Uusi tulevaisuus : Kolme kertoelmaa

By Emil Lassinen

The Project Gutenberg eBook of Uusi tulevaisuus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Uusi tulevaisuus
        Kolme kertoelmaa


Author: Emil Lassinen

Release date: February 1, 2024 [eBook #72850]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1908

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TULEVAISUUS ***





UUSI TULEVAISUUS

Kolme kertoelmaa


Kirj.

EMIL LASSINEN





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
1908.



SISÄLLYS:

Uusi tulevaisuus
Tasainen maa
Sydäntarina




UUSI TULEVAISUUS


Aape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään
tyttöä, sillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti
samaan, mutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja,
ja siksi hän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli
taivallettu kaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan,
loppui hänen malttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö
istui selin häneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä
tavoitellen.

— Ollaanko menossa seminaariin?

Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli
jotakin kallellaan.

—  Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?

— Sama matka ja samat ehdot.

Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi
miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät
myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.

— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen
vaihdos.

Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä
olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä
ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei
vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa
silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja
alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei
tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta
ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.

— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta... en ole tämmöistä ennen
kokenut... yllätti vasta äsken... asemalle saapuessani olin vielä
reippaalla mielellä.

— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä
silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.

— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen,
pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus... ja varsinkin
epätietoisuus...

— Painostavat teitä.

— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin
sanomattoman tuskallista.

— Kun annatte vallan ajatuksille ja tunteille.

Huomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen
kasvoilla liian itsetietoisen hymyn.

— Te mahdatte olla hirmuisen etevä sekä varma onnistumisestanne.

Tytön ääni oli hieman halveksiva ja suuttunut.

— Ehkä.

Aapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa
oli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä
ehdottomasti kunnioitusta.

— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää
seminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.

— Minkä sille voi?

— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä
ja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta.
Toista on, sanon ma.

Aape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.

— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään
huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.

— Minunko sijassani?

— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani,
onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä
varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti,
minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee,
jos on käynytkin tyttökoulun?

Aape vaikeni.

— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla
hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä
elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen
kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti
ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana,
hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki
rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en
pidä suuresti lukua vaikka...

Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi
muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo
yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku
matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai
kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään
sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.

Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan
piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä,
sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa
syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä,
rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta
kuin todellisuudelta.

— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole
hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän
tovin äänettöminä.

— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.

— Edellämme ajaa kyyti... on kai samallaista matkuetta kuin mekin...
hi-hi-hi-hi-hiii... on aivan varmaan... hi-hi-hi-hi-hiii.

Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän
naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin
vilkkaammin, milloin hillitymmin.

— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä,
mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä
pidän peräsintä. Osaattehan soutaa... hi-hi-hi-hi-hiii.

— Osaan.

— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.
Syntyisin meren rannalta, nähkääs... hi-hi-hi-hi-hiii.

Nauraen saapuivat he laivarantaan.

Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä
virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus
ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat
huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti
jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä
viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan.
Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja
tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun.
Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä
hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.

Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa
laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli
komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat,
sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.

Ja "Sua tervehdin" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.

Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka
hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan
kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden
tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua...

— Mitäpä jos tavataan huomenna.

Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa;
hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän
äänen.

— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.

— Missä sitä sitte...?

— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.

Aape kumarsi hienostelevasti.

— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.

— Lapsellisuuksia.

Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että
Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.

— Kävikö huonosti?

— Kävi ja ei käynyt. Jäin luokan alipäähän.

— Tuo nyt ei merkitse mitään.

Tytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki
näyttää iloiselta.

— Ehkä ei jonkun muun mielestä, mutta...

— Minun kävi huonommin, jäin ulko-oppilaaksi.

— Sepä se.

— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai...

— Kirjoittakaa toki ensin kotiinne.

— Niin, ehkä se lie viisainta.

Tytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja
lähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.

Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin
valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.

— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.

— Miten kunkin maku on.

— Mikä sen nimi on?

— Sisko Valomäki... me ollaan samasta pitäjästä.

Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta
kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin,
toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä
etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen
pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei
pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän
vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava
alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että
veden ja ilman aineosat.

Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä
kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut
juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön
työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet
kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä,
miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa,
hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.

Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon
opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä
edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi
hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian
opettajakin mieltyi
Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause
oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut
suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka
oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku
tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät
olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka
pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut
omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta
ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti
alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon,
hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin
tietolaihaksi.

Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan
keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt
hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen
rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä,
paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja
aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.

Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen,
vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän
muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki
liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan
jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.

Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei
Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä
kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa
ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen
matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään
lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle
joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä,
olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.

Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja
hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni
hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat
kätensä.

— Hyvää päivää monesta ajasta.

— Hyvää päivää.

— Mennään jonnekin.

He astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää
tuttavuutta.

— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.

— Olen, se on totta.

— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?

— Enpä luule.

— Mutta tulevana keväänä?

— Ainakin sitä seuraavana.

Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran
ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.

— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät
mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen...

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta
kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai
matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä
olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.

Piirihyppy oli sillä välin alkanut.

— Minun tekee mieleni... etkö lähde mukaan?

Aape oli valmis.

— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä
ainoastaan aavista, vaan tunnen.

Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin
hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon
hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan
puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta
korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta
meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta
seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan,
rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten
erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli
leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan
sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän
asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi,
kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten
kipeästi tottuneesen
kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä
näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.

Kesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi
pitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:

— Ehkä olen niin onnellinen, että saan...

— Kiitos, olen jo ehtinyt luvata...

Aape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei
ainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.

— Tule, mennään.

Aapea ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänen huvitteluhalunsa oli herännyt.

— Miks’et lemmi Antti Kuhaa?

— Mistä tiedät etten lemmi?

— Näen silmilläni.

— Jos erehdyt.

— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä
liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.

Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä
työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli
pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun
hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon
tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa
ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja
narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää
kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa
silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan
isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen
kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten
käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta
käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa
itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.

Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten
hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä
keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.

Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen
kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään,
luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo
karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään
iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen
kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli
heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi
hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui
kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä,
että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.

Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape
saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka
keula pian suuntautui etelää kohti
halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä
laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".

Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä
omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua
rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi
odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu
hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit
mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape
noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:

— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?

— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman
näköisenä.

Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä
runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena
huoahti hän runollisella innostuksella:

— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat,
täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.

Narri, oli Aape vähällä lausua.

Kun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa
asettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa
löytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään
hänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja,
kyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja
lyhytnokkaisuutta.

— Osaat olla melko häijy.

Sisko asettui istumaan jollekin laatikolle.

— Johtunee kai siitä, kun en ole rakastunut.

Lyhyt vaitiolo.

— Minä en enää palaa.

— Niinkö? keskeytti Aape.

— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen
kokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin...

Sisko nauroi, mutta hänen äänessään kuului luja sointu.

— Minun kävisi ikäväksi, jos pitäisi heittää kesken.

— Uskon sen. Viihdyt seminaarissa kuin mehiläinen kukassa.

— Sattuva vertaus. Juon tiedon hunajaa, juon itseni täyteläiseksi...

— Ja sitte, keskeytti Sisko.

— Sitte minusta tulee opettaja.

— Ei suinkaan maamittari. Mutta entä sitte?

— Sitte suoritan yliopistossa muutamia tutkintoja, kohoan...

— Ja sitte?

— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta
vastata.

— Kohtelias vertailu.

Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi
tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin
oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä
muitakin mielessä,
vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.

Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan
piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika
oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.

Junalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.

— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.

— Vaikka, mutta minä en siedä noita.

Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita
seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot
kavaljeerit konsanaan.

Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli
lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka,
jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä
puolitoista penikulmaa.

— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he
olivat ehtineet kirkonkylään.

— Kyllä käyn.

Hevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.

Kun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman
näköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän
noudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja
velvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi
kynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä
kuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan
Aape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi
semmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi
ja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty
kenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan,
ken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli
maukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.

Ennen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden
ensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe
kätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.

Keväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki
muuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus
koski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen,
syksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa
kuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä
viisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin
ja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin,
jarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa
oppiaineissa oli paraat arvonumerot.

Antti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella,
ja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen,
komea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.

Kesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa,
koko perhe oli joulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike,
kilpailun vuoksi, oli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen
jonnekin yksityiseen tehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty
minkämoisella menestyksellä.

Kolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon,
yhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko
miesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä
äänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa
keksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun
otaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi
käsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta
soittava Ahti.

Taituriteos tuotti tekijälleen ylimmän arvonumeron käsitöissä.

Viimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki
hänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet,
joita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet,
ryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja
ahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli
huomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.

Tähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat
monipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli
kysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen
pitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina
hän esiintyi tovereita pitempänä.

Ja mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen
ulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava
henkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina
ja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä
vastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja
lausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana
tahansa kysymyksen ytimestä.

Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa
liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen,
joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina
päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti
lausui.

Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen
itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja
verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o.
eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän
ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja
kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä
missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka
ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain
oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen
mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin
niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista,
ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein
aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja
pehmeään.

Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen
henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt,
päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen.
Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko
Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän
itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.

Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän
kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin
loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella.
Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena
siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli
ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima,
ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.

Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun
hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä
kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana,
joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään..
ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen
ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.

Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun
oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille
ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat
sanat: mutta entä sitte?

Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa
jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen
pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä
muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.

Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen
jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi
kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee
ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin
jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen
pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään
päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys
tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.

Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat
osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He
olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän
ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka
silmänräpäykseksi oli särkynyt.

Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden
tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa
oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani
puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään,
kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille
yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin
kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota
luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen
kutsuttiin neiti Halliksi.

Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä,
osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille,
saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi
kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit
tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän
lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape
oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa,
ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle
kursailemattomuudelleen.

Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön
silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden
erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän
oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta
leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään
kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma.
Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti
hänen, ikilujasti.

He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli
tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna
ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän
välillään.

— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin
pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.

— Mieleni pahoittui... kirkas kuvasi sameni.

— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.

— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on
jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta
kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen
vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.

— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.

— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.

— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme
itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän
totta.

— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka
ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi
tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?

Aape vaikeni.

— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja
antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin
setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten
mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?

— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että
te naiset yleensä...

— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy
on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi
et sinä näe hyvää muissakaan.

Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun
käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni
hillitsemään itsensä.

Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai
sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin
manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä
oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän
toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö
loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.

Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä
yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan
harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei
helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta
hän jo vähin kaipasi joka päivä.

Tyttö oli hylännyt hänet.

Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle
vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa
nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta,
että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet,
jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia,
sivistyneempiä...

Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet
salaisuudet. Ken? Jos sittekin...

Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun
viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän
itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä
kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja
totuudentuntoaan.

Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja
kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan
kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin,
selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta
sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken
viehätystä. — — —

Rivit toivat tolkun Aapen päähän.

Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli
hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä
hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi
ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun
kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt
Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset
vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja
paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.

Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti
kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja
Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.

Se päivä läheni yhä lähemmäksi.

Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän
tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että
loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä
valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää
johtajan luona erojaistilaisuudessa.

Puhe alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa — —



Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo
alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta,
syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon
sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen,
jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka
kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa,
oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein
sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta
toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi
kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen
kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet
purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn
päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.

Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti
synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään
tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan,
mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman
kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti
heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli
kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen
ollut tehtaan saarnaajana.

Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape
kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan
varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä
todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;

Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti
iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen
eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä
asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä
vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja
sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi
maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko
ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.

Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista.
Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa
kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen
jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen
sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.

Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan,
alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului
lähimpiin tehtäviin.

— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi
tutkintoaikeistaan.

— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.

Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi
piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka
esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä
ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon
hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa
lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he
kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän
asteellaan olevaa ainakin.

Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin.
Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen
mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta
istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun.
Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä,
mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla
taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina
tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne
kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä
milloin tarvittiin.

Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran
ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.

— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva,
kääntyen Aapeen päin.

Aape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.

— En muista. Oliko se pedagoogi?

Kysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.

— Se oli kirjailija... suuri nero. Eikö seminaarissa lueta
kirjallisuushistoriaa?

— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape
huomauttaa.

— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.

— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden
hymyillessä oli katsonut lattiaan.

— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva,
tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.

— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko...

— Niin, se on lyhyt aika... neljä vuotta kaikkiaan... niin, niin...

Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.

Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen,
joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit
jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa,
toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden
monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.

Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.

Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin
hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä
hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi
selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.

Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta
nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta
keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja
sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia
kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin
seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa
piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse
asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara
mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä
pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen
tietopiirin avartuessa...

Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos
ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi,
jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja,
mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri
hänen ajatuksissaan taukoamatta... ja solahtaapa nurin aita, joka hänet
eroitti ympäristönsä säätyläisistä.

Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston
professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla.
Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä
muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa
vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin
hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei
häntä huvittanut.

Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten,
mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet
aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston
poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana
hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin
kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata
vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa
jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään
muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta
väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään.
Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin,
epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli
vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.

— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton
lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.

— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan
katseen, että tämän kasvot tummenivat.

Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset
nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset
vastaisen varalle.

Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän
niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät
tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja
Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän
tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana
kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma
itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut
pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin
joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja
mahdollisuutta.

Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen
nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään
aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä
viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti
pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein
kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen
ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen
opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.

Alistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.

Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty
nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni
viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle
seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että
hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat
tähän saakka olleet
ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.

Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä
samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua
toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja
syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan
syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen
käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui
johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun
näköinen.

Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja
asianhaaroineen ei kestänyt kauan.

— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.

Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet
istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta
oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei
näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja
hän jatkoi entistä pisteliäämmin:

— Sinä tietystikin kannatat minua.

Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.

— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt
oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.

— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti,
samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan
virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun
viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen
tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime
kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde
eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja
korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin,
vastasyihin ja...

— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.

— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme
tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo
nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta
täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme,
meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja
vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.

Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun
vastalauseeni.

Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli
olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.

Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että
rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja
säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan
armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen
kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt.
Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta
surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan
jonkun Victor Hugon romaaneja.

Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen
etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin
olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä?
Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä,
jotta ei riitä aikaa?

Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.

Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi
kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon
kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka
jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta...

Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli,
ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa,
katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa
ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen
ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi
hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi.
Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt
kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen
ja syytöksineen eikä avannut
silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape
oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.

Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen
tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt
taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja
ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja
se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän
muillekin.

Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.



Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden
naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa
nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan
palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa
kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa
sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.

— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.

Kokouksen meno oli ollut erikoislaatua. —

Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko
keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa
ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani
heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa.
Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset
alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät
melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan
vähemmistöön.

Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat
siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu
kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut
mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen.
Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi
vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän
kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.

Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä
tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu
tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää
kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota
kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä
tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta
lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli
ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen
esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat
siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat
talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.

Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa
talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään
kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain
mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan.
Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei
hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että
kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän
mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä
niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.

Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi.
Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe
näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi,
vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin
hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat
koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa
esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän
käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän
pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa
kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän
yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti
selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.

Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku
kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua,
laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o.
talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti
voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui
matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen
järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.

Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän
osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet,
erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.

Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen
nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.

Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät
kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin
selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin
esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen
ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei
itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne,
joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta...

Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan
päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut.
Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta
palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli
notkea.

— Milloin opettaja nai? Milloin?

— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.

— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki
kukkuu.

— Sanokaa.

Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.

— No, mitä? Eikö ole portti punainen?

— On, on, mutta...

— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos... tuttavia ollaan,
nähkääs... rippikoulutovereita... mutta tarvitseeko minun vannoa, että
hän sanoi...

— Ei, ei, kyllä minä uskon.

— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?

Mies nauroi, Aape oli vaiti.

— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa...

— En minä senkään puolesta.

— No, minkä puolesta sitte?

— Minä vain muuten epäilen.

— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.

Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä
siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät
epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään
luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi
kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan
käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin...

Jos, jos.

Aapen päätä huimasi.

Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä
Kesälinnan isännän.

— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti.
Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.

Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme
taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan,
kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki
Aape sittemmin usein.

Puolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön
kanssa.

Hän oli kunniansa ylimmällä huipulla.

Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa
melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika
ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas
ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina
maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä
oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin
ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä
näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman
raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.

Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea,
vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin
ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin
lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä
todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies
valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten
kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape
ylpeästi päätään ja virkkoi:

— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta
maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka
kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.

— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan
välttämättä.

— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.

Sanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.



Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos,
säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.

Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli
tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen
valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi
sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria
kohtaan.

Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin
koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi
silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja
äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois
jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja
sekavatunteisia katseita.

Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne.
Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet
lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne
kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia.
Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin
silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin
surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa.
Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar
pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun
lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.

Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi,
kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen
häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.

Aape tunsi rauhoittuvansa.

Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan.
Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli
lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen
innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan,
herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon
puuttuneet.

Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään
kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka
tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian
eduksi.

Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen
kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä,
vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli
vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti
omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä
harrastukset häntä innostivat.

Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana
ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään
paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä
tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa
lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut
lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet,
että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei
se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.

Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli
tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan,
jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän
puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan,
jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi
Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä
tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki
paraastaan yksin.

Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä
äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa,
lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen
varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan
lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen
katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset
särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt
omia sanojaan eikä omaa ääntään.

Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.

— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan
tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.

Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän
Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka
pani sulun hänen naurunsa eteen.

Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt
pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka
nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.

Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen,
jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän
hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua,
rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli
vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat
hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia,
ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan.
Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui
raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin
puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän
painokkaasti:

— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi
kynttiläkruunuhommaan?

Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa
katsetta.

— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut
siihen.

Aape tunsi raukistuvansa.

— Se olisi ollut ainakin rehellistä.

Hilmin katse oli kyyneleinen.



Syysyö, kuutamo.

Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär
ovat valveilla.

— Minä en voi nukkua.

Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.

— Onko sinulla mielihuolia?

— On, äiti. Niin paljo...

— Sano huolesi minulle, se huojentaa.

— Tämä on tuonut huolet.

Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä
olevalle pöydälle.

— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.

Hetkisen äänettömyys.

— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.

— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.

— Ei.

Hetkisen äänettömyys.

— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni
tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai
miten luulet sinä?

— Minäkin luulen, että et voi.

— Vai niin. Tuopa oli uutta.

Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.

— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.

Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.

— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

— Ei ole.

Ja tytärkin huoahtaa.

— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne,
jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi
naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton
ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva
edistämään minun pyyteitäni.

— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.

— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna
hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan
erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.

Hiljaisuus...



Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin
lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan,
sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä
lattiaa ja tuijotti eteensä.

Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät
muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa
häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen...

Miten jumalattoman kurjaa ja...

Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas
luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään
suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.

Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia
ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa
hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun
tämä asia ehtii unhottua.

Saadaanpa nähdä.

Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se
päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja
säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan.
Aape tunsi koko
henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin,
hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin
koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai
todellisia.

Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa
naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset
lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin
puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan
Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.

Senkin vietävä.

Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi
raivoilemaan.

Ilman sen ratin leukoja...

Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi
lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää
tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään
kohti.

Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka...

Ajatus katkesi kuin itsestään.

Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa.
Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli
ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.

Miksi? Miksi?

— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —

Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään
joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa,
hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien
ja nuhdellen.

— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti
ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se
syntyikin.

Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.

Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.

Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa
kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä
ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä
ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.

Ja unhotettu.

Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne
ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään
tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien
katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia
silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä
osannut säilyttää.

Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään
ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän
äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan:
osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi
Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte
suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään,
missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta
oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että
hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat
aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden
isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät.
Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli
aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi
häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka
poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin
valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja
mieliteoista.

Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin
tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa
oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi
usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja
särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan,
sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt
vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut
tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut
särkynyt.

Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä,
kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet,
ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman
miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan
pelkkää nousua, menestystä...

Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan,
miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä
rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine
tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän
naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli
hänet hylännyt.

Hän oli kukistunut suuruus.



Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten.
Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan
tarttui.

Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti
hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen
oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään
koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja
siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta,
kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin
kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa.
Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi
selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape
oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen
silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli
nukkuvinaan.

Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.

Kului tuskallinen tuokio.

— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli
isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.

— Pieti, nukutko sinä?

Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman
ystävällinen.

Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.

— Nukutko sinä todellakin?

Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.

Mutta poika hengitti yhä raskaammin.

Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan,
hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.

— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.

Isä päästi hätävalheen.

— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että...

Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.

Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi
väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei
rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut
vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle
ei mikään ole pyhää.

Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki,
riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja
suosikkejaan, vihasi häntä.

Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.

Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen
raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta
tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän
kurkisti sen taakse,
levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi.
Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen
suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat
hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut
häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa
opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen
oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi
suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon,
että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut
opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää
itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai
täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun
mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä
pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta
nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä,
alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät
hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin
suuruusunelmansa.



Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden
vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden
kädestään pöydälle.

— Mennään sanomaan vieraalle päivää.

Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö,
vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.

— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.

— Annu, kuului hiljaa.

Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.

— Käyhän istumaan.

Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen
suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua
sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle
häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.

— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?

— Nepä tietenkin.

Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan,
että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa
Aape palveli kansakoulunopettajana.

Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen
ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin
iloisesti.

— Miksi se aina hokee Austu, Austu.

— Austu oli sen leikkitoveri.

Aape loi isäntään kysyvän katseen.

— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.

Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas
kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi
maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se
langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se
pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti
isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun
veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin
siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.

— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna...

— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan
jotakin Austua kohti.

Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle
isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti,
jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.

Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä
kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja
puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen
sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli
vankinaan huristellut.

Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun
toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista
raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita
rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja
päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi
suureksi satasaariseksi seläksi.

Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa.
Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa
mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli
kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.

Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne
vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään
muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen
silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin
tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.

Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi,
ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti
samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa.
Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti
hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka
antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —

Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton
kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä
hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä
tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen
edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen
suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite
kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin
toimensa koulun ulkopuolla.

Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut
matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden
kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat
erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon
paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:

— Täällä on kansakoulu tarpeen... ovat niin sivistymättömiä.

Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen
rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä
kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti
moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän
sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän
taipaleen kestäessä.

Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa
tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin
tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet
sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta
kuului.

— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan
askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.

Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen
taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on,
oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.

— Ja hän liekin ainoa odottaja.

Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä
kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta;
älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli
entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.

He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:

— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.

Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.

— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli
vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole
aivan mitätön.

Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.

— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde
pois nykyisestä paikastasi.

Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.

— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti
jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä
epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja
pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.

Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen
puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen
heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa,
että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka
surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen
kätensä.

— Lupaatko luopua?

— Lupaan.

Aapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.

— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.

Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään,
mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi
huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat
muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset,
vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.

Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun
opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan
tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa.
Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden
kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä
tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden.
Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat
elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä
entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin
mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja
miellyttävänä.

Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja
sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut
entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana,
jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu
tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään,
jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi
nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli
vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.

Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki
lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset
olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna
paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle
elämälleen.

Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut
enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.

On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun
pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa
ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa
niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa
vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.

Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa.
Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat,
kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen
kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita
viivoja.

Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää
hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen
sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla
olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat
voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!

Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat
kipinät koko olennossaan.

— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa,
kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.

Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se
kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana
koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on
leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja
lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen
ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta
hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.

Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo
on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on
syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden
kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen
vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.

Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen
korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli
murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty.
Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon
kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan,
heidän ystävänään, veljenään...

Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän
astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin
mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.

Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen
tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa.
Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen
työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja
luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään
seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet
hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan
tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että
hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa,
hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan.
Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän
vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi,
jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:

— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.



Sisko kuunteli ihastuksissaan.

— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että
jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se
laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin,
kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään
enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen,
ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini:
sinne, sinne... Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut
kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren
onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut
kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin,
että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja
sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni
joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati
vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.

— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä
matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.

— Tosiaanko?

Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan
asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän
tavatessaan junassa jo oli Siskon
silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.

— Milloin hakuaika päättyy?

— Ensi viikolla.

— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.

Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen
nousevan odottamattoman esteen.

— Se on mahdotonta.

— Miksi?

Siskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.

— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi
hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin
rakkausasioissa.

— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.

— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.

— Maailmassa sattuu kummempiakin.

— Hm.

— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa
siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt
koko mies, pakenet pois täältä.

Aape vaikeni.

Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se
vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa.
Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen
eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja
samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä
alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän
oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä
maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.

Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat
unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan
hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä
päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei
häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko
olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.

Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina?
Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki
hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne
kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni,
nouse.

Niin menneet vuodet.

Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän,
jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan
ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne
oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois
itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua,
huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa
vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien
nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.

Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei
hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin
äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän
oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin
rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan
keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin
toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape
tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän
rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää,
nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa.
Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.

— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.
Ensi huomenna minä peruutan.

Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen
taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi
hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän
taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta,
jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen
kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen,
että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja
tummenivat.

Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään.
Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus,
joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä
hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet
hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä
samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen
elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku
kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.



Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.

Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni
mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia,
etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä
mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi.
Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse,
nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien
viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.

— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti
sivulleen.

— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.

— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan
paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.

— Kun tottuu, kyllä menettelee.

— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.

Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon
tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän
rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä
joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat,
ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.

— Ei sitä vanhempana enää...

— Ei.

— Vaikka kyllä ne toiset...

Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka.
Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun
kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto
toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi
sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä,
vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.

— ... tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.

Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä,
ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua
pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista
päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen
kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen
rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.

— So, annetaan mennä.

Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa.
Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden
vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies
punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan
vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä
hetkenä Luojan käsistä lähteneet.

Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle
jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä
maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta
hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton,
rikkinäinen narri.

Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun
hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.

— Niin, miten velimies jakseleekaan?

Tuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.

Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko
tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi
peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on
hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden
tuoreutta.

Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape
molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe
yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on
yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut
puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.

— ... Ja se on velimies ikänsä ollut terve.

— Terveys on hyvä lahja.

Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa
kohti.

Metsä humisee juhlallisesti.




TASAINEN MAA.


Keväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta
pian kasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet
vain kuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä
palamaan täydellä, ominaisella voimallaan.

Alhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki.
Päivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata,
luuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa
liekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään
ei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä
nurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea
syvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein
silmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän
talot ja rakennukset.

Vasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä
rautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi.
Se sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan
kaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän
hovia kuin talonpojan asuntoa. Pellon sarat lähtevät suorassa linjassa
puutarhan reunasta järveä kohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on
maantienpuoleinen puutarha, jonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat
vaahterat näkyvät jo kauas kulkijan silmään.

Hiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään
silmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy
ketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.

/p
Tyttö se katseli ikkunasta
pitkin pihlajapuutansa.
p/

Joku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä
siintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin,
köyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen
taakse.

Tulija on Ranta-Jussilan emäntä.

— Hyvää päivää, Hiski, tervehtii se iloisesti.

— Hyvää päivää.

Hiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee
jotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu
peittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan
nuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.

— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni
renkivouti ensi syksystä.

Emäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä
maahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma
riemunsa kasvaa.

— Vai niin.

— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.

Ei suinkaan, ei.

Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta
nuoresta miehestä.

Etkö sinä tule meille renkivoudiksi?

Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa,
ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä,
mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen
taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen
silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin
emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:

— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.

Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön
kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun
pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe
sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti
perehtyä.

— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.

— Sietää miettiä.

Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa
kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla
punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen
oli valmis.

Hiski lähti.

Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla.
Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin
huomaavinaankaan.

— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita... mutta mikä sinun on?...

Harmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.

— Oletko suuttunut minulle?

— Mistä minä olisin suuttunut?

Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta.
Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut
että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja
joutavia.

— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan
elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.

— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.

Hiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta,
oli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.

— Eihän toki, mutta onhan lupa puhua.

Eeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut
häneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja
hymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka
tuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot
näyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja
rumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja
joka vaikutti häneen tummentavasti.

Päivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia
ja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt
kumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin
raskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta
ulos, edes vilkaisematta tuvan perille.

Eeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski
ei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa
panemaan. Ei ollut...

Iloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen
sietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja
johtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää
harkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.

Sattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi
valtaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin
taloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun
iltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken
takana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin
kaukana.

— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamuna
Hiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.

— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan
järkevästi.

Tämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut
entisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi
Ranta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan,
vaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.

Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä
kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä,
joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti
kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:

— Katsohan minun silmiini.

Hiski yritti katsoa.

— Katsohan oikein suoraan.

Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren
kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin
omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.

Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski
ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun
perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa
isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.

Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen
renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta.
Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut
menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui
kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt
tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti
silmänräpäyksen ajan.

Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään.
Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään
kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja
muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona
sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.

Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli
musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt
hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti.
Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty
on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja
hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.

Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia
käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli
varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi
sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja
esteenä.

Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi
kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.

— Pian matkaan, nyt heti.

Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan
kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä
päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin
metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat,
mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen,
olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion
viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan
omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni
puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin
Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta
sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien
poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.

— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa
käsillä, puheli hän renkipojalle.

Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen
peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa
piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta
sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin
oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti.
Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.

— Miten nyt on sairaan laita?

— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi
tyttö.

— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän...?

Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut
koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin
näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa
tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli
nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä.
Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten
hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta
ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää,
jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän
saakka unheesen hautaantunut.

Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin.
Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta.
Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain
apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa
aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään
polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli
tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko
Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi

Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö
hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta
navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin
edellisinäkin päivinä.

— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.

Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti
juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko,
joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen
työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen
osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen
säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat:
katsohan oikein suoraan.

Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle.
Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin
tuikeasti että hän melkein vapisi.

— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.

Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi.
Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja
eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö
juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava
ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti
hiljaiselta kyynelriemulta.

Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa
katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle
tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä
hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä,
ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin
alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja
hillitön parunta repi hänen korviaan.

Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja
vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni
teki päättäjäistyönsä —.

Hiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.

Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin
poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä
ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan
toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan,
kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.

Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin
vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat
sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen
silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi
reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden
välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.

— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.

— Niinpä tietysti, vastasi hän.

Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä
todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin
sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia.
Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen
varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa
kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina
valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien
kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin
rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä
suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt
mikään.

— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.

Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo
Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o.
pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta
iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena.
Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen
lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin
hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos
sinun hyvin käy, muista minua. Ja
sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi
että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.

Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän
Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä
ja alastomuudesta —.

— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta
kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi
ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta
kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen
piippu hampaissani.

Hiski ei hymyillyt edes piloillaan.

Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen
aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia
oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa
kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät
ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään
niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien
asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi,
lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa,
jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien
perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta
kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti
hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun
koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään
asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa,
eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi
ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.

Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon.
Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä
ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina
vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan
kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti
tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui
hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte
emännän kuoleman.

— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.

Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä
valkeammaksi.

— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.

Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti
vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä.
Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten
kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi
mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen
peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta
lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä
herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain
puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa
ennenkuin hän joko välillisesti
tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt
apuun.

Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys
ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan
mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin.
Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet
luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa
myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän
harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä,
kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho
viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta
lievittää kärsivän puutetta.

Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut
emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin
oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä,
hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui
hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät
riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen
unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta.
Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi
hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.

Jo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.

Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain
suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi
ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta,
ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.

Hiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.

Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun
tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta.
Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan,
jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään
oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia
Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa
uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti
eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta,
ja katosi sitte omaan asuntoonsa.

Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia
ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista
tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle
puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja
ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.

Muuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.

Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.
Miniä muisti kaivata häntä.

— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään
jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.

Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi
isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset
kuin monesta aikaa ennen.

— Mitenkä isän pään laita on tänään?

— Terve, aivan terve.

Vastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.

— Tahtooko isä tavata Elviä?

— Tahdon.

— Milloin?

— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.

Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden
avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa,
vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä
tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus
jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin,
otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti
luiset leuat.

— Käykää hakemaan Jopi tänne.

Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn.
Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut
kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:

— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen
tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä
ei ole kulta eikä maallinen hyvyys...

Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän
puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään,
kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine
sivuseikkoineen.

Tytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.

— Miksi sillä lailla?

— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.

— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.

— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.

— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen
murtuneesti.

Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä
kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa
läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä
suorentaen tutisevaa ruumistaan:

— Vannotko täyttäväsi minun tahtoni?

— Vannon.

Kuoleva sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.

— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli
hän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen
ilme.

Yöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen
päivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime
silmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki
oli jättänyt tilapäisen asuntonsa.

Ylihuomissa hän jo saatettiin hautaan.

Surusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista,
jälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan
merkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu
saattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.

Hauta oli rivihautoja, jommoisia käyttävät köyhät.

Joukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat
saaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut
kutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen
hyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä
polvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa
valittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun
näkeminen olisi kauhistuttanut heitä.

Kun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän
vapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan
hylkää.

Haudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään
kaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja
mutisten rukouksia.

Vierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin,
kimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä
laskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.

— Ken siinä makaa? kysyi renkivouti haudankaivajalta.

— Joku Eeti-niminen työmiehen vaimo.

Molemmat kirstut kätkeytyivät.

Ranta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä
leviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä,
levähtämättä.




SYDÄNTARINA.


monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä
harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar.
Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori
ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta
viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät,
kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen
asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan
"vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen
nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma
siitä tai ei.

Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään
jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies.
Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli
hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä
aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin
veljenlyttären poikaan.

Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi,
kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän
sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen
ensimmäinen kirjanpitäjä.

"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti.
Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä,
ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava
kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat
totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat
että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa
lausuttu sen perustamisajoista saakka.

Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti
raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt
kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät
tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki
hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu
ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären
kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen,
erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa
oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu.
Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja
luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan
ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi
siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko
voittajana tai voitettuna.

Ajatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja
tuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli
hän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera,
saadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa
sille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä
keskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen
nuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili
hän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen
kätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.

Mutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan
jonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi,
vaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea
neitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla
kaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut
aavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä,
rekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin...

Vuodet vierivät verkalleen, kuoli "vanha Jenny" ja Manne jäi kuin
yksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat
hyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi
pystytti hän kauniin hautakiven "vanhan Jennyn" haudalle.

Ja vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin
vapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa
"Paimentytön kaihoja" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla
kirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu kuvastimen ääressä ja
solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään huomaa hän päälakensa
käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole paljoa suurempi kuin
piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin elämänhaluisesti ja
toivorikkaasti.

— Hyi, perhana, virkahtaa Manne, ja sylkäsee lattiaan tyhjän sylen.

Kaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä
vanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla
paikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat
hyleksivän.

Hän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea
tuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut.
Uudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset
illalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa.
Entisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo
kauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi
keskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin
tytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki
olivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se,
joka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin
ensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut
mitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta
kuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet
kosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset,
suutelemiset otsaan, kaulaan, huuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei
tiennyt kukaan muu kuin Manne itse.

— Hyi, perhana.

Sidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä.
Kaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut,
torvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein
viidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei
pikku alussakaan.

— Hyi, perhana.

Manne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen
jatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata
iän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja
ajatussuuteloihin.

Eipä saata. On pakko tapahtua jotakin uutta.

Uutta, uutta!

Oli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen
kirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu
hampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.

Hänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja
laivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa
entiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden
ja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä
paiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat sekä myrkyt.

Ja hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan.
Se oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta
käsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen
liikkeensä ohi.

Laivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet
merimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta
kursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia
juttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.

Merimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja
kokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja
maailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja
valloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja
kurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli
veikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja
napautteli piipunvarrella nenäänsä.

Tätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne
olisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella
itseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen
seura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät
hänestä suuruuden merimiesten seuroissa.

Sydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä
humaltui onnen humalaan, ei hän ottanut
huulilleen kuin peräti harvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni
tai perämies nuori ja kihloissa, jos silmät ja hiukset olivat
pohjoismaiset eli siniset ja vaaleat, saattoi tapahtua että Manne
kertoi sydäntarinansa, kertoi sen ihastuneesti kuin lemmensadun, jossa
kaikki tapahtumat kirkastuvat lumoavan kultaudun valossa.

Minä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla
lämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä
vuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni
rouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli
vilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja
että hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.

Ja hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet
vastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:

— Oletteko kauan olleet naimisissa?

— Pari kuukautta, nauroi kapteeni.

Tuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää
kuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan
mereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet!
Myrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä —
tanssivat morsiustyttöinä.

Se oli kaikki erinomaista, tunturimaista.

Äkkiä hän sitte tokasi rouvalle:

— Olette tietysti onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen.

Vastine oli myöntävä.

Samallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion
äänettömyys.

— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?

Vaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin
nauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen
vielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.

— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?

— On.

— Hauska on.

Me taasen nauroimme, mutta Mannen kasvojen ilmeet värittyivät yhä
kaihokkaammiksi.

