Oli kerran nuori tyttö : Romaan 1910-luvun Helsingistä

By Elsa Soini

The Project Gutenberg eBook of Oli kerran nuori tyttö
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Oli kerran nuori tyttö
        Romaan 1910-luvun Helsingistä

Author: Elsa Soini


        
Release date: August 26, 2026 [eBook #79458]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1955

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79458

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLI KERRAN NUORI TYTTÖ ***
language: Finnish




OLI KERRAN NUORI TYTTÖ

Romaani 1910-luvun Helsingistä


Kirj.

ELSA SOINI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




I.


Hänestä se oli hauskaa, niin hirveän hauskaa. Hän heilutteli käsiänsä
kulkiessaan ja hyräili itsekseen — sellaista sävellyksetöntä hyräilyä,
millä iloiset tyttölapset naamioivat epämusikaalisuutensa itseltäänkin.

Pari tuttua herraa tuli vastaan. He kohottivat nopeasti ruskeita
huopahattujaan, ja katseiden kirkastuessa heidän keskustelunsa
sekaantui tuokioksi.

Marjatta ei jäykistänytkään suutansa tervehdyshymyyn, sillä hän arveli
entisen ilmeensä pukevan häntä paremmin. Ja toinen herroista oli Birger
Valli.

Marjatasta oli todella niin hauska mennä pukemaan Mairea hänen
ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Voiko ajatella mitään sen hupaisempaa —
lukuunottamatta omaa pukeutumistaan omiin tanssiaisiinsa.

Oh, portaat olivat kapeat ja korkeat, ja alaovelta aina viidenteen
kerrokseen asti tuoksui kaalisopalle ja jollekin salaperäiselle.
Marjatta astui kaksi askelmaa kerrallaan, kunnes huohottaen seisoi
ovella, jonka lukemattomat, nastojen jättämät pikku reiät kertoivat
hänelle omaa tarinaansa, jonka todenmukaisuutta vahvisti kolme jäljellä
olevaa vaatimatonta nimikorttia.

Hän soittaa romisti kelloa ja siinä odotellessaan tavaili kortteja.
Tilly Valanne — hassu nimi tuo Tilly, kunnes siihen tottuu — Bertta
Sandberg, fil, kand. — Maire Pero. Kas vaan, Maire on hankkinut
itselleen oikein nimikortteja, ja hienoja ovatkin! Kukahan on ollut
mukana tilattaessa? Kerttu Palovaara varmaankin. Hän »ymmärtää»,
väittää Maire.

Mitä ihmettä he viivyttelevät noin?

Marjatta soitti vielä kerran, kopisti kirjelaatikkoa ja lopuksi vihelsi
avaimenreiästä.

Hän oli kärsimätön ja tahtoi päästä käsiksi työhön. Hän rakasti
tanssiaisiinlähtötunnelmaa — steariininhajua peilin edessä palavista
kynttilöistä, hujan hajan viskattuja vaatteita, valkosukkajalkoja
punaisissa tohveleissa, torilta-ostettuja kukkia silkkipaperiin
käärittyinä pesukannussa, hermostumista, hikisiä poskipäitä, loistavia
silmiä ja värähteleviä käsiä. Kuinka _lupaavaa_ tuo kaikki olikaan!

Hänen täytyi hymähtää itsekseen.

Mutta miksi ei Marjattakin tänään lähtenyt tanssimaan?

Niin, hänhän oli tullut vanhaksi, eikä se sopinut hänelle enää.

Mutta eihän Maire ollut kuin neljä vuotta häntä nuorempi, ja mitä on
neljä vuotta ihmisen elämässä?

Neljä vuotta — se on iäisyys asetettuna kahdeksantoista ja
kahdenkymmenenkahden välille, se on maailmanmullistus nuorelle
ylioppilastytölle.

Kahdeksantoista — siinä on keltanokka: luennot, Ekberg, ylioppilaslakki
kallellaan, suorat suortuvat lentäen tuulessa, pikkujoulukomiteat,
vinot kannat, samanlaiset pitsikaulukset samanlaisissa tummansinisissä
kävelypuvuissa ja Y.L:n tanssiaiset — tai ennen kaikkea juuri Y. L:n
tanssiaiset.

Marjatan täytyi ääneen naurahtaa tuolle muistolle.

Ja kaksikymmentäkaksi — silloin jo ihminen herää, silloin on ylioppilas
tullut _vanhaksi_ eikä enää käy Y.L:n tanssiaisissa.

Ja Marjatta nauroi yhä iloisemmin, sillä hänestä oli vain hauskaa
vanheta tällä tavoin.

* * *

Marjatta ryskyttää ovea. Viimeinkin syttyy sähkö eteisessä. Tilly
tulee aukaisemaan punaisenkirjava kauhavanhuivi hartioillaan. Se onkin
ainoa lämpöväri koko hänen olemuksessaan. Hänen hameensa ovat aina
tummansiniset, kaulukset korkeat, hihat pitkät, kengät matalakorkoiset.
Huolimatta Marjatan ainaisista kehoituksista, rukouksista ja
todisteluista on hänen vaaleanväritön mutta suurenmoisen runsas
tukkansa kammattu kireästi ylöspäin, niin että jo muutenkin korkea otsa
näyttää ihan kiiltävän pingoituksesta. Piirteet ovat aivan tavalliset,
huulet kapeat ja verettömät, mutta hänen ystävättärensä selittävät,
että noiden vesiharmaiden, ripsettömien silmien viisas katse, joka
toisinaan voi pehmetä helläksikin, saattaa heidät aivan unohtamaan
kalpeiden kasvojen arkipäiväisyyden. Mutta Maire puolestaan väittää,
että Tilly on todellinen vanhanpiiantyyppi, ja hän taitaakin olla
oikeassa, vaikk’ei Tilly vielä ole täyttänyt kahtakymmentäkahdeksaa.

Mutta Marjatta ymmärtää Mairen niin hyvästi. Maire tahtoo vain
huvitella, ja Tilly tahtoo vain tehdä työtä. Ja Tillyllä on
periaatteita ja mielipiteitä joka asiasta ja joka ihmisestä, ja
arvostelukykyä ja -halua, eikä hän suinkaan pane kynttiläänsä vakan
alle siinä suhteessa. Hän on suorastaan häikäilemätön, sillä hän
tietää, etteivät ihmiset yleensä pidä hänestä, ja hän uskottelee
itselleen, että se onkin hänestä yhdentekevää. Mutta hänen lähimmät
ystävänsä tietävät, että hänellä on kultainen sydän.

»Luulin, että tantta menisi avaamaan, mutta se näkyykin smiitanneen
kyökin kautta. Terve mieheen muuten! Olipa hyvä, että tulit, Marjatta.»

Marjatta huomasi ukkosta olevan ilmassa, mutta ei kysynyt mitään,
paiskasipa vain kättä Tillylle, veti päällystakin yltään, loi
silmäyksen pikkuruikkuiseen peilipahaseen eteisen laikkuisella
seinällä, ja potkaisten vanhan sovinnaistavan mukaan vasemman
ovenpuoliskon selälleen pisti päänsä sisään tyttöjen »paratiisiin».

Mutta eipä siellä ollutkaan valoa kattolampussa, kynttilöitä peilin
edessä, valkoisia alushameita ja hurmaavaa epäjärjestystä.

Ei, huone oli oikein ikävän siisti, paitsi toisen ikkunan alla olevaa
pöytää, jota peittivät lukemattomat paperilaput hujan hajan kirjojen ja
vihkojen alla ja päällä ja parilla viereen vedetyllä tuolilla. Näkyi,
että Tilly oli noussut suoraan työstään avaamaan ovea.

Toisen kirjoituspöydän ääressä istuu liikkumattomana, selkä oveen
päin, sormet korvissa Maire paksu kirja edessään. Hän lukee ja lukee
kääntämättä sivuakaan, mutta niin hartaasti, ettei huomaa Marjatan
tuloa, ennenkuin hän laskee kätensä kirjalle.

»Kas päivää, Marjatta!»

»Mitä tämä merkitsee, Mirri? Kello on kohta seitsemän, etkä sinä ole
vielä alkanutkaan pukeutua.»

»Anna minun olla, en minä viitsi mennäkään tänään.»

»Oho!» Marjatta katsoi kysyvästi Tillyyn.

»Pentu on pahalla tuulella.»

»Pahalla? Mirri, Mirri, etkö sinä tiedä, että se on suuri synti?»

Mutta Maire oli jo ehtinyt uudelleen painaa päänsä kirjan ylitse.

Marjatan katse kysyi tarkempaa selitystä. Tilly oli tarkkanäköisenä
kuten aina arvannut, ettei tätä pulmaa kädenkäänteessä selvitetä,
huokaissut alistuvasti, asettanut mustepullon, paperiveitsen,
rintasolkensa y. m. pöydältä saadut pikkuesineet lappujensa painoksi,
kietoutunut lujasti liinaansa ja sovittautunut päättävästi keinutuolin
syvyyksiin. Keinutuoli retkahti peloittavasti taaksepäin ja jäi siihen
liikkumattomana kenottamaan.

Marjatta huomasi tästä, että asia oli jo loppuunpuhuttu huonetoverien
kesken ja että Maire oli joutunut alakynteen, vaikk’ei taipunut. Nyt
oli siis Marjatan vuoro toimia.

Hän äkkäsi aamua varten valmiiksi asetetut puut uunissa, sytytti ne
viidennen tikun raapaistuaan, heitti sohvatyynyt valkean eteen ja
odotti.

Tuli räiskähti iloisesti. Jo toisella räiskähdyksellä Maire kääntyi
tuoleineen jyrkästi ympäri, löi kädellään pöydänlaitaan niin että teki
kipeätä, vaikk’ei hän sitä kehdannut näyttää.

»Raakamaista!» hän sanoi.

Taas hän pyörähti ympäri, peitti uudelleen käsillään silmänsä ja oli
lukevinaan.

Mutta Marjatta oli ehtinyt kuulla surkean värähdyksen hänen äänessään,
työntyi pitkälleen lattialle käsivarsiansa varaan, tyyny leuan alla, ja
kutsui:

»Maire!»

Ei vastausta, pieni nykäys vain niskassa.

»Maire, tule tänne!»

Hiljaisuus.

»Älä viitsi, Marjatta. Maire on kana.»

»Onnellinen hän, tule nyt, tipu!»

Äkkiä Maire nousi. Tämä tyyli alkoi jo väsyttää häntä, mutta vielä
oli selkä aika jäykkä ja leuka eteenpäintyöntynyt hänen istuutuessaan
tyynylle uunin kylkeen. Marjatalla hän ei aikonut ottaa vastaan toria,
ei aikonut!

»No? Miks’et jo rupea pukeutumaan?»

»Minä en mene sinne.»

»Miksi et?»

»Kerttukin on nyt pyydetty, enkä minä voi mennä yksinäni.»

Keinutuoli heilahti, ja Marjatta näki Tillyn ankarien huulien aikovasti
avautuvan. Siinä oli siis tuo arka kohta. Mutta Mairella tuntui olevan
itku kurkussa, jonka tähden hän kiiruhti väliin:

»Entä Anni Varala?»

»En minä tahdo. Hän on niin — niin ruma — ja huonosti puettu. Ei kukaan
tanssi minun kanssani. Kaikilla muilla tytöillä on kavaljeerit, enkä
minä ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa.»

Ääni rupesi aivan katkeamaan.

Marjatan täytyi kätkeä pieni hymy käsivarteensa. Mikä hirveä
onnettomuus! Maire ei ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa!

Sitten hän taas nosti päätänsä.

»Äläs huoli! Ostetaan pähkinöitä ja marmelaadeja, kutsutaan tytöt tänne
ja pidetään oikein hauskaa! Minä hassaan puolen kiloa halvaa. Tiedätkö,
mitä se on?»

»Risiiniöljyyn kastettua muurpruukia, kyllä minä tiedän. Mutta muuten
olet oikeassa. Viidessä minuutissa olen päässyt L:n loppuun, sitten
olen valmis ja vapaa kevytmielisyyksiin.»

Tillyllä oli tarkka työjärjestys, josta hän ei hiventäkään tinkinyt,
vaikka maailma olisi hukkunut. Nyt hän astui sähkönappulan luo, ja
kirkas valo iski silmiin varjottomasta lampusta. Mutta Mairen suunnalla
oli epäilyttävän hiljaista.

Maire istui edelleen kädet polvien ympäri kiedottuina, selkä suorana
katsellen ripsiensä lomitse tuleen, joka hienosti punasi hänen pyöreää
leukaansa ja sileätä otsaansa.

Ja Marjatta huomasi, että hänen keltainen tukkansa oli kampaajan
taidokkaasti muovaelema ja että hänen huulensa vavahtelivat, ja
ymmärsi, ettei näitä tanssiaisia voinut mikään korvata, ja että Mairen
sydän oli murtumaisillaan, kun »kaikki muut tytöt» olivat pyydetyt,
mutta hän oli jäänyt huomaamatta. Ja Marjatan sydän heltyi.

»Voinhan minä tulla sinun kanssasi.»

Mutta sekään naula ei vetänyt. Maire käänsi häneen surkeat
sinisilmänsä, ja nyt vasta Marjatta oikein käsitti, miten syvästi hän
oli haavoittunut.

»En minä mene, en missään tapauksessa.»

Nythän Marjatta muistikin. Ei ollut sen suurempaa köyhyyden todistusta.
Hänhän oli jo _vanha_ siivetär. Ja kuitenkin hän oli Mairen _ihanne_
ja _jumalatar_. Hänen mielessään liikkunut aatteenpoikanen alkoi saada
määrätyn muodon. Täytyihän Mairen päästä noihin tanssiaisiin, Marjatta
julisti aina, että jos me voimme torjua ystäviltämme pienenkään
vastoinkäymisen, on meidän se tehtävä, sillä elämä on täynnä sellaisia
suruja, joihin ei ystävän apu pysty — tämän jälkimmäisen totuuden hän
oli oppinut kirjoista eikä suinkaan omasta elämästään. Ja Birger oli
ilmeisesti ollut matkalla kotiin päin. Marjatta juoksi puhelimeen. Ovi
oli jäänyt raolleen, ja hänen täytyi sovittaa sanansa varovasti. Tilly
ei hyväksynyt vallattomuutta, ja Marjatta oli ikävän arka äänettömälle
kritiikille. Mutta Birger, hän sai puhua omalta kirjoituspöydältään
mitä tahtoi. »Tanssia — tietysti minä jumaloin tanssia — miltei yhtä
paljon kuin sinua itseäsi — tänään — Herra taivaassa, mikä kanan
muisti — en minä tanssi keskiviikkoisin — aivan kuin söisi livekalaa
juhannuksena — nuori neiti Pero — tietysti hurmaava — nuoret tytöt ovat
aina hurmaavia, ikäviä jos ovat tyhmiä, ja nenäkkäitä jos ovat viisaita
—» Marjatta loukkaantui. Oikeastaan loukkaantui, tai hänen olisi
pitänyt loukkaantua aina Birgerille. »Hyvästi sitten — anteeksi että
vaivasin.» Marjatta painoi torven nopeasti koukkuun kesken Birgerin
vastausta. Birger olisi omasta puolestaan jatkanut vielä kauan. Puhelin
oli niin miellyttävä ja hienotunteinen seurusteluväline. Ei tarvinnut
rasittaa kasvojaan eikä ottaa huomioon keskustelutoverin häiritseviä
huomautuksia. »Haloo!» Torvi oli taas Marjatan korvalla, eikä yhteyttä
oltu vielä katkaistu. Birger oli huomannut Marjatan poistumisen, ja
hänellä oli ilmeisesti hyvä halu kuluttaa aikaa. Ääni ei ollut niin
murhaava kuin äsken. »Vai pitäisi minun siis tulla paimeneksi Y.L:n
tanssiaisiin, nyt kun juuri olen parhaalla työtuulella — sinäkin
teet työtä? sehän on mielenkiintoista ja niin pukevaa sinun iälläsi
—» Näin olisi Birger jaksanut veistellä miten kauan hyvänsä, mutta
Maire oli tullut ovelle. »Juu vai ei?» »Mitä annat jos tulen?» »Mitä
vaan.» »Alkuperäisen runokäännöksesi Walter von der Vogelweideen vai
suudelmanko?» Tuota ei Birger olisi rohjennut silmätyksin. Ja tietysti
hänen piti taas pilkata Marjatan työtä. »Molemmat.» Marjatta vapisi
kärsimättömyyttä, ja Maire seisoi ihan vieressä. »Kello kahdeksan
tulen siis hakemaan. Mutta olekin valmis, etteivät kiharani oikene.»
Marjattaa jo kadutti itsepäisyytensä ja harmitti koko homma. Taas tuli
valvotuksi yö ja huomenna oli kiire ja Birger oli taas ollut koppava.
Mikä _panikin_ hänet noin puhumaan! Mutta Mairen kasvot hohtivat, ja
Marjatta ilostui. Kannattihan se hänen tähtensä, Mairen ensimmäisten
tanssiaisten tähden. Marjatta leppyi itselleen yhtä nopeasti kuin
oli suuttunutkin. Maire oli niin huvittava. Hän hypähti riemusta
kuullessaan heidän todellakin saavan kavaljeeriksensa Birger Vallin.
Eihän hän tosin ole Y. L:läinen ja onhan hän tosin sangen vanha,
mutta hän on sensijaan ja ennen kaikkea juuri Birger Valli, ja Kerttu
sanoo, että Vallin seurassa esiintyminen merkitsee aatelislyöntiä.
Hän _näkyy_ aina, ja hänen naisensa näkyy myös. Ooh, nyt hän näyttää
tytöille tulevansa Birger Vallin kanssa tanssiaisiin. Kenties he
luulevat, että Valli on hänet itse valinnutkin. Hän, Maire, ei ainakaan
ota heitä siitä harhaluulosta. Eikä hän vain myönnä, että Valli
olisi vanha — onko nyt kaksikymmentäkahdeksan mikään ikä? ja hän on
kohta tohtori. Ja Kerttu sanoi, että hän käyttää silkkisukkia. Mutta
sydämensä syvyydessä Maire toivoo kuitenkin saavansa illalla tanssia
niin paljon, ettei hän tarvitsekaan mitään vakinaista seuraa. Se on
sittenkin kaikkein hauskinta. Oi on, on! Ja hänen mielessään keinuu jo
valssi, ja kuin siivillä leijaa hän pukuaan kootessaan. Ei hän huomaa,
että Tilly on saanut päivätyönsä tehdyksi, että Marjatta on saattanut
hänet eteiseen ja nyt palannut Mairea auttamaan. Marjatta, hän nyt
vain seisoo ja nauttii. Nythän onkin huoneessa sotku ja sohina, jota
hän äsken kaipasi, on valkeat kengät pöydällä ja mustat sohvalla,
ja kaiken yllä lepattelee kaksi keltaista kynttilänliekkiä. Hän
ojentaa lukkoneulan täällä ja sukkaparin tuolla ja pyörii kuin hullu
ympäri huonetta etsiessään Mairen laukkua, joka ei sisällä muuta kuin
reikäompeleisen nenäliinan, jonka kulmaan tipautetaan pisara hajuvettä,
ruskean nahkakukkaron ja kaksi avainta, kun se viimein löytyy lampussa
riippumassa. Ja sitten on tyttönen valmis. Marjatta lepää sohvalla
hänkin raukeana kiireestä ja katselee tansseihin-lähtijää. Hyvä hän
on, varsin hyvä, valkea, vaalea ja punertavan pehmeä. Kengät ovat
valkeat ja sukat, hame on valkea, valkea silkkinauha vyöllä, valkeat,
kapeat käsivarret, valkea kaula, josta ei näy kuin pienen pieni viaton
kolmikulma, ja valkea nauha komeassa tukkalaitteessa. Niin — tuo
tukka. Marjatta taistelee kauan itsekseen sen takia, mutta muistaa
Birgeriä eikä sano mitään. On Maire jo ilmankin tarpeeksi viehättävä.
Marjatta siristää silmiään ja sipaisee kielensä kärjellä ylähuultaan,
mutta mikään ei auta. Kun Maire ottaa pari valssipyöräystä, _täytyy_
hänen sanoa se. »Maire —» »Mitä, Marjatta?» »Saanko minä kammata
sinut uudestaan?» »Mitä kummaa?» Maire loi peilissä hämmästyneen
katseen hienoon taideteokseen. Hän raukka ei tietänyt, miten huonosti
muodikas, mahtava kampaus soveltui hänen kehittymättömään vartaloonsa
ja kulmikkaisiin voimistelutyttö-liikkeisiinsä. Hänestä se oli kovasti
sievä. Mutta nyt ei Marjatta voinut enää peräytyä. Maire taisteli
rohkeasti tukkalaitteensa puolesta, mutta mikään ei auttanut. Hänen
täytyi istahtaa peilin eteen, joka oli niin pieni ja niin korkealla,
ettei hän nähnyt muuta kuin kappaleen tukanrajaansa istuessaan
matalassa nojatuolissaan. Marjatan taitavat sormet nyppivät nopeasti
pois nuo lukemattomat neulat, irroittivat verkon, joka oli painanut
kullankimalteiset pikkuhiukset aivan lakoon, suorivat kampaajan
sotkemat röyhelöt ja päästivät paksun tukan valloilleen. Sitten hän
silitti hiukset pehmeiksi laineiksi päälaella, palmikoi ne kahdeksi
palmikoksi, jotka äskeisestä käherryksestä olivat puolta paksummat
kuin tavallisesti, kietoi ne notkeasti pikku pään ympärille, kiinnitti
ne tottuneesti pitkillä neuloilla, asetti tuoreen ruusun kummankin
korvan juurelle, työnsi Mairen luotaan ja huokaisi helpotuksesta ja
ihailusta kuin ihminen, joka on saanut suuren voiton itsestään. Ja nyt
seisoikin Maire siinä niin sanomattoman somana, nuorena ja onnellisena.
Hän heitti päähänsä kevyen, valkean villahuivin, otti ylleen ulsterin,
veti kenkäinsä päälle paksut valkeat sukat ja päällyskengät, ja niin
sitä lähdettiin. Marjatta pukeutui paljon rauhallisemmin. Mitäpä hänen
pukeutumisestaan olisikaan sanottavaa? Joka osa solui niin sievästi
paikalleen. Jo vuosia sitten hän oli oppinut kiinnittämään tukkansa
ainoalla oikealla tavalla, jota ei tanssiaisiinkaan uskaltanut muuttaa.
Pari keikailevaa kiharaa vain kähersi entisten lisäksi hyväilemään
ruskeahkoa poskeaan, ja sillä hyvä. Maire seurasi aroin silmin hänen
puuhiansa. Nyt vasta hän huomasi valkeiden sukkiensa olevan vain
pumpulia, ja nyt hän vasta oikein ymmärsi, että Marjatassa todellakin
oli »jotakin», kuten Kerttu sanoo. Kas, kuinka hame valahti hänen
yllensä. Hän mahtoi kuulua niihin, joiden vartaloa kaikki kaunistaa.
Maire sanoikin sen hänelle. Mutta Marjatta vain naurahti ja heilautti
hieman kopeasti päätään. Hän tiesi varsin hyvästi, etteivät tädit
milloinkaan hänelle päivitelleet nykyajan kureliivittömiä tyttöjä,
jotka olivat kuin mitäkin heinäsäkkejä. Mutta eivätpä täti-parat
myöskään aavistaneet, että hänen eleganssinsa takana piilivät Müllerin
liikkeet, hiihtoretket, N.Y.V., tennis ja neljän lukuvuoden valssit,
polkat ja masurkat. Se oli totta tosiaan kalliimpaa lystiä kuin
paras korsetti, johon viime vuosisadan naiset piilottivat ruumiinsa
hyllyvät irvikuvat. Hän asetti peilinsä niin että näki itsensä joka
suunnalta. Peili oli tänään häneen sangen tyytyväinen. Maire ei vain
oikein ymmärtänyt syytä siihen. Eihän Marjatan nenä ollut suora,
tukka luonnonkihara eivätkä silmät suuret ja mantelinmuotoiset, mitkä
ominaisuudet olivat Mairesta kaunotarelle välttämättömät. Sitäpaitsi
hän oli tummaverinen ja mustatukkainen ja käytti kuitenkin tavallisesti
puvuissaan sinistä väriä. Maire sanoikin sen hänelle mahdollisimman
hienotunteisesti. »Tahtoisin niin mielelläni kerran nähdä sinut
keltaisessa tai punaisessa. Eikö se pukisi sinua?» »Kenties.»
Marjatta tarkasteli kuvaansa vielä kerran. Kouluajoiltaan hän tiesi
sen varmastikin. »Mutta se ei pukisi minun sieluani. Minä en ole
mikään mustalaisruhtinatar.» Äkkiä Mairelle selvisi jotakin. Marjatan
silmäthän olivat oikein pohjoismaisen, oikein jäätävän siniset.
Sitähän hän tietysti tahtoi näyttääkin kapeilla, välkkyvän sinisillä
reunuksilla, mitkä nytkin kirkastivat hänen mustaa silkkihamettaan.
Silmistä levisi omituinen sinertävä heijastus poskillekin antaen etelän
lämminväriselle tyttötyypille viileän ja kuivahkon suomalaisleiman. Se
oli erikoista ja mieltäkiinnittävää. Marjatta itse kaipasi kuitenkin
oikeata tanssipukua. Sen hän oli tahallaan jättänyt hankkimatta tänä
syksynä tukeakseen askeettisia päätöksiään. Teatterihame oli sentään
tarpeeksi avokaulainen ja lyhythihainen tällaiseen tilaisuuteen, eikä
hän ensimmäisen ylioppilasvuotensa jälkeen _voinut_ panna ylleen
huonosti neulottua pukua tai rumia kenkiä. Vielä silmäys. Meneehän
tuo mukiin. Kevyt pyyhkäisy puuteritöyhdöllä, ja Hänen Majesteettinsa
Marjatta Salin on valmis lähtemään huveihin. Hän kääntyi hovineitinsä
Maire Peron puoleen, näki hänen hehkuvat kasvonsa, aikoi juuri tarjota
hänellekin valkeaa töyhtöänsä, kun äkkiä palasi todellisuuteen.
Herranen aika! Mainehan nyt olikin pääasia. Hänhän oli tuo Hurmaava
Nuori Tyttö, jolle ei suinkaan sopinut tarjota puuteria ja jonka
»esiliinaksi» Marjatta oli lupautunut. _Esiliina_, muista se, Marjatta,
esiliina, eikä mikään tanssiaiskuningatar.

Velvollisuudentunne jähmetti todellakin hänen ilmeensä arvokkaan
ikäväksi, ja eteisessä hän riensi heti itse etsimään turkkiaan ja antoi
Birgerin kohteliaasti auttaa päällystakin kainosti punastelevan Mairen
ylle.

Miesparat — vähänpä iloja heillä mahtaa olla! Tanssiaisiinkaan eivät
saa valita pukuaan.

Marjatta tiesi kuitenkin, että _jos_ Birger saisi valita, hän valitsisi
juuri frakin, ja siinä hän osaisi jumalallisen oikeaan. Birger oli sitä
lajia miehiä, joiden käsikynkkään jokaisen tytön teki mieli ripustautua
tanssiaisissa ja sanoa: »Hän on minun.»

Illalla hän ajoi henkisestä itsestään työpäivän sängen ja oli huviin
mennessään kuin toinen ihminen. Silmien siristys ja suupielen
nytkähtely eivät häntä vaivanneet. Ilkeyksiä ei kuulunut. Tieteellinen
työ, politiikka ja muut vakavat asiat olivat jotain historiantakaista
barbaarisuutta, joita sai korkeintaan käyttää sukkeluuksien lähteinä
sähkövalossa ja parketilla. Hänen ei tarvinnut polttaa kynttiläänsä
molemmista päistä, hänellä oli kaksi aivan erilaatuista kynttilää
päivää ja iltaa varten.

Ja Marjatankin kasvatuksen hän oli ottanut omalletunnolleen, sillä
siinä tytössä oli ainesta, oli helkkarissa mainiota ainesta. Vahinko
vain, että hän oli niin epäkiitollinen kohde ja ettei Birger viitsinyt
uhrata hänelle aivan monta kallisarvoista lauantaita. Marjatta oli
hieman hermostuttava, ennenkuin oli tullut hiotuksi, ja Birgerin
viimeistelty hakkailu ja sorvatut kohteliaisuudet olivat helmiä
sioille. Mutta aika tekee ihmeitä — siihen Birger luotti. Ja siihen
mennessä — niin, ei Birger kieltänyt viihtyvänsä silloin tällöin sangen
hyvästi pikku Marjatan seurassa.

* * *

Ja nyt oltiin siis Ylioppilastalolla.

Marjatta seurasi siivona ja vaatimattomana tätinä Birgeriä ja Mairea
vaatenaulakoille, nyökkäsi tervehdyksen ukko Saloselle, joka toimessaan
tuppasi hänen hurmaavan, sähkönsinisen tanssihuppunsa teatteriturkin
hihaan, juoksi vielä etäiselle peilille järjestämään kiharoitaan, jotka
olivat kuitenkin jo ennestään paremmassa järjestyksessä kuin kenenkään
muun, ja palasi sitten teennäisen huolimattomin askelin seuransa luo.

Mairen käsi värisi, kun hän tarttui Marjatan käsikynkkään, ja hänen
silmänsä loistivat kuin tähdet.

»Siellä on jo alettu.»

Birgerin katseesta Marjatta luki selvästi, että Maire todellakin oli
ihastuttava.

He menivät kolmisin sisälle ja hakeutuivat kolmelle maailman
epämukavimmalle tuolille vetoisessa näyttämönpuolisessa nurkassa.

Mutta ei hätää mitään. Birger vei tietysti Mairen heti tanssiin.
Olihan hänet pyydetty Mairen kavaljeeriksi, ja Marjatan piti olla vain
esiliina.

Hän jäikin tyytyväisenä paikalleen. Oli niin hauska katsella
ihmisiä — itserakkaita poikanulikoita, riemusilmäisiä tyttölapsia,
tanssiaiskuninkaita ja -kuningattaria. Maire kuului ilmeisesti
jälkimmäisiin ja olikin niin onnellinen, ettei sitä voi sanoin kuvata.

Neljä vuotta sitten oli Marjattakin ollut samanlainen sotkutukkainen
herranenkeli. Nyt hän istui niin siistinä ja viileänä nurkassaan, eikä
kukaan tullut pyytämään häntä tanssiin.

Alussa se huvitti häntä.

Mutta kun tanssi tanssilta solui ohi eikä kukaan tullut esittäytymään
hänelle eivätkä sattuma-tuttavat olleet huomaavinaankaan, yllätti hän
itsensä tulemalla loukkaantuneeksi.

Näkivätkö kaikki sitten heti hänestä, että hän, Marjatta, oli tullut
tänne vain esiliinaksi, ja että hän oli jo neljän vuoden civis?

Birgerkin!

Sydämensä salaisessa sopukassa Marjatta oli laskenut, että Maire heiltä
heti vietäisiin, ja sitten he, Birger ja Marjatta, istuisivat koko
illan ja yön huomaamattomina muiden selän takana jonkun esi-isän alla
ja arvostelisivat lapsekasta yleisöä ja pikkuhakkailisivat. Hulluhan
hän olisi ollut, jos olisi nähnyt kaiken vaivan tyhjän tähden.

Kaikkea vielä!

Maire kyllä vietiin. Toinen vaalea airut toisensa jälkeen kumarsi
hänelle, kunnes hän vähitellen siirtyi tanssi tanssilta toiseen,
vertaiseensa seuraan.

Birger jäi Marjatan luokse.

Mutta hän istui vain siinä ja etsi silmillään Mairea, ja silloin
tällöin hän ryntäsi ylös ja teki — useimmiten turhan — hyökkäysretken
vihollisen leiriin. Hänen periaatteensa oli kerta kaikkiaan se, että
tanssiaisissa hänen oli oltava rakastunut. Hänen aikansa oli kallis, ei
sitäkään turhan tähden tuhlattu.

Mutta silloin nousi Marjatankin sisu.

Hän tahtoi tanssia — ihmekö tuo, kun oli tanssiaisissa — tahtoi tanssia
enemmän kuin velvollisuusvalssin, tahtoi pitää hauskaa ja hieman
kiusoitella Birgeriä. Muutenhan olisi yhtä hyvin voinut istua kotona
nenä kiinni Hans Sachsissa.

»Birger, kuka on tuo nuorukainen, joka nojaa oveen? Sinä tervehdit
äsken häntä.»

»Tuoko pitkä, eteläpohjalaisine poskipartoineen?»

»Äsh, tuo noin — vaalea, sileä tukka. Nyt hän katsoo tännepäin.
Jupiter, millaiset silmät!»

»Sehän on Rainer Borg, Aholan tädin lellipoika. Etkö tosiaankaan tunne
häntä?»

»En, mutta sinun täytyy tuoda hänet tänne. Heti. Keksi jokin tekosyy.
Minä olen rakastunut häneen.»

Birgerin paras valtti oli tavallisesti se, ettei hän totellut
Marjattaa, mutta tällä kertaa hänellä oli lieviä omantunnonvaivoja, ja
hän meni.

Marjatta käänsi päänsä profiiliin, nojasi vartalonsa eteenpäin, seurasi
välkkyvin silmin käymässäolevaa valssia, käsi lepäsi nyrkissä polvella,
ja sormet puristuivat ja aukenivat tanssin tahdissa. Hän oli niin
innoissaan, ettei huomannut edessään seisovia herroja, ennenkuin Birger
kosketti hänen olkapäätänsä.

»Saanko esitellä?»

Hyi, kuinka Marjatta saattoi noin teeskennellä!

»Anteeksi — en huomannut», ja sitten hän lämpeni. Olihan hän aina
Aholassa kuullut niin paljon puhuttavan Rainer Borgista. Mutta
nähtävästi oli koko hänen sielunsa vieläkin kiinni tanssissa.

Rainer Borg vei hänet lattialle.

Ja he tanssivat valssin ja menivät istumaan toiselle puolelle salia, ja
Marjatta sormeili pientä viuhkaansa ja hymyili kiitollisena Rainerin
keltanokkavitseille.

Ja he tanssivat two-stepin. Sitten he hävisivät yläkertaan ja palasivat
vasta kun puolalaisen masurkan fanfaarikutsu oli raikunut läpi talon.

Ja he tanssivat masurkan, ja silloin oli jo Marjatankin kampaus
asianmukaisessa epäjärjestyksessä, kädet tulisen kuumat, suu huohotti
autuaana, ja poskipäät kiilsivät, eikä hänen päähänsä olisi pistänyt
käyttää pikkuneuloja ja puuteria.

Hän ei olisi sitä ehtinytkään. Eivät Talon juhlasalissa tytöt tempaa
noin vain peiliä laukustaan ja parsi kaikkien nähden vaurioitaan.

Rainer Borg oli seitsemännessä taivaassa. Hän ryntäsi Birgerin luo, kun
tyttö vietiin häneltä.

»Hänhän on suurenmoinen, jumalallinen, hän on oikein _kaunis_, tuo
sinun Marjattasi.» Rainer ei kyennyt löytämään kyllin vahvoja sanoja
ihastukselleen.

Birger nyökkäsi isällisesti hymyillen.

He olivat aina ennen tanssineet masurkan yhdessä, hän ja Marjatta.
Hänhän sen oli suurella vaivalla Marjatalle opettanutkin. Mutta mistä
helkkarista Rainer sen oli oppinut, ja tuolla tavalla? Nekin vuorot,
joita hän itsekään ei osannut, joihin hän oli liian pitkä ja kankea?

Oikeastaan oli aika hassua, että Marjatta tuolla tavalla juoksenteli
tuollaisen poikanulikan perässä. Eikä se mitenkään sopinut, että
Marjatta katsoi noin saamarin hellästi, niin, juuri hellästi Rainerin
vaaleaan päähän, kun tämä polvistui suutelemaan parinsa kättä
viimeisessä vuorossa. Kaikki saattoivat sen nähdä, eikä Marjatta enää
ollut siinä iässä. Nyt Birger ajatteli ikää!

Pitkin askelin hän riensi Marjatan luo ja varmuuden vuoksi pyysi häntä
tanssimaan.

Mutta, niin ikävää kuin olikin, Marjatta raukka ei tällä kertaa
_jaksanut_ tanssia. Masurkka oli ollut niin rasittava, eikä hän
milloinkaan ollut uhrannut siihen näin koko sieluaan.

Samassa tuli Rainer, ja Marjatta nousi heti kuin koulutyttö, ja hänen
norja vartalonsa taipui alttiisti nuorukaisen otteeseen.

»Kuule, Rainer, onko...»

Enempää ei Birgerin korviin ehtinyt, mutta hän pudisti päätänsä. Nyt ne
ovat jo lähemmin tutut!

Kuka olisi uskonut sitä Marjatasta. Hänhän on täysi koketti.

Ylipäänsä Birgerillä on se periaate, että tyttö, jonka hän illan
alussa onnellistuttaa huomiollaan, kuuluu sitten kerta kaikkiaan
hänelle loppuajan, vaikkakin hän pitäisi häntä tyhmänä ja rumana jo
puolen tunnin kuluttua. Ei hän viitsinyt vaivautua vaihtamaan tyyliä
ja tanssitapaa monta kertaa samana iltana. Jos näköpiiriin ilmestyy
suurempi kaunotar — hyvä! — hänellehän saattaa siis uhrata seuraavan
lauantain. Enemmän on tanssiaisia kuin kaunottaria tässä pienessä
pääkaupungissa, huokaa Birger aina näitä asioita ajatellessaan.

Mutta tänään hän ei jaksanut juoksennella koko iltaa tuon
valkotukan perässä. Helkkarissa, jauhaa polkkaa ja two-stepia kuin
konventtilainen! Mikä piru hänet tänne narrasikin pitkästä aikaa?

Vähitellen hän sentään alkoi leppyä koko hommalle. Marjatta oli
ilmeisesti sittenkin kehittymässä oikeaan suuntaan. Oikeastaan voisi
hän, Birger, tänään poiketa tästäkin periaatteesta — ei rakastumisen
vuoksi — Marjatta tarvitsi vielä pari kolme vuotta, ennenkuin oli
valmis — mutta puhtaasti sielutieteellisestä intressistä. Olisiko
Marjatan kuivahkon yhteiskoululais-nokkavuuden takana sittenkin oikea
tytön sielu, jonka kenties saisi ärsyttämällä esille? Siltä näytti.
Helkkarissa, miten hänen ulkonäkönsä parani näin lämmetessä, ja miten
hänen aistinsa oli hienostunut. Sellaisen tytön ja sellaisten pukujen
rinnalla kannatti hyvästi esiintyä, jos vain muuten oli hyvällä
tuulella ja jaksoi vikuroida varsojen kanssa.

Tänään oli Marjatta kuitenkin vaikea saavuttaa. Hän oikein hohti onnea
ja riemua ja kauneutta, mutta ainoakaan säde ei langennut Birgerin
osalle.

Nyt hän, jumaliste, saa tanssia. Häntä odotellaan, hänet ympäröidään,
hänestä kiistellään, sanalla sanoen, hän vajoaa yhä syvemmälle. Rainer
on niin hauska poika ja niin sopivasti ihastunut häneen, kenties hieman
rakastunutkin.

Nyt Marjatta huvittelee kerran hänkin ja nauttii täysin siemauksin —
ja pitää salaa silmällä Birgeriä, jolla on ikävä, mutta joka ei saa
suuttua sentään.

Marjatta pysähtyy kerran hänen viereensä ja laskee pienen
silkkilaukkunsa pitkine nauhoineen hänen syliinsä. Tanssittaja,
tietysti Rainer, ei päästä hänen vyötäröään. Marjatan suupielet
värähtelevät, kun hän kumartuu lähemmäksi Birgeriä ja kuiskaa:

»Minulla on _niin_ hauska. En voi _sanoa_, kuinka kiitollinen olen
sinulle.»

Birger hymyilee hilliten haukotustaan niin että korvat liikahtavat.

»Mainiota, tyttöseni.» Ja Marjatta lähtee liukumaan eteenpäin.

Hänellä on todellakin äärettömän hauska. Ensinnäkin on tanssi
äärettömän viehättävää, toiseksi Rainer on äärettömän viehättävä, ja
kolmanneksi vaihtelu on kaikkein viehättävintä — Marjatta onkin ollut
aivan liian kiltti ja ahkera koko syksyn.

Birger siis vain hymyilee ja odottaa aikaansa. Hän ei viitsi tanssia,
katselee vain voitonriemuista Marjattaansa, milloin saa vilaukselta
häntä nähdä ihmisvilinässä tai yläkerran ikkunain aitaukseen nojaavana.

Vihdoin kaikuvat merimiesvalssin tutunkaihoisat sävelet, joihin parit
hiljaa hyräillen yhtyvät, toistaen tuntehikkain kädenpuristuksin sen
helliä hyvästelysanoja.

Birger on vetänyt Marjatan päällysvaatteet tungoksesta naistenhuoneen
pöydälle ja auttaa ne laiskasti hengästyneen ja hikisen tyttönsä
päälle. Marjatan kädet ovat niin raukeat, että Birgerin täytyy solmia
hänen myssynsä nauhat.

»Herranen aika, miten suloinen tuo Marjatta on», hän arvelee Birgerin
tuumaavan. Mutta tämän kasvoista ei voi lukea mitään. Ne ovat sileät ja
vaaleat ja kohteliaat. Greeta nimittää niitä hänen frakkikasvoikseen.

Marjatan täytyi nauraa, kun Birger niin kovin huolellisesti painoi
hänen pitsihuivinsa takin alla suoraksi.

»Pysyi se itsestään tänne tullessa.»

»Silloinpa _sinä_ et ollutkaan minun holhokkini.» Hän tarttui lujasti
Marjatan käsivarteen. Maire siellä portailla kikatteli suuren parven
keskellä. Hyvää yötä! Hyvää yötä! Birger ei antanut Marjatan pysähtyä.
Oikeastaan ei Marjatan tapoihin kuulunut tällainen käsikoukussa kävely,
mutta Birgerille hän ei tahtonut näyttää lapsellista kokemattomuuttaan,
eikä hän enää muistanut täkäläisiä tapoja.

Vasta torilla Rainer saa heidät kiinni.

»En ehtinyt edes hyvästellä.» Päällystakki on auki, ja sen taskusta
valuu leveä, valkoinen kaulahuivi.

Birger päästää irti Marjatan käsivarren ja tunkee kädet taskuihinsa
odottaen tyynesti. Marjatta ojentaa molemmat valkohansikkaiset kätensä
Rainerille.

»Oh, hyvää yötä, hyvää yötä, ja kiitos kaikesta! Minulla on ollut niin
sanomattoman hauska. Tiedätkö miten hirveän hyvästi sinä tanssit!»
Marjatan silmät säteilevät sinistä iloa, ja Rainer puristaa hänen
käsiänsä ylen kauan. Hän ei keksi sanoa mitään. Häntä häiritsee
Birgerin siristävä katse.

»Hyvää yötä, Marjatta. Näkemiin.»

»Oh, sinä vilustut.» Marjatta yrittää napittaa hänen päällystakkiansa,
mutta luopuu siitä nauraen. Miesten kankaat ovat inhoittavan kovia.

Birger on taas tarttunut hänen käsivarteensa.

»Terve, Borg!»

»Hyvää yötä!»

Rainer jäi vielä seisomaan hetkeksi, sitten hän kääntyi ja katosi
Heikinkadun puiden varjoon.

»Otamme kai auton?»

»Eikä mitä. On niin suloinen yö. Sitäpaitsi en periaatteesta aja
autossa miesten kanssa, joita olen luvannut suudella.»

Birger puraisi huultaan. Hemmetin tyttö. Olisipa mielenkiintoista
tietää...? Hän olisi vielä aamupäivällä voinut vannoa, ettei
suudelma-sanakaan ollut päässyt koskettamaan noita lapsenhuulia, mutta
nyt hän alkoi epäillä. Hän näki vain kolmanneksen tytön kasvoista,
mutta posken linja kavalsi Marjatan. Mikä veijari!

»Varsin kaunis ja terve periaate. Milloin olet sen omaksunut?»

»Parikymmentä vuotta sitten kaiketi. En muista päivää.»

He lähtivät kävelemään pitkin Aleksanterinkatua. Kaupunki oli
kuollut. Kylmä maa ratisi askelten alla. Tyhjät raiteet juoksivat
oudon hyljättyinä keskellä autiutta. Harvat vastaantulijat väistyivät
tarpeettoman kauas, ja Marjatan päällyskengät painoivat väsynyttä
jalkaa.

Ei oltu enää tanssiaisissa. Marjatta alkoi jäähtyä ja tylsistyä.
Häntä nukutti. Birger sai turhaan odottaa vastauksia, kun hän ei heti
keksinyt mitään erikoista.

Birgerkin huomasi Marjatan virityksen lauenneen. Siihen sai olla
valmistunut näin pikkutyttöjen seurassa. Vahinko, vahinko. Vain
harjoitus kykeni ylläpitämään henkeä yli minimiajan, t. s. juhlahetken.
Marjatan askelet laahasivat, ja hänen kasvonsa alkoivat sammua.

Birger oli kohtelias saattaja ja kertoili ja jutteli, ja Marjatta
vastaili yksitavuisesti. Oikeastaan Birger oli kiitollinen hänen
väsymykselleen, sillä näin ollen ei Marjatta ainakaan yrittänyt häiritä
hänen viimeisteltyä seuranpitoaan.

»Katso, millaista Venetsiaa!»

Sataman mustissa laineissa keinui kaksinkertainen lyhtyrivi himmeänä
helminauhana kiertäen Kaivopuistosta heidän jalkainsa juureen ja
jatkuen sieltä taas Katajanokan oikullisiin pimentoihin. Mainingit
murtuivat kivilaitureihin helisten kuin ohut lasi.

»En päässyt sinne asti matkallani.» Marjatta työnsi taaksepäin
huppuansa. Koristekampa oli alkanut kiristää arkoja hiusjuuria.

»Sepä vahinko!» Birgeristä tuntui, kuin tuo väsynyt tyttö olisi hänen
pikku sisarensa. Niin tuntuu usein miehistä, joilla ei ole pikku
sisaria. »Sinun tukkasi on kuin italialainen sonetti, tiedätkö sen?»

»Isän suvussahan on romaanista verta.» Marjatta nosti katseensa
kiitollisena ja näki miten tyytyväinen Birger itse oli
kohteliaisuuteensa. Hän vetäisi kiivaasti silkin otsalleen.

»Itsekö tuon keksit, vai oletko sen jostakin lukenut?»

»Itse, aivan yksinäni, noin vuosi sitten Seurahuoneella. Muistathan
tohtorinna Viialan?»

Josko Marjatta muisti! Vanha — ainakin kolmekymmentä — paksu ja
tietysti yhtä mustatukkainen kuin hän. Mutta Birgerin kiusaksikin hän
sanoi vain:

»Se etelämainen kaunotar. Olen ylen imarreltu.»

»Täydellä syyllä.»

Marjatta oli raivoissaan ja tiesi, ettei ollut kauneimmillaan tällä
hetkellä, väsyneenä, harmaana ja vihaisena. Mutta Birgerille ei mitään
voinut. He jatkoivat matkaansa nopeammin, vaihtaen epämiellyttäviä
kohteliaisuuksia ja miellyttäviä ilkeyksiä niinkuin sata kertaa
ennenkin. Tämän illan kiusanteko oli ollut kuin vettä hanhen niskaan.

Birger puolestaan oli täysin rauhoittunut. Ei, ei Marjatta vielä ollut
herännyt. Hän heijasti vain kovin herkästi ihailua ja tanssimusiikkia.
Se oli vain nuoruutta ja sinänsä varsin anteeksiannettavaa. Birgerillä
oli nykyään mielenkiintoisempiakin tehtäviä. Marjatan vuoro tulisi
vasta myöhemmin. Birger rakasti järjestystä.

He saapuivat Marjatan ovelle. Katulyhty valaisi leveää portaalia.

Birger otti Marjatan avaimen, avasi oven ja asettui sen eteen
seisomaan. Sopihan kokeilla sentään. Marjatta tiesi, mitä tuleman piti,
ja häntä ujostutti, ei itse asia, vaan se, ettei hän tietänyt miksi
nimittää tätä, kostoksi vaiko rangaistukseksi.

»Aiotko täyttää lupauksesi nyt heti?» Birgerin katse oli tutkiva,
ja Marjattaa harmitti, että lyhty valaisi niin kirkkaasti hänen
punastumisensa.

Mutta sitten häntä rupesi naurattamaan. Hän keinutti viivytellen toista
särkevää jalkaansa.

»Saanko siis suudelman, juu vai ei?» kysyi Birger.

Silloin Marjatta ei voinut enää muuta, hän purskahti nauramaan.

»Ole niin hyvä.» Mutta kumpikaan heistä ei liikahtanut, ja Birgerkin
yhtyi hänen nauruunsa. Sehän _oli_ niin hassua. Iloiset silmät
loistivat sinisinä ja luottavina pehmeiden röyhelöjen varjossa. Ei hän
Marjattaa voinut suudella.

»No, pidätkö lupauksesi?»

»Pannaan säästökassatilille.»

»Korko on kovin pieni, mutta kiitos kuitenkin. Onhan edes tallessa
sitten.» Naurava Marjatta siellä hämärässä näytti taas aivan
tanssisalin sulottarelta. Birger ei voinut olla sanomatta.

»Tokkopa olisit nauranut Rainerille?»

»Tokkopa hän olisi ensin pyytänyt lupaa.» Marjatta osasi olla terävä.

Jumaliste! Ei Birgerkään, jos olisi ollut kysymys jostakin toisesta
kuin Marjatasta. Hän oli totta puhuen hieman arka heidän raittiista
suhteestaan. Ja kun hän ei tietänyt... Mennä siinä antamaan ensimmäinen
suudelma tuollaiselle tytölle. Siitä tulee joko korvapuusti tai
ikuinen rakkaus vastaukseksi, ja kumpikin oli yhtä vaarallista heidän
ystävyydelleen.

Mutta eipä Marjattakaan olisi tuota sanonut, ellei olisi ollut niin
ehdottoman varma Birgeristä. Hänellä oli, vaikk’ei hän sitä myöntänyt
itselleenkään, omituinen ennakkoluulo rakkautta ja sen ilmenemismuotoja
kohtaan, ja vaistomaisesti hän koetti pitää sitä mahdollisimman kauan
loitolla itsestään. Se oli kuin uusi, kaunis kenkä, jonka saattoi
epäillä puristavan jalkaa ajanpitkään, vaikk’ei ollut sopivaa sitä
näyttää irvistyksillä maailmalle.

Marjatta oli matkalla hieman pelännyt tätä loppukohtausta, ja nyt hän
oli virkeä ja iloinen kuin peipponen, kun vaara oli vältetty.

Samoin Birgerkin.

»Hyvää yötä, Birger! Olet ollut niin kiltti.»

»Ahkeruus on iloni. Hyvää yötä!»

* * *

Marjatta juoksi oikein loikkimalla rappuset ylös ja sulki kieli
hampaiden välissä oven, mutta kaasi tietysti eteisen tuolin, joka
vaani häntä tavallista keskemmällä, heitti vaatteet yltään parilla
tempaisulla eikä muistanut tukkaansa, ennenkuin jo oli sängyssä.

Olkoon. Se saa jäädä huomiseen.

Puolihorroksissa hän rupesi vielä hautomaan mielessään, miten olisi
käynyt, ellei Birger olisikaan pyytänyt lupaa. Käänteli ja väänteli
tätä ajatusta yhä tihenevien torkahduksien välillä, kunnes se oli aivan
ihmeellinen. Yritti kyllä taistella vastaan, mutta lopuksi ajatteli
taas:

Olkoon. Huomenna herää Marjatta kuitenkin työhön.




II.


Niin Marjatta, sellainen hän oli, iloinen ja varma ja terve. Ja elämä
oli järjestetty hänelle niin mukavaksi, että sitä tuskin taisi elämäksi
nimittääkään.

Täällähän hän asui, tässä rakkaassa, nuoressa Helsingissään, äidin ja
Lailan kanssa, ja isä oli kuollut jo niin kauan aikaa sitten, ettei
sitä surua enää muistanutkaan.

Laila oli niin paljon nuorempi, etteivät he voineet edes riidellä
keskenään, ja niin mielellään Marjatta lainasi hänelle korallinauhansa
koulutanssiaisiin ja tossut, kun luokka meni Kaisaniemeen tennistä
pelaamaan toukokuussa. Se suorastaan huvitti häntä. Laila oli hyvä
ja paksu ja saamaton ja keskinkertainen oppilas — siis Marjatan
täydellinen vastakohta ja nöyrä ihailija.

Ja äiti vakuuttaa kenelle tahansa olevansa ehdottomasti Marjatan
tohvelin alla. Äiti onkin niin enkelimäisen hyvä. Hän järjestelee
ruoka-aikoja, ompeluseuroja ja kahvikekkereitä Marjatan luentojen ja
oikkujen mukaan ja vahtii tarkasti, että hän saa jotain vahvistavaa ja
lämmintä suuhunsa aamuisin.

»Marjatta on niin heikko ja ahkera», selittää hän, ja toverit
hymyilevät, kuten aina toverit hymyilevät äitien harhaluuloille.

Joskus äiti myöskin esittää selitykseksi tekoihinsa: »Marjatta on sitä
mieltä, ja koska niin vähällä voin tehdä hänet iloiseksi, niin...» Eli
toisin sanoen: kotityranni on sen määrännyt. Ja tuolle olisivat toverit
nauraneet ääneensä.

