Amurinmaan retki : suomalainen kommunismin koe

By F. H. B. Lagus

The Project Gutenberg eBook of Amurinmaan retki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Amurinmaan retki
        suomalainen kommunismin koe

Author: F. H. B. Lagus

Contributor: K. F. Nilsson
        C. J. Schoultz

Release date: February 13, 2025 [eBook #75365]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, 1925

Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMURINMAAN RETKI ***

AMURINMAAN RETKI

Suomalainen kommunismin koe

   Tositapausten mukaan kertonut
   F. H. B. Lagus

   Kuvitettu

   Porvoossa
   Werner Söderström osakeyhtiö

   Werner Söderström osakeyhtiön
   kirjapainossa Porvoossa 1925






[Kuva: Suomalaisen retkikunnan jäsenet. *Ylimmässä rivissä:*
Schoultz, Wickholm, Hakkarainen, Beckström, Tennberg, Engblom ja
A. Federley. *Toisessa rivissä:* Rosenström, Eriksson, Grönberg,
Falcken, Åberg, Grönstrand, Walldén, Polén, Stjerncreutz,
Östman, W. Federley, H. König. *Alimmassa rivissä:* V. König,
Mickelson, Jakobsén, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, K. F. Nilsson,
J. Söderhjelm ja Wetterhoff (joka seurasi matkustajana).]






Sisällys:

          Alkulause
       I. Lähtö kotimaasta
      II. Lähtö Bremerhavenista
     III. Myrskyä paossa
      IV. Lähtö Atlantille
       V. Trinidad
      VI. Juomavettä saadaan — Hyväntoivonniemi
     VII. Intian valtamerellä
    VIII. Kiinan vesillä
      IX. Amurinmaa
       X. Uudisasuntola perustetaan
      XI. Valaita pyydystämässä
     XII. Yhtiön hajoittaminen. — Yhtiömiesten myöhempiä vaiheita
    XIII. Metsästysretkiä
     XIV. Yhtiömiesten hajaantuminen
      XV. Tiikereitä
     XVI. Naapurien sovinto rikkoontuu
    XVII. Kullankaivajia
   XVIII. Kullanetsijäin kotiintuliaiset
     XIX. Vainajien muistoksi
      XX. Retkikunnan viimeisen jäsenen paluumatka Suomeen






ALKULAUSE

1860-luvun loppupuolella oli Suomessa useita katovuosia peräkkäin.
Niitä seurasivat kova nälänhätä ja kulkutaudit, jotka tekivät elämisen
maassamme hyvin tukalaksi. Silloin Venäjän hallitus — tai oikeammin
keisari Aleksanteri II — kuulutti kaikissa Suomen kirkoissa, että
Amur-joen eteläpuolella olevassa Mandšurian maakunnassa oli tilaisuus
saada hyvillä ehdoilla maata viljeltäväksi.

Seikkailuhalu ja rikastumisen toivo saivat monen suomalaisen
innostumaan asiasta, ja silloin päätettiin muodostaa yhteinen
retkikunta, joka purjehtimalla Afrikan ympäri pyrkisi Itä-Asiaan.
Näistä siirtolaisista ja heidän vaiheistaan kerrotaan tässä kirjassa,
ja kertomus perustuu kahden mukanaolleen suullisiin kuvauksiin ja
kirjallisiin muistiinpanoihin.

Toinen näistä oli valokuvaaja _C. J. Schoultz_, johon tutustuin hänen
palattuaan takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa siirtolaisten
vaiheista ja hänen omista elämyksistään olivat minusta suuresti
mielenkiintoisia. C. J. Schoultzin kuoltua, lokakuun 31 päivänä 1923
Turussa, löysivät vainajan perilliset hänen papereittensa joukosta
Amurin-retkeä koskevat muistiinpanot ja luovuttivat ne
hyväntahtoisesti minun käytettävikseni. Ne ovat hajanaisia muistelmia,
joita olen täydentänyt kuulemieni kertomusten avulla ja liittämällä
niihin erään toisen siirtolaisen, nimittäin insinööri K. F. Nilssonin
kuvauksia, saatuani hänen suosiollisen myöntymyksensä.

Insinööri _K. F. Nilsson_ on myöskin palannut Suomeen ja lienee tätä
nykyä ainoa elossa oleva Amurin retkikunnan jäsen. Hän on kirjoittanut
siirtolaisten toimista ja vaiheista kertomuksen, jonka
maantieteellinen aikakauslehti _Terra_ on ruotsinkielisenä julkaissut.
Kirjoittajan omalla kustannuksella on siitä ilmestynyt jälkipainos
nimellä: _En emigrants minnen från Amurbolagets expedition, av K. F.
Nilsson_, painettu Mercatorin kirjapainossa Helsingissä vuosina
1922—23. Kirjakaupoissa sitä tuskin lienee saatavana.

Näiden molempien siirtolaisten kuvaukset täydentävät toisiansa ja
perustuvat luotettaviin tositapauksiin. Niihin olen vielä liittänyt
muiltakin tahoilta saamiani tietoja, joiden pohjana on myöskin
asianomaisten omat kokemukset. Niin vaihtelevia ja kirjavia kuin nämä
kuvaukset ovatkin, ei niissä ole ainoatakaan tekaistua juttua eikä
mielikuvituksen tuotetta, vaan sisältävät ne pelkkää totta, ja
tarjotaan luettavaksi niille, joita huvittaa tutustua suomalaiseen
yritteliäisyyteen. Kenties nekin, jotka harrastavat nykyajan
yhteiskuntaolojen parantamista eivätkä muuten kiinnitä huomiotaan
seikkailukirjoihin, voivat pitää kiintoisana kertomusta sivistyneiden
suomalaisten yrityksestä toteuttaa käytännössä kommunistisia
periaatteita.

Niin tärkeä yritys kuin suuren uudisasuntolan perustaminen ansaitsee
kyllä huomiota. Vaikka yritys ei joka suhteessa onnistunutkaan, ovat
suomalaiset kuitenkin siinä kunnostautuneet ja antaneet hyvän
esimerkin muille kansoille. Mielestäni on kansalaistemme velvollisuus
säilyttää yritykseen osaaottaneiden maamiestensä muisto.

Sen vuoksi toivon tälle kirjalle leviämistä kirjallisuutta lukevan
yleisön koteihin.

Tekijä.






I. LÄHTÖ KOTIMAASTA

Lukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain
siirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava
Suomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä
sanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että
Venäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä,
ryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko
suorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio
Siperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin
Siperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin
laajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat
pysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian
muihin kansoihin. Pastori _Johannes Granön_ kirjoittamasta kirjasta
samoin kuin tohtori _Kai Donnerin_ julkaisemista teoksista saa
huvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta
eristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle
kansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on
Siperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan
kansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät
kuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille
tuntemattomiin oloihin Suomessa.

Harvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä
suomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta
Itä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä
kahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten
kertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan.

Venäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut
aluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän
ison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle.
Olihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo
julistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella
vaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno
Cygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja
ensimmäinen järjestäjä.

Jo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan
hallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta
järjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi
Kiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä
vaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua.
Valtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen
yläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi
rajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle.

Se metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana
etelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä
viljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta
Keski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita
jaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät
oivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa
viljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa
haittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta,
metsänelävien vallassa.

Tänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän
hallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne
ahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata
saisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain
ryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin
julki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi
omaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli
Amurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa
kuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin
halutti, kun vain meni niitä ottamaan.

Tampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja
uusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle
ansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja
kaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä
tehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä
työnteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään
Amurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän.

Mutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan
maapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli
silloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat
kestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin,
Intian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista
kuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä
lisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi
elinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin
hän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut
eikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä
tuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta
noille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut
Venäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin
kanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä.

Mutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja
heidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat
kotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä
syntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä
maalla.

Asian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona
oli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen
siirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli
kasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin
toimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan,
jotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista,
johtomiehistä j. n. e.

Halullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden
joukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä
päin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä
ympäri koko maapallon.

Kun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen
eteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja
näiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos
Harald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita
suomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut
kymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi.

Tiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja
hylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja
rannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän
riistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa
koettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka
ryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs
nuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä
liikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä.

Kun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut
täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön
jäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen
monipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli
seuraava:

_Fridolf Höök_, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä merellä
ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja
seikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi.

_N. Jakobsén_, merikapteeni.

_Hjalmar Höök_, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva,
edellämainitun merikapteenin veli.

_Mickelson_, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan
pyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari.

_J. Söderhjelm_, ylioppilas.

_Wilhelm König_, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri.

_K. F. Nilsson_, koneinsinööri, naimisissa.

_Th. Rosenström_, kauppa-apulainen.

_A. Grönberg_, merimies, entinen apteekin oppilas.

_Åberg_, koulunkäynyt maanviljelijä.

_Grönstrand_, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut
mies.

_Aksel Walldén_, proviisori, nainut mies.

_Leo Polén_, aseseppä.

_Aleksander Stjerncreutz_, ylioppilas.

_Victor Federley_, maisteri.

_Herman König_, puutarhuri.

_Eriksson_, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä.

_E. Falcken_, farmaseutti.

_A. Östman_, laivan rakennusmestari, nainut mies.

_Wickholm_, seppä.

_Pietari Hakkarainen_, nahkurin sälli, nainut.

_Beckström_, laivan kirvesmies.

_Engblom_, entinen aliupseeri, puuseppä.

_Alfred Federley_, maanviljelijä.

_Tennberg_, turkkuri.

_C. J. Schoultz_, farmaseutti.

Näistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset
naimattomia.

Kun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi,
kirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli
laadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat
jokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki
yhden puolesta.

Yhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa
uudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja
kalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren
pohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä,
erittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa
vuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan
merimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava.
Venäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä
sanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen
nahkaa seal-bisamiksi.

Mitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden
traanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava
edeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman
taksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa
tasan jaettuna.

Yhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä,
mutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi
valittiin kapteeni Fridolf Höök.

Näin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai
sosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli
sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin,
että yhtiöllä olisi hyvä menestys.

Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten
toimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi
saatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman
ja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä
naimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus
jättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja
kohdeltiin niiden jäseninä.

Mukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet
yhteisesti vastuunalaisia.

Yhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina
Itä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst
Wetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun
otettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset.

Kun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta
ensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni
Fridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén
kirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley
sihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson
työnjohtajaksi.

Heti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta
matkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina.
Juuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos
Harald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti
suomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000
hopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan.
Valtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti
hankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja
alue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä
ainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen
verovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa
myönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta.

Heti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa
hän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin
vanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan
prikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon
hankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja
uudisasutusta varten.

Matkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan
jakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen
merellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille
tultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja
mukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän
hallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset
yritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi
kaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki
yhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos
yhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus
lisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti
vastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet
sitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä.
Muutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä
kukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen
suoritettavakseen määrättäisiin.

Lokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö),
kapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson
(laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja
sitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan
hankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita,
joihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen
viikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle
jääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan
loppuvarusteluissa.

Lokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille
illallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin
iso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle
lähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat
Maamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä
jäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät
nyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla
vierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä
kotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan
kaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin
sellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden
seuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja
alakuloisen mielialan.

Useimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta
tuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä
tulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen
aikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat
matkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta,
poiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan,
Rügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki
kärsi paljon meritaudista.

Heti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin.
Sitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja
suurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa
kuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök
huomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta
totellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla.

Marraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että
miehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu
hotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan
kapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu
kahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin.
Kumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut
nimen _»Imperator Aleksander II»_, ja sen välikansi oli rakennettu
kahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli
varattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi
hyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli
kaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan
kapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat
matkustavaiset.




II. LÄHTÖ BREMERHAVENISTA

Miehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja
taiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon
kuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin
aukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa
huostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti,
kun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat
saivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat
merimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat,
juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan
laivan liikkeelle saamisessa.

Hiljaisen tuulen puhaltaessa _»Imperator Aleksander II»_ liukui
avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin
päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:

»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin
marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi'
päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä
oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea
merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin
ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua
ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.

Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli
salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut
perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä
varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille,
jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.

Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän
arkkumme istuinten virkaa.

Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne
tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua
yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että
niiden ääressä töin tuskin taisi lukea.

Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen
puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta
mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta.
Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa
siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla
toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin
luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa
juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle
mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä
varastossa oli säästettynä.

Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.

Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin
saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen
laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin
rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven.
Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme
meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata
laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan
kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta
kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli
naisvaäki syypää.

Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen,
tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi
rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla
märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin
panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi
täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja
maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös,
pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita
käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies
huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin
hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me
vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni,
niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin
poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa.
Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti
käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia.
Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari
ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan
kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni
vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta
oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin
ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään
olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka
tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta
vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia
vaikeuksia kestämään.

Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein
taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö
oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi
tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella;
kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa
kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia
pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan
nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa
pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa
ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne
laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja
sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti
varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai
heittäisi sen yli mereen.

Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu
mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön,
niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.

Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson
suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien
ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen
vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin
niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan
läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla
ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja
jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi
samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut
salakareja ympäröivissä tyrskyissä.

Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin
salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että
selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko
oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista,
mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan
suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa
niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista,
kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut
parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen
oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä
kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat
lakanneet raivoamasta.




III. MYRSKYÄ PAOSSA

Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan
—, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi
harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten
kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli
hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei
tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki
ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin
kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus
näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan
ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat
kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.

Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei
voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin
halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti
tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä,
niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.

Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla
»hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä
kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät
rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet
tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa
teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä
oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.

Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä
kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli,
käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti
tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi
edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä
minulla oli ollut Plymouthissa.

Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa
parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. —
Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä
kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.

Ja jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka
kasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt,
niin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla
ja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos,
katsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen:
katsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan
sattunut mitään ikävää häiriötä.

Plymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää,
kuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän
nautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi
niitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut
hankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin
kaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä
tavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin
venekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan.
Tällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme.

»Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä.
Kerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä.
Hän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta
käytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että
hän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan.

Minä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja
kohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä.
Keskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut
tuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden
merkin että se oli tyhjä.

Sellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen
täyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen
neitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme
penssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli
niinkuin olla pitikin.

Toverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja
puukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias
ja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi.
Nythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.»

»Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja
paikkakunnan tavoille.»

»No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut
sinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.»

Sillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme,
huomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja
silloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen
viisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin.

Taempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen
tapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti
samanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti.

Hän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä
pöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa
ylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana
olevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme
kohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen:

»Pitäkää itse rahanne, te härkäpaimen vai mikä lienettekään miehiänne,
minä — jos suvaitsette — otan omalle osalleni palvella ladya.»

Ja kun hän vastaukseksi sai neidiltä myöntävän päännoikkauksen, jätti
hän nopeasti paikkansa ja tultuansa luokseni, kun jo seisoin penkin
päässä, laski kätensä olkapäälleni, sysäsi minut varovasti sivulle ja
lausui ystävällisesti silmää iskien: »Kiitos, gentlemanni,
tarjouksestanne vaihettaa paikkaa minun kanssani. Minun pöytäni
ääressä saa tuoppinne tänä iltana kuohua parasta portteria, mitä
koskaan on vanhassa Englannissa valmistettu. Näettekös, minä olen vain
itseoppinut mies, mutta minä en tahdo nähdä oltavan epäkohteliaita
naisia kohtaan.»

Minä arvasin, että hän tarkoitti toverini käytöstä. Näin sanottuaan
hän ujostelematta tunki penkkirivin lävitse minun tyhjälle paikalleni,
samalla lausuen toverilleni: »Tuo nuori herrasmies tuolla odottaa
teitä.»

Miehen äänessä lienee ollut jotain käskeväistä, sillä virkkamatta
sanaakaan vastaukseksi tuli toverini luokseni, jonka jälkeen me
noloina lähdimme heti matkoihimme.

Muuta neuvoa meillä ei ollut kuin mennä rantaan venheemme luo
odottamaan kumppaneitamme. Hyvä ystäväni Janne oli julmasti äkeissään,
mutta minä en voinut muuta kuin laskea leikkiä siitä, että hän oli
aivan suotta kuluttanut viimeiset kolme penssiänsä, ja miten nolosti
tuo juttu päättyi.

Kaikeksi onneksi olivat toverimme jo kokoontuneet veneen luo, niin
että voimme viipymättä lähteä laivaan.

Jouluaattona ystäväni Janne ja minä jouduimme soutumiehiksi
perämiehellemme, joka lähetettiin maihin hankkimaan jotakin
joulujuhlaa varten. Oli navakka tuuli jo laivasta lähtiessämme, mutta
kun oli melkein myötäinen, niin se vain kiiruhti kulkuamme.
Paluumatkalla sen sijaan myrsky viivytti meitä myöhään aamuyöhön.
Tuuli oli niin raju, ettemme jaksaneet vastatuuleen soutaa edes ulos
laivatokasta.

Perämies lähti kaupunkiin ja antoi meille kaikille, paitsi kahdelle,
luvan tehdä samoin, mutta hänellä ei ollut kylliksi rahaa jakaaksensa
meille ja meidän taskumme olivat melkein tyhjät. Ikävintä oli, ettemme
olleet ruoanpalaa päivällisen jälkeen syöneet, emmekä olleet ottaneet
mukaan korppuakaan.

Janne ja minä päätimme mennä yhdessä koettamaan onneamme. Minulla oli
neljä penssiä taskussa, Jannella ei vähääkään; mutta me olimme
pyhävaatteissa ja olihan siitä vähän lohdutusta. Ei ollut oikea aika
hankkia ruokavaroja, sillä kaikki kauppapuodit olivat suljetut. Olimme
kuljeskelleet sinne tänne ainakin tunnin verran ja olimme jo ihan
toivottomat, kun viimein saavuimme pieneen leipurinpuotiin, jonka ovi
oli vielä avoinna.

Nyt piti mahdollisimman parhaalla tavalla käyttää rahansa. Mielestämme
olisi kyllä hyvä, jos saisimme edes vähän vanhaa leipää. Ja me
astuimme sisään.

Vastaamme tuli nuori loistava tyttö. Molemmin puolin tervehdittiin
mitä kohteliaimmin ja tyttö kysäsi ystävällisesti mitä halusimme.

»Jotakin syötävää, arvoisa neiti», sanoin minä, »mutta jotakin
halpahintaista, sillä meillä ei ole enempää rahaa kuin neljä penssiä.
— Myrsky yllätti meidät, niin ettemme voineet palata laivaamme.»

Tyttö rupesi minulle nauramaan sanoen: »Hyvät herrat, nythän on
jouluaatto — ei nyt mitään myydä, nyt huvitellaan.»

Janne oli hyvin laiha. Minä osoitin häntä sanoen: »Luuletteko, että
tekee mieli huvittelemaan, kun on niin nälkiintynyt kuin tämä?»

Tyttö pyrskähti raikuvaan nauruun ja syöksyi oven kautta sisempään
huoneeseen. Mutta hän palasi heti seurassaan toinen vähän vanhempi,
myöskin sangen sievä tyttö. Hänelle minä puhuin toistamiseen asiamme
vähän tarkemmin, teroittaen hänen huomiotaan tukalaan asemaan, johon
olimme joutuneet myrskyn tähden.

Kun tytöt kuiskaten olivat jonkun minuutin keskustelleet keskenänsä,
niin he ilmeisesti hyväntahtoisina kehoittivat meitä hiukan odottamaan
ja vetäytyivät taas sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua he jälleen
tulivat puotiin ja vanhempi tyttö virkkoi: »Meidän vanhempamme
käskivät meitä kutsumaan teidät joulujuhlaamme, tahdotteko astua
sisään?»

Iloisesti yllätettyinä astuimme avoimesta ovesta kauniiseen valoisaan
huoneeseen, jonka perällä alkovikomerossa katetun pöydän ääressä istui
rouva, vanhempi herra ja noin 13—14 vuotias tyttö.

Astuessamme sisään nousivat kaikki seisoalle lausuen: »Iloista
joulua!» ja sitten saimme sydämellisen kutsun käydä ottamaan osaa
ateriaan heidän kanssansa.

Kun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat
talon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen.

Hyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala
tuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja
luonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen
ja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa
naapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein
tanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen
toisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen
selvisivät pian kaikille polkka-askeleet.

Seuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi
yhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun
tulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui
katosta pienen näreen näköinen pensas.

Ken huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet
piiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika,
tulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat.
Mutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin
siihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut
niin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli.

Jäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme
toistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme
tuosta rakastettavasta perheestä.

Kun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme.
Pestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta
vene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin
tutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein
pystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme
nousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi
pakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan
ilmaan.

Vahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei
ollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me
emme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa
avuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän
matkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme.
Vähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei
tässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme
sen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen
ja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.»

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se
mielestämme näyttikin vaaralliselta.

Konstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän
pitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja:
»auttakaa, me hukumme!»

Me tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin
jatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli
oikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi
selville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja
meidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän
pohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen
muuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi
veneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori
merimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei
tapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen
kuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli
vähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska
muisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin
asianomaiset saivat asiasta tietää.

Vähitellen kokoontuivat kaikki veneeseen, mutta vasta päivän valjettua
onnistui meidän tavattoman rasittavan soutamisen jälkeen päästä
laivaamme. Jouluaatto laivalla oli vietetty oikein jymykemuilla,
joista jäljet vielä olivat näkyvissä meidän laivaan tullessamme.

Kuta pitemälle aika kului, sitä ikävämmäksi muuttui olo Plymouthissa,
vaikka me harjoittelimme laulua ja musiikkia ja koetimme kuluttaa
aikaa korttipelillä ja muilla huvitteluilla.

Olimme eristetyt maailmasta, vaikka olimme keskellä vilkasta elämää.

Kotimaasta tullut posti toi hyvin vähän tietoja. Suomesta tulleita
sanomalehtiä emme ollenkaan saaneet ja siitä englantilaisesta
sanomalehdestä, joka sattui meidän käsiimme, ei saanut tietää mitään
muuta kuin kaupasta ja merenkulusta, joista aineista hyvin vähän
välitimme, lukuunottamatta niitä monia hirvittäviä haaksirikkoja,
joita tapahtui joka päivä meidän likeisimmässä läheisyydessämme
Englannin kanavassa.

Meidän hauskuuttamme ei myöskään lisännyt alinomainen loppumaton
tihkusade ja ankkuripaikkamme epävarmuus.

Satamaa tosin suojelee rajulta aallokolta suunnattoman suuri
aallonmurtaja, jota sanotaan rakennustaidon ihmetyöksi, mutta myrskyt
ja tavattoman suuri ero nousu- ja pakoveden välillä tekivät sataman
kylläkin vaaralliseksi.

Kerran olimme joutua maalle kiskotuiksi yhdessä erään portugalilaisen
parkkilaivan kanssa, jonka ankkurikettinki oli sotkeutunut, ja joka
kulki tuuliajolla meidän päällemme. Suurella vaivalla meidän kuitenkin
onnistui irroittaa laivamme sen taklauksesta ja jätimme sen yksinänsä
jatkamaan matkaansa perikatoa kohden. Viime tingassa sen kuitenkin
pelasti avuksi tullut hinaajalaiva.

Vähän ajan kuluttua näkyi toinen laiva tulevan purjehtien satamaan
nopeata vauhtia. Arvatenkaan sillä ei ollut luotsia ohjaamassa, sillä
se laiminlöi ajoissa kääntää vastatuuleen ja laski sen sijaan täyttä
vauhtia salakarille, sillä seurauksella että laivan riki meni yli
laidan ja laiva upposi muutaman minuutin kuluessa. Eräs pelastusvene
kuitenkin sai miehistöstä joka ainoan pelastetuksi. Samana päivänä
kaksi nelimastoista laivaa iltapuolella törmäsivät yhteen, toinen
lastattuna kivihiilillä, toinen sokerilastissa. Pimeän tähden emme
kuitenkaan joutuneet näkemään onnettomuutta. Kumpikin laiva teki
täydellisen haaksirikon.

Meidän laivallamme vallitsi kova levottomuus kaiken yötä. »Imperator»
keikkui aallokossa ja tempoi ankkurikettinkejä niin että ryski, sillä
välin kuin vaahtopäät laineet kuohuivat ympärillä ja myrskytuuli
vinkui kamalasti köysissä ja taklauksessa. Mutta kumma kyllä —
laivamme kesti. Ulkona kanaalissa kuului myrskyn hävitys olleen
kauhistuttava. Kerrottiin, että yksistään Plymouthin edustalla oli 13
laivaa mennyt murskaksi rantakallioita vastaan.

Olimme jo sivuuttaneet uuden vuoden kappaleen aikaa sitten; lukijaa ei
mahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme
jatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui
vakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin. Mutta kaupungissa
käyminen vuorollaan soutumiehenä jollakin asialla tuli kuitenkin
pakolliseksi ja minunkin täytyi vielä kerran soutajana tehdä tämä
matka toisen perämiehen, luutnantti Höökin kanssa, kun tämä
lähetettiin ruokavaroja ostamaan.

Menomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei
miellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi
kuullut valitusvirsiä.

»Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg,
»puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun
kultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla
järjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla
käynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se
vaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan,
niin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin
tasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä
asiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.»

Tennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa
entistä lujemmin.

Näimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä.
Viimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän
tuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä.
Kuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.»

»Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja
vastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.»

»Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.»

Ja käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli
ajellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle.

Maihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja
tuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata
laivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille
matkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka
yksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin
kauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille,
jota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja
veljesrakkaus tovereita kohtaan.

Juutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham
vakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin
28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa
muistokapinettansa.

Harmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle,
me olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla
kädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä.
Puutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana
kantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi:

»Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että
tässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia —
sillä kitsautta se on eikä muuta!»

Tämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon
taskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä
saat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.»

Tuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti
ystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla
ulkona.

»Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä
tahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle
35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka
antakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.»

Pitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä
huolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä
ja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen:

»Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä
siitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.»

»Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva
rukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen
kuitenkin antaa.»

Enempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään
ja maksoi rahat.

»Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani
rahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja
astuin ulos.

Tennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan
enempää kuin 28 shillinkiä.

Nyt oli tultu saaliin jakoon.

»Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi
Tennberg. »Ylijäämä saa mennä.»

Minulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin
ja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa
vastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli,
että koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme,
niin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän
kaupan päättäjäisiksi.

Se tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin.
Minä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki.

Kun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin
viime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja
huudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime
kerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne —
tehkää hyvin.»

»No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin.

Ravistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä
istahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja
puhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet.
Syntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli
parikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli
palannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään.

»Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan
paikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja
me lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli
saatavana.

Syötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen
pelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta
mitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja
asetimme pallot paikoilleen.

Minun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin
kaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi:
»Malttakaa, meidän pelimme on kesken!»

Siitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin
sauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin
maahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani
valmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta
tulipunaisena.

Vastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen
mies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo
nyrkkeilyasennossa.

Minä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa,
sillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin
tappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen
silmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti.

»Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo
punainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja
hampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.»

Minä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa
tiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se
toinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa
mieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa.

»Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta.

»Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja
vastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli
oli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois
mennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te
tulitte sisään.»

»No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte
minulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut
suoritetaan.»

Meidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän
hämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja
yritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa
hänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren
pojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen
roisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt
panematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.»

Viinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa
heittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin,
että jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin.

Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun,
kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne —
minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»

Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään
sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.

Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin,
mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja
käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan
viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin
katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo
liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta
neuvoa kuin kääntyä veneemme luo.

Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa
yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin
käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin
rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa
avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin,
että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt
rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin
rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan
kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.

Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen
tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli
juoksemaisillaan minut kumoon.

Hämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?»

»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin
rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin
kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»

»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten
suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän
odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin
puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he
yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät
yksimielisesti minua auttaa.

Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja
eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin
hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia
kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset
kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.

Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille.
Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään
nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja
äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette
ihmisten yörauhaa?»

»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa
ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein
hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle
avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!»
Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.

»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua
sisään.»

Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti
jymähtäen suljettiin.

»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden
askelista, ettette taita niskaanne.»

Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä
alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa
myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän
ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua
tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi
käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli
viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.

Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä
leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti
itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle
— ymmärrättehän — menkäämme.»

Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli
matkoihinsa.

Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut
laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»

Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni
ympäröivät minut jälleen.

»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne
kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa
puvuissanne.»

»Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin
tyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä
tihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.»

Olimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta
ja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?»

»Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin
tanssiaisiin.

»Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä
pyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja
alkoi kieputtaa minua ympäri.

Minä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani,
mutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä
kaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma
takkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua
eteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä.

Olin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en
hyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen
askeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne
myöten antoi.

Poliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän
hullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut
kauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö,
alkoi toisen leikin seuraavalla puheella:

»Te olette oikein tanssimestari.»

»Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä
oppinut.»

Kaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä
huonompi.»

»Kuinka vanha olette?»

»Kaksikymmentä vuotta.»

»Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä
luota.»

»Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä
lyhdyn valossa!»

Ja samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli
minua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:

»Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette!
Tuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän
sanoisitte, jos suutelisin teitä?»

»No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni
pysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole
tyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä
kertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle
olleet.»

»Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä
niinkuin Nancy sanoo?»

»En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi.
Mutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään
pääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta
monituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin
sanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?»

»Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi.

»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut
suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»

»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä
kuoliaaksi!»

Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku
suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että
minun viimein täytyi anoa armoa.

Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa
olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat,
kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan,
niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät
tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.

Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin,
kuinka nyt voitte?»

»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä
minä jo toimeen tulen.»

»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne?
Kas näin. Ottakaa kiinni!»

»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt
hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.

»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen.
Mutta se oli turhaa takaa-ajamista.

Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui
ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin
kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin
sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä
Saaraksi.

Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille
rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.

»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua
olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin
viisi yhtä vastaan.»

»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»

Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:

»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»

»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin
tappiolle.»

»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä —
eikös ollut teidänkin mielestänne?»

»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi
tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»

»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle
tehdä. Olisin purrut heitä.»

»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin
saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan,
mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja,
kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota.
Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä
pahaa!»

»Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi
kättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille
onnea.

Sitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo
iloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen
ikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus:
»Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja
hyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan
muistossasi.»

Ja minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä
kävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin.

Toverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat
minulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun
saivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin
tuntikausia saanut sitä odottaa.

Minä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja
seikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut
kyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan
kannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi
väsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt
kannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se
mahdollisesti muuttuisi.

Vihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta
suunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla
kun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen.

Silloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa
laivoissa koko satamassa.

Toista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa
lounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia,
joulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat
koristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt
että koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä.




IV. LÄHTÖ ATLANTILLE

Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että
voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla
laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen
laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla
kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. —
Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.

Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat
vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja
hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla
harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen
vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut.
Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin
perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.

Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta
purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja
arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin
hänelle liikanimi Klamamus,[1] jonka muutamista syistä katsottiin
hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla
tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen
ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin,
pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi
räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan
kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita
luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin
aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän
tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.

Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella
olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta
ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi
ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää
syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon.
Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei
koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa
ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.

Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän
kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja
maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle
kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä
(Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta.
Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli
loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.

Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti,
mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa,
sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme
ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään
pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.

Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi
(_Delphinus melas_), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä
hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin
leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin
suuren kosken pauhun.

[Kuva: Delfiinejä.]

Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin
kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana
kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet
montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja
kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa,
kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita
liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä
huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän
elukan kylkeen.

Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se
syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että
veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin
kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä
pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä
syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin
tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin,
joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa
lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka
sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi
pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat
toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja
rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai
tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa
ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne
olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin
pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista
haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.

Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat
jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat
kovalla pauhulla aivan veneemme viereen.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen
lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman
onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen
ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa.
Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten
pakenevaa laumaa.

Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt
kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle.
Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan
kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä.
Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen
läpimitaten ja pää tylppä.

Haavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli
tapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä
kuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella.
Ikävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat
haavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin
kenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen
touhussa.

Kun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa
oli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa
ruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata
ja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei
mitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti
valmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi.

Matka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin
että joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa,
joka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä
huippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon
tultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren
luo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli
toinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo
vuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden
peitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin
Sal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta.
Pikkuruiselta kääpiöltä näytti komea _»Imperator»_ tullessaan tuon
jättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan
vaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi.

Sal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään
lahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta
vuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden,
mutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet
lakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui
lyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat
portugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä.

Saari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan
suuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein
yksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu
matalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat
merivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin
kuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle.
Sitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien
vetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten
lastauspaikalle.

Metsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan
toisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät
alastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä.

»Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut
Bremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka
oli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo
Bremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun
väliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla.
Tynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin.
Suolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa,
sitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli
runsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja
hirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä
välin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella
katselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä
oli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.»

Enimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton
rotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä
jäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja
huomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat,
että kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat
suoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he
juttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä.
Suomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen
saarilla mahtoi usein käydä laivoja.

Mulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei
näkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit
melkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin
vilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti
oikeina kaunottarina.

Saaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista
tiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa.
Ikkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat
tavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän
lävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää.

Neekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti.
Schoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea
pumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes
polviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään,
ja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he
kantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja
eheät.

_»Imperatorin»_ suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa
ollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta.
Samoin kuin _»Imperatorkin»_ otti amerikkalainen suolalastin, mutta
laivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti
tehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin
vesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun
amerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa
korjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta
auttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden
aikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen
korjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen
kuntoon.

Työn kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin
suinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he
päättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista
tarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista
pyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi.
Siitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti.

_»Imperatorin»_ nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo
rahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä
kustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita
saaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat
näet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet
tuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz
muistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen
kauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka
oli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja
mulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten
aina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä
hän Schoultzia nimitti.

Heti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät
suomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar
Höök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja
vieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret.

Tanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha
tavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan
asetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä,
vastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä,
muutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni
petroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle
seinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin
pytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki
oli valmista.

Kutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain
neekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä.

Kello seitsemän aikaan lähti _»Imperatorista»_ kaksi venettä,
kumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita,
valkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät
jalassa.

Viuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän
soittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä
tanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko
uteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö
vyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä
koristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery
de Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen
punnanraha kiilteli hänen rinnallaan.

Kavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana;
sitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka
luulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He
tunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he
tanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa.

Kun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja
kastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne
esitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton
sanoin kuvata.

Ne naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja,
kiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne
muodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos
tapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien
silmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta
huomannutkaan.

Tanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui
kahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset
tarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai
nainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti
pidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa
pumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai
istua.

Katrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin
asianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä kiihtyi
häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä
häiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi
vaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja
muutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin
ajan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja
tuli väkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän
voimakkaasti ja urheasti naiset kahakassa auttoivat
tanssikumppaneitansa. Annettiin selkään molemmin puolin, mutta
lopputulos oli ehdottomasti meikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät
saatiin ajetuksi ulos. Huvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti
sen kautta, että tanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli
rikottu, ja kun lamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi,
niin se täytyi sammuttaa.

Sivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä
ulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas
uudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain
väkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta.
Muutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja
vietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset
pakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana
Mery.

Naisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat
heidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita
ja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli
jäljellä.

Mutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä.
Paikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta
ystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen
päätettiin rynnäköllä valloittaa vankila.

Poliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin
oikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri.

Siis aloitettiin kahakka.

Taistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun
taas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes
niitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän
osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja
vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille
ja mentiin laivaan.

Sen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi
kapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä
soudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa.

Tällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan
miellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen
kautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään.
Juuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois
— kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä
seurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä
kiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin
aaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän
täytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut
edes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen
veneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän
kyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi,
sydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä
huomasin sen sislätävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista
hiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme,
sillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin
nähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja
kun jonkun ajan kuluttua _»Imperator»_ lähti purjehtimaan, ja minä
käänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen
seisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten
ja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä
seisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän
pois rientävää prikiämme.

Merimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä,
että kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka
päiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti.
Välistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme
ja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme.

Eräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä
koetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut,
sillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti
ja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin
hyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan
tullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja
turvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme
kannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme
saaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo
pilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan
taklauksessa ja köysissä.

Jos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme
milloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä
silloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi
ajoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta
Rio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän
juomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin
juomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi
muutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän
pahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä
olimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman
saaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli
kirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan
meren pinnalle.




V. TRINIDAD

Oli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme
olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä
päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko
Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi
siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin
mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.

»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin
pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:

»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma
kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa
eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri
ollenkaan vettä.»

Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti
kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti
laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille
käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi
laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.

Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen
perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst
Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon
mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat
reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua
olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli
sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi
maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan
levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin
jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden
pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne
ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan
jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.

Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä
sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.

Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme,
tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi
onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me
soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin
parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana.
Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että
kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa
äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin
lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten
nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja
laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä
ja hiljaista.

Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan,
joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen
liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta
kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi
voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja
nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä
penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen
kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän
vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta
kohti.

Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget
jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin
pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin
onkia.

Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme
veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi
onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet
ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja
parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun
ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.

Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli
meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli
kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä
kalaparveen.

Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä
tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat
ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät
pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät
ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat
melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia.
Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä
kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset.
Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne
olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä
ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa
syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen
käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti
olisivat hänetkin syöneet.

Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren
kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä
luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa
kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen
kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois
kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas
ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen
tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.

Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet
sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin
rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin
soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti
kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät
tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta
tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin
sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan
lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.

Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui
hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle
noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta
houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja
jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä
tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»

Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin
soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme
lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia
kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja
laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä
käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.

Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta
monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja
tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja
tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.

Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut
jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme
kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi
ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli
huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui
lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja
luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas
perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä,
jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen
jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä
uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka
muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo
kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa
pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani
tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!

Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja
korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut
toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.

Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi
syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa
koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla
vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla,
heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas
hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla
suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen
ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei
onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.

Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti
ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli
tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine
vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.

En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä,
että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat
omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia
olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin
surulliseksi.

Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui
tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni,
mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä
olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa
vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin
veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys.
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni.
Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti,
sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.

Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen
vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen
säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran
kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein
tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja
rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi
rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa
hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen
jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä
peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen
suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua
suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana
pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja
temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.

Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia
tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki
toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin
näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä
sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut
vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät
sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin
ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen
vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me
riensimime pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään
helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän
tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti
päittemme yli.

Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada
surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa
olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja
ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein
tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt,
lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut
mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä
pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi
puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme
tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun
tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut
kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut
uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän
onnistuikin löytää kaivatut tikut.

Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt
huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden
sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin,
mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään.
Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se
näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä
osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja
avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:

»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on
hengenpelastus kysymyksessä!»

Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin
meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja
sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin,
että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt
kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti
hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät
iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän
tumman juuren.

Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein
pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa
korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan
syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan
sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen
hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä
kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin
ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä
oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä
yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli
valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen
korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.

Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me
olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä
puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei
ollut kenkiäkään jalassa.

Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko
maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään
keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen,
ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja
niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne
olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa.
Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin
valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään
voineet niitä nauttia.

Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta
ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja
vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon
kuumentamalla hiekalla.

Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se
olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka
paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne
vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin.
Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen
jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa
myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut
kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.

Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän
papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut
mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta
löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme
tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja
Stjerncreutz niitä inhosivat.

Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä
voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla
odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että
maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni
Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä
Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan
merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja
päällysmiehenä.

Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta.
Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta
ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää
heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he
huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat
sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä
pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden
kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja
lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He
kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla
vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä
tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän
veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki
ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet
päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin
heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan
tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä
toverit olivat ihan nälkiintyneitä.

Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin
ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman
meripeninkulman päässä.

Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen
ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli
selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos
merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä
vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta
maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi,
ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta
varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.

Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja
rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin
heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.

Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät
toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä
suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa
takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin
pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä
lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme
tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.

Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan
ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen,
jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset
jäähyväiset ja lähtivät matkalle.

Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän
viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa
voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me
vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa
kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa
kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen
virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon
reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat
voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me
lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka
luuli sitä hyödyttömäksi.

Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme
lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin
astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien
ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten
ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä
tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin
kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa
ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme,
kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä,
päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.

Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä
olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut
ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme
liikkumattomina.

Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti
vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui
ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi
tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.

Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi
melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme
minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme
kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä
oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden.
Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun
me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin
jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän
saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät
siitä parantuneet.

Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä
siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme,
ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.

Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme
kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme
läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat
kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he
olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan
päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet
vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista
laskeutua alas toiseen lahdelmaan.

Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa,
olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni
Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä
toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä,
kunnes suostuimme yrittämään.

Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä
pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme
oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön
viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli
jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.

Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä,
oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli,
että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja
Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat
laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.

Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi.
Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme
nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja
rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta
jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen
lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka
meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä
olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä
odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme
hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä
epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme
taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.

Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli
jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja
luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin
hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.

Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten
mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä
arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun
täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys
onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin
vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan
ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle
penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja
huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas
pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä
hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta.
Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta
kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.

Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten
jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi
minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.

Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin
tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin
jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä
myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten
jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen
jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että
ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin
saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.

Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen
luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä
näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin
ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät
vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin
heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.»
Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta.
Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta
päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun
olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi,
minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua
kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin
sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen
räpytellä esteettömästi.

Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg,
että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan
ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion
alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa
hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti
palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen
suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle,
otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän
palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.

Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen
läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen
jälkeen.

Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin
esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta
seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset,
jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun
muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot,
samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa
tulipalossa.

Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan
ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat
melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä
näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme
työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka
toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.

Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa
alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen
jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä
valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka
pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit
käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.

Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me
paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti
ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli
saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.

Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä
oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa
kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä
hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja
sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan
munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat
myöskin löytäneet runsaasti.

Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen
lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin
päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja
toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata
takaisin prikiin.

Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin
surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti
meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.

Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä
sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten
suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot
»piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat
sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan
sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat
korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä
kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui
kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni
antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki
lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme,
huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten
hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme
tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»

Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa
yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene
vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme
laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä
viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi
kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä,
jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin
virkaa.

Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä
puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista
päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet
perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen
lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia
tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja
innostustamme.

Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja
veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen
veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa
mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea
kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi
määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin
soutaminen.

Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan
miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme
riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja
kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin —
typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen
ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli.
Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En
tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen,
että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen
tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin
tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä
tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan
kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.

Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet
eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa.
Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä
miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän
että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu
kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei
sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja
kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt
ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.

Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista
meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa
pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa
täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista,
joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo
lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja
puulauttaa.

Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli
vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.

Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt
päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt
mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi
Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat
sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi
kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien
nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon
liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta
syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan
isoa purjetta.

Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan,
mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.

Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten
päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä.
Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin
kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla,
ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät
ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden
hankintaretkiämme.

»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson —
tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee
joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä
pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne
syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee
uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että
se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua
täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois.
Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä
surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina
ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen
vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä
maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita
löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.

Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin
varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene
soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi
peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin
veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa
kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.

Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki
muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat
vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö
tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn,
venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät
venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja
pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten
rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies
hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella
vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»

Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta,
kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja
viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka
yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen
asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit
sieltä poistumaan.

_Imperator Aleksander II_ miehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän
saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja
polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin
siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli
tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta
purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja
hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500
naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta
lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin
tervetulleen lisäyksen.

Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin
muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän
osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän
muistiinpanoissaan kertoo näin:

»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin
rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa
rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti
vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat
rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen
hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut
muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne
rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti
toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin
uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli
opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada
pyyntiyrityksestä hyötyä.

Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se
valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen.
Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan
hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.

Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut
tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui
käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»

Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä
näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan
päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin
jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä.
Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen
ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein
suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.

Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun
vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme
viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me
hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa
antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.

Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi
suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa,
ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle
arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat
munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että
yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.

Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme
olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta
kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä
tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä
rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen
kukin omaan saaliiseemme.

Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat
selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty
mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja
hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat
liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin
helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa
kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen
kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän
vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme
kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme
ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se
lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se
alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme
saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet.
Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan.
Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta
juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen
voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen
kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli
selällänsä.

[Kuva: Merikilpikonnia.]

Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois
piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni
otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja
heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä
lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen
tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.

Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten
niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten
väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden
ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja
irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta.
Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme
tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.

Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi.
Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen
elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin
vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun
kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada
kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää
nuoraa.

Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan
vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen
päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla
räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen
kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä
oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä
erikoiskohtauksia.

Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta
kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan,
niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se
lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet
pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies,
mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä
kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän
onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan
ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison
kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi
siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän
avuksemme.

Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen
helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo
pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut
luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ
kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin
tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä
vastoinkäymisiä.

Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin
neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita
satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että
se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista
seitsemän viikkoa.

Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua
vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni
heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen.
Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja,
joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata
kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli
varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo
mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että
rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden
kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa
takaperin kasvanut metsääkin.

Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä
rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita
ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin
korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä
ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä
kulkenutkaan enää kauemmaksi.

Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä
haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu
kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni
viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla
haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.

Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut
maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä.
Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset
linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta
lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä
erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui
kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi.
Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta,
mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät
kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties
saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden
tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut
kerrassaan mitään syötävää.

Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan
lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea
päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai
haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät
sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai
paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla
niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä,
vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin
saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin
oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.

Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen
monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet
sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin
tilaisuuden suuriin orgioihin.

Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä,
mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi
kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta
vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden
mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista,
tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea
maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.

Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen
yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa
viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja
niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.

Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina
hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä
vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat
itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet.
Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta
tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen
ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden
kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen
parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet
kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.

Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme
haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja,
joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»




VI. JUOMAVETTÄ SAADAAN — HYVÄNTOIVONNIEMI

Vettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa
vesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin
olisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta —
kertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman
tapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa.

Eräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet
olivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä
kokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki
käsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja
vesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin
neljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin
suinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä
vettä.

Tällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa,
sillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi
käsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä
oli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä
polven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin.

Arvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean
vuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut
alas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja
lähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä,
vaikka oli aivan tyven ilma.

Alussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme,
mutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina,
itsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden
kerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut,
kaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan.

Kauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle
länteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean
janokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita
lisiä.

Pari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen
syvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella.
Sitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä
Hyväntoivonnientä kohden.

Päiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet
riippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta
paikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa
pidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan
soiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin
muuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen
päivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi
kilpa-ammunnassa.

Tultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein 12:n
solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin jäljessämme
vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan perän yli suuri
hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki
valaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle
kannattimiinsa.

Matka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla
seikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä
pyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin
nopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä,
katosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa
Schoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä
kun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan
mieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei
ollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa
saavuimme takaisin laivaan.

Koko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin
varustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä
tehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita
hyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista,
mutta se on mureampaa ja mehevämpää.

Ensimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita
oli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi
kehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori
oli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin
kananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita,
mutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän
valkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi.
Munat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai
niistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan.

Kilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä
särkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat.
Tuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään.
Ainoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä
vedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle
aika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta
ja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin
edustalla.

Hyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa
hankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla
pääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen
lisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma
Konstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin
tuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään.

Luoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä
kerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut
turvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä
etelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja
polttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät
retkeilyjä Kapkaupunkiin.

Olimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin.
Tämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea,
mutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua
jälleen saavamme astua vakavalle maalle.

Edellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta
onneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä,
oli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen.
(Schoultz).

Merenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin
luja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä
olin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli
vetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan.
Kompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin
pitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi
vaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat
viemään laivaa takaperin.

Kuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo
koko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja
vaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat
luullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten
joukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui
voimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle
sellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan
kannella, ja tarttui laivan peräsimeen.

Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni
kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin
vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin
pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa
hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin
ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit
olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän
hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut
minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki,
miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia,
etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet
sanaakaan.

Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea
Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki;
vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden
välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat;
laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.

Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai
lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli
tuhansittain kormorantteja[2], jotka syöksyivät nuolennopeudella
meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti
lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli
lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt
jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria
vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana
sateena.

Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet
levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala,
joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen
kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä
hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen.
Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen
kettinkiä mukanansa.

Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää
kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä
saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne
ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan
hienoa hiekkaa.

Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen
meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka
jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene
vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen
venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka
saivat seurata mukana.

Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut
ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut
juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.

Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti
sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni
kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen
lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla
voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.

Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut
asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen
kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.

Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten
ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja
punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli,
hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä
toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä
kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää,
koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän
kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?

Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen
luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne
ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.

Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai
suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat
metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.

Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut
olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei
ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin
luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan
kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa
tulosta.

»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa
Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja
ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä
ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa
kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki
nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului
meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin
suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin
kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta,
kun hyppäsivät penkereeltä toiselle.

Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset
pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat.
Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja
peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja
kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli
niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat
loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen
hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä
ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät
näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian
pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut
sen parempia aineita käytettävinämme.

Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko
linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen
verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme
edelleenkin pysyi samana.

[Kuva: Paviaani.]

Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista
entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että
välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten
erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin
tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon
esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat
takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta,
niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.

Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin
louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun
metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»

Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä
laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut
sitä petoeläinten ääneksi.

Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä
seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii
retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.

Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet
lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety
laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan
aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt,
tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana
aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt
suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä
jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.

Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää
vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta
tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen.
Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut,
niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.

Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen
ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä
seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan
mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys
oli pelättävissä.

Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain
että myöhään.

Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja
kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen
kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ
oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä
vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli
sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä
paikoilla joessa meni riitteeseen.

Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun
lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä
Kapkaupungissa.

Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä
kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi
kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin
pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren
kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen
kauppala.

Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä
vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen
summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella
Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa
ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa
varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen
juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna.
Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki,
jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita
pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä
kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se
kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme
vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää
Konstantia-laaksoa.

Ensin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen
jälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä
juotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä
hetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli
suloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja
onnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat
irtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta
siitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa,
ja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta.

Kylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle
talonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin
sametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet
seurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme
eteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan
niinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan
Konstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto
niin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä
seetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja
täydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme
tämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut
omituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen
nähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia
muodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa
jälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan
oranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi
maalattu maatalo.

Tie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes
saavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni
Kapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista
seuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat
viljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa.
Jättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan
kaupungin vaikutuksen.

Menimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän
virkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne
pääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle
avoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia.
Museossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita
täytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein
pökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia
eläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset
näyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti.
Eivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella
sellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu
puun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi
kääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta
ulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein
suoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään
koukeroita eikä käyriä.

Oli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului
loppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme
sitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää
hevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut
matkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan
hiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli
sadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli
niin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme
sylissä.

Ne, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään
litistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa
paikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät
heidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille
pulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on
sanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat
olisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme
ajurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin
pehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi,
että hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki.
Me tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta
hän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista
ja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa.

Ne, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata
keskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että
tietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi
nälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka
vielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä
leopardeilta.

Alussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme
laulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi
tallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin
väsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni,
joka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt
mielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen
kevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä
ottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta
sattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin.
Sattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä,
joka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos
appelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti
huomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että
perille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla
oli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä
silloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan).
Viimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto
joka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän.

Aivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme
laivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa
miehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä
vahtivuoroon.

Ensimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta
puolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla
kestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan
paremmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään
appelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden
kautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle
ilakoitiin sen jutun johdosta.

Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai
viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka
omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan
kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset
tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin
pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan
suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.

[Kuva: Leopardi.]

Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset
kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä
parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra
oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä
muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän
maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun
maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)

Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys.
Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että
yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle
nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt.
Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat
junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että
halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus
juhlapäivinä.

Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti
puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli
portinvartijana.

Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka
Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei
paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee
länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin,
Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä
puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.

Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin
kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin,
johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden
tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja
buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi
perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen
Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena,
vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja
köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten,
ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.

Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat
asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri
vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme
Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen
perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä
kyseltiin kaikkialla.

Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva
jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi
vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä
hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli
lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa
kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa.
Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet
suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva,
insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden
pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen
jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti
kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien
matkan päässä.

Sillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet
ollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille
toivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä,
suurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu
härkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet.




VII. INTIAN VALTAMERELLÄ

Laivalla oli taas kaikki kunnossa ja jälleen jatkettiin matkaa
itäänpäin Intian valtameren halki. (Kertojana on jälleen Schoultz.)
Tuuli oli edelleen lännessä, ja Imperator kulki hyvää vauhtia.
Seuraavana aamuna olimme jo niin kaukana, ettei maata näkynyt, mutta
parvittain seurasi meitä kaiken päivää niin sanottuja kapkyyhkysiä ja
albatrosseja. Kun tuuli iltapuolella hiljeni, pyydystimme niitä koko
joukon. Niitä pyydettiin siten, että lujaan siimaan sidottuun koukkuun
pantiin syötiksi läskipalanen. Sen annettiin laahata 10—15 syltä
laivan jäljessä. Kun linnut huomasivat läskipalasen, niin ne
tarttuivat siihen ja silloin ne olivat kiinni. Koukku ei lintuja
vahingoittanut eikä tuottanut kipua, se tarttui linnun sarviseen
nokkaan. Ja ne olivat liian tuhmia avataksensa nokkansa. Mutta lujat
voimat piti olla vetäessä laivaan albatrossia, kun se ponnisteli
vastaan siivillään ja jaloillaan, jotka ovat teevadin kokoiset. Jos
laivalla sattumalta oli luja vauhti, niin tarvittiin kahden miehen
yhteiset voimat. Kun lintu oli saatu laivaan, niin se laskettiin
laivan kannelle, ja siitä se ei kyennyt nousemaan. Ne istuivat hiljaa
katsellen ympärillensä ikäänkuin kummastellen, mihin tilaan ne nyt
olivat joutuneet. Albratrossi on kalalokeista suurin tunnettu laji.
Sen siipien pituus kärjestä toiseen on noin 4 metriä ja joskus
enemmänkin, ja linnun vartalo on lampaan ruhon kokoinen.

Kapkyyhkyt ovat myös eräs kalalokkilaji ja hyvin kyyhkysen näköisiä;
veimme ne alas laivan salonkiin, missä ne iloisesti ja tyytyväisinä
kävelivät niin kesyinä, kuin jos ne olisivat laivalla syntyneetkin.
Olisi ollut varsin hauskaa pitää ne laivalla seurana, mutta kun ei
niitä saatu mitään syömään, niin meidän täytyi ne viskata mereen ja
siellä ne pian tulivat toimeen. Mutta albatrossit olivat niin typeriä,
että vast'ikään koukusta vapautettu ja irti laskettu lintu hetikohta
uudestaan tarttui koukkuun.

Tasan neljäkymmentä päivää kesti, ennenkuin Sumatra ja Jaava tulivat
näkyviin, ja sen ajan kuluessa ei tapahtunut muita huomattavampia
tapauksia, kuin että joskus näimme muitakin purjehtijoita. Tuuli oli
kaiken aikaa ollut myötäinen, mutta ilma oli sateinen.

Heti kun olimme lähestyneet maata, tuli ympärillemme koko laivasto
malaijilaisten djonkkeja, kömpelöitä yhdestä isosta puusta
koverrettuja aluksia, joissa souti kymmenkunta malaijilaista laulellen
korvia särkevää laulua.

Nämä tulokkaat kauppasivat kookospalmun pähkinöitä, ananas-hedelmiä,
banaaneja, tamarindeja, monenlaista hilloa posliiniastioissa, joiden
ympäri oli palmikoitu bamburuokoisia suojuksia, apinoita ja
monenlaista muuta tavaraa. Luonnollista oli, että meidän laivallamme
kaikki käyttivät tilaisuutta, ja niin syntyi vilkas tavarainvaihto. Me
oikein mässäämällä nautimme näitä vastikään poimituita harvinaisia
hedelmiä.

