä
sanoja, jotka alkavat monella peräkkäin seuraavalla kerakkeella.
Jokaisessa ruotsinkielisessä sanakirjassa sellaisia ääneltään
epämiellyttäviä sanoja löytää tuhansittain. Sentähden on vaikeata
ymmärtää, minkätähden ruotsinkieli olisi kauniimpaa kuin suomi ja
millä perusteella sitä väitettä tahdottaisiin todistaa. Kun sen
lisäksi suomenkieli on sekä sanojen paljouden että muotojen puolesta
rikkaampaa ja ruotsi köyhempää — —»

Sitä ruotsinkielen käyttäjät eivät tahtoneet myöntää todeksi. Heidän
mielestään ruotsi oli rikkaampaa.

Vai niin! Tunnetteko erästä Ekbohrnin tekemää sanakirjaa, joka
sisältää selitykset 35 000 vieraskieliseen sanaan, joita ruotsalaiset
käyttävät, koska heidän omassa kielessään ei ole nimitystä vastaaviin
käsitteihin. Ruotsinkieltä puhuvat lainaavat niin paljon sanoja
vieraista kielistä, etteivät itsekään enää muista, mitä nuo lainasanat
merkitsevät. Sentähden he tarvitsevat Ekbohrnin apua. Vieraista
kielistä lainaaminen arvatenkin tapahtuu sentähden, ettei omassa
kielessä ole tarpeellisia sanoja. Latinan- ja ranskankielten
sanavarastosta he ovat lainanneet niinkin tavalliset ja kaikille
sivistyskansoille välttämättömät sanat, joilla ilmaistaan esim.
käsitteet _uskonto_, _luonto_ ja _valtio_. Alkuperäisiä ruotsalaisia
sanoja, jotka vastaavat näitä käsitteitä, ei ole, ei ainakaan tätä
nykyä käytännössä.

Tämänlaatuisia väitteitä suomenkielen moittijoita vastaan sai hyvin
usein esittää, kun ruotsikot luulivat muutamalla mahtisanalla voivansa
tukkia vastustajiensa suun.

Ilman väittelyä ja riitelemistä, ainoastaan kauniisti laulamalla,
neiti Basilier näytti koko maailmalle, että suomenkieli on kaunista ja
rikasta kieltä sekä erinomaisen sopivaa taiteellisen laulun
esittämiseen. Oulussa syntyneenä, lapsuudestaan saakka suomea
osaavana, oli hän suomenkielen virheettömässä, kauniissa ääntämisessä
kaikkien muiden laulajattarien edellä. Ja kun hän tällöin kohotti
tämän äidinkielemme kiistämättömään kunniaan, niin olisihan se ollut
tunteeton pölkky, joka siitä ei olisi innostunut. Ei siis ole
kummeksittavaa, jos joku nuorella intoisella iällänsä ihastui
haltioihinsa, kun Suomalaisen Oopperan ihaillulta primadonnalta
itseltään sai kädenpuristuksen, tai kukkasen tahi valokuvan ja
kiitoksen avustuksesta hänen juhla-iltanaan.




YLIOPPILASTALOSSA OLEVAN VÄINÄMÖISEN TAULUN VAIHEITA

Taidemaalari Robert Wilhelm Ekman on kuvannut Väinämöisen laulua
Kalevalan mukaan suuressa taulussa, joka säilytetään vanhan
ylioppilastalon musiikkisalissa. Taulu ei sinne tullut ihan
tavallisella tavalla.

Kun Ekman vuonna 1873 kuoli Turussa, oli hänen jäämistössään m. m.
tämä taulu, ja kun perilliset tahtoivat saada sen myydyksi, kääntyivät
he ylioppilaskunnan puoleen tarjoten taulua lunastettavaksi
ylioppilastaloon, jossa musiikkisali oli kylliksi avara näin suuren
taulun säilytyspaikaksi.

Vaikka Ekman oli eläessään tunnettu etevimmäksi Suomen
taidemaalareista, niin ylioppilaskunta kuitenkin kysyi
estetiikanprofessori C. G. Estlanderin mielipidettä Väinämöisen taulun
taidearvosta.

Professori Estlanderin lausunto oli outo. Hänen mielestään taulu oli
niin ala-arvoinen, ettei se ansainnut tulla ostetuksi
ylioppilastaloon. Vieläpä hän taulussa esitetyistä Vellamon neidoista,
joilla ei ole uimapukua yllä, lausui Ekman-vainajaa häväisten, että
tämä esittääksensä Vellamon neitoja oli tehnyt tutkimuksia
pariisilaisissa porttoloissa. Sen sijaan suositteli hän erään
ruotsalaisen taidemaalarin maalaamaa taulua, joka esittää
skandinavialaisen mytologian kertomaa ukkosen haltijaa, Thoria,
taistelemassa jättiläisiä vastaan.

Mutta suuri osa Suomen ylioppilaista oli toista mieltä. Ekmanin
maalaama Väinämöisen taulu, jonka aihe on kotimainen ja kohdistuu
musiikkiin, miellytti heitä paremmin.

Ylioppilaskunnassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan paha eripuraisuus
kaikissa kansallisuutta välillisesti tai välittömästi koskevissa
kysymyksissä. Semmoiseksi kysymykseksi oli näin tämäkin asia saatu
eikä Väinämöisen taulua ylioppilaskunnan varoilla ostettu. Hämäläinen
osakunta kokonaisuudessaan, pohjalaisen osakunnan vähemmistö ja
savokarjalaisen osakunnan enemmistö muodostivat silloin yhtymän, joka
lunasti Ekmanin perillisiltä taulun. Mutta kiukku ja suuttumus tuota
suomalaista taideteosta vastaan oli niin valtava, ettei sille tahdottu
antaa tilaa ylioppilastalossa.

Ylioppilaskunnan yhteisiä asioita hoiti siihen aikaan viisijäseninen
valiokunta. Tämän puoleen kääntyivät taulun omistajat pyytäen lupaa
saada asettaa sen ylioppilastalon musiikkisaliin. Taulua oli
väliaikaisesti säilytetty laboratoriotalon yläkerroksessa olevassa
salissa, missä yliopiston laulu- ja soittoharjoituksia pidettiin.
Siellä se oli asetettu seinää vasten kahden tuolin kannattamana.
Jostakin syystä tahdottiin saada taulu pois laboratoriotalosta, ja
silloin se — joko valiokunnan luvalla tai ilman sitä — tuotiin
ylioppilastaloon, ja asetettiin musiikkisaliin samalla tavalla kahden
tuolin varaan toista päätyseinää vasten. Ylioppilastalon
keskuslämmityksen kalorifeerit puhalsivat taulun taakse kuumaa ilmaa,
usein savua ja nokeakin, ja taulu oli muutoinkin sopimattomalla
paikalla jo sen vuoksi, että lauluharjoitusten aikana usein oli
ahdinkoa, jolloin se sai sysäyksiä ja vahingoittui. Kun tämä
huomattiin, pyysivät taulun omistajat ylioppilasvaliokunnalta lupaa
saada kiinnittää taulun tarpeeksi korkealle seinälle, ettei sitä
liiallinen kuumuus eikä laulajat vahingoittaisi.

Kun ylioppilasvaliokunnalle tuo pyyntö esitettiin, saivat valiokunnan
ruotsinmieliset jäsenet aihetta vastata: »Kenen luvalla taulu
ylimalkaan on ylioppilastaloon tuotu? Sen omistajat korjatkoot taulun
kokonaan pois ylioppilastalosta, jonka seiniin ei saa hakata kiinni
sen kiinnitysrautoja.» Ruotsinmielisillä oli valiokunnassa enemmistö
ja heidän teki mieli tehdä se kiusa, että karkoittaisivat taulun pois
ylioppilastalosta. Valiokunnan suomenmielinen puheenjohtaja sai
kuitenkin sellaisen päätöksen tekemisen estetyksi.

Vaarasta viisastuneina taulun omistajat eivät pyyntöänsä uudistaneet
eivätkä myöskään omalla vastuullaan arvanneet sen paikkaa muuttaa.
Mutta kun taulu sittemmin sai epämukavan asemansa tähden pienen
vahingon, joka tosin korjattiin, niin hämäläisen osakunnan kokouksessa
jätettiin erään osakuntalaisen toimeksi pitää huolta siitä, että taulu
koroitetaan ylemmäksi seinälle, niin ettei sitä vahingoiteta.

