Gloria : Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia

By Ernst Lampén

The Project Gutenberg eBook of Gloria
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Gloria
        Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia

Author: Ernst Lampén

Release date: December 4, 2024 [eBook #74837]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GLORIA ***

language: Finnish




GLORIA

Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia


Kirj.

ERNST LAMPÉN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




SISÄLLYS:


Johdanto.
Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.
Pyhät sädekehät, gloriat.
Laotse.
Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.
Taivaankuningatar.
Kukkaskeijukaiset.
Gaotaina Buddha.
Buddha ja naiset.
Buddhalainen pelastusajatus.
Tuhlaajapoika.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Kreikkalaisten pyhät tarut.
Troijan sodan syyt.
  Paris.
  Hälinä Olympossa.
  Tuomarin edessä.
Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.
Pan ja Syrinks.
Zeus ja Io.
Europa.
P. Jaakobin alku evankeliumi.
Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin
   Tuomaan kirjoittamia.
Paavalin ja Teklan teot.
Lukianos.
Manalanmatka eli Tyranni.
Jumalien kokous.
Omar Ibn Ibrahim Khayam (1048-1131).
  Synti.
  Ikuinen arvoitus.
  Mahdotonta.
  Perusteltu toivomus.
  Hiiteen.
  Lempi yli kaiken.
  Jumalalle.
  Allah puhuu.
  Rukous.
  Itsessäsi.
  Profeetan käsky.
  Lyhyt vuoropuhelu.
  Ainoa varmuus.
  Viimeinen toivomus.
Iankaikkisen elämän kaipuu.




Johdanto.


On aivan ihmeellistä todeta, miten perusteiltaan yhtäläiset kaikkien
kansojen pyhät kertomukset ovat, miten paljon lainoja tavataan
kaukanakin toisistaan asuvien kansojen uskonnollisten ajatusten ja
kertomusten välillä. Tiedetäänhän, miten yhtäläinen maallisten tarujen
ja kertomusten sävy on kaikkien kansojen tarustoissa, miten vilkasta
satujen, runoaiheiden, sananlaskujen ja arvoitusten lainaus on ollut
kautta aikojen. Tiedetään myös jo, että sama vilkas vuorovaikutus
on ollut olemassa uskonnollisiin käsitteisiin katsoen. Nekin ovat
kulkeneet lainoina kansalta kansalle. Kansojen pyhät tarut ja
kertomukset ovat myös syntyneet juuri samasta ihmishengen halusta
ihannoida niiden keskuudessa eläneitten suurmiesten oppia ja elämää.

Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille,
on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi
nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä
hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän
ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin
tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on
aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen
isänsä.

Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt
kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut
niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille.
Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin
kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut
hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen
suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi
sanotaan.

Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei
mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa
ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää
hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja.
Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin
ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan
kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja.
Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo
mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin
ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa
kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.

Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi
muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua
ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan
rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen
elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.

Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden
voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama,
jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein
samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien
tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena,
sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat
veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja
miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman
kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten
rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat
käydä suurille kansanryhmillekin.

Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat
siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.

Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys,
mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai
muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin,
niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina
muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat
varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat
erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai
kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen
maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla
asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä
nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien
asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti
tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin,
toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin
kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat
kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan
ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen
noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten
jumalien kanssa.

Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan
kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla,
että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset,
jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat
ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä,
jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas
kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen
eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan
suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu
Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä,
vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys.
Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia,
jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".

Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä
siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä
vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista
ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi.
Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia
ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan
nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet
ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on
tilaisuus.

Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä,
pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa.
Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin
todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun
kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän
jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili
toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit
nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille
jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on
syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.

On henkilöitä, jotka väittävät, että nykyaika uskonnollisessa
suhteessa on täysin verrattava Kristuksen syntymän vuosisataan.
Tosin nykyään suurella mielenkiinnolla koetetaan tieteellisesti
valaista uskonnollisia käsitteitä sekä muinaisuudessa että nykyisten
barbaarikansojen kesken, on kuuluisia teologeja, jotka jo väittävät,
että kristillinen pelastusoppi perustuu aasialaiseen taruun
syntiinlankeemuksesta ja että sen täyttyminen, Kristuksen syntyminen,
myös on aasialainen taru. Mutta emme vielä ole kehittyneet Rooman
keisarivallan alkuaikojen tasolle; eivät meidän pappimme vielä
hymyile pyhille taruille, he ovat yhä edelleen totisia ja uskovat.
Eikä pyhimystaruja tarvitsekaan ivata, eihän ole pakkoa niitä
sananmukaisesti uskoa, mutta niiden hartaalle sävylle täytyy antaa
lempeä tunnustus ja ihailu.

En tahdo kieltää, että tällä pyhien tarujen julkaisullani on
uskonnollinenkin tarkoituksensa. Tahdon, rinnastamalla useitten
kansojen taruja muutamissa uskontojen pääkohdissa, näyttää, kuinka
yhtäpitäviä ja samanlaisia ne pohjaltaan ovat, kuinka paljon lainoja
kansojen kesken on otettu ja annettu. Kirjan tarkoituksena on siis
suvaitsevaisuuden tunteen herättäminen lukijassa, kun hän tulee
huomanneeksi, ettei toinen uskonto ole toistaan jumalisempi.

Raamatussa sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen".
Olkoon niin, mutta vielä suurempi totuus piilee siinä väitteessä, että
"ihmiset ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen". Tuskinpa nämä ihmisten
luomat jumalankuvat eroavat toisistaan sen enempää kuin Jumalan luomat
ihmiskuvatkaan.

       *       *       *       *       *

En tässä julkaisussa käytä tieteellisten kirjojen menettelytapaa
varustaa kertomukset nooteilla, numeroilla ja kirjallisuusluettelolla.
Annan sen sijaan kirjoitusten edellä ja niiden perästä sellaisia
tiedonantoja ja huomautuksia, jotka katson olevan tarpeellisia
sisällyksen ymmärtämiseen. Monet tiedonannot ovat oppineille ennestään
tutut; heille en niitä ole tarkoittanut. Mutta koska luulen ja
toivon, että moni vähemmänkin koulua käynyt tulee selailemaan tätä
kirjaa, olen katsonut välttämättömäksi, että tällaiset opastukset
tekstin ymmärtämiseksi seuraavat sekä kirjoituksen edellä että heti
perässä. Samasta syystä olen lyhykäisesti selostanut jonkun vähemmän
tunnetun uskonnon perusajatukset, ennenkuin olen antanut tarujen
puhua omaa, yksinkertaista, haltioitunutta kieltään. Lopuksi annan
sivistyneen helleenin, Lukianoksen, puhua julki ajatuksensa aikansa
ylitsevuotavasta taruaiheistosta. Hänen kirjoituksensa ovat sepitetyt
samoihin aikoihin kuin evankeliumit, niin että ne ovat omiaan
osoittamaan, miten sivistynyt maailmanmies suhtautui sen ajan suuriin
uskonnollisiin virtauksiin. En ole myöskään unohtanut muhamettilaisen
viisaan Omar Khayam’in suhdetta profeettansa synkkään oppiin.

Olen useinkin orjallisesti kääntänyt tarun kertomukset siitä
huolimatta, että ne kirjallisessa suhteessa ovat kankeita. Ajan sävy ja
kulttuuritaso ilmenevät täten selvemmin.

Nyt kun täydellinen uskon vapaus Suomessa on laillistettu ja kaikki
maailman uskonnot ovat yhtä luvalliset maassamme, on aika käsissä,
että Suomen kansa perehtyy uskontojen historiaan. Tämä kirjaseni
pyrkii jossakin määrin täyttämään sitä puutetta, mikä suomalaisessa
kirjallisuudessa vallitsee tällä alalla.

Helsingissä syksyllä 1923.

_Ernst Lampén_.




Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.


Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604
ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari
Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena,
siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana
ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen
esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä
heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi
peittyi.

Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon
hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon
muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:

On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli
ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa,
on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle.
Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin
Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein
Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen
ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta,
taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä,
ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon
emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana
olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä
ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa
lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys
ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää
häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen
tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä
tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot
uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa
elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa
julistavat hänen kunniaansa.

       *       *       *       *       *

Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet
voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa
niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi
on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin
arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele
yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.




Pyhät sädekehät, gloriat.


Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun
pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he
eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on
vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä
tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin
virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi
miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten
hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti
kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja
viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä
seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet
tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen
toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja
Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala
hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko
maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä
pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi.
Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja
virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista
kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän
sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi
virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani
vähitellen.

Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää,
jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät.
Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran
yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä
huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta.
Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen
tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.

— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi
valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä
uskalla mennä sisään heidän luoksensa.

Silloin virkkoi mies:

— Olenhan minäkin oppinut. Eikö minulla olekaan sädekehää, kun et sinä
minua kavahda, vaan käyskentelet minun kanssani huviksesi?

— Sinun päässäsi on vain musta pölyhattara, vastasi kettu. Ei sinusta
ole koskaan nähty valoa lähtevän.

Oppinut häpesi ja karkasi ketun kimppuun; kettu hävisi taas räkättäen
ja nauraen.

       *       *       *       *       *

Taivaanmestari vastaa kiinalaisilla taoisteilla meidän katolilaisten
paavia.

Oppineitten sädekehä taas vastannee meidän aikojemme laakeriseppeleitä
ja tohtorinhattuja. Ne eivät aina levitä valoa ympärilleen, yhtä
vähän kuin Kiinassakaan; ovatpahan vain mustia pölyhattaroita, joille
kettu-konnat virnistelevät.




Laotse.


Laotse on oikeastaan vanhempi kuin taivas ja maa. Hän on se keltainen
vanhus, joka neljän muun kanssa loi maailman. Mutta eri aikoina
hän on useampia kertoja ilmestynyt maailmaan. Kuuluisin on hänen
ilmestyksensä "vanhana lapsena" nimeltä Li (luumu). Tämä tapahtui
näin: Hänen äitinsä tuli raskaaksi yliluonnollisella tavalla ja kantoi
häntä seitsemänkymmentäkaksi vuotta. Kun hän syntyi, tuli hän ulos
äitinsä vasemmasta kainalosta. Hänellä oli alusta pitäen harmaa tukka,
sentähden sanottiin häntä vanhaksi lapseksi. Hän osasi myös heti puhua.
Kun hänen isänsä ei ollut ihminen, viittasi hän luumupuuhun, jonka alla
syntynyt oli, ja sanoi: "tämä olkoon nimeni".

Hän saavutti suuren taikataidon, jonka kautta hän sai elämänsä
pitkitetyksi. Kerran hän pestasi palvelijan. He sopivat, että tämä
saisi sata kuparikolikkoa päivittäin; hän ei kumminkaan maksanut
sovittua palkkaa, niin että hän lopulta oli velkaa palvelijalleen
seitsemän miljoonaa kaksisataa tuhatta kuparikolikkoa. Silloin nousi
hän mustan sonnin selkään ja ratsasti länteen. Hän otti mukaansa
palvelijansa. Kun he saapuivat Han-Gun solaan, teki palvelija tenän ja
vaati palkkaansa. Mutta Laotse ei antanut pennin pyörääkään.

Kun he lähestyivät solavahdin taloa, näkyi taivaalla punaisia pilviä.
Solavahti ymmärsi merkin ja tiesi, että pyhimys lähestyi. Sitten meni
hän pyhimystä vastaanottamaan ja otti hänet huoneeseensa. Hän uteli
viisaalta salaisia tietoja, mutta Laotse pisti vain kielensä pitkälle
ulos suustaan eikä virkkanut sanaakaan. Siitä huolimatta kestitsi
solavahti häntä mitä kunnioittavimmin huoneessaan. Laotsen renki kertoi
solavahdin palvelijalle, että hänen herransa oli hänelle paljon rahaa
velkaa, ja pyysi, että hänen puolestaan puhuttaisiin hyvää Laotselle.
Kun palvelija kuuli niin suurta summaa mainittavan, houkutteli se häntä
haluamaan niin rikasta miestä vävykseen, ja niinpä antoikin tyttärensä
hänelle vaimoksi. Vihdoin tuli asia solavahdinkin korviin ja hän astui
rengin kanssa Laotsen eteen. Silloin sanoi Laotse rengilleen:

— Voi veikkonen! Sinä olisit jo aikoja sitten kuollut. Minä pestasin
sinut, ja kun olin köyhä enkä voinut sinulle antaa rahaa, olen
syöttänyt sinulla elämän taika-annosta. Sentähden olet vielä nytkin
elossa. Minähän sanoin sinulle: jos länteen minua seuraat pyhän rauhan
valtakuntaan, niin tahdon palkkasi maksaa kilisevässä kullassa. Mutta
tätä sinä et ole tahtonut.

Samalla nappasi hän renkiä niskaan. Silloin tämä aukaisi suunsa ja
oksensi elämän taika-annoksen maahan. Siinä näkyi vielä aivan tuoreina
zinoberilla kirjoitetut merkit. Mutta renki sortui kokoon ja muuttui
tuota pikaa kuivaksi luuläjäksi. Solavahti lankesi polvilleen hänen
eteensä ja rukoili hänen puolestaan. Hän lupasi maksaa Laotsen puolesta
rengille ja pyysi Laotsea herättämään renkinsä taas henkiin. Silloin
teki Laotse taikoja luuläjässä, ja tuossa tuokiossa oli renki hengissä.
Solavahti maksoi rengille hänen palkkansa ja antoi hänen mennä. Tämän
jälkeen kunnioitti hän Laotsea mestarinaan, ja Laotse lahjoitti hänelle
ikuisen elämän taian ja jätti hänelle oppinsa viidessätuhannessa
sanassa, jotka solavahti kirjoitti muistiin. Kirja, joka siten syntyi,
on "_Järjen ja Elämän_" kirja.

Laotse katosi sitten ihmisten silmistä. Mutta solavahti on hänen
oppiaan seurannut ja on siirretty kuolemattomien joukkoon.

       *       *       *       *       *

Laotse ja Väinämöinen syntyvät samalla tavalla, nimittäin vanhoina
miehinä neitseestä yliluonnollisella tavalla. Laotse ja Kristus
herättävät ihmisiä kuolleista.

Kiinalaisesta tarusta puuttuu kaikki se runollisuus ja ylevähenkisyys,
mikä on ominaista Kristus-taruille.




Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.


Ennenkuin taivas ja maa erkanivat toisistaan, oli kaikki yhtenä
vesihöyrypallona, jota sanottiin kaaokseksi. Siihen aikaan muodostuivat
neljän perusvoiman henget, ja niistä syntyi viisi vanhusta. Ensimmäisen
nimi oli keltainen vanhus, hän oli maan hallitsija. Toisen nimi oli
punainen herra, hän oli tulen hallitsija. Kolmannen nimi oli hämyn
herra, ja hän oli veden hallitsija. Neljännen nimi oli puun ruhtinas,
ja hän oli puitten hallitsija. Viidennen nimi oli metalliäiti ja hän
hallitsi metalleja. Nämä viisi vanhusta panivat kaikki perusvoimansa
liikkeelle, niin että vesi ja maa vaipuivat alas. Taivas liiteli
korkeuteen ja maa muuttui kovaksi notkossaan. Sitten antoivat he veden
kokoontua jokiin ja mereen, ja vuoret ja lakeudet sukelsivat ylös. Niin
aukesi taivas, ja maa jakautui. Syntyi aurinko, kuu ja kaikki tähdet,
tuuli, pilvet, sade ja kaste. Keltainen vanhus antoi maan puhtaimman
voiman kiertää ja liitti tähän tulen ja veden vaikutuksen. Silloin
pilkistivät esille ruoho ja puut, linnut ja eläimet sekä käärmeitten ja
hyönteisten suku, kalat ja kilpikonnat. Puun ruhtinas ja metalliäiti
yhdistivät valon ja varjon ja loivat siten ihmissuvun miehiksi ja
naisiksi. Vähitellen muodostui siten maa.

Siihen aikaan oli yksi, joka oli nimeltä Jaspislinnan todellinen
ruhtinas. Hän oli salaoppia harjoittamalla hankkinut itselleen
taikavoiman. Nuo viisi vanhusta pyysivät häntä hallitsemaan korkeimpana
jumalana. Hän omisti Jaspislinnan, joka oli tehty valkoisesta
nefriitistä ja jossa oli kultainen portti. Hänen edessään seisoivat
kahdenkymmenen kuukartanon hoitajat ja ukkosen ja suuren karhun
jumalat, sitäpaitsi joukko onnettomuutta tuottavia jumalia, jotka
aikaansaivat pahoja, turmiollisia töitä. Nämä kaikki auttoivat
Jaspislinnan todellista ruhtinasta hallitsemaan tuhansia taivaan alla
asuvia sukuja, jakamaan elämää ja kuolemaa, onnea ja onnettomuutta.
Tämä Jaspislinnan herra on juuri itse suuri jumala.

Nuo viisi vanhusta vetäytyivät syrjään, saatuaan työnsä päätetyksi,
ja elivät siitä lähtien hiljaisessa puhtaudessa. Punainen herra
asui etelässä tulenjumalana. Hämyn herra asui pohjolassa sumean
pohjoisnavan suurena herrana. Hän asui vesikristallisessa linnassa.
Hän on myöhemmin lähettänyt pyhän Kungfutsen maailmaan. Sentähden on
tämän pyhän miehen nimi kristallin poika. Puun ruhtinas asui idässä.
Häntä kunnioitettiin vihreänä herrana, ja hän hoitaa sikiämistä ja
kaikkien luotujen esille kumpuamista. Hän omistaa kevätvoiman ja hän
on rakkauden jumala. Metalliäiti asuu jaspisjärven rannalla, hänen
nimensä on myöskin lännen Kuningatar-äiti. Hän johtaa haltiattarien
parvia ja hallitsee kaikkea muuttumista ja kasvamista. Keltainen vanhus
asuu keskellä. Hän vaeltaa alituiseen ympäri maailmaa pelastaakseen ja
auttaakseen kaikenlaisesta hädästä. Kun hän ensikerran maailmaan tuli,
oli hän keltainen herra, joka ihmisille opetti kaikenlaisia taitoja.
Myöhemmällä iällään hän tutki maailmanmieltä eetteri vuorella ja
lensi ylös säteilevään aurinkoon. Dshoun hallitsijahuoneen aikana hän
uudestaan syntyi nimellä Li Oerl. Hänen äitinsä kantoi häntä 81 vuotta,
ennenkuin hänet synnytti. Syntyessään oli hänellä valkoinen parta ja
tukka, sen tähden annettiin hänelle nimi Laotse (valkoinen lapsi).
Hän kirjoitti kirjan "Järjestä ja elämästä" ja julisti maailmalle
oppiaan. Häntä kunnioitetaan Taoismin päämiehenä, Hän hallitsijahuoneen
aikana ilmestyi hän taas vanhuksena Ho-Shang-Gung-virran rannalle. Hän
levitti mahtavasti Taon oppia, niin että siitä ajasta lähtien Taoismi
saavutti suuren kukoistuksen. Tätä oppia sanotaan vielä tänäkin päivänä
keltaisen vanhuksen opiksi. Niinhän sana kuuluukin: "Alussa oli Laotse,
hänen jäljestään taivas." Tämä kai johtuu siitä, että Laotse juuri oli
alkuaikojen keltainen vanhus.

       *       *       *       *       *

Vastustamattomasti tunkee lukijan mieleen gnostilaisten Logos-oppi,
jonka apostoli Johannes on lainannut evankeliuminsa alkuun näillä
sanoilla: "alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli
se sana". Jumalan sanan, Kristuksen, avulla nimittäin taivas ja maa
luotiin.




Taivaankuningatar.


Taivaankuningatar, myöskin pyhäksi äidiksi kutsuttu, oli eläessään
neitsyt Fukienista, nimeltä Lin. Kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista
vuotta, kuoli hän naimattomana neitseenä. Hän oli puhdas, harras ja
hurskas luonteeltaan. Hän osoitti valtaansa merellä, jonka tähden
merimiehet häntä kunnioittaen rukoilevat. Kun tuulet ja aallot
arvaamatta heitä ahdistavat, huutavat he häntä avukseen, ja alati hän
on valmis heitä kuulemaan.

Fukienissa on paljon merimiehiä, ja joka vuosi tapahtuu, että miehiä
hukkuu. Oli kai niin, että Taivaankuningatar eläissään tunsi sääliä
maanmiestensä hätää kohtaan. Ja koska hänen mielensä aina paloi
auttamaan hukkuvia, ilmestyi hän hyvin usein merellä.

Kaikissa merta kyntävissä laivoissa on Taivaankuningattaren kuva
kajuutassa, ja laivassa säilytetään kolmea paperista tehtyä
talismaania. Ensimmäisessä hän on maalattu kruunu päässä ja valtikka
kädessä, toisessa neitsyenä tavallisessa puvussa, kolmannessa tukka
hajallaan, avojaloin, miekka kädessä ja seisovana. Jos laiva joutuu
vaaraan, poltetaan ensimmäinen kuva, ja pelastus lähestyy. Ellei se
auta, poltetaan toinen ja lopuksi kolmas. Jollei tästäkään ole apua,
silloin on hoito poissa.

Kun tuulessa, myrskyssä ja sumussa laiva joutuu pois tolalta, silloin
hurskaita rukouksia lähetetään Taivaankuningattarelle. Silloin ilmestyy
punainen lyhty meren pinnalle. Ken lamppua seuraa, pääsee turvaan
kaikista vaaroista. Usein nähdään Taivaankuningatar pilvissä seisomassa
ja miekallaan sumua ja tuulta halkomassa. Tuuli häipyy silloin sekä
pohjoiseen että etelään, ja aallot asettuvat.

Pyhän kuvan edessä laivassa on aina puinen sauva. Usein sattuu, että
louhikäärmeet pitävät iloaan merellä. Ne ovat kaksi jättiläismäistä
kalaa, jotka vastakkain puhaltavat vettä ylös korkeuteen, niin että
taivaan aurinko himmenee ja synkkä pimeys verhoo meren. Loitolla näkyy
silloin pieni aukko pimeydessä. Jos sitä kohti silloin ohjaa laivan,
pääsee pulasta ja joutuu rasvatyyneen. Kun katsoo taakseen, näkee
molempien kalojen vettä oksentavan. Laiva on juuri niiden kitasten ohi
pujahtanut. Aina näitten ympärillä on myrsky, kun ne uivat; sentähden
poltetaan paperia tai villoja, jottei laiva pyörteisiin suistuisi,
tai perämies polttaa uhritulta kajuutan sauvan edessä. Senjälkeen
heilauttaa hän sauvallaan yhden kerran ympäri vetten päällä, ja
louhikäärmeet käpristävät pyrstöhän ja häviävät.

Noin kaksisataa vuotta sitten varustettiin sotajoukko valloittamaan
Formosaa. Päällikön lippu vihittiin valkoisen hevosen veressä.
Silloin ilmestyi yht’äkkiä Taivaankuningatar lipputangon kärkeen.
Silmänräpäyksessä hävisi hän näkyvistä, mutta sotaretkellä oli hyvä
menestys.

Toisen kerran sai ministeri Dshoun Ling käskyn asettaa uusi kuningas
Liu-Kiu-saarille. Kun laivasto kulki Korean ohi, nousi myrsky ja
he joutuivat tuuliajolle mustaan pyörteeseen. Vesi oli musteen
väristä; aurinko ja kuu kadottivat valonsa, nousi puhe, että nyt
sitä oli jouduttu mustaan pyörteeseen, josta ei vielä kukaan ollut
hengissä suoriutunut. Merimiehet ja matkustajat odottivat vaikeroiden
hengenlähtöään. Äkkiä ilmestyi vedenkalvon yläpuolelle lukemattomia
valoja ikäänkuin punaisia lamppuja. Silloin riemastuivat merimiehet ja
rukoilivat kajuutassa:

— Me jäämme henkiin, sanoivat he, Pyhä Äiti on saapunut.

Ja vallan oikein, ihana neitsyt ilmestyi kultaiset renkaat korvissa.
Hän huiskasi kädellään ilmaan; tuuli tyyntyi ja laineet laskeutuivat.
Tuntui siltä, kuin väkevämpi käsi olisi hinannut laivaa. Räiskyen
sukelsi se aaltojen halki, ja kohta selkisi laiva mustasta pyörteestä.

Dshou Ring tuli takaisin, kertoi asiasta ja pyysi, että
Taivaankuningattarelle rakennettaisiin temppeli ja neitsyt itse
merkittäisiin jumalien listaan. Ja keisari suostui hänen pyyntöönsä.

Tästälähtien seisoo kaikissa satamissa Taivaankuningattarien
temppeleitä. Neljännen kuukauden kahdeksantena päivänä vietetään hänen
syntymäpäiväänsä näytelmillä ja uhreilla.

       *       *       *       *       *

Lukija on kai jo tehnyt vertailunsa. Neitsyt Maarian liikanimihän on
muun muassa Taivaan kuningatar. Hänen nimiään ovat myöskin suuri äiti,
pyhä äiti, pyhä neitsyt. Neitsyt Maariaa palvellaan katolisissa maissa
aivan yleisesti myöskin meren jumalattarena, jota merimiehet hädässään
rukoilevat ja jolta he avun saavat.




Kukkaskeijukaiset.


Oli kerran oppinut, joka oli vetäytynyt maailmasta erilleen oppiakseen
salaisia tietoja. Hän asui yksinään piilossa ihmisiltä. Pirttinsä
ympärille hän oli istuttanut monenmoisia kukkia, bambuja ja muita
puita. Vallan kätkössä se sijaitsi siellä tuuheassa kukkapensaikossa.
Ainoastaan poikanen oli hänellä palvelijana toimittamassa hänen
asioitaan, mutta tämä asui eri majassa. Kutsumatta hän ei saanut astua
sisään. Oppinut rakasti kukkiaan kuin omaa henkeänsä. Ei milloinkaan
hän astunut puutarhansa rajojen ulkopuolelle.

Olipa kerran ihana kevätaamu. Kukat ja puut helottivat ihanimmassa
kukoistuksessaan, raitis tuuli puhalteli, ja kuu loisti kirkkaana.
Siinä istui hän viinimaljan ääressä ja nautti elämästään.

Yht’äkkiä hän näki kuutamossa tummapukuisen neitosen sivu sipsuttelevan
Neitonen kumarsi syvään hänelle, tervehti häntä ja sanoi: "Olen sinun
naapurisi. Täällä on kokonainen parvi tyttösiä, jotka ovat matkalla
tapaamaan kahtatoista tätiään. He lepäisivät mielellään hetkisen tässä
kukkatarhassa ja pyytävät siihen lupaa."

Oppinut huomasi, että tässä oli kysymys jostakin vallan
eriskummallisesta ilmestyksestä, jonka tähden hän ilolla myöntyi
pyyntöön. Neitonen kiitti ja poistui.

Hetken perästä hän toi koko joukon tyttösiä, jotka kantoivat kukkia
ja pajunoksia. Kaikki tervehtivät oppinutta. Heillä oli kauniit
ja hienot kasvonpiirteet ja solakat ja hempeät vartalot. Kun
hihojaan heiluttelivat, lehahti suloinen tuoksu heistä. Moisia ei
ihmismaailmassa ole nähty.

Oppinut käski heidät sisään huoneeseen hetkeksi istahtamaan. Sitten hän
kysyi:

"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Tuletteko Kuuttaren linnasta vaiko
lännen Kuningatar-äidin nefriittilähteestä?"

— Emmehän niin suurta sukua ole, virkkoi hymyillen vihreäpukuinen
neitonen. — Minun nimeni on Salix. — Sitten hän esitteli toisen,
valkeapukuisen ja sanoi: — Tämä on neiti Prunofora, tässä tämä
helakanpunainen on Persika, tämä tummanpunainen on Punika. Me kaikki
olemme sisaruksia ja tahdomme tänään käydä tervehtimässä kahtatoista
lounatuulen tätiä. Tänä iltana on niin ihana kuutamo, ja on niin
hurmaavaa täällä puutarhassa. Ylen olemme kiitollisia sinulle, ettäs
otit meidät vastaan.

— Kiitos, kiitos, sanoi oppinut.

Samassa ilmoitti tummapukuinen palvelijatar:

— Lounatuulen tädit ovat jo saapuneet.

Heti nousivat neitoset pystyyn ja menivät ovelle heitä vastaan.

— Aiomme juuri tulla tätejä tervehtimään, sanoivat he iloisesti. —
Tämä herra tässä on pyytänyt meitä hetkeksi istumaan. Sepäs sattui
mainiosti, että täditkin saapuivat tänne. Miten ihana yö nyt onkaan,
nyt tyhjentäkäämme pikari tätien terveydeksi.

Senjälkeen he käskivät palvelijattarensa tuoda viiniastiat sisään.

— Onko lupa istua? kysyivät tädit.

— Talon isäntä on hyvin ystävällinen, vastasivat neitoset, ja paikka on
hiljainen ja yksinäinen.

Neitoset esittelivät tädit oppineelle. Hän jutteli tätien kanssa
pari ystävällistä sanaa. Heidän olennoissaan oli jotakin häilyväistä
ja hulmuilevaa. Heidän sanansa pursuilivat ulos suusta, ja heidän
läheisyydessään tuntui viluinen henkäys.

Sillävälin oli palvelijatar saanut pöydän ja tuolit järjestykseen.
Tädit istuutuivat yläpäähän, neitoset heitä lähinnä, ja oppinut
liittyi heihin istuutuen alimmalle paikalle. Kohta notkui pöytä
herkullisimmista ruoista ja ihanimmista hedelmistä, tuoksuva viini
täytti pikarit. Ne olivat herkkuja, joita ihmiset eivät tunne.
Kuu kumotti taivaalla, ja kukat lemusivat henkeä-salpaavasti. Kun
viini ehti vaikuttamaan, hypähtivät neitoset pystyyn ja rupesivat
tanssimaan ja laulamaan. Viehkeiltä kajahtivat äänet hämärtävässä
yössä, ja neitosten tanssi oli kuin perhosten, jotka kukkien päällä
liihottelevat. Hurmaantuneena ei oppinut enää tiennyt, taivaassako vai
maassa hän oli.

Kun tanssi oli lopussa, istuutuivat neitoset jälleen pöytien ääreen
ja kiertelevät pikarit tyhjennettiin tätien kunniaksi. Oppinuttakin
muisteltiin eräässä juomapuheessa, ja hän vastasi puheeseen siroin
sanakääntein.

Ne kaksitoista tätiä olivat luonteiltaan hieman kevytmielisiä.
Sitäpaitsi alkoi viinikin jo hieman vaikuttaa. Kun yksi heistä koroitti
maljansa, vapisi hänen kätensä hieman, ja ennenkuin hän ehti varoa,
vuodatti hän Punikan hameille vähän viiniä. Punika, joka oli nuori ja
tulinen ja rakasti puhtautta, kavahti suuttuneena pystyyn, kun näki
punaisen hameensa viinin tahrimana.

— Te olette todellakin sangen varomattomia, virkkoi hän vihoissaan. —
Toiset sisaret teitä pelkäävät, minä en teitä kavahda.

Tädit suuttuivat myöskin puolestaan ja sanoivat:

— Kuinka tuo nuori letukka uskaltaa meitä solvata!

Samalla he käärivät helmansa kokoon ja nousivat pystyyn.

Kaikki neitoset piirittivät heidät ja sanoivat:

— Punika on nuori ja kokematon. Hän on juovuksissa eikä tiedä mitä hän
tekee. Elkää pahastuko! Huomenna hänen täytyy vitsa mukanaan saapua
luoksenne ja ottaa vastaan rangaistuksensa.

Mutta ne kaksitoista tätiä eivät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa,
vaan poistuivat. Senjälkeen hyvästelivät neitosetkin ja hävisivät
kukkanurmikolle. Kauan istui oppinut kaihoisiin unelmiinsa vaipuneena.

Seuraavana iltana tulivat kaikki neitoset takaisin.

— Me asumme kaikki sinun puutarhassasi, sanoivat he hänelle. — Joka
vuosi häijyt tuulet meitä kiusaavat, ja olemme sentähden rukoilleet
tätejä meitä suojelemaan. Eilen Punika heitä loukkasi, ja me pelkäämme,
etteivät he meitä enää auta. Me tiedämme sinusta, että ystävyydellä
olet meihin suhtautunut, josta sydämellisesti sinua kiitämme. Meillä
on nyt vakava pyyntö sinulle, että sinä joka vuoden alussa teet
pienen, punertavan lipun ja siihen maalaat auringon, kuun ja viiden
kiertotähden kuvat ja pystytät sen puutarhasi itäosaan. Näin saamme me
sisaret rauhan ja olemme kaikista kärsimyksistä pelastetut. Kun sitten
itätuulet tulevat, suojelee lippu meitä.

Oppinut lupasi tämän auliisti, ja neitoset huudahtivat yhteen ääneen:

— Kiitämme sinua suuresta ystävällisyydestäsi ja palkitsemme tämän
vielä kerran.

Niin he läksivät, ja suloinen tuoksu täytti koko puutarhan.

Oppinut teki sellaisen punaisen lipun, ja kun määräpäivänä aamuvarahin
itätuuli rupesi porottamaan, pisti hän vikkelään lipun puutarhaan.

Myrsky yltyi yltymistään, metsät huojuivat, puut kaatuivat. Ainoastaan
puutarhan puut eivät liikahtaneetkaan.

Silloin oppinut huomasi, että Salix oli paju, Prunofora luumu ja
nokkava Punika granaattiomena, joitten voimakasta kukintaa myrsky
ei pysty hävittämään. Nuo kahdeksantoista tätiä taas olivat tuulen
haltiattaria.