Myöskin apinan ostimme ja siitä tuli kaikkien suosikki.

[Kuva: Jaavalainen malaiji.]

Sunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen
Jaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä
New-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme
muutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia
mahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas.
Kookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä.
Niitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja,
liaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen
pääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti
taaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti
kapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki
kulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista
pitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne
olivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä
molskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin.

Kerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin
huomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen
hartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka
muodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi
täydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman
hengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen
papukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta
tumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet
osoittivat, että krokotiileja oli läsnä.

Meren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin
ilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon
riikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä
kuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta
niitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä
korkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä
eläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin
rannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä.

En voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien
kehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä
ottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja
tarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin
puun rungosta.

Mutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi:
»mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin
minä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan.
Toisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin
jälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä
leikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin
keskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen
vuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti,
että hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla.
Alastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori
merimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua.

New-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja
paikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta
pienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että
sinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun
aurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla
hiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen
puuhun.

Linnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja.
Nisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta
sataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin
Hyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin
kiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän
puissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät
matkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat,
niin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin.

Yhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen
apina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen
sääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa,
sääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen
painettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti
ihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun
tai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys
ihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat
pitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan
lattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota
kuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta
surullisesta näystä.

Jaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka
tulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat
joka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka
parvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja
lentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden
lentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän
tultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne
lensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai
lienevätkö vain hiukan haavoittaneet.

Kolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin
tällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien
hiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen
Sunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon
kiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja.




VIII. KIINAN VESILLÄ

Banka- ja Biliton-saarten luona oli meri täynnä tavattoman suuria
malajilaisten djonkkeja, ja kun siihen aikaan merirosvoutta
harjoitettiin oikein suuressa mitassa, niin meidänkin kaksi pientä
kanuunaamme pantiin kuntoon ja joka mies asestettiin kiväärillä.
Muutamat djonkit meitä seurasivatkin tuntikausia ja saivat meidät koko
lailla levottomiksi; mutta kun yöllä alkoi tuulla, niin malaijilaisten
oli turha yrittää tavoittaa meitä purjehtimalla.

Ei ole mikään leikin asia joutua tekemisiin näiden merirosvojen
kanssa, sillä ne ympäröivät laivan joka taholta ja ampuen vilkkaasti
joka puolelta ne nousevat väkisin laivaan satalukuisena laumana, ja
silloin ei ketään säästetä. Tapahtui vielä viimeisten vuosien kuluessa
minun ollessani itämailla, — kirjoittaa Schoultz — että isot
höyrylaivatkin, jotka satunnaisen polttopuiden puutteen vuoksi
kulkivat puolella koneella tai purjehtien, joutuivat merirosvojen
käsiin ja ryöstettiin perinpohjin. Harvoin kukaan miehistöstä
pelastui, sillä tavallisesti laiva, kun se ensin oli ryöstetty,
sytytettiin tuleen. Meidän matkamme perille saakka kävi rauhassa ilman
mitään taisteluseikkailua. Kyllä me olimmekin asestettuja aivan
hampaisiin asti. Laivan kannen alla oli aseita suuri varasto ja kaikki
pyssyt olivat ladatut; samoin meidän etukeulassa oleva pikku
tykkimmekin oli ladattu rautaromuilla. Joka kerran, kun joku laiva
tuli näkyviin, syntyi meidän laivassamme melu, ja jos todella yksikään
merirosvo olisi meitä lähestynyt, niin heidän laivansa varmaan olisi
vallattu, sillä meitä oli 37 hyvin asestettua reipasta miestä, jotka
olimme varustetut yksin pitkillä koukuillakin vihollislaivojen
kiinniottamista varten.

Yhden ainoan kerran olimme kapteenin kanssa käymässä pikimmältään
maalla pienellä saarella Korean niemimaan kohdalla. Saarella kasvoi
tuuheata metsää, mutta asukkaita siellä ei näkynyt. Korean niemimaan
eteläkärjestä alkaen matkamme päähän asti oli maata näkyvissä kaiken
aikaa. Korean rannikko on jyrkkä ja korkeine kukkuloinensa, jotka
usein ovat alastomat, se ei ole ollenkaan vierasvaraisen näköinen.
Vuoret ovat monessa paikassa sen näköiset, kuin ne joskus olisivat
olleet sulassa tilassa ja äkkiä jähmettyneet, kun vuoren pinta vielä
läikkyi lyhyinä laineina. Sellaisten ylänköjen yli marssiminen lienee
aivan mahdotonta. Koko itärannikolla on ainoastaan muutamia satamia.
Sen vuoksi vuoren kaltevilla rinteillä harvoin näkee ihmisasuntoja.

Kuta enemmän lähestyy Venäjän aluetta, sen miellyttävämmän näköiseksi
maa muuttuu. Rannikko muodostaa useita lahtia, eikä ole niin
yksitoikkoisen jyrkkää.

Talvi- ja kesätuulien vaihtuessa raivoaa Itä-Aasian rannikoilla tuon
tuostakin taifuuniksi nimitettyjä myrskyjä, jotka aikaansaavat joskus
pilvipyörteitä eli vesipatsaita. Pyörteen keskustassa ilma nousee
kiivaasti ylös ja merellä vesi nousee korkeiksi vesisuihkuiksi.
Vesipatsaan ympäri käy huimaava pyörretuuli hirmumyrskyn nopeudella.
Sellaisen vesipatsaan Imperatorin väestö näki merellä pitemmän matkan
päässä Japanin merta kulkiessaan. Taivas oli synkkien pilvien peittämä
ja Imperatorin purjeet olivat reivatut, kun aavistettiin myrskyä,
vaikka meri oli tyyni. Laiva oli kaikeksi onneksi myrskypyörteen
ulkopuolella, niin ettei pyörre ollenkaan purjehtijoitamme kohdannut.

Aasian karttaa silmäillessä nähdään, että Japanin meri
keskikohdallansa muodostaa länsirannikolla mutkan, jota sanotaan
Pietari Suuren lahdeksi eli mutkaksi. Suupuolelta se on noin 150
kilometriä leveä ja jotenkin yhtä pitkälle se ulottuu maalle päin
pohjoista kohti. Tämän leveän merenpoukaman ympäristö oli se luvattu
maa, johon suomalaisen yhtiön miehet laivoinensa pyrkivät työllä ja
toimella onnea ja rikkautta löytämään. Pietari Suuren lahdesta
itäänpäin kulkee pitkin Japanin meren rannikkoa Tatarian vuoret.

Vuoren kukkuloiden välillä näkee suuria, metsää kasvavia laaksoja ja
usein ovat vuoretkin lehtimetsien peitossa taikka kasvaa niillä uhkeaa
heinää, jossa käy laumoittain laitumella metsäkauriita ja hirviä. Ja
jokaisessa pienessä lahdessa näkee kalastajamökkejä ja veneitä, joko
mökin luona rannalla tai mökin edustalla kalastuksessa. Lahtien suulla
usein on meren puolella ikäänkuin niiden suojana korkeita metsää
kasvavia saaria, useimmat niistäkin rikkaat metsän elävistä, jotka
sinne ovat joutuneet luultavasti talven aikana irtautuneilla
jäälautoilla.

Amur-joen lisäjoen Sungarin ja Japanin meren välinen osa, itäinen
Mandšuria on samalla leveysasteella kuin pohjois-Italia (42° Pohj.
lev.) mutta ilmanala on kylmempi kuin vastaavilla kohdilla Euroopassa.
Jäät sulavat meren lahdissa huhtikuun alussa ja saman kuukauden
lopulla alkaa uusi ruoho kasvaa. Huhti-, touko- ja kesäkuun aikoina
vallitsee usein sakea sumu, joka tulee ja katoaa vuorotellen. Heinä-
ja elokuu ovat kylmiä sadeaikoja. Miellyttävin aika vuodesta on syksy;
sillä syys- ja lokakuu ovat kuivia ja lämpimiä. Muutaman peninkulman
päässä merestä sisämaahan päin on ilmanala suotuisampi, kun sumut
eivät sinne ulotu ja sateet eivät ole niin runsaat kuin rannikolla.
Sen vuoksi vilja sisämaassa menestyy hyvin. Maa on runsaskasvuinen ja
ruoho oivallinen; mutta karjanhoidolle tekee suurta haittaa
ruttotauti, joka tappaa joka kevät sadottain elukoita. Hyvien
lypsylehmien puute on myös tuntuva. Kiinalaiset eivät lypsä lehmiä,
eivätkä juo maitoa, vaan pitävät lehmiä vetojuhtina samoin kuin
sonnejakin. Ainoastaan puolivenäläiset lehmät antavat maitoa, vaikka
vasikka samaan aikaan imee emäänsä. Suurin määrä maitoa, minkä
sellainen lehmä vuorokaudessa antaa, on puolikolmatta kannua (6 ½
litraa).

Vuorten eteläisillä rinteillä on kasvillisuus erinomaisen rehevä.
Puulajeista, jotka siellä kasvavat, mainittakoon tammi, koivu,
saksanpähkinä- eli vaalnöttipuu, seetri, korkkitammi, villi omena- ja
viikunapuu; viljelemättä kasvaa metsissä mustia rypäleitä antava
viiniköynnös.

Eläinkunnasta oli suomalaisten siirtolaisten maahan tullessa
Itä-Mandšuriassa tavallisia tiikeri, susi, karhu, pantteri, villisika,
kettu, villikissa, soopeli, sekä muita arvokkaita turkiseläimiä,
hirviä ja metsäkauriita. Merieläimistä puhutaan myöhempänä.

Oli syyskuun alkupuoli v. 1869 kun Imperator Aleksander II
siirtolaisinensa purjehti Amerikan lahteen, jonka pohjukassa kaikilta
tuulilta suojassa Nahodka oivallisena satamapaikkana oli valittu
kaupunginpaikaksi. Matka Suomesta sinne oli kestänyt 11 kuukautta.

Imperatorin sinne tullessa oli siellä luonto vielä vehreänä, vaikkei
enää yhtä vaaleana ja mehevänä kuin keskikesällä. Vaikutelma uudesta
kotiseudusta oli paljoa parempi kuin oli edeltäpäin arveltu. Laivalla
vallitsi iloinen mieliala ja toivorikkaita kasvoja näki mihin vain
katsoi. Kauniissa laaksossa isosta lahdesta kaarevasti ulospistävässä
poukamassa oli sotilasasema _Nahodka_, joka silloin oli pelkästään
ryhmä tuuheiden puiden väliin rakennettuja, valkoisiksi maalattuja
taloja.




IX. AMURINMAA

Nahodka, keisarillisten perintömaiden tulevaksi kaupungiksi aiottu, on
_Wladivostokista_ 60 englanninpeninkulmaa kaakkoon päin. Suomalaisten
tullessa Nahodkaan oli kuvernööri Valtioneuvos Harald Furuhjelm
höyrylaivallansa matkustanut Amerikan lahteen laskevaa Šutšan jokea
ylöspäin, missä suomalaisille uudisasukkaille oli annettu
viljelysmaita. Nyt hän oli kuulustamassa, miten he siellä viihtyivät
ja millainen heidän ensimmäinen viljasatonsa näytti olevan. He näet
asuivat siellä vasta ensimmäistä vuottansa.

Odottaessa kuvernöörin kotiintuloa priki koristettiin lipuilla, tykki
ladattiin ja kun kuvernööri näkyi palaavan, nousivat miehet
raakapuille ja kuvernööri otettiin vastaan hurraahuudoilla ja
kunnialaukauksella.

Kuvernööri tuli käymään prikissä ja kutsui yhtiön jäsenet luoksensa
illalla viettämään Amurinmaalle tuliaisia. Hänen talonsa oli lähinnä
meren rantaa äsken perustetun puutarhan takana, hirsistä rakennettu ja
hyvin sisustettu. Myöhemmin tulivat meitä tervehtimään kaikki
virkamiehet, joitten joukossa sotilaspäällikkö kapteeni Karl Björksten
ja valtioneuvos Furuhjelmin sihteeri, ylioppilas Örn olivat
suomalaisia. Kaikki vastaanottivat meidät erittäin sydämellisesti,
joka seikka yhä lisäsi sitä hyvää vaikutusta, minkä olimme saaneet
tästä maasta.

Kello kuuden aikaan menimme melkein kaikki valtioneuvos Furuhjelmin
luokse, joka meitä odotti kutsuvieraiksensa tulomaljat täytettyinä.
Ensimmäinen malja juotiin kaikkien suomalaisten rakastaman hyvän
keisari Aleksanteri II:n kunniaksi. Heti maljan juotuamme laulettiin
keisarihymni, jonka sanoja tosin emme osanneet, mutta kun Furuhjelm ja
jotkut muutkin lauloivat mukana, niin laulu kuitenkin meni jotakuinkin
hyvin, sillä sydämen pohjasta laulettiin. Sitten pikarit täytettiin
jälleen ja malja juotiin isänmaamme Suomen kunniaksi. Ja silloin
kaikuivat rakkautta uhkuvat Maammelaulun sävelet. Se hetki toi
mukanansa omituisen hellän kaipauksen tunnelman, jolloin veljen käsi
äänettömyyden vallitessa pusersi toisen veikon kättä yhteistä
kotimaata muistellessa.

Maamme laulun jälkeen laulettiin Ernst Wetterhoffin tähän tilaisuuteen
sepittämä laulu uuden kotimaan kunniaksi. Laulu laulettiin samalla
sävelellä kuin Maammelaulu. Alkusanat olivat:

   Hell dig du land vid Stilla haf
   vi hälsa dig med fröjd

(Terve, maa Tyynen meren rannikolla, sua tervehdimme ilolla) ja laulu
loppui sanoihin:

   är detta land oss ödet gaf
   till vagga och till graf.

(Tään maanko kohtalo meille soi kehdoksemme ja haudaksemme).

Myöhemmin kuitenkin seurassamme sai vallan ilo ja leikinlasku ja ne
vallitsivat, kunnes pidoista erottiin myöhään puolen yön jälkeen. Näin
kului ensimmäinen päivä ja ensimmäinen yö, jotka vietimme uudessa
kotimaassa. Sittemmin seurasi kyllä tukalampia aikoja, mutta ajat
paranivat jälleen. Monelle meidän seuraajistamme tämä maa tuli
kehdoksi ja syntymämaaksi — vaan monelle yhtiön osakkaista siitä tuli
myös hautausmaa.

Uudisasuntolahankkeen perustaja ja johtaja kapteeni Höök lepää jo
mullan alla tuolla kaukana. Mutta sitten kun yhtiö oli hajonnut,
palasi suurin osa yhtiön osakkaista mikä milläkin tavalla takaisin
Suomeen.

Juhlan jälkeisenä päivänä valittiin retkikunta maanviljelykseen
perehtyneistä ja sitä ymmärtävistä henkilöistä kulkemaan Šutšan
nimistä jokea myöten ylöspäin tutkimaan, olisiko siellä sovelias seutu
uudisasuntolaa varten. Siellä asui jo ennestään maamiehiämme
kymmenkunta perhettä, jotka Turusta ja Pöytyältä olivat jo keväällä
saapuneet keisarillisten perintömaiden höyrylaivalla Nahodkalla, jota
johti kapteeni Brolin.

Kansalaisemme olivat asettuneet hedelmällisille paikoille muutaman
peninkulman päähän joen suulta ylöspäin. He olivat jo muokanneet
itselleen pieniä peltotilkkuja, joissa kaikki kasvit hyvin
menestyivät, mutta huoneita he eivät vielä olleet ehtineet rakentaa,
vaan asuivat toistaiseksi maakuopissa, jotka olivat pienet ja matalat.
Varsin tyvtyväisiä he kuitenkin olivat, mutta kaipasivat koteja ja
omaisiansa.

Noin 10 peninkulmaa pitkässä jokilaaksossa olivat silloin
hedelmällisimmät paikat kiinalaisten hallussa ja siellä vasta sai
nähdä, mitä hyvin hoidettu maa siellä kykeni antamaan. Kiinalaisten
maanviljelys on ihmeteltävää. Hienoksi pöyhittyyn maahan he kylvävät
kaikki riveihin. Kaiken kesää he työskentelevät pitäen maansa puhtaana
rikkaruohosta sekä pöyhivät ja penkovat maata ihan lakkaamatta.
Pienestä peltotilkusta he sillä keinoin voivat saada tavattoman
runsaan sadon. Karjanhoitoa he eivät harjoita. Mutta he pitävät
härkiä, joilla he kyntävät maansa. Heidän härkänsä ovat sangen suuria,
niin että niistä teurastettuina usein saa 45 tai 50 leiviskää lihaa.
Sikoja he paljon pitävät ja sianliha onkin tärkein eläinkunnasta saatu
ravintoaine, jota he käyttävät. Hevosia he myös pitävät ja heidän
hevosensa ovat pieniä, mutta kestäviä ja voimakkaita.

Naisia heillä ei ole ollenkaan, koska Kiinan lait kieltävät naisia
menemästä valtakunnan rajan ulkopuolelle. Varakkaat kiinalaiset ovat
kyllä joskus naimisissa, mutta heidän vaimonsa ovat muista kansoista
otetut, joko ostamalla tai ryöstämällä. Viinanpoltto oli heidän
keskuudessaan tavallista. Melkein jokainen talonomistaja valmisti sitä
kotitarpeeksi; moniailla oli isot polttimot. Mutta juopottelu heidän
keskuudessaan on kuitenkin tuntematon pahe. He tuskin milloinkaan
juovat niin paljon, että päihtyvät, mutta ei ateriaakaan syödä ilman
viinaa. Lopuksi sanoo Schoultz heistä, että he ainakin siihen aikaan
kyllä olivat vieraanvaraisia, mutta ei muutoin auttavaisia, kun tuli
kysymykseen ajan hukka tai vaivannäkö. —

Ei varsin kaukana suomalaisten uudisasuntolasta Šutšanin varrella oli
vielä toinenkin uudisasuntola, jossa asui rangaistusaikansa loppuun
palvelleita venäläisiä pahantekijöitä. He olivat asuneet
paikkakunnalla jo muutamia vuosia ja heidän toimeentulonsa oli kyllä
hyvä. Heidän luoksensa jäi retkikunta yöksi ja sai siellä maitoa ja
kermaa, kurkkuja ja muita vihanneksia. Maksua he eivät vaatineet,
mutta sen he kuitenkin saivat runsaasti. Nahodkaan palatessa käytiin
vielä Wrangelin lahdessa, joka on Amerikan lahden poukama, katsomassa,
olisiko paikka meille sovelias. Mutta kun kapteeni Höök katsoi sen
sopimattomaksi satamapaikaksi meidän laivallemme, jonka piti varsin
aikaisin keväällä päästä merelle, hylättiin tämä paikka. Monet
käsityöläiset ja maanviljelijät pitivät Šutšan-joen laaksoa hyvin
soveliaana uudisasutukselle, sillä maanlaatu oli kasvavaa, joki oli
kalarikas, ja elintarpeita y.m. voitiin helposti saada Nahodkasta,
mutta kapteenin mieli teki valaiden pyyntiin ja hän tahtoi prikille
paremman ja avointa merta läheisemmän sataman, joka olisi vähän
kauempana Nahodkasta. Tahdottiin näet olla aivan täysin riippumattomia
ja ainahan voitiin ajatella, että valtioneuvos Furuhjelm voisi
rajoittaa toimintamme vapautta, jos asuisimme liian lähellä häntä.

Olimme hänelle hyvin kiitollisia niistä neuvoista, siitä
hyväntahtoisuudesta ja siitä avusta, jota häneltä saimme koko sen
ajan, jolloin hän täällä vaikutti, mutta kuitenkin halusimme asua
aivan omissa hoteissamme.

Kun olimme pari päivää olleet Nahodkassa, jossa saimme ruokavarastomme
lisätyksi, lähdimme purjehtimaan sieltä lännemmäksi tutkien kaikkia
Tyynen meren mutkia ja satamia kunnes pysähdyimme _Strelok_-nimiseen
lahteen, joka on 42:lla leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen ja
30 meripenikulmaa Nahodkasta luoteeseen, Nahodkan ja Wladivostokin
puolivälissä. Iltapuolella oli ankkuri nostettu Nahodkassa, yö
vallitsi vielä, kun laskimme Strelokissa ankkurin.

Strelokin lahden edustalla suojaa satamaa meren puolella korkea 9
englannin penikulmaa pitkä ja puolentoista, paikoitellen 2 engl.
penik. leveä saari _Putjatin_. Mantereen puolella Strelokin lahti
haarautuu kahteen pienempään lahteen, joista _Abrekin_ lahti on
itäpuolella ja _Rasboinikin_ länsipuolella. Näitä pienempiä lahtia
erottaa niemi toisistaan, ja tällä niemellä oli pari kiinalaisten
rakentamaa asuinrakennusta, jotka olivat asumattomia, hyljättyinä ja
puoleksi rappiolla. Strelokin lahden seudun valitsivat suomalaisen
yhtiön jäsenet asuinpaikaksensa, kun siinä oli niitä mukavuuksia,
joita he halusivat ja tarvitsivat. Rasboinikin lahden pohjukassa oli
vielä laivalle talvisatamaksi soveltuva kaikilta tuulilta suojattu
paikka.

Schoultz kuvailee Strelokin lahtea ja sen ympäristöä seuraavasti:

Molemmin puolin Strelokin lahtea suojelevat sitä pohjoispuolella noin
8 engl. penikulmaa pitkät niemet, joista idänpuoleinen on sangen
korkea, noin 1000 jalkaa, ja kasvaa tammia, mustaa koivua ja muita
kovia lehtipuita. Merelle päin idänpuoleinen niemi vähitellen alenee
ja päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. Läntinen niemi on jonkun verran
matalampi ja ainoastaan mantereen puolella harvan metsän peitossa. Se
on hyvin epätasainen. Suippoja vuorenkukkuloita ja syviä laaksoja
vaihtelee alinomaa ja meren puolella sekin päättyy äkkijyrkkiin
kallioihin. U-kirjaimen muotoisessa lahdessa on pitkänsoikea saari,
joka alkaa parin kilometrin päässä maalta ja ulottuu merelle päin yhtä
kauas kuin niemetkin. Tämän — Putjatinin saaren — mantereen puoleinen
pää on ehkä 1200 jalkaa korkea ja se on kokonaan metsän peitossa ja
pinnanmuodostus siinä on samanmuotoinen kuin jos kupin täyttäisi
kostealla hiekalla ja sen kääntäisi ylösalaisin. Saaren perusta on
äkkijyrkkä ja siitä nousee ylöspäin ikäänkuin ympyrän säteet lähellä
toisiaan äkkijyrkät kallionhalkeamat, joissa usein kasvaa vaikeasti
läpikuljettavia viidakkoja. Sisimmän niemen kärki on vähäinen tasainen
hietikkoniemeke ja siitä edelleen kulkee koko itäpuoleista rannikkoa
pitkin kapea ja tasainen hiekkareuna. Eteläpuolella Putjatinin kukkula
laskee äkkijyrkkänä matalaa heinäkasvuista niittymaata kohti, joka on
muutaman neliökilometrin laajuinen. Keskellä saarta on järvi, niin
että ainoastaan kapeat kannakset yhdistävät molemmin puolin järveä
saaren pohjoispään eteläpäähän, joka kohoaa melkoisen korkeaksi, mutta
alenee jälleen noin parin sadan jalan korkuiseksi tasangoksi.
Putjatinin eteläpää päättyy äkkijyrkkiin 200—300 jalkaa korkeisiin
kallioihin.

Noin 6 meripeninkulmaa Putjatinin eteläpäästä lounaaseen päin on
Askoldin saari, joka muodoltaan on hevosenkengän muotoinen ja kohoaa
merestä jyrkkinä kallioseininä noin 2000 jalkaa. Pitkin sen sekä
ulkopuoleisia että sisäpuoleisia rantoja on saaren ympärillä kapea
hiekkarannikko, jossa voidaan nousta maalle tyynellä säällä. Askoldin
kasvullisuus on paikoittain orapihlajista ja muista pensaista
muodostunutta läpitunkematonta viidakkoa, paikoittain korkeata
lehtimetsää. Toisin paikoin on runsaasti heinää kasvavia niittymaita.
Sen metsissä on runsaasti hirviä ja suomalaisten tullessa saari oli
myös kultarikasta. Sekä Putjatin että Askold olivat talvella
asumattomat, mutta kesällä sinne tuli metsästäjiä, kalastajia ja
kullanetsijöitä, jotka asuivat tilapäisesti tekaistuissa majoissa.

Sekä Abrekin että Rasboinikin lahtea rajoittaa molemmin puolin korkeat
harvaa metsää kasvavat vuorenharjanteet ja sisinnä hedelmälliset
loivasti kaltevat jokilaaksot, joiden halki kulkevat pienet,
liikenteelle sopimattomat, mereen laskevat joet. Lahtien välinen
rantaseutu on jotenkin suora ja siihen laskee kolmen kilometrin
matkalla kolme pientä jokilaaksoa; niistä me nimitimme idän puoleista
Åberginlaaksoksi, keskimmäistä Maisterinlaaksoksi ja lännenpuoleista
Tiikerinlaaksoksi. Kaksi ensinmainittua oli pienempää ja kasvoivat
ainoastaan heinää; Tiikerinlaakson alaosa on aukeata, yläosa
metsääkasvavaa. Maiseman taustassa on noin 2 000 jalkaa korkea ja
jyrkkä vuori, joka on molemminpuolin yhtäläisesti pyöristyvä, ja siitä
lähtevät ne kaksi vuorenharjannetta, jotka ympäröivät koko näköpiirin.

Jokilaaksoja lukuunottamatta oli merenrannikko aivan jyrkkä ja sen
jyrkällä sivulla näkyy sen perustana liusketta tai graniittia. Samoin
kuin merenrannassakin, oli veden rajasta noin 50 jalan korkeudessa maa
muodostanut penkereitä, jotka tasaisesti kohosivat maiseman taustaan
päin. Åberginlaakson ja Maisterinlaakson välillä oli alava
hiekkarannikko, jonka edustalla oli parikymmentä syltä syvä vesi.
Tällä kohdalla olivat edellämainitut autioiksi jätetyt kiinalaiset
asunnot, ja niiden läheisyydessä nousimme maalle ja valitsimme sen
paikan uudeksi asuinseuduksemme.

Paremman käsityksen näistä seuduista, joita ei ole merkitty
tavallisiin koulukarttoihin, saa kirjan loppuun liitetystä merikortin
suurennuksesta.




X. UUDISASUNTOLA PERUSTETAAN

Pitkän ja monivaiheisen, osaksi tukalankin merimatkan jälkeen olivat
suomalaiset vihdoin saapuneet matkansa päähän, olivat valikoineet
uuden asuinpaikkansa ja laskeneet laivansa ankkurin tyyneen ja
suojattuun satamaan. Kun suurimman osan elämästään kiinteällä maalla
asuneet ihmiset, kaikenlaiset myrskyt ja heilumiset koettuaan, nyt
vihdoinkin pääsivät tyyneen satamaan ja tunsivat sieraimissaan metsän
tuoksun, niin heidän teki mielensä levätä yö vakavalla maankamaralla.
Vähät siitä, vaikka ihmisasuntoa ei näkynyt missään. Olihan ranta
tasainen ja kaunis. Kuivista puista tehtäisiin nuotiovalkea, jonka
ääressä olisi suloinen nautinto nukkua verrattuna siihen edestakaisin
heilumiseen, jota oli saatu kokea laivassa merellä.

Ja niin mentiin maihin vähän matkan päähän laivasta. Tehtiin
nuotiovalkeat ja haaveiltiin tulevaisuuden unelmia kaikesta siitä
onnesta, mikä tässä uudessa kotiseudussa toivottiin saavutettavan.
Vielä oli maa asumatonta, suomalaiset tulivat paikkakunnalle
ensimmäisinä ja olivat oikeutetut valitsemaan asuinpaikaksensa, minkä
paikan vain tahtoivat. Arvatenkin olisi raskas ja pitkällinen työ
edessä ennenkuin täällä saataisiin asumuksia ja viljelysmaita kuntoon,
mutta leppoinen ilmanala antoi toiveita maanviljelyksen ja
puutarhanhoidon hyvästä menestymisestä. Luottamus toinen toisensa
apuun ja yhteisvoimiin sai mielet kuitenkin turvallisiksi ja
toivehikkaiksi.