Asianomainen osakuntalainen hankki avuksensa pari työmiestä, jotka
hänen määräyksensä mukaan hakkasivat seinään rautaiset koukut, ja
niiden varaan koroitettiin silloin Väinämöisen taulu entistä
ylemmäksi. Lupaa siihen tekoon ei kysytty keneltäkään, eikä sen
jälkeen ole myöskään kukaan muistutusta tehnyt taulun ylentämistä
vastaan. Vanhemmat ylioppilaskunnan jäsenet eivät enää viitsineet
ruveta asiasta riitaa nostamaan. Myöhemmin ylioppilaskunnan jäseniksi
tulleet luulivat taulua koko ylioppilaskunnan yhteiseksi omaisuudeksi
ja taloon kuuluvaksi.

Siitä lähtien on taulu saanut olla häätämättä musiikkisalin seinää
kaunistamassa, mutta sitä näykittiin toisella tavalla.

Uusmaalainen osakunta pani keskuudessaan toimeen iltaman, johon
taiteelliseksi avustajaksi oli saatu itse Albert Edelfelt. Tämä
piirusti iltaman ohjelmaan taulun, joka oli irvikuva ylioppilastalossa
olevasta Väinämöisen taulusta. Taulun asetelma ja maisema oli sama,
mutta henkilöiden kasvot oli muutettu. Väinämöisen sijalla keskellä
taulua oli tohtori Bergbom, joka oli piirretty positiivia soittavaksi
kerjäläiseksi, hänen taakseen oli Tapion ja Mielikin kohdalla kuvattu
oopperalaulaja Navràtil, joka riettaalla tavalla halaili suomalaisen
opperan primadonnaa neiti Basilieriä; Vellamon neitosina oli samoin
Suomalaisen Oopperan henkilökuntaan kuuluvia laulajattaria. Järven yli
kulkevien henkilöitten sijalle oli kuvattu J. W. Snellman,
pitkävartiset savolaiset pieksut jalassa ja puoshaka kädessä
renttumaisessa asussa. Väinämöisen taulun ohella oli tarkoituksena
pilkata Suomalaista Oopperaa ja tarkoitusta valaisi vielä runo, joka
alkoi lauseella: »man säger att konsten är kosmopolit» ja jota
laulettiin samalla renkutussävelellä kuin »tuo kaunis ja ihana
ranskojen maa». Laulussa mainittiin taulussa kuvattujen henkilöiden
nimet ja miten he näyttelivät alastomuuttansa j. n. e.

Tämä näykkiminen tapahtui taistelun merkeissä. Mutta uhkasipa
Väinämöisen taulua yhteen aikaan vaara mitä rauhallisimman ystävän
puolelta. Ylioppilastalon entinen taloudenhoitaja, tohtori Theodor
Schwindt piti ylen suuressa kainoudessaan vedenhaltijan, Ahdin ja
Vellamon alastomia hartioita ja käsivarsia, mutta varsinkin Vellamon
neitojen kuvia liian alastomina ja sen vuoksi hän useampia kertoja ja
monessa tilaisuudessa ehdotti, että Väinämöisen taulun alaosa joko
leikattaisiin pois tai käärittäisiin kokoon näkymättömäksi taulun
kehyksen taakse. Onneksi pelastui taulu tästäkin vaarasta.

Lähes puolen vuosisataa on se nyt koristanut ylioppilastalon
musiikkisalia. Mutta kun keskuslämmityksen kalorifeerit tuovat sen
taakse kuumaa ilmaa ja sen lisäksi joskus pölyä ja savua, uhkaa sitä
vahingoittumisen vaara, ja ainakin pitäisi sen nyttemmin saada tehdä
lähempää tuttavuutta pehmeän pesusienen ja saippuaveden kanssa.




S. N. — K. P. T. — X. Y. Z.

Lukija, joka katselee tällaista otsikkoa, voi ruveta epäilemään, että
tässä esitetään joitakin algebran tapaisia matemaattisia laskuja.
Kaukana siitä! Algebra on koko elinaikani ollut kaikista koulussa
opetetuista aineista se, jota vähimmin olen harrastanut. Siitä saakka
kun ylioppilastutkinnon sain suoritetuksi, en ole sitä ainetta
vähääkään tarvinnut ja olen kuitenkin koko ikäni hyvin tullut toimeen
tavallisella luvunlaskulla.

Otsikossa merkityt kirjaimet ovat lyhennyksiä niistä
ylioppilasyhdistysten nimistä, joita oli olemassa muutamia
vuosikymmeniä takaperin, mutta jotka nyt ovat kohta unholaan
vaipuneet, sillä niitä ei ole enää olemassa muualla kuin vanhojen
muistossa. Sen lisäksi joissakuissa vanhoissa papereissa.

Niitä Ranskan vallankumouksen aikuisia seurustelu- ja
keskusteluyhdistyksiä, jotka olivat hyväksyneet itsellensä
noudatettaviksi säännöt, ja kokivat toimillansa edistää säännöissä
määrättyjä pyrkimyksiä ja päämääriä, nimitettiin aikoinansa
_club_'eiksi. Tuon englantilaisen sanan ääntäminen ja yhdennäköisyys
ruotsalaisen klubba-sanan kanssa sai jonkun suomalaisen urhoollisesti
suomentamaan club-sanan _nuijaksi_, vaikka sillä sanalla ei ole
kaukaisintakaan yhteyttä nuijan eli kurikan kanssa, jota käytetään
raskaana lyömä-aseena. Kun ei osattu sopivampaa nimeä keksiä, niin
ruvettiin käyttämään nimitystä »Suomalainen Nuija» siitä
suomenmielisten ylioppilaitten yhdistyksestä eli kerhosta, kuten sana
tätä nykyä suomennetaan, joka vuodesta 1876 alkaen perustettiin
Helsingissä ylioppilaitten kesken suomalaisten rientoja keskustelujen
kautta selvittelemään, niitä rahalla ja työllä avustamaan. Suomalainen
Nuija, jonka nimi sanomalehti-ilmoituksissa lyhennettiin S. N., oli
yhdistys, johon jäseneksi otettiin yliopiston jäsen eli _civis
academicus_ mistä osakunnasta hyvänsä, olipa hän nuorempi tai
vanhempi, ylioppilas, maisteri tai tohtori, kun hän vain noudatti
Suomalaisen Nuijan sääntöjä ja hyväksyi sen toiminnan.

Alkuvuosina Suomalaisen Nuijan toiminta rajoittui etupäässä
helppotajuisten luentojen pitämiseen ja niitten kustantamiseen.
Vanhemmat ylioppilaat, jotka olivat tarpeeksi monta lukuvuotta
kuunnelleet luentoja yliopistossa, asettuivat usein asumaan rautatien
läheisyyteen maaseudulle, lukivat siellä kertauksina oppikurssejansa
ja kävivät Helsingissä suorittamassa asianomaisen professorin luona
tutkintoja yksityisissä aineissa. Pääkaupungissa käydessään he usein
tovereillensa kertoivat, mitä epäkohtia he olivat huomanneet niillä
seuduilla, jossa he asuivat. Tämä aiheutti, että toverit tahtoivat
epäkohtia korjata valistavilla esitelmillä. Sillä tavoin
ylioppilaskunnan jäsenet kokivat palvella kotimaata valistamalla sen
kansan takapajulle jäänyttä osaa. Niissä kyläkunnissa, jotka olivat
rautatien läheisyydessä Helsingin ja Hämeenlinnan väliseuduilla,
Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä pidettiin esitelmiä hyvin
monenlaisista aineista. Teoloogit esitelmöivät etupäässä hengellisistä
aineista, muut ylioppilaat muista kuten maantieteellisistä
löytöretkistä, historiasta, uusista laeista ja asetuksista, jopa
kielikysymyksestä ja kouluoloistakin. Luentoaineen valinta oli vapaa
jokaiselle luennoitsijalle ja Suomalainen Nuija maksoi hänen
matkakulunsa, rautatiepiletin edes ja takaisin lähimmälle asemalle;
mutta palkkiota luennon valmistamisesta ei maksettu.