Seuraavana iltana tulivat kukkaskeijukaiset taas kaikki ja toivat
kiitokseksi hänelle valoa säihkyviä kukkia.

— Sinä olet pelastanut meidät, lausuivat he, — meillä ei ole mitään
muuta mitä sinulle lahjoittaisimme. Syö nämä kukat, niin olet kauan
elävä ja kartat vanhuuden raihnauden. Jospa sinä meitä vuosittain
suojelet, niin jäämme mekin sisaret kauan elämään maan päälle.

Oppinut teki työtä käskettyä ja söi kukkaset. Silloin muuttui hänen
vartalonsa ja hän oli taas notkea kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen.
Aikojen kuluessa hän saavutti salaisen tiedon ja siirrettiin
kuolemattomien joukkoon.

       *       *       *       *       *

Meille kristityille on outoa, että iankaikkinen elämä suodaan pienestä
kohteliaisuudesta, jota on osoitettu kuvankauneille neitosille, ja
parista ystävällisestä sanasta, jotka on lausuttu hieman kalseille,
vanhoille tädeille, mutta kiinalaisilla on tässä asiassa toisenlainen
arviointi, hieman ritarillisempi. Kiinalainen Faust on viattomampi
kuin germaanilainen veljensä, mutta hänellähän ei ollutkaan niin perin
huonoa seuraa kuin Saksan sankarilla, jonka paras ystävä oli pahahenki,
Mefistofeles.




Gaotama Buddha.


Noin 500 vuotta ennen Kristusta syntyi intialaisten uskonpuhdistaja
Gaotama, Sakyan aatelista sukua, tunnettu kunnianimellään Buddha =
kirkastettu, Kapilavastun kaupungissa. Tänäkin päivänä, kaksi ja
puoli tuhatta vuotta hänen syntymänsä jälkeen, on Buddhan-uskolaisia
maailmassa satoja miljoonia. Hänen elämäkertansa on niin tarujen
koristama, että se vie voiton kaikista pyhistä kansansankarien
ihmetöistä. Mutta meille kristityille tuntuu tämä elämäkerta tutulta.
Se hipoo niin monessa kohdin evankeliumien kertomusta, että näyttää
siltä, kuin molemmat olisivat käyttäneet samoja lähteitä tai sitten
lainanneet toisiltaan. Näin kertoo buddhalaisten evankeliumi,
Lalitavistara:

       *       *       *       *       *

"Suuri Ihminen" taivaassa oli jumalien kehoituksesta päättänyt
antautua ihmisten vapahtajaksi, astua alas maailmaan ja alentua
syntymään naisesta. Hän valitsi äidikseen hurskaan kuningattaren Majan,
kuningas Suddhodanan puolison, Kapilavastun kaupungista. Kuningatar
vieraantui miehestään joksikin aikaa ja vetäytyi yksinäisyyteen
hartausharjoituksilla valmistumaan korkeaan tehtäväänsä. Silloin
tapahtui, että hän kukkien koristamana, kauniissa luolassa leväten,
unessa näki valkoisen elefantin sukeltavan ruumiiseensa. Ääni sanoi:

"Sinä tulet täyttymään suurinta riemua. Poika sinulle syntyy, jonka
jäseniä ihmeelliset merkit koristavat, jalo vesa kuninkaallista
sukua, ylevämielinen kuningasten kuningas. Hän on oleva Buddha,
kirkastettu, joka koko maailmalle riemun tuopi kuolemattomuuden
ihanalla ravinnolla." Majan ruumiista säteili tuli peninkuormittain
joka taholle. Sairaat tulivat Majan luo, ja he pääsivät tuskistaan,
niin pian kuin kuningatar oli laskenut kätensä heidän päänsä
päälle. Kymmenen kuukautta tämän unen perästä Maja synnytti,
saastuttamattomana, pojan, joka heti synnyttyään korkealla äänellä
julisti: "Minä olen ylevin ja paras ja olen lopettava kaiken tuskan."

Silloin saapuivat taivaallisten henkien joukot tervehtimään
vastasyntynyttä vapahtajaa, maa järisi, taivaallinen tuli välähti,
kuurot kuulivat ja sokeat näkivät, ja yksin tuonelassakin tuskat
hetkeksi taukosivat.

Niihin aikoihin oli hurskas tietäjä Asita, joka Himalajassa erakkona
asui, nähnyt taivaalla ihmeellisiä merkkejä, että suuri kuningas oli
syntynyt maailman vapahtajaksi. Hän laskeutui alas Kapilavastuun,
tapasi lapsen kuninkaanlinnassa ja huomasi salaisista merkeistä, että
pojassa "Taivaan suuri ihminen" oli ilmestynyt, ja samassa hän itki.
Kysymykseen, miksi itki, hän vastasi: "Tämä on opettava lakia, joka
alusta, keskeltä ja lopusta sisältää vain hyvettä; minä en enää ole
näkevä hänen pelastustyötään, sentähden itken."

Pojaksi kasvettuaan hämmästytti Gaotama opettajiaan erinomaisilla
tiedoillaan; hän vaipui syviin mietelmiin.

Tapahtui kerran kevätjuhlilla, että pojan hoitajatar kadotti hänet
näkyvistään. Kauan häntä haettiin, kunnes isänsä löysi hänet
viikunapuun alta, jonka varjo koko päivän siirtymättä häntä suojasi,
viisasten miesten ympäröimänä, joitten kanssa poikanen hengellisistä
asioista keskusten. Isän hämmästyneisiin kysymyksiin poikanen vastasi:
"Isäni, heitä pellon kyntämiset syrjään ja pyri korkeampiin asioihin."
Mutta poikanen palasi isänsä kanssa takaisin kaupunkiin ulkonaisesti
mukaantuen ympäristön tapoihin, mutta sisällisesti miettien tulevan
vapahtaja-kutsumuksensa aatteita. Hän otti osaa hovin kaikkiin
ilonpitoihin, harrasti urheilua, otti aviovaimon, sai pojan, jonka
syntyessä Buddha lausui: "Tässä on uusi ja vankka side, joka minun
on katkaistava." Nähdessään ihmisten monet tuskat ja kärsimykset hän
päätti luopua upeasta elämästään. Vanhemmat, ystävät ja aviovaimo
koettivat kieltää, mutta ei mikään auttanut. Hiljaisena yönä hän ääntä
päästämättä hyvästeli nukkuvaa vaimoaan ja lastaan ja jätti ratsun
selässä kaupungin. Ensin hän liittyi pariin bramaaniin, mutta ei
löytänyt heiltäkään vastauksia polttaviin kysymyksiinsä. Omin päinsä
hän ryhtyi katumusharjoituksiin ja eleli niin pidättyvää elämää, että
kuolema häntä lähenteli. Silloin hän huomasi, ettei sellainenkaan elämä
tuota tyydytystä. Hän heitti askeetinelämän, söi ja joi taas niinkuin
muutkin ihmiset. Samassa entiset ystävät ja tuttavat jättivät hänet,
hän seisoi yksin maailmassa sydämessään vain polttava kysymys: "miten
pääsen olemuksen tuskasta vapaaksi?" Hänen kamppailevaa mielentilaansa
käyttivät hyväkseen ilmassa liitelevät henget.

Mara, himon ja kuoleman ruhtinas, koetti kaikenlaisella petoksella
saattaa hänet luopumaan vapahtajan tieltä. Ensin hän laski myrskyt,
sateet, tulilieskat ja kalliot syöksymään Gaotamaa vastaan, mutta
tehottomina lysähtivät nämä aseet pyhimyksen jalkojen juureen,
kosketellen hieman häntä, ei vahingoittaen. Mara koetteli häntä himon
aseilla. Käski kauniit tyttärensä suloudellaan vangitsemaan pyhimystä,
mutta häpeissään täytyi heidän tunnustaa hänen hyveensä kestävyys.
Vihdoin seurasi kovin koettelemus. Mara lupasi hänelle maailman ylimmän
vallan ja herruuden, jos hän luopuisi muutenkin saavuttamattomasta
henkisestä tarkoitusperästään. Mutta Gaotama vieroitti hänet luotaan
sanoilla: "Jospa lienetkin himon herra, et ole totuuden herra, jonka
perille minä sinun uhallasikin olen pääsevä."

Kohta tämän koettelemuksen perästä Gaotama koki ratkaisevan
valaistuksen hetken. Hänen istuessaan viikunapuun alla hiljaisiin
mietteisiin vaipuneena välähti tiedon valo hänen aivoihinsa. Hän oppi
ne neljä perustotuutta, joihin pelastus perustuu, nimittäin: 1) Koko
elämä on kärsimystä, sillä se on alituista halua, joka ei koskaan
sammu, pyrkimystä ilman saavutusta, omistamista, jota kadottaminen
uhkaa. 2) Kärsimyksen juuret eivät sijaitse meidän ulkopuolellamme,
vaan itsessämme, meidän haluissamme, elämässämme ja vallanjanossamme.
3) Pelastuksen tuskasta tarjoaa tämän janon sammuttaminen, elämänhalun
tukahduttaminen, oman itsensä voittaminen, halujen sammuttaminen.
Nirvana. Ja vihdoin: 4) Tie tähän päämaaliin on tuo kahdeksanosainen,
pyhä polku, jolla on seuraavat nimet: "Oikea usko, oikeat päätelmät,
oikea sana, oikea työ, oikea pyrkimys, oikea elämä, oikea ajatus, oikea
itseensävaipuminen."

Tämän ilmestyksen kautta Gaotamasta tuli Kirkastettu eli Buddha.
Vielä 50 päivää hän viipyi pyhän hyvän ja pahan tiedon puun alla,
missä kirkastus oli tapahtunut, ja punnitsi epäröiden, pitikö hänen
pitää tämä pelastava totuus omana tietonaan vai pitikö julistaa
muillekin ihmisille, joitten karkea mieli, maallisen kilvoituksen takia
pilkkoiseen pimeyteen verhottuna, ei jaksaisi sulattaa tätä syvää,
kätkettyä totuutta. Silloin itse jumalat korkeuksista laskeutuivat
alas rohkaisemaan epäröivää horjuvaista, jotta hän, säälistä ihmisten
surkeutta kohtaan, ilmoittaisi ihmisille pelastavan totuuden. Ja niin
hän läksi kaikelle kansalle opettamaan pelastuksen tietä.

Sen jälkeen Buddha saarnasi Benaresissa kaikelle kansalle ja samosi
ylt’ympäri koko maan matkustavana totuudenjulistajana. Suuri menestys
oli hänellä kaikkialla. Rikkaat ja köyhät, oppineet bramaanit ja kansa,
joka työtä tehnyt ja raskautettu oli, kuuntelivat hänen saamojaan
pelastuksesta, ja osa heistä liittyi hänen opetuslapsikseen ja
seuralaisikseen.

Kun hän oli kerännyt 60 opetuslasta, lähetti hän heidät maailmaan
saarnaamaan sanoen: "Menkäät ulos monille voitoksi, säälien maailmaa,
ja saarnatkaa suloista oppia täydellisestä ja puhtaasta elämästä!"
Buddhan rakkain oppilas oli hänen serkkunsa, nimeltä Ananda, josta
sanottiin, että hän enimmät on kuunnellut ja kuulemansa parhaiten
kätkenyt mieleensä. Mutta oli Buddhankin opetuslasten joukossa
Juudas Iskariotinsa, nimeltä Dewadatta, jonka paha henki oli saanut
pistetyksi heidän joukkoonsa murhatakseen Buddhan. Korkeampi käsi
pelasti kumminkin Buddhan sortumasta hänen juoniinsa. Vaikka Buddha
oli, väitellessään bramaanien ja askeettien kanssa, ihmetöistä lausunut
seuraavat sanat: "en opeta oppilailleni, että he kansan edessä
yliluonnollisilla voimilla ihmeitä tekisivät, vaan opetan heille näin,
eläkää niin, että hyvät työnne kätkette ja syntinne tunnustatte", niin
siitä huolimatta vilkas intialainen taruaisti sitoi Buddhan päähän
ihmemestarin kruunun, joka on vieläkin kirjavampi kuin Kristuksen.

Kun Buddha 80 v:n ikäisenä, vaikutettuaan kiertävänä saarnaajana
45 vuotta, tunsi loppunsa lähenevän (noin v. 480 e.Kr.), keräsi hän
opetuslapsensa ympärilleen ja varoitti heitä: "Olkaa herkeämättä
valveilla, vaeltakaa aina pyhinä, säilyttäkää suljettuina ja hyvin
valmiina sielunne! Joka horjumatta aina vaeltaa uskollisena totuuden
sanalle, hän tempaisee itsensä irti syntymästä ja kuolemasta ja tunkee
kaiken kärsimyksen päähän." Vielä hän kysyi, oliko hänen opissaan
jotakin heille hämärää. Kun kaikki vaikenivat ja Ananda selitti,
ettei kellään ollut epäilyksiä Buddhan opista, silloin hän lausui
viimeiset sanansa: "Kaikki, mikä syntynyt on, katoaa. Toimikaa innolla
pelastustyössänne."

Sen jälkeen Gaotama astui Nirvanaan.

Nousi kova ilma ja pitkäisen jylinä, ja maa järisi hänen
eronhetkellään. Ja kun hänen ruumiinsa laskettua komeasti koristetulle
polttoroviolle, syttyi tämä itsestään tuleen.

       *       *       *       *       *

Tarkkaava lukija on huomannut ne monet yhtäläisyydet, jotka ovat
olemassa Buddhan ja Kristuksen opin ja elämän välillä. Kumpi on
lainannut? Arvattavasti se taru, joka on nuorempi. Tai ovat molemmat
lainanneet vieläkin vanhemmasta tarustosta. Ei kukaan kristitty usko,
että maa järisi Buddhan hengenlähdössä, mutta kaikkien kristittyjen
tulee uskoa, että temppelin esirippu repeytyi Kristuksen kuolinhetkenä.




Buddha ja naiset.


Nainen on synnintuoja, niin sanotaan raamatussa. Eeva vietteli
Aatamin, ja samaa ovat miljardit naiset tehneet maapallon miehille.
Hurskaat profeetat ja askeetit ovat suoriutuneet miten kuten muista
haluistaan, mutta naisen herättämät tunteet ovat aina olleet vaikeimmat
tukahduttaa. Vanhat buddhalaisten historiakirjat ovat täynnä
kertomuksia ja mietelmiä naisten parantumattomista juonista.

Näin sanoo buddhalainen:

Niinkuin kalan kulku meressä, niin tutkimattoman salainen on naisen
luonne, jossa totuutta on vaikea löytää, jonka valhe on kuin totuutta
ja totuus niinkuin valhetta. — Ananda kysyy Buddhalta:

— Kuinka meidän täytyy, oi Herra, kohdella naista?

— Teidän täytyy karttaa hänen silmäystään.

— Mutta jospa me sittenkin näemme sen, Herrani, mitäs silloin täytyy
tehdä?

— Ei saa häntä puhutella, Ananda.

— Mutta jospa sittenkin joudumme puheisiin naisen kanssa, mitäs sitten?

— Silloin teidän täytyy pitää tarkasti varanne.

Ananda parka, Buddhan rakkain opetuslapsi, evankelista Johanneksen
vastine, joutui usein kiusaukseen. Eräs kohtaus, joka osaltaan
muistuttaa Kristuksen ja samarialaisen vaimon tapaamista kaivon luona,
kävi seurauksiltaan kovin arveluttavaksi.

Kun Mestari oleili Sravastissa, oli Anandan tapana käydä läheisessä
kaupungissa kerjuulla. Kerran kaupungista palatessaan vaivasi häntä
jano ja hän näki erään tshandala-tytön, nimeltä Praktri, hakevan
kaivosta vettä.

— Sisareni, sanoi Ananda hänelle, — anna minulle vettä juoda.

Praktri vastasi:

— Mutta minähän olen tshandala-tyttö, arvoisa Ananda. (Tshandala on
halveksituin kasti Indiassa; tshandalaisen kätteleminenkin jo tuotti
saastaa.)

— Sisar, sanoi Ananda, — en ole kysellyt sinun perhettäsi enkä
kastiasi, mutta jos sinulla vettä on antaa, anna minulle, minä tahdon
juoda.

Silloin tyttö antoi hänelle kulauksen ja rakastui samalla silmittömästi
pyhimykseen. Hän ilmoitti äidilleen, että hänelle tulee kuolema
eteen, jollei hän saa Anandaa miehekseen. Silloin valmisti äiti, joka
oli suuri noita-akka, väkevän lemmenjuoman ja loihti sillä Anandan.
Taikatemppu onnistui, Ananda saapui tshandalaisten kotiin, jossa
ylen ihastunut Praktri jo oli tehnyt vuoteet valmiiksi. Mutta juuri
vaaran kireimpänä hetkenä Ananda purskahti itkuun ja rukoili sydämen
tuskassaan Buddhalta apua. Tämä tulikin omalla loitsuvoimallaan avuksi.
Ja Buddhan loitsu masensi noita-akan konstit.

Ananda läksi tshandala-talosta ja palasi luostariinsa. Suuri noita-akka
selitti onnettomalle tyttärelleen, että Buddhan loitsuluvut olivat
hänen noitumisiaan väkevämmät. Mutta Praktri, tshandala-tyttö, ei
ollut parantunut lemmestään. Hän meni kaupunkiin ja rupesi seuraamaan
Anandaa, kun tämä keräsi almuja. Taas kääntyi Ananda tuskissaan
Mestarin puoleen apua pyytäen. Tämä antoi Praktrin tulla luokseen,
suostui näennäisesti hänen haluunsa päästä Anandan vaimoksi, mutta
taivutti hänet hienolla tavalla tekemään siveyslupauksen ja rupeamaan
nunnaksi.

Ja hän ei ainoastaan leikkauttanut tukkaansa ja pukenut nunnankaapua
päällensä, vaan hän myös tunkeutui neljän jalon totuuden ymmärtämiseen
ja käsitti perinpohjin Buddhan uskonnon.

Mutta kun bramaanit, sotilaat ja porvarit Sravastissa kuulivat,
että Buddha oli vihkinyt tshandala-tytön nunnaksi, kauhistuivat he,
ilmaisivat tapahtuman kuningas Prasenajitille, ja tämä lähti heti
Mestarin luo nuhtelemaan häntä. Suuri joukko Sravastin bramaaneja,
sotilaita ja porvareita oli myöskin sinne kerääntynyt.

Buddha antoi bramaanien siveysopista ja koko kastilaitoksesta murhaavan
arvostelun vertauksien muodossa. Muuttivatko kuuntelijat mielipiteensä,
siitä ei taru kerro.




Buddhalainen pelastusajatus.


Otan päälleni kaikkien olentojen kärsimykset, olen lujasti päättänyt
tämän tehdä, minä kestän sen, en pyörrä takaisin, en pakene, en
säikähdä, en vapise, en pelkää, en peräänny enkä hämmästy. Miksikä en?
On välttämätöntä, että kaikkien olentojen kuorman otan kantaakseni.
Sillä lupauksen olen tehnyt pelastaakseni kaikki olennot. En ainoastaan
omaa pelastustani ajattele. Sillä minun täytyy pelastaa kaikki olennot
Samsaran joesta kaikkitietoisuuteen vakaan päätökseni veneellä. Olen
päättänyt jokaisessa tuskan paikassa viipyä miljoonia aikakausia.
Miksikä? Koska parempi on, että minä yksin kärsin, kuin että kaikki
luodut vajoovat tuskan kuiluihin. Minä uhraan itseni lunnasrahaksi.

       *       *       *       *       *

Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla
sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava,
aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi
ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan?
Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista
uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman
synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein
nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.

Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja
kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin
minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä
päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa
itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus
tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta
vanhemmat.




Tuhlaajapoika.


Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan
vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt
mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron
jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä
isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä
luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui
rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden
ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä
mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti
palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten
raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä,
että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen
kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa
luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata
hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin
hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä
vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta
kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti,
että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi,
oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa
perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on
ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen,
asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.




Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.


Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen
Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista
aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen,
senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa
ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin
perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa.
Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa
ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi
ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan
miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa,
suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä
kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.

Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän
tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta
selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto
on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:

"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille,
joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen
kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen
pakosta puhunut."

Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa
suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein
viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän
menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa
nuhtelevan sävyn.

Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin.
Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein
ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa
vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin
saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo:

Enempää sanomatta hän käski pappien tuoda esiin Apis-jumalansa. Niinpä
he läksivät sitä noutamaan. Tämä Apis eli Epafos oli vasikka, syntynyt
lehmästä, joka ei enää saa tulla kantavaksi. Egyptiläiset sanovat, että
taivaasta iskee valon säde alas lehmään, ja että se siitä synnyttää
Apiksen. Mainittu vasikka on muuten musta, mutta sillä on seuraavat
merkit: otsassa sillä on kolmionmuotoinen, valkea täplä, selässä
ikäänkuin kotkankuva, hännässä kahdenlaatuiset karvat ja kielen alla
kovakuoriaisen tapainen.

Niin pian kuin papit olivat tuoneet Apiksen, Kambyses, joka jo oli
jotenkin hullu, tempasi tikarinsa ja tahtoi pistää Apista vatsaan,
mutta iskikin sitä kupeeseen. Naurahtaen hän silloin virkkoi papeille:
"Voi teitä konnia, semmoisiako ovatkin jumalat, että niissä on
lihaa ja verta ja että ne voivat tuntea rautaa? Vaikka onhan tämä
jumala egyptiläisten arvoinen. Mutta ette te rankaisematta pidä
minua pilkkunanne." Näin lausuttuaan hän antoi käskyn asianomaisille
ruoskia pappeja ja tappaa muista egyptiläisistä jokaisen, jonka
tapaisivat juhlimasta. Siten egyptiläisten juhla sai loppunsa ja papit
rangaistuksen. Mutta kupeeseen lyöty Apis riutui temppelissä, missä
se virui, ja kun se haavastaan kuoli, niin papit Kambyseen tietämättä
hautasivat sen.

Näin hirveästi Kambyses siis riehui sekä persialaisia että liittolaisia
vastaan oleskellessaan Memfissä. Hän avasi myös vanhat hautakammiot
ja katseli ruumiita. Niinpä hän myös tuli Hefaistoksen pyhättöön ja
laski paljon pilaa jumalankuvasta. Hefaistoksen kuva on nimittäin hyvin
niitten foinikialaisten pataikien kaltainen, joita foinikialaiset
kuljettavat kolmisoutujen kokissa. Mutta niiden varalle, jotka eivät
semmoista ole nähneet, tahdon ilmoittaa seuraavan tunnusmerkin:
pataiki on lintukotolaisen mokailu. Kambyses meni myöskin kabeirien
pyhättöön, johon ainoastaan papin on lupa mennä sisälle. Niidenkin
kuvat hän poltti, paljon niitä pilkattuaan. Nekin ovat samanlaisia kuin
Hefaistoksen kuvat ja niitä sanotaankin hänen lapsikseen.

Minusta on siis aivan ilmeistä, että Kambyses oli tullut kovin
raivoksi, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pilkkaamaan pyhiä asioita
ja tapoja. Jos näet joku ehdottaisi ja käskisi kaikkia ihmisiä
valitsemaan itselleen kaikkein kauneimmat tavat, niin jokainen kansa
harkittuaan ottaisi omansa; niin pitää kukin omia tapojaan kaikista
tavoista kauneimpina. Ei ole siis todennäköistä, että muu kuin hullu
ihminen tekee sellaisista asioista pilkkaa. Että kaikki ihmiset
arvelevat tapojen suhteen tällä lailla, sen saattaa päättää monesta
muustakin merkeistä, mutta varsinkin seuraavasta. Hallitusaikanaan
Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi,
mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat,
etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Sen jälkeen Dareios kutsui
luokseen muutamia niistä indialaisista, joita sanottiin kallatilaisiksi
ja jotka söivät vanhempiansa. Niiltä hän helleenien läsnäollessa, jotka
tulkkien kautta saivat tietää, mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta
rahasta he ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat
ääneensä ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt
kerran tapa, ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan,
että tapa on kaikkein kuningas.

Kun ajattelemina, miten sankassa suvaitsemattomuuden yössä Europan
kansat ovat nyt kohta puolitoista vuosituhatta hamuilleet ja
haparoineet, kuinka monta Kambysestä, ja häntäkin vielä julmempaa
uskonvainoojaa Europa on alueillaan sietänyt, jopa kunnioittanutkin,
niin tämä Herodotoksen suvaitsevaisuuden opetus ja ylistys
häikäisee nykyaikaisen ihmisen mieltä kuten varhaisen kointähden
välähdys, joka leimahtaa kerran, mutta kohta peittyy harmaan
ikäviin, läpinäkymättömiin, matalalla leijaileviin pilviin. Jo 500
vuotta ennen Kristusta nämä viisaat sanat lausuttiin, vasta nyt
2,400 vuotta sen jälkeen alkaa ihmiskunnan enemmistö tajuta, että
uskonnollinen suvaitsevaisuus on korkeampaa siveellistä laatua kuin
valtiouskonnoitten tähän asti harjoittama tunnustuksellinen kuristus ja
sorto.

       *       *       *       *       *

Yhteinen piirre vanhassa jumalakäsityksessä oli oppi Jumalan kateudesta
ihmissukukuntaa kohtaan. Prometeus, tulen jumala, valon tuoja,
kytkettiin kallioon, jossa korppikotka raateli hänen maksaansa; Aatami
ja Eeva ajettiin pois paratiisista, koska olivat syöneet tiedon puusta
ja Jumala pelkäsi, että ihminen tulisi jumalien vertaiseksi. Aivan
samaa mieltä on myöskin Herodotos. Hän panee Xerxeen sedän suuhun
seuraavat sanat:

Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita ylemmäksi kohoaviin
luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella, vaan että pienet
eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina suurimpiin rakennuksiin
ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä jumalan tekee aina
mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi. Samaten myös
saattaa vähäinen sotajoukko tuhota lukuisan, kun jumala kateellisena
herättää sotilaissa pelkoa tai heihin iskee ukkosensa, niin että he
kunniattomasti saavat tuhonsa. _Sillä ei jumala salli kenenkään muun
kuin itsensä olla korkea._

       *       *       *       *       *

Kun Herodotos tapasi Traakiassa kansan, joka uskoi kuolemattomuuteen,
ei hän malttanut vaieta, vaan "pakko" pani hänet puhumaan. Usko
kuolemattomuuteen oli kreikkalaisesta niin outoa, ettei sitä
kannattanut syrjäyttää vaitiololla. Usko kansan vapahtajaan, joka
voittaa kuoleman vallan ja nousee taas ylös maailmaan, ei sentään ollut
outo syyrialaisissa taruissa, johon Adonis-taru niin selvästi viittaa.
Herodotos kertoo Dareios-kuninkaan kukistaneen geetit, jotka uskoivat
kuolemattomuuteen:

Ja heidän kuolemattomuuden uskonsa on tämmöinen. He eivät luule
kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltian tykö. Toiset
heistä kutsuvat tätä samaa nimellä Gebeleitsis. —

Mutta sen mukaan kuin minä olen saanut tietää Hellespontoksen ja
Pontoksen maissa asuvilta helleeneiltä, oli mainittu Salmoxis
ihminen ja palveli orjana Samoksessa; ja hän palveli Pythagoraalla,
Mnesarkoksen pojalla. Sitten hän tultuaan vapaaksi oli hankkinut
itselleen suuria rikkauksia, jonka jälkeen hän oli lähtenyt pois
omaan maahansa. Siihen aikaan viettivät traakialaiset kurjaa elämää
ja olivat jokseenkin ymmärtämättömiä. Mutta tämä Salmoxis, joka
tunsi joonialaisen elinlaadun ja hienostuneempia tapoja, kuin mitä
traakialaisilta saattoi odottaa, hän kun oli seurustellut helleenien ja
Pythagoraan kanssa, joka ei ollut heikoimpia helleenien tietoviisaista,
valmistutti itselleen miessalin, johon otti vastaan kaikki etevimmät
maanmiehensä ja kestitsi heitä. Ja samalla hän opetti, ettei hän itse
eivätkä hänen juomaveikkonsa ynnä kaikki heistä polveutuvat kuolisi,
vaan joutuisivat paikkaan, missä alati tulisivat elämään ja nauttimaan
kaikkea hyvää. Mutta sillävälin kuin hän näin teki ja puhui, hän teetti
maanalaisen huoneuksen. Ja kun huoneus oli hänellä täydellisesti
valmiina, niin hän katosi traakialaisten näkyvistä, astui alas
maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja traakialaiset
ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena
Salmoxis ilmestyi heille, ja siten he uskoivat mitä hän oli sanonut.

Niin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen
tulee, en sitä usko enkä ole hioin uskomattakaan; kuitenkin luulen
mainitun Salmoxiin eläneen monta vuotta ennen Pythagorasta. Mutta
olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tai joku geettien kotimainen
haltia, jätämme hänet sikseen.

       *       *       *       *       *

Lukianos, helleeniläinen filosofi sata vuotta jälkeen Kristuksen,
laskettelee leikkiä Olympon jumalien muka kuolemattomuudesta
ja väittää, että skyytit ja geetit vaativat myös itselleen
kuolemattomuutta. Hän pahoittelee sitäkin, että Salmoxis on otettu
kreikkalaisten jumalien joukkoon, vaikka hän maailmassa oli vain orja.
Lukianos ei tietänyt, että Jumalan poikakin otti orjanmuodon päällensä
ja tuli maailmaan pelastaakseen ihmiskunnan, sitten, kuoltuaan ja
ylösnoustuaan, kohotakseen taivaaseen, isän jumalan luo.




Kreikkalaisten pyhät tarut.


Mikä suunnaton ero onkaan olemassa kahden naapurikansan, kreikkalaisten
ja juutalaisten, jumalakäsitteiden välillä! Kreikkalaisten taivas on
täynnä iloisia, kiihkeästi elämänhaluisia, jopa joskus remuaviakin
jumalia, joitten hallitsija ja käskijä Zeus vihapäissään tosin sinkosi
tuhoavia ukkosennuoliaan, mutta lepyttyään lallatteli, leikitteli
ja lemmiskeli oikein jumalallisin mittakaavoin. Eikä hänen lempensä
kohdistunut ainoastaan Olympon moniin kauniisiin naisjumalattariin,
hänen hellä mielensä paloi yhtä usein sinipiikojen, merenneitojen
ja vuorinymfien pariin. Eivätkä ihmistenkään tyttäret saaneet olla
häneltä rauhassa, jos vain ne olivat kauniita, sieviä ja somia. Sillä
kauneutta Zeus, niinkuin kaikki muutkin jumalat, palvoi luomakunnan
perusprinsiippinä.

Jumalako loi ihmiset omaksi kuvakseen, niinkuin raamattu sanoo, vai
ihminenkö loi jumalat omiksi huvikseen? Jälkimmäinen väite on ainakin
yhtä tosi kuin edellinen.

Kreikan kansa on sekä taiteellisesti että tieteellisesti ollut maailman
lahjakkain kansa. Sentähden heidän jumalansa ja jumalattarensa olivat
sekä kauniita että viisaita. Taivaaseen koroitettiin kauneimmat ja
viisaimmat ihmisten joukossa. Kristittyjen jumalalla on vain yksi
"ainutsyntyinen" poika ihmisten tyttäristä, Zeus-jumalalla on satoja
sadoista eri äideistä.

Miten toisenlainen onkaan juutalaisten Jehova! Hän on aasialainen
tyranni, jonka eteen täytyy heittäytyä maahan pelolla ja vavistuksella,
jota täytyy kasvot lattian rajassa rukoilla, että: käännä valaistut
kasvosi puoleeni ja ole minulle armollinen, eläkä johdata minua
kiusaukseen, vaan anna minulle syntini anteeksi, sillä annanhan minäkin
anteeksi muitten synnit. Jehova on totisuuden perikuva; kauneudesta hän
ei välitä, tieteitä hän ei rakasta, päinvastoin niitä vihaa ja pelkää.
Ensimmäisen ihmisparin hän karkoitti paratiisista vain sen takia, että
se oli tullut yhtä viisaaksi kuin jumala, se kun kykeni erottamaan
hyvän pahasta. Jehovalle on pääasiana, ettei hänen uskovaisensa saa
palvella muita jumalia "hänen edessään". Sentähden juutalaisten tiede
oli mitätöntä, heidän taiteensa arvotonta kreikkalaisten tieteeseen
ja taiteeseen verrattuina. Raamattu sisälsi kaiken, mitä juutalainen
tieteeltä vaati. Kreikkalaisten tiede taas kehittyi vallan vapaasti,
jumaluusopin sitä ollenkaan kahlehtimatta. Kreikkalaisille siis
nykyinen maailma on velkaa vapaan ajattelemisen aatteen, kaiken
tieteensä ja taiteensa esikuvat.

Raamatun hengessä tarkastettuina kreikkalaisten jumalain tarut tuskin
ovat pyhiä, mutta hilpeä, kauneutta kaipaava rahvas Kreikassa ajatteli
toisin. Sivistynyt Kreikan yleisö oli jo vuosisatoja ennen Kristuksen
syntymistä enemmän tai vähemmän ateistinen; valtio vain ylläpiti tätä
uskonnollista tarustoa sivistymättömän rahvaan takia. Aivan samalla
tapaa kuin nykyään monet Europan valtiot.

Kerron seuraavassa muutamia kreikkalaisia taruja muinaisajan
kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain kertomusten mukaan.




Troijan sodan syyt.



Paris.