Mutta äiti oli tottunut määräyksiin, ne viihdyttivät häntä, ja Marjatta
kelpasi varsin hyvin valeisännäksi, jonka päähänpistot tehtiin laeiksi
heti synnyttyään. Onneksi hän oli kuitenkin vielä niin nuori, että
hänellä oli kosolta kauniita periaatteita ja hyviä päätöksiä, mitkä
olivat sopusoinnussa äidin maailmankatsomuksen kanssa, joten kotirauha
säilyi sangen ehjänä ja Marjatan elämä luisti niin mukavasti.

Häneltä odotettiin määräyksiä ja hän määräsi. Aluksi vain pikkuseikat:
ostettaisiinko Fazerin kakku äidin syntymäpäiväksi, vai leivottaisiinko
kakku kotona ja ostettaisiin sen sijaan Fazerin pikkuleipiä, tai
voisiko äiti vielä neulottaa itselleen vaalean puvun kesäksi —
mutta lopuksi Marjatta sanoi painavan sanansa äidin tärkeämmissäkin
päätöksissä. Äidin täytyi tilata tämä eikä tuo lehti. Äidin täytyi
puhua suomea kaupoissa. Äidin piti lähteä Nauheimiin kylpemään ja
sijoittaa rahansa pankkiosakkeisiin j.n.e.

Sitten Marjatta tuli ylioppilaaksi. Tietysti. Marjattahan oli niin
lahjakas. Täti Kunigundastakin se oli aivan luonnollista. Ja
yhteiskoulussa luisti se ylioppilaaksitulo niin viekkaasti, ettei
jäänyt ainoatakaan rakoa, mihin omaisten epäilys olisi ehtinyt iskeä
periaatteelliset kyntensä.

Ja sitten piti Marjatan tietysti matkustaa vuodeksi ulkomaille
oppimaan kieliä. Olihan äidillä toki sen verran varoja. Ja sitten
hän kai tanssii ja pelaa tennistä pari vuotta Helsingissä, ja sitten
hän tietysti menee naimisiin jonkun lääkärin tai asianajajan tai
tohtorin kanssa. Asianajaja oli luonnollisinta ja vastasi parhaiten
suvun traditsioneja, mutta jostakin tuntemattomasta syystä puolsi täti
Kunigunda tohtoria. Kenties hän hieman haaveili professoristakin.

No, se oli siis sitä myöten selvä.

Ja Marjatta seisoi tummanpunaisena hiusrajaansa asti ylhäällä
yliopistolla, piti valkeata lakkiaan kädessään, kuten kaikki muutkin,
ja huusi, kuten kaikki muutkin, hieman vain kovemmin. Muuten olisi
sydän haljennut, sen hän tunsi.

Kesällä hän matkusti ulkomaille annettujen ohjeiden mukaan, kulki
ristiin rastiin Berliinin ja pari Saksan pikkukaupunkia, itki Goethen
Gartenhausissa ja nauroi Kööpenhaminan Tivolissa sekä palasi syksyllä
Helsinkiin, kirjoittautuipa yliopistoonkin.

Äiti selitti, että Marjatta tahtoo vähän maistaa ylioppilaselämääkin,
koska kerran on näin pitkälle tultu. Ja osakunnassa kuuluu olevan niin
hauska. Kevätlukukaudella hän aikoi ehkä sitten käydä Ateneumissa, mikä
korvaisi tavanmukaiset lauluopinnot, ja ottaa jonkun hauskan kurssin.

Niinhän Marjatta todella ajattelikin. Oli niin hauska olla vapaa, oli
niin ihmeen ihanaa olla keltanokka. Hurraa! Hänen jalkansa hypähtelivät
kepeinä ja huolettomina.

Täytyi hänen sentään näön vuoksi olla opiskelevinaankin. Ja kun antaa
pirulle sormensa...

Sillä niinhän se juuri kävikin. Marjatta meni päätä keikuttaen suoraan
suden kitaan, latinan harjoituksiin, noihin realistin tulikokeisiin, ja
sai kuvaannollisesti puhuen pahimman selkäsaunan nuoressa elämässään.

Herranen aika! eihän Marjatta latinaa osannut. Sehän hänen olisi
pitänyt tietää. Ja nyt häntä haukuttiin, haukuttiin suut silmät
täyteen. Se seikka, että hän oli lahjakas ja sievä Marjatta Salin, ei
häntä hitustakaan auttanut, päinvastoin. Lahjakkuus oli häntä estänyt
jo koulunpenkillä karaistumasta, ja koska hän oli tyttö, epäiltiin
häntä vielä tyhmemmäksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Marjatta kyyristyi yhä pienemmäksi historiallis-filologisen auditorion
etupenkissä, johon kaiverrettua kiinalaispäätä hän ei ikinä unohda,
koetti kadota onnettomuustoveriensa vieraaseen ja välinpitämättömään
joukkoon ja pelkäsi. Veri jyskytti kulmilla, ja korvissa humisi. Hän
oli tottumattomana tällaiseen tuomiopäivään niin hätääntynyt, että
änkytti _curriculum_in päättyvän _a_:han, ja häntä kehoitettiin menemään
kiertokouluun ja kutomaan sukkaa, kunnes oppisi tuntemaan kirjaimet.

Oh, kuinka Marjatta häpesi ja harmitteli ja päätti heti pudistaa
tieteen tomut pienistä jaloistaan. Kesken tuntia ei sentään voinut
karata, niin että hän ehti hyvästi jäähtyä. Professorin ilkeille
silmille hän oli kuin ilmaa — Marjatan satu oli nyt lopussa — ja tuo
hänen absoluuttinen mitättömyytensä auttoi hänet tasapainoon takaisin.
Tuli kysymyksiä, joihin hän olisi osannut vastata — koulutenttiin hän
oli sattumalta päntännyt päähänsä ablativukset, ja hänellä oli hyvä
muisti — mutta vaikka hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ei hän
saanut enää kysymystä. Hänen täytyi vain kiltisti kuunnella, miten
loistavasti vierustoveri tunsi Nipperdeynsä, ja hämmästyen todeta,
miten leppeästi professorin pistävä katse kirkastui jokaisesta
täsmällisestä vastauksesta. Marjatta ei sietänyt tuota tyttöä, se oli
niin sanomattoman ikävän näköinen. Hän oikein vihasi tuota kiiltävää
otsaa harvoine kulmakarvoineen, noita sinertäviä, kyhmyisiä käsiä,
itsetietoisesti nyrpistettyjä suupieliä ja tummaa, kireää pukua, mutta
oli samalla ylpeä hänestä. Osasipa, osasipa joku tyttökin latinaa.
Vähitellen alkoikin Marjatan mieli sulaa.

Kun sitten äkkiä taas singahti hänelle kysymys kuin salama kirkkaalta
taivaalta ja hänen ajatuksensa taas jähmettyi liikkumattomaksi, näki
hän äkkiä tuon tytön vikkelästi muodostavan kirjaimia sormillaan pöydän
alla. Hän vastasi tyydyttävästi, olihan hänellä sentään joitakin
tietoja — ja oli voitettu.

Kuin anteeksipyytäen hän lähestyi tuota kynttilää luennon loputtua.
Keltanokka lähestyy ylipäänsä kaikkia, vasta myöhemmin ruvetaan
karttamaan uusia tuttavuuksia. Tilly — luultavasti Ottilia — Valanne on
uuden toverin nimi. Hän tuntuu heittävän sangen epäluuloisen katseen
Marjatan käherrettyyn tukkaan ja lyhyihin hihoihin, ja Marjatta on
ylpeä, kun tuo ihmeotus sentään alentuu puhumaan hänen kanssaan. Heillä
on sama kotimatka.

Mutta sehän on hirveän hauska ihminen! Sanoo kuivaan tapaansa sattuvia
sutkauksia ja vääntelee lauseensa yllättävän hassunkurisiksi. Marjatta
kulkee suu ammollaan eikä oikein tiedä uskaltaako nauraa, mutta kun
hän sen kerran tekee, huomaakin että se onkin tarkoitus. Paljon ei
Marjatta enää muista tuosta keskustelusta, mutta muuan kohta painui jo
silloin hänen mieleensä. Tilly sanoi: »Ei oppi ole mikään vehnäpulla,
jota hauskassa seurassa kahvin kera popsitaan. Se on kova reikäleipä,
ja harva sitä jaksaa kylläisekseen jyrsiä. Rusinatkin ovat vain
pikkukiviä, joihin tottumaton hampaansa katkaisee, kuten teille tänään
kävi.»

»En minä ollut huono latinassa koulussa, minulla oli yhdeksän.»
Samassa hengenvedossa Marjatta ehti jo hävetä kehumistaan, mutta hänen
tuomarinsa ei ollut odottanut sen parempaa.

»Näkeehän sen heti päältäkin, että te olette hyväpäinen ja hyvästä
kodista myös — ei teillä ole edellytyksiä opiskeluun. Menkää naimisiin
te, ennenkuin ehditte aivan paljon alentaa naisylioppilaiden
keskitasoa.»

Marjatta ihmetteli itsekin, ettei suuttunut.

»Minusta tulee filosofian tohtori eikä rouva.»

»Minusta ei ’tule’ mitään. Minä teen itseni, tosin sanoen luen
kandidaatiksi, ja se on jotakin aivan toista.»

Koko päivän Marjatta mietti tuota vehnäpullaa. Hänen hampaansa olivat
harjaantumattomat, sen hän myönsi. Eivät ne, herra nähköön, koulussa
harjaannu, jos on hyvä pää ja hyviä opettajia. Ja tänään oli hänen
_todellinen_ arvonsa, työarvonsa, punnittu ja köykäiseksi havaittu.
Hänen itserakkautensa aivan kiemurteli.

Se kai juuri olikin päätekijä, kun hän myöhemmin illalla teki
päätöksensä. Heitti uuniin sanat ja käännökset ja veti kätköistään
esille alkeiskirjat, kieliopit ja sanakirjat. Kokonaisen tunnin hän
ehti vielä noita vanhoja lauseita tonkia. Hän tahtoi näyttää Tillylle,
ettei hän vielä sentään ollut hammastaan katkaissut. Vaikk’ei mitään
muuta saisikaan aikaan yliopistossa, niin toki kykenisi pro exercitiot
suorittamaan!

Ja seuraavana aamuna herätessään hän mietti, mistähän tämä merkillinen
tyytyväisyys johtui.

Vähän myöhemmin hän sai Tillynkin avukseen, ja he rupesivat lukemaan
yhdessä. Tilly, joka pyrki arvosanaan latinassa, sanoi Marjatan kanssa
lukiessaan erinomaisesti tarkistavansa pohjatietojaan. Kuta tyhmempi
oppilas, sitä parempi.

Ja Marjatta edistyi. Latinankielen salaisuudet aukenivat hänelle kuin
maisema sumun hälvetessä, ja hän mielistyi tuohon jaloon näkyyn. Hän
viihtyi yhä paremmin siinä, kun Horatiuksen rytmikkäät laulut panivat
jäykät laineet loiskumaan, puut huojumaan ja klassillisen auringon
lämpimästi heloittamaan.

Tillyn täytyi nauraa hänen innostukselleen. Myöhemmin hän jo tottui
Marjatan tapoihin, eikä ottanut niitä niin juhlallisesti.

Suurimman palkinnon Marjatta sai, kun professori silkasta
hämmästyksestä laski silmälasit pikkuriikkiselle ruskettuneelle
kirjalleen, kohottautui makaavasta levostaan pöytänsä takaa ja tuli
oikein likeltä katsomaan, mikä otus tuo oli, joka ekstemporeerasi
mukiinmenevästi, skandeerasi Horatiusta virheettömästi, ja jolla
kuitenkin oli kirkas ja heleä tytön ääni. Jopa alkoi Marjattakin
siirtyä tytöstä ihmiseksi. Hän keikautti päänsä vielä pystympään kuin
tavallisesti.

Mutta äiti oli huolissaan. Mitä nyt tuo tuommoinen on, istua
päiväkaudet kirjansa ääressä eikä tulla sisään, vaikka täti
Kunigundakin olisi vieraana. Ja sitten on Marjatan luona alkanut käydä
kaikenlaisia vieraita tyttöjä, joista kukaan ei tiedä mitään.

Mutta Marjatta välitti viisi äidin valituksista, sillä hänellä oli
syytä olla hirmuisen ylpeä. Hän oli ylpeä juuri siitä, että jaksoi
istua nenä kirjassa tuntimäärin — sitä hän ei, sivumennen sanoen, olisi
itsekään aikaisemmin uskonut — ja vielä enemmän juuri siitä, että hänen
luonaan oli alkanut käydä noita vieraita tyttöjä.

Kun Tilly ensimmäisen kerran avasi hänen ovensa, tuntui hänestä,
ikäänkuin olisi saanut diploomin, niinkuin olisi tullut otetuksi
jäseneksi _todellisten ylioppilastyttöjen_ salaiseen veljeskuntaan.
Tillyllä ei ollut tapana tuhlata aikaansa »kanoille», sen Marjatta
tiesi. Hänelläkin oli vapaahetkensä, ystävänsä ja huvinsa, siitä
Marjatta oli vähitellen päässyt selville, mutta niille kuului vain
se aika, mikä ei ollut edeltäpäin määrätty työlle. Sillä Tilly, jos
kukaan, antoi keisarille mikä keisarin oli.

Sunnuntain hän oli nimenomaan pyhittänyt noille pienemmille jumalille.
Aamupäivät hän vietti kävely- ja hiihtoretkillä, iltapäivät ystävien
seurassa tai teatterissa — musiikkia hän ei ymmärtänyt eikä
sentähden katsonut olevansa oikeutettu käyttämään yliopiston sataa
konserttilippua.

Kun Marjatta oli hieman kotiutunut hänen »paratiisiinsa», tuli ja meni
hänkin siellä kuin kotonaan. Tavallisesti hän tuli kirja kädessä,
mutta asiasta päästyään sitten samalla myös purki kukkuran omasta
itsestäänkin.

Tilly kyllä murisi tapansa mukaan, mutta pian Marjatta lakkasi sitä
pelästymästä, sanoi mitä sanoi ja sitten meni pois. Ja muut tytöt
väittivät kademielin, että Tilly soi hänelle oikeuksia, mitkä muiden
suhteen eivät olisi tulleet kysymykseenkään. Lopuksi Tilly itsekin
myönsi, että Marjatta Salin oli samanlainen välttämätön paha kuin
sunnuntai, tuli virkistävänä elementtinä, kun ei sitä muistanut
odottaakaan, ja ryösti aikansa työltä, vaikka sitten savu olisi
tuprunnut kynän kärjestä.

Ja jouluna Marjatta läpäisi latinassa.

Silloin hän vasta olikin ylen iloinen, mutta ylen väsynyt myöskin.

* * *

Ei kukaan rankaisematta opiskele keltanokkana. Siinä on illanvietot,
pikkujoulut, siinä on koko nuoruuden huimaava _huvi_. Marjatta ei
laskenut pikkutunneilla seuraavan päivän menetettyä työaikaa, sillä
hän ei sitä menettänyt. Siitä hän suuresti ylpeilikin, sillä hän oli
silloin vielä niin hirveän epäkäytännöllinen.

Eikä kevätlukukauden naisellisista kursseista tullut mitään, eikä
asianajajista, tohtoreista ja professoreista. Marjatta oli antanut
sormensa — ensin loukatulle itserakkaudelle, sitten toverihengelle ja
lopuksi työlle, eli yhteenlaskettuna: jonkinlaiselle opinto-pirulle.

Kun äiti rupesi puhumaan kursseista, huomasi Marjatta, että Tilly
kirjoitteli jo aineita, Anna tentti cumlaudea, ja Maija ja Toini, jotka
hekin olivat vasta-alkajia, lukivat jo hikihatussa muinaissaksaa.
Marjattakin oli tietysti, kiitos muodin ja ulkomaanmatkansa, valinnut
germaanisen filologian pääaineekseen.

Herranen aika! Aivanhan hän oli jäädä jäljelle! Marjatta iski kiinni
kuin mies hänkin.

Eikä kukaan ehtinyt sitä huomata. Taas luisti kehitys raoitta ja
epäilyksittä. Hairahdus oli kerta kaikkiaan jo tehty, ja koska Marjatta
oli niin menetellyt, oli se tädeistä vähitellen aivan mainiota. Äitikin
rupesi miltei ylpeilemään hänestä. Äitihän oli aina pitänyt Marjattaa
aivan kuin luotuna lukutielle. Kunhan voimat vain kestäisivät!

Marjatalle itselleen nousi elämä päähän. Sehän olikin aivan hurmaavaa.

Hänellä oli työtä, paljon työtä, hänellä oli hauskaa, hänellä oli
nuoruutta, voimaa ja terveyttä. Ja hän seisoi niin varmalla pohjalla.

Luokkatoverit veivät hänet osakuntaan. Tilly vei hänet Y. R. Y:hyn,
Arvo vei hänet konsertteihin, Greeta vei hänet voimisteluun, Birger vei
hänet tanssiaisiin, ja koko maailma vei hänet tanssiin. Herra Jumala,
sitä menoa. Hänhän lensi!

Monesti aamuisin, kun hän suoritettuaan voimisteluliikkeensä asettui
ikkunan eteen hengittämään raitista ilmaa, ja kimalteleva Helsinki
lepäsi hänen allansa — milloin se ei kimaltelisi, ellei auringossa
niin kuutamossa, ellei päivänsäteissä niin sadepisaroissa, ellei
aaltojen helkyssä niin lumitimanteissa — silloin hän tunsi ruumiinsa
niin höyhenkeveäksi, että mielensä teki vain levittää käsivartensa,
ponnahtaa ikkunalaudalta ja liitää ylös taivaaseen asti.

Tiedättehän, että on paljon ihmisiä, joissa on aurinkoa itsessään.
Toiset kulkevat iät kaiket sydän siintäen päivänpaistetta eivätkä anna
ainoankaan säteen langeta harmaaseen maailmaan, mutta Marjatta oli
niitä, jotka nostavat kynttilänsä korkealle ja saavat paljon ystäviä.
Hän väitti aina, ettei hän koskaan vielä ollut tavannut _pahaa_
ihmistä, ja sentähden hän rakasti koko maailmaa.

Vanhat ihmiset eivät sitä uskoneet, mutta eihän Marjatta vielä voinut
ajatella niinkuin he. Oikeastaan hän ei koskaan muistanut koko
vanhuutta eikä sen ajan huolia. Hänhän ei itse aikonut tulla vanhaksi.
Voimisteluiltoina hän näki suihkussa tyttöjä, jotka olivat ainakin
kymmenen vuotta häntä vanhemmat, ja heidän vartalonsa olivat yhtä
norjat ja kiinteät kuin hänenkin, heidän ihonsa pehmeä ja punertava, ja
heidän silmänsä välkkyivät ja poskikuopat hymyilivät. Eivät he olleet
vanhoja, eivät ikinä olleet! Hyvällä tahdolla oli hänellä siis vielä
hirveän monta vuotta jäljellä, ei sellaiseen kannattanut ajatusta ja
huolta tuhlata.

Toveruus, se oli toista, se oli olemassa jo nyt, ja se oli arvokasta.
Tilly oli niin viisas, Greeta niin sukkela, Maire niin suloinen ja
Anni niin kaunis. Eivätkä miestoveritkaan olleet hullumpia. Ei heissä
ollut muuta vikaa kuin se, että Marjatta aina rakastui heihin, kaikkiin
vuoron perään. Oikeastaan se oli hänestä hieman turhaa ja noloa,
mutta kun ei voinut sitä estää, teki hän välttämättömyydestä hyveen
ja lopuksi suorastaan kerskui heikkoudellaan — ei Tillylle sentään.
Hänen rakastumisiaan pitivätkin kaikki ylen vähäpätöisinä, eivätkä ne
ainakaan hänen työtänsä päässeet häiritsemään.

* * *

Oh, Marjatta ei itsekään tietänyt, kuinka onnellinen hän oli niinä
vuosina! Mitä ihmiset turhaan tuskailevat? Eivätkö he _osaa_ elää?
Eivätkö he tiedä, ettei maailmassa ole niin pahaa onnettomuutta, ettei
sitä iloisella tahdolla lannista?

Olihan hänelläkin jo ollut suuria vastoinkäymisiä. Kyllä hän jo oli
teoriojansa käytännössä toteuttanut.

Hän muistaa kyllä päivän, jolloin sai ensimmäiset reppunsa. Eihän
sellaista hevillä unohda. Kyynelet pyrkivät väkisin silmiin hänen
laahustaessaan Senaatintorin poikki. Mieltä kalvoi avuton harmi. Nyt
hän jää lopullisesti jäljelle Maijasta. Niin sanomattoman ikävää!
Silmät olivat niin sumeat, että hän vain vaivoin löysi avaimenreiän.
Sisältä kuului ääniä. Tietysti vieraita pahaa-aavistamattoman äidin
luona. Suutari! Silmät sattuvat seinällä riippuvan mailaan. Oh!
Tennistunti! Hän on joskus saanut kuokkia Arvon tunnilla. Viivana
puhelimeen. »Saanhan tulla, Arvo, saanhan? Lupaan pelata kovasti.
Lähetä Karén Helsinkiin! Lähetä! On, tietysti on vastoinkäymisiä.
Kerron sitten. Heti paikalla. Otan ratikan.»

Vielä pukuhuoneessa hän oli masentua katkeruuteensa, ja kyynel tipahti
valkealle kengälle hänen solmiessaan sen nauhoja. Mutta kun hän seisoi
peilin edessä kiinnittämässä värikästä silkkisolmua rintaansa, oli
aivan kuin kukkura hänen surustaan olisi jo valunut pois. Hän tunsi
joka neuletta myöten mukavan tennispukunsa lyövän polviinsa, puristi
rakasta mailanvartta kämmenellään jotta rystyset vaikenivat, ja mieli
paloi peliin ja ponnistukseen.

Hän oli hyvällä tuulella sinä päivänä. Kuin haukka iski maila palloon
hänen syöttäessään, kuin salama suhahti lyönti nurkasta nurkkaan,
ja jo ilmasta hän palautti Arvon murhaavat leikkaukset. Arvo ei
luopunut ainoastakaan pelistä ilmaiseksi — ei hän turhan tähden ollut
tosi-urheilija ja serkku, mutta kunnioitettavan paljon vastusta
Marjatta teki kuitenkin. Tasapelistä tasapeliin kiiti tunti, kun
seuraava oli vapaa, he jatkoivat vielä saman verran, ja kun Marjatta
viimein ojensi hikeätippuvalle Arvolle polttavan kätensä, oli hän jo
parannettu siinä määrin, että oli unohtanut surunsa syyn, kun Arvo sitä
kysyi. Hyväinen aika. Kannattiko sellaista surra? Niinkuin tämä tyttö
ei jaksaisi vielä paria viikkoa tai kuukauttakin lisäksi lukea. Oikein
nauratti.

»Tämä oli hurjan fiksua. Hei nyt sitten vaan!»

»Entä se vastoinkäyminen?»

»Pyh, pikku reput. Mitä niistä.»

Noin se kävi.

* * *

Ja raskaimman päivänsä raskaimmat ajatukset hän hautasi työhön. Rakas
pikkusisko kamppaili keuhkotulehduksessa, ja Marjatta oli saanut
päähänsä, ettei Laila tuosta hehkuvasta horroksesta koskaan enää nouse
hänen kanssaan jutustamaan. Eihän Marjatta ollut ennen sairautta
nähnytkään. Oh, sitä tuskaa! Sisällä sairaan luona ei saanut eikä
voinut olla. Kaksi päivää Marjatta makasi aamusta iltaan ja illasta
aamuun polvillaan vuoteensa edessä pää tyynyissä ja itki ja itki
ja itki, mutta jo kolmantena päivänä hän suori tukkansa, huuhtoi
boorivedellä tulehtuneet silmänsä ja saapui seminaarikirjastoon
tavalliseen aikaansa, ei ensimmäisenä, mutta kenties neljäntenä
sentään. Nyppi taas esille koko kummallisen kirjastonsa, järjesti
sen selittämättömään järjestykseen pulpetillaan, tunki väkipakolla
ajatuksensa vanhaan, tuttuun uomaansa ja niin oli pelastettu. Kun hän
kuumeisen työpäivän iltana saapui kotiin, tuntui siltä, kuin _hän_
olisi omin käsin vetämässä Lailaa takaisin vanhaan, kiihkeään elämään,
joten hän tuskin hämmästyi, kun Laila alkoi parantua. Eihän hän voinut
jättää elämää, joka niin voimakkaasti kutsuu meitä kaikkia, arveli
Marjatta itsekseen.

Niin sekin kävi.

Ja miten monta pikku surua hän onkaan karistanut voimistelusalin
lattialle tai pessyt sen suihkussa pois tai heittänyt kireään pakkaseen
hiihtoretkillä.

Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista, niin iloista ja riippumatonta.
Koko maailmanhan pitäisi kadehtia häntä.




III.


Aamulla ärähti tuo kirottu herätyskello jo seitsemältä. Se hyppeli ja
rähisi yöpöydällä, kunnes käsi ilmestyi peitteen alta, sieppasi kellon
ja katosi se mukanaan takaisin näkymättömiin. Pörröinen, tumma pää
painautui vain syvemmälle tyynyihin, ja taas oli kaikki hiljaa.

Mutta rauha ei kestänyt kuin tunnin verran, sillä aivot olivat joka
tapauksessa jo heränneet, ja tunnissa ne ehtivät mainiosti herättää
omantunnonkin. Ja omatunto rupesi itsepintaisesti muistuttamaan tuosta
esitelmästä, jonka oli oltava valmis jo lauantaina.

Esitelmä! Marjatta oli jo harmillisen valveilla, ja samassa hän seisoi
pystyssä venytteleiden hartaasti kattoa kohden hampaat alahuulessa ja
silmät suljettuina.

Tänään ei tehnyt mieli voimistella, värisytti jo kuivanakin. Mutta
minkä sitä luonnolleen voi, jos tottumus on toinen luonto? Marjatta
avasi koneellisesti ikkunan, teki koneellisesti pari liikettä —
— mutta kun ruumis lämpeni, selvisi ruumiillinen tajuntakin, ja
loppuharjoitukset olivat silkkaa nautintoa. Kylmät pyyhkeet, kiivas
hieronta — — ja elämä oli taas kuin silkkilankaa. Tuleehan tuo uni
vielä päivällä takaisin, mutta silloin ollaan jo työssä, ja silloin ei
mikään enää auta.

Mutta nyt on kiire, ei nyt saa nauttia elämästä. Kello on kohta
yhdeksän, ja Marjatan on haukattava ruokaakin, ennenkuin pääsee
rientämään seminaarikirjastoon, missä hän nykyään tekee työtä. Kaikki
toveritkin olivat siellä, se on viimeistä muotia, ja siellä on
helppo olla ahkera noin eristettynä kaikista hyvän kodin tarjoamista
kiusauksista. Hänen _täytyikin_ olla hirveän ahkera nyt. Työ oli
ankara isäntä muututtuaan ajanvietteestä ja keikailusta hänen elämänsä
pääsisällykseksi. Se oli hänelle yhtä välttämätöntä kuin ilma ja ruoka
ja uni. Ja seminaarikirjasto oli sen paras apulainen. Sitäpaitsi hän
ei olisi tätä nykyistä esitelmäänsä voinutkaan kirjoittaa kotona.
Sellaisia kummallisia lähdekirjoja ei kukaan yksityishenkilö omista.

Hengästyneenä Marjatta työntyi tänä aamuna ylös kirjaston eteiseen.
— Näkyy Tilly jo saapuneen ja pari muutakin — riippuupa siellä muuan
miehenhattukin kainossa vaatimattomuudessaan aivan eri naulakossa —
kaiketi joku Classican asujamista, ellei lie palannut tuo Babylonian
järeä kotihaltia, joka jo kauan on ollut kadoksissa. Marjatta
rientää sisään vasemmalle. Lyhyt nyökkäys naapureille — ei ole nyt
graadu-kiireet — ihmiset ovat laiskoja — minne lie hänen villatakkinsa
hävinnyt. — Tillyn hartioillahan se näkyy venyvän...

Nämä ovat hänen viimeiset maalliset ajatuksensa — Æsthetican
tavanmukainen häkäkatku kuuluu heidän henkisiin nautintoihinsa.

Hän nyppii tarkasti harkiten taas esille merkillisen kirjastonsa, josta
tietysti ei tarvitse puoliakaan, ryhmittää sen korkeiksi pinoiksi
pöydälleen, ja sitten ei kolmeen tuntiin tiedä mitään.

Kello kaksitoista koputtaa Tilly häntä sanakirjalla päähän.

»Tule siskoni tieteessä kahville!»

»Viisi minuuttia vielä —»

»Ei sekuntiakaan.»

»Suu kiinni!»

»Jos et tule, niin lähden yksinäni, vielä sitä ruvettaisiin
kaikenlaisia mamsseleita tässä vuottelemaan. Vita brevis est.»

Marjatta nousee huokaisten.

»Totta puhuen en ole vielä syönyt aamiaistakaan. Huh, kuinka kello on
paljon, äiti toruu. Ikävää tuo iankaikkinen syöminen — eihän tässä ehdi
mitään tehdä, kun aina pitää juosta kotiin syömään.»

»Ota esimerkkiä Elli Koskelosta, hän ei syö koskaan.»

Marjatta loi aran silmäyksen läpikuultavan harmaaseen olentoon, joka
istui hievahtamatta tavallisessa nurkassaan Fenno-Scandian vetoisen
ikkunan alla, missä hän istui jo silloin, kun Marjatta ensikerran tuli
kirjastoon. Ei hän siinä toki lakkaamatta istunut, mutta ensimmäisenä
hän tuli ja viimeisenä hän meni, eikä hän koskaan riehaantunut puhumaan
ja nauramaan kirkkaampina päivinä, kuten nuo muut tytönheilakat, eikä
hän kertaakaan seurannut sakkia ruhtinaallisille tenttikahveille
Nissenille à 20 penniä kuppi, joihin kuitenkin kirjaston
parhaimmistokin lankesi. Hänen elämänsä kerrottiin maksavan 60 markkaa
kuussa kaiken kaikkiaan. Marjattaa puistatti.

»En minä nyt oikein tuollaistakaan tarkoita. Jotain pillerintapaista
kenties.»

»Älä ole olevinasi. Kyllä ruoka kelpaa sinullekin, jos se vain hyvää
on. Minä puolestani _rakastan_ ruokaa.»

»Enemmänkö vielä kuin Goetheä?»

»Paljon enemmän. Mitä Olli sanokaan: ’ellei ihminen syö niin hän
kuolee’, ja sehän jo lähentelisi kaameaa.»

Aleksanterinkadun kulmassa he pysähtyivät.

»Menetkö Fazeriin?»

»Pyhä idiootti! sepä nyt kannattaisi tällaisille pohatoille. Elanto on
minun, ja minä olen Elannon, etkö sitä tiedä?»

»Kuule, tule meille! Siellä on kahvia ihan ilmaiseksi ja hyvää leipää —
iltapäivällä tulee vieraita.»

»Lupaatko, että olemme puolessa tunnissa takaisin?»

»Varmasti. Otetaan ratikka.»

»Viivana sitten.»

* * *

Kun Marjatta ryntäsi huoneeseensa pesemään käsiään, pysähtyi hän
hämmästyneenä. Ruusuja! Tummanpunaisia ruusuja kristallimaljakossa
kirjoituspöydällä.

Silloin hän muisti eilisillan, ja hänen kasvonsa lensivät punaisiksi.
Olisikohan? Hän hiipi pöydän luo ja veti sormenpäillään esille
pikku kuoren märkien piikkisten varsien välistä. »Tantaenum animis
coelestibus ira», eikä mitään nimeä. Mutta tunsihan Marjatta,
tunsihan hän käsialan. Pehmeä lämpö valui hänen lävitseen. Hän
kumartui lähemmäksi tuoksua, kuuli taas korvissaan kysymyksen:
»aiotko täyttää lupauksesi nyt?» ja hänen täytyi koskettaa huulillaan
tuota raikkaankosteata ruusunlehteä. Mieli teki istuutua korituoliin
haaveilemaan edes muutamiksi minuuteiksi — —

»Kiiruhda nyt hieman.»

Suutari sentään, ettei vaan Tilly ollut nähnyt! Silmänräpäyksessä
raitistuneena Marjatta suipisti halveksivasti huuliaan. Birger on
uskollinen itselleen nyt ja aina. Niinkuin _hän_ muka olisi kohdellut
Birgeriä huonosti eilen illalla. Ja tietysti Birgerin piti pilkata
hänen oppineisuuttaan tuolla latinalaisella lauseella.

»Tuo ruususi kahvipöydälle, meillä ei ole nyt muitakaan kukkia.»

»Heti, äiti.»

Marjatta tiesi, että äiti sittenkin ymmärsi paremmin nämä ruusut
kuin loistavimmankaan tentin, ja tiesi, että äiti kuitenkin asettaa
iltapäivällä kahvipöydälle tämän voitonmerkin ja sanoo kysyttäessä: »ne
ovat taas noita Marjatan kukkia», ikäänkuin tyttö olisi hukkumaisillaan
jokapäiväisiin kukkalähetyksiin.

Mutta äidillä on oikeus olla uteliaskin.

»Keltä ne ovat?»

»Birgeriltä. Hän on niin kiitollinen siitä, että pääsi eilen Mairea
paimentamaan.»

»Arvaa sen — ja vielä lähettää näin ihania kryytejä kiitokseksi —
sinulle.» Tillyn ääni on murhaava, mutta se vain huvittaa Marjattaa.
Hän on hyvin mielissään siitä, että Tillyn nyt on pakko nähdä hänen
toinenkin minänsä. Tilly muuten aina sulkee silmänsä sellaiselta
eikä salli itselleen kerrottavan mitään rakkausjuttuja. Hän ei siedä
sellaista _roskaa_. Hän tahtoo pitää tai olla pitämättä tovereistaan
sellaisina kuin ne ovat, ja sen mukaan mihin ne kykenevät, eikä sen
nojalla miten ne miellyttävät toista sukupuolta. Mutta Maire, jota
Tilly hirveästi sortaa, väittää, että hän on kateellinen, suoraan
sanoen kateellinen, koska hän itse on niin ruma, ettei kukaan hakkaile
häntä.

Marjatta tahtoo ruveta selittelemään:

»Katso, eilen kun — —»

»Aiotko tänään saada valmiiksi konseptin?» keskeytti Tilly.

»Kyllä pitäisi, muuten en ehdi kirjoittaa puhtaaksi. Mutta sano
minulle, Tilly, luuletko että minulla pitäisi olla joku esimerkki?»

»Jaa laskiaisnäytelmistäkö?»

»Niistä.»

»Ota siinä tapauksessa ainakin jokin tarpeeksi _varoittava_
esimerkki, jonka esität vasta kysyttäessä, ettei professori toista
kertaa pane arvostelukyvyttömiä ylioppilastyttöparkoja referoimaan
laskiaisnäytelmiä.»

»Voi Tilly, Tilly, minulla on niin loistavan siivoton eksemplaari
sitä lajia — muistathan tuon kuolevan talonpojan ja pikku pirun?» He
nauroivat pakahtuakseen tälle mahdottomuudelle.

Mutta minuutit vierivät, ja he syöksyivät juoksujalkaa kadulle
napittaen mennessään hansikkaitaan.

Juuri sähkövaunuun noustessaan Marjatta näki Birgerin seisovan
kadunkulmauksessa. Ai, ne ruusut! Hän koetti näyttää hämmästyneeltä ja
ujolta, mutta ei ehtinyt. Sai vain kerran viitatuksi kädellään. Vasta
sisällä, kun hän oli heilahtanut Tillyn viereen, pääsi hymy pinnalle.
Herranen aika, kuinka hirveästi hän piti tuosta Birgeristä! Vahinko,
ettei sitä nyt ennätä ajatella.

»Ei kukaan voi palvella kahta herraa, Suolahtea ja Birger Vallia,
Marjatta», julisti Tillyn ääni muhvin takaa.

Marjatta säpsähti mietteistään.

»Sinä puhut kuin kirja, Tilly. Mutta kyllä minä toistaiseksi palvelen
mieluummin Suolahtea.»

»Kättä päälle! Rupesin jo epäilemään.»

»Turha vaiva.»

»Kuka käski sinun näyttää noin haaveelliselta kuin lehmä pyhäaamuna.»

»Suo anteeksi. Häiritsikö se sinua?»

»Ehdottomasti. Olkoon sentään tällä kertaa, ellei se vaan tule tavaksi.
Väliinhän itse Homeroskin uinahtaa.»

»Vaikk’ei edes käy Y. L:n tanssiaisissa.»

* * *

Hirveätä! Kello on jo yksi, kun he palaavat.

»Tiesinhän sen.»

Marjatta ei ehdi vastata. Aivot ovat jo viimeisen kadunvälin jauhaneet
jatkoa esitelmään, ja nyt se on saatava paperille, ennenkuin unohtuu.
Hän ei löydä edes omaa kynäänsäkään, vaan tyytyy talon pärskyviin
teriin kiireessään.

Aivot jauhavat, kynä ratisee, lehti lehdeltä karttuu. Ulkomaailmaa ei
ole, Marjattaa itseään ei ole — —

Viiden tunnin kuluttua, toverien tultua ja mentyä, kikatettua ja
kuiskutettua, Marjatta suoristaa selkänsä viimeinkin. Aauaa, aauaa!
Keuhkot kaipaavat ilmaa. Loppua täytyy lyhentää, mutta muuten se on
valmis. Milloinhan Tillykin meni?

Jumalan kiitos, että tänään on voimistelua.

Muuan Classican herroista auttaa päällystakin hänen ylleen, ottaa
hänen paperinsa ja tulee saattamaan. Mutta Marjatta on peräti tylsä.
Olisikohan sittenkin pitänyt jaoitella toisella tavalla? — Ei, ei hän
vielä tänä syksynä aio graaduun, kenties keväällä. — Pitäisiköhän se
kirjoittaa laudatuuripaperille vai kelpaako tavallinen vihko? Täytyy
kysyä Tillyltä. — Sinä olit eilen tanssimassa ja tänään tietysti hieman
uninen — —

Kun Marjatta portilla heittää hyvästit, on hän kadottanut ihailijan.
Tekee sentään viimeisen ponnistuksen ja pakottautuu kysymään, tuleeko
hän osakunnan iltamaan, mutta sekään ei auta.

»Enpä luule. On tenttivuosi, ei auta valvoa.»

Laahustaessaan rappuja ylös Marjatta harmittelee
välinpitämättömyyttään. Olla tuollainen idiootti! Hyi häpeä!
Siinä se nyt meni, viisas poika, ja halveksi tietysti tyttöjen
tyhjänpäiväisyyttä.

Kotona odottaa Marjattaa ottelu äidin kanssa.

»Aina sinä olet poissa. Serkut tulevat aivan heti, ja taas sinä olet
poissa. Mitä minä sanon täti Kunigundalle? Ja sinä olet vielä niin
väsynyt eilisestäkin.»

»Mutta ymmärrä nyt, äiti! Siksihän minun juuri täytyykin mennä.
Kuolen väsymyksestä, ellen saa voimistella. Keuhkoni ovat kuin vanha
pesuvanttu, ja hartiani ovat aivan kankeat.»

»Mutta minun tähteni —»

»Voi, voi, ajattele nyt, että minä olen istunut hievahtamatta viisi
tuntia yhtäpäätä. Kunhan olen kandidaatti, lupaan juoda kahvia niin
että halkean; mutta nyt tulen vanhaksi ja rumaksi jo nuorella iälläni,
ellen saa tarpeeksi liikuntoa vastapainoksi muille hassutuksilleni.
Tulen _vanhaksi_ ja _rumaksi_, käsitäthän?»

Äitiä rupesi naurattamaan, ja silloin Marjatta lähti.

Miten ihanaa! Alistua ajattelematta, valitsematta toisen käskyihin,
ponnistaa ruumiilliset voimansa äärimmilleen vain leikin vuoksi, telmiä
parhaitten ystäviensä kanssa rajusti kuin kymmenvuotiaat, hengästyä,
hiota, nuortua ja norjeta, ottaa tulinen suihku riemusta ulvoen
niskaansa, jääkylmä huuhtelu sen jälkeen, ja lopuksi hieroa valkoinen
ihonsa tulipunaiseksi karhealla pyyhinliinalla — sepä taivaallista
nautintoa.

Marjatta käveli vielä puolisen tuntia rantatiellä ja kuuli Greetan
flammat ja Maijun tentit ja Ainon rahahuolet, ja mieli oli kepeä ja
kuultava kuin kristallilevy.

Esitelmät ja lähdekirjat eivät Marjatan unta häirinneet, kun hän
nukahti silmänräpäyksessä ensimmäiseen asentoonsa.

* * *

Aamulla olivat ruusut äidin huolellisesta hoidosta huolimatta jo
nuokallaan, eikä Marjatalla ollut aikaa eikä halua sitä surra. Vielä
vai tässä ehtisi tulla tuntehikkaaksi ennen kandidaattia. Tilly on
oikeassa: vita brevis est.

Kunhan taas tulee lupapäivä — sitten on toista.




IV.


Sitten tuli lupapäivä, tuli monta lupapäivää, ja viimein tuli enemmän
kuin lupapäivä, tuli kaunis kesä.

Ja kesäkuussa Marjatta lähti maalle, missä syreenit kukkivat, astui
taloon, jonka puistossa satakieli laulaa, ja jonka hillitynhienossa
vanhuudessa väreilee viekoitelevaa romantiikkaa.

Hänelle oli suorastaan vaarallista tuo Aholan ilma, tuo kesä ja
kauneus, jotka vaihtoivat hänet oikeaksi tytöksi. Mutta hän vain
hymyili vienosti sinisillä lapsensilmillään, joiden terävän kirkkauden
hän salasi vain hieman sulkemalla luomiansa, joiden kaarevat ripset
tummensivat katseen lempeäksi ja unelmoivaksi.

Marjatta tiesi varsin hyvästi sedän ja tädin luulevan, että hän oli
onnettomasti rakastunut. Miksikä muuten reipas kaupunkityttö tulisikaan
posket kalpeina ja silmät raukeina vanhan setänsä ja tätinsä luokse
maalle lepäämään? Eiväthän he tiedä mitään nykyajan tyttösen murheista.
Eihän heillä ole aavistustakaan _kevätlukukaudesta_, he ovat aina
haaveilleet vain keväästä, jolloin ummut puhkeavat ja sydämet heräävät.
Mitäpä he käsittäisivät monen kuukauden pettymyksistä, lykätyistä
laudatuurikirjoituksista, itsekritiikistä ja epäilyksistä. He olivat
lukeneet lehdistä Birger Vallin kihlausilmoituksen ja pudistaneet
päätänsä, ja saatuaan Marjatan kirjeen oli täti mennyt huoneeseensa ja
palannut punaisin silmin.

Ja sillekin Marjatta hymyili, vaikkakin hieman hämmästyneesti, sillä
Birger oli sentään joskus ollut hänen ihanteensa ja jumalansa,
ja syksyllä hän oli taas rakastunutkin häneen ja sairastanut
mustasukkaisuutta Mairen takia.

Mutta sen jälkeen Marjatta oli tehnyt niin paljon työtä, että oli
unohtanut Birgerin, vaikka ei sentään olisi suonut hänen unohtavan. Ja
sentähden hän nyt hymyili hieman hämmästyneesti.

* * *

Oli sentään niin hauska olla viikon ajan _oikea_ tyttö, ilman
professoreita ja tovereita, ilman itsetuntoa, ajatuksia ja työtä.

Marjatta viihtyi niin hyvin tässä herttaisessa paikassa, missä tuuheat,
ikivanhat koivut riiputtivat ohuita oksiaan hellästi yli valkean talon
kummankin päädyn ja vetivät suorana kujana parvekkeella istuvien
katseen siniseen rantaan.

Siellä lipattelivat laineet lystikseen, milloin säteillen auringossa,
milloin kiiltäen kuutamossa, milloin rusottavana peilinä uinuen. Ja
niiden yläpuolella, toisella rannalla, häämötti vanha, vakava kirkko.

Marjatta oli kuin kotonaan täällä Aholassa.

Ei kukaan saanut jalallaan sotkea hienosti haravoituja käytäviä. Setä
ja tätikin kävelivät ruohonviertä säästääkseen puutarhuri-Kustaan
kuvioita. Marjatan valkeat kengät ne vain polkivat rohkeasti
keskitietä, ja vain hän sai poimia narsisseja pyhitetyltä pyörykältä.

Hän olikin kiitollinen siitä, liikuskeli pehmein, sievin askelin
koivujen alla, istuskeli hento richelieu-ommel sylissään parvekkeella
ja syreenimajassa ja soitteli hempeitä valsseja illoin vanhalla
taffelilla. Oli vuorokaudessa unohtanut kaupungin ja työn ja syntynyt
uudelleen. Oli kuin hänen todellinen sielunsa olisi nukahtanut hetkeksi
— tai kenties päinvastoin.

Mutta sitten Marjatta hymyili taas, hän tunsi itsensä ja tiesi
kokemuksesta, ettei jaksanut viikkoa kauempaa kestää Aholan jumalaista
rauhaa, ja että hänen on silloin lähdettävä täältä.

Nyt kukkivat syreenit! — —

Siellä on niitä niin äärettömästi. Jos minne katsot, väreilee puisto
sinipunervissa vivahduksissa. Pensaskujat, lehtimajat, kaikki,
kaikki kuohuvat tuuheita, tuoksuvia terttuja. Ne kohoavat untuvaista
taivasta vastaan, ne varjostavat järven läpikuultavia rantapeilejä, ne
helottavat syvällä havumetsän siimeksessä.

Ja Rainer Borg on myöskin siellä — —

Hän on tädin veljenpoika ja on siellä vain hauskuttamassa vanhuksia.
Oikeastaan olisi hänen tehtävänsä ollut lopussa, kun Marjatta tuli,
mutta täti tahtoi häntä jäämään juuri nyt.

Ja he olivat hänelle mieliksi.

Rainer juoksi Marjatalle huivit, poimi kukat, käänsi nuottilehdet ja
seurasi hänen pienintäkin ilmettään ruskein, sädehtivin silmin.

Ja Marjattakin rupesi niin kauniisti punastelemaan. Ja setä ja täti
hymyilivät arvellen hänen sydämensä haavojen jo olevan paranemassa.
Rainerhan oli niin viehättävä kavaljeeri —

Ja he hymyilivät yhä tyytyväisemmin.

Katso, siinä talossa ei kukaan naura, kaikki vain hymyilevät.

Ja Marjatta joi avoimin huulin ja värähtelevin sieraimin hänen
jumalointiaan. Se huumasi häntä. Marjatasta oli kuin hänelle
tarjottaisiin jotakin kaunista ja kallisarvoista ja sanottaisiin: nauti
nyt, nauti täysin siemauksin, tyttö, tämä on ensimmäinen ja viimeinen,
tämä on _ainoa_ kerta. Oh, rakkautta sinä vielä saat liiaksikin,
mutta tätä, tätä sanotaan palvomiseksi, ja se tulee vain erehdyksestä
sinunlaisesi tytön osaksi —

* * *

Nyt he istuivat nelisin lasiparvekkeella. Marjatan mieli oli
kuohuksissa.

Eilen illalla he olivat vielä olleet niin hyvät ystävät. Olivat
kävelleet illallisen jälkeen puolisen tuntia rantatiellä, olipa Rainer
tarttunut Marjatan käsipuoleenkin, ja hän oli sallinut sen. Ja he
olivat seisoneet pitkän aikaa hakaportilla vieretyksin ja puhelleet
kaikenlaisia mitättömyyksiä, ja sitten Rainer oli ottanut hänen
kädestään narsissin ja suudellut sitä. Marjatan täytyi silloin hiljaa
silittää hänen kuutamossa kiiltävää tukkaansa, josta ahkerinkaan
harjaaminen ei ollut kyennyt poistamaan kiharoiden kesytettyä aaltoa.
Marjatan mieli oli leppeä ja kiitollinen kuin kesäilta hänen siinä
seistessään hämärissä käsi kumartuneen pojan kosteilla hiuksilla.
Hiljaisuus ympärillä oli kuin hymni nuoruudelle ja kauniille kesälle,
ja Marjatasta oli kuin nyt täyttyisi jokin kohta hänen sielussaan, joka
aina oli odottanut täyttymistään — — Sitten he olivat taas kääntyneet
kotiin päin vaihtaen hiljaisia sanoja, joita toinen sanoi vain
antaakseen jotain ystävälleen, ja toinen otti vastaan vain saadakseen
jotain ystävältään, eikä Marjatta nyt jälkeenpäin voinut ymmärtää,
mistä Rainer oli saattanut loukkaantua sinä iltana.

Mutta tänä aamuna oli Rainer vain hätimiten pistäytynyt aamiaisella
ja heti rynnännyt takaisin ylös huoneeseensa, ja päivällisellä hän
oli ilmoittanut lähtevänsä jo iltajunassa kotiinsa. Sanoi aivan
unohtaneensa, että oli pyytänyt pari toveria luokseen huomiseksi.
Vaivoin olivat setä ja täti saaneet hänet taivutetuksi jäämään
aamujunaan.

Nyt istui Rainer kuin väkipakolla teepöydässä. Marjattaa harmitti.
Hänhän oli kiinnittänyt kauneimman syreeninoksan vyöhönsä ja
irroittanut suloisimman kiharan korvansa juureen eikä saanut
katsettakaan. Hänhän oli kertonut herttaisimman kaskunsa ja soittanut
somimman laulunsa, eikä saanut myhähdystäkään osakseen. Kylläpä tuo
poika nyt mahtaili!

Sedän iloksi he vielä pelasivat jäähyväis-Bismarckin, vaikka Marjatan
mieli kapinoi tuota pakkoa vastaan, mikä riisti häneltä viimeiset
kalliit hetket.

Äkkiä setä laski kortit alas.

»Satakieli», hän virkkoi.

Rainerkin aikoi sanoa jotakin, mutta setä nosti kätensä.

»Hiljaa!»

Rannalta kiiri parvekkeelle viiltävän ihana vihellys, ja sitä seurasi
liverrysten liverrys, helkkyvä helmisade.

»Se on sittenkin tullut», ja sedän poskipäät punertuivat ylpeydestä ja
ilosta. Rannalta oli syksyllä kaadettu koivu, ja siitä olivat setä ja
täti pelänneet satakielensä suuttuneen, kun sen ääntä ei vielä ollut
kuulunut.

Mutta olihan se nyt siellä.

Kaikki neljä seisoivat ääneti nojaten parvekkeen kaidepuuhun, ja kuu
katseli heitä vaalein silmin.

Satakieli lauloi — narsissit pöydällä tuoksuivat —

»Hyvää yötä, lapset. Aamulla vielä tavataan.» Setä puristi heidän
kättänsä, ja täti suuteli heitä kevyesti otsalle. Tädin silmä oli
kostea. Hän oli aina niin herkkä.

»Minäkin menen nukkumaan. Hyvää yötä!» Rainerin ääni oli karhea.

»Älä vielä mene. Tahtoisin niin mielelläni vielä nauttia illasta»,
sanoi Marjatta rukoillen.

»Jos minä olisin teidän iässänne, menisin nyt katsomaan, miltä kirkko
näyttää kuutamossa ja satakielen laulussa. Sen näkee parhaimmin sieltä
kiviportaalta, tiedäthän, Rainer!»

Täti palasi sisältä vaippoja käsivarrellaan.

»Ottakaa nämä mukaanne, muuten ette saa lähteä, ja hyvää yötä sitten!»

Siinä he seisoivat kahden vaiheilla, ja Raineria halutti paeta sisälle,
mutta Marjatta ei tahtonut näin nolosti lopettaa leikkiä.

»Etkö tule, Rainer?» Poika seisoi selin häneen katsellen järvelle. Nyt
hän kääntyi ja lähti kulkemaan Marjatan rinnalla, mutta hänen suunsa,
joka muulloin oli niin lapsellisesti kaareva, puristui nyt miehekkäästi
kapeaksi viivaksi.

Kun hän kulki niin allapäin Marjatan vierellä silloin tällöin vain
potkaisten pikku kiven edelleen, täytyi Marjatan työntää kätensä hänen
kainaloonsa ja astua hieman lähemmäksi häntä. Silloin hän tietysti
puristi tytön käden lujemmin kylkeensä, ja ilokseen Marjatta huomasi
jotain vierasta karisevan hänestä pois.

He suuntasivat kulkunsa tädin osoittamalle paikalle, levittivät
vaippansa sammalaiselle kivelle ja istuutuivat hyvin lähekkäin
syreenien alle. Rainer ei päästänyt Marjatan kättä, ja se tuntui niin
turvalliselta ja lämpimältä.

Voi, noita syreeninterttuja — hehän istuivat aivan kuin niiden
sydämessä —

Ne tuoksuivat — ja alhaalla puutarhassa tuoksuivat narsissit — ja
kaikkialla metsässä kielot —

Tuoksu oli liian väkevää, se aivan kuristi Marjatan kurkkua. Ei hän
ollut ennen tietänyt, miten kesäyön kukkaset tuoksuvat, ei tietänyt
että alkukesän kukkien valkeat terälehdet ovat vain naamiopukua.

Ja satakieli lauloi —

Herra Jumala, kuinka se lauloi! Ei Marjatta ollut ennen tietänyt, miltä
tuntuu, kun satakieli laulaa.

Ja metallipintaisen järven takana, kirkon mustan harjan yläpuolella
kuulsi suuri kuu.

