Poikia

By Emil Lassinen

The Project Gutenberg eBook of Poikia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Poikia


Author: Emil Lassinen

Release date: November 16, 2023 [eBook #72137]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIA ***




POIKIA

Kirj.

Emil Lassinen





Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
1907.



SISÄLLYS:

1. Kalle Kärppä
2. Jumalan puutarhuriksi
3. Pakkokasvatuslaitokseen
4. Sysäys.
5. Nyyri
6. Jussi Pekka




KALLE KÄRPPÄ


Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin
uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin
puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen
vuoksi.

Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien
kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä
useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia.
Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut
väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys
tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä
käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.

Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan,
seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin
metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää
vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua
semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista
maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.

Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon?
Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit,
väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin
kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli
tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja
porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa
ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja
loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden
jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.

Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin,
joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja
heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta
ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden
katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä
olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen.
Ja kun minä kasvan suureksi... Oli toisinaan joku, jonka silmien
säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka
koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten
rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen
vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —

Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten
eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen.
Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin
vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen
poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka
kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.

— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista
kyllä näin pojan nimen.

— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.

— Ikäsi?

— Käyn kolmeatoista.

— Miksi olet niin surullinen?

— On ikävä.

— Ketä?

— Isää, äitiä ja siskoa.

Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut
linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.

— Miten vanha on siskosi?

— En muista... se on naimisissa sepän kanssa.

Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää
ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi
selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt
edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta
paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa,
jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita
jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:

— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?

— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin
selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.

Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä
oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua
öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja
siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin
pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta
kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.

— Eihän sitte kannata ikävöidä.

— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja
älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.

— Kyllä pian tutustutaan.

Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää,
kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa
takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni
rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa
epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän
piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset
vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että
kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen
pysähtyykään.

— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin
minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen
olkapäilleen... Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.

Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni
mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat
suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.

— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?

— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.

— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin
minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman
kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.

— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi
kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.

— Sitte me tullaan ystäviksi.

Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen.
Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo
raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa
nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene
sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä.
Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat
ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo
mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui,
kädet komeasti housun kikkareissa:

— Mataleena, morjens!

Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun.
Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää,
hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi
pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja
hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä
tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja
oli sittekin voitolla.

Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa.
Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun
ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein
suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias,
käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti
hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi.
Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan,
johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin
mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen
niinkuin leikkitöikseen.

Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi,
kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän
huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa
oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista
tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan
muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei
poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä
vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä,
ylihuomenna syyti törkyä kaivoon.

Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän
isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet
valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja
miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan
minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla
ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.

Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut
herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili
omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten
keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan
älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa,
Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä,
kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen
huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin,
vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa
läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa
mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan
yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin
luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista,
kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin
merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen
silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen
oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän
retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä
ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte
luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän
erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja
ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi.
Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta
viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena
kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea
kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta
ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään
poikki.

Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi
minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä
naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin
kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.

— Veti suuren miekan tupestaan ja...

Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli
ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski
pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja
pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa,
kun sillä on saalis hampaissa.

— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.

Sieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja
iloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin
siveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin
ja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän
kettumaisessa hymyilyssä.

Muuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat
pehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha
oli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti,
kodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi
välirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin.
Sattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä
penniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne
olivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä
puodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä,
mutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle
Kärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti
tarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku
päivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun
hampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan
laahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia
savupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua
ennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi
puupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En
enää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin
hän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli
ostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli
hukkunut.

— Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt?

— Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan.

— Missä se sitte oli?

— Pihalla se oli.

— Ja sinä tiesit sen olopaikan?

— Tiesinhän minä.

— Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin
löytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä.

— Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen
päälle.

— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.

— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.

Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta
katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti,
ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän
oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin
ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.

Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena
oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen
kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri
hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen
selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle
Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte
piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton,
ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan
notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki
aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku
tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin,
joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja
samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja
kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta
että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä
oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa,
ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä
ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja
puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.

Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan.
Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt
huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin
tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten
hevosen viejä tehtävänsä suoritti.

— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin
tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä
monta kertaa...

Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen
tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu
kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa
olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin
pälkähästä.

Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa
ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä
sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut,
häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin
jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän
polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt,
joutuu lopulta kovemmalle osalle.