Troijan kuninkaalla Priamolla ja hänen puolisollaan Hekuballa oli
monta lasta. Uljain oli Hektor, mutta komein oli Paris. Ennen Pariksen
syntymää näki Hekuba sellaisen unen, että hän kantoihin kohdussaan
onnettomuutta tuottavaa tulikekälettä. Viisaat tietäjät selittivät,
että lapsesta oli sukeutuva Troijan turmio. Estääkseen tämän lähettivät
vanhemmat onnettoman lapsen Ida-vuoren kukkulalle menehtymään erämaahan.

Mutta Paris ei kuollutkaan. Karhu häntä imetti, ja muutaman ajan
perästä nähtiin hänet leikittelemässä paimenten poikain kanssa
Ida-vuorella. Hänestä kasvoi rohkea, kaunis ja väkevä nuorukainen,
kaikessa tovereitaan paljoa etevämpi. Kuninkaallisesta suvustaan
hänellä ei ollut aavistustakaan. Mieheksi vartuttuaan hän ahdisteli
vuoriston villipetoja niin suurella menestyksellä, että häntä ruvettiin
nimittämään kunnianimellä Aleksander, "miesten mies". Naisten parissa
hän liikkui kuin Lemminkäinen suomalaisissa taruissa, niin että hänen
maineensa kulki aina jumalien asuinsijoille saakka, Olympoon. Eräs
vuorinymfi Oinone kietoi hänet pauloihinsa, ja tämän sinipiian kanssa
hän vietti onnellista elämää karjojensa kesken, tyytyväisenä halpaan
elintapaansa ja koruttomaan kotiinsa.



Hälinä Olympossa.


Meren jumalatar Thetis ja Tessalian kuningas Peleus, Akilleen
vanhemmat, viettivät häitään Tessaliassa. Kaikki jumalat ja
puolijumalat olivat kutsutut juhlaan, mutta riidanjumalatar, Eris,
oli tahalla jätetty kutsumatta, sillä epäsopu jumalien kesken voi
muutenkin leimahtaa ilmiliekkiin, ilman että virallinen riidanrakentaja
oli läsnä. Mutta tämä harmitti Eristä. Hän keksi pirullisen juonen.
Hän hankki kultaisen omenan, jonka kylkeen kaiversi sanat: "Kaikkein
kauneimmalle", ja nakkasi sen keskelle hääjoukkoa.

Morsiuspari oli jo poistunut syrjähuoneisiin. Toiset häävieraat joivat,
toiset tanssivat, muutamat kuuntelivat Apollonin sitransoittoa ja
Muusain kuorolaulua, kun omena kieri sisään ja pysähtyi sen istuimen
eteen, mihin Hera, Pallas ja Afrodite (latinaksi: Juno, Minerva ja
Venus) olivat sijoittuneet.

Arvaahan sen, mikä kotkotus siitä syntyi jumalattarien parvessa.
Kellekkä kultainen omena kuului? Loistelias Hera (Juno), Zeun sisar ja
puoliso, jumalien haltiatar, tahtoi sen omistaa sekä kauneutensa että
arvonsa nojalla.

Viisauden ja rohkeuden ylevä jumalatar, neitseellinen Atenan Pallas
(Minerva), punasteli ja häpeili ajatellessaan alastoman ruumiinsa
suloa, mutta ei tahtonut myöntää, että kukaan olisi häntä kauniimpi
Entä rakkauden jumalatar, Afrodite (Venus)! Hän oli paljon kokenut
maailmassa rakkausasioissa ja tiesi olevansa vallan vastustamaton, kun
hän vain herkesi ilkosilleen, yhtä häikäisevä ja voittamaton kuin ihana
tähtensä taivaalla, ylistetty Kointähti.

Riitaa ei saatu ratkaistuksi. Ei yksikään sentään uskaltanut omistaa
riidanomenaa. Käännyttiin Zeun puoleen, mutta ylijumala tiesi, mitä
kahden kauneudessaan loukatun naisen viha merkitsi. Hän kieltäytyi
jyrkästi, vaikka Pallas ja Afrodite olivatkin hänen tyttäriään, Pallas
suorastaan syntynyt hänen pääkallostaan.

— Minä tunnen nuorukaisen, sanoi Zeus, — joka on kuninkaallista
sukua, mutta viettää maalaisen elämää Idavuorilla, paimentaen lehmiä,
pukkeja ja pässejä heinävissä laaksoissa. Tämä nuorukainen on oikea
naisuros, tyttöin hempu, kääntykää hänen puoleensa! Ei häntä tarvitse
kainostella, tällaista luonnonlasta, maatiaispoikaa. Hänen nimensä on
Paris, ja on läheistä sukua juomanlaskijalleni, armaalle, ihanalle
Ganymedes-pojalle.

— Emme me hänen luokseen löydä, sanoi Pallas.

— Sinä Afrodite, sinä varmaankin tunnet joka lokeron Ida-vuorella,
sanoi Hera tosi naisellisen pisteliäästi ja hienoinen ivan väre
huulillaan. — Kerrotaanhan sinun kerran viettäneen hempeän kevään
Ida-vuoren ihanissa notkoissa Troijan kuninkaan pojan Ankiseen kanssa.
Eikös teidän poikanne nimi ollut Aeneas?

— Kyllä jumalien sanansaattaja Hermes varmimmin löytää, vastasi
Afrodite keikutellen ihanaa niskaansa.

— Löydän kyllä, vastasi Hermes. — Olinhan mukana, kun sinä, oi Zeus,
kotkan haamussa ryöstit solakan Ganymedes-pojan Ida-vuorelta. Minähän
soittelin paimenpilliä viihdyttääkseni tyrmistynyttä poikaa. — Lähden
teidän oppaaksenne. Tulkaa pelkäämättä mukaani. Tunnen hyvin Pariksen,
hän on nuori, komea poikanen ja sitäpaitsi lemmen leikeissä kokenut;
mainiosti hän soveltuu tuomariksi eikä varmaankaan lausu väärää
päätelmää.

Läksivät jumalattaret Hermeksen seuraamana ilmojen kautta, lintujen
teitä samoamaan kohti Ida-vuorta. Siinä viiltäessään ilmoja Afrodite
supatti Hermeksen korvaan:

— Onko Paris naimaton, vai onko hänellä vaimo?

— Ei se nyt aivan naimatonkaan ole.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Onhan sillä luonaan muudan pulska tytön nupukka, hieman moukkamainen,
niinkuin sellaisilla vuorimailla tytöt tavallisesti ovat. Mutta ei
Paris häneen kovinkaan kiintynyt ole. Miksi tätä utelet?

— No, minä nyt vain kyselen ilman aikojani.

— Mitä te siinä supattelette, kysyi Pallas närkästyneenä.

— Afrodite vain kyseli, onko Paris naimaton, vastasi Hermes.

— Mitä se hänelle kuuluu! — Onko hän siis naimaton? Onko hänellä
sotaisia taipumuksia ja asuuko hänessä maineenhalua, vaan onko hän vain
tavallinen lehmänpaimen?

— En osaa varmasti sanoa, mutta onhan nuorella miehellä aina maineen
halua.

— Tuolla näen jo Pariksen, huudahti Hermes. — Katsokaa tuonne, tuo
poika tuolla lammasnahka-viitassa, paimensauva toisessa kädessä,
toisessa paimenpilli. — Hyvää päivää, lehmänpaimen!



Tuomarin edessä.


Paris varjostaa silmiään ja tuijottaa outoihin tulokkaisiin. Vihdoin
hän lausui:

— Sinä, nuori mies, et ole näiltä mailta kotoisin, sen näen. Entä nuo
naiset! Liian ihanat paimentytöiksi!

— Eivät ne olekaan tavallisia naisia. Tässä näet Heran, tässä
Pallaksen, tässä Afroditen. Minä olen Hermes, jumalien sanansaattaja. —
Miksis vapiset ja kalpenet. Kuule! Zeus käskee sinua päättämään, kuka
näistä kolmesta jumalattaresta on kaunein. Tässä, ota tämä kultainen
omena ja anna se kauneimmalle.

— Kuinka minä, tavallinen kuolevainen ja sitäpaitsi vielä maanmoukka,
voisin tällaisissa asioissa ruveta tuomariksi? Ei lehmänpaimenen järki
sellaista kestä. Jospa vaatisitte, että kolmesta kilistä tai hiehosta
valitseisi kauneimman, silloin luulisin tuomitsevani oikein, mutta
tällaisista taivaan hienottarista!!

— Tee kuten tahdot, mutta muista, että ylijumala käskee, varoitti
Hermes.

— No voi poloinen päiviäni! Mutta jos ne kaksi suuttuvat minuun
ikipäiviksi, kun kolmannelle annan omenan.

— Ei ne suutu, vakuutti Hermes.

— Koetan siis tehdä parastani, kun ei kerran mikään muu auta. —
Ennenkuin päätökseni julistan, täytyy minun kumminkin saada tutkia
perinjuurin ja tarkasti. Kävisiköhän päinsä saada nähdä jumalattaret
riisuttuina?

— Se riippuu täydellisesti tuomarista; sinulla on valta käskeä niinkuin
haluat, sanoi Hermes.

— Niinkuinko minäkö haluan??? No, jos niin on, kyllä minä haluan nähdä
ne alastomina.

Hermes kääntyi jumalatarten puoleen ja lausui kohteliaasti:

— Arvoisat naiset! Suvaitsetteko olla niin ystävälliset ja riisua
vaatteet yltänne? Minä sen ajan katselen jonnekin muuanne.

— Mainiota, Paris! riemuitsi Afrodite. — Rumat naiset eivät uskalla
riisuutua. Minä tahdon näyttää sinulle, Paris, ettei minun ruumiissani
ole yhtäkään moitteen paikkaa tai rumaa täplää.

Siveellinen impi Pallas vitkasteli, mutta Afroditen ilkkuminen sai
hänet vihdoinkin taipumaan. Yht'äkkiä olivat kaikki jumalattaret
ilkoisen alasti Pariksen silmien edessä. Poikasen silmät suurenivat.
Hän huudahti:

— Oi ihmeittentekijä Zeus! Mikä näky, mikä sulous, mikä hempeys. Tuoko
on neitsyt? Mikä loisto hänestä säteilee! Mikä majesteettisuus! — Ja
tuo tuossa, miten lempeästi hän minua katselee! Miten hurmaavasti ja
houkuttelevasti hän hymyilee. — Ei, tätä kaikkea koreutta en kestä
samalla kertaa. Ettekö halua, armolliset jumalattaret, vuoron perään
seistä edessäni. Nyt en saa silmilleni rauhaa; ne ahmivat teitä kaikkia
niin levottomasti, etten näe mitään yksityiskohtia.

_Afrodite_: Sinun on käskettävä!

_Paris_: Astukaa te kaksi syrjään. Sinä, Hera, jää tähän.

_Hera_: Tässä olen. Muista, poikani, jos minulle annat kauneuden
palkan, teen sinusta koko Aasian mahtavan hallitsijan.

_Paris_: Lahjomalla et pitkälle pääse. Minä koetan tuomita kauneuden
lakien mukaan. Saat poistua. — Käyhän tänne eteeni, Pallas!

_Pallas_: Jos sinussa asuu maineen halua, suurten urotöitten kaipuuta,
jos viisautta janoat, rupea minun ystäväkseni. Et kadu kauppojasi.
Minä autan sinut voittajaksi kaikissa sodissasi. Ja kun miesten kanssa
joudut järjen otteluihin, niin minun avullani et joudu alakynteen.

_Paris_: Täällä Fryygiassa ja Lyydiassa ei tapella. Mutta elä ole
suruissasi. Vaikka en anna lahjoa itseäni, arvostelen sinun ihanuutesi
ylen korkealle. Olen tarkastellut sinua jo kyllältäni. Pukeudu ja pane
kypärä päähäsi! Nyt on Afroditen vuoro.

_Afrodite_: Tässä näet minut niin läheltä kuin sinua suinkin haluttaa.
Tarkastele nyt rauhassa ja tarkoin jokainen paikka, toinen toisensa
perästä. — Mutta kuule! Sinähän olet komein poika koko Frygiassa.
Mitä sinä täällä erämaassa värjöttelet? Kuka sinun kauneudellesi
täällä korvessa arvoa antaa! Lähde ulos maailmaan hupailemaan. Valitse
vaimo itsellesi, elä näitä maantollukoita täältä Idavuorelta, vaan
hienottaria Argoksesta, Korintosta tai Spartasta, esim. kuningatar
Helena, joka kauneudessa on melkein minun veroiseni ja hyvin
taipuvainen kuherteluun. Kai sinä hänestä olet kuullut puhuttavan?

_Paris_: En halaistua sanaakaan.

_Afrodite_: Sehän on ihmeellistä! Etkö ole kuullut, että ylijumala Zeus
kerran rakastui ihanaan Leda-impeen, ja kun Leda hänestä ei välittänyt,
muuttihe Zeus valkoiseksi joutseneksi ja lähestyi Ledaa tässä hahmossa.
Leda antautui joutsenelle ja sai tytön, joka juuri on tämä mainittu
Helena. Helena on valkoinen kuin isänsä joutsen, suloinen kuin
kyyhkynen ja notkea kuin kauris. Hänestä on moni uros taistellut, muun
muassa Teseus jo silloin kun Helena vain oli pieni tyttönen; nyt hän on
Spartan kuninkaan Menelaoksen vaimo.

_Paris_: Onko hän toisen vaimo? Olkoon se kaukana minusta, että
kajoaisin toisen vaimoon.

_Afrodite_: Hahaha, voi poika parka! Kylläpä sinulla on maatiaispojan
mielipiteet. Ai herranterttu!! Suuressa maailmassa sellainen kajoaminen
on aivan yleistä.

_Paris_: Sinäkö takaat, että Helena minusta huolii, minusta
maanmoukasta, joka päällepäätteeksi vielä olen barbaari? Hänkö jättäisi
miehensä hypätäkseen minun laivaani?

_Afrodite_: Siitä minä kyllä huolen pidän. Minä lähetän Helenan
luo pienen, siivekkään Eros-poikasen, joka ampuu kuningattareen
lemmennuolen, minä komennan kolme Sirotartani Helenan palvelukseen,
niin että kaikki on valmista, kunhan sinä vain näyttäydyt. — Mutta
sinun täytyy luvata minulle omena.

_Paris_: Kyllä minä annan omenan, mutta lupaa sinä ensin juhlallisesti,
että todellakin lähetät edeltäkäsin Eroksen ja Sirottaret Helenan luo.
Lupaatko varmasti?

_Afrodite_: Lupaan aivan varmasti.

_Paris_: No tässä on sitten omena.

Täten sai Afrodite halutun riidanomenan, ja Paris sai kauniin Helenan.
Mutta Hera ja Pallas eivät jaksaneet sulattaa sitä häpeää, että
Afrodite muka oli heitä kauniimpi. Vihan vimmoissa he yllyttivät
koko Kreikan kansan sotaan Troijaa vastaan. Troija valloitettiin ja
hävitettiin, kaatuivat Hektor ja Paris, mutta Afrodite pelasti oman
poikansa Aeneaan, sekä tämän pojan että isän, jumalattaren muinaisen
sulhasen, yleisestä surmasta ja ohjasi heidät monien vaivojen ja
vaikeuksien jälkeen Italiaan, jossa Aeneas perusti Rooman ikikuuluisan
valtakunnan, tulevan maailmanvaltiaan.

Helena peri taivaan suuren kauneutensa takia ja lumosi taivaassakin
niinkuin maan päällä miesten mielet. Hän solmi taivaassakin
avioliittoja, muitten muassa suurimman sotauroon Akilleen kanssa.

Muinaisaikoina sodat ja riidat käytiin kauniitten naisten
omistamisesta, ja vallattu nainen kiintyi aina ryöstäjäänsä
iankaikkisen naisluonteen laadun mukaan, joka miehessä eniten
kunnioittaa voimaa, valtaa, uljuutta ja pelkäämättömyyttä.

       *       *       *       *       *

Afrodite, lemmen jumalatar, oli maallisen riemun ja ilon vastustamaton
lietsoja. Rakkaus on maailman voimakkain tunne. Usko, toivo, kaikki
köykäiseksi löydetään rakkauden rinnalla. Israelin mahtavin hallitsija,
Salomokin, unohti ankaran jumalansa ja rakensi rakkauden jumalalle
alttareita. Salomo ja Zeus kilpailevat keskenään lemmenseikkailuissa.
Raamattu ei virka sanaakaan siitä, olivatko Salomon 700 aviovaimoa ja
300 jalkavaimoa kauniita vai rumia, se vain mainitsee, että ne olivat
jos jotakin ihmisrotua. Raamattu ei kuin poikkeustapauksessa kiinnitä
huomiota naisen kauneuteen; sille riittää, kunhan hän vain on nainen.
Kreikkalaisten pyhien tarujen punaisena lankana on naisen kauneus,
miehen uljuus, koko luomakunnan ihanuus.

Schiller laulaa:

    Da ihr noch die schöne Welt regieret,
    An der Freude leichtem Gängelband
    Selige Geschlechter noch getühret,
    Schöne Wesen aus dem Fabelland —
    Ach, da euer Wonnedienst noch glänzte,
    Wie ganz anders, anders war es da!
    Da man deine Tempel noch bekränzte,
    Venus Amathusia!

Se on: Kun te (Kreikan jumalat) vielä tätä ihanaa maailmaa johditte,
ilon kepeässä talutusnuorassa autuaita, sukupolvia ohjasitte, suloisia
olentoja tarumaailmoista — ah, kun teidän riemujuhlanne vielä olivat
loistossaan, miten vallan toisenlaista elämä olikaan! Kun vielä
sinun pyhättöjäsi kukkaseppeleillä koristeltiin, Venus Amathusial
(Amathusiassa oli kuuluisa Afroditen temppeli.)




Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.


Maailma oli autio ja tyhjä. Ei mikään erottanut merestä maata, ei
mitään maan vahvuutta ollut, ei aamua, ei päivää eikä yötä. Kevyt
ei ollut erotettuna raskaasta, ja kaikki alkuaineet olivat riidassa
keskenään. — Silloin loi jumala järjestyksen ja maailman. Maa nousi,
taivas kohosi, tuli leimahti, meri vyöryi. Auringon lämpö synnytti
voiman ja elämän, ja kukin tähti lähti kulkemaan rataansa. Ruoho tuli
maahan, lehti puihin, linnut puihin laulamaan, kalat kansoittivat vedet
ja eläimet samoilivat ristiin rastiin maata.

Mutta pyhä, jalosydäminen, ajatteleva olento vielä puuttui, joka
olisi valtiaana ohjannut muita. Ja ihminen kohosi savesta, jumalien
siemenestä hän nousi — Mutta Iapetoksen poika, Prometeus, loi ihmisen
kaikkivaltiaitten jumalien muotoiseksi. Kun muut luodut tomuun ja
tuhkaan kiintyneet olivat, antoi hän ihmiselle ylevän katseen, ja
opetti hänet taivasta tähystämään ja tähtien puoleen kohottamaan
silmäyksensä.

Ensin ilmestyi kultaisen ajan suku, joka vapaaehtoisesti, ilman kuria,
noudatti uskollisuutta ja oikeutta. Ei kypärää, ei miekkaa kannettu,
ei asuinpaikkoja linnoituksilla varustettu. Kyntämätön maa antoi
antimiaan: jyvää, marjaa, hedelmää. Ikuinen kevät vallitsi, lauha
lounainen puhalteli puissa, nektaria pursusivat purot.

Mutta hopeisen ajan suvun vallitessa häipyä ikuisen kevään kulta-aika.
Syksyni usvat ja talven jää lankesivat maahan. Ihmiset hakivat turvaa
syvistä rotkoista ja kurjista hökkeleistä. Niskoitteleva härkä
taivutettiin ikeen alle, maata muokkaamaan.

Vielä köyhemmäksi kävi maa, vielä huonommiksi ihmiset pronssi- ja
rautakauden aikana. Ahdinko ja voitonhimo ajoi rohkeimmat merille.
Valhe ja hätä houkuttelivat ihmiset riitaan ja miehiämurhaaviin
sotiin. Kaikki elivät ryöstöistä. Tapot, kurjuus ja viha vallitsivat
rautakaudella.

Kadehtien jumalien ikuista onnea kasasivat jättiläisihmiset kallioita
kallioitten päälle aina tähtien korkeuteen saakka tuhotakseen
jopa jumalienkin valtakunnan. Mutta silloin murskasi jumalien isä
jättiläisten tornin singoten siihen säihkyvän salamansa. Omat
kokoomansa paadet pudotessaan survoivat jättiläiset kuoliaiksi. —
Heidän verestään kasvoi pienempi suku. Mutta tämäkin suku luopui kohta
jumalien pelvosta. Raaka ja himokas oli tämäkin verensiemen, tämä uusi
ihmissuku.

Nyt jumalat päättivät tuhota koko ihmissuvun. Vedenpaisumuksen alle
piti ihmisten menehtyä. Rankkasateen lähetti Zeus, ja kaikki jumalat
lisäsivät tulvaa, lisäsivät pilvet ja joet. Poseidon antoi merten
nousta. Jo vaipuivat laivat veden alle. Vedenvuo tempasi mukaansa
rakennukset, tornit peittyivät veden alle, vuoret muuttuivat saariksi.
Ihmiset syöksyivät veneisiin, koettaen pelastaa henkensä. Elatuksekseen
he pyysivät kaloja jalavien latvojen ympäriltä. — Mutta koko ihmiskunta
hukkui. Yksi sentään pelastui, ainoa hurskas ihmisten joukossa.
Deukalion pelastui, pelastui hänen sisarensa ja samalla vaimonsa,
Pyrrha. Tuhansista pelastivat jumalat ainoastaan nämä kaksi. Vähitellen
vyöryivät tulvavedet takaisin. Puitten latvat rupesivat pilkistämään
esille. Rannat rupesivat näkymään, kuivumaan alhot. Kuoleman hiljaisuus
tässä tulvan alta nousseessa maassa rupesi peloittamaan Deukalionia
ja Pyrrhaa. Temppelit olivat sortuneet, puitten oksissa roikkui
merenjätteitä. Vavisten ja kauhuissaan vartosivat he vain uutta
jumalten lähettämää turmiota. Tuskissaan kääntyivät rukouksillaan
Themiksen puoleen:

— Auta meitä uusimaan ihmissuku!

Themis liikutettuna lausui ennuslauseen:

— Jättäkää temppelit ja paljastakaa päänne ja irroittakaa vyötetyt
pukunne! Heittäkää taaksenne suuren synnyttäjän luut!

Arvoitukselliselta tuntui heistä tämä lauselma. Hurskasta Pyrrhaa
kauhistutti ruveta nakkelemaan suuren äidin luita. Mutta Deukalion,
Prometeuksen poika, keksi peloittavan ennustuksen oikean selityksen:

— Suuri synnyttäjä on maa, ja kivet ovat hänen luitaan. Ne me
heittäkäämme taaksemme.

Ja he paljastivat päänsä, avasivat vyönsä ja nakkelivat sitten kiviä
taakseen. Kivet kävivät pehmeämmiksi, niistä muodostui marmoriin
hakattujen kuvapatsaitten kaltaisia esineitä. Jumalien armosta saivat
Deukalionin heittämät kivet miesten jäseniä, Pyrrhan heittämistä
kivistä sukeutui kauniita neitosia.

Sentähden olemme me ihmiset kovaa sukua, kestäviä töissä; vieläkin
näkyy selvästi, minkälaisista aineksista olemme kyhätyt.

       *       *       *       *       *

Ei voi lukea näitä taruja huomaamatta, miten läheistä sukua ne ovat
raamatun luomiskertomukselle, syntiinlankeemuksen tarulle ja Baabelin
tornin ihmeelliselle historialle. Todistus lisäksi siihen, että
raamatun kertomukset ovat vain jäljennöksiä ja otteita Aasian rikkaasta
tarulippaasta. Syntiinlankeemus, yksi kristinopin pääelementtejä, se
kun muodostaa perustan koko pelastusopille, on siis yhteinen kaikille
Aasian kansoille. Ja vielä yleisemmät ovat samojen kansojen joukossa
tarut jumalan siittämistä kansojen sankareista ja pelastajista.

Yksityiskohdissa on pienempiä, eroavia vivahduksia. Kreikkalaisten
käsitys ihmisen ylevästä tarkoituksesta, "kohottamaan silmäyksensä
tähtien puoleen", on historiassa toteutunut. Juuri Kreikan filosofit
Sokrates, Platon y.m. ovat opettaneet ihmistä ajattelemaan ylevästi. Ei
ainoastaan omaa kansaansa, vaan maapallon kaikkia kansoja, jotka ovat
hiemankaan kohonneet taikauskon ja raakuuden yöstä. Sokrates ja Platon
puhuvat hyveestä, kristillinen kirkko vain synnistä, josta ei ihminen
pääse siveellisellä elämällä, vaan ainoastaan uskolla, sakramenteilla
ja armolla.




Pan ja Syrinks.


Pan oli vanhoilla kreikkalaisilla vuoristojen, karjan, metsiköiden ja
vuorenonkaloiden haltia. Hänellä oli pukin jalat, pukin parta ja sarvet
päässä. Iloinen veitikka hän oli ja erinomainen huilun eli paimenpillin
soittaja. Jumalain suurta sukua tämä haltia oli eläimellisestä
ulkomuodostaan huolimatta. Taivaassa häntä pidettiin suuressa arvossa
iloisen mielensä vuoksi ja hauskojen keppostensa takia. Hän kuului
Dionysoksen hieman haltioituneeseen, remuavaan jumalaiseen sakkiin.
Lemmen leikeissä hän oli ensimmäisiä. Siellä metsien siimeksessä,
kirkkaitten lähteitten partailla hän liritteli pillillään ja houkutteli
luokseen sinipiikoja, metsänneitoja ja jokien haltiattaria, joita
yhteisellä nimellä sanottiin nymfeiksi. Nämä rakastivat Panin seuraa,
karkeloivat, hulmusivat ja ilakoivat koskaan väsymättä hänen kanssaan.
Sillä nymfit ja Pukinsorkka olivat juuri yhtä taipuvaiset lemmen
leikkeihin.

Panin kultti oli laajalle levinnyt vanhaan aikaan. Kuvaamataide on
erityisellä mielihyvällä askaroinut Pan-tarujen kimpussa, ei ainoastaan
vanha taide, vaan aivan uudenaikaisinkin. Europan taidekokoelmissa
nähdään tämän lystikkään haltian kuvia jos jonkinlaisissa tilanteissa.
Siitä huolimatta että Pan syvästi kirkolliselta kannalta katsottuna
edustaa itse sielunvihollista, sorkkineen, sarvineen, jotka molemmille
ovat yhteisiä tunnusmerkkejä.

Mutta oli nymfejä, jotka eivät antaneet Panin lumota mieltään. Niiden
joukossa oli neitseellinen nymfi nimeltä Naias, ihanin kaikkien
metsänymfien joukossa. Nopeudellaan ja sukkeluudellaan hän vältti
kaikki Panin ansat. Pilkalla hän vastaili kaikkiin pyyntöihin ottamaan
osaa Panin ja nymfien hurjiin karkeloihin. Sentähden juuri Pan-haltia
oli häneen niin silmittömästi rakastunut. Muut nymfit olivat antaneet
Naiastytölle lempinimen Syrinks.

Kauniin metsänneitosen, Syrinksin ilona oli oleskella Dianan
kanssa, jonka seurueeseen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle
jumalalliselle immelle hän oli pyhittänyt elämänsä ja toimensa. Syrinks
samosi siveän jumalattaren kanssa vuoria, laaksoja, metsämaita,
ajellen jousellaan metsän nopsajalkaista riistaa. Ei mikään erottanut
jumalatarta Syrinksistä, mitä ulkomuotoon ja varustuksiin tulee, kuin
että jumalattaren jousi ja viini oli kullasta tehty, Syrinksin taas
koristetusta sarvesta kyhätty.

Syrinks eleli näin autuaallisessa onnessa ja vapaudessa siveän
jumalattaren seurassa eikä välittänyt niistä iloista ja tansseista,
joita Pan-jumala ihanien nymfien kanssa pani toimeen joka lehdossa,
joka alhossa.

Kerranpa sattui niin, että pukinjalkainen jumala, Pan, kohtasi
Syrinksin metsässä viini ihanalla olallaan, jousi kädessään ja helmat
kietaistuina koholle niinkuin metsästäjättärillä oli tapana. Metsästys
oli hänen suloisille kasvoilleen ajanut lielakan punan. Kun Pan näki
neitsyen, hemahti koko hänen olentonsa. Pan ryhtyi metsästäjätärtä
haastattelemaan. Mutta tuskinpa oli saanut parisen sanaa suustaan,
niin hän jo havaitsi nymfin pakenevan täyttä karkua metsään päin. Hän
saavutti tosin nymfin ja alkoi taas häntä haastatella, mutta samassa
neitonen livahti tiehensä. Kiihtyneenä nymfin vastustuksesta ja
ilveilystä Pan pani parastaan taas saavuttaaksensa tytön. Mutta nyt ei
nymfi enää seisahtunut, vaan pakeni yhtä painoa. Pan aivan kintereillä.
Peläten karvaista, pukinjalkaista jumalaa kiisi Syrinks tuulen
nopeudella eteenpäin. Saadakseen parempaa vauhtia nakkasi hän jousensa
ja viinensä metsään. Mutta tulistunut Pan ei helpottanut hänkään, vaan
hyökkäsi yhtä hurjaa vauhtia perästä.

Pan pukinjalkoineen oli tottunut huhkimaan viidakoissa ja kivikoilla.
Vähitellen hän alkoi päästä voitolle. Nymfi huomasi tämän ja pani
nopeat jalkansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta silloin hän äkkiä
huomasi, että leveä Ladonin joki tuli vastaan ja sulki häneltä
pakotien. Nyt ymmärsi impi, ettei hän enää voinut välttää Panin syliin
joutumista, sillä hän kuuli jumalan läähättävän jo takanaan ja immen
niskakiharat lepattivat Panin huohotuksesta.

Mitä tehdä? Lyhyet olivat tuumailut. Rukoillen korkeita jumalia pyysi
neitonen päästä tästä elämästä ja hypähti virtaan. Pan, joka samassa
ryntäsi joelle, luuli jo tavoittaneensa immen, kurkotti käsivartensa
siepatakseen tytön syliinsä, mutta haparoikin tyhjää. Sai käsiinsä
pitkän, kauniin pilliheinän. Jumalat olivat kuulleet neitosen rukouksen
ja muuttaneet nymfin solakaksi ruovoksi.

Kummastellen seisoi siinä Pan surren ja huokaillen kadonnutta
kaunokaistaan, joka oli vaipunut alle aaltojen syvien, päälle mustien
mutien. Siinä surressaan hän yhden äkin kuuli vaikeroivan äänen, joka
tuli pilliheinästä. Tuulen henget panivat pillin soimaan.

Jopa pälkähti älykäs ajatus Panin mieleen. Hän tekaisi pilliheinästä
itselleen huilun eli pillin, puhalsi siihen ja katso, pillistä lähti
niin kaunis ääni, että hän aivan haltioitui ja sen erän jälkeen piti
aina pilliä mukanaan lumoten sillä kaikki ne kauniit metsänneitoset,
jotka aluksi pyrkivät olemaan ynseitä hänen lemmentunnustuksilleen. Hän
opetti ihmisiäkin soittamaan pilliä, varsinkin paimenia, niin että tätä
pihiä sanotaankin paimenpilliksi.

Ei kummakaan, että pillistä lähtee niin ihanan valittava ääni; asuuhan
siinä ihanan, viehkeän, puhtaan neitosen, Syrinksin, hempeä henki.

       *       *       *       *       *

Tässähän meillä on ilmetty painetun Kalevalan Aino-taru! Nuori neitonen
tulee lehdossa vastaan karvaista puolijumalaa. Tosin Väinämöinen ei
ollut pukinjalka, mutta laulaahan hänkin itsestään, että hän oli
karvarinta, eikä liene ollut kauneudella pilattu enemmän kuin Pankaan,
koskapa hänellä oli niin itsepintainen vastoinkäyminen kaikissa
kosimisissaan. Aino pakenee järveen, Syrinks jokeen, Väinämöinen suree
Ainoa ja kalastelee häntä vedestä, mutta turhaan. Väinämöinenkin
haparoi Ainoa, mutta Aino livahtaa, niinkuin Syrinks, aivan sulhasen
käsistä mereen. Veden jumalat olivat Ainoakin säälineet, niinkuin
Olympon jumalat Syrinksiä. Aino kieltää sukulaisiaan kalastelemasta ja
uimasta järvessä, sillä mikä rannalla heinäsiä, se on hänen hivusta
hierottua. Pan on sitäpaitsi soiton ja soittimen keksijä kuten
Väinämöinenkin.

Mitä teitä tämä aihe on kulkenut meille, siitä kai joskus tiede pääsee
selvyyteen. Paljoa tärkeämpää kuin tämän tien löytäminen on sittenkin
toteamus, ettei mikään kansa ole käsitellyt aihetta niin runollisen
kauniisti ja niin hartaasti kuin meidän karjalainen kansamme.




Zeus ja Io.


Inakos, virran haltia, suri kadonnutta tytärtään, ihmeen ihanaa
Io-impeä. Isä itki, kyynel vieri, vieri vetreät vetensä sinisistä
silmistänsä. Kyynelillään hän sai joet tulvimaan; ei näet tiennyt
missä liikkui lihansa, minne lemmikki hävisi, elikö vai lie joutunut
Manalaan, varjojen valtakuntaan. Synkät aavistukset häntä vaivasivat.