Marjatan piti sanoa Rainerille, kuinka kaunista tuo kaikki oli, mutta
tuoksu oli niin ihmeellistä, satakielen laulu niin lumoavaa ja kesäkuun
kuutamo niin kalpeaa, ettei hän uskaltanut sanaakaan sanoa — pelkäsi
niiden haihtuvan ja hajoavan.

He istuivat ääneti —

Ja satakieli huilutteli, helkytteli —

Ja syreenit kukkivat —

Marjatta piti yhä Raineria hellästi kädestä, ja Rainer vetäytyi aivan
hänen viereensä. Sitten hän äkkiä painoi Marjatan käden lujasti
kosteaan ruohoon, mutta ei virkkanut mitään.

Marjatan olisi nyt pitänyt väittää palelevansa ja pyytää Raineria
kantamaan vaipat kotiin, mutta sileän pojankäden kova puristus hallitsi
häntä. Kun hän kääntyi vähän sivulle, odottivat Rainerin silmät kuumina
ja tummina hänen hämmästynyttä katsettaan ja pakottivat sen pysähtymään.

Marjattaa häikäisi ääretön ihailu —

Eihän hänen pitänyt antaa Rainerille toista kättään, olisi pitänyt
sanoa hänelle jotakin — mutta ei voinut.

Satakieli huilutteli, helkytteli. Se oli ainoa ääni sinisenkalpeassa
metsässä. Äänetön, oudon äänetön oli jumaloivien silmien ja nuoren suun
rukous. Marjatan oli paha olla.

Herra Jumala, miten tuo lintu lauloi.

Marjatta tunsi Rainerin panevan kätensä hänen hartioilleen kysyvästi.
Eikä hän sanonut mitään.

Tämä oli outoa satua, ja kuu oli niin kummallinen.

Sitten Marjatta tunsi hänen poskensa poskeaan vastaan. Se oli viileä ja
kostea, mutta sileä kuin sametti. He katselivat poski poskissa kauas
järven yli, ohi sen kehyksissä riippuvien syreeninterttujen.

Nyt Marjatta olisi huoleti voinut jo nousta, kun oli jo näin paljon
maistanut kesäyön taikaa.

Mutta hän ei noussut. Hänen täytyi viimeinkin saada tuntea mitä
suudelma on.

Hän käänsi hitaasti päänsä, ja suloiset huulet, joita kukaan mies ei
vielä ollut suudellut, odottivat —

Hiljaisuus —

Minne on satakielikin hävinnyt?

Hyvä Jumala, älä anna hänen suudella minua!

Mutta värisevä käsivarsi Marjatan kaulalla veti hänet lähemmäksi.
Marjatta ehti kuutamossakin nähdä, miten Rainerin otsa punertui ja
silmät kostuivat. Pehmeät huulet pusertuivat arasti hänen huuliansa
vastaan —

Marjatta, Marjatta, ethän nytkään työntänyt häntä luotasi! Päinvastoin.

He erosivat hetkeksi, mutta vain saadakseen nähdä toistensa kasvot, ja
taas suu etsi suuta.

Rainer ei ollut enää ujo, hän veti Marjatan syliinsä, painoi rintaansa
vastaan hänen päänsä, suuteli hänen poskiaan niin että veri rupesi
niissä kuumottamaan, suuteli otsaa, märkiä suortuvia ja taas ja taas ja
taas altista suuta —

Rainer ei ollut koko aikana kuullut satakielen laulua eikä nähnyt kuuta
tai syreenejä. Hänhän rakasti vieressään olevaa tyttöä niinkuin vain
kaksikymmenvuotiaana rakastetaan.

Hyvä Jumala, anna minun suudella häntä!

Ja hän sai suudella tuota kylmää tyttöä! Taivasten taatto, kuinka hän
häntä suuteli — kapeat posket punoittivat, ja ylpeät huulet polttivat
hänen huuliaan.

»Marjatta — oma Marjattani —»

* * *

Lumous repesi kuin vanha harso. Mitä tämä on? Kuka Rainer on? Marjatan
päätä pyörrytti.

Rainer on levoton, jotakin on tapahtunut hänen rakkaalleen. Marjatan
olkapää vetäytyy etäämmälle, hän nousee kömpelösti seisomaan.

Rainer istuu liikkumattomana seuraten häntä katseellaan. Järven
kaislikosta tupruaa koleaa huurua kuin pumpulia. Äkkiä Marjatta
lähtee juoksemaan tummempana juovana näkyvää polkua pitkin ylöspäin.
Sumu luikertelee maassa kanervanvarsien välissä, talo hohtaa oudon
korkeana kalseassa valossa runkojen välissä. Hän kompastuu puunjuureen,
säilyttää tasapainonsa ja syöksyy kuin piiskattuna suoraan ylös
huoneeseensa.

Rainer seisoi hetkisen katsellen hänen jälkeensä, sitten hän kokosi
vaipat, kääri ne verkalleen kokoon, poimi maasta kuutamossa kiiluvan
kamman ja seurasi Marjattaa.

Marjatta seisoi jo hengästyneenä avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli
hajamielisenä ulos järvelle. Ei oikein uskaltanut ajatella —

Satakieli huilutteli, helkytteli —

Nyt vasta hän huomaa, että se onkin laulanut koko ajan — ja niin
ironisesti.

Ja syreenit tuoksuvat —

Niiden tuoksu leviää peilipöydällä olevasta maljakosta ilkeän imelänä.
Hän tarttuu kukkavihkoon, maljakko kaatuu ja vesi valuu lattialle,
mutta möyheät tertut läsähtävät alaparvekkeen katolle jääden sinne
riippumaan kuin rättiläjä hämärässä.

Kuu on siirtynyt syrjemmälle —

Marjatta seisoo vain ja painelee itkua.

* * *

Portaat narisevat vitkalleen. Askelet siirtyvät hitaasti karkeiden
lautojen vingahtaessa ullakon poikki, toisen vierashuoneen ovi
napsahtaa, ja sitten on kaikki taas hiljaa.

* * *

Kun Marjatta pääsi sänkyyn, puistatti äänetön nyyhkytys hänen
ruumistaan. Hän häpesi niin suunnattomasti. Suudelma, sehän kuului
vain sille suurelle ja pyhälle tunteelle — jos sellaista on olemassa.
Missään tapauksessa ei se ollut markkinarihkamaa. Syyllisyys ja katumus
kirvelivät ja kiusasivat Marjattaa ja poistivat unen hänen kuumista
silmistään.

Äkkiä hän nousi istumaan sängyssään.

Muisti jotain muuta — mitä minä olen tehnyt Rainer Borgille, mitä minä
olen tehnyt Rainerille!

Taas äänetön nyyhkytys, hän ei voinut sitä pidättää.

* * *

Rainerkin oli seisonut hetkensä ikkunassaan ja sitten pyörähtänyt
kantapäällään ympäri. Hänen otsassaan oli pieni, tuskainen vako. Oli
jotain, jota hän ei nyt ymmärtänyt, mutta joka kuristi häneltä äskeisen
voiman ja onnen täydellisyyden olemattomiin.

Mies ei itke, siitä hän oli vakuutettu, mutta miksi me nimittäisimme
sitä kuivasilmäistä tyhjyyteen tuijottamista, jota kesti koko valoisan
yön ja joka järkytti perustuksiaan myöten pojan itsekylläisen
elämänluottamuksen?

* * *

Ja aamulla he saapuivat hyvissä ajoin alas kahville ja paiskasivat
kättä toivottaen iloisesti hyvää huomenta. Ja hevonen odotti nuorta
herraa, joka ei mitenkään saanut reppunsa remmejä sopimaan ja sitten
haeskeli urheilulakkiaan, jonka oli pakannut laukkuunsa, sateenvarjoa,
joka oli hänen kädessään ja Turistia, joka oli pöydällä, niin että oli
vähällä myöhästyä.

Marjatta liehui hänen ympärillään koettaen auttaa parhaansa mukaan
ja vältteli hänen rakastunutta katsettaan ja jutteli ja päivitteli,
ja setä antoi neuvoja, ja täti sipsutteli huoneesta toiseen verraten
kelloja ja hoputellen, kunnes vihdoin kaikki oli järjestyksessä, ja
Kustaa maiskautti Pikkunsa liikkeelle, ja Rainer heilahti rilloissa
taaksepäin tempaantuen äkkiä nurkan taakse pois näkyvistä.

Mutta Marjatta juoksi takaisin sisälle ja tunki nenäliinan suuhunsa,
estääkseen huuliaan värisemästä. Sillä viime hetkessä hän oli sittenkin
kohdannut Rainerin katseen, ja se koski kuin nyrkinisku. Se sanoi: älä
kuvittele, Marjatta, mitään turhia — meidän välillämme ei ole tästä
lähtien kuin yksi tie, ja sille me astuimme eilen.

Marjatta polki jalkaa siellä taffelipianon takana. Miksi ei Rainerilla
ole sisaria tai tyttötovereita? Miksi ei Rainer tiedä, mitä kaikkien
poikien pitäisi tietää, että nuoret tytöt ovat julmia ja iloisia ja
säälimättömiä?

Marjatta päätti pitää huolen siitä, ettei tuo kaunis poika saa
suudelmallaan käännetyksi hänen ylpeätä tulevaisuuttaan millimetriäkään
viitoitetusta uomastaan — niin totta kuin hän on Marjatta Salin!

Oh, Marjatta, joko sinä unohdit sen, että voimakkain viettisi oli tehdä
ihmiset onnellisiksi?

Sinä unohdat niin paljon, Marjatta hetkestä toiseen.




V.


»Siellä on 15 astetta.»

»Mutta aurinko paistaa, äiti.»

»Oletko varma, ettei tuule?»

»Äiti, etkö kuule, aurinko paistaa, ja siis _on_ kaunis ilma.»

Täytyihän Marjatan päästä ulos, täytyihän, Jumalan raikkaaseen
luontoon! Hänen ajatuksensa alkoivat homehtua, tunteensa muuttua
tunteellisuudeksi ja itseluottamuksensa horjua. Hänen _täytyy_ päästä
hiihtämään tänään, muuten ei hän enää ole Marjatta.

Vielä retki siskon huoneeseen:

»Laila — Laila — menetkö tänään hiihtämään?»

»Idiootti!» Tumma tukka katosi lopullisesti lakanan alle. Laila oli
ollut lauantaina koulutansseissa.

»Saanko sitten ottaa sauvasi, remmi katkesi omistani?»

Ei vastausta, tai ehkä jokin mörähdys, joka loppui: — »keskellä yötä».

»Pane ainakin kahdet sukat, Marjatta!» varoitti äiti.

Marjatta nosti jalkansa tuolille: »Katso.»

Syksystä vuosi sitten äiti oli päättänyt opettaa häntä kutomaan
sukkaa, ja Marjatta oli silloin mielensä virkistykseksi valinnut
myrkynvihreää villalankaa ja muutamassa kuukaudessa edistynyt jo sangen
pitkälle varressa, kun äidin kärsivällisyys loppui, ja hän parissa
päivässä valmisti työn. Niitä sukkia Marjatta nyt käytti hiihtäessään
ja kääri kauniit varret pyöreäksi makkaraksi tossujen yläpuolelle.
Hiihtopukunsakin hän oli valinnut noiden sukkien mukaan.

Greeta oli kerran sanonut hiihtävänsä hiihtopuvun takia, samoinkuin hän
tanssi tanssipuvun ja pelasi tennistä tennispuvun takia.

Ja suoraan sanoen tuotti Marjatallekin pukeutuminen suurta nautintoa.
Onko maailmassa mitään riemastuttavampaa kuin tuollainen lämpimänvihreä
villanuttu möyheine, valkoisine kauluksineen ja tumppuineen, kun sen
tietää niin mainiosti kaunistavan ruskeita poskia, heleitä hampaita ja
notkeaa vartta, sekä untuvanpehmeä lakki pikku päässä, jonka vilkkaita
värejä pari otsalle ja korville vedettyä tummaa kiekuraa vielä korostaa?

Kadulla virtasi taas Marjatan lävitse tuo epämieluisa kylmänväristys,
jolla, samoinkuin ohuiden pohjain läpi tuntuvan hiekoituksen pistoilla,
aina sai etukäteen maksaa osan hiihtoretkien hupia.

Ei ollut lämmin tänään, ei totta vieköön ollut. Marjatta pusersi
kuitenkin rohkeasti suunsa kiinni ja pakotti laajenneet sieraimensa
ottamaan vastaan polttavan pakkasen. Hänen jalkansa tanssivat
kirskuvalla lumella, eivätkä sukset painaneet mitään. Hänen olikin
juostava, sillä tietysti hän oli myöhässä taas — Nikolainkirkon kello
oli jo puoli yhdeksän.

Oikeastaan hän ei mielellään enää hiihtänyt osakunnan kanssa, mutta
minkäs teet, kun hiihto kerta kaikkiaan on luotu seurapeliksi, ja
parhaat toverit, kuten kaikki maaseutuylioppilaat, suhtautuvat
Helsingin talveen niin musertavalla epäluulolla, etteivät viitsi
vaivaantua tuomaan edes suksia mukanaan. Osakunnan suuruiseen laumaan
mahtui kuitenkin hiihtoseuran muodostamiseen tarvittava määrä
parantumattomia optimisteja.

Mutta tänään oli pohjoissataman ranta oudon tyhjä.

Olivatkohan he jo lähteneet?

Ei, kello oli vasta viittä yli — ei edes akateemista neljännestä
määräajasta! Marjatta seisoi hetkisen neuvottomana ja heitti sukset
jäälle. Tällä pakkasella ei auttanut kauan tuumailla, voisihan vaikka
hiihtää Korkeasaaren ympäri, kuten viisitoista vuotta sitten äidin
kanssa. Harmillista!

»Hyvää huomenta, neiti Salin!»

Hoikka, vaalea poika kosketti sormenpäillään harmaata myssyään.
Ilmielävä osakuntalainen! Marjatta muistaa hämärästi hänen joskus
laulaneen illanvietossa ja varmasti joskus tanssineensakin hänen
kanssaan — tyypillinen polkkamies. Nimi vain oli arvoitus.

»Huomenta! Missä muut ovat?»

»Minäkin tässä juuri ihmettelen, olemmeko me Viimeiset Mohikaanit vaiko
Ensimmäiset Ihmiset Kuussa.»

He seisoivat siinä vierekkäin ja paukutelivat notkeita suksiaan
jäätiköksi poljettuun lumeen. Marjatta punnitsi mielessään, lähteäkö
tuon poikasen kanssa kahdenkesken matkaan. Hänellä oli tuore kokemus
nuorukaisten tunnelmaherkkyydestä, mutta myöskin niin paljon
poishuuhdottavaa omasta mielestään. Ja hanki ja aurinko vetivät
hiihtäjäsielua kuin rytmikäs valssi.

Ketään ei tullut —

»Tyyne Vuorela ja Anna Siro lupasivat varmasti vielä eilen.»

»Ei tänään olekaan tyttöjen ilma.»

Ääni kajahti niin kopeasti. Nuori mies oli muuttanut tapojaan. Ennen
tavatessa ei hän ollut suutaan avannut, ja nyt keikkui kieli kuin
kellon läppä. Hän tuntui tänään liikkuvan omassa valtakunnassaan.

»Te olette tietysti voimistelija?» Marjatan muisti virkosi — hehän
olivat istuneet yhdessä urheilutoimikunnassa.

Vaaleat silmät välähtivät mielihyvästä:

»Näkyy se Y. V. lyövän aatelismerkkinsä mieheen.»

»Mutta nimeänne en voi mitenkään muistaa —» hymyili Marjatta.

Pojan kasvot ilmaisivat koomillista mielen masennusta.

»Siinä sain. Lehtinen minä olen, eikä sekään paljoa auta.»

Marjatta yritti parantaa asiaa:

»Te miehet olettekin kaikki niin samalla tavalla puetut, ettei
harjaantumaton muisti teihin mitenkään pysty. Teillä sensijaan on
helpompi. Onhan meillä tytöillä edes erivärisiä pukuja.»

»Justiinsa. Kun tyttöihin illalla tutustuu, ovat kaikki kuin herran
enkeleitä, mutta sitten päivällä tavattaessa oikein pelästyy.»

Poika oli humoristi, kun vain rohkeni puhua.

»Olipa hyvä sitten, että näitte minut ensikerran keskellä päivää.»

»Niin oli, onhan sitten varaa parantaa.»

Marjatta purskahti raikuvaan nauruun. Selvä yhteiskoululainen. Tuon
kanssa voi hiihtää vaikka Rovaniemelle kahdenkesken.

»Ei tästä näy sen parempaa tulevan. Lähdetään vähän oikomaan sääriämme.
Anteeksi! Naisilla ei kai olekaan sääriä, vai kuinka?»

»Jalat meillä on.»

»Sen kyllä huomaa juostessa.»

* * *

Suksi luisui hangella kuin sukkapuikko silkillä, ja jo muutamassa
minuutissa oli veri valunut keskuslähteistään kylmälle pinnalle,
sulattanut sen ja jäänyt sinne hehkumaan.

Lehtinen hiihti edellä avaten latua. Tänä aamuna ei ollut vielä
montakaan henkeä liikkeellä, ja lumi säihkytteli koskematonta
ihanuttaan silmänkantamattomiin. Marjatta painoi soaistuneena katseensa
edellähiihtäjän syvänsiniseen varjoon ja lykkäili liukkaita suksiaan
tasaisessa tahdissa, ja koko maailma suhisi huoletonta, läpikuultavaa
kirkkautta. Joka lykkäyksellä karisi mielestä tomua ja tunteita ja
tutkiskelua.

Tuli kuuma —

Siinä ne viisitoista pakkasastetta, tiesihän Marjatta ne! Hän sysäsi
lakin ylemmäksi, aukaisi kaulaliinan solmun ja lopuksi veti vantutkin
pois käsistään. Mutta perässä piti pysyä. Ei tämä tyttö huuda
edeltäjäänsä hidastelemaan, ei ikänä.

Kun Lehtinen sitten viimeinkin osoitti mökkiä mäen nyppylällä ja
ehdotti virvokkeita, oli Marjatta jo kuin lapsi, joka oltuaan kiltti
koko viikon saa sunnuntaina vehnäskahvit.

Ja hän joi taas maukkaimmat kahvit elämässään, vaikka sikuri kirveli
suuta ja pullat olivat harmaita ja kovia. Ja hän oli äärettömän
onnellinen ja äärettömän kiitollinen reippaalle toverilleen.

Nyt vasta huomasi Lehtinenkin, mikä onnen poika hän oli. Tulisipa nyt
vain joku tuttava tänne näkemään. Istua Marjatta Salinin kanssa näin
kahdenkesken kahvipöydän ääressä ja jutella kuin parhaat ystävykset.
Eivätkä kuitenkaan pojat tiedä, millainen kullanpala, millainen
tyttöjen tyttö hän on. Hän oli aina osakunnassa hieman olevinaan
poikien mielestä. Mutta saakin tuollainen helmi olla olevinaan. Tuo
kaulan kaarros, tuo solakka, vihreä nilkka lyhyiden hameiden alla,
nuo kapeat, punaiset posket, joita vielä äsken valkeat huurukiharat
ympäröivät, mutta jotka nyt olivat hikisenä vanginneet mustat suortuvat
hehkuunsa, nuo sädehtivät silmät ja valkeat hampaat! Herran pieksut,
mikä onnen poika hän oli!

Lehtinen söi pullat ja joi kahvit ja unohti sokerit ja kermat ja
vastaukset ja maksut —

* * *

He käänsivät hyvätuulisen rentoina suksenkärjet paluumatkalle.

Tulipa siinä kansaa kaupungista käsin. Aurinko oli lämmittänyt
talvipäivän, ja parittain ja nelittäin ja laumoittain hiihti
punaposkista nuorisoa helakoissa puvuissaan heitä vastaan. Oli siellä
tuttuja, jos oli tuntemattomiakin. Ja kaikki olivat naurussa suin,
ja kaikkien silmistä loisti toverillinen myötätunto paluumatkalla
olevaa paria kohtaan. Tuttujen nyökkäyksiin liittyi kuitenkin hieman
ihmettelyä, joka sai selvimmän ilmaisunsa Birger Vallin kasvoilla.

Hän tietysti oli taas Marjatan tiellä hiihtäen vastaan iloisessa
nelikössä keikarimaiset hiihtotamineet yllään ja palkinnonsaaneet
sukset jaloissaan.

Miksi pitikin hänen aina osua Marjatan eteen nyt, kun he eivät enää
olleet ystäviä?

Heidän seurustelutyylinsä ei ollut muuttunut. Marjatan letkaukset
ja Birgerin laiskansuopea ylimielisyys olivat aivan ennallaan,
mutta niiltä puuttui se lämpimän, vanhan ystävyyden perusta, jolta
ne ennen lähtivät. Nyt, jos heidän silmänsä joskus keskustelun
kuluessa kohtasivat toisensa, eivät ne enää pysähtyneet lepäämään
tuossa salaisessa ymmärtämyksessä, jonka olemassaolon Marjatta olisi
luultavasti jyrkästi kieltänyt, mutta joka siitä huolimatta valoi
selkeää turvallisuudentunnetta hänen hieman häälyvään maailmaansa.
Nykyään leikkasivat heidän katseensa toisensa kuin kaksintaistelijain
säilät. Marjatta oli katkera ja myrkyllinen. Olihan Birger sanaa
sanomatta, lupaa kysymättä työntänyt hänet syrjään. Hänellä ei ollut
enää aikaa Marjatalle — eikä harrastusta. Eikä hänen väitöskirjansa
kuitenkaan edistynyt, sen Marjatta totesi vahingoniloisesti.

Ehkä hän oli innostunut politiikkaan. Se oli muodissa, ja jostakinhan
hänenkin piti saada sisällystä tyhjänpäiväiseen elämäänsä. Aikaisemmin
muotiintullutta pörssikeinottelua oli Birger myöskin koettanut, mutta
isältään perimiensä sahalaitosten suoma ehdoton vakavaraisuus oli
riistänyt hänen jobbaukseltaan sen suurimman viehätyksen. Siksipä hän
nyt varmaankin oli siirtynyt politiikkaan. Hän oli kuin luotu siihen.
Hänen matkoilla solmitut suhteensa ja koko temperamenttinsa viittasivat
selvästi tietä. Marjatta oli vain niin katkeroitunut hänelle, ettei
edes myöntänyt hänen vaikuttimiaan epäitsekkäiksi. Marjatta oli
itse niin monen muun kanssa vuodattanut kyyneliä Ylioppilaskunnan
vuosijuhlassa, kun Sibeliuksen »Isänmaalle» äkkiä iski sävelissään
sydämiin ihmeellisen, peloittavan vavistuksen, jonkinlaisen atavistisen
harhaluulon, jota viime vuosisadalla nimitettiin isänmaanrakkaudeksi,
mutta silloin oli Birger seisonut vinosti hänen edessään ja vain
ivallisesti hymyillyt heidän liikutukselleen. Ei, Birgerin viileä ja
itsekäs luonne ei saattanut joutua isänmaanrakkauden tahdottomaksi
orjaksi. Jos hän työskenteli salaisen politiikan alalla, merkitsi
se vain sitä, että hän tarvitsi tieteellisen tutkimuksen ja
pörssikeinottelun jälkeen yhä uutta sensatsionia.

Oh, tietysti hän tänään taas tuli vastaan! Olisihan Marjatan pitänyt
jo tuntea hänen hyvinjärjestetty viikko-ohjelmansa. Siihen kuului
ehdottomasti sunnuntaiaamun huviretki jonkun kauniin neitosen seurassa.

* * *

Marjatta nyökkäsi säteilevästi hymyillen ohihiihtäessään.
Silmänräpäyksessä suhahti Birgerin suksi hänen omiensa yli, ja Marjatta
kaatui nenälleen.

»Ihanaa!» huokasi hän vielä polvillaan maassa. Birgerin kanssa
seurusteltaessa pitää asiat ottaa sellaisina kuin ne ovat.

»Aivan hurmaavaa», vahvisti Birger. Lehtinen oli pysähtynyt jonkun
matkan päähän ja koetti etsiä jotain mielenkiintoista katseltavaa
toiselta suunnalta, sillävälin kuin Birger tottuneesti käänsi nurin
Marjatan vantut ja pudisti hänen ranteestaan lumimöykyt.

»Taas uusi tähti?» Viittaus Lehtiseen. »Ainakin eroaa entisestä.»

Marjattaa harmitti. Lehtinen oli hauska poika, vaikkakin nuori ja pieni.

»Jonkin verran. Kyllä minä vielä tähteni erotan — toista lienee sinun
linnunratasi.»

»Sinä olet ruvennut pistelemään aivan kuin alkaisit lähetä
kolmeakymmentä. Iltavalaistuksessa olet miellyttävämpi.»

»Suo nyt anteeksi, mutta eivät kaikki tuttavani sentään ole Illan
sokeita ihailijoita. Muutamien mielestä aamu on Iltaa viisaampi.»

Ilta Fagerlund, Birgerin morsian, ei ollut mikään ruudinkeksijä.
Marjatta tiesi varsin hyvin heidän kihlauksensa purkautuneen, mutta
tahtoi kuitenkin olla ilkeä.

Birger ei mennyt ansaan. Hän oli jo kääntänyt suksensa hiljalleen
eteenpäin hiihtelevän seuransa jälkeen, ja Marjattakin seisoi jo
keinuen varpaillaan sauvojensa varassa valmiina töytäisemään.

»Toinen lippuni on vapaa tiistain sinfoniaan. Tuletko sinne?»

Houkuttelevaa, mutta vaarallista. Marjatta oli kaunis tänään
värihehkussaan kimallelevaa valkokenttää vastaan, sen hän tiesi, ja se
nostatti hänessä naisellisia paheita.

»Tiistaina? Voi, silloin lupasin jo Rainerille.» Hän koetti olla
katuvan näköinen.

Ellei Birger olisi ollut niin pakkasen purema, olisi luullut hänen
punastuneen. Hän katsoi pitkään Marjattaan, aikoi sanoa jotakin, mutta
muutti mielensä. Marjatta nauroi.

»Vahinko.» Birger potki jäätä suksestaan. »Missä hän sitten tänään on,
tuo huokaava ritarisi?»

»Ei päässyt irti kaupungista», selitti Marjatta uskotellakseen
Birgerille, ettei hän suinkaan muussa tapauksessa olisi ulkona ilman
tavallista kumppaniaan.

Totuus oli kuitenkin se, että heillä, Rainerilla ja hänellä, oli
hiljan ollut suuri kohtaus ilman suuria sanoja. Marjatta oli vain
harvinaisen nolona selittänyt Rainerille, että heistä oli alettu puhua
ja että hän oli sentähden päättänyt tästä lähtien liikkua suuremmassa
seurassa, mikä merkitsi sitä, että Marjatta oli alkanut taas pelätä
Raineria. Suhteen pysyttäminen oikeassa äänilajissa kysyi nykyään
suurta ponnistusta, ja se hermostutti Marjattaa. Hänen epätasaisuutensa
puolestaan teki Rainerin levottomaksi, ja nyt oltiin taas niin
pitkällä, että katastrofi saattoi tulla minä hetkenä tahansa.

Lehtinen piirteli kuvioita hankeen ja oli loukkaantuneen näköinen. He
lähtivät hiljalleen hiihtelemään vierekkäin. Pitikin tuon Birgerin taas
tulla häiritsemään! Marjatta huitaisi raivoissaan sauvallansa ison
kappaleen hankea korkealle ilmaan; se hajosi jäähiutaleiksi, jotka
satoivat helisten hänen hartioilleen, suksilleen ja kovalle lumelle.

Onneksi Lehtinen pian sai puhekykynsä takaisin. Hän ei ollut vielä niin
vanha, että olisi uskaltanut vaitiololla rangaista tyttöään.

He valitsivat maaladun ja rupesivat kiemurtelemaan saaria seuraten
vaikeaa murtomaata. Oksat löivät kovia jääpuikkojaan kasvoihin, ja
siinä väistellessään, jarruttaessaan, tasapainoa etsiessään ja suksia
ylämäissä laahatessaan Marjatta sai taas kiinni luonnon auttavasta
kädestä. Puiden lomitse valutti aurinko metsän varjoisalle lumelle
suuria, kultaisia läiskiä.

Lehtinen hiihti hänen rinnallaan välittämättä vaikeista esteistä
ja keskusteli vakavista asioista, kuten aina hyvin nuoret miehet
tekevät. Ja Marjatta selitteli harrastuksiaan, opinnoitaan ja
tulevaisuudensuunnitelmiaan. Hän teki sen aivan totuudenmukaisesti
ja avonaisesti, sillä tämän pojan suhteen hänen ei tarvinnut olla
varuillaan eikä asettua puolustusasentoon jo edeltäkäsin. Lehtinen
kuunteli hyvin hartaana. Kerran hän kuitenkin muisti olevansa mies:

»Ettekö te joskus mene naimisiin sentään?»

Sehän olikin asian ydin. Tavallisesti Marjatta periaatteesta jyrkästi
kielsi sen mahdollisuuden, mutta tänään hän koetti olla suora:

»Kenties — jos esimerkiksi väitöskirjani hylätään.»

Lehtinen ei pitänyt siitä vastauksesta. Hän katseli syrjästä somaa
toveriaan. Uskaltaisikohan?

»Mutta kai te joskus olette rakastunut?» Hän punastui rohkeuttaan,
mutta Marjatta vain hymyili, jos tuollaisessa vauhdissa syntynyttä
irvistystä kehtaa hymyilyksi nimittää.

»Sepä omatunnonkysymys! Sata, tuhat kertaa tietysti. Ainahan minä olen
rakastunut.»

Nyt Lehtinen suuttui todenperään:

»Sitten te ette ole mikään tyttö. Senhän olen aina sanonutkin. Poikia
te olette joka sorkka!» Hän työnnähti edelle.

Latu loppui jyrkkään mäkeen. Marjatta seisoi häikäistyneenä
metsänlaidassa seuraten silmillään Lehtistä, joka suhahti kuin lintu
rinteessä, kohautti vain kerran suksiaan, hurahti selkä kyyryssä
tasanteen poikki ja pieneni pienenemistään kaukana jäällä —

Helsinki siinsi kuin posliiniin valettu leikkikaupunki himmeänä valkean
kentän toisella puolella.

Poikia te olette joka sorkka. Nuori mies oli tyhmä. Marjatta itse tunsi
hämärästi, että kerran, hyvin, hyvin pitkän ajan perästä, kun hän oli
ensin saavuttanut kaiken, mitä elämällä on _ihmiselle_ tarjottavana,
hän myöskin tulisi etsimään _naisen_ osaa. Oh, virtasihan hänen
terveissä jäsenissään lämmintä verta, jonka jokainen pisara sykki
elämänuteliaisuutta. Sen tyydyttäminen oli oleva hänen viimeinen
kurssikirjansa.

Marjatta seisoi epäröiden mäen päällä. Lehtinen oli jo hiihtänyt
takaisin ja houkutteli häntä tulemaan.

Miettiessään oli Marjatta pitänyt silmänsä suljettuina, ja aurinko oli
polttanut hänen luomiensa läpi kuin punainen liekki suoraan aivoihin.
Toverin äänen kuullessaan Marjatta avasi silmänsä ja työntäytyi
liikkeelle. Maailma oli kaksin verroin sininen, edellä kiitävä varjo,
latu ja pienet luminypykät olivat kuin valuvaa mustetta.

Vauhti kiihtyi. Herranen aika, enhän minä osaa laskea mäkeä, mitä
minä ajattelen? Marjatta muistaa joitakin neuvoja, heittää taaksepäin
sauvansa, kumartuu, tuuli pieksee hänen kasvojaan, viiltävä tunne
keskittyy vatsaan — nyt tulee turma — onkohan hyppyrikin —? Se ajatus
kaatoi hänet kuin laukaus pyörimään, vierimään, lumiryöppyyn ja hirveän
sekasotkuun, missä ei enää erottanut päätä jaloista ja jalkoja käsistä
— hän makasi siinä vain lääpällään tahdottomana kuin kuminukke.

»Heisaa vaan!» Lehtinen veti häntä käsikynkästä.

»Älkää koskeko, olen kuollut.» Marjatta käänsi taas nenänsä lumeen.
Hänen korvansa soivat. Hän ei suoraan sanoen uskaltanut liikahtaa.
Pelkäsi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan ehjää jäsentä.

Lehtinen oli hakenut hänen suksensa kaukaa jäältä.

»Ei, kyllä tästä nyt on tuleva ylösnousemus! Vilustutte.»

Marjatta oli itsekin jo kyllästynyt asentoonsa ja ryömi kontilleen.
Koetti nauraa, mutta henki ei vielä juossut.

»Vahingossa minä lähdin liikkeelle», änkytti hän selitykseksi. »En
yhtään aikonut.»

»Jopa minäkin ihmettelin, kun alku oli niin rohkea. On se poikaa, on se
poikaa, ajattelin. Ja sitten keikaus keskellä tasaista mäkeä. Helkkarin
raukkamaista. Pelkäsitte tietysti?»

Marjatta nyökkäsi huitoessaan lunta lapikkaistaan. Kyynelet tulivat
silmiin.

»Koskiko kovasti?» Marjatta näki että Lehtinen yritti olla
osaaottavainen, vaikk’ei uskonutkaan koskeneen.

»Kaikkea vielä.» Tärähdystä seurannut herkkyys alkoi haihtua.

He hiihtelivät rinnakkain satamaan, ja koska olkapäätä todellakin
aristi, antoi Marjatta mielihyvällä Lehtisen kantaa sukset kotiovelle.

Oikein kaivaten hän katsoi poistuvan toverinsa jälkeen ja huoahtaen
soitti ovikelloa. Häntä tympäisi oman itsensä luokse palaaminen.
Ei oikein viihtynyt tuon neitosen seurassa nykyään. Hän teki niin
paljon tyhmyyksiä, oli oikukas ja itsekäs eikä ensinkään muistuttanut
aurinkoisen talvipäivän raikasta Marjattaa, joka oli koko maailman
ystävä ja jonka ystävä koko maailma oli. Hän oli kehittymässä väärään
suuntaan. Hän tiesi sen itse, mutta niin kauan kuin hän oli näin
ahkera, ei hänellä ollut aikaa eikä hermoja parannuksiin. Jahka hän on
kandidaatti, sitten alkaa uusi elämä.

* * *

Aivan oikein. Äiti otti hänet vastaan tiedolla, että häntä oli jo
kahdesti kysytty puhelimessa. Numero oli tietysti Rainerin.

»Lupasin, että soittaisit heti palattuasi.»

»Salli minun edes pukeutua ensin.»

Marjatta päätti lujasti unohtaa koko puhelinkeskustelun. Riisuttuaan
kylmää hohkavan hiihtopuvun yltään hän otti lämpimän kylvyn ja pukeutui
nauttien puhtaisiin vaatteisiin. Sitten hän heittäytyi kirja kädessä
rennosti sohvalleen ja vaipui suloiseen lepoon, missä ruumista raukeana
kiertävä väsymys ja mielen leppoisa rauha käsikädessä kietoivat
hänet suopeaan syleilyynsä. Hän oli ajatuksissaan muovailevinaan
kirjoituksensa kovatöistä loppulausetta, mutta todellisuudessa vain
torkkui.

Päivällisen jälkeen tulivat äiti ja Laila hänen huoneeseensa istumaan.
Marjatta kertoi taas haltioituneena hiihtoretken nautinnosta,
ja Lailastakin hän sai lypsetyksi joitakin hauskoja katkelmia
eilisillasta. Hän aikoi mennä varhain vuoteeseen, että pääsisi
ankarasti määrättyyn työsuunnitelmaansa käsiksi taas kello kahdeksalta
huomisaamuna.

Silloin tuli tietysti käärme heidän paratiisiinsa.

Marjatta hämmästyi. Ei hän ollut odottanut Rainerin uskaltavan, mutta
ääni eteisessä oli ehdottomasti hänen. Ja äiti pyytää häntä sisälle.

»Juomme juuri iltapäiväkahvia, jos herra Borg tyytyy vain korppuihin ja
piparkakkuihin. Aamupäivällä tuli odottamatta vieraita —»

»Kuten iltapäivälläkin.» Rainer seisoi jo ovella hieroen pakkasen
punaamia käsiään ja katsellen Marjattaa silmiin hieman epävarmana.
Mitähän Marjatta tästä sanoisi?

Hänen oli niin hyvä olla, että Rainerin keksintö vain huvitti häntä.

Ja äiti oli tietysti kovin mielissään tällaisesta vanhanaikaisesta
kohteliaisuudesta. Nykyajan nuoret miehet aniharvoin muistivat, että
tytöillä saattoi olla kotikin ja vanhemmat.

Laila oli tietysti heti syvästi punastuen mutissut jotain Raakelista,
tehnyt Rainerille jonkinlaisen niiaus-kumarruksen ja pyrähtänyt
tiehensä.

Mutta heillä oli oikein kodikasta. Äiti oli aina niin herttainen,
Rainer oli oudon vilkas ja puhelias — jos hän olisi ollut tyttö, olisi
sitä sanottu hermostumiseksi —, ja Marjatta näki ja kuuli kaiken
ruumiillisen väsymyksen kaunistavan verhon lävitse.

Äiti oli aina pitänyt Rainerista, ja Rainer oli aina pitänyt äidistä,
ja sellainen tuntuu ilmassa. Hänellä oli kuvia Aholasta lompakossaan,
ja äiti näytti omia kuviaan. Montakaan sekuntia Rainer ei kuitenkaan
istunut hiljaa. Hän kuljeskeli ympäri huoneessa, tarkasteli tauluja,
kosketteli pikkuesineitä, eikä Marjatta voinut olla ihailematta
huolettoman poikamaista tapaa, millä hän liikutti käsivarsiaan, ja
jyrkkää kaarta, millä pitkä takaraivo liittyi pystyyn kaulaan. Hän
näpäytti arvostelevasti seinällä riippuvan kitaran kieliä ja äidin
pyynnöstä otti sen alas, viritti sen ja lauloi pari kansanlaulua. Ja
äiti istui kädet ristissä sylissään, ja Marjatta tiesi katsomattakin,
että hänellä oli kyynelet silmissä.

Rainer suoraan sanoen hallitsi iltaa. Hänessä oli kiihkeätä
varmuutta, joka oli Marjatalle aivan vierasta. Hän siirtyi asiasta
toiseen vaivattomasti eikä tällä kertaa ensiksi rukoillut silmillään
suostumusta ehdotuksiinsa.

Marjatta oli kuullut, että äiti oli lupautunut Agda-tädin luo
iltapäiväksi, mutta äidin käsityksen mukaan hän ei nyt voinut
mennä. Tavallisesti Marjatta olisi nauraen harmitellut hänen
velvollisuudentuntoaan, mutta tällä kertaa hän oli iloinen. Hän oli
tänään sellaisessa »leben und leben lassen»-mielialassa, että äidin
läsnäolo vain helpotti.

Kun äiti poistui hetkeksi, oli Rainer tuulena Marjatan edessä:

»Miksi et soittanut, Marjatta?» kovisti hän kiihkeästi.

»Oh, unohdin kokonaan! Oliko se tärkeääkin?»

»Oli.» Hänen kasvonsa olivat tuskallisesti pingoitetut ja hänen
silmänsä pistivät. Marjatta koetti laimentaa jännitystä:

»Tuletko tiistaina sinfoniaan? Kuulisin mielelläni Glasunovia.»
Marjatta hämmästyi! Rainer päästi kätensä pöydästä, johon oli nojannut
häntä katsellen, ja nauroi kovaa ja kaiuttomasti.

»Enkä tule. Ota joku muu tusinastasi.»

Sekö ääni nyt oli kellossa. Marjatta ei pitänyt siitä. Se oli kuin
Birgeriä.

»Älä nyt viitsi! Tahtoisin mennä juuri sinun kanssasi.» — Hyvästi,
päätökset ja periaatteet!

Rainer astui toiselle puolelle huonetta kääntyen katsomaan Marjatan
Hermes-päätä:

»Et sinä enää kiusaa minua. Muista se, Marjatta! Se on ohi nyt.»

Uh, mikä hirveä lause — ja aivan tyynesti — ja Rainerin suusta!
Marjatta oli niin hämmästynyt, että kadotti konseptinsa. Veri tulvahti
hänen päähänsä.

Onneksi äiti tuli sisälle. Rainer kääntyi heti iloisena, ja seurustelu
jatkui kuten ennenkin. Marjatta vain oli arka ja koetti olla kahta
ystävällisempi Rainerille, joka läikehti kuin elohopea väistäen
hänen otettaan. Marjatalla oli luultavasti paha omatunto, koska hän
seuratessaan Raineria eteiseen viimeisen kuumeisen iskulauseen jälkeen
nöyrtyi hänelle ensimmäisen kerran.

Rainer piti kauan hänen kättänsä, puristi ja puristi, ja Marjatta
yritti leikillisesti pyytää anteeksi oikuttelemistaan. Anteeksipyyntö
muuttui näet sittenkin hartaaksi rukoukseksi, mihin hän ei saanut
lohdullista vastausta tuolta häälyvältä katseelta.

Rainer kääntyi vielä kerran ovessa:

»Marjatta», sanoi hän, »voi Marjatta!»

Marjatta ojensi hänelle molemmat kätensä — ilmassa oli jotain oudosti
uhkaavaa — ja Rainer veti hänet luokseen. Siinä he seisoivat hetken
liikutettuina, Marjatta kysyvänä ja Rainer taistellen jotain voimakasta
tunnetta vastaan.

Äkkiä hän päästi irti Marjatan ja oli poissa.

* * *

Marjatta oli tietysti illalla taas tyytymätön itseensä. Päästyään
vaivoin väljemmille vesille hän ajoi taas sille vanhalle karille.
Eikö hän nyt voinut oppia sitä, että Rainer Borg ei kuulunut hänen
ohjelmaansa ja että hänen oli toimittava sen mukaan?

Mutta Rainer oli niin rakas hänelle kuin aurinko sateisena syksynä. Ja
heitä yhdisti jokin. Rainer oli oikeassa. Heitä yhdisti muisto tuosta
kuutamoyöstä, jolloin Marjatta oli suudellut häntä. Vaikka kuinka
koetti todistella itselleen tuon tapahtuman mitättömyyttä, kierteli
Marjatan veressä ikivanha tunne, joka väitti tuota iltaa hänen elämänsä
käännekohdaksi, jonka jälkeen hän kuului Rainerille. Siitä huolimatta
hänen silmänsä saivat kylmänivallisen ilmeen, kun hän sitä ajatteli.
Niinkuin tämä tyttö »kuuluisi» kellekään muulle kuin itselleen.
Kymmenen vuotta saa Rainer odottaa. Ellei odota — sen parempi.

Marjatta heittelehti kuitenkin levottomana vuoteellaan. Ruumis oli
liiankin väsynyt, mutta sielu oli virkeä ja varma.

* * *

Yöllä Marjatta heräsi serenaadiin, ja Lailan mielestä hän oli
onnellisin tyttö maailmassa.

Noita säveliä hän kuuntelikin hyvillä mielin pää käden varassa, sillä
Lehtinenhän siellä vain kiitteli viimeisestä.




VI.


»Ole sinä iloinen, Helena —» täti Kunigunda piirteli virkkuuneulallaan
kuvioita äidin verkaliinaan painaen joka sanansa korostukseksi syvemmän
vaon — »ole sinä iloinen siitä, ettei sinulla ole poikia».

Äiti ihmetteli itsekseen, minkähän tähden hänen nyt piti iloita juuri
siitä, mikä aikaisemmin oli lahotikkuna kaivanut hänen mieltään, ja
tyrkkäsi kakkulautasen Kunigundan tuhoavan virkkuuneulan tielle.

»Jos sinulla olisi hyvä, kaunis, lahjakas poika, oikein sydämesi ilo,
niin huii — jonakin kauniina aamuna hän olisi poissa. — Isänmaa kutsuu,
morjens mamma! Ja jos sinulla olisi hulttio-poika, joka joisi ja
mässäisi, mutta jota sittenkin rakastaisit, niin vielä varmemmin: huii
— hänkin olisi poissa. Ja sinä...»

»Kolmas kuppi, Kunigunda, en sjusjundedel!» Tämä kysymys ei ollut
esillä ensikertaa, ja Kunigunda oli niin kiivas.

»Minusta se tavallaan on kaunista...»

»Kaunista! Kloppimaista se on. Luulla nyt kourallisella poikanulikoita
voitavan taistella Venäjää vastaan. Lapsellista! Sebastiankin
sanoo...» Sebastian oli täti Kunigundan mies, professor emeritus,
joka sivumennen sanoen oli nytkin läsnä, vaikkakin tapansa mukaan
hautautuneena keinutuoliin sanomalehtineen. Setä Sebastian oli
tunnustetusti viisas mies, vaikkakin tämä nuorempi sukupolvi epäili
suuresti, olivatko nuo enemmän tai vähemmän kultaiset totuudet, joita
täti Kunigunda »Sebastiankin sanoo»-tittelin alla niin halusta esitti
omien mietelmiensä tueksi, todella autenttisia. Tällä kerralla oli
Sebastian sanonut, että tuollainen hurjastelu saattoi jo yliopistonkin
vaaraan. Eihän tarvittu kuin henkäys, niin sen itsehallinto oli
kumossa, ja tämä viimeinen villitys oli jo enemmän kuin henkäystä. »Ja
me suomalaiset olemme lojaalista väkeä, se on ollut meidän kunniamme
kautta vuosisatojen, ja jos me pysymme uskollisina...»

»Niin kenties saamme sokeripalan huomenna ja piiskaa ylihuomenna. Es
ist eine alte Geschichte.» Marjattakin puuttui nyt puheeseen.

»Ei kiitos, Helena, ei tippaakaan enää. Tämä on asia, josta ei kannata
väitellä. Emme me kuitenkaan historiaa tee, sinä ja minä, pikku
Marjatta. Toiseltapa maailma silloin taitaisi näyttääkin. Hm. Mutta
minä ymmärrän parhaiten sen, minkä näen, ja eilen tapasin apteekerska
Borgin, ja hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Se vanhin poika...»
Täti Kunigundan ääni aleni kuiskaukseksi.

»Rainerko?»

»Se sen nimi taisi ollakin. Se joka aikoi arkkitehdiksi. Kaunis ja
kiltti poika, muistatko?»

»Olen joskus tavannut.» Äiti siirtyi ottamaan ompelupöydältä toisen
neulan.

Marjatta lentää polttavan kuumaksi, ja hänen kätensä on niin hikinen,
että lusikka seuraa sitä ja putoaa kilahtaen takaisin vadille.

»Se Aholan väen Rainer. Ja hänen lukunsa kävivät niin hyvästi,
ja hänen äitinsä toivoi niin paljon hänestä. Ja nyt menee poika
päistikkaa omille teilleen ja jättää äitinsä yksinään. Merkillistä,
miten se seikkailu nuorisoa vetää, parastakin. Ja itsekästä se on,
itsekästä ja edesvastuutonta. Me saamme sitten paikata ja pelastaa mitä
pelastettavissa on.»

Täti Kunigunda silitteli kädenselällään harmaan tukkansa
hyvinhoidettuja aaltoja, ja Marjatassa laukesi hermojen korkeajännitys
särähtämällä.

»Niin, itsekästä, mitäpäs muuta kuin itsekästä! Tehän täällä olette
tietysti altruistisia. Hörpitte kahvia ja kudotte sukkia pakanoille
ja annatte kymmenen markkaa Punaiselle Ristille. Ja nuo pojat, jotka
uhraavat kotinsa, omaisuutensa, _tulevaisuutensa_, jotka panevat ainoan
roponsa vaakalaudalle koettaakseen, onko Jumala todellakin hyljännyt
tämän kurjan maan — he ovat itsekkäitä. Yliopiston etuoikeudet,
manifestien armolahjat! Monestako viikosta te voitte mennä takuuseen,
vaikka koko Suomen kansa keikkuisi keinutuolissaan aamusta iltaan?»
— Marjattaa alkoi ärsyttää sedän hiljainen keinuminenkin. — »Ja
mitäkö me voitamme? Herra Jumala! Onko meillä sitten niin paljon
kadotettavaa? Emmekö me saa koskaan uskaltaa mitään? Muistatteko kuinka
Deksippos kutsui nuoret aseisiin, kun vanhat eivät _uskaltaneet?_ He
uskalsivat ja he _voittivat_. Te vanhat, te juuri olette itsekkäitä.
Saadaksemme nyt muutaman vuoden elää, ei, vaan torkkua rauhassamme te
luovutte tulevaisuudesta. Mutta me, joille tuo tulevaisuus kuuluu,
uhraamme mieluummin nämä vuodet kauhuille, sillä meille on kysymys
kymmenien vuosien ajasta joko vapaiden tai orjien maassa. Ja jos nyt
on yksikään mahdollisuus sadasta edelliseen, niin millä me silloin
vastaamme historialle ja lapsillemme, jos mukavuudesta ja arkuudesta
jätämme sen käyttämättä. Itsekästä! Oliko Aarne Helo itsekäs, joka
lähti juriskandidaattipubliikkinsa jälkeisenä päivänä? Ovatko Saavion
veljekset itsekkäitä, miljonääripojat? Ja Okkosen pojat ja Gunnar ja
Bertel? Ja rouva Borgilla on neljä poikaa jäljellä ja osakkeita kirstut
täynnä. Niin — itsekkäitä — tietysti! Häpeäisitte!»

Marjatan ääni särkyi, ja hän syöksyi ulos huoneesta kuulematta jatkoa
tuohon »Marjatta»-huudahdukseen, joka kajahti kuin yhdestä suusta heti
hänen lopetettuaan.

Enimmin liikutettu oli tietysti äiti. Setä Sebastian oli tosin
pysähdyttänyt keinutuolinsa nojautuen eteenpäin huvitetun näköisenä
ja täti Kunigunda pudottanut keskentekoisen tähden langan päähän
riippumaan, mutta itse asiassa he ottivat asian rauhallisesti. Kukapa
ei nykyään olisi hermostunut? Kunigundan ompeluseurassa rouvat saivat
hysteerisiä kohtauksia kaakkureseptienkin johdosta.

»Brr», sanoi setä Sebastian vain ja nosti lehtensä silmiensä eteen.

»Herre du store», huokasi täti Kunigunda.

Ja äidin poskipäät punersivat. Hän oli taas samaa mieltä kuin Marjatta,
vaikk’eivät he olleet asiasta puhuneet — mutta eihän tuollainen sentään
sopinut.

»Rakas Kunigunda, Sebastian hyvä! Marjatta on niin hermostunut. Hän
tekee niin paljon työtä ja valvoo liiaksi. Hän antoi juuri tänään
sisälle graadunsa.» Tämä oli tärkeä salaisuus, jonka hän nyt uhrasi
lepyttääkseen vihastuneita jumalia. »Ja hän on niin peloissaan.»

»Arvaahan sen. Ei niiden naisylioppilaiden graadut niin vahvoja taida
ollakaan. Sebastiankin sanoo, että naisylioppilaita on kahta lajia:
sellaisia, jotka ovat kauniita eivätkä osaa mitään, ja sellaisia, jotka
ovat rumia ja osaavat vielä vähemmän.»

Mutta nyt äiti nousi takajaloilleen:

»Marjatta itse ei ole mitään puhunut, mutta neiti Vaivanne kertoi
sen olleen seminaarissa esillä ja että sitä oli kehuttu, ja siitä
tulee luultavasti non sine laude.» Äiti puhui nykyään non sineistä,
seminaariharjoituksista y. m. s. yhtä suurella asiantuntemuksella kuin
ennen vanhaan Rex-laitteista ja korndrellistä.

Setä Sebastian ja täti Kunigunda olivat sielujensa syvyyksissä sangen
mielissään tästä tiedosta.

»Non sine on oikein hyvä hist-filleillä, sanoo Sebastiankin, cum
laude on harvinainen ja magnaa tulee enintään kerran vuodessa.» Kyllä
professorinrouva tiesi tällaiset asiat.

Mutta professorinrouva luulee nyt tietävänsä jotakin muutakin.

»Millainen mies tuo nuori Borg on? Marjatta taitaakin tuntea hänet
oikein hyvästi.»

Äiti punastui. Hän oli siinä suhteessa tyttäriensä veroinen, ja tällä
kertaa hänellä oli todellakin paha omatunto.

»Enhän minä tiedä. Marjatalla on niin paljon tuttavia. Aholan tätihän
pitää paljon hänestä.»

»Se on tietysti taas joku uusi ’toveri’. Emme me vaan, Helena kulta,
pitäneet tusinoittain ’tovereita’ nuoruudessamme emmekä olisi
saaneetkaan.» Kunigunda imaisi ylähuultaan ja tarttui päättävästi
virkkuutyöhönsä osoittaakseen, että keskustelu oli johtanut
päätepisteeseen.

Äidillä oli hieman toisenlainen muisto noilta ajoilta, jolloin
Kunigundan kiiltävä palmikko ja sukkela suu olivat tehneet Aholasta
kaikkien lähipitäjien huvitteluhaluisen nuorison keskuksen, kunnes setä
Sebastianin viisivuotinen sotaretki vihdoin vei toivottuun tulokseen
ja riisti Aholalta sen suurimman vetovoiman, mutta tämä hetki ei
tuntunut hänestä sopivalta avoimeen puolustukseen. Hänen epäkiitollinen
tehtävänsä oli peittää taitavalla taktiikalla äskeisen kohtauksen
paljastamat näköalat, mikä setä Sebastianin suosiollisella avulla
vähitellen näytti onnistuvankin.