Nuotiovalkeiden ääressä lausutut toivorikkaat sanat saivat pian rumia
säestyksiä. Metsästä alkoi usealta eri haaralta kuulua pitkin yötä
ilkeitä ääniä, jommoisia ihmisen kurkku ei saa syntymään. Suomalaiset
olivat tulleet tälle seudulle siihen vuodenaikaan, jolloin tiikerit
parittelevat, ja neljältä viideltä eri taholta kuului tiikerien ääniä
metsästä, kun ne houkuttelivat toisiaan niinkuin kollikissat
naaraskissoja, jommoinen musiikki kyllä on Suomessakin tuttua.
Tuollainen ääni oli uudisasukkaille hyödyllinen ilmoitus, jotta
tiesivät olla varuillaan noitten vaarallisten petojen suhteen.

Strelokin lahdelta katsellessa mantereelle päin näkee noin 4—5
kilometrin päässä meren rannikolta taustassa parintuhannen jalan
korkuisen vuoren, jota kiinalaiset nimittävät _Maing_, mutta
suomalaiset antoivat sille nimen _Joosefin vuori_. Matka Strelokista
on yhtä pitkä Nahodkaan kuin Wladivostokiin. Vasta sitten, kun
suomalaiset uudisasukkaat olivat perehtyneet paikkakuntaan, tulivat he
huomaamaan, etti lähin ihmisasunto oli noin 8 kilometrin päässä oleva
kiinalainen mökki eli fansa nimeltä _Kokotun_, jossa asui 4-henkinen
perhe, kiinalainen metsästäjä vaimonsa ja poikansa kanssa ja lisäksi
heidän työmiehensä.

Imperatorilla saapuneet suomalaiset pitivät yhtiökokouksen ja
päättivät asettua asumaan Strelokiin, jonka he olivat katsoneet
mukavimmaksi paikaksi ja ensiksi päätettiin korjata nuo hyljätyt
kiinalaisten rakentamat huoneet asuttavaan kuntoon, sillä talvi oli
tulossa ja syksy oli jo pitkälle edistynyt. Päällystön ja merimiesten
sekä muutamain yhtiömiesten johdolla laiva palasi Nahodkaan tuomaan
siellä ostettua karjaa.

Kaikki maalle jääneet joutuivat vilkkaaseen toimintaan ja ne, jotka
ennestään eivät olleet työhön perehtyneet, saivat käytännöllisesti
oppia esiintulevia tehtäviä, kun heitä oli neuvomassa työnjohtajat ja
käsityöläiset, jotka heidät ottivat apulaisikseen.

Pian olivat molemmat autiot kiinalaisten rakennukset valmiiksi
sisustettuina. Suurempi rakennus sisustettiin naimattomille nuorille
miehille. Siihen sijoitettiin 35 makuupaikkaa ja iso lämmitysuuni,
joka muurattiin harmaista kivistä, sillä tiiliä oli ainoastaan
leipomauunia ja keittotakkaa varten. Pienemmässä rakennuksessa oli
vain kaksi huonetta, keittiö, jossa oli leipomauuni ja keittoliesi
sekä sali, joka oli jaettu kuuden eri perheen ja neljän palvelustytön
asuttavaksi.

Priki palasi Strelokiin syyskuun lopulla ja toi mukanansa 20 härkää ja
hevosen. Lypsylehmiä ei ollut saatavissa. Vetoeläiminä kiinalaiset
käyttivät ainoastaan härkiä.

Heti kuin asuinhuoneet olivat kunnossa, muuttivat rouvat, jotka laivan
mukana olivat käyneet Nahodkassa, maalle asumaan. Jokaisen emännän
piti neljän palvelustytön ja parin yhtiöön kuuluvan miehen avustamana
vuoron mukaan hoitaa viikon ajan taloutta ja valmistaa ruokaa kaikille
50:lle hengelle. Ruokavarojen hoitaja antoi talouteen ruoka-ainekset.
Näin alettiin kommunistinen yhteiselämä.

[Kuva: Suomalaisten uudisasunto Strelokissa.]

[Kuva: Suomalainen siirtola-alue Tyynen meren rannikolla.]

Kun asuinhuoneet oli saatu valmiiksi, piti rakennettaman tavarasuojia
ruokatavarain ja tarvekalujen säilyttämistä varten sekä
navettarakennuksia elukoille. Heiniäkin piti koottaman tarpeeksi
paljon talven varalle. Kyllä saatiin tehdä monenlaista työtä: muurata,
sahata, rakentaa, nikkaroida ja sitäpaitsi suorittaa
maanviljelystöitä. Mutta jokainen teki työtä ilolla ja kukin toivoi
parempia aikoja. Myöhään syksyllä kuokittiin pari tynnyrinalaa maata.
Jokaisen oli tehtävä yksi kapanala päivässä. Joka oli voimakas ja
työhön tottunut, suoritti tehtävän 6:ssa tai 7:ssä tunnissa;
tottumaton sensijaan sai tehdä työtä kymmenenkin tuntia, mutta pitkä
merimatka ja iloinen elämä laivalla oli voimistanut ja kehittänyt
niitäkin, jotka olivat tottumattomia ruumiilliseen työhön.

Heti Strelokiin tultua pantiin toimeen ajometsästys edustalla olevalla
Putjatinin saarella. Metsästys alettiin saaren eteläpäästä ja
muodostettiin 35-miehinen metsästäjärivi koko saaren poikki. Ampujat
olivat sopivan matkan päässä toisistaan ja heidän välillään kulkivat
tottumattomat metsämiehet varustettuina lyömäaseilla, torvilla ja
rämistimillä, etteivät laskisi yhtäkään otusta ajorivin lävitse. Saari
oli vuorinen ja asumaton. Siellä kasvoi koivuja, tammia, korkkipuita,
sokerivaahteraa, saarnia, jalavia, leppiä, marjakuusia ja
etelänpuoleisilla rinteillä taas villejä omenapuita, viiniköynnöksiä
ja monenlaisia pensaita. Tällä metsästysmatkalla, joka alkoi aikaisin
aamulla ja päättyi iltahämärässä, saimme saaliina 11 metsäkaurista ja
3 isoa hirveä. Petoeläimiä emme nähneet.

Muutamia päiviä myöhemmin insinööri Nilsson ja hänen rouvansa soutivat
Putjatiniin poimimaan mustia viinirypäleitä, joita siellä kasvoi
runsaasti, ja joita rouva halusi keittää hilloksi. He kulkivat
kumpikin eri suunnalle. Insinöörin katsellessa korkealta kukkulalta
merelle, huomasi hän joukon aluksia, pieniä soutuveneitä, noin 30—40
vaiheilla, tulevan Nahodkasta päin, jokaisessa ainoastaan yksi
soutaja. Insinööri pelästyi, arvellen, että alkuasukkaat olivat
mahdollisesti kuulleet prikin saapumisesta ja aikoivat hyökätä
tulokkaiden kimppuun. Hän meni heti rantaan päin, missä heidän
veneensä oli. Sillävälin vene toisensa jälkeen laski saaren rantaan.
Rouva kertoi, että useat soutajista olivat kulkeneet hänen ohitsensa,
ja kun hän oli yksin, niin hän tunsi vähän pelkäävänsä. Mutta hän ei
kuitenkaan menettänyt malttiansa, vaan näyttääksensä, ettei hän ollut
turvaton, hän miehensä revolverilla, joka oli jäänyt nänen
suojaksensa, ampui varista, joka istui puussa. Kauan eivät
rypäleidenpoimijat viipyneet saaressa, vaan soutivat kotiinsa.
Myöhemmin he saivat kuulla, että soutajat olivat merikaalin kokoojia.
Mandšurian alkuasukkaat, joita nimitetään mandšuureiksi eli taaseiksi
ja jotka itseänsä nimittävät mandšeiksi, kokoavat meren pohjalla
lähellä rannikkoa kasvavaa merikaalia koukuilla, jotka ovat pitkiin
seipäihin kiinnitetyt. Merikaali on tärkeää Kiinaan vietävää
kauppatavaraa ja sentähden kesäisin tulee joukottain näille tienoille
kiinalaisia kaalia nostamaan merestä.

Kaalin nostajat siirtyvät paikasta toiseen, asuvat risumajoissa tai
teltoissa, kasaavat nostamansa kaalin isoihin pieleksiin, jotka
myöhemmin viedään pois suuremmilla djonkeilla.

Ennenkuin meri oli ehtinyt jäätyä, lähti priki päällystön, merimiesten
ja poikain kanssa Hakodadiin Japaniin ja palasi sieltä tuoden riisiä
ja monenlaisia muita tarpeita valaanpyyntimatkaa varten. Paluumatkalla
priki poikkesi Wladivostokiin ja toi sieltä 15 korealaista työmiestä
avuksemme maanviljelystyöhön. Talvi kului kaikenlaisissa töissä,
joista mainittakoon tukkien hankkiminen kahta suurempaa taloa varten,
jotka piti rakennettaman pari kilometriä sisämaahan päin Rasboinikin
lahdesta laaksoon, jolle olimme antaneet nimen _Tiikerinlaakso_.
Sellainen nimi laaksolle annettiin sen johdosta, että siellä
kaikkialla tavattiin tiikerien jälkiä. Meidän talvitehtäviämme oli
vielä halkojen hankinta, sekä rekien ja monenlaisten työkalujen
valmistaminen.

Yhtiömiehistä kävi joka päivä vuoron mukaan kaksi metsästämässä.
Tavallisesti suunnattiin retki Josefin vuorelle päin ja usein onnistui
meidän saada joku metsänotus ammutuksi. Näillä metsästysretkillä
tehtiin tuttavuutta metsästysfansan asukkaiden kanssa. He pyydystivät
kesällä hirviä kaivettuihin kuoppiin ja elättivät niitä sitten
aitauksissa, kunnes hirvien uudet sarvet hienon karvaisen nahan
peittäminä olivat kasvaneet määrättyyn suuruuteen, jolloin niistä
Kiinassa maksetaan tavaton hinta, sadasta kahteenkin sataan
hopearuplaan.

Samoin kuin Lapissa elävä poro pudottaa hirvikin vuosittain sarvensa
ja uudet entistä suuremmat kasvavat sijaan. Uudet sarvet ovat alussa
nahan peittämät ja pehmeät sekä täynnä verisuonia. Sellaisina
kiinalaiset katkaisevat hirvien sarvet ja keittävät ne hyytelöksi.
Näin saatua hyytelöä pidetään Kiinassa hyvin arvokkaana herkkuna.
Altai-vuoriston asukkaat kuuluvat niinikään pyydystävän hirviä niiden
tuoreiden sarvien tähden.

Hirven sekä metsäkauriin lihaa sai ostaa ruplalla puudan (16 ½) kiloa.
Hirvifansaksi suomalaiset nimittivät mandšien asuntoa Strelokin
pohjoispuolella. Sieltä tuli naapurin poika usein käymään suomalaisten
luona ja suomalaiset vaihtoivat heiltä suolaa vastaan, jota Kap
Verdestä oli tuotu, milloin lihaa milloin hirvenrasvaa. Keittämällä
puhdistettu hirvenrasva säilytetään puhdistetuista suolista tehdyissä
pusseissa ja kuuluu olevan erittäin hyvää paistinrasvana sekä voin
sijakkeena leivän päälle levitettynä, niinkuin nykyaikainen
margariini.

Naapurin poika oli nähnyt, että suomalaisten luona oli myös ennen
mainitut Helsingin köyhäinhoitohallituksen yhtiön huostaan jättämät
nuoret tytöt. Useita kertoja hän suomalaisten kanssa hieroi kauppaa
saadaksensa ostaa niistä yhden tytön (jatu) vaimoksi (lauba)
itselleen. Suomalaiset tekivät pilkkaa hänen sellaisista
naimapuuhistaan ja tarjosivat kujeillen milloin yhtä milloin toista
tyttöä hänelle kysellen paljonko hän tahtoisi »jatusta» maksaa. Poika
lupasi maksaa parisataa hopearuplaa yhdestä tytöstä, mutta kauppaa ei
sittenkään syntynyt.

Jauhot loppuivat suomalaisilta kevättalvella v. 1870 ja täytyi
lähettää kysymään jauhoja Nahodkasta. Mutta sieltä oli mahdoton saada
jauhoja, kun ei sinne ollut kuljettavaa tietäkään, ainoastaan
epätasainen polku, joka enimmäksensä seurasi meren rannikkoa. Tämä
polku oli noin 80 kilometriä pitkä ja sen varrella oli 3
kalastajamökkiä, joissa voi levätä. Ei ollut myöskään alusta
merimatkaa varten ja sitäpaitsi rannikot ja lahdet olivat jäässä.
Kuitenkin päätettiin, että 12 miestä lähtisi Nahodkaan jauhoja
hakemaan jokaisella mukanansa puudan vetoinen selkäpussi. Eihän noihin
pusseihin mahtuva jauhomäärä kauankaan riittänyt 50:lle hengelle,
mutta olihan edes vähän. Iltapuolella lähdimme Maing'ista ehtiäksemme
Tjuvaisaan yöksi; se oli lähin kauppapaikka, josta merikaalin nostajat
saivat ruokavaroja. Sitten jatkettiin matkaa juoksujalassa, jotta
ehdittäisiin Nahodkaan ennen yön tuloa. Sitä matkaa oli liki kuusi
peninkulmaa. Kun tulimme perille, vastaanotti valtioneuvos Furuhjelm
meidät hyvin ystävällisesti ja antoi meille osoitteen, jonka mukaan
saisimme mukavimmalla tavalla jauhonpuutteemme poistetuksi.

Strelokista (eli Maingista) 12 kilometriä Wladivostokiin päin oli
Ussurinlahden ja Strelokin lahden välillä eräällä niemellä
sotilasasema, jonne oli majoitettu 15 sotamiestä. Sotamiesten luona
oli ruokavaroja runsaasti, ja sieltä voisimme ne helposti kuljettaa
kotiimme pitkin rannikkoa kirkasta jäätä myöten. Valtioneuvos
Furuhjelm antoi meille kirjallisen määräyksen, että meille oli sieltä
jauhoja luovutettava.

Yhtiömiehistä lähti kaksitoista matkalle kahdella reellä. Härkiä ei
voitu käyttää, sillä niitä ei saatu astumaan jäälle. Maantietä ei
ollut, kun meren rannikko on äkkijyrkkä ja täynnä syviä rotkoja, jotka
päättyvät merenrantaan. Kuusi virstaa mainitusta niemestä on Askoldin
saari, jossa tätä nykyä on perustettu kullanhuuhtomoja. Muutamia
satoja syliä rannasta oli useita pieniä kalliosaaria. Niitä vastaan
murtautuivat kohisten Tyynen meren aallot ja luodoilla istui
takajaloillaan tusinan verran tavattoman suuria merileijonia kauheasti
ärjyen; muutamat niistä näyttivät keskenään taistelevan, ikäänkuin
painiskellen. Olipa oikein kummallinen näky tämä vapaudessaan elävien
merileijonien näytelmä.

[Kuva: Merileijonia.]

Sotilasasema oli niemen takana, lahden pohjukassa kallioiden suojassa,
puoleksi maan sisällä turvekatolla katettuna samoin kuin giljakien ja
jakuutien asunnot. Nilsson kertoo, että hän kauan jälkeenpäin
muisteli, miten herkulliselta pitkän jäämatkan jälkeen se ateria
maistui, jonka vieraanvaraiset sotamiehet tarjosivat tulijoille.
Heillä oli tarjottavana hirvenlihamuhennosta perunain kanssa ja
uunissa paistettua tattariryynipuuroa, johon silmäksi oli pantu
hirvenrasvaa.

Vietettyään yön sotilasten luona ja juotuaan teetä leivän kanssa,
lähtivät miehet paluumatkalle ja tulivat kotiin mukanaan kuusi
niinimattoa täynnä jauhoja.

Kun laiva oli palannut Japaninmatkalta, järjestettiin yhdyskunta
siten, että yhtiömiehet jakautuivat kahteen osastoon. Toisen tuli
lähteä merelle valaanpyyntiin, toisen taas jäädä maalle maanviljelystä
harjoittamaan, muodostaen uudisasutuksen, joka hankkisi
valaanpyyntimiehille ruokatarpeita. Nilsson liittyi
valaanpyyntimiehistöön, sillä näiden piti saada ylimääräinen prosentti
saaliista, riippuen kunkin taitavuudesta. Loppuosa piti jaettaman
tasan kaikille.

Alku näytti hyvin lupaavalta, sillä jo laivaa varustettaessa
pyyntimatkalle huomattiin valas, joka ajoi takaa silliparvea; sillit
nimittäin tavallisesti nousivat Strelokin lahteen aina jäiden
lähdettyä. Kaksi venettä pantiin heti kuntoon ja varustettiin
tarpeellisilla harppuuneilla ja muilla tarpeilla. Toisessa veneessä
olivat kapteeni Höök veneen ohjaajana ja proviisori Walldén
harppuuninheittäjänä. Tämä vene pääsi onnellisesti niin lähelle
valasta, että keihäs voitiin heittää.

Heti kun valas tuntee keihään ruumiissansa, sukeltaa se syvälle
tulista vauhtia ja manillanuorasta tehty harppuuninvarteen kiinnitetty
pyydyssiima juoksee ulos yhtä kiivasta vauhtia veneessä olevasta
astiasta etukeulassa olevan klyysin kautta. Harppuunin heittäjä seisoo
kirves kädessä iskeäksensä nuoran poikki, jos nuora juoksisi loppuun
asti ja vene näyttäisi lähtevän seuraamaan valaan mukana meren
syvyyteen. Mutta tällaista tapahtuu harvoin. Tavallisesti valas jo
aikaisemmin kohoaa veden pintaan hengittämään. Sen vauhti vähenee ja
nuora ei ole enää yhtä kireällä, vaan höllenee. Niinpian kuin on
mahdollista, tehdään nuoraan silmukka veneen laidassa olevan pollarin
ympärille. Silloin tavallisesti tulee veneelle pikajunan nopeus.
Kahden puolen venettä kuohuu vesi korkeana laineena. Sillä tavoin saa
joskus seurata valaan mukana peninkulmittain, kunnes valas on uupunut.
Heti kun voidaan, ruvetaan nuoraa lappamaan sisälle veneeseen ja
pyritään lähemmäksi valasta, jotta toinenkin harppuuni ja siihen
kuuluva nuora voidaan heittää valaan kylkeen. Silloin valas tekee
uuden vimmatun ponnistuksen ja jälleen alkaa veneen hinaaminen. Missä
valas kulkee, siinä vedenpinta tulee verensekaiseksi. Sillä tavoin saa
jatkaa monta tuntia, kunnes valas väsyy niin, että veneellä voidaan
sitä lähestyä. Nyt veneen miehistö tarttuu leveäteräisiin
pistokeihäisiin ja pistelee valasta niin kauan, kunnes se kuolee.

Valasta lähestyessä tarvitaan suurta varovaisuutta. Kun siitä
vesisuihkusta, minkä se puhaltaa sieraimistaan, voi arvata, millä
kohdalla se on ja mihin se on menossa, koetetaan kiivaalla
soutamisella päästä sen edelle. Jos luullaan, että on päästy sen
läheisyyteen, istutaan veneen tuhdolle, tartutaan meloihin, lyhkäisiin
lapion muotoisiin airoihin, pistetään ne molemmin käsin veteen ja
melotaan venettä äänettömästi eteenpäin, nostetaan melat yhtä hiljaa
vedestä ja odotetaan, kunnes nähdään valaan sukeltavan näkyviin
vedestä. Tähän kaikkeen vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja
kestävyyttä, sillä usein valas tulee ylös vedenpintaan aivan toisella
paikalla kuin oli aavistettu. Täytyy pyrkiä sen lähelle sivultapäin ja
varoa sen pyrstöä, sillä valaalle on tietysti vähäpätöinen seikka
lyödä pyrstöllään vene murskaksi tai viskata se ilmaan. Me näimme
valaan aamupäivällä ja vasta illan hämärtyessä me sen saimme
voitetuksi. Valas ankkuroitiin 6:n tai 7:n virstan päähän
asunnostamme, samalle paikalle, missä se saatiin tapetuksi ja
seuraavana päivänä läksi meitä kolme venekuntaa hinaamaan sitä prikin
luo suurella ilolla ja riemulla. Kaikki rouvatkin lähtivät saadaksensa
olla mukana. — Tämä valas oli laadultaan pienempää lajia, pituudeltaan
35 tai 40 jalkaa ja läpimitaten 6 jalan paksuinen. Siitä
traaniöljystä, joka sen rasvasta keitettiin, saatiin Wladivostokissa
muutamia satoja hopearuplia.

Valaan rasva nyljetään yhtenä levynä ja se tehdään seuraavalla
tavalla: korkealle laivan mastoihin kiinnitetään kaksi isoa
väkipyörää. Näiden väkipyöräin kautta kulkevat köydet, joihin on
kiinnitetty kaksi isoa koukkua ja nämä koukut isketään kiinni valaan
rasvakerrokseen. Ankkuripelillä ruvetaan koukkuja vähän erällänsä
kohottamaan ja leikataan syvä leikkaus rasvaan päästä alkaen pyrstöön
asti. Sitä mukaa kuin valaan ruho taipuu, ratkotaan rasva irti valaan
ruumiista suurilla sitä varten tehdyillä puukoilla. Miehet seisovat
valaan päällä kiertäen sitä hitaasti ympäri sitä mukaa kuin
rasvakerros irtautuu. Rasva hinataan ylös suurena levynä, joka ulottuu
märssystä laivan reelinkiin asti. Riippuen valaan suuruudesta voi
rasvakerroksen paksuus olla 6—18 tuumaa. Jos valas on pitkä, otetaan
useampi sellainen levy, kukin kappale jonkun verran pitempi kuin
välimatka mastojen välillä, joihin väkipyörät ovat kiinnitetyt.
Rasvakerros lasketaan sitten laivan kannelle, leikellään sopiviksi
kappaleiksi ja pannaan kahteen hyvin isoon pataan, jotka sitä
tarkoitusta varten on muurattu laivan kannelle ja sitten rasvasta
keitetään öljyä. Öljy ammennetaan tynnyreihin sen mukaan kuin sitä
patoihin muodostuu ja yhtämittaa lisätään uutta rasvaa. Pataan jää
ruston kaltaista loppujätettä, josta ei enää lähde öljyä ja se
käytetään polttoaineeksi padan alle. Strelokin lahdessa
pyydystämällämme pienellä valaalla ei ollut kelvollisia kitalaesta
riippuvia hetuloita eli kalanluita; ne olivat liian pienet, kapeat ja
hoikat. Suurilla hetulavalailla voivat ne olla 3—4 metrin pituisia ja
usean sadan ruplan arvoiset. Samoin voidaan sellaisesta valaasta saada
traaniöljyä 4—8 tuhannen ruplan arvosta, riippuen valaan suuruudesta.

Toukokuun lopulla — kertoo Nilsson — saatoimme lähteä prikillä
purjehtimaan pohjoisille vesille. Ohotan meren lahdista eivät jäät
lähde ennenkuin kesäkuun alulla. Ennenkuin ennätimme lähteä
purjehtimaan, luikkivat eräänä yönä korealaiset työmiehemme meiltä
karkuun. He eivät pitäneet meidän maanviljelijöistämme ja heidän
komennostansa ja korealaisten oli vaikea saada suomalaisia heitä
ymmärtämään. Kumminkin oli muokattu melkoisen suuri ala maata ja
siihen kylvettiin perunoita, juurikasveja ja muita syötäviä kasveja.
Me kylvimme vain vähän viljaa, koska meillä ei ollut myllyä, jolla
jyvät olisi jauhettu.




XI. VALAITA PYYDYSTÄMÄSSÄ

Valaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan.

Purjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin _Olga_-nimiseen hyvään
satamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok.
Siellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä.
Vuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille
pyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale.

Hauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki
oli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta
lajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka
päässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet
yhtämittaa vasta- ja myötävirtaan. mutta yhtä nopeasti miehet iskivät
atraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty
lohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina
vuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin
ollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin
japanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla.

Mitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla,
jotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta!

Seuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen _Moneron_-niminen
saari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi
entisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä
synnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu
seuraavasti:

Tarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle,
että kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin
asetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja
jokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin
suinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten
ympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa
perhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien
naarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten
pitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin
onnistuvat saamaan naarasta itselleen.

Kun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja
maalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa,
jokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut
kauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon.
Niiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen
nahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan
Honoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi
(säl-bisam).

Tullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä
ankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se
oli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me
jätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu
uhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin
kaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan
rannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök
meitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren,
missä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi,
tämä toivo petti.

Vähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen
tuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia.
Jokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää,
ennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään
niin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon,
vaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja
sinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut
munia kymmenittäin.

Heinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin
saarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli
niin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden
noustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin
tiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki.
Kyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei
se auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan
mukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan
kapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme
avarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden
suulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa
ja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että
jäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun
kohdalla.

Kaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa
etsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti
venettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti
heittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas
sukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan
keskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi
melomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti
joutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi
epäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet
odotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän
omaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin
olisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan
tekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?»
huudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan
jälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On
huomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta
harppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä
Michelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti
käytännössä oppia ammattimme.

Kun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen
giljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias,
joka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot
pyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla
tavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita
etevämmät.

[Kuva: Giljaaki.]

Kerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas
laivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka
tiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä
oli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet
syöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen
sylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko
heitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen.
Seipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo
8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se
ostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa
vedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen,
jollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen
ymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle.

Ohotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita,
joita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia
puita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun
kevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat
silittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne
olivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen
korkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää
olevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on
laajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois.

Koko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden
ainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa
pyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua.
Yleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata
kotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei
valaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan
rasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon.
Olivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet
Strelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita,
joista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä
toisenlainen yritys.

Kapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina
purjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria
merieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia _merilehmiä_, jotka syövät
meressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat
maalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo
tappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia
kuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa.
Siitä tulee arvokas kauppatavara.

Kokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin
noudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut.

Merilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta
hyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli
8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä
ei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin
lehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat
hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin
kömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan.

Honkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran
joutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla.
Merilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä
tappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon
pyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän
häntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä
vaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain
katselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui,
kun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän
kääntymään pakoon.

Niin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan
ja nahan täliden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon
hävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan
pyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne
maalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä.

Laiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien
vai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut,
mutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla
yksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt
kallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui
veneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli
kalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta.
Väkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla
varustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen
pituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä
vähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle,
iski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan,
luullen sen kallon murskaavansa.

Hirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan
esiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin
uudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan
torahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi
nuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan.
Sitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset
miehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta
ja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan.
Miehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää
meripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä
ja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti.
Pitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui
ja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta
ammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt.

Väsyneinä ankarasta ottelusta miehet vetäytyivät laivaan hinaten sinne
vaivalloisesti saatua saalistansa. Ja kun mielenkiihtymys oli
tyyntynyt, niin joku heistä virkkoi:

»Kuulkaas pojat! Kyllä tämä on ensimmäinen ja viimeinenkin meripeto,
jonka päivällisunta me häiritsimme hyökkäyksellämme. Tämmöisen
rasvamöhkäleen pyydystäminen on liian hengenvaarallista hommaa.»

Tapettu merielävä ei ollut mikään merilehmä vaan merileijona. Sillä
nimellä tunnettu elukka (latinaksi Otaria) tavataan vielä yleensä
Beeringin salmen ja Japanin välisillä vesillä. Se on hylkeiden
luokkaan kuuluva ja sen pituus on vain 5 metriä. Koiras painaa
täysikasvuisena 500 kiloa, mutta naaras on vain ⅕ koiraksen
suuruudesta.

[Kuva: Aino-kansan mies ja nainen.]

Ensimmäinen yritys rikastua traanirasvan kaupalla opetti suomalaiset
uudisasukkaat jättämään kaikki merileijonat rauhassa lisääntymään.

Helsingin Yliopiston eläintieteellisessä museossa on täytetty
merileijona. Arvatenkin amiraali Furuhjelmin hankkima ja lahjoittama.

Paluumatkalle lähdettiin, poikettiin rannikolla lahteen, jossa kasvoi
korkeita kauniita lehtikuusia, hakattiin niitä haloiksi ja täytettiin
niillä laiva. Myöskin Sahalinin saarelle poikettiin, kun täytyi
välttää epäsuotuisaa tuulta. Kun miehet kävivät poimimassa muuraimia,
joita siellä oli runsaasti, näkivät he Aino-kansaan kuuluvan naisen,
joka heitä pelästyi ja rupesi itkemään, mutta rauhoittui pian, kun sai
muutaman hopearahan. Aino-kansaa asuu sekä Sahalinin saarella että
Japanin pohjoisimmissa osissa. Heidän silmäkulmansa ovat
tuuheakarvaiset, usein yhteenkasvaneet ja miehet ovat tuuheapartaisia,
siinä kohden poiketen kaikista muista mongoolirotuisista ihmisistä.
Ainojen asunnot ovat kiinalaisten asuntojen kaltaisia.