Io-impi oli nimittäin lähtenyt isänsä joelta kävelemään heinäisille
alhoille. Äkkäsi Zeus suloisen immen, syöksyi taivaasta alas ja
ilmestyi immelle, maanitellen häntä morsiamekseen.

— Elä pelästy, impyeni, eläkä minua pakene! Minä olen se, joka pidän
taivaan valtikkaa voimakkaassa kädessäni ja linkoan kiemurtelevia
salamoita, sanoi Zeus. — Käy kanssani tuonne varjoisaan, tuuheaan
lehdikköön täältä aukealta keskipäivän polttamalta kedolta. Jos pelkäät
yksin mennä puistikon salaiseen kätköön, niin tiedä, että jumala sinut
sinne ohjaa.

Mutta neitsyt kauhistui sydämessään ja lähti tajuttomana pakenemaan
kohti metsää. Mutta Zeun jumalainen henki varjosti sekä neitseen
että kedon laajalta alalta näkymättömään pilveen ja sinne hän katosi
neitseen kanssa.

Mutta Hera, ylijumalan mustasukkainen puoliso, näki pilven nousevan
keskipäivällä lehdiköstä. Epäillen sitä huikentelevan puolison
aikaansaattamaksi ryhtyi etsimään häntä taivaasta. Mutta ei löytänyt
mistään. Silloin hän syöksyi taivaasta alas tutkimaan pilveä ja sitä
hajoittamaan. Zeus aavistaen onnettomuutta muutti Ion lehmäksi.

— Ah, miten ihana hieho! Mistä karjasta se on? kysyi Hera.

— Maasta syntynyt, valehteli Zeus.

— Anna se minulle, pyysi Hera.

Zeus lupasi. Mutta Hera yhä epäili tätä hienoa hiehoa ja lahjoitti sen
kuningas Argokselle, jolla oli sata silmää. Kun osa silmiä tarvitsi
lepoa, sulki hän ne, mutta toiset valvoivat sillä aikaa sitä visummin.

Argoksesta tuli hiehon ankara paimen. Päivällä vartioi sata silmää
häntä, yöllä hän oli kytkyessä ja makasi likaisella vuoteella, joi
rapakoista ja söi mansikanvarpuja. Hieho aikoi kohottaa kätensä armoa
pyytääkseen. Ei ollut hieholla käsiä. Aikoi huutaa apua. Ei muuta ääntä
lähtenyt kuin käheä mylvintä.

Heltyi Zeun sydän. Hän lähetti Hermeksen tappamaan Argoksen. Heti
Hermes syöksyi jumalien linnasta alas maahan, lähestyi Argosta paimenen
muodossa ja soitteli hänelle lumoavalla paimenpillillään suloisia
lauluja. Jo torkahtivat Argoksen silmät, toinen toisensa perästä,
ja kun sadas silmä ummistui, vetäisi Hermes kalpansa huotrastaan ja
sivalsi kuninkaan pään poikki.

Mutta ei mustasukkaisen Heran viha vieläkään lauhtunut. Mielipuoleksi
hän saattoi hiehon, joka nyt lähti hulmuamaan maita mantereita. Saapui
hieho Niilin rannoille. Nääntyneenä virran partaalle hän taivutti
sarviaan taapäin, koroitti silmänsä taivasta kohti ja mylvinällään
valitteli Zeun sydämettömyyttä ja kovuutta. — Silloin Zeus kietoi
käsivartensa Heran kaulaan, lupasi parannusta ja rukoili armoa Iolle.
Heltyi Hera ja antoi Iolle entisen muotonsa jälleen. Hänestä tuli taas
nuorekas, ihana impi, ja hänet koroitettiin taivaan jumalattareksi,
jolle annettiin hoitoon merenkulku. Merimiehet kääntyivät hänen
puoleensa rukouksillaan. Hänen ja Zeun pojasta Epafoksesta tuli
temppelien herra ja hänkin astui ylös taivaaseen. Syntyneenä Egyptissä
äidistä, joka eli kironalaisena lehmän muodossa, tekivät kreikkalaiset
Epafoksesta vastineen egyptiläisten Apis-härälle.

       *       *       *       *       *

Kertomukset jumalien rakkaudesta maan tyttäriin olivat aivan yleisesti
tunnetut koko helleenisessä maailmassa. Jumala lähestyy impeä, impi
kauhistuu, lähtee pakoon. Pyhä henki varjostaa immen, impi synnyttää
pojan, joka koroitetaan jumalaksi taivaaseen. Eikö neitsyt Maarian
ilmestys ole vain toisinto samaa tarua? Neitsyt Maariakin synnytti
poikansa alennustilassa lehmien ja aasien keskellä, mutta hänen
pojastaan tuli maailman vapahtaja, Jumalan poika. Suunnaton ero on
vain siinä, että Jehova ei lähestynyt Maariaa rakkauden hurmiossa,
vaan täyttääkseen suuren siveellisen aikomuksensa, pelastaa ihmiskunta
iankaikkisesta turmiosta. Raamatun kertomuksen sävy on syvästi
siveellinen, kreikkalainen taas puhtaasti lihallinen, ihanteellisen
kauniin naisolennon palvominen.

Raamattu pakottaa joskus vastahakoisenkin aiheen taipumaan korkean
tarkoitusperänsä alle, ylitse kaiken vakavan ja siveellisesti korkean
maailmankatsomuksensa puitteisiin.

Ihmisen muuttuminen eläimeksi ja eläimen ihmiseksi on niinikään yleinen
aihe kaikkien kansojen taruissa. Niinkin myöhäisessä raamatun kirjassa
kuin Danielin apokalypsissa kerrotaan, että mahtava Baabelin kuningas
Nebukadnezar Jehovan käskystä muuttui häräksi, ajettiin ulos ihmisten
seurasta, söi ruohoa kuin härkä, kulki laitumella, kunnes hän, niinkuin
Io, koroitti silmänsä taivaaseen, pyysi jumalalta armoa ja sai takaisin
järkensä. Ja Nebukadnezarista tuli vieläkin mahtavampi hallitsija kuin
konsanaan ennen oli ollut.

Mikä tuntuva ero taas on olemassa Zeun ja Väinämöisen kosinnan välillä!
Zeus pakottaa kaikki immet myöntymään, hän ei vähän vähääkään piittaa
heidän rukkasistaan, heidän kauhustaan, heidän paostaan. Väinämöinen
parka taas ottaa vastaan satelemalla satelevat rukkaset alla päin,
pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. Itkeä tirauttaa hiukkasen,
jo koettaa uudelleen. Vaikka olikin niin perin viisas, ei tuntenut
sanasutkausta: "vie sinä, minä vikisen, oo vievinäs väkisin".

Lemminkäinen ja Zeus taas ovat saman-hengen lapsia pursuavassa
rakkaudenkaipuussaan.




Europa.


Sidonissa asui kuningas Agenor, jolla oli kuvankaunis tytär nimeltä
Europa. Zeus oli häneen silmittömästi rakastunut. Mutta Europa karttoi
ylijumalaa.

Kun kerran Europa oli mennyt meren rannalle kisailemaan tyrolaisten
tyttöjen kera, ajoi Hermes-jumala Zeun käskystä suuren karjalauman
samalle rannalle. Tähän karjaan pistihe Zeus itsensä ihanaksi sonniksi
muuttuneena. Sonni oli valkoinen kuin lumi, hänen sarvensa kimallelivat
kuin jalokivet, ja hänen silmänsä loistivat niin kirkkaasti ja
tyynesti, eikä hänen otsansa ollut niin peloittavan jylhä, uhkaava ja
syvämietteinen kuin sonneilla tavallisesti on.

Ihmetellen neitoset lähestyivät tätä eriskummallisen viehättävää
sonnia, ensin varovaisesti, sitten rohkaistuina, kun sonnin silmäys
näytti niin harvinaisen hyvänluontoiselta. Jo taputti Europa sonnia,
kurotti kukkasia sonnille syödä. Sonni suuteli häntä kädelle tulisesti,
hyppeli ja mylvi niin suloisesti, heittihe pitkälleen rannan
keltaiselle somerolle. Jopa uskalsi kuninkaan tytär istuutua sonnin
selkään. Sonni lähestyi merta, polkkasi leikillään rannikolla, mutta
puhalsihe äkkiä meren syvänteille. Vavisten katseli neitonen rannalle,
pitäen kiinni kauniin sonnin sarvista, ja hänen vaatteensa hulmusivat
tuulessa.

Samassa silmänräpäyksessä laskihe aallot levolle, ulappa välkkyi
rasvatyynenä. Joukko lemmenjumalattaria liihotteli aivan sonnin edessä
niin lähellä pintaa, että varpaat viistelivät vedenkalvoa. Heillä
oli soihdut kädessä ja lauloivat morsiusloiluja. Nereidit nousivat
pinnalle, ratsastivat valaitten selässä ja paukuttivat hurmiossa
käsiään. Muut merenneitoset tanssivat piiritansseja Europa-neidon
ympärillä. Itse meren jumala Poseidon oli noussut vaunuihinsa ja teki
tietä uivalle, puuskuttavalle sonniveljelleen. Jottei mitään puuttuisi,
oli lemmenjumalatar, itse Afrodite, ilmestynyt merelle, loikoillen
näkinkengän kultaisessa kupurassa, kahden tritonin hinaamana, sirottaen
kukkia satalukuisin Europa-morsiamen yli. — Näin sitä juhlakulkueessa
kiiruhdettiin Foinikian rannoilta aina Kreetan saarelle saakka. Mutta
niin pian kuin sonni tapasi pohjan ja nousi maihin, muuttui hän heti
loistavaksi ylijumalaksi, joka talutti punehtuvan kuninkaantyttären,
Europan, viileään luolaan.

Ja meri rupesi taas vyörymään ja aallot toisiaan ajelemaan.

       *       *       *       *       *

Sonni on iänikuinen jumalan ilmestysmuoto maailmassa. Sanotaan
Jahveakin kuvatun vanhimpina aikoina tähän tapaan. Apis-härkä ja
kultainen vasikka Sinain kupeella muistuttavat samaa palvomista.
Mooseksen ja profeettain Jahve oli kuuman hieta-aavikon ankara Jumala,
joka ei suvainnut sonninpalveluksen kevytmielisiä menoja. Sillä sonnia
kunnioitettiin lannistumattoman lemmentunteensa takia.

Aivan vapaa ei sentään raamattukaan ole tällaisista jumalien
rakastumisista maan tyttärihin. 1. Moos. 6, 1-4 kertoo muun muassa
seuraavan: "Ja ihmiset maan päällä alkoivat lisääntyä, ja tyttäriä
syntyi heille. Ja Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäriä, että
he olivat ihanoita ja ottivat itselleen vaimoja, jotka heitä enin
miellyttivät." Jehova itse oli sekä naimaton että lapseton, mutta
enkelit sen sijaan näkyivät olleen Olympon jumalien hengenheimolaisia,
vaikk’ei raamattu syvenny yksityiskohtaisesti kuvailemaan heidän
rakkausseikkailujaan.




P. Jaakobin alkuevankeliumi.


Niinkuin aikaisemmin jo on mainittu, syntyi suuren miehen kuoltua
vähitellen hänen elämästään ja hänen teoistaan kokonainen romaanisarja,
jossa suitsutetaan hänen mainettaan. Nykyään kirjoitetaan teräviä
arvosteluita tällaisen henkilön töistä, hänen elämästään ja hänen
suvustaan. Mutta muinoin korvasi mielikuvitus terävän arvostelun,
hyvä tahto historiallisen totuuden. Kristuksen ympärille kiedottiin
niinikään mitä monikirjavaisin kudos kaikenlaista jaloa ja hyvää
elämänkertomusta, niin että vihdoin ei enää tiedetty, mikä oli
pidettävä oikeana mikä vääränä. Evankeliumien luku kasvoi kasvamistaan.
Toinen seurakunta piti yhtä kertomusta ennen kaikkia totena, toinen
taas toista. Vihdoin jouduttiin siihen tilanteeseen, että oli pakko
seuloa pois sellaiset kirjat, jotka sisälsivät todistusvoimaltaan
toisarvoisia asioita tai joilla ei ollut suurta kannattajajoukkoa.
Näin vähitellen neljän vuosisadan kuluttua päästiin siihen, että
nykyiset neljä evankeliumia julistettiin kanonisiksi, s.o. määrääviksi
eli ohjeita sisältäviksi, toiset saivat tyytyä apokryfisten kirjojen
nimeen, joka merkitsee, että niitä pidettiin vähemmän pyhinä, ikäänkuin
vain salassa sallittuina.

Hurskas taru kertoo kumminkin ihmeen tapahtuneen yksinpä tässä
evankeliumien kanoniseerauksessakin. Oltiin ymmällä eräässä
kirkolliskokouksessa, kun ei päästy yksimielisyyteen siitä, mitkä
olivat pyhiä kirjoja mitkä vähemmän pyhiä. Kun ei muu auttanut,
päätettiin jättää Jumalan ratkaistavaksi koko riita. Asetettiin kaikki
evankeliumit temppelin lattialle alttarin ympärille ja poistuttiin
pyhätöstä rukoilemaan. Pyydettiin Jumalalta, että Hän suvaitseisi
nostaa ne evankeliumit alttarille, jotka olivat pyhiä, ja jättää ne
lattialle, jotka vain olivat apokryfeja. Ja katso, kun he palasivat
temppeliin, olivat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen
evankeliumit alttarilla, kaikki muut lojuivat lattialla.

Jaakobin alkuevankeliumi oli niiden joukossa, jotka jäivät lattialle.
Mutta siitä huolimatta kunnioitetaan ja luetaan hartaudella tätä kirjaa
koko katolisessa maailmassa varsinkin kreikkalaisessa kirkossa. Sitä
on kunnioitettu tässä kirkossa enemmän kuin yksinpä kanoniseerattuja
evankeliumeja. Jaakobin alkuevankeliumilla on ollut, niinkuin saamme
nähdä, suuri vaikutus Kalevalankin runoon, jossa kerrotaan neitsyt
Maariasta ja Kristuslapsesta.

Jaakob oli Kristuksen velipuoli, ja sanotaan hänen olleen piispana
Jerusalemissa, vaikka monet kohdat tässä kertomuksessa todistavat, että
kirjoittajalla oli hyvinkin hatarat käsitykset Palestinan maantieteestä
ja juutalaisten temppelimenoista. Kertomus on kirjoitettu noin kaksi ja
puoli sataa vuotta jälkeen Kristuksen.


Jaakobin kertomus.

(_Kaikkein pyhimmän Jumaläidin Maarian syntymisestä_.)

Joakim oli hyvin rikas mies, mutta hänen vaimonsa Anna oli hedelmätön.
Joakim jätti kotinsa, poistui erämaahan ja rukoili jumalaa, jotta
Hän herättäisi hänelle siemenen. Ja Anna tuli hyvin murheelliseksi,
pesi tukkansa, pukeutui morsiuspukuunsa, ja astui alas puutarhaansa
yhdeksännellä hetkellä vaipuakseen hartauteen. Ja hän äkkäsi
laakeripuun ja istuutui sen alle ja huusi Herraa näin lausuen: Jumala,
minun isäni, siunaa minut ja kuule minun rukoukseni, niinkuin siunannut
olet Saaran kohdun ja olet antanut hänelle pojan Iisakin. Ja kun hän
katseli taivaalle, näki hän varpusenpesän laakeripuussa ja hän koroitti
valitusvirren ja loihe laulamaan:

    Voi minua, kuka minut siittänyt on,
    mikä äidinkohtu minut muovannut?
    Sillä kironalaiseksi olen syntynyt Israelin lasten keskuuteen,
    ja he ovat minua pilkanneet ja nauraneet ulos Herran temppelistä!

    Voi minua, kenen kaltainen minusta on tullut?
    En taivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;
    sillä myös taivaan linnut ovat hedelmällisiä sinun edessäsi, oi Herra!

    Voi minua, kenen kaltainen minusta on tullut?
    En maan eläinten kaltaiseksi ole tullut;
    sillä maan eläimetkin ovat hedelmällisiä sinun edessäsi, oi Herra!

    Voi minua, kenen kaltaiseksi olen tullut?
    En tämän veden kaltaiseksi ole tullut;
    sillä myös tämä vesi on hedelmällinen sinun edessäsi, oi Herra!

    Voi minua, kenen kaltainen minusta on tullut?
    En maan kaltaiseksi ole tullut;
    sillä myös tämä maa tuottaa hedelmän aikanansa ja ylistää sinua,
                                                           oi Herra!

Ja katso, Herran enkeli astui esille ja sanoi hänelle: Anna, Anna,
Herra on sinun äänesi kuullut ja sinä olet raskaaksi tuleva ja olet
synnyttävä, ja sinun siemenesi on koko maailmassa kuuluisaksi tuleva.
Ja Anna vastasi: Niin totta kuin Herra, minun Jumalani elää, jos minä
olen synnyttävä, olipa poika- tai tyttölapsen, tahdon hänet Herralleni
ja Jumalalleni uhrilahjaksi antaa, ja hänen tulee kaiket elämänsä
päivät pyhässä palveluksessa toimiman. Ja tuli kaksi lähettiä ja he
sanoivat hänelle: Katso, Joakim sinun miehesi tulee karjansa kanssa.
Sillä Herran enkeli tuli hänen tykönsä ja sanoi: Joakim, Joakim, Herra
sinun Jumalasi on kuullut sinun rukouksesi. Lähde pois täältä; sillä
katso, Anna sinun vaimosi on kohtuiseksi tuleva. Ja Joakim nousi ja
kutsui paimenensa ja lausui:

Tuokaa minulle kymmenen lammasta, puhdasta ja viatonta, ja ne kuulukoot
Herralleni, Jumalalleni, ja tuokaa minulle kaksitoista lihavaa vasikkaa
ja ne kuulukoot papeille ja vanhemmille, ja sata pukkia kaikelle
kansalle. Ja katso, Joakim tuli karjoineen, ja Anna seisoi ovella
ja näki Joakimin tulevaksi ja juoksi vastaan, kävi hänen kaulaansa
ja sanoi: Nyt tiedän, että Jumala on minut runsaasti siunannut.
Sillä katso, leski ei enää ole leski, ja minä, joka lapseton olin,
olen raskaaksi tuleva, ja Joakim meni ensimmäisenä päivänä levolle
kodissaan. Seuraavana päivänä vei hän lahjansa perille ajatellen
itsekseen: Jos Jumala minulle armollinen on, niin se ilmenee papin
otsanauhasta. Kun Joakim toi lahjansa ja tarkasteli papin otsanauhaa,
noustessaan Herran alttarille, ei hän huomannut mitään syntiä papissa.
Ja Joakim sanoi: Nyt tiedän, että Herra minulle armollinen on ja
kaikki minun syntini pois ottanut on. Ja hän lähti Herran huoneesta
puhdistettuna ja meni kotiaan.

Mutta Annan kuukaudet täyttyivät; yhdeksäntenä kuukautena Anna
synnytti. Ja hän virkkoi kätilölle: Minkä olen synnyttänyt? Ja hän
vastasi: Tytön, ja Anna sanoi: Ylentynyt on minun sieluni tänä päivänä.
Ja hän laski lapsen levolle. Ja kun päivät täyttyneet olivat, peseytyi
Anna, antoi lapselle rintaa ja nimitti hänet Maariaksi.

Päivä päivältä yleni lapsi; kun hän kuusi vuotta vanha oli, laski
äiti hänet maahan koetellakseen, osaisiko lapsi seista. Ja hän käveli
seitsemän askelta ja palasi hänen helmaansa. Ja hän nosti lapsen
syliinsä ja sanoi: Niin totta kuin Herra Jumalani elää, et tätä
maakamaraa tule kävelemään, kunnes minä sinut Herran temppeliin vien.
Ja hän teki pyhän tilan makuuhuoneeseensa eikä sallinut minkään huonon
ja likaisen häneen sattuvan, ja hän kutsui luokseen heprealaisten
tyttäriä, jotka koskemattomia olivat, ja ne pitivät huolta lapsen
huvituksista. Joutuipa lapsen ensimmäinen syntymäpäivä ja Joakim piti
suuret pidot ja kutsui pitoihin papit, kirjanoppineet, vanhimmat
ja koko Israelin kansan. Ja hän kantoi lapsen pappien eteen, ja he
silmäsivät lasta ja sanoivat: Isä meidän Jumalamme siunatkoon lasta
ja antakoon hänelle kuuluisan nimen iankaikkisesti kaikkien kansojen
kesken. Ja kaikki kansa sanoi: Olkoon niin, olkoon niin, Amen! Ja hän
vei lapsen ylimmäisen papin luo, ja he siunasivat lapsen ja sanoivat:
Taivasten Herra, katso tämän lapsen puoleen ja siunaa se sillä
ylimmällä siunauksella, jota ehompaa ei ole. Ja äitinsä otti lapsen ja
vei sen makuuhuoneensa pyhään paikkaan ja antoi hänelle rintaa. Ja Anna
koroitti herralle laulun ja sanoi:

    Laulun tahdon Herralleni laulaa:
    Sillä hän on koetellut minua ja minulta pois ottanut viholliseni
                                                       häväistyksen.
    Ja antanut on Herra minulle "vanhurskauden hedelmän" yksinkertaisen
                                     ja runsasmuotoisen hänen edessään.
    Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?
    Kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa, Anna imettää!

Ja hän laski lapsen levolle makuuhuoneensa pyhään paikkaan ja palasi
takaisin ja palveli pöydässä. Mutta kun ateria oli syöty, läksivät
vieraat pois täynnä riemua ja ylistystä Israelin Jumalalle.

Mutta lapsi yleni kuukausi kuukaudelta; mutta kun lapsi oli kahden
vuoden vanha, sanoi Joakim vaimollensa Annalle: Me tahdomme viedä hänet
temppeliin, jotta täyttäisimme lupauksen, minkä antaneet olemme. Ja
Anna vastasi: Odottakaamme kolmatta vuotta, jottei lapsi ikävöi isäänsä
ja äitiänsä. — Ja lapsi tuli kolmen vuoden vanhaksi ja Joakim sanoi:
Huutakaa kokoon hebrealaisten tyttäret, jotka saastuttamattomat ovat,
ja ottakoon kukin heistä soihdun käteensä ja olkoot ne sytytetyt,
jottei lapsi käänny taakseen eikä anna sydäntään viekoitella pois
temppelistä. Ja he tekivät niin, kunnes saapuivat Herran temppeliin. Ja
pappi otti hänet vastaan, suuteli ja siunasi hänet ja sanoi: Herra on
koroittanut sinun nimesi kaikkien sukupolvien yli: sinun kauttasi on
Herra aikojen lopussa ilmoittava Israelin lapsille pelastuksen.

Ja pappi laski lapsen istumaan alttarin kolmannelle portaalle, ja Herra
valoi suloutta hänen päällensä, ja hän tanssia sipsutteli sisään, ja
koko Israelin huone mielistyi häneen. Ja vanhemmat poistuivat kotiaan
ja ylistivät kaikkivaltiasta Jumalaa, ettei lapsi ollut kiintynyt
heihin.

Mutta Maaria oli temppelissä kuin kuherteleva kyyhkynen ja sai ruokansa
enkelin kädestä.

Kun hän tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, neuvottelivat papit
keskenänsä ja sanoivat: Katso Maaria on temppelissä tullut kahdentoista
vuoden vanhaksi; mitäs nyt hänen kanssaan tehdään, ettei hän
saastuttaisi Herramme Jumalamme pyhättöä? (Vaatteellinen nainen ei
saanut astua pyhiin paikkoihin, josta syystä naista ei tänäkään päivänä
saa laskea kreikkalais-katolisen kirkon kaikkein pyhimpään osastoon,
ja juutalaisten synagogassa naiset pysyttelevät lehtereillä.) Ja he
puhuivat ylimmäiselle papille: Sinä seisot Herran alttarin ääressä;
mene sisälle pyhättöön ja rukoile hänen puolestaan, ja mitä ikinä Herra
ilmaisee, se tehkäämme. Ja ylimmäinen pappi otti amuletin kaksinetoista
kelloineen ja astui sisään kaikkein pyhimpään ja rukoili hänen
puolestaan. Ja katso, Herran enkeli astui esille ja sanoi hänelle:
Zakarias, Zakarias, mene ulos ja kerää kansan leskimiehet kokoon, ja
tuokoot he mukanaan sauvan, ja kelle Herra merkin antaa, sille Maaria
on menevä vaimoksi.

Lähetit läksivät kiertämään Judean maita ja Herran pasuunat
puhaltelivat ja kohta riensivät kaikki kokoon. _Jooseppi_ heitti
kirveensä syrjään ja kiiruhti myös kokoukseen, ja kun kaikki olivat
kokoontuneet, tarttuivat he sauvoihinsa ja menivät ylimmäisen papin
luo. Hän otti sauvat kaikilta, meni temppeliin ja rukoili. Rukoiltuaan
otti hän taas sauvat, meni ulos, antoi sauvat leskimiehille eikä
minkäänlaisia merkkejä näkynyt heissä. Viimeisen sauvan sai Jooseppi,
ja katso, kyyhkynen lensi ulos sauvasta ja asettui Joosepin päälaelle.
Ja pappi puhui Joosepille: Sinä olet arvan kautta määrätty ottamaan
Herran neitseen hoitoosi. Mutta Jooseppi vastusti ja sanoi: Minulla
on poikia ja minä olen vanha mies. Mutta Maaria on nuori, minä joudun
naurunalaiseksi Israelin lasten edessä. Mutta ylimmäinen pappi sanoi
Joosepille: Pelkää Herraasi Jumalaa ja muistele, mitä Herra on tehnyt
Dathanille, Abiramille ja Korahille, kuinka maa halkesi ja nieli heidät
heidän vastustamisensa takia. Pelkää siis jumalaa, jottei sinulle niin
kävisi. Ja Jooseppi pelästyi ja otti Maarian suojaansa. Ja hän sanoi
Maarialle: Katso, minä sain sinut Herran temppelistä, ja nyt jätän
sinut huoneeseeni ja lähden pois rakennustöilleni ja palaan takaisin;
Herra sinua sillä aikaa suojelkoon!

Papeilla oli kokous, ja päätettiin laittaa esirippu Herran temppeliin.
Ja pappi puhui: Kuuluttakaa kahdeksan saastuttamatonta neitsyttä
kokoon Davidin huoneesta. Ja palvelijat menivät ulos ja hakivat, mutta
löysivät vain seitsemän. Silloin pappi muisti neitsyt Maarian, että
hän oli Davidin sukua ja puhdas Herran edessä. Ja palvelijat läksivät
häntä hakemaan ja toivat hänet Herran temppeliin, ja pappi sanoi:
Arpokaatte täällä, kuka on kehräävä kultaa, kuka pumpulia, silkkiä,
purppurasinistä, tulipunaista ja aito purppuraa. Arpa lankesi Maarialle
kehrätä aito purppuraa ja tulipunaista, ja hän otti kehruut ja palasi
kotiaan ja ryhtyi työhön.

Maaria otti saviastian ja kävi vettä noutamassa, ja katso, eräs ääni
virkkoi: Terve armoitettu, Herra olkoon sinun kanssasi, siunattu sinä
vaimojen seassa. Hän vilkui oikealle ja vasemmalle, mistä ääni? Kovasti
vavisten hän riensi huoneeseensa, laski saviastian syrjään, otti
purppurat käsille, istuutui ja kehräsi. Ja katso, enkeli astui hänen
eteensä ja sanoi: Älä pelkää, Maaria, sillä sinä olet annon löytänyt
kaikkivaltiaan edessä ja tulet hänen sanastaan raskaaksi. Kun hän tämän
kuuli, kävi hän epätoivoiseksi ja virkkoi: Tulenko raskaaksi elävästä
Jumalasta ja synnytänkö niinkuin kaikki vaimot tekevät? Enkeli vastasi:
Ei niin, sillä Herran voima on sinut varjostava; sentähden on se pyhä,
joka sinusta syntyy, kutsuttava Korkeimman pojaksi. Sinä olet nimittävä
hänet Jeesus, sillä hän on pelastava kansansa synneistä. Ja Maaria
vastasi: Olen Herran piikanen hänen edessään; tapahtukoon minulle,
niinkuin sanonut olet.

Ja Maaria valmisti purppura- ja tulipunaisen kehruunsa valmiiksi ja vei
ne papille, ja tämä siunasi hänet ja sanoi: Maaria, Herra Jumala on
tehnyt nimesi suureksi ja olet siunatuksi tuleva kaikkien sukukuntien
seassa. Riemastuksissaan tästä lähti Maaria tapaamaan Elisabetia,
sukulaistaan, ja kolkutti hänen oveaan. Kun Elisabet tämän kuuli,
heitti hän tulipunaisen kehruunsa syrjään, juoksi ovelle, avasi ja
tervehti Maariaa sanoen: Mistä tulee, että minun Herrani äiti tulee
tyköni? Sillä katsos, lapsi minun kohdussani hypähti ja tervehti sinua.
Mutta Maaria ei ajatellut sitä salaisuutta, minkä arkkienkeli Gabriel
oli sanonut hänelle, vaan katseli taivaalle ja sanoi: Kuka minä olen,
että kaikki sukukunnat minua siunaavat? Ja hän viipyi kolme kuukautta
Elisabetin luona. Mutta päivä päivältä hänen ruumiinsa paisui, ja
Maaria rupesi pelkäämään, palasi kotiaan ja kätkeytyi Israelin
lapsilta. Maaria oli kuudentoista vuoden vanha, kun kaikki nämä
ihmeelliset seikat tapahtuivat.

Mutta kun hänen kuudes kuukautensa täyttyi, palasi Jooseppi
rakenteeltaan, ja kun hän astui huoneeseensa, huomasi hän Maarian
raskaaksi. Ja hän löi kasvoihinsa, heittäytyi maahan ja itki katkerasti
sanoen: Millä kasvoilla katselenkaan Herraani? Sillä minä olen hänet
impenä saanut Herrani Jumalani temppelistä enkä häntä vaalinut. Kuka se
on, joka on minut pettänyt? Kuka on tämän konnantyön minun huoneessani
tehnyt ja immen raiskannut? Onko Aatamin kohtalo uusiutunut minulle?
Niinkuin hänen kunniansa hetkellä käärme tuli ja tapasi Eevan yksinään
ja petti hänet, niin on myöskin minulle käynyt. Hän huusi Maarian
luokseen ja sanoi hänelle: Sinä Jumalan sylilapsi, miksi olet tämän
tehnyt ja olet Herrasi Jumalasi hyljännyt? Miksi olet itsesi alentanut,
sinä kaikkein pyhimmässä kasvatettu ja enkelin kädestä ruokittu? Maaria
itki katkerasti ja virkkoi: Puhdas olen enkä miehestä mitään tiedä.
Mutta Jooseppi sanoi: Mistä on sitten tuo sinun ruumiiseesi tullut?
Maaria vastasi: Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, en tiedä,
mistä se minuun on tullut.

Ja Jooseppi pelästyi kovin ja poistui hänestä ja mietti mitä tehdä.
Jooseppi tuumi itsekseen: Jospa minä hänen syntinsä peitän, niin minua
syytetään, että taistelen Jumalan käskyjä vastaan, ja jos minä hänet
paljastan Israelin lasten edessä, niin pelkään, että, jospa se, mikä
hänessä on, lieneekin enkelistä lähtöisin, minut mainitaan sellaiseksi,
joka viattoman veren olen kuolemantuomioon saattanut. Mitäs nyt hänelle
teen? Tahdon hänet salaa jättää. Ja yö yllätti hänet. Ja katso, Herran
enkeli ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: Älä pelkää tämän immen takia,
sillä se mikä hänessä on, on pyhästä hengestä, ja hän on synnyttävä
pojan, jonka nimi on oleva Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa
synneistä. Ja Jooseppi heräsi unestaan ja ylisti Israelin Jumalaa, joka
hänelle sellaisen armon oli osoittanut, ja hän otti Maarian suojaansa.

Mutta kirjanoppinut Kannas tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: Miksi
sinua ei ole näkynyt meidän kokouksissamme? Jooseppi vastasi: Koska
matkasta väsynyt olin ja tahdoin ensimmäisen päivän levätä. Kannas
kääntyi taakseen ja huomasi Maarian raskaaksi. Juoksujalassa hän
riensi papin luo ja sanoi hänelle: Jooseppi, jonka taannut olet, on
tehnyt konnantyön. Pappi kysyi: Kuinka niin? Ja hän sanoi: Neitsyen,
jonka hän temppelistä saanut on, on hän raiskannut ja harjoittanut
salavuoteutta, eikä ole siitä ilmoittanut Israelin lapsille. Ja pappi
vastasi ja sanoi: Jooseppiko olisi tämän tehnyt? Kirjanoppinut Hannas
vastasi: Lähetä palvelijoita tutkimaan, ja olet neitseen huomaava
raskaaksi. Ja palvelijat läksivät sinne ja totesivat kirjanoppineen
puhuneen totta, ja toivat neitseen Joosepin kanssa oikeuden eteen.
Ja pappi lausui: Miksis olet tämän tehnyt, Maaria? Ja miksis olet
sielusi alentanut ja olet unohtanut Herrasi Jumalasi, sinä, joka olet
kasvatettu kaikkein pyhimmässä ja ravintosi saanut enkelin kädestä ja
ylistyslauluja kuullut ja tanssinut hänen edessään? Miksi olet tämän
tehnyt? Maaria itki katkerasti ja sanoi: Niin totta kuin Herrani
Jumalani elää, puhdas olen enkä miehestä mitään tiedä. Ja pappi sanoi
Joosepille: Miksis olet tämän tehnyt? Ja Jooseppi vastasi: Niin totta
kuin Herra minun Jumalani elää, viaton olen minä häneen. Ja pappi
sanoi: Älä lausu väärää todistusta, vaan puhu totuus; olet harjoittanut
salavuoteutta etkä ilmoittanut Israelin lapsille etkä ole taivuttanut
päätäsi kaikkivaltiaan käden alle, jotta siemenesi siunatuksi tulisi.
Ja Jooseppi vaikeni.