* * *

Marjatta asteli sillävälin kiivaasti edestakaisin huoneessaan kuin
pyörryksissä. Väliin hän seisahtui ikkunan eteen, puri hammasta ja
polki jalkaa itselleen, mutta sitten tuli taas uusi puuska, joka
puhalsi veren hänen päähänsä. Nuo kirotut kahvikeskustelut! Hän oli
aina sanonut, että ne ovat kuin alkoholia naisväelle.

Vähitellen laantui hänen mielensä hyrsky ja sijaan tuli tylsä väsymys.

»Eipä olisi Greetan bromipullo nyt haitaksi», tuumi Marjatta raukeana
ja rupesi penkomaan laatikoitaan, mutta tulos oli vain vaivainen
aspiriinipulveri.

Hän oli valvonut viime yön kokonaan. Vastoin otaksumistaan hän ei ollut
saanutkaan pidennystä graadulleen, joten hänen oli ollut pakko kääntää
ja kirjoittaa puhtaaksi saksankielinen laudatuurikirjoituksensa yhdessä
viikossa. Oli siinä ollut tulista työtä, mutta valmista tuli, ja tuo
musta, senttimetrin paksuinen vihko virui nyt pakassaan dekaanuksen
pöydällä odottamassa vaelluksensa alkua.

Tämänhän piti olla hänen elämänsä suurimpia päiviä eikä kuitenkaan
ollut. Oli vain tyhjää ja kiusallista ja avutonta.

Mutta nyt täytyi levätä. Marjatan silmämunat liikkuivat kuin hiekassa.
Hän heitti hangottelevat vaatteet yltään, vaikka kello oli vasta
yhdeksän. Ei jaksanut vaihtaa paitaa, vaan pujottautui olkapäät
väristen kylmään sänkyynsä. Kaatoi pulverin kuiviltaan kurkkuunsa,
aivasti, kääntyi vatsalleen ja nukahti suhisevaan horrokseen.

* * *

Marjatta heräsi osaaottavaiseen naputukseen. Huoneessa oli jo valoista.
Olivat antaneet hänen nukkua yli iltateen, ja aamukahvikin taisi olla
jo voitettu kanta. Herätyskello tuijotti häneen hämmästyneen näköisenä
pyöreällä silmällään. Mitä nyt on tapahtunut?

Taas naputus. »Ei saa tulla!» Se on tietysti äiti, ja eilisillan
kohtaus on taas ilmielävänä Marjatan mielessä. Mikä kumma panikin
hänet raivoamaan asiasta, josta hänellä ei tähän asti ole ollut mitään
mielipidettä? Silmiä kirveltää niin vietäväsi, ja yön kuluessa on
väsymykseen ja harmiin liittynyt katumustakin. Vai on Marjatallakin
olevinaan hermoja? Muutaman sivistyneen esipolven hinta, sanoisi taas
Greeta. Oh, Marjatta tuntee monta toveria, joiden hermot tekevät lakon
jo ensi tentissä — ilman minkäänlaisia polvia.

Ei, nyt tämä asia on järjestettävä, se ainakin on varma. Mielen pitää
olla paikoillaan oikeissa lokeroissaan eikä riepottaa kuin mikäkin
sotkuinen hermovyyhti, muuten ei voi tehdä työtä.

Niin, Marjatalla on tällä hetkellä muitakin pulmia edessään kuin tämä
henkinen ja ruumiillinen väsymys, mikä johtuu äskeisestä kilpajuoksusta
ajan kanssa. Vasemmanpuolisessa, ylimmässä kirjoituspöytälaatikossa
on jotakin, joka häiritsee häntä, jota ei voi unohtaa, joka vaatii
oikeuksiaan, eli toisin sanoen käyttäytyy kuin olisi ruumiillistunut
paha omatunto. Sekin saapui eilen hänen vaivoikseen.

Marjatan silmäluomet ovat raskaat. Hän on väsynyt ja haluton, mutta
hänen täytyy kuitenkin pistää avain lukkoon, ottaa esille ylimpänä
viruvat ohuet arkit ja levittää ne eteensä pöydälle. Hän lukee ne vielä
kerran hitaasti lävitse silloin tällöin rypistellen kulmakarvojaan.

»Rakas Marjatta!»

Näkyy, että Rainer on epäillyt jo tätäkin liian rohkeaksi, sillä hän
jatkaa: »Anna anteeksi, mutta minun täytyy saada vielä kerran nimittää
sinua siksi. Kun tämän saat, olen jo kauan ollut poissa, pääsethän nyt
tästäkin kiusasta...» Vako syventyy Marjatan otsalla. »En tahtonut
puhua mitään edeltäkäsin. Ei tällaisesta saa puhua, mutta olen sitä jo
kauan tuumaillut.»

Rainer ei ole mikään kynämestari, mutta sanottavansa hän saa kuitenkin
sanotuksi. Monta kertaa hän toistaa samaa: »Minun täytyy mennä. Isänmaa
kutsuu kerrankin. Tiedän että minun nyt on mentävä. Olen onnellinen
nyt, kun olen tehnyt päätökseni. Vaikk’emme mitään voittaisikaan, niin
olenhan sentään saanut olla mukana koettamassa. Älä naura, mutta minä
luulen, että Suomi nyt tarvitsee minua» j.n.e. Rainer parka, hän
kuului siihen sukupolveen, joka oli tottunut nauramaan »isänmaalle»,
eikä nuori mieli sellaisesta helpolla vapaudu.

Hän kuului myöskin siihen ikäluokkaan, joka oli tottunut nauramaan
»rakkaudelle», ja sentähden kävi kirjoittaminen nyt niin kömpelösti.
»Pahalta tuntuu lähteä sinun luotasi, kun en sinua oikein ymmärrä.
Joskus olet niin lämmin ja ihana kuin oikein hyvä ystävä, mutta
useimmin olet vain iloinen. Sen kyllä käsitän, että se, mikä Aholassa
tapahtui, oli sinun puoleltasi vain erehdys, mutta kun syksyllä sentään
suostuit seuraani, luulin vähitellen voittavani rakkautesi» — hän oli
ensiksi kirjoittanut »ystävyytesi», mutta sitten pyyhkinyt sen pois —
»mutta täytyyhän sinun tietää, että minä rakastan sinua, Marjatta,
vaikka olenkin tämän syksyä koettanut olla sitä ilmaisematta, koska se
näytti niin kovasti pahoittavan mieltäsi.»

»Tyhmästi ja rumasti teen, kun tällä hetkellä sinulle tällaista
kirjoitan, mutt’en voi jättää sitä tekemättä. Lohdutusta en tarvitse,
mutta kummallisen ihanaa olisi siellä vieraalla maalla ajatella, että
oma tyttöni on kotona odottamassa, ja jokin sanoo minulle, että niin
onkin laita. Jos olen oikeassa, lähetä rivi Holger-serkun osoitteella
Tukholmaan. Jos et kirjoita, ymmärrän myöskin enkä syytä sinua mistään.
Sinä olet sellainen tyttö, että kai sinua muutkin rakastavat.» Eikä
mitään allekirjoitusta.

Marjatta jää katsomaan hajamielisenä mustiin koukeroihin ja koettaa
väkipakolla selvittää ajatuksiaan.

Tuo Salinien kirottu hyväsydämisyys eli saamattomuus, kuten sitä
oikeastaan pitäisi nimittää! Miks’ei Marjatta voinut syksyllä
tavatessaan Rainerin sanoa hänelle suoraan: »Suutelin sinua vahingossa,
ja nyt se on lopussa, sillä pitemmälle en tahdo mennä, koska en rakasta
sinua.» Ei, hän tahtoi pidättää itselleen joitakin lämmittäviä säteitä
keskellä työn harmautta, sillä hän tunsi jo noiden »ensimmäisten
runollisten ylioppilasvuosien», joista niin paljon puhutaan, olevan
ohitse ilmassa leijaavine tunnelmineen ja kauhistui karua arkipäivää,
joka ojensi kynsiään häntä kohden.

Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli halpamainen ja itsekäs,
että hän oli huono toveri, niin hän olisi äärettömästi hämmästynyt.
Hän uskotteli itselleen, ettei tahtonut loukata Raineria, tuottaa
hänelle tuskaa, ja sen takia juoksenteli hänen kanssaan maat manteret
välkkyvinä syksysunnuntaina ja kulki sen seitsemät teatterit ja tanssit
talvi-iltoina hänen käsikynkässään. Ja he olivat _niin_ hyvät ystävät,
ja Marjatta piti Rainerista _niin_ paljon. Mahtoi hänellä olla sentään
hieman paha omatunto, koska ei milloinkaan uskaltanut ottaa tätä juttua
itsepystyttämänsä tuomioistuimen pohdittavaksi noina yksinäisinä
hetkinä, jolloin hänen ennen oli tapana ratkaista ongelmansa. Tänä
syksynä ja talvena ei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Hän kirjoitti
paranneltua laudatuurikirjoitustaan aamusta iltaan, ja se riitti
tyydyttämään hänen ajattelutarpeensa.

Mutta nyt hän oli joutunut tienhaaraan. Luuliko hän kenties Rainerin
ottavan nyt tämän iskun vastaan keveämmästi, Rainerin, hemmoitellun
perhepojan siellä yksinään vieraalla maalla?

* * *

Taas naputus. Pyydetään puhelimeen. Tilly siellä tahtoo Marjattaa
tulemaan ulos. Hänellä on tärkeä asia.

Tilly! Merkki taivaasta! Marjatta tiesi, että hänen tänään täytyi
ajatella tämä asia selväksi jonkun vieraan avulla. Äiti ei kelvannut.
Ei sellaisista asioista puhuta äidille. Greeta taas olisi liiaksi
intresseerattu. Hänestä se olisi ollut »romaani». Hänellä itsellään oli
aina flammoja. Pikku rakastuminen oli hänelle yhtä välttämätön kuin
päiväkahvit Fazerilla. Ja miten hän olikaan kiusannut Erik Karénia,
joka kuvaannollisesti puhuen oli jo monta lukukautta maannut hänen
levottomien jalkojensa juuressa! Hän suoritti Aasikset, tentit ja
sairaalat kuin kirjan mukaan, suuteli Erikiä porttikäytävässä kello 8
ja lähti kello 9 medisiinarisakkinsa kanssa »roivaamaan» — kaikessa
viattomuudessa luultavasti, mutta kuitenkin... Ei, häntä ei Marjatta
tahtonut neuvonantajakseen. Sitäpaitsi he eivät pitkästä ystävyydestään
huolimatta oikeastaan sietäneet toisiaan. Greeta luuli aina näkevänsä
Marjatan lävitse ja ilmaisi huomionsa häikäilemättä ja liian sattuvasti.

Tilly oli toista. Jos hän vain suostuisi ottamaan tämän »roskajutun»
harkintansa alaiseksi, lukisi hän Marjatalle lakia eikä mitään
evankeliumia. Ja sitä hän tällä hetkellä kipeimmin kaipasi.

Aamiainen viipyi tietysti. Marjatta vastasi lyhyesti äidin kyselyihin,
käänsi koneellisesti Lailan ranskanläksyn ja viimein selviydyttyään
kaikesta kiiti alas jyrkkiä portaita — ja jäi hämmästyneenä seisomaan —

Mitä nyt on tapahtunut, kun Birger on tähän aikaan päivästä liikkeellä
ja heidän ovensa edustalla? Hän on vihaisen näköinen, kuten aina viime
aikoina, ja tulee suoraan Marjatan luokse, heittäen pois sikarinsa.
Sikari kello 12 päivällä! Ellei se olisi liian rohkeata, voisi väittää
hänen tulleen vartavasten Marjatan tähden.

»Olen odottanut sinua. Ethän koskaan enää ehdi puhua edes puhelimessa.»

»Paljon työtä», vastaa Marjatta lyhyesti. Hän ei saa antaa Birgerin nyt
häiritä, hänen on koottava ajatuksensa.

»Oletpa ehtinyt käydä Alppilassa ja premiääreissä.»

»Olenpa niinkin.» Tänään on Marjatalla yliote.

»Vältätkö sinä tahallasi minua?» Birgerin ääni ei ilmaissut mitään.

»Älä höpsi!» Marjatta oli tavattoman välinpitämätön, eikä
häntä ensinkään haluttanut asettautua seuraavaksi numeroksi
Birgerin loppumattomassa sarjassa. »Olen juuri jättänyt sisään
laudatuurikirjoitukseni, eikä sitä ennen ole kellään aikaa lakaista
Aleksia.»

»Silloin ehdit mainiosti tänään tehdä kävelyretken ulospäin. Katso
tuota taivastakin. Eikö ole kuin kevättä?»

»Onhan minulla hurmaava hattu ja yliopiston elegantein kävelypuku,
mutta soita Greetalle, hänellä on uudet mokkakengätkin. Hänestä saat
vielä enemmän kunniaa.»

Birger ei ollut kuulevinaan. Hänen täytyi tänään saada selville
jotakin, päästä perille siitä, mitä tuo tyttö ajatteli, joka kulki
kevyesti katureunaa terävä leuka ilmeettömästi työnnettynä korkeaan
turkiskaulukseen ja pieni hattu valkeine töyhtöineen painettuna niin
syvälle, että silmät välkkyivät salaperäisinä sen varjossa. Kapeiden
jalkojen täsmällinen astunta, itsepäinen profiili ja heleä ääni
sanoivat selvääkin selvemmin: »Älä koske minuun, minä ajattelen nyt
omia asioitani.»

»Minne sinä juokset?»

»Tilly Valanne odottaa minua.»

»Helkkari!» Birger pysähtyi. »Milloin sinulla on aikaa? Juotko kahvia
koskaan?»

»Kahdesti päivässä, ellen ole lakossa, ja silloin juon suklaata.»

»Siis Fazerilla kello kaksi. Näkemiin!»

Birgerin määräys tuli yllätyksenä. Marjatta nyökkäsi suostumukseksi.
Samapa se. Tänään hän oli joka tapauksessa aikonut ottaa lupapäivän,
ennenkuin alkoi valmistautua kirjalliseen kokeeseen. Eikä hän aikonut
ruveta Birgeriä karttamaan. Hänen aikansa oli lopussa — oli ollut jo
pitkän aikaa, sen Marjatta tunsi varmasti.

Mutta katsellessaan poistuvaa Birgeriä hän tunsi mielensä
lämpenevän. Oikeastaan Marjatta piti hänestä vieläkin hirveän
paljon. Piti siitä, että kasvojen alaosa oli liian pitkä ja nenä
liian lyhyt, siitä että alahampaiden vankka rivi näkyi ensiksi hänen
puhuessaan, siitä että tuuhearipsiset silmät pienenivät mustiksi
hiilenpalasiksi hänen tiukasti katsellessaan, ja että hän piti päätään
vähän eteenpäinkumarassa. Oikeastaan Marjatta piti juuri hänen
ulkonaisista virheellisyyksistään. Ne tekivät hänet läheisemmäksi
ja inhimillisemmäksi, kun sitävastoin kookkaan vartalon, päänmuodon
ja jäsenten täydellisyys, tummien kulmakarvojen korkea kaari ja
hyvinhoidetun tukan kiilto esiintyivät vain hänen itsetyytyväisyytensä
apureina ja niinmuodoin Marjatan leppymättöminä vihollisina, Mutta
paljon hän piti Birgeristä sittenkin. Vahinko vain, etteivät he voineet
pysyä ystävinä, ettei Birger voinut olla ärsyttämättä häntä. Nuoret
tytöt tahtovat, että heidät otetaan vakavasti. Vasta myöhemmin he
rupeavat viihtymään huumorin ja pilkan kimaltelevissa naamiaisissa.




VII.


Marjatta pyörähti pois törmäten päistikkaa hajuvesilemuiseen
turkisvuoreen. Hyvä oli, että Birger poistui ajoissa. Tänään Marjatta
ei tahtonut astua Tillyn eteen siinä seurassa.

Jo kaukaa hän näki Tillyn odottavan apteekin kulmassa, ja hänen
rohkeutensa lannistui. Tuo tumma, kookas olento seisoi yksinään ja
arvostelevana keskellä ihmisvilinää, missä koululaiset kompuroivat
käsikynkkää ohitse, sanomalehtipojat juosta vilistivät, rouvat
kasseineen purjehtivat ja punaisen linjan matkustavat kuhisivat
muurahaiskekona sillanlaidassa.

»Hei, hei!»

»Siinähän sinä olet! Tule nyt.» Tilly lähti heti kulkemaan
torin poikki, ja Marjatta seurasi häntä uteliaana. Tilly näytti
hämmentyneeltä, etsi sanoja ja oli aivan kadottanut itsensä, eikä
Marjattakaan saanut oman lankansa päästä kiinni. Oli ikäänkuin ilkeää
puhua sellaisesta Tillylle.

He kulkivat ääneti kumpikin hautoen omaa ongelmaansa, kunnes Tilly
pysähtyi. Hän oli punainen korvia myöten, mutta hänen pienet
vesisilmänsä katsoivat rävähtämättä suoraan Marjattaan:

»Oletko sinä koskaan ollut rakastunut?»

Marjatta oli pudota istumaan, niin hän hämmästyi.

»Kuule —» hän aloitti tosinaisellisesti voittaakseen aikaa.

»Ei sinun tarvitse uskoa minulle mitään. Turhanpäiten kysyinkin. Mutta
otathan sinä sen vakavasti?»

Marjattakin punastui. Nyt hän oli kiikissä. He astelivat taas hetkisen
ääneti. Herra Jumala, olisikohan Tilly rakastunut? Hän oli tänä syksynä
hieman »maallistunut», ja se merkitsi aina pahaa. Mairekin myönsi hänen
kampaavan tukkansa sievemmin, ja koko kirjaston huomion oli herättänyt
se seikka, että Tillyllä oli uusi, ihastuttava villatakki, joka teki
hänet miltei punaposkiseksi. Marjatta loi häneen salavihkaa silmäyksen.
Profiili ei ollut hullumpi, mutta sittenkin... Ei, tuonvärinen tyttö,
jolla on tuollaiset kengät, ei voinut olla rakastunut. Tai jos hän on —
Marjatan sydämen täytti ääretön sääli. Hän paloi halusta kysellä eikä
kuitenkaan rohjennut.

Mutta Tilly oli ilmeisesti levoton. Hän katsahti eteensä, hän vilkaisi
taakse ja sivuille, hän koetti kävellä hitaammin luodakseen välimatkoja
ja siirtyi toiselle puolelle katua. Hänen suunsa liikkui riippumatta
näistä toimenpiteistä, mutta Marjatta huomasi selvästi hänen jättäneen
pääasian.

»Enkö voi auttaa sinua?» Marjatta laski kätensä Tillyn käsivarrelle
hieman ujostellen.

»Sitähän juuri tahdonkin, mutta nuo kirotut kananpojat kavaljeereineen
ovat kaikkialla tällaisena kutupäivänä.»

Taas kulki heidän edessään ryhmä tyttöjä riippuen toistensa
käsikynkissä kikatellen, ja pari koiranpennun näköistä koulupoikaa
kantoi heidän koulukirjojaan ja nyhji toisiaan nauraa hörötellen.

»Mennään Primulaan.»

»Primulaan!» Tilly oli murhaava. »Emmehän mahdu edes sisälle —
erinomainen keskustelupaikka.»

»Osakuntaan.»

»Siellä pelataan shakkia ja skruuvataan.»

Marjatta kohautti olkapäitään, mutta Tilly oli keksinyt keinon. Hän
veti toverinsa Talon pihan poikki, portaita ylös ja pysähtyi vasta
lukusalin eteisessä, missä ukko Salonen pöydällä istuen selitteli
savuke hampaissa ihaileville keltanokille Turkin sodassa saavutetulla
asiantuntemuksella viimeistä suurta offensiivia itärintamalla.

Tilly oli entinen amanuenssi, ja Salonen hypähti heti alas korkealta
paikaltaan avaamaan hänelle kirjaston oven, vaikk’ei ollut vielä oikea
aika.

Kiitos! Tilly tahtoi vain katsella vanhoja sanomalehtiä, ja hän löysi
itse tien. Marjatta seurasi häntä varovasti varpaillaan. Ensi kerroksen
vieteriovi oli kerran lyönyt hänen hattunsa laidan litteäksi, ja kerran
oli hänen uuden kenkänsä kapea puukorko tarttunut rautakankilattian
rakoon, kun Tilly oli päästänyt hänet kirjallisuushistorian pyhättöön
yläkerrassa etsimään tuntemattomia elämäkertoja.

Nyt Tilly kuljetti hänet ohi juridiikan ja teologiankin ulkomaisten
sanomalehtien viimeiseen sopukkaan ja siellä istutti hänet
jollekin salaperäiselle pakkalaatikolle. Eikä Marjatta mitenkään
rohjennut huomauttaa tummansinisen kävelypuvun ja akateemisen tomun
epäedullisesta suhteesta toisiinsa. Hän istuutui kalpeana jännityksestä.

»Täällä kuulemme jo viisi minuuttia aikaisemmin jokaisen tulijan.»

Hiljaisuus. Tilly kulki edestakaisin silitellen kirjarivejä suoriksi.
Äkkiä hän pysähtyi Marjatan eteen kädet puuskassa. Näkyi heti, ettei
nyt tulla puhumaan rakastumisesta.

»Sinä tunnet afääreja, Marjatta. Mistä minä saan viikossa viiskolmatta
tuhatta markkaa?»

Marjatan silmät eivät värähtäneetkään; nämä juhlalliset valmistukset
olivat jo virittäneet hänet kaikkeen. Ja hän tunsi todella afääreja
— mutta Tillyn yksityisasioita hän ei tuntenut. Aivan sattumalta hän
oli kuullut Maijan isän istuvan tuomarina suuressa tuomiokunnassa,
ja kerran, kun taas oli innostuttu kehoittamaan Ainoa laajentamaan
loistava graadukirjoituksensa väitöskirjaksi, tämä oli äkkiä
lopullisesti vaientanut kiusaajansa ilmoittamalla lukevansa kokonaan
velaksi, minkä tiedettiin lahjakkaimmallekin tytölle merkitsevän vain
nopeaa tutkintoa ja päistikkaista syöksymistä ansiotyöhön. Muuten ei
hänellä ollut tapana huolehtia toverien kulissientakaisesta elämästä.

»Mitä omaisuutta sinulla on?»

»Kolmasosa talosta, josta on tarjottu kuusisataatuhatta jo pari vuotta
sitten. En ole ottanut osaani ulos veljeltäni, joka pitää taloa
hallussaan.»

»Kirjoita hänelle ja pyydä häntä hankkimaan. Maanviljelijöillä
on luottoa.» Marjatta oli sangen ihmeissään. Vai oli Tilly
tuollainen porho. Hän sanoi kerran olleensa kotonaan nuo vuodet
ylioppilaaksitulonsa ja lukuaikansa välillä, mutta Marjatta ei ole
koskaan tullut ajatelleeksi, millainen hänen kotinsa oli.

»En voi.» Tilly laski molemmat kätensä Marjatan olkapäille ja kysyi
katsoen kiinteästi hänen silmiinsä.

»Voiko sinuun luottaa?»

Marjatta punastui hieman. Tuntui epämiellyttävältä. Eihän hän ollut
joutunut koetuksellekaan. Ja hänen tärkeimpiä uskonkappaleitaan oli se,
ettei koettelematon hyve ansaitse hyveen nimeä.

»En tiedä. Parastani lupaan tehdä.»

Tilly näytti tyytyväiseltä. Hän päästi Marjatan irti, mutta jäi
seisomaan paikalleen puhuen kiihtyneesti ja vilkkaasti, ilman
tillymäisiä käänteitä ja sutkauksia.

»Nythän on suuria tekeillä. Tiedäthän, Marjatta. Ja meidän pitää auttaa
myöskin, meidän naisten. Ajattele, että me _saamme_ auttaa. Eikö se
ole ihanaa! Tiedätkö, syksyllä oli minulla tapana itkeä joka kerta,
kun kuulin uuden miehen kadonneen. Se oli vain kateutta. Miksi en minä
ollut mies? Täällä minun täytyi lukea ja syödä ja nukkua ja ajatella
itseäni, sillävälin kuin mikä poikanulikka hyvänsä oli oikeutettu
uhraamaan kaikkensa. Ajattele, Marjatta, uhraamaan isänmaalle. Eikö se
ole kuin satua? Ja minä, minä en kelvannut mihinkään.»

Tillyn ääni kävi käheäksi. Marjatta tunsi taas oman pienuutensa ja
kevytmielisyytensä. Olihan hänelläkin ollut etsikkoaikansa. Hän muistaa
vielä kuin eilispäivän sen kevätyön, jolloin hän käveli Kaivopuiston
valleilla Niirasen kanssa. Oli puhuttu historiasta, sitten Euroopan
politiikasta ja lopuksi aktivistien unelmista. Niin, unelmiksi Marjatta
niitä nimitti ja laski leikkiä ja kiemurteli kuin salakka joka ainoan
omantunnonsilmukan lävitse. Niiranen yritti löytää yhtymäkohtia. Hän
puhui voitonmahdollisuudesta, menneisyyden perinnöstä, hän puhui
isänmaanrakkaudesta, hän puhui historian velvoituksesta, tulevaisuuden
tuomiosta — Marjatta puhui antimilitarismista, internatsionalismista
y. m. vuosisadan alun peikoista, ja niin pykälä pykälältä hän pakotti
keskustelun hypähtelemään vain keskusteluna eikä ollut tietävinäänkään,
ettei tällä hetkellä ollut kysymystä keskustelusta, vaan hänen omasta
asenteestaan elämän tärkeimpien kysymysten suhteen. Jokainen koepisto
kilpistyi takaisin hänen itsekylläisyytensä ja temperamentittomuutensa
panssarista. Toveri kyllästyi vihdoin ja sitten muuttui hänkin
humoristiseksi, ja Marjatta oli jo seuraavana päivänä unohtanut koko
jutun.

Viime kuukausina on tuo keskustelu kohta kohdalta elpynyt taas hänen
muistossaan, ja hän on alkanut ymmärtää niin paljon. Kerran hän koetti
johtaa Niirasen taas tälle alalle, mutta nyt tämä väisti puolestaan,
ja viiltävällä katumuksella Marjatta huomasi, että hänet oli jo kerran
punnittu ja kevyeksi havaittu.

Ja tänään Rainerin kirjeen ja Tillyn yksinkertaisen innostuksen valossa
hän tunsi totista häpeää. Hän olisi ehkä kerran kelvannut, mutta
korvansa olivat olleet kuurot.

Marjatta risti kätensä, Tillyn liikutettu ääni häipyi kuulumattomiin,
ja Marjatta rukoili sielunsa jumalaa: »Tee minusta ihminen. Hyvä
Jumala, tee minusta rehellinen ja tosi ihminen, ihminen, joka tietää,
että elämä on totta eikä leikkiä.»

Ja kyynelet silmissä hän kuunteli muuttunutta Tillyä, lämmintä,
sydämellistä naista. Tilly oli nyt nainen, sen näki. Paljon enemmän
kuin kukaan heistä muista, jotka olivat aina puhuneet hänen
maskuliinisesta maailmankatsomuksestaan. Marjatta tuli ajatelleeksi
jotakin. Hän katsoi maahan:

»Kuka hän on, Tilly?»

»Olli Tiira», vastasi Tilly yksinkertaisesti, »lapsuudenystävä».

Marjatta ei voinut katsoa Tillyä silmiin. Tilly olisi heti nähnyt
hänen ajatuksensa. Marjatta muisti Olli Tiiran liiankin hyvin. Hänen
ensimmäisenä ylioppilasvappunaan oli Luodolla riehunut viereisellä
pöydällä häränniskainen, apashitukkainen polyteekkari lyöden pulloja
rikki päänsä yli. Marjattaa puistatti. Sydämessään hän vihasi Olli
Tiiraa yhä vieläkin siitä, että tämä silloin oli särkenyt hänen
vapputunnelmansa.

Tilly oli istunut hänen viereensä ikkunalaudalle ja jatkoi hiljaa ja
värittömästi:

»Olen tuntenut hänet aina, sepän poika meidän kylästä. Isänsä auttoi
häntä kouluun, ja sitten hän sai itse huolehtia toimeentulostaan. Hän
oli lahjakas ja tarmokas ja hänen piti kohta valmistua.»

Marjatta oli kuullut muualta, että Olli Tiira oli erinomaisen lahjakas
korttipöydän ääressä, sanomattoman tarmokas juomingeissa, ja että hänen
tenttinsä aina vanhenivat, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin nyt
haavoittanut Tillyä, ja pusersi sentähden huulensa yhteen eikä sanonut
mitään.

»Olemme tähän asti kulkeneet eri teitä, mutta viime kesänä jouduimme
sattumalta keskustelemaan, ja syksyn kuluessa hän on useasti käynyt
luonani. Sinä et tiedä, Marjatta, kuinka syvä luonne hän on ja miten
hän on kärsinyt. Koko ikänsä. Ja me puhuimme usein maastamme, ja miten
sitä voisi kerrankin auttaa. Ja Olli, hänen verensä kiehui, hän saattoi
hypähtää pois ikkunan luota ja takoa nyrkeillään pöytää nähdessään
ryssänupseerin kulkevan toisella puolella katua. On kai ihmisiä, joihin
monien laimeiden tunne on kahta korkeammaksi patoutunut. Ja hän nimitti
meitä orjakansaksi lukiessaan sanomalehtiä, ja hän itki kuin lapsi
kertoessaan uusien toverien taas lähteneen tuolle salaiselle tielle.
Ja hän kirosi kohtaloaan, joka muutamien tuhansien velkakirjoilla
ja sitoumuksilla kahlehti hänet voimattomaan raivoon nyt, kun hänen
käsiensä voimaa ja hänen sielunsa tulta kerrankin tarvittaisiin.»

Tillyn silmät loistivat.

»Silloin oli minusta, ikäänkuin Jumala olisi antanut minulle ihanan
lahjan. Minäkin voin nyt tehdä jotakin. Asia, jonka olin jo vuosia
sitten omakseni ottanut, avasi kerrankin helmansa minunkin uhriani
varten. Ajattele, minä sain auttaa Ollin matkalle! Lupasin ottaa
omalle vastuulleni kaikki hänen sitoumuksensa. Ja kun hän siitä minua
kiitteli, tunsin olevani hirveän valheellinen, sillä ei sellaisesta
voi kiitosta saada, mikä on meille onni ja ilo. Vasta kun seisoin
asemasillalla yksinäni, huomasin ettei tämä ollutkaan Jaakopin uhri.
Minähän olin taas yksin —»

Hiljaisuus... Sitten Tilly jatkoi virallisella äänellä:

»Nyt ymmärrät, mihin tarvitsen nuo rahat ja miksi en voi pyytää
veljeltäni niitä. Siitä tulisi silloin koko pitäjän juttu.»

He neuvottelivat hetkisen käytännöllisistä kysymyksistä. Marjatta
lupasi kääntyä asianajajansa puoleen ja oli aivan unohtavinaan Tillyn
»romaanin». Mutta tarttuessaan jo ovenkahvaan mennäkseen kääntyi Tilly
vielä kerran hänen puoleensa kasvot jälleen pehmenneinä.

»Hän suuteli minua lähtiessään.»

Marjatta käsitti, minkä äärettömän lahjan Tilly todellakin oli saanut.
Yksitoikkoiseen, järkevään, iankaikkiseen elämäänsä oli hän nyt saanut
sekä isänmaan että rakkauden, ja Marjatta kadehti häntä.

Omaan pulmaansa oli Marjatta myöskin saanut neuvon yhtä
järkähtämättömästi kuin jos olisi avannut kaiken sydämensä Tillyn
terävien silmien eteen. »Eikö ole ihanaa, että mekin voimme tehdä
jotakin?» oli hän sanonut. Marjatan tie oli nyt viitoitettu, ja hänen
oli sitä seurattava.

Hän tunsi olevansa onnellinen ja rauhallinen.

Herranen aika! Päätöksen tekohan se vain niin vaikeaa olikin.
Täytäntöönpano oli kevyttä ja iloista. Mutta päättää, tuomita pitkä,
kaunis elämänsä kääntymään suuntaan tai toiseen, sitä hän oli yrittänyt
välttää, sillä hän oli pelkuri.

Ja nyt sai hänkin uhrata.

Uhri! Kaikkea vielä! Eihän hän mitään uhrannut. Helppo oli Raineria
rakastaa. Viehättävämpää rakastettua ei liene kellään tytöllä koko
Suomenmaassa. Marjatta sulki silmänsä kylmässä päivänpaisteessa ja
ojensi vaistomaisesti kätensä. Rainerin syliin teki hänen mielensä nyt
juosta, painautua kiinni ja lämmitellä ja hyväillä ja sanoa, että hänen
onnensa oli tehdä Rainer onnelliseksi.




VIII.


Kello on jo puoli kolme — Birger odottaa.

Marjatta hymähti sille ajatukselle. Näkymättömän tarkkaajan silmissä
hän ei nyt ollut Greetaa parempi.

Hän kiiruhti Fazerin alakerran lävitse, ohi liikkuvan hattu-, kasvo-
ja turkislauman, ja pysähtyi vasta ylhäällä etsimään seuraansa. Katse
siirtyi tutkien pöydästä pöytään.

Joku kosketti hänen käsivarttaan takaapäin. Hän käänsi päätään ja näki
Birgerin osoittavan sanomalehdellään ikkunaosastoon, jonka hän oli
tottuneena kahvilavieraana sitkeällä odotuksella valloittanut.

Marjatan laukussa ratisi jotakin, kun hän heilautti sitä tuolinnojaa
vastaan. Hän tiesi siellä olevan sinisen, virallisen näköisen
kirjekuoren, joka sisälsi vain muutaman teräväsärmäisen sanan, vain:
»Rakas Rainer! Lupaan odottaa sinua. M.» Tuo kirjekuori ikäänkuin
kirkasti hänen mielensä ja antoi hänelle kaipaamansa tasapainon.

Hänen oli niin hyvä olla, että äänensä helähti kuin hopeakello hänen
tervehtiessään Birgeriä. Hän nyökkäsi sädehtien oikealla ja vasemmalla
hymyileville tutuillensa pujotellessaan eristetylle ikkunapaikalle.

Birger oli tilannut kahvit valmiiksi, ja Marjatta maisteli kiitollisena
huonoja leivoksia, mitkä kuitenkin olivat kaupungin parhaat, välkytteli
timanttisormustaan, avasi takkinsa niin että silkkipusero pääsi luomaan
hohtoaan hänen kasvoilleen, naurahteli ja hymyili jokaisen sanan
lomassa, jutteli ummet ja pimeät, tuttavien ja tuttavien tuttavien
juorut, antoi sanalla sanoen koko tyttösielunsa entisen raikuvan
elämänilon solahtaa lämmittävänä aaltona kylmän marmoripöydän ylitse.

Mutta vähitellen hän alkoi huomata, ettei Birger ollut tänään viritetty
samaan äänilajiin. Puhe alkoi katkeilla. Marjatta katsahti Birgeriin.
Tämä istui kyynärpäät pöydällä, sammunut savuke sormissaan, ja vain
katseli häntä. Jostakin syystä Marjatta ei pitänyt hänen katseestaan.

Miks’ei Birger vastannut mitään? Vaivaantuneena Marjatta otti laukkunsa
ja etsi sieltä esille pienen, erinomaisen sirotekoisen kultaisen rasian.

»Äiti antoi tämän minulle sakariinia varten. Se on äidin isänisän
nuuskarasia.»

»Näytähän!»

Marjatta ojensi sen pöydän yli Birgerille. — Silloin se tapahtui...

Birger laski äkkiä kätensä lujasti yli pienen rasian ja samalla pienen
käden, eivätkä hänen voimakkaat sormensa päästäneet sitä vetäytymään
takaisin. Heidän yhdistyneet kätensä siirtyivät vain vastustamattomasti
pöydän alle.

Marjatan koko ruumis lensi polttavan kuumaksi.

Se oli halpamaista! Birger tiesi istuvansa verhon suojassa, mutta
Marjatasta tuntui, kuin koko salin silmät olisivat äkkiä suunnatut
häneen kukkuroillaan uteliaisuutta.

»Päästä!» kuiskasi hän liikkumattomin huulin.

»Katso minuun, Marjatta.» Sanat olivat komennus, ja ote kävi vain
kovemmaksi.

Miten hän olisi voinut katsoa Birgeriin tällä hetkellä, kun pari
entistä luokkatoveria seurasi kahden metrin päästä hatunreunojensa
varjossa tätä kohtausta? Kuinka Birger voi olla noin mauton?

»Mikä pantomiimi tämä nyt on olevinaan?» Marjatta naurahti
väkinäisesti, mutta kun Birger ei vieläkään vastannut, täytyi hänen
nostaa silmänsä, ja silloin hänen kätensä rupesi vapisemaan.

Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Birgeriä tuollaisena. Nyt ei sanoja
tarvittu. Marjatta tiesi heti kaiken, tiesi että Birger rakasti häntä
ja aikoi sen nyt ilmaista ja oli varma hänen rakkaudestaan. Kuuma sumu
peitti Marjatan silmät, he katsoivat katsomistaan, ja valtimot tykkivät
polttaen yhtyneissä käsissä ajaen huumaavaa pelkoa läpi ruumiin.

Äkkiä Birger päästi hänen kätensä ja nojautui taaksepäin tuolissaan
irroittamatta vieläkään katsettaan hänestä. Joku pöydänetsijä oli
kurkistanut piilopaikkaan.

»Lähdetään! Minä en kestä enää.» Ja Birger naurahti peittääkseen
liikutustaan.

Marjatan päässä kohisi kuin koski. Konemaisesti hän avasi laukkunsa
pannakseen kultarasian paikalleen.

Sininen kirjekuori — voi hyvä Jumala!

»Birger!» Marjatta luuli huutaneensa niin, että koko sali kaikui,
mutta Birgerhän siinä vain kumartui hänen ylitseen, ja hätääntyneenä
Marjatta vaistosi onnellisen omistajan asenteen. Mutta hän oli tehnyt
päätöksensä tänä päivänä eikä ollut mikään konna. Hän ojensi jotakin
Birgerille.

Birger otti vastaan kirjekuoren, silmäsi päällekirjoitusta, rypisti
sitten kulmiaan hämmästyneenä ja katsoi kysyvästi Marjattaan.

»Lue!» sanoi Marjatta matalalla äänellä.

Birger avasi arkin, luki ja viipyi hetken. Hänen otsansa ensin
punertui, sitten hän kalpeni huuliaan myöten.

Hän istuutui jälleen vastapäätä Marjattaa, taittoi hitaasti paperin
kokoon, pani sen kuoreen ja yhtä hitaasti ojensi sen takaisin.

»Ymmärrän.» Ja hetken kuluttua keveästi: »Anna anteeksi!» aivan kuin
olisi astunut Marjatan varpaille. Mutta sitten syntyi taas hiljaisuus.

Oli kuin viimeiset sanat olisivat kivettäneet ilman.

Marjatan uhri — se ei siis ollutkaan Jaakopin uhri, se oli otettu
vastaan.

* * *

Asento oli epämukava, pöydänjalka painoi nilkkaa, mutta Marjatta ei
uskaltanut siirtyä.

Birger katsoi jäykästi murusta, jota hän koetti litistää lusikallaan
lautasreunaan. Kuinka voi miehellä olla tuollaiset silmäripset! Hänen
poskilihastensa jännityksestä näkyi, että hän puri hampaansa yhteen.
Marjatan päätä kivisti niin ilkeästi. Liian paljon mielenliikutusta
yhden päivän osalle. Hän katseli tulijain tulvaa, jotakin tehdäkseen.
Pöydät olivat jo täynnä. Ihmisiä jäi seisoskelemaan portaiden
yläpäähän. Katseet harhailivat pöydästä pöytään etsien tuttuja.

Äkkiä ajatus selvisi.

»Greeta!» Marjatta nousi puoleksi ja viittaili hansikkaillaan. Jumalan
kiitos!

»Armaat ystävät! Saanko laskea pääni lepoon pöydällenne?» Birger
vaihtoi tuolia. »Olen lopussa, peräti lopussa, en jaksa enää. Kohta
minä _hyppään!_ Käsitä, Marjatta, Grönberg, se rasvatukka, saattoi
kaksi kadunkulmaa: _Minä_ olin vuosi sitten _Neapelissa_. Ooh!
_Minusta_ ei Suomessa ole _aurinkoa_. _Minä_ opin uuden valssin
_Pariisissa_. _Minä_ heitin nimikorttini Romeon ja Julian hautaan, ja
muuta semmoista yhtä intressanttia, kunnes minä ilmoitin, että _minun_
hartain toiveeni on saada mahdollisimman pian heittää nimikorttini
_hänen_ hautaansa, ellei hän kohta lopeta, jolloin hän nosti lakkia,
joka oli ostettu Lontoosta, heilautti berliiniläistä keppiään ja sanoi:
’au revoir’. Mutta viikon päästä hän tulee varmasti takaisin, sillä
tarkemmin ajatellessaan asiaa hän huomaa, että minä vain yritin sanoa
huonon vitsin miellyttääkseni häntä. Eikö se ole liikuttavaa?»

Greetan puhe virtasi kuin kirkas vesi välähtelevien pikku hampaiden
välitse hänen irroittaessaan komeata turkiskauluriaan ja vedellessään
pehmeitä säämiskähansikkaita kapeista sormistaan.

Taas täytyi Marjatan todeta, miten ihmeellisen suloinen rumakin
tyttö saattaa olla. Värittömät kasvot, pienet sinisilmät ja
tuhkanvaalea tukka säteilivät jotain määräämätöntä viehätysvoimaa,
joka keskittyi kapeahuulisen pikku suun levottomaan väreilyyn. Hänen
kasvunsa ja jäsentensä elegantti notkeus ja kiireestä kantapäähän
herkullinen vaatetus riittivät sitäpaitsi jo sinänsä selittämään
hänen menestyksensä niidenkin joukossa, joita vain harmitti hänen
älykkyytensä ja rohkea sukkeluutensa.

Nytkin hän aivan lemusi ulkoilman raikkautta, ja Marjatta ikäänkuin
sukeltautui takaisin selkeään entisyyteensä pyristellen sielunsa
kosteat höyhenet normaaliasentoihin.

Kuten aina ollessaan hermostunut tahtoi Marjatta sanoa jotain
ystävällistä:

»Oletpa sinä nätti tänään, Greeta!»

»Enkö olekin!» Greeta pani arvoa imartelulle. »Kävelypuku on mainio,
tukka vastapesty, ja sitäpaitsi minua on tänään kosittu.»

»Mainiota. Saanko onnitella?»

»Älä huoli. Hän sai rukkaset.»

Herra Jumala, ettei vain Greeta huomannut mitään. Maailmahan kivettyi
taas.

Birger kumartui syrjään vetääkseen viereisestä pöydästä vapaan tuolin
»pakaasia» varten. Hän oli punainen kaunista tukanrajaansa myöten.
Kyynelet nousivat Marjatan silmiin. Rukkaset! Siksiköhän tällaista
tyhmät ihmiset nimittävät? Hän ei mitenkään saanut puhutuksi, mutta
viimeinkin Birger avasi suunsa ja virkkoi vanhaan kiusoittelevaan
tapaansa:

»Ja kuka oli tuo onnellinen, joka pelastui yhdennellätoista hetkellä?»

»Peltola tietysti. Kuka muu olisi ollut niin varomaton?»

»Anna tulla! Mitä poika sanoi, mitä tyttö sanoi, mitä kansa sanoi, ja
miten sitten kävi?»

»Kansa ei toistaiseksi sano mitään, hyvin siinä lopuksi kävi, ja nyt
saatte kuulla, mitä me sanoimme...»

Greeta on painonsa arvoinen kultaa. Tuossa hän istuu ja lörpöttelee
eikä huomaa ensinkään, että hän pelastaa tilanteen.

»Kas, Peltola oli tietysti taas lukenut joitakin kirjoja —
meikäläiselle ei ole mikään epäterveellisempää kuin lukeminen, senhän
tiedät — ja hän selvitteli meille rotuteoriaa ja kaikenlaista muuta
mieletöntä eikä antanut sakin puhua yhtään mitään, kunnes kaikki muut
suuttuivat ja menivät tiehensä paitsi minä, joka olen saanut joltain
tuntemattomalta esiäidiltä perinnöksi hyvän sydämeni. Ja sitten hän
kysyi, olenko minä nykyään kihloissa. Minä vastasin tietysti, etten
varmasti tiedä, kun ei ole muistikirjaa mukana, mutta että voisin
juosta kotiin katsomaan, jos se on tärkeää, mutta hän sanoi, että
siihen on vielä aikaa, sillä hän aikoo viettää häät vasta keväällä,
joten entisen purkamisella ei ole kuitenkaan kiirettä. Peltola aikoi
nimittäin mennä naimisiin minun kanssani. Olin tietysti ylen smikrattu
ja kysyin, milloin hän oli niin hirveästi rakastunut minuun. Peltola
tuumi hetkisen ja sanoi sitten, että — niin, arvatkaa mitä hän sanoi?»

Birger nauroi kuin koulupoika, ja Marjatta oli lentää Greetan kaulaan.

»Ettei hän ollut ensinkään rakastunut teihin.»

»Suu kiinni! — ettei hän voinut sanoa, sillä hän on aina — huomatkaa,
herra Birger — aina ollut rakastunut minuun. Ja nyt lukiessaan tuota
kirjaa hän oli tullut vakavalle tuulelle ja huomannut, että miestä,
joka lähenee kolmeakymmentä, pukisi pieni säädynmukainen kihlaus —»
Marjatan teki mieli lyödä tuota lörppäsuuta, »— ja silloin minä olin
sopivin kaikista hänen ’suurista rakkauksistaan’, sen tähden että
minulla oli _hyvä tenttipää_. Hän nimittäin katsoi velvollisuudekseen
huolehtia siitä, etteivät hänen jälkeläisensä joutuisi kärsimään
hänen oman psyykkensä kouraantuntuvimmista heikkouksista. Peltola on
vast’ikään taas saanut reput, jonka tähden minä todellakin rupesin jo
vakavasti ajattelemaan velvollisuuksiani ja säälimään tulevaisuuden
professoreja, jos Peltolan ja esimerkiksi Meerin lapset sitten
kahdenkymmenen vuoden perästä tulevat ilmoittautumaan kymmenettä kertaa
samaan tenttiin...»

»Mutta sinähän puhuit jotakin rukkasista?»

»Ole hyvä ja odota. Se on vasta seuraava näytös. Asia jäi vielä auki,
ja minä menin siis kotiin haaveilemaan nuoresta onnestani. Eteisen iso
peili houkutteli minua tietysti taas hetkiseksi syventymään viehättävän
erikoistyyppini ihailemiseen ja hain vielä niskapeilinkin sisältä
katsellakseni sivulta, no, sanokaamme vaikka uutta hattuani — — Ja
sitten minä tietysti heti juoksin puhelimelle, sain Peltolan käsiini
Pohjalaisista Ruokasaleista ja ilmoitin hänelle, että ikäväkseni minun
täytyy sittenkin antaa hänelle rukkaset, sillä vaikkakaan psyykkeni
ei kaipaa mitään täydennystä, niin profiilini laita on toisin, joten
minun on ehdottomasti saatava mies, jolla on kreikkalainen nenä, minkä
Peltolakin käsittänee. Hän sanoikin sydämensä murtuvan, ennen kaikkea
sen tähden, että hän oli suunnitellut, että minä nyt valmistuttuani
voisin sitten elättää häntä vielä pari kolme tenttivuotta eteenpäin,
mutta koska tämä siis oli viimeinen sanani, ehdotti hän, että menisimme
Maximiin, siellä esiintyy joitakin hauskoja koiria, ja saki oli
vähän ajatellut sinne menoa. Eikö hän ole suurenmoinen, Marjatta?
Minun _täytyi_ tulla tänne kertomaan siitä jollekin, muuten olisin
räjähtänyt.»

Mutta nyt oli jo Marjatan mitta täynnä. Tuossa istui Greeta laverrellen
kuin lintunen asioista, jotka viilsivät toisen mieltä kuin tuliset
veitset. Miksi on Jumala niin epäoikeudenmukainen jakaessaan
kohtaloita, vai oliko Marjatta jo ehtinyt tehdä niin paljon syntiä?

»Karénilla _on_ kreikkalainen nenä.»

Hän tahtoikin pistää. Mutta Greeta sulki vain kerran silmänsä:

»Niin, Erik Karén —» aloitti hän korkealla äänellä. Samassa kolahti
tuoli. Läheisessä pöydässä selin heihin istunut kookas nuorukainen
nousi, ja vaalea lyhyt tukka ja kreikkalainen nenä katosivat tungokseen.

Vasten tahtoaan Marjatta katsahti Greetaan. Päivänpaiste oli sammunut,
mutta hän nauroi vieläkin.

Marjatta koetti jatkaa keskustelua, joka kulki kuin tervassa. Greetan
ajatukset olivat muualla, hän lopetti nopeasti kahvinjuontinsa, Birger
oli yhä piinallisen vaitelias, ja hänen oma puheensa tuntui hirveän
teennäiseltä. Mikä tuohon Greetaankin lensi? Jokaisella ihmisellä on
Akilleen-kantapää, sanoo Tilly.

Greeta nousi:

»Nyt en tahdo enää häiritä herrasväkeä.»

»Odota silmänräpäys, meillähän on sama matka.» Olisi ollut kauheaa
jäädä nyt Birgerin kanssa kahden.

Vasta seisoessaan valmiina hansikkaat kädessä Greetan vieressä Marjatta
kääntyi hänen puoleensa. Birgerkin oli noussut. Hän katsoi Marjattaan
tyynesti ja ilmeettömästi. Olivatko hänen silmänsä aina olleet noin
pienet ja tummat?

»Minä jään vielä hetkiseksi. Hyvästi, neiti Greeta, hyvästi, Marjatta,
kiitos seurasta!»

»Kiitos itsellesi!» Marjatta tunsi olevansa tulipunainen eikä
uskaltanut ojentaa vapisevaa kättänsä.

Birger hymähti keveästi, veti taskustaan sanomalehden ja istahti pöydän
ääreen.

Perhana, ajatteli hän joka rivin välissä, perhana!

Marjatta oli saanut koston, loistavan koston niistä vuosista, joina
Birger oli pitänyt häntä »hyllyllä».

Eihän Marjatta sitä tosin tietänyt, mutta oikeastaan Birger oli
aina katsonut häntä omakseen, aina itselleen selittänyt odottavansa
vain, että Marjatta vanhenisi, suovansa Marjatalle vapaat
kehittymismahdollisuudet, antavansa Marjatalle aikaa vapautua tuosta
koulutyttömäisestä intellektualismistaan ja ylimielisyydestään
erotiikan suhteen, niin ettei hänen, Birgerin, sitten tarvitsisi hetken
tullen muuta kuin poimia kypsä hedelmä, hurmaava, hiottu, satasärmäinen
nykyajan nainen, joka oli kasvanut ja oksitettu vain hänen ohjeidensa
mukaan, joka puhkeaisi vain hänen määräämällään hetkellä, joka kukkisi
vain hänen rakkautensa lämmössä. Hänen rakkautensa? Niin, Birger oli
vakuutettu siitä, että hänenkin oma tunteensa vaihtuisi sopivan ajan
tullen rakkaudeksi.

Birgerin hampaat narisivat, kun hän koetti purra tuskaansa murskaksi
niiden välissä. Tämä oli jo tuskaa, tai, se oli pahempaa kuin tuska, se
oli epätoivoa.

Tuo kirje, se rakensi muurin hänen suunnitelmiensa eteen, sellaisen,
sen ainoan muurin, jonka yli ei kukaan kunnian mies Suomessa voinut
ajatellakaan yrittää.

Oli Borg jo aikaisemminkin ollut näyttämöllä. Mutta mikä kohottikaan
hakkailun nautintoa enemmän kuin kilpailija? Mustasukkaisuus on aina
ollut rakkauden viettelevimpiä kukkia. Hänhän tiesi, miks’ei hän sitä
olisi tietänyt, että yksi ainoa puristus hänen kädestään, matala sana
Marjatan korvaan oikealla hetkellä riitti. Perhana!

Ja olihan hän sentään silloin tällöin käynyt valvomassa etujaan. Ja
Marjatan jäänsiniset silmät olivat heti ilmoittaneet hänelle, ettei
ollut mitään vaaraa, ja hän oli palannut taas omille metsästysmailleen.

Tuo kesäkihlaus — se oli tosin väärä veto, sen hän mielellään
myönsi. Ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle. Mutta olihan hän
toki gentlemanni, ja purkaantuminen oli paljon tuskattomampaa kuin
keskenjättäminen tuona yönä Kaivopuistossa, kun Ilta niin odottavasti
nosti pikku päänsä hänen puoleensa.

Perhana! Savukkeetkin loppuvat. Heti syksyllä hän oli huomannut
Marjatan muuttuneen, mutta silloin ei hänellä todellakaan ollut aikaa,
oli niin monta rautaa tulessa. Ja Marjatan vihamielinen vältteleväisyys
ei tuntunut hänestä vaaralliselta, se vain todisti heräävää
tyttöylpeyttä, josta hän miltei piti. Erotiikalla ei ollut pienintäkään
yhteyttä sen kanssa. Mutta kun esirippu heidän välillään vain tiheni,
alkoi Birger epäillä kaukonäköisyyttään. Pakosta olikin hänellä nykyään
liiaksikin aikaa, kädet olivat sidotut — hän ehti siis ajatella ja
hermostua. Tuo Borg, tanssit, hiihtoretket, kahvi Ekbergillä — se on
oikein! mutta ei hänen Marjattansa, hänen tuleva _vaimonsa_ — taas
hän puri hampaitaan niin että korvat lukkosivat — saanut mennä liian
pitkälle.

