Kansan mies : Kertomus

By Emil Lassinen

The Project Gutenberg eBook of Kansan mies
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kansan mies
        Kertomus

Author: Emil Lassinen

Release date: June 10, 2024 [eBook #73804]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1906

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN MIES ***





KANSAN MIES

Kertomus


Kirj.

EMIL LASSINEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1906.




SISÄLLYS:

Syyllinen sekä syytön.
Kirkossa.
Latu.
Opettaja oppilaana.
Nuori dominikaani.
Lupaus.
Kolme kirjettä.
Voittoja.
Enemmän rakkautta.
Pikku Elinan tähti.
Ristiinnaulitun kuva.
Kunniavieraana.
Kansan mies.
Jalon elämän syntysanat.




SYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.


Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän
yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän
vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja
raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen
painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.

Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle.
Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän,
josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa
mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski
niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan
vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä
unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.

Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.

Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului
tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin
lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi
Kaislan poika Jonni.

— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja
ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.

Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen,
mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja
silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.

— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.

Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli
saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot
yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:

— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette
minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta.
Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?

Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä
ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.

Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan
keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma
ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien
ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja
lujatahtoisen miehen ainakin.

— Mitä tämä merkitsee?

Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen
lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi
änköttelyksi.

— Mitä tämä merkitsee?

Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani
ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä
hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt
pojan ilmaantuessa tupaan.

— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.

Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta
eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka
hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön
ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin
ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut
ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä...

— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä
ja katseen yhä tiukentuessa.

— Loppunut on.

Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi
vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän
polvistunut anteeksipyyntiin.

— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten...

— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.

— Sano tuo kerta vielä.

— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.

Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana
väristyksetkin.

— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin
sinä itse?

— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa
lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu
huomioon.

— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.

— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja...

— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä
yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin.
Arvaahan kuka?

Itse olen lähinnä itseäni.

— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä
vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.

Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva.
Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen
valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja
virkkoi sitte melkein rukoilevasti:

Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.

— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi
isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin
lähdit.

— Kyllä muistin.

— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.

— Minä en voinut.

— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit...

— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.

— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.

— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.

— Sillä olet syyllinen ja syytön.

— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme
mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut
tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en
tehnyt.

Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei
jäänyt Jonnilta huomaamatta.

— Asia on siis vielä autettavissa.

— On, mutta minä en tahdo.

— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane
mieleesi, minä pysyn sanassani.

Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara
isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan
yli.

— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.

Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan
isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka
ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat
häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli
äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan
luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan
kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja
järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän
siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle
paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän
ei ole arvannut valmistautuakaan.

— Miksi sitte mielesi kytee?

— Talonpojaksi.

Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli
osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista,
sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä
luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.

— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei
ole kaukana.

Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen
poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika
painunut renkien viinaveikoksi.

— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin...

— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan
toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun
sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.

Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön
suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat
luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.

— Kas, lepuuttelee vähän.

Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä
kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein
oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain.
Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja
hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.

— Äiti, minun on nälkä.

Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan
rinnalle.

— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?

— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.

— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.

— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?

— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet
minusta.

— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika,
jolloin isäkin ymmärtää minua.

— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.

Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään
asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien
paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset
alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita,
kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja
sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä,
mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin
Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti
olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä
ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta
puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti
jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli
kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt
pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena
viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat
ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin
nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä
kuin pajupehkoja.

Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti
ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta
oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin
seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon,
kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku
yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin
voimin.

Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta
unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti
kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti
riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.

— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on
kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä,
saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli
viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös,
herrassöötinki.

Anna minun nukkua.

Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.




KIRKOSSA.


Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli
koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja.
Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli
lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa
kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista
vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin,
jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira
haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi
pitää kirkonmenoja.

Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän
niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin
kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat
monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan
korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja
tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin
puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.

Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin
aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut
kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai
jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja
pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon
jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta,
hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas
täyshumalaisena.

Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman
suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin
syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni
halusi nähdä ja kuulla.

Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella,
noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä.
Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi
sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa.
Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan,
joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin
maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.

Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa
oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan
toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia
silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan
asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien
ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia
äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin
hyvän päivän tuttuja.

Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä.
Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta
hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari
sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi
ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi
syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.

Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin
silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko
kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja
vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen
vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen
pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat
hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva
vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman
näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja
alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka
Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan
vaikuttaa.

— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen
kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä
kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki
tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.

Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että
saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä
oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista
parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset
asettivat hänet kehnoimpien tasalle.

Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin
keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että
hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa
kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja
jossa puuttui sanojen takaa mies.

Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja
persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet
minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta
tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun
Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli
ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi
apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä
tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse
asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan
tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin
farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta
kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista
ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin,
pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti,
mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa
löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan
farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa,
julkisempaa tai salaisempaa.

Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti
uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat
olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen
syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän
ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia
eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä.
Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin
paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi
sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi
kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.

Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti
Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran
keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä.
Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin,
saavuttaen hänet eteisessä.

— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku
hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.

Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja
iloisen näköisiksi.

— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.

— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.

He liukuivat yhdessä ulos.

Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten
ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti
nuortealta ja hymyilevältä.

Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa
päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti
istuivat tuvassa.

— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.

— Sehän se onkin oikea järjestys.

Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.




LATU.


Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan
välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi
voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä
odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä,
ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät.
Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja
sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat.
Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu
oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa
puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.

Ja se esti lähentelemisenkin.

Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan
koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt,
kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta
koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta
voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin
häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä
halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan
juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja
piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä
tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri
renttu, niin ainakin pikkurenttu.

Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni,
pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui
kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä.
Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita
kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat
tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli
vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä
perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei
ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka
olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin
ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä
etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin,
hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte
miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä
hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi
tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja
valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt
mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai
muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista,
jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.

Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa
itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää?
Miten?

Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja
heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus
vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä
kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina.
Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi
piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja
katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä
naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista
taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina,
katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut
samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten
nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain
kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja
luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja
oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.

Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui
Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne
siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi.
Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua
näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää
yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin,
jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli
vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä
oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt
sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään
tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla
oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia
myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi
emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä
välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki
paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta.
Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä,
kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta
nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen,
lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana
ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan
jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua.
Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille
ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin
ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri
kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta
oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään
lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään
kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.

Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää
ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää.
Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen
kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli
kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan
siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia
sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui
hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä
lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen
rannalle.

Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui
kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli
toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä
aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni
kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet
jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja
värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen
puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja
pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle.
Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa
teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen
langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina
kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä
ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat
suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy
mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin
sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan,
ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta
olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi
emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen
yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.

Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan
perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa
sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi
hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä
esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika
hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.

Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli
palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot
salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman
ilmaa täynnä.

Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään
jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään,
puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja
luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta,
josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen
alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri
keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin
kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen
rintaan.

Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana
kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva
nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle.
Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan
naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita
Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen
suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi
lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi,
käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen.
Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi
lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla
toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen
moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana.
Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat
esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä
aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti
esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen
ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului
Martin paksu ääni:

— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.

Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut
oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin
kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti.
Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja
toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.

Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko,
kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia
usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti
käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse
loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen
keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla,
mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo
vanhemman leiman.

Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen
velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin
pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka
aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy,
mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä
käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat
luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen,
millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä
juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä
ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa
sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan
julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista,
pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi
vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja
silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas.
Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.

Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta
Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa
että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa
ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he
joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko
rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla
kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.

Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta
alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden
yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan
noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia
löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan
kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään
huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo
vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun
olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt,
häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää,
joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko
ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen
velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin
kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta
tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa
oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.

— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen
Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.

— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.

— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka
nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut

— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön
pakana.

— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.

— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.

— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.

— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.

— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.

— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.

— Nuoruus on lumous.

— Kaunon syy kaikki.

Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä
osui Kaislan isäntä saapuville.

— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?

— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut
kukkuloille asti.

— Jokohan on?

— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.

— Kutka nuoret?

— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun
käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen
Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot
valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira,
mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä...

— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.

— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus
pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin
merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni
ja minä...

— Summa neljä henkilöä.

— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme
jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.

— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.

— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta
tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä,
tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.

— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja
niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte
tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.

Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja
emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.

— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?

— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi,
jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.

Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille.
Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen
että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja
peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli
jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun
hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta
oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä
tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka
päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta
joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen
toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä
nuoruusaikana.

Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.




OPETTAJA OPPILAANA.


Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.

Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.

— Istuhan, lopetan ensin työni.

Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi
sitte:

— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke
tapetaan.

— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo
tiedossa.

— Hyvä. Missä?

— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.

— Ei suojaa tuulelta.

— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.

Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.

— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.

— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.

— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä
on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä,
syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne.
Annatteko luvan?

— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.

Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa
jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti
huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja
suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot
olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti
ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen
kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat
säännölliset.

— Elättääkö tuo ammatti?

Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata
taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy
rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.

— Olette paljo sairastanut.

— Olen, varsinkin viime vuosina.

— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.

— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni,
mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat
ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä
pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.

Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.

Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät
omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen
puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.

Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä
talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien
ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty
silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että
iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun
verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin
ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.

Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä,
useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.

Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat
tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.

Oltiin jouduttu syyspuoleen.

Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon
nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli
kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden
mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.

Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan
perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä
varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti,
mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin
silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat
olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet
tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi
esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan,
piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi
että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää
monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.

Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.

Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni
seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri
näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko
kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät
kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet
toisiinsa.

Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.

Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti
Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti
joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja
sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen
palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti
häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin
peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä
hänellä olikaan.

Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan
iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia
itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja
saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura
kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat
vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen
ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli
kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä,
mielteitä luotava.

Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan
työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja
ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos
liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui
äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää
kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton
tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää
ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä,
vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.

Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen
väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista
saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen
kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä
suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta
mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun
yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka
vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä
syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.

Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään.
Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja
huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti
häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties
juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea
ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen
esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös
olisi siihen tulet lietsonut.

Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua
iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön
keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna,
vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin.
Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta
se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja
joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään
itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän
näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn.
Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi
ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin
korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen
mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti
jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni
tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat
olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja
hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.

Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka
Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut
huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja
suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi
koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti
hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille,
otti miten lujalle tahansa.

Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita
kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat
kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta
kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta
valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä
hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä
oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli
marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan
kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä
oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot
oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä,
vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät
tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen
miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären.
Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä
miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille
vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi.
Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä
lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.

— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko
surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen
lastensa ihmisettömyyttä.

Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin
hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi
tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen
vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti
kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen
johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta
pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja
käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun
takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret
pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta.
Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan
totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.

Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä
maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä
heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään.
Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa
menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti
yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä.
Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin
ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.

Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun
lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu
ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit
itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat
intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän
salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät,
kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon
lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä
salaisimmat komerot.

Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän
saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen
pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä
säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää.
Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä
nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni
isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut
vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista,
päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä
tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava
äänen väre kaikki ilmaisee.

Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin,
sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo
ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ
luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.

Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!




TAISTELUHANSIKAS.


Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen,
mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen
ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän
kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja
vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja
semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta
käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen
häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä
ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa
olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on
rikos, joka vaatii rangaistuksen.

Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi,
tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan.
Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla
siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden
ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan,
kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui
nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko
Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin
ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut
laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut
tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi
kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies,
oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla.
Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja
portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti
syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli
matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka
johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta
Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa
ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli
humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan.
Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien
väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.

Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut
kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan
ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset
syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että
seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia
painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi.
Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon
kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?

Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni
tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä
silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena
aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä,
että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.

Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?

Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan
toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:

— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa
linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä
velvollinen.

— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.

— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari
on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen
on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna,
siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista
on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta
tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.

Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä
päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka
lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa
löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.

Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen
ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?

— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.

Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys,
ketä valitaan lähetystöön?

— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.

Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin.
Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti
epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi.
Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä
välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli
lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan
naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä
hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein
neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli
hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan
ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi...

Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja
sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan
häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain
polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja
kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen
takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat
nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun
tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun
edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa
taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa
nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä,
joukkoaan ei hän petä, ei.

— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut,
mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia
kuunnellut.

— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin
taistelua.

— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.

Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin,
että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen
sanansa asianhaarojen mukaan.

Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa
naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin
säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien
totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun
valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului
aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan
säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.

— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen
Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.
Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.
No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.
Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.

Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen
vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt
etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut,
tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu
piiloutui isäntien taakse.

— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti
ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta,
joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun
puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien
seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen.
Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.

— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.

— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.

— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa,
jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut
siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun
pääsyyllinen.

— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö
järkesi on?

— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.

— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä
vilkutellut puukkoa?

— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi
nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani.
Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata
pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut
pormestariksi. Huolitko virasta?

— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.

— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa
nuottia?

— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.
Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.

— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.

— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran
kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.

— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä
Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.

— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.

— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin
leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.

— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.

— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi,
rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.

— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja
samassa pastori astui varjosta esiin.

Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja
kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita
kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin
alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla
nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.

— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei
pane pahaksi.

— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden
yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten,
nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta
te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki
sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on
puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen
lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten
lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te
tehneet.

— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun
pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun
sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin
kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa
laumassa?

— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja
nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen
kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.

Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta
lasit helähtivät.

— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään
kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en
mene hirteen enkä orteen.

— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen
kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa?
Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele,
mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu
yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne
omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään
rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan
ihmettele, vaan paheksunkin.

— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä
ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt
loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori
lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että
evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin
sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on
jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.

— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä
sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden
sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme
vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian
ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko
puolen vaaka painuu.

— Painukaa järveen!

Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.

Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon
tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina
lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei
likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi
sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin
kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta
ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli
hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja
tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä
ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut
suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta.
Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin
se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi
lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi
samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.

Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden
vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan
herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun
johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien
ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli
pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon
perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan
anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia
koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen
nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää,
että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan
taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen
halu.

Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet,
syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat,
kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle
kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että
niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti,
oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti,
vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka
hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko
vihelletäänkö hänen sivuillaan.




NUORI DOMINIKAANI.


Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein
Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka,
pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi
vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen
ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri,
kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen
kievarissakäyntiä muistellessa.

Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi
piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö
Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin
epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja
poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma
apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista
pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa
voi.

Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun
piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos
leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään
ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat
johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet
olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin
nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin
heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan
renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo
kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä,
minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut
häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio,
että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun
esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat
korjaantuneet.

Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut
Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta
semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut
olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi
tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.

Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet
hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva
tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet
olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana
kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan.
Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen
jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi
satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea
kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.

Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin
ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia
sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu
tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään
sanaa.

Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui
viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille,
ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti
kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana
iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin
pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli
hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin
luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti.
Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden,
nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän
ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut
milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli
niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.

Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan.
Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät
oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä.
Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen
samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.

Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.

Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.

Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään
tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja
pelokkaalta.

— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin
äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi
kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun
on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään
saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.

— Minun syyni oli... Martti teki oikein... en parempaa kohtelua
ansainnutkaan... en ymmärtänyt sinua vielä silloin.

Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään.
Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua
rehellisesti silmiin:

— Miltä tuntuu elämä?

— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu
vastaus.

— Mikset yritä nousta pientarelle?

— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.

— Jos tehtäisi koe.

— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo
ainakin tusinan.

— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.

— Minne?

— Taivos-ukon luo.

— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen
isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.

— Mutta jos lasket väärin.

— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin
sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön
kaikki.

— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.

— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.

Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa
silmänräpäystä käyttämättä.

— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.

— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.

— Selvitään velat pois.

He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui
Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne
vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta.
Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja
vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta
askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin
yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän
kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä
tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen
ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta
pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?

Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli
vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi
äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin
kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia
nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.

Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu
kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja
potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa
hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin
aamu iltaa.

Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä
nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki
kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta
pikarin pohjasta. Kestääkö hän?

Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa
salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi
kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja
ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä
ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka
tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti
että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili
apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta
aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se
kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli
ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja
konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja
työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi,
jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.

Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei
tietänyt hänen salaisuuttaan.

Äiti! Äiti!

Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine
katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo
semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan.
Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet
esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:

 Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois
 kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen
 kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin
 maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat
 ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus
 kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen.
 Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita
 s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki
 Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin
 liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.

 Jullu.

 Nuori dominikaani.

Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli
ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta
minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia.
Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään
näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti
unennäkijää kohti.

— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.

Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja
syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja
jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo
lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi
naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun
tulevaisuus.

— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä
aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa
sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan
riskisti.

Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen,
kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia
sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat
myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin,
niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki
kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä
pilvisestä yhä kirkkaammaksi.

Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä.
Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien
kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja
poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä
puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa.
Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi
ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät
ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään
muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen,
tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen
eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta
sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka
litisti hänet asianomaisten rintoihin.

Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä
pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan,
talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta
ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta
hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka
vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa
erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää
oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat,
otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta
kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi,
kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.

Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei
repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi,
samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies,
puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen
hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti
yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.

Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen
ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän
puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän
vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.

Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia
olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan
istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden
selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa
käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan
perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi
kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun
sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä
Kaislan sihteeri tuomariin.

Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä
henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua
Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki
tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa
käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.

Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari
nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta
näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua
herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja
ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä
Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat
syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua
viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti,
saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja
muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu
itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin
ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut
lainkaan.




LUPAUS.


Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit
olivat hohtoisimmillaan.

Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan
huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki
käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin
pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea,
mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.

Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen
niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin.
Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle
viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan.
Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut.
Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan
suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle,
mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli
neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä
ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival,
aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja
saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi
helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta
asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla
vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä
liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui
rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi
silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin
tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa,
puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni
loukkoa.

— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.

Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin
joutuneensa harhaan.

— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.

— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?

— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.

— Olette siis eksynyt?

— Siltä näyttää.

— Kuka te olette?

— Olen Kaislan Jonni.

— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.
Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.

Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.

— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.

— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette
maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet
äitiinne, äitinne suku on pitkää.

Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet,
sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa
tuskallisesti Jonniin.

— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.

— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.

— Onko teissä ruumiin vammaa?

— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.

— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?

— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan,
sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja
sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui.
Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat.
Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen
perheetön mies.

Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta
inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja
mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän
neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi
huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen
teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän
syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys
riepuihin.

— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?

— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.

Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme
vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.

— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?

Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen
lausunut.

Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.

— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten,
hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti.
Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan
puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te
olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut,
mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja
silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.

Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.

Pää kääntyi jälleen seinään käsin.

— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani
poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän.
Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.

— Paljoko teistä nykyään maksetaan?

— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja
kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.

— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät
luokseen.

— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan
satakaksikymmentä.

Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien
kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.

— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.

Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.

— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla
ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia,
jollette pahastu.

— En, sanokaa huoletta.

— Ettehän unhota minua?

— En unhota.

Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi
Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle,
josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan
pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut
ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.

Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja
kertoi antamastaan lupauksesta.

— Jotakin on tehtävä.

Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä
niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku
kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti
avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä
avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli
nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton
tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.

— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?

— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni
aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito,
jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja
kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.

— Miten?

— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen
käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain
kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan
poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset,
pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa
makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.

— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.

Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon
uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen
hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään
hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut,
alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen
mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien
kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille
yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.

Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin
perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina,
omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo.
Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti
ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia
kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat
ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä
vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan
vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on
välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi,
jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen
vaivaishoitohallituksen perustamisesta.

Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään
sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä,
Jonni vastaili.

— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?

— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia
kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.

— Todistus?

— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen
luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään
etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.

— Esimerkiksi?

— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka
ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu
vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai
levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.

Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien
voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän
saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi
valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.

— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt
velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä
omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän
hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu
säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään
eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä
hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin,
ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme
omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon
uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen
kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito
vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt
nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja
tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei
ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän
tyrkkäyksestä.

Valtti oli taitavasti lyöty.

— Ei ole varoja kuului usealta taholta.

Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat
kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni
pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni
kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan
huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan,
mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt
ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui
hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään,
kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan
Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista,
joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään
voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa
huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli
lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni
kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa,
pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies
pastorin kimppuun.

Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan.
järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli
kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen.
Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti
puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina
keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi
korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet
herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi,
ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista
pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä
erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia
käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien
ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista
vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.

Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän
oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka
»supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina
käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi.
Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta
vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä
kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä
Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat
olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu
ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat
pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota
Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa,
jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut
loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin
kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että
hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa
edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui
kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.

Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen
jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa
kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa,
mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan
enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.

— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat
kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en
voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä
huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän
nousuun ole kauas.

— Minä myös huomasin.

— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se
merkitsee paljo.

— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli
tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin
tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.

— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.

Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn
isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti
sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.

— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän
kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan
vähimmän vaativalle.

Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä
markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian
helpomman huutajan hoitoon.

Ja sillä hyvä.




KOLME KIRJETTÄ.


Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään
vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli
illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta
lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi
Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden
niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.

Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan,
mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin
arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä
töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja
kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään
polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli
Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti
sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon
kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin
voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi
sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea
astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta.
Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin
hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi.
Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa
osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle.
Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä
peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.

— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen
vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla
harppauksella.

Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi
hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.

— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman
ystävälliseltä.

— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.

Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri
hammasta, jotta narskui.

— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.

Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria
kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen
takinpielustaansa.

— Ei askeltakaan enää tätä tietä.

— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.

Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.

— Naaraspässi.

Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.

Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.

Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen
silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja
ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia
kohota ylös.

Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän
kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla
kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät
syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.

— Miksi kuristat minua?

Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.

— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?

— Nousehan ylös käymme Kaislaan.

Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten
se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä
astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän
astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.

— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.

Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa
putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti
sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.

— Näytähän sitä.

Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.

Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa,
jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka
oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta
ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön.
Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi
asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön
sommittelema.

Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.

Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi
poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen
vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi
tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin
myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus
mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko
mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin,
vaikka näki tekevänsä väärin.

Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.

Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen
mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään,
johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta,
paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.

Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat
pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi
Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä
istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi
ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin,
mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä
silmiin ja virkkoi: rukoile.

Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten
hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka
olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä
johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.

Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja
hetkisen jälestä hän nukkui.

Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.

— Tulin levottomaksi... aavistin että jotakin on tapahtunut.

Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin
johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan
pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin
pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat
vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:

— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.

Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi
siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.

— Tässä on toinen kirje.

Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen
eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.

— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.

Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla
kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa.
Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen
kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.

Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.

— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?

— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.

— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.

— Niin.

— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata
sanaa.

— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.

— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten
seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan.
Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta
sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka
itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian
ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin
semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka.
Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen
Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä
nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse
kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.

— Totisesti, tuota en ole ajatellut.

— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin
varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse
erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi
minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy,
jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se
ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.

— Soisin olevasi oikeassa.

Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.




VOITTOJA.


Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman
kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun,
joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan
vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä
oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys-
ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari,
ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen
säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman
enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi
samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen
tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.

Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin
rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen,
laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden —
kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.

Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!

Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet
seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien
kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan
ensimmäinen.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan
puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.

Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:

— Ryhdytään äänestykseen.

Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli
hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin
ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas
kokonaan unhottuisi.

Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin
lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran
nykyisen hoitajan.

Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten
kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä
tehnyt yhdeksän vuoden aikana.

Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului
yllätyksenä esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan
puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta
itseään yhtä paljon kuin valittuakin.

Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti
silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni
ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian
makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä
valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään,
he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse
heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti,
kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin
odottamattomaksi voitoksi.

— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.

Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei
liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän
silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti
ensimmäisenä äänestämään.

— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me
muut kaikki olemme lapsia.

Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla
suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset
ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät
kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän
kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen
viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni
vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli
aivan punainen kasvoiltaan.

Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän
lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:

— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille...

— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa
pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.

Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.

— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.

Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.

— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.

Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin
mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen
mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen
varman voittonsa tappioksi.

Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi
tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus.
Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät
ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta
molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät
huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn
myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi
omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.

Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden
puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran,
kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin
kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes
päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen.
Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan
suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin.
Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle
antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli
karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva
huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet
riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi,
leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.

Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva
torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten
Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi.
Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui
jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui
kahden kannattajansa välissä.

Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään.
Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän
eteensä ja virkkoi:

— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset.
Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla
hajautumatta, te Saksan pässit.

— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti,
joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.

— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn
teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin
nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka
piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin
tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit
määkivät päin mäntyyn.

— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun
mies aina on miehen veroinen.

— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.

Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne
kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.

Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut
kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen
uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen
riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä
vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.

Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta
se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja
mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon
naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat
menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen
verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi
olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja
toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin.
Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja
toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan
eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin.
Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku
alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa
oppilasluvun rinnalla.

Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen
kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori
pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan
historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli
sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein
havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä
alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa,
pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa,
mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat
vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:

— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin
pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?

Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat
väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi,
jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään
soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään
kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.

Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä
kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun
rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen,
taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan
oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat
varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien
kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet
ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin
entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan
palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin
kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan
syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.

— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.

— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika,
joka nousee sinua vastaan.

Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan
ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin
tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori
lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia
talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat
suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti
toimintansa uudelta vuodelta.

Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan
hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin
arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina
ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa
oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta
antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan
pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin
sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun
kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa.
Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi
olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat
edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi
tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena
myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja
kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen
lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet
ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä
molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat
otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia.
Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain
olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja
ystävyyden kylmeneminen.

Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien
myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa,
mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus,
joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras,
mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi.
Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa
naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui
työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon
ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa
kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset.
Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa,
nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin
Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma
lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella
onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen
kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat
valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta
nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä,
ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai,
ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta
tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.

Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle
koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti
Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja
eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen.
Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat
taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt
käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen
vaimonsa.




ENEMMÄN RAKKAUTTA


Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt.
Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät
silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla
näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi
joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.

Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan
täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja
sopusuhtaista.

Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä
lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä
edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja
hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki
hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä,
ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri
rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.

Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö
käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän
joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen
pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se
vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön,
Suursalmen Immen edessä.

— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.

— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.

Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät
taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan,
sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.

— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina
toisillemme.

— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle
liioittelulleen.

— Tottahan toki.

— En ainakaan kolmeen vuoteen.

— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.

— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.

— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu
Kaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.

Jonni ei malttanut olla nauramatta.

— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.

— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat,
kun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.

— On soittoa niiden sijaan.

— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta,
joku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin
mukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla
päässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta
kuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti.
Kaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä.
Muutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti,
ryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.

— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin
kahdeksan penikulmaa.

— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut
kysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä
mielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.

— Jo oli hurjaa.

— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan
heinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin
tehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin.
Heitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä
ja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.

Impi nauroi lumoavata naurua.

— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.

— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille
taloja.

— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..

— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se
kaivelee, asuupa missä tahansa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen
kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja
luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen
vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin
lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä
kuumempaan paloon.

Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille
seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät,
sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä
hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He
olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties
miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka
oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä
otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.

— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.

Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:

— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.

— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja
kiirehtäen pakoon.

Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle
itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa
ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa.
Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas
häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen
kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei
se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen
todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan
ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä,
koski kuohuihinsa.

Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna
hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet
vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat
minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton
sammuksiin.

Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään
toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän
saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja
maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan
nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää.
Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja
nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa
kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja
maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti
houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä
jotakin.

Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä,
rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain
joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli
käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa
kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä
kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman
kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan,
näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi
näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa
heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka
maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.

Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja
rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni,
joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen
esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut
ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli
kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.

Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä.
Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio
aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina
makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan
tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn
rinnalle.

Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä
ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli
kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni
portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli
hurmauksen päivänpaisteinen puoli.

Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä
kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi
huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan
aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.

— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä
emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.

Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut
talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi.
Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria,
pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti
hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli
helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita
löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki
vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin.
Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista
hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi
kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi
perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo,
vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.

Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli
meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä
kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja
meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka
homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden
kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin
silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike
nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin
maanviljelystä j.n.e.

Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään
useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja
jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti
innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan
Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei
enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat
he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun
kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.

— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.

Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen
tilassa.

Taasen olivat he vaiti.

— Eliina, ethän ole loukkaantunut?

— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?

— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..

— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset
voimansa.

— Voidaan hyvin.

— Voidaan hyvin.

Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi
hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle,
istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet,
lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi
jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka
siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien
lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja
iloisesti: voidaan hyvin.

Noiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin
korviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja
tunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin
muistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.

Nuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa.
Milloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran
ja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet.
Hän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi
tarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta
hän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko
poltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.

Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina
koki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi
mahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman
perhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä
äänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä
sanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä
avuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole
hänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti
tyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja
kuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen
korkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle,
jonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.

Avuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta.
Kun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät
myttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:

— Rakastathan minua? Rakastathan?

— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen
vakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.

Kerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima
Suursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu,
että Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään
arpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta
erityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia
vastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät
kaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he
pihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.

Tuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet.
Suursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat
tiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään
Jonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin
kasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.

Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.

Kävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen
vastaus.

— Torpparitko?

Ne juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.

— Entä syy?

Impi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku
oli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut
sopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.

— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien
talletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?

— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat
lyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.

— Ja isäsi ei suostunut.

— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja
työjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja
ruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään
hevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa
itämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten
vahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.

— Erottiinko riidassa?

— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella
on valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja
työtä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.

Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan,
Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin
myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan.
Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni
jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt
tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin
ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.

Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen
vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:

— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.
Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.

— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.

— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?

Asettuu torpparien puolelle.

Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo
olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.

— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin,
vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on
vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua?
Rakastathan?

— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän
äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.

Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän
lähtemään.

— Minä käyn saatolle.

Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni
hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan
riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten
kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli
määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä
juoksemaan Jonnin ympäri.

— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan
ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin
tyttökoulun paras juoksija.

Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte
ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi
kuin seisomaan.

— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.

Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.

— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.

Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.

— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...

— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...

Lauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi
ankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla
koko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan
olevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.

Melkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti
ja luopui.

Viimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja
raskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa
oman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa,
vaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.

Meijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita
mihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle
oma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä
kerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin
taskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset
mökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka
meijeriin.

Maitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä
ja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma
itsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan
viehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.

Mutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.

Ja Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.

— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin
katseli häntä.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen,
ettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.

— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.

— Millä ehdoilla?

— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille,
paitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.

— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?

Ei muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.

— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?

— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.

— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.

— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko
hommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä
puuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan.
Usko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä...

— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.

— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu
liikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim.
rupeaa kernaasti yhtiömieheksi.

— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan
kauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa,
että liike käy kuin voideltu.

— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä
maidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.

Alpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.

— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman
sikiösi henkeä vastaan.

— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan
uraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia
joutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.

— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.

— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit
kymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä
uhkaa.

— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta
jymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle
alottelijalle.

— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.

— Vaikka mustilaiselle.

He nauroivat molemmat.

— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja
päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet
kumma mies.

He nauroivat taasen.

Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa.
Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien
seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin
ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja
asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen
torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään
hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia
oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja
velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää
parannuksia.

Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä
rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on
hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä
puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan
silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy
pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —

Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja
liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki
nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän
isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan
ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.

Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan
tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki
hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?

Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan,
oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen
taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan
synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään
toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista,
joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu
rauhattomalta ja rikolliselta.

Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.

Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla
pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan
tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi
kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa
lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja
kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia
oli vaikein sietää.

Sen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät
he ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin
ihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin
tummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja
valkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit
hiljaa hyväilevät aatoksia.

Ratkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen.
Tapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan,
joka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies
oli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan.
Esiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin
saakka, silmiinpistävän upeata.

— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän
viisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule
oikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava
meikäläisten kesken?

Hän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun
ei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan
rakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka
tuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.

— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa?
Ensimmäistäkö?

— Hyvä parasta, vastasi Jonni.

— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.

Sanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin.
Hän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle
tuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan,
koskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa
ei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä
korkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja
kaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin
verosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!

Viikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten
ja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti
lauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä
menoa arkin loppuun.

— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän
itsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.

Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi
ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja
kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen.
Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta
seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan
välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä,
sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö,
mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna
minulle anteeksi!

Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen
värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja
teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta
nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä
ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —

Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna
heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta
utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat
tyhjyyteen ja pimeyteen.

Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti
loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan
ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne
ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa
nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri
alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli
osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli
heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin
väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet.
Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen
tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte
siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen
puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta
kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan
maailmaa kumoon kaada.

Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat
häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia
vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan
kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa
pysähtymättä.

Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa
naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista
tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai
eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista
takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä
juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka
sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut
emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli
rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi
eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti
isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli
koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari
Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli
Maarian vaiheilla.

Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin,
joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät
eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea,
torpparin onnea.

Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein,
torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja
emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi,
toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua
Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja
tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ
tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin
matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja
arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja
yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.

Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika.
Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon
aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen
merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä,
minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä
olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä
rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa
vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni.
Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka
riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta
lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi,
vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja,
minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki,
mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on
torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka
olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —

Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä
tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli
lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause
löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe
sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki
pyhää taikaesinettä.

Ja nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää,
tarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta
helkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.

Ennenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän
itsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi
häneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen
taloon toi.

— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni
teeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet
istumaan tupakamariin.

Kummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen
vierailukäynti.

— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.

— Annahan kuulua.

— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.

— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen
hänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.

— Ostanpa kylläkin.

— Kenelle?

— Itselleni.

— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.

— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.

Kievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.

— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.

— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.

— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni
olevan tuohikontissa.

— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.

Kievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia,
vuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan
tekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen.
Hetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:

— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.

— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa
sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.

Kievari vaikeni.

— Etkä osta voitonkaupalla.

— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.

Taasen äänettömyys.

— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.

Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta
ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja
allekirjoitettiin.

Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun
luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku
tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli
kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi
samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen
niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin,
ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa
luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti.
Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta.
Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä
pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu.
Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni
viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja
nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös,
sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.

— Eliina, hyvää iltaa.

Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia
kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.

— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.

Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.

Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista
kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä,
mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin
seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään
ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö
lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan
tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos
olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät
hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.

Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa
kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän
vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin
tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.

— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.

— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.

— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti
takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa...

Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan
Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku,
joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään.
He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan
puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka
hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän
sitte virkkoi:

— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.

— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?

Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat
häiritsevästi.

— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle
anteeksi.

— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja
katkeralta.

— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen
menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja
pyydän anteeksi.

Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.

— Kävit siis rakkauskoulun.

— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen
pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen
ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa
pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.

— Mistä sen tiedät?

— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi
sinut.

Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli
kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.

— Seuraatko minua, sano.

— Seuraan.

— Seppolaankin.

— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.

Oli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän
rantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa
kimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua
vaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua
vaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden
laulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli
metsän rantamiin saakka.

Aamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:

— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.

— Ketä koskee asia?

— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää
hakemukseni H:n kappalaisvirasta.

Pastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon
ja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen
pakotuksesta.

— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.

— Miksi?

— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on
lyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä
vuoksi. Hän saa äänet.

— Oletko asiasta varma?

— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille
nousu on leikkiä.

— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..

Ja pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden.
Luuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa
suunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.

— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen,
joutuvat takuumieheni kärsimään.

— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.

— Sen minä teen.

— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.

Pastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla
lattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —

Kummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut
Seppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus
kasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen
isännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi
tunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.

Jos siinä sellaisia oli olemassakaan!

Talven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina
avioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien
seura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.

Heti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui
palvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin
perille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi
Jonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa,
tuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta
lattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan
entisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.




PIKKU ELINAN TÄHTI.


Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta
riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet
koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen
takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä
hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti,
alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen,
joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka.
Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä
rannalla joku talo ja talon mökki.

Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni
kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin
rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän
pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen
kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone,
joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.

Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan
oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata
lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus
sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita
vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi
muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen.
Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt
kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja
kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.

— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja
mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.

Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan.
Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla
ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti
aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen
mukaisesti.

Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään,
vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo,
avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi
tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli
kovin arka hoidettava.

Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse
hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta
semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä
joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka
päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli
hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka
tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko
tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä
silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi
kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei
tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan
kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista
kysymyksistä.

Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän
tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla
ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää
välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä.
Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti
Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat
tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen
alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää
sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä
ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun
ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja
kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka
silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut
käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä
päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea
kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan
pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ,
työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin
työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan
pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —

Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu
Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen
yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten
tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja
kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.

— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa
vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin.
En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.

— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.

— Selitähän se tarkemmin.

— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi
vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön
kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna
vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja
kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies
syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne
vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.

— Ja mitä jäi heille itselle?

— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.

— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä
hevosella.

— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän,
kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta
selkä oli mykkyrässä.

Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.

— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.

— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen
ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan
säästöjä.

— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on
ponnisteltu koko miehuuden elämä.

— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli
oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän
silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle
päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin
tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti
kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja
lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena
miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki
vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten,
kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.

— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan
väkensä?

— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani
loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan
kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön
muiden mukaan.

Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin
Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen
veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili
lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja
aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.

Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin
taikalyönnillä.

— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt
lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan
sanomalehtiä.

Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin
ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.

Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän
pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan
lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia,
Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni.
Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi
jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva,
taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä.
Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi.
Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan
pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:

— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te
yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä
Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä
nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.

Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat
valkeata mieltä.

— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.

— Kernaasti, vastasi Jonni.

Martin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.

— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin
kuljen, kysyi rouva.

— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.

— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.

— On se kai nähty lehdissäkin.

Seppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti
tunnusti:

— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.

— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli
piippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä
kirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna
kirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti
hän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.

-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?

Rouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:

— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin
tarina kerrotaan.

Jouluillallinen päätettiin virrellä.

— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa
ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.

He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa
oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa
vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein
samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.

Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:

— Minne teemme tädille sijan?

— Tähän lattialle.

Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa
viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut
naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat
kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut
julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat
tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki
isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina
rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin,
kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden.
Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta,
jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista
Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset
hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi,
jäi heille ainiaaksi.

— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta
surujen yössä.

— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.

— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.

— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.

— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.

— Ja sitte palaatte yksissä tänne.

— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon
muualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja
ties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella,
joka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän
kodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.

— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä
kunnallislautakunnan esimies.

Painuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva,
makuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei
ollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.

Loppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran
johto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja
oli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin,
nimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli
alotettu Hosun kylästä.

— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.

— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?

— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.

— Se oli mainiota.

— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia,
keräyslistat eivät tuota suurin.

Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia
tokasi:

— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?

— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin
tapasin Eliinan itkemässä.

— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.

— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu
suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan
kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren
maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen
ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta.
Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö
niin?

— Asumme hyvinkin.

— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman
yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät
eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän?
Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija.
Tahdotko että näytän?

— Annahan tulla.

Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja
takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien
heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen
ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että
sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi
nauroivat aivan tukehtuakseen.

— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona,
virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.

Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja
viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin
mukaan Eliinaksi.

Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja
renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta
naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä
tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin
lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli
kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat,
sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään,
kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli
innoissaan.

— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi
on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän
kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?

— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.

— Enkä Punakorvaakaan.

Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.

— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä
turnipsit, kakut..

— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.

— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.

— Sittepä tuo nähdään.

Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi
ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille
tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla
enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin,
sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka
poutasäällä.

Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.

— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat
katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein
hävettää omissa silmissään.

Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.

Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet
alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden
kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä
kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja
päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä.
Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta
tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut.
Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi,
illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut
hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola
vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä
jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi
vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.

— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen,
rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.

— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka
turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.

Päivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli
Eliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko
hymyili herttaisesti pilvien lomista.

— Mikä nyt on?

— Pikku Eliina on sairas.

Jonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.

— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.

He lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.

— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.

— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan,
mutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.

— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi
selvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku
lapset sairastavat.

Kehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket
hohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään
oikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin,
tuijottavaa ja terävää.

Mitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja
taivahan tähdet.

Välähti neuvo Jonnin mieleen.

— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.

Siihen korteen tarttui Eliinakin.

— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.

Hukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti.
Toivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon
kipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin
kulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi,
juokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole
hätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista
lajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin?
Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.

Juoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan
rapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.

Eliina kiirehti vastaan.

— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?

— Ei kumminkaan, luullakseni.

Ennallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien
tuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka
huohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.

— Onko nukkunut lainkaan?

— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.

Pantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa
punaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset
väsyivät, silmien tuije pehmeni.

— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja
hoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.

Keventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo
korkealla.

— Miten nyt on laita?

Eliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.

— Nyt on huonommin.

Päivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien
puna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.

— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.

Lääkäriin oli neljä penikulmaa.

— Lähde pian, kehoitti Eliina.

Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti
ilmaantui estämään.

— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.

Lähtijä taipui äidin tahtoon.

Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni
ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi
läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus.
Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe
suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli
sammunut ainiaaksi.

Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.

Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat
käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli
ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka
suunnalle.

Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä
oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine
vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat
nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka,
vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että
se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei
kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin
mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi
ensi hetkien suru ja katkeruus.

Hautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden
valtaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui
apumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.

— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli
Martti.

— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää
myöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja...

— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.

Toimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän
viimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui
meijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko
meijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku
syistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen
moitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä —
ja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä
vasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan
kuului moitteita ja tyytymättömyyttä.

— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään
voittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?

— Miksei käy? Ala vain kääntämään.

— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii
kuunnella.

— Kyllä työ kielen kouluuttaa.

— Ajattelin että jos sinä... sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan
surusi.

— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen
ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä
rientääkseni, taival on pitkä.

Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten
taisi.

Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui
ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset
lähtivät paluumatkalle.

Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla
muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä
ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa.
Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja
sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta.
Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti,
että veri oli pysähtyä kierrossaan.

Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka
oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä
entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään
suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut
lumivalkoisiksi kylmenivät.

Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen,
saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan
surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut
pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati
pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat
Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia
aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän
Eliinalle:

— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän
asuu.

Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot
näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.

— Tulehan katsomaan.

Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.

— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku
Eliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.

— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.

— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus
piirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta.
Häilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan
kehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt
ja hieronut unen silmistään.

Piirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli
onnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja
samalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja
muiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan
seinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen.
Tyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki
aistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa,
toinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli
paidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat
suortuvat tavoittelivat koskea —

Ankaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä.
Pääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin
Toivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin
ero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän
perustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin
toteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä
oli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen,
joku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka
oli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.

Ennen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan
kaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai
siten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova
synkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena
lähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin
saakka.

Kaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun
kylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.

Noin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.




RISTIINNAULITUN KUVA.


Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni
varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli
kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin
sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä,
mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja
melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat,
alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka
johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän
saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne
tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä
pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi
oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.

Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan
Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa,
kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa
ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen
hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin.
Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia
kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille
voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.

— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera
leipoi joululeipiä.

— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.

— Oletko milloinkaan itkenyt?

— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.

— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?

— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.

— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.

— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.

— Ja minkä vuoksi silloin itkit?

— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla
ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon
näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli
ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.

— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.

Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin
toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua
kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot
kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja,
ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta
ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä
oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty
nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan
eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin
mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu
kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.

Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven
iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin
sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista.
Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin
kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja
harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen».
Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain
keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma
viehätti laulajia suuresti.

Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja
lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka
huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni
aivan kuin sivumennen:

— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.

— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.

— Mikähän otettaisi?

Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis,
toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.

— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja
kuitenkin aito suomalaista.

— Lauletaan se.

Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu
helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä
enää tippunut tielle.

Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin
jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi
Jonni aivan vakavasti:

— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?

— Mutta mikä? arveli Eliina.

Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden
perusteella.

— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä,
kuten juolahduksen yllättämänä.

— Tosiaankin, lauletaanpa se,

Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti
hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja
laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.

Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti
nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi
jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.

Se paljasti petoksen.

— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.

— Ei me palkan eteen... kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.

— Omiksi iloiksemme vain...

Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni
neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään
joutunut.

Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja
kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka
hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat
olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja
vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja
kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa
täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.

Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa.
Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin,
kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat
perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli
kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin
oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua
talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti
kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.

Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.

Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui
Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo
vaikeroi taudin käsissä.

Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta
ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset
ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti
saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat
päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei
voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat
punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi
ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus,
silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.

Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä
päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte
hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän
taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi
vakavammat leikit.

Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe
tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan
puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja
tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen.
Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan
tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä.
Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti
kirkkaasti. Loisti! Loisti!

Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot,
lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi
arasti:

— Onko enää toivoa?

Lääkäri viivytteli vastausta.

— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden
lyömään aamulla, jää hän eloon.

Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä
riuhtoili sairas.

— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.
Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.

Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä
lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.

— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei
auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.

Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui
polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.

Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli
hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta
Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.

Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui,
ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan
täysin tajuissa.

Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran
valveuduttuaan kysyi sairas:

— Elääkö Toivo?

— Elää.

— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.

Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni
jo nukkua.

Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen
pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..

— Tunnen että kuolen.

— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti
yhä olemaan sairaan poikansa luona.

— Kuolema kauhistuttaa.

Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä
lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa
ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli
sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa
ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset
mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka
ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin
lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen
askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta
sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni
oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen
puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen
harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut
naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen
inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte?
Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen
maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja
kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin.
Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli
alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin)
vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään
pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään
pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman
kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen
rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi
sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana.
Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni
toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se
mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää
järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin
peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi
alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen
johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.

— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.

Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja
läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun
lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: _minä olen tie, totuus ja
elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani._

Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli
pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen
lempeän äänen: _minä olen tie, totuus ja elämä_. Mitä rauhaa ja
tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi
vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun
kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.

— Ei kuolema enää kauhista.

Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu
yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys,
toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen
rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja
hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan
oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —

Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista
jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua
hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan
nuottiinsa.

Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.




SATOA.


Kievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa
joutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski
holhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta
sen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei
toisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.

Kymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan
eroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja
säälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan
toinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen
ja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken
syyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle
ohjaamaan.

Onhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin
juoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.

Veikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse,
mutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät,
niin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri,
astutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan,
ennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se,
eläkä syytä minua.

Minkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän
saakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat
tarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä
kieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti
jo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte
muuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija
enää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari
matalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle
asioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi,
joko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.

— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.

— Matti ei saa taata yhtään penniä.

— Onpa emäntä kova.

— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.

— Niin sanotaan.

— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet.
Teidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin
muitakaan.

— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä
leikiksi uhkaavan pilven.

— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi
myötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin
että olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.

Tuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille
ja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka
niitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin
ajatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko
elämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti,
masenti, kirveli ja painoi häpeään.

Paluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin
kulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi
viitenä kappaleena.

Mutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä
lupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika
talveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä,
sitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni
seppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.

— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan
Eliinalle. Tulethan mukaan.

— Tulenpa hyvinkin.

Iltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui
Seppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty
ja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:

Ettepä arvaa missä asioissa liikun.

— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.

— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.

Loppu on se, että velkakirja reilataan.

Seurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen
painokkaasti:

— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.

Jonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.

— Neljäkymmentä tuhatta.

Kallen kasvoilta katosi huolien varjo.

— Ethän syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.

— Aivanko kohta?

— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.

Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian
istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni
meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen,
tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui
vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia,
kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja
emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.

— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.

— Mutta johan se oli suostuttu asia.

— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua,
menkää...

— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.

— Vieritän taloni ennemmin järveen.

— Sinne se vierii vierittämättäkin.

Harmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:

— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät
Kaislaan yöksi.

— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.

Eihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän
syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä
kaupan täytyy tapahtua.

Jonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja
Aarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen.
Kallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista
tuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.

— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen
eikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.

— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.

— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka
eivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen
samassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee
metsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika
paikata Aarne velattoman talon isännäksi.

— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika...

— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.

— On aina kaatanut minua.

— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.

— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.

— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa
koskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää
osattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.

Kievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.

— Aika tekee työtään väsymättä.

Aamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon.
Ehdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi.
Suullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus
kuukauden kuluessa. .

Kun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä
kauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan
talo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla
Eliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen,
kauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja
sen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.

— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi
ilmi, että hän oli huolissaan.

— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.

— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen
käytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua
ja iltaa.

— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola
tarjoo miehelle työn.

— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos
köyhdymme.

— Pelkäätkö köyhyyttä?

— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin
hyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen
torppariksi, tuntuu kauhealta.

— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan
kuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.

Ja Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa
luonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä.
Vuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein
karvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi
vuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin.
Jonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen
mehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen
asiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee
joulua.

Vasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola
siirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan
muuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti
Jonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte
viimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja
uusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen
koivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä
silmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat
nyökkäävän iloisesti:

— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!

Mutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan
rakennuksille.

— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin
äkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt
kasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.

— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään,
ennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.

Harmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat,
levisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen
punaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli
saavuttu perille.

Jo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut
pitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja
puhtaan luonteensa vuoksi.

— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni
on minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi
puoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon
toisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden
kunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.

— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.

— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.

— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin
pikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.

— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin
toimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt
jo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin
huilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen
kantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten
toivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.

— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.

Kuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin.
Ja kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.

— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri
maailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista
kylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa,
mutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna
lentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.

— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku
koreesti tasajakoon.

Jonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa
silmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta
sitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt
nuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä,
vaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.

Keskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta
turhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa
luiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten
Josua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken.
Luisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.

— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset
menot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti
asemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää
uutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin
kuusikymmentä tuhatta.

Tahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä
vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri
tahoilta.

— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna
toimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku
joutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa.
Valitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian.
Tuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia
varten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa
ensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.

Ehdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui
Pesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan
ja virkkoi:

— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan,
kesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni
suuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.

Innokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.

Pitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori
Jonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:

— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä...

— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi
vuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.

— Kuntalaisia, isäntiä.

— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on
tehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut
kuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty,
kirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa
ovat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään
isien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli
heidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit
sinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen
alkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan.
Seuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi
kotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli
jaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa
heräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut,
jotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti
veriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun...

— Jo riittää.

— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina
hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli
jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin
kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa
mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani
viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja
tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin
hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja
Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan
renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni.
Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät
lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi,
vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja
vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui
Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin
keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä
saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä.
Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet
minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo
opettaneet minua...

Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään
nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet.
Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet
muodot vaativat uusia miehiä —

Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina
väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen
hetkenä.

Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti
niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa
kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli
kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä
uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun
lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!




KUNNIAVIERAANA.


Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin.
Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin
elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa.
Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni
kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä
oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan
tavallista tiheämmin.

Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja.
Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset
välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla
luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin
muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu
ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin
innostuksen hetkenä.

Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka
Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden
vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa
yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi
kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia
Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.

Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli
Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä
vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa
istuessaan.

Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e.
Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön,
esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen
onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei
se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi
harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun
tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:

    siis kultasi, hopeasi hylkää
    ja hankkios sydämmeesi kultaa:
    maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi,
    nuo kultasi, hopeasi olkoon.

Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen
iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine
kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään
mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin,
kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa
haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat
ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista,
hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta.
Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi
vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi
jonkun lauseen illan kunniaksi.

Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli
esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä
äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä
elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut
ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen
sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä
tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä
korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku:
ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot
pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan.
Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden
läheni sielu pelastajaansa.

Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen
elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina
puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen
kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista,
tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä
kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa,
se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna
jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän
jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys.
Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä
helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä,
ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se
riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen.
Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.

Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset,
sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen
elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi
lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö
vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko
onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki
peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain
pimeyttä. On vain toivottomuutta.

Silloin kuuluu lempeä ääni: _minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan
tule isän luo, vaan minun kauttani._

Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja
pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt
uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä
ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin
rientää ahdistettua vastaan.

Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen
minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän
toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo
se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava
tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.

Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin.
Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä,
mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä
ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa
nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee
toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein
ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.

Tulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja
suuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden,
jota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi
mitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton,
kaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä
myrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.

Tuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen
lauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa
yhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina
hymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka
vaikutti väkevästi.




KANSAN MIES.


Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin
hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti
toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta
juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia
ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi
ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun
Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina
huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan
niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden
vaskilantin yhteenlaskemisesta.

Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin
kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja
kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon
haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa
päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.

Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen
vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella
tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla
isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä
pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta
nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi
Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä
karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin
kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät
havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan
työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni,
jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle,
jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen
anteliaisuuteen.

Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli
suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä
keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään
nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut
myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt
ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon
tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään
Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko
vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.

— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin
hengellisiä alttiiksi.

— Se kostaa vasta käsin.

— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita,
sika...

— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.

Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen
räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni
istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset
pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys
taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja
asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut
silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron
suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.

— Hulivili rahaksi, muu ei auta.

Jonni säpsähti.

— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.

— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan
rahaksi.

Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu
Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan
nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei
Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan
aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.

— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka
suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.

— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.

Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä
huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan
mukaan Jonnikin tottui nimeen.

Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja
kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.

— On raskas luopuakseni siitä.

— Varsoohan Tippa keväällä.

Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä
vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet,
panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.

Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun,
ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan
pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja
terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä
lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän
tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän
kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana.
Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä
niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään.
Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti
Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa
ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli
heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren
puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun
puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika.
Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena
kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina
ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan
etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan.
Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi.
Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta
hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin
turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin
puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa
yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.

— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri
velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa
vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon
pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä
ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.

Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo
valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin
sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni
pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä
heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin
antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä
varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden
sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja
Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä
muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.

Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä
vireillä.

Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien
kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä
työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut
tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta.
Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja
pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto
epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys
ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä
tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi
muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti
suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään
kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen
lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia,
villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja
juoksemassa.

Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen
tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen
elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa
viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa
kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä
asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo
ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni
tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan
isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja
kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita
ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari
semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan
laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat
varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta
olivatkin toisarvoisia.

Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean
laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan
kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset
maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.

Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan
talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan,
hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja
järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan,
jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi
hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa
aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa
jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —

Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla
tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion
palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa
kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni
pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo.
Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin
liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä
kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen
kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia
kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.

Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali.
Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui
ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli
kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa
oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui
naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari,
joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen
puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla,
valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi
Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen
vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria
ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi
ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa
naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt
vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän
kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut
muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken
paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi
oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli
Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin
keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin
kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi
vetää esiin piilostaan.

Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana
ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen
luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään,
ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On
melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme
ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden
kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin
vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan
vaalitilaisuudessa.

Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun
ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä
vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei
mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä
lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.

Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen,
varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan
nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat,
ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja
allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.

Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin
yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei
käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja
tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja
jokapäiväisimmästa asiasta.

Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä,
ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:

— Ketä aiotte äänestää?

— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.

— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?

— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.

— Mistä sen tiedätte?

— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran
ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.

— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat
häntä. Se on tietomies ja taitomies.

— Kyllä mies tunnetaan.

Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa.
Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän
omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän
muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon,
jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta
muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota
käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada
kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin
ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin
vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin
tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu
ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen
nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai
ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että
hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin
kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —

Tipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen
jälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli
edistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään
työntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku
muukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:

— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta
valtiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata
viljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian
ulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat
minulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä
olen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri
sinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo
useinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista.
Nuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet
sinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi
taivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus
ja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan
vuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja
rikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi,
tähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin
minun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut
tähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän
kouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies.
Sinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi,
sinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja
suruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä
ja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen
elämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä
ja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman
paremman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme
valtiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että
vanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle
suuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta
askeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen
harrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä
karaistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii
maankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa
kohti.

Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko
puhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat
entistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen
eleitä.




JALON ELÄMÄN SYNTYSANAT.


Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut
jo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän
helmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin
tihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi
roimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat
laukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa
väsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut
säveltä.

Jonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja
rakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut
kääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin
sydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi
kotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti.
Tarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän
työntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset,
masennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina,
kuten olisivat eilen tapahtuneet.

Liisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.

— Joko on kuolema käynyt?

— Jo kävi.

Liisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko
veti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna
kunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi
joutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.

Kirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja
alkoi udella:

— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?

— Ei ole pyhä, vaan vanha Taivonen on kuollut.

Poika oli kotvan vaiti, mutta jatkoi sitte:

— Isä, kuoletko sinäkin?

— Kuolen.

— Miksi sinä kuolet?

Jonni jäi vastauksen velkaa.

Oletko sinä nähnyt kuolemaa?

— Olen.

— Onko äitikin nähnyt?

— On.

— Onko sillä rikkinäiset sukat?

— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.

Pojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet,
ruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon
suoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja
tähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja
sillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.

Jonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.

Ja tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset
kasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan
ilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan
voinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen
tunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman
rinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja
välinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen
sisimpään.

Ja sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä
se oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki
sulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä,
silmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja
kumaraisessa niskassakin.

Sen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia
keksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.

Mutta tähti ne sanat keksi.

Ne olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon.
Korkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki
julistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta
kasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.

Niitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä
sanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin
toteutettuja.

Ne kolme sanaa olivat:

    _minä rakastan ihmisiä_.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN MIES ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.