Me miehet

By Eva Hirn

The Project Gutenberg eBook of Me miehet, by Eva Hirn

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Me miehet

Author: Eva Hirn

Release Date: January 1, 2022 [eBook #67076]

Language: Finnish

Produced by: Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME MIEHET ***





ME MIEHET

Kirj.

Eva Hirn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLLYS:

Levoton päivä.
Risto on yskässä.
Äiti on sairas.
Riston syntymäpäivä.
Kaamea seikkailu.
Arkielämää.
Viipurin serkku tulee.
Kinnoi ja Eloi.
Risto on tädin luona.
Tutkintoja.
Kesämäkeen.
Heinäkuussa.




LEVOTON PÄIVÄ.


Ei missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin "miestenhuone" Horrilla.
Siinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaa
oli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin.
Joka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.

Koko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain
korkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen
ja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita.
Huonetta sanottiin "miestenhuoneeksi", jossa Toini sai armosta asua.

-- Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa
siivoavat ja moittivat, sanoi Janne. -- Ja selvitystappelut eivät,
häiritse koko talo, lisäsi Risto.

-- Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt
pelkäävät teitä, sanoi Toini.

-- Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin
olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.

Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki
siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo
yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.

Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa,
mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä
Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään
äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko
totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta.
Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta.
Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään
miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin
Toini oli ainakin selvästi lapsi.

-- Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.

-- Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. -- Ja
Liisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.

Päivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä
välitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.

-- Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä
sopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.

-- Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.

-- Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti,
sanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.

-- Sinun olisi pitänyt ensin pyytää lupa, ennenkuin kutsuit niin monta
poikaa meille. Marilla on vapaa ilta ja isoäitikin tulee tänne. Vihreät
Kotkat voisivat tulla huomenna.

-- Enhän minä voinut kieltää, kun he itse päättivät tulla meille.
Täytyyhän olla kohtelias pojillekin. Jos ne nyt eivät saa tulla, niin
minulle tulee iso häpeä, sanoi Risto ja hieroi itseään äitiä vastaan.

-- Tulkoot nyt sitten. Anna tänne läksykirjasi.

Risto toi kirjan ja alkoi:

-- Siihen aikaan eli Abraham Filppulan puolella...

-- Filistealaisten maalla, oikoi äiti.

-- Niinhän minä sanoinkin. Ja Jumala koetteli Abrahamia ja sanoi:
Abraham ja Abraham vastasi: "Mitä sinulla taas on asiaa?"

-- Risto, kerro kirjan sanoilla.

-- "Ota poikasi Iisak ja pane hänen selkäänsä halkoja ja tulitikkuja ja
painu vuorelle uhraamaan hänet", sanoi Jumala. Se oli eri jännää. Äiti
kuinka lehmiä tapetaan?

-- Kerro nyt kuinka Iisakille kävi.

-- Jumala sanoi, että ei vainenkaan, minä vain koettelin Abrahamia.
Äiti miten lehmiä tapetaan?

-- Ei sellaisesta puhuta. Kerro heti, kuinka Iisakille kävi, mutta älä
pane omiasi.

Niin jatkettiin kyselyä, kunnes huoneeseen tuli kitkerä haju
kylpyhuoneesta. Koko perhe ryntäsi sinne.

-- Janne laittaa taas hajuja, sanoi Toini rauhallisesti.

-- Mikä rovio täällä palaa, mitä siinä on? kysyi äiti nähdessään
kylpyammeessa roihuavan tulen.

-- Minä vain panin paketin puhdistettua vanua palamaan. Se sisältää
jodia, joka palaa kauniilla liekillä. Päälle minä kaasin lutikan
mykkyä, jossa oli alkoholia, jotta se palaisi paremmin. Kun sitä
lietsoo puhalluspillillä, jonka isä on antanut, silloin saa liekin
suunnatuksi mihin vain tahtoo, selitti Janne seisoessaan tulen vieressä
heiluttaen pitkää paperiliuskaa liekin yläpuolella.

-- Sinä et saa leikkiä tulella, koko talossa on sietämätön käry,
kylpyamme pilaantuu, ja vieraitakin tulee, päivitteli äiti alkaen
sammuttaa tulta.

-- Vihreät Kotkat eivät kärsi kärystä, sanoi Risto ihaillen isomman
veljensä komealta roviota.

-- Mutta isoäiti kärsii. Aukaiskaa nopeasti kaikki ikkunat, hätäili
äiti.

-- Kemistin rouvan pitäisi sietää kokeiluja ja pieniä vahinkoja. Ja
kemistin äidin pitäisi yllyttää poikaansa keksimään jotakin valtavaa,
sanoi Janne ja nuoli sormiaan.

-- Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron
edestä, ilkkui Toini.

-- Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini
sotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä
tahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on
turhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.

-- Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain
luennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.

Kylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria
ei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi
muutenkin Jannen kokeiluista.

Riston salaseura "Vihreät Kotkat" saapuivat, ja miestenhuoneessa
alkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku.
Sitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika
oli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin.
Näitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa
oli "Veronaalia", toisen, "Ravistettava ennen käyttöä" ja kolmannen
"Myrkkyä", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa
"Risiiniöljyä" ja nenällä "Kiniiniä". Toinin silmät ja nenä liimattiin
lapuilla, joissa oli "Vaaratonta".

Joku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit
rääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti
hänet ja sanoi hiljaa:

-- Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia
ei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.

Toini oli juossut pois revittyään laput silmiltään.

-- Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha
Mari, jota vastaan koko lauma törmäsi. -- En minä ikinä oo nähnynnä
tuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen
niin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.

-- Ihan liian kauan, ihan liian kauan, huusivat pojat.

-- Miksei äiti koskaan ota sellaista apulaista, mikä olisi itse ollut
lapsi? arveli Risto.

Kaikki ryntäsivät eteiseen sillä ovikello soi.

-- Päivää, päivää, huudettiin ja kolme avuliasta olentoa auttoi
mummolta vaatteita yllä, he vetivät upokkaat jaloista, liivit ja muut
vaatteet, joihin mummo oli kääriytynyt, ripustettiin naulakkoon.

-- Onko mummossa enemmän lihaa, kuin vaatteita? kysyi Toini.

-- Paljon enemmän vaatteita, mutta lihaakin on on eri paljon ja se on
hyvä asia, etkun se on itse mummo, sanoi Risto. -- Mummo, nämä ovat
Vihreät Kolkat ja ne eivät pelkää mitään. Jos mummo on hengen vaarassa,
niin ne tulevat pelastamaan.

Mummo tervehti jokaista, ojensi Ristolle vihon ja sanoi:

-- Tässä on lehtiö, johon voit kirjoittaa tulosi ja menosi. Sillä
tavalla tulet huolelliseksi ihmiseksi.

-- Onko se tarpeellista? kysyi Risto.

-- On jos tahdot menestyä maailmassa, sanoi mummo ja meni sisään.

Äiti meni keittiöön ottamaan teevettä tulelta, mutta näkikin
harmikseen, että vedessä kiehui paksulti tulitikkuja. Janne seisoi
vieressä.

-- Mitä sinä olet tehnyt teevedelleni, onneton poika?

-- Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot
tarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki
viisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja
katseli uskollisilla silmillään äitiä.

-- Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt
puhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä.
Äidin ääni oli hermostunut.

Tuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai
hänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston.
Hän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli
heittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.

-- Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka
mä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, -- menkää kaikki
kotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.

-- Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke
poikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka
toverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.

-- Risto on akka, kun itkee hyasinttia, sanoi Janne.

-- Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi
Risto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut
miestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.

-- Missä Liisa-sisko on? kysyi mummo.

-- Jossain hakkailemassa, tai hölynpölyä tekemässä, vastasi Janne.

-- Rakas lapsi, Liisahan on niin tasainen ja viisas tyttö. Tiedätkös
edes mitä hakkaileminen merkitsee?

-- Tiijän vain, likat puhuvat semmosesta. Naiset ovat mätiä, niistä on
vain harmia miehille.

-- Entäs pikku pojille? Etkö pidä kiltistä isosta siskostasi? kysyi
mummo hiukan paheksuen.

-- Mä tahtoisin, että kaikki naiset lähetettäisiin kuuhun. Isona mä
keksin vivun, jolla niitä voi sinne lennättää, täällä saisi olla vain
muutamia naisia sukua jatkamassa ja vanhoina nekin vivuttaisiin kuuhun.

-- Kuka sinulle on opettanut tuollaista! Lasten ei sovi puhua asioista,
joita he eivät ymmärrä, kauhisteli mummo.

-- Niinkuin suvunjatkamisestako? Eihän se ole sopimatonta. Isä on
kertonut siitä, se sanoo kaikki asiat niinkuin ne ovat. Äiti on hirveän
huono selittämään asioita. Mä tahtoisin, että laitettas konenaisia,
jotka tekisivät työt, sanoi Janne.

-- Minä olen kuullut puhuttavan koneihmisistä, niitä sanotaan
roboteiksi.

-- Haa, se olisi kivaa. Mutta ne ovat varmaankin vain satuihmisiä.
Marinkin tilalla olisi kone hyvä olemassa.

-- Onko teillä uusi palvelija?

-- On kyllä, se laittaa kaikki niin hienoksi, ruokapöytä on arkenakin
niinkuin pyhänä, ja sillä on valkoinen hökötys päässä. Se luulee, että
mollaan hienoa herrasväkeä, ja me ei sanota sille mitään, annetaan sen
luulla. Mutta kun Risto kokosi hopealusikalla kadulta hevosenlantaa
ruusuilleen, niin Mari sanoi ettei se sovi hienoille pojille.

-- Te olette sivistyneitä ihmisiä, se sinun pitäisi tietää.

-- Ei molla hienoja, ja sen Marikin alkaa huomata, ei se enää kiilloita
kenkiä niin usein. Me, lapset, syödään vahakankaalta, ja äiti pesee
itse sukkia, eikä meillä ole oikeata salia, vain isän huone ja
entisessä ruokahuoneessa asuu Kreivi.

-- Eikö siinä asu ylioppilas Nisula enää? kysyi mummo.

-- Se on justiin Kreivi, taikka me sanomme häntä siksi, etkun meillä on
kerran asunut oikea kreivi ja tämä asuu samassa huoneessa ja on huisin
hieno ja sen isä osti sille auton, ja me saatiin ajaa sillä. Risto
kertoi siitä opettajalle, joka luuli, että auto oli meijän oma.

-- Älä puhu niin nopeasti, Janne. Näytäpäs käsiäsi, mene heti pesemään
ne.

-- Vastahan minä pesin ne torstaina. Sanopas, isoäiti, mitä hyötyä on
sivistyksestä? Kaikki mitä siihen kuuluu on kiusallista ja ikävää.
Sivistymättömät lapset ovat jukin kivoja, ja kaikki sivistyneet
aika-ihmiset ovat melkein piloilla. Paitsi isoäiti, sanoi Janne
kohteliaasti! -- Hauskin aikuinen minkä minä tunnen, on puumies ja se
ei pakoita lapsia pesemään käsiään ennen ruokaa. Se tietää hassuja
asioita varkaista ja juopoista ja salakauppiaista. Jos iso-äiti haluaa
niin me voidaan pistäytyä sen luona puukellarissa, ehdotti Janne.

-- Sinulla on sitten ihmeellisiä tuttavuuksia, Janne parka, päivitteli
iso-äiti.

-- Luonnollisia ihmisiä vain. Professorit, jotka käyvät isän luona ovat
paljon ihmeellisempiä äijiä. Mutta tuossa on äiti, joka tuo teetä,
sanoi Janne ja meni pois.

Rouvat eivät saaneet kauankaan olla rauhassa, ennenkuin Toini ryntäsi
puolittain itkien huoneeseen, ja sanoi:

-- Katso nyt, äiti, mitä pojat ovat tehneet. Tässä on Sinikan
muistikirja ja se on ollut miestenhuoneen pöydällä, ja nyt ne
kirjoittivat siihen rumia runoja. No laittoivat itse hölmöjä värssyjä,
ja rivit menevät vinoon. Sinikka ei luvannut poikien kirjoittaa mitään,
ja nyt se ei halua olla minun paras ystäväni.

-- Annapas tänne, niin katsotaan. Äiti luki:

    Kus' vain sä kuljet ainiaan,
    on mamma nähnyt lapsiaan.
                       toivoo
                              Janne.

Alempana oli Riston tekele:

    Tynnyri siellä, tynnyri täällä,
    Sinikka hyppeli tynnyrin päällä.
                             Arvaa kuka?

-- Sano vain Sinikalle, että sinä et mahtanut asialle mitään, kyllä hän
ymmärtää. Mitä olet itse kirjoittanut? kysyi äiti, käänsi lehden ja
luki:

    Jumala on taivaassa ja lapsi
    on maan päällä.
    Toivoo paras ystäväsi
                          Toini.

Oletko itse sepittänyt tämän?

-- Olen ja siihen meni pitkä aika. -- Pojat pitäisi sulkea komeroon
kolmeksi päiväksi, sanoi Toini kostonhimoisesti.

-- Minusta tämä ei ole hyvinkään suuri rikkomus, sanoi iso-äitikin. --
Eihän runot ole niinkään rumia.

Toini juoksi pois hiukan rauhoittuneena.

Miesten huoneessa Vihreät Kotkat saivat sähköä Jannen pienestä
sähkökoneesta. He pitivät toisiaan kädestä pitkässä rivissä ja saivat
pieniä iskuja.

Äiti tuli ja sanoi:

-- Tulkaa nyt hyvästelemään iso-äitiä, ja sitten pojat lähtevät kotiin.
Äidit ovat jo levottomia.

-- Äiti, ei ne tahdo vielä lähteä, kuiskasi Risto häpeissään.

-- Huomenna on koulupäivä, kaikkien on mentävä makuulle, sanoi äiti
tiukasti.

-- No, prätskis sitten, kaverit, sanoi Risto käyttäen Horrin poikien
jäähyväissanaa.

Oli paljon hommaa ennenkuin miesten huoneessa oli hiljaista. Lapset
juoksivat kilpaa juomaan keittiöön, katsomaan kelloa ruokahuoneeseen,
ja kysymään unohdettua laskua puhelimessa tovereilta. Ahavoitunut leuka
piti voidella ja useimmat kengännauhat kiskottiin poikki, koska solmut
eivät auenneet. Äiti joudutti ja auttoi. Toini pyysi voileipää ja Janne
"tyssytti" tulitikkulaatikon palamaan yhdellä vetäisyllä.

Vihdoinkin oli tuli sammutettu, iltarukous luettu ja äiti istuutui
korjaamaan Jannen taskua, josta kynä ja kumi olivat aamupäivällä
pudonneet.

-- Äiti, minulla on vielä asiaa, kuului Riston ääni seinän takaa:

-- No, mitä nyt vielä?

-- Toini puhui hiljaa, sillä aikaa, kun rukoiltiin.

-- Enpäs. Mä sanelin vain hiljaa samaa rukousta ja niin pitää tehdäkin,
huusi Toini.

-- Nukkukaa, nyt heti, pyysi äiti.

-- Mutta minä en voi nukkua, jos en saa tietää hyvin tärkeää asiaa,
huusi Janne. -- Kuule, äiti, jos joku kaivaisi pohjoisnavan maasta pois
ja panisi sen toiseen paikkaan, niin mitä sitten?

-- Sellaista ei tapahdu. Ja nyt äiti ei enää vastaa.

-- Mutta jos etelänapa...

-- Vaiti, taikka -- -- --, äidin ääni oli uhkaava.

-- Minähän olen sanonut, että äidit ovat huonoja vastaamaan, mutisi
Janne.

-- Ja sinä olet kantelupussi, huokasi Toini.




RISTO ON YSKÄSSÄ.


Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona
yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli
postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla,
naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi
pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen
lakaista lattian.

-- Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä
romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka
mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo,
murisi Mari.

-- Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta
roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.

-- Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo
ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut
sen sannoo siunnii omatuntos.

Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli
muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut
konsertissa.

-- Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin
kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään
laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.

-- Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.

-- Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan
ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista
koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin,
että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista,
jota ajattelen, mutta en voi puhua.

-- Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?

-- Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun
mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.

Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin:
"Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii..." ja Risto
soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.

-- Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?

-- Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa
käytävään.

-- Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä,
anna astioitten olla paikoillaan.

-- Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin
ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.

-- Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita,
niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa
kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En
minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.

-- Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.

-- No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden
aika on ruusuinen".

-- Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön
ovi sulkeutui voimakkaasti.

-- Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita
lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä
ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me
voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun
pojat sinne?

-- Tuskinpa vain, mutta etkö pyytäis tyttöjä mukaan?

-- Likat ovat mölöjä.

Samassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin
omenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin
miestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa
samaa säveltä, mitä Risto soitti.

-- Et saa laulaa, Toini, menee väärin.

-- Minähän laulan ihan samaa laulua.

-- Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen
nuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.

Toini ei ollut kuulevinaan, lauloi vain yhä kovemmin.

-- Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä
itseään.

-- Risto, miten sinä puhut? kuului äitin kauhistunut ääni sohvalta.

-- Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää
minua.

-- Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. -- Sinä suutut, kun
joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai
Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten
korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.

-- Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi
Risto vähän huolestuneen näköisenä.

-- Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat
ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää
noin rumaa kieltä!

-- Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski
turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen.
En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten,
ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän
sydämen katumusta ja rakkautta.

Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka
työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.

-- Onko Raakkosen päässä ajatuksia!

-- Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.

-- Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!

-- Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill
viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko
tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä
sie leiki noil pitskoil.

-- Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää
pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?

-- Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se
pienenöö.

-- Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia
jäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita
läiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.

-- A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan
päähän.

-- Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto
on osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai
kun sillä on ollut hiukset päässä.

-- Onks siul sit kehnot vai potrat tojistukset?

-- Mikä on potra!

-- Se on sorja.

-- Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole
viisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että
lasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen
kiehumispistettä. Ehkä sentään veden.

-- Kuka siul on tuollaist opettanut? Koha siun omat haivenes kestäs
pääs.

-- Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on
ajatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut
kulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset
ovat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.

-- Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat
hiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin
massiinast.

-- Onko Raakkonen äiti?

-- Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun
kans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.

-- Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä
palokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.

-- Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni.
Risto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään
saa olla rauhassa. Eilen ostin teille "Seuran" ja nyt Risto kiitokseksi
likasi pöytäallakkani.

-- Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasi
Risto.

-- Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin
epähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi
sen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. -- Liisa oli
itkemäisillään mielipahasta.

-- Mä osaan siitä yhden kauniin paikan ulkoa:

    Sydämen tuska se sielussa riehuu,
    Orjien lailla en kärsiä tahdo,
    Vatsassa huutavan ääni...

-- Hyi sentään, se on "metsässä huutavan ääni". Te ette saa lukea
muitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte,
kellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.

-- Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle
omenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.

-- Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista,
sanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.

-- Naiset ovat kruinoja, sanoi Risto, mutta näytti sentään hiukan
nololta.

Toini syleili Liisaa ja koetti lohduttaa.

-- Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on
leikkiä vain, ehdotti Janne.

-- Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en
tahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.

Lapset menivät miestenhuoneeseen ja olivat tavattoman hiljaisia pitkän
aikaa.

-- Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että
moltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.

-- Mistä sinä sait kapsäkin, kysyi Toini.

-- Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut
mukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on
tyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?

-- Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua
pinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä
yläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut
huolellisesti pinaatin lehtien väliin.

-- Mitä me tällä äidin luokkataululla teemme! kysyi Toini.

-- Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän
lapsia, sanoi Risto. -- Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän
laatikkoon!

-- Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdotti
Toini.

-- Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä
kantaakin rivoista.

-- Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti
ei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit
sinäkin tavarasi pakatuksi?

-- Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle
menoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.

Nyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon
parin tuuman nauloilla.

Mutta jyske saikin äidin paikalle.

-- Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti
hän.

-- Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun
minulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella
suomenkielellä.

-- Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti
tarkemmin tutkittuaan asiaa.

-- Mutta mitäs Janne tekee? Mitä inhoittavaa puuroa tämä on?

-- Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee
sellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita
ja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta.
Tätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa
valmiiksi.

-- Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut
isän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.

-- Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että
ihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.

-- Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone
järjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa,
sanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.

-- Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin
jälkeen.

-- Mitä postareita?

-- Postimerkkejä, äitihän ei ymmärrä aivan selviä sanoja.

Kun lapset jäivät yksin, seisoivat he ääneti ja noloina.

-- Nyt se on surullinen, sanoi Janne.

-- Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen
silmiään itku kurkussa.

Toini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä
ottanut osaa poikien keskusteluun.

-- Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin
on olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.

-- Mitä varten sä ne sinne panit?

-- Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli
ajanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita
kunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.

-- Mä ostin rahoillani hiekkapaperia, ei minulla olo rahaa, sanoi Janne.

Risto juoksi keittiöön.

-- Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on
kauhea rahanpuute.

-- Mittee tuo poeka huastoo, mitä piäsylippuja? kysyi Mari.

-- Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja
lippuja, sano ostatko?

-- Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo
vanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?

-- No, sitten minä kysyn puumieheltä, että tarvitseeko hän
hiekkapaperia.

-- Mittee se sinun roskoos tarvihtis? Mää poes kyökistä vehtoomasta.

-- Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin
sinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne
miestenhuoneesta.

-- Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille
lepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.

Pian hän palasi ja toi muutamia pieniä sinivuokkoja.

-- Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteli
Janne.

-- Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja
kuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan,
mutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut
jakamaan munaa, sanoi Risto.

Pojat menivät äidin luo ja Risto sanoi:

-- Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.
Mollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.

-- Mun hammasrahoilla, selvitti Janne.

Äiti syleili poikia ja sanoi:

-- Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä
kukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?

-- Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää
välit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.




ÄITI ON SAIRAS.


-- Nyt on järin pöhnää! Äiti on sairaana eikä nouse koko päivänä,
kertoi Janne vuoteellaan.

Mutta kun muut eivät heränneet, otti Janne vihellyspillin ja vihelsi
korvia vilhovasti. Seuraus oli äkillinen. Risto lensi Jannen luo ja
syntyi kauhea mylläkkä sängyssä. Tyynyt lensivät lattialle ja nyrkit
tekivät työtä.

-- Janne on tuhma ja kruina ja pöhnä, kun se ei anna meidän nukkua
pyhänäkään, huusi Risto.

-- Älkää pojat tapelko, äidillä on kuumetta ja päätä polttaa, pyysi
äiti.

Heti pojat lakkasivat ja juoksivat äidin luo, Toinikin kiipesi
jalkopäähän säikähtyneen näköisenä.

-- Voi äiti parkaa, mikä sinua vaivaa? kysyi Risto.

-- Olen kai vähän kylmettynyt, älkää tulko liian lähelle, ettei
kaulatauti tartu.

Janne vetäisi paidan päältään, piti sitä vesihanan alla ja läimäytti
sen äidin pään ympärille, painoi sitä niin, että vesi valui pitkin
kaulaa, ja sanoi mitä hellimmällä äänellä:

-- Kun on pää kipeä, niin vesi on paras lääke. Makaa nyt hiljaa vaan.
Se on mun paitani, mutta ei se tee mitään, kun minä kuitenkin otan
puhtaan nyt, kun on pyhä.

-- Kuinka sä panet oman äidin päähän käytetyn paidan? torui säntillinen
Toini.

Janne oli juossut miestenhuoneeseen hakemaan pienen lääkepullon. Kun
hän palasi äidin luo, oli isäkin tullut sinne.

-- Lähettäkää Mari ostamaan apteekista kiniiniä ja
päänkivistyslääkettä. Minulla on kuumetta, sanoi äiti.

-- Ei tarvitse, tässä on yleisvahvistavaa lääkettä, se on järin
tepsivää, sanoi Janne ja näytti pulloaan.

-- Mitä siinä on? kysyi isä.

-- Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä,
lihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki
höystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.

-- NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta
kemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää
tätä sekoitusta?

-- Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on
sopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne
auliisti.

-- Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä
nauraen.

-- Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai
marsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin
tiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi
kuolemaa, selitti Janne.

-- Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät
viittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.

-- Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen
sekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi
tulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.

Pari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille
lääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat
tamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli
luvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:

-- Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko
äiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en
välitä yhtään siitä uudesta äidistä.

-- Mistä uudesta äidistä?

-- Siitä, jonka me sitten saamme. Ainahan lapset saavat uuden äidin,
kun se vanha kuolee ja se on kaunis ja nuori, mutta häijy. Saako
lapsetkin mustat vaatteet? Moltiin kerran Riston kanssa katsomassa
hautajaisia, mutta me ei nähty, kun se pantiin kuoppaan. Onko Salosen
sedällä jo höyheniä, kun se on ollut jo niin kauan kuolleena?

-- Kuinka hänellä olisi höyheniä?

-- Etkun se muuttuu enkeliksi. Siivet ainakin täytyy olla höyhenistä.
Kuinkahan kauan mä elän? Kun mä kuolen niin anna mun tavarani
Sinikalle. Kukkaro on mätä, mutta Risto voi saada sen. Nyt mä pyyhin
tuskan hikeä äidin otsalta, sanoi Toini ja huiskutti nenäliinallansa.

-- Lue nyt, kultaseni, satukirjaa, sanoi äiti väsyneesti.

-- Mistä mä saan sellaisen? Mulla ei ole yhtään jännää kirjaa. Meillä
on aina kirjapuute.

-- Ota tuolta hyllyltä, eiköhän sieltä löydy jotakin.

Toini istui vähän aikaa ja luki pientä kirjaa, kunnes helakka nauru
kajahti ja herätti äidin unesta.

-- Tämä vasta on mehevää, kuule äiti:

"Oi Margareta, sun lempesi pauloihin mun laskit..."

-- Pane kirja hyllyyn se ei ole lasten lukemista.

-- Onko se rakkautta, kun Kirsti-täti meni kihloihin?

-- Kyllä varmaan.

-- Sanoiko se, että se lähtee heti naimisiin?

-- Kyllä joulun aikaan.

-- Eikö se tule sieltä milloinkaan takaisin?

-- Toivomme, että se kestää elämän läpi.

-- Meneekö se sinne yksin?

-- Ei, hän menee sulhasensa kanssa.

-- Mistä Kirsti-täti löysi sellaisen?

-- He tutustuivat eräässä koulussa. Molemmat olivat opettajia.

-- Sielläkö se tuli sulhaseksi?

-- Niin, kun he menivät kihloihin. Nyt äiti nukkuu.

Toini istui ajatuksissaan. Aikuisten elämässä oli niin paljon
arvoituksia. Lapsien elämä oli selvää ja ymmärrettävää. Kuolemakin oli
aikuisten asia. Mutta kaikki olisi mukavampaa, jos ei olisi poikia.
Jannesta ja Ristosta olisi saanut tulla tyttöjä ja miestenhuone olisi
naistenhuone. Risto varsinkin joka rakasti kukkia ja musiikkia, olisi
kiva tyttö. Mutta isät olivat hyviä olemassa ja kuninkaaat ja prinssit.

-- Äiti, Risto on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, luenko minä sitä?

-- Tiedäthän sinä, että päiväkirjat ovat salaisia kirjoja, joita ei
saa lukea ellei kirjoittaja anna lupaa. Sama on kirjeittenkin laita,
selitti äiti.

Mari tuli sisään ilmoittamaan:

-- Porstuassa on huonon näköinen mies kerjuulla. Annetaanko hänelle
ruokoo?

-- Laita, Toini, voileipä ja vie se itse hänelle, käski äiti.

Toini juoksi pois ja jäi pitkäksi aikaa sille tielle. Mari tuli taas
sisään päivitellen.

-- Voi ihme noita lapsia, perikattoon saattavat tämännii talon. Kun
se on kuhtunut sen hampparin sisään herran kamariin ja kulettaa sille
ruokoo pöyvästä, minkä ennättää. Kysyy vuan välillä, että vieläks
teillä on näläkä ja toas viep ruokoo.

-- Vieläköhän mies on siellä? Mari menee lähettämään hänet pois.

-- Johan se lähti. Toini vielä perästän huusi ja kuhtu toisennii kerran
tulla. Lattia on likainen ja mittee lie viennä männessään. Ei tässä
talossa pitkee aekoo palavella. Lieko teällä kukaan ennenkään pysynnä!
Pitäs useimmasti piiskata, varsinnii noita poekija, sanoi Mari ja meni.

Toini juoksi sisään äidin luo.

-- Mä syötin sen miehen jo valmiiksi. Kyllä silläkin miehellä on lyhyet
suolet, kun se syö niin kauhean paljon. Janne sanoo, että Ristolla on
niin lyhyet suolet, kun se syö paljon eikä sentään liho. Se ei ehdi
sulattaa ruokaansa.

-- Et sinä saa viedä vieraita ukkoja saliin, kuinkas sinä niin teit?

-- Ei sitä voinut eteisessä syöttää. Sen nimi on Pryyno Aatolffi, mutta
kyllä kansa rankaisee sitä hyvin pian.

-- Kuka hänelle on tehnyt vääryyttä?

-- Se sanoi että yhteiskunta, mitä se on? Sitten minä vastasin
puhelimeen ja joku sanoi, että tahdotaanko sokeria ja minä käskin tuoda
hyvin paljon. Onko äiti nyt terveempi, kun äiti on maannut niin hirveän
kauan?

-- Enpä minä juuri pitkää aikaa ole saanut levätä, mene nyt vähäksi
aikaa Liisan huoneeseen.

-- Tuleeko äiti toimeen ilman minua?

-- Aivan varmaan, mene nyt.

Puolen tunnin levon katkaisi suuri melu. Pojat tulivat kotiin
punaisina, lumisina ja reippaina. Saappaat kuivumaan, kuivat vaatteet
ylle ja sitten äidin luo.

-- Minä löysin äidille luisen hiusneulan kadulta, tässä se on, sanoi
Risto ylpeänä.

-- Meillä oli jukin kivaa, moltiin Seurasaarella asti, ja mä hiihdin
kilpaa ison äijän kanssa ja se jäi jälkeen, kertoi Janne. -- Onko äiti
jo terve?

-- Enpä aivan vielä.

-- Kuka saa äidin kultahampaan, kun äiti kuolee, saanko minä sen? kysyi
Janne.

-- Äiti ei saa kuolla ei saa puhua sellaisesta, mutta saanko minä
kultahampaan? kysyi Risto ja silitteli hellästi äidin päätä.

-- Risto on kertonut opettajalle, että äidillä on kultahammas, kanteli
Toini.

-- Muut pojat kertovat isistään. Paavo kertoi, että hänen isänsä on
käynyt Jerusalemissa ja tuonut Jordanin virrasta vettä, jolla Paavo on
kastettu. Hänen isänsä on suuri seikkailija, sanoi Risto.

-- Sinä tarkoitat matkailijaa, papit eivät ole seikkailijoita, sanoi
äiti.

-- Antero kertoi, että hänen iso-isänsä oli ollut kullankaivaja
Koloradossa ja mä kerroin, että meidän isä osaa laittaa mustetta,
jatkoi Janne.

-- Mitähän te kerrottekaan opettajillenne? Minä pelkään, että kaikki
perheasiamme tulevat keskustelun aiheiksi kahdessa koulussa, huokasi
äiti.

-- Normaalissa kerrotaan vain oikeita asioita. Me ei olla enää
lapsellisia, kehui Janne.

-- Risto kertoi Kreiville, että äiti kirjoitti runon Ada-tädille, ja
että se antoi äidille vehnäjauhoja, kertoi Toini.

-- Minä tunnen, että kuume nousee. Menkää nyt miesten huoneeseen, pyysi
äiti.

Risto ja Toini neuvottelivat miestenhuoneessa.

-- Mitä me nyt tehdään, kun äiti on kipeä, eikä saa kutsua vieraita, ja
kaikki leikit ovat vanhoja ja kuivia, valitti Risto.

-- Liisastakaan ei ole koskaan huvia, kun se on niin vanha, sanoi Toini.

-- Leikitään myllyä, se on jännää. Laitetaan kuorma ja viedään säkkejä
jauhettavaksi, niinkuin maalla tehdään kesällä.

Äiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa
sattumalta meni miestenhuoneeseen.

-- Mitä lapset tekevät? Tämähän on hirveää, huudahti hän.

Keskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli
ladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja
pitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle
ja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame
kurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli
valjastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja
ompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.

-- Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa
säkeissä on?

-- Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me
leikitään hiljaa, sanoi Toini.

-- Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään,
eikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla,
ja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään
humoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.

-- Mittee tuo poeka sannoo? kysyi Mari ovelta.

-- Me annettiin Marille "Huumorin hikihelmiä", mutta se ei naurata.

-- Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta
ja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt
pittää ruveta syömään, torui Mari.

Liisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta,
Liisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset
liinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien
huonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa
lasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa,
yhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat
pesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli
siivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.

-- Tätä ei saa kertoa äidille ennenkuin huomenna, varoitti Liisa --
annetaan hänen nukkua rauhassa.

-- Ristityt lapset eivät ymmärrä pyhäiltoo kunnioittoo, mikä teistä
tullookaa? Levveetä tietä ootte kulukemassa, olivat Marin viimeiset
sanat.

Kun Jannekin oli saapunut kotiin, luki Liisa Topeliuksen lastensaarnan.
Sitten kolme olentoa pitkine paitoineen juoksi sanomaan äidille hyvää
yötä.

-- Rakas äiti tule huomenna terveeksi, me rukoiltiin, että Jumala
laittaisi sinut ihan terveeksi, sanoi Toini hellästi. Pellavankarvaiset
hiukset valuivat hartioille ja kuopat näkyivät toisessa poskessa.

-- Minä tekisin vaikka mitä, että äiti paranisi, söisin vaikka
onkimatoja, lisäsi Risto hartaasti.

-- Sitä sinä olet tehnytkin ja etanoitakin olet syönyt, kanteli Toini.

-- Äiti on kaikista paras äiti, yhtyi Jannekin muitten tunteellisiin
iltapurkauksiin.

-- Te olette äidin omia kilttejä lapsia. Äiti onkin nyt parempi,
kun olette leikkineet niin siivosti miestenhuoneessa. Hyvää yötä,
kullanmuruseni.

-- Jumala siunatkoon äitiä, oli lasten tavallinen vilpitön hyvästijättö
ja paljaat jalat juoksivat pois.

-- Ei molla sentään mitään säretty, rauhoitti Risto itseään.

-- Eikä Liisakaan ollut järin vihainen, lisäsi Toini.

-- Minä en ole tehnyt mitään pahaa, kerskaili Janne.

-- Sinä olet ollut isän kanssa ja silloin ei kukaan tee pahaa, se
vahtii koko ajan.

-- Olkaa hiljaa minun on vielä rukoiltava anteeksi, sanoi Toini.

-- Niin minunkin, ilmoitti Risto.

-- Mutta minun ei ole, kuului Jannen sängystä.




RISTON SYNTYMÄPÄIVÄT.


-- Oletko tyytyväinen lahjoihisi, Rikulainen? kysyi isä Ristolta, joka
seisoi paitasillaan syntymän päiväpöytänsä ääressä.

Isällä oli jokaiselle lapselle omat lempinimensä. Liisamaija,
Nupukainen, Nikulainen ja Pikkarainen.

-- Kaikki on hurjan kivoja tavaroita, mutta ei tuo hajusaippua. Liisa
saa ostaa sen minulta takaisin, kun se antoi niin pöhnän tavaran. Isä,
onko tärkeä tapahtuma, kun ihminen täyttää yhdeksän vuotta?

-- Epäilemättä se on tärkeä tapaus.

-- Kuinka monta vierasta mä saan kutsua, isukka?

-- Kahdeksan on sopiva määrä. Pyydä nyt oikein kilttejä poikia.

-- Jos minun täytyy pyytää sellaisia, jotka eivät ole saaneet
kotimuikkaria tai viivoja koulusta, niin meillä on mälvää koko ilta,
eikä niitä juuri olekaan, paitsi likkoja. Kun opettaja täytti 60
vuotta, niin sille annettiin hurjasti lahjoja, laulettiin ja laitettiin
runoja. Minä pyysin, että äiti laittaisi minulle runon. Lue, isukka.

Ja isä luki:

    Äidin oma Risto lapsi
    suureks mieheks kasvaa.
    Kun mä olen harmaahapsi,
    annat mulle rasvaa!

-- Onks se kaunis runo? kysyi Risto levottomana.

-- Kyllähän se on tavallaan; äidin runouteen on lyönyt leimansa
kalliinajan rasvanpuute, nauroi isä.

-- Minun täytyy pyytää Osmokin ja Osmon anarkisti. Eikö mekin oteta
Kreiville anarkisti, niin saatas enemmän rahaa siitä huoneesta?

-- Kyllä meidän talossa on tarpeeksi anarkisteja, etenkin
miestenhuoneessa, sanoi isä.

-- Risto tarkoittaa bulagistia, selitti Janne, sillä on niin huono pää,
ettei se muista nimiä. Eilen se sanoi, että jos äiti kuolee, niin hän
pyytää Jumalaa tekemään äidin eläväksi niinkuin Pyglio sai Galituksen
elämään; se tarkoitti Pygmalionia ja Galateaa, niistä kerrotaan
"Pääskysessä". Annetaan Riston hiusten kasvaa, niin se tulee yhtä
viisaaksi kuin Simson.

-- Vahvaksihan Simson tuli eikä viisaaksi, oikaisi isä. -- Nyt erehdyit
itse, Nupukainen. Siitä muistan, että täytyy leikata poikien hiukset,
koska tänne tulee vieraita tänään.

-- Mutta "nipsikoneli" on niin tylsä, että se tukistaa.

-- Saa teilläkin olla joku harmi hiuksista, ajatelkaa minua etkun
laitetaan kaksi lettiä joka päivä, sanoi Toini.

Kun perhe oli päivällisaterialla, soi ovikello ja vieraat alkoivat
saapua.

-- Marin pitäs laittaa aikaisemmin ruokaa, kun meille tulee vieraita.
Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että syön, kun tulee vieraita,
tuskitteli Risto.

-- Mittee näijen luona tarvihtoo alituiseen käyvä vieraita? sanoi Mari.

-- Marin nimi pitäisi olla "Mittee" eikä Mari.

-- Äiti, isä lupasi, että minä saan pyytää muutamia järin hyviä ystäviä
lisää jos se on välttämätöntä, ja se oli välttämätöntä.

-- Minä kutsuin vain paraimmat ystäväni ja sitten Jahven, täytyyhän
serkkuja kutsua, ja Villen joka ei ole ystävä, mutta se tahtoi tulla
ja Heinon, jolla on pian syntymäpäivät. Melkein kaikki ovat tuoneet
suklaata, mutta minä panin ne pois, kun nämä pian söis ne kaikki.

Kaiken tämän kertoi Risto osoitellen poikia sormellaan. Näitä oli
kuusitoista naskalia jokseenkin yhden ikäisiä.

Äiti koetti järjestää leikkejä ja kaikki kävi onnellisesti jonkun
aikaa. Pojat olivat kohteliaita ja kilttejä ja Toinikin uskalsi olla
joukossa.