Ja pappi puhui: Jätä neitsyt tänne takaisin, jonkas saanut olet Herran
temppelistä. Ja Jooseppi pyrskähti suureen itkuun. Ja pappi puhui:
Minä annan teidän juoda Herran koetusvettä, ja hän on teidän syntinne
paljastava teidän omien silmienne eteen. Ja pappi otti veden ja antoi
Joosepin juoda ja lähetti hänet vuorelle, mutta hän tuli riutumattomana
takaisin. Hän antoi myös Maarian juoda, mutta hänkin tuli terveenä
takaisin. Ja kaikki kansa ihmetteli, ettei mikään synti heistä näkynyt.
Ja pappi puhui: Koskapa Jumala ei ole ilmaissut teidän syntiänne, en
minäkään teidän syntiänne tuomitse, vaan päästän teidät. Ja Jooseppi
otti Maarian ja palasi kotiaan täynnä riemua ja ylistystä Israelin
Jumalaa kohtaan.

Ja tuli käsky keisari Augustukselta, että kaikki, jotka Betlehemissä
Juudaan maassa asuivat, piti verolle laskettaman, ja Jooseppi lausui:
Tahdon poikani kirjoituttaa, mutta mitä teen tämän neitseen kanssa?
Miten minä hänet kirjoitutan? Vaimokseniko? Silloin saan hävetä.
Tyttäreksenikö? Mutta tietäväthän kaikki Israelin lapset, ettei hän
minun lapseni ole. Herra tehköön aikanansa, miten hän tahtoo. Ja hän
satuloi aasinsa ja nosti Maarian satulaan, ja poika veti aasia ja
hän itse kulki siinä vieressä. Kun oli päästy kolmen peninkuorman
matkan päähän, kääntyi Jooseppi Maariaan päin ja näki, että hän oli
murheellinen, ja sanoi itsekseen: Ehkäpä häntä vaivaa se, mikä hänessä
on. Ja taas kääntyi Jooseppi häneen päin ja näki hänen nauravan ja
kysyi häneltä: Maaria, miten on sinun laitasi, konsa näen sinun kasvosi
nauravan, konsa murehtivan? Ja Maaria vastasi Joosepille: Kaksi kansaa
näen silmilläni: toinen on täynnä itkua ja voihkinaa, toinen täynnä
iloa ja riemua.

Kun he saapuivat matkansa puoliväliin, sanoi Maaria hänelle: Auta minua
alas aasin selästä; sillä se mikä minussa on, pyrkii ulos tulemaan. Ja
hän otti Maarian alas aasin selästä ja sanoi hänelle: Minne minä sinut
vien ja miten kätken sinun pahoinvointisi; sillä kaupunki on kaukana.

Ja hän huomasi siinä lähellä luolan, vei hänet sinne, jätti poikansa
Maarian luo, lähti itse ulos kätilöä hakemaan Betlehemin ympäristöltä.
Ja minä Jooseppi käyskentelin enkä päässyt minnekkään ja katselin
taivaan kantta ja näin sen seisovan liikkumattomana, ja katselin
ilmaa ja näin sen jähmettyneen ja näin linnut liikkumattomina, ja
minä katselin maata ja näin vadin maassa ja työmiesten leiriytyneen
sen ympärille kädet vadissa, ja pureskelijat eivät purreet ja jotka
olivat ylösnousemassa, eivät päässeet pystyyn, ja ne, jotka aikoivat
pistää suuhunsa, eivät saattaneet sitä tehdä, vaan olivat kaikkien
kasvot käännetyt korkeuteen; ja katso lammaskatrasta ajettiin, mutta se
seisahtui, ja paimen nosti kättänsä aikoen lyödä, mutta hänen kätensä
jäi tonkaksi pystyyn, ja katsoin virran kulkua ja näin pukkien turvat
veden kalvossa, mutta ne eivät juoneet. Ja yht'äkkiä luisti taas kaikki
luonnollista kulkuaan.

Ja katso nainen astui alas vuorelta ja hän sanoi minulle: Mies, mihin
astut? Ja minä sanoin: Haen heprealaista kätilöä. Ja hän vastasi ja
sanoi minulle: Oletko israelilainen? Ja minä sanoin hänelle: Olen;
hän taas sanoi minulle: Kuka on se, joka luolassa on synnyttämässä?
Minä sanoin: morsiameni. Hän kysyi: Eikö se ole sinun vaimosi? Minä
vastasin: Hän on Maaria, joka kasvatettu on temppelissä Herran; hänet
arvalla sain vaimokseni; kumminkaan hän ei ole minun vaimoni, vaan on
hän raskaaksi tullut pyhästä hengestä. Ja kätilö sanoi: Onko se totta?
Jooseppi vastasi: Tule katsomaan. Ja vaimo lähti hänen kanssansa,
ja he astuivat luolan aukon eteen ja katso, välkkyvä pilvi peitti
luolan. Ja kätilö lausui: Tänään on sieluni ylennetty; sillä minun
silmäni ovat ihmeitä nähneet; sillä pelastus on syntynyt Israelille.
Ja tuota pikaa hävisi pilvi luolasta ja luolasta paistoi kirkas valo,
niin ettei silmämme sitä sietäneet; ja hetken perästä valokin hävisi,
jonka jälkeen lapsi tuli näkyviin, ja se tuli ja otti rintaa äidiltään
Maarialta. Kätilö huudahti ja sanoi: Tänään on minulla suuri päivä, kun
tämän ihmeellisen näytelmän nähnyt olen.

Kätilö meni menojaan, ja Salome kohtasi hänet. Ja kätilö sanoi hänelle:
Salome, Salome, minulla on ihmeitä kerrottavana sinulle: neitsyt on
synnyttänyt, joka on vastoin luonnonlakia. Salome vastasi: Niin totta
kuin Herrani Jumalani elää, jollen minä hänen tilannettaan tutki, en
usko, että neitsyt on synnyttänyt.

Ja kätilö meni sisälle ja sanoi Maarialle: Laskeudu pitkällesi. Se
kamppailu ei ole vähäinen, mikä sinun edessäsi on. Ja hän tutkiskeli
merkkejä, parkaisi samalla ja sanoi: Voi minua jumalattomuuteni ja
epäuskoni takia. Olen elävää jumalaa koetellut; ja katso minun kättäni
polttaa ja se putoaa irti minusta. Ja Salome lankesi polvilleen Herran
eteen ja sanoi: Isäini Jumala, muista minua, koska olen Abrahamin,
Iisakin ja Jaakobin siemenestä, eläkä aseta minua Israelin lasten
ilkuttavaksi, vaan anna minulle käsivarteni jälleen. Sillä sinähän
tiedät, että minä sinun nimeesi toimeni tein ja sinulta palkkani sain.
Ja enkeli astui esille ja sanoi: Salome, Salome, nouse ylös, kosketa
kädelläsi lasta ja kanna sitä, ja sinulle tulee siitä parannus ja
ilo. Salome astui luo ja kantoi lasta sanoessaan: Minä tahdon lasta
kunnioittaa, koska se on syntynyt Israelin suureksi kuninkaaksi. Ja
katso, heti parani Salome, ja hän astui ulos luolasta vanhurskaana.
Ja katso eräs ääni virkkoi hänelle: Sinun tulee kätkeä kaikki mitä
ihmeellistä nähnyt olet sydämeesi eikä ilmaista, ennenkuin poika tulee
Jerusalemiin.

Mutta minä Jaakob, joka tämän kertomuksen olen kirjoittanut, pakenin
korpeen, koska Herodeksen kuoltua levottomuuksia syntyi Jerusalemissa,
kunnes kapina siellä sammui, täynnä ylistystä Jumalaa kaikkivaltiasta
kohtaan, joka minulle on antanut kyvyn ja viisauden kirjoittaa tämän
kertomuksen. Se armo suodaan niille, jotka pelkäävät Herraamme Jeesusta
Kristusta, jolle kunnia tulkoon iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

       *       *       *       *       *

Kirjailija kiittää Jumalaa siitä, että hän on saanut kyvyn kirjoittaa
tällaisen kertomuksen. Kirjailijakykyä siihen kai ei tarvita, mutta
sitä enemmän uskoa. Armaita aikoja, jolloin eivät mitkään ihmeet olleet
uskolle ylivoimaisia!




Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin Tuomaan
kirjoittamia.


Minä Tuomas israelilainen aion tässä kaikille pakanoille ilmaista
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen lapsuus- ja suurtyöt, joita hän teki
asuessaan meidän maassamme, niissä hän syntynyt on.———

Kun poikanen Jeesus tuli viisivuotiaaksi, leikki hän kerran erään
virran kahlauspaikassa ja keräsi ohi virtaavan veden kuoppiin ja
puhdisti veden samalla puhtaaksi ja käyttökelpoiseksi, ja pelkällä
sanallaan hän tämän teki.

Ja hän otti liejua ja muovaili siitä kaksitoista varpusta. Ja oli
sabbatti, kun hän tämän teki. Oli siellä myös; paljon muitakin lapsia
leikkimässä hänen kanssaan. Mutta kun eräs juutalainen näki, että
Jeesus sabbattina leikki, riensi hän heti isä Joosepin hio ja sanoi:
Katso, sinun poikasi on puron partaalla, on ottanut liejua, muovaillut
kaksitoista lintua ja rikkonut sabbatin Ja kun Jooseppi tuli paikalle
ja näki tämän, ärjäisi hän hänelle: Miksi teet sitä sabbattina mitä
ei saa tehdä? Mutta Jeesus paukutti käsiään kokoon, huusi varpusille
ja sanoi heille: Lentäkää pois! Ja linnut lehahtivat kirkuen ylös ja
hävisivät. Kun juutalaiset sen näkivät, kauhistuivat he, menivät pois
ja ilmoittivat päämiehilleen, mitä olivat nähneet Jeesuksen tekevän. __
__ __

Mutta kirjanoppineen Hannaan poika seisoi siinä Joosepin vieressä,
otti puunoksan ja pani veden virtaamaan, minkä Jeesus oli koonnut
kuoppiin. Kun Jeesus näki mitä tapahtui, virkkoi hän vihaisena
hänelle: Vallaton, jumalaton pässinpää, mitä ovat kuopat ja vesi
sinulle tehneet? Katso, nyt sinä tulet kuivumaan kuin puu etkä ole
kantava lehtiä, et juuria etkä hedelmiä. Ja tuossa tuokiossa näivettyi
tuo poikanen täydellisesti. Mutta Jeesus meni pois ja tuli Joosepin
huoneeseen. Mutta kuihtuneen pojan vanhemmat kantoivat hänet pois ja
valittaen itkivät hänen nuoruutensa voimaa ja veivät hänet Joosepin luo
ja syyttivät häntä: Katso mimmoinen poika sinulla on, joka tuollaisia
tekee!

Toisen kerran käveli hän kylän läpi, ja eräs poika juoksi ja töykkäsi
häntä olkapäähän. Tästä vihastui Jeesus ja sanoi hänelle: Sinä et tule
kulkemaan tietäsi loppuun asti. Ja samassa poika luuhistui maahan ja
kuoli. Muutamat, jotka tämän näkivät, sanoivat: Mistä tuo lapsi on
peräisin? Sillä jokainen hänen sanansa on valmis teko! Ja kuolleen
pojan vanhemmat tulivat Joosepin luo ja valittivat: Kun sinulla
tuollainen poika on, et sinä meidän kanssamme voi samassa kylässä
asua; tai opeta häntä, että hän siunaa eikä kiroa: sillä hän tappaa
meidän lapsemme. Ja Jooseppi otti pojan erilleen ja vetosi hänen
omaantuntoonsa: Miksi sinä teet semmoisia, että väki saa kärsiä ja
meitä vihataan ja vainotaan. Mutta Jeesus vastasi: Minä tiedän, että
nämä sanat eivät ole minun vaan sinun; kumminkin tahdon vaieta sinun
takiasi; mutta nuo muut kärsikööt rangaistuksensa. Ja samassa sokenivat
ne, jotka olivat häntä syyttäneet. Ja jotka sen näkivät, pelästyivät
kovasti eivätkä tietäneet, mitä heidän tuli ajatella, ja sanoivat
hänestä: Kaikki mitä hän puhuu, olkoonpa hyvää tai pahaa, toteutuu
ja muuttuu ihmeeksi. Mutta kun Jooseppi näki, että Jeesus sellaisia
oli tehnyt, tarttui hän pojan korvaan ja nykäisi häntä kovasti. Mutta
lapsi pani vastaan ja sanoi hänelle: Sinulle olkoon kylliksi hakea eikä
löytää, ja sangen typerästi sinä olet tehnyt. Sinä et tiedä kuka minä
olen; jos sen tietäisit, et minua suututtaisi. Ja vaikkapa minä nyt
sinun luonasi olen, niin minä olen kumminkin ennen sinua luotu.

Ja muutaman päivän perästä Jeesus leikki ullakon katolla, ja yksi
leikittelevistä pojista putosi katolta alas, ja kun toiset pojat
näkivät tämän, pakenivat he, ja Jeesus jäi yksinään paikalle. Ja
kuolleen vanhemmat tulivat ja syyttivät häntä, ikäänkuin hän olisi
heittänyt pojan alas. Jeesus sanoi: Minä en ole häntä alas heittänyt.
Vanhemmat kurittivat häntä. Jeesus hyppäsi katolta alas ja seisoi pojan
ruumiin ääressä ja huusi kovalla äänellä: Zenon — se oli nimittäin
hänen nimensä — nouse ylös ja sano minulle, olenko minä sinut heittänyt
alas? Hän kavahti heti pystyyn ja sanoi: Et, Herrani, et ole tyrkännyt
alas, vaan olet herättänyt ylös. Ja jotka näkivät, peljästyivät.
Lapsen vanhemmat taas ylistivät Jumalaa ihmeen takia ja kunnioittivat
Jeesusta. __ __ __

Muutamien päivien perästä hakkasi nuori mies halkoja liiterissä.
Silloin luiskahti kirves ja halkaisi koko hänen jalkansa ja hän kuoli
verenvuotoon. Kun nyt melua ja juoksua syntyi, niin juoksi myöskin
Jeesus-poika sinne. Hän tunkeutui voimakkaasti joukon lävitse ja
tarttui nuoren miehen haavoitettuun jalkaan ja siinä paikassa se
parani. Mutta hän sanoi nuorukaiselle: Mene pois hakkaamaan halkojasi
ja ajattele minua. Kun kansa näki mitä tapahtunut oli, kunnioittivat he
poikasta ja sanoivat: Totisesti asuu poikasessa Jumalan henki. — __ __
__

Kun hän oli kuuden vuoden vanha, lähetti hänen äitinsä hänet vettä
hakemaan ja tuomaan kotia, annettuaan hänelle saviastian; ahdingossa
kolhaisi hän astiata ja astia särkyi. Jeesus levitti päällystakkinsa,
täytti sen vedellä ja toi sen äidilleen. Kun äitinsä näki tämän merkin,
suuteli hän poikaansa ja kätki tämän ihmeellisen tapahtuman, jonka hän
näki, sydämeensä. __ __ __

Mutta hänen isänsä Jooseppi oli kirvesmies; hän teki auroja ja ikeitä.
Nyt oli eräs rikas mies antanut hänelle tehtäväksi vuoteen itselleen.
Kun nyt toinen sivulauta tuli lyhyemmäksi kuin vastaava toinen, ja
Jooseppi ei tietänyt mitä hän tekisi, virkkoi Jeesus-poikanen isälleen:
Pane molemmat laudat maahan ja sovita yhteen lautojen toinen pää. Ja
Jooseppi teki niinkuin Jeesus oli hänelle sanonut. Jeesus asettui
toiselle puolelle, tarttui lyhyempään lautaan kiinni ja veti sen yhtä
pitkäksi kuin toisenkin. Ja hän virkkoi Joosepille: No tee nyt mikä
sinun on tehtävä. Ja isä Jooseppi näki tämän, ihmetteli ja syleili
lapsukaista, suuteli häntä ja sanoi: Mikä onni, että Jumala antoi
minulle tuon poikasen. __ __ __

Kun Jooseppi huomasi poikasen älyn ja miten hän varttui, päätti
hän, että pojalle opetettaisiin kirjoitustaito ja lukutaito, ja vei
hänet siis opettajalle. Opettaja sanoi Joosepille: Ensin tahdon
opettaa hänelle kreikankieltä, sitten hepreankieltä. Sillä hän tiesi
jo ennestään pojan älyn ja pelkäsi häntä; kaikissa tapauksissa hän
kirjoitti aakkoset ja selitti niitä uutterasti pitkän aikaa, mutta
poika ei vastannut hänelle mitään. Vihdoin Jeesus sanoi hänelle: Jos
sinä oikea opettaja olet ja tunnet kirjaimet kunnollisesti, niin sano
minulle A-kirjaimen merkitys, ja minä tahdon sanoa, mitä B merkitsee.
Tämä suututti opettajaa ja hän nappasi poikaa kalloon. Mutta poikanen,
johon koski, kirosi hänet, ja tuota pikaa opettaja meni tainnoksiin
ja putosi maahan kasvoilleen. Mutta poikanen palasi takaisin Joosepin
huoneeseen. Mutta Jooseppi murehtui ja kääntyi äidin puoleen: Älä laske
häntä ulos ovesta; sillä ken hänet suututtaa, hänen täytyy kuolla. __
__ __

Muutaman ajan perästä sanoi taas toinen opettaja, Joosepin läheinen
ystävä: Annappas minulle poikanen kouluun; ehkäpä minä voin
ystävällisillä puheilla opettaa hänelle kirjaimet. Ja Jooseppi sanoi:
Jospa sinulla rohkeutta lienee, veliseni, niin ota hänet mukaasi.
Ja hän otti hänet mukaansa pelolla ja vavistuksella; poikanen lähti
kernaasti mukaan. Ja kun poika uljaana astui kouluhuoneeseen, huomasi
hän kirjan pulpetilla, ja otti sen ja luki ei ainoastaan kirjaimet,
mitkä siinä seisoivat, vaan hän koroitti äänensä ja puhui täynnä pyhää
henkeä ja opetti läsnäoleville lakia.

Mutta paljon väkeä, mikä kokoontunut oli, seisoi siinä ääressä ja
kuunteli häntä, ja he ihmettelivät hänen oppinsa suloutta ja hänen
sanojensa luontevuutta, että hän, alaikäinen lapsi, voi siten esiintyä.
Mutta kun Jooseppi sen kuuli, kauhistui hän ja juoksi kouluun luullen,
että tämäkin opettaja oli jo raajarikkona. Mutta opettaja sanoi
Joosepille: Veliseni, minä otin poikasen oppilaakseni; mutta hän on
täynnä korkeaa armoa ja viisautta, ja muuten minä rukoilen sinua,
veliseni, ota hänet pois huoneeseesi. Kun poikanen tämän kuuli,
naurahti hän hänelle ja sanoi: Koska sinä oikein olet puhunut ja oikean
todistuksen antanut, niin sinun tähtesi parantukoon myöskin lyöty, ja
samalla parantui myöskin toinen opettaja. Mutta Jooseppi otti poikasen
ja meni huoneeseensa. __ __ __

Jooseppi lähetti poikansa Jaakobin sitomaan halkoja yhteen ja tuomaan
kotia, ja poikanen lähti hänen mukaansa. Sillä aikaa kuin Jaakob keräsi
risuja, pisti kyykäärme Jaakobin käteen, ja kun hän tuskasta kitui ja
oli menehtymäisillään, astui Jeesus hänen luokseen ja puhalsi haavaan,
ja samassa kipu loppui ja eläin halkesi, ja siitä hetkestä parani
Jaakob. __ __ __

Kun muutaman ajan perästä huonetta rakennettiin ja suuri pauhu syntyi,
seisahtui Jeesus kuuntelemaan ja meni sinne, ja kun hän siellä näki
kuolleen makaavan, tarttui hänen käteensä ja sanoi: Mies, minä
sanon sinulle, nouse ylös, tee työsi. Ja samassa mies nousi ylös ja
kunnioitti pilttiä. Mutta kun kansa tämän näki, ihmetteli se ja sanoi:
Tuo piltti on taivaasta kotoisin, sillä monta sielua hän on kuolemasta
pelastanut, ja monta hän on vielä herättävä elämänsä aikana. __ __ __

Sen jälkeen oli Joosepin naapuruudessa sairas lapsi kuollut, ja hänen
äitinsä itki kovasti. Jeesus kuuli, miten suuri valitus ja voihkina
syntyi, ja riensi kiiruhtaen sinne ja tapasi lapsen kuolleena, ja hän
kosketti lapsen rintaa ja sanoi: Minä sanon sinulle, lapsi, sinä et
saa kuolla, vaan elää, ja sinun pitää olla äitisi luona. Ja samassa
lapsi katsahti ylös ja hymyili. Mutta hän sanoi vaimolle: Nosta se ylös
ja anna sille maitoa ja ajattele minua. Ja ympärillä seisova väki oli
ihmeissään ja sanoi: Totisesti tämä poika oli joko Jumala tai jumalan
enkeli; sillä jokainen hänen sanansa on valmis tosiasia. Ja Jeesus
läksi sieltä pois ja rupesi leikkimään muitten poikien kanssa. __ __ __

Kun Jeesus palasi koulusta kotia, näki hän verstaan ja nuoren miehen,
joka kasteli vaatteita ja monenlaisia harmaita liinoja kattilassa,
samalla kuin hän käsitteli kutakin kappaletta tilaajan halun mukaan.
Jeesus-poikanen astui nyt siihen, nuorukaisen tehdessä työtään, ja otti
omasta puolestaan erään siellä viruvan huivin ja heitti sen kattilaan,
joka oli täynnä indigoa. Kun nuorukainen huomasi, että huivit olivat
pilaantuneet, kirkaisi hän ääneen ja karkasi Herran Jeesuksen kimppuun
ja sanoi: Mitä sinä, Maarian poika, olet minulle tehnyt ja saattanut
minut huonoon huutoon kaupungin väestön keskuudessa; jokainen on
pyytänyt sopivan värin, ja sinä tulet tähän ja pilaat kaikki! Herra
Jeesus vastasi: Minkä huivin värin sinä tahtonetkaan saada muutetuksi,
sen minä tahdon sinulle muuttaa. Ja hän ryhtyi nostamaan vaatteita
kattilasta; kaikki oli värjätty siihen väriin, niihin värjääjä tahtoi,
kunnes hän kaikki oli nostanut ylös. Kun juutalaiset nämä ihmeet ja
merkit näkivät, ylistivät he Jumalaa. __ __ __

Kun hän oli kahdentoista vuoden vanha, menivät hänen vanhempansa tavan
mukaan pääsiäisjuhlille matkatoveriensa kanssa ja juhlien jälkeen he
palasivat kotiaan, ja kotimatkalla Jeesus poikkesi Jerusalemiin. Mutta
hänen vanhempansa luulivat, että hän kulki matkaseurueen mukana. Kun
he olivat kulkeneet yhden päivämatkan, hakivat he häntä sukulaistensa
joukosta, ja kun he eivät häntä löytäneet, tulivat he murheellisiksi
ja palasivat taas kaupunkiin ja hakivat häntä ja kolmantena päivänä he
löysivät hänet istuvana temppelissä, opettajien keskellä, kuinka hän
lakia selitti ja he kysyivät. He huomasivat kaikki ja ihmettelivät,
kuinka hän, joka vielä oli poikanen, johdatti kansan vanhimmat ja
opettajat toisille ajatuksille selittäessään lain pääkohtia ja
profeettojen lauseita. Silloin astui hänen äitinsä Maaria esille ja
sanoi hänelle: Miksis olet tämän tehnyt, lapsukaiseni? Katso, me olemme
sinua haikeasti hakeneet. Jeesus vastasi hänelle: Miksi te haette
minua, ettekö tiedä että minun täytyy olla siinä, mikä minun isälleni
kuuluu. Kirjanoppineet ja farisealaiset sanoivat: Oletko sinä tämän
poikasen äiti? Hän vastasi: Minä se olen. He sanoivat hänelle: Autuas
olet sinä vaimojen joukossa, sillä Jumala on sinun ruumiisi hedelmän
siunannut, sillä moista ihanuutta ja moista kuntoa ja moista viisautta
emme ole nähneet emmekä kuulleet.

Jeesus nousi ja seurasi äitiään ja oli vanhemmilleen alamainen. Hänen
äitinsä kätki kaikki, mikä tapahtunut oli, sydämeensä. Mutta Jeesus
varttui viisaudessa ja vuosissa ja armossa.

Hänelle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen.

       *       *       *       *       *

Jos Jeesus olisi käynyt Suomen tasavallan nykyaikaisia valtion
oppilaitoksia, olisi varmaa varmempi, että hänellä joka lauantai
olisi ollut jälkeenistumista uppiniskaisuudesta, röyhkeydestä
j.n.e. Ja lopullisesti huolestuneelle isä Joosepille olisi annettu
koulun puolesta kehoitus ottamaan poikansa pois koko luku-uralta.
Israelilainen filosofi Tuomas ei ole, innossaan elävästi kuvata
Jumalan oman pojan äkkikypsyyttä ja hänen merkillistä kykyään jo
nuorena poikana hämmästyttää ympäristöä aina onnistuneilla ihmetöillä,
muistanut siveysopin alkeellisimpiakaan vaatimuksia. Mutta eihän
Tuomas ole ainoa, jolle tällaisia erehdyksiä on tapahtunut. Kanoniset
evankelistatkin antavat Jeesuksen tylysti puhutella äitiään, ja
äiti puolestaan, kaikista Jeesuksen tekemistä ihmeistä huolimatta,
ei ymmärrä häntä arvostella muuksi kuin tavalliseksi lapseksi, ja
ihmisille Maaria sanoo pojastaan, että hän on hullu.

Näille kirjailijoille on annettava anteeksi. Heillä oli huono pää,
mutta hyvä sydän. He tekivät työtä vain Jumalan kunnian ylistämiseksi.




Paavalin ja Teklan teot.


Niinkuin nykyaikaisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa "aviorikokset"
ovat kertomusten pääaiheita, niin alkukristittyjen novelleissa
"aviolakko" näyttelee pääroolia. Kristinoppi vaikutti ylenpalttisella
hentomielisyydellään aluksi etupäässä naisiin. Apostolien ja
ensimmäisten saarnaajien ympärillä kihisi naisia, kaikesta päättäen
hysteriaan taipuvia. Naisten avulla kristinoppi noin vuonna 500 j.Kr.
vihdoinkin voitti ja sulatti itseensä vaarallisen kilpailijansa
Mithras-opin, jonka miehekkäämpää sävyä varsinkin legioonasotilaat
intohimoisesti kannattivat.

Pelkkiä mielikuvituksen tuotteita eivät liene nuo yhä uusiintuvat
kertomukset apostoleilla aviovaimoista, jotka luopuivat miehistään ja
lapsistaan ja varhaisesta aamusta myöhään iltaan juoksivat kokouksissa,
suutelivat apostolien jalkoja, heidän kahleitaan, heidän käsiään.
Loistavia perhekuvauksia sisältävät varsinkin Indian apostolin Tuomaan
teot. Erinomaisen hienotunteisten aviomiesten kaikki houkutukset,
pyynnöt ja rukoukset olivat turhat; vaimot, jotka olivat vuosikymmeniä
eläneet onnellisissa avioliitoissa, jättävät miehensä, kotinsa ja
lapsensa ja seuraavat saarnaajaa matkoilla, seurustelevat hänen
kanssaan vankiloissa, joskus kärsivät hänen kanssaan kidutuksia ja
teloituksia. Saarnaajia eivät mitkään perheonnettomuudet järkytä;
manaten he vaativat, että aviovaimojen täytyy pontevasti torjua kaikkia
miestensä lähentelemisiä. Pidättyväisyys avioelämästä, maallisen lemmen
lakko on kristityn velvollisuus.

Olivatko näitten naisten ja saarnaajien suhteissa eroottiset tunteet
vaikuttamassa? Yhdistikö heidät toisiinsa jonkinlainen sublimeerattu
lemmentunne? Ehkä jonkinlainen itsetiedoton hellä suhde. Mutta harvoin
saa lukea kirjallisuutta, jossa "elämän puhtaus" on niin sydämen
pohjasta ylistettyä kuin näissä apostolien teoissa. Saattaahan olla
mahdollista, että kuolevan kansan keskuudessa voi tavata olioita,
joille lemmenlakko on luonnollista ja puhdasta. Useimmiten lemmenlakko
on epäpuhtauden huippu.

Saattoihan toiselta puolen se sukupuolielämän hurjastelu, joka
ajanlaskumme alussa vallitsi koko silloisessa maailmassa, tympäistä
ruumiillisesti heikkoja tai henkisesti kehittyneitä henkilöitä, niin
että he inholla käänsivät selkänsä maailmalle ja vapaaehtoisesti
tekivät lemmenlakon.

Kreikkalaiset tarut kertovat vain lemmestä, ja yhä vain lemmestä ja
jumalien aviorikoksista, kristityt legendat yhtä mittaa lemmenlakosta.
Mutta maallinen lempi sittenkin on molempien "lempiaihe". Kristittyjen
negatiivinen lempi ehkä vieläkin kiihkoisempi kuin kreikkalaisten
positiivinen, kevyt lempi.

Tekla ei ollut aviovaimo, vaan kihlattu morsian, mutta henkisesti
Paavaliin kiintynyt. Paavalin ulkonaisesta henkilöstä annetaan kuvaus,
joka ei tavalliseen naiseen tee edullista vaikutusta. Paavali oli
"mies lyhyenläntä, kaljupää ja vääräsääri, jaloryhtinen, kulmakarvat
yhteenkasvaneina, ja hänellä oli pieni, vähän köyry nenä".

Tekla-legenda on hyvin arvossapidetty varsinkin kreikkalaiskatolisessa
kirkossa, jossa hänen nimensä luetaan Fjokla.

Ja kun Paavali oli poikennut Onesiforoksen taloon, syntyi suurta iloa
ja polvistumisia ja leivänmurtamista ja puhetta pidättyväisyydestä
ja kuolleista ylösnousemisesta, samalla kuin Paavali sanoi: Autuaita
ovat ne, jotka ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita ovat ne, jotka ovat säilyttäneet lihansa siveänä, sillä he
muuttuvat Jumalan templiksi. Autuaita ovat ne, jotka pidättäytyvät,
sillä Jumala puhuttelee heitä. Autuaita ovat ne, jotka tämän maailman
ovat kieltäneet, sillä he ovat Jumalalle mieluisia. Autuaita ovat
ne, joilla on vaimot niinkuin heillä ei niitä ollenkaan olisi, sillä
he perivät Jumalan. Autuaita ovat ne, joilla on jumalanpelko, sillä
heistä tulee Jumalan enkeleitä. Autuaita ovat ne, jotka pelkäävät
Jumalan sanoja, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat ne,
joita Jeesuksen Kristuksen viisaus on liikuttanut, sillä heitä
kutsutaan Kaikkeinkorkeimman lapsiksi. Autuaita ovat ne, jotka ovat
kasteen säilyttäneet, sillä he saavat virkistystä isässä ja pojassa.
Autuaita ovat ne, jotka ovat tulleet tuntemaan Jeesuksen Kristuksen,
sillä he saavat olla valkeudessa. Autuaita ovat ne, jotka Jumalan
rakkauden tähden ovat hyljänneet maailman menon, sillä he saavat
istua siunattuina isän oikealla puolella. Autuaita ovat ne, jotka
ovat laupiaat, sillä he voittavat laupeuden eivätkä näe viimeisen
tuomion kauheata päivää. Autuaita ovat neitsyitten ruumiit, sillä ne
miellyttävät Jumalaa eivätkä menetä siveytensä palkkaa. Sillä isän
sana on heille pelastuksen keino pojan päivänä, ja he saavat rauhan
iankaikkisesti.