Suomalaisen Nuijan miehet olivat jäykkiä mielipiteissään ja
taipumattomia kuin Nuijasodan miehet aikoinaan. Sellaista mielialaa
koetettiin aina ylläpitää kaikissa tilaisuuksissa ja kaikilla
rehellisillä ja puhtailla keinoilla. Mieliä innostamaan sepitti Vaasan
marssin nuottiin, v. 1878 ylioppilaaksi tullut _Kaarle Albert
Grönqvist_ suomalaiset sanat:

   »Jos sydän sulla puhdas on,
   ja mieli vakaa, pelvoton,
   niin yhdy meihin, tänne jää
   ja pyhä vanno vala tää:
   Tää Suomenmaa
   mun toimen' saa.
   Sen eestä vaan
   mä ainiaan
   teen työtä saakka kuolemaan.

   Sä punaiseksi sanotaan,
   Et veretön sä olekaan;
   kun elonvoima uhkuaa,
   se poskiasi punottaa.
   Ken veltto ois
   se jääköön pois;
   Ken luja on
   Se taistohon,
   se lippuamme seuratkoon!

   Muttä jos sa meidän miesi oot
   Kaikk' epäilykset poistukoot.
   Sull' ylin Suomen kieli on,
   sen rinnall' muu on arvoton.
   Siis vanno näin:
   Ain' eteenpäin
   Ei oikeaan
   ei vasempaan
   Vaan eteen eestä Suomenmaan!»

Suomalaisen Nuijan miehet tutustuivat suurella ihastuksella tähän
lauluun ja sitä laulettiin sangen usein. Mutta tyynesti ajattelevia
oli paljon, jotka eivät hyväksyneet jokaista sanaa tuossa laulussa.
Toiset sitävastoin omaksuivat sen sitä innokkaammin, ja siitä tulikin
lopulta nimenomaan heidän laulunsa: se ei olekaan tunnettu Suomalaisen
Nuijan, vaan K. P. T:n marssin nimellä.

Intomielinen _Lauri Kivekäs_ esiintyi Suomalaisessa Nuijassa lietsoen
hellittämättä tulisilla puheillansa suomenmielisiä, mutta samalla
joskus johtaen heitä päätöksiin ja tekoihin, jotka maltillisempien
mielestä olivat vahingollisia. Sillä muutamat teot olivat omiansa
hajoittamaan ylioppilaskunnan eri ryhmiin, jotka entistä kiukkuisemmin
taistelivat toisiaan vastaan.

Alavuuden rovastilla, runoilija Lars Stenbäckillä oli useita poikia.
Vanhin heistä luki papiksi ja oli kauan rovastina Ulvilassa. Seuraava
veli, Konrad Fredrik, oli vuosikymmeniä Oulussa Kaiku-lehden
toimittajana ja kaksi nuorinta veljeä, Gösta Laurentius ja Josef
Daniel (arkkitehti), kävivät koulua ensin Vaasan ruotsalaisessa
kimnaasissa, mutta siirtyivät sittemmin Jyväskylän suomalaiseen
lyseoon. Tällainen siirtyminen ruotsinkielisestä koulusta
suomenkieliseen, entisestä tunnetusta toveripiiristä uuteen,
tuntemattomien poikien joukkoon sai aikaan sen, että Gösta Stenbäck
pysytteli erillään uusista tovereista ja puhui mieluummin ruotsia
ennen totuttuun tapaan. Mutta kun hän jostakin asiasta kiukustui ja
innostui käyttämään voimasanoja, niin hän tiuskasi »Teufel», sillä hän
ei tahtonut käyttää talonpoikain raakaa kieltä. Kun sitten Gösta
Stenbäck vuonna 1871 tuli ylioppilaaksi ja rupesi hankkimaan
yhteiskunnallisia tietoja, sai hän kirjastoista käsiinsä J. W.
Snellmanin filosofiset ja valtio-opilliset teokset sekä Saiman ja
Litteraturbladetin vuosikerrat. Niitä hän luki intohimoisesti.
Kiivaasta ruotsinkielen käyttäjästä ja suomenkielen halveksijasta tuli
päinvastaiseen suuntaan kääntynyt intoilija, joka tahtoi
ulkonaisestikin osoittaa mielipiteissään tapahtuneen muutoksen.
Jälkimmäisen ristimänimensä hän muutti Lauriksi ja sukunimeksensä hän
otti Kivekäs-sanan ihaillen sillä nimellä Ison-vihan aikana tunnetuita
sissisotureita. Näin oli Gösta Stenbäck muuttunut Lauri Kivekkääksi.

Ja tämä Lauri Kivekäs oli esillä aina ja joka paikassa hidastelevia
suomalaisia kiirehtimässä ja yllyttämässä, milloin vain tilaisuus
ilmestyi ryhtyä taisteluun suomalaisuuden puolesta. Olen huomannut,
että kun joku henkilö tekee täyden käännöksen, luopuu entisestä
valtiollisesta suunnastaan ja liittyy vastakkaiseen, niin hän suurella
kiivaudella toimii sen asian puolesta, jota hän ennen on vastustanut,
ikäänkuin peljäten, että joku saattaisi epäillä hänen
vilpittömyyttään.

Olen kertonut, että Helsingin ylioppilaskunta vuonna 1877 valitsi
edustajia Upsalan yliopiston 400-vuotisjuhlaan. Edustajain vaali ei
tapahtunut kaikkien mieliksi. Sen vuoksi muutamat osakunnat
suorittivat omista kassoistaan edustajainsa matkakulut; pohjalaisten
ja länsisuomalaisten edustajat maksoivat matkakulunsa omista
varoistaan, mutta uusmaalainen osakunta vaati kiven kovaan, että
heidän edustajansa matka oli maksettava ylioppilaskunnan yhteisestä
kassasta. Ja kun sitä ei suoritettu heidän vaatimuksensa mukaan, niin
uusmaalaisen osakunnan kuraattori jättäessään ylioppilaskunnan
yhteiseen kassaan kokoamansa lukukausimaksut pidätti niistä
omavaltaisesti uusmaalaisten edustajain kulut Upsalan-matkalta.

Ylioppilaskunnan taloudenhoitaja ei kuitenkaan hyväksynyt sellaista
menettelyä ja asiasta syntyi pitkä riita. Koska kerran uusmaalaisten
edustaja oli sillä tavoin valittu, etteivät muut ylioppilaat pitäneet
vaalitapaa oikeana, niin maksakoot uusmaalaiset edustajansa matkan
omasta kassastaan, niinkuin tekivät savokarjalaiset, viipurilaiset ja
hämäläiset, tai jos uusmaalaisten edustaja tekisi samalla tavoin kuin
länsisuomalaisten ja pohjalaisten edustaja, että he itse omista
varoistaan suorittivat matkakulunkinsa, niin olisi tapahtunut oikeus
ja kohtuus. Mutta uusmaalaiset vaativat uhallakin maksua
ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta joko sovinnolla tai väkipakolla.

He valitsivat itse omavaltaisen väkipakkokeinon ja heitä harmitti,
ettei heidän laskuansa Upsalan-matkalta hyväksytty, vaan vaadittiin
täysi summa maksettavaksi ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan s. o.
niin monta lukukausimaksua kuin oli saapuvilla uusmaalaisia
ylioppilaita.

Tuon raha-asiasta syntyneen rettelön lopettivat muutamat yksityiset
suomenmieliset siten, että keräsivät kokoon rahasumman, millä
uusmaalaisen osakunnan velka maksettiin. Uusmaalaisia suututti vielä
enemmän, että heidän velkansa oli maksettu juuri kuin jonkun köyhän
vaivaisen puolesta, joka ei kykene itse velkaansa suorittamaan, mutta
heidän vastalaskunsa jäi hyväksymättä.

Tähän juttuun ryhtyi Lauri Kivekäs agitatiokeinoinensa. Ja
yllyttämällä Suomalaisen Nuijan jäseniä sai hän riidan ja kiistan
leimahtamaan uuteen liekkiin seuraavalla tavalla.