Laivan ollessa ankkuroituna miehistö 20 sylen syvyydellä onki merestä
turskia suoraan laivasta. Niitä oli niin runsaasti, ettei kauan
tarvinnut nykäisyä odotella.




XII. YHTIÖN HAJOITTAMINEN. — YHTIÖMIESTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA

Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Aina toteutuu, että
työntekijä, joka on huolellinen, ahkera ja kohtuullinen, myöskin
edistyy, kehittyy taitavammaksi, saavuttaa itsenäisyyttä ja muiden
arvonantoa. Hänestä tulee oman perheensä isäntä ja haltija ja hän voi
kotielämänsä järjestää mielensä mukaisesti. Toisin oli laita
suomalaisten yhtiömiesten, joilta toverit vaativat yhtäläistä työn
suoritusta, koska kerran kaikilla oli samanlaiset edut ja oikeudetkin.
Mutta kaikki eivät kyenneet suorittamaan samanlaista työtä ja monet
osoittautuivat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi. Naimisissa
olevat miehet eivät paljoakaan saaneet vaimojensa kanssa seurustella,
kun näillä oli taakkana koko talouden hoito. Jo ensimmäisen kesän
kuluessa maalla asuessa nähtiin, että jokainen perhe tahtoi omistaa
jotakin itsenäisesti erillään muista.

Naiset kuokkivat kukin itsellensä pienen maan viljelläksensä jotakin,
minkä he voisivat sanoa omaksensa, erillänsä yhteisestä. Alituinen
riippuvaisuus toinen toisestansa teki koko yhtiön osallisuuden
rasitukseksi. Varsinkin naimisissa olevat pyrkivät vapautumaan tuosta
yhtiön pakosta. Jokainen piti silmällä kuinka paljon tai miten vähän
toinen teki työtä ja laiminlöi itse velvollisuutensa.

Levottomuudella odottivat maalla olijat prikin palajamista ja sen
miehistöltä odotettiin kaikkien toiveiden täyttymistä.

Viljelykset, jotka olivat ylängöllä sangen korkealla meren pinnasta,
jossa ei mitään jokea juossut, olivat liiaksi alttiit tuulille, mitkä
lakaisivat pois ruokamullan ja liian lähellä merta, jonka sumut
vaikuttivat haitallisesti kasvuun, niin että lukuunottamatta perunoita
ja vähän juurikasveja kaikista muista kylvöksistä tuli kato. Mutta se
kuitenkin voitiin todeta, että ylempänä olevissa laaksoissa, Šutšanin
ja muiden jokien varrella vuodentulo oli erinomainen.

Kun sitten valaanpyytäjät tulivat takaisin melkein saamatta mitään
toimeen, niin kaikki varat olivat lopussa ja paitsi edellämäinittuja
maanviljelystuotteita, suoloja ja vähän jauhoja, joita yhteisesti
käytettiin, ei yhdyskunnalla ollut mitään. Yhteinen pääoma oli myöskin
lopussa ja kaikki olivat alakuloisia ja huolissaan.

Marraskuulla pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin hajoittaa yhtiö,
vaikka kapteeni Höök ja jotkut toisetkin tahtoivat, että lainattaisiin
rahoja ja koetettaisiin jatkaa vielä vuosi eteenpäin. Päätös tehtiin,
että yhtiö oli hajoitettava ja jokainen saisi pitää huolta itsestään.

Yhteinen omaisuus ja irtaimisto jaettiin tasan yhtiömiesten kesken
niin, että melkein jokainen sai härän, muutamia työkaluja ja hyvän
joukon suoloja. Priki ja siihen kuuluva kalusto pantiin ankkuriin
Rasboinikin lahteen ja valtioneuvos Furuhjelmille ilmoitettiin
epäonnistuneesta yrityksestä ja kuinka välttämätöntä oli hajoittaa
yhtiö, niin että jokainen kohdaltansa olisi vapaa hakemaan
toimeentulonsa; ja että priki kaikkine tarpeinensa luovutettiin
hallituksen käytettäväksi.

Kokemuksemme opetti meille selvästi, — kirjoittaa Nilsson — että
sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin
yhteiskuntamme oli, ei ikipäivinä menesty. On suuri erotus
osuuskunnallisella toiminnalla, jossa yhteinen voitto jaetaan sen
mukaan, minkä verran kukin on yhteiseen kassaan suorittanut ja missä
jokaisella on työalansa sen mukaan, mihin hän kykenee ja missä ei
toinen epäluuloisena vartioi toistansa tarkastellen, miten paljon tai
kuinka vähän toinen toimii, vaan jossa jokainen on täydellisesti vapaa
tehtyään tehtävänsä sinä päivänä, ja on oikeutettu järjestämään omat
askareensa, huvituksensa y. m. oman mielensä mukaan, eikä minkään
kaavan puitteissa. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat
huomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan.

Jos valaanpyyntiretkemme olisi onnistunut tahi jos olisimme löytäneet
kultaa sisältävän maakerroksen tahi kaivospaikan, niin olisivat
kenties kaikki olleet tyytyväisiä, mutta siinäkin tapauksessa
luultavasti olisi syntynyt riitaisuuksia ansiosta ja yhteisen saaliin
jaosta. Määräys yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niinkuin
meidän sääntömme vaativat, jää käytännössä ja armottomassa
todellisuudessa vaikeaksi panna täytäntöön. Niin kauan kuin varat ovat
vähäiset, tahtoo kyllä jokainen ponnistaa viimeisenkin kykynsä jonkin
paremman saavuttamiseksi, mutta jos nähdään, että ponnistukset ovat
turhia, silloin lamaantuu kyky, eikä silloin yhteisellä hankkeella voi
olla menestystä.

Suuriruhtinaan armosta annettiin yhtiön ja suomalaisten siirtolaisten
velat keisarillisten perintötilojen kassaan anteeksi. Meidän prikimme
hinattiin Wladivostokiin, jossa sitä käytettiin Venäjän hallituksen
makasiinina.

Toistaiseksi jäi Strelok uudisasukasten kodiksi, missä he säilyttivät
omaisuuttansa, mutta naimattomat nuoret miehet lähtivät heti matkoille
Nahodkaan ja Wladivostokiin tiedustelemaan mahdollisesti ilmestyviä
ansiotyöpaikkoja.

Kapteeni _Fridolf Höök_ otti hänelle tarjotun paikan vähäisen
valaanpyyntikuunarin päällikkönä. Kuunarin omistajat, herrat
_Lindholm_ ja _Törnqvist_ olivat suomalaisia ja asuivat San
Fransiskossa. He harjoittivat kauppaa Wladivostokissa ja valaanpyyntiä
Tyynen meren rannikoilla, lähettivät sinne keväällä tavaroita ja
palasivat sitten syksyllä San Fransiskoon vieden sinne traaniöljyä.

Ensimmäinen perämies, kapteeni _Jakobsén_, sai työpaikan Nahodkassa
erään wladivostokilaisen kauppahuoneen liikkeessä, joka siellä avasi
haaraliikkeen. Myöhemmin hän samoin kuin useimmat toisetkin palasi
takaisin Suomeen. Helsingissä kapteeni Jakobsén perusti laivatelakan
Kaivopuiston ja kauppatorin välille ja harjoitti siellä kauan laivojen
korjausliikettä.

_Hjalmar Höök_, joka luutnanttina palveli Venäjän meriväessä, oli
saanut ainoastaan virkalomaa seurataksensa siirtolaisten mukana,
ryhtyi jälleen palvelukseen Germak-nimisellä sotalaivalla, joka kuului
Wladivostokiin sijoitettuun laivastoon. Myöhemmin hänkin palasi
Suomeen ja Tammisaaressa hän kuoli keuhkotautiin.

[Kuva: Wladivostok 1870-vuoden vaiheilla.]

Tynnyrintekijä _Mickelson_, joka valaanpyyntimiehenä oli tottunut
harppuuninheittäjä, siirtyi Wladivostokiin, perusti siellä saunan, kun
kaupunki oli kasvanut niin suureksi, että yleisen saunan pito
kannatti. Wladivostokissa Mickelson myöhemmin kuoli.

Ylioppilas _J. Söderhjelm_ siirtyi Wladivostokiin
sähkölennätinlaitoksen palvelukseen, jossa hän palveli kuolemaansa
saakka.

Ent. kauppa-apulainen _Th. Rosenström_, joka aikoinansa oli perustanut
Helsingin kaivopuistoon kylpylaitoksen, kuoli Wladivostokissa.

_Wilhelm König_, saksalaissyntyinen entinen ravintolan viinuri, oli
Itä-Aasiassa asuessaan uuttera tiikereitä hävittämään sekä kaivamalla
niille pyydystyskuoppia että asettamalla strykniinillä myrkytettyjä
syöttipaloja. Kyllästyneenä yksinäiseen elämään Wilhelm König viimein
nai venäläisen nuoren naisen, joka monien törkeiden rikosten tähden
oli karkoitettu Itä-Siperiaan asti. Tuo nainen oli kasvoiltaan hyvin
kaunis, niin että König häneen mielistyi, varsinkin kun nainen osasi
teeskennellä katumusta. Sillävälin kuin König pitemmän aikaa oli kotoa
poissa jollakin työansiolla, hänen vaimonsa otti itselleen venäläisen
sotamiehen rakastajakseen. Königin kotiintullessa vaimo tappoi
sotamiehen peittääksensä uskottomuutensa, joka kuitenkin tuli miehen
tietoon, samoin kuin sotamiehen murhakin. König ei tahtonut itse
joutua epäluulon alaiseksi tuohon murhaan, vaan lähti asiaa
ilmoittamaan viranomaisille saadaksensa rikoksen jotenkuten
järjestetyksi. Miehen ollessa sillä matkalla hänen kaunis venäläinen
rouvansa oli etsimällä miehensä kätköjä löytänyt tiikerien
pyydystämiseen käytetyn strykniinikapselin, jolla hän tappoi itsensä
välttääksensä virallista rangaistusta. Sellaisia kohtauksia voi
tapahtua erämaan yksinäisyydessä.

_Herman König_, puutarhuri, oli kiinalaisten työmiesten työnjohtajana
ja kuoli Wladivostokissa tapaturmaisesti.

_A. Grönberg_, entinen apteekin oppilas ja sittemmin merimies, palasi
takaisin Suomeen ja asettui asumaan Joensuun kaupunkiin. Oli
sukulaisuussuhteissa rikkaan tohtori Cederbergin kanssa.

Laivan rakennusmies Beckström palasi Suomeen.

Turkkuri Tennberg kuoli Wladivostokissa.

Entisestä aliupseeri Engblomista, joka sittemmin oli puuseppänä, ei
tiedetä, palasiko hän kotimaahan vai jäikö Itä-Aasian matkalle.

Maisteri _Viktor Federley_ palasi takaisin Suomeen ja toimi opettajana
Porissa, jossa hän kuoli. Hänen veljensä _Alfred Federley_, joka
Kapmaassa tovereistaan eksyi ja töin tuskin löysi heidät jälleen,
kuoli Itä-Aasiassa.

Entinen työvouti _Eriksson_, sittemmin merimies, palasi kotimaahan.

_Aleksander Stjerncreutz_, suomalainen lääketieteen ylioppilas,
kunnostautui Itä-Aasiassa niin, että hän Wladivostokissa yleni
luotsi-osaston päälliköksi Amurin alueella. Ikänsä loppupuolella hän
palasi Suomeen ja kuoli Helsingissä 1917 tai 1919 aikoihin. Hän oli
naimisissa venakon kanssa ja hänen lapsensa kasvatettiin osaksi
Suomessa, osaksi Venäjällä.

Proviisori _Aksel Walldén_ antautui liikemieheksi ja Wladivostokissa
hän sai kauppaneuvoksen arvonimen. Saatuansa tarpeeksi rikkautta hän
kustansi lapsensa kouluun kotimaahan ja hänen rouvansa asui jonkun
aikaa Helsingissä. Pojan sanotaan lukeneen lakitiedettä ja tytär, joka
syntyi Kapkaupungin edustalla, joutui naimisiin Tigerstedt-nimisen
upseerin kanssa.

Ernst Wetterhoff, joka seurasi Imperator-laivalla matkustajana
olematta osakkaana yhtiössä, palasi takaisin Suomeen ja myöhemmin hän
meni naimisiin neiti Himmelroosin kanssa.

Ne pojat, jotka Suomesta lähtiessä oli otettu mukaan aikoen kasvattaa
heistä valaanpyyntimiehiä, lähtivät yhtiön hajoamisen jälkeen takaisin
Suomeen. He antautuivat Itä-Aasiasta palaavien laivojen palvelukseen
ja pääsivät sillä tavoin takaisin kotimaahan.

Tytöt, jotka Helsingistä olivat köyhäinhoitohallituksen luvalla
lähteneet Amurinmaan retkelle, saivat siellä opetusta ja kasvatusta;
varttuivat voimassa ja taidossa ja joutuivat siellä jokainen naimisiin
eurooppalaisten kanssa.

Yhtiön jäsenistä vain harvoille onnistui saada heti yhtiön
hajoittamisen jälkeen paikka, jossa saivat tilaisuuden ansaita
toimeentulonsa, sillä suurin osa heistä ei osannut venäjän kieltä.
Enimmät saivat tyytyä sellaiseen työhön, mitä sattui tarjona olemaan —
vaikka eivät sellaista työtä olleet koskaan ennen tehneet.

Wladivostokissa rakennettiin kahta isoa puutaloa tanskalaisen
sähkölennätinkaapeliyhtiön laskuun. Rakennusmestari oli tanskalainen
ja hän sovitti niin, että useat suomalaiset saivat työansiota
salvumiehinä, seppinä, maalareina, huoneiden tapiseeraajina,
muurareina tai apumielinä. Sanalla sanoen meikäläiset eivät karttaneet
mitään tehtävää, sillä nyt oli noudatettava sääntöä, ken ei tahdo
tehdä työtä, älköön myöskään syökö.

Naineet miehet eivät voineet matkustaa heti, sillä vaimojansa he eivät
voineet ottaa mukaansa, ennenkuin oli jotakin tietoa toimeentulosta ja
asunnosta. Täytyi pitää huolta heidän toimeentulostaan kotona,
ennenkuin voi lähteä matkalle, ja senjälkeen piti hankkia varmuus
työnansiosta uskaltaaksensa muuttaa kaupunkiin asumaan.

Edellä on mainittu, että suomalaiset tullessaan Strelokiin löysivät
siellä pari kiinalaisten eli mandšujen rakentamaa mutta asumattomiksi
jätettyä rakennusta eli fansaa, jotka korjattiin asuttavaan kuntoon.
Samaa rakennustapaa noudattivat suomalaisetkin uusia huoneita
rakentaessaan, kuitenkin niillä poikkeuksilla, joita he pitivät
parempina.

Mandšulainen fansa tehdään ristikkorakennepuista. Ristikkopuiden
välipaikat on täytetty olkimatoilla, jotka ikäänkuin kangas
kiinnitetään välipuihin: nämä kulkevat keskenänsä yhdensuuntaisesti
korttelin matkan päässä toisistaan. Nämä oljista punotut seinät
rapataan sekä sisä- että ulkopuolelta savella ja muodostavat puolen
jalan paksuisen seinän, joka on täyteinen ja kestää hyvin kylmää
vastaan, sillä ovathan oljet ja savi huonoja lämmönjohtajia. Katto
tehdään myöskin oljista ja savesta; välikattoa ei ole; permanto on
lujaksi poljettua savea; lämmitysuuni on huoneen ympäri kulkeva
kivistä ja savesta muurattu vaakasuora savutorvi, peitetty heinistä
tehdyillä matoilla ja käytetään sekä istuin- että makuupenkkinä. Tämän
penkin toisessa päässä on litteäpohjainen pata, missä kiinalaisen
tärkein ruoka-aine riisi keitetään. Keittoliedestä tuli menee penkin
sisällä olevaa savutorvea myöten penkin toiseen päähän, missä ontto
puunrunko on ulkopuoleisena savutorvena. Akkunana on seinässä oleva
aukko, jossa puinen ristikko on peitetty öljytyllä paperilla. Ovi ja
akkunat ovat aina etelään päin. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa
keitetään hiilistöllä. Fansan sekä pihamaan ympärillä on luja aita,
joka on tehty kahden sylen pituisista maahan pystytetyistä paaluista.
Kumminkin on tapahtunut, että tiikeri on päässyt hiipimään pihaan,
siepannut saaliiksensa härän ja hypännyt aidan yli.

Syksyllä 1870, kun tultiin takaisin huonosti onnistuneelta
valaanpyyntimatkalta, olivat yhtiömiehet jo ehtineet rakentaa
Tiikerinlaaksoon kaksi uutta asuinrakennusta, joiden seinät olivat
savesta niinkuin mandšien fansat. Kun yhtiö hajoitettiin ja yhteinen
irtain omaisuus oli jaettu, myötiin yhteinen kiinteä omaisuus
huutokaupalla. Maisteri Federley osti toisen noista Tiikerilaaksoon
rakennetuista asunnoista, toisen lähellä olevan osti Östman.
Kumpaisessakin rakennuksessa oli kaksi huoneistoa, johon kuului
kumpaankin kaksi huonetta ja keittiö sekä eteinen. Välikatto ja
permanto oli jokaisessa sekä kelvolliset ovet, ikkunat ja uunit. Mutta
maisterin rakennuksessa ei vielä ollut vesikattoa. Östmanin
rakennukseen asettuivat asumaan rakennusmestari A. Östman ja hänen
rouvansa ja toiseen huoneistoon insinööri Nilsson rouvansa kanssa.

Mitä rakennuksissa oli keskentekoista, sen päättivät rakennusmestari
Östman, proviisori Walldén ja insinööri Nilsson yhteisesti valmistaa.
He sahasivat lautoja, tekivät lattiat ja välikatot, ovet, ikkunat ja
vesikatot niin että joulukuussa päästiin muuttamaan taloon asumaan.

[Kuva: Asunto Tiikerinlaaksossa.]

Maisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen
veljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä
rakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä
heidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille
opettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa.

Entiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan,
mutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen
nahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson
vaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa
ja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta
maanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa
huusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että
Maisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän
ja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän.

Strelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja
niistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana
keväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi
Wladivostokia.

Huutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita
maamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen.
Ensimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä
maisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin
lastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset
jo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin
halaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista.
Pystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin
laudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja
kumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä
kuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset
tehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja
heinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin
kylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri
oli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten
opetuksessa.

Schoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta
metsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet
niin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli
yltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt
Tiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta
sekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä,
suolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä
ravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin
tyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme.

»Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa
ohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä
olin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista,
vedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta
käytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän
hiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.»

Joulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja
järjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja
Östman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän
Tiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä
kassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja
lihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten
lähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua
iso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä
tavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin
julman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se
näytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen
koskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta
kun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista
palasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää
kysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli
kuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen
kimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta
ja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat
kissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät
ystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli
käyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli
toki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki.

Toisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua
maisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin.

Tammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja
pari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut
kapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä
teitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla,
kauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen
virstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä
_Tjuvaisa_. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin
kerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja.

Kun tämän fansan ympärillä oli korkeita vuoria, täytyi matkamiesten
jättää reki tavaroineen virstan päähän asunnosta ja taluttaa hevonen
fansaan.

Tammikuussa kiinalaiset viettävät suurta vuosijuhlaansa, joka kestää
liki kuukauden; silloin toimitetaan heidän jumalanpalvelukseensa
kuuluvia tansseja. He hyppelevät ympäri lattiaa laulaen ja tahdissa,
joka ilmoitetaan käsien yhteen lyömisellä ja rämisevillä helistimillä,
sitten he istuvat penkeillensä sääret ristissä allansa, asettavat
eteensä pieniä jalkarahia, joita pidetään pöytien asemesta, ja sitten
he pienistä korvattomista posliinikupeista, jotka ovat vain
sormustimen vetoisia, ryyppäävät »sulia». Suli on pavuista ja
maissista valmistettua paloviinaa. Ahkerasti ryypiskellen he täyttävät
yhä uudelleen pienet pikarinsa pikkuisista kuparisista pulloista,
joissa suli pidetään lämmitettynä. Ryypyn jälkeen pureskellaan päälle
merikaalia, kuivattua kalaa, suolavedessä säilytettyä keitettyä munaa,
paistettua hirvenlihaa y. m. ja kaikki tämä on leikelty pieniksi
palasiksi ja syödessä pistetään suuhun kahdella hoikalla puisella
puikolla, joita kiinalaiset varsin taitavasti käyttävät ruokaa suuhun
ottaessaan.

Kiinalaisten tärkein ruoka on riisi ja se keitetään höyryssä ilman
mitään lientä, niin että jokainen jyvä on erikseen. Se syödään
pienistä posliinikupeista myöskin puisten ruokapuikkojen avulla siten,
että kuppi pannaan suun eteen ja riisi sysätään suuhun puikoilla.
Jokainen varustaa itsellensä kupin ja tulee kuppi kädessä padan
ääreen, jossa ruoankeittäjä kullekin antaa kauhallisen riisiä. Sillä
tavoin keitetty riisi on erinomaisen maukasta ja helposti sulavaa.

Vaikka kiinalaisessa fansassa asuisi ainoastaan kymmenen henkilöä,
niin heillä kuitenkin on oma rukoushuoneensa, joka
yksinkertaisuudessaan ei ole sen suurempi kuin tavallinen
markkinakoju. Siinä on kupera katto ja etupuolelta se on avonainen.
Takaseinällä on alttarintapainen pöytä, jolla on Buddhan kuva ja sen
ympärillä pikkutavaroita, kuppeja, jotka sisältävät hiekkaa tai
kenties pyhää tuhkaa ja siihen pistettynä kokoon käärittyjä
paperilappuja, joihin kenties on kirjoitettu pyhiä lauseita,
nisupullia, jotka on leivottu juhlaa varten Buddhan mielihyväksi, y.
m. Seinillä on kuvia heidän uskontonsa historiasta, väritettyjä
paperiliuskoja, joihin on painettu kirjoituksia Buddhan kirjoista.

Matkamiehemme, jotka Tjuvaisassa olivat yötä, heräsivät suureen
meteliin, sillä hevonen, jolla ei ollut tallia, oli kiskonut itsensä
irralleen, mennyt temppeliin ja syönyt suuhunsa muutamia nisupullia.
Oli vaikeata rauhoittaa kiinalaisten kiihtyneitä tunteita ja sovittaa
tapahtunut pyhyydenloukkaus. Saatiin vielä maksaa lisäksi joitakuita
ylimääräisiä rahakolikoita, jotta kiinalaiset saatiin lepytetyiksi ja
suosiolliselle mielelle. Venäläiset sotamiehet, jotka sotaretkillänsä
olivat kulkeneet tästä ohitse, olivat herättäneet yleistä vihaa, kun
he ylpeästi vaativat ruokaa ja asuinsijaa kiinalaisilta maksamatta
mitään, mitä olivat ottaneet. Kiinalaiset nimittivät heitä
»Lusogoiksi». Mutta me olimme aina käyttäytyneet siivosti ja
ystävällisesti heitä kohtaan ja maksaneet, mitä heiltä olimme saaneet,
ja sentähden he meitä puhuttelivat nimellä »Engeli.»

Kun meidän miestemme piti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, niin he
näkivät, että heidän kuormansa oli pengottu ja tavaroita viskelty
sinne tänne. »Lomaasa», joksi kiinalainen sanoo tiikeriä, oli käynyt
kuormaa tarkastelemassa ja muutellut heidän saappaitansa mutta
jättänyt muutoin kaikki vahingoittamatta.

Matka Maingista Nahodkaan on arviolta 80 virstaa ja sillä välillä on
vielä Vostokin lahden varrella kaksi kalastajain fansaa, joissa voi
levätä ja olla yötä. Jos matkan kulkee juoksujalkaa, niin sen voi
tehdä parissa vuorokaudessa. Mutta jos täytyy kulkea härällä,
voidaksensa tuoda jotakin mukanansa, niin sillä matkalla kuluu 3—4
päivää riippuen siitä, mihin vuodenaikaan matka tehdään.

Mandšurian asukkaat, joita eurooppalaiset nimittävät kiinalaisiksi,
taaseiksi ja mandšuureiksi, nimittävät itseänsä mandšeiksi. Heidän
kansansa on ollut Kiinan hallitseva kansa ja heidän kielensä on aivan
erilaista kuin varsinaisessa Kiinassa käytetty kiinankieli, jota puhuu
valtakunnan suuri enemmistö. He pitävät myös itseänsä paljoa
etevämpinä kuin varsinaiset kiinalaiset. Hevosta he eivät käytä
vetoeläimenä, vaan härkää, sillä heidän hevosensa ovat pienet ja
heikot.

Suomalaisten uudisasukasten elämä asumattoman erämaan yksinäisyydessä
kului talviseen aikaan yksitoikkoisesti ilman vähintäkään vaihtelua.
Toinen päivä oli toisensa kaltainen. Eurooppalaisiin tapoihin ja
tarpeisiin tottunut tunsi usein tarvetta hakea muualta, mitä
metsäasunnossa ei ollut saatavana. Insinööri Nilsson kävi useita
kertoja Nahodkassa elintarpeita hankkimassa, milloin yksinänsä milloin
toisten seurassa. Proviisori Walldén, joka myöhemmin Wladivostokissa
antautui liikemieheksi, kyllästyi ensimmäisenä perheellisistä miehistä
Strelokissa asumaan ja kun hän kävi Nahodkassa, antoi valtioneuvos
Furuhjelm hänelle työmiesten johtajan toimen. Kun rouva Walldén jo
maaliskuussa muutti Nahodkaan, niin Tiikerinlaaksoon jäi asumaan
ainoastaan kaksi perheellistä miestä, kumpikin lapsettomia.

Insinööri Nilsson mietti sinne tänne, mitä ryhtyisi tekemään. Silloin
Strelokissa asuva nahkuri Pietari Hakkarainen sai hänet yhtymään
kanssansa yhtiömieheksi. Heidän piti rakentaa nahkurinliikettä varten
huoneisto, ostaa mandšeilta hirvennahkoja, parkita ne ja myydä hyvällä
voitolla kenkäaineiksi. Sopiihan koettaa, arveli Nilsson, ja
nahkurinliikkeen ohella käy maanviljelyskin päinsä. Helmikuun ja
maaliskuun aikana vedätettiin 30 isoa tammipuun runkoa, joista he
sahasivat 4 tuuman vahvuisia lankkuja. Niistä piti sitten
rakennettaman nahkurin työhuoneet. Nahodkasta saatiin lainaksi 100
ruplaa ja ostettiin nahkoja. Jo marraskuulla oli tynnyrintekijä
Mickelson valmistanut parkkitiinuja, jotka jo olivat upotetut maahan.
Tammenkuorista valmistetussa parkkivedessä pidettiin vuodat
likoamassa. Kun valmistettu nahka ei tullutkaan hyväksi, ja kaikesta
päättäen näytti siltä, kuin tämä liike ei kannattaisi, niin Nilsson
kyllästyi hommaan ja kaksi kuukautta työtä tehtyänsä hän erosi
nahkurin toimesta ja jätti työnsä tulokset toverille ilmaiseksi.

Vähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata
takaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen
palvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään
fansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia,
lähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä
kestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua.
Paluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen
suuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8
virstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan,
jonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten,
pelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä
Joosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi
on. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä
vastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo
viskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät
kantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti
hänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös
vuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan
heidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa
he seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he
matkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan
vieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään
tietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden
asemesta.

»Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka
hyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen
hyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä,
eivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa.

Kun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei
tahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä.
Rouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti,
eikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa
heidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle
ja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän
vaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru»)
ja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista.
Viimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat
tavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti
heille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä.
Vaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli
koko yön valveilla.

Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että
rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja
tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet
toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei
ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän
arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi
hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän
siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä
olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle
siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson
tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko
oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi
hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa
arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he
kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät
eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat
taikinalle.

[Kuva: Korealainen fansa.]

Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi
sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet
Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.

Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat
niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut,
muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut,
vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven
kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti
silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein
pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi
sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi
krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen
rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja
Etelä-Ruotsissa.)

Taskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen
kiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja
kun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös.
Tavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu.
Joskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina
iskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti
tarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos
taas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut
pysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne
tulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset
jättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää
ei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät
ruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin
väliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja
paksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden
tapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa
ympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin
sitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison
kravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen
ottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen.

Pian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta
rouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun
silliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai
saaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli
suuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä
varten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut
huolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti
Nilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita
oli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla
saada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin
ryhtyä maanviljelystöihin.

Abrekin laaksossa, alkaen Abrekin lahdesta Wladivostokiin päin leviää
iso monen neliöpeninkulman laajuinen tasanko, jossa on hedelmällinen
maanlaatu ja siellä kasvaa uhkeata heinää ja kauniita kukkia. Kas
siellä saisi maanviljelijä ihania vehnäsatoja, jos vain olisi
liikeneuvoja, pääomaa ja työväkeä. Siellä oli noin 20 tai 40 virstan
päässä toisistaan kaksi mandšien maanviljelysfansaa nimeltä _Šituhaa_
ja _Kangaosa_. Ennenkuin insinööri Nilsson matkusti Nahodkaan hän meni
sinne ja osti 20 kappaa ruista, 10 kappaa kauroja, vähän tattaria ja
ruskeita papuja. Huhtikuun puolivälissä voitiin jo alkaa maan
muokkaaminen. Viisitoistavuotias tyttö, joka oli Nilssonin
palveluksessa, talutti härkää ja Nilsson ohjasi auraa. Maa kynnettiin
omatekoisella auralla ja äestettiin omatekoisella äkeellä. Seppä
Wikholmin johdolla kehui Schoultz tottuneensa oivalliseksi sepäksi.
Hän kertoi, että peltoihin oli kylvetty rukiita, kauroja, tattaria,
maissia ja perunoita.

Rouva Nilssonilla oli tarpeeksi tekemistä talouden hoitamisessa ja
vaatteitten ompelemisessa. Hänen apuansa käyttivät ahkerasti kaikki,
jotka tahtoivat saada jotakin tehdyksi, ja hänen ansionsa ei ollutkaan
vähäinen, sillä hän valmisti sekä naisten että miesten pukuja.

Kun kevätviljat ja perunat olivat kylvetyt, alkoi Schoultz
valmistautua pitkälle metsästysmatkalle.




XIII. METSÄSTYSRETKIÄ

Kuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien
sijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä
nuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä
peittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä
kovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu
pois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan
sarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden
päällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua,
on sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800
markkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat
myydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita
hyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset
väittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi
niin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan
miehet.

Kevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle,
josta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen,
taikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme,
piti jaettaman tasan.

Kirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite,
kuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni
keittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle
heitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin
kättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen
Jang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan
metsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin
kuluttua olimme perillä.

Maja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja
molemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen
korkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen
rannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli
vastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa.

Meidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että
tuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan
harjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin,
metsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat
umpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei
majasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden
sylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa
olevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin
tiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä.
Ylt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta
oli matala.

Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä,
koko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä
hyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä
keittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin
yksinkertainen illallinen, ryynivelli.

Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi
tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti
mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme
»Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä
joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten
haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme
sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut
sanoa: parasta on olla varuillansa.

Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan
itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi.
Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt
nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme,
panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä
huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin.
Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen
tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten
sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa
nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin
risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos
herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi,
vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää
herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä
metsästämään.»

Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme
kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin —
sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt
eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan,
milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian
totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan
maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein
juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja
varpainensa.

Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta
ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui
raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili
ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä,
etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang
jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas
laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen.
Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän
matkaa majamme yläpuolella.»

Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää
ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka
askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan
läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin,
milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli
joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän
ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen
ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin
kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi
kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään.
Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän
pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin
sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin
esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti
alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa
hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti
nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän
viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta
saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu
säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä,
sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon
vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä
tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia
kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi,
ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia
vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se
tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin
tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi
ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että
se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta
ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella
puolella harjua kadonnut pensastoon.

Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta
niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin
ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla.
Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli
korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa
kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta,
miten ruuti pyssyn sankista paloi.

Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta
kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin
Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn
poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti
ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi:
»ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn
katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan
minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä
tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että
hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat
viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan
naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja
ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää
räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä
kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä
äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada
pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi
ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.

»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.

Hän antoi sen minulle.

Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden
nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen
oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän
surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin
hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni
hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin
minä ennätin ladata pyssyäni.

Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven
olleen hypnotisoidun.

Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa,
ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme
metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen
päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä
pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se
tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua
jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti
toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret
yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.

Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin
aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä.
Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo
perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja
hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne
pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.

Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia
tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati.
Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet
olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti
kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me
kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin.
Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin
tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä
ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista
vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo
aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon
hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin
suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään
pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä
riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.

Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme
pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet
tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa
jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain
astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat
tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti
valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta
oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan
vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä
suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö
minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin?
Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä
majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä
oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä
ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa
kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin
tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn
etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt
paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja
laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului
raskas ruumis kaatuvan maahan.

Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden
ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan
kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa
jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin
naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka
tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme
paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä,
sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se
roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja
kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti
käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.

Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan
rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana
kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata
ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin
kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen
ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan
fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme.
Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin
taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin
useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja
käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi
pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon,
niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja
sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin
kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin
alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin
ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut
kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun
pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun
luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa,
sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin
sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä
povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet
minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään
kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan
välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli
loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut
ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan
jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin
luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en
tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja
luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme
majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa
seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.

Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een
asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan
ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät,
kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa
niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä
sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta
peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa
kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella
olevan _pantti_ (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä
odotan tässä.»

Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia,
ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten
vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen
lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä.
Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän
matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä
tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin.
Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain
muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo
kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla
kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä.
Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän
istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat
juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois
peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin
hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä
seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli
komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja
levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka
hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti
laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli
saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain
nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang
ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa
nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti
ennenkuin olimme valmiit.

Kun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä
leikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle
mutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa
pyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi
myös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle.

Vaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa
lihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja
hirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta
oli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla
oli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi
hänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut.

Jang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta
minun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang
auttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin
Jangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä
jäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti
vielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli
reiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin
Jang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista,
mutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me
viimeinkin saavuimme majaamme.

Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet
syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70
kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä
pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta
kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle,
jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa
Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet
keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin
kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä
marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun
sai muutaman tunnin maata.

Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä
ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin.
Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun
minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan
rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä
kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla
maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison
Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli
astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän.
Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.

Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi
luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla
hän huusi:

»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista,
jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan
(sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin
tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa
(hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»

Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin
sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota
uhrini!»

Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä
raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden
sanoja.

Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin
pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia.
Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein
rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä,
kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta
Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja
asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne
hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon
pehmeämpää ja mehevämpää.

Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa
posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.

Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua
metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli.
Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja
myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.

Päivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo
kulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle,
katosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja
minä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti
kohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani
odottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti.
Ensin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani
vetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan
karhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen
päässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka
että luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen
pois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain
katsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän
sivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut
hillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle
polvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi
valmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin.
Kontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas
ja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti.
Tuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se
möristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni
kuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi
näkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang.
Hänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa
karhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä
tapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää
karhu rauhaan.

Asian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi
painaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että
luoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko.

Jangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka
kasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän
laski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin
verisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se
oli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen
naarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden
hän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli
seisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle
suunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sal meidät
ymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja
löysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset,
muutaman ruplan arvoiset.

Kun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja
kuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi
paetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka
silloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset
tapaukset ovat harvinaisia.

Juuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä
tekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi
mongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut
hänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi
asuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain
toverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin
häntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos
hän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli
kaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja
muutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat
varsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten
lähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai
neljän kilometrin päässä.

Lehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita,
jotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He
ihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät
vuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli
tulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi
kuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää.
Mutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme.
Koko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he
olivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja
antoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä
paikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet.
Aterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen
uusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni
karkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen.

Saavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi
mehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan
hänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi
nähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan
kiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä
hyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä
ammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi.

Tullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti
kutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko
nähneet hänen miestänsä.

»Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta
mehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.»

Mutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä
miestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja
huutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli
ukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.»

Aterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään
näkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme
seuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin
varsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun
matkan päässä.

Jang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin
jäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen
nähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta
oli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä
hänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä
kappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä
hänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi
tiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli
miehen tappanut ja luultavasti syönyt.

Suruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä
seuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta
kesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme
kuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja
vesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme
kuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä.

Jatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan
kotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti
lähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä.

Jonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana
päivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli
tehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä.

Kun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki
paikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan
oli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian
metsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään
nälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja
sitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi
jotakin, mitä sattuu olemaan mukana.

Eräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti) mutta
en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli parin sadan
askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme hirveä, joista
yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin hiipimään sen
läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin
seitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen
myrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun
oksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti
päänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin
käteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi
nopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat
pois. Harmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta
tuo häijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu
isku teki lopun sen taistelunhalusta.

Taikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan
oikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle,
oli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut
heidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri.

Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin
kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme
mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan
kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut
mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang
ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein
uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää
syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen,
sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä.
Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän
vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä
niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.

Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän
asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin.
»Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on
tuolla ylempänä, käy päälle vaan!»

Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä
viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta
minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen,
että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin
tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.

Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat
asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin
lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti
pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut
kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta.
Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen
loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin
juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo
kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman
voimakkaasti se oli potkaissut.

Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta
toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri
kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin
järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin
tuhota sen kavaluudella.

Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen
takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla
aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti
kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei
tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian
palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä
päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä
emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli
siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen
oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa
väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi
lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.

Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä
Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa,
mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta
hän kertoo seuraavasti.

Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen
mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa
kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.

Jang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!»

Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi
minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä
sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt
karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen
uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin
alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä
minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen
tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan
sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä
toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä
kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti
piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli
tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä
nauraa.

Muutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui
tavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun
minä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani.
Palatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja
huomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös
puuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut
puuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa
latvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua
umpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi
maahan.

Se oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että
Jangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa
rasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja
kun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se
päätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi
enemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät
kiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ
kantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka
puhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin
metsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat
reisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt,
ja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun
nahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme
Jangin kotiin Kokotuniin.

Olimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän
takaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin
vähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli
yötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin
viisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä
nimitetään _»hunghuuseiksi»_ oli tänne tulossa. Vähän aikaa
neuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä
mistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat
olivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja
ottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat
pehmeitä hirvensarvia.

Tuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen
pihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja
monta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui
sisään.

Minä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen
patalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin
pitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin
kalliista kuin suinkin.

»Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he
tulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin
mennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen
heitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat
tarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni
sivulle ja istui lavitsalle.

»Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan.

Kun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta,
arvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella.
Hänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin
Jang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten
piti sanoa, mitä syötävää talossa oli.

Ruoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja
erästä ryynilajia, jota nimitetään _siämisa_ ja vähän paloviinaa.

»Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi
taas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että
hevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko
pyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan
niillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme
ryyniä.»

»No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!»
Jang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin,
sillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat
ruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi
väsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui
makuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat
lähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä
rosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen
kasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin
eurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin.

Kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt
matkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta
kuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet
hengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä.

Jang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja,
mutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos
talossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja
joskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä
hirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan
meidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea,
niinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille
ja rikkaille he ovat vaarallisia.»

Vaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun
ei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja
lähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina
paikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman.




XIV. YHTIÖMIESTEN HAJAANTUMINEN

Toukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä
pienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut
kulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen
oli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta
hänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä
harppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni
otti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden
päästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti
hra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa
itsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä.

Taraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja
miellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän
parani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän
asunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä
naimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta.

Ankara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos
Furuhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen
jalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti
verenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky
ehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman.

Yleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko
siirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan
epätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja
kaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille
oli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia
ylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja
Venäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat
miehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän
olevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä.

Paitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden
hallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi
Wladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana
ja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi.
Wladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat
asettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun
suomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella
tavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä
minnekin.

Tähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja
Wladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli
1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon
kylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä
maanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti
lohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä
yhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat
itselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät
metsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat
siellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat
saaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni
Höök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet.
Suomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä
varten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi pyssy,
joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty
strykniinikapselilla.

[Kuva: Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.]

Merkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta
oli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan
tehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi
kuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se
itsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria
pitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä.

Eräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään
juoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin
juoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät
navettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli
tappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja
arvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun
lehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki
metsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät
kurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara
uhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä
tiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä
ekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan
isoja ja vaarallisia otuksia.

Mandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin
kaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin
ripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja
häntä oli yhtä pitkä.

Mihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy
päinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa
niinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K.
F. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27
p:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat
Wladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä
yötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta
keitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan
olleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet
metsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja
vedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut
piti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin.
Suomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat
nämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset
olivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit
nousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä
metsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat
suomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä
hekin lähtivät härkinensä liikkeelle.

Oli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja
Nilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri
Federleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa
kulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä
säikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla.
Vaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli
korkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat
matkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä
yöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön
jälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut.

Kun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet
Wladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin
luona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin
rakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto.

Hirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän
sai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt
lupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin
Portiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen
rakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja
muutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka
vielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät
tammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään
estänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä
Strelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa.
Aluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan
Wladivostokiin.

Jo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa
tiedustelemassa. rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos
Furuhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen
venäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän
hankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla
matkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston
palveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja
muistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa
viettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat
tuodaksensa ne Strelokiin.

Kesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin _»Karolina
Törnqvist»_-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari
porsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet,
tuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti,
sillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa
Maingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön
hajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät
olleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli
majoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor
Federleyn hoitoon.

Strelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet
uudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli
valmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista
yksi oli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista,
tattaria, maissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson
puolella, myöhemmin tehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu
perunoita. Kaalia ja puutarhantuotteita oli kasvamassa
Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen läheisyydessä.

Navettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä
yksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta
tehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja
hakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa,
jollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä
itsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät
olleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli
jakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona
oli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli
omatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat
myöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit,
jotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika,
kuinka teillä on hieno koti!»

Eräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät
pääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta),
polkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli
kypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai
ainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa
kauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia.

Kun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista,
missä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille
tukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen
sattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella
rannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin
Mandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta
tosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä
oivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta
jatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden
huoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma
hyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin
rantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta
hyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin
toimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse.
Keittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät
mainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden
askareiden lomassa elokuusta alkaen.

Vähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen
siirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja
pari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat
Östman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat
muuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä
mukaan tulleet palvelustytöt.

Mitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat
kärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä
lääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun
eräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa
vaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten
kasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät
tahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa
siunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei
vuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin
tuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen
vahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo
olivat kauan yhdessä eläneet.

Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa,
kirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja
tulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen
vuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan
Wladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti
rouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät
Tiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä
lähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi
runsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten
piti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria,
teetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle
kuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita.
Vene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä
härkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää
saatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut
toisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson
jatkoi matkaa yksin.

Sellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen.
Reki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että
rinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen
jalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli.
Menomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin
kiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä
ehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain
asumuksiin.

Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti
rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti
aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti
paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä
ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki
alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt
rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen
häränsatulan.

Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa
olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa
ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä
seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli,
jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten
kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään
tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi.
Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden
lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka
sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden
ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että
mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine
väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi
usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi
häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista
kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä
puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä
härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva
taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän
aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden
rannalla.

Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan
Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat
Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa
saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat
hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä
hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän
kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle
tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän
makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että
makuupaikka.

Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen
(XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson
piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui
hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun
alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut
kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen,
mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava
kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva
kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän
rasittunut kuin makuulle mennessään.

Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä,
satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.

Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että
meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että
oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita
vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin
luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat
viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja
sen halki kulkivat _Saudimi_ ja _Taudimi_-nimiset joet monihaaraisina.
Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella.
Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa
härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti
vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan
härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien
kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä
pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä
mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat.
Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön
lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin,
sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai
joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi
kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten
hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun
tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen.
Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua
myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei
kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi
jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas
jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle.
Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä
hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen
rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten
ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä
kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen
ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli
alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä
näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti
kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää,
että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti
tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen
käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti
härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta
joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa
ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän
vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa.
Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka
tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin
vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen
sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän
lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui
vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi.
Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti
— härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo
veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää,
niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun
ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi
pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai
etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia
ja jo olivat molemmat joen toisella puolella.

Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin
oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet,
jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa
ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä
jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.

Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut
kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten
ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli
itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino.
Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle
puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän
onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän
ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli
laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson
alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen
se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut
varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän
härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan
kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään
asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli
yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt
ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen
jättänyt.

Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin
kello 9 aikaan illalla.

Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan
vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut.
Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää
onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut.
Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti
yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.

Seuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään
pahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän
jäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja
päivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut
härkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon
Kokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä.

Taasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein
oli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu
paikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti,
lähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun
hänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat
kohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin
eksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai
kahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson
kulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa
kalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa
lähestyvää joulua varten.

Joulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla
tavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät
kumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät
ypöyksin erämaahan kotia hoitamaan.

Strelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee
olevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi
kiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä.

Tammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan
Strelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa
monenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin,
kuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi;
tynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa,
lehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja
harvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli
Hirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon.
Tammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä
Metsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet
kiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17
p:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin.

Siellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka
silloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän
sai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön päällikkö
hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään
Paskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen
talon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata
myöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui.

Päästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä
härällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota
sanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava
työpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai
myös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa.
Kumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä
jatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen
sievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti
muuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken
auttoi häntä muuttotoimissa.

Kahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja
saapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta.

Seuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset.
Hänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök,
joka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja
esikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa
ollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen
käymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka
aikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut.

Strelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon
irtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku.
Oljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. —
Lähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän
kuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja
heidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja
tarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun
matkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen
valoisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja
elukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan
tavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki
silmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan.
Metsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi.
Hän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse.

»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan
varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun
Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää
metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän
valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko
matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle
tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä
sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja
joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.

Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan
Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme
heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön
kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta
oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden
ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina
tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut
pienen mökkinsä.

Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen
luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja
heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin
oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista,
herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta
väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»

Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin
perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson
muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä
tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa
ostivat yhden heidän taloistansa.

Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli
muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan
Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen
sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle
englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi
tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti.
Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa
niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä
pääsi N. muuttamaan huoneistoon.

Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja
toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua
ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut
työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.

Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset
sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli
yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa
oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis.
Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän
yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti
vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota
he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin
avulla.

Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli
seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella
vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan
multapenkit seinäin ympärillä.

Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi
selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan
multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:

»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin
lasikappaleita?»

»Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen.

Sisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia
tapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja
kaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut
minkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja
makuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut
edes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois.

Rouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson
käyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä
varoihinsa.

Myöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin
valaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi
Strelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne
jääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan,
jossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota
he eivät enää koskaan nähneet.

Harvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin
ovi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään
palkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa
rakentamiseen ja sisustamiseen.

Vuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet
Strelokista.

Kuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin
asutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei
ollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille
annettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut
oikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois.

Toukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa,
sillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön
sähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa.
Monenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä
entistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun
alussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi,
varsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne
tytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet
naimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa
maanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat
vapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä
rouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa.
Ompelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin
ruokavieraita pitämällä.

Syyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla
lähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa
toimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni
Jakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä,
jätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa
rouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen.

Nahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä
taukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut
siirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo
kukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin
siirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat rappiolle,
ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken
ansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä
tuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään
tarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin.
Suomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen
vuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset
jättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt
muita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä.

Nilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän
voi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli
rakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi
siihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle.
Talon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku.

Lisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot
yhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa,
pyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta
sittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta.

Lokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun
kutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen
rakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson
vastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja
mekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli
viisi vuotta.

Hän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät
hänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle
ratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja
sahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa
kaupunginkorttelissa läheltä sahaa.

Wladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa
pohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti
mantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta
syviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa
tuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin
voi laivasta suoraan nousta maalle.

Lahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi
rakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista
varten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot.
Ylempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti
pienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi
viikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä
fasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa.
Lahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman
läpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän
perheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja
varten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen
kaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa.
Viimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli
»Portti».

Viereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui
englantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja
peltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien
jokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he
oppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja
mekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p.,
ja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven
aikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia.
Sitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan
rakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua
galvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset
pylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion
tarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä,
pantiin saha jälleen käyntiin.

Joskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli
seetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa
sattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava
kaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta
sahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita
kirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne
mahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson
ennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti
sahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko
oikea käsi.

Pari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut
parantua. Tohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva
Nilssonin, kun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin
kipeää kättä. — Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus;
tanskalainen Busk sai kipeää hammasta poisvedettäessä
kloroforminukutuksen, jonka antoi ylilääkäri Pfeiffer, ja jonka
seurauksena oli sydämen halvaus ja kuolema. Tätä tapausta
ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut nukuttaa Nilssonia
kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen ilman muuta
saksilla pois.

Ennen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon
asuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi.

Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti
Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10
Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja
lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset
ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat
vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku
harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.

Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin
kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San
Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja
oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen
Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille
kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin
yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle
ja ovat suuresti rikastuneet.

Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja
kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat
arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin,
jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän
palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä
oli hyvä palkka.

Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät
jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.

Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja
jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen
sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä
Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen
rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti
järkensä.




XV. TIIKEREITÄ

Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan
saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan
osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet
kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa
muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla
kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo
hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin
hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten
niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.

Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin
kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa
muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti,
vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja
kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen
kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.

Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen.
Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen,
kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa
runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista
noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen
tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja
maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä,
jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin
lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.

Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator
Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen
varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet
kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta
Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten
unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että
sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä
vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä
seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz
sitä nimenomaan maininnut.

Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen
metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä,
joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran
valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan,
muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan
nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä
iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan
äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon
alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä
tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä
ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja
kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa
ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa
pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään,
jota oli käyttänyt uuninluudan vartena.

»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.

»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut
meidän koiraamme hätyyttämään.»

Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran
haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan
jäi itse miehen saaliiksi.

Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli
runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan
erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata
asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta
fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin.
Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja
hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.

Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja
väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään.
Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten
uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa
poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin
kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin
saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa
kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin
se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen
korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja
nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin.
Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa,
mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on
ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä
suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata
itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa
suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan
pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja;
nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli
niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat
niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen
täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin
repimistä.

[Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.]

Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin,
ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli
talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun
kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa
Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui
alinomaa ympäristössä.

Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon
lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli
sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä
iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä
niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja
tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä
vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana
uudelleen koettaa onneansa.

Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi
tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka
sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan
ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan
ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä,
kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi
korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan
ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä
lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja
yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli
pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset
työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten
tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä
ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat
pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten
kuonoa.

Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan
ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen
liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä
petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan
makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä
aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä
pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin
voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.

Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat
tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä
hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina
täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä
voisi ampua pedon hyökätessä.

Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle
asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä
karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään.
Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut
kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden
ulottuville.

Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa
loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän
taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan
hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä
kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui
nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti
pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei
päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi
tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.

Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä
hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet
korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä
käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös
niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi
onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja
ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella
jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu
leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui
joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan
miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan
halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka
kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni
puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin
laskeutua alas tiikerin revittäväksi.

Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja
kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa
epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli
jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri
vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen
hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa
oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän
varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon
saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun
latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja
hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin
tuli mielisairaaksi.

Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään,
vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs
kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa
hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta
kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä
kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt
tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen
sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja
ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla
käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta
kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä
peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu
oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja
toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.

Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin
läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa
meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään
sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä
tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt
toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson
sen hakkasi poikki.

Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa.
Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin.
Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen
viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan
pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja
sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa
ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy
kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt,
oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.

Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli
lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli
vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa
kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi
takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui
kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen
kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.

Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten
kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen.
Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy
väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun,
joka on tovereistaan jäänyt jäljelle.




XVI. NAAPURIEN SOVINTO RIKKOONTUU

Suomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa
kiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet
toimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen
toisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa
kiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja
perusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun
hän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin
pohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut
teroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy
kiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden
rakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä
harvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja
puutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan
esi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä
kotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys.
Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista.
Heidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta.

Vuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä.
Halki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä,
jotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen
kanssa. Sieltä lähetettiiln Tyynen meren rantamaille saakka
ylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla.
Kun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja
Etelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti
halki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli
nimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi
määrä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja
voimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen
susilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina.
Kulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot
kuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu.
Pohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä
ei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot,
niiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja
yli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä
tehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista
tehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja
rajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono
hevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa
hiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään
kokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin
tahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä
kulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin
ajetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen
rattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa,
missä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin
kolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat
niin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta,
yhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja
villieläintenkin tarpeeksi.

Talvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä.
Saattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin
marssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella
matkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet,
teltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin.

Vaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään
tottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt,
vaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä
säästettyjä rikkauksiansa.

Itä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi
suomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo
mainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljense, amiraali Johan Hampus
Furuhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella
suuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on
lukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa,
mutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän
järven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin
välimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja
leveys on kuin matka Porista Tampereelle.

Matka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla
vaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven
poikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa
sotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen
lisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin
kuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko
päivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle
tehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin.
Siperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä
päivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen
ollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston
päälliköksi Nikolajevskiin.

Siperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen
vähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan
uudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli
luonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä
kauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja
sitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä
rakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita
lisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen
kiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi,
jonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat
mielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän
hyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä
käyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä
kohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä
ilmestyisi.

Kotimaassansa Venäjällä ovat venäläiset tottuneet ahkerasti
juopottelemaan. Joka paikassa on juoppous niin yleinen, että Venäjällä
joka ainoassa kylässä — ainakin siihen aikaan — oli kapakka ja
juomaseuroille tilattiin viinaa ämpärittäin. Monessa venäläisessä
kylässä on kapakoita useampiakin. Tällainen ryssäin kotimainen
järjestelmä piti pantaman käytäntöön kiinalais-suomalaisessakin
asuntoseudussa.

Kun juopottelu ja siitä seuraava rähinä ja kotirauhan rikkominen oli
saatu toimeen, niin sellaiseen tottumattomat kiinalaiset saatiin
levottomiksi ja ärtyisinä ryhtymään väkivaltaisuuksiin
rauhanhäiritsijöitä vastaan. Sitä venäläiset juuri olivat odottaneet
ja toivoneet. Kiinalaiset karkoitettiin pois paikkakunnalta, koska he
muka eivät tahtoneet oikein suhtautua hallitsevaan kansaan,
venäläisiin, jotka eivät suvainneet loukkauksia omassa maassaan.
Kiinalaisten viljelysmaat tietysti joutuivat venäläisille, jotka niitä
olivat kärkkyneetkin.

Melkein samaan aikaan kuin Nahodkan, perustivat venäläiset myöskin
Wladivostokin, johon maantiet ja sähkölennätin päättyivät. Kun Suezin
kanava oli vuonna 1869 valmistunut ja avattu liikenteelle, tuli
laivaliike Itä-Siperian ja Etelä-Venäjän välille entistä vilkkaammaksi
ja sekin vaikutti, että Wladivostok alkoi nopeasti paisua tärkeäksi ja
suureksi kauppakaupungiksi. Tavaranvaihto Euroopan Venäjän ja
Itä-Aasian välillä tuli sangen suureksi ja vilkkaaksi.