Ja sill’aikaa kun Paavali näin puhui seurakunnalleen Onesiforoksen
talossa, istui eräs Tamyris nimiselle miehelle kihlattu neitsyt,
jonka nimi oli Tekla — ja jonka äidin nimi oli Teoklia — oman talonsa
läheisessä ikkunassa ja kuunteli päivät ja yöt sanaa neitseellisestä
elämästä ja rukouksesta, niinkuin Paavali sitä julisti. Eikä hän
taipunut lähtemään ikkunasta, vaan kiintyi yhä lujemmin uskoon
sanomattomalla ilolla. Mutta kun hän näki myöskin useiden vaimojen ja
neitsyitten menevän Paavalin tykö, syntyi hänessä halu, että hänkin
saattaisi olla kyllin arvokas Paavalin eteen astumaan ja Kristuksen
sanaa kuulemaan. Sillä hän ei ollut vielä omin silmin Paavalia nähnyt,
vaan kuuli ainoastaan hänen sanansa. Mutta kun Tekla ei poistunut
ikkunasta, lähetti hänen äitinsä noutamaan Tamyristä. Mutta tämä
tulee mitä iloisimmalla mielellä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt Tekla
jo vihille viedä. Nyt puhui Tamyris Teoklialle: Missä onkaan minun
Teklani, että hänet saisin nähdä? Ja Teoklia vastasi: Kummallinen
tarina on minun sinulle kerrottava. Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön
ei nimittäin Tekla ole ikkunasta noussut, ei syömään eikä juomaan,
vaan ikäänkuin hän olisi mitä korkeimpaan riemuun huomionsa kääntänyt,
niin on hän kiintynyt erääseen vieraaseen mieheen, joka petollisia ja
häikäiseviä sanoja opettaa, niin että ihmettelen, miten niin ylvään
neitsyen kuin hänen kainoutensa tätä tuskallista alennusta on sietänyt.
Tamyris! Tämä ihminen vie ikonilaisten kaupungin kapinaan, ja sinun
Teklasi seuraa mukana. Sillä kaikki vaimot ja nuoret miehet menevät
hänen luokseen ja ottavat opetusta häneltä. Ihmisen täytyy, niin hän
sanoo, yhtä ainoata Jumalaa yksinomaan peljätä ja pidättyvästi elää.
Mutta minunkin tyttäreni on yhä kiintynyt, kuten hämähäkki ikkunan
pihtipieleen takertuu, hänen sanojensa vaikutuksesta äärettömään
kaihoon ja kammottavaan intohimoon. Hän kallistaa koko korvansa tälle
puheelle ja antaa itsensä sen johdosta hullaantua, tyttö parka. Mutta
mene hänen tykönsä ja puhu hänen kanssansa; olethan hänen kanssansa
kihloissa.

Ja Tamyris meni, täynnänsä rakkautta, hänen luokseen, mutta samalla
tuntien jonkinlaista kammoa hänen kiihtymyksensä tähden, ja puhui:
Tekla, morsiameni, mitä varten istut siinä? Ja mikä on se intohimo,
mikä sinut on vallannut, ettäs olet noin poissa tolaltasi? Palaja
Tamyriksesi tykö ja häpeä. Mutta hänen äitinsä sanoi vielä samaa
hänelle: Lapsi, miksi istut siinä ja tähystelet ympärillesi, etkä
mitään vastaa, vaan olet kokonaan järkytetty? Ja läsnäolevat itkivät
katkerasti, Tamyris, koska hän menetti vaimonsa, Theoklia tyttärensä
tähden, palvelijattaret herrattarensa tähden. Talossa vallitsi nyt
vaikerrusten suuri nielu. Eikä mihinkään näihin tapahtumiin Tekla
kiinnittänyt huomiotaan, vaan kuunteli ainoastaan Paavalin sanaa.

Mutta Tamyris hyökkäsi ulos kadulle ja tarkasteli kaikkia, jotka
Paavalin tykö menivät ja sieltä tulivat. Ja hän näki kaksi miestä,
jotka keskenänsä kovin riitelivät, ja hän puhui heille: Miehet, keitä
te olette, sanokaa minulle, ja kuka on se, joka on teidän kanssanne
tuolla sisällä, tuo harhaopinlevittäjä, joka siellä nuorukaisten ja
neitsyitten sielut pettää, etteivät he avioon halua, vaan vapaiksi
tahtovat jäädä? Lupaan teille nyt antaa paljon rahaa, jos te minulle
annatte hänestä tietoja, sillä minä olen kaupungin ensimmäinen. Ja
Demas ja Hermogenes vastasivat hänelle: Kuka tämä on, emme tiedä.
Mutta hän ryöstää miehiltä vaimot ja neitsyiltä miehet, sanoen:
Mitään ylösnousemusta ei teille ole ilman, että siveinä pysytte
ettekä lihaanne tahraa. Mutta Tamyris sanoi: Tulkaa, miehet, kotiini
ja nauttikaa virvokkeita kanssani. Ja he astuivat ylellisen aterian
ääreen, missä oli runsaasti viiniä, paljon rikkautta ja loistava
pöytä. Ja Tamyris antoi heidän juoda, koska hän oli Teklaan rakastunut
ja tahtoi saada vaimon huostaansa hänen äitinsä Teoklian määräämänä
päivänä. Ja aterioitaessa puhui Tamyris: Rakkaat miehet, sanokaa
minulle, mikä hänen oppinsa on, että minäkin sen oppisin tuntemaan;
sillä minun tuskani ei ole vähäinen Teklan tähden, koska hän on niin
rakastunut tuohon muukalaiseen, ja minä tahtoisin päästä naimisiin.
Mutta Demas ja Hermogenes vastasivat: Vie tuo mies käskynhaltija
Castelliuksen tykö, koska hän kansaa yllyttää Kristuksen uuteen oppiin,
ja sen nojalla hän hänet tuomitsee kuolemaan, ja sinä saat vaimosi
Teklan.

Kun Tamyris oli tämän saanut heiltä tietää, nousi hän vuoteeltaan
varhain aamulla, hyvin mustasukkaisena ja suuttuneena, ja hän meni
Onesiforoksen taloon ylimmäisten ja liktorien ja kartuilla varustetun
oman väkensä seuraamana ja puhui Paavalille: Sinä olet ikonilaisten
kaupungin vietellyt ja erittäinkin minun kihlatun morsiameni, ettei hän
minua tahdo! Nouse, me tahdomme mennä käskynhaltija Castelliuksen tykö!
Ja koko väki huusi: Matkaan, velho! Hän on vietellyt kaikilta meiltä
vaimot, ja kansa on yllytetty.

Ja Tamyris astui tuomarinistuimen eteen ja puhui suurella äänellä:
Prokonsuli, tämä ihminen — emme tiedä, mistä hän on —, joka ei tahdo
nuorten tyttöjen menevän naimisiin: hänen on sinulle tunnustettava,
miksi hän näin opettaa. Mutta Demas ja Hermogenes puhuivat
Tamyrikselle: Sano, että hän on kristitty, ja heti olet saattanut hänet
turmioon. Mutta prokonsuli tahtoi päättää hänen entisyydestään ja
kutsui Paavalin luoksensa ja sanoi hänelle: Kuka olet ja mitä opetat?
Ei ole mikään vähäinen syytös, jolla he sinua vastaan esiintyvät. Ja
Paavali koroitti äänensä ja sanoi: Koska minun tänään tulee puhua
siitä, mitä opetan, niin kuule, prokonsuli: Se elävä Jumala, koston
Jumala, kiivas Jumala, se Jumala, joka itselleen on kylliksi, se tahtoo
ihmisten pelastusta ja on minut lähettänyt, että minä riistäisin teidät
irti katoovaisuudesta ja saastaisuudesta ja jokaisesta maallisesta
riemusta ja kuolemasta, jotta ette enää syntiä tekisi. Sentähden
on Jumala lähettänyt poikansa, josta minä evankeliumia julistan ja
opetan, että ihmisillä hänessä toivo olisi, — jolla yksin oli sääliä
langennutta maailmaa kohtaan, jotteivät ihmiset enää olisi lain
alaisia, vaan että heillä usko olisi ja Jumalanpelko ja siveellisen
arvon tuntemus ja totuuden rakkaus. Jos nyt opetan, mitä Jumala on
minulle ilmoittanut, mitä pahaa silloin teen, prokonsuli? — Kun
prokonsuli oli tämän kuullut, antoi hän käskyn sitoa Paavalin ja viedä
hänet vankeuteen, kunnes hän paremman tilaisuuden tullen voisi häntä
tarkemmin kuulustella.

Mutta Tekla antoi yöllä rannerenkaansa, jonka hän kädestään oli
irroittanut, ovenvartijalle, ja kun ovi hänelle avautui, meni hän
kiireesti vankilaan. Vankilan vartijalle hän lahjoitti hopeaisen
peilin, ja hän saattoi nyt mennä Paavalin luokse, ja hän istuutui
hänen jalkainsa juureen ja kuunteli sanaa Jumalan suurista teoista
Paavali ei ollut vähintäkään pelännyt, vaan hän käyskenteli luottavassa
kanssakäymisessä Jumalan kanssa. Mutta Teklan usko karttui hänen
suudellessaan Paavalin kahleita.

Mutta kun Teklaa hänen talonväkensä ja Tamyris kaipasivat, juostiin
häntä etsien kaikilla kaduilla, ja eräs ovenvartijan orjakumppani antoi
ilmi hänen yöllä ulosmenneen. Ja he tutkivat ovenvartijaa, ja tämä
sanoi heille: Hän on mennyt muukalaismiehen tykö vankilaan. Silloin
he menivät ulos, ottivat kiireesti kansanjoukon mukaansa ja kertoivat
prokonsulille, mitä oli tapahtunut.

Tämä antoi viedä Paavalin tuomioistuimen eteen. Mutta Tekla kieriskeli
siinä paikassa, missä Paavali oli häntä opettanut vankilassa
istuessaan. Prokonsuli antoi Teklankin saattaa tuomioistuimen eteen;
mutta hän meni sinne täynnä iloa ja ihastusta. Mutta Paavalia uudelleen
tuotaessa esiin huusi joukko kansalle: Hän on noita, perikatoon
hänet! Mutta mielellään kuuli prokonsuli Paavalin puhuvan Kristuksen
hurskaista teoista. Ja kun hän oli pitänyt neuvottelun, huusi hän
Teklalle sanoen: Miksi et mene naimisiin ikonilaisten lain mukaan
Tamyriksen kanssa? Mutta Tekla seisoi paikallaan ja katseli lakkaamatta
Paavaliin. Kun hän ei nyt vastannut, niin huudahti Teoklia, hänen oma
äitinsä: Polttakaa tuo kuriton, polttakaa tuo naimaton teatterissa,
jotta kaikki vaimot, jotka tämän miehen ovat antaneet itseään opettaa,
joutuisivat hätään. Ja prokonsuli kärsi suuria tuskia ja antoi Paavalia
ruoskia. Mutta Teklan hän tuomitsi roviolla poltettavaksi.

Heti nousi prokonsuli paikaltaan ja meni teatteriin. Ja koko väkijoukko
tunkeutui tuskallista näytelmää katsomaan. Mutta Tekla — kuten karitsa
erämaassa tähystelee ympärillensä paimenta kaivaten, — niin etsi hän
Paavalia. Ja nostaessaan katseensa yli kansanjoukon näki hän Herran
istuvan Paavalin hahmossa, ja sanoi: Ikäänkuin en olisi voinut lujana
pysyä, on Paavali tullut minua katsomaan. Ja Tekla kiinnitti häneen
koko huomionsa; mutta Paavali katosi taivaaseen. Mutta nuorukaiset
ja neitsyet toivat halkoja ja olkia sisään, polttaakseen Teklan. Kun
hänet nyt alastomana tuotiin esille, itki prokonsuli ja ihmetteli sitä
voimaa, mikä hänessä asui. Mutta teloittajat latoivat halot ja käskivät
hänen nousta polttoroviolle. Hän astui puiden päälle ja teki samalla
ristin merkin. Mutta he sytyttivät tulen hänen allensa. Ja vaikka
voimakas liekki leimahti ilmoille, ei tuli häneen koskenut. Sillä
Jumala armahti häntä ja antoi maanalaisen kohinan syntyä, ja vesipilvi
ja rakeet varjostivat teatterin yläpuolelta, ja suuri pilvisäiliö
purkautui, niin että paljon katseli joita joutui vaaraan ja kuoli ja
tuli sammui, mutta Tekla pelastui. __ __ __

Mutta Paavali oleskeli Onesiforoksen ja hänen vaimonsa ja hänen
lastensa kanssa avoimessa hautaholvissa tien varrella, joka johtaa
Ikoniasta Dafneen, ja paastosi. Mutta kun monta päivää kului, joiden
aikana he paastosivat, puhuivat lapset Paavalille: Meillä on nälkä.
Eikä heillä ollut mitään, millä ostaa leipää; sillä Onesiforos oli
jättänyt maalliset ja oli seurannut Paavalia koko perheineen. Mutta
Paavali riisui päällysvaatteen yltään ja sanoi: Mene, lapsi, myy tämä
ja osta useita leipiä ja tuo ne tänne. Mutta kun poika oli ostoksella,
näki hän naapurinsa Teklan ja säikähtyi ja virkkoi: Tekla, mihin menet?
Tämä vastasi: Etsin Paavalia, koska olen liekeistä pelastunut. Ja
poika sanoi: Tule, vien sinut hänen luokseen, sillä hän on huolissaan
sinun tähtesi ja rukoilee ja paastoaa jo kuudetta päivää. Mutta kun
he hautaan astuivat, missä Paavali oli polvillaan ja rukoili sanoen:
Kristuksen isä, älkööt liekit Teklaan koskeko, vaan astu sinä hänen
avukseen, sillä hän on sinun — niin Tekla hänen takanaan seisoen
huudahti: Isä, joka taivaan ja maan olet luonut, rakkaan poikasi
Jeesuksen Kristuksen isä, sinua kiitän, että minut liekeistä pelastanut
olet, jotta minä Paavalin näkisin. Ja samalla kuin Paavali nousi,
katsoi hän häneen ja sanoi: Jumala, sinä joka sydämet tunnet, Herramme
Jeesuksen Kristuksen isä, sinua kiitän, että niin pian rukoukseni
olet kuullut. Ja haudan sisällä vallitsi suuri rakkaus ja Paavali
ja Onesiforos ja kaikki iloitsivat. Mutta heillä oli viisi leipää
ja vihanneksia ja vettä, ja he olivat iloisia Kristuksen hurskaista
teoista. Ja Tekla puhui Paavalille: Olen hyvin iloinen ja tahdon
seurata, mihin menetkin. Mutta Paavali sanoi: Aika on paha, ja sinä
olet vartaloltasi kaunis. Ettei vain toinen kiusaus sinua kohtaisi,
pahempi kuin ensimmäinen; etkä sinä kestäisi, vaan hullaantuisit
miehiin. Ja Tekla sanoi: Anna minulle ainoastaan Kristuksen sinetti,
eikä mikään kiusaus minua kohtaa.

Ja Paavali päästi luotansa Onesiforoksen koko perheineen, mutta hän
otti Teklan tykönsä ja tuli Antiokiaan. Mutta heti heidän sinne
saavuttuaan rakastui eräs syyrialainen, nimeltään Aleksanteri, eräs
vaikutusvaltainen porvari Antiokiassa, ensi näkemältään Teklaan
ja koetti taivuttaa Paavalia rahalla ja lahjoilla. Mutta Paavali
sanoi: En tunne tätä vaimoa, josta puhut, missään tapauksessa hän
ei ole minun. Mutta tämä pöyhkeä, pohatta mies, syleili Teklaa
itsevaltaisesti julkisella kadulla. Tätä ei Tekla sietänyt, vaan haki
silmillään Paavalia. Ja kiihtyneenä hän huudahti: Älä tee muukalaiselle
väkivaltaa, älä tee väkivaltaa Jumalan piialle. Ikonilaisten joukossa
olen jalosukuinen, ja koska en ole tahtonut mennä naimisiin Tamyriksen
kanssa, on minut kaupungista karkoitettu. Ja Tekla tarttui kiinni
Aleksanteriin ja repi rikki hänen päällysvaatteella ja tempaisi
seppeleen hänen päästään ja saattoi hänet yleisen halveksumisen
esineeksi. Mutta mies, toiselta puolen häneen rakastuneena, toiselta
puolen suuresti häveten sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut, vei
hänet prokonsulin tykö, ja kun Tekla tunnusti, että hän niin on tehnyt,
tuomitsi prokonsuli hänet eläintaisteluun, kun Aleksanteri näytelmän
järjestäisi. Mutta vaimot joutuivat pois suunniltaan ja huusivat
käräjäpaikalla: Huono tuomio! Jumalaton tuomio! Mutta Tekla pyysi
prokonsulilta, ettei häneen koskettaisi, kunnes hänen piti eläinten
kanssa taistella. Ja eräs rikas rouva, kuninkaallinen syntyperältään ja
nimeltään Tryfama, jonka tytär oli kuollut, otti Teklan huostaansa ja
sai häneltä lohdutusta.

Kun eläinkulkue sitten toimeenpantiin, sidottiin hänet kauhean
naarasleijonan selkään, ja kuningatar Tryfæna seurasi häntä. Ja
naarasleijona, jonka selässä Tekla istui, nuoli hänen jalkojaan, ja
koko kansanjoukko oli haltioissaan. Mutta vaimot ja lapset huusivat,
yhä uudestaan koroittaen ääntänsä: Oi Jumala, kauheuksia tapahtuu tässä
kaupungissa.

Ja näytöksen jälkeen otti Tryfæna hänet jälleen luokseen. Hänen
tyttärensä Falkonilla nimittäin, joka kuollut oli, oli unessa hänelle
puhunut: Äiti, tuo muukalainen, hyljätty Tekla, on sinun otettava minun
sijaani, jotta hän rukoilisi minun puolestani ja minut siirrettäisiin
oikeudenmukaisuuden paikkaan. Kun nyt näytöksen jälkeen Tryfæna otti
Teklan huostaansa, oli hän toiselta puolen suruissaan, koska Teklan
seuraavana päivänä piti taistella eläinten kanssa, mutta toiselta
puolen oli hän kiihkeästi suruissaan myöskin tyttärensä Falkonillan
tähden, ja hän sanoi: Tekla, toinen lapseni, tule, rukoile lapseni
puolesta, että hän eläisi iankaikkisesti; sillä sellaista olen unessa
nähnyt. Mutta Tekla kohotti vitkastelematta äänensä ja virkkoi:
Jumalani, sinä kaikkeinkorkeimman poika, joka olet taivaassa, tee
hänelle hänen tahtonsa mukaan, että hänen tyttärensä Falkonilla
saisi elää iankaikkisesti. Ja kun Tekla niin puhui, suri Tryfæna
ajatellessaan, että niin kaunis olento heitettäisiin eläinten eteen.

Kun aamu oli tullut, saapui Aleksanteri Teklaa noutamaan — hän itse
nimittäin järjesti eläintaistelut — ja sanoi: Prokonsuli on asettunut
paikalleen ja kansanjoukko kutsuu meluten meitä; valmistaudu, tahdon
eläintaistelijattaren viedä paikalle. Mutta Tryfæna huusi, niin että
tämä pakeni, suurella äänellä: Suru Falkonillani tähden tulee toisen
kerran talooni, eikä tässä ole mitään apua. Ei lasta, sillä hän on
kuollut, eikä sukulaista, sillä minä olen leski. Minun lapseni Teklan
Jumala, auta Teklaa! Ja prokonsuli lähetti sotamiehiä Teklaa noutamaan.
Mutta Tryfæna ei peräytynyt, vaan tarttui Teklaa käteen ja johdatti
häntä sanoen: Tyttäreni Falkonillan olen saattanut hautaan, mutta
sinut, Tekla, saatan eläintaisteluun. Ja Tekla itki katkerasti ja
huokasi Herran puoleen: Herra Jumala, johon luotan, jossa olen turvani
etsinyt, joka minut tulenliekeiltä on säästänyt, palkitse Tryfæna, joka
pilkastasi on säälinyt, koska hän viattomuuttani on suojellut.

Nyt syntyi mellakka: eläinten ulvontaa ja kansan ja naisten huutoa,
jotka siellä läsnä olivat, samalla kuin edelliset huusivat:
Tuo uskonnonpilkkaaja esille! — ja jälkimmäiset: Että kaupunki
kukistuisi tämän rikoksen tähden, tappakaa meidät kaikki, prokonsuli;
surkuteltava näytelmä, häpeällinen tuomio! Mutta Tekla temmattiin
Tryfænan käsistä ja riisuttiin ja hänelle annettiin esiliina ja
hänet heitettiin arenalle. Ja leijonat ja karhut päästettiin irti
hänen päällensä hyökkäämään. Ja kauhea naarasleijona juoksi sisään
ja laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta vaimojen joukko kohotti suuren
huudon. Ja häntä kohti tuli irtain karhu; mutta naarasleijona juoksi
sitä vastaan ja repi karhun palasiksi. Ja edelleen ryntäsi hänen
päällensä koirasleijona, joka oli totutettu ihmisiä repimään ja joka
oli Aleksanterin oma. Ja naarasleijona tarrasi hampaineen kiinni
koirasleijonaan ja kuoli tämän kanssa yhdessä. Vielä äänekkäämmin
parkuivat naiset, kun myöskin naarasleijona, joka Teklaa avusti, oli
kuollut.

Silloin he päästivät paljon eläimiä sisälle, mutta hän seisoi siinä ja
kädet levitettyinä rukoili. Mutta kun hän oli lopettanut rukouksensa,
kääntyi hän taakseen ja näki täynnään olevan suuren vesilammikon
ja sanoi: Nyt on aika, että itseni pesen. Ja hän heittäytyi veteen
lausuen: Jeesuksen Kristuksen nimeen kastan minä itseni viimeisenä
päivänä. Kun vaimot näkivät tämän ja koko kansa, itkivät he ja
virkkoivat: Älä heittäydy veteen! — niin että käskynhaltijakin
vuodatti kyyneliä, koska merihirviöt saattoivat niellä niin paljon
kauneutta. Hän siis heittäytyi veteen Jeesuksen Kristuksen nimessä;
mutta merihirviöt näkivät salaman leimahduksen ja kohosivat pinnalle
kuolleina. Ja hänen ympärillään oli tulipilvi, etteivät eläimet
voineet häneen koskea eivätkä nähdä hänen alastomuuttaan. Mutta
vaimot vaikeroivat, kun muita kauheampia eläimiä päästettiin irti.
Mutta kaikki irtipäästetyt eläimet olivat kuin lumotut eivätkä
kajonneet häneen. Sentähden sanoi Aleksanteri prokonsulille: Minulla
on hyvin äkäisiä sonneja, joihin eläintaistelijatar sidotaan kiinni.
Vihastuneena myöntyi siihen prokonsuli: Tee mitä tahdot. Ja hänet
sidottiin jaloistaan sonnien väliin ja asetettiin hehkuvaa rautaa
näiden sukupuolielinten alle, jotta ne kiihkeämmin hänet tappaisivat.
Mutta liehuva liekki poltti siteen, ja Tekla oli ikäänkuin häntä ei
olisikaan sidottu. Mutta Tryfæna vaipui tainnuksiin seisoessaan arenan
ääressä sisäänkäytävän luona, niin että palvelijattaret sanoivat: Hän
on kuollut, kuningatar Tryfæna. Ja prokonsuli keskeytti juhlan, ja koko
kaupunki pelästyi. Ja Aleksanteri lankesi prokonsulin jalkoihin ja
huusi Armahda minua ja kaupunkia ja päästä eläintaistelijatar vapaaksi,
jottei kaupunkia tuho kohtaisi. Sillä kun keisari tämän kuulee, tuhoaa
hän mahdollisesti meidän kanssamme kaupungin, koska hänen sukulaisensa
Tryfæma, kuningatar, on kuollut sirkuksen portilla.

Ja prokonsuli antoi kutsua Teklan, joka seisoi eläinten keskellä,
pois ja sanoi hänelle: Kuka sinä olet ja miten on sinun laitasi, kun
eivät edes sonnit sinuun kajoa? Hän vastasi: Olen elävän Jumalan
palvelijatar; olen hänen poikaansa uskonut. Hänen tähtensä eivät
eläimetkään ole minuun kajonneet. Sillä tämä yksin on autuuden tie
ja kuolemattoman elämän perusta. Hän on vaivautuneiden pakopaikka,
surullisille virkistys, epätoivoisille suoja, yhdellä sanalla: kuka
häneen ei usko, ei elä, vaan kuolee iankaikkisesti. Kun prokonsuli
tämän kuuli, antoi hän tuoda vaatteet ja virkkoi: Pue vaatteet yllesi.
Hän vastasi: Joka minut on vaatettanut, kun olin alastomana eläinten
keskellä, hän minut tuomiopäivänä armolla vaatettaa. Ja hän otti
vaatteet ja puki ne ylleen.

Sen jälkeen antoi prokonsuli seuraavansisältöisen määräyksen; Teklan,
Jumalan palvelijattaren, jumalaapelkääväisen, annan teille irti. Mutta
vaimot huusivat kaikki suurella äänellä ja ylistivät Jumalaa yhdestä
suusta: On yksi Jumala, joka Teklan on pelastanut, — niin että kaiku
täytti koko kaupungin ja Tryfæma, saatuaan tämän iloisen sanoman, tuli
kansanjoukon seuraamana Teklaa vastaan ja häntä syleili ja sanoi: Nyt
minä uskon, että kuolleet heräävät! Nyt minä uskon, että lapseni elää;
tule sisälle, ja kaiken omaisuuteni tahdon sinulle jättää. Tekla meni
nyt hänen kanssaan sisälle ja oli hänen kotonaan kahdeksan päivää,
opettaen hänelle Jumalan sanaa, niin että palvelijattarista useampia
kääntyi uskoon ja talossa vallitsi suuri ilo.

Mutta Tekla ikävöi Paavalia ja antoi etsiä häntä, lähettäen häntä
kaikkialta hakemaan. Ja hänelle ilmoitettiin, että Paavali olisi
Myrassa. Silloin hän otti palvelijoita ja piikoja, vyötti itsensä ja
ompeli pukunsa miehenpuvun tapaiseksi päällysvaatteeksi, ja hän tuli
Myraan ja tapasi Paavalin, kun hän Jumalan sanaa julisti, ja meni hänen
luokseen. Mutta tämä hämmästyi, kun hän hänet ja hänen joukkonsa näki,
sillä hän siitä ajatteli, eikö Teklalla olisi toinen kiusaus lähellä.
Tämä huomasi sen ja virkkoi hänelle: Olen ottanut peson, sillä Hän,
joka sinun kanssasi yhdessä on vaikuttanut evankeliumin hyväksi, on
myöskin vaikuttanut minun kanssani, minut kastaen.

Ja Paavali tarttui hänen käteensä ja vei hänet Hermiaksen taloon ja
antoi hänen kaikki kertoa, niin että Paavali suuresti ihmetteli ja
kuulijat saivat vahvistusta ja Tryfænan puolesta rukoilivat.

Ja Tekla nousi ja puhui Paavalille: Tahdon päästä Ikoniaan. Paavali
vastasi: Mene sinne ja opeta Jumalan sanaa. Tryfæma nyt lähetti
Teklalle paljon vaatteita ja kultaa, niin että hän siitä saattoi
Paavalille jättää köyhien palvelukseksi. Mutta Tekla lähti Ikoniaan
ja meni Onesiforoksen taloon ja istuutui lattialle, missä Paavali
oli istunut ja Jumalan sanaa opettanut, ja hän itki ja sanoi: Minun
Jumalani ja tämän huoneen Jumala, huoneen, missä minulle valo
vaikeni, Jeesus Kristus, Jumalan poika, minun auttajani vankeudessa,
minun auttajani prokonsulin edessä, auttajani liekeissä, auttajani
petojen keskellä, sinä itse olet Jumala, ja sinulle olkoon kunnia
iankaikkisesti, amen.

Ja hän tapasi Tamyriksen kuolleena, mutta hänen oma äitinsä oli vielä
elossa, ja hän sanoi: Teoklia, äitini, voitko uskoa, että Herra
taivaassa elää? Ikävöitkö, olkoonpa sitten rahaa tai tavaraa, Herra on
sitä sinulle minun kauttani antava, katso, olen vierelläsi.

Ja kun hän oli sellaisen todistuksen antanut, lähti hän Seleukiaan
ja valaisi monta Jumalan sanalla; senjälkeen vaipui hän lempeään
kuolonuneen.

       *       *       *       *       *

Kertomus uhkuu enemmän hartautta kuin nerokkuutta. Apokryfiset
evankeliumit, verrattuina kanonisiin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan
ja Johanneksen evankeliumiin, vaativat vieläkin enemmän sokeaa
uskoa. Mutta ensimmäisten kristittyjen maailmankatsomukseen nähden
apokryfeilla on aivan erinomaisen suuri merkitys. Kuinka feminiininen
kristinoppi jo alusta aikain on ollut, selviää tästäkin kertomuksesta.
Sanankuulijoitten joukossa naisilla on halki vuosisatojen ollut ehdoton
enemmistö. Naiset ja muutamat vanhat miehet täyttävät tänäkin päivänä
kirkkomme.

Samaa aihetta, perheen hajaantumista naisten lemmenlakon takia,
kehittävät lukemattomat muutkin apokryfiset kertomukset. Kristinopissa
maallinen rakkaus on määräävänä tekijänä. Ensin syntiinlankeemuksen
historiassa, sitten Kristuksen syntymässä ja lopuksi alkukristittyjen
hysteerisessä neitseellisyyden ihannoimisessa. Koko uskon ydin kierii
neitseellisyyden ja sen kadottamisen ympärillä. Pidättyvien pyhien
miesten pakkokäsitteitä ja pakkonäkyjä!

Mutta eivätkö nämä lakkoilevat naiset olleet nykyajan
naismansipatsionin edustajia? Kuta sivistyneemmiksi yhteiskunnat
käyvät, sitä suurempi vapaus ja oikeus naisille suodaan. Oltuaan
miesten leluja muuttuvat he itsemäärääviksi olennoiksi. Ibsenin Nora
ja Tekla ovat sittenkin sisaruksia, huolimatta niin erilaisista
pyrkimyksistään.




Lukianos.


Lukianos oli sukkelimpia tyylitaitureita Kreikan kirjallisuudessa.
Syntyisin hän oli Syyrian Samotrakesta, mutta omasi täydellisen
kreikankielen taidon ja oli elävöitynyt täydelleen helleeniläiseen
henkeen. Oli kiertänyt koko silloisen sivistyneen maailman reetorina
ja nautti sellaisena suurta mainetta. Ateenassa Lukianos eleli useita
vuosia pitäen luennolta kaupungin sivistyneimmälle hienostolle.
Hän ivaili henkevissä dialogeissaan uskonnollisia hullutuksia ja
filosofisia turhanpäiväisiä riitoja. Loppuikänsä hän oleili Egyptissä
korkeana hallinnollisena virkamiehenä. Kuoli noin 180 j. K.

Lukianos on kaiken taikauskon säälimätön pilkkaaja. Hän se oli, joka
ivallaan karkoitti jumalat Olymposta. Juuri sentähden hän nautti
suurta suosiota ensimmäisten kristittyjen silmissä. Hän nimittäin
tasoitti tietä heidän käännytystoiminnalleen. Tosin tarkkanäköisimmät
ja oppineimmat kristityt huomasivat, että Lukianoksen uskonpuhdistus
pyrki myöskin lakaisemaan pois perustuksen heidänkin opiltaan, niin
että oli aikoja, jolloin Lukianoksen kirjoja kartettiin kristinopille
sangen vaarallisina. — Filosofiset oppisuunnat taistelivat Lukianoksen
aikana ankarasti keskenään yleisön suosiosta. Tämä kilvoittelu ja
taistelun useinkin turhamaiset pääpukarit joutuivat myöskin Lukianoksen
pistävimmän ivan esineiksi. Sanotaan tavallisesti, ettei Lukianoksella
itsellään ollut mitään varmaa kantaa ajan polttavissa kysymyksissä,
että hän vain ivasi ivan vuoksi. Mutta se, joka lukee tarkkaavasti
esim. tässä kirjassa julkaistun kertomuksen "Manalanmatka", ei voi olla
tekemättä sitä huomiota, että Lukianos voimakkaasti asettuu puoltamaan
sitä maailmankatsomusta, joka ilmenee köyhän suutarin puheista. Hän
ilkkui kyynikoitten hassua esiintymistä, mutta heidän opilleen hän
sittenkin antoi arvoa. Apostoli Luukas ja Kyniskos, eräässä Lukianoksen
dialogissa, lausuvat melkein sanasta sanaan samalla tavalla seuraavan
ajatuksen: "autuaat olette te, jotka täällä itkette; sillä te tulette
nauramaan". Niinikään hän ankarasti paheksui sotia ja valtakuntien
kesken syntyneitä vihoja. Hauskimpia hänen kertomuksiaan on sarja
"Todenperäisiä juttuja", joissa hän hymyilee lempeästi aikakautensa
ihmekertomuksille. Lukianos ajattelee kuin uudenaikaisin ihminen, hän
on sivistynyt mies aivan meidänaikaiseen malliin. Hän kirjoittikin
Ateenan hienoimmalle yleisölle, joka hänen sanojensa mukaan oli
kuuluisa yhtä paljon korkean sivistyksensä kuin köyhyytensä takia.




Manalanmatka eli Tyranni.


Kertomuksessa esiintyvät jumalat.

_Karon_. Lautturi, joka kuljetti kuolleiden sielut manalaan.

_Kloto_. Kohtalon jumalatar, joka hoiti ihmisten elämän lankoja. Kun
hän kenen langan katkaisi, se ihminen kuoli. Hänen päätöksiään eivät
jumalatkaan voineet järkyttää.

_Hermes_. Jumalien sanansaattaja, joka toimeenpani varsinkin Zeun
tekemiä päätöksiä maailmassa.

_Radamantys_. Kuolleitten tuomari.

_Kerberos_. Manalan ilkeä rakki.