Jokainen ylioppilas tuntee Akadeemisen lukuyhdistyksen.
Ylioppilastalossa on erityinen huoneisto, johon on tilattu, ja jossa
saa lukea paitsi kaikkia Suomessa ilmestyviä myöskin ulkomaalaisia
sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tieteellisiä vihkottain
säännöllisesti ilmestyviä teoksia. Kaikki Akadeemisen lukuyhdistyksen
jäsenet ovat oikeutetut tätä kirjallisuutta käyttämään, ja jäseninä
tässä lukuyhdistyksessä ovat kaikki ylioppilaskunnan jäsenet, mutta
sen lisäksi ne dosentit ja professorit, jotka tahtovat maksaa
lukuyhdistyksen jäsenmaksun.

Kun uusmaalainen osakunta oli jättänyt maksamatta kolmesataa markkaa
ylioppilaskunnan kassaan, josta Akadeemiselle lukuyhdistyksellekin
suoritetaan se osa sanomalehtien tilaushinnasta, mikä ylioppilaskunnan
osalle tulee, niin väitti Kivekäs uusmaalaisen osakunnan sillä tavoin
vahingoittaneen Akadeemista lukuydistystä, ja siksi uusmaalaisia oli
rangaistava siten, että Akadeemisessa lukuyhdistyksessä käyminen sekä
lehtien ja aikakauskirjojen siellä lukeminen uusmaalaisilta kokonaan
kiellettäisiin.

Voi, herra varjele, mikä meteli ja rähinä tästä ehdotuksesta syntyi
Akadeemisen lukuyhdistyksen kokouksessa, jossa Kivekäs ehdotuksensa
teki! Riidanhaluisille on tavallisesti turha puhua sovinnosta ja
järkisyistä. Millä tavalla uusmaalaiset voitaisiin estää vastoin
kieltoa käymästä lukusalissa, oli vaikea käsittää. Sitä paitsi
huomautettiin, että Akadeeminen lukuyhdistys oli pennilleen saanut
kaikki, mitä sille oli tulevaa. Ei yhtäkään sanomalehteä tai
aikakauskirjaa jäänyt tilaamatta sen vuoksi, etteivät uusmaalaiset
olleet suorittaneet velkaansa ylioppilaskunnalle. Eikä siis ollut
vähintäkään syytä ryhtyä Akadeemisen lukuyhdistyksen puolesta
rettelöimään uusmaalaisten kanssa.

Nämä vastasyyt esitettiin Kivekkään puuhien torjumiseksi. Mutta
itsepäinen agitaattori ei tahtonut kuullakaan järkisyitä, vaan hän ja
hänen kiihoittamansa nuorisolauma äänestivät uusmaalaisten
karkoittamista lukuyhdistyksestä. Nämä intoilijat eivät kuitenkaan
saavuttaneet enemmistöä lopullisessa äänestyksessä, sillä heitä
vastassa oli ensiksikin järkähtämätön ruotsalainen puolue
länsisuomalaisista, pohjalaisista, viipurilaisista ja tietysti
uusmaalaisista sekä maltilliset hämäläiset, savokarjalaiset ja
muistakin osakunnista ne, jotka eivät antaneet liiallisen innostuksen
viedä järkeänsä harhaan.

Se tappio, minkä Kivekkään innoittama joukko äänestyksessä kärsi,
harmitti etenkin häntä itseään, mutta myös niitä suomenmielisiä, jotka
häntä sokeasti seurasivat. Ja he alkoivat purkaa suuttumustansa
puoluetovereita vastaan, jotka muka olivat pettäneet suomalaisuuden
asian, kun eivät äänestäneet uusmaalaisia karkoitettaviksi
Akadeemisesta lukuyhdistyksestä. Kivekäs oli siinä määrin älykäs,
ettei hän omaa auktoriteettiaan pannut alttiiksi, vaikka hän oli
johtanutkin asian päin männikköön. Kun hän oli jonkun ehdotuksen
tehnyt, niin hän puheenjohtajana antoi äänestää asiasta, ja
päätöksestä hän aina puhui, ikäänkuin se ei olisi mikään hänen muille
tyrkyttämä mielipiteensä, vaan: »hyvät herrat! sehän on teidän oma,
vakaan harkitsemisen jälkeen tekemä päätöksenne!» Väärällekin polulle
ohjattu lauma harvoin myöntää olevansa nenästä vedetty, sehän olisi
oman minuuden kieltämistä, ja se pysyy jyrkästi siinä, mitä on
päätetty, ettei sitä voisi verrata häilyväiseen ruohonkorteen, joka
taipuu jokaisen tuulen mukaan. Laulun säkeet

   Ken veltto ois
   se jääköön pois;
   ken luja on
   se taistohon,
   se lippuamme seuratkoon!

oli letkaus niille suomenmielisille, jotka eivät sokeasti seuranneet
Lauri Kivekkään johtoa, vaan uskalsivat ajatella toisella tavalla kuin
hän.

Innokkaimmat ja uskollisimmat kannattajat Lauri Kivekkäällä oli oman
osakuntansa pohjalaisten keskuudessa, jotka ummistivat silmänsä hänen
virheilleen ja tulisella innolla seurasivat hänen impulsivisia,
eteenpäin hyökkääviä hankkeitaan. Jos joku raskaampi moite julkisesti
kohtasi Kivekästä, niin tietysti hänen aatetoverinsa ryhtyivät häntä
kaikin voimin puolustamaan ja tekivät asian yhteiseksi, heitäkin
koskevaksi. Ja yhteisillä voimilla oli helpompi torjua moite, kuin jos
Kivekäs yksin olisi jäänyt puolustautumaan, sillä hänen kiivas
luonteensa helposti vei hänet harhaan. Sen päämäärän, johon hän pyrki
ja tahtoi muitakin johtaa, hän määritteli sanoilla _Koko Programmi
Toimeen_. Hänen toivonsa oli saada suomenkieli ja suomalaisuus niin
täydelliseen valtaan, ettei ruotsalaisuudesta jäisi jälkeäkään tässä
maassa. Ja keinot, millä tämä saavutettaisiin, saisivat olla jyrkät ja
vaikka väkivaltaisetkin. Itse hän tosin ei väkivaltaa saarnannut,
vaikka hän usein olikin häikäilemätön, mutta hänen lippuansa seuraavat
miehet eivät peittäneet aikeitansa eikä keinojansa.

Lauri Kivekkään syyksi pääasiallisesti on luettava, että
suomenmielinen osa ylioppilaskunnassa hajaantui kahteen ryhmään,
maltillisiin nuijalaisiin ja kiivastelijoihin, joiden etupäässä olivat
Kivekäs, Jonas Castrén ja moniaat muut. Kivekkään usein uudistettu
vaatimus: »koko programmi toimeen», joka lyhennettynä merkittiin _K.
P. T._, aiheutti väittelyjä ja erimielisyyksiä, kunnes selvä pesäero
syntyi ryhmien välille.

Ilman kiivastelijoita jonkun uuden aatteen kannattajat saavutettuaan
jonkun verran menestystä usein veltostuvat sekä vaatimuksissaan että
työssään. Siltä näkökannalta katsottuna voidaan pitää K. P. T.
-yhdistystä tarpeellisena, suomalaista puoluetta hereillä pitävänä,
meluavana ryhmänä. Mutta K. P. T:n jäsenet menivät liiallisuuksiin,
jotka eivät ole puolustettavissa. Kun senaattori Snellman 12.
toukokuuta 1881 täytti 75 vuotta, niin suomalainen puolue Helsingissä
kunnioitti häntä niin juhlallisesti kuin taisi. Hänen entiset
oppilaansa, vanhat professorit ja tohtorit y. m. julkaisivat hänen
kunniaksensa albumin, jossa etevimmät kynänkäyttäjät julkaisivat
kirjoituksia Snellmanin työn merkityksestä. Ylioppilaskunnan enimmistö
toimeenpani hänen kunniaksensa juhlan ylioppilastalossa ja siihen
ottivat osaa vanhatkin herrat, jotka eivät enää kuuluneet
ylioppilaskuntaan. Samaa tilaisuutta varten ylioppilaskunta teetti
uuden rintakuvan Snellmanista, 3 kertaa luonnollista kokoa suuremman,
ja ylioppilaskunnan nimessä julkaistiin albumi Snellmanin kunniaksi.