Rauhattomuuksien alettua kiinalaisten ja venäläisten välillä joutuivat
suomalaisetkin siitä kärsimään. Suuri joukko kiinalaisia rosvoja, noin
75 miestä, lähti suomalaisia hätyyttämään. He yllättivät ja murhasivat
muutamia heidän asunnoissaan. Suomalaiset kuitenkin saivat varoituksia
ja suurin osa heistä pelastui. Heidän rohkeuttaan osoitti, että heistä
noin 25—30 miestä lähti rosvolaumaa takaa-ajamaan ja karkoitti sen
pois. Mutta kahakka vaati ihmishenkiä molemmin puolin.

Mutta eurooppalaiselle väestölle kunniaksi eivät olleet ne suuret
pahantekijöiden laumat, joita Venäjältä vuosittain lähetettiin
Itä-Siperiaan, joksi Amurin seutua sanottiin. Enin osa heistä oli
kokonaan menettänyt kaiken ihmisarvonsa. He olivat kotimaassaan
tehneet niin monta rikosta, että omantunnon ääntä ei enää heissä
ollenkaan kuulunut. Eikä heillä ollut haluakaan nousta
alennustilastaan. Kotiseuduillensa he eivät saaneet milloinkaan tulla
takaisin ja Itä-Siperiassa he tunsivat itsensä muukalaisiksi, joita
ylenkatsottiin ja epäluulolla kohdeltiin joka paikassa.

Kiinalaisten rosvojen, hunghuusien menettelystä omia maamiehiänsä
kohtaan on kerrottu XIII luvussa Schoultzin metsästysretkien ohella.
Toisella tavoin hunghuusit menettelivät vihattuja ulkomaalaisia
vastaan, jotka olivat tulleet väkisin ottamaan heidän maansa.

Isossa parvessa rosvot tulivat yön aikaan, ympäröivät yksityiset
asunnot ja murhasivat kiduttamalla sen asukkaat. Wladivostokin
tienoilla asui eurooppalainen lääkäri kahdenkesken vanhan
palvelijattarensa kanssa. Yöllä taloon hiipineet rosvot tulivat
keittiöön, jossa palvelija nukkui; tohtori kuuli metelin ja
hätähuutoja, mutta ymmärsi, ettei hän yksin voinut puolustaa kotiansa
isoa asestettua laumaa vastaan; näin ollen hän sieppasi pyssynsä ja
ikkunasta pakoon päästyään riensi naapurilta apua saamaan.

Kun hän palasi mukanaan apuväkeä, löysi hän palvelijattaren
murhattuna. Onneton nainen oli varpaista sidottu riippumaan ja
rääkätty hirveästi, kunnes hän oli kuollut.

Suomalaiset ajoivat rosvoja takaa sotilasketjuun järjestyneinä.
Jokainen rosvo, joka vain saavutettiin, passitettiin armotta
ikuisuuteen. Suomalaisten hyvä järjestys ja johto tuottivat heille
voiton ja hunghuusit pakenivat. Tässä pienoissodassa näyttivät
kiinalaiset huonoja puoliansa. Sekä eurooppalaisille, jotka eivät
milloinkaan olleet heille mitään pahaa tehneet, että niille
kiinalaisille, jotka olivat eurooppalaisten puolella sotatoimien
aikana, tehtiin kauheata väkivaltaa. Suomalainen joukko tavoitti
tuollaisen rosvolauman, joka oli saanut käsiinsä oman kansalaisensa,
kiinalaisen miehen, suomalaisten ystävän ja puolustajan.

Mies oli sidottu kiinni ja riisuttiin alasti kidutettavaksi. Tehtiin
valkea ja astiaan pantiin tulelle öljyä kuumenemaan. Savesta, joka oli
vetelää ja hyvin huolellisesti sotkettua, leivottiin rinkilän
kaltaisia ympyröitä, jotka asetettiin vangitun miehen alastomalle
iholle ja rinkilän keskelle kaadettiin kiehuvaa öljyä. Miehen piti
saada tuntea hirveitä tuskia, mutta ei saanut liian pian kuolla, ettei
kiduttajain ilo olisi varsin pian loppunut.

Suomalaiset ehtivät pelastaa ystävänsä, ennenkuin hänet oli lopetettu.
Pelastajien joukossa olivat Schoultz ja kapteeni Höök. Varsinkin
viimeksimainittu oli hyvin tarkka pyssymies. Hän ajoi takaa
kiinalaista rosvojen päällikköä ampuen häntä monta kertaa, mutta rosvo
vain ei ottanut kaatuakseen. Kun Höök aivan läheltä oli ampunut
rosvoon rinnan lävitse, niin tämä taskustansa sieppasi tukon
kiinalaista pehmeätä paperia, pisti paperia haavan tukkeeksi sekä
rinta- että selkäpuolella olevaan haavaan ja sanoi: »Puu paa!» (Ei tee
mitään) ja lähti jälleen juoksemaan pakoon. Höök silloin lennätti
luodin hänen kallonsa lävitse, jolloin kiinalainen viimein kaatui.

Kummastuen mongoolirodun sitkeähenkisyyttä epäili Höök, että hänen
luotinsa eivät olleetkaan tuohon rosvoon sattuneet, vaikka hän luuli
tarkkaan ampuneensa. Mutta kun rosvon ruumis riisuttiin, niin
huomattiin, että vainajaa oli seitsemästä kohdasta ammuttu lävitse ja
vasta viimeinen pään lävitse ammuttu luoti hänet kaatoi.

Kiinalaisten luonteeseen kuuluva säälimätön julmuus, jokapäiväisessä
elämässä jotenkin säännöllinen epäsiisteys sekä pohjaton petollisuus
kaupanteossa teki heidät epämiellyttäviksi naapureiksi suomalaisille,
joiden kuitenkin täytyi tunnustaa heidän hyvätkin puolensa.




XVII. KULLANKAIVAJIA

Tapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä
erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen
eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä
löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat
asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin,
tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea
rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet
olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria
retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä
lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri
retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa
huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö,
ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat
kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat
varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he
saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät
syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio
sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.

[Kuva: Kullan etsijät.]

Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan
äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen
hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin
seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes
maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin
teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin
huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin
miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn
lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne
vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli
tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta
toisiinsa.

Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen
edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa
kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan
kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista
muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme
neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja
vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille.
Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli
neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka
työmiehelle yhden kesän työstä.

Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur
Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta
Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli
rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se
suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan
kanssa.

Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se
pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa
sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka
oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit
suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin,
ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu.
Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden
vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian.
Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli
luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi
pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin
alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista
Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa
kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka
joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi.
Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan.
Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.

Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse
usein kuljettanut kultalähetyksiä.

Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon
johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt,
mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti.
Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset
elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas
kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä
soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin
häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.

Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin
että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten,
syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi
järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja
siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan
aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata
kylmässä vedessä kainaloita myöten.

Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen
rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo
muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli
vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä
törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli
kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille
kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.

»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut
tappaa.»

»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi?
Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»

»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet
surman suuhun.»

»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En
luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»

»Ole kuitenkin varuillasi.»

Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti.
Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä
pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua.
Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten
ja kiväärillä tähdäten.

Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi,
kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.

»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän
jäänyt sinua odottamaan.»

»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä
sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.

»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa
olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne
maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»

Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi
väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut
hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston,
josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole
uskallusta tehdä tekoasi.»

»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi
Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena
poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan
unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea,
onko minulla uskallusta tappaa sinut.»

»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon
avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin
välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet
tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz
katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.

»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä
nähdä.»

»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta
jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois
kylmästä vedestä.»

Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa
katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä
kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.

Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja
Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin
ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja
sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun
ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan,
mutta niitä ei kannata muistella.»




XVIII. KULLANETSIJÄIN KOTIINTULIAISET

Kun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana
ihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä
kultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun
metsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän
muutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro
entistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun
ei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät
kullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen
säästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin
rakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden
mieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan
sinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen
toimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä
hurjalla mässäyksellä.

Kullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen entiset
työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat. Joka
vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain
kotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden
hurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä
työstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat
kullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen
taloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä
edes lupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä
kotiintulokemuja, he tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan,
että tässä he tahtoivat juhlansa pitää.

Turhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he
olisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne
onnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä
miellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus
kumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin
huoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin
ikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä
melskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli
aina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina
runsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa,
ei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan
varsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi.

Kun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi
juhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon
pakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka
tuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat
tavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin
kauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden
tyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia
ja toinen tynnyri paloviinaa.

Keskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin
toinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan
pikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin
suippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot
avattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon
kuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko
eli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan.

Kun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne
nautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä
pitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli
saatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä
juhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin
kauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen
pakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja
keskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan
vyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä
pituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen
tällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä
jonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa
millaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin
harjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että
ainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja
kuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan
oikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja
samettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen
puseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat.

Juhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet
olivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon
nauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista,
sampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja
Madeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle
huonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat
kalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin
huimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja
rosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut
yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa
suomalainen sananlasku:

   ei hullu hyvää tunne,
   sika ei suoloja ymmärrä.

Viinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun
oli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli
kohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli
laadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon
ja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä
olevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten
työskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli
saanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle
kilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta
tuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten
hillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he
tahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää
mielessään palavaa huligaanin hävityshalua.

Pullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä
niin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä
viinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan
kuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan
musiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi
jokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten
pahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi.

Juhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta.

Samat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona
kesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan»
jälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa
ostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo
ennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi
säästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle.
Schoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies
tyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta
nämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä
rangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene
säilyttämään.»

Hyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi
kerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan.




XIX. VAINAJIEN MUISTOKSI

Ne henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä
olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa
iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun
retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut,
lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä,
jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä
retkikunnasta.

Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista
elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän
muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole
ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen
vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä
ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa
työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan
suorastaan johtavassa asemassa.

Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että
sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia
suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen
tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat
sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa
huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien
keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen
hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja
jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin
meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin
seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista
sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.

Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri
sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin
työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan
pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän
ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni
Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset
että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin
virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa
ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla
joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman
tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan
uudenaikaisten periaatteiden mukaan.

Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan
Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi
näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin,
että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin
tienoille.

Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten
mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään
Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin
iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä,
kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta
oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin
hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä
toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden
turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan
kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin
turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo
rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei
sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok
sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.

Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka
olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat
Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja
kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa
hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin
upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan
valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen
taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti
aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa,
jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin
kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.

[Kuva: C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.]

Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok
asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali
Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen
mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck,
suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut
Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet.
Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä
kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan
venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun
omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin
kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.

Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti
sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin
valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri
ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan
vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava
halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle
sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta
sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja
runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.

Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista
työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon
näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan
saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton
toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja
koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin
valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi
harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota
sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia
valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa
melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle
arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta
elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin
luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään
rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun
koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta
kotimaahan palannut.

Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden
henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892
Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen
taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.

Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla
sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli
painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä
tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän
liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle
kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.

   »On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja
   elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää
   niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton
   ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista
   elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät
   uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja
   tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan
   sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden
   hurmauksessa. — — — —

   Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen
   omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot
   hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite
   Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on
   harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin
   oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea
   tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan
   rakkaita kasvoja.

   Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin
   harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät
   opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista
   asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.

   En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa,
   jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää
   henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi
   opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on
   epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku
   kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»

Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli
merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on
todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti
tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa
niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen
johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella
puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti
ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa
joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle
parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli
kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki
Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit,
ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen
valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat

   Maasta sinä olet tullut,
   maaksi olet jälleen tuleva j. n. e.

sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat
juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.

Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien
kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen
muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.



Valtioneuvos _Kaarle Harald Feliks Furuhjelm_ syntyi Helsingissä
toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon
suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin
hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi
käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen
palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti
rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista
uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä
neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko
uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa.
Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava
verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p.
kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna
ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen
valtion.

[Kuva: Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa
Kindermannin valokuvaamossa.]


Hänen veljensä oli amiraali _Johan Hampus Furuhjelm_, josta tässä
kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna
eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli
Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui
Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana
pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän
sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana
välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.

Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm
kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan
kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut
Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin
englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine
päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan
eurooppalaisille suurvaltain edustajille.

He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien
ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi
kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän
ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko
ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua
vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus
ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki
suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt
pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko
sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja
yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään
ylempänä istumassa.

Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille
eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet
paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä
yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi
koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän
kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea.
Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.

Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja
muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta
viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä
aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä
tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta,
toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin
eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun
joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat
toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu,
että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi
kumppaneille laivassa.

Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston
johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.

Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä
Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon
isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon,
joka vieläkin on hänen perillisillänsä.

Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös
ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka
vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.




XX. RETKIKUNNAN VIIMEISEN JÄSENEN PALUUMATKA SUOMEEN

[Kuva: Insinööri K. F. Nilsson]

Niinkuin monelle muulle kotimaasta vieraille maille lähteneelle
suomalaiselle kävi myös insinööri Fredrik Nilssonille, että koti-ikävä
vastustamattomalla voimalla veti hänet takaisin köyhään esi-isien
maahan Suomeen. Hän sanoutui irti toimestansa kesäkuussa 1877 ja lähti
kotimatkalle. Monet suomalaiset ystävät Wladivostokissa tulivat
herrasväki Nilssonia saattamaan, kun insinööri vaimonsa ja vuoden
vanha tytär mukanansa nousi _Amerika_-nimiseen höyrylaivaan, joka oli
tilattu kenraali Matšaloffia varten. Kenraali oli luvannut, että
herrasväki Nilsson sai seurata hänen mukanansa. Suomalaiset lausuivat
hellät jäähyväiset sekä lähettivät terveisiä ystäville rakkaassa
kotimaassa. Jäähyväispäivälliset kenraalille ja hänen seurueellensa
oli toimeenpantu laivalla. Torvisoittokunnan soittaessa ja
samppanjapullojen korkkien paukkuessa tapahtui näin poislähtö
Wladivostokista.

Kolmen tunnin kuluttua laiva laski ankkuriin Amurin lahden
pohjoispäässä Suifun-joen suun edustalla Ritšnoi-nimisen postiaseman
kohdalla. Siellä odotettiin, kunnes tuli vastaan pieni
joki-höyrylaiva, joka vei matkustajat Rasdolniin (näkyy tähän kirjaan
liitetyllä kartalla) ja sieltä alkoi maamatka. Farmaseutti Falcken,
joka oli auttamassa herrasväki Nilssonia majanmuutossa Strelokista
Wladivostokiin, oli asettunut Rasdolniin kauppiaaksi. Hänelle oli
Nilsson sähkösanomalla ilmoittanut tulostansa ja pyytänyt häntä
hankkimaan kyytihevosia. Mutta kun kenraali Matšaloff seurueineen
tarvitsi kaikki postihevoset, oli Nilssonin herrasväen pakko jäädä
yöksi Falckenin luo ja odottaa hevosten paluuta. Seuraavana päivänä he
lähtivät vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu 3 hevosta.

Niihin aikoihin, jolloin tämän kertomuksen vaiheet tapahtuivat, ei
Siperiassa ollut rautateitä ollenkaan. Matkustajien täytyi tyytyä
talvella kulkemaan reellä ja kesällä rattailla, venäläisellä
tarantassilla sekä höyrylaivoilla jokia myöten. Päästäksensä Tyynen
meren seuduilta Eurooppaan oli käytettävä Amurin joen sekä Jenisein ja
Ob-joen lisäjokia, jotka tuhansia virstoja kulkevat idästä länteen, ja
joita myöten jo silloin kulki venäläisiä höyrylaivoja. Wladivostokista
Siperian kautta pohjois-Eurooppaan matkustavaisen täytyi ensin tehdä
mutka pohjoiseen päin ennenkuin pääsi Amurin joen höyrylaivoja
käyttämään.

[Kuva: Wladivostok 1890-luvulla.]

Päivänmatkan päässä Rasdolnista pohjoiseen päin on iso Hankan-niminen
järvi, josta vesi laskee pohjoiseen päin Amurin lisäjoen Ussurin
kautta. Hankan-järven eteläpäässä olevalle Kamenniribalovin asemalle
täytyi Nilssonin rientää ehtiäksensä samaan aikaan kuin kenraali
Matšaloff, jota vastaanottamaan oli tilattu höyrylaiva.

Kesäkuun 18 p:nä hän perheinensä saapui matkasta hyvin rasittuneena
laivalle, johon oli karttunut muitakin matkustajia niin paljon, ettei
tilaa ollut enää muualla kuin laivan hinaaman rautaisen proomun
tavararuumassa. Sellaisessa paikassa matkustaminen siperialaisten
talonpoikain seurassa oli vastenmielistä rouva Nilssonista, jolla oli
pikku lapsi hoidettavanaan, ja venäläiset upseerit järjestivätkin
kohteliaasti hänelle mukavamman paikan laivan peräsalongissa.
Venäläisissä laivoissa ovat ensiluokan paikat etusalongissa.

Kolmannen luokan matkustajain paikka on peräkannella. Suuremmissa
laivoissa on peräkannella katto ja puiset sohvat ja pöydät, niin että
matkustajat voivat nukkua ja syödä paikalla. Moni vähävaraisen
kauppiaan perhe tavallisesti matkustaa tässä luokassa. Kolmen kopeekan
maksusta he saavat teekannuunsa kiehuvaa vettä teen valmistamista
varten; joka paikassa, missä laiva seisattuu ottamaan polttopuita,
myydään myös leipää, voita, munia y.m. Tällä tavoin matkustetaan
halvalla.

Kesäkuun 19 p:nä, jolloin herrasväki Nilsson matkusti, oli kova tuuli
ja laiva keinui järvimatkalla niin, että lapset ja naisväki olivat
merikipeinä. Saman päivän iltana laiva jo saapui Tšungutšan-nimiseen
jokeen, jonka kautta Hankan-järven vesi purkautuu Ussuriin. Järvestä
lähtevä joki luikertelee lukemattoman monessa mutkassa vihreiden
niittyjen välissä. Tämä joki ja Ussuri ovat yhteensä noin 900 virstaa
pitkät. Reitti on paikoittain niin kapea, että rannikolla kasvavien
puiden oksat, jotka kurottelevat joen pinnalle, usein ulottuvat laivan
kannelle ja lakaisevat sitä laivan ohitse mennessä.

Kolmen päivän kuluttua oli laiva jo saapunut Habarofka-nimiseen
kaupunkiin, jolla muutamissa kartoissa on nimi Habarovsk. Se on
Ussurin- ja Amurin joen yhtymiskohdalla. Sinne pysähtyivät matkustajat
kahdeksi päiväksi. Habarofka on vanha kaupunki ja se on rakennettu
korkealle ylängölle, niin että laivasta kaupunkiin menijän täytyy
kiivetä useita satoja askelia ylöspäin meneviä portaita myöten.
Ylhäältä kaupungista on avara näköala sekä Ussurin- että
Amurin-laaksoon, joka tekee sillä kohdalla pitkän polvenkaltaisen
mutkan pohjoiseen päin.

Nyt oli muutettava toiseen laivaan ja matkaa jatkettava Amuria pitkin
vastavirtaan. Höyrylaivalla Sea, jota kuljetti suomalainen kapteeni
Bruun, matkustajat jatkoivat matkaansa. Sitä ennen Sea-laiva
iltapäivällä lähti koematkalle koettelemaan uusia siipiänsä ja silloin
laiva kohtasi Onon-nimisen höyrylaivan, jonka kapteenina oli tuttava
mies, entinen yhtiön jäsen Stjerncreutz, josta on edellä puhuttu. Ilta
vietettiin Stjerncreutzin kodissa ja kesäk. 24 päivänä (1877)
jatkettiin matkaa länttä kohti.

Matkalippu ostettiin _Stretinskiin_ asti, mutta sillä välipuheella,
että jos veden vähyys joessa pakottaisi, niin matkustajat jätettäisiin
maihin jo aikaisemmin. Insinööri Nilsson sai yksityisen hyttipaikan,
joten matka oli mukavampi kuin siihen asti. Neljän vuorokauden matkan
jälkeen tavattiin entinen yhtiön jäsen J. Söderhjelm, joka
sähköttäjänä kahden toisen suomalaisen Neoviuksen ja Tavastin kanssa
oli sähkölennätinlaitoksen palveluksessa Radde-nimisellä asemalla.
Neovius oli silloin lennätinlaitoksen päällikkö paikkakunnalla. Radde
on Amurin etelästäpäin tulevan lisäjoen Sungarin suulla. Sillä
kohdalla ympäröivät jokea korkeat vuoret ja joen uoma on paikoittain
sangen syvä.

Amurin varrella olevista kaupungeista on tärkein Blagovestšensk, johon
laiva tuli heinäkuun 1 p:nä. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin
vastavirtaan. Kuta ylemmäksi laiva nousi, sitä matalammaksi vesi tuli
ja viimein saatiin heinäkuun 5 p:nä määräys nousta maihin
Tšernäjevässä, sillä kapteeni epäili laivan vahingoittuvan, jos hän
kulkisi vielä ylemmäksi.

Höyrylaivan tuli täällä jättää alempana Amurin varrella karttuneet
postilähetykset ja odottaa Wenäjältäpäin tulevaa postia, jota
kuljetettiin myötävirtaan tasapohjaisessa proomussa, ja sitten laiva
kääntyisi takaisin Habarofkaan.

Posti ja maalle viedyt matkustajat luvattiin saattaa edemmäksi
seuraavalla laivavuorolla, jos silloin vedenkorkeus nousisi. Siitä
asiasta lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön isännistölle ja silloin
laiva johtokunnalta sai määräyksen yrittää edemmäksi, kunnes postia
tuova proomu kohdattaisiin.

Tšernäjevään ei Nilsson tahtonut jäädä, vaan matkusti maata myöten
seuraavalle asemalle Olginaan, toivoen siellä saavansa tilaisuuden
päästä laivalla eteenpäin. Siellä olikin eräälle
kullanhuuhtomoyhtiölle kuuluva höyrylaiva Andrei, jonka kapteeni
odotteli veden nousemista voidaksensa jatkaa matkaa ylöspäin.
Senvuoksi myöskin Nilsson päätti seurata Andrei-laivassa, vuokrasi
itselleen Olginassa asuinhuoneen ja jäi odottamaan veden nousemista.

Hänen perheensä ei ollut ainoa, joka valitti Amurin veden mataluutta,
sillä myöskin Blagovestšenskissä oli kolme höyrylaivaa purkanut
matkustajansa odottamaan. Höyrylaiva Selinda odotti täydessä lastissa
jo viidettä viikkoa; höyrylaiva Andrei neljättä viikkoa, höyrylaiva
Korsakoff ja sen 20 matkustajaa ja höyryl. Aleksei ja sen yhtä monta
matkustajaa jo toista kuukautta. Jokaisella oli niin vähän ruokavaroja
kuin suinkin. Albasinassa oli odottamassa kaksitoista matkustajaa ja
Pokrovkan kylässäkin koko joukko matkustavaisia kaikki samanlaisessa
asemassa.

Siperian asukkailla näkyi olleen se luulo, että matkustavaiset
huviksensa jakelevat rahojansa pitkin matkaa ja joka paikassa
senvuoksi kiskottiin tavattomia hintoja. Huoneesta, josta tavallisissa
oloissa maksettiin vuokraa pari ruplaa, vaadittiin nyt kaksikymmentä,
ja sitä paitsi 2 ruplaa tavarain tuomisesta laivalta.

Heinäkuun 8 p:nä vesi oli kohonnut virrassa sen verran, että kapteeni
arveli voivansa jatkaa matkaa ja matkustajille annettiin tieto, että
he tulisivat laivaan.

Kaikki olivat tyytyväisiä ja hyvillään, kun päästiin matkaa jatkamaan;
mutta tuskin oli kuljettu kahta virstaa, kun jo laivan peräsin
irtautui ja silloin piti laskea ankkuri ja seisattua korjausta
tekemään. Kaikeksi onneksi oli virta tällä kohdalla niin syvä, ettei
laiva tarttunut matalikolle. Illalla voitiin jo jatkaa matkaa ja
pimeän tullessa laskettiin ankkuri. Yö tuli myrskyiseksi ja virta
yhdessä tuulen kanssa ajoi laivan peräpuolen maalle. Aamulla se
kuitenkin saatiin irtaantumaan. Kello 10 mentiin taas matalikolle ja
laivan miehistö ponnisteli turhaan saamatta sitä irti. Matkustajain
täytyi välinpitämättömästi suhtautua tähän asiaan ja odottaa parempia
aikoja.

Matkustajain joukossa oli myöskin kullanhuuhtomoyhtiön kirjanpitäjä,
joka nuoren rouvansa kanssa oli aikeissa lähteä vähäiselle
huviretkelle Blagovestšenskiin.

Olginan ja Blagovestšenskin välillä matka kestää myötävirtaa kulkien
puolentoista vuorokautta, mutta vastavirtaa kulkien viipyy
puolenkolmatta vuorokautta, jollei mitään esteitä ilmesty.
Keskikesällä sellainen matka on erittäin miellyttävä. Kun höyrylaiva
Andrei ei ollut mikään matkustajalaiva eikä siinä ollut ravintolaa,
oli pelkkää hyväntahtoisuutta, että sallittiin Nilssonin perheen ja
parin kauppiaan seurata mukana. Nuori pariskunta oli varustanut
itselleen eväitä ja vaatteita ainoastaan muutaman päivän ajaksi.
Menomatka Blagovestšenskiin onnistuikin hyvin, sillä vaikka vesi
joessa oli matalalla, oli laiva tasapohjainen ja rakennettu samaan
malliin kuin amerikkalaiset jokialukset, kaksikerroksinen, siipipyörä
perässä ja hyvin matalassa kulkeva ja ilman lastia. Mutta
paluumatkalla oli vesi laskehtinut muutaman tuuman ja laivaan oli
otettu lastia. Kun herrasväki Nilsson nousi laivaan, oli laiva jo
neljättä viikkoa paluumatkalla, ja oli jo useassa paikassa takertunut
matalikoille ja purkanut jo puolen lastiansa. Kun nyt taas tartuttiin
kiinni, niin nuoren rouvan kärsivällisyys loppui. Hän ja hänen
miehensä päättivät antaa soutaa itsensä vastavirtaan laivan veneessä.
Heidän mukanansa seurasivat laivan konttoristi ja yksi matkustajista
ja aikomus oli lähimmässä kylässä ostaa ruokavaroja laivaan
matkustajien tarpeiksi. Kaiken teen ja sokurin olivat matkustajat jo
jakaneet pieniin annoksiin, mutta leipä oli tyyten lopussa, niin että
laivamiesten homeiset vanhat korputkin syötiin halukkaasti. Herrasväki
Nilsson oli onneksi varustanut mukaansa vähän säilykkeitä.

Ruokavarain hankkijat tulivat takaisin heinäk. 13:na tukkilautalla,
jonka he olivat itsellensä tehneet. Elintarpeiden hankinta oli
onnistunut. Siihen aikaan kuljettiin Amurin jokea pitkin ainoastaan
kahdella tavalla. Avoveden aikana aluksilla ja joen ollessa
jäätyneenä, jäätä myöten. Jos olisi ollut mahdollista silloin kulkea
jokivartta maata myöten, niin tietysti olisi nytkin kuljettu sitä
tietä.

Heinäkuun 14:ntenä vesi hiukan kohosi ja 15:ntenä koko jalan, niin
että uudistetuin voimin ponnisteltua päästiin vihdoin irti
matalikolta. Matkustajat hurrasivat. Seuraavana aamuna voitiin jo
jatkaa matkaa. Mutta kun oli kuljettu 14 virstaa tartuttiin vielä
kerran matalikolle kiinni, tällä kertaa kuitenkin vain muutaman tunnin
ajaksi.

Albasinan kylään saavuttiin heinäkuun 17:ntenä. Nuori pariskunta oli
sinne saapunut ainoastaan puolen vuorokautta ennenkuin laiva. Heidän
matkansa oli ollut hyvin vaivalloinen.