_Karon_: Riittää jo, Kloto. Minun purteni on jo aikoja sitten kunnossa
ja ylimenoa varten valmis; vesi on jo pumputtu aluksesta, masto
on pystyssä, purjeet viritetyt ja ruoteli on kiinni vitaksissaan.
Minun puolestani ei ole esteitä nostaa ankkuri ja lähteä matkalle.
Ainoastaan Hermes, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla täällä,
pidättää vielä meitä; matkustajista on puute, ja sensijaan että me tänä
päivänä jo olisimme voineet kulkea kolme kertaa, sujuu juhla-aatto
ohi, ansaitsematta pennin pyörääkään. Ja nyt luulottelee Pluto, minä
tunnen hänet hyvin, että se johtuu minun kuhnimisestani, vaikka
toisessa on syy. Aivan varmaan on tuo suloinen sielunkuljettaja juonut
liiaksi viiniä ja unohtanut saapua meidän luoksemme; tai huvittelee
hän jossakin urheilupaikalla kilpaillen nuorten poikien kanssa tai
kitarata soittamalla tai leikkii puhujata ja näyttelee typeriä
ruumiinasentojaan. Ehkäpä tuo jalo herra myös sivumennen on saanut
jotakin mauskuteltavakseen; tämä myöskin kuuluu hänen konsteihinsa.
Hermes ottaa itselleen suuria vapauksia meihin nähden, vaikkapa hän
puoliksi on meidän palveluksessamme.

_Kloto_: Mistä sinä voit tietää, Karon, vaikkapa hänellä olisi muita
viivytyksiä, ja Zeus mahdollisesti on häntä käyttänyt tavallista
kauemmin taivaallisissa hommissaan. Sillä onhan Zeus myöskin hänen
herransa.

_Karon_: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä
palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä
pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä,
ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä
mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.

_Kloto_: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin
näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen
katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs
tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella
on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten
Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen
jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän
se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa
tolaltasi?

_Hermes_: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin
kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.

_Kloto_: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?

_Hermes_: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä
liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja
voihkimisistaan olen voinut päättää.

_Kloto_: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin
hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on
rapsahtanut poikki!

_Hermes_: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle,
jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä
ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman
teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun
käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan
vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan.
Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja
luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin
livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi
minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme
saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden
livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että
yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen
pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan
aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin
sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti
hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on
listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme.
Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"

Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä
tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi
minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut
kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän
livahtanut käsistämme.

_Karon_: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi
kulunut kylliksi?

_Kloto_: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani
mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan
tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on
kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen
nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.

_Hermes_: Katso tänne, lauttamies! Heitä on kolmesataa luvultaan.

_Karon_: Oi voi! Huono saalis!

_Hermes_: Eiköhän heitetä samaan joukkoon myöskin ne, joita ei kukaan
itke ja sure, Kloto.

_Kloto_: Tarkoitatko sinä vanhoja? Olkoon menneeksi — kaikki, jotka
ovat yli kuudenkymmenen vuoden, tulkoot tänne! — Mitä tämä on? He
eivät ole kuulevinaan minua. Olisivatkohan ne kaikki vanhuuttaan
käyneet huonokuuloisiksi? Sinun täytyy ne tänne kantaa, kun he niin
heikkokinttuisia ovat.

_Hermes_: Heitä on täällä lopulleen neljäsataa, kaikki heikkoja ja
kypsyneitä ja oikeaan aikaan poimittuja!

_Karon_: Jumalan nimessä! Nehän ovat kaikki kurttuisia kuin kuivat
rusinat.

_Kloto_: Tuo nyt haavoihin kuolleet esille — sanoppas minulle
ennenkaikkea syyt, miksi he ovat täällä. — Eilen on Mediassa kaatunut
kahdeksankymmentäneljä eräässä tappelussa, ja niiden joukossa Gobares,
Oksyarteen poika.

_Hermes_: Tässä ne ovat.

_Kloto_: Seitsemän on tehnyt itsemurhan onnettoman rakkauden takia, ja
filosofi Teagenes erään megaralaisen ilotytön takia.

_Hermes_: Tässä!

_Kloto_: Ja yksi joka vaimonsa ja hänen honkkinsa käden kautta
murhattiin?

_Hermes_: Tuossa, sinun vieressäsi.

_Kloto_: Tuo nyt myös kuolemaantuomitut, kuoliaaksi piiskatut,
ristiinnaulitut. Ja missä ovat ne kuusitoista, jotka maantierosvot
murhasivat?

_Hermes_: Tässä ne ovat haavoineen. — Kokoanko minä myös sinulle
naishenkilöt?

_Kloto_: Tietysti ja merionnettomuudessa hukkuneet — ja myös ne, jotka
kuumeeseen ovat kuolleet, sekä heidän lääkärinsä Agatokles. — Mutta
missä on filosofi Kyniskos, jonka tietysti täytyi kuolla, koska hän oli
ahminut raakana kokonaisen mustekalan.

_Kyniskos_: Tässä olen jo kauan seisonut, rakas Kloto. Mitä minä
olen rikkonut, että sinä minut niin hirvittävän pitkäksi ajaksi olet
jättänyt tuonne ylös. Minä olin niin kyllästynyt, että usein koettelin
katkaista elämäni langan; mutta en tiedä, miten lie ollutkaan, se ei
tahtonut katketa millään ilveellä.

_Kloto_: Minä annoin sinun elää, jotta saisit olla inhimillisen
typeryyden tarkastaja ja lääkitsijä. Nyt astu veneeseen ja ole
tervetullut!

_Kyniskos_: Hitto vieköön, ei ennenkuin me olemme tämän sidotun tuoneet
laivaan. Minua peloittaa, että hän sinut rukouksillaan hellyttää.

_Kloto_: Kuka hän sitten on?

_Hermes_: Tyranni Megapentes, Lakydeksen poika.

_Megapentes_: Elä vielä, kaikkivaltias Kloto! Anna minun vähäksi aikaa
palata maailmaan! Minä tulen itsestäni ja kutsumatta takaisin.

_Kloto_: Ja minkä takia sinun pitäisi päästä takaisin maailmaan?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin kernaasti rakentaa palatsini
valmiiksi, sillä se jäi keskeneräiseksi.

_Kloto_: Elä lorua! Astu sisään!

_Megapentes_: Minä en pyydä pitkiä aikoja, oi Moira; anna minun edes
yhdeksi ainoaksi päiväksi jäädä, jotta voisin puolisolleni antaa
käskyjä ja sanoa hänelle, mihin suuren aarteen olen kätkenyt.

_Kloto_: Sana seisoo; rukouksesi ovat turhat.

_Megapentes_: Ja sellainen kultakasa joutuu hukkaan! Kloto: Elä ole
huolissasi; serkkusi Megakles löytää sen. Megapentes: Mikä häpeä!
Minunko katkerin vihamieheni, jonka minä pelkästä huolimattomuudesta
jätin lähettämättä maailmasta ennen itseäni!

_Kloto_: Juuri se; ja hän tulee enemmän kuin neljäkymmentä vuotta
elämään sinun jälkeesi ja anastamaan sinun jalkavaimosi, sinun komeat
vaatteesi ja kaikki sinun rikkautesi.

_Megapentes_: Onhan väärin, Kloto, että sinä jaat omaisuuteni
katkerimmalle viholliselleni!

_Kloto_: Mitenkä? Etkös juuri ole samaa itse tehnyt, mainio mies? Etkö
sinä ole tällaista kaikkea anastanut edeltäjältäsi Kydimakokselta,
sitten kun ensin olit tappanut hänet itsensä ja hänen lapsensa hänen
kuolevien silmiensä edessä?

_Megapentes_: Mutta nythän ne olivat minun!

_Kloto_: Sinun omistamisoikeutesi aika on nyt juossut umpeen.

_Megapentes_: Kuuleppas minua, Kloto, minulla on sinulle sanottavaa
kahdenkesken. Te toiset väistykää vähän syrjään. Jos lasket minut salaa
pakenemaan, niin lupaan sinulle, että annan sinulle käteesi vielä tänä
päivänä tuhat talenttia lyötyä kultarahaa.

_Kloto_: Houkkio mies! Sinulla on vieläkin pää täynnä aina vain kultaa
ja talentteja.

_Megapentes_: Jos sinä tahdot, niin annan vielä lisäksi kaksi kultaista
maljaa, jotka minä voitin tappamalla Kleokritoksen, ja molemmat
painavat sata talenttia hienointa kultaa.

_Kloto_: Laahatkaa hänet veneeseen! Hän ei näytä hyvällä astuvan
alukseen.

_Megapentes_: Minä otan teidät todistajiksi siihen vääryyteen, mikä
minulle tapahtuu. Muurit ja laivanvarustus jäävät valmistumatta, jotka
minä olisin saattanut täyteen kuntoon, jos olisin saanut elää vielä
viisi päivää kauemmin.

_Kloto_: Elä huolehdi, kyllä joku toinen valmistaa.

_Megapentes_: Mutta se, mitä nyt haluan, on ainakin ylen oikeutettua.

_Kloto_: No mikä se olisi?

_Megapentes_: Saada elää niin kauan, kunnes olisin kukistanut
pisidialaiset, pakottanut lyydialaiset maksamaan veroa ja pystyttänyt
itselleni muhkean muistomerkin ja varustanut sen kaikilla suurten ja
kuninkaallisten tekojeni muistikirjoituksilla.

_Kloto_: Kuinka? Sinähän haluat nyt elää kaksikymmentä vuotta yhden
päivän asemasta?

_Megapentes_: Minä lupaan asettaa nopean palaamisen! vakuudeksi
vaikkapa ainoan poikani tänne sijaisekseni.

_Kloto_: Konna! Ja tuolla ylhäällä pyysit jumalia niin usein, että hän
jäisi elämään sinun jälkeesi!

_Megapentes_: Sen tein ennen, mutta nyt olen oppinut tuntemaan elämisen
arvon paremmin.

_Kloto_: Myöskin poikasi saat kohta täällä nähdä, uuden kuninkaan
murhaamana.

_Megapentes_: Ethän, hyvä Moira, kiellä tätä viimeistä pyyntöäni!

_Kloto_: No mitä sitten?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä, mitenkä minun
talossani eletään kuolemani jälkeen.

_Kloto_: Sinä saat sen kuulla, ja vähän iloa sulla on siitä oleva.
Sinun vaimosi joutuu entisen orjan osaksi, jonka kanssa hän harjoitti
jo kauan aikaa aviorikosta.

_Megapentes_: Kirottu roikale, jolle minä vaimoni esirukouksien
perusteella lahjoitin vapauden!

_Kloto_: Sinun tyttäresi annetaan nykyisen kuninkaan jalkavaimoksi, ja
kaikki kuvat ja kuvapatsaat, jotka sinun kunniaksesi muinoin valtion
varoilla pystytettiin, sorretaan kumoon ja joutuvat sivukulkijain
ilkkumisen esineiksi.

_Megapentes_: Mitenkä? Ja minun ystäväni katselevat tätä kaikkea
rauhallisina? Eikö kukaan heistä vihan vimmoissa asetu vastustamaan?

_Kloto_: Etkö siis tiedä, että kaikki se väki, joka maahan saakka sinua
kumarsi ja piti mainiona kaikkea mitä sinä sanoit ja teit, että se teki
tämän pelosta tai toivosta ja käänsi kaapunsa tuulen mukaan ja oli
hallitsijan eikä Megapenteksen ystävä.

_Megapentes_: Ja iltamissa, joita heille pidin, oli tapana ensimmäinen
malja juoda minun terveydekseni toivottaen minulle kaikenlaista hyvää.

_Kloto_: Viimeinen malja, joka sinulle kaadettiin, on sinut tänne
nakannut.

_Megapentes_: Senkö takia siinä oli niin katkera sivumaku? Mutta
miksikä hän sen teki?

_Kloto_: Sinä kyselet liian paljon. On jo aika sinun vihdoinkin nousta
laivaan.

_Megapentes_: Onhan minulla vielä eräs seikka, joka minua erityisesti
painaa ja jonka tähden minä vielä kerran tahtoisin vilkaista
päivänvaloon.

_Kloto_(ivallisesti): Sepä mahtaa olla vallan erinomaisen tärkeä.
Mitähän se lienee?

_Megapentes_: Karion, eräs minun orjiani, luikahti myöhään yöllä,
kuultuaan että minä olin kuollut, siihen huoneeseen, missä minä
makasin ja missä minun armas jalkavaimoni Glykerion yksinään valvoi
ruumiini ääressä. Kun hän huomasi tilaisuuden sopivaksi, sulki hän
oven (hän kun luuli olevansa aivan yksin) ja armasteli neitoa tavalla,
josta huomasin, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Aikansa
armasteltuaan katsahti konna minuun ja sanoi: Ota nyt palkkasi, kirottu
mies niistä paukuista, jotka niin monesti syyttömästi olet minulle
antanut! Ja samassa kiskaisi hän minua parrastani, antoi minulle
tillikoita, kunnes väsyi, yskäisi hurjasti ja sylkäisi silmilleni ja
pyysi minua menemään hiiden pisoihin sekä poistui vihdoinkin. Olin
harmista haljeta enkä voinut ryökäleelle mitään tehdä, koska olin jo
sekä kylmä että tönkkä. Mutta tuo vietävän tytön huitukka, niin pian
kuin hän kuuli ihmisten tulevan, kostutti silmänsä syljellä, ikäänkuin
olisi itkenyt ruumiini ääressä, ja lähti ulvoen ja nimeäni hellästi
huutaen pois. Oi jospa minä vielä kerran tavoittaisin ne molemmat!

_Kloto_: Säästä uhkauksesi ja astu laivaan. Aika on nyt käsissä sinun
astua tuomiolle.

_Megapentes_: Kuka uskaltaa ruveta itsevaltiaan tuomariksi?

_Kloto_: Ei itsevaltiaan tuomariksi kukaan, mutta kuolleitten
tuomariksi, Radamantys, jonka kohta näet tulevaksi ja josta olet
huomaava, että hän ankarasti mutta oikeudenmukaisesti tuomitsee kaikkia
ansion mukaan. Elä viivytä meitä enää.

_Megapentes_: En välitä enää kuninkuudesta — anna minun vain elää.

_Kloto_: Hermes, vedä hänet kintuista sisään, jollei hän tahdo hyvällä
astua laivaan.

_Megapentes_: Minulle kuuluu ylin paikka. Jumalan nimessä, olinhan
hallitseva ruhtinas ja olihan minulla kymmenentuhatta sotilasta.

_Kloto_: Jos tuo Kyniskos tuolla ottaa sinut hoitoonsa, on itsevaltius
maistuva sinusta katkeralta.

_Megapentes_: Kyniskoksen tapainen mieskö rohkeneisi kohottaa keppiä
minua vastaan? Etkö muista enää, kuinka läheltä piti, etten antanut
sinua ristiinnaulita, kun uskalsit ruveta minua vastaan motkottamaan.

_Kyniskos_: Senpätähden sinut nyt naulataan mastoon kiinni.

_Mikyllos_: Voi sanoppas minulle, Kloto, eikö minun tapaistani miestä
teidän silmissänne miksikään arvostella, ja täytyykö minun, koska vain
köyhä mies olen, viimeisenä astua laivaan?

_Kloto_: Kuka sinä oikeastaan olet?

_Mikyllos_: Suutari Mikyllos

_Kloto_: Sinä olet kuullut, miten paljon tyranni lupasi antaa
päästäkseen edes lyhyeksi ajaksi irti; ja sinulle ei tämä vitkastelu
ole mieleen?

_Mikyllos_: Minä tahdon sinulle sanoa suorastaan mitä minä meinaan,
Moira rakas. Tyrannin elämä ja minun elämäni ovat täydellisiä
vastakohtia. Tyranni piti itseään onnellisena; hän oli korkeassa
arvossa, jokainen häntä pelkäsi, ja hänellä oli kultaa ja hopeaa
kosolta, hänen piti jättää jälkeensä koreita vaatteita, ihanoita
hevosia, kauniita poikia ja ihanoita naisia; hänestä tietysti tuntuu
hirvittävältä irtautua kaikista näistä. En tiedä, miten lienee, mutta
on aivan kuin sielu takertuisi näihin esineisiin kiinni niinkuin lintu
liimapuikkoon eikä voisikaan siitä irtaantua; ne ovat siteitä, jotka
yhä tiukemmiksi tulevat, kuta kauemmin niitä kantaa, ja niihin kytketyt
tottuvat kahleisiinsa niin, että he suuresti voivottaen huutavat,
kun heitä väkivallalla viedään vankilasta. Niinkuin tämä narri
tässä teki, joka tahtoi livistää pakoon ja sinua on tässä vaivannut
hellittämättömillä rukouksillaan. Minä taas, jolla ei ole peltoja
eikä rakennusta eikä hovia, ei pennin pyörääkään, ei kunniapaikkoja
eikä esi-isien kuvia maailmassa, minä olin heti valmis matkalle.
Atropoksen ensimmäisestä viittauksesta heitin iloisena suutaripuukkoni
ja puolivalmiin kenkäni, joka minulle käsiin sattui, nurkkaan, hypähdin
ylös paljain jaloin huuhtomatta pihkaakaan käsistäni, ja suorastaan
riensin juoksu jalkaa kuolemaa kohti ja katselin vain eteenpäin, koska
en jättänyt mitään, joka olisi houkutellut minua päätäni kääntämään.
Pidän myöskin kaikkea teidän luonanne sangen ihanana, ja erityisesti on
täällä noudatettu tasa-arvoisuutta minun makuni mukaan. Arvattavasti
velan antaja ei täällä velkamiestä ahdista; toivottavasti ei täällä
makseta veroja, ja mikä pääasia on, luulenpa melkein täällä olevani
turvassa paleltumasta talvella ja sairaaksi tulemasta ja säilyväni
mahtavien kepiniskuilta. Täällä on ilo loppumaton; me köyhät miehet
nauramme täällä, rikkaat valittavat ja voihkavat.

_Kloto_: Sentähden sinä olet koko ajan ollut niin hyvilläsi. Mutta mikä
sinusta tuntui kaikkein naurettavimmalta?

_Mikyllos_: Sen minä tahdon sanoa sinulle, kaikkein kunnioitettavin
jumalatar. Kun minä tuolla ylhäällä asuin aivan tyrannin luona,
oli minulla tilaisuus huomata kaikkea tarkasti, mitä hänen luonaan
tapahtui. Kim minä näin hänen palvelijoitten lauman ympäröimänä
pöyhkeilevän kirjavassa purppuratakissaan ja näin hänen kultaisen
palatsinsa ja kun minä vedin sieraimiini kallisarvoisten ruokalajien
suloista lemua, silloin tuntui minusta, että hän oli enemmän kuin
pelkkä ihminen ja onnellisin ja komein kaikista olennoista. Mutta
nyt kun minä hänet näen kuolleena ja riisuutuneena kaikesta tästä
koreudesta, huomaan minä, että hän on perin naurettava mies parka.
— Mutta miksi emme lähde liikkeelle? Mehän voimme menomatkalla yhä
naureskella; hänen liikutuksensa antaa meille yllinkyllin siihen
aihetta.

_Kloto_: No nouse laivaan, että laivuri saa nostaa ankkurin.

_Karon_ (Mikyllokselle, joka tahtoo nousta laivaan): Hei, poikaseni,
minnekkäs sinä? Laiva on jo täysi. Odota vaan siinä missä olet; aamulla
varhain viemme sinut tästä yli.

_Mikyllos_: Karon, sinä teet minulle vääryyttä, kun minut jätät
jälkeen, vaikka minä jo eilisestä asti olen ollut ruumiina. Minä
valitan sinusta Radamantykselle, ettet sinä paremmin noudata lakia. —
Voi voi! He lähtevät ja jättävät minut tänne aivan ypöyksin. — Mutta
miks’en minä voi laivan perästä uida? Kun minä kerran olen kuollut,
eihän minun tarvitse pelätä hukkumista. Eikä minulla olekaan yhtään
suutarinmarkkaa, millä maksaisin lauttarahan.

_Kloto_: Seis, Mikyllos, on ankarasti kielletty sillä tavalla
kulkemasta tästä yli.

_Mikyllos_: Ehkäpä niinä ennen muita ehtisin toiselle rannalle.

_Kloto_: Se ei käy päinsä. Meidän täytyy soutaa häntä vastaan ja ottaa
hänet laivaan. Vedä hänet sisään, Hermes!

_Karon_: Mihin panemme hänet istumaan? Näithän sinä, että kaikki paikat
ovat täynnä.

_Hermes_: Voihan hän nuokkua tyrannin olkapäillä, jos se sinun
mielestäsi sopii.

_Kloto_: Mainio päähänpisto! — No astu laivaan ja kapua tuon onnettoman
niskaan!

_Kyniskos_: Karon, lienee parasta, että heti sanon sinulle totuuden;
en voi penninpyörääkään maksaa ylimenostani, sillä paitsi tätä konttia
ja keppiä en omista yhtään mitään. Jos sinä taas tahdot, että minä
pumppuan tai autan soutamisessa, niin valmis olen. Sinä tulet olemaan
tyytyväinen, jospa vain annat minulle aimo airon.

_Karon_: No souda sitten.

_Kyniskos_: Saanko minä vielä luvan laulaa?

_Karon_: Anna soida, jos kauniin venelaulun osannet.

_Kyniskos_: Osaan useampiakin. — (Hän laulaa.) Kuuletko sinä miten nuo
minua säestävät vinkumisillaan?

_Rikas mies_: Voi minun aarteitani!

_Toinen_: Voi minun ihanoita kartanoitani!

_Kolmas_: Höh! Höh! Lapsiparkani!

_Neljäs_: Kuka viinit poimii, jotka minä vuosi sitten istutin?

_Hermes_: Mikyllos, etkö sinä ymmärrä itkeä? Ei käy päinsä, että tästä
kukaan kuivin silmin kulkee yli.

_Mikyllos_: Jätä minut rauhaan, Hermes; ei minulla ole syytä
ulvomiseen, kun vauhti sujuu näin nopeasti.

_Hermes_: No huokaile nyt edes vähäsen noudattaaksesi yleistä tapaa.

_Mikyllos_: No voinhan minä ulvoa, koska sinä niin tahdot, Hermes. —
Voi minun purakkoani! Voi minun vanhoja tohveleitani! Huh, huh, huh,
minun repaleiset kengänpohjani! Kuka nyt perii minun veitseni ja minun
naskalini? — (Hermekselle.) Eiköhän tämä jo riitä minun naukumistani? —
Mehän olemme jo melkein rannassa.

_Karon_: Hei, rahat tänne. Anna sinäkin obolisi, Mikkoseni!

_Mikyllos_: Leikkiä laskenet, Karon. Ei minusta heru rahaa, enempää
kuin härkämullikasta maitoa. Enhän minä tiedä, onko oboli pyöreä vai
neliskulmainen.

_Karon_: Pommillako sinä taivaaseen pyrit? No olkoon menneeksi. Astu
maihin, että hevoset, härät, koirat ja muut eläimet pääsevät kulkemaan.

_Mikyllos_: Huh huh, täälläpä vasta pimeä on. Täällähän ei toinen ole
toistaan kauniimpi. Missä ovat nyt kauneudestaan maailmassa kuulut
miehet ja naiset. Täällähän on kaikilla samat värit kasvoillaan.
Minunkin takkuinen mekkoni on yhtä korea kuin kuninkaitten
purppurakauhtanat. — Missä olet, Kyniskos? Kävellään yhdessä.

_Kyniskos_: Tuossa taitaa tulla vastaan yksi Raivottaria.

_Hermes_: Raivotar, tässä on tuhatneljä kuollutta sielua.

_Raivotar_: Radamantys on jo kauan odottanut.

_Radamantys_: Kuka sinä olet?

_Kyniskos_: Kyniskos, korkeasti jalosukuinen herra, ammatiltani ja
ulkomuodoltani filosofi.

_Hermes_: Kellä Kyniskosta vastaan on valittamista, astukoon esille!

_Radamantys_: Ei kukaan näy astuvan esille! Ei se sillä vielä ole hyvä.
Riisu itsesi alasti, jotta voi sinun tunnusmerkkejäsi tarkastella. Ken
teistä elämässään on pahoja töitä tehnyt, hänen sieluunsa on jäänyt
melkein näkymättömiä pieniä arpia.

_Kyniskos_: Tässä seison nyt ilkosillani. Tutki nyt, onko arpia.

_Radamantys_: Hän on todellakin vallan puhdas, on vain muutamia
kalpeita laikkuja jäljellä. Mitenkä ne ovat selitettävissä, Kyniskos?

_Kyniskos_: Näetkös, hyvä herra. Sain arpia niihin aikoihin
kuin surutöin olin. Kun sitten rupesin oikein perusteellisesti
filosofeeraamaan, hävisivät arvet kuin poispestyinä.

_Radamantys_: Sinäpä olet mainion lääkkeen keksinyt, hyvä ystävä.
Sittenkuin täällä olet toiminut todistajana tyrannia vastaan, voit
lähteä autuaitten saarille. — Ota tuo mies matkaasi, hänhän on puhdas
kuin palttinapalanen. Kuka hän on?

_Mikyllos_: Suutari Mikyllos.

_Hermes_: Nyt on tyrannin vuoro. Megapentes, astu esille! Raivotar,
kisko hänet väkisin tuomarin eteen, jos hän niskoittelee. Ja sinä,
Kyniskos, aloita nyt syyttees miestä vastaan ja tuo esille todistukset.

_Kyniskos_: Vaikka tyrannin arvet puhunevat selvää kieltänsä, tahdon
lyhyesti kertoa hänen elämäkertansa. Kuninkaana hän keräsi ympärilleen
valtakuntansa kaikkein roskaisimmat miehet, jotka eivät mitään
konnantyötä kavahtaneet. Näillä hän tapatti, kidutti ja rääkkäsi
alamaisiaan julmimmalla tavalla. Varakkaat hän tapatti ja ryösti heidän
omaisuutensa, kellä oli kauniita vaimoja tai tyttäriä, sen hän surmasi,
jollei se luovuttanut niitä hänelle. Kaikki ne kunnon kansalaiset,
jotka paheksuivat hänen hurjaa komentoaan ja hänen mässäämisiään,
ne hän saattoi tuhon omiksi. Katso, kuinka monta todistajaa tässä
astuukaan esille todistamaan häntä vastaan!

_Radamantys_: No, mitäs sanot näitä syytöksiä vastaan?

_Megapentes_: Kaikki muut ovat tosia, mutta mitä Kyniskos puhuu
tyttärien ja vaimojen häpäisemisistä, se on valetta.

_Kyniskos_: Kutsuttakoon tyrannin vuode ja lamppu todistajiksi. —
Tuossahan ne ovatkin.

_Vuode_: Kaikki mitä Kyniskos on esittänyt, on totta. En ilkeä puhua
julki asioita.

_Lamppu_: Mitä hän päivällä on tehnyt, sitä en ole ollut näkemässä,
mutta yöllä hän eleli kuin saastainen villipeto. Usein herkesin
öljyäni imemästä, jotta sammuisin eikä minun tarvitseisi nähdä hänen
konnamaisuuksiaan, mutta hän pakotti minua palamaan.

_Radamantys_: Ei tarvita lisää todistajia. Ottakaa purppurapuku
hänen yltään, niin saamme tarkastella hänen arpiaan. — Ai taivas!
Katsokaahan! Eihän miehessä ole ehyttä paikkaa. Hänen sielunsahan
on ruskean sinisen kirjava yli yltäänsä. Mikähän rangaistus hänelle
riittäisi? Olisikohan hänet heitettävä tuliseen pätsiin vaiko annettava
Kerberoksen käsiin.

_Kyniskos_: Eikö ole niin, että kaikki Manalan asukkaat saavat
juodakseen unohduksen vettä Lethe-joesta? Eiköhän sopivin rangaistus
tyrannille olisi kieltää häneltä tämä vesi ja antaa hänen aina vain
muistella entistä mahtavuuttaan ja sitä hekkumaa, niissä hän rypi.

_Radamantys_: Sinä puhut oikein. Viekää hänet pois, sitokaa hänet
Tantaloksen ääreen ja jättäkää hänet muistelemaan entistä elämäänsä.




Jumalien kokous.


Lukianoksen aikaan olivat aasialaiset uskonnot vallanneet koko Rooman
valtakunnan. Roomalaiset legioonat olivat voittoisina laskeneet allensa
koko tunnetun maailman, mutta aasialaiset uskonnot olivat tunkeutuneet
vastavirtaan ja myöskin levinneet yli koko silloisen Rooman
valtakunnan. Maailmanhistoriassa on tällä jälkimmäisellä liikkeellä
ollut monta vertaa suurempi merkitys kuin edellisellä.

Jo sata vuotta ennen Lukianoksen aikoja oli keisari Klaudius julistanut
frygialaisen Attis-palveluksen julkiseksi uskonnoksi Roomassa ja
antanut sille sijan valtiollisessa juhlakalenterissa. Yhtyneenä
persialaiseen Mitras-uskontoon ja siihen sulautuneena muodosti
tämä yhtymä mahtavan vallan valtakunnassa. Missä Pietarin kirkko
nyt sijaitsee, siinä oli Attis-jumalalla temppelinsä. Uskontokunnan
ylimmäinen pappi Roomassa käytti nimeä papas = paavi, ja niinkuin
nykyisellä paavilla oli hänellä liikanimenä "pater patrum". Paavin
päähine Tiara on Attis-papin lakki, ja katolisten pappien kaapu ja
meidän pappien "kaftaani" on alkuaan aasialainen virkapuku. Lukianos
väittää, että Mitras-vapahtaja esiintyi tässä puvussa Olympossa.

Lukianos ei malta olla hämmästelemättä näitä vieraita jumalia yhtä
vähän kuin hän häikäilee ivaamasta omia kansallisia tarujumaliaan.
Ylijumalan heikkoudet hän paljastaa yhtä ilkkuvasti kuin egyptiläisten
eläimenmuotoiset jumalankuvat. Kun Lukianos puhuu hienosta herrasta,
jolla on koiranpää, tarkoittaa hän egyptiläistä jumalaa Anubista, jolla
oli shakaalin pää. Kristinoppi ei vielä Lukianoksen aikaan noin 120—180
j.Kr. liene ollut niin levinnyt, että hän olisi Kristuksesta tiennyt
mitään mainita. Kristiaanit Lukianos kyllä tunsi ja oli tavannutkin
heitä. Hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu kristiaaneista, mutta antaa
niistä vähemmän mairittelevan kuvauksen.


Kokouksessa mainittujen tärkeimpien jumalien luettelo.

_Zeus_. Kreikkalaisten ylijumala. _Momos_. Yön poika, hämäräperäinen
jumaluusolento, ehkä kuuluva Zeusta ennen hallinneeseen jumalasukuun.
_Dionysos_. Zeun poika, jolle jo hänen nuoruudessaan uskottiin koko
maailman herruus. Dionysoksen nimikkokasvi oli viinirypäle, josta
syystä häntä myöhemmin palveltiin viininjumalana ja hänen juhliaan
vietettiin hurmiotilassa symbaalien, huilujen ja rumpujen raikuessa.
_Pan_. Pukinjalka-jumala (ks. kertomusta Pan ja Syrinks). _Ariadne_.
Kuninkaan tytär Kreetasta. Sankari Teseuksen auttaja Labyrintista
punaisen lankansa avulla, myöhemmin hänen puolisonsa, mutta hyljättynä
oleileva Naxos-saarella. _Attis_. Fryygialainen vapahtaja-jumala (ks.
edelliseen). _Mitras_. Persialainen vapahtaja-jumala (ks. edelliseen).
_Salmoxis_ (ks. Otteita Homeroksen historia-teoksesta). _Apollon_.
Auringon jumala, myöhemmin runouden, soiton ja ennustamistaidon
sädekehän ympäröimä jumala.


_Zeus_: No heretkää jo, jumalat, vihdoinkin kiristelemästä hampaitanne,
nurkissa nuhajamasta, kuiskuttelemasta ja harmittelemasta, että meidän
pöydässämme istuu niin monta, jotka eivät tätä kunniaa ansaitse.
Koska juuri tämä seikka on ainoa syy tähän kokoonkutsumiseen, niin
tuokoon kukin vapaasti ja avoimesti esille, mitä hänellä on sanomista
tätä mahdollista väärinkäytöstä vastaan. — Hermes, lausu julki
asetuksenmukainen kuulutus.

_Hermes_: Hei, hei! Hiljaa! Ketä täysikäistä jumalaa, jolla on istunta-
ja äänioikeus, haluttaa jotakin virkkaa. Pohdinta koskee muukalaisia ja
vieraita.

_Momos_: Minä, Momos, tahdon puhua, jos sen sallinet, Zeus.

_Zeus_: Julkinen kuulutus on sen jo sinulle suonut; ei minun lupaani
enää kaivata.

_Momos_: Minä siis lausun: on inhoittavaa, että muutamat meistä eivät
tyydy siihen, että heidät on koroitettu ihmisistä jumaliksi, vaan
kuvittelevat nuoruuden ylimielisyydessä uuden arvonsa oikeuttavan
heitä asettamaan seuralaisensa ja palvelijansa meidän tasollemme.
Pyydän siis sinulta, oi Zeus, saada lausua suuni puhtaaksi, minun
täytyy se tehdä, koskapa minua kohtaan syntynyt ennakkoluulo on
niin yleiseen tunnettu. Jokainen tietää, etten minä anna suistaa
suutani enkä jätä kurittamatta, missä kuritusta kaivataan. En
tunnusta henkilölle enkä asialle etuoikeutta jäädä ilman ankarinta
arvostelua ja lausun ajatukseni julki avoimesti, perääntymättä ja
henkilöön katsomatta. Onkin sentähden aivan luonnollista, että
useat pitävät minua pahatuulisena ja ilkeämielisenä jumalana ja
haukkuvat minua morkkaajaksi. Sanon siis: monet meistä, jotka vain
ovat puoliksi kuolemattomia, ovat juljenneet hinata tänne taivaaseen
palvelijansa, jopa juomakaverinsakin ja salakähmäisesti kirjoittautua
nimiluetteloomme, niin että nämä sisäänlivahtaneet kaikista jakeluista
ja uhreista saavat saman verran kuin me muutkin.