En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän
Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää,
kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää
huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi,
päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko
koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin
neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja
teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään.
Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan
kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään
kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi
juoksevaksi mieliharmiksi.

Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin
toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy,
kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi
portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta
ja kuitenkin tutulta.

— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.

— Minähän vain... matala ääni kuului tutulta.

— Kuka minä?

— Kalle Kärppä.

— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.

— Tulin pyytämään anteeksi.

— No, käyhän tupaan.

Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli
kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin
tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale,
toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan
kärkipuolesta.

— Mitä nyt oikein kuuluu?

Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein
neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa
elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty
katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.

— Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin
lähdit.

Se oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta,
nauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen
loppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne,
josta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin.

— Käväsitkö kotona lainkaan?

— Käväsinhän minä.

— Mitä tuumittiin karkaamisestasi?

— Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan.

— Milloin käväsit kotona?

— Viime viikolla.

Ehkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä
ainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti
miten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet
olivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa
mukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen
kylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä
varmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin
ja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon.

— Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi?

Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti.
Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä
kirjaintakaan uskonut.

— Sanohan, tunnetko?

Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo
hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui
hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.

Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään
nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän
laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui
hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus
huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka
vatsa pulleili höysteänä ja suurena.

Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen
vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt,
joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt.
Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.

Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus
minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien
kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin
kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi
sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun.
Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin
poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni.
Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat
pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun
saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset
ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten
lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien
parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen
kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija
reilaan.

Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut
siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä,
mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti,
ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni.
En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän
ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven
lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun
päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa
ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat
nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista,
teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin
hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.

Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi
jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän
silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui
aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne
myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan
poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä
ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli
ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja
teeskentelemätön valaistus kasvoilla.

Erehtynytkö minä olin lopultakin?

Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava,
jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin
hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä
loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja
odottamatonta. Se oli tunne, että _minun_ olisi pehmeä maatakseni,
ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. _Minun_, joka olin niin
monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, _minun_, joka olin pitänyt
häntä epäsikiönä, pikku paholaisena.

Ja taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt
nähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin
tuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia
silmiin.

Vihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki,
minä syöksyin kamariin.

Seuraavana maanantaina alkoi rippikoulu.

Rippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät
Kalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta
maantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun
loputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja
sepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä
olo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin
häntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä
sattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana
sunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille.

— Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja
rengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että
tuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä
se vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä
väliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli
vehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja
hevosta.

Minun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo
toteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este,
joko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti
sen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä
mutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli
satamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin.

Ensimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden
tapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden
numeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla.
Väärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli
muutama vuorokausi vankeutta.

Alku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu.

Sitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi
sanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä
jo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui
siinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat
tapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää
vastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui
olemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi
Kalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli
silmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon.
Komea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa
poliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja
porttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton
ajometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman
ilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi
ensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja
virkkoi:

— Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin
kaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä.

Ja paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi
sitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei
käsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka
oikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan
yleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu.

Noin kertoivat sanomalehdet.

Neljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös.

Olen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat
nousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti
vaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa
näennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut,
mutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä
tänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina
esiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti
kirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi,
jonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli
sinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä
olisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja
vaalia.

Mutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä
ehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin
poikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan
hänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä,
kauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni
nojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan
mieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen
ei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen
kosketuksen.

Yhden ainoan onnistuneen kosketuksen!

Mutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni
veti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän
niskoille.

Ehkä?




JUMALAN PUUTARHURIKSI


Ensimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut
sulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun
nojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön
välinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä.

Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia.
Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita
veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.

— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei
oltu kuulevinaankaan.

— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet
sanaa vastineeksi.

Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei
nauttinut suurta arvoa toverien kesken.

— Mikä sinun nimesi olikaan?

— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.

— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä,
juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja
suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.

— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.

Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja
monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu.
Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu
helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että
uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.

Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka
syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta
ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja
pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi
perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä
kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien
kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään
romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti
punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen
säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen
otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen
piirretty.

Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara
selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet,
jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku
täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa
lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.

Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli
aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä
hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin
päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei
uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello
käytöstäkään kaiuttanut.

Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja
äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö.
Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti
hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten
ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.

Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat
tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään
laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme,
kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja,
joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt
edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän
mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui
olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.

Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta
uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan
vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen
vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden,
kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä
kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä
oli huomattava taipumus.

Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien
enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä
hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli
Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa
huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan
joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin,
asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä,
toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin
yksin.

Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi
toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja
punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä,
saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta
siihen mitään.

Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan
kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa
ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä
suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui,
käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin
surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua
kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni,
kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä
puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja
herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat
opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti
koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.

Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan.
Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon,
hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin
riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että
kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on
hylkyvillä kulkenut.

Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina.
Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin
ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli
ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni
sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä
vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa,
ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse
taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin
pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko
oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti
metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin,
ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi
metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.

Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt
juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle,
he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko
tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään,
he vain juoksivat kilvan.

Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa
oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.

Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä.
Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät
metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään
tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.

Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis.
Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja
kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut
omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko
kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden
silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä
ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet
puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he
lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan
tietään rauhassa.

Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti
tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme
yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni
hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä
sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:

— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?

Tuhma työntyi ansaan.

— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.

— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.

— Kuulin.

— Kuulivatko ne toisetkin?

— Kuulivat.

Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli
hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli
sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.

— Miksi et mennyt Imun luo?

— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.

Hän valehteli rohkeasti.

— Tunsihan Reetukin sen.

Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.

— Vaikka tunsi... mutta minä en tuntenut.

Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän
Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen
ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi
lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en
käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi.
Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän
tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi.
Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.

— Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi.

Syyllinen punehtui.

— Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu.

Käskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen
ahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se
ainoastaan hänen tauttaan.

— Kuka heitti Imun polveen?

— En minä heittänyt.

— Kuka heitti?

— Minä en tiedä.

— Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden.

Syyllisen erikoisnimi oli Krinu.

Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.

— Minä en tiedä... minä en nähnyt.

Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja
oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi
sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.

Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi
kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.

— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?

Aska oli muistuttelevinaan tuokion.

— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.

Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi
Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen
ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.

— Jälessä minä juoksin.

— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.

— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.

Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he
olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa,
suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan
tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole
takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.

Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme
rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille
kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat
he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä
jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen
vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli
aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä.
Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään
huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:

— No, mitä sinulla?

— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.

Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi
kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi,
utelin kuitenkin perusteluja.

— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.

Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä
typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään
minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus
ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa
ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni
kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa
rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta,
vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa,
enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari
näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.

Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen
silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta
kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä
ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa,
joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä
muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä
näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen
kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin
toisesta maailmasta. — —

Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo
muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut,
henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli
hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä
välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän
sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän
viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen
koulupukunsa oli aina putosen puhdas.

Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!

— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin
kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.

Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.

— Enpä tiedä.

Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten
hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.

— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa
kauas. Tuumihan sitä asiaa.

Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo
kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman
suostumuksen.

Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän
antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän
minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen
ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni
ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten
monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä
me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien
ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa.
Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä
postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan.
Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa
olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin
syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli
joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.

Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään,
mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin.
Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma
äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että
viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi
sattumalta vastaan osunut.

Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin
minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa
merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä
aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun
tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän
tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi
usein siellä lukea läksyjään.

En huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni
menojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt
työhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti,
hän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti
tajunsa silmänräpäyksessä.

Noin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä.

Päivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää
puhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä
kerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta,
liikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat:

— Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa...

Silmät painuivat jälleen umpeen.

Ylihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin
kuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi
Jumalan puutarhaan.




PAKKOKASVATUSLAITOKSEEN


Elämässä sattuu hetkiä, jolloin suuri totuus, jonka kyllä olemme
käsittäneet ulkonaisesti, äkkiä kirkastuu eteemme ja ikäänkuin syöksyy
meihin ja valloittaa koko olentomme. Käy aivan samoin kuin hajanaisten
valonsäteiden, jotka taittuessaan yhtyvät polttopisteessä, jolloin
niiden sytyttävä voima paisuu tuhatkertaiseksi. Meissä kaikissa
ihmisissä on hajanaisia totuudensäteitä, ja niiden olemassa olon me
kyllä tunnemme, sillä ne usein värähtävät, usein tuikahtavat ympäristön
kosketuksien tautta, ja silloin me tunnemme kuin heikon kipinän
välähtävän sielussamme. Mutta kun sattuu hetki tai silmänräpäys,
jolloin nuo totuudensäteet taittuvat ja keräytyvät polttopisteesen,
silloin tunnemme voimakkaan iskun koko henkiolennossamme, ja silloin
näemme suuren totuuden suuressa kirkkaudessaan.