Albumi-toimikunnassa oli Lauri Kivekäs toimeliaimpia jäseniä. Hän oli
hankkinut Snellmanin valokuvan, antanut monistaa sen kivipainossa ja
Snellmanin kuva oli sijoitettu ensimmäiselle sivulle alkulehden
edelle. Mutta kansilehden yläsyrjään Kivekäs painatti huomattavalle
paikalle isoilla kirjaimilla K. P. T. Näytti siltä kuin olisi
Kivekkään ryhmä toimittanut koko albumin, vaikka niin ei suinkaan
ollut. Suurempi osa albumin sisällyksestä oli Suomalaisen Nuijan
miesten kirjoituksia, mutta nuo kolme kirjainta, jotka prameilivat
etusivulla, suututtivat nuijalaisia katkerasti. Enimmin suututti ja
hävetti eräs Heikki Hornborgin (Sarvelan) sepittämä runo kiusanhenkiä
vastaan. Peitetyillä sanoilla runon sepittäjä kiukuttelee kiusanhenkiä
vastaan, mutta lukija kuitenkin helposti ymmärtää, että sillä nimellä
tarkoitetaan ruotsinmielisiä. Ja Sarvela jatkaa

   Kosk'ei tässä noitatemput auta
   — taikakeinoihin ken enää luottaa voi?
   niin vissiin auttaa ruuti, lyijy, rauta
   auttaa varmaan — lempo soi!

Tämä runo herätti suurimmassa osassa ylioppilaskuntaa niin tulisen
kiukkuisen suuttumuksen, että sen runon tähden jätettiin koko albumi
ostamatta. Snellmanin kunniaksi toimitettuun, ylioppilaskunnan nimessä
julkaistuun albumiin tuollainen runo! Sehän oli kamalin häväistys mitä
voitiin ajatella. Ja katkerasti harmiteltiin, ettei Kivekkäällä ollut
parempaa arvostelukykyä, niin että hän oli albumissa julkaissut
tuollaisen runotekeleen ja lisäksi salakähmäisesti, toisten
mielipidettä kysymättä. Jos nuo komeilevat kirjaimet K. P. T. kirjan
kannessa ikäänkuin anastivat samannimiselle ylioppilasryhmälle kunnian
tämän albumin ilmestymisestä, niin Sarvelan runo löi samaan kirjaan
sellaisen häpeän leiman, ettei moni sitä suvainnut nähdä pöydällänsä
siivojen kirjojen seassa.

Kun ylioppilaskunnan nimessä ja kustannuksella painettu albumi
ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa painosta ilmestyneeksi ja
suomalaisen yleisön ostettavaksi, niin joku ostaja lähetti kysymyksen
U. Suomettaren toimitukselle tiedustellen, mitä nuo kirjaimet K. P. T.
kirjan kannessa merkitsivät ja mitä varten ne oli painettu?

U. Suomettaren toimitus nähtävästi ei häpeän tähden tahtonut antaa
selitystä, vaan vastasi, ettei sekään asiaa varmaan tietänyt, mutta
luuli, että kirjaimet merkitsivät: Kahdestoista Päivä Toukokuuta, se
oli näet Snellmanin syntymäpäivä. Näin oli leikinteolla vältetty
kajoaminen ilkeään asiaan.

Jo ennen kuin Snellmanin syntymäpäivä oli koittanut ja juhlaa vasta
ryhdyttiin valmistelemaan, oli ylioppilaskunnan puolesta puhuteltu
kuvanveistäjä Erland Stenbergiä, että hän valmistaisi uuden kuvan
Snellmanista. Kivekäs kävi pyytämässä senaattoria tulemaan Stenbergin
atelieriin, että tämä saisi tarkemmin muovaella kasvojen piirteet
elävän mallin mukaan. Senaattori siihen suostui, varsinkin kun sai
kuulla, että kuva oli aiottu luonnollista suurempaan kokoon. Mutta
senaattori oli myöskin kuullut Kivekkään puuhista ylioppilaskunnassa
ja hän alotti siitä keskustella sanoen:

»Hvad är det, som magistern har börjat skrika i dessa tider? Man skall
först veta nägot, innan man börjar skrika åt andra. Läs först och
skaffa kunskaper, och sedan må ni skrika efteråt. Så har jag gjort.
Jag läste länge och mycket, innan jag började skrika, och det ganska
måttligt ändå.»

(Suomeksi: Mistä maisteri on näihin aikoihin nostanut huudon? Ensin
pitää tietää jotakin, ennenkuin rupeaa toisille huutamaan. Lukekaa
ensin ja hankkikaa tietoja, sitten voitte jälkeenpäin huutaa. Niin
minäkin olen tehnyt. Minä luin kauan ja paljon, ennenkuin minä rupesin
huutamaan ja sittenkin sangen kohtuullisesti.)

Kivekäs rohkeni väittää vastaan: »Månne det just var så måttligt
heller?» (Tokkohan se juuri oli vallan kohtuullista huutoa?)

»Vet hut, fan, jag kan väl åt en ung magister säga, hvad jag vill!»
(Tietäkää huutia, saakeli, totta kai minä nuorelle maisterille voin
sanoa, mitä tahdon!) ärähti senaattori, ja silloin Kivekäs ymmärsi
olla vaiti.

Jos Kivekäs olisi tarkemmin ottanut noudattaaksensa senaattorin
neuvoa, lukenut enemmän ja hankkinut enemmän sekä tietoja että
elämänkokemusta, niin hänen vaikutuksensa ei olisi ollut niin
hajoittavaa suomalaisessa puolueessa, joksi se muodostui. K. P. T.
-seuran jäsenet alkoivat yltiöpäisinä ylenkatsoa Suomalaisen Nuijan
tyynemmin harkitsevia miehiä ja heidän mielipiteitään, niin että
vanhempien suomenmielisten ja nuorempien välit tulivat kireiksi,
melkein vihamielisiksi. Nämä riitaisuudet minun käsitykseni mukaan
olivat alkuna vanhojen suomalaisten ja nuorsuomalaisten väliseen
erimielisyyteen. Mitä kiivaammin nuorsuomalaiset rupesivat vetämään
eri köyttä ja poikkeamaan eri suuntaan, sen äreämmiksi muuttuivat
vanhoillisetkin, ja molempain puolien toiminta herätti yhä
kiukkuisempaa vihaa ja ilkeyttä ruotsalaisessa puolueessa.

Joku aika Snellmanin kuoleman jälkeen sattui tapaus, joka valaisee
senaikuisia olosuhteita. Hämäläinen osakunta vietti vuosijuhlaansa
lokakuun 1. p:nä ja entisen tavan mukaan oli kutsuttu edustajia
muistakin osakunnista kutsuvieraiksi. Pohjalaisen osakunnan
edustajaksi oli kutsuttu eräs nuori medisiinari von Pfaler, jota
toverien kesken sanottiin Pahko-Pfaleriksi. Hän oli leikillisen ja
hauskan olentonsa vuoksi saavuttanut hämäläistenkin suosion.

Kun vuosijuhlan ohjelmassa määrätyt viralliset puheet: vainajatoverien
muistolle, inspehtorille, kuraattorille, yliopiston rehtorille,
isänmaalle ja toisille osakunnille oli pidetty, otti v. Pfaler
puheenvuoron vastataksensa hämäläiselle osakunnalle muista osakunnista
kutsuttujen edustajain puolesta. Lausuttuansa tavanmukaiset
kohteliaisuudet ja kiitokset kutsusta juhlaan ja vierasvaraisuudesta,
kehuskeli v. Pfaler hämäläisten yleistä vankkaa suomenmielisyyttä ja
järkkymätöntä lujuutta yhteisten harrastusten puolustamisessa, mutta —
jatkoi hän — »ette te, hämäläiset, oikein osaa nuorukaisia miehiksi
kasvattaa. Te olette liiaksi hitaita ja epäröiden punnitsette asioita
sinne tänne, ennenkuin uskallatte edistysaskeleen ottaa. Tulkaa te
pohjalaiseen osakuntaan katsomaan, miten meillä kasvatetaan
nuorukaisista innokkaita isänmaan ja suomalaisuuden palvelijoita!
Teistä hämäläisistä, jotka olette niin varovaisia ja harkitsevaisia,
ei ole johtajiksi. Pohjalaiset ne sentään suomalaisuuden etunenässä
kulkevat. Ilman pohjalaisten tulista intoa ja eteenpäin hyökkääviä
toimia suomalaisuuskin nukkuisi paikoilleen edistymättä, tiesi, kuinka
pitkiksi ajoiksi. Ja kun me, pohjalaiset, hyökkäämme eteenpäin ja
pidämme kiirettä, niin meille on niin turvallista tietää, että meitä
uskollisesti seuraa hämäläisten sankka ja luotettava joukko, joka
johtajiansa ei jätä, vaan aina luotettavana selkäjoukkona taistelee
saman asian puolesta. Mielelläni sentähden kehoitan toisiakin
kutsuvieraita raikkaasti huutamaan: eläköön hämäläinen osakunta!»