Sitten saapui mummo ja toi muassaan tulppaanin Ristolle, joka kumarsi
kohteliaasti ja syleili hellästi.

-- Kiitos, rakas mummo, minä olen hyvin kiitollinen ja mummo on niin
ystävällinen, puhui Risto juhlakieleliä.

-- Sinä olet mummon hyvästi kasvatettu ja kiltti poika, mene nyt
leikkimään.

-- Tuo Risto on oikein ihmeellinen lapsi, kun se rakastaa niin kovasti
kukkia ja on kohtelias ja herttainen, lisäsi hän Riston mentyä pois.

-- Ristolla on monta hyvää puolta, sanoi äiti varovaisesti.

-- Hän voi olla iloinen, mutta en ole koskaan nähnyt häntä liian
vallattomana. Eilen hän kävi meillä, vastasi hyvin kohteliaasti, kiitti
kaikesta ja soitteli pianoa kuin pieni enkeli. Kunhan se lapsi ei vain
kuolisi nuorena, hän on liian runollinen ja hento tähän maailmaan.

-- Hm, sanoi äiti ja tarjosi kahvia.

He olivat puhelleet jonkun aikaa kahvin ääressä, kun Mari tuli
ruokasaliin kumaraisena ja vavisten harmista.

-- Tulukeepa kahtomaan mitä poijat tekköö. Herrasväen lapset pittää
tuommoista siivoo. Jos eivät herkiä, niin minä lähden pois tänä iltana.
Suavat nähä, kuka tässä talossa kestää. Yhennii isä on suornamies,
mutta eipäs oo kotona suarnannut.

Äiti riensi käytävään, mutta pysähtyi vesisuihkun seisauttamana. Janne
oli kääntänyt kylpyhuoneen suihkuhanan niin, eitä vesi ruiskusi ovesta
käytävään asti. Pojat, juoksivat nyt edestakaisin käytävässä, niin että
pää kastui, kun he sivuuttivat vesisuihkun. Likaiset saappaat jättivät
kauheita jälkiä märällä lattialle. Pojat nauroivat ja huusivat, Risto
istui sateenvarjo suojanaan kylpyhuoneen ovella ja ohjasi vettä eri
suunnille, samaa hyötyä teki Paavo pitämällä pöytäallakkaa keskellä
suihkusädettä, Osmo veti huutavaa Toinia suihkuun ja Esko piti
tulppaania niin, että vesi osui siihen ja multa roiskui lattialle.

Kun äiti saapui sulki Janne vesitulvan.

-- Nyt olette olleet hirveän vallattomia, sekä omat pojat että vieraat
ja sietäisitte aika rangaistuksen, huudahti mummo, joka tuli äidin
kintereillä -- semmoista on, kun ei ole lastenhoitajaa. Kuka narrasi
Ristonkin mukaan?

Seurasi lattian peseminen, poikain kuivaaminen ja muutenkin
järjestyksen palauttaminen. Mari pakeni keittiöön eikä ottanut osaa
koko hommaan. Äiti pani asian korvan taakse ottaakseen sen illalla
vieraiden lähdettyä uudelleen käsiteltäväksi.

-- Nyt saatte leikkiä istumaleikkejä ja sitten juoda teetä, mummo ja
äiti tulevat mukaan, järjesti äiti varovaisesti ohjelmaa.

Myöhemmin tuli isä kotiin ja pojat jätettiin teetä juomaan.

-- Kukahan heistä keksi tuon kauhean vesileikin? tuumi mummo. --
En luule, että omat lapset sellaista tekisivät. Janne istuu aina
kirjojensa ääressä, ja Risto on siivo ja tottelevainen poika. Toini
raukka itki kauhuissaan rajujen poikien käsissä. Kummaa, että toisten
lapset ovat niin paljon vallattomampia kuin omat.

-- Tjaa, mumisi isä.

-- Mitä, enkö ole oikeassa? Nyt kuuluu olevan hiljaista
miestenhuoneessa.

-- On ikävää, että palvelijoilla ei ole mummon mielipidettä lapsista,
sanoi äiti huolestuneena, sillä keittiöstä kuului tasaista murinaa
Savon murteella.

-- Noin vuarallisia lapsia en oo nähnynnä missään, olivat selvimmät
sanat, jotka voi erottaa, kun keittiön ovi avautui.

-- Minä menen katsomaan miestenhuoneeseen mitä pojuset tekevät, sanoi
isä.

Huoneeseen tultuaan hän oli ensin kompastua isoon myttyyn, jossa oli
saappaita ja takkeja. Ympäri lattiaa hyppi neljä paria poikia. Pienet
pojat olivat hevosia ja heidän selässään ratsastivat isommat pojat.
Jahve istui pienen Osmon selässä ja Ristolla oli suurin koko joukosta
hartioillaan. Hevoset läähättivät puolinäännyksissä ja ratsastajat
hosuivat. Toiset parit painivat tulipunaisina lattialla. Ei kuulunut
pienintäkään ääntä, paitsi puhkimista ja ähkimistä.

-- Kuka tämän leikin keksi? kysyi isä.

-- Risto keksi ratsastamisen ja Janne pani toiset painimaan.

Isän mieleen muistuivat mummon äskeiset sanat.

-- Nyt saatte istua puolituntia paikoillanne, olettehan vallan hiessä
sekä hevoset, että painijat. Sitten on aika lähteä kotiin, ja ulkona on
pakkanen.

-- Eikö Vihreät Kotkat saa jäädä muitten jälkeen, meillä olisi tärkeä
kokous? Rakas isukka voivathan he jäädä meille yöksi, pyysi Risto.

-- Eihän meillä ole makuusijoja niin monelle.

-- Nehän voivat nukkua ison palmun oksilla, kun ne on lintuja,
kiusotteli Janne.

-- Pannaan peittoja yläkonttorin lattialle ja nukutaan siellä, siellä
on niin kuuma, ettei tarvitse mitään peitoksi, ehdotti Risto silmät
innostuksesta kiiltävinä.

-- Ei sellaisesta yönvietosta tule mitään. Kyllä kaikki saavat nyt pian
lähteä koteihinsa.

Isä istui itse vahtimassa poikia, jotka katselivat Riston
postimerkkivihkoa. Pieni välikohtaus sattui, kun isän oli mentävä
puhelimeen. Kun hän palasi, istui Lorenzo oven päällä ja oli juuri
kiipeämäisillään uunille onnistumatta aikeissaan, sillä uunin reuna
oli aivan sileä. Lorenzo vedettiin alas ja pojat jatkoivat "postarien"
tarkastusta.

Vihdoin olivat vieraat poissa, lapset saaneet illallista ja menneet
vuoteisiinsa.

-- Nyt on haga mennä goisaamaan, kun on väsynyt, haukotteli Janne.

-- Mitä goisaaminen on? kysyi äiti, joka tuli iltarukousta lukemaan.

-- Se on nukkumista.

Ennenkuin rukous alkoi, valmistui äiti kasvatusopilliseen luentoon.
Mutta Risto otti johdon käsiinsä.

-- Äiti, minulla on ollut niin huisin kiva syntymäpäivä ja pojat
varmaan tahtovat tulla meille usein. Eikö ne olekin haagoja sällejä?
Kiitos rakas äiti ja isukkaakin pitää kiittää, kun se käski kutsua näin
monta poikaa. Voiko tällaisesta asiasta kiittää Jumalaa?

-- Mutta Risto ja Janne, oletteko te mielestänne olleet kilttejä tänä
iltana?

-- Pojat ovat olleet kauheita, kauheita, kuului Toinin sängystä.

-- Toinin ei tarvitse puhua mitään, se oli itsekin kuokkavieras, sanoi
Risto.

-- Ajatelkaas, minkälaista siivoa te toitte lattialle, äiti sai hävetä
ja Mari ei jaksa olla meillä kauan enää.

-- Ei Mari lähde pois, harvoin tapahtuu mitään hauskaa, sanoi Janne.

-- Marista ei tarvitse välittää, kun se "pelekee" kaikkia asioita eikä
se korjaa pois mitään, lisäsi Risto.

-- Naiset ne kuitenkin saavat siivota ja tehdä kuivat työt, kertoi
Toini omasta kokemuksestaan.

-- Moltais itse pyyhitty kaikki perästäpäin ja täytyyhän vieraita
huvittaa jollakin tavalla. Pojat eivät pidä mälvistä tyttöleikeistä, --
Riston ääni oli vähän epävarma, sillä hän oli hyvin herkkä huomaamaan,
milloin äiti oli pahoillaan.

-- Jos minä saisin laittaa roviota tai polttaa jotakin, niin se olis
kivaa, mutta kun kaikki ovat vihaisia haisuista ja sekaantuvat minun
asioihini. Isoäiti kertoi, että isä pienenä teki kemiallisia kokeita,
niin että koko talo haisi ja sen siskot suuttuivat, mutta sen isä ei
kieltänyt. Sisällä on niin vaikea leikkiä, kun kaikesta tulee vahinkoa,
ja äiti tulee pahoilleen, sanoi Janne, kiipesi sängystään ja hieroi
itseään äitiä vastaan.

-- Nyt on niin myöhäistä, että täytyy jättää tämä asia. Toivon ettette
toista kertaa ole niin hurjia, ja muistatte ettei vedellä saa leikkiä
sillä tavalla. Nyt rukoillaan.

Kun äiti oli peittänyt lapset, sammuttanut tulen ja poistunut
huoneesta, kuului vielä jonkun aikaa ääntä lasten sängyistä.

-- Rakas Jumala, anna anteeksi, kun moltiin tuhmia ja kiitos, että
kuitenkin oli jukin kivaa, kiitos tavaroista ja laita että äiti tulee
iloiseksi ja varjele sotamiehiä ja merimiehiä, jotka ovat vaarassa,
supisi Risto.

-- Ja laita, että minunkin syntymäpäiväni tulee yhtä kivaksi, vaikka me
ei saada leikkiä vesisuihkulla, jatkoi Janne. -- Nyt minä tahdon nukkua.

-- Rakas Jumala, anna että pojat tulevat kilteiksi, ettei äidillä olisi
harmia heistä ja anna anteeksi, kun he aina ovat tuhmia ja särkevät
minun tavaroitani ja tänäpäivänä tallasivat kouluvihkoa, joka oli
pöydällä eikä lattialla, rukoili Toini suloisella äänellä.

-- Toini on tekopyhä, se se juuri on, huusi Janne ja Risto heitti
tyynynsä Toinin niskaan.

-- Nyt ei saa kuulua enää mitään, kuului isän ankara ääni viereisestä
huoneesta. -- Nukkukaa heti paikalla.

-- Jumala siunatkoon kaikkia, paitsi Maria, sanoi Janne, -- taikka
siunatkoon sitäkin, lisäsi hän iltahartauden vallassa.




KAAMEA SEIKKAILU.


Janne ja Paavo tulivat yhdessä koulusta. Paavo kertoi onnettomana, että
häneltä oli varastettu polkupyörä. Hän oli jättänyt sen portaisiin,
ollessaan Riston syntymäpäivillä, ja sieltä se oli kadonnut.

-- Puumies pilkkoi juuri siihen aikaan meillä halkoja ja kantoi niitä
keittiöön, ehkä se on nähnyt varkaita, sanoi Janne.

-- Mennään kysymään siltä, innostui Paavo ja veti Jannea kädestä
juoksemaan.

Puumies olikin kellarissa tavallisessa työssään.

-- Päivää Kaaleppi. Tunteeko Kaaleppi eron kunnon ihmisten ja konnien
välillä? alkoi Janne.

-- Sitä ei nykyään voi tietää, konnat ovat hienoja herroja ja
rehelliset ihmiset käyvät ryysyissä, vastasi Kaaleppi.

Janne muutti kysymyksen muotoa:

-- Eikö Kaalepilla satu olemaan ovelia varastuttavia?

-- Onhan niitäkin. Minä hakkasin viisi vuotta halkoja sen tuomari
Holperin luona, ja sitten se varasti asiakkaitten rahat ja häipyi
vieraille maille.

-- Onkohan täällä päin liikkunut polkupyörävarkaitten tapaisia ihmisiä?
joudutti Paavo kuulustelua.

-- Kuka sen tietää. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka nuo Jaska ja
Eetu kekkulit olisivat liikkuneet vierailla pyörillä. Ne olivat tällä
kadulla eilen ja vilistivät sitten ohi aika vauhtia.

-- Mitä poikia ne ovat? kysyi Paavo jännittyneenä.

-- Ovatpahan vain oikeita liigapoikia. Jaskan isä on yövahtina
tehtaassa. Sen nimi on Korkkinen tai liekö Pullonen ja se tehas on
viidennen linjan päässä. Ja nyt minä menen murkinalle, sanoi Kaaleppi
ja ripusti sahan naulaan.

-- Vartu vähän. Oliko niillä kaksi pyörää, ja minkä merkkisiä ne pyörät
olivat? kysyi Janne.

-- Pyöriä oli kaksi, mutta merkkiä minä en katsonut.

-- Kaalepilla ei ole salapoliisin taipumuksia. Mutta ne pojat ovat
voineet varustaa toisen pyörän muualta. Mikä sen Eetun sukunimi on?
kysyi Paavo.

Mutta Kaaleppi oli jo lähtenyt pois.

-- Nyt tehdään ovela suunnitelma, ja sitten alkaa ajojahti, järjesti
Janne. Ensin mennään syömään kotiin. Sitten pannaan evästä taskuihin,
otetaan aseita mukaan ja verhoudutaan valepukuun. Mä otan huonoimmat
kalastushousut ja isän pomppatakin ja esitän hampparia ja sä puet
itsesi rokonarpiseksi pyykkäriämmäksi.

-- Jo tyssäs. Mä olen syntynyt mieheksi enkä rupea minkäänlaiseksi
ämmäksi. Mä voisin olla mustalainen, meillä on sellainen naamiaispuku
kotona, ehdotti Paavo.

-- Ei saa herättää huomiota. Parasta on panna vain huonoimmat vaatteet
päälle. Minulla on hyvä puukko ja revolveri, se ei ole oikea, mutta
sillä voi paukuttaa julmetusti, sanoi Janne.

-- Minullakin on puukko ja koirapommeja. -- Painutaan nyt kotiin ja
tavataan tässä ulkopuolella kello kuuden aikaan. Prätskis!

-- Prätskis, prätskis, tervehti Janne ja juoksi pois.

Syötyään hän alkoi hääriä tavaroittensa kimpussa.

-- Minne sinä olet menossa, kysyi Risto uteliaana.

-- Mä lähden vaarallisille asioille, mutta älä kerro kenellekään, sanoi
Janne tärkeänä.

-- Sellaisesta saa kyytiä perästäpäin, huusi Rista kokeneena.

-- Sellaista ei voi ajatella kun on isot asiat kysymyksessä. Tässä on
minun kelloni, saat sen muistoksi jos -- -- --.

-- Ota minut mukaan, pyysi Risto silmät suurina.

-- Mä en halua johdattaa pientä veljeäni vaarojen polulle, sanoi Janne
hempeästi. -- Prätskis sitten.

-- Janne on turhan mahtava, ajatteli Risto ja jatkoi sovittelupeliään
pahvikuvioilla.

Paavo ja Janne neuvottelivat pitkän aikaa ja sopivat vihdoin
menettelytavasta. He ajoivat Söörnäisiin ja kävelivät viidennen linjan
päähän. Siellä olikin joku tehtaan tapainen rakennus.

Janne meni portianvartijan luo ja kysyi:

-- Onko täällä yövahti, jonka nimi on Korkkinen tai Pullonen?

-- Korkkila täällä on, mutta hän tulee vasta myöhemmin, vastasi mies.

-- Onkohan hänen osoitteensa tiedossa? Meillä olisi asiaa hänelle.

-- Pääskysentie 77, sanoi mies selailtuaan papereitaan.

-- Kiitoksia paljon ja prätskis vain, sanoi Janne ja veti Paavon
mukaansa pois.

-- Painutaan nyt viivana sinne, mutta ollaan hyvin ovelia. Parasta
olisi toimia, kun yövahti on poissa se voi olla varas sekin, sanoi
Paavo.

Saavuttuaan Pääskyläntielle pojat tutkivat tienoota. Talo oli
kasarmintapainen iso rakennus. Piha oli täynnä romua ja sokkeloita.

Pojat alkoivat pelata nappia ja pian heidän ympärilleen kokoontui
joukko lapsia. Nämä ehdottivat muitakin pelejä ja kaikki tulivat
tuttaviksi.

-- Onko täällä ketään jolla on polkupyörä? kysyi Paavo, jonka mielestä
asia kehittyi liian hitaasti eteenpäin.

-- On isoja miehiä, mutta poikia ei ole, sanoi yksi lapsista.

-- Vai ei? Eilen Eetu ja Jaska kävivät ostamassa käytetyt pyörät
itselleen, sanoi toinen. -- Mä tjikasin itse niitä.

Paavo nykäisi Jannea ja kysyi:

-- Missä Eetu ja Janne asuvat?

-- D. trapussa, mutta sinne ei passaa mennä. Niitten faija on äkänen
mies ja mutsi lyö lapsia rätillä korville, selitti joku.

Pojat jatkoivat peliään ja miettivät kuumeisesti. Vihdoin sanoi yksi
lapsista:

-- Tuossa Eetun ja Jaskan fatsi menee yötyöhön ja mutsi pesutupaan. Jos
teillä on asiaa, niin painukaa nyt sinne.

Ja sen pojat tekivätkin. He koputtivat ovea, jossa oli nimilippu "Armas
Korkkila".

Kun ovi avattiin, näkivät pojat kaksi isonpuoleista roikaletta
huoneessa. Ja seinää vasten seisoi kaksi polkupyörää.

-- Mitä teillä on asiaa? kysyi toinen pojista uhkaavalla äänellä.

-- Onko teillä fillareja lainattavina? Me maksamme jukin paljon, jos te
lainaatte, sanoi Janne rohkeasti.

-- Kuka teidät tänne tyyräsi? Vai fillareja vielä? Menkää äkkiä
hiiteen, sanoi toinen pojista.

-- Mutta tässähän on kaksi polkupyörää, sanoi Paavo ja meni
tarkastamaan niitä. -- Voi sun! Tämähän on minun oma pyöräni. Kuinka se
on tullut tänne?

-- Vai oma pyörä! Kyllä se nyt on minun, sanoi poika. -- Eetu, opeta
tuota mammanpoikaa oikeille tavoille.

-- Älähän hätäile Jaska. Lahjoitetaan pyörät vieraillemme, nehän eivät
tosiaankaan ole meidän omiamme. Tulkaa perässä niin kirjoitetaan
lahjakirjat, sanoi Eetu imelällä äänellä.

Hän iski silmää Jaskalle ja otti ison avaimen seinältä.

-- Tulkaa vain kursailematta mukaan, kehoitti Jaskakin.

-- Tämä on varmastikin ansa. Minä vaadin pyöräni takaisin -- siihen on
kaiverrettu nimikin, sanoi Paavo ja näytti sormellaan.

-- Oletteko te akkoja, jotka pelkäätte meitä? ilkkui Eetu. -- Me ollaan
reiluja miehiä, ei meitä huoli vierastaa.

-- Te ette ole reiluja, koska teillä on minun pyöräni. Ja lahjakirjoja
ei tarvita. Antakaa pyörä pois ja sillä hyvä, intti Paavo.

-- Leikillähän mä puhuin lahjakirjasta. Mutta meillä on valkoisia
hiiriä kellarissa. Saatte ostaa niitä vitosella kappale.

-- Se on totta, vakuutti Jaskakin.

-- Annatteko te sitten minun pyöräni pois? kysyi Paavo, joka alkoi
horjua.

-- Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu
ja lähti näyttämään tietä.

Kuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli
sähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää.
Vihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja
Paavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun
ovi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.

-- Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusi
Janne ja jyskytti ovea.

-- Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan
teidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan,
varsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole
valkoisia, sanoi Eetu.

-- Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa
nyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. -- Tämä osa kellaria on autio, täällä
ei kukaan liiku.

-- Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla
äänellä.

Mutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta
kivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.

Vanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja
rautaromu täytti pienen kopin lattian.

-- Nyt me ollaan kuoleman vaarassa, nyyhkytti Janne.

Paavo istui pakkilaatikolla epätoivoisen näköisenä ja sanoi:

-- Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän
keksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan
ohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.

Pojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli
luultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.

Onneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se
maistui.

Sitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla,
kalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina
keräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä
he nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.

Sillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei
kuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin,
että heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin
levottomia.

Risto meni itkevän äidin luo, syleili hellästi ja sanoi:

-- Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun
kertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun
henkeä.

-- Hän on hukkunut tai joutunut auton alle, nyyhkytti äiti.

-- Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä
vaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.

Mutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä
mitä voitiin.

-- Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä
luontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua
perikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa
pojista.

-- Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän
on selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka
kuitenkin itki salassa.

Unettoman yön jälkeen jatkettiin kuulusteluja, mutta turhaan.

Sillä välin olivat pojat heränneet kosteassa kellarissa.

-- Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan,
sanoi Janne.

-- Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä?
Piiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja
heitti kengällä rohkeaa elukkaa.

-- Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en
syö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.

Paavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän
vuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei
huomannut tulta.

Välillä he huusivat ja kolkuttivat ovea, mutta kaikki turhaan.

Janne ehdotti jo, että he laittaisivat rovion oven viereen niin, että
se syttyisi palamaan ja he pääsisivät ulos. Mutta he pelkäsivät itse
palavansa tai tukehtuvansa savuun.

-- Leikitään arvausleikkiä tai painitaan. Kun tekee jotakin, niin
mälvät asiat unohtuvat. Toivotaan, että isät keksivät pelastuksen.
Minun isäni on hyvä keksimään ratkaisuja. Sinun isäsi on professori ja
ne eivät keksi muuta kuin omia asioitaan, sanoi Paavo.

-- Ehkä Risto keksii jotakin, huokasi Janne.

Ja Risto keksikin mennä puumiehen luo tiedustelemaan. Hän kertoi
poikien katoamisesta ja kysyi voisiko puumies arvata syytä tähän.
Silloin Kaaleppi muisti keskustelunsa Jannen kanssa. Hän kertoi siitä
Ristolle ja otaksui, että pojat olivat lähteneet Viidennen linjan
tehtaaseen. Ehkäpä siitä saataisiin johtolanka etsinnässä.

Risto kiitti Kaaleppia ja ryntäsi kertomaan isälle.

-- Tämähän on erinomaista, sinä olet viisas poika, kehui tämä.

Yhdessä he lähtivät poliisilaitokselle. Siellä he kuulivat, että toinen
poika, samoissa portaissa oli ilmoittanut pyöränsä varastetuksi.

Etsivä Sinula määrättiin hoitamaan asiaa, ja hän lähtikin heti
mukaan Viidennelle linjalle. Matkalla hän kertoi, eitä Jaska ja Eetu
Korkkila olivat olleet monta kertaa ilkityössä. Heidät pitäisi tuomita
kasvatuslaitokseen. Viidennen linjan tehtaasta he saivat Korkkisen
osoitteen. Sieltä lähdettiin eteenpäin Pääskylän tielle.

Sinula ja isä menivät sisään, Risto tutki ympäristöä.

Korkkila näytti pelästyneeltä, nähdessään etsivän. Hän pyysi istumaan
ja kysyi asiaa.

-- Missä pojat, Eetu ja Jaska ovat? kysyi Sinula.

-- He ovat juoksupojan toimessa kaupungilla, selitti Korkkila, mutta
iski samalla silmää vaimolleen. Tämä lähti heti ulos.

-- Onko pojilla polkupyöriä? aloitti Sinula kyselyn.

-- Ei ole paitsi ne, joilla ajavat liikkeensä asioilla.

-- Onkohan täällä käynyt kaksi koulupoikaa tiedustelemassa varastettuja
polkupyöriä.

-- Mitä ne täällä tekisivät? Me olemme rehellisiä ihmisiä ja pojat
samoin, vakuutti Korkkila.

-- Kaikessa tapauksessa minä tarkastan tämän asunnon, sanoi Sinula ja
katseli ympärilleen.

-- Olkaa hyvä, meillä ei ole mitään salattavaa, lupasi Korkkila
auliisti.

Sinula nuuski joka paikan löytämättä mitään epäilyttävää.

-- Siinä näette, että olette väärästi epäilleet rehellisiä kansalaisia,
sanoi Korkkila pilkallisesti.

-- Mennään sitten pois mutta kyllä niitä teidän poikianne sietäisi
pitää silmällä, sanoi Sinula.

Samalla kuului huutoa ja melua pihalta.

Kaikki ryntäsivät sinne ja tulivat parhaaksi näkemään, kuinka Risto
makasi maassa tarrautuen kahteen polkupyörään. Kaksi isoa poikaa koetti
repiä häntä jaloista ja muija Korkkila veti pyöriä irti.

-- Auttakaa, ne tappavat minut elävältä, huusi Risto hädissään.

Sinula ja isä eroittivat pojat ja nostivat Riston ja pyörät pystyyn.
Risto huohotti pelosta, mutta alkoi kuitenkin suulaasti kertoa:

-- Nuo pojat tulivat ajaen fillareilla täyttä vauhtia ja minä tunsin
oitis Paavon fillarin. Mutta sitten tuo muija tuli ja käski poikien
livistämään etkun dekkari on hakemassa niitä. Ja pojat aikoivat paeta,
mutta mä meinasin, että henki taikka fillari ja tarrasin äkkiä pyöriin.
Ja sitten he alkoivat tappaa minua.

-- Risto parka, sinullahan on mustelmia ja silmä on lyöty melkein
kiinni, kauhisteli isä.

-- Ja nyt teidän on kerrottava missä ne kaksi poikaa ovat, jotka
kävivät täällä kysymässä kadonnutta pyörää, vaati Sinula.

-- Me ostettiin nämä pyörät romukaupasta, se on ikuinen tosi, vakuutti
Jaska.

-- Eihän täällä ole käynyt mitään poikia, lisäsi Eetu.

Molemmat Korkkilan vanhemmat vakuuttivat samaa ja herjasivat Ristoa,
joka oli hävytön herraspoika.

-- Mennään vinnille ja kellariin, kyllä sieltä pojat löytyvät, ehdotti
Risto.

-- Ei meillä ole kellaria valehteli Korkkila.

-- Joka talossa on kellari, sanoi Sinula ja meni sisään Korkkilalle. --
Tuossahan riippuu avaimia oven suussa.

Sinula otti avainkimpun naulasta ja meni portaisiin. Kaikki seurasivat
häntä alas. Risto näki kuinka Korkkilat vaihtoivat katseita. Hän
arvasi, että heillä oli paha mielessä.

-- Ne aikovat lyödä meitä hiekkapussilla päähän, taikka heittää meidät
maanalaiseen luolaan, kuiskasi hän Sinulallle.

-- Siihen heillä ei ole tilaisuutta, sanoi tämä ja lisäsi Korkkilan
väelle -- menkää te kaikki edellä, me seuraamme jäljessä. Jos te
yritätte jotakin temppua, niin muistakaa, että minulla on revolveri
kädessä.

Sitten alkoi kulku kellariin. Se oli sokkeloinen ja Korkkila koetti
eksyttää kulkemalla ympäri kierrosta. Mutta Sinula pakotti hänet
kulkemaan eteenpäin.

Huudeltiin aina väliin ja kuunneltiin. Vihdoin huusi Risto:

-- Täällä haisee rikille tai palaneelle tärpätille tai jollekin
myrkylle. Janne on vissisti läheisyydessä. Ho, hoi, vastaa, jos elät.

Ja silloin kuului huutoa:

-- Tulkaa tänne, me ollaan elävinä haudattuja. Ho, hoi!

Ääni johti suljetun oven luo. Sinula sanoi:

-- Professori on hyvä ja koettaa avaimia. Minä vahdin näitä veijareita
sillä aikaa.

Ovi avautui ja Risto ryntäsi ensimmäisenä sisään. Sähkölampun valossa
hän näki Jannen ja Paavon seisovan oven takana. Keskellä lattiaa paloi
pieni valkea, tiilikivistä ja rautaromusta rakennetun tulisijan alla.
Tervan ja jonkun muun vahva käry täytti kopin.

-- Meillä on kamalan kova nälkä, etkun me ollaan paastottu, kolme,
neljä päivää. Toitteko te muonaa meille? kysyi Janne heti.

-- Voi poikaparat, ettehän te ole olleet täyttä vuorokauttakaan täällä.
Mutta mennään nyt pois, sanoi isä ja tukahdutti tulen kivillä.

Ylös tultuaan alkoivat pojat kertoa seikkailustaan. Korkkilat seisoivat
ja murjottivat syrjässä.

-- Minä vien koko koplan putkaan. Tämä on hyvä saalis poliisille.
Sitten asiaa tutkitaan ja pengotaan. Tämä Risto poika ansaitsee
palkkion kekseliäisyydestään.

-- Hengenpelastusmitallin ainakin. Mutta kyllä isä palkitsee sinut, kun
minä sain kalliin fillarini takaisin, sanoi Paavo.

-- Kyllä mekin vielä palkitaan hänet, sanoi Eetu synkeästi.

-- Teidät lähetetään kasvatuslaitokseen, siitä minä vastaan. Mene Risto
kutsumaan talonmiestä tänne. Hän saa soittaa Mustan Maijan kuljettamaan
pois koko joukon, sanoi Sinula.

Talonmiehen tultua jatkoi hän:

-- Professori voi nyt viedä pojat kotiin, me tulemme jo toimeen täällä.
Toinen pyörä on tietysti varastettu samasta talosta. Mutta tästä Risto
pojasta tulee vielä hakamies etsivään osastoon.

-- Jeh, siihen minulla on luonnontaipumukset, kehui Risto punastuen
mielihyvästä.

-- Oliko teillä tarkoitus jättää meidät sinne kellariin ikiajoiksi?
kysyi Janne pojilta.

-- Ei suinkaan, vain kolmeksi viikoksi, virnisteli Eetu.

-- Silloin teistä olisi mennyt halu nuuskia toisten poikien asioita,
sanoi Jaska.

-- Hyvä on, että poliisi ottaa haltuunsa tuollaiset pienet pedot, sanoi
isä ja hyvästeli Sinulaa, jota hän lämpimästi kiitti avusta. Palkkion
hän maksaisi perästäpäin, kun asia oli selvä.

Korkkilan vaimo alkoi syytää herjauksia, mutta pojat ja isä kiiruhtivat
pois.

Risto ja Paavo ajoivat pyörillä, muut menivät raitiovaunulla.

Paavo meni kotiinsa ja Risto vei pyörän siihen asuntoon, josta se oli
varastettu.

Herra ja rouva ja Jannen ikäinen poika tulivat eteiseen. He alkoivat
ihmetellä ja kiittää, ylenpalttisesti, kun asia selvisi heille.

-- Kuinka tämä ihme on tapahtunut? kysyi talon herra.

-- Kun on vähän järkeä ja rohkeutta, niin tällaiset tehtävät
onnistuvat. Mutta nyt mä lähden syömään, sanoi Risto ja aukaisi oven.

-- Ensin sinun on sanottava nimesi ja osoitteesi, vaati rouva.

-- Tunteehan koko piha Horrin pojat. Niillä on aina kepposet mielessä,
mutta tämä on yli veto kaikista kepposista, sanoi poika.

Risto juoksi nopeasti kotiin.

Siellä ruokittiin paraikaa Jannea. Kaikki olivat kiihtyneitä, varsinkin
äiti, joka kauhulla kuuli poikansa vaarasta.

-- Mitä te poltitte kellarissa, kysyi isä.

-- Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se
pyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä
paisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä
katkeaisi lähiaikoina.

-- Kaameaa! Olisi voinutkin käydä sillä lailla, sanoi Toini väristen.

-- Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari
unohtaen äskeiset hellemmät tunteet.

-- No, mitä sinä siis keitit kellarissa? Isä palasi kysymykseen.

-- Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta
rautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli
vanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me
vuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi
rautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun,
sanoi Janne.

-- Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et
puhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.




ARKIELÄMÄÄ.


Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli
soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu
käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi
mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.

-- Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun
kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä
hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli
Janne.

-- Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.

-- Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti
sinulle sen pienen valokuvauskoneen.

-- Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia
tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.

Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin
nälkä oli tyydytetty.

-- Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho
enemmän, kysyi Liisa.

-- Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.
Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.

-- Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.

-- Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi
Risto.

-- Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin
pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla
kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla
on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne,
joilla on pitkät.

-- Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata
suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.

-- Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet
ovat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui
Janne.

-- Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi
oli lukossa, hihitti Risto.

-- Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan
pitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi
Janne.

-- Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole
paljoakaan sisässään, sanoi Toini.

-- Oletteko osanneet läksynne koulussa, käänsi isä keskustelun.

-- Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa,
vaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.

-- Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. --
Eikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?

-- Ainahan se siitä jankaa, ihan harmittaa.

-- Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista
se. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.

-- On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.
Eskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoi
Risto.

Kun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.

-- Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt
pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.

Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita,
ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan
taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko,
asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko,
arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka
oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn
herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän
lapasen sisässä.

-- Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. -- Tässä
on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa
siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen
istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.

-- Mistä sinä sitä sait?

Risto oli nolon näköinen eikä vastannut.

-- Minä tiiän, sanoi Toini. -- Risto käveli pahvilaatikko kainalossa
ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise
lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?

-- Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa
kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä
ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.

-- Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita
litteitä laattoja.

-- Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku
sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää
kaasuliekkiin niin nähdään.

-- Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit
käsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin
huolimattomasti!

-- Mitä se on? kysyi äiti pelästyneenä.

-- Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos
sen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.

-- Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat
ovat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun
mukanasi oli?

-- Pari Vihreää Kotkaa, Olavi ja Kalevi.

Äiti riensi heti puhelimeen varoittamaan poikien äitejä.

-- Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, -- olisi ollut jännää jos
Risto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni,
ettei siitä kukaan kuolisi.

-- Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina
minun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto
ja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.

-- Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin
kylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.

Ristolla oli vielä asiaa keittiöön.

-- Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota
vastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.

-- Onkos se sitten sinun rahhoosi? kysyi Mari.

-- Jeh, mä lainasin vitosen sille pojalle.

-- Mittees sinä rahojas annat? Oliko tuo ies tuttu immeinen?

-- En tiiä, mutta kyllä se maksaa, se lupasi tulla tänäpäivänä.

-- Tunnetkos sinä koko poikoo?

-- En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla "lainanpas mulle
fima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin." Ja sitten se pyysi
minua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun
minulla ei ollut.

-- No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan
sanoit nimmees sille?

-- En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti
hyräillen kouluun.

-- Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle
kulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.

Kun Risto tuli koulusta kysyi hän heti:

-- Onko se poika jo käynyt tuomassa rahaa!

Äiti, joka oli kuullut asian vastasi:

-- Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä
annan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle
pojalle, se narraa sinua varmasti.

-- Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen
on syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.

-- Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he
eivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.

Ristolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta
häpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen
sänkyynsä.

-- Liisa, etkö voisi ommella Aramikselle uutta pukua? pyysi hän kerran.

-- Miksei, mutta minulla ei ole sopivaa kangasta, sanoi Liisa.

-- Leikkaa verasta, joka on isän kirjoituspöydällä, se on liian pitkä.

-- Oletkos vialla! Sitä minä en uskalla tehdä?

-- Salin oviverhot ovat turhan pitkiä -- -- --

-- Risto!

-- Ratko sitten Jannen vihreä sukka ja kudo pulloveri.

-- Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin,
lupasi Liisa.

-- Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menen
Pihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.

-- Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään,
varoitti Liisa.

-- Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.
Sillä on syntymäpäivät.

-- Onko sinulla mitään lahjaa Paavolle? kysyi Liisa.

-- On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on
harvinaista lajia.

-- Muista kiittää korvikkeesta ja tule ajoissa kotiin.

-- Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä
markeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin
aina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: -- älä unohda Aramista.
Prätskis!

-- Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä
miestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.

-- Ota kirja ja lue, sehän sopii näin lauantai-iltana, ehdotti äiti.

-- Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu.
Poikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä,
sanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.

Pojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan
pihalta ja tuoneet sen sisään.

Janne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten
hän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan,
takaisin pöydälle ja taas ilmaan.

Lapset nauroivat ihastuneina, kunnes Toini sanoi:

-- Rääkkääntyyköhän kissa tuosta?

-- Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta
itse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä,
ja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on
reumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.

-- Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin
voitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.

-- Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää
sitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.

Mentiin Marin huoneeseen ja Janne alkoi toimittaa.

-- Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan
sitä Marille parannuskeinona.

-- Mittee -- -- --

-- Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten,
niin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.

-- Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee
luontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.

Toini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään
paikoillaan.

-- Sidotaan se kiinni Mariin vatsapuoli lonkkaa vasten, ehdotti Janne.

-- Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo
puoliunissaan, sanoi Toini.

Ihme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka
oli lämpimämpää.

-- Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää
välillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa
reumatismia vastaan, selitti Esko.

-- Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen,
sanoi Toini. -- Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.

Miestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat
kauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos
kaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.

-- Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti,
jossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.

-- Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla
ilojuomaa, sanoi Esko.

-- Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me
huomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me
seurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin
putkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa
muotteihin. -- Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa
liikaa.

Kun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. -- Siitä oli
tullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä.
Lahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.

Äiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen
ikkunan saadakseen ilman raittiiksi.

Pöydässä sanoi Toini:

-- Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt
sen.

-- Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin
vaha sulaa.

-- Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit
mustekynää sillä, sanoi äiti.

-- Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset
sukkapuikot sillä, kanteli Toini.

-- Kas, tässähän Ristokin tulee kotiin. Oliko teillä hauskaa Paavon
luona?

-- Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli
ruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat
veljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota
mitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.

-- Kerro mitä siellä tapahtui, pyysi Toini.

-- Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu
meni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi
riippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei
katkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa,
etkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki
hyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.

-- Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla
kylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.

-- Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei
ole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.

-- Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä,
kun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.

-- Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut
huoneeseen toisten huomaamatta.

-- Terve mieheen, isä, sanoi Risto.

-- Terve, terve, sanoi isä ja istuutui pöytään. Sitten hän kysyi:

-- Joko Toini osaa Euroopan joet?

-- Petshora, Viena -- -- -- alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan
sellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. -- Minä osaan ne niin
nopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa
täytyy hengittää kaks kertaa.

-- Osasitko sinä Janne noin hyvin läksysi?

-- En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole
niin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan,
niin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.

-- Mikä numero sinulla on manskassa? kysyi Toini nopeasti.

-- Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun
toiseen asiaan.

-- Toin kyllä ja tässä on muitakin aarteita.

Lapset kerääntyivät, isän ympärille ja saivat kukin jonkin esineen.

Janne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto
sai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin
osalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.

-- On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että
siltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.

-- Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja
luennoi.

-- Luennoihan isukkakin. Kerro meille, mitä isä luennoi, pyysi Janne.

-- Nyt on lasten aika mennä maata, kiiruhti äiti.

-- Aina täytyy mennä goisaamaan, kun on perhetragediia, huokasi Risto.

-- Mitä?

-- "Giovannissa" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi
miten koko perhe piti kokousta.

-- Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai
tragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.




ERKKI SERKKU TULEE.