Tämmöinen totuudensäteitten taittuminen sattui minulle. Jonakin
kauniina kevätpäivänä tuotiin laitokseen lisää aineksia, ja joukossa
oli muuan, jonka nimi oli Unto Kukkola. Pojat ristivät hänet oitis
Kukoksi, joka nimi lie hänellä ollut ja ennemminkin. Erityisissä
tilaisuuksissa hän muistuttikin tappeluun hyökkäävää kukkoa. Hänen
olkapäänsä olivat silloin koholla, ja hänen käyntinsä oli vaappuilevaa
ja kiekailevaa. Pitkän selän jatkona olevat lyhyet jalat vaikuttivat,
että hän näytti saamattomalta eli sellaiselta, jolla ei ollut muuta
kykyä kuin matkimiskyky.

Ikää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä
oloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa
menetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin
ne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun
murrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja
viidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä
vuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot,
joilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin.

Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli
lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin
veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen
kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä
hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan.
Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi
tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän
alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla
päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen,
jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.

Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä
muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki
hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän
milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli
huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken
täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu
hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.

Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat.
Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa
lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa,
joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu
ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä
ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen
kyynelkarpaloilleen.

— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.

Unto on hämmästyvinään.

— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.

— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset
kysymykset, tiedät sanomattakin.

— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka...

— Prenikka on hyvä poika.

— Karkasihan se.

— Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin
ilkeyksissä karkaaminen.

— Ikävä minunkin on.

— Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta.

— Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi.

— Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia.

Kyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin.

— Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun.

— Missä asiassa?

— Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin.

— Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en
tahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla.

— Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon.
Samalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli
pidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla
käymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos!

— Kun voisi luottaa sinuun.

— Minuun voi luottaa.

Olimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin
itsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton.

— Miten kauan sinä sitte...?

— Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa
hänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön
muotoseikka.

— Lupaatko palata kunnialla?

— Lupaan ja palaankin.

— Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin
kotiisi. Tule viikolla kuulemaan.

Kirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että
Unto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa
pääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja
vakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan
kotonakäynnin vuoksi.

Unto pääsi matkaan.

Olin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta
kun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin.
Pahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani
sekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken
katumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut
hunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti
ensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän
sille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei
voinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut
odottaakaan j.n.e.

Olin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut
pojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne
olivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa
tillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan
hän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja
ylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten "ammatti" luonnisti.

Tuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua.

Myönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen
viikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta
Unnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin
oven ja astuin huoneesen.

Poliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet.

Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt
harmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi
ajoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä.

Mutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa
eräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän
nimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen
lukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini.

Kirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa
ketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan
henkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa
että poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko
minä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden
istuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan.

Unnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että
siitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin.

Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa
jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään,
jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli
viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu
puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo
ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.

— Onko se Unto?

— On.

Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen
nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei
kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli
sanalla sanoen luonnollista naurua.

Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi
minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa.
Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen
ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo
tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin
paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan
niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden
pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta
rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan
sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen,
johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse
asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle
armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan
työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt
järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien
tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies
joudu linnaan.

Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen
asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon
tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut
muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa
oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta
milloinkaan suorittaa "veroja".

Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun,
minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin
jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin,
ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin
yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi
rajoittaa ja supistaa pahan voimia.

Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski
kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko
maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva
rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin
kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan.
Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja
syyllisen pitää joutua rangaistukseen.

Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine
sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi,
minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä
haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle
rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä
jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä
syystä että hän tunnusti!

Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli
verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika,
mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain
surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin
ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista
en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen
sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä
rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. —
— —

— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta
luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.

Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa
ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua
terävästi.

Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin,
minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin
sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa,
anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.

Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain
keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja
ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi.
Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut
karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi
lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena,
pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama
kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi
joka päivä.

Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta
koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu
hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan,
jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.

Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden
sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen
kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte
käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.

Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.

Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun
mieleeni juolahti kysyä häneltä:

— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?

Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut
sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon
tietävän kysymättäkin.

Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin
yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.

Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa
olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi
tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt
eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan
itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä,
ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä
mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin
avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän
käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun
minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä
matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan,
vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä
kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.

Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun
saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain
loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu.
Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina
ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä
vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon
tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi
sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —

Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden
olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut
häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni
lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto
oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia
luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.

Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita
eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden.
Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa,
ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta
nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin
tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen
vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.

Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut
hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui
luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta
huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin
esiin.

Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä,
mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin.
Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti,
hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan
muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.

Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu
muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto
esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen.
Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen,
hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen,
jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen
äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein
kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea
hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä
hetken vakavuudesta.

Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen
pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin
sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen
rikoksessaan.

Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa
valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka,
jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja
ohjausta.

Oikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden
saattoi odottaakin.

Unto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen.




SYVÄYS


Kuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista.
Katuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet,
ansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin,
jotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia
tuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit
olivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla,
yhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin
pihanaapurit.

Tuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden
käyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat
hauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän
muistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan
ulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet
maistaa muut kuin asianomaiset itse.

Kun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen
vaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä
takanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli
erehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa
kouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini:

— Lilli, katsohan Lilliä.

Astelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja
miehekkäämmällä äänellä:

— Lilli, päivää, päivää.

Ja kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan
ollut kahden ensimainitun:

— Lilli, hei, hei.

En käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen
keksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä
ujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi
semmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan
parantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta
heittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi
tappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä
ja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään.

Ei milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja
vastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä
jälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen
mukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti
poikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos
häntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki
hän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan,
kun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Oli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta,
hän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja
teki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa
valhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin
minä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään.
Hänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän
kallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti
iloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot,
mitä minä latelen. Uskothan vainenkin.

Hän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat
nuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä
kuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan
juoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei
hänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan.

Tämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea
vyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi
erikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja
kärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka
erittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta
sisään.

— Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta?

Huomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt
sopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta
tuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku
riitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli
väärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä.

— Milloin oli viimeinen riita?

— Eilen illalla.

— Oliko se oikein käsikähmä?

— Kyllä... kyllä se oli.

— Kerro se.

Jossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet
vastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän
pilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he
tarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e.

— Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista?

Lilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui
hihitteleväksi.

— Onhan toki... ainahan ne... kun Eskon kanssa vain mitä sattuu...
monta kertaa...

Minä hain vitsan.

— Nyt totuus esiin.

Pää keikkui yhäti... ja ääni oli hihittelevä.

Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino
oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta.
Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun
työhuoneeseni.

— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?

— Ei annettu.

— Eikö isäntäkään antanut?

— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.

Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello
oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet
eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi
kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat
myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari
kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä
käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti.
Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella
häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin,
mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen
tuntehikkaasti:

— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.

— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.

Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä,
mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.

— Minun on ikävä sitä poikaa.

Käynnin tarkoitus valostui minulle...

— Olin liian kova... olen katunut... se pyysi niin kauniisti
anteeksi... ja Iskän ja Iitunkin on ikävä... että jos opettaja voi
sovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille.

— Kyllä sen voi sovittaa.

Sitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut.
Lilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä,
jotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat
jälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja
hänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla
eikä muuallakaan.

Kun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään
vanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle
kirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje
oli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa
kaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä,
joka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä.
Kun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden
silmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia
kuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan
ystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden
saatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan
vanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia
puoleen sekä toiseen.

Lillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla
jo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta
äiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika.
Ensimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun
viimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman
tärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun
s.o. koko maailman kanssa.

Luettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä,
hypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat
hänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä
muotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön.
Niinpä sitten virkoin juhlallisesti:

— Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät,
on asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut
tämmöistä suosiota.

Lillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan
minua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut
avoimesti kaikki ajatukseni.

— Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa
ratsultani alas.

Lillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän
nauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa
merrassani.

— Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna
käytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa
tapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita?

Lilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko
olentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa:

— Eihän minua haluta Helsinkiin.

Luulin kuulleeni väärin.

— Mitä? Eikö sinua haluta?

— Ei.

— Eikö sinun ole ikävä?

— On, mutta...

Aavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan,
ettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään.

Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että
Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit.

— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.

— Eihän minulta kysyttykään.

— Juonittelija, mene kotiisi heti.

Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan
Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut
kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun
ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi
minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat
mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin
ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät
kaikkialla.

— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki
äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä
oikein mahdoin olla.

Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin
kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti
aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen
kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien
äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin
tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän
sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja
masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu
siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.

Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja
hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin
nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta
puhella Lillistä minun kanssani.

— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti
kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?

— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.

— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?

— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä
keskivaiheilla.

— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?

Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin
olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.

— Voitte olla aivan liioitta huolitta.

— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin,
miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.

— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen
itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.

— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin
uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka
kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään
pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun
verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki
mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan,
varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä
villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te
ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä
öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.

— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen
kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.

Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme
hyvästeiksi toisiamme äänettöminä.

Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä
pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan
karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä
saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan
minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli
joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa
silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka
oltiin suorilla ja selvillä vesillä.

Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin
ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri
oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen
leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin
heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.

— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä,
vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.

— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.

— Minne oli matkan määrä?

— Oli Helsinkiinkin.

— Ja muuannekin. Niinkö?

— Oli muuannekin.

— Minne muuanne?

Äänettömyys.

— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.

— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.

— Mikä pahoistelemisen aiheutti?

Äänettömyys.

Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei
rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä
päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.

Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä
rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä.
Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa
suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen
suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin
meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä
ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä
en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.

Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää
ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa
käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.

Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin
perille.

— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni
kaksinpuheluun.

Lilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen:
mistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt?

Ojensin hänelle löytämäni kirjeen.

— Kuka on Tuupeli?

— Se on eräs tuttu poika.

— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta.

Hän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei
hän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen
kertomahalunsa paluun syihin.

— Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin.

Hän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä
vastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja
melusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa
vierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo.
Tämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä
kera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa
ylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa
paistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja,
parasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan
kohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa
matkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa
paistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan
muista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki
kahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he
kolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia
loiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut,
joten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat.

Noita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä
pienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka
pakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa
paistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä.
Lopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti,
hän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli
vain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä.

Tämä oli viimeinen ankarampi ottelu...

Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli
tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa
itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen,
ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton
käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti
ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen
häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se
omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli
aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo,
jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti
on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä,
joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.

Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä,
Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se
oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.

Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä
koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat,
hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli
hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli
tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan
olentoon kuuluvaa.

Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun
kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen
häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan
vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä
tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin.
Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös
muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien
kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan
minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus,
että ehkä on sattunut sopu särkymään.

— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli
vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.

— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.

— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.

— Ei minulla mitään tärkeätä ole.

Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.

— Miten sinä nykyään jakselet?

— Hyvinhän minä jakselen... mutta on yksi asia kysyttävä.

— Kysy, hyvä mies.

Tiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin
tehokkaasti.

— Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin?

Hän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus
jotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista.

En tiennyt mitä vastata.

— Miksi sitä kysyt?

— Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos.

Mitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä,
taikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu
ilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee,
mutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä
pahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki
odottamatonta.

Lilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen.

— Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin.

Taivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan.

— Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan
ja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden,
ja kun toiset houkuttelevat...

Huomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään.
Pahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa
ulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla
myllerryksen hänen ajatuksissaan.

— Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat,
kuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden
entisen häilyväisyyden.

Seuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi
kirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta.
Tähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa,
pyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin
minä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan
y.m.

Se oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta
itsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin
toivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen
kertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria,
muistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti
ja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet
pahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen.

Syyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin.
Hän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet
olivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen
vaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että
hänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui
jo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku
poikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan,
hän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset
maisemat kangastivat.

Kesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden
alettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin.

— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä.
Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.

— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.

— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.

— Sittehän on kaikki hyvin.

— Kaikki on hyvin.

Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen.
Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura,
jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti
sopivalta.

Häneen nähden oli rauha maassa.

Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli
olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia.
Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin,
vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä
kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.

Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti,
jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta
sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen
arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku
tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä
putosivat alas katusaastaan.

Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään
oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se,
mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja
pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli
hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli
villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois
suunnilta.

Sysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä
tekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet
alkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte
paiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina
aamuna aivan toisena poikana.

Seuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä
näin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän.
Minä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni...




NYYRI


Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen,
mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

— Miten vanha olet?

— Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.

— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

— Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

— Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat
paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin
toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen
lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi
tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani
ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä
laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit
näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella.
Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät
silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän
ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita
ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että
otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni
liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi
hermostuttaa.

— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.

— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?

Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä
äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni
kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen
elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn
ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä
huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin
mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä
oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja
vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

— Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin
olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.

— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

— Onko pakosta lupaaminen?

Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui
silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata.
Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään
hyväksi tehty.

— Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä
vierittää kiviä kuorman lisäksi.

— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat
melkein Kalle Kärpän veroisia.

— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia,
lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta
enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun
kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että
ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes
johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.

— Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta.
Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen
kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen,
jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin
että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan,
jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään
ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin
vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun.
Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys
kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein
kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt
pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja
punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen
merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti,
mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli
että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän
vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu
se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin
tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi
eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui
kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja
ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi
Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen
rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin
kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin
työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet
selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta
ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me
molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja
eteisessä.

— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt
ainakin.

— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa
oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän
poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja
sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika
kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi
se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut
velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli
melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen
käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan,
lakkiaan...?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä
näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä
sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin
niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin
mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja
poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus
keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut,
kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi
viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se
pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu
rahoja.

— Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan
hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä
pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin
jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa
ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota
Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja
Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta
mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän
silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen
tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo
arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla
pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui
viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen
housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat
tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla.
Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa
käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan.
Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä,
joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei
hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli
mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen
oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän
puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja
rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.

Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni
oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli
kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä
kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt
paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.

— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa
väliin.

— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.

— Mistä sinulla niin paljo markkoja?

Poika naurahteli.

— Onpahan vain.

— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.

— Ei ne ole löydettyjäkään.

— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

— Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen
vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa
semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne
avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

— Täti antoi sen.

— Milloin?

— Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.

— Puhutko totta?

— Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta
omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla
kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin
ketuttelevasti.

En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän
katseen.

— Näes, minä epäilen sinua.

— Minkä suhteen?

— Sen viiden markan suhteen.

— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

— Mutta minä en sitä usko.

— Minulla on todistus, jos...

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi
luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän
jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.

— Tämän täti antoi minulle asemalla.

Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit:
Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit
alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa,
osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa
että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet
tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin
hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän,
sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui,
omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon
olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En
harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu
saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin
velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle
erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa
pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta
miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat
silmäni auenneet.

— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.

— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä,
mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin
kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein
pitänyt.

— On tuo huomattu.

— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en
enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä.
Ollaanhan?

— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat
niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden
tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan
ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti
silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa
tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen
hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi
kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin
selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri
ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut
ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut
pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku
voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty,
ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy,
ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin
itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä
ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä
hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini.
On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja
tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin,
en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on
ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on
osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne
juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona
kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää,
mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän
mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne
lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin
entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun
kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu,
nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti
pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut
arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut
mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta...

Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut
ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta
hän tokasi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti
alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä,
ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet
ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria.
Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja
ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja
siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan
kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte
hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja
kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai
siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja
sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi
lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan
porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin
enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän
varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti
tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen
aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä
ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin
varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa
kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi
kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli
vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä,
mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun
sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita
vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä
täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata
ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi
ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli
aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän
miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen
kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi
pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän
kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki
kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita
katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna
sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja
korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun
muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin,
jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota
rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä
ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin
hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla,
satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen
pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan
parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan
pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet
piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle
saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen
pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten
leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko
karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.

Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti
minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin
tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen
ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja
korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää.

Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli
siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja
pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt
vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.




JUSSI PEKKA


En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen
että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä
tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen
alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian
erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.

Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen,
joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä
kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:

— Pidätkö sinä puurosta?

— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja
nielasi tyhjää.

— Maidonko vai siirapin kanssa?

Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei
nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:

— Maidon kanssa kai.

Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän
tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin
siirapin puolelle.

— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.

— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan
kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.

Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku
tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana.
Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat
olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi
matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella
palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi
rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti
päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja
oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi
kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä
työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli
poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä
sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta
isän ja äidin hoidossa.

Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla
luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi
suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina
kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka
sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut
hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin
käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina
laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen,
josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli
notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien
muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli
leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen,
jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle
että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon,
mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä,
vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen
arvonsa kolmessa kylässä.

Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä,
mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri
aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä
mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään,
vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt
tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan
katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa
hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä
semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva
raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan,
venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka
aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki
karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta
asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —

Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli
kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin
hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen
kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä
perille.

Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.

Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus
eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan.
Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän
torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein
arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat,
joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli
vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli
otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran
viikossa tuli kouluun kokomustana.

Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin
käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään
eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää
nieleskellen.

Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä
käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja
kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta,
jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.

Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini
esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet
luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti
kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa,
solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:

— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero,
kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.

Hän virkistyi huomattavasti.

— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat
uskoa.

— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää
nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.

— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä.
Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.

Sanat sattuivat.

— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.

Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula
kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte
kohdallaan tai jälessä.

— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka,
ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka
löytää itsensä piankin Koivulasta.

— Kyllä minä rupean ahkeraksi.

— Se on parasta se, muuten käy huonosti.

Hän itki.

— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle
sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?

— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen
entiselleen.

Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän
kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni
johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna
tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka
ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon,
lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen
satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:

— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.

Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle,
että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon
poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla
Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei
osaakaan läksyjään.

— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita... kyllä sinne viedään.

Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.

— Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.

— Minä vien sinut tuomarin eteen.

— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.

— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.

— Ne pahat kuitataan arestilla.

— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.

Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi
kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut
kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi
hiukan hikoillut ja ponnistellut.

Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille
paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei
olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä,
minne joutuu Jussi Pekka?

Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo
ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.

— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän
suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.

— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.

Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia
aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki
väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla
ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta
eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme,
joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen
vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko
alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi
pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea
entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.

Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen
kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin,
mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten
kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.

Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko
kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä
välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin
näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja
suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin,
oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia
härnäilemään.

— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka
härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa
vinossa poruun päin.

— Kun sen kuulitte, toisti hän... ja nyt pysykää erossa, muuten...

Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka
oli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui
jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.

Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet
vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:

— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu
nyt paljo lystimmältä?

— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa
venyttelemättä.

— Sinä kai jatkat tähän tapaan.

— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.

— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.

— Olen, kuului taasen vakuuttavasti.

Lyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet
parempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin käymään
hänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi Pekka olivat
menneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia vaimolta kaikki syyt
ja synnyt.

— Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin minä, kun
olimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä asioista.

Vaimo rupesi makeasti nauramaan.

— Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias kuulemaan.

Vaimo nauroi yhä makeammin.

— Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa
makasi muutaman viikon vanha tyttölapsi.

Jouduin yhä tolkuttomammaksi.

— Miten ihmeissä? Kertokaa.

— Taimin ansio se on.

Vaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee
Jussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo:

— Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun sinä
koulussa istuit.

Näytetään pikku lapsi.

— Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja... huudahtaa Jussi Pekka.

Ja hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen huulia,
nenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja sitte
pyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle:

— Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon.

Tuomas sylkäisee halveksivasti.

— Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli?

— Miksi ei minusta huolita?

— Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et
pääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa
muuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi.

Jussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin mietteisiin,
sitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin täyttää hän
viisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista vanhana
pääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo ikävämpi
juttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia raamatunhistoriasta
myöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot eivät riitä.
Lisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman yhteenlaskua, laulua,
kirjoitusta... ja muutamia klovnitemppuja hän osaa...

Jussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte pyöristyy
entisen näköisekseen ja hän tokaisee:

— Mutta minäpä rupeankin lukemaan.

— Se muuttaa asian, arvelee Tuomas.

Jussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän edistyy
ilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo siintää
miehen piirteitä.

Kun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet
lukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean
vakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun pojat
lyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä
hänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria,
aviovaimokseni, rakastaakseni sinua — —

En jaksa kuulla loppuun...

Viikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun on
usein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti Jussi
Pekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän hörähtelevän
äänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria — —

Oliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun kuukauden
vanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja jaloistaan, sanottiin.

Koulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon, jossa Tyyni
Mariakin palveli.

Ja parin vuoden kuluttua viettivät he häitään.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.