Tämä Albasinan kylä, Amurin-joen varrella ja muutamaa syltä
korkeammalla kuin joen tavallinen vedentaso, on ennen ollut iso
kaupunki ja maata kaivettaessa löydetyt vanhat rahat ja aseet
todistavat samaa mitä monissa tarinoissa kerrotaan. Kylän ympärillä
näkyy myös jäännöksiä muureista ja rakennusten perustuksista.
Albasinan sähkölennätinpäällikkö oli monta vuotta oleskellut Suomessa
ja oli Turussa mennyt naimisiin. Vierasvaraisesti oli
sähkölennätinpäällikkö kutsunut herrasväki Nilssonin luoksensa asumaan
ja siellä he kohtasivat myöskin helsinkiläisen asessori Cruskopfin
perheinensä. Hänen piti muuttaa Blagovestšenskiin lennätinaseman
päälliköksi ja oli kauan perheinensä odotellut höyrylaivaa
Stretinskissä. Nyt he kulkivat myötävirtaan kahdella veneellä, jotka
olivat yhteen sidotut ja katetut tuohikatolla. Albasinassa heidän ei
tarvinnut kauan odotella, sillä vesi oli kohonnut kaksi arssinaa ja
samana iltana he saivat mennä myötävirtaan aikovalle yksityishenkilön
omistamalle laivalle.

Höyrylaiva Sea tuli heinäk. 22 p:nä täpötäynnä matkustavaisia, ja
Albasinassa odotti sitä 15 matkustajaa. Kapteeni ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan matkustajien lisäämisestä, sillä laivassa ei ollut
tilaa useammille, mutta koska jo olimme maksaneet aikaisemmin
laivalippumme — kertoo Nilsson — ja kun kauniisti puhuimme
kapteenille, saimme tulla mukaan toistaiseksi kansimatkustajina. Yöllä
nousi mitä kamalin rajuilma. Taivas oli kuin tulessa alituisista
salamoista, sade vuoti virtana alas pilvistä ja tuuli niin rajusti,
että tuntui kuin ankkurien kettingit saattaisivat joka hetki katketa.

Rouva Nilsson itki mielipahasta, kun hänen täytyi lapsen kanssa
oleskella kannella, vaikka oli ostettu yksityinen hyttipaikka. Lopulta
saivat insinööri ja hänen perheensä kuitenkin yösijan erään toisen
matkustajan luona, jolla oli ollut onni saada parempi paikka. Eräänä
yönä he saivat luvan nukkua samassa hytissä, jossa kuljetettiin
kultahiekkaa huuhtomoista, kuitenkin sillä ehdolla, että ovi pidettiin
tarkoin lukittuna. Kultahiekka oli ommeltu paksuihin purjekankaisiin
säkkeihin. Niiden ympäri oli kääritty monet nuorat. Usealla sinetillä
ne olivat lukitut ja jokaiseen säkkiin oli kiinnitetty pitkä nuora,
jonka päässä oli puinen koho. Kussakin säkissä oli kultahiekkaa noin 2
puutaa, eli vähän runsaammin kuin 30 kiloa.

Kun oli kuljettu muutamia vuorokausia, jäi herroille varatussa
salongissa yksi makuupaikka tyhjäksi ja isolla lipulla se erotettiin
herrasväki Nilssonille eri hytiksi. Kuitenkin heitä aina uhkasi vaara,
että heidät pantaisiin laivasta maalle, jos vain laiva tarttuisi
matalikolle, sillä jos niin kävisi, niin ainoastaan kenraali ja hänen
seurueensa kuljetettaisiin eteenpäin.

Matalikolle tarttui laiva heinäkuun 27:ntenä juuri päivällistä
syötäessä. Kaikki matkustajat juoksivat peljästyneinä kannelle, sillä
nyt oli kysymys siitä, päästäkö irti vai joutuako maalle.

Yleinen rahankeräys pantiin toimeen palkkioksi niitä miespuolisia
kannella matkustajia varten, jotka suostuisivat astumaan alas jokeen
vivuilla helpottamaan laivaa. Viimein päästiinkin irti, kun oli
käytetty köysiä ja laivan konettakin apuna. Iltapäivällä sivuutettiin
höyrylaiva Korsakoff, jonka komentajana oli suomalainen kapteeni
Nordström. Tämä oli odotellut pari kuukautta ja nyt hän samassa
matkassa seurasi parisataa virstaa vastavirtaa tutkiaksensa
vedenkorkeutta. Hänellä oli mukanansa laivan jäljessä vene,
voidaksensa tulla takaisin.

Vihdoinkin oli 29 p:nä heinäk. päästy Amurin lisäjoen Šilkan varrella
olevaan _Stretinskiin_, joka on suuri postiasema, ja siellä alkoi
jälleen maamatka. Laivalla oli matkustajia viisikymmentä ja asemalla
oli vain kaksi paria postihevosia. Jokaisen, joka tahtoi päästä
eteenpäin, täytyi siis vuokrata ylimääräisiä hevosia.

Šilkajoen varrella on soma kaupunki _Nertšinsk_ ja siellä insinööri
Nilsson osti kaksi lammasnahkaturkkia, sillä Siperiassa on kesälläkin
yöllä sangen kylmä, vaikka lämpö päivällä nousee 30—40 asteeseen.
Wladivostokissa oli hän myönyt turkkinsa luullen, ettei sitä ainakaan
kesän aikana tarvitsisi käyttää.

Amurinjoki saa alkunsa kahdesta alkuhaarasta. Siperian puoleinen on
nimeltä Šilka ja Kiinan alueelta tulevalla on nimet Kerulen, Onon ja
Argun. Kumpaankin alkuhaaraan laskee suuri joukko pienempiä lisäjokia
ja kun syksyllä elo- ja syyskuun aikana sataa rankasti, niin tulvii
Amur rajusti. Vesi nousee yli äyräittensä usein enemmän kuin 20 jalkaa
ja leviää monta virstaa molemmin puolin uomaansa. Silloin tulva tekee
suuria vahinkoja, sillä se hävittää kaikki, mitä sen tielle sattuu.
Ihmisten asunnot sentähden ovat rakennetut ylängölle. Matkamiehemme
näkivät monta kylää, jotka tulvavesi oli hävittänyt, ja asukkaat
olivat siirtyneet toisiin paikkoihin joitakuita virstoja sisämaahan
päin korkeammille seuduille.

Pitkin Amurinjokea olivat matkamiehemme kulkeneet kaikkiansa enemmän
kuin 2 000 virstaa. Ennenkuin rautatie oli Siperiaan rakennettu,
viipyi posti Amurin vartta kulkiessa kauemmin kuin missään muualla.

Nertšinskistä, joka vielä on Amurin varrella, kulkee maantie länteen
päin Jablonoivuorten poikki, ja mainitussa vuoristossa on _Tšitaa_
niminen kaupunki. Sinne Nilsson saapui elokuun 2 p:nä. Hän kohtasi
siellä myös kapteeninrouva Armfeltin, joka oli matkalla
Wladivostokiin.

Kapteeni Armfelt oli Nilssonille toimittanut työpaikan Wladivostokissa
ollessaan varakuvernöörinä ja hänestä on tätä ennen mainittu (s. 232).
Hänen rouvansa palasi Euroopan-matkalta ja kertoi, että Uralin yli
kulkeva tie oli epävarma. Siellä oli matkustajia ryöstetty. Hän oli
nähnyt tiellä ratsumiehiä, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja rouvan
kuski oli varmuuden vuoksi lauaissut muutamia laukauksia
peloittaaksensa ryöväreitä.

Rouva kehoitti insinööriä ostamaan häneltä revolverin lisäksi — sillä
yksi revolveri oli jo ennestään, ja insinööri sen ostikin.

Seuraavana päivänä herrasväki Nilsson matkusti eteenpäin ja saapui
Werhne-Udinskiin elokuun 5:ntenä. Baikal-järven rannikolle he tulivat
elok. 6:ntena. Siellä oli pari päivää odotettava höyrylaivaa.

Matka Nertšinskistä Werhne-Udinskiin asti oli metsätöntä aron
tapaista. Pitkällisen poudan takia oli ruoho maassa kuivunut ja
lakastunut niin, että ihmiset vedättivät heiniä monen peninkulman
takaa.

Mongolilaiseen rotuun kuuluivat tämänkin seudun alkuasukkaat. Heidän
ihonsa on keltainen, tukka suora, karkea ja aina pikimusta, silmät
ovat vinossa asennossa ja mustat sekä kiiluvat kapeassa raossa
silmäluomien välissä. Baikalin ja Amurin välisillä seuduilla asuvat
burjaatit ovat taitavia pyydystämään ja kesyttämään sekä hoitamaan
hevosia. Tätä ennen on jo kerrottu Siperiassa käytetystä ajokalusta
tarantassista, jollaisella myöskin amiraali Furuhjelm matkusti.
Itä-Siperiassa käytetty tarantassi on Nilssonin kertomuksen mukaan
pienempi, mutta senkin eteen valjastetaan vähintäänkin kolme hevosta.
Baikalin takaisilla mailla on tarantassi nelipyöräinen ja keskimmäinen
hevonen ohjaa kulkuneuvoja. Sen sivulle valjastetut voivat olla
puolivillejä. Nilsson kertoo, että hän matkallansa usein sai villin
hevosen, jota hillittiin kiinnipitäen joko suitsista tai korvista,
kunnes ajaja oli ehtinyt nousta kuskipenkille. Kun hevonen laskettiin
irti, syöksähti se eteenpäin hurjaa vauhtia. Kyytimaksu laskettiin
puolestatoista neljään kopeekkaan virstalta jokaista hevosta kohti.

Ajaessa tarantassi pehmeästi keinuu ja siihen matkustaja tekee
itselleen makuuvuoteen, jolle heittäytyy täysissä vaatteissa. Yöksi
vedetään peitteeksi turkki. Nilsson lupasi kyytimiehelle 20 kopeekkaa,
jos hän ajaisi hyvästi. Siihen ei tarvinnut antaa kahta kehoitusta.
Matkustajat koettivat nukkua luottaen siihen, että kyllä Herra hullut
hoitaa. Kyytimies herätti matkustajat seuraavassa majatalossa.

Pisin matka, minkä matkustajamme yhden vuorokauden kuluessa ehtivät
kulkea hevoskyydillä, oli 270 virstaa ja sillä matkalla muutettiin
hevosia 10—12 kertaa. Missä soveltui, siinä aterioitiin. Kerran oli
kesäyö niin pimeä, että arolla ajettiin eksyksiin, mutta kun ajettiin
kahdella tarantassilla samassa seurassa, niin kyytimiehet riisuivat
kaksi hevosta ja ratsastivat eri haaroille etsimään sähkölennättimen
paaluja. Tarantassissa sytytettiin kynttilä, etteivät miehet eksyisi
pois ajopeleistä ja kun viimein toinen miehistä löysi tien, niin hän
tulitikulla antoi merkin ja sillä tavoin tultiin jälleen oikealle
tielle.

Kun Baikal-järven poikki oli laivalla kuljettu yön aikaan, saapuivat
matkamiehet elokuun 9 p:nä Siperian pääkaupunkiin Irkutskiin. Se on
iso ja komea kaupunki, jossa on paljon kivitaloja ja hyvin varustetut
kauppapuodit, samoin kuin muissakin Venäjän läänien pääkaupungeissa.
Irkutskissa Nilsson osti vielä yhden turkin entisten lisäksi sekä
muutamia patjoja, jotta heillä olisi vähän pehmeämpää ajopeleissä,
sillä heillä oli vielä 1 600:n virstan maamatka jäljellä Tomskiin,
missä jälleen alkaa vesitie virtaa myöten.

Irkutskista lähdettiin elok. 11. p:nä ja he tulivat 13 p:nä
Nišne-Udinskin kaupunkiin, 15:ntenä Kainskiin ja 16 p:nä
Krasnojarskiin. Viimeksimainittua kehuu Nilsson muistelmissaan
pieneksi ja somaksi kaupungiksi. Pitkiä matkoja kulkevien on tarvis
ostella kaupungeissa matkaeväitä ja Krasnojarskissa sai ostaa
arbuuseja ja muita hedelmiä, sekä varsin hyvää vehnäleipää, teetä,
sokeria y.m. Postiasemilla tai majataloissa sai käyttää teekeittiötä
ja oli tavallisesti saatavissa maitoa ja munia. Joskus sai
päivällistäkin, jolloin useimmiten tarjottiin kaalikeittoa ja lihaa.

Krasnojarskissa herrasväki Nilsson asettui hotelliin levätäksensä
vuorokauden, sillä pitkät matkat rasittavat. Tavallisesti olivat he
matkustaneet yhtämittaa 4—6 vuorokautta ja sitten taas levänneet yli
yön jossakin kaupungissa. Krasnojarskin hotellissa vapaaksi jääneessä
huoneessa oli juuri ennen heitä asunut venäläinen junkkari, jonka
matkatavarat vielä olivat huoneessa. Yöllä heidän maatessaan oli
junkkari käynyt ottamassa tavaransa pois lähtiessään. Aamulla, kun
matkamiehet heräsivät, kaipasi rouva Nilsson vyötänsä, jonka sisään
oli 100 ruplan seteleinä neulottu kaikki heidän matkarahansa.
Ymmärtää, miten he säikähtivät, mutta pelkkään säikähdykseen tämä
tapaus päättyi. Vyö oli yöllä irtautunut ja pudonnut lattialle, mutta
helposti he olisivat voineet menettää kaikki rahansa.

Elokuun 17 p:nä he tulivat Atšins-nimiseen pikkukaupunkiin ja 18 p:nä
saavuttiin Marinsiin. Nämä paikat ovat Jenisein ja Ob-joen lisäjokien
varsilla ja kaupunkiin tullessa piti aina kulkea joskus kaksikin
kertaa lautalla joen poikki.

Tomskin kaupunkiin he tulivat elok 19 p:nä ja viipyivät siellä viikon
päivät. Vieraalla paikkakunnalla he saivat hauskan yllätyksen
tavatessaan suomalaisen lehtori Sirénin, joka sikäläisessä kimnaasissa
oli ranskankielen opettajana. He kohtasivat Tomskissa myöskin
luutnantti Makaroffin, joka viisi viikkoa ennen heitä oli lähtenyt
Wladivostokista. Luutnantilla oli mukanansa pikkutyttärensä. Tämän
äiti oli japanilainen.

Maisemat alkoivat Werhne-Udinskista alkaen saada hedelmällisemmän
ulkomuodon. Aroseutu muuttui vähitellen metsiköiksi, vuorisiksi mäiksi
ja laaksoiksi. Tomskin kuvernementissa olivat luonnontuotteet varsin
halpahintaisia. Esimerkkinä mainittakoon, että puuta (16 kiloa)
vehnäjauhoja maksoi vain 35 kopeekkaa, säkillinen perunoita 30 kop.,
100 isoa kurkkua 8 kopeekkaa, 1 puuta lihaa ruplan; voista maksettiin
12 kopeekkaa naulalta j. n. e. Tomskiin menevä tie oli hyvin huono,
sillä oli satanut pari viikkoa ja monet monituiset kauppamatkueet,
jotka toivat teetä Kiinasta ja veivät venäläisiä tavaroita Siperian
eri osiin, rikkoivat pehmeällä pohjalla olevan tien vielä huonommaksi.
Liikenne oli niin suuri, että vuorokauden kuluessa voitiin laskea 1
000:kin tavarakuormaa menevän ohi.

Baikal-järvestä etelään päin on Venäjän ja Kiinan rajalla kaksi
kaupunkia aivan likellä toisiaan. Venäjän puolella on Kiahta ja Kiinan
puolella Maimatšin. Sieltä menee Gobin erämaan halki karavaanitie
suoraan Pekingiin. Ennenkuin Siperian rautatie oli rakennettu, oli
tämä maantie tärkein yhdysside Kiinan ja Venäjän välillä, ja teekaupan
pääpaikka oli Kiahta. Siperian rautatie ja Suezin kanava ovat
vaikuttaneet suuria muutoksia Siperian kauppa-oloissa. Vielä silloin,
kun insinööri Nilsson perheinensä Siperian kautta palasi Suomeen,
kohtasi hän Siperiassa vankien kuljetusjoukkoja. 50—60 vankia
kerrallaan kuljetettiin osaksi kahleissa osaksi vapaina vartioston
saattamina jalkaisin marssien karkoituspaikkoihinsa monen tuhannen
virstan päähän kotiseuduiltaan. Herrassäätyiset vangit ja sairaat
saivat ajaa hevosella.

Pisimmän ja tukalimman osan matkasta Siperiassa oli Nilssonin perhe jo
kulkenut, ja siihen asti ei heitä ollut uhannut mikään mainittava
vaara tai onnettomuus. Mutta eräänä yönä he saivat kaiken yötä pelätä
henkeänsä. Insinööri oli antanut kyytimiehen houkutella itsensä
lähtemään metsän halki kulkevaa oikotietä, jonka piti muka lyhentää
matkaa useita virstoja. Iltamyöhällä he tulivat kaukana yleisestä
maantiestä syrjässä olevaan yksinäiseen taloon, jossa piti saada
vaihtaa toiset hevoset. Mutta talon isäntä sanoi, ettei hevosia
saataisi ennenkuin vasta aamunkoitteessa, sillä ne olivat kaukana
laitumella. Sitä ei oltu otettu huomioon. Muita ihmisiä ei näkynyt
talossa kuin isäntä ja hänen emäntänsä, joka hoiteli pientä itkevää
lasta.

Rauhattomin mielin matkustajat tekivät omista vaatteistaan itsellensä
makuusijan tuvan permannolle ja laskeutuivat levolle kumpainenkin
revolverilla varustettuna. Insinöörillä oli sitäpaitsi vaatteiden
ulkopuolella vyöllänsä japanilainen tikari. Se ajatus, että he olivat
hyvinkin turvattomassa tilassa karkoitettujen pahantekijöiden seassa
syrjässä yleisestä maantiestä ja voisivat kadota jäljettömiin, piti
heidät valveilla koko yön. Talon isäntä astua tassutteli yöllä useita
kertoja sukkasillaan tupaan ja emännän varoittava ääni kuului toisesta
huoneesta, mutta joka kerta näyttivät matkamiehet olevansa valveilla
ja puhelivat äänekkäästi keskenänsä. Viimein päivä alkoi koittaa.
Matkustajat nousivat makuulta, vaativat kyytihevosia ja pääsivät
jatkamaan matkaansa. Mutta oikotien muisto tuntui jälkeenpäin usein
hyvinkin ikävältä.

Elokuun 25 p:nä herrasväki Nilsson Tomskissa nousi höyrylaivaan, jonka
piti viedä heidät Tjumeniin. Samassa laivassa tuli Venäjältä 650
vankia, jotka olivat tuomitut Siperian vuorikaivoksiin elinkautiseen
pakkotyöhön. Heidät oli suljettu höyrylaivan hinaamaan rautaiseen
proomuun, jossa oli rautapeltinen katto ja rautainen ristikko seininä,
niin että vangit olivat kuin lintuhäkissä.

3 000 virstan pituinen matka oli herrasväki Nilssonilla matkustettava
pitkin Tom- ja Ob-jokia ja sitten Irtišiä ja sen lisäjokia Tobolia ja
Turaa myöten. Tjumen on näet Turan varrella. Lisäjoissa Tomissa,
Tobolissa ja Turassa oli vesi sangen matalaa, niin että täytyi muuttaa
neljään eri laivaan, jotka kulkivat kukin eri matalassa vedessä.
Pääjokia Obia ja sen kaksoisjokea Irtišiä myöten he saivat matkustaa
isossa höyrylaivassa, joka komeudessa ja mukavuudessa ei ollut
suomalaisia laivoja huonompi. He saivat ostaa samminmätiä (kaviaaria)
30:llä kopeekalla naulan. Sitä he ostivat 10 naulaa ja söivät sitä
liian runsaasti, niin että tulivat siitä kipeiksi. Samarovassa he
kohtasivat helsinkiläisen professori August Ahlqvistin, jonka mukana
seurasivat ylioppilaat Boehm ja Bergroth. Nämä viimeksimainitut olivat
lähteneet Ob-jokea myöten tutkimusretkelle. He seurasivat laivan
mukana Tobolskin kaupunkiin asti, johon saavuttiin syyskuun 2 p:nä ja
siellä herrat Boehm ja Bergroth erkanivat.

Tässä mainittu henkilö oli sama Ernst Evald Bergroth, joka myöhemmin
oli lääkärinä Tampereella. Hänen kanssaan kirjoittaja tuli tuttavaksi
palvellessaan yhtaikaa amanuenssina ylioppilaskirjastossa. Helsingin
Yliopiston myöntämillä stipendivaroilla matkustivat herrat Boehm ja
Bergroth Siperiassa ja heitä oli kehoitettu matkustamaan yhdessä
professori Ahlqvistin seurassa, joka tutkien ostjakien kieltä oli jo
ennenkin matkustellut niillä mailla ja tunsi maan oloja.

Samalla matkalla kuin insinööri Nilsson kohtasi edellämainitut
Helsingin Yliopiston miehet, tuli vastaan myöskin Lyypekin kaupungista
kotoisin oleva potkurilla kulkeva höyrylaiva Lovisa. Se oli
ensimmäinen höyrylaiva, joka Jäämeren kautta oli kulkenut Ob-joelle.
Sillä oli matkan päämääränä Tobolsk, jonne se toi Englannista
konetavaroita sekä sekatavaroita Tallinnasta. Matkalla se oli ollut
vähän kolmatta kuukautta. Siperian asukkaat kummastelivat höyrylaivaa,
joka kulki ilman siipipyörää. Tämän kaukaa Siperian vesille saapuneen
laivan kylkeen laski se laiva, jolla herrasväki Nilsson matkusti ja
molempain laivojen välillä tehtiin vierailukäyntejä. Parin tunnin
kuluttua laivat jälleen irroitettiin toisistaan. Lovisa-laivan
miehistö mittaili Ob-joen syvyyttä joten se kulki hitaammin kuin
siperialainen matkustajalaiva.

Syyskuun 5 p:nä Nilsson saapui Tjumeniin, tilasi heti hevosia ja
vuokrasi neljän istuttavat isot tarantassirattaat, joissa ajettiin
yhdessä luutnantti Makaroffin ja hänen matkakumppaniensa kanssa —
kaikkiansa 6 henkilöä — Jekaterinenburgiin, johon he saapuivat
syyskuun 6 p:nä. Tämä osa matkasta oli hauska ja miellyttävä; matka
kului hupaisesti ja pian jutellessa ja lauleskellessa.

Jekaterinenburgin kaupunkia kehuu Nilsson hyvin rakennetuksi, ja kun
siinä kaupungissa harjoitettavasta teollisuudesta kivityöt ovat
huomattavat, niin hän osteli muistoksi malakiitista ja
vuorikristallista tehtyjä pikkutavaroita.

Seuraavana päivänä matkamiehet jatkoivat matkaa eri ajopeleissä ja
saapuivat syyskuun 8 p:nä Tuguriin, joka on tunnettu halpahintaisista
rasvanahkaisista kenkätavaroistaan. Nilssonin saapuessa kaupunkiin oli
siellä iso ihmistungos ja kysyttyään sen aihetta, sai hän tietää, että
tungoksen aikaansai joukko talonpoikaista nuorta väkeä, joka oli
määrätty lähtemään Turkin sotaan. Sotaanlähtevien ystävät olivat
joukolla kertyneet heitä hyvästelemään. Ihmiskokous oli virstan matkan
päässä kaupungin ulkopuolella, missä omaiset lausuivat viimeiset
jäähyväiset. Tilaisuus oli sydäntäsärkevä ja Nilssonin paatunut
kyytimieskin vuodatti kyyneleitä.

Permin kaupunkiin saapui herrasväki Nilsson syyskuun 10 p:nä. He
menivät suoraan höyrylaivaan, joka myötävirtaa vei heitä edelleen ja
13:ntena he saapuivat Kasaniin. Tataarilaiset, jotka asuvat Kasanin
ympäristössä, ovat ahkeria ja taitavia hedelmäinviljelijöitä, ja
siellä sai ostaa monenlaisia ihania hedelmiä. Kasan on sitäpaitsi
Venäjän suurimpia kaupunkeja ja on tullut hyvin tunnetuksi
oivallisista ajopeleistään, joita myydään yli koko maan. Ovathan
kasaanilaiset reet Suomessakin hyvin tunnettuja. Muuan englantilainen,
joka samaan aikaan kuin Nilsson matkusti, (myöhemmin hän oli
Wladivostokissa valtion konepajan työmestarina) kävi katselemassa
Kasanin työpajoja, kehui Kasanissa olevaa työväkeä erinomaisiksi
työntekijöiksi.

Nišnij-Novgorodiin saapui Nilsson perheinensä syysk. 15 p:nä. Sieltä
he jatkoivat matkaansa junalla Moskovaan, johon saapuivat 16 p:nä.
Katseltuaan kaupungin nähtävyyksiä, minkä verran niitä lyhyellä
pysähdysajallaan ehtivät, he jatkoivat 18 p:nä junalla matkaansa
Pietariin, johon saapuivat syysk. 19 p:nä myöhään illalla.

Hotelleja ja yksityisiä majataloja tarjottiin Pietarin asemalla niin
paljon, että tarjousten tekijät suorastaan piirittivät matkustajia.
Kaikki ojentelivat osoitekorttejansa ja tekivät meluten tarjouksiansa
yhtaikaa.

Vielä Pietarissa kohtasi insinööri Nilsson Amurin retkikunnan jäsenen
kapteeni Jakobsénin, joka oli suomalaisen höyrylaivan kapteenina.
Yhdessä he menivät kapteenin kuljettamaan laivaan ja kertoilivat
toisillensa vaiheitansa sen jälkeen, kuin he Wladivostokissa olivat
eronneet.

Nilsson poikkesi Kronstadtiin tervehtimään insinöörikapteeni Hjalmar
Höökiä, joka Wladivostokista poismatkustettuansa oli virassa Venäjän
valtion konepajoissa. Useat suomalaisen siirtokunnan jäsenistä olivat
heidän yhtiönsä hajotessa saaneet häntä kiittää monesta hyödyllisestä
neuvosta ja annetusta avusta.

Rautateitse Nilsson matkusti sitten Pietarista Helsinkiin, jonne
saapui syyskuun 21 p:n iltana, mutta siellä ei silloin ollut asemalla
ketään asuinhuoneita tyrkyttelemässä. Halki koko Siperian ja Euroopan
Venäjän oli herrasväki Nilsson matkustanut ja kaikista vähimmän
tyydyttävän yösijan koko matkalla he saivat Suomen pääkaupungista.

Helsingistä insinööri N. matkusti vielä Turkuun toivoen tapaavansa
vanhan äitinsä, mutta sitä iloa hänelle ei oltu sallittu, sillä äiti
oli kuollut kuukautta aikaisemmin kuin lähtö Wladivostokista tapahtui.
Siihen aikaan viipyi posti Suomesta Wladivostokiin noin 4 tai 5
kuukautta. Turussa hän kuitenkin sai iloisen vastaanoton sukulaisilta
ja tuttavilta.

Runsaasti 3 kuukautta (kesäkuun 16:nnesta syyskuun 21:een) oli noin 12
000 virstaa pitkä matka Wladivostokista Helsinkiin kestänyt.



Näin olemme seuranneet useitten Amurin retkikunnan jäsenten
elämänvaiheita kaukaisessa Idässä. Mainittakoon insinööri Nilssonista
vielä, että hän myöhemmin oli useita vuosia Kaukaasiassa Nobelyhtiön
palveluksessa ja tätä nykyä (1925) vielä elelee reippaana vanhuksena
Helsingissä harjoittaen englanninkielen opiskelua voidaksensa sillä
kielellä antaa kirjallisia tietoja ulkomaisille aikakauskirjoille
kokemuksistaan pitkien matkojensa varrelta Suomen ulkopuolella.

Tarkat muistiinpanot ja päiväkirjamerkinnöt todistavat hänen
huolellisuuttansa kertojana ja lisäävät tämän kertomuksen
yksityiskohtaista luotettavuutta, sillä pelkät ulkomuistista
kirjoitetut kuvaukset voivat usein viedä kertojan harhaan.







Viitteet:

[1] Latinalainen sana _clamamus_ — huudamme.

[2] Kormorantit ovat isoja mustia vesilintuja, jotka pyydystävät
kaloja.







Digitoijan huomio tekijänoikeuksista: Lagus on koonnut teoksen
perustuen kahden retkellä mukanaolleen muistiinpanoihin. Nämä herrat
olivat C. J. Schoultz (1849—1923) ja K. F. Nilsson (1846—1931).
Nilssonin kuolinvuosi löytyy sanomalehtilähteistä: Suomen kuvalehti,
1926, n:o 6, 6.2.1926; Hufvudstadsbladet, 1931, n:o 2, 3.1.1931.
Delfiinejä kuvaavan piirroksen tekijä on Friedrich Specht
(1839—1909). Paviaania ja tiikeriä kuvaavien piirrosten tekijä on
Wilhelm Kuhnert (1865—1926). Muiden piirrosten ja kuvien tekijöitä ei
ole ilmoitettu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMURINMAAN RETKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.