Vieköön hiisi periaatteet, mutta maailmassa on suu, joka on häntä,
Birger Vallia varten, ja tytön elämässä on hetki, joka on vain yhtä
miestä varten.

Hän oli siis tehnyt päätöksensä, ja Marjatta oli ollut lumoava...

Birger luki yhä samaa sivua nojaten otsaansa loppuunpalanutta savuketta
pitelevään käteensä. Hän ei ollut enää tuolla perhana-tuulellaan. Tämä
oli jotain pahempaa.

Hän oli äsken tuntenut, että miehenkin elämässä oli hetki, joka oli
vain _yhtä_ tyttöä varten. Jumala!

Tuossa oli Marjatta istunut, ja tuonne hän oli mennyt yhtä
peruuttamattomasti kuin hautaan.

Hänen omasta kädestään oli Rainer Borg saanut ohjeet Saksanmatkaansa
varten. Millä mielellä hän ne oli antanut, sitä hän ei nyt kyennyt
selvittämään; hän tiesi vain sen, että hänen kätensä oli siis
viimeinen, joka voi ojentua Borgin morsianta kohden.

Hän nousi, napitti takkinsa ja lähti näkemättä mitään tai ketään.

* * *

Greeta ja Marjatta astelivat Aleksanterinkatua pitkin rinnakkain yhtä
pystypäisinä, yhtä huolettoman näköisinä kumpikin ja yhtä onnettomat
ajatukset kiertäen sileiden tyttöotsien takana.

Uhri on aina uhri. Joskaan Marjatta ei uhrannut mitään elämänonnea,
sillä siitä tuskin sentään oli kysymys — niin paljon ei saattanut
tunnissa oppia — niin hän uhrasi paljon huvia, paljon iloa, paljon
elämän pikku nautintoja. Uhrasi suhteensa Birgeriin, uhrasi itse
Birgerin.

Greeta herätti hänet mietteistään:

»Se on oikein hänelle. Älä huoli surra!»

Marjatta pysähtyi kuin salaman lyömänä.

»Hän ansaitsee sen, Marjatta, kysy keltä tytöltä tahansa. Toista on
Erik. Muista se! Erik ja — Borg, heille me olemme velkapäät viimeisellä
tuomiolla — ei Birgerille ja Peltolalle.» Hän kostutti kielenpäällään
huuliaan ja nauroi taas:

»Jos muuten aiot joskus ottaa Birgerin, mikä on sangen mahdollista,
sinulla on huono karaktääri, niin anna kaikella muotoa hänen odottaa
vastaustasi kaksi viikkoa, kaksi viikkoa vain minunkin tähteni.»

Marjatta avasi jo pari kertaa suunsa vastaukseen, mutta nielaisi taas
sanottavansa.

Ja Greeta oli jo muilla markkinoilla:

»Katso nyt, katso, tuolla toisella puolella! Hänellä on hopealaukku, ja
tuo inhoittava pikku sulhanen riippuu hänen käsikynkässään ja nuolee
häntä silmillään. Uh! Jos minä olisin kihloissa, en millään ehdolla
menisi Aleksille.»

»Ellei sinulla olisi maailman komein sulhanen ja uusi nahkapalttoo.»

»Se saattaisikin muuttaa asian. Vaikka silloin kai menisin Espikselle.»

* * *

Marjatta oli reippaammalla tuulella saapuessaan kotiin. Tilly, Greeta,
omatunto, vieläpä Birgerin kalpeneminenkin, kaikki, kaikki veisasivat
samaa nuottia. Kirje on postilaatikossa. Nyt hän on Rainerin morsian ja
nyt hän saa rauhassa syventyä työhönsä.

Hän otti taas kätköistään esille Rainerin kuvan. Se oli taideteos, hän
tiesi olevansa ainoa, joka sen on nähnyt. Hän katsahti pöytäänsä; ei
sinne, siellä on isä, vain isä, ei sinne muita pääse.

Mutta kirjakaapilla on hänen niinsanottu kaunotargalleriansa, jonka
muodostavat kaikki hänen toverinsa, jotka joko ansiosta tai ansiotta
täyttävät kaunottaren minimivaatimukset. Marjatta on aina ylpeillyt
viehättävillä ystävättärillään ja näytellyt heitä pahankurisille
ja epäuskoisille sedille ja tädeille: Tämä tässä, roomalainen
profiili, diadeemi ja kuninkaalliset hartiat, on diplomiarkkitehti,
piirtää Kartasella; tämä, kokokuva ihastuttavasta seppelpäisestä
Margareetta-tyypistä, auskulteeraa parhaillaan normaalissa j.n.e.
j.n.e., makupalana aina herkullinen keijukaispää hymykuoppineen
ja ihanine hiuksineen, jotka mestarillinen valokuvaaja on valaissut
sädekehänä kimaltelemaan tummaa taustaa vastaan, hän valmistuu
hammaslääkäriksi keväällä —

Katse siirtyy kuvasta kuvaan, kunnes kohtaa sopivan kehyksen, joka
armotta tyhjennetään ja luovutetaan kaunistamaan hänen kädessään olevaa
kuvaa.

Marjatta seisoo hetkisen epäröiden. Kuva on niin mainio. Silmät
ovat varjossa, mutta muuten lankeaa valo kirkkaana jalopiirteisille
pojankasvoille, joista kuvastui rehellinen ja rohkea sielu. Pojassa
olikin miestä — enemmän kuin monessa muussa, sen hän oli juuri
osoittanut.

Hienosti punastuen Marjatta suuteli kylmää lasia, muisti jotakin,
hankasi sitä hihaansa, mutta sitten painoi sen taas poskelleen, ja
katse hajosi näkemättömään tuijotukseen.

Arpa oli heitetty, ja hänhän oli onnellinen.




IX.


Ja aika se vieri — mitäpä sillä olisi ollut muutakaan tekemistä?

Ja Marjatta oli entisellään, luki ja luki. Hänen eteensä oli vain
tullut tenttivuosi, eikä silloin ehtinyt edes huvitella. Eikä suuren
kohtalon raatelevassa odotuksessa värjyvä maa heitä nuorisolleen
sellaista huvikutsua, joka vetäisi heidät vastoin tahtoaan ilon
pyörteeseen.

Äiti oli huolissaan Marjatan kiihkeästä ja yksipuolisesta työinnosta,
ja joskus tytärtä hermostutti se, ettei äiti ymmärtänyt hänenkin olevan
kehityksen lakien alainen. Itsehän Marjatta oli niin tyytyväinen ja
piti tästä elämästä niin paljon enemmän kuin entisestä hajanaisesta
monipuolisuudesta.

Hän katseli usein tuttua hopeakehyksistä kuvaa, joka piilotteli
toverien takana, ja hymyili itsekseen. Rainerista ei ollut sanaakaan
kuulunut, mutta kuta etäämmäksi aika kului, sitä rauhallisemmalla
onnella Marjatta häntä ajatteli. Ei hän olisi häntä takaisin kutsunut,
ei hänen aikansa ollut vielä tullut, mutta ihmisten hyörinässä oli
hänestä niin suloista paeta ajatustensa satamaan, lämmitellä tuon
poikamaisen rakkauden ja ihailun muistoissa ja tuntea, ettei nykyhetki
mitään vaatinut.

Ja työhönsä hän laskeutui nykyään kuin kultakaivokseen. Hän rakasti
lukujaan niinkuin rakastetaan vain ystävää, josta on erottava juuri
silloin kun hän on tullut kaikkia muita kalliimmaksi. Marjatta lykkäili
tenttejään, keräsi yhä lisää tietoa, löysi uusia teoksia, mutta siitä
huolimatta valui kurssi kuin puhdas hiekka hänen sormiensa läpi. Hänen
oli ilmoittauduttava tutkintoon ja, herranen aika, eihän hän toki
tahtonut saada reppuja. Korotti laudatuuriin estetiikan: kuten kaikki
muutkin hän jumaloi professoria; korotti laudatuuriin ranskan: saksan
ja ranskan opettajanvirat ovat miltei aina yhdistetyt.

* * *

Mutta sillävälin päivät, ne vierivät vain, ja Suomi, sekin sai kestää
etsikkoaikansa.

Tuo ihmeellinen aika. Ei Marjatta sitä koskaan kokonaisuutena
käsittänyt. Tilly kerran sanoikin: Älä yritä teoretisoida nyt,
Marjatta. Meidän on vain elettävä ja toimittava ja jätettävä
lapsillemme historiantunnit.

Mutta muutamina valittuina hetkinä esirippu tapausten edestä repesi
hänenkin mielessään, ja kuin kukkulalta kukkulalle liitäen tunnelma
kehittyi, kunnes sen oli joko ponnahdettava taivaisiin tai siipirikkona
langettava kuilun pohjaan.

Oh, sitä päivää, sitä ihmeellistä, kultakimalteista maaliskuunpäivää,
jolloin liput taas saivat nähdä auringon! Hän oli tullut sattumalta
ulos juuri sillä hetkellä, jolloin manifesti julkaistiin ja lippuja
kannettiin ulos, ja kun hän näki miten leijonaliput leiskuivat
kuin kiitosuhrit sinistä taivasta vastaan ja niin kauan nurkissaan
nukkuneet ylioppilasliput löivät helakat värinsä valonarkoja silmiä
häikäisemään, silloin häneltä henki salpautui ja hän luuli tajuavansa
kansansa vapauden symbolissa. Rupesi aavistamaan, miltä vapaus tuntuu,
ei tuo vapaus, joka oli tullut meille kirkuvissa matruusilaumoissa,
revolverinpaukkeessa ja viattomain ihmisten murhissa, ja joka
vähitellen muuttui inhoittavaksi venäläiseksi svabodaksi, vaan oikea,
länsimainen, ylpeä, itsetietoinen vapaus.

Tilly tiesi aina mistä oli kysymys. Hän tarttui Marjatan käsivarteen,
kun hän pyörällä päin astui alas yliopiston portaita Maksimovin puheen
jälkeen:

»Ihmisethän ovat hulluja, Marjatta. Eivätkö he koskaan lue historiaa,
ja eikö heillä ole tunteita ruumiissaan? Niinkuin ryssä olisi muuta
kuin ryssä, vaikka voissa paistettaisiin. Quidquid id est timeo Danaos
et dona ferentes. Oletko sinä koskaan vielä kuullut, että joku sorrettu
kansa olisi saanut vapauden pitämällä kauniita puheita? Ajattele
noita poikia, jotka siellä kärsivät ja kaipaavat, miltä heistä tämä
mahtaa tuntua! Olli kirjoittaa» — Tilly sai silloin tällöin kirjeitä
ja lähetti rahojakin etelään — »että he toivovat keväällä joutuvansa
työhön, tähän oikeaan työhön. Ajattele, he tulevat silloin, sinunkin
Rainerisi.»

Marjatta oli jo kauan sitten uskoutunut Tillylle, ja Tilly oli avosylin
ottanut luottamuksen vastaan. Hän oli vuosistaan ja viisaudestaan
huolimatta tosi lapsi, ja lastenhan suusta totuus kuullaan. Niinpä
hän nytkin avasi Marjatan silmät, ja vallankumouksen hiidenkattila
alkoi häntä peloittaa ja Maksimovin aatteet tuntua mielettömyydeltä ja
niljakkaalta, slaavilaiselta noituudelta, mikä oli maalle turmioksi.

Näin hänen innostuksensa vähitellen vuoti kuiviin. Kirjat hän oli
jo aikoja sitten työntänyt hyllylle, hänen kandidaattitutkintoaan
tuskin kukaan huomasi, ja työn mukana katosi myös järjestetyn elämän
rauha ja tasapaino. Hän vain odotti ja odotti, kuten niin moni muu,
jotain, minkä piti tapahtua. Kävi samariittikurssin ja keittokoulun
ja oppi kutomaan sukkaa, kuten monet ystävättärensä. Kenties häntäkin
tarvittaisiin. Oppi näkemään haavan kalpenematta ja perkaamaan kalan
voimatta pahoin ja kutomaan kantapäätä nauramatta.

Ja aika, se kontti, se mateli.

Ja tuli kesä ja lakot ja puute, ja tuli syksy, ja omat koirat purivat,
ja osa kansaa häpäisi itsensä käymällä kaulatusten ryssäin kanssa ja
ryöstämällä vihollisen pistimillä omaa maatansa. Ja tuli taas lakko ja
toinen ja kolmas, ja tuli entistä suurempi puute.

Ja se puute puri hampaansa niin hyvin rikkaaseen kuin köyhään. Setä
Sebastian sai 70-vuotispäivänään veljenpojaltaan lahjaksi kilon
sokeria, ja täti Kunigunda laittoi vain kaksi porkkanakakkua vieraille.

Marjatta teki retkiä maalle kokoamaan jäkäliä, mutta kun syksy tuli,
ei edes äiti suostunut niitä syömään, vaikka Marjatta oli niitä
Kotitaloustoimikunnan painettu ohje kädessään ylen herkullisesti
valmistellut.

Oikeastaan kävi enimmin sääliksi perheenemäntiä. He olivat äkkiä
joutuneet tuuliajolle. He olivat kuin sanomalehdentoimitus, jolta
loppuu paperi. Heiltä oli aika ryöstänyt kaiken mahdollisuuden
ruokataiteiluun, johon täällä pohjoismaissa aina on purkautunut niin
ilo kuin surukin. Ja ilmaisuvietti oli kuitenkin yhtä voimakas kuin
ennenkin. Kaikki jutut, kaikki huomautukset kävivät ilkeän teräviksi
ilman hyvinkatetun pöydän pehmeää polsteria. Sentähden oli heitä niin
sääli, he eivät saaneet hoitaa tehtäväänsä ja sentähden he muuttuivat
niin avuttomiksi, niin katkeriksi, niin särähtelevän hermostuneiksi.

Salinin perheessä tämä aika ikäänkuin koski pahimmin Marjattaan. Äiti
säilytti helpommin kauniin levollisuutensa. Marjatta seisoi jonoissa ja
laihtui ja kalpeni ja kutoi sukkia ja odotti — intohimoisesti.

Yliopisto oli suljettu, kaikki toverit maaseudulla.

Birger ja Marjatta olivat tulemassa oikein hyviksi ystäviksi, kun
joskus harvoin tapasivat toisensa. Entiset oli täydellisesti unohdettu.
Mikä lie ollutkin päähänpisto Birgerin puolelta. Kerran hän vain kysyi
ohimennen:

»Oletko kuullut mitään Rainerista?»

Marjatta lensi kuumaksi:

»En.»

»Hän voi hyvin, kuulin juuri», sanoi Birger kuivasti ja siirtyi muihin
asioihin.

Rainer oli kuin kaukainen, kaunis muisto. Marjatta ei koskaan
ajatellut, millaista tulisi olemaan hänen palattuaan, sillä sitä ennen
täytyi niin paljon tapahtua.

Mitään muuta kuin kauheaa ei tästä voisi tulla — murhaa — ryöstöä —
maanpetosta. Tuntui kuin ihmisvoima ei enää voisi auttaa.

* * *

Kun tammikuussa jousi laukesi, tuotti se totista helpotusta.

Tämä oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rakastamaan.

Olihan nyt ihanne taas olemassa, valkoinen, uljas sankarijoukko
pohjoisessa, Suomen armeija, joka ei enää ollut unelma, vaan joka eli,
taisteli, kärsi ja kuoli sinun edestäsi, joka tarvitsi lämpimät sukat
ja villapaidat, joka tarvitsi jodipullot ja siderullat ja kiihkeät,
polttavat esirukoukset.

Tämähän oli se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi rukoilemaan
Kaikkivaltiasta Jumalaa.

Marjatan entinen, ylpeä elämänohje: tee työtä ja koeta olla hyvä,
murtui hänen allansa. Oikeata työtään hän ei saanut tehdä, ja hyvyyden
sijasta nämä viikot opettivat hänet vihaamaan.

Tämähän olikin se vuosi, jolloin koko Suomen kansa oppi vihaamaan.

Eräs hänen ystävänsä, luokkatoverinsa, pistettiin kuoliaaksi Helsingin
satamassa, Arvo-serkku kaatui Vihdissä, toisin sanoen joutui veljineen
aseettomana raakalaisjoukon rääkättäväksi.

Aholan setä ammuttiin talonsa kuistille, Aholan setä, jonka elämä oli
kulunut kauneudessa ja sopusoinnussa Aholan kirjaston ja kirkkorannan
välissä. Ei Marjatta ikänä unohda Aholan pikku tätiä — ah, hän
oli käynyt niin ohueksi ja siroksi kuin vanha kristallimaljakko —
kun hän istui setä Sebastianin isossa nahkatuolissa leskenpitsi
lumivalkeilla hiuksillaan. Hän puristi sormuksettomia kämmeniään yhteen
vakuuttaessaan:

»Eivät ne olleet meidän omia, Helena. En tuntenut ainoatakaan,
Kunigunda. Pullilan Kallokin oli silloin jo mennyt pois.»

Sillä hetkellä Marjatta vihasi, vihasi pikimustasti, leppymättömästi
noita Aholan sedän murhaajia, noita, jotka olivat vieneet
vihkimäsormuksetkin tädin lempeistä käsistä, mutta oli kuin täti olisi
arvannut hänen ajatuksensa. Hän käänsi Marjattaan punareunaisten
silmiensä kirkkaan katseen ja sanoi:

»Joka asialla on paitsi sankarejansa myöskin marttyyrinsa, pikku
Marjatta. Älkää kadehtiko Viktorilta hänen osaansa.»

Marjatta ei ymmärtänyt, mutta hänen sormensa kävivät taas käsiksi
työhönsä ja sukkapuikot kilahtelivat — — —

* * *

Voitonmarssi pohjoisesta viipyi yhä. Mannerheim on Tampereella tämän
viikon lopulla — ei, ensi viikon alussa ja täällä viikon päästä. Kului
kaksi viikkoa — vain uusia vangitsemisia, ryöstöjä, uusia ruumiita
koleraparakissa.

Oh, kuinka Marjatan kärsivällisyys oli lyhyt! Hän ryntäsi aamulla
ensimmäisenä ulos ostamaan Työmiehen ja palasi pää painuksissa.
Mutta äiti ja Laila, he vain hymyilivät rauhallisesti, ja heidän
sukkapuikkonsa liikkuivat kahta nopeammin, kuta synkemmältä
taivaanranta näytti.

Marjatta löi nyrkkinsä pöytään heidän edessään, että kahvikupit
kilahtelivat:

»Minä lähden nyt pohjoiseen, otan potkurin ja lähden.»

Mutta äiti hymyili surumielisesti:

»Meillä on vielä lankaa puoleen tusinaan sukkia.»

»Suomi on odottanut satoja vuosia, totta kai me jaksamme odottaa
muutaman viikon.» Laila puhui aina niin kauniisti, ja hänen silmistään
loisti usko.

Mutta Marjatta juoksi huoneeseensa ja rukoili polttavin huulin: »Hyvä
Jumala, anna valkoisille voitto, anna valkoisille voitto — pian.»

* * *

Onneksi tapahtui kotona palatsivallankumous samoihin aikoihin.

Iita oli kuuden vuoden uskollisen palveluksen jälkeen äkkiä muuttunut.
Äiti tuskitteli tyttärilleen kyynelsilmin, ettei hän enää uskaltanut
käydä omassa keittiössään. Hän oli alussa yrittänyt keskustella
asioista Iitan kanssa, mutta saanut hänen ennen niin suljetusta
suustaan sellaisen ryöpyn siltasaarelaista kaunopuheisuutta ylitsensä,
että oli luopunut yrityksestään. Diplomaattiset välit olivat
katkenneet, ja ivallisesti hymyillen otti Iita vastaan äidin määräykset.

Tällaista kesti parisen viikkoa, äiti kävi synkkämieliseksi, ja tytöt
olivat vihaiset.

»Äiti sanoo hänet irti.»

»Hän on ollut meillä niin kauan ja on niin uskollinen.»

Mutta kerran äiti tuli nopeasti ulos keittiöstä, ja hänen kasvonsa
hehkuivat:

»Iita sanoi menevänsä huomenna ulos jo päivällä, ja minä lupasin
silloin itse laittaa päivällisen, ja hän sanoi siihen: ’Parasta onkin
että rouva harjoittelee, että jotakin osaa sitten kun kansa pääsee
asiat järjestämään — ja neidit kanssa. Oppisivat edes huoneensa
lakaisemaan’.»

Silloin oli mitta täysi, ja Marjatta sanoi irti Iitan ja selitti
hätääntyneelle äidille, että tässä oli hänellä itsellään mainio
tilaisuus korottaa nykyiset vähäiset tietonsa keittiöalalla
laudatuuriksi.

»Tämä on vaikeatajuisempaa kuin Commedia dell’ arte, mutta
huomattavasti yksinkertaisempaa kuin Darmesteterin kielioppi. Pahinta
on, etteivät nuo vanhat knoppologiat enää pidä paikkaansa», julisti hän
kerran Greetalle ja Lailalle heittäen Kotiruoan halveksien luikumaan
pitkin tyhjää keittiöpöytää.

»Mitä tuokin on olevinaan, tytöt? Tuossa sanotaan, että sokerikakkuun
pannaan 6 munaa, 6 rkl. sokeria ja 6 rkl. vehnäjauhoja, vaikka siihen
todellisuudessa pannaan 3 munaa, 2 perunaa eikä yhtään mitään muuta.
Onni, että professori on niin leväperäinen että huonotkin kokeet
läpäisevät.»

»Oho! Etkö muista, miten äiti työnsi jäkälävellin luotaan sanoen:
’mutta tätä soppaa minä _en_ syö’?»

»Mutta hän otti _kaksi kertaa_ porkkanapihviä, vaikka minä olin
käyttänyt siihen pahentuneita lanttuja. Ja hän sanoi, että silakasta
tehdyt vasikankyljykset olivat mainiot. Väittäkää vastaan, pojat!»

Greeta ja Laila eivät väittäneet vastaan, vaan seisoivat Marjatan
edessä märät pyyhinliinat käsissään kukkuroillaan nöyrää ihailua.

* * *

Mutta eräänä aamuna, kun hän väristen kylmästä koetti kiemurrella
Kauppatorin ostajatungoksen läpi, hän äkkäsi Greetan, joka innoissaan
varpaillaan kurkkoi muutaman ihmisrykelmän takana.

»Marjatta, näetkö tuonne, sinä olet pitkä, katso tuossa. Onko tuon
kansan takana se tämän aamun ainoa silakka?»

»Käytä imperfektiä, Greeta.» Ihmisjoukko hajaantui, ja punahuivinen
eukko riepotti pois tyhjää laatikkoa.

»Onnellinen!» Greeta huokasi katsellen kateellisena Marjatan kassia.
»Mutta sinulla ei ole sydäntä, olet kulkenut ruumiiden yli. Sen näen
tuosta silakanhännästä.»

»Entä sinä? Mitä sinä täällä teet? Ja kassi kainalossa? Etkö tiedä,
että se on avioliiton symboli?»

»Enkö minä muka jo voisi elättää miestä? Sörkässä on paljon mätiä
hampaita. Kuule!» Greeta kumartui veijarimaisesti kuiskaamaan Marjatan
korvaan: »Näin tyttöjen kesken: minä menin eilen naimisiin.»

Marjatta ymmärsi heti. Greeta ei ollut ainoa, joka oli siipiensä
suojaan ottanut jonkun vainotuista.

»No, sitten saat heti minulta häälahjan. Jaetaan puoliksi.» Marjatta
avasi kassinsa ja mätti summakaupalla jäätyneitä silakoita Greetan
kassista otettuun sanomalehtipaperiin.

»Jo riittää, jo riittää! Kerro nyt vain, mitä näillä teen?»

»Pää vain pois, ettei kulu liiaksi rasvaa.»

»Rasvaa? Mitä se on? Jotain orkidean ja osterin välimailla kaiketi? Ei
sellaisia eläimiä ole, sanoi hamppari, kun näki kengurun.»

»Paista hiilloksella sitten, ja syö pois sisälmyksetkin, kyllä ne menee
alas, kun ei mitään tiedä.»

»Silakka on luomakunnan kruunu, sen ymmärrän nyt. Maailma on niin hyvä!
Sain juuri enolta nämä perunatkin.»

Greetan kassi oli ihastuttavan pullea.

»Mutta ne painavat. Tiedätkö, minä olen tehnyt kauppasopimuksen
omantuntoni kanssa. Joka kerta, kun ajan raitiovaunussa, siis uhraan
punikeille, sakotan itseäni panemalla viisi markkaa säästölaatikkoon,
ja sillä minä vielä rakennan voitonpatsaan Erottajalle, saatpa nähdä.
Katso, liha on heikko ja Kallio kovin kaukana.»

Greeta oli entisellään, Jumalan kiitos.

»Tule pian meille, niin saat uusia neuvoja, ettei perheen tarvitse
syödä halstaroituja silakoita koko vuotta.»

Mutta silloin Greeta synkkeni. Hän tarttui Marjatan hihaan, ja hänen
äänessään väreili kipeä tuska.

»Marjatta, minä pelkään niin hirveästi ollessani poissa kotoa. Joku voi
tulla sinne. Menen vain välttämättömille asioille. Ajattele jos...»
Greeta puri hampaansa yhteen ja katsoi pois lopettamatta lausettaan.

He seisoivat hetkisen äänettöminä, ja Marjatta tunsi, miten sama tuska
kaivoi kyntensä tuhansiin naissydämiin, jotka vapisivat rakkaittensa
puolesta Suomen maassa samalla hetkellä.

Hän tahtoi leikinlaskulla auttaa raskasta tunnelmaa, kuten
kirjoittamaton laki heidän toverusten kesken vaati.

»Hyvästi, ja onneksi olkoon, Greeta! Onko uudella miehelläsi edes
kreikkalainen nenä?» Jostakin syystä hän kuvitteli Greetan saaneen
osakseen jonkun kansanedustajan tai poliisiparan, joita ei aina valita
nenän muodon mukaan sentään.

Hän siis hämmästyi suuresti, kun Greeta lensi tulipunaiseksi, hypähti
nopeasti ensimmäiselle raitiovaunusillalle ja huusi sieltä:

»Apollomainen, usko pois! Etkö kadehdi minua?» Samassa hän huomasi
joutuneensa väärään vaunuun ja pyrki ulos, mutta Marjatalla ei ollut
aikaa odottaa hänen paluutaan, vaan hän käänsi askelensa kotia kohden
myhäillen mielessään.




X.


Mutta romantiikkahan valahti taas Marjatankin elämään jo samana iltana.

Laila viipyi taasen lähelle tuota ratkaisevaa 8-lyöntiä, jonka jälkeen
ulkona ei saanut liikkua, ja äiti oli onneton, ja Marjatta yritti
kärsimättömästi lohdutella häntä.

»Kylläpä käskisi tässä surra, jos pitäisi itkeä seitsentoistavuotiaita
tyttöjä, joilla ei ole omallatunnollaan ainoatakaan kuularuiskua,
yllään enempää kuin yksi villapaita eikä edes Vapaita Sanoja muhvissa.»

Mutta kun Laila avasi oven avaimellaan viisi minuuttia yli kahdeksan,
oli hänen omallatunnollaan pahempaakin kuin kuularuisku. Hän työnsi
edellään eteiseen naapukkapäisen, parrakkaan huligaanin, jonka leukaa
peitti kamala, koinsyömä villahuivi.

Marjatta tunsi heti tulijan. Oikeastaan tiesi sen jo edeltäkäsin. Oli
aivan kuin hän olisi lukenut sen jostakin kirjasta.

»Terve tuloa, Birger! Tämähän on hauskaa!» Hän tunsi, ettei äänensä
sopinut tilanteeseen, mutta jonkunhan piti sanoa jotakin, eikä kukaan
osannut olla niin luontevasti vaiti kuin Laila pulmallisina hetkinä.

Nytkin hän rauhallisesti päästeli harsoa peilin edessä, vei
hansikkaansa pöytälaatikkoon ja sitten vasta kääntyi Marjatan puoleen,
joka sillävälin oli ehtinyt tehdä kymmenen tarpeetonta ja tyhmää
kysymystä vaiteliaalle Birgerille.

»Rouva Järvenmaa sai minut kiinni kotimatkalla. Piti viedä turviin joku
pakolainen heidän vinniltä. Talossa oli ollut tarkastus.»

Äiti oli ollut keittiössä teetä laittamassa ja ilmestyi nyt
säikähtyneenä ovelle kuullessaan miesäänen eteisessä.

»Rouva Salin», veltto ryysyläinen teki maailmanmiehen kumarruksen.
»Suokaa anteeksi tunkeutumiseni, mutta hätä ei lue lakia.» Hän naurahti
hermostuneesti.

»Äiti, se on Birger Valli, etkö tunne häntä?» kun äiti yhä seisoi
sanattomana.

Silloin äitiin tuli eloa:

»Birger Valli! Ja sanoa minua rouvaksi, ja olla tuon näköinen! Astu
heti sisään, Birger. Sinut olen nähnyt koltussa, ja sinä olet niin
sydämellisesti tervetullut. Meillä on tee pöydässä, se tekee varmaan
hyvää. Juokse heti lasi Birgerille, Laila, ja Marjatta, saammehan avata
sardiinipurkin?»

Oh, kuinka äiti on hyvä! Hän tarttui Birgerin käsivarteen, ja äkkiä
Marjatta tunsi, että nyt jos koskaan sai hän ollakin tunteellinen.

»Mistä sinä tulet, Birger? Luulin sinun olevan pohjoisessa.»

»Älä nyt kysy mitään. Ensin täytyy poikaparan saada jotain lämmintä.»

Äiti veti nojatuolin pöydän luo, painoi Birgerin siihen, sekoitti teen,
laittoi voileivät, ja tuo väsynyt, vavahteleva, musta mies, joka joskus
oli ollut Birger Valli, seurasi hänen liikkeitään kiiluvin, kapein
silmin. Hän maisteli varovasti teetänsä, ja vähitellen kasvot paisuivat
hehkumaan, ja naiset saivat kuulla katkelmia hänen kohtaloistaan:

»Niin, pohjoiseen minä pyrin, mutta Sigurdsiin se retki päättyi.» Hän
koetti rykiä pois käheyttään. »— Kun siellä rupesi näyttämään pahalta,
päätimme me karata omin neuvoin ylöspäin. Siitä asti olen kulkenut kuin
—» hän ei jaksanut keksiä vertausta »— tässä kirotussa Etelä-Suomessa.
Anttisen kanssa yhdessä jouduttiin kerran kiikkiinkin. Yhdessä
paettiin. Ihme että Helsinkiin pääsimme takaisin. Kaksi viimeistä
yötä vietimme ladossa, ja kun Järvenmaalle tulin, poika oli toverini,
kävi heillä punikkeja samana yönä. Ylös vinnille vaan, ehdin siepata
palttoon naulasta, kun pistimet jo mursivat ovea, ja siellä se yö ja
seuraava päivä. Vartijat kaikilla ovilla —»

»Birger, ota lisää teetä.» Lailan ääni oli hellä kuin hyväily.

Birger pudisti päätään. Kyllä hän _mahtoi_ olla väsynyt.

»Kuinka hyvä että tulit juuri tänne.»

»Äiti, en minä tietänyt, että se oli Birger.»

»Ei Laila tietänyt, enkä minäkään. Rouva Järvenmaa toi ruokaa ja käski
paeta viereisen talon katon yli puoli kahdeksalta ja sitten seurata
neitiä, joka odotti puodin edessä... Pudottauduin ikkunasta ainakin
kolme metriä, sitten liukasta kattoa pitkin paloportaille ja niitä
myöten alas —» Birger hymähti ilottomasti — »enkä minä ole käynyt
nuohoojanoppia. — Pääsin pimeässä pihalle ja seurasin neitiä tänne.
Vasta rappusissa, kun hän pysähtyi odottamaan, tunsin Lailan. Kiitos
—» Hän ojensi kätensä, mutta sysäsi vahingossa lasinsa kumoon, ja sitä
auttaessaan hän työnsi teekannutkin vierimään lattialle tuhansiksi
sirpaleiksi.

Birger oli niin onneton, aivan suhteettoman onneton.

»Älä huoli, Birger, meillä on toiset, eikä kukaan edes polttanut
itseään, eikä teestä tule tahroja.» Äiti oli kiltti, kun valehteli.

Mutta Birger pyyteli pyytelemistään anteeksi.

»Olen kai vähän väsynyt ja kontistunut. En tiedä — en oikein voi pitää
ajatuksiani koossa —» Ja äkkiä: »Ette tiedä missä helvetissä minä olen
ollut — Anttiseen sattui luoti juostessamme —»

Äiti tarttui hänen käteensä, taputti sitä, taputti toisenkin kerran.

»Mutta nyt sinä olet kotona, Birger, oikein kotona. Meillä on tyhjä
huone, ja siellä sinä asut, kunnes tämä kauhea aika loppuu. Me
iloitsemme siitä kaikki. Nyt sinä olet _kotona_, Birger.»

Poika parka oli tuijottanut jäykästi eteensä äidin puhuessa, mutta nyt
jousi laukesi. Hän piti yhä kiinni äidin kädestä, painoi otsansa pöydän
laitaa vastaan, ja hirveä nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan kerran,
toisen ja kolmannenkin.

Tämähän oli kauheaa. Oliko tuo Birger, hänen Birgerinsä? Marjatta
ravisti häntä hartioista:

»Birger, Birger, älä, älä —» Hän ei keksinyt sanoa muuta, mutta Birger
pysähtyi äkkiä. Hän istui hiljaa kuin kuollut, ja toiset käsittivät,
ettei hän tahtonut vielä kohottaa päätään. Marjatta painoi kätensä
hänen poskelleen. Se oli kostea, mutta polttavan kuuma. Marjatta
säpsähti.

He katsoivat toisiinsa, he kolme, äiti istuen Birgerin vieressä käsi
hänen silmiensä alla, Laila seisoen vastapäätä kädet rinnalla ja
kyynelet suurissa silmissään, ja Marjatta, joka yhä piteli Birgeriä
hartioista. He ymmärsivät toisensa sanoitta.

Äiti viittasi päällään tyttöjä poistumaan. Vastahakoisesti Marjatta
veti kätensä pois ja ovessa vielä loi silmäyksen tuohon liikkumattomaan
ryhmään.

Mutta Laila oli täydessä touhussa. Hän kantoi sänkyvaatteita äidin
huoneeseen, ja muutamassa minuutissa vuode oli valmis.

Marjatta oli kuin unissakävijä. Kulki ensin työttömänä Lailan jäljessä
huoneesta huoneeseen ja lopuksi ryömi keräksi isoon sohvaansa. Lailakin
otti käsityönsä ja istahti korituoliin lampun alle. Ei vaihdettu
sanaakaan. Marjatta vain katseli korkkimaton kuvioita ja ihmetteli —
ihmetteli. Hetken kuluttua äiti tuli sisälle:

»Arvasin sen, yli neljäkymmentä astetta, mutta hän nukkuu jo.»

Marjatta purskahti itkemään, eivätkä äiti ja Laila sanoneet mitään.

— — —

Ei Birger kauan ollut sairaana, pari viikkoa vain, ja tulehdus
keuhkossa oli hyvin lievä. Äiti ja Laila hoitivat häntä yhdessä, ja
Marjatta hoiti taloutta. Ei hän tiedä mitä Birger oli sanonut äidille,
mutta ainakin hän oli pyytänyt, ettei Marjatta tulisi hänen luokseen.

Ja nyt puuhailivat äiti ja Laila kääreineen ja vuorottelivat öisin ja
puhuivat yskästä ja iloitsivat, kun kuume laski illaksi pari viivaa, ja
Marjatta kulki kuin vieras omassa kodissaan.

Olisihan Birgerin pitänyt tietää, että Marjatta oli jo aikaa sitten
unohtanut tuon vanhan jutun, ja että hänessä väreili vain rajaton
hellyys lapsuudenystävää kohtaan, ja että hän paloi halusta auttaa ja
palvella häntä.

Alussa sairauden pahimpina päivinä hän seisoi kuin koira Birgerin
oven ulkopuolella ja odotti jotakin työtä hänen hyväkseen. Pieninkin
juoksu helpotti outoa kipua, mikä oli kaivautunut hänen rintaansa
sillä hetkellä, jolloin hän tunsi käteensä, miten kuumeinen Birgerin
poski oli. Ja hän kuunteli kuin tuomiotaan odottaen eteisen ovensuussa
lääkärin lyhyitä lausuntoja saattelevalle äidille, ja mieli oli täynnä
kiitollisuutta, kun hän sai monimutkaisesti ja vaivalloisesti koota
Birgerin tavarat eri puolilta kaupunkia kotiin.

Ja hän oli niin iloinen siitä, että Birger hyväksyi äidin ja Lailan
hoitajikseen eikä enää puhunut salaisesta sairaalaan muutosta. Lääkäri
oli ollut ehdottomasti sitä vastaan katsoen sairaalain uhattuun asemaan
monine valenimisine potilaineen ja siihen, että Birgeriä punaisten
leirissä pidettiin erittäin tärkeänä henkilönä, ja sitäpaitsi tämä koti
sopi hänestä mainiosti Vallille, »jos rouva Salin vain...»

Äidin posket hohtivat kiihtymystä, kun hän selitti miten _iloisia_ hän
ja hänen tyttärensä olivat voidessaan hekin puolestaan edes vähäisen
auttaa, »ja maisteri Valli on niin hyvä, vanha ystävä».

Silloin lääkäri hymyili pientä, viisasta hymyään ja mietti mennessään,
kuinka mukava Vallin sentään oli elää tässä matoisessa maailmassa,
missä oli niin paljon naisia.

Marjatan taloudellinen taito kasvoi kaksinkertaiseksi tänä aikana.
Sairaanhan piti saada vahvistavaa ruokaa, sen hän tiesi. Marjatta
keimaili jostakin puodista itselleen siirappia, joka oli oikeastaan
sulatettua sokeria, ja jostakin toisesta puodista siirappia, joka oli
todella siirappia, ja hän puhui ja pilpatti kolmannessa, kunnes hänelle
annettiin kokonainen kilo smetanaa. Ja tohtorin todistuksella — äidillä
oli muka heikot keuhkot — hän sai maitokortin, joka kädessään hän
seisoi joka aamu Elannon jonossa ottamassa nuo kolme desilitraa maitoa,
mitkä sitten omantunnontarkasti käytettiin sairaan ruokaan.

Mutta tänään Birger oli kuulemma jo jalkeilla, ja Marjatta oli sangen
loukkaantunut.

Äiti oli tullut suurella tohinalla ja vienyt Ranskan Vallankumouksen
Historian, jota Marjatta parhaillaan luki — Birger oli tahtonut
silmäillä sitä. Laila oli hakenut Birgerille kiikkuvan korituolin,
että hän voisi mukavasti istua, ja Marjatan ollessa päivällishommissa
keittiössä oli hänen pöytälamppunsa kadonnut.

Huoneesta kuului vilkasta puhetta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti
suljettuna, ja Marjatta oli päättänyt, ettei _hän_ ainakaan astuisi
ensimmäistä askelta. Jos Birger tahtoisi olla pikkumainen, niin olkoon.
Hän heitti viimeiset veitset kalahtaen laatikkoon ja lähti omaan
huoneeseensa.

Hänpä tiesi miehen, joka ei noin palveluta itseään, joka ei ole
tuollainen pasha, vaan hyvä ja hieno ja hellä ystävä, ja tuhat kertaa
kauniimpi kuin Birger Valli. Hän otti Rainerin kuvan hyllyllä ja istui
se kädessään pöydän ääreen.

Rainer — Rainer — Hän ponnisti ajatuksensa valumaan — Koetti kuvitella
tulevaisuutta — omaa kotia — iltahämärää — rakkautta —

Kuvalle lankeaa varjo. Marjatta kääntyi äkkiä, ja veri kohoaa hänen
ohimoilleen. Tietysti, tietysti siinä on Birger, joka _tietysti_ löytää
hänet Rainerin kuva kädessä.

— — — —

Niin, Birger hän oli sairas ja heikko, niin toivottoman heikko.

Hän tunsi hämärästi, että hän nyt oli joutunut väärään paikkaan ja että
hänen olisi pitänyt mieluummin vapaaehtoisesti ilmoittautua Smolnaan
kuin maata tällä mukavalla vieterimatrassilla.

Mutta hän oli niin väsynyt, että kääntyi seinään päin ja itki
helpotuksesta, kiitollisuudesta ja miltei onnesta, kun täti Helena veti
hiljaa peitettä ylemmäksi hänen hartioilleen poistuessaan varpaillaan
huoneesta.

Tuota, juuri tuota kaikki toverit kai lähtivät hakemaan, kun he
katosivat kuin tuhka tuuleen lomilleen välittämättä kokouksista,
tärkeistä päätöksistä tai hienoista tanssiaisista. Birger ymmärsi
nyt, että he kaikki lähtivät etsimään juuri sitä paikkaa, sitä
ainoaa paikkaa maailmassa, missä sinut pakotetaan täysikasvuisenakin
muuttamaan kuivat sukat jalkaasi hiihtoretkien jälkeen, missä viileä
käsi heti painautuu otsallesi, jos satut rykäisemään, missä laitetaan
mieliruokiasi ja luodaan huolestuneita katseita päivällispöydän ylitse
jos syntyy erimielisyyksiä.

Birgerin oli todellakin niin sanomattoman hyvä olla. Hän muisti
hämärästi ensimmäisenä iltana kuumeen pahimmin kuohuessa korvissaan
selittäneensä jotakin tädille, jotakin sellaista, ettei hän voinut
jäädä tänne Marjatan tähden. Ja vieläkin kävi väristys hänen lävitseen,
kun hän oli tuntevinaan Marjatan kädet hartioillaan ja kuulevinaan
hänen katkonaisen äänensä: »älä — älä».

Mutta sittemmin ei Marjattaa ollut näkynyt, ja Birger alkoi unohtaa
olevansa väärässä paikassa. Hän oli miltei rakastunut tätiin,
harmaatukkaiseen, hymysilmäiseen enkeliin, joka hääri ja sipsutti
huoneessa varpaillaan sirotellen ystävällisiä sanoja ja helottavaa
lähimmäisenrakkautta kiitollisen sairaan yli.

Ja Lailaan hän oli _peräti_ rakastunut. Herranen aika, miten ne lapset
kasvavat! Tuo paksu, lettiniska koulutyttö oli parissa vuodessa
muuttunut kaunotareksi.

Ah, miten Birger nautti antaessaan katseensa levätä pöydän ääressä
käsitöineen istuvassa tytössä. Hänen kanssaan ei tarvinnut puhua
mitään, sai vain katsella, miten ruskean tukan möyheät laineet, joilla
ei ollut Marjatan hiusten metallikiiltoa, loistivat pehmeästi lampun
valossa ja varjostivat valkeaa otsaa ja kauniisti punertavaa poskea, ja
miten hieno profiili painui somasti kumaraan.

Parasta oli, kun sairas hieman liikahti ja Laila heti kohotti ihanat,
ruskeat silmänsä kysyvinä hänen puoleensa. Birger joskus keksimällä
keksi jonkin toiveen saadakseen nähdä pienen nuppusuun avautuvan
avuliaaseen hymyyn ja tytön nousevan hiljaa istuimeltaan, liikkuvan
hetkisen huoneessa ja sitten palaavan entiselle paikalleen.

Lailan ympärillä oli aivan kuin säteilevä ilmapiiri kauneutta ja
lämmintä rauhaa.

Birger ummisti silmänsä. Eiköhän vain luoti ollutkin osunut häneen eikä
Anttiseen, ja hän nyt ollut taivaassa? Taistelu, kylmyys, puute ja —
Marjatta, ne olivat jääneet siihen entiseen elämään.

Sitten Birger rupesi paranemaan. Kuume laski, huone harmeni, ja
kaikki tuli erilaiseksi. Hän ei ollut vielä paratiisissa. Ihminen ei
pääse niin vähällä rististään. Ääniä alkoi tunkeutua sairashuoneeseen
ulkopuolelta.

Birger sai nousta sängystä.

Mitähän hän olikaan sanonut tädille tuona ensimmäisenä iltana? Jotakin
Marjatasta? Mitähän se oli? Marjattaa ei ollut näkynyt koko aikana,
eikä täti kertaakaan maininnut hänen nimeään.

Perhana! Ei hänen sopinut täällä maata ja kiusata Marjattaa, ja lukea —
mitähän roskaa hän olikaan lukenut täällä?

— — —

Äkkiä hän huomasi seisovansa ison peilin edessä harja kummassakin
kädessään. Kas noin. Nyt poika taas kelpasi. Musta tukka sai vielä
nuo kymmenen ylimääräistä sipaisua, joita vahvempi sukupuoli jostakin
tuntemattomasta syystä pitää välttämättöminä sen jälkeen kuin jokainen
hius jo on oikealla paikallaan, voimakas kämmen totesi tottuneella
liikkeellä vankan leuan erikoisen hyvästi ajetuksi, tummanpunaisen
lukutakin nyörinapit sitaistiin reippaasti kiinni, ja vaikka Birger
olisi kuinka käännellyt peilinsä edessä, ei hän löytänyt ainoatakaan
vikaa ryhdikkäässä kuvassaan. Ei hän, helkkarissa, kaunis ollut, mutta
»onko mitään hirvittävämpää kuin kaunis mies?» oli Marjatta itse kerran
sanonut.

Niin, herra oli varsin tyytyväinen itseensä. Kalpeus on intressanttia,
ja laihtuminen on ehdottomasti vain hyväksi. Hänen leukansa oli jo
ruvennutkin saavuttamaan tuon ikävän leveyden, joka kertoo omistajansa
sivuuttaneen kolmenkymmenen rajapyykin.

Äiti ja Laila istuivat ruokasalissa ja kauhistuivat nähdessään
potilaansa ovella.

»Oh, sinä vilustut!» Laila nousi ja tarttui Birgerin käsivarteen, mutta
sitten hän nolostui ja palasi nopeasti paikalleen kumartuen käsityönsä
yli.

Mutta Birger oli hieman vanhempi kuin Laila, eikä kukaan sentähden
huomannut _hänen_ nolostumistaan, joka johtuikin aivan toisista syistä.

Häntä häiritsi enimmin tädin veitikkamainen katse. Se ilmiantoi heti
joka ainoan harkitun pikkuseikan Birgerin miellyttävässä olemuksessa,
ja mikä pahempi, näytti tietävän enemmän kuin Birger itse.

»Tahdotko mennä tervehtimään Marjattaa, Birger? Hän meni juuri
huoneeseensa.»

Elleivät tädin silmät olisi olleet niin vilpittömän ystävälliset, olisi
Birgerkin istuutunut ruokasaliin, mutta nyt hän uskalsi noudattaa
kehoitusta.

Tarttuessaan ovenkahvaan tunsi Birger lapsuuden ajan
jouluiltajännitystä. Perhana, miten pehmeäksi tällainen epätavallinen
elämä tekee ihmisen. Birgerin ei onnistunut siirtää mieltään
haluamaansa tunnepiiriin.

Niinkö vähällä tulee miehestä romantikko!

Hänen sielunsa oli isonnut ja janonnut Marjattaa jo toista vuotta,
eikä hän ollut uskaltanut antaa sille ravinnon muruakaan. Nyt pakotti
kohtalo hänet tuohon huoneeseen, missä hänen Marjattansa, solakka,
tummakutri, ihastuttava tyttö nojasi pikku päätään kauniisiin käsiinsä
sohvapöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomenna hänen kai täytyi
muuttaa täältä, olihan hän ihminen, ja olihan Marjatta ihminen, mutta
tänään hän sai, ei, hänen täytyi puhutella ja kiittää Marjattaa. Oh,
tuo pitkä, valkea niska ja nuo sirot olkapäät! Birger veti henkeä.

Pehmeä matto esti askelet kuulumasta, ja hyvä se oli. Ei olisi
sopinutkaan Marjatan tällä hetkellä nostaa päätään ja nähdä Birgerin
kasvoja — — —

Birger nielaisi kerran, toisen. Hän oli nähnyt Marjatan olkapään yli
Rainerin kuvan hänen sylissään. »Ei mikään ole niin hirvittävää kuin
kaunis mies.» Oh, nainen, nainen!

»Täälläkö se morsian istuukin haaveilemassa?» Birgerin ystävälliseksi
tarkoitettu huudahdus muuttui huulilla ilkeän purevaksi.

Mutta Marjatan katse maksoi samalla mitalla. Tuossa hän seisoi,
tuo tuttu mies, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt viime
viikkoina, sydäntenvalloittaja taas kiireestä kantapäähän, taas
keikari aistikkaasta kravatista hyvinhoidettuihin sormenpäihin saakka.
Marjatassa kuohahti odottamaton katkeruus. Tuolleko samettitakkiselle
nuorukaiselle hän oli kirvelevät kyynelensä uhrannut? Hän pani Rainerin
kuvan pöydälle, ikäänkuin sen paikka olisi ollut siinä, heilautti
halveksivan katseen mustankiiltäviin silmiin ja löi takaisin:

»Niin, turha toivo, että _sinä_ viitsisit olla hienotunteinen.»

Birger säpsähti, mutta sitä ennen oli Marjatta jo ehtinyt katua
sanojaan. Hyvä Jumala, ettei Birger vain ymmärrä väärin ja luule minun
tarkoittavan hänen tännetuloaan! Täytyi selittää:

»Äitikään ei tiedä siitä.» Marjatta viittasi päällänsä kuvaan.

Birgerin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Hän otti kuvan käteensä:

»Kaunis poika.»

Birgerin ääni tuntui ironiselta, ja Marjatta nousi heti taas
takajaloilleen:

»Kaunein koko maassa, ja mikä harvinaisempaa, hän on tosi mies.»
Marjatta tunsi ikäänkuin näyttelevänsä jotakin osaa ja oli tyytyväinen
itseensä. Eihän voi vaatia niin paljoa tytöltä, joka ei oikeastaan
koskaan ole joutunut käyttämään rakkauden sanastoa. Birgerkin näytti
hämmästyneeltä, hän liikkui ympäri huoneessa, silmäili kirjahyllyjä ja
pysähtyi lopuksi ikkunan luo. Nyt vasta Marjatta näki, miten kovasti
hän oli muuttunut. Posket olivat kuin pergamenttia ja silmät olivat
vajonneet oudon syvälle.

»Anna anteeksi, Birger. Olen niin iloinen, niin sanomattoman iloinen,
kun sinä nyt olet terve. Tiedäthän sen.» Taas Marjatta oli joutunut
alakynteen. Kun Birger ei mitään vastannut, katsoi vain ulos, täytyi
hänen jatkaa:

»Eikö sinua väsytä? Tule tänne sohvalle. Älä seiso siellä, siellä
vetää.»

Birgerin hartiat nytkähtivät kärsimättömästi. Marjatta näki heti, että
Birger, äidin ja Lailan vastakkaisesta mielipiteestä huolimatta, kuului
niihin miehiin, joita ei saanut »hoitaa».

Birger palasi Marjatan luokse, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan
muualla.

»Onko teillä lehtiä? Tuolla myydään Notisbladetia.»

Rainerista ei ollut enää puhetta eikä myöskään Birgerin terveydestä.
Birger ei häikäillyt. Hän kokosi kaikki Työmiehet, Tiedonantolehdet ja
Vapaat Sanat kainaloonsa ja katosi huoneeseensa.

Marjatta palasi paikallensa jatkamaan tärkeätä mietiskelyään.
Tällaistako kohtausta hän oli viikkokausia sydän kourassa odottanut?
Birger oli ollut ilkeä ja hän itse tyhmä ja epäkohtelias. Sitäpaitsi
oli dialogi ollut huonosti kokoonpantu, ja loppusumma se, että Marjatta
oli sittenkin hirveän sentimentaalinen hupakko, joka hyvästi ansaitsi
kylmän suihkun.




XI.


Birger istui huoneessaan ja luki ja synkkeni.

Täällä hän on maannut ja nauttinut ja haaveillut kuin mikäkin
romaanisankari kaunotarten hoidossa, ja sillävälin ovat pahat ja hyvät
voimat olleet taukoamatta työssä. Herra Jumala, millainen hölmö hän on
ollut!

Maata ja lukea roskaa ja mietiskellä! Nyt on kysymys sodasta eikä
rakkaudesta, ja hänen on heti otettava selko, mitä ulkona on tehty ja
voiko hän enää mitään suorittaa entisellä paikallaan.

Hänen nykyinen asemansa oli mainio. Hullu hän olisi, jos muka
hienotunteisuudesta jättäisi käyttämättä sen suomia etuja —
hienotunteisuudesta tyttöä kohtaan, joka istuu haaveillen sulhasen
kuva kädessään. Saattaisihan hän väärinkäsitysten välttämiseksi vaikka
hieman hakkailla sitä nuorempaa kullanmurua. Ehkä tätikin sitten
alkaisi ymmärtää.

Mutta nyt oli tärkeämpää tekeillä. Missähän hänen osastonsa oli? Oliko
se hajonnut?

Silloin tuli elämää taloon. Marjatta luovutti taloudenhoidon
Lailalle ja juoksi itse Birgerin asioita. Kodista näytti tulevan
»vastavallankumouksellisten» keskuspaikka. Miehiä, nuoria ja vanhoja,
parrakkaita silmälasiniekkoja ja sileäposkisia poikanulikoita, liikkui
portaissa, ja Marjatan muhvin sisällys vaihtui päivästä päivään.

Aseita, aseita, Birgerin _täytyi_ saada aseita. Hän oli luvannut
sen. Salassa harjoittelevat joukot kasvoivat kasvamistaan, yhä
uusia pikkuryhmiä liittyi suureen kokonaisuuteen, pääluku oli jo
kunnioitustaherättävä, mutta mitä voivat kävelykepit ja vanha
sotilaskivääri sataa miestä kohti aikaansaada vihollisen päämajassa?