Tämä von Pfalerin puhe oli kuvaava selitys K. P. T -seuran ja
Suomalaisen Nuijan välisistä suhteista. Hämäläistä osakuntaa tuo puhe
kaikista kohteliaisuuksista huolimatta loukkasi ja monet purivat
hammasta äkeissään, mutta eivät tahtoneet kutsuvierasta, pohjalaisen
osakunnan edustajaa, loukata äreällä vastauksella.

Kuitenkin oli yksi hämäläinen, maisteri David Lassila, joka ei
jaksanut suuttumustansa hillitä, vaan astui esiin vastaamaan von
Pfalerille.

»Meitä hämäläisiä», sanoi hän, »on tässä moitittu hitaudesta ja
maltillisuudesta, millä me asioita käsittelemme. Sitä moitetta, jonka
viimeinen puhuja juuri lausui, pidämme kunnianamme ja siitä me
kerskaamme, että pidämme arvossa järkeä ja mielenmalttia. Meidän
osakunnassamme ei ole kahta eri puoluetta, jotka vimmatusti
taistelevat toisiansa vastaan kamalalla rähinällä ja jalkain
tömistämisellä. Viikkokokouksemme ovat tähän asti pidetyt samaan
aikaan, jokainen maanantai-ilta, kuten pohjalaistenkin, sillä
erotuksella, että hämäläisten kokoushuone on alakerroksessa
pohjalaisten huoneen kohdalla. Lukemattoman monet kerrat ovat
kokouksemme keskeytyneet herrojen pohjalaisten pakanallisesta
pauhusta, jalkojen ja tuolien tömistämisestä ja kolistamisesta, joka
on pannut epäilemään, kestääkö välikatto enää pitkääkään aikaa
fakulteettija orkushuoneiden välillä. Sellaista nuorukaisten
kasvattamista isänmaan palvelijoiksi emme me, vakaat hämäläiset, pidä
arvossa, vaikka onkin myönnettävä, että kohtuullisten toivomusten ja
oikeudenmukaisten vaatimusten kieltäminen sekä jyrkkä vastustaminen
häpeällisillä solvauksilla onkin ankara kärsivällisyyden koetus.
Pohjalaisten riehuminen etupäässä ja harkitsematon ryntääminen ei
meidän mielestämme asiata hyödytä. Jollei ajattelematonta
kiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden
maltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset
olisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai
päin seiniä. Kerskaileva puhe johtavasta asemasta ei meitä miellytä
eikä myöskään puoluetoverien moittiminen. Se mies tekee oikein, joka
vakaan harkinnan jälkeen ilman vaarallisia loikkauksia ja turhaa melua
tukevasti painaa eteenpäin sen asian puolesta, jota hän tahtoo
puolustaa. Liian tulinen hyppeleminen eteenpäin on tätä ennen usein
aikaansaanut äkillisiä kuperkeikkoja, emmekä me sellaista toivota
kellekään saman asian puolustajalle. Elleivät herrat pohjalaiset tahdo
maltillista menettelyä noudattaa, niin pelkään, että katkera seuraus
liiasta hurjuudesta antaa kovakouraisen opetuksen, joka ymmärretään
sananparresta: 'ylpeys sen teki', sanoi sontiainen, 'kun lensi päänsä
aidanseipääseen'.»

Kiusallisen vaikutuksen läsnäoleviin tekivät sekä von Pfalerin että
Lassilan puheet, sillä edellinen ei ollut harkinnut, oliko soveliasta
soimauksilla moittia hämäläisiä, joiden juhlavieraaksi hän oli
kutsuttu, eikä toiselta puoien Lassilan kiivas hyökkäys pohjalaista
osakuntaa, K. P. T. -yhdistystä ja sen mielipiteitä vastaan sopinut
yhteen niiden velvollisuuksien kanssa, jotka luetaan kuuluviksi juhlan
toimeenpanijoille kutsuttuja vieraita kohtaan. Mutta noiden herrojen
epäkohteliaisuudet kuittasivat toinen toisensa.

Eri puolueet tavallisesti pysyvät pystyssä, niin kauan kun niitä
vastustetaan ja niiden toimintaa siten kiihoitetaan. Tai loppuu
puolue, jos se voimakeinoilla hajotetaan. Ylioppilaspiireissä pysyi
Suomalaisen Nuijan puolue, vanhoillisten suomenmielisten ryhmä,
virkeänä ja voimakkaasti toimivana, kunnes suomalaisuus oli päässyt
niin voitolle, että monet äänestyksissä ja vaaleissa saavutetut voitot
ja ruotsalaisen puolueen tappiot saivat vastuksen masennetuksi. Vaikka
Suomalaisella Nuijalla oli ollut virallisesti vahvistetut säännöt, ja
yhdistys oli tehty lailliseksi sen kautta, että sen nimi ja sen
virkailijat, puheenjohtajat ja sihteerit mainittiin useana vuonna
ylioppilasluettelossa, niin tuli yhdistyksestä virallinen loppu siten,
että yliopiston rehtorin toimesta Suomalaisen Nuijan nimeä ja
virkailijoita ei enää painettu ylioppilasluetteloon. K. P. T. seuran
nimeä ei siihen milloinkaan oltu painettukaan. Se oli aikansa olemassa
epävirallisena seurana, jolla ei ollut vahvistettuja sääntöjä.

Syy, miksi Suomalaisen Nuijan nimi poistettiin virallisesti
toimitetusta yliopiston luettelosta, vaikka sen säännöt olivat saaneet
yliopiston viranomaisten vahvistuksen, oli siinä, että ruotsinmielinen
puolue oli valmistanut itsellensä säännöt taistellaksensa
suomalaisuutta vastaan ja pyysi säännöillensä yliopiston rehtorin
vahvistusta, niin että heidänkin yhdistyksensä lailliseksi
tunnustettuna mainittaisiin ylioppilasluettelossa. Yliopiston rehtori
ei tahtonut virallisesti jakaa ylioppilaskuntaa kahteen vastakkaiseen,
keskenänsä riitelevään puolueeseen, ja sentähden poistettiin
Suomalaisen Nuijankin nimi, joka tätä ennen oli otettu luetteloon.
Mutta niin kauan kuin suomalaisten yhdistys vaikkapa epävirallisena
oli olemassa, pysyi ruotsalainenkin toiminnassa.

Kun kielisuhteet ylioppilaskunnassa olivat sillä kannalla, että
ruotsinmieliset olivat voitolla, tekivät Suomalaisen Nuijan miehet
rynnistyksiä voiton toivossa ja ponnistukset kiihtyivät sitä
lujemmiksi, kunnes suomalainen puolue kasvoi tasaväkiseksi ja viimein
pääsi voitolle ruotsalaisista. Vaalien edellä, kun piti valita
ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja tai hoitokomitean
jäsenet, olivat molempien puolueiden agitaattorit ahkerasti liikkeellä
kokoamassa äänestyslippuja oman puolueen hyväksi ja valtakirjoja
käytettiin sangen ahkerasti. Pidettiin ylioppilasluettelon mukaan
tarkkaa lukua siitä, ettei kenenkään äänioikeutetun ääni mennyt
hukkaan. Jos aavistettiin, että joku olisi välinpitämätön tai
sairauden tähden ei voisi tulla vaalikokoukseen, haettiin hänen
valtakirjansa, niin että toinen saman puolueen mies voisi käyttää
hänen äänioikeuttaan. Käyttämättä jäi vain niitten äänet, jotka olivat
matkalla tai joita agitaattori ei parhaalla etsimiselläkään löytänyt.

Vaalikiihoitus oli ankaraa ja joskus sattuivat vastakkaisten
puolueitten agitaattorit kohtaamaan toisensa matkoillaan. Tällöin voi
syntyä esim. seuraava keskustelu:

»Turhaa työtä teidän puolueenne agitaattorit tekevät, sillä me
kuitenkin voitamme.»