_Zeus_: Elä puhele niin arvoituksilla, Momos; sano sanottavasi julki ja
mainitse nimeltä jokainen, jota tarkoitat. Niin kauan kuin sinä noin
ylimalkaisesti puhelet, ei tiedä, mitä oikein tarkoitat, ja toinen
selittää sanasi niin, toinen näin. Tämä pidättyväisyytesi sointuu
huonosti yhteen avomielisyytesi kanssa, jolla niin suuresti ylvästelet.

_Momos_: Mainiota, Zeus, että sinä itse näin kannustat minua
avomielisyyteen. Sinähän esiinnyt kuninkaallisesti ja suurenmoisesti.
Tahdonpa siis ruveta nimiä mainitsemaan. Täällä on tuo oivallinen
Dionysos, puoleksi ihminen ja äidin puolelta ei edes kreikkalainen,
vaan syrofoinikialaisen kauppiaan Kadmoksen tyttärenpoika. Hän on
nyt kerta kaikkiaan arvioitu ansaitsemaan kuolemattomuuden, enkä
hänen omasta kohdastaan tahdo mitään muistuttaa, en edes hänen
naispäähineestään enkä hänen juopotteluistaan enkä horjuvista
askeleistaan; sillä minun mielestäni pitäisi kaikkien huomata, miten
vieno ja naisellinen hän on, miten hänen aivonsa vipajavat ja miten
hän jo aamusta varhain löyhkää väkeville viineille. Olkoon menneeksi,
mutta hän on tyrkyttänyt uuden ammattikunnan meille ja on leimannut
tuon komean kerhon, joka tuolla häntä ympäröi, Panin, Silenoksen ja
satyyrit, etupäässä maalaisrahvasta ja vuohipaimenia, ulkomuodoltaan
sekä mielenlaadultaan eläinten ja ihmisten välimuotoja, miltei
jumaliksi. Tuo tuolla sarvineen, pukinpartoineen ja pukinsorkkineen
on enemmänkin kuin puoleksi pukki; tuo toinen, tuo vanha kaljupää
pönkitetyin sieraimin, joka harvoin aasinsa selästä astuu muuten
kuin silloin, kun ei enää juopumuksesta pysy satulassa, on syntyjään
Lyydiasta; satyyrit taas suippoine korvineen ja pienine sarvineen,
jotka pistävät kaljusta kallosta esille kuin pienillä pukeilla, ovat
luullakseni fryygialaisia. Todellakin hienoja jumalia, josta saamme
häntä kiittää! Ja me ihmettelemme, että meitä ihmiset halveksivat,
kun he niin naurettavia jumalien epäsikiöitä meidän keskellämme
näkevät. Että hän sitäpaitsi on hankkinut tänne kaksi naikkostakin,
henttunsa Ariadnen, jonka seppeleen hän on kiinnittänyt suorastaan
tähtitaivaalle, tästä olen mieluimmin vaiti; mutta naurettavinta on
sittenkin, että hän on ottanut mukaansa Erigonen koiran pelosta, että
ihana immyt olisi kovin katkeroitunut, jollei hän olisi tavannut
rakasta sylirakkiansa taivaassa. Jumalat, eikö tämä ole leimattava
juopporetkun vallattomuudeksi, jolla hän meistä tekee pilkkaa. Mutta
vielä! Minulla on vielä sananen sanottava muutamista muistakin —

_Zeus_: Mutta ei vain Asklepioksesta eikä Herakleesta! Sillä minä
huomaan, minne sinä tähtäät, Momos. Toinen on lääkäri ja on jo niin
monen sairaan auttanut jaloilleen, että hän monen muun ansiot voittaa;
ja Herakles, minun rakas poikani, on kuolemattomuutensa suurella työllä
ja tuskalla ostanut. Siis, heitä kohtaan ei mitään muistutuksia.

_Momos_: No niinpä sinun mieliksesi vaikenen, vaikka kieltäni syhyy.
Jos minun sallitaan, Zeus, sinusta itsestäsi yhtä ja toista panna
arvostelun alaiseksi —

_Zeus_: Voi veikkonen, minusta saat puhua miten vapaasti tahansa.
Aiotko minultakin riistää kansalaisoikeuden taivaassa?

_Momos_: Kreetassa puhutaan sinusta vieläkin pahempaa, siellä
näytellään sinun hautaasi. Minä tahdon sinulle sanoa, niistä sinua
pääasiallisesti voi morkata. Sinä itse, Zeus, olet antanut aluksi
aihetta kaikkiin näihin lainvastaisiin epäjärjestyksiin, ja meidän
yhteiskuntamme ei olisi näin rumentunut sekasikiöillä, jollet sinä
niin usein olisi pitänyt yhteyttä kuolevaisten naisten kanssa ja niin
monessa eri ilmestysmuodossa leikkinyt rakastajaa heidän luonansa, niin
että meitä usein hirvitti, että ne sinut ottavat härkänä kiinni ja
teurastavat sinut tai kultakappaleena sinusta muodostavat kaulaketjuja,
rannerenkaita ja korvakoristeita. Sinussa itsessäsi on vika, että
taivas on täyteen tungettu noita puolijumalia, sillä muiksi en voi
heitä nimittää. Tästä aiheesta olisi niin paljon puhumista, että
mieluummin keskeytän tähän.

_Zeus_: Elä mitään Ganymedestä vastaan tuo esille, Momos! Minä
pahastuisin suuresti, jos sinä pahoittaisit tuota suloista nuorukaista
hänen sukuperänsä takia.

_Momos_: Niinpä en siis virkkane mitään eräästä kotkasta, joka myöskin
on taivaassa, niin, melkeinpä istuu sinun valtikkasi huipussa ja on
tehnyt pesänsä ihanpa sinun pääsi päälle, arvattavasti koska luulee
kuuluvansa perhekuntaan — Ganymedeen takia ei siis enempää hänestä!
Mutta Attis ja Korybas ja Sabazios. Mitenkä on voinut tapahtua,
että nekin ovat tänne kutsutut? Ja tuo meedialainen Mitras tuolla
kauhtanoineen ja hiippoineen, mies, joka ei kreikan kielestä tunne
halaistua sanaakaan, ja joka ei edes tajua, mitä se meinaa, kun
hänelle sanoo: kippis. Epäilemättä skyytit ja geetit juuri näitten
hienojen herrasmiesten takia omavaltaisesti, meistä välittämättä,
loukkaavat kuolemattomuuden pyhyyttä ja suorastaan hartiavoimillaan
tunkeutuvat jumaliksi, milloin heitä vain haluttaa. Ja mitenkä
tuo Salmoxis, merkeistään päättäen orja, on pujahtanut meidän
joukkoomme? Ja kumminkin, kaikki tämäkin olisi siedettävää; mutta
sinä egyptiläinen, palttinoihin kiedottuine koiranpäinesi, kuka sinä
olet, hieno herraseni, mitenkä sinun päähäsi on pälkähtänyt, ettäs
tahdot käydä jumalasta, sinä haukkuja. Ja mitä tahtoo tuo memfiläinen
härkämullikka (Apis), joka ottaa vastaan polvennotkistuksia, lausuu
oraakkelinlauseita ja pitää profeettoja palveluksessaan. Häpeän myöskin
ibislintuja, apinoita ja pukkeja, joita meille Egyptistä, ties miten,
on taivaaseen tupattu; mutta todellakin, mitenkä te muut jumalat voitte
kärsivällisesti sietää, että tuollaisia kuvatuksia yhtä paljon tai
vielä enemmänkin palvotaan kuin teitä itseänne, tai miten voit sinä,
Zeus, kärsiä, että sinulle pukinsarvet pistetään päähän, — sitä en minä
jaksa käsittää?

_Zeus_: Mitä sinä egyptiläisistä puhut, on todellakin inhoittavaa.
Kumminkin kätkeytyy näihin seikkoihin salainen oppi, ja ken ei niihin
ole perehtynyt, hänellä ei ole oikeutta ryhtyä niitä pilkkaamaan.

_Momos_: Vaaditaanko meiltä lorujen lopuksi salaisoppia tietääksemme,
että jumalat ovat jumalia ja koiranpäät koiranpäitä?

_Zeus_: Annappas egyptiläisten asiain olla rauhassa, sanon minä;
tahdomme vastakertana ottaa ne asiat pohdinnan alaiseksi. Jatka siis,
jos sinulla vielä jostakin on muistuttamista.

_Momos_: Tietysti Amfilokosta vastaan, joka, vaikka on hullun
äidinmurhaajan poika, tästä huolimatta Kilikiassa leikkii rohkeasti
ennustajaa ja kahdesta kurjasta obolista syöttää valheitaan ihmisille,
jotka hänen puoleensa kääntyvät. Siitä johtuu myöskin, että sinä
Apollon olet kadottanut luottamuksen, ja että jokainen kivi ja jokainen
alttari, johon öljyä vuodatetaan, jota kukitetaan, jota nykyään niin
runsaasti esiintyvät silmänkääntäjäpapit palvovat, lausuvat julki
oraakelilauseita. Niin kauas on jo tultu, että uhrataan atleetti
Polydamoksen ja kuumeenasettaja Teaganeksen kuville, ja niinikään
Hektorille ja Protesilaokselle. Siitä lähtien kun meitä on karttunut
näin monta, ovat väärät valat ja kaikenlaiset jumalattomuudet saaneet
ylivallan, ja me joudumme, niinkuin arvata sopii, halveksumisen
alaisiksi. Lopetan tähän puheet epäjumalista ja sisäänpujahtaneista.
— On olemassa sitäpaitsi nimityksiä käsitteille, joita ei ole
tavattavissa meidän keskellämme ja joita ei ylimalkaan voi olla
olemassakaan. Minä suvaitsen, oi Zeus, näillekin hullutuksille hieman
hymyillä. Sillä missä sinä voit kohdata tuota niin suurta huomiota
herättänyttä "hyvettä", missä "luonteita", niissä "kohtaloa" ja missä
"onnea" — suuria sanoja, joitten käsitteet kumoavat toisensa ja jotka
eivät ole olemassa muualla kuin filosofien litteissä aivoissa, joissa
ne ovat syntyneet. Ja kaikissa tapauksissa ymmärtämättömät ihmiset ovat
antaneet paukuttaa näitä aivohoureita kalloonsa niin syvälle, ettei
meille kukaan ihminen enää uhraa, koska hän tietää, että vaikka hän
uhraisi kymmenentuhatta hekatombia, onni ei muuksi muutu, kuin mikä
sallittua on ja minkä kohtalon jumalattaret värttinätä väätessänsä
päättäneet ovat. Saanen ehkä sinulta kuulla, Zeus, oletko koskaan
omin silmin nähnyt Hyvettä, Luonteita tai Kohtaloa. Sillä kuullut
olet varmaan sangen usein filosofien väittelyissä näistä, jollet, ole
sitten pahkakuuro; he huutelevat kyllin äänekkäästi, jotta heitä kuulla
voit. Minulla olisi vielä paljon esille tuotavaa, mutta aika on nyt jo
lopettaa, sillä näenhän minä, että puheeni ovat monille vastenmielistä
laatua ja että he suitaan suipistavat viheltääkseen, erittäinkin ne,
joihin kalikka on sattunut. Lopuksi siis, jos sen sallinet, Zeus,
tahdon lukea julistuksen, jonka näistä asioista jo olen laatinut
valmiiksi.

_Julistus Hyväksi Onneksi!_

Kuluvan kuukauden seitsemäntenä päivänä.

Yleisessä jumalien kokouksessa, Zeun ylijohdolla ja Poseidonin
puheenjohdolla, Apollonin määräyksestä, on Momos, yön poika, tämän
julistuksen laatinut ja Uni siitä myönteisen arvostelun antanut. Siihen
nähden, että joukko vieraita, sekä kreikkalaisia että barbaareja,
jotka, olematta millään tavalla ansiolliset saamaan kansalaisoikeutta
meidän piirissämme, ovat petollisin keinoin päässeet kirjoittautumaan
meidän jäsenluetteloomme ja anastamaan jumalien arvon, on mokomalla
tavalla täyttänyt taivaan, että meidän pöytämme on sullottu täyteen
rähiseviä, kaikenkarvaisia jätkiä kaikista maista ja kaikilta
kielialueilta, josta on seurannut niin suuri nektarin ja ambrosian
puute, että puoli litraa nektaria maksaa kymmenen markkaa; sitäpaitsi
ovat nämä sisääntunkeutuneet hävyttömyydessään alkaneet tunkea pois
esimiehyydestä vanhoja, todellisia jumalia ja asettua itse vastoin
kaikkea kohtuutta ja vanhaa sukuperää heidän sijalleen, joten raati
ja sen jäsenet katsovat hyväksi, että tulevana talvipäivänseisauksena
yleinen jumalien kokous pidetään ja täysi- ikäisistä jumalista
nimitetään seitsemän valtuutettua nimittäin kolme vanhan Kronoksen
raadista ja neljä Kahdentoista raadista, niiden joukossa Zeus;
mainittujen valtuutettujen tulee mitä pikimmin mieskohtaisen valan
kautta velvoitettuina heti kohta aloittaa istuntonsa, ja niin pian
kuin Hermes on kutsunut kokoon ne jumalat, jotka pitävät itsensä
oikeutettuina ottamaan osaa jumalienkokoukseen, saapukoot he
yllämainitun komitean eteen vannotettuine todistajineen, kirjallisine
todistuksineen ja asiapapereineen toinen toisensa perästä, jonka
jälkeen valtuutetut tarkan ja asiallisen harkinnan perästä joko
julistavat heidät tosijumaliksi tai lähettävät heidät omiinsa tai
sukuhautoihinsa. Mutta jos tulevaisuudessa joku näistä hylätyistä
tai komitean kautta kerta kaikkiaan sopimattomina poistetuista
vielä kerran kurkottaa taivaaseen tai astuu sinne sisään, on hänet
syöstävä alas Tartarokseen. Sitäpaitsi pysyköön kukin lestissään, eikä
Pallas Atene saa puoskaroida lääkärin toimissa eikä Asklepios saa
ennustella. Myös täytyy Apollonin luopua monista sivuammateistaan ja
ruveta joko ennustajaksi, kitaransoittajaksi tai lääkäriksi. Edelleen
täytyy filosofeja kieltää seulomasta tyhjiä käsitteitä ja lausumasta
typeryyksiä seikoista, joista eivät ymmärrä hölyn pölyä. Mitä tulee
taas niihin temppeleihin ja alttareihin, joihin nämä hylätyt kuuluvat,
niin heidän kuvansa on revittävä pois ja sijalle pantava joko Zeun,
Heran, Apollonin tai jonkun muun jumalan kuva, näille hylätyille taas
tulee asianomaisen kaupungin puolesta pystytettäväksi hautakumpu
muistopatsaineen. Jos taas joku kieltäytyy tottelemasta haudatusta ja
saapumasta komitean eteen, hänet tuomitaan poissaolevana.

Näin kuuluu julistuksemme.

_Zeus_: Se on niinkuin oikeus ja kohtuus vaativat, Momos. Joka siis on
samaa mieltä, hän nostakoon kätensä.

— Eipä niinkään... Se voi tapahtua ilman käsien nostamista; sillä
täällä taitaa olla paljon sellaisia, jotka eivät aio nostaa käsiään.
—(Jumalille.) Te voitte taas nyt poistua: mutta niin pian kuin
Hermes huudatuksen pitää, saapukaa takaisin, ja kukin tuokoon
mukanaan kirjalliset todistuksensa, isänsä ja äitinsä nimet, mistä on
kotoisin, ja miten hän on jumalaksi koroitettu, sekä tiedot heimostaan
ja ammatistaan. Joka ei kykene kaikissa näissä kohdissa itseään
laillisesti turvaamaan, vaikkapa hänellä olisi maailmassa miten suuri
temppeli tahansa ja vaikka ihmiset pitäisivät häntä miten suurena
jumalana tahansa: komitea ei tule näihin seikkoihin kiinnittämään
minkäänlaista huomiota. __ __ __




Omar Ibn Ibrahim Khayam.


Persialainen oppinut, joka eli vuosien 1025 ja 1100 j.Kr. väliajoilla.

Arabialaiset ja persialaiset olivat omaksuneet kreikkalaisten koko
jälkeenjättämän valaisevan tieteen, silloin kun vielä Europan kristityt
kansat elivät tietämättömyyden ja raakuuden pilkkoisessa pimeydessä.
Kristinusko oli keskiajalla tyystin torjunut luotaan kreikkalaisten
muka pakanalliset opit. Paavit olivat polttaneet kalkkia Rooman
marmoripatsaista, Aleksandriassa olivat kristityt niinikään tuhonneet
suuria kirjastoja, niin ettei muhamettilaisille jäänyt kuin rippeitä
heidän polttaessaan myöhemmin samassa kaupungissa lopun kirjoista.
Sekä kristityitä että muhamettilaisia ohjasi tässä hävitystyössä
sama ajatus: jos kreikkalaisten viisaus sotii raamattua ja koraania
vastaan, on se hävitettävä, jos taas se on sopusoinnussa raamatun ja
koraanin kanssa, on se joutavaa ja sentakia romuna tuhottava.

Hämmästyksellä on merkittävä, että yllämainittu persialainen
oppinut, jonka tutkimuksen esineinä olivat etupäässä matematiikka ja
astronomia, on niin täydellisesti päässyt vapaaksi Allahin ja Muhametin
taikauskoisesta opista. Hän eli ristiretkien aikana. Kristityssä
Europassa olisi tällainen oppinut poltettu tuhaksi ja tuhka sirotettu
ilmaan kaikkipa tuulten vietäväksi. Mutta Khayam eli siedettynä ja
koskemattomana muhamettilaisten keskellä, ylisti ja joi viiniä, jonka
Allah oli uskovaisiltaan kieltänyt, ja ihaili ihanoita impysiä. Tästä
elämäntavastaan huolimatta hän pääsi korkeaan ikään, kuoli 86 vuoden
ikäisenä. Europassa senkaltainen oppinut olisi säilynyt hengissä vasta
700 vuotta myöhemmin. Uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa kristityt
ovat vieneet voiton kaikista kilpailevista muka pakanakansoista.

Satoja runoja on lähtenyt Omar Khayamin kädestä. Europan
kulttuurikielille niitä on käännetty joukoittain. Englannissa on
lukemattomia "Omar Khayam seuroja" perustettu. Sivistyneitten
englantilaisten kesken on Omar Khayamin runoilla mielipiteitä ohjaava
merkitys.

Omar Khayamin suurin merkitys on siinä, että hän rohkeni tuoda
julki maailmankatsomuksensa, vaikka se niin täydellisesti soti
muhamettilaisuuden jylhää oppia vastaan. Hän oli liian syvältä
perehtynyt kreikkalaisen viisauden perusajatukseen: tutki kaikkea
ja tunne itsesi. Hän ei ainoastaan ollut Euklideksen etevä oppilas,
hän antoi myöskin tunnustuksen Anakreonin hilpeälle ilonpidolle.
Muhamettilainenko viinin ylistäjä! Sellainenhan jo tuntuu epäluomalle.
Mutta ei Omar Khayam ollutkaan muhamettilainen muuta kuin ulkonaiselta
nimileimaltaan. Pohjaltaan hän oli vain sivistynyt ihminen, ja
sellainen ajattelee kaikkina aikoina ja kaikissa maissa samalla tavalla.

Khayam rakasti viinin tuottamaa huumausta! Hän väitti rypäleen avulla
saavuttavansa paratiisin. Ja paratiisissa hän unohti maailman surut ja
murheet, ja maailmankaikkeuden vaikeat ongelmat jättivät hänet rauhaan.
Hänen ilonsa on siis oikeastaan ruusunpunaista murhemieltä. Tartu
kiinni hetken iloon, siinä hänen oppinsa, sillä kohta muutut mullaksi.

Seuraavassa muutamia Khayamin runoja:



Synti.


Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko
meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt?
Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä
synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä
edeltäkäsin olet määrännyt.



Ikuinen arvoitus.


Ei kukaan ole maailman salaisuuden verhoa nostanut. Sielumme silmät
ovat pimeyteen peitetyt. Tuskinpa auttaa uneksiminenkaan, joka perin
suloista on; maailmanarvoitus jää selitystä vaille hamaan kuolemaan.



Mahdotonta.


Jumala loi intohimot rintaamme. Samalla uhkasi hän: "Jollet
intohimojasi hallita mahda, niin suistut helvettiin."

On kuin joku puhuisi: "Käännä nurin täysi pikari, mutta kova rangaistus
sinua kohtaa, jos pisarankaan tipautat lattialle."



Perusteltu toivomus.


Olen usein Herraani vastaan rikkonut raskain synnein — kumminkin minua
se toivo elähdyttää, että Jumala minulle armollinen olkoon, koskapa
minä, hyvin tuntien Hänen uutteran urakkansa, en koskaan ole Häntä
vaivannut rukouksillani.



Hiiteen.


Enemmän kuin Persian ja Kiinan valtaistuimet huvittaa minua huilun
jalo ääni. Enemmän kuin kullalla koristettu silkkinen puku on minulle
pikari täynnä tulista viiniä. Hiiteen, hiiteen kaikki pyhät sädekehät
ja kaikki typerät rukousnauhat, jotka kietovat maailman kirottuun
tekopyhyyteen, Allahille kiusaksi.



Lempi yli kaiken.


Jos sydämesi syvyydessä lempi asustaa, on yhdentekevää, rukoiletko
Allahia vai kerettiläisten jumalaa. Jos nimesi kerran on piirretty
lemmen kultaiseen kirjaan, on merkityksetöntä, palkitaanko sinut vai
rangaistaan iankaikkisuudessa.



Jumalalle.


Sinun orjasi olen, Jumala, kumminkin murran kahleet, jotka minut sinuun
sitovat. Missä on nyt sinun tahtosi, Jumala? Minua se ei hillitse.

Sydämeni, täynnä mustia syntejä, huokailee yön pilkkoisessa pimeydessä.
Missä viipyy sinun valosi, oi Herra, millä muka valaiset pimeydessä?

Jos ainoastaan hurskaat autuuden perivät, niin palkitset vain ansion,
muuta et mitään.

Mihin jää minun syntitaakkaani nähden sinun armosi, Herra, ja sinun
rakkautesi?



Allah puhuu.


Minä, Allah, elävien ja kuolleitten Herra, tervehdän sinua, runoilija,
sanoakseni sinulle: On väärinkäsitystä sinun luulla, että minä kiellän
ihmisiltä viinin. Etkö tiedä, että minä itse olen viinin luonut. Minä
suon kernaasti, että viisaat juovat; ainoastaan typeriä, hyvä ystäväni,
koskee minun kieltoni.



Rukous.


Sinä olet lahjoittanut käärmeen meille paratiisiin, sinä vainoat
meitä, oi Jumala, hirvittävillä koettelemuksilla. Anna meille anteeksi
syntimme, jotka meidän elämäämme painostavat. — Annetaanhan omat
syntisikin sinulle anteeksi.



Itsessäsi.


Kiihkoisesti olen pilvien ääriä myöten tutkinut kohtaloita, paratiisia
ja helvettiä. Silloin virkkoi viisas opettajani: "Oi ystäväni, sinä
haet liian kaukaisilta seuduilta. Sinussa itsessäsi on paratiisi ja
helvetti."



Profeetan käsky.


Te tuumaatte, että ankarimmat rangaistukset minua odottavat
haudantakaisessa elämässä, koska niin lämpimästi rakastan viinirypäleen
nestettä. Erehdytte, hyvät viisaat!

Rypäleen verta on lupa juoda. Eikö Herran profeetta itse ole käskenyt
meitä juomaan uskontomme vihollisten verta?



Lyhyt vuoropuhelu.


Hurskas mies virkkoi kadun naiselle: "Sinä olet synnin orja, ilman
häpyä, miesten arvoton ajanvietto."

Tähän nainen vastasi: "Se olen, miksi mainitsit. Entä, sinä, oletko
niin hurskas, Herrani, kuin sinä näytät?"



Ainoa varmuus.


Vaivalla tunkeuduin viisauden ja tieteen vanhoihin kirjoihin, jotka
ovat raskaat lukea. Henkielämäni pitkällä taipaleella olen yhden ainoan
tiedon saanut omaksutuksi: Tulin kuin virta, poistun kuin tuuli.



Viimeinen toivomus.


Kun kerran kuolen, peskää minut viinillä. Kaiuttakaa hautani partaalla
juomalaulu viinillä kostutetuilla kielillä!

Kun Jumala viimeisenä päivänä minua kyselee — hakekaa maalliset
jäännökseni tuhasta sen ravintolan, jossa muinoin eläissäni niin
onnellinen olin.

Juo viiniä, juo viiniä, jotta sydämesi lämpiää, ennenkuin sun erota
täytyy tästä maailmasta! Irroita rakastettusi tuoksuvat suortuvat,
hurmaantuneena anna niiden liukua sormiesi lomitse, ennenkuin
tunnottomana makaat kosteassa haudassa ja ilettävät madot tonkivat
sinun, ruumistasi.




Iankaikkisen elämän kaipuu.


Tämä kirjanen on omansa toteamaan, kuinka syvällä ihmisten mielissä on
kytenyt tuo ajatus, miten ihminen voisi iankaikkisen elämän periä. Eipä
liene väärin lausua, että iankaikkisen elämän saavuttaminen on kaikkien
uskontojen ydinkohta. Jo paratiisi-tarussa mainitaan elämänpuu, jonka
hedelmän nauttiminen tuotti iankaikkisen elämän. Mutta sitä ei ihmisen
sallittu maistaa. Hyvän ja pahan tiedon kielletyt hedelmät joutuivat
heidän käsiinsä; he tulivat jumalien kaltaisiksi tiedossa, mutta
kuoleman kynsistä he eivät pelastuneet. Sillä elämänpuu joutui kerubin
tulisen miekan suojeluksen ja vartion taakse. Sinne ei siis auttanut
ihmisten kurkottaa käsiään.

Kirkkaana päilyi taivas aurinkoineen, kuineen, tähtineen ihmisten
päitten päällä. Siellä asuivat jumalat iankaikkisessa autuudessa. Niin
luultiin.

Synkkänä vaani manala heidän jalkojensa alla. Sumu tai tuli odotti
ihmiskuntaa varjojen valtakunnassa.

Mutta maan päällä vaelsivat ihmiset tuskaisina, levottomina,
riitaisina. Se mikä heissä huonoa, vajanaista ja katoovaista oli, se
oli maasta peräisin. Heissä asui kumminkin pienoinen tulisoronen, joka
oli kotoisin tuolta yläilmoista. Ja se tulenlieska, sieluksi sanottu,
se pyrki takaisin taivaisiin.

Lohduton oli Vanhan Testamentin oppi: "maasta olet sinä tullut ja
maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Tämä oppi kävi raskaaksi ihmisten
sietää. Alkoi kuulua ääniä, jotka julistivat ihmisille ilosanoman,
evankeliumin, tulevasta autuaasta elämästä haudan takana. Mistä tämä
sanoma ensin kuului, sitä ei varmuudella tiedetä, mutta vähitellen se
vyöryi yli koko silloisen sivistyneen maailman. Kristuksen syntymän
aikaan se väkevänä kuorona kaikui kaikilta maanääriltä: "Elä vaivu
epätoivoon, ihmisparka, sinä saat periä iankaikkisen elämän taivaissa!"
Tämä sanoma valtasi kaikkein mielet. Jäytävä pessimismi, toivottomuus,
hälveni kuin öinen usva koittavan auringon säteissä. Ihmiskunnalle
julistettiin uusi toivo, uusi elämän rohkaisu. Se merkitsi ihmiskunnan
sielunelämälle uuden ajanjakson alkua. Tämän opin valtaanpääsemisestä
laskevat kristityt kansat uuden ajanlaskun alun.

Ilosanoman toi taivaista Jumalan lähettämä vapahtaja, ihmisten
pelastaja, niin väittivät viisaat. He itse olivat vaeltaessaan maailman
murheellisia polkuja nähneet, kuinka ihmiskunta kitui ja kiusattiin.
Suunnaton sääli täytti heidän sydämensä, sääli ihmiskunnan kovaa
kohtaloa. Mutta itse kärsivänä, kidutettuina ihmislapsina he eivät
voineet ketään auttaa. Tähän tarvittiin Jumalan apu.

Niin syntyi vähitellen oppi Ilmastuksesta jumalallisen olennon kautta,
joka kärsi kaikki ihmisten tuskat, joka otti päällensä ihmisten synnit,
mutta joka voitti kuoleman vallan, kohosi taivaisiin ja Jumalan edessä
rukoili ja lunasti ihmisten sielut iankaikkisesta kadotuksesta.
Vapahtajan ylösnousemus takasi samalla kaikkien ihmisten mahdollisuuden
voittaa kuoleman valta.

Intiassa Buddha otti kaikkien ihmisten synnit kärsiäkseen. Egyptissä
Osiris voitti kuoleman vallan, Syyriassa Adonis, Fryygiassa Attis,
Persiassa Mitraa ja Palestinassa Kristus.

Riemulla rahvas tarttui kiinni tähän ilosanomaan, joka kuolinhetkellä
vaikutti rauhoittavasti kuin morfiiniruiske vaivatun potilaan
ruumiiseen.

Siellä Foinikian rannoilla olivat Byblos-kaupungissa Adonisjumalan
pyhät palvomispaikat. Vuosittain vietettiin siellä jumalan
ylösnousemisen juhlia. Lukianos silminnäkijänä kertoo, miten rahvas
kahtena päivänä surun valtaamana vietti jumalansa kuolemaa. Mutta
kolmantena päivänä väki kokoontui meren rannalle odottamaan toivomaansa
ilosanomaa jumalan ylösnousemisesta. Suuri kaislapallo lähestyi tuulen
tuudittamana rantaa. Väki riemuitsi, pallo korjattiin rannalle. Se
avattiin, ja katso, sen sisällä oli pieni kirjelippunen, jossa olivat
nämä ainoat sanat:

"Adonis on ylösnoussut."

Äskeistä murhemieltä seurasi nyt hillitön ilonpurkaus. Kansa
haltioissaan huusi, ihmiset syleilivät ja halasivat toisiaan, naiset
antoivat miehille suuta, ja kaikki hokivat hurmiossa: "Adonis on
ylösnoussut!" Sillä Jumalan lähettilään kuolleista herääminen merkitsi
heillekin iankaikkisen elämisen perimistä.

Juutalaisillekaan vapahtajan ilmestyminen ei ollut vieras. Messiasta he
odottivat suurella kaipuulla, ja odottavat vieläkin. Apostoli Paavali,
juutalainen syntyjään, kieleltään ja mieleltään helleeniläinen,
nosti suuren huudon: "Messias, jumalan poika, ihmisten vapahtaja, on
tullut maailmaan pelastamaan ihmiskunnan tuskasta ja vaivasta; Hän
on ylösnoussut, ja hänen avullaan ihmisetkin pelastuvat kuoleman
vallasta." Paavali yhdisti juutalaisten ja aasialaisten pelastus- ja
ylösnousemusajatuksen ja valitsi sen näkyväiseksi edustajaksi erään
hänelle tuntemattoman hurskaan miehen, Josuaan eli niinkuin nimi
kreikaksi kuuluu Jeesus. Kristinopin nimellä tämä ajatus on vallannut
maailmoita. Europalaisten kansojen mukana oppi on levinnyt yli koko
maapallon. Paavalin opin perusajatuksen mukaan on juutalaisten
toivottomaan oppiin "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun
jälleen tuleman" liitetty ilosanoma "Herramme Jeesus Kristus on sinut
viimeisenä päivänä herättävä kuolleista".

Historialliseen kantavuuteensa nähden tuskinpa on merkillisempää oppia
koskaan maailmassa julistettu. Mahdotonta on laskea, kuinka monta
miljoonaa ihmistä sekä ennen että jälkeen Kristuksen on eronnut tästä
maailmasta luottaen tähän iloiseen sanomaan.

Mutta iankaikkinen autuus ei ole todettua, vielä vähemmin milloinkaan
todistettua; sehän on vain sielun hempeää aavistusta, henkistä
morfiinia sielun tuskille ja tulevaisuuden kauhulle.

On aina ollut sellaisia ihmisiä, jotka tätä morfiinia eivät ole
kaivanneet eivätkä sitä sietäneet. He eivät rakasta henkistä
huumausta eli toisin sanoen uskontoa. Sillä uskontohan ei ole
järjen tuomion alainen, se on aina ollut vain tunteitten hurmausta,
henkistä lyriikkaa, runoutta. Pyhiä kertomuksia on siis arvosteltava
vain novelleina tai romaaneina, eikä tosina tapahtumina. Jos tältä
näkökannalta niitä arvostelee, voi niissä huomata henkielämän ikuista
kaipuuta kauneuteen, rauhaan ja iankaikkiseen autuuteen.

Tässä kokoelmassa helleeniläinen Lukianos ja persialainen Khayam
edustavat huumauksesta vapaata maailmankatsomusta. Korkea oppineisuus
ei näy koskaan sietäneen henkistä huumausta.

Maailman sivistyneet kansat luopuvat tätä nykyä joukoittain
iankaikkisen autuuden opista, sellaisena kuin sitä vuosituhansien
kuluessa on saarnattu ja selitetty. Mutta luopuvatko ne kaipaamasta
henkistä hurmiota?

Nykyajan viisaat väittävät, että maailman kansat juuri nyt odottavat,
niinkuin Kristuksen syntymänkin aikana, uutta evankeliumia, uutta
iloista autuuden sanomaa, uudenlaista pyhyyden säteilyä, uusia
glorioita.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GLORIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.