Mutta työtä tehtiin kuumeisesti. Birger oli liian tunnettu, hän ei
voinut liikkua kadulla, mutta Marjatta oli hänen kätensä ja jalkansa.

Epävarmuus jäyti yhä mieliä. Tampere valloitetaan huomenna. Ei, eilen
se jo tapahtui aivan varmasti. Ei, neiti Toikka tuli sieltä juuri
eilen. Mutta varmasti viikon perästä, saartorengas on melkein kiinni.

Joka toinen päivä tuli äiti tai Laila kotiin uusi musertava
hälyytysuutinen sydämellään, mutta säikähdys särkyi aina kuin ohut jää
Birgerin rautaista uskoa ja taottua tietoa vastaan. »Valetta, taas
valetta», tai: »meidän upseeriemme sotajuonia; muistakaa Hindenburgia
Itä-Preussissa».

Birgeriin eivät epävarmuus, kärsimättömyys ja hermostuminen pystyneet,
ja Marjattakin pakeni epäilyksineen hänen leveän selkänsä taakse.

Oh, noita onnellisia päiviä, jolloin ei ehtinyt ajatella eikä
kuvitella! Birger käski ja Marjatta totteli. Heidän keskustelunsa oli
aina lyhyttä ja sisältörikasta, se koski vain coltteja, mausereita,
venäläisiä, japanilaisia ja saksalaisia sotilaskiväärejä ja rahaa,
rahaa ja rahaa.

Kassaholvin virkaa hoiti Marjatan kirjakaapin alin hylly, missä oli
rivi aukileikkaamattomia kirjoja. Sinne ne setelit tulivat, mistä, sitä
hän ei oikein itsekään tietänyt, tavallisesti muutaman sinisilmäisen
mefistotyypin saappaanvarsista, mutta minne ne menivät — siitä hän oli
täydellisesti selvillä.

Ne menivät hänen muhvissaan tuntemattomille miehille ja joskus
tutuillekin, joita hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan. Hän muistaa,
miten hän kerrankin sydän kurkussa hiipi likaisia, haisevia portaita
ylös likaiseen ja haisevaan matkailijakotiin ja siellä hämärässä
pakkasi suomeapuhuvan ryssänsoltun avulla kuudenlitran maitokannun
täyteen kuularuiskunauhoja jättäen ikkunapöydälle taas tukun seteleitä.

Asekätkö eteisen korokkeen alla, minne pääsi irroittamalla vain yhden
lankun, kasvoi kasvamistaan, mutta vielä se ei riittänyt edes Birgerin
lupaamalle joukolle, vaikka kivääri kivääriltä ilmestyi näkyviin
erilaisten päällystakkien alta.

Ne olivat ihania päiviä! Birger tiesi ja järjesti kaiken. Birger puhui
»meidän joukoistamme», kiitti ja sanoi Marjattaa kelpo tytöksi, ja
Marjatta tunsi viimeistä soluansa myöten, että sinä hetkenä, jolloin
tuo lattia avataan, sinä hetkenä on painajais-uni lopussa ja heillä
voitto ja Suomi vapaa —

* * *

Näin päiväsaikaan.

Mutta ajan koneistoon kuuluu, paitsi päiviä, myöskin lukematon määrä
iltoja ja öitä.

Marjatta tapasi äitejä, vaimoja ja sisaria, jotka väittivät, että
koko kapina-aika olikin kokoonpantu vain illoista ja öistä, jolloin
autot pysähtyivät ovien eteen — tulevatkohan ne nyt hakemaan Kaarlea?
autotorvet töräyttelivät pimeillä kaduilla — siirtävätköhän ne nyt
Valterin pois tutkintovankilasta jonnekin muualle? ja yksityiset
laukaukset kalahtivat terävästi kiviseinistä — hyvä Jumala, hyvä
Jumala, eihän nyt vain ole meidän poika siellä?

Ja Marjatta, hänkin tunsi noiden iltojen kirouksen, vaikkakin toisella
tavalla.

Sillä silloin, kellonlyönnillä, ikäänkuin lankesi esirippu yli elämän,
ja sijalle astui idylli.

Birger, tarmokas, häikäilemätön toiminnan mies heitti naamarinsa, ja
jäljellä oli vain entinen Birger, yhtä huoleton, edesvastuuton ja
vastustamaton kuin ennenkin.

He kokoontuivat ruokasalin viheriäverkaisen pöydän ympärille, ja lampun
valo väreili sammaleisen posliinin läpi yli viihtyisän näyn. Kaikki
ärtyisyys, tuskittelu ja toinen toisensa viiltäminen, joka, kuten
aina ulkonaisen jännityksen aikana, oli hiipinyt ihmisten keskuuteen,
oli kuin poispuhallettu. Tuo vanha, hieno koti, jonka jokainen
mahonkituoli kertoi sukupolvien levosta, jonka jokainen sohvatyyny
muistutti kotoisesta rakkaudesta, jonka kaikki taideteokset todistivat
hienostunutta kauneudenkaipuuta ja himmeät värit julistivat sopusoinnun
evankeliumia viime vuosisadan onnellisesta perhe-elämästä, oli laskenut
vaimentajansa nykyajan sykkeeseen, painanut pumpulisuojuksen neljän
vainovuoden-lapsen sielun ympärille muutamaksi lyhyeksi tunniksi.

Politiikka oli ehdottomasti kielletty iltapäivisin. Sellaiset
paikat kuin Vilppula, Kiviniemi, Tampere olivat kuin kartalta pois
pyyhkäistyt, puhumattakaan Vihdistä, Suinulasta ja Kouvolasta.

Birger kipinöi hyvätuulisuutta ja ystävällistä osanottoa, ja hänestä
säteili tuota hallitsevaa magnetismia, joka on niin vaarallista
kokemattomille tyttösieluille.

Mutta Marjatta, hän ei ollut enää kokematon tyttösielu, jos oli koskaan
ollutkaan, ja sentähden hän kärsi. Kaikki muut olivat rauhallisia,
onnellisia, rakastuneita. Hän vain oli rikkirevitty ja onneton.

Birger oli aivan noitunut äidin ja Lailan, hän täytti koko talon omilla
tavoillaan ja mielijohteillaan ja karkoitti iltatunneiksi olemattomiin
ruoan ja sodan — tämän ajan pahimmat peikot.

Birger opetti heitä pelaamaan skruuvia, nauroi Marjatan tyhmyydelle,
neuvoi äitiä kärsivällisesti ja otti Lailan kädet kortteineen omiinsa
ohjatessaan hänen peliään. Ja Laila punasteli ja hymyili arasti ylös
Birgerille ja oppi ihmeellisen nopeasti vaikeimmatkin asiat.

Birger luki myös ääneen heille mielenkiintoisia romaaneja, niinhän
kaikki poikamiehet tilaisuuden tarjoutuessa tekevät. Se on heistä
perhe-elämän kaunein kukka, vaikka Marjatta sitä tapaa inhosi. Laila
ja äiti kuuntelivat sydän silmissä — ei Birger asiantuntijana tyhmiä
kirjoja valinnutkaan — ja usein laskeutui heidän työnsä unohdettuna
syliin. Marjattakin oli siellä saman pöydän piirissä ja katseli ja
ajatteli eikä kuullut mitään. Hän näki, miten lehteä käännettäessä
Birgerin katse ohimennen hipaisi häntä sitten ilmeisellä ihastuksella
pysähtyen Lailaan, ja hänen teki mielensä huutaa.

Hänen kiintymyksensä ei sietänyt tuollaista toimettomuutta, ja hänen
levottomuutensa särähti tuon tuostakin ilkeänä epäsointuna pienessä
seurassa. Hän tuli ja meni aina sopimattomina hetkinä, hän antoi aina
häiritsevän vastauksen ja nauroi aina väärässä paikassa. Oh!

Miksi hän ei ollut luotu sellaiseksi kuin Laila. Laila oli lempeä ja
suloinen ja hiljainen. Hän loisti kesken hirveätä aikaa valkeana ja
kauniina kuin kalla rämeisellä suolla, eikä häneen jättänyt viha ja
avuton häpeä ja pelko pienintäkään tahraa.

Marjatta vain säikkyili kuin vauhko hevonen iltahämärissä itseään ja
muita, ja kärsi jostakin, jota ei ymmärtänyt ja jolla ei ollut mitään
tekemistä tiheiden uutimien takana vaanivan kauhunyön kanssa. Hän ei
huomannut todellakaan, että kaikella oli tekemistä Birgerin kanssa,
että maailma oli hänelle vain Birgeriä tai voimasäteitä Birgeristä,
niin päivien voitonvarmuus kuin iltojen ja öitten ummehtunut,
käsittämätön ahdistus.

Hänen kanssaan ja hänen kauttaan Marjatta eli senkin illan, jolloin
odottamaton ilotulitus satamassa lennätti heidän pikku lukuseuransa
hajalleen.

Siellä räiskyi ja paukkui, kuularuiskut papattivat, kanuunat
kumahtelivat, raketit räjähtivät, ja valonheittäjien keilat halkoivat
pimeää yötä. He seisoivat kalpeina merenpuolisten ikkunain ääressä
keittiössä.

»Mitä se on? Onko Saksan laivasto tullut?»

»Pommittavatko punaiset Katajanokkaa?»

»Mitä se on? Mitä se on?»

Ensi kerran Marjattakin tunsi kauhun iskevän kurkkunsa. Miksi ei
kukaan tiedä mitään? Onko tämä loppua, vai onko tämä alkua? Hän katsoi
Birgeriin, joka seisoi hänen vieressään pimeässä huoneessa. Birger ei
puhunut mitään, mutta ikkunan sinertävässä valossa Marjatta näki, että
hänkin oli kiihtynyt.

Uuden ratinan rämähtäessä Marjatta karkasi kiinni häneen.

»Sano mitä se on?»

Birger tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet luokseen. Hän oli
yhä vaiti, mutta Marjatta kuuli hänen hengittävän nopeasti, ja äkkiä
haihtui hänen tietoisuudestaan kaikki muu paitsi tuo hengitys.

Äiti tuli sisälle. Hän ja Laila olivat paenneet ruokasaliin, kun
näytelmä ei loppunutkaan ensimmäisiin raketteihin.

»Eno soitti. Ryssät vain juhlivat vallankumouksen vuosipäivää.»

Marjatta naurahti hermostuneesti. Birger veti pahviuutimet alas ja
väänsi valon palamaan.

»Hemmetin barbaarinen tapa juhlia», sanoi hän kuivasti.

Mutta ruokasaliin tultua Marjatta näki hänen silmiensä kiiltävän
kuumasti. Hän pysähtyi Lailan tuolin taakse, pani kätensä tytön leuan
alle ja nosti hänen äskeisestä pelästyksestä vielä väreilevät kasvonsa
ylöspäin.

»Säikähdyitkö kovasti?»

Kun Laila ei vastannut, veti Birger kätensä pois hyväilevällä
liikkeellä ja palasi sitten paikalleen, missä oli istunut, ennenkuin
ammunta alkoi.

Kaikki oli taas entisellään, Marjatta vain painui kokoon nurkassaan ja
kärsi.




XII.


Marjatta seisoi taas jonossa, kolmannessa samana aamuna. Aina, kun hän
oli päässyt ovelle, oli tiski jo tyhjä.

Hän tuijotti tylsänä Bulevardinkadun likaiseen nurkkaukseen. Tuon
tylsyyden hän oli vasta pitkällisen harjoituksen kautta oppinut
ja oli siitä varsin ylpeä, se kun hänen mielestään pelasti sielun
kaikesta siitä pahennuksesta, minkä punaisen ajan jonotus toi mukanaan
mielenmasennuksen, hampaitakiristelevän häpeän ja hillittömän
halveksumisen muodossa.

»Hei, Marjatta!»

»Greeta! Kerran sinuakin näkee!» Jono virkistyi ihmeesti ja pakkautui
tiiviimpään. Tuo vaalea neiti aikoi ilmeisesti kenkkuilla itsensä jonon
keskelle. Silmät kiiluivat epäluuloisina.

»Jää tänne, Greeta. Leipä kuuluu tulevan jo kello kaksi.»

Greeta heitti nopean silmäyksen seinänviereläisiin arvioiden ne
tottuneesti.

»Enkä jää. Pullat loppuvat kuitenkin puolitiehen niinkuin
Albertinkadulla. — Onko seisominenkin kielletty Kansan Pyhissä Laeissa,
vai puhuminenko?» Loppu koski kahta muijaa, joiden mielestä tämä
keskustelu loukkasi hyviä jonotapoja.

»Ei neiti kuitenkaan mukaan pääse, vaikka vuoden siinä vahtisi. Kyllä
me katsomme», kivahti hapansilmäinen vanhapiika.

Marjatta näki Greetan avaavan jo kapeat huulensa ja tiesi mitä lajia
vastaus tulisi, jonka tähden hän kiiruhti sammuttamaan loppumattoman
jonoriidan jo kipinänä:

»Hyvästi! Käy pian katsomassa!»

»Ehkä tulen jo tänään.» Greeta ymmärsi hänen rukouksensa rauhan
puolesta. »Eikö käsiäsi palele?»

»Tottapa toki, unohdin muhvin.»

»Ota tuo! Minulla on isot taskut, ja saanhan sen sitten päivällä.»

Ennenkuin Marjatta ehti vastustaa, oli Greetan komea biisamimuhvi
hänen sylissään ja Greeta nurkan takana. Hän pisti kätensä lämpimään
sisukseen ja vaipui taas älyttömään tuijotukseensa, mutta salaa
hän hymyili, sillä hän oli heti tuntenut pehmeän silkin joukossa
leipäkorttien tutut neliöleikkaukset.

Kun hän tunnin kuluttua asteli kotiin päin, oli hänen kassissaan
Greetaakin varten kaksi kovakuorista, tummaa leipää.

Greeta oli jo eteisessä vastassa.

»Oo, mikä tuoksu!» Hän vei leivät likelle pientä nenäänsä. »On se
Jumala hyvä sentään, kun on luonut akanat, muuten meillä ei olisi
leipää ensinkään. Kiitos kaunis ja hyvästi!»

Hän oli taas menossa.

»Mikä hirveä kiire sinulla aina on? Jää nyt hetkeksi juttelemaan.»
Marjatan täytyi saada puhella jonkun kanssa. Hän oli lopen kyllästynyt
omiin ajatuksiinsa, ja Greeta oli aina niin kirpeän raikas.

Greeta heilui kahdenvaiheilla ovessa.

»Oikeastaan minun pitäisi...»

»Greeta _kulta_...»

Greeta jäi, kaivautui tyynyjen joukkoon Marjatan isoon sohvaan ja aikoi
heti myös ottaa uhrauksestaan vastaavan hyödyn.

»Mitä muuta ihminen voi syödä paitsi silakkaa?»

»Itsehän sanoit silakkaa luomakunnan kruunuksi.»

»Niin sanoin, mutta minkä teen, kun luomakunnan herra on tullut niin
demokraattiseksi, ettei hän enää huoli kruunustaan.»

»Laita sipulia.» Marjatta oli hajamielinen ja mietti, minkä verran
Greetaan oli luottamista. Teki sitten rohkean kokeen:

»Kuule, voiko meikäläinen olla mustasukkainen?»

Greeta hypähti, mutta sitten hän pudisti päätään katsomatta ylös:

»Mustasukkaisuuteen tarvitaan rakkautta, eikä meikäläinen rakastu,
ellei — ellei häntä kohtaa ’Aufforderung zum Tanz’, ymmärrätkö? Ja
sitten — kai sinä osaat pitää sen, mikä sinulla on.»

Marjatta sulki silmänsä. Greeta jatkoi rohkeammin:

»Mutta kateellisia me voimme olla. Kiinan keisari! Ja loukattua
itserakkautta me saatamme tuntea.»

Greeta puhui vakuuttavasti, mutta sittenkin Marjatta epäili hänen
totisuuttaan, vaikk’ei uskaltanut katsoa häneen. Greeta oli
tarkasteltuaan silkkityynyn joka puolelta löytänyt nurkan, mistä
saattoi nyppiä höyheniä ulos, ja niitä hän nyt hypisteli ja levitteli.

Loukattua itserakkautta! Ei Marjatta olisi Birgeriä ottanut, vaikka
tämä olisi polvillaan häntä rukoillut, siitä hän oli varma, ja
kuitenkin hän luuli kärsivänsä niin hirveästi.

»Sinä olet pilattu ja tottunut huomioon ja ihailuun, se sinun suurin
vikasi on.»

Greetalla oli epämiellyttävä tapa sanoa totuuksia. Tavallisesti
Marjatta oli harmissaan, mutta nyt äidin ja Lailan enkelimäisen
hienotunteisuuden jälkeen oli Greeta kuin kirvelevää spriitä, joka
pesi pois sielun rasvasuojuksen. Oikeastaan Greeta ja Marjatta eivät
olleet niin erinomaisen hyvät ystävät. Eivät samanlaiset ihmiset sovi
yhteen. _Oikein_ hyvää ihmistä kiusaa suuresti toisen _oikein_ hyvän
ihmisen läsnäolo, ja käytännöllisen rouvan suurin kauhistus on toinen
yhtä käytännöllinen rouva. Ja koetappas valita erikoisalaksesi jokin
sellainen ihmisystävällinen aate, esim. lastensuojelus tai Ruotsin
suomalaisten sivistysharrastukset t.m.s., johonka paras ystäväsi on
aikaisemmin jo kohdistanut koko pyhän innostuksensa! Silloin ystävyys
on lopussa. Senpä tähden eivät hekään, Greeta ja Marjatta, aina
olleet voineet purematta toisiaan nielaista, ei Marjatta ainakaan,
joka selvästi tunsi Greetan rohkeuden ja itsenäisyyden hänelle suoman
yliotteen.

»Sinä tahtoisit pitää sikaria-polttavan herrasi kokonaan omassa
mielenkiintoisessa vaikutuspiirissäsi, sen huomaan, mutta hänpä
asettaakin näin sota-aikana naisellisen mitättömyyden kodikkaan lämmön
kehittyneen älykkyyden ristiviimojen edelle ja kauneuden jumalaisen
rauhan korkealle pikantin ja särmikkään viettelyksen yläpuolelle.»

Greeta piti mielellään tällaisia esitelmiä —

»Eikä ihminen minnekään riitingeistään pääse, kuten Peltola sanoo,
joten sinun on vallan turhaa kähertää pehmeitä, naisellisia varjoja
otsallesi ja panna puseroihisi tuollaisia pitsejä.» — Greetalta
ei mikään jäänyt huomaamatta, ei sikarinpätkä kukkaruukussa, ei
uusi kampaus eivätkä pitsit. — »Me olemme sittenkin yhä edelleen
meikäläisiä, emmekä me kelpaa tänä aikana. Emmehän me osaa edes
_rakastaa_, Marjatta. Minulle on rakkaus ollut leikkiä, ja sinulle se
kai on ollut velvollisuudentuntoa.» — Greeta nyökkäsi Rainerin kuvalle,
joka nykyään oli aina näkyvissä. — »Ja kuitenkin sen pitäisi olla
intohimoa — kuten vihankin. Eikä elämä ole suukopua vaan taistelua. Se
läksy meidän täytyy vielä oppia. Minua se peloittaa.»

Greeta näytti niin kalpealta.

»Kylläpä sinä olet käynyt laihaksi.»

»Vai pitäisi tässä vielä lihotakin! Tiedätkö, että professori Elgström
sanoi aina ajattelevansa nähdessään lihavan ihmisen kadulla: Tuo ei voi
olla mikään tosi isänmaanystävä.»

He juttelivat vielä kauan ja joutuivat yhä etäämmäksi pääasiasta, mutta
se ei Marjattaa huolettanut. Olihan hän jo saanut annoksensa ja nautti
uudesta selvyydentilastaan.

Äiti pyysi kahville ja tarjosi ylpeillen pikkuleipiä, joita Kunigunda
oli opettanut valmistamaan pelkistä perunankuorista ja vedestä.

»Ruisjauhoja on vain siteeksi eikä muruakaan sokeria. Perunat ovat
itsessään niin imeliä. Ei muruakaan.»

Ja Greeta osoitti, miten munanruskuaista voi käyttää kerman asemesta.
Vatkattuna se riittää kuuteen kuppiin.

Onneksi sitä ei tällä hetkellä tarvittu, sillä Birgerin maitokortti
oli kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi, ja hänen desilitransa uhrattiin
nykyään arvelematta kahvin eli poltetun lantun tai rukiin alttarille.

»Hyvästi, täti! Olen nauttinut sanomattomasti. Hyvästi, Marjatta!»

»Mutta minne _sinun_ kiharasi ovat joutuneet?» Marjattaa kaiveli vielä
se äskeinen.

Greeta painoi turkislakin syvälle otsalleen.

»Tukkani kestää hyvin näinkin, ja Erik sanoo...»

Marjatan silmät puhuivat, koska lause jäi kesken kuin miekalla
halkaistuna. Greeta kääntyi nopeasti, mutta vielä hänen luikahtaessaan
ovelle Marjatta näki, että äsken niin värittömät kasvot hehkuivat.
Greetan sanat olivat kuin piiskan sivallus:

»Lyhyt mieli, pitkä kieli. Siinä oli se _minun_ sikarinpätkäni.»




XIII.


Greeta oli mennyt, ja Marjatta ryhtyi töihinsä mieli kevyempänä
kuin moniin aikoihin. Hän oli tyytyväinen päästessään tuosta
mustasukkaisuuden etiketistä, joka oli tehnyt hänen tunne-elämänsä
naurettavaksi hänen omissa silmissään. Laila oli niin hyvä ja
herttainen, miksi ei siis hänkin saisi kerran nauttia eduistaan?
Marjatalla oli jo ollut aikansa; sen parempaa ei kai hänelle
tulisikaan, ellei avioliitolla olisi jotain uutta tarjottavana, eikä
hän halunnut opetella mitään läksyjä enää, sanokoon Greeta mitä
tahansa. Greeta — hänestä Greeta oli jo menettänyt jotakin, jotakin,
jota _hän_ ei tahtonut menettää, jotakin riippumatonta ja rohkeaa,
joka kuului heidän entisyyteensä. Outoa ja odottamatonta oli jo tuo
kampauksenkin muuttaminen sen tähden, että »Erik sanoo» jotakin.

Marjatan täytyi nauraa itsekseen. Hänen sikarinpätkänsä ja Greetan
harhasana! Vahinko, että hänen tapansa oli olla tietävinään ystäviensä
asioista vähemmän kuin todella tiesi.

Päivällispöydässä hänen hyvä tuulensa vain kohosi. Laila oli yhä
ulkona, ja Marjatta selosti äidille ja Birgerille Greetan sukkeluuksia.
Birger tiesi niitä vielä hyvän joukon lisää, ja Marjatta rupesi jo
mietiskelemään hänen asiantuntemustaan tälläkin alalla. Äkkiä Marjatta
helähti nauramaan. Hänen mieleensä muistui Greetan lause: »Anna hänen
odottaa kolme viikkoa, vaikkapa vain minunkin tähteni.» Birger yhtyi
heti hänen iloonsa, ja siinä he taas nauroivat silmä silmässä omille
ajatuksilleen ja muistoilleen, ja äiti ihmetteli heidän ilonsa aihetta.

Marjatta näki Birgerin huomanneen ilmaisseensa salaisuuden ja sen
olevan koomillista hänestä itsestäänkin. Naurettuaan kyynelet silmiinsä
— niin näinä päivinä naurettiin, jos naurettiin ensinkään — oli
Marjatasta, kuin raja-aita olisi kaatunut ja heidän välillään olisi
vallinnut taas entinen ystävyys. Hän oli niin riemukas, että ohimennen
sipaisi kädellänsä Birgerin sileää silkkipäätä, kuten äidillä oli niin
usein tapana tehdä. Birger tarttui heti hänen käteensä vetäen hänet
lähemmäksi, mutta Marjatta ehti vain vilaukselta nähdä leveät, nauravat
hammasrivit kumartuessaan tuolin yli, ennenkuin Birger heitti hänen
kätensä syrjään sotkien tukkansa silmilleen, kohosi jaloilleen ja
riensi eteiseen, missä Laila kuului riisuvan päällyskenkiään.

Mitä päätöksistä ja otaksumista, kun itse kuitenkin on sama? Mitä
auttaa tieto syistä, kun se ei poista seurauksen ahdistusta? Marjatan
ilo katosi pisara pisaralta. Milläpä hän sitä olisikaan ruokkinut?
Birger ei ainakaan häntä auttanut.

Eikä hän ymmärtänyt selkeää sisartansakaan enää. Laila lahjoitti
Birgerille molemmin lämpimin käsin lapsellisen ihailunsa. Tuo äskeinen
punasteleva, saamaton koulutyttö vastaili viehkeällä hymyilyllä
tahdikkaasti kohteliaisuuksiin, ja kuta hiljaisemmaksi Marjatta
muuttui, sitä ystävällisemmin kaikui Lailan sointuva ääni iltalampun
alla.

Kerran Marjatta kysäisi Lailalta ikäänkuin ohimennen, mitä hän piti
Birgeristä. Laila kävi silloin niin hämilleen, että sisar jo katui
kysymystään, mutta sitten hän taas kohotti rehellisen katseensa ja
sanoi yksinkertaisesti:

»Hän on paras mies, minkä tunnen. Kaikkihan me pidämme hänestä.»

Marjatta naurahti. Vai sekö oli Lailan käsitys? Miksi ei? Mutta hän
itse oli toista mieltä. Hän ei uskonut Birgeriin. Isänmaanrakkaus,
tarmo ja pelottomuus — ne olivat muodissa, ne olivat ilmassa, niitä
hän ei voinut kieltää. Mutta tuo toinen puoli: ystävyys, rakkaus,
luotettavuus — Marjatta vihelsi, naamioitua flirttiä, kostoa,
kiusantekoa ja kevytmielisyyttä.

Työssäkin rupesi Marjatan mieli jo kapinoimaan Birgeriä vastaan.
Turhuutta ja tuloksetonta hosumistahan kaikki oli. Ei missään näkynyt
muutosta, ei missään kirkastunut taivaanranta, ei missään muualla
kuin Birgerin ja muutamien muiden kannunvalajien lapsellisessa
mielikuvituksessa. Vieressä kiehui bolshevismin ääretön hiidenpyörre,
turha oli sen kidasta yrittääkään tyhjin käsin pelastua.

Oh, Marjattaa väsytti, väsytti, vaikka hänen huulensa toistivat entisiä
sanoja, ja jalkansa kulkivat tottelevaisina entisiä polkuja, ja raukeat
kätensä tarjosivat palvelustaan kuten ennenkin. Eikö kukaan nähnyt,
että hänen uskonsa alkoi kuolla?

Vaikka hän päivisin liikkui ulkona kevättalven raikkaassa ilmassa
tuntikausia, vaikka kotona, kiitos hyvinjärjestetyn varastotalouden,
oli enemmän leipää kuin useimmilla muilla, ja vaikka oli varaa
ostaa joskus voita ja lihaa salakaupassa, alkoivat valvotut yöt
ja mielenrauhaa raatelevat ajatukset vähitellen painaa häneenkin
merkkinsä. Harvinainen, lämmin väri hänen ruskeilla poskillaan harmeni,
silmäin sinertävä heijastus levisi poskille asti, ja hameenkaulurit
vaativat lukuisia lukkoneuloja.

Lailakin sanoi jo kerran, että Marjatta ei enää ollut solakka, vaan
suorastaan laiha, ja että tummansininen puku ei enää pukenut häntä.

»Minun pitäisi kai ottaa punainen puseroni taas armoihin?» Kuin
yhteisestä päätöksestä oli punainen väri kadonnut puvuista jo ennen
kuin poskilta keväällä 1918. Ja Lailan hämmästykseksi hän lisäsi vielä:
»Enhän kuitenkaan kykene kilpailemaan perheen kaunottaren kanssa.»
Kaunottaren sisar! Sillähän kohtalolla Greeta kerran oli peloitellut
häntä, ja hän oli ollut ylen ihastunut tuohon tulevaisuuteen — silloin.

Mutta nyt hän oli muuttunut, Marjatta. Oikein häpesi itseään.

Äiti alkoi käydä levottomaksi. Marjatalla on yskääkin, ja katsokaa,
miten väsyneeltä hän näyttää, hän, joka ennen niin sädehti yksinäänkin.
Vaikka, mitäpä meillä olisikaan sädehtimisen syytä? Äiti huokasi. Sota
ei loppunut, mutta usko ja ruoka, ne loppuivat. Jospa saksalaiset
sittenkin... Taas hän huokasi.

Birgeriä oli jo kauan vaivannut Marjatan ulkonäkö. Tuo jännittynyt
kohta kapeiden, suorien kulmakarvojen yläpuolella oli päivä päivältä
tullut selvemmäksi. Birgerin oli tapana katsella sitä neuvotellessaan
Marjatan kanssa yhteisistä yrityksistä, eihän Marjatta enää usein
silmiään nostanut. Ja suupielissä syveni säälittävä pikku ryppy.

Birger tiesi jotakin, joka kenties...

Marjatta kulki huoneen poikki matkalla keittiöön. Keikaileva kokkimyssy
oli jo kauan sitten kadonnut, ja tumma pumpulipuku kertoi vain ikävästä
velvollisuustyöstä. Herra Jumala, oliko hän noin nujerrettu, tuo
korskea tyttö? Eihän hän ollut sitä ennen huomannut.

Birger meni perässä keittiöön. Hän hypisteli leipäveistä, tarkasteli
Marjatan puuhia arinan ääressä, kyseli yhtä ja toista, kunnes tuli
odottamatta:

»Tohtori Korio on tullut rintaman poikki.»

Marjatta katsoi kysyvästi Birgeriin, joka tapaili oudosti sanoja:

»Hän... kuulin... hän kertoi... Rainer...»

Marjatta säpsähti, ja Birger kiiruhti jatkamaan:

»Rainer on Jyväskylässä. Vain lievä haavoittuminen oikeassa kädessä.»

»Kiitos», sanoi Marjatta hiljaa. Hän seisoi ja hämmensi pataa eikä
katsonut ylös. Tunsi vain, että Birger seisoi kotvan kahdenvaiheilla,
mutta kun viimein kääntyi, näki hänen jo poistuneen.

Rainer oli niin kaukana. Marjatta oli miltei unohtanut hänet, ja nyt
hän unohti hänet pian taas uudelleen. Oli kuin hän ei nykyään jaksaisi
muistaa mitään.

* * *

Hänet oli vallannut polttava halu saada täysi varmuus Birgeristä ja
Lailasta. Hän suorastaan vakoili heitä, asetti heille ansoja ja koetti
yllättää heidät. Mutta he välttivät ihmeen hyvästi kaikki väijytykset.
Katseita ja hymyilyjä Marjatta vain sieppasi ohimennen, ja ne
piinasivat vaikk’eivät vakuuttaneet.

Silloin, eräänä iltana kapinan loppuaikana, Marjatta luuli
yllättäneensä heidät käsi kädessä istumassa äidin sohvalla ja silloin,
silloin — sen hän muistaa varmaan iankaikkisesti — hänestä puhaltui
järki pois, veri kuohahti päähän, ja suusta sinkosi kiristetty
huudahdus:

»Lailaa sinä et saa narrata!»

Laila oli heti juossut ulos, mutta Birger seisoi Marjatan edessä kädet
housuntaskuissa. Hän oli hetkisen vaiti helistellen avaimiaan ja
kiinnitti Marjattaan kapean katseen puoleksisuljettujen silmäluomiensa
alitse:

»Ja minkä tähden?» sanoi hän viimein hitaasti.

Ah, miten Marjattaa raivostutti tuo itsehillintä!

»Sen tähden, että Laila on liian hyvä, liian nuori ja liian — tyhmä.»

Birger räpäytti silmiään.

»Kaikki naiset ovat tyhmiä. Oma syynsä, jos itse narraavat itseään.»

Silloin Marjatta löi, löi niin kovaa kuin taisi Birgeriä suoraan
kasvoihin, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kiinni. Birgerin kourat
puristivat hänen olkapäitään niin, että hän olisi huutanut, ellei
vihansa olisi ollut suurempi kuin kipu.

Nyt näkyi Birgerinkin tumman ihon läpi veren nousu. Hänen silmänsä
olivat kuin pienet hiilenpalat.

»Birger» — Marjatta huohotti — »Laila on minun sisareni, ja...»
Hänen hampaansa hakkasivat kieleen, kun Birger pudisti häntä kuin
kissanpoikaa, ja maailma pyöri hänen särkevissä silmissään...

Äkkiä Birger painoikin hänet nojatuoliin, ojensi selkänsä ja nauroi.

»Ollaanpa me tänään korkeasti dramaattisia! Tämä talvi on syönyt
hermoja, paremman puutteessa, vai mitä luulet?»

Marjatta tuijotti yhä sanattomana Birgeriin, ja tämä kai huomasi hänen
sittenkin odottavan vastausta, »tylsämielisen itsepäisyydellä», kuten
Marjatta itse olisi sitä muulloin nimittänyt.

Birger heittäytyi rennosti toiseen nojatuoliin, kurotti kirjan pöydältä
ja rupesi selailemaan sitä.

»Kuka on sitten sanonut, että minä aion ’narrata’ Lailaa?»

Marjatta punastui armottomasti ja tiesi, että Birger, vaikkakin yhä
katsoi kirjaansa, _tunsi_ hänen punastumisensa ja kävi epävarmaksi.

Birgerin ääni oli samea, kun hän jatkoi nopeasti:

»Lailasta tulee suloinen pikkurouva.»

Siinä hän istui, Marjatta!

Mainiota, hän sanoi itselleen, mainiota. Koeta nyt katsoa asioita
humoristisesti, Marjatta, koeta kaikin mokomin. — Mutta vaikka
hän olisi hakannut itsensä kappaleiksi, ei hän olisi kyennyt
liikahtamaankaan.

Ja Birger tiesi olevansa kuin ruutikellari ja näki liekin lähenemistään
lähenevän pitkin sytytyslankaa, jossa ei ollut mutkaa eikä katkeamaa.
Oh, eikö hän vielä ollut kärsinyt kylliksi niin entisten kuin nykyisten
ja tulevienkin syntiensä vuoksi?

Hän nutisti kirjan kääröksi kädessään. Hän tiesi, ettei hän enää ollut
itsensä herra, että hänen järkensä oli juopunut viimeisten aikojen
jännityksestä ja että Marjatta oli hulluista hulluin tai sydämettömistä
sydämettömin...

Hiljaisuus heidän välillänsä kohisi kuin öinen tulipalo.




XIV.


Silloin ovikello soi.

Kuolemanhiljaisuus.

Heti uusi soitto, pitkä ja rämisevä.

Heidän katseensa sävähtivät hereille. He tiesivät, kaikkihan tiesivät,
mitä se merkitsi. Kello oli puoli kymmenen illalla.

Äiti hätääntyneenä ovelle:

»Nopeaan — Karivirran puolelle!»

Niin, tiesiväthän he, suunnitelma oli ollut alusta alkaen selvä:
keittiön kautta Karivirralle, sieltä heidän rappuihinsa.

Ovea rouskutettiin.

Lennättämällä Birgerin lakki ja päällystakki hänen huoneestaan ja
sitten keittiöön. Birgerinkin kädet vapisivat, hän löi olkansa oveen,
ja paketti putosi. Äiti juoksi eteiseen.

Marjatta avasi oven pimeihin portaisiin, raotti varovasti. Herra Jumala!

Ovi kiinni, Birgerin käteen ja taas lentäen Marjatan omaan huoneeseen,
joka oli kauimpana eteisestä. Hän riuhtaisi auki vaatekomeron oven.

»Tuonne ylös, sieltä ei näy!»

Birger ei ollut tähän asti virkkanut mitään. Hänen kasvonsa juonteet
olivat pingoitetut, silmät välkkyivät levottomina, ja hän seurasi
Marjattaa tahdottomana, mutta nyt hän pysähtyi.

»Ei», sanoi hän.

Oh, Marjatta on kuolla tuskaan. Äiti ei uskalla avata, ja koko talo
tärisee iskuista, joita sataa oveen.

»Kiiruhda!»

»En.»

He seisoivat silmä silmässä, ja äkkiä Marjatta ymmärsi, että Birger
oli taas hermojensa herra, ja että hän tunsi miehen voittamatonta
vastenmielisyyttä naurettavaa tilannetta kohtaan.

Silloin Marjatta laukesi ja muuttui veltoksi kuin lankanukke. Birger
heitti kantamuksensa sohvalle ja kiinnitti takkinsa napit kohauttaen
kaulustaan, kuten aina tärkeinä hetkinä elämässään. Sitten hän astui
eteiseen.

»Kädet ylös!»

Se oli taas tuo sama näytelmä, joka näyteltiin sadoissa ellei
tuhansissa Suomen kodeissa sinä keväänä, ja joka kärvensi kuin
polttoraudalla häväistyksen merkin kirvelemään iankaikkisesta
iankaikkiseen niiden mieliin, joiden silloin täytyi nähdä vapaan miehen
alistuvan roistojen käskyihin.

Marjatta ei sitä kuitenkaan silloin tuntenut, sillä hänen silmänsä
eivät nähneet muuta kuin Birgerin, joka kalpeana huuliaan myöten
seisoi painautuneena eteisen muuria vastaan liikkumatta, kuulematta ja
näkemättä.

»Herra on hyvä ja sanoo vaan nätisti, missä se kuularuisku perkele on.
Paras sanoa nätisti vaan.»

Birger vain katsoi puhujaan, koettipa hymyilläkin.

»Ekkös saa sitä saatanan lahtaria vastaamaan?»

Birgerin silmät tähtäsivät suoraan pieneen, mustaan reikään, joka
läheni hänen kasvojaan, ja kiristyivät yhä pienemmiksi ja mustemmiksi,
mutta halveksiva piirre voimakkaassa leuassa tuntui vain syvenevän. Oh,
hän on mies.

»Ei täällä passaa, mutta kyllä se selvitetään vielä.» Johtaja,
verestäväsilmäinen nuori mies, tuntui pyrkivän viralliseksi.

»Kaksi menee edellä, mars, Virtanen ja Johanssonni katsoo takana, ettei
pääse vetkehtimään, mars.»

Pari miestä tuli sisähuoneista. Nojatuolit olivat nurin, kirjakaappi
kaadettu ja pianonkansi auki.

»Ei ollut mitään, ja sanoi se Krikoffi sentään niin varmasti...»

Birgerin silmä osui Marjattaan, kiinteä, velvoittava katse: hän sai
perinnön.

Äiti ja Laila seisoivat yhä kivettyneinä ovella. Tämähän oli
painajais-unta, vain painajais-unta.

Mutta kun Birger liikahti ovelle päin, repesi lumous, joka oli tähän
asti kahlinnut Marjatan ajatukset. Jumala! He vievät Birgerin! Jumala,
auta!

»Älkää, älkää, ei hänellä ole kuularuiskua, hän on sairas, hänellä
on keuhkotulehdus, ei hän saa mennä ulos.» Marjatta tarttui johtajan
takkiin ja veti miehen takaisin ja puhui ja rukoili: »Hänellä on
kuumetta, hän on sairas...»

Mutta äkkiä tempaistiin hänet irti, ja hän sinkoutui toiselle seinälle.

»Marjatta», sähisi Birger, »sinä et saa koskea noihin, et tikullakaan!»

Ooh! Pikku mies hypähti Birgerin eteen heristellen nyrkkiään
senttimetrin päässä hänen nenästään:

»Saatana, saatana, saatana!»

Birger kohotti kulmakarvojaan.

Ooh. Se tappaa hänet! Pistin repäisi reiän takkiin, mutta samassa
johtaja työnsi raivoojan syrjään:

»Johanssonni on nyt virantoimituksessa, Johanssonni muistaa», varoitti
hän.

»Vielä minä, saatana...»

»Mars, eteenpäin!»

»Ehkä herrat sallivat minun heittää hyvästi?»

Pistimen koskettaessa oli Birger puristanut kouransa nyrkkiin, ja
ohimolle nousi paksu paakkura. Ei vain mitään tappelua tällä paikalla,
ei vain tappelua... Nyt hän oli taas entisellään, kaulasuonessa vain
tykki veri pistäen ja painaen.

Marjatta seisoi yhä huohottaen seinävieressä. Auta, Jumala, hänet
viedään, hänet viedään, yöhön ja kuolemaan. Ja minä rakastan häntä.

»Älkää nyt olko noin juhlalliset. Ei tämä ole Ibseniä, enintään
Holbergia. Huomenna palaan, täti, tai ainakin ylihuomenna. Kiitos
kaikesta, täti.»

Marjatta näki miten Birgerin ylpeys ei tälläkään hetkellä hyväksynyt
mitään kohtausta. Herrasmiehen ei sovi olla hentomielinen muualla
kuin vertaistensa parissa. Hän ikäänkuin hypnotisoi heidät kaikki
puristaessaan heidän käsiänsä. Äiti nyökkäsi konemaisesti, Laila kykeni
hymyilemäänkin, Marjatta vain ei saanut ruumistaan tottelemaan.

»Hyvästi, Marjatta!» Kättään ei Marjatta voinut liikuttaa, mutta päänsä
hän nosti, ja heidän katseensa sulivat toisiinsa, eikä hänen sielullaan
ollut sillä hetkellä ohuintakaan verhoa. Hän heitti Birgerille
rakkaudentunnustuksensa kuin kultakoristeen meren syvyyteen.

Birger pyörähti kannallaan ympäri. »Näkemiin!» Ja niin hän meni pois
portaiden ontosti humahdellessa.

* * *

Toiset seisoivat eteisessä, kolme kalpeaa naista, kunnes askelten kaiku
oli kuollut. Äiti meni sitten sulkemaan oven. Lasiruutu oli puhki, ja
siitä leuhui kammottavaa pimeyttä sisälle.

He siirtyivät ruokasaliin. Kukaan ei voinut puhua. Joivat ääneti
teensä. Sitten äiti liikutti vapisevia huuliaan:

»He eivät tietäneet Birgerin nimeä. Ehkä...»

»Vaiti», valitti Marjatta, nousi, laahautui omaan huoneeseensa
ja lysähti siellä pöydän ääreen samaan tylsään tuijotukseen
edelleenkin. Hän kuuli äidin ja Lailan liikuttelevan kuppeja ja hiljaa
keskustelevan, ja sitten pimeni kaikki hänen silmissään, ja hän vaipui
sellaiseen kauhuun, että sydän pysähtyi hetkeksi työssään.

Hän näki kuin valkoisella kankaalla edessään kaikki nuo hirveät
tositarut, jotka olivat jo kauan kiertäneet säikkyneitä sieluja
punaisessa Suomessa, ja jok’ainoassa kuvassa oli sama sankari,
ei sankari, vaan uhri, ja jok’ainoa kuva oli kaamea, ja sitä
seuraava sadoin verroin edellistä pahempi. Ja Marjatta vääntelehti
sanoinkuvaamattomissa tuskissa uhrin kanssa, ja mielikuvitus pusersi
hänen sielustaan ulos viimeisenkin veripisaran, joka saattoi kärsiä,
kunnes hän oli saavuttanut kärsimyksen äärimmäisen rajan, jonka
toisella puolella ei ole muuta kuin kuoleman horros.

Sinä yönä hän kesti niin paljon, ettei seuraava päivä enää voinut
tuottaa hänelle mitään tuskaa, vain tyyntä surua.

Kun hän aamulla istui peilinsä ääressä ja katseli kuvaansa, kuvitteli
hän olevansa leski. Hänen miehensä on kuollut, rakkaansa on poissa, ja
nyt hänen on koetettava elää vielä ja elää kauan ja kauniisti.

Hän oli niin varma Birgerin kuolemasta, että arkailematta nyt omisti
hänet rakastetukseen, ja suuret, tummat silmät — oh, olivatko
ne todellakin joskus olleet kirkkaansiniset — tutkivat tarkasti
rumentuneiden kasvojen värähteleviä juonteita koettaen toivottomasti
etsiä kohtia, joihin Birger olisi saattanut rakkautensa kiinnittää.
Ja Marjatta siirsi varoen alas kapean pitsin olkapäältään ja suuteli
mustelmaa, minkä Birgerin kova ote oli synnyttänyt, ja suri sitä, että
tuo muisto oli jo muutamassa päivässä katoava.

Tukkaansa harjatessaan hän mietiskeli väsyneesti tätä viimeistä aikaa.
Hän oli kuin äkkiä saanut varmuuden siitä, että Birger puolestaan oli
häntä myös tahallaan kiusannut, siksi että rakasti häntä.

Oh, kulkiessaan hänen tuolinsa ohitse Marjatta tiesi, että jos saisi
menneet päivät takaisin, niin upottaisi sormensa hänen kiiltävään
tukkaansa ja suutelisi häntä, suutelisi häntä niinkuin luuli voivansa
rakastettuaan suudella. Ja vaikka Birger tuhannesti rakastaisi Lailaa,
niin Marjatta rakastaisi häntä kuitenkin ja näyttäisi sen hänelle,
oh, miten ruhtinaallisesti sen näyttäisi hänelle. Eikä Birger silloin
voisikaan rakastaa ketään toista.

Oh, miksi ei Jumala anna meidän ostaa takaisin ainoatakaan päivää,
vaikka maksaisimme siitä koko elämämme? Marjatta risti kätensä, ja
hänen silmistään valahti kaksi suurta raskasta kyynelkarpaloa poskelle,
vaikka hän oli luullut kaikkien kyyneleittensä kuivuneen viime yönä.

Koko sen päivän hän kulki kuin unissakävijä. Laila ja äiti tekivät
kaikki työt, loivat häneen huolestuneita katseita ja neuvottelivat
hiljaa keskenään. He eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä pieninkin
osanoton yritys nostatti Marjatan silmiin niin epätoivoisen ilmeen,
että heidän sydämensä oli säälistä pakahtua.

Marjatta ymmärsi varsin hyvästi, miten he tulkitsivat hänen murheensa,
mutta tulkitkoot. Tietäköön Laila, että hänen sisarensa suree,
suree, suree sitä miestä, joka lähti täältä tuntemattomuuteen hänen
suudelmansa huulillaan tai ainakin hänen kätensä lämpö kädessään.
Tietäköön. Marjatta ei sitä häpeä, sillä hän on rakastanut Birgeriä
niin monta, monta vuotta kauemmin ja tulee häntä aina rakastamaan.

* * *

Mutta aika, se yhä vieri, ja nyt sillä oli syytäkin vieriä, sillä
hirmujen talven oli jouduttava loppuun, muuten ei kärsivä kansa kohta
enää kestäisi.

Eikä Marjattaakaan maailma jättänyt surun syliin. Hänenhän piti
toimeenpanna Birgerin testamentti. Hänen piti viedä sana tärkeille
henkilöille, hänen piti muististaan selostaa Birgerin suunnitelmat
ja hänen piti tyhjentää varasto eteisen lankkujen alta. Kummallisen
huonosti ne punaiset olivatkin talon tarkastaneet. Alkoivat käydä
huolimattomiksi.

Taas hän vyötti itsensä patruunavöillä, taas oli hänen maitokannunsa
raskas kuin kallio, kassinsa täynnä käsipommeja ja lastenvaunujensa
pohjalla pyssynpiippuja.

»Te olitte varomattomat. Vallin ei olisi pitänyt itse liikkua ulkona.»

Hän tiesi sen nyt, että tähänastinen menestys ja lopunalun tuntu
ilmassa olivat tehneet Birgerin uhkarohkeaksi, ja hänen oma päänsä
oli ollut niin täynnä tyhmyyksiä, ettei hän ollut huomannut Birgerin
ruvenneen säästelemään hänen voimiansa.

»Vallista ei ole mitään kuulunut, mutta punikit ovat jo alkaneet tuntea
maan polttavan siksi pahasti, että voimme olla sangen levolliset hänen
kohtalostaan. Sitäpaitsi oli katastrofin syy nähtävästi vain yksityinen
ilmianto.»

Voi, tuolle herralle ei voinut huutaa: vaiti, eikä hän ymmärtänyt
Marjatan sanatonta rukousta sielunrauhansa puolesta, sillä tytön katse
oli maassa.

* * *

Ja tunnit, ne vierivät. Ruokaa ei ollut kohta ensinkään, mutta kenpä
olisi ruoasta enää välittänyt, kun saksalaisten kerrottiin astuneen
maihin Hangossa, kun Venäjän laivasto oli vedättänyt viimeisetkin
rautaromulaivansa satamasta, kun lentokone viipotteli kaupungin
yläpuolella heitellen saksankielisiä antautumiskehoituksia, ja kun
viimein tykit paukkuivat itse kaupungin liepeillä.




XV.


Jo aamulla Greeta oli ilmestynyt heille. Sörnäinen saattoi käydä
liiankin mielenkiintoiseksi tällaisena päivänä.

»He ovat jo Tilkassa, kuulin sen tohtori Petterssonilta. Lääkärien
puhelimethan ovat vieläkin kunnossa.»

He söivät aamiaisensa ja lähtivät yksissä pesemään astioita. Greetan
suu kävi lakkaamatta. Hän oli säihkyvän innostunut, vaikk’ei hänenkään
rautainen tahtonsa kyennyt aina salaamaan sietämätöntä jännitystä, mikä
lakkaamatta katkaisi heidän ajatuksensa puolitiehen.

»Marjatta, Marjatta. Tänään me voitamme. Tänään on alennus,
piiloteleminen, häpeä lopussa —»

»Emme me voita koskaan. Jos tänään ylpeilemme, niin viikon päästä on
niskassamme koko Venäjä.»

»Mutta me _taistelemme_. Meillä on aseita viimeinkin.»

»Niin, sata sataatuhatta vastaan.»

»Saksalaiset tuovat lisää.»

»Saksalaiset! Oletko laskenut, montako kertaa he jo ovat astuneet
maihin?»

»He ovat Töölössä.»

»Lue Työmiestä.»

»Raukka!» Greeta polki jalkaa, kun Marjatta vain nytkäytti olkaansa.
»Mikä sinua vaivaa?»

Marjatta näki, että Laila koetti veitsiä kiilloittaessaan antaa
merkkejä Greetalle, ja hänen mielensä heltyi. Laila on näinä päivinä
itsekin itkenyt paljon, ja kuitenkin hän tahtoo säästää sisartaan.

Greeta pani kätensä Marjatan vyötäisille tavattoman lempeästi:

»Onko jotakin tapahtunut, Marjatta?»

Marjatan suu oli kuin jäässä hänen vastatessaan:

»Birger vangittiin viime viikolla.»

»Sikarinpolttaja!» Greeta tiesi kaiken, mutta sekin oli nyttemmin
samantekevä. Marjatta oli yhä kuin ulkopuolella, vaikka Greeta yllätti
hänet suutelemalla häntä ujosti poskelle:

»Oh, Marjatta! Mutta tänään hän pääsee vapaaksi.»

Voi tuota Greetaa. Eikö hän tiedä, että Birger on kuollut, on
sankarivainaja? Sehän on ainoa tapa, millä Marjatan piinattu
mielikuvitus voi kestää nämä tunnit.

Greeta oli taas jo omissa ajatuksissaan. Kaikkihan tänään ovat vaarassa.

»Eikö tuo pauke kuulu lähempää?»

He siirtyivät kadunpuolisiin huoneisiin. Rätinä ja räiske oli käynyt
kovaksi. He katsoivat uutimien takaa, miten viimeisten myöhästyneiden
kassiniekka-akkojen kadottua hätääntyneet, punanauhaiset ryhmät
juoksentelivat sikinsokin kadulla. Silloin tällöin joku kohotti pyssyn
ja ampui umpimähkään, mutta useimmat vain pälyilivät joka suunnalle ja
syöksyilivät pakoon.

Tämä oli ikkunassa-katsojille kuin kinonäytelmää. Heidän ajatuksensa
ei löytänyt mitään yhteyttä alhaalla juoksentelevien muurahaisten ja
ihmistunteiden välillä. Panssariauto kohahti ohitse. He olivat jo
aikoja sitten lakanneet keskustelemasta. Greeta läähätti Marjatan
vieressä.

Paukkina oli jo yhtämittaista jyminää, kunnes äkkiä syntyi
kuolemanhiljaisuus.

Vastapäisessä porttikäytävässä piillyt punikki astui varovasti
käytävälle. Laukaus, kimeä ja lyhyt, läjähti talojen seinistä. Mies
vetäytyi takaisin. Greeta tarttui Marjatan käteen hikisellä, kylmällä
kädellään.

Uusi yritys. Mies syöksähti juoksuun. Laukaus. Hän vaipui kuin tyyny
keskelle katua. Greeta voihkaisi peittäen silmänsä. Marjattakin kääntyi
pois.

»Hän liikkuu!» huusi Laila. »Emmekö voi auttaa? Meidän täytyy auttaa.
Hän elää!»

Äiti ja Marjatta selittämään, ettei se ole mahdollista, että portit
ovat suljetut, ettei kaduilla _voi_ kulkea.

Mutta Laila oli kuin järjetön. Väkivalloin hänet painettiin tuoliin.
Hän pyysi ja pyysi:

»Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!» Sitten hän väsyi ja jäi
liikkumattomana istumaan tuijottaen käsiinsä. Äiti seisoi vieressä
silitellen hänen painunutta päätänsä, ja kyynelet valuivat virtanaan
hänen silmistään.

»Jumala auttaa. Kaikki on hänen kädessään.»

Laila katsoi ylös:

»Äiti, minä olen rukoillut ja rukoillut valkoisille voittoa. Olenko
minä siis rukoillut toisille ihmisille surmaa?»