-- Risto on leijona, sellainen hieno ihmisleijona, sanoi Janne ja
tarkasti Riston hommia.

-- Ei se ole leijona, joka kiilloittaa kenkänsä, kun tulee hienoja
sukulaisia käymään, vastasi Risto ja harjasi kenkäänsä voimiensa takaa.

-- Viipurin Erkki on hienompi arkena kuin te koskaan
syntymäpäivinäkään, sanoi Toini.

-- Sillä on nahkainen sotilasvyö ja herraliivit ja oma kello ja
sitäpaitsi se kumartaa hienosti ja muuta. Siivotaan vähän tätä huonetta.

Lapset koettivat parhaansa mukaan järjestellä huonetta. Papereja
tungettiin uuniin, huonekaluista irroitettiin muovailuvahaa,
kirjoituspöydälle pantiin puhdas sininen paperi ja toiselle pöydälle
puhdas liina. Suomen lippu liehui kaapin päällä ja Risto naulasi
tuolinjalkaa paremmin kiinni ja piilotti Aramiksen sängyn pohjalle.

-- Katsokaa millaiset ovet meillä on, torui Toini, -- Janne on
polttanut suurennuslasilla reikiä niihin ja yhdessä on ollut
maalitaulu, johon on ammuttu nuolilla. Niillä naisilla vasta on böndi
elämä, joitten täytyy elää miesten kanssa yhdessä. Eikö laiteta
kirjoituspöydästä kahvipöytää?

-- Jeh, suostui Risto.

-- Sitä minä en salli, minä tarvitsen sen kokeilu- ja sähköpöydäksi.
Minä vaadin, että te alistutte minun tahtooni, sanoi Janne.

-- Meitä on kaksi samaa mieltä, ja sinä saat antaa perään, ratkaisi
Toini.

-- Mutta mä vaadin sen esikoisoikeudellani. Mari, eikö olekin niin,
että esikoisella on määrämisvalta? huusi Janne keittiöön.

-- Totta se on. Niin on ollu Aaprahamin ajoista asti. Jumala on antanut
suuren vallan miehille ja siihen ei oo mittään sanomista. Elekee nousko
vanahempoo veljeenne vastaan, niin teille käy hyvin ja työ elätte
kauvan muan piällä.

-- Jeh, sanoi Janne. -- Siinä kuulette, tulkaa, nyt vannomaan
uskollisuus- ja kuuliaisuusvala.

-- Liisa on esikoinen etkä sinä.

-- Ristolla on huonosti kehittyneet, aivot. Etkö tiedä, ettei nainen
kelpaa esikoiseksi. Liisa, esikoinen! ja Jannen ääni ilmaisi pelkkää
halveksimista.

Samalla soi ovikello ja lapset ryntäsivät, eteiseen ottamaan vastaan
tätiä, setää ja Erkkiä.

Paljon aikaa kului tervehtimiseen, vaatteitten riisumiseen ja
tuliaisnamusten syömiseen. Sitten jouduttiin miesten huoneeseen.

Tarkastettiin joululahjoja, postimerkkejä ja uusia kirjoja.

Janne pani 25-pennisen vesivatiin, johon hän johti langan
sähköjohdosta. Toisen langan hän antoi Erkin käteen ja pyysi tätä
ottamaan rahan pois vesi vadista.

-- En mie sitä saa, käs männöö vaa nyrkkiin, sanoi Erkki.

-- Ihmiset puhuvat niin monella tavalla. Mari puhuu savonkieltä, Laason
lapset vihtiläistä, ja sinä karjalankieltä. Teitä on kiva kuulla. Mutta
mollaan aina puhuttu kirjakieltä.

-- Ei mius "mollaa" oo kirjakielt, ei meijä opettaja silviisii haasta.
Eiks myö lähetä kassomaa Helsinkii? Mie oon säästänt rahhaa tätä matkaa
vasten, männää nyt, sanoi Erkki suurenmoisesti.

-- Jos sinulla on rahaa, niin kyllä me tiedetään mitä tehdään, sanoi
Risto, jonka suunnitelmien toteutumista usein raha-asiat estivät.

Sitten juostiin vanhempien luo pyytämään lupaa.

-- Otetaanko Toini mukaan? kysyi Risto Erkiltä.

-- Tulkoo vaa miun puolest, oli jalomielinen vastaus.

-- Uskalletaankohan me antaa heidän mennä yksinään? kysyi täti
levottomana. Hän tunsi sisaren lapsensa.

-- Erkille on terveellistä olla muitten lasten kanssa, ja tottua
tulemaan ilman meitä toimeen, antaa heidän vain mennä, sanoi setä.

-- Pitäkää huolta Toinista ja varokaa autoja, varoitti äiti

Lapset täyttivät taskut korpuilla ja tuliaisnamusilla, pukivat
päällysvaatteet yllensä ja lähtivät suurella töminällä matkalle.

-- Sinun asemassasi eläisin ainaisessa tuskassa. Lapsillahan on
aina niin paljon vaaroja, ja kun on kolme tuollaisia vilkasta lasta
päällepäätteeksi, sanoi täti äidille.

-- Kaikkeen täytyy tottua. Sitäpaitsi täytyy jokaisen, joka elää lasten
keskellä, huomata minkälaisen erikoisen suojeluksen turvissa he elävät.
Kerran Janne kiipesi liinavaatekaapin päälle, Riston istuessa maassa
sen edessä. Silloin kaappi kaatui, mutta ovi lennähti auki ja esti sen
kaatumasta maahan asti. Heitä kiellettiin kiipeämästä kaapin päälle,
mutta paha kyllä he unohtivat silloisen säikähdyksensä ja uudistivat
saman tempun. Tällä kertaa he kiipesivät astiakaapin päälle, joka
myöskin kaatui. Käytävän toinen seinä otti vastaan ja pojat pelastuivat
ihmeellisellä tavalla, jääden riippumaan yläkaapin reunasta. He saivat
tietysti rangaistuksen tottelemattomuudestaan.

-- Sehän, oli hirveää, särkyivätkö astiat?

-- Sirpaleita tuli koko ämpärillinen, Toini itki ja Mari päivitteli.
Meille tuli iso vahinko. Iltasella pojat neuvottelivat, miten
korjaisivat vahingon. He ajattelivat monenlaisia raha-ansioita, joko
sanomalehden levittämistä tai kengän kiilloittamista Esplanadilla.
Oli myös puhetta, että he myisivät aarteensa, postimerkkinsä tai
sähköpatterinsa.

-- Pikku raukat, miten liikuttavia he ovat!

-- Illalla he rukoilivat, että Jumala antaisi heille anteeksi ja
laittaisi niin, ettei äiti välittäisi niin paljon porsliiniastioista
ja että he eivät osaisi kiivetä korkeammalle kuin pöydälle ja kesällä
puihin ja Toini lupasi jalomielisesti säästörahansa pankista. Mutta
lapset itse pelastuivat nyt kaikesta vahingosta, niinkuin niin monta
kertaa ennen.

Lapset olivat sillä aikaa menneet palotorniin. He saivat palosotamiehen
viemään heidät ylös asti. Ylhäällä tuuli ja päätä huimasi mutta näköala
viehätti poikia. Jokaisen mieli kohoaa kauas arkitunteista, kun ruumis
on noussut maan tomun yläpuolelle. Pojat puhuivat ilmalaivoista,
toivoivat, itselleen siipiä ja suunnittelivat mitenkä he voittavat
maailman suuriksi tultuaan. Toini piteli kiinni kaiteesta ja katseli
ihastuneena merta. Hän sekä pelkäsi että nautti. Sitten mentiin alas,
kiitettiin palosotamiestä, jolle Erkki maksoi kuninkaallisesti markan
henkeä kohti ja riennettiin houkuttelevaan maailmaan.

Ensin ajettiin ajurilla yliopiston eläintieteelliseen museoon. Siellä
oli tosin lapsilla hauskaa ja paljon näkemistä, mutta vahtimestari
kärsi.

-- Nyt mennään raitshikalla Töölööseen, siellä on koju, jonka
ulkopuolella on huisin mukava penkki, siellä juodaan limonaadia,
ehdotti Janne.

-- Mutt mie tahon aijaa uuvel suomalaisel vaunul, mie en oo vielä näht
sitä sisält, sanoi Erkki.

-- Jos määtte toisel, ni saatte maksaa isse, en mie sillo kehtaa maksaa.

Tämä oli tehokas syy, joka sai lapset odottamaan kunnes tuli
suomalainen vaunu. Pari vaunua sai ajaa ohi. Koju löytyi ja limonaadia
juotiin pullo mieheen. Toini tahtoi jättää omansa kesken, mutta hänet
pakotettiin tyhjentämään joka pisara, jottei koituisi rahanhukkaa.

-- Mennäänkö tuohon museoon, joka on kuin kirkko? kysyi Risto, kun
lapset tallustivat kotia kohti syöden eväitään.

-- Ei mennä, isä sanoi Liisalle, että jokaisen sivistyneen ihmisen
pitää käydä siellä, kun kerran asuu Helsingissä, vastasi Janne.

-- Ei sitten kannata mennä, ainakaan Jannen ja Riston. Erkille ja
minulle se paremmin sopii, oli Toinin huomautus.

-- En mieltään välitä sellaisest, sanoi Erkki, joka tahtoi olla poikien
veroinen.

-- Nyt minä menen raitshikalla kotiin, tuossa se tulee, sanoi Risto.

-- Minä tulen mukaan, läähätti Toini juosten perässä.

-- Minä en mene kotiin vielä, jää tänne Erkki, niin tehdään jotakin
kivaa, sanoi Janne, pitäen Erkkiä käsivarresta kiinni.

Janne ja Toini ehtivät vaunuun ja ajoivat kotiin.

-- Mennään mummon luo, se asuu viidennessä kerroksessa ja sinne menee
hissi, ehdotti Janne. -- Kunhan se ei vaan panisi pesemään käsiä. Onko
sulla nenäliina, sitä se aina kysyy? Minulla on, mutta se on märkä,
etkun minä pyyhin pois limonaadia penkiltä, kun se ruiskahti niin
kauheasti.

-- Mitä mummo nenäliinal tekköö?

-- Ei se tahdo sitä, mutta se sanoo, että hyvästi kasvatetuilla
lapsilla täytyy olla. Oletko sinä hyvästi kasvatettu.

-- Kyl miul on nenäliina aina, mut en mie muuta tiijä.

-- Minä luulen kyllä, että mollaan hyvästi kasvatetut, etkun isä
kasvattaa meitä aina niin kamalasti.

-- Mitä hää sit teil tekköö?

-- Se sanoo että: "kuulkaa nyt, pojat, mitä isä sanoo" ja "muistakaa
nyt ettei isän tarvitse suuttua" ja sitten se kieltää ja kieltää.

-- Eiks hää anna mittään teil?

-- Antaa se järin kivoja tavaroita ja tulee huvimatkoille, ja selittää
miten rautaa saadaan ja siementen itämisiä ja valontaittumista.

Nyt oltiin jo mummon ovella.

-- Tervetuloa, rakkaat pojat, tulkaa sisään me juomme paraikaa kahvia,
sanoi mummo ja vei pojat katetun pöydän ääreen.

Siellä kohtasi heitä pettymys, sillä mummolla oli kaksi vanhaa rouvaa
vieraina.

-- Livistetään pois, minä en osaa keskustella sivistyneesti ja
kohteliaasti, kuiskasi Janne.

-- Mie ossaan, kehui Erkki. -- Sitäpaitsi mummolla on ihanaa
kahvileipää.

-- Istukaa nyt pojat ja kertokaa ketä te olette, sanoi mummo ja toi
lisää kuppia.

-- Mie oon Erkki Viipurist ja mie oon toisel luokal lyseos. Eikä miul
oo ehtoi missään ainees. Tää toinen on Janne Horri, miun serkkun. Hää
on viisaampi kuin mitä luulis hänen todistuksistaan. Oliks siul viimme
kesän ehtoloit? kysyi Erkki.

-- Mitä sinä niistä puhut näin pitkän ajan perästä? sanoi Janne
synkkänä.

-- Ehä mie, ehä mie, koetti Erkki rauhoittaa.

-- Olettekos te olleet hiihtämässä? keskeytti mummo.

-- Ollaan milloin vain on aikaa. Ovatko tädit olleet? kysyi Erkki
kääntyen kohteliaasti vanhojen rouvien puoleen.

-- Teetkö sinä pilkkaa meistä, kysyi toinen näistä tiukasti.

-- Haa, miltä sinä luulet vanhojen rouvien näyttävän hiihtopuvussa?
virnisteli Janne.

-- Mikä aine teistä on hauskin koulussa? keskeytti mummo taas.

-- Kemia, sanoi Janne heti. -- Äiti ei tykkää siitä, etkun mä kehitän
käryjä ja poltan huonekaluja ja omia vaatteita. Tässäkin takissa on
rikkihapolla-poltettu reikä.

-- Ja semmostako nykyajan kouluissa opetetaan pienille pojille? Eivätkö
äidit soita rehtorille? kysyi toinen rouvista.

-- Äidit eivät saa soittaa mistään eikä milloinkaan rehtorille, siitä
tulee vain harmia lapsille. Tädillä ei varmaankaan ole ollut lapsia?
kysyi Janne.

-- Ei ole ollut, vaikka minä rakastan lapsia.

-- Lapsista on vain huolta ja häpiää aikuisill' ja koulukirjat ja
kengät ovat järin kalliit, alkoi Erkki keskustella.

-- Sinulla mahtaa olla kovat kokemukset, lapsi parka, sanoi rouva
osaanottavaisena. --

-- Hui, hai. Erkillä on loisto-olot ja rikkaat vanhemmat. Hän on
keikari ja melkein miljonääri, selitti Janne.

-- Jos miul on sata markkaa, nii Horrin pojat sanovat minnuu
miljonääriks. -- Kiitos mummo kahvist ja kaikista leivist paitsi
piparkakuista.

-- Ovatko ne huonoja, Erkki!

-- En tiijä, ko miul ei tarjottukaa niit. Janne otti tarjoamatta kaks
kappaletta.

-- Ota sinäkin kaksi. Sitten voitte mennä. Minä annan teille rahaa
elokuviin, sanoi mummo.

-- Kiitos mummo. Onko mummolla lehteä, missä lukee elokuva-ilmoitukset?
kysyi Janne. Mutta Erkki oli jo ottanut viereiseltä pöydältä
sanomalehden ja alkoi luetella:

"Naisten hurmaaja" sellaist ei ilkiä kassoo ilmaisekskaa, "Baklevin
häät", "Lemmen tarina", hyi sentään! Mitä hyö aina sotkoo rakkautta
joka asjaan. Tässäkii ois hyvä alku "Merirosvon rakastajatar", mutta
loppu tärvelee oikean aatteen.

-- On täällä hyviäkin kuvia "Murheenkryynit ratsain", "Meidän lentäjien
kesken", "Hurja Bill Hickok" ja "Charlie Chan Honolulussa" auttoi Janne.

-- Onkos nuo hyviä kuvia? kauhisteli vanhempi rouva. -- Menkää
katsomaan satunäytelmiä tai kasvattavia kuvia.

-- Jeh. "Kolme kuolemaan tuomittua" on taatusti kasvattava. Mennään
sinne, Erkki, niin opitaan pelastumaan, jos meidät tuomitaan kuolemaan.

-- Minkälaisia poikia te olette, koska teitä uhkaa kuolemantuomio?
kysyi rouva kauhuissaan.

-- Nykyään tuomitaan paljon rehellisiä ihmisiä hengiltä. Meilläkin on
verivihollisia, vakuutti Janne, joka muisti Eetun ja Jaskan uhkaukset.

-- Scalassa männöö "Myrkytetty nainen", siin ois siul kemiaa tarpeeks,
Janne, sanoi Erkki ja jatkoi kääntyen rouvien puoleen: -- Tää Janne
on ammatiltaan myrkynsekoittaja, hää tekköö parempii rohtoi ko
apteekkarit. Jos teist kuka tahtoo päänkivistyspulveria, nii hää tekköö
niit äkkiä. Miul hää anto pulverin ja pää humis kaks päivää perästä
päin, sanoi Erkki.

-- Sinulla ou vaarallisia lapsenlapsia, sanoi rouva mummolle.

-- Pojat ovat poikia, mitä niitten puheista, sanoi tämä.

-- Mennään Tarzaniin, siinä on villipetoja jn vinhoja seikkailuja.
Tahtosko mummo tulla mukaan? kysyi Janne kohteliaasti.

-- En ikinä. Mutta te voitte soittaa Riston mukaan. Toini ei
tietystikään uskalla lähteä teidän kanssanne, niin villi, kuin teidän
ohjelmanne on, sanoi mummo.

-- Tarzan kuvat ovat lapsille sallittuja, ja Toini on elänyt koko
ikänsä meidän miestenhuoneessa, ja siellä ei siedetä hempeitä naisia.
Hän on kuin Tarzan joka eli viidakossa leijonien joukossa. -- Nyt
painutaan pois, sanoi Janne ja alkoi kätellä rouvia.

-- Varokaa autoja ja istukaa siivosti elokuvissa varoitti mummo.

Kadulla sanoi Erkki: -- Aika-ihmiset varoittavat meitä, niinkö me oltas
iha hölmöjä.

-- He tarkoittavat meidän parastamme, sanoi Janne tekopyhästi.

-- Sillo tietää aina, et meil käy mälvästi. Eiks hyö hoksaa, mitä, myös
issekkii ymmärrettään? Komie saan lapsia, ni mie annan hei isse keksii,
mikä höil on edullist ja mikä haitaks.

-- Mä tahon vain poikia ja rouvaa mie en huolisi ollenkaan. Se voi
tärvellä miehen elämän, niin kuin Kaalepille on käynyt. Hänen rouvansa,
jota se sanoo akaksi, komentaa ja toruu pienistä asioista. Jos Kaaleppi
on juonut ansionsa tai ollut viikon pois kotoa, tai sellaista, sanoi
Janne.

Nyt oltiin Bio-Bion luona, jossa Risto ja Toini jo odottivat.

-- Kuinka te saitte hamstratuksi mummolta niin paljon rahoja? Ei
se tavallisesti anna elokuviin. Se sanoo, että elokuvat turmelevat
sielunelämää, sanoi Risto pikkuvanhasti. -- Minun sieluelämääni, ne
vain jalostavat.

-- Mummon luona oli kaksi vanhaa rouvaa, ja me oltiin kohteliaita ja
esiinnyttiin niin sivistyneesti, että mummo piffasi leffaan, kertoi
Janne silläaikaa, kun Erkki seisoi lippujonossa.

Kun näytäntö oli loppunut, kokosivat lapset yhteiset varat ja päättivät
lopettaa loistavan päivän ajamalla autolla kotiin.

He istuivat leveällä takaistuimella ja tunsivat olevansa rikkaita ja
herroja ja aikuisia. Toini istui ohjaajan vieressä ja kertoi tälle
Tarzanista.

-- Se tappoi leijonia käsillään ja hyppäsi puusta puuhun niinkuin
apinat.

-- Tuollainen voi olla silmänlumetta, niinkuin usein on elokuvissa,
epäili ohjaaja.

-- Ei ollut, leijona karjui, ja iso käärme luikersi elävän seebran
kimppuun ja Tarzan oli oikea alaston mies.

-- Täytyy mennä katsomaan, päätti ohjaaja.

-- Näetkö sinä, kuinka ihmiset katsovat meitä? kysyi Janne.

-- Ehkä hyö luulot, jot myö ollaan presidentin poikii, otaksui Erkki.

Pian oltiin kotona ja lapset palasivat arkioloihinsa. Nyt he olivat
taas yksinkertaisia pikkupoikia, joitten kukkarot olivat tyhjiä.

-- Tule useasti käymään Helsinkiin. Säästä rahaa ja tule äkkiä
takaisin, sanoi Risto.

-- Miekii tahtoisin asua Helsingis, kaik lystit on tääl, oli Erkin
harras toivomus illalla.




KINNOI JA ELOI.


Ristolla oli kaksi salaperäistä mielikuvituksen luomaa tuttavaa, Kinnoi
ja Eloi. Ne sekaantuivat Horrin poikin elämään, hävisivät pitkiksi
ajoiksi, mutta ilmestyivät yhä uudelleen.

Kun Risto kaatoi mustepullon, syytti hän siitä Eloita ja, kun hän ei
osannut läksyjään, niin Kinnoi oli häirinnyt häntä ja estänyt lukemasta.

-- Eivätkö ne sinun peikkosi koskaan tee hyvää? kysyi Toini kerran.

-- Sitä ne tavallisesti tekevät, eilenkin Eloi pysähytti ison
kuormavaunun, joka oli juuri ajamassa minun ylitseni ja Kinnoi antoi
sinulle viitosen.

-- Isähän sen antoi.

-- Kinnoi antoi sen isälle.

Mari oli pyyhkimässä tomua ja nyt hän puuttui lasten puheeseen.

-- Mittee ne semmoset poejat ovat, ku niitä ei tuuva näkyviin? Aina tuo
Risto kertoo heist, mutta ei niitä oo nähtynä erreyksestäkään.

-- Eloi seisoo paraikaa Marin takana ja naaraa, ja Kinnoi näyttää
pitkäänenää, sanoi Risto.

Mari kääntyi nopeasti ympäri ja sanoi sitten:

-- Pilikkoo teetten vanahasta immeisestä. Selekään teillekii oes
annettava.

Hän meni keittiöön muristen itsekseen.

-- Kerro nyt kerrankin minkä näköiset ne ovat, pyysi Toini.

Risto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille
nurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.

-- Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen
koskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole
limainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.

Toini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä
et ole vielä nainen. -- Eloi taas on loistava, mutta se on ilman
värinen ja tutisee niinkuin hyytelö. -- Risto kostutti sormensa
nesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin
nenän alle, ja kysyi: -- Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi
haisee.

-- Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen
luotaan. -- Hyi!

Samalla lämpöjohto ulvahti ja Toini kirkaisi.

-- Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän
lyö, sanoi Risto.

-- Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana
leikissä. -- Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?

-- Monta kertaa.

-- Sano: koko maailman totta, eikä tippaakaan valetta, vaati Toini.

-- En sano. Valat eivät sovi Kinnoihin eikä Eloihin. Tahdotko sinä,
että minä vihellän Eloin nukkumaan sinun viereesi?

-- Kamalaa, mä pelkään niitä aaveita. Sytytä äkkiä valot palamaan.

-- Mä kerron vielä, mitä ne tekevät yöllä, ehdotti Risto.

-- Mä en usko henkiin.

-- Uskothan sinä enkeleihinkin. Ja mitä sinä sitten pelkäät pimeässä?
Tänne ei tule varkaita, kun ovessa on abloylukkokin. Yöllä Kinnoi
ulisee ja lentää -- -- --

-- Illalla mä en halua kuulla sinun kaameista hengistäsi, vaikkei niitä
olekaan, sanoi Toini ja sytytti valon. -- Mennään katsomaan, kuinka
Liisa rustaa itseään, juhliin. Kreivi on kutsunut hänet osakuntaan
tanssimaan.

Liisa oli jo melkein valmis. Hänellä oli vaalean keltainen hame, jossa
oli monta riviä rimsuja.

-- Liisa markeeraa aikaihmistä, kuiskasi Toini ja lisäsi ääneen: Kuka
sinulle on antanut ihojauhetta?

-- Minä olen ostanut sitä. Naisten pukuvälineisiin kuuluu saippua,
päivä- ja yövoide, ihojauhe ja kynsivehkeet. Mistä minä saan keltaisen
nenäliinan? hääri Liisa.

-- Ei sitä tarvita kun ei ole nuhaa, mutta saat lainata minulta, sanoi
Risto ja veti taskustaan tumman, siniruutuisen nenäliinan.

Liisa kääntyi halveksien pois. Hän löysi pitsisen liinan laatikostaan.

-- Mitä sinä sanot, jos kreivi kosii sinua kotimatkalla? kysyi Toini.

-- Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista.
Anna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona,
kukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan
peilin ääressä.

-- Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko
pelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.

-- Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto,
sinulla on aina tahraiset sormet.

-- Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet
häpäise Horrin nimeä.

-- Mitä sinä höpiset? kysyi Liisa ja tarkasti laukkunsa sisältöä.

-- Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se
tehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.

-- Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään
riisiryyniä, sanoi hän.

-- Ja vanha kenkä. Mutta eihän Liisa mene naimisiin, epäili Toini.

-- Onnea voi aina toivottaa. Ei heitetä portaisiin.

Keittiön komerosta löytyi vähän riisiryynejä, lapset ottivat
kourallisen ja menivät eteiseen. Siellä he seisoivat kädet selän takana
ja katselivat Kreivin ja Liisan lähtöä.

-- Ei Liisa ole tottunut siihen, että hänen päälleen autetaan
päällysvaatteet, sanoi Risto nähdessään Nisulan kohteliaisuuden.

-- Vielä vähemmän minä olen tottunut siihen, että te saatatte minua
eteiseen, sanoi Liisa ja katsoi harmissaan Ristoa.

-- Nyt lähdetään, sanoi Nisula ja aukaisi eteisen oven. Kun molemmat
olivat oven kynnyksellä, saivat he riisiryynit selkäänsä ja lapset
huusivat:

-- Onnea matkalle, eläkää kauan!

Liisa kääntyi vielä takaisin ja uhkasi:

-- Tämän saatte vielä maksaa. Kenelläkään ei ole niin kauheita
sisaruksia kuin minulla.

Mutta Nisula nauroi vain ja puisti ryynit hatustaan.

Portaissa tuli Janne vastaan. Hän pysäytti Nisulan ja kuiskasi tälle:

-- Liisan kanssa pitää olla eri varovainen, se kantelee isälle ja
äidille jos sattuu kommelluksia.

-- Mitä kommelluksia meille voisi sattua?

-- Aina niitä sattuu. Voi syntyä tappelu, tai rahat häviävät tai
vaatteet repeävät. Mä menisin mieluimmin yksin, kuin Liisan kanssa.

-- Täytyyhän minulla olla tanssitoveri, sanoi Nisula.

-- Minä olen kuitenkin varoittanut, sanoi Janne ja juoksi portaita ylös.

Kotona Risto tuli vastaan ja huusi:

-- Tule, Janne, isän luo. Hän on ollut todistamassa Korkkilan jutussa.
Mennään kuulemaan, kuinka siellä kävi.

Isä kertoi, että Eetu ja Jaska tuomittiin Koivulan kasvatuslaitokseen.
Vanhemmat saivat sakkoja, koska he koettivat auttaa poikia ja tiesivät,
että pyörät olivat varastettuja.

-- Se on mätää, kun ne joutuivat kiinni meidän takia, sanoi Risto
pahoillaan.

-- Hyvä sinun on sanoa, etkun sinua ei yritetty tappaa, sanoi Janne. --
Kauanko ne saavat olla laitoksessa?

-- Kunnes he täyttävät 18 vuotta. He saavat siellä hyvän kasvatuksen ja
tulevat ehkä kunnollisiksi ihmisiksi, sanoi isä.

-- Minä olen lukenut kasvatuslaitoksista, jossa poikia piiskattiin ja
venytettiin ja ruokana oli mätiä silakoita ja homehtunutta leipää.
Pojat karkasivat ja vajosivat suohon ja pantiin taas laitokseen,
selitti Risto.

-- Tuo tapahtui ennen muinoin. Nyt kasvatuslaitokset ovat inhimillisiä
laitoksia, ja lapset saavat monipuolisen opetuksen, sanoi isä.

-- Risto ei ymmärrä aatetta. Jos Eetua ja Jaskaa ei paranneta, niin ne
voivat varastaa meidänkin fillarit, sitten kun me saadaan ne, sanoi
Janne.

-- Olivatko ne surullisen näköisiä? kysyi Risto, jonka hellä sydän
kärsi.

-- Ei sinnepäinkään. Eetu näytti pitkää nenää ja Jaska kieltä, kun
heidät vietiin pois, kertoi isä. -- Sitäpaitsi heitä syytettiin monesta
muusta kepposesta.

-- Niinkuin sen toisen fillarin varastamisesta, sanoi Janne.

-- Ai, siitä muistan, että sen polkupyörän omistaja kävi täällä ja
toi Ristolle palkaksi kirjateokset: Monte Criston Kreivi ja Kolme
Muskettisotilasta ja Wallacen Aafrikan kirjat Sandersista. Ne ovat
minun pöydälläni, sanoi isä.

-- Hei, ihanaa! Ne ovat kaikki kirjallisuuden helmiä, huusi Risto ja
juoksi hakemaan kirjat.

-- Ristoa palkitaan koko ajan, ja mä kärsin melkein nälkäkuoleman
fillarien puolesta, sanoi Janne alakuloisesti.

-- Eipä niinkään, sanoi Risto, joka tuli syli täynnä kauniita kirjoja.
-- Katso ensimmäistä lehteä jokaisessa kirjassa.

Ja Janne luki:

    Janne ja Risto Horrille.

            Kiittäen Eino Nieto.

-- Minäkin haluaisin pelastaa jonkun hengen tai fillarin, huokasi Toini.

-- Sinä saat lukea meidän kirjojamme, kun mollaan ensin luettu ne,
lupasi Janne.

-- Kinnoi ja Eloi saavat lukea niitä öillä, lisäsi Risto -- ne näkevät
pimeässäkin.

-- Sitten ne ovat kissoja. Mutta pysykööt poissa keittiöstä, sanoi
Mari, joka oli kuullut viimeisen lauseen.

-- Marille ei toimita selittää Kinnoin ja Eloin olemusta, sanoi Risto.

-- Eikä minullekaan, sanoi Janne halveksien.




RISTO ON TÄDIN LUONA.


Eräänä aamuna Toini herätti äidin sanomalla:

-- Tule katsomaan, minun vuoteeni on täynnä kirppuja, kun ne on purreet
mun rintani ihan punaseksi.

-- Tuohan on aivan kuin tuhkarokkoa, pysyttele vuoteessa kunnes
nähdään, mitä se on, sanoi äiti huolestuneena.

-- Se on jännää. Jannella on ollut tuhkuri ja se sanoo, että silloin
saa kaikenlaista hyvää, ja muut palvelevat ja kunnioittavat, sanoi
Toini.

Kirpunpuremat osoittautuivatkin tuhkarokoksi, Risto oli koulussa, ja
äiti päätti eristää hänet Toinista. Soitettiin Iida-tädille, joka
lupasi ottaa hänet luokseen. Oli hyvin vähän toivoa varjella häntä
tartunnalta, mutta oli välttämätöntä, ettei Riston koulunkäyntiin
tulisi keskeytystä, sillä hänen oli keväällä suoritettava tutkinto
isoon kouluun.

Äiti sulloi tavarat laukkuun ja meni koulunportille Ristoa vastaan.
Täällä hän selitti tilanteen ja lisäsi:

-- Ole nyt kiltti ja kohtelias poika. Peseydy joka ilta ja muista
kiittää kaikesta. Sinähän tunnet Iida-tädin, joka on sinun kummisikin,
hän on herttainen täti.

-- Voi olla vieraisilla, mutta arkioloissa tädit kasvattavat ja
paheksuvat luonnollisia poikia. Mä pelkään sitä enemmän, kuin tuhkuria,
sanoi Risto, heidän kulkiessaan katua pitkin.

-- Koeta hillitä itseäsi ja näytä, että osaat olla vieraitten luona.

-- Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän
rukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja
ihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei
ole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.

Äiti koetti rauhoittaa häntä, ja niin tultiinkin perille.

Iida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei
ollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.

-- Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti
äiti vielä.

-- Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia.
Pojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi,
ajatteli tämä.

-- Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen,
jossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin
muut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli
asua yksinään ja hiukan haikeata.

Ovi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär
ja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä
aikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.

-- Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen
meidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.

-- Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti.
-- Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien
kanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen
kanssa.

-- Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä,
näytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.

-- Kivaa! Saako tuon sohvan päällä istua jalat alla?

-- Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat
kuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.

-- Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne
kestävät eivätkä tärvelly.

Elviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen
hän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö
Elvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta
kyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi
nukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti
ymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi
yksinäiseltä.

Sitten hän peitti Aramiksen patjan alle vuoteeseen.

Illalla soi Horrin puhelin ja äiti vastasi. Risto oli langan päässä.

-- Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on
vinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti
ei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi
ettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.

-- Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa
siellä? kysyi äiti huolestuneena.

-- Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio
olla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja
Elvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.

-- Oletko muistanut kiittää kaikesta? sai äiti pistetyksi väliin.

-- Jeh, kamalasti, vakuutti Risto. Täällä on paljon kirjoja, mutta ne
ovat ruotsalaisia.

-- Sanonko minä terveisiä Toinille?

-- Ei huoli, etkun hän oli möhlä ja sai tuhkarokon ja mun täytyy olla
poissa omasta kodistani. Hyvästi äiti ja lähetä laulukirja, se on
kaikkein tärkein koulukirja. Hyvää yötä, sano isukalle hyvää yötä ja
Jannelle hyvää yötä, kuului hellä pojan ääni, joka oli itkun partaalla.

Oli sunnuntai ja Risto istui Iida-tädin kanssa kahvipöydän ääressä.

-- Sinä istut niin hiljaa, onko sinun ikävä? kysyi täti. -- Mitä sinä
ajattelet?

-- Janne on varmaankin mennyt retkelle kaverien kanssa. Jos se olisi
mennyt isän kanssa, niin he olisivat soittaneet minut mukaan, mutisi
Risto.

-- Minä huvitan sinua jollakin tavalla. Mennäänkö katsomaan tauluja
Suoperän taidenäyttelyyn?

-- Ei se ole huvia, se on sivistystä.

-- Mitä sinä sanoisit jos tekisimme kierroksen kaupungissa ja
katselisimme kuvapatsaita?

-- Mitä niistä?

-- No ovat taideteoksia ja muistopatsaita suurten elämäntyölle. Kuka
suurmies on sinun ihanteesi? Arvattavasti Runeberg tai Topelius.

-- Pentti Siltaloppi on nykyään mehevin suurmies, sanoi Risto varmasti.

-- Siltaloppi? Onko hän saanut Nobel palkinnon? Minä en muista
sellaista miestä?

-- Se on ihme. Siltaloppi on tullut kolminkertaiseksi mestariksi
estejuoksussa. Hänelle pystytetään vielä patsas.

-- Mitä esteitä hänellä on juoksussa? Katkesiko jalka tai hengästyikö
hän?

Ristoa nauratti, kun täti oli noin sivistymätön. Hän alkoi selittää
estejuoksua ja innostui puhumaan maaotteluista, joita paraikaa käytiin
Stadionilla. Sitten hän ehdotti, että jonotettaisiin lippuja otteluihin.

-- Eilenhän minä olin perunajonossa ja sain siitä tarpeekseni,
vastusteli täti.

-- Painutaan sitten Kaivopuistoon katsomaan partiopoikien harjoittelua.

-- Keksi jotain vähemmän rasittavaa.

-- Mennään leffaan katsomaan Roneytä, se on hurjan hauskaa.

-- Minä en juuri käy elokuvissa, mutta jos Roney on hyvä kappale, niin
voisinhan minä tulla sinne, lupasi Ida-täti.

Risto purskahti nauramaan.

-- Roney ei ole kappale, vaan Mickey Roney, näyttelijä. Eikö Ida-täti
ole kuullut hänestä? Viime kuvissa hän särki kokonaisen ruokakaluston
ja sai selkäänsä ja putosi viidennestä kerroksesta.

-- Näyttelijä parka, nythän hän sitten on kuollut.

-- Sehän oli vain trikki. Sellaista tehdään usein elokuvissa, niin
kuin, että ihmisellä ei ole päätä, ja hevonen on pienempi kuin hiiri
ja mies ratsastaa tykinkuulan päällä. Voitaisiinhan mennä katsomaan
"Erämaan poikaa" se kuuluu olevan vinhan jännä, ja siellä on apinoita
ja käärmeitä, ja laivassa ne murhaavat kapteenin ja kokin.

-- Pyydä ensin lupa äidiltä, sanoi Iida-täti levottoman näköisenä.

Risto juoksi heti puhelimeen, jossa alkoi vilkas keskustelu.

-- Rakas, äiti, Ida-täti tahtoo mennä katsomaan "Erämaan poikaa" ja
minä menisin mukaan, kyllä Ida-täti maksaa. Saanko minä mennä yksinään?

-- Minä luulen vain, että Ida-täti uhrautuu sinun tähtesi. Tokkohan
sinä nyt lähdet sinne, koska sinulla voi olla tuhkuri ruumissasi,
esteli äiti.

-- Köyhät pojat käyvät useammin leffassa, kuin me. Eskollakin on ollut
sama puku monta vuotta ja silti hän on nähnyt kaikki seikkailuelokuvat.
Ida-täti ei pääse sinne juuri koskaan ja heilläkin on samettinen
päällystä huonekaluissa, niin että mahtaa heillä olla rahaa.

-- Hys, hys, Risto, täti kait kuulee, mitä sinä puhut, varoitti äiti.

-- Enhän minä puhu pahaa hänestä. Katsos Ida-täti ei välitä mistään
muista huveista, niinkuin maaotteluista ja painikilpailuista.

-- No mene nyt sitten, mutta oletko ollut kiltti siellä?

-- Jukin kiltti. Minä nostin tuolin yhdelle tädille, mikä oli pöhnän
näköinen ja Ida-täti luettaa läksyjä tuntikaupalla ja kysyy manskaa ja
tarkastaa laskut. Se osaa kertomataulunkin vielä. Mutta, kun Janne kävi
täällä, niin moltiin yksin salissa ja silloin me tapeltiin vähäsen, kun
Janne tahtoi minun veitseni. Silloin Ida-tädin herran kuva, joka jo on
kuollut, putosi, mutta Janne sai kiinni siitä, niin että lasi ei mennyt
rikki.

-- Voi, Risto, ole nyt niin hiljainen kuin voit olla, äläkä tappele
kenenkään kanssa, sanoi äiti.

-- Kuka nyt tappelee vanhojen tätien kanssa, ja niitä täällä vain on.
Silloin kun menee goisaamaan, niin tulee ikävä kotiin. Ida-täti on
pannut minulle kasvamaan "Ahkeran Liisan", niin ei ole niinkään mälvää
olla täällä.

-- Hyvästi nyt, kultaseni, pian pääset kotiin, sanoi äiti hellästi.

-- Prätkis, prätkis vain, huusi Risto ja sulki puhelimen. -- Hoi
Ida-täti, äiti lupasi meidät leffaan. Nyt painutaan sinne nopeaa kiriä.

He ehtivät näytännön alkuun, ja Risto nautti koko rahan edestä.

Mutta ulos mennessä Ida-täti eksyi hänestä. Haettuaan turhaan,
arveli täti, että Risto oli lähtenyt yksin kotiin, niin, että hänkin
teki samoin. Mutta Risto ei ollutkaan tullut, ja täti tuli kovin
levottomaksi. Hän ei tahtonut soittaa Horrille, ennenkuin oli koettanut
muita keinoja. Elvira rauhoitti ja pyysi, että odotettaisiin jonkun
aikaa. Pojathan voivat keksiä vaikka mitä. Risto oli varmaankin
tavannut toverin ja mennyt tämän kanssa.

Ja niin oli käynytkin, sillä Esko oli nykäissyt häntä hihasta ja
vetäissyt syrjään sanoen:

-- Hei, kundi, mulla on asiaa.

-- Sano äkkiä, etkun mulla on kaveri seurassa, sanoi Risto, joka ei
tahtonut tunnustaa Iida-tätiä.

-- Vihreät Kotkat kokoontuvat huomenna Temppelin aukeamalle. Tunnus on,
nuoli piirustettuna liidulla rintaan ja sanat, "kauhu ja huuto".

-- Hyvä on, mä tulen. Mutta nyt ovat kaikki menneet. Kuinka minä löydän
sen seuralaiseni? kysyi Risto säikähtyneenä.

-- Mitä siitä. Painu sinä omin päin kotiisi, neuvoi Esko.

-- Mutta se kaveri olikin vanha täti, jonka luona mä asun. Se asuu
Taka-Töölössä, enkä mä löydä sinne, valitti Risto.

-- Mikä sen nimi on? Katsotaan puhelinluettelosta.

-- En mä muista muutakuin Iida. Mä olen kuullut usein sen nimen, mutta
nyt se haihtui päästä.

-- Oot sinä sitten aika höynä, kun et muista sen nimeä, jonka luona
asut, pilkkasi Esko.

-- Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham,
vaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.

-- Se on satojen vuosien asia, mutta Iida-täti elää.

-- Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän
tien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja.
Olikos sulla lainata?

-- On yksi, mutta maksatko huomenna sen takaisin? kysyi Esko varovasti.

-- Varmasti -- koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos
ne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.

Esko saattoi Riston koululle, antoi lipun ja lähti sitten kotiinsa.

Kun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan ja
Ida-täti syleili ja taputti ja hoki:

-- Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle
tuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.

-- Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka
kerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja
kertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.

-- Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että
opit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä
kuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.

-- Luin mä sen tullessani ja se on Lindholm, sanoi Risto.

-- Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua
kädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään
tule.

Illalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini
paranisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen
kainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan
kilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa
tahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.




TUTKINTOJA.


Toini parantui ja Risto pääsi kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että
ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja Liisa oli suorittanut ne oikein
hyvin.

-- Koko talo on ollut jännityksen kuilussa, kertoi Janne. -- Isä ja
äiti nousivat aamulla laittamaan eväitä ja rohkaisemana Liisaa, joka
oli vinhan tärkeä.

-- Miksei minulle sanottu mitään! Kaikki muut tiesivät, mitä täällä
tapahtui, paitsi minä ja Aramis, murisi Risto.

-- Sinä pääsit näkemästä ja tuntemasta perheen tuskaa. Liisa kirjoitti
Nuijasodasta ja laski diskonttolaskun ja unohti erään paavin
nimen. Kemiassa oli kerrottava nitraateista ja niistä mä olisin
tiennyt enemmän kuin Liisa. Mitä sinä tiedät typen merkityksestä
kasvimaailmalle, ja mistä sitä saadaan? kuulusteli Janne.

-- Jos sitä juottaa ruusuille, niin ne kukoistavat. Mutta nyt mä olen
hurjan nälkäinen, sanoi Risto ja meni keittiöön.

-- Sinä saisit improbaatturin kemiassa ja laudaatturin syömisessä,
julisti Janne, joka käytti yliopistollisia arvosanoja, kuultuaan niistä
pitkin viikkoa.

-- Oletkos sinä kuullunna, että sisarestas tulee ylioppilas? kysyi
Marikin ja pani ruokaa keittiön pöydälle Ristolle.

-- Siitähän kaikki puhuvat, muita kukaan ei muista, että ennen kesää
minun on tentittävä Normaalilyseoon, ja se on jotakin se. Sinne ei
pääse yksikään pölkkypää, vaan ainoastaan ne joilla on pää kuin
partaveitsi. Siellä on osattava Aasian vuoret ja oikokirjoitukset ja
kertomataulu ja Ruben, Simeon, Leevi, Juda, Dan -- -- -- mikä sitten
seurasi?

-- Nahtali, Kaati, Assari, Ieaskaari, Sepolonni -- -- -- auttoi Mari.

-- Josef ja Benjamin, jatkoi Risto ja haukkasi voileipää.

-- Etkös sinä tulisi toimeen yhdellä koululla? Mittee sinua riekätään
uuvella koululla? Mittee siun isäs sinnuu semmoseen urakkaan pannoo?

-- Tämä tutkinto on yhtä vaikea kuin ylioppilaskirjoitus, jossa saa
miettiä kuus tuntia yhtä ainetta. Helppo silloin on osata ja muistaa,
pöyhisteli Risto.

-- No vastaapas muutamaan kysymykseen, sanoi Janne, joka oli tullut
keittiöön. Minkälaiset ominaisuudet ovat ultraviolettisäteillä? Mikä on
ero ampeerin ja voltin välillä?

-- Ei molla luettu sellaista. Janne vain härnää minua.

-- Mikä on kokkien, spillerien ja basillien yhteinen nimi?

-- Eiköhän liene syöpäläisiä kauttaaltaan, arveli Mari.

-- Vastaa sinä Risto. Mari ei ole niinkään tyhmä, myönsi Janne.

-- Tuollaista ei Liisakaan tietäisi, sinä olet kruinaalinen. Sinulla on
kamalat kynnet, sanoi Risto.

Mari rauhoitti:

-- Lauvantai-ilta on, ja yhä nuo toisilleen nalakuttavat. Kun teille on
käynyt hyvin muallisissa asjoissa, niin olekee nöyrät syvämmessänne.
Liikoo suur kunnia on vuarallista.

-- Onko Mari saanut koskaan liikaa kunniaa? kysyi Risto.

-- Rippikoulussa minä osasin katkismuksen ulukoo ja nöyrä minä silt oon
ollu koko elämäin ajan enkä oo ihteen kehunna muille.

-- Minun mielestäni aikaihmiset kehuvat aina itseään. Mutta tietääkö
Mari missä Rooma on? kysyi Risto.

-- Eiköhän tuo lie meren yli Jerusaalemist, ku Puavalkii sinne seilas.

Toukokuun lopulla tuli Riston tenttiä Normaalilyseoon.

-- On onnetonta, kun kouluihin on sellainen tungos, että lukuisat
lapset eivät mahdu niihin. Sinun on nyt koeteltavaa parastasi, varoitti
äiti huolestuneena.

-- Mitä mä saan, jos mä läpäsen? kysyi Risto.

-- Oma etusihan se on, mutta voisithan sanoa mitä toivoisit.

-- Salin ison palmun, sanoi Risto empimättä.

-- Sä olet pöndi kun haluat tuon mädän puun, sanoi Janne halveksivasti.
Siksi toisekseen tarvitset lohdutuksen, kun sä reputat.

-- Enkä reputa, vakuutti Risto.

-- Manskan opettajaa sanotaan Muuliksi, etkun se on äksy. Se on
eri kuuro, niin, että on parasta huutaa aika tavalla, kertoi Janne
kokemuksistaan.

Ja nyt Risto oli äidin seurassa menossa pelättyyn tutkintoon.

Matkalla Riston valtasi myöhäiset omantunnontuskat. Hän ajatteli
iltapäiviä, jolloin hän oli leikkinyt, lukenut satuja tai tapellut.
Olisi pitänyt laskea ja opiskella, oikein olan takaa.

-- Äiti, mitkä järvet laskevat vesijärveen? Missä Muroleen koski
suvaistee sijaita? Onko missään niin vaikeita vesistöjä kuin Suomessa?
Eikä missään ole niin paljon pyhiä järviä kuin täällä. Mutta onhan
meillä myös Hiidenvesi. Saa nähdä olenko mä Norssissa, kun tullaan
kesähuvilalle Hiidenveden rantaan! Jos mä tulen raakiksi, niin mä saan
hävetä koko kesän, kun Liisakin suoritti tutkintonsa. Kysy äiti multa
jotakin, etkun mä olen unohtanut kaikki, pyysi Risto ja vetäisi hatun
hikiseltä otsaltaan.

-- Mikä on Espanjan pääkaupunki?

-- Sen mä muistan. Se on Marseille.

-- Madrid, Madrid se on, rakas Risto, oikaisi äiti.

-- No sitä mä meinasinkin. Vissiin mä osaan kuitenkin jotakin.

Nyt Risto oli niin rauhoittunut, että hän tahtoi kulkiessaan
kukkakaupan ohi ostaa asterin Kesämäkeen. Mutta äiti joudutti häntä
eteenpäin.

Koulun ovella Risto pysähtyi ja sanoi:

-- En mä lähdekään sinne, mennään kotiin.

-- No mikä nyt tuli, oletkos sairas? kysyi äiti.

-- Mä muistan, että Janne sanoi, että opettajat, ovat melkein kaikki
herroja ja Lampenissa on vain tätejä. Miehet ovat kylläkin reilumpia,
kuin naiset, mutta ne voivat olla hirmu ankaria. Mennään sellaiseen
kouluun, jossa maikat ovat tätejä.

-- Ei sellaisia olekaan ja sinä et voi jäädä valmistavan koulun
asteelle. Tule nyt, kello on jo paljon, hoputti äiti ja otti Ristoa
kädestä.

-- Ne mottaa minua päähän, jos mä on muista Kemijokien lisäjokia,
taikka kahdeksan kertomataulua, taikka kuinka monta leiviskää on
tonnissa, luetteli Risto hädissään, äidin vetäessä häntä eteenpäin.

-- Kyllä sinä ne muistat, ellet hätäile.

Risto rauhoittui tavatessaan tovereja valmistavasta koulusta.

-- Mä pelkään vimmatusti, kuiskasi Esko hänelle.

-- Mitä tässä on pelkäämistä? Mä olen ihan rauhallinen, narrasi Risto.

Äiti jäi muitten äitien kanssa odottamaan aulaan.

Ensimmäinen opettaja olikin Muuliksi nimitetty maikka. Ristolta
kysyttiin mikä on Lapin suurin järvi, hän huusi täyttä kurkkua, että:
"Inari".

Kaikki purskahtivat nauruun ja Muuli sanoi:

-- Oikein se on, mutta kuuluuhan se vähän vähemmälläkin. Sanohan nyt
mitkä ovat ilmansuunnat.

Risto huusi nytkin, mutta hiukan vähemmällä äänellä:

-- Pohjoinen, etelä, itä ja länsi. Ja välillä on koillinen -- -- --

-- Puhu tavallisella äänellä, sanoi opettaja tiukasti. -- Kuka sinua
opetti huutamaan, tuolla tavalla.

-- Joku sanoi, että opettaja, opettaja -- -- -- että opettaja on kuuro,
tankkasi Risto, joka ei tahtonut kannella Jannesta.

-- Se joku on aika veijari. Opeta sitä puhumaan totta, kun tapaat hänet.

Kun Risto myöhemmin tapasi äidin kadulla, hän ei kertonut mitään Jannen
kepposesta, vaan päätti itse selvittää asian tultuaan kotiin.

Nyt hän vain sanoi:

-- Täällä on vihaisempia opettajia, kuin valmistavassa koulussa.

-- Oletko osannut mitään? kysyi äiti.

-- Aika paljon, mutta yksi luku on varmasti väärin, siinä oli monta
asiaa. Vuosia, kuukausia, viikkoja ja tunteja, oli muutettava
tunneiksi. Mutta päiviä ei ollut ja se sekoitti laskun, etkun piti
hypätä viikosta tunteihin. Oulunjoen kosket mä laskin kuin vettä ja
seitsemännen käskyn mä osasin, kerskui Risto.

-- Kuinka sinä vastasit?

-- Että: "Opettaja ei saa varastaa." Eihän sille voinut sanoa että
"älä".

-- Nyt sinä lasket leikkiä, Risto. Syö vähän keksiä, niin jaksat
paremmin. Ja tässä on Ailillekin, sanoi äiti ja tarjosi tytölle, joka
seisoi syrjässä. Tämä oli naapurin tytär Kesämäeltä.

-- Tule nyt kesällä tervehtimään Ristoa.

-- Ei sen tartte tulla, sanoi Risto ja kierteli ruumistaan.

-- Tietysti Aili tulee meille käymään, paranteli äiti.

Myöhemmin puolustautui Risto sanomalla:

-- Ei saa kutsua likkoja meille muitten poikien kuullen, ne nauravat.

-- Mutta nyt Aili on pahoillaan kun sinä olet epäkohtelias.

-- Ei se välitä siitä. Kukaan, ei ole koulussa kohtelias likoille,
paitsi yläluokkalaiset.

Kun kaikki aineet olivat suoritetut, pyydettiin lapsia tulemaan
seuraavana päivänä kuulemaan tulosta.

Kotiin tultua ryntäsi Risto Jannen kimppuun huutaen:

-- Nyt mä mottaan sinut itsesi kuuroksi. Muuli käski opettaa sinulle
huutia, senkin veijari.

-- Ilmiannoitko sinä minut maikalle, kysyi Janne paheksuvasti.

-- Enkä tehnyt sitä, mutta nyt saat selkääsi, sillä minulla on leijonan
voimat, kun mä olen ärsytetty, sanoi Risto, ja väänsi Jannen kumoon.

-- Siinä on vasenkoukku leukaan ja puolinelsonia lisäksi. Tämä on tosi
tasoituspeli. Pysy nyt matossa, kunnes kadut katalaa tempaustasi,
huohotti Risto.

Janne toipui yllätyksestä ja väänsi Riston päältään. Hän oli paljon
vahvempi, kuin tämä, mutta äkkirynnäkkö oli tuupertanut hänet.

Äiti tuli sisään ja tappelu keskeytyi.

Illalla Risto löysi peittonsa päältä Jannen veitsen. Siihen oli
kiinnitetty paperipalanen, jossa seisoi:

"Mä en luullut, että sä huutaisit Muulille. Veitsen saat pitää."

Risto veti Aramiksen luokseen ja kuiskasi sille: -- Janne on kuitenkin
kiva veli.

Seuraavana päivänä Risto meni kuulemaan koululle, kuinka hänen oli
käynyt.

Palattuaan hän huusi jo eteisessä:

-- Mä pääsin, mä pääsin.

-- Mikkään tuota poikoo huuvattaa? Minne sinä oot piässyt? kysyi
eteistä lakaiseva Mari.

-- Minä pääsin isoon kouluun. Kyllä mä aina selviän vaikka
minkälaisista kysymyksistä, kehui Risto, joka ei ennen ollut
sanottavasti loistanut luku-alalla.

Koko perhe kokoontui onnittelemaan ja iloitsemaan.

-- Tiedättekö te kuinka tentit onnistuivat niin hyvin? kysyi Risto.

-- Etkun sinä osasit, otaksui Toini.

-- Niin, mä rukoilin keskellä päivää, että menisi hyvin ja Pihvi
opetti sellaisen konstin, että täytyy nykiä yksi kulmakarva ja panna
se sormenpäähän ja puhaltaa pois ja samalla toivoa, niin se täyttyy.
Molemmat me päästiin sillä keinolla isoon kouluun.

-- Minäkin rukoilin, että Liisa ja Risto onnistuisivat, sanoi Toini.

-- Ossoopas nuo siunata, ei niissä luulis olevan mittää vikkoo, sanoi
Mari.

-- Nyt meille tulee hyvä kesä, kun Liisasta tulee ylioppilas ja muutkin
lapset suoriutuvat melko hyvin, sanoi isä tyytyväisenä. Suloinen vapaus
odottaa meitä.

-- Tielä kotona ois enemmän rauhoo, ku nuo poejat oes monta tuntia
poekessa kouluissa kesälläkkii, sanoi Mari mennessään keittiöön.




KESÄMÄKEEN.


Lapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille
pienen foxterrierin nimeltä Mooses.

-- Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. -- Minä vaadin
sen esikoisoikeudellani.

-- Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona,
huusi Risto ja syleili Moosesta.

Kaiket päivät pojat leikkivät sen kanssa. Toini tuli kateelliseksi ja
sanoi:

-- Mitä minä sitten saan?

-- Voit syöttää sitä, se syö munaa ja juo kylmää korviketta.

Toini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne
sulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen
ja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja
leikki päivät pitkät lasten kanssa.

Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella
muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen
neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi,
ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.

Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon
päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.

Odotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.

-- Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä
kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin,
sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.

Toini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:

-- Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten
valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.

Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen
kysymyksiin.

-- Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on
Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi
lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa!
Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on
viiden vuoden perästä vanhempi!

Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän
huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.

-- Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi
Toini rauhallisesti.

-- Silloin hän ansaitsee rangaistuksen, lupasi isä.

-- Pojat ois pitänyt kytkee nuoraan, ei ne muuten kestä, sanoi Mari.

-- Vihreät Kotkat voivat pitää loppukokousta, arveli Janne.

-- Tuossahan hän tulee. Missä sinä olet ollut, -- tiukkasi isä.

-- Mä kävin mummon luona ottamassa tämän ruusun. Se on niin suloinen.

Riston ääni oli niin hellä, ettei isä hennonut torua.

-- Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut
sinulle ruusun?

-- Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti
pakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.

-- Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella
vielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?

-- Siinä on sähköpattereita ja myrkkyliuospullo. Kyllä minä ne kannan.

-- Mitä myrkkyä siinä on? kysyi isä huolissaan.

-- Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä
välttämättä.

Vihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä
oli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen
kääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi
olivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.

-- On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt,
toivoi Janne ylpeänä.

-- Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi
isä kärsivän näköisenä.

-- Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli
junailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn
munan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli
siellä kärsivällisempää.

-- Hyvästi ruma Helsinki, huusivat lapset, kun juna alkoi liikkua.

Ensin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten
alkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.

-- Tämä on hurjan haga kirja. Sulevin äiti on kirjoittanut sen.

-- Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät
tavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.

-- Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen
paistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.

-- Nyt minun on nälkä. Saanko kovaksi keitetyn munan? kysyi Risto.

-- Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta
sellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.

-- Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti -- nyt tulemmekin
sinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.

-- Janne kiiruhti ulos ja palasi sylissään viisi pulloa.

-- Ei jäänytkään yhtään rahaa.

-- Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt
hyvin, sanoi äiti.

-- Ei tämmöinen jano mene vähällä, kyllä toisetkin juovat.

Ja totta se olikin, sillä Hyvinkäällä täytyi jo ostaa uutta.

Samassa alkoivat lapset nauraa.

-- Tuossa tulee isä ovesta eikä sillä ole lakkia.

-- Missä isän lakki on?

-- Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli
tuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?

-- Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin
laukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.

-- Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen,
sanoi Mari suuttuneena.

-- Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne
tavattoman anteliaasti.

-- Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa,
avusti Toinikin keskustelua.

-- Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha
lakkini, sanoi isä.

Aika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja
suunniteltiin kesää ja luettiin.

Pojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,
Piloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.

-- Ruvetaan nyt puhumaan Istallista, ehdotti Risto.

-- Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut
selville sen merkitystä, kysyi äiti.

Nyt alkoivat pojat vuoroon innokkaasti kertoa.

Janne alkoi:

-- Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi
bentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan
ja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.

-- Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me
pyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.

-- Kun se oli antanut nämä meille, niin me ammuttiin se takaisin kuuhun.

-- Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen
tuommosta, sanoi Mari.

Ympärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka
innosti poikia kertomaan.

-- Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen
särmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista,
alkoi Janne asiallisesti.

-- Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä
saareksi, jatkoi Risto.

-- Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa
sisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä
laivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.

-- Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä,
mammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa
ja mitä ennen oli.

-- Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen
riivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.

-- Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä,
pyysi Janne.

-- On kyllä, vastasi isä hajamielisesti jatkaen sanomalehden
lukemistaan.

Mari vaikeni tosin, mutta ei näyttänyt ollenkaan muuttaneen mieltään.

-- Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat
tähän asti oli pidetty salassa.

-- Siellä on niin suuria kirppuja kuin nyrkki.

-- Hyi sentään, kysypäs isältäs onko tuokii totta, murahti Mari.

-- Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. -- No missä ne
kirput ovat?

-- Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä,
puukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan
niistä.

-- Onko siellä ihmisiä? kysyi Toini.

-- Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan
niitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee
uusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi
sillä vedellä.

-- Mistä te sitä saatte? kysyi Toini.

-- Sitä on lähteessä, jossa sitä syntyy yksi tippa tunnissa.

-- Missä se viitonen on?

-- Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja
kaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.

-- Kesällä mollaan Viitosessa ja talvella Istallissa.

-- Kerran me saatiin Viitosessa niin suuri kala ja niin paksu kuin äiti.

-- Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä
syrjässä.

-- Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja
kaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.

-- Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen
vieraitten lasten puoleen.

-- Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä,
sanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.

Liisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään
levottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa
ja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista.
Vieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.

He olivat vilkkaassa keskustelussa, kun Janne tuli ja alkoi toimittaa:

-- Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on
juustoa päällä.

-- En minä välitä, vie pois, sanoi Liisa torjuvasti.

-- Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisin
Nummelaan asti ilman ruokaa.

Herra purskahti nauramaan ja sanoi:

-- Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja
sisältä?

-- Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun
käteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen
peräkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa -- -- --

-- Mene heti tiehesi, keskeytti Liisa vihaisesti.

-- Mä painun viivana pois. Sitä merkkiä ei näy, se on -- -- --

-- Mene kurja poika, huusi Liisa tulipunaisena raivosta.

-- Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän
näki parhaaksi lähteä.

Hän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan,
sillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.

Ei kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadia
Liisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.

-- Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan,
sanoi vieras herra.

-- Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun
sillä on herra seuraa, virnisteli Risto.

-- Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.

-- Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.

-- On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla,
sanoi Risto ja livisti pois.

Junamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.

-- Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit,
hoputti Janne.

Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.
Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.
Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.
Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan
torpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.

Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja
pensaiden keskellä.

-- Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.

-- Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja
nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.

Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta
samalla kertaa vanhaa ja rakasta.

-- Kuinka syvälle tämä maa on meidän omaa? kysyi Toini.

-- Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on
eri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste,
selitti Janne. -- Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa,
jotka asuvat jalkojemme alla.

Tuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa
tervetuloa.

-- Onko teille syntynyt viime talvena monta lasta? kysyi Toini.

-- Yks vaa, ei se täti joura tuora, kun yhren kerrallaan, sanoi Antti.

-- Mää olen pessyt itten ko te tulitte, kertoi Matti.

Koko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan
järjestämiseen.

Illalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina
oudosta ilmasta makasivat tiloillaan.

Uni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat
ympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän
näköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi
unissaan.

Äiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut
pikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi
nauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.




HEINÄKUUSSA.


-- Äiti, Paavo kirjoittaa, että se tulee meille huomenna. Eihän se
häiritse äitiä, etkun isojen vieraat eivät häiritse meitäkään, sanoi
Risto heinäkuun ihanana päivänä.

-- Tietysti Paavo saa tulla, mutta te ette saa keksiä yhtä rajuja
leikkejä, kuin viime kesänä, sanoi äiti.

-- Ei se Pihviä häiritse. Se kirjoittaa, että hänet olisi lähetetty
serkkujensa luo, mutta ne ovat niin kesyjä, ettei siellä voi kiljumatta
olla. Pihvi sanoo, että Horrilla on kivaa, etkun niitten äiti ei
kasvata poikia. Mä en ole sanonut sille, että äiti kasvattaa meitä
hurjasti. Ja Liisakin kasvattaa, vaikka me ei välitetä siitä.

Paavo tuli, ja pojat veivät hänet heti rantaan uimaan.

-- Tulukee rouva kahtomaan, minkälaista elämee poijat pittää
rannassa. Täyty jättee pyykinpesu kesken, jottei tulis omalletunnolle
immeishengen hukkoo, läähätti Mari rasittuneena, kuljettuaan rannasta
mäkistä tietä, niin nopeaan kuin jäykät jalat kannattivat.

Äiti juoksi aika kyytiä rantaan, Marin seuratessa jäljessä.

Ranta oli savinen, mutainen ja hyvin matala. Ensin äiti ei erottanut
poikia ensinkään, näki vain, että rantalieju liikkui. Lähemmäksi
tultuaan hän huomasi, että Janne, Risto ja Paavo olivat vajonneet
saveen kainaloita myöten. Siinä he kirnusivat vedensekaista puuroa,
niin että kuului miten alastomat ruumiit molskahtivat ylös ja alas.
Kasvot ja hiukset oli voideltu savella.

Janne oli leiponut savesta hatun päähänsä ja pistänyt siihen kirjavia
sulkia.

-- Äiti, tule tänne katsomaan, meillä on niin lämmintä ja pehmeää, tämä
on jukin kivaa, huusi Risto.

-- Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään
enää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana
poikien leikkiä.

-- Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme
järvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi
Joukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun
jokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti
Janne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät
vain näkyivät.

-- Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja
meni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki
leikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina
tarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.

-- Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäin
Ristolle.

-- Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi
äiti. -- Menkää nyt uimaan.

Mutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon
pojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari
murisi vieressä kuin vihainen karhu.

-- Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä
luontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo
näkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.

-- Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä,
eikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.

-- Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on
vuan kaskuissa.

-- Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole
vain tosia asioita?

-- Mittee sinä viisastelet? Neekerit ovat pakanoita, ja kun niijen
sielut on mustia, niin ne kuvataan mustiks ulkookiipäin. Ruamatussa
puhutaan kuvilla ja merkeillä.

-- Haa, Mari ei usko, että neekereillä on musta nahka, nauroi Janne
koettaen pestä savea Paavon korvista.

Kun pojat vihdoin olivat puhtaita, kiipesivät he saunan katolle
kuivattamaan itseään.

-- Katsokaapas Simolannientä, siellä olis ihana asua, huudahti Janne,
näyttäen kädellään järvelle päin.

-- Partiopojilla on siellä leirinsä. Rannalla on järin ihana hiekkamaa
ja ylempänä vuorella on teltat. Ne saavat itse laittaa ruokansa ja
nukkua vaatteet päällä ja naisia ei ole lähelläkään.

-- Mutta kuka neuloo housun napit kiinni ja rukoilee illalla? kysyi
Risto.

-- Sen he tekevät itse ja kaikki muutkin työt.

-- Minä en välittäs sellaisesta ruuasta, jota Janne laittas, se olis
varmaan myrkyllistä.

-- Mä keittäisin iilimadoista ja simpukoista hyvää soppaa. Suolaa
joukkoon, niin siitä tulis varmaan vahvaa ja hyvää ruokaa.

-- Hyi sentään, en minäkään vaan sellaista söisi, sanoi Paavo
kauhuissaan.

-- Jos sinä meinaat olla noin hieno, niin menet pian piloille. Mutta
ruskea sinä olet, mitenkä sinä olet tullut tuollaiseksi?

-- Minä olen ollut auringonkylvyssä, enkä minä ole hieno, vaikken syö
iilimatoja.

-- Mennään puutarhaan marjoja syömään, ehdotti Risto, jota vaivasi
nälkä.

Puutarhassa oli äiti poimimassa mansikoita.

-- Katsos Paavo, miten suuria murikoita meillä on. Päivälliseksi saatte
syödä niin paljon, kuin haluatte, sanoi äiti.

Paavo seisoi ja ihmetteli vähän aikaa ääneti.

-- Sopisiko tädille, että minä olisin täällä pitemmän aikaa? kysyi hän
vihdoin.

-- Kyllä varsin hyvin, mutta äitisi kirjoitti ja pyysi meitä
lähettämään sinut kotiisi, sillä te lähdette matkoille.

-- Se on kruinaalista, juuri kun mollaan totuttu makaamaan yhdessä ja
eilen tehtiin sovinto sen tappelunkin jälkeen, valitti Risto.

-- Tänäkin päivänä olet vain lukenut Monte Kriston kreiviä, etkä ole
ollut Pihvin kanssa yhtään ja kaniinit olisivat kuolleet nälkään,
jos en minä syöttäisi, sanoi Toini auttaessaan äitiä mansikoiden
poimimisessa.

-- Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt
me tahdotaan kiivetä vaahteraan.

-- Kutka me? kysyi Toini.

-- Minä ja minun umpisuoleni, sanoi Risto, juosten suuren vaahteran luo.

Pian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä
lapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin
sekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat
kiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.

-- Täällä on ihan kuin koko luokka, sanoi Toini.

-- Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko
elämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.

-- Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat
miten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.

-- Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on
vissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää,
ettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi
ne, joilla on kotimuikkareita.

Kahvikello soi, ja pojat lensivät suinpäin puusta alas.

-- Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi
minulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.

-- Anna heti minulle toinen, huusi Risto hyökäten Jannen kimppuun. --
Juuri Jannen tapaista laskea tuolla lailla.

Liisa tuli erottamaan poikia ja jakamaan tasan, pitäen samalla pienen
luennon hyvistä tavoista.

-- Aina tuo Liisa on olevinaan kuin aikaihmiset, tuskitteli Janne.

-- Mikset mene naimisiin, kun olet ylioppilas ja kauhean vanha?

-- Minun täytyy olla teitä kasvattamassa.

-- Sinun pitäisi saada herraksesi maratonjuoksija, niin se toimittaisi
kaikki asiat, eikä meidän tarvitsisi juosta aina. Taikka painija,
silloin olis parasta pitää suu kiinni vain, puhui Risto, suu täynnä
korppuja.

-- Te olette kauhean näsäviisaita. Ettekö tiedä, että minä olen niin
paljon vanhempi, että teidän oikeastaan pitäisi kutsua minua tädiksi.

-- Ooks bölö? Sinun pitää kunnioittaa minua, sillä minä olen esikoinen,
sanoi Janne lyöden tavallisen valttinsa pöytään.

-- Tiedättekö mikä päivä nyt on? Minä lähden kesäkursseille
Savonlinnaan, sanoi Liisa.

-- Se on mälvää. Sinä olet mehevä, vaikka sinä olet harmillinenkin,
sanoi Risto.

-- Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan
huoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi
Janne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.

-- Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä
maailmalla? kysyi Liisa.

-- Mä kirjoitan, jos lähetät postimerkkejä, vastasi Janne.

-- Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. -- Kuulepas, Liisa,
tiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?

-- No mikä?

-- Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos
sinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.

-- Voi rakas Risto-poju, sinä olet liikuttava, paljonkos sulla on rahaa?

-- Älä koeta halveksia, multa on viisikymmentä markkaa.

-- Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.
Minun tulee niin ikävä teitä.

-- Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne
käyttää tilaisuutta hyväkseen.

-- Minä ainakin pidän teistä, oli Liisan varovainen vastaus.

-- Mä tulen kerran sinua tapaamaan, lohdutti Risto.

-- Tule vain, mutta muista puhdistaa kyntesi hyvin.

-- Siinä tuli taas vanha kiusallinen Liisa esiin, etkö voi
lähtöhetkellä olla säädyllinen.

-- Mikä teistä sitten on säädyllistä? Ihmisillä näkyy olevan eri
mielipiteet siitä. Tulkaa nyt poimimaan minulle marjoja eväiksi.

Kun Liisa sitten lähtiessään alkoi hyvästellä, olivat pojat kadoksissa.

-- Kyllä pojat ovat kauheita. Tietävät, että erotaan moneksi
kuukaudeksi, eivätkä edes tule jäähyväisiä sanomaan, valitti Liisa,
jolle ero muutenkin oli vaikea.

-- Kyllä minä niille maksan sinun puolestasi, lupasi Toini. -- Hyvästi,
rakas Liisa, hyvästi, hyvästi.

Tuntia myöhemmin saapuivat pojat.

-- Joko Liisa on lähtenyt, miksei se odottanut meitä? kysyi Janne
nolona.

-- Ei juna odota. Missä te nyt olette olleet, kun ette muistaneet
Liisan lähtöä? kysyi äiti.

-- Ensin me pelastettiin Luigi Vampa, joka oli pudonnut likakaivoon.
Muut kukot olivat kaikki tallella paitsi Luigi Vampa ja sitten, kun
me pyydystettiin hiiriä puuvajan takana, niin me nähtiin, miten Luigi
purjehti likakaivossa, mutta se ei kiekunut yhtään. Eikä ollut hyvä,
että mollaan tehty hyötyä? Janne loi silmänsä hartaasti äitiin.

-- Sitten me mentiin Kaisan ja Hertan luo. Meillä on paljon
salaisuuksia yhdessä. Me laitetaan juhlat ja annetun tulot
orpolapsille. Janne näyttää taikatemppuja kemian alalta, Kaisa ja Toini
tanssivat pukusellaisen ja Risto pitää puheen.

-- Mistä sinä aiot puhua? kysyi äiti.

-- Mulla on hieno aihe, mä puhun hyvästä ja pahasta omastatunnosta.
Justiin, kun on oikein kivaa, niin omatunto tärvelee kaikki. Ja, kun
tekee sitä, mikä on ikävää, niin omatunto on tyytyväinen.

-- Liisalla on kamalasti omaatuntoa, mutta Jannella ei ole, paitsi
joskus illalla.

-- Risto osaa ajatella eri hyvästi, sanoi Toini ihaillen.

-- Sitten me kesittiin näytelmäkappale siihen juhlaan, Hertta ja Kaisa
tahtovat olla prinsessoja, Janne on ryöväri ja Risto prinssi. Toinista
tulee noita-akka, etkun se voi irvistää niin luonnollisesti, selitti
Janne.

-- Minäkin haluan olla prinsessa. Mari saa olla noita-akka, se on
paljon luonnollisempaa, pani Toini vastaan. -- Hoi, Mari rupeatko
näyttelemään teatteria? Saat eri jännittävän tehtäviin.

-- Mene pois luotan vanha kiusaaja, älä johata minua synnin tielle,
sanoi Mari kauhuissaan.

-- Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti -- Mutta kuinka voitte
unohtaa Liisan lähdön?

-- Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita,
ja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja
syytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me
annettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.

-- Parasta on, että kirjoitatte hänelle ja selitätte asian, sanoi äiti.

Seurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja
koettivat ratkaista "Nuorten Toverien" tehtäviä ja olivat tavattoman
levottomia.

-- Mä en jaksa enää lukea "Kiljusen Plättää" ja kaikki muut paremmat
kirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.

-- Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.
Kesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoi
Risto.

-- Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi "Kalamiehen
käsikirjan" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi "Kananhoito
kirjan" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua
viisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.

Vihdoin koitti aurinkoinen päivä.

Isä herätti lapset aamulla iloisella sanomalla.

-- Pukeutukaa pian, nyt pääsette huviajelulle moottorilla.

-- Eläköön, hurraa, eljen, eljen, huusi Janne.

-- Ai, jai, aijai aii!

-- Mitä nyt kuka huutaa? kysyi isä.

-- Riston majuri varmaan halkesi, sanoi Tomi.

-- Mikä?

-- Minulla on iso paise sääressä, sen nimi on majuri, käsivarressa on
luutnantti, ja jalassa on pieni rumpali, selitti Risto.

-- Mikähän Ristolla on kun se on saanut paiseita? Vedessä taitaa olla
vika. Te ryvettekin aina liejussa. Tule tänne niin pannaan laastaria,
sanoi isä.

Perhe-eväät ja Mooses lastattiin veneeseen, jota kuljetti perämoottori.
Vene oli saanut nimen Klukki, erään kenraali Kluckin jälkeen. Tämä oli
aina sodasta selviytynyt vaaroista ja seikkailuista.

-- Tämä Klukki on loisto vehe. Ilman sitä ei kesästä olisi mihinkään.
Aallot päilyy ja ilma on kuin hajuveden henki, runoili Risto.

-- Hyi, Janne, nyt sinä potkit minun hyvän hattuni litteäksi. Nosta se
äkkiä veneen pohjalta, huusi Toini.

-- Miksi sinä kuljetat hattua muassasi, etkun sinä et pidä sitä
päässäsi, kysyi Janne.

-- Milloinka mä sitä käyttäisin, jos en retkillä. Nyt se on melkein
piloilla. Jannessa on jotain tiikerimäistä.

-- Pyydä anteeksi Toinilta, vaati isä.

-- En mä viitsi pyytää anteeksi likoilta.

-- Tottele nyt heti, sanoi isä ankarasti.

Janne murjotti ensin, mutta sanoi sitten:

-- Toini, anna heti paikalla anteeksi.

-- Tuo on huono anteeksipyyntö, sanoi äiti.

-- Etkös vastaa, Toini, annatko anteeksi, tai sulle käy mälvästi,
uhkasi Janne.

-- Annan, mutta hattuni on silti litteä.

Kun oltiin perillä leiriydyttiin ihanalle hiekkarannalle. Lapset
uivat ja nauttivat. Eväs maistui ihanalta ja metsikkö soi siimestä
vanhemmille.

-- Ei mikään ole niin mehevää kuin kesä ja loma ja perhetragediia,
etkun äiti järjestää, huudahti Risto ja heittäytyi paistattamaan
aurinkoa.

-- Minkähän näköisiä opettajat olisivat jos ne menisivät huvimatkalle
ja uisivat ja kahlaisivat hiekassa? kysyi Toini ja nauroi omille
hulluille kuvitelmilleen.

-- Eivätkä saisi kuulustella tai panna ketään laskemaan. Se olisi kivaa
nähdä, lisäsi Risto.

-- Silloin niillä itsellään olisi ikävä olla. Maikat sanovat, että
parasta maailmassa on velvollisuuksien täyttäminen eikä huvimatkat ole
kenenkään velvollisuus, arveli Janne.

-- Opettajista ei muu ole kivaa kuin lukeminen ja hiljaa istuminen.
Vain jumpan maikka ymmärtää vähän aatetta, sanoi Risto.

-- Mitä aatetta? kysyi isä.

-- Työväen aatetta, mä tarkoitan oppilaita. Ja nyt mä olen nälissäni,
sanoi Risto tavallisen lauseensa.

-- Näin vietettiin suloinen päivä. Lapset nauttivat pilvetöntä onnea
ja pienet harmit, niinkuin housujen putoaminen veteen, muurahaisten
puremat ja jalasta vedettävät tikut kuuluivat kesätunnelmaan.

Janne heitti Mooseksen veteen ja pesi sitä saippualla. Siitä Mooses
hermostui -- se livisti rannalle ja kieri pöytäliinalla, joka oli
levitetty maahan. Äiti tuli pahoilleen ja sanoi, että oli turhaa
raahata eläimiä huvimatkalle.

-- Kuinka me voitaisiin nauttia mistään jos koko perhe olisi täällä ja
yksi sen jäsenistä surisi yksinään kotona? kysyi Risto.

Illemmalla lähdettiin kotiinpäin ja Janne sai ohjata Klukkia, silloin
kun oltiin keskellä järveä.

-- Katsokaa kuinka vanha Kesämäki kimmeltää ilta-auringon valossa,
sanoi isä.

-- Ei mikään kimmellä niinkuin se. Auringon laskiessa se on aivankuin
satulinna, haaveili Risto.

-- Sitä ei saa koskaan myydä, se on meidän ikioma Kesämäki, sanoi Janne.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME MIEHET ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that:

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.