— Kerran minäkin olen ollut onnellinen.

— Kertokaahan, iski rouva vilkkaasti, me naiset olemme uteliaita.

— Siitä on kauan, kaikki tuntuu nyttemmin tarinalta, ihanalta tarinalta.

— Arvaan jo, te rakastitte.

— Rakastin, minä rakastin.

— Olitte silloin nuori.

— Kahdenkymmenen.

— Entä hän?

— Hän oli pari vuotta minua nuorempi.

— Nimi?

— Virgiinia.

— Paul ja Virgiinia. Niinkö?

— Tavallaan.

— Siis surullinen tarina.

— Surullinen.

Vilkkaanpuoleista puhelua seurasi hetkisen äänettömyys, mutta sitte
haikea ilme hukkui äkkiä Mannen kasvoilta, hänen silmiensä loiste
kasvoi huomattavasti, ja hän muuttui nuorekkaan näköiseksi, ruvetessaan
kertomaan olettamaansa sydäntarinaa, jonka hän pitkien vuosien
yksinäisinä iltoina oli sepittänyt.

— Minulta on monesti kysytty syytä, alotti hän leikkisästi, niiksi
minä jäin naimattomaksi, tämmöiseksi hyljätyksi ja haalistuneeksi
kaljaasiksi, jolla ei ole purjeita, satamaa, ankkuria, mutta siihen
kysymykseen vastaan minä näin: mies voi ainoastaan kerran rakastua,
ai-no-as-taan ker-ran.

Kaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni
näytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.

— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin
niin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään... sanoisinko että
rakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto,
silloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren
syleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää
ikinä, syystä että se on mahdotonta.

— Mahdotonta, toisti rouva, jonka ihastus ja myötätunne oli kohonnut.

— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla
sitä, mitä ensimmäinen oli.

— Ei, ei, säesti rouva.

— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren
ensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.

— Meri oli Virgiinia.

— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan,
minkämoinen hän oli näköjään.

— Olen hirmuisen utelias.

— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja
raskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.

— Niinkuin Välimeren vesi.

— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset,
sinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.

— Ja te rakastitte häntä.

— Rakastin.

— Ja hän rakasti teitä.

— Rakasti.

Mannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti
kaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä
Virgiiniaa, joka _rakasti häntä_. Siitä Virginiasta oli hän kautta
elämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin
huokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa
maailmassa.

Ja kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen
todelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon,
antoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet,
sanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.

— Mitä säätyä hän oli? kysyi rouva.

— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä
oli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja
taloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku
keski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli
usein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin
suurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli
rikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi,
ja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta
käsin tulevien silmään.

Kuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja
hänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta
tämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret
olivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli
Hartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.

— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien
tummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja
surua.

Kertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä
ollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän
kertoessaan eli tapaukset uudelleen, ties kuinka monennen kerran.

— Kummanko puoleen vanhempien suosio kallistui?

— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui
ajamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti
sivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä
oli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan.
Mutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi
kerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen
jälkeensä vain surun, yömustan surun.

— Mikä aurinko? kysyi rouva kiihkeästi.

— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos
mielenne tekee.

— En huoli yrittää.

— Me, Virgiinia ja minä, päätimme paeta.

— Oh, se on vanha keino ja se on usein auttanut. Mutta minne?

— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme
satama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät.
Minulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu
ja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari
vuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää
satamaan ja sitte...

Kertoja pysähtyi, hänen äänensä pyrki murtumaan.

— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin
aavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi,
pieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja
ojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään
hyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono
vointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.

Kertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä.
Olin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää
voinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia
ja kirjaimen osia.

— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi,
päinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä
ajassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli
lopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä sitte
tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat jälleen
kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän Virgiiniasta
entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä kuulunut, alkoi
tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt, mutta epäilin
muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa kidutusta, minun
piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä lähdin matkaan.
Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin ja sitte järjestään
kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin, mutta Virgiiniasta ja
hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään. Saksasta ajauduin
Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä.
Olin jo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska
oli jäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan.
Tanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä
niistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko
Sveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut
tulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien
saksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden
junkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten
halveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin
hakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi
ja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko
käydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni,
kun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti.
Ymmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä
halkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin
saavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä.
Sydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla
harjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella
puolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi
naista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme
matkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse
tätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta
en näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen
vain hänen varjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on
raukea ja harhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä,
mikä oli hänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun.
Puolen vuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet
liian ankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena
hän pysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.

Kertoja pyyhki silmästään kyyneleen, todellisen kyyneleen.

— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman
kirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä
pienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme
rouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri
perusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty
vain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa
omalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi
Manne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden
kaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia
oli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä
oli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli
kitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan.
Tuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian
ja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko
piirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa
yleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken
mitä Manne mieli saada esiin, keskitti hän lettiin, leukaan ja
rohkeasti raollaan olevaan silmään.

— Vai tämmöinen, hoki rouva.

Minä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan
korkealle.

— Onhan se ihana muisto, lisäsi hän sitte ja tarjosi kuvan Mannelle.

Asetellessaan kuvaa muistikirjansa lehtien väliin, kosketteli Manne
sitä varovasti ja ilmeisen hellästi, mutta hänen kasvonsa hohtivat
jotakin arvokkaisuutta, joka vähin vivahti ylpeyteen.

Sen aiheutti oletettu naisen rakkaus.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TULEVAISUUS ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.