Marjatta näki, miten Laila kärsi. Voi, nuo vainovuoden lapsiparat!

Hän oli vanhempi ja hän oli paatunut, sillä hän osasi vihata. Ja nyt
oli tullut tuomiopäivä, johon hänkin jo uskoi.

* * *

Greeta oli kadonnut, Marjatta lähti etsimään häntä. Ulkona kuului vain
yksinäisiä teräviä laukauksia pitkien väliaikojen perästä.

Hän löysi Greetan seisomassa Lailan huoneen pimeimmässä nurkassa kädet
kasvoilla.

»Näitkö, hän kaatui. Erik kaatuu myös. Hän varmasti kaatuu — tällä
hetkellä. Marjatta, Marjatta!»

Marjatta katseli häntä sanattomana hämmästyksestä. Greeta valitteli ja
rukoili:

»Auta, hyvä Jumala! Älä anna Erikin kaatua. Oh, Marjatta, he ovat
varmastikin saarretut jossakin, vain he kymmenen. Ja nyt on niin
hiljaista. Jumala! Jumala! Kaikki ovat jo ammutut.» — Hän kulki
edestakaisin hämärässä huoneessa kämmenet yhteen puserrettuina, itkien
ja rukoilleen: »Auta, Jumala, auta valkoiset voittoon!»

»Etkö sinäkään _usko_ enää, Greeta?»

»Uskon, uskon, mutta näitkö, miten hän vierähti kadulle? Mitä minä
teen, jos Erik kaatuu. Erik, Erik! Hyvä Jumala, auta!»

»Me olemme liian monesti vaaran hetkellä luvanneet kynttilämme Neitsyt
Maarialle, kuten entinen kapteeni. Miksi hän auttaisi meitä nyt?»

Greeta pysähtyi:

»Siksi, että meillä on oikea asia.»

»Oikea asia on aina se, jolla on paras kuularuisku.» Marjatta tiesi
hämärästi siteeraavansa jotakin.

»Meillä on enemmän kuin kuularuisku, meillä on isänmaa, meillä on
sivistys, meillä on äly.» Greeta, tuo tuulihattu, oli taas tulta ja
liekkiä, mutta Marjattaa väsytti.

»Pienen pieni kuula tappaa yhtä varmasti älyn kuin älyttömyydenkin.»
Hän näki taas sielunsa silmillä Birgerin painautuneena eteisen uunia
vastaan revolveri tuuman päässä otsastaan.

»Sehän se on» — Greetan tulehtuneet silmät kiilsivät tuskaa — »tässä
pelissä ovat panokset epätasaiset. Kun Erik lähti, olin uljas, mutta
nyt... Oh, Marjatta! Minä rakastan häntä. Tiedäthän mitä se on.»

Marjatta nyökkäsi, ja hänen kurkkuaan kuristi.

Greeta pyyhki hiuksia hikiseltä otsaltaan. Hän joutui suunniltaan taas,
kun uusi rasahdus tunki kadulta korviin.

»Marjatta, Marjatta, auta minua. Hänelle tapahtuu jotakin.» Greeta itki
Marjatan olkapäätä vastaan. »Sinä olet aina niin kylmä ja järkevä.
Mutta me olemme kaikki naisia — Jos minulla olisi lapsi. Voi Marjatta,
hänen lapsensa!» Greeta itki vihlovasti. »Nyt on minulla vain nämä
tyhjät kädet. Jumala ei voinut olla niin armollinen. Minä en ansainnut
sitä. Erikkin sanoo, että tämä päivä olisi silloin helpompi...»

Marjatta luuli mainiosti hillinneensä itsensä, mutta nähtävästi Greetan
vaisto puhui, koska hänen itkunsa äkkiä loppui, hän nosti päätään ja
sitten taas yllätti Marjatan purskahtamalla hermostuneeseen nauruun.

»Oh, Marjatta, Marjatta! Etkö todellakaan tietänyt sitä?»

»Enhän tiedä vieläkään.» Greeta oli sellainen villikissa, ettei hänestä
voinut mennä vastuuseen.

»Pitihän sinun huomata Erikin asuneen luonani.»

»Kyllä, mutta luulin...»

»Mitä sinä luulit?»

»En minä luullut, Greeta...»

»_Mitä_ sinä luulit?»

»Onhan sinulla useampia huoneita.» Marjatta oli hirveästi hämillään.

»Vanhako sinä olet?» Marjatta näki, ettei Greeta hetkeäkään uskonut
hänen viattomuuttaan.

»Kaksikymmentäviisi.»

»Sitten kai ymmärrät, että tiemme kulki pappilaan jo pari kuukautta
sitten. Tunnethan Erikin, vaikk’et näytä minua tuntevankaan.»

Greeta ilvehti hänen kustannuksellaan. Marjatta oli vihainen.

»Syyttäkää itseänne, kun ette ilmoittaneet.»

»Niin, olisimmehan voineet panna sen Työmieheen ja osoitteen ja kaikki,
niin kuherruskuukausi olisi tullut jännittäväksi. Minä ehdotin myös
lyhtypylväitä ja talojen seiniä, koska Vapaa Sana oli liian nuuka
palstoistaan, ja salanimillä julkaiseminen Työmiehessä ei olisi oikein
vastannut tarkoitustaan. — Tämäpä tulee huvittamaan Erikiä!»

»Oletko varma siitä? On muutamia asioita, joita miehet eivät katso
humoristisesti.»

»Muutamia? Niitä on miljoonia. Tiedätkö, Marjatta, minä varoitan sinua
jo edeltäkäsin: miehet eivät ole humoristeja.»

Hirveä näytelmä ulkona oli ikäänkuin painunut taustalle. Greeta istui
pöydän laidalla ja jutteli ja selitteli. Erik ja Erik ja Erik luisui
hänen huuliltaan. Erik on niin käytännöllinen, hän on takonut lampun
eteiseen. Erik on niin hyvä. Erik ei salli Greetan kähertää hiuksiaan
eikä pidä lyhkäisistä hihoista. Erik sanoo, että naisen tulee ennen
kaikkea olla äidillinen. Erik soittaa viulua. Erik lukee ääneen...

Greeta, Greetako noin puhui? Salamana valaistui Marjatan mieleen
muuan ilta vuosi sitten, jolloin he olivat istuneet isossa seurassa
keskustellen kirjallisuudesta, ja Greeta oli äkkiä kääntynyt syrjässä
tapansa mukaan ääneti istuvan Karénin puoleen kysyen osaaottavaisesti:
»Voitko seurata mukana, Erik, vai pitääkö meidän valita helpompi
keskusteluaihe?» Silloin he olivat kaikki pikkuhävenneet Greetan
ilkeyttä, ja nyt...

Marjatta kuunteli ihmeissään. Tuollaiseksikohan hänkin olisi muuttunut?
»Me olemme kaikki naisia.» Marjatan otsaan piirtyi syvä vako. Greetan
puhe solisi hänen erottamatta sanoja — — — Hän tunsi Birgerin karkean
hihan kaulallaan, painoi rintaansa vastaan lämmintä, sykkivää myttyä
ja tunsi pikku kätösen lämmön poskellaan — — — Heikko valitus, niin
heikko, ettei edes ääntä muodostunut, tunki hänen huulilleen.

Arkoina, kaihdellen hiipivät tyttöjen ajatukset vanhoja, vanhoja, mutta
heille niin oudon uusia polkuja — — —

* * *

Laila oli ovella posket hehkuen, silmät kuin häikäistyneinä.

»Tulkaa, tytöt, tulkaa!»

He eivät ehtineet kysyä mitään, kaikki syöksyivät ikkunoihin.

»Mitä tuo on, Greeta?»

»Saksalaiset, saksalaiset!»

Seinäviertä kulki kypäräniekka, harmaanvihreä olento, hänen perässään
toinen taluttaen polkupyörää, sitten taas uusi ja uusi.

Heidän henkensä salpautui. On tapahtunut ihme.

Greeta ei haaveillut enää:

»Katso noita! He eivät juoksentele! Katso, Laila, he astuvat!
Ensimmäisellä on kartta. Katso, Marjatta, hän heti tietää kaikki.
Kiitos, hyvä Jumala! Meikäläiset eivät enää ole yksin.»

Samassa he kolme tyttöä olivat portaissa ja alhaalla.

»Oletko koskaan nähnyt noin _kauniita_ miehiä?»

Sisään kaikki! Punaisten panssariauto rasahti ohitse lakaisten
seinänvieriä kuularuiskulla. He palasivat juosten ylös. Olivathan he
saaneet heittää edes kukkuran kiitollisuudestaan sen miehen yli, joka
oli astunut sisälle porraskäytävään kysymään karskilla äänellä tietä
asetehtaalle.

Taas ikkunassa.

»Valkoinen, meidän valkoisemme!»

Todellakin. Siinä tuli siviilipukuinen nuorukainen sinivalkeine
olkalappuineen juosten kulmalle, ja häntä seurasi toinen, kolmas ja
neljäs.

Silloin oli kuin jotakin Marjatassa olisi särkynyt ja sulanut. Hänen
sydämensä pohjassa kytenyt usko leimahti ja lämmitti taas. Vaikka
kaikki ystävät kaatuisivat, vaikka koko Helsinki tuhoutuisi, niin
Suomen vapaus _on_ sen veroinen.

Ihana juhlallisuus laskeutui hänen sieluunsa. Maailma oli äkkiä niin
suuri ja avara. Ihmiset ovat luodut kärsimään, miksi siis surra sitä,
että hänellekin on annettu ihmisen osa.

Elämä on iankaikkista maksua ja korvausta. Marjatta on nyt maksanut
huolettoman nuoruutensa hinnan, ja hänen kansansa on tänä keväänä saava
vapauden, ei lahjana, vaan täysipainoisena korvauksena vuosisatojen
kärsimyksistä ja tämän vuoden koettelemuksista.

»Marjatta, katso: Nuo neljä tuossa kulmassa. Vain yhdellä on revolveri,
muilla ei mitään, ja luodit vinkuvat pitkin kumpaakin katua. He
ovat _miehiä_. Eivätkö he _olekin_ miehiä!» Greeta hiipi lähemmäksi
Marjattaa.

»Minulla oli Getsemaneni, mutta nyt se on ohi. Olen vain onnellinen ja
ylpeä.»

Marjatta katsoi Greetaa suoraan silmiin:

»Niin minäkin.»

He kokoontuivat ruokailuhuoneen pöydän ympärille kauaksi kadun
metelistä, ja äidin kehoituksesta he ristivät kätensä ja rukoilivat.
Marjatta, josta ihmisen sisin suhde Jumalaansa oli niin pyhä, että
sen ulkonainen esittäminen oli kuin häväistystä, tunsi lehahduksen
miljoonien naisten vuosisataisesta uskosta, joka antoi nykyajan
epäilijätyttöjen rukoukselle sen ainoan kaiun, joka kykeni ilmaisemaan
heidän kiitoksensa tällä nöyryyden ja ylpeyden suurella hetkellä.




XVI.


Greeta oli silloin Helsingin valloituspäivänä tarttunut Marjatan käteen
kirkastetuin katsein:

»Minä tiedän, me saamme heidät takaisin, Marjatta.» Ja kun Greeta oli
illalla huudahtaen heittäytynyt ovella seisovan tumman olennon syliin
painautuen häneen liikkumattomaksi, alkoi Marjattakin aavistaa, ettei
kaikki vielä hänellekään ollut lopussa.

Pari päivää myöhemmin äiti otti heidät vastaan eteisessä ilonkyynelet
silmissään:

»Hän oli juuri täällä.»

Marjatta tiesi silmänräpäyksessä, mistä oli kysymys.

»Kuka?» Laila koetti turhaan potkia ilmassa irti itsepäistä kalossiaan.

»Birger.»

»Äiti, äiti!» raikuva riemuhuuto Lailan suusta. Kalossi jäi jalkaan,
hänhän _lensi_ äidin kaulaan, tanssitti, retuutti häntä pitkin lattiaa,
hiljainen Laila, taputteli, suuteli Marjattaakin ohimennen. »Äiti! Mikä
ilo, ilo, _ilo!_»

Äiti ja Laila tanssivat kaulatusten sisälle. He eivät olleet
huomaavinaan Marjatan äänettömyyttä.

Hänen polvensa horjuivat, hän vaipui ovituolille, ja kuumat kyynelet
valuivat hänen ripsiensä välitse runsaina ja ihanina. Hän ei voinut
nyyhkyttää eikä myöskään pitää vastaan. Itki kuin itkisi ensikerran
elämässään. Itki onnellisena ja nauttien, ja tuskan ja kärsimysten
jäljet huuhtoutuivat pois.

Millä hän oli ansainnut tällaisen _armon?_

Sinä päivänä hän nuortui monta vuotta, ja sinä päivänä hänelle
annettiin takaisin kaikki muukin, minkä hän oli tänä keväänä kadottanut.

Jo samana iltana äiti huomasi, mitä kodista oli puuttunut. Nyt
helisi korkea ääni taas kuin kulkunen läpi talon jo oven avauksessa,
nyt notkuivat nuoret askelet taas keveästi huoneesta huoneeseen,
nyt siinsivät silmät taas tyynten kulmakarvojen alla sinisinä kuin
taivas, ja suu väreili ikäänkuin se pelkäisi viivästyvänsä jakaessaan
maailmalle loppumatonta ystävyyttään.

Tunsihan Marjatta sen itsekin, vaikk’ei luullut muiden huomaavan
äkillistä heilahdusta toiseen äärimmäisyyteen. Hän oli herännyt
painajais-unesta ja koetti muistella mitä siinä oli nähnyt. Siinä
unessa hän oli jo ollut vajoamaisillaan tuohon ikiammoiseen suohon,
missä ei ollut enää mitään sovittelumahdollisuutta petoksen ja
periaatteen välillä.

Nyt hän tunsi olevansa entinen Marjatta, ja äsken vielä paksuna puurona
matanut mieli virtasi taas kirkkaana kuin lähdevesi.

Onni, siihenkö ihminen pyrkii? rakkauden onneenko? Ei! Ihmetellen
hän vaistosi, ettei hän sellaista tuntenutkaan. Mustasukkaisuuden
pyörremyrsky oli kaatanut heikentyneiden hermojen varustukset ja
tempaissut hänen järkensä mukanaan. Mutta onni? Se oli hänelle jotakin
toista. Se oli vain tulos ehdottomasta sopusoinnusta.

Eikä hänellä ollut enää iloista oikotietä tuohon sopusointuun.
Velvollisuuden valtatie oli tasaiseksi laskettu, ja se vei hänet
ankarana ja selvänä ainoaan mahdolliseen suuntaan.

Hän oli antanut lupauksensa Rainerille ja nyt hän uudisti sen avoimin
silmin. Hän ei enää rakentanut sitä harhaluulolle. Hänhän oli ihminen,
ja kaikki hänen henkensä ja ruumiinsa kasvatukseen tuhlatut voimat
eivät olleet voineet vapauttaa häntä ihmisen heikkoudesta, niinkuin hän
joskus oli ylpeillen maininnut. Mutta vieläkin puristui hänen sielunsa
nyrkki vakuuttaen kokoon, kun hän väitti itselleen, ettei rakkaus
sittenkään ole _kaikki_, ettei rakkaus ole samaa kuin _onni_. Ainoa
läksy, minkä hän myönsi oppineensa, oli se, ettei maailma nähtävästi
ollutkaan pieni ja ystävällinen ja päivänpaisteinen, vaan ylevä, suuri
ja ponnistusta vaativa. Hän myönsi lähteneensä erehdyksestä, tai sitten
oli tämä ankara aika tehnyt maailmasta täysikasvuisen maailman.

Nuo tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät suuria tunnelmia ja
kiusaavat kuoliaaksi kauniit päätökset, eivät häntä pahasti häirinneet,
hänet oli äskeinen aika panssaroinut raskaampienkin kolausten varalle.
Äidin tutkiva katse hänen kertoessaan Birgerin heti lähteneen Viipuriin
ja Lailan ujonrohkeat koulutyttövihjaukset ison siskon rakkausasioihin
kilpistyivät helposti Marjatan jälleenheränneestä intomielestä.

Miten järjetön hän olikaan ollut Lailankin suhteen! Niinkuin Lailan
vaisto ei yhtä varmasti kuin hänen oma kokeneisuutensa asettaisi
Birgerin edesvastuutonta liehittelyä oikeaan paikkaansa.

Hänellä ei sitäpaitsi ollut aikaa hiustenhalkomisiin noina kuumeisina
päivinä, jotka seurasivat valloitusta. Valkokaarti tarvitsi keittäjiä
ja keittiötyttöjä, eikä näille suotu tilaisuutta haaveiluihin.

* * *

Ilmassa väreili juhlatuntoa sinä keväänä, ja se tunkeutui kuin savu
sydänten salatuimpiinkin sokkeloihin peittäen raadellut kohdat
suojelevaan verhoonsa.

Ja aika kului täyttymystään kohden, ja Suomi oli vapaa, ja Helsinki
valmistui ottamaan vastaan valkoisen armeijan.

Niitä oli tullut tänne jo aikaisemmin, noita sarkapukuisia,
voittajaryhtisiä nuorukaisia, jotka hiljaisuudessa kärsineille
helsinkiläisille kuvastuivat Vänrikki Stoolin sankareina ja joihin
he katsoivat kuin kellarissa piillyt pakolainen katsoo aurinkoa. Ja
heitä oli tullut yhä enemmän, kunnes koko kaupunki kuhisi voitokkaan
taistelun tunnelmaa.

Heidänkin ovikelloaan oli tuo tunnelma soittanut harmaassa
sotilastakissa.

Mutta silloin se olikin tyttö, kevätpäivän ruskea väri pyöreinä
poskilla, ja silmissä yhä tuo sama heloitus, joka näytti syttyneen
jokaiseen silmään turman rajan pohjoispuolella.

Marjatta katsoi tuokion, sitten hän tunsi tuon pyöreän pikku vartalon
ja poskien hymykuopat.

»Maire, sinäkin!» Muulla hän ei enää keksinyt tervehtiä tuntemattomia
tuttujaan.

»Minä juuri. Päivää, päivää. Saanko jäädä tänne pariksi yöksi? Äiti
tahtoi minut tuttuun paikkaan. Hän sanoo, että me olemme aivan
villiintyneet, ja ehkä hän onkin oikeassa... Mutta etpä tiedä, _mitä_
me olemme nähneet ja kuulleet!»

Maire heitti laukkunsa nurkkaan, ripusti univormutakin naulaan ja
heitti äidille tuliaispaketin. Siinä oli kermapullo, voikimpale ja
iso limppu, ja he joivat herkullisimmat juhlakahvit, mitä koskaan on
millekään pöytäparalle katettu tässä matoisessa maailmassa.

Sitten he saivat myös _kuulla_. Oh, miten he hekumoisivat noissa
kertomuksissa, kun Maire kuljetti heidät läpi Suomen Vaasasta, missä
hän oli ollut vikarieeraamassa ja jättänyt koulunsa seuratakseen
komppaniaa keittäjättärenä, Pohjanmaan, Ruoveden, Lempäälän, Tampereen
kautta, pakkasen ja kuoleman läpi alas riemuitsevaan, keväiseen
Helsinkiin. Sehän oli satua ja se oli historiaa ja se oli runoa! Hänen
joka sanastaan heijastui valkoisen puolen pyhä innostus ja luottamus,
ja he kadehtivat häntä ja noita kaikkia onnellisia. Maire koetti kyllä
olla ymmärtäväinen ja hienotunteinen, mutta hän ei voinut sittenkään
peittää sitä halveksumista, mitä hän tunsi sairaaloissa lojuvia,
politikoitsevia Helsingin herroja ja sukkiakutovia, juoruilevia naisia
kohtaan.

Toiset antoivat sen niin mielellään hänelle anteeksi. Hänen »poikansa»
ovat pelastaneet maan, ja sellaiset saavatkin olla ylimielisiä. He
kuuntelivat henkeä pidätellen.

Oliko se unta, että nykyajassakin oli noin paljon sankaruutta?
Kaikenlaiset Espistä lakaisseet keikaripojat olivat siellä möyrineet
viikkoja kinoksissa yllään sama nuhjuinen takkinsa ja likainen
paitansa, joissa he aikoinaan kotoansa lähtivät, ja blaseeratut
kahvilaherrat suorittivat urotöitä, joista täyttyisivät kirjat.

Marjatan mielessä kyti halu esittää jotakin kertomisen arvosta tältä
pimeältäkin puolelta, mutta hän vaikeni, sillä nämä päivät olivat
valkoista armeijaa varten, ja Helsinki oli jo tottunut vaikenemaan.

»Entä jääkärit?» kovisti Laila, ja Mairen kasvot syttyivät kuin
auringon noustessa. Hän huoahti syvään kuin kootakseen ilmaa:

»He olivat —» Maire nielaisi. »Itsehän tiedätte mitä he merkitsivät.
Oh, he olivat _sotilaita_. Ei heillä ollut pelkoa, eikä heillä ollut
sääliä, mutta sankareita he olivat joka ainoa. Sellainenkin hurjapää
oli kuin Tiira. Tunsitko hänet, polyteekkarin? Hän saattoi yksinään
hiihtää punaisten kylään kilometrien päähän ja heittää granaatin
esikunnan ikkunasta sisään. Meidän joukkomme oli täynnä ihmeellisiä
juttuja hänen päättömästä rohkeudestaan. Osa liioittelua, mutta
suurempi osa totta. Hän olikin niin kiivas ja itsepäinen, ettei hänelle
ollut mikään mahdotonta. Hän oli kuin luonnonvoima.»

»Oli?» Koko ajan Mairen puhuessa oli Marjatan ajatus kiertänyt Tillyä,
vanhaa, viisasta, uskollista Tillyä, jota hän ei ollut nähnyt niin
pitkään aikaan.

»Hän katosi tiedusteluretkellä. Ruumis löydettiin.» Maire
sanoi sen samalla äänellä kuin hän kaksi vuotta sitten olisi
ilmoittanut Tiiran saaneen reput kemiassa, tuollaisella
ikävä-kyllä-mutta-sellaista-sattuu-äänellä.

»Voi, Tilly, Tilly!» Marjatta kuuli taas Tillyn sanovan liikuttavan
yksinkertaisesti: »Hän suuteli minua lähtiessään.»

»Mitä?» Mairen silmät lensivät selälleen.

»Hän oli Tillyn sulhanen.»

»Tillyn? Mutta Tiirahan...» Mairen pyöreät huulet pusertuivat yhteen.
Hän ei ollut enää lapsi.

»Sehän oli hirveää! Mutta sota on sotaa. Muuan äiti menetti eräänä yönä
molemmat, ainoat poikansa.»

Äiti risti kätensä hiljaa.

Mutta Maire oli jälleen vauhdissa, ja he kuuntelivat hurmaantuneina,
etenkin Laila, joka osasi kuunnella koko ruumiillaan. Hänen silmänsä
pyysivät lisää ja lisää. Hän joi ahnaasti jokaisen sanan. Tällaista
piti sodan olla, tykkien jyskettä, sankaritekoja ja voittokulkua, ei
aseettoman miehen vangitsemista eikä kärsivän avutonta voihkintaa.

Illalla pimeässä huoneessa, jonne Mairelle oli nostettu sänky, Marjatta
alkoi uudelleen puhua Tillystä:

»Tillyn rakkaus oli siis vain tähdenlento. Surkeaa.»

»Päinvastoin.» Mairessa oli jotakin kovaa. »Tiiralla oli vihitty vaimo
Saksassa» — Marjatta kuuli, että Maire kääntyi toiselle kyljelleen —
»ja vihkimätön joka kylässä. Parempi näin oli. Olihan, Marjatta?» Maire
tuntui kuitenkin epäilevän.

Marjatta katseli kauan aikaa katossa väreileviä valoja ja ajatteli
Tillyä. Kuin vanhaa ulkoläksyä toistaen hän kuiskasi pitkän ajan
perästä:

»Oli.»

Mairelta ei kuulunut vastausta, mutta Marjatta vetikin äkkiä peitteen
kasvoilleen, ettei pimeyskään ehtisi nähdä tuskan viiruja niissä. Oliko
hän ollut onnellinen noina hirveinä päivinä kuukausi sitten?




XVII.


Niin paljon, niin kaamean paljon surusanomia toikin voittajajoukko
mukanaan, mutta ne painettiin pohjalle ja kyynelet itkettiin salatuissa
kammioissa. Historiassa ei lasketa äitejä, sisaria, vaimoja ja
morsiamia, vaan mieshukat ja voitot ja tappiot, ja on hetkiä, jotka
ovat meillekin vain puhdasta historiaa.

Ihmisten katseet, tunteet ja sydämet laajenivat, ja arkielämä kirkastui
kirkastumistaan puhjeten vihdoin ihanaksi pyhäpäiväksi, jonka muisto
vieläkin soi tämän harmaan kansan mielissä kuin kultainen hymni.

Se oli tuo ihmeellinen toukokuun päivä, jolloin Suomen valkoinen
armeija marssi pääkaupunkiin.

Se kaikui niin kauniilta jo sanoina, ja se lumosi ihmisen häikäisevänä
todellisuutena. Ilma siinsi sähköistä odotusta, se kietoutui Marjatan
ympärille notkeana noitavaippana, joka muutti kaiken, kaupungin,
ihmiset ja hänet itsensä kumman epätodellisiksi, kuin kulisseiksi
suurelle sankarirunoelmalle.

Hän seisoi valkoisessa puvussa ylioppilaslakissa ja heleässä
osakuntanauhassa Esplanadin laidalla ja tunsi mielessään kuin olisi
ottanut veitsen ja ratkonut ja liistinyt yltään talven hirmujen mustan
kuoren ja hädän ja häpeän luihin syöpyneet siteet, niin että Jumalan
vapaa aurinko pääsi paistamaan taas suoraan hänen sydämeensä.

Tuo suuri kuvaelma kulki hänen ohitseen jo kaukaa ennustaen tuloaan
jyrinällä, mikä lähetessään selveni riemuhuudoiksi, joita tämä
vuosisatoja mykkänä seisonut kansa ei enää hennonut katkaistakaan
kerran niihin lauettuaan, ja hyrskysi pään yli Porilaisten-, Karjalan-,
Jääkärimarssien, Sotilaspojan ja kymmenien muiden ikivanhojen ja uuden
uutten sotasävelten ylpeillä laineilla.

Hän oli niin liikutettu, että voi pahoin. Jumala on hyvä, kun salli
hänen elää tämän päivän. Hän sai nähdä valkoisen kenraalin, sai nähdä
vierailta mailta tulleet auttajamme, sai kuulla katujen vieriä vyöryvät
tervehdyshuudot hoikan karjalaisen, personifioidun jääkäritarun
ratsastaessa ohitse.

Hän ei enää ymmärtänyt mitään. Kyynelverhon läpi hän näki
vielä joukkoja, joukkoja ja yhä joukkoja marssivan ohi samojen
korskeiden sävelten kannattamina, näki ankarat, kuin kiveenhakatut
suomalaispiirteet, näki kuusenoksat Tampereen valloittajien lakeissa,
näki pikku sotilaspoikien pelkäämättömän parven —

Kädessään hänellä oli rutistunut pitsireunainen nenäliina. Oli kai
ottanut sen esille liehuttaakseen joukoille. Nyt hän pyyhkäisi salaa
poskiaan sillä. Päätä huimasi, jalkoja pisteli, mutta vielä hän tahtoi
kestää, kun kerran hänet oli asetettu tälle kunniapaikalle.

Vastapäisessä ihmisjoukossa oli hänen silmiään jo jonkun aikaa
houkutellut vihreä pilkku, jääkäritakki, joka nyt selvästi erottautui
ympäröivästä tummuudesta. Oikeaa kättä kannattava side selitti
sotilaan olon yleisön joukossa, joka auliisti oli avannut hänelle tien
lähimmäksi nuoraa. Marjatta koetti katsoa muualle, mutta taas palasi
katse, siirryttyään lipusta lippuun, koristetusta ikkunasta ikkunaan,
tuohon paikkaan vinosti vastapäätä häntä. Oli kuin joku sieltäpäin
olisi nyhjäissyt häntä. Ja nyt hän näkikin. Jääkärin vieressä seisova
suruhuntuinen nainen nyökkäili hänelle innokkaasti ja laski samassa
kätensä upseerin hihalle ja kuiskasi tälle jotakin katse hyväillen
kiinnitettynä kauniin nuorukaisen ahavoituneeseen muotoon. Upseeri
käänsi nopeasti kasvonsa suoraan Marjattaa kohti, joka näin kaukaakin
näki, että hänen ihonsa tummeni ja että kapeille poskille lehahti
poikamainen hämmennys, mutta samassa jääkäri jäykistikin ruumiinsa
sotilaalliseen tervehdykseen ja käänsi sitten päänsä sivulle jääden
itsepintaisesti tuijottamaan sinnepäin välittämättä mustaharsoisen
naisen innokkaasta kuiskailusta.

Marjatta oli heti tuntenut tuon hymyn, ja veri oli kohahtanut hänen
otsaansa asti eikä pitkiin aikoihin lakannut tykkimästä äsken niin
kylmällä iholla. Vaistomaisesti hän kurkotti molemmat kätensä
tervehdykseksi nuorukaiselle, jota tällä hetkellä vilpittömästi luuli
uskollisesti odottaneensa nämä pitkät ajat, mutta Rainerin jäykkä
virallisuus karisti ne alas. Hän sai siis vain lennättää sädehtivän
onnittelunsa kookkaalle rouva Borgille, jonka mahtava, rikkaanrouvan
timanteissa ja turkiksissa kenottava kopeus näytti kohtalon monien
iskujen alla sulaneen vain anteeksiannettavaksi äidin ylpeydeksi. Hän
oli saanut Rainerin takaisin kuin korvauksena siitä ruskeasilmäisestä
koulupojasta, jonka jättämää surua niin kovin vähän lievensi muisto
hänen lyhyestä sankariurastaan.

Rainer! Siinä oli Rainer Borg! Marjatasta Rainerin tulo kuului kuin
kruununa tähän päivään. Taikapiiri sulki yhä pois kaikki ristiriidat,
ja elämä oli niin kirkasta ja yksinkertaista. Hän menee vain Rainerin
luo ja sanoo: »Tässä olen, ota minut, jos tahdot.»

Marjatta loi salavihkaa silmäyksiä kadun yli. Sekin, että Rainer oli
niin muuttunut, oli paikallaan. Marjatta oli kuin pääosan esittäjä
isänmaallisessa näytelmässä, joka tänä täyttymyksen päivänä kehittyi
vaikuttavaksi loppukuvaelmaksi, missä urhoollisuus saa uskollisuuden
palkakseen, jonka jälkeen esirippu laskeutuu ja katselijat menevät
kotiin ylen tyytyväisinä näytelmään, näyttelijöihin ja koko maailmaan,
eikä kukaan kurkista kulissien taakse ja kysy, miltä näyttelijät
näyttävät pestyhän ihomaalin kasvoiltaan. Sen esiripun eteenhän
Marjatankin ajatukset pysähtyivät tällä ihanalla juhlahetkellä, jolloin
yksityisten ihmisten pikku pyrkimykset tuntuivat niin naurettavan
vähäpätöisiltä.

Mielessään lämmin rauha hän asettui vain odottamaan. Tänään kaikki oli
täyttyvä.

Rainer ei kertaakaan katsonut häneen, mutta se ei Marjattaa
huolettanut. Rainer oli ikäänkuin sivuseikka hänelle. Hän oli itse
menetellyt oikein, oli ollut sellainen kuin aina oli ajatellut
olevansa, ja se täytti hänet tyynellä onnella.

Kerran katsellessaan taas tuohon vieraaseen sotilaaseen, joka oli ollut
Rainer, Marjatta huomasi hänen siirtyneen taemmaksi väkijoukkoon, ja
hetken kuluttua hän oli kokonaan kadonnut. Mutta silloin joukot olivat
jo taas lähenemässä paluumatkalla Nikolainkirkosta, eikä Marjatta
ehtinyt ajatella muuta.

Paraati marssi taas ohitse kantavien riemuhuutojen, raikuvien torvien,
kumeiden rumpujen ja maan töminän säestämänä. Ja Marjatta vaipui taas
juhlahetken hurmioon eikä herännyt omaan minäänsä, ennenkuin kaikki oli
ohitse.

* * *

Hän oli luvannut tavata Greetan pienessä ravintolassa Aleksanterinkadun
varrella heti paraadin päätyttyä. He söivät kaikki ulkona, että
äitikin, joka oli taas ottanut keittiön haltuunsa, saisi lupapäivän.
Marjatta oli hieman väsynyt eikä tarkannut vastaantulijoita
kiiruhtaessaan sotilaita ja surupukuja vilisevän ihmistungoksen läpi.

Greeta odotti jo häntä.

»Viimeinkin! Luulin sinunkin jo joutuneen suden kitaan. Istu nyt
sukkelaan ja syö, ennenkuin porsaankyljykset katoavat. Olen koko ajan
epäillyt niiden olevan vain unta.»

Greetaan ei purrut mikään. Erik Karén oli haavoittunut valtausyönä,
mutta tuon pahimman viikon jälkeen, jolloin Greeta ei ollut
näyttäytynyt kellekään, hän oli saapunut Salinille laukkuineen
täydelleen entisenä Greetana. Äiti, joka Marjatan suureksi ihmeeksi
oli lämpimästi kiintynyt hänen vallattomaan ystävättäreensä, oli
kirjoittanut Greetalle lippusen pyytäen häntä muuttamaan heille
virkistymään.

»Syö, syö! Sinulla ei tietystikään ole leipäkorttia etkä sinä saa tuota
lanttuleipää ilmaiseksi. Ole hyvä!» Greeta veti elegantista laukustaan
esille kovan leipäkannikan. »Missä sinä seisoit? Etkö osaa puhua?»

Kyynelet nousivat Marjatan silmiin.

»Mitä nyt? Oletko sinä hysteerinen, vai onko sinulla liikavarpaita?
Syö!»

»Minä tahtoisin kuolla!»

»Kiinan keisari!» Greeta heilautti päätään, mutta Marjatan täytyi sanoa
se:

»En tahtoisi enää elää arkipäivää tämän jälkeen.»

»Suoraan sanoen: en minäkään.» Greeta oli vakava. Tänään _oli_ ollut
sunnuntai hänellekin, vaikk’ei hänen päähänsä olisi juolahtanut
ilmaista sitä tuolla tavoin. »Mutta mieluummin sittenkin arkipäivä
kuin ei mitään.» Vaitiolo. »Erik pääsee huomenna kotiin, ja niin kauan
tahdon kuitenkin elää.»

»Niinkö!» Kaikkihan oli vain onnellista tänä päivänä.

Marjatta koetti pysyttäytyä juhlamielellä, mutta äkkiä alkoi hänen
nuori ruumiinsakin vaatia oikeuksiaan. Marjattaa hävetti, mutta hänen
oli nälkä.

Greeta näki hänen katseensa muuttuvan ja nauroi:

»Syö poika vaan äläkä puhu pötyä. Kyllä sinäkin tahdot elää, sen näkee
aistillisesta alahuulestasi, kuten tuo hirveä papukaija — mikä hänen
nimensä taas olikaan? — Toini, aikojen alussa sanoi pöytäkumppanilleen
osakunnan vuosijuhlassa. Muistatko inspehtorin miinin?» Siitä oli
varmasti kulunut tuhat vuotta, mutta vieläkin täytyi heidän nauraa
sille.

Lämmin ruoka oli virkistänyt Marjattaa, ja Greetan lörpöttely oli kuin
lähdevettä.

»Ja tohtori Kolille hän selitti Gradinilla, että mies on
intressanteimmillaan kolmikymmenvuotiaana, koska hän silloin tietää
mitä synti on. Missähän hänkin nyt vaikuttaa?»

»Avioliitossa pikkuruikkuisen asemapäällikön kanssa, joka ei ole
intressantti vieläkään, vaikka alkaa lähetä neljääkymmentä. Eikä
papukaijakaan ole yhtään hauska enää. Tapasin hänet syksyllä täällä
pyöreänä kuin papu, ja hän _punastui_, kun kysyin, voiko hän nyt
asiantuntijana sanoa, onko rakkaus todellakin enemmän ruumista kuin
sielua?»

»Sinähän olet hirveä!»

»Itse hän sen sanoi keltanokkana. Jotakin rangaistusta hänen täytyi
saada. Lapsellisuuttahan se vain oli silloin, ja nyt hän on onneksi
enemmän kiintynyt lastenhoitokirjoihin kuin Söderbergiin. Kymmenen
vuoden perästä sensijaan saamme olla valmiit vastaanottamaan jonkun
teoksen ’om själens obotliga ensamhet’, sillä silloin lapset ovat
jo koulussa eikä hän enää jaksa keksiä uutta tyyliä. — — — Apropos
tyyliä, korkeata tyyliä tietysti! Luulin sinunkin tullessasi
joutuneen sen lohikäärmeen kynsiin, sen Brynhilden tai Adelheidin,
sen professuurskatätisi. Hän pysähdytti minut täällä ovella,
tarttui käteeni ja piti siitä kiinni koko keskustelun ajan, ja minä
pelkäsin niin hirveästi että hänen hanskansa olisivat värjätyt, että
intelligenssini seisoi kuin tukki.» Greeta tarkasteli huolestuneena
uudenuutukaisia, hurmaavia juhlahansikkaitaan.

»Hän säteili aluksi isänmaallisuutta, kuten sinäkin — sinä olet muuten
aika lailla hänen näköisensä, vaikk’et yhtä lahjakas, Jumalan kiitos —
mutta sekin kesti vain viisi minuuttia, ja sitten hän oli taas utelias:
’Missä Marjatta ja Laila ovat? En ole tavannut heitä moneen viikkoon.’
Selitin, että Laila on Valkopukuinen Nuori Tyttö — kuinka hän ei sitä
arvannut? — mutta ennenkuin ehdin pröystäillä sinunkin kunniallasi, hän
jo nyökkäsi ihastuttavan ystävällisesti: ’Niin, niin, se aika on jo ohi
teiltä.’ Uskotko, että sain palan kurkkuuni, ja hän jutteli jo taas
siitä, että hän oli tavannut luutnantti Borgin, ja sitten hän kiinnitti
minuun viekkaat silmänsä: ’Ja maisteri Valli on kuulemma asunut siellä
koko kapina-ajan.’ Kun olin kestänyt katseen viattomana kuin karitsa,
hymyilivät hänen ryppynsä taas: ’Mutta teillä nykyajan naisilla on niin
paljon omia harrastuksia, ettette kai välitä sydämen valloituksista?’
Se, katso, oli tarkoitettu lohdutukseksi minulle itselleni. Silloin
ensikerran totisesti iloitsin siitä, että Erik oli antanut minulle
myöntävän vastauksen. Mitä sinä naurat? — — — Huokasin siis tädillesi,
että minulla on kiire, sillä mieheni makaa haavoittuneena sairaalassa.
Oh! Professuurska vaati jyrkästi detaljeja, ja sitten hän onnitteli
minua makeasti ja vilpillisesti. Etkö sinäkin ole huomannut, että hänen
mielestään tehdään jotenkin vääryyttä menneiden sukupolvien naisille,
kun me, jotka kuitenkin olemme saaneet niin paljon enemmän kuin he,
niin paljon heiltä kiellettyä, vielä sitäpaitsi ’pääsemme naimisiin’
ja ’tulemme onnellisiksi’? Ja kai se onkin epäoikeudenmukaista, vai
mitä luulet? Olisihan tätisi itsekin nykypäivinä vallan hyvin saattanut
saada tohtorihatun — sekä vielä Sebastianinsakin kaupanpäällisiksi.
Mistä hän tietää, että meidän miehemme yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä pakottavat tai narraavat meidät panemaan tohtorihattumme
naftaliiniin.»

Greeta sipaisi kielellään kapeita huuliaan ja katsoi hetkisen
hajamielisesti suoraan Marjatan silmiin. Sitten hän taas heräsi:

»Häntä lohdutti hieman se, että Erik oli vain voimistelunopettaja
ilman noita ainoita autuaaksitekeviä akateemisia oppiarvoja. Hän
mainitsi myös hyväntahtoisesti toivovansa, etteivät opinnot ole liiaksi
vieroittaneet minua naisen todellisista tehtävistä ja ettei mieheni
heti huomaisi kovin suuria puutteita kodin hoidossa. Hymyilin yhtä
makeasti ja sanoin, että koska olin sentään jo onnistunut jotakuinkin
mukautumaan niihin velvollisuuksiin, jotka hän vanhana rouvana ymmärtää
ennen muita avioliittoon kuuluvan, ja joista todellakin meikäläisten
tyttöjen ajatukset, sanat ja työt ovat sangen vieraantuneet...»

»Greeta! Sinähän olet pahempi kuin Toini!»

»Mutta tätisi ei ole mikään keltanokka, enkä minä edes sinullekaan
tavallisesti juttele tällaisia. Sitäpaitsi kehuin vielä suorittaneeni
loistavasti kemian ’kokkikirjan’ ja viimeksi eilen poranneeni erään
maalaisisännän hampaista perheelleni kymmenen kilon siankinkun, joka
saapuu tänne jo ensi viikolla.»

Marjatta oli lopettanut ateriansa ja oli kylläinen ja tyytyväinen.

»No, sille täti ainakin osasi antaa arvoa.»

»Professori vielä enemmän. Hän riippui koko ajan rouvansa vieressä,
posket riippuivat, silmänalustat riippuivat, entinen leuka riippui,
vaatteet riippuivat, ja hänen silmänsä kävivät aivan haaveellisiksi,
kun turhaanlausuin kinkun nimen. Tuntui niin pahalta, että päätin
lähettää hänelle oikein paksun kimpaleen, kunhan sen itse saan.
Toivottavasti Kunigunda tulee mustasukkaiseksi.»

He joivat hitaasti kahvinsa jonkinlaisten »leivosten» kera, jotka eivät
olleet ikänään nähneet jauhoja eivätkä sokeria, ja juttelivat niitä
näitä.

»Tiedätkö, nyt minä olisin sillä tuulella että tahtoisin olla mies ja
ottaa hyvän sikarin.»

Greeta veti laukustaan hopeaisen savukekotelon.

»En polta julkisesti. Äiti ei pidä siitä, ja kun niin vähällä...»

»Ei Erikkään, mutta etkö huomaa kaikesta minun viettävän viimeistä
lupapäivää?» Greeta sytytti kiivaalla vetäisyllä ja tarjosi tulta
Marjatallekin. Hän pudisti päätänsä.

»Olen taas niin tottumatonkin. Suuhun jää paha maku.»

»Ja Birger on kaupungissa.»

Marjatta lensi hehkuvan punaiseksi. Noin suoraa hyökkäystä hän ei
ollut odottanut. Greeta katsoi värähtämättä hänen silmiinsä ja odotti
jotakin. Marjatta oli näinä viikkoina oppinut antamaan arvoa Greetan
häikäilemättömälle suoruudelle. Siihen saattoi luottaa.

Hän hypisteli kapeita savukkeita järjestellen niitä koteloon:

»Silloin — tiedäthän — lupasin odottaa Rainer Borgia.» Marjatta
ei katsonut ylös, mutta kuuli, että Greeta napsautti kielellään
kitalakeen. Se merkitsi sitä, että asia oli hänestä vakava.

Hän karisti huolellisesti tuhkan tulitikkupitimeen:

»Ja aiot pitää lupauksesi?»

Marjatta nyökkäsi.

»Ja tulla onnettomaksi?»

»En!» Marjatta ei ollut enää riepu, vaan jännettä ja ajatusta.

»Aivan oikein. Emme me tule onnettomiksi. Sehän olisi naurettavaa.
Mutta lupasiko Borgkin odottaa?»

Marjatta viivytteli hetken. Hän ei todellakaan muistanut.

»Se ei kuulu tähän. Nyt on kysymys vain minusta. Ja niin kauan kuin
minä olen minä, täytyy minun pysyä sanassani.»

»Muuten et voi kuolla rauhassa. Tunnen sen mainiosti. Se on kuin minun
suustani. Ja kuitenkin...» Greeta oli kenties hieman ironinen. »Etkö
sinä kerran luullut olevasi rakastunut Birgeriin?»

»Olin hermostunut. Itsehän sanoit, että me olemme laihduttaneet yltämme
pois rasvakerroksen, niin että hermomme ja tunteemme ovat välittömästi
pinnalla ja tekevät meille kepposia silloin kun sitä vähimmin odotamme.
Mitä muuten rakastuminen onkaan?»

Greeta hymyili hienosti eikä vastannut mitään.

»Jos Rainer olisi asunut meillä silloin, olisin kai ollut rakastunut
häneenkin.» Asia oli Marjatasta ylen selvä ja loogillinen.

»Aiotko siis mennä naimisiin hänen kanssaan?»

»Jos hän tahtoo minut.»

»Älä teeskentele!» Greeta oikein suuttui.

»En voi muuta. Tällaiseksi olen kasvanut, ja niin kauan kuin minä olen
minä...»

»Tulet sinä tarjoamaan Borgille palkkioksi oman korkean persoonasi
ilman asiaankuuluvia tunteita. Mikä hiivatin operettiprinsessa sinä
luulet olevasi! Ja vain operetissa näytäntö loppuu vihkiäisiin,
elämässä se, totta vieköön, silloin vasta alkaa. Oh, sinä olet
_kasvanut_ tuollaiseksi, mutta _syntynyt_ sinä olet heittäytymään
Birger Vallin syliin ja antamaan palttua periaatteille ja minälle.»

»En voi sille mitään. Olen itse punninnut tämän asian...»

»Roskaa! On asioita, joita ei voi ’itse punnita’. Luuletko sinä, että
minä punnitsin mitään sillä hetkellä, jolloin ryntäsin Erikiä vastaan
pimeällä kadulla ja _kosin_ häntä hädissäni, kun hän, hullu, olisi
muuten ennemmin jäänyt ammuttavaksi kuin tullut luokseni turvapaikkaan?»

»Miksi meille olisi annettu järki, ellei erottamaan oikeaa väärästä?»

»Kiinan keisari! Vieläkö sinä hourailet järjestä — tänä keväänä! Miten
hitaasti sinä kehityt. Sen aika on kuollut.»

»Mutta minä kuulun siihen aikaan ja minä tahdon olla uskollinen sille,
niin kauan kuin olen Marjatta Salin.»

»Mainiota! Minä olin myös kerran Greeta Hamara, odontologian
lisensiaatti, mutta nyt olen vain rouva Karén. Tiedätkö...» Greetan
savuke oli aikaa sitten sammunut hänen ilmehtiessään hyvinhoidetuilla
laihoilla käsillään, »me olemme olleet vääriä profeettoja.
Yhteiskoulut, urheilut, tieteellinen työ, ne eivät ole vapauttaneet
meitä. Me olemme hetken tullen yhtä paljon naisia kuin jos olisimme
kastelleet kukkia tai vaihtaneet kääreitä koko elämämme ajan. Ne ovat
kenties hieman hienontaneet luonnon ilmenemismuotoja ja aivan varmasti
lykänneet katastrofia useampia vuosia...»

»Ne ovat tehneet meidät sen herroiksi.» Marjatta keikautti päätään.
Kyllä hän töistään ja ajatuksistaan vastaa, niin kauan kuin vain on
terve. Hän ei voinut olla katsomatta vastapäisen seinän isoon peiliin.
Siinä hän kohtasi Greetan katseen:

»Et ole hullumpi tänään. Vahinko, ettei tuo täti nähnyt sinua. Sinähän
vasta oletkin tyypillinen Valkopukuinen Nuori Tyttö. Oh, sinähän olet
aivan läpeesi, sielusta ja sydämestä Valkopukuinen Nuori Tyttö, ja
sellainen tulet olemaan, kunnes joku mies tulee ja _pakottaa_ sinut
riisumaan maskeraadikorusi.»

»Niin, sinä olet aina niin varma.»

Greeta imeskeli kiivaasti uutta savukettaan, niin että pää hehkui
pitkänä puikkona. Sitten hän painoi sen sammuksiin kuppinsa reunaan.

»Ystävämme tuolla alkaa hermostua.» Hän viittasi tarjoilijalle.
»Olemmehan tosiaankin hieman poikenneet asiasta, mutta sinun sielusi
kaipasi ilmeisesti valaistusta.» Hän kokoili tavaroitaan:

»Kenties olisin sinuna yhtä idioottimainen minäkin. Kuka sen tietää?
Kaikkihan me koetamme pyrkiä siihen, mitä nimitämme onneksi» — Greeta
jatkoi esitelmäänsä ottaessaan päällystakkinsa ja vielä kadullakin —
»ja koetamme saavuttaa sen tekemällä mahdollisimman pienen määrän muita
ihmisiä onnettomiksi».

»Siinäpä se.»

»Niin, riippuu vain temperamentista, asetatko lauseen alun vai
lopun etualalle. Sinä luulet, että elämä on jaettu ruutuihin kuin
shakkilauta, ja että puunukke-ihmiset liikkuvat suoria uriaan seuraten
lakeja, joita luetaan kirjoista. Ehei!» Greeta hymyili ivallisesti.
»Luulenpa sinunkin jo tehneen yhden jos toisenkin hevoshyppäyksen
nuoressa elämässäsi.»

Marjatasta oli äkkiä kuin kuopan reuna alkaisi murtua hänen jalkojensa
alla, mutta nopeasti hän voitti tuon tunteen. Hänen suonissaan ei
tänään virrannut verta vaan lämmintä, makeaa maitoa.

He pysähtyivät kadunkulmaan. Greetan piti vielä käväistä sairaalassa.
Hän näki Marjatan kirkkaasta ilmeestä, että sanansa olivat langenneet
kivikkoon. Oh, hänen täytyi ihailla tuota nuorta Don Quixotea, jonka
hän itse oli nähnyt kasvavan ja joka niin rohkeasti piti kiinni heidän
yhteisestä entisyydestään, vaikka olikin jo saanut maistaa kirpaleen
katkeraa totuutta.

»Oletko matkalla kotiin päin?»

Birger Valli kypärä päässään ja Helsingin Jääkäriprikaatin univormu
yllään seisoi heidän välissään.

Greeta oli astumalla askelen taaksepäin joutunut kuin eri seuraan,
eikä heistä kumpikaan huomannut, milloin hän oli kadonnut. Hän seurasi
silmillään etäämpää poistuvaa paria ja kohautti olkapäitään. Hän oli
vilaukselta nähnyt Birgerin kasvoilla päätöksen varjon, ja hän tiesi
Birgerin harvoin luopuvan päätöksistään, jos hän kerran vaivaantui
niitä tekemään. Mutta sääli oli, oli sääli, että Marjatan sielullinen
pystypäisyys, viimeinen jäännös heidän ylpeiltä tyttöajoiltaan, joutui
jo näin pian näin ankaran koetuksen uhriksi. Vaikka hän itse puolestaan
oli jo kauan sitten luopunut entisistä unelmistaan, ei hän tuntenut
pisaraakaan vahingoniloa, vaan jonkinlaista surua, kun hän kääntyessään
jatkoi äskeistä ajatuksenjuoksuaan.

»Ennen iltaa on Marjatta shakmatti, väittäkää vastaan!»




XVIII.


Heillä oli lyhyt matka. Marjatta ylläpiti keskustelua. Katu alkoi
hämärtyä, ja yhä uusien tuttujen tervehdykset leikkasivat seurustelun
riekaleiksi.

»Milloin olet tullut kenraaliksi, Birger?»

»Olenpa vain joku kersantin tapainen.»

»Mitä se on? Onko se likempänä everstiä vai luutnanttia?» Sydän
silmissä Marjatta tutki vastaantulijoita. Hän alkoi tottua pettäviin
univormuihin. Tuossahan oli hänen luokkatoverinsa Yrjö Salonen.

»Katsoppas! Eivätkö suomalaisetkin ole komeita poikia? Milloin sinä
menit sotaväkeen?»

»Tahdoin tuntea _tekeväni_ jotakin. Marjatta, etkö...»

»Katso, Parala on rakuuna.» Marjatan suusta satoi pikku huomautuksia.
Hänen ihollaan kierteli sähköinen, kutittava jännitys. Birger oli
harvapuheinen.

Kotiovella he pysähtyivät äkkiä.

Marjatta säpsähti, kun hän kohtasi Birgerin katseen ojentaessaan
hänelle kättänsä. Se vain sekunniksi pyyhkäisi hänen silmiänsä ja
kääntyi heti pois. Siinä oli kiilunut jotakin uutta, joka teki hänet
levottomaksi. Oikeastaan hänet teki levottomaksi Birgerin koko
muuttunut ulkomuoto. Hän oli kuin lyhyempi ja tanakampi. Kypärä
peitti korkean otsan, ja aurinko oli polttanut kasvojen alaosasta
pois verettömän kalpeuden. Hän oli terveen ja voimakkaan näköinen,
lukumiehestä ei ollut jälkeäkään.

Mutta Marjatta ei näyttänyt levottomuuttaan. Hänen maailmansa oli
täynnä itsetietoista rauhaa.

Birger katsoi vakavasti häneen.

»Nyt emme jätä sitä kesken, Marjatta.»

Marjatta pudisti hymyillen päätänsä, mutta samassa nousi hänen
mieleensä toinen ajatus:

»Niin, Birger — Oh, Birger, olisin ylpeä, jos saisin olla ystäväsi.» Ei
pienintäkään epävarmuutta äänessä, vain vilpitöntä ihailua ja viileä
älä-koske-minua-kehoitus.

Birger tarttui päättävästi hänen käsipuoleensa.

»Roskaa. Mennään ylös keskustelemaan.»