»Älkää kerskailko ennen aikojanne! Me saamme kokoon ainakin 223 ääntä,
ja jos hyvin onnistuu, pääsemme 235 ääneen.»

»Niinpä te jäätte tappiolle, sillä me saamme ehdottoman varmasti ääniä
oman puolueemme hyväksi vähintään 242 ääntä, mutta jos onni on suopea,
niin voimme koota 258 ääntä. Teidän on turha taistella varmaa
enemmistöä vastaan.»

Kun vaalitilaisuudessa äänet tarkoin luettiin, niin suomalaisella
puolella oli 255 ääntä ja ruotsalaisella ainoastaan 232 ääntä.

Vaalin jälkeen tappiolle jääneen puolueen agitaattori ihmetteli,
kuinka vastapuolueen äänten kerääjä oli edeltäpäin osannut noin
likelle arvata, miten monta ääntä he saisivat.

»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty»,
vastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut
tehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.

Joka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja
taitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.

Ylioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella
Helsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa
kuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja
sillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa
yleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen
lukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien
hankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.

Osakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen
teki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli
lahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten. Hyvin
vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli
sivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua
agitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin
yksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle
puolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio
mahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen
hyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä
käymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta
maksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua
miehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty
valtakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä
ja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin
koottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä
lyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja
jokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue
oli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa
säilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.

Mielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein
aikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti
piti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen
äänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet
tarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko
virheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla
puolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.

Sillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita
monia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville,
oliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut
useampia valtakirjoja kuin oli sallittu j. n. e., vetäytyi suuri
äänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin
virvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen
kuumeesta.

Aamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan
velvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta.
Suomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä.
Vaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä
silmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin
uskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet
enemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista
huolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se
oli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut
toiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei
joskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa
toivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko
suomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että
ruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä
voitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!

Oli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet.
Hekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet
oikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista
sivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat
olivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat
suomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton
kallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin
vanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan
maltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä
pääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.

Tarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian
tunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli
usein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen
kimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten
ajaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti
hänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.

Niin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli
kuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä
mieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset
aivan syyttömästi.

Ne ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat
kielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan
suinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi
suomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat
siihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat
monet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon.
Kouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.

Suomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman
ilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän
muillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle
Suomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana
monopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman
maassa. Suomalaisen Nuijan ja K. P. T. -seuran työn tulokset
ylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta
tultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että
seurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.

Avoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut
valmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa. Siihen
kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen työkansan
valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen
tunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se
ikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka
kirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa
kylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K. P. T. -seura
ei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee
ollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut
Suomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K. P. T. vain kiivaampi
vaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.

Ruotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä.
Pohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia
puhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle
jäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta
mielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta
kokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin
lukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:

»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)

Välinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan
monella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen
maaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan
suomenkielistä vastaan.

Ruotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X. Y. Z.

Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville,
ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka
minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä
kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa,
niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen
puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä
pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko
yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan
otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z.
-yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein
siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui
salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli
ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin
suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa
suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.

Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja
suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin.
Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten
laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia
jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala,
joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin
seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin
Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli
juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla
kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua
runoa:

   »Jag önskar jag vore en jätte stor
   med blixtrande bila i hand;
   och att hvarje tschud, som i Finland bor,
   skulle bindas i bojor och band
   och läggas på sträckbänk och piskas med spö
   till dess att han sist skulle döden dö
   för bilan i jättens hand.»

Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on
kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva
suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin
kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein
kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»

Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain
siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä
paheksumista.

Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista
ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli
yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin
kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että
loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän
parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia
periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos
mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä
vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka
paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen
varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä
kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää,
minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.




KUN SUOMALAISESSA NUIJASSA PUHUTTIIN RUOTSIA

Uusmaalaisessa osakunnassa oli eräs _Emil Sourander_ niminen, eteväksi
matemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka
kilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin
omasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen
matematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta
Mittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta
Sourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi,
jopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta.
Sellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti
professori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander
vaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen
teoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu
tahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori
väitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä
Sourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut,
mistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä
syytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin
ruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä
Mittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa,
hylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan
Suomalaiseen Nuijaan.

Sattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin
keskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja
puolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös
Sourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa
oli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan
jäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia
kehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa.
Sattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs
Nuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta.
Tämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:

»Herr ordförande!»

Puheenjohtaja vastasi:

»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»

»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen
Nuijas möte tala svenska?»

Yleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin
luonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin
sanaakaan.




ERÄS KÄYNTI J. W. SNELLMANIN KODISSA

Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana
erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden
toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat
osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa,
käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja
samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä
asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan
Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle
onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta
asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin
perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta
unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja
kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain
ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:

»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa
rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja
vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»

Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa
kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli
tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä
niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli
ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille.
Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja
puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen
puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä
oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus
moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi,
sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä
vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi,
ja siitä oltiin iloisia!

Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä
suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa
eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi
lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita
lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut
lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen
jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen,
ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti
kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla
bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin
änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä
kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni,
ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti
osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta
»herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.

Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut
kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua
lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa
uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen
aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung
magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja
sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60
ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin
jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen
mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.

»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen
painamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin
ruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin
kohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O.
Manninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan
uunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli
vielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är
icke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två
stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan
sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»

Punastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja
muutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen
istumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.

Ennenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori
keskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi
sitten:

»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä
olen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on
vaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän
varalla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin
väkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min
andtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka
kaffe!»

Pian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja
suvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia.
Huomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia
kaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen
entiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan
filosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien
kuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät
toinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig
karl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»

Tietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia,
katseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin
vanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota
lahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin
katsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.

Näin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut
maisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti
senaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen,
etteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä
kunniaa, että he ovat saaneet käydä J. W. Snellmanin kodissa hänen
itsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen
mielessä, joka silloin siellä oli.

Kun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina
kaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita.
Ystävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät
tervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin
tarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa
mukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja
tämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta
istumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför
skall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig
upp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»

Meitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha
mestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta
tämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli
yrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin,
niin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men
akta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet
lattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen
alla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät
karhun kynnet loukkaantuisi.

»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset
oppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa!
Mutta missä on Perander?»

Tulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän
myöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander
oli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se
seikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada
kaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi
professori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia.
Vähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman
tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där
studentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa
pitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten
kautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian
likaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme
hänen uutteria kehoituksiansa totella.

Kunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina,
että olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm
Snellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä,
vaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä
vuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12.
toukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari
tuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista,
katkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän
muutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut
moitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut
huhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan
muistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen
itsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin
rakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta
hän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän
unhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän
Helsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan
osoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.

Valtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin
saavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan
voineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat
intoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä
ottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J. W.
Snellmanin haudalle.

Juhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi
järjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen
rahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen
asukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli
senaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti
keskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen
hallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan tuntuvan,
koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät
ruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat
ruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa.
Vasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen
puolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten
nurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden
ärtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.

Niiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä J. W.
Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna
jättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja
kuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista
inhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston.
Sellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut
kertoa.




PITKÄLLINEN SANTARMIRETTELÖ HELSINGISSÄ

Kauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J.
Chr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W.
Edlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle
nimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen
kirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä,
perustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o
11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä
suomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin
Ruotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka
myöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin
Akateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en
muista tarkemmin minä vuonna.

Suomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla
humoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen
Hedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän
kirjoitti enimmäkseen Smälands-Posten-nimiseen sanomalehteen
lyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi
kokoelmaksi ja antoi niille nimeksi _»Kaleidoskop»_. Noissa
tarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja,
mutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti
ostettu kirja.

Sattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä
asiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin»
viimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.

Keisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä
Suomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi
Kymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti
hänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle
ja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla
käsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y. m. kuin
suinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä
huomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän
viipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että
Suomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle
kukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m. m.
Daalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän
käväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka
paikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella.
Vaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi
tiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.

Ruotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan
hallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli
Ruotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä
aiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin
Venäjän hoville.

Mutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.

He kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät,
että keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset
nihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon,
tulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin,
sekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.

Venäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He
epäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään
silmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi
olisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin
vakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin
hoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden
esteiden vuoksi.

Mitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties
pettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet
saavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä
mielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja
Smålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta
keisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka
sisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia.
Mikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen
pilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä
taiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista.
Hän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria,
herrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä)
seurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski
(Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin
rauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin
hallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman
itserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai
sellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä.
Aleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä
ketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden
Sigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri
II:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt
näkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän
itse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen
tuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei
keisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä
suuria pelkureita kuin hän itse.

Ennenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille
luultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen
Helsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa
ostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi
kappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt
näytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä
tiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff
oli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan
painohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia
loukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.

Herra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin
selittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt
kirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin
ostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut
tiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa
Kaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin
kirjakauppias vapautettiin syytteestä.

Mutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän
nähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa
paikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät
toisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä
kokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän
kaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta
häntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että
suurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä
ja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja
käyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun
santarmiluutnaniti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka
tulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja
antamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä»
pelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin
ja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen
meni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä
ollut aikonutkaan lähteä.

On selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa
tilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti
kuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän
kävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen
rauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita
vastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se,
että hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa
ulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».

Yliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen
Stepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin
Stepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu
rehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä
kaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin
kuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen
eri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta
siitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin
määräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän
tuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella
osoitellaan.

Rehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien
kokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille
osakuntalaisille tiedoksi.

»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti
Stepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»

Sellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti.
Ylenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli
päässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli
toteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää
häntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että
Stepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti
tunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi
suojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain
nähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.

Tällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota
kuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun
Helsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois.
Sitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä
muutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin
kirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat
ruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.

Pääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska
»Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä
keisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että
kirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.

G. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin
vähällä.

Senaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat,
leimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen
aikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa
teknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen
ammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin
Itämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli
lisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike
tuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan.
Mutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä
sai.

Herra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien
salaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli
Helsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen,
että »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän
oli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan
lähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä
kirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli
vienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä
Wickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja
kyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.

Hänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa
myytävänä, kun se oli kielletty kirja.

Hra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia.
Erikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.

Herra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja
oli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta
ja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.

Backhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai
sen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää
vilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja
vei sen mennessään.

Pian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen
Helsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.

Hän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään eversti
Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti
todistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti
luultavasti hankkinut jostakin muualta.

Vikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä
nukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen
pöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun
Wickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka
ei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin
tuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain
ylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström
todistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi
todistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden
edessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt
sen santarmipäällikölle.

Siitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.

Oikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja
juttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä
kireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.

Helsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o.
tavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat
oli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista
kuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo
silmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi
valoisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli
teetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin
siihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat
spiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa
Pekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi».
Pilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen
»Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin
kaikkialla.

Kun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli
käynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään
käsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt
kirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin
suureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että
pääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von
Adlerflug oli tietysti syytön.

Herra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa,
mutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin
taloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa
ja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin
lyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen
vahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin
kirjapainossa painattaa pelikortteja.

Mutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös
asiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja
saivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet
iso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä
kädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai
ponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät
hänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi
rattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli
varattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu
Backhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa
seurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.

Backhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin
ryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa.
Kauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan
laivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi
hyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.

Näin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.

Sillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin
Helsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla
Backhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan
sopivalla tavalla.»

Laivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan,
mutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti
kuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja
Backhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei
lähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän
pitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he
näkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei
ollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta.
Jätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille
patasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan.
Alkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja
lähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat
häntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi
jäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli
huonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla
vastauksen:

»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»

Viimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa
minuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän
kysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen,
tempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna
odotteli pimeän tuloa.

Yön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei
hänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff
tuntemattomana häipymään teille tietämättömille.

Oliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei
kukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut
käytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä
Helsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.

Sananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».

Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta
oppiessaan.

Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.




KILU-KALLE

Hän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset
tunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi
käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea
pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra.
Ulkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien
suosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt
juuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni
matkimaan.

Hänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan
tiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän
nuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko
hänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet,
joita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se
ketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan
häirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai
hän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän
myöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.

Kilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli
hyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun,
kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti
sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan
mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli
juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut.
Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja
hienosti.

Ensimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi, kun
hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä, kreivi
Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin. Rautatietä
ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja Helsingin
välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja
kenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle
puettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja
tervehti ranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen,
että uusi kenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska
Kilu-Kalle arveli, ettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt
Helsingissä, tarjoutui hän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen
hänen ylhäisyytensä kaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat
rakennukset.

Kallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan
vastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski
tervehtijän mennä matkoihinsa.

»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle.
»Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta
kohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun
suosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin
kumarruksen Kilu-Kalle poistui.

Siihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin
tätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni
turvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona.
Nykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat
kivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät
ajetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.

Sillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J. W. Snellmanin
kuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka,
missä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta
vähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka
jalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois
johonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet
mukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten
kauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei
tarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.

Kesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän
siinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä,
vaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin
Kilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla[1].
Hänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva
iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen.
Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja
koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai
kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle
asui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa
tynnyrissänsä.

Jokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen
parempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin
pilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis
apuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen
aina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin
Kilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt
rangaista.

Eräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen
piti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.

Ruotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä
Tengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein
ala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton.
Vieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi
näyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla,
joita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli
kenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin.
Joka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös
kenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta
tiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei
siis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili
Matilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei
kenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark
ilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi
jokaista tämän näyttelijättären liikettä.

Ruotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta
kenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan
avustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja
eräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen
sanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla
(Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti
Tengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista
varten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.

Kun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut
Tengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa
univormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä
ja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti
Tengmarkia.

Vastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi
Kilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen
rintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt
tähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt
paperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä
ulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään
huononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon
astuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset
teatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin
joku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle
osoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille
Kilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.

Samoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa
kiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt,
vaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin
merikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla puh-
distanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti niin
pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota
kohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen
siellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.

Teatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin
hullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla
hatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle.
Ovathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt
eivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä
usein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan
teatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla
huoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita
taivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.

Kenraalikuvernööriä harmitti yleisön liiallinen huomio. Hän kutsui
luoksensa teatterin vahtimestarin ja käski tämän ajaa Kilu-Kallen ulos
teatterista. Vahtimestari ei tohtinut olla tottelematta niin ylhäisen
herran käskyä. Ja vaikka Kilu-Kallella oli pääsylippu ostettuna sille
paikalle, missä hän istui, eikä hän ollut tehnyt sen pahempaa kuin
katsellut ympärillensä, niin seuraavalla väliajalla vahtimestari
kehoitti häntä poistumaan teatterista. Ja korkealle esivallalle
kuuliainen Kilu-Kalle tietysti totteli. Hän nousee seisoalle ja
juhlallisella liikkeellä lykkää kokoon pitkän kiikarin. Ennen kaikkea
hän samalla ottaa huomioon eksellensit ja heille kuuluvan kunnian,
ennenkuin poistuu.

»Das geehrte Publikum» oli Kilu-Kallen näytäntöön sangen tyytyväinen.

Kilu-Kallen juhlallinen esiintyminen ruotsalaisessa teatterissa teki
tarkoitetun vaikutuksen. Kenraalikuvernööri Adlerberg piti huolta
siitä, että neiti Tengmark joutui naimisiin ja erosi Helsingin
ruotsalaisesta teatterista sekä muutti asumaan Tukholmaan.

Kilu-Kallea käytettiin monessa muussakin tilaisuudessa avustajana yhtä
hyvällä menestyksellä. Kun hänen elämänsä päivät päättyivät, oli häntä
haudan lepoon seuraamassa tavattoman suuri saattojoukko. Hän oli
saanut monta ystävää.

Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen
nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut.







Viitteet:

[1] Punavuoren seutu oli siihen aikaan asumaton lian ja roskan
kaatopaikka.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA JA KUVAUKSIA KIELITAISTELUN AJOILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.