Marjatta oli taas koulutyttö, jolle nuori maisteri suvaitsi
vapaahetkinään opettaa elämän totuuksia. Näinhän sen piti ollakin,
aivan kuin entisaikaan. Ihoa piirteli yhä tuo sähkövirta, mutta se oli
kai liikarasitusta, eikä Birger sitä nähnyt.

»Tule!» Oh, tätä vapaata juhlapäivää! Marjatta juoksi portaita ylös
käsikädessä Birgerin kanssa, ja hänen mielensä jousti kuin vieteri
tälle uudelle ilonaiheelle.

Pistäessään avainta reikään hän kuuli askeleita alhaalta. Hänen
naurunsa kuoli. Noin ne silloinkin... Hyvä Jumala, älä anna heidän
viedä Birgeriä... Hän painautui kiinni Birgeriin — Oh, entinen on
kuollut. Birgerin ote oli väkevä, ja silmät kypärin alla kiehuivat.
Marjatta sai oven auki ja astui sisään hengästyneenä äskeisestä
juoksusta.

Birger odotti hetkisen, sitten hän seurasi sisälle sanaakaan sanomatta.
Outo jännitys kuristi hänen kurkkuaan. Hänkin tunsi ratkaisun
lähenevän. Hän muisti kuin sumussa kohtauksen tässä samassa eteisessä.
Silloin hän oli äkkiä lukenut tuskanvääristämistä tytönkasvoista
alastoman totuuden itsestään, ja se oli koskenut ilkeästi. Hän
tiesi silloin saavuttaneensa sen päämäärän, mihin hän muka salassa
itseltäänkin oli noina sekavina viikkoina tämän katon alla kaikilla
käytettävissään olevilla keinoilla pyrkinyt.

Hänellä oli ollut niin hyvä aika miettiä sitä jälkeenpäin — ja
katua, ennen kaikkea katua. Siitä huolimatta ei hänen onnistunut
herättää mielessään siihen vaadittavaa nöyryyttä. Sen kanssa hän
kamppaili seisoessaan hämärässä, matalassa huoneessa uskaltamatta
nojata inhoittaviin tapettiriekaleihin, katseensa konemaisesti
siirtyessä toisesta lattialla lojuvasta ihmisryhmästä toiseen ja
pommien kohistessa ja kivääritulen raksuessa Sörnäisten pimeydessä
ulkopuolella. Sitä hän oli koettanut manata esille seikkailumatkallaan
Viipuriin ja suinpäin hautautuessaan Helsingissä muodostetun
jääkäriprikaatin lapselliseen sotilasjärjestykseen.

Ei, ei katuminen ollut häntä varten. Jumaliste, hän oli tullut
pelkuriksi, luuli tarvitsevansa kuvitellun periaatepohjan
toiminnalleen. Minne hän oli kadottanut oman itsensä? Miksi hän ei
enää kehdannut tunnustaa, että tahtoi Marjatan itselleen, tahtoi
häikäilemättä ja itsekkäästi hänet heti, kun vain saisi hänet silmiensä
eteen, ja että se seikka oli sivuasia, oliko hänellä tilaisuus voittaa
hänet Rainerilta avoimessa taistelussa vaiko varkaan tiirikalla, ja
tekisikö hän vai eikö Marjatan onnettomaksi.

Tämä kirottu renessanssinen uhkeus, joka leijaili ilmassa tänä keväänä!
Sehän lamautti ihmisen kyvyn suhtautua viisaasti tunteisiin ja
tapahtumiin. Kaikki tahtoivat _elää_ voitettuaan kuoleman, ja kaikki
tahtoivat elää täyteläisesti ja rohkeasti.

Birger paineli hermostuneesti kämmenellään tukkaansa ohimoilta. Iho oli
kevätauringossa palanut turpeaksi ja helläksi, ja silmät aristivat.

Marjatta seisoi vieressä valkeana ja hoikkana seuraten häntä kirkkain,
ystävällisin silmin. Vanhanaikainen, pitkä hame olkapäihin ja kapeihin
käsivarsiin tiiviisti liittyvine pitseineen teki hänet kovin avuttoman
näköiseksi.

Birgerin _täytyi_ saada puhua hänen kanssaan — ensikerran elämässään.
Hänen täytyi saada tuo viileä tyttö lämpimien käsivarsiensa väliin ja
siinä puhua hänelle ja tunkea silmien teräksisen kimalluksen takana
piilevään todelliseen maailmaan.

Helkkarissa! Tämä oli jo rakastumista, lapsellista, järjetöntä
rakastumista! Miksi hän ei työntänyt Marjattaa lähimpään tyhjään
huoneeseen ja miehen parhaimmalla taktiikalla suudellut häntä omakseen?
Miks’ei?

Birgerin pää oli tavallista enemmän painuksissa, ja hän näytti
hidastelevan jokaista liikettään ikäänkuin voittaakseen aikaa. Marjatta
seisoi hypistellen vyönsä pitkää silkkisolmua ja odotti.

Eteispöydällä oli sotilaslakki, ja ruokasalista kuului liikettä.
Marjatta katsoi Birgeriin, joka näytti miettivältä. Ehkä hän oli
oikeassa: Tätä ei saanut jättää kesken.

Kun ruokasalissa työnnettiin tuoleja, tempasi Marjatta auki oman
huoneensa oven ja työnsi Birgerin sisälle, kuten silloin viikkoja
sitten.

* * *

He pysähtyivät. Oli kuin syvemmältä huoneen hämärästä olisi kuulunut
heikko huudahdus. Liikkuiko siellä sohvannurkassa jotakin? Marjatta
ojensi nopeasti kätensä, ja kattolampusta helahti kirkas valo
häikäisten hänen silmiään.

Oliko tämä noituutta? Mikä tätä päivää vaivasi? Olihan tuo pitkä
sotilas Rainer Borg, ja tyttö, joka suunniltaan hätääntyneenä koki
riuhtoa lettiään irti sotilastakin lujasta napista, oli Maire.

»Perhana!» Marjatta kuuli poikkipurrun kuiskauksen viereltään.

Marjatta ei sanonut mitään eikä liikahtanut, ennenkuin tyrmistyksekseen
laukesi nauruun. Sitten sekin kuoli yksinäisyyttään, ja hän astui pari
askelta eteenpäin auttaakseen yllätettyä paria. Ennenkuin hän ehti
päästä tuon parkettierämaan poikki, oli kuitenkin Rainer terveellä
kädellään kiskaissut letin irti, niin että iso tukko vaaleita hiuksia
jäi riippumaan ylimmäiseen nappiin, ja Marjatta katsoi ympärilleen
ihmetellen, mitä hänen nyt piti tehdä.

Miehet eivät ole humoristisia, Greeta oli taas oikeassa. Rainer oli
niin vihainen kuin voi olla vain nuori mies, joka on joutunut läpeensä
koomilliseen asemaan, ja Birger asetti nyrkit ryntäilleen ja nyökkäsi
pari kolme kertaa harvakseen synkkänä kuin ukkospilvi. Vain Maire
kykeni puhumaan.

»Nauraisin minäkin, Marjatta, ellen olisi aivan skalpeerattu», hän
valitti, mutta huomasi samassa letin riippuvan olkapäällään ja hypähti
peilin luo.

»Saanko ottaa neulojasi?» Hän kaatoi kristallilippaan nurinpäin
mahonkipinnalle ja valitsi pari lujaa neulaa. Kädenkäänteessä oli
tukka kiinnitetty, mutta Maire ei vielä lähtenyt peilin edestä,
vaan jäi leikkimään Marjatan rasioilla avaten ja sulkien hiottuja
kristallikansia, selkä muihin päin.

Äkkiä hän pyörähti ympäri. Hiusrajaa myöten hienosti vaaleanpunaiset
kasvot kääntyivät äänetöntä kolmikkoa kohden. Hän avasi värisevät
huulensa jotakin sanoakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Katse hypähti
rukoillen Raineriin, ja hiljaisuus tarttui hänen onneensa alkaen
hitaasti kuristaa sitä kuoliaaksi.

Hitaasti, hitaasti Rainerkin heräsi. Hän pureskeli huuliaan ilkeän
epämukava tunne ruumiissaan. Mitähän kaikki häneltä odottivat?

Maire oli todella itku kurkussa.

»Rainer, sano Marjatalle...» Hän kosketti kädellään Rainerin sidottua
käsivartta.

Rainer käänsi päänsä ja näki viimeinkin, että epäilys oli hiipimässä
vaarallisen lähelle Mairen mieltä. Verkko purkautui hänen ympäriltään,
ja hän peitti salaa vasemmalla kädellään arat sormet.

Mairen mieli ponnahti heti korkeuksiin sen tuntiessaan. Hän otti
huimasti härkää sarvista, vaikka se olikin olevinaan vain lapsellista
vallattomuutta:

»Olitpa sinä, Marjatta, hyvä sentään, kun et huolinut Rainerista
silloin hänen lähtiessään, niin että minä sain hänet nyt.» Hän painoi
hellästi poskensa viheriää hihaa vastaan, mutta pelästyi samassa
toisten jäykkyyttä ja pudottautui istumaan lähimmälle epämukavalle
tuolille.

Rainer vilkaisi nopeasti Marjattaan, mutta sitten hänkin naurahti.

»Perolla olen käynyt, ja koko komppania tietää sen, niin ettei se ole
mikään salaisuus.» Hän oli taas varma ja luonnollinen ja siirsi tuolin
lähemmäksi Mairea aikoen istuutua, mutta huomasi samassa Birgerin
seisovan edessään käsi ojennettuna.

»Terve mieheen, pitkästä aikaa, ja onneksi olkoon!»

»Terve! Kiitos!» Miehet seisoivat hetkisen silmäkkäin, ja vilpitön
myötätunto pusertui toisesta lujasta kämmenestä toiseen heikompaan,
mutta yhtä luotettavaan.

Rainer oli varttunut. Levoton ilmehtiminen oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, tuo eihän-vain-kukaan-pahastune-hymy oli jäykistynyt
itsetietoiseksi kohteliaisuudeksi, eikä verikään enää yhtä herkästi
läikehtinyt otsalle, jonka syventyneet lahdelmat kertoivat oman
tarinansa kovasta ajasta, joka niin nopeasti oli tehnyt pojasta miehen.
Kopeasti koholla oleva ylähuuli ja kavenneen nenän laajat sieraimet
näyttivät raa’an leirielämän herättäneen eloon ominaisuuksia, joiden ei
tietänytkään uinuneen tuossa sielussa, joka aina oli tuntunut sileällä
kuin tarkoin kiilloitettu hopeapallo. Marjatta näki, että nyt hän
tahtoi aina toimia uljaammin kuin muut ja sillävälin elää mukavammin
kuin muut.

Näitä hän luuli ajattelevansa yhtä aikaa oman pyörremyrskynsä kynsissä,
ja taistellessaan kuin henkensä edestä koettaen ymmärtää jotakin
selittämätöntä. Jok’ainoa ajatus, johon hän yritti tarttua, valui kuin
hiekka hänen sormiensa lomitse.

Hän oli leikillisesti taputtanut Mairen sileää päätä ja onnitellen
nyökännyt Rainerille ja seisoi nyt kahdenvaiheilla, pitikö jäädä tähän
hirveään paikkaan vai saisiko jo paeta yksinäisyyteen pois Birgerin
silmistä, joiden hän tunsi kaikkitietävinä — itsehän hän oli hänelle
ovet avannut — tunkevan raukkamaisen sydämensä salaisimpiin sokkeloihin.

»Tämähän on oikein juhlien juhla! Pitää hommata kahvia, ja...» Hän oli
jo ovella, mutta käsi tarttui hänen vyötäisiinsä ja näennäisen keveä
ote veti hänet kuin rautakahleessa muiden joukkoon.

»Istu vielä hetkinen. Kyllä täti rukiinsa polttaa yksinäänkin.»

Tänä noiduttuna päivänä hän antoi Birgerin painaa hänet sohvannurkkaan
niin kapealle tilalle, että käsivarren jäädessä hänen ympärilleen hän
luuli miltei istuvansa Birgerin sylissä.

Hän näki samassa, että Maire hengähti syvään hämmästyksestä, että
Rainer nousi puoleksi, kulmat uhkaavasti kohoten paksuksi harjanteeksi,
mutta että hän yhtä nopeasti vetäisi otsansa taas sileäksi pusertaen
varoittavasti Mairen kättä, jonka hän taivutti pehmeäksi nyrkiksi
kovien sormiensa sisään.

Birger vain jatkoi rauhallisesti äsken keskeytynyttä puhettaan:

»Sinä et siis käynytkään täällä komennuksella?»

Marjatta kuuli Rainerin korkean äänen rykäisten vastaavan virallisesti
jotakin pohjoisesta.

Birgerillä oli paljon kysyttävää, mutta samalla hän ikäänkuin
ajatuksissaan silitteli Marjatan ohimoilla riippuvia oikenevia
kiharoita, ja Marjatta tunsi, miten hänen sormenpäänsä vapisivat. — Oh,
hän tahtoo vain auttaa minua, pelastaa ylpeyteni haaksirikosta, vilahti
ajatus Marjatan aivoissa, eikä hän voinut sille mitään, että ensi
hädässään oli vain kiitollinen. Pääasia ikäänkuin siirtyi myöhemmäksi.
Nyt hän sai vain antaa Birgerin ohjata kaikkea.

Auringon jälkihehku poskilla, juhlapäivän korkeajännitys ja Birgerin
läheisyys, joka virtasi Marjatan ruumiissa lämpönä ja nautintona,
huumasivat hänen ajatuskykynsä. Aalto aallolta valui vain kuumia
sykähdyksiä hänen laihtuneissa jäsenissään, jotka tuntuivat hikisinä ja
hyljättyinä värjöttävän väljissä vaatteissa.

Maire ja hän istuivat ääneti herrojen keskustellessa. Monta kertaa
Marjatta oli jo päättänyt tehdä lopun tästä sietämättömästä ilveilystä,
nousta ja iskeä totuuden heille vasten kasvoja, mutta yhtä monta kertaa
oli hänen päätöksensä rauennut tylsään saamattomuuteen. Hän painoi vain
päätänsä alemmaksi ja katsoi helmassaan hermostuneesti liikkuvia
käsiään.

Keskustelu oli katkennut. Hajamielisenä Birger siirteli Marjatan
kiharoita, kunnes korva oli kokonaan esillä. Hän piirteli sormellaan
pitkin sen pyöreää kaarta.

»Käyttäisitkö helmeä, Marjatta? Äidilläni oli sellainen. Siihen voi
teettää ruuvin.»

Silloin Marjatta sävähti ensikerran katsomaan Birgeriin, mutta käänsi
heti katseensa muualle.

Hän näki silloin Mairen tekevän merkkejä Rainerille, joka vaistosi
jotain outoa olevan ilmassa ja mieli päästä pois täältä.

»Tahtoisin esitellä sinut tädillekin. Mekin hiivimme suoraan tänne,
Marjatta.» Maire oli noussut; hänestä Rainer oli muuttunut, kuin
nuhteita saanut koulupoika, eikä hän pitänyt siitä. Hänen piti olla
ylpeä ja rohkea — ja rakastunut. Rainer oli niin erilainen tänään.

* * *

Taas askeleita eteisessä. Greeta seisoi ovella ja hänen takanaan Laila.

Birger kohotti kulmakarvojaan ja nousi vetäen Marjatan viereensä.
Greetan ilmeetön katse siirtyi tytöstä tyttöön.

»Ettet sinäkään sanonut minulle mitään, Greeta. Et antanut pienintäkään
vihjausta.» Mairesta tuntui tyttöjen tulo turvalliselta, ja hän luuli
voivansa olla närkästynyt.

Greeta kätteli vieraita kylmillä pienillä puristuksilla. Tätä hän ei
olisi sentään suonut Marjatalle.

»Minähän kuulun nykyään perheeseen.»

Maire loisti taas vastakihlatun tytön ylimielisyyttä, Greeta ja
Marjattakin olivat aina olleet vähän olevinaan; nyt hän tunsi
etevämmyytensä seisoessaan käsi Rainerin hihanlaskoksessa. Rainer
oli sittenkin jotain hirveästi kadehdittavaa, kaikki tytöt ihailivat
Raineria. Nytkin Rainer seisoi ikäänkuin ylä- ja ulkopuolella kaikkia,
katseen huvitettuna siirtyessä tytöstä tyttöön. Tuollaisiahan kaikki
tytöt kai silloin olivat olleet, ja tuollaisia hän silloin oli
_jumaloinut_. Mairen pilkallinen ääni leikkasi taas ilmaa:

»Kuka olisi uskonut, että Marjattakin lopulta ottaisi _tavallisen_
miehen.»

Greeta katseli Marjattaa. Mitä lieneekään tapahtunut, joka tapauksessa
Valkopukuinen Nuori Tyttö on hävinnyt. Marjatan suu oli sievästi
koossa, mutta tummat verilaineet vyöryivät vyörymistään hänen
otsalleen. Marjatan hermot ovat huonontuneet, tuumi Greeta. Samassa
näki hänen kokenut silmänsä, että Birger painoi Marjatan käsivartta
kylkeänsä vastaan ja että heidän sormensa olivat lomikkain, ja hän
ymmärsi syyn Marjatan raukeaan mielenliikutukseen ja senkin, että hänen
oli autettava toveriaan parhaansa mukaan.

»Tavallinen mies! Kaikki miehet ovat tavallisia.» Hän näki Mairen
silmäripsien nuorukaiseen suuntautuvasta hartaasta kaaresta, että
Rainer Borg oli epäjumala eikä tavallinen mies. »Mutta mieheksi
on maisteri Valli satumaisen hurmaava. Minä itse olen aina ollut
onnettomasti rakastunut häneen, ja Erikin otin vain kun huomasin,
etten sittenkään saanut häntä.» Greetan selitys oli ylen vakava, mutta
veijari pilkisti esille hyppelehtivästä katseesta, eloisasta suusta ja
leuan liioitellusta asennosta.

»Älkää naurako, lapset. Totuus ei pala tulessakaan. Ooh!» Greeta
kääntyi pää kallellaan Birgeriin, joka kumarsi käsi sydämellään, ja
Marjatta katseli ymmällään, miten idioottimaisesti täysikasvuiset
ihmiset saattoivat leikkiä.

»Nyt olen parannettu, ja tietäkää, ettei mikään rakkausjuttu lopu,
ennenkuin menette sen kohteen eteen ja sanotte: ’minä olin niin
hirveästi rakastunut sinuun silloin’. Kas, sen jälkeen olette kuin
kylvystä tulleet, voitte alkaa alusta taas. Tuo tunnustus on se piste,
joka kuuluu lauseen loppuun. Ellei sitä ole, on tyylissä vika.»

Marjatta oli vetänyt kätensä pois Greetan lörpötellessä, mutta heti
katunut sitä. Tuo äskeinen läheinen yhteys Birgeriin oli katkennut, ja
samassa hän oli taas yksinään edesvastuussa itsestään. Greetan puhuessa
hän viileni kuin vesisuihkussa. Kerkeys, millä kaikki hänen ystävänsä
riensivät hänen avukseen, vain velvoitti häntä. Piste! Hänenkin täytyi
hankkia tuo piste elämäänsä. Hän tiesi mitä Greeta tietämättään häneltä
odotti. Hänen kuivat huulensa avautuivat tottelevaisesti, kun hän
Mairen kääntyessä lähtemään virkkoi matalasti:

»Rainer! Kai on parasta, että tiedät. Minä lähetin sen... sen
kirjeen... vastauksen... Tukholmaan.»

»Mitä?» Rainer veti kantapäänsä yhteen ja kauluksesta ylös
sinisuoniselle ohimolle kohosi hitaasti tumma puna. Hän oli
äärettömästi hämmästynyt. Ja mitä, mitä hänen piti sanoa tuolle
valkealle tytölle, jonka sininen katse tunki ilkeän suorasti hänen
silmiinsä ja joka keksi sanoa jotain tuollaista? Ach Gott! Kuin
repäisten vapautui muiston virta hänen mielessään. Herra Jumala!
Marjatta! Tuon viimeisen lapsuusvuoden ihana kukka! Rainer unohti
ajan ja paikan, hän oli taas kesäyön nuori poika, joka hehkuen läheni
ihailtuaan.

»En saanut sitä koskaan, Marjatta.» Se oli kuin kiihkeä anteeksipyyntö,
ja ilmassa väreili kiitollisuutta.

Sitten kaikki muuttui — — —

Jäätävä hiljaisuus laskeutui Marjatan ympärille.

Se, mitä Mairen silmät heti olivat säkenöineet hänen kääntyessään
Marjattaan päin, oli selvinnyt Rainerille, ja vähitellen Marjattakin
alkoi ymmärtää mistä nyt oli kysymys. Hehku sammui ikäänkuin sitä ei
olisi koskaan ollutkaan, ja nuoren miehen ääni leikkasi kylmänä kuin
teräs hänen jatkaessaan:

»Kaikki näkyy sentään parhaaksi kääntyvän. Onneksi olkoon!» Sanat
olivat huolimattomat, mutta Birgeriin tähtäävä katse oli katkera ja
pistävä, ja se sattui Marjattaan kuin piiskanisku, paljon pahemmin kuin
ne sanat, mitkä vain Rainerin kädenpuristus pakotti pysähtymään Mairen
huulille.

Kalkki oli juotava pohjaan. Jumaliste, Elämä ei tinkinyt maksuissaan.

Hänen ei tarvinnut katsoa Birgeriin tietääkseen, mitä nyt oli tehtävä.
Greeta katsoi häneen jännittyneenä, ja Laila olisi antanut maailman
siitä, ettei olisi tullut sisälle.

Marjatta astui Rainerin eteen yhä edelleen kummallisen tyynenä. Olihan
tämä välttämätöntä, eihän Rainer saanut halveksia miestä, jota...
joka oli Marjatan ystävä. Rainerin ylenkatse kirveli kuin tuli, sillä
Birgeriä ei _saanut_ kukaan ylenkatsoa.

»Älä mene vielä!» — Oh, miksi piti Mairen olla mukana, ja noiden
muiden? Mutta tätä ei uskaltanut enää lykätä. Marjatan ääni oli
vieläkin korkea ja kirkas, kuin heijastus aamupäivästä.

»Sinun täytyy tietää vielä sekin, että näytin kirjeen Birgerille, ja
että hän on menetellyt kuin kunnian mies.» Uh, miten järjettömältä
tuollainen vakuutus kuului tällaisessa arkisessa ympäristössä. Mutta
kukaan ei huomannut siinä mitään naurettavaa. Rainer vain kohautti
olkapäitään. Marjatta kiiruhti lisäämään — vastahakoisesti:

»Nyt... äsken... hän vain koetti auttaa minua... tällä hetkellä. Sinun
täytyy uskoa sanani.»

»Etkö siis ole... kihloissa Vallin kanssa?» Rainer oli ällistynyt. Piru
vieköön hameväen ja heidän konstinsa.

»En.» Marjatan kasvot leimahtivat taas. »En, en, en ole koskaan
ollut...» hän kääntyi Birgeriin, jonka ripset sulkivat silmien
ilmeen näkymättömiin, »enkä tule koskaan olemaan». Se kaikui aivan
tarpeettoman kovasti hiljaisessa huoneessa.

Miesten katseet kohtasivat vielä kerran toisensa, ja Rainer uskoi.
Maire hymyili pilkallisesti, mutta vain silmänräpäyksen ajan. Hän oli
aivan liiaksi rakastunut kauniiseen sulhaseensa viitsiäkseen olla kauan
pahalla tuulella:

»Tule, Rainer!»




XIX.


Rainer hengähti helpotuksesta sulkiessaan oven takanaan. Hän ei ollut
tottunut tällaiseen. Kiusallista, että tyttöjen aina pitää _puhua_
kaikesta ja kaivaa esille vanhoja juttuja ja panna toimeen kohtauksia.
Mutta uljas hän oli, Marjatta!

Eipä olisi Rainer kuitenkaan tahtonut olla Birgerin sijassa. Ei
hemmetissä. Mairen silmät katsoivat häneen läpikuultavan lämpiminä.
Hänen sielussaan ei ollut varjon hiventäkään, ei pienintä syvennystä,
mihin ei Rainerin katse olisi vapaasti saanut tunkea. Siinä oli
rakkautta ja lepoa, ja se aika oli jo ohi, jolloin Rainer luuli elämän
tarkoitukseksi ja perheonnen ytimeksi sukkelaa tai syvämietteistä
keskustelua viisaan vaimon kanssa. Marjatan tyttömäinen sulous oli
karkeaa valhetta, eikä mies, piru vieköön, tahallaan suostu iänkaiken
väistelemään tuollaisen pingoitetun mielikuvituksen salakavaloita
hyökkäyksiä arkoihin kohtiin.

Ei, pikku Maire, se oli toista. Hänen täytyi heti oven takana vetää
tyttönsä rinnalleen ja suudella lämmintä, lujaa suuta ja tuntea sen
rakastavasti vastaavan ja pehmeän vartalon antautuvan nöyrästi hänen
syliinsä. Sellainen piti hänen tyttönsä olla.

Ja Maire oli onnellinen. Tähän suudelmaan hän uskoi, ja sen tähden hän
tuulahduksena antoi kaikille anteeksi. Tuolla sisällä oli ollut niin
kummallista.

»Tiedätkö, minä olen aina ollut mustasukkainen Marjatalle.» Hän hymyili
kuitenkin kysyvästi rakastettunsa suuhun.

Rainer puhui huulet kiinni hänessä:

»Se oli turhaa, sehän on ohi jo.»

»On, on! Hän ei ikänä osaakaan rakastaa, eihän?»

»En luule.» Samassa Rainer taas veti Mairen terveellä kädellään
kiivaasti syliinsä: Mutta _jos_ hän osaa! Herra Jumala! _Jos_ hän
joskus _oppii!_

Greeta ja Laila tietysti yllättivät suutelevan parin, mutta Greeta ei
ottanut asiaa juhlallisesti.

»Pardon. On vain yksi ovi tästä huoneesta, ja sisällä olimme vielä
enemmän tiellä. Ja voithan sinä sitten tulla meille katsomaan, miten me
suutelemme, jos olet kostonhimoinen.»

Maire nauroi kulmat punaisina, mutta myöhemmin hän sanoi Rainerille
vahvasti epäilevänsä, tokko siellä Karénilla koskaan suudellaankaan, ja
kun Rainer huomautti jotakin Greetan menneisyydestä, väitti hän, että
Greeta suuteli poikia, niinkuin me sanomme hyvää päivää ja hyvästi, ja
väitti sitä vain kauniiksi tavaksi.

»Kyllä minä tiedän, hän on kylmä kuin ahven — sen hän on näköinenkin
— eikä hän tiedä mitä suuteleminen merkitsee —» Maire hymyili niin,
että vahvat hampaat hohtivat punaisien huulien välissä, »— enempää kuin
Marjattakaan».

Rainer painoi poskensa hänen suutaan vastaan. Heillä oli tapana
aina istua näin lähekkäin — sehän heistä juuri olikin kihlausta.
Mutta Rainerin mielessä leimahti muisto kuutamosta, syreenistä ja
satakielestä ja tytöstä, joka ei tietänyt mitä suuteleminen oli ja
jolle hän ei osannut sitä opettaa. Siitä ei Maire ollut kuullut mitään
eikä hänen tarvinnut kuullakaan.

* * *

Kun Maire palasi ruokasaliin, istui Laila ja itki pöydän verkaa
vastaan, ja Greeta seisoi vieressä toruen.

»Ole nyt ihmisiksi! Lopeta heti, kuuletko! Silmäsi tulevat punaisiksi,
ja sitten Marjatta luulee, että sinäkin olet rakastunut Birgeriin.»

Nyyhkiminen hiljeni. Laila niisti nenäänsä.

»Sitä hän luulee kuitenkin, ja nyt se on turhaa.» Laila itki vain
väsymystään ja aina välillä naurahteli Greetan voimasanoille.

»Kiinan keisari! Mitä hermopusseja te olette!»

Laila katsoi ylös:

»Luuletko, että Marjatta tarkoitti totta, kun hän sanoi: ei koskaan?»

»Nainen ei koskaan tarkoita totta, kun hän sanoo: ei koskaan.
Tavallisesti hän tarkoittaa: heti kun nuo hirveät ihmiset vain ovat
poissa.»

»Luuletko?» Laila katsoi häneen suurin silmin.

»Älä muljota kuin lammas, mistä minä tiedän!» Greetankin kärsivällisyys
oli lopussa.

»Mutta hän oli mustasukkainen minulle.»

Tuota Greeta ei suvainnut:

»Älä höpsi!»

»Greeta.» — Laila nojasi päätään kämmeniinsä kyynärpäät pöydällä, ja
hänen kyyneleiset silmänsä kimallelivat. — »Hän on niin ihana mies.
Hänellä on älyä ja hänellä on voimaa ja hänellä on jalo sydän...»

»Sinä puhut kuin sanomalehden nekrologi. Usko minua, hän on, kuten
Maire sanoi» — Maire oli paennut muualle haaveilemaan onnestaan
— »varsin tavallinen mies. Epätavalliseksi tekee hänet vain tuo
taivaallinen voima, jolla hän noituu esille juuri tuollaisia purkauksia
koulutyttöjen huulilta.» Greeta hymähti. »Meissä vanhemmissa sen
vaikutukset ilmenevät hieman toisin.»

»Minusta hän on miesten mies.»

»Hän on —» Greeta mietti; »hän on vaikuttava. Sinä olet siis sittenkin
rakastunut häneen?»

Mutta kosteiden silmien loisto ei himmennyt.

»Hän on ihanteeni. Oh, kun hänet vangittiin! Hän ei pelännyt.»

»Eivät miehet pelkää.»

»Katso.» Laila vilkaisi pelokkaasti Greetaan. Uskaltaisikohan hän? Nuo
vanhemmat tytöt olivat aina niin kopeita, mutta tänään näytti Greeta
itsekin halukkaalta turvautumaan toisiin. »Marjatta — hän on minusta
niin etevä ja kaunis ja hyvä.» — Greeta aikoi lisätä: ja jalosydäminen,
mutt’ei hennonut. — »Mutta hän ei ole koskaan välittänyt kenestäkään
oikein todella. Ja pitäähän hänen kuitenkin joskus rakastua, ei hän
muuten voisi mennä naimisiin.»

Greeta vihelsi itsekseen. Erittäin mielenkiintoista tutustua
näiden uusien tyttöjen maailmankatsomukseen. Hassua, mutta kenties
rehellisempää.

»Ja hän itki, kun Birger oli sairas, ja hän oli levoton... ja minä
luulin, että hän oli rakastunut. Ja Birger oli juuri se mies, joka
ansaitsi saada Marjatan. Mutta Marjatta oli niin kummallinen, ja minä
luulin, että ehkä hänellä taas oli jokin periaate tai mielipide tai
päätös kihlautumista vastaan...»

»Kaikki ne olivat vastaan, pikkusisko. Sinä siis luulit paremmin
ymmärtäväsi, mikä hänelle oli onneksi?»

»Birger varmasti ihaili häntä», puolusti Laila, »ja kun Birger oli niin
ystävällinen minulle, päätin tehdä Marjatan mustasukkaiseksi».

»Kiinan keisari! Mistä sinä sen keksit? Tai — naisen vaisto kai
sinullakin on kananpäässäsi. Ja tuollainen lapsellisuus, tuollainen
lapsellinen ilkeys löysi _tietysti_ tien Marjatan ainoaan arkaan
kohtaan. Kissa vieköön, mikä juonittelija! Tiedätkö sinä mitä sinä olet
tehnyt?» Greeta ei jaksanut olla niin vihainen kuin aikoi, eikä Laila
tullut vakuutetuksi:

»Mutta se auttoi. Näinhän sen Marjatan silmistä. Kerran istuin Birgerin
kanssa sohvassa...»

»Tietysti», tuota ei Greeta tahtonut kuulla, »tietysti sinä istuit
sohvassa, ja tietysti hän ehkä suuteli sinua».

Laila vimmastui:

»Minä en suutele ketään. Eikä Birger ole sellainen.»

»Ei, ei mitenkään. Hän on lukenut Topeliuksen satuja
kolmanteenkymmenenteen vuoteensa saakka, ja nyt hän kai makaa
polvillaan Marjatan edessä toinen käsi sydämellä ja toisessa kukkavihko
ja lausuu: ’Sallitko minun suudella sinua poskelle ylihuomenna?’ Tuli
ja leimaus! Tiedätkö, tuolla keksinnölläsi sinä kaadoit maahan valkean
marmoripatsaan, ihanan taideteoksen tuusanmuusiksi. Mainiota! Ja nyt
on Marjatta tuskalla ja hiellä liimannut sen kokoon, ja nyt se ei enää
kestä pienintäkään täräystä. Ja Rainer — se oli jo enemmän kuin pieni
täräys.»

Lailan tummenneet kasvot kirkastuivat taas uteliaisuudesta:

»Mitä se oikein oli? Mitä Marjatta oli kirjoittanut?»

»En tiedä, kysy häneltä itseltään.» Laila näki, että portti oli
lopsahtanut taas lukkoon.

Keskustelu siirtyi muihin asioihin.

»Pääseekö Erik huomenna kotiin?»

»Iltapäivällä.»

»Etkö ole äärettömän onnellinen?»

»Äärettömän.»

Greeta oli sulkenut silmänsä, ja Laila katseli ihmetellen, miten
teräviksi ja vanhoiksi hänen kasvonsa olivat käyneet. Ihmiset ehtivät
niin kovin harvoin nähdä hänen todelliset piirteensä, ennenkuin
läikähtivä sielu veti vallattomien sanojen ja niitä seuraavien ilmeiden
läpitunkemattoman naamarin niiden yli. Lailasta oli kuin hän olisi
tunkeutunut luvattomaan paikkaan. Hän meni Greetan luokse ja sanoi niin
suloisesti kuin vain hän taisi:

»Greeta kulta, sinä olet väsynyt.»

Greetasta se tuntui hyvältä. Tuolla tytöllä oli sydäntä.

»Onkin niin väsyttävää kasvattaa itseään uudeksi — tullakseen
onnelliseksi. Pelkään, etten minä ole oikeaa ainesta, mutta älä sano
sitä kenellekään.»

»Onko sitten niin vaikeaa tulla onnelliseksi?»

»On sille, joka on kahdeksankolmatta vuotta päättänyt tulla yksinään
onnelliseksi ja jolle nyt on välttämätöntä tehdä _toinen_ onnelliseksi.»

Laila ei ymmärtänyt:

»Onhan sinun Erikisi niin hyvä, itsehän sanoit.»

»Hän on sitä, mitä sinä tyhmyydessäsi nimitit jalosydämiseksi — pelkään
pahasti, että suurin osa miehiä on sellaisia — mutta juuri sentähden
täytyy minunkin muuttua samanlaiseksi, ja se minua väsyttää. Olisin yhä
edelleenkin paljon mieluummin pikkumainen ja itsekäs.»

Nyt vasta Laila huomasi, ettei Greeta ehkä ollutkaan »hyvä». Mutta
hänen solidaarisuudentunteensa heräsi:

»Etkö sinä muka kelpaisi Erikille!»

»Kelpaan, mutta hän itsepintaisesti luulee minua toiseksi —
tuollaiseksi kuin sinä. Kiinan keisari!» Silmien välkähdys kirkasti
taas älykkäät, rumat kasvot entiselleen. »Sellaisia ne miehet ovat.
Mutta näetkö...» hän pani kätensä Lailan hartioille, »me meikäläiset
_tahdomme_ tulla onnellisiksi, vaikka sitten saisimme silpoa itsemme
rosolliksi ja muodostaa siitä ruusupuketin.» Hän istuutui pöydän
laidalle ja heilutteli miettiväisesti väsyneitä jalkojaan, eikä Laila
voinut olla taas ihailematta hienoihin kultakenkiin sukeltavien
silkkinilkkojen ylhäistä kapeutta.

»Ainoa lohdutukseni on», jatkoi Greeta korkeudestaan, »että teitä
odottaa kenties jokin vieläkin pahempi. Kenties maailma oppii meistä
liiankin paljon, ja teidät, ainakin sievimmät teistä, pannaan
taas keitto- ja balettikouluihin ja saksalaisiin täysihoitoloihin
ja posliinimaalauskursseille, ja jotkut teistä ovat tyhmiä ja
vanhanaikaisia ja itsepäisiä eivätkä myönny ottamaan mitään vastiketta
sen _ainoan_ miehen sijasta, ja tulevat vielä paljon katkerammiksi ja
rikkinäisemmiksi kuin me. Kas, Laila», Greeta varoitti sormellaan, »jos
sinä tahdot olla todellinen nainen ja käydä _heidän_ ohdakepolkuaan,
niin sinun täytyy heti maailmaan astuessasi tietää, ettei sinulla ole
lupa odottaa sitä suurta rakkautta, sinun täytyy ottaa ensimmäinen
mukiinmenevä — muuten on elämäsi joutunut hukkaan, ja sinä olet tyhjä,
tyhjä ja ikävä ja käyttökelvoton.»

Laila nauroi.

Greeta nauroi myöskin. Laila oli niin kaunis ja nuori. Hän ei tätä
todellakaan ymmärtänyt.

Sitten Greeta palasi omaan kysymykseensä ja vaipui taas hänelle niin
outoon alakuloisuuteen.

»Sinäkin olet tyttö, vaikkakin toiselta vuosisadalta. Mitä arvoa
sinä antaisit tunteelle, joka aikaisemmin on ollut vain lomahetkien
huviväline, jos se nyt vaatisi, että sinun pitäisi uhrata itsesi
sille ruumiinesi sieluinesi. Aivan kuin jos juristin täytyisi kääntyä
forstiksi vain sen tähden, että hän sattumalta pitää tupakasta. Lysti
tietää, kummankohan hän valitsisi? — — Marjatta, niin, nythän ei ole
enää kysymys mistään isänmaallisesta sankarityöstä, joka sopi niin
viehättävästi hänen pateettiseen maailmankatsomukseensa. Kyllä hän vaan
tätä uskottelee kauemmin tuumivansa, ja hän on itsepäinen kuin synti,
ja —» Greeta naurahti lyhyesti, »Birger on jo käynyt sangen kalliiksi
Marjatan ylpeydelle. — — — Mitä kukkia veit sinne kasarmiin niillä
minun sähkövaunurahoillani?» jatkoi hän samaan hengenvetoon saamatta
Lailalta muuta vastausta kuin ällistyneen katseen.

Birger seisoi heidän edessään.

»Eikö täti ole vieläkään tullut? Viekää hänelle terveiseni.» Hän
pyöritteli kypäräänsä käsissään hetkisen, sitten hän suoristihe: »Olen
jo pahasti myöhästynyt. Hyvästi!» Hän tempasi oven auki ja hyökkäsi
ulos.

»Harvinaisen tyylikäs hyvästijättö.» Greeta pyöritti päätään.

Laila ja Maire, joka oli tullut esille kuullessaan ääniä, katsoivat
sanattomina toisiinsa.

Greeta purskahti vapauttavaan nauruun, mutta hätkähti, kun ovikello
soi. Tytöt seisoivat yhä kuin suolapatsaat Greetan ottaessa naulasta
nahkavyön ja viedessä sen nolona kiittävälle Birgerille.

»Se on niin tärkeä kapine, kuten kaikki muukin mitättömyys.»

»Taitaapa sotilaselämä ollakin monimutkaisempaa kuin ottave-riimi?»
Greeta muisti hämärästi kuulleensa kerran erään Birgerin esitelmän.
Hyväinen aika, oliko siitä kulunut sata vai tuhat vuotta, siitä ajasta,
jolloin tuo sanoja tapaileva koulupoika oli ollut lupaava nuori
tiedemies?

»Epäilemättä. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Nyt vasta Mairen kieli laukesi. Hän alkoi, kuten Laila:

»Luuletko, Greeta, että he...»

Greeta tarttui tyttöjä käsikynkkään ja veti heidät ruokasaliin.

»Kuulkaapa, tytöt, koetetaanko kerrankin olla miehiä ja jättää tämä
keskusteluaine?»

Maire ja Laila näyttivät pettyneiltä, mutta istuutuivat kuitenkin
kiltisti pöydän ääreen ja painoivat sievät päänsä yhteen kuiskutellen
ja naurahdellen. He olivat mieleltään niin yhdenikäiset.

Greeta istui keinutuolissa ja souti ja souti samaa ajatusta: Kaikki me
olemme vain naisia, kaikki me olemme vain naisia.

»Kuka on sanonut, että meidän nimemme on heikkous?» Sen hän huudahti
ääneensä, ja tytöt katsoivat hämmästyneinä ylös.

»Varmaankin joku mies, joka tietää mitä hän sanoo.» Mairekin luuli
kerran osaavansa naulanpäähän.




XX.


Marjatta oli mennyt ikkunan luokse. Birger istui entisellä paikallaan
sohvassa silitellen oikealla kädellään polvella lepäävää vasentaan.

»No», sanoi hän terävästi.

»No», vastasi Marjatta ulos ikkunasta.

»Onko komedia jo lopussa?» Sääli oli tipotiessään. Birger tunsi vain
vastustamatonta halua nujertaa jotakin, nujertaa maan tasalle tuon
tytön, joka oli tehnyt hänet naurettavaksi, joka käsitteli heidän
suhdettaan kuin opponentti väitöskirjaa.

»On.»

»Tule heti tänne!»

Marjatta kääntyi vihdoinkin ja kasvot liikkumattomina pysähtyi toiselle
puolelle pöytää.

»Anna kätesi tänne.» Birger oli tapaillut kellotaskuaan, ja Marjatta
tunsi nyt kädessään jotain kylmää ja kovaa, jonka hän heti laski
pöydälle heidän väliinsä ikäänkuin se olisi polttanut. Se oli kapea,
sileä kultasormus. Birger ei ollut yrittänytkään asettaa sitä hänen
sormeensa.

»Siis kolmannet rukkaset — eivätkä nekään tee totta.» Birger katseli
Marjattaa siristäen silmiään. Nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta.

Marjatta nojasi kämmenensä kylmään mahonkipintaan ja antoi Birgerin
katseen tunkea avonaisten silmiensä kautta läpi levon ja ylpeyden aina
siihen viimeiseen syvyyteen saakka, missä avuttomuus ja onnettomuus
vielä vaanivat hänen heikkoutensa hetkeä.

»Birger, minä en voi.»

»Ja kuitenkin sinä rakastat minua.» Ääni vain totesi, se ei kysynyt.
Marjatan otsaan pingoittui vako.

»Älä käytä sitä sanaa. Tunti sitten olin valmis rakastamaan Raineria.»

Oh, miten nöyryyttävää se oli. Marjatta näki vilaukselta sen sattuneen
Birgeriinkin. Hän hypähti pystyyn. Marjatta väistyi.

»Marjatta, sinä rakastat minua.»

»Älä koske minuun! _Niillä_ keinoilla en tahdo tulla vakuutetuksi. Koko
elämää ei eletä sylikkäin.»

»Se on kuitenkin ainoa oikea tapa elää. Myönnät sen itsekin, jos
olet rehellinen, ja myönnät senkin, että sinä kuulut minulle, olet
aina kuulunut minulle, siitä ensimmäisestä kerrasta saakka, jolloin
veri sinussa liikahti kenellekään kuulumaan, tähän hetkeen ja
iankaikkisuuteen saakka. Sinä kuulut minulle, sinä olet luotu minulle.
Älä koeta kierrellä.» — Ja sitten hampaiden välistä: »Sinulle täytyy
nähtävästi puhua suoraa kieltä.»

Birger seisoi aivan lähellä peloittavana kuin kuolleeksi otaksuttu
tulivuori. Hän ei koskenut Marjattaan, mutta hänen läheisyytensä koski,
ja Marjatan ruumis paloi halusta poistaa tuo välimatka, joka ei ollut
mikään välimatka.

Hänen äänensä oli kuitenkin jääkylmä:

»Luotu! Minä olin äsken luotu Rainerille. Minä olin kerran luotu
eräälle lukutoverille, kerran naamiaisissa eräälle laulajalle —
vain sen tähden, että minulla on verta suonissani.» — Aamupäivän
maidonmakeudesta ei ollut muistoakaan jäljellä. — »Maailmassa on
nähtävästi ylijäämä naisia, jonkinlainen vararahasto, joka on luotu
mahdollisimman käyttökelpoisesti kenelle hyvänsä. Kuka sanoo, ettei
huomenna tule joku ruotsalainen upseeri, joka väittää, että minä olen
luotu hänelle, ja etten minä niiaa ja sano ’kiitos’ hänellekin?»

Hän oli olevinaan rehellinen, mutta hänen ruumiinsa huusi, että hän
valehteli, että hän todellakin siitä hetkestä alkaen jo ammoin sitten,
jolloin Birger kerran valssissa oli varastanut häneltä heidän ainoan
syleilynsä, jonka Marjatta sittemmin niin turhaan toivoi ja pelkäsi
uusiutuvan, oli kuulunut hänelle.

»En minä pelkää noita toisia, joiden kanssa olen sinut nähnyt, enkä
niitä, joita olen itse luullut rakastaneeni. Voi olla, että sinä olet
se, joka on minulle määrätty.» — Oh, Marjattahan _tiesi_, että Birger
oli se. — »Mutta sano, eihän aina ole tällainen pyhäpäivä? eivätkö
ihmiset taas joskus tee entistä työtä? Ja emmekö mekin, sinä ja minä,
silloin taas ole entisiä ihmisiä ja katso taas asioita entisellä
tavalla?» Marjatta koetti kummallisen itsepäisesti pitää kiinni
jostakin, jota kuitenkin oli mahdoton enää pelastaa, mutta joka juuri
sentähden tuntui niin rakkaalta ja kallisarvoiselta.

Birger ei liikahtanut eikä vastannut. Hän katseli vain Marjattaa
poskeaan purren. Hän _tahtoi_ nyt saavuttaa päämääränsä ja hän ei
tahtonut, että Marjatta tulevina arkipäivinä väittäisi hänen voittaneen
_niillä_ keinoilla.

Marjatta tunsi tutun sikarinlemun, ja karkea sarka kutitti hänen
olkapäätään ohuen pitsin läpi. Birger kuljetti vain varovasti hänen
kultaista rannerengastaan edestakaisin kavenneella käsivarrella ja
odotti. Viimein hän sanoi hiljaa:

»Etkö tiedä, ettei rakkaudesta pidä puhua. Se on kuin uskonto.»

Marjatta ei ollut leppynyt, hänen vastauksensa oli ahdistettu, mutta
kipeän katkera.

»Uskonto! Mitä me tiedämme omasta ja toistemme uskonnosta. Kerran
luulin jo astuneeni ikiaikojen yhteisen uskon lohdulliseen helmaan,
mutta se oli hädän hetkellä, ja se hetki on nyt ohitse.» Hän valitti
kuin haavoittunut eläin. »Ja nyt on taivas taas sulkeutunut. Enkä
minä tahdo, että se, mille minä rakennan koko tulevaisuuteni, olisi
riippuvainen vain hermojeni oikuista.»

Miksi Birger kiusasi häntä noin? Marjatta työnsi ranteensa
kultarenkaalla leikkivään kämmeneen, ja pitkät sormet tarttuivat
lujasti saaliiseensa, mutta Birger taipui vain vielä lähemmäksi
kumartunutta päätä ja odotti. Hän aikoi antaa Marjatan kulkea
itsevalitsemansa tien päähän saakka. Hän vain odotti.

Ja Marjatan ajatus lamaantui. Jos Birger olisi puhunut, olisi hänellä
ollut tuhat vastausta valmiina. Hän olisi silloin saanut itsensäkin
vakuutetuksi. Mutta ei hän voinut todistaa mitään miehelle, joka vain
piti kiinni hänen ranteestaan ja odotti —

Äkkiä Marjatasta tuntui kaikki niin turhalta. Tuo äänetön odotus puhui
selvääkin selvempää kieltä: Sinun hetkesi lyö, Marjatta, jos ei nyt,
niin minuutin päästä, jos ei tänään, niin huomenna, ei sen tähden,
että minä, Birger Valli, niin tahdon, vaan sen tähden, että koko sinun
sydämesi sitä halajaa, sen tähden, että se on ollut määrätty aikojen
alusta.

Marjatan mielessä välähti, että ehkä tämä on se, mitä sanotaan
kohtaloksi, ja yli-inhimillinen jännitys laukesi. Niinhän oli määrätty,
eihän se hänestä riippunut. Kiitos, Jumala.

Mikä lepo ja ihanuus oli antaa vapaan kätensä hiipiä pitkin karkeaa
sotilastakkia ylös kaulalle ja painaa pakottava otsansa tuolle
olkapäälle, joka oli kutsunut sitä jo niin kauan.

Birgerin kädet sulkeutuivat hellävaroen Marjatan ympärille, ja hänenkin
sielunsa huoahti: Jumalan kiitos!

Mutta äänettömyys vaati vielä jotakin, ja Marjatta käänsi rohkeasti
päänsä ylöspäin uteliaana odottaen. Kivikova käsivarsi nosti hänet
maasta, toinen taittoi hänen päänsä taaksepäin, ahnaat huulet
sulkivat hehkuunsa hänen suunsa, ja suudelmia pureutui huumaten hänen
huulilleen, poskilleen, kaulalleen.

Oh, Marjatta ei pitänyt siitä. Ei noin saa suudella. Hän koetti
irtaantua, koetti jäykistyä, koetti puhua, mutta ei ehtinyt, ei
jaksanut ja kohta ei halunnutkaan.

Ei tämä ollut syreenejä ja satakielen laulua. Villi humala nousi
hänelle päähän. Tätähän, tätähän, tätähän Marjatta oli odottanut ja
toivottomana toivonut koko elämänsä. Tätä ajatuksetonta onnea, tätä
ehdotonta, pyörryttävää yksinkertaisuutta. Saada koskea, silittää,
suudella tuota poskea, saada upottaa sormensa tuohon tiheään,
liukkaaseen tukkaan ja pörröttää tuntemattomiin sen pikkumainen
järjestys, kuljettaa huuliansa pitkin korkeita kulmakarvoja, tunkea
kasvonsa lämpimän leuan alle. Oh! Olla ilman epäilyksiä ja vaatimuksia,
olla ilman itseään, olla Birgerin oma. Eikö hän ollut tätä odottanut,
ja eikö hän ollut aina tietänyt sen tulevan?

Birgerin silmät himmenivät hämmästyksestä. Oliko hän nyt saanut
Marjatan? Oliko se totta?

He seisoivat sylikkäin, suu suuta vastaan, ja koettivat uskoa tätä
käsittämätöntä — että he olivat Marjatta ja Birger, ja että heidän
rakkautensa oli niin peloittavan suuri. He eivät tunteneet toisiaan
eivätkä itseään.

Marjatta ei tiedä, ei mitenkään muista, mihin nuo minuutit lensivät.

Sitten Birgerin piti lähteä, vaikka Marjatta rukoili häneltä vielä
muutamia sekunteja. Marjatta pelkäsi sitä, mitä nyt seuraisi. Palaisiko
järki ja kaikki se entinen? Mahdotonta. Tämähän oli se suuri juhlapäivä.

Birger pysähtyi vielä ovensuuhun painaakseen silmäänsä unikuvan.
Marjatta ojensi yhä käsiään kasvot tukanrajaa myöten hehkuvina, suu
avoimena ja katse leiskuvan sinisenä.

Se oli hänen Marjattansa.

Birger muisti jotakin, otti pöydältä sormuksen ja painoi sen Marjatan
sormeen. Marjatta katseli korua onnellisesti hymyillen.

»Niinkö varma sinä olitkin jo aamulla? Minunhan olisi silloin pitänyt
kulkea sormus laukussani jo kymmenen vuotta.»

»Nyt olemme siis purjehtineet satamaan, kuten Greeta äsken toivotti.»
Birger ivasi omaa liikutustaan. Hänen olisi tehnyt mieli laskeutua
polvilleen ja suudella maata valkean, vapisevan jalan alla.

* * *

Marjatta hymyili vielä harjatessaan sekaista tukkaansa yölampun
valossa. Kädet vapisivat ja veri pisteli vielä poskissa. Hän hymyili
itselleen, Greetalle, joka oli tyhmä, Rainerille, joka oli ollut vain
käsite, ja koko maailmalle. Ei, ei hän nyt ollut purjehtinut satamaan,
päinvastoin.

Hän laski harjan syliinsä ja tuijotti tyhjyyteen. Hän läpikävi taas
äskeisen yllätyksen kaikki vaiheet. Miksi hän oli ensiksi valehdellut
itselleen ja Birgerille? Hänhän oli aina tarvinnut Birgeriä, ja oli kai
se rakkautta. Hän oli aina janonnut hänen hyväilyään, ja sekin oli kai
rakkautta. Miksi me etsimmekin nimiä kaikelle?

Hän heitti raskaan palmikkonsa olkapään yli ja kulki sängylleen.
Ohimennen hän siveli tuttuja kirjarivejä kevein käsin. Kerran taas
kai tulee hetki, jolloin hän tarvitsee niitä, ja mitä _se_ on? hetki,
jolloin hän kaipaa työtään ja tovereitaan, ja mitä sekin on? Häntä
puistatti.

Nauttien hän ojensi sitten väsymyksestä särkevät jäsenensä viileiden
lakanoiden väliin. Käännähti kiireesti sammuttamaan sähkön. Maire oli
tulossa. Äiti oli nähtävästi mennyt suoraan levolle.

Maire kuunteli hiljaa. Oliko Marjatta nukkuvinaan?

»Marjatta!»

Ei vastausta.

Hän riisuutui pimeässä, mutta hänen sydämensä oli liian täysi. Hän
hiipi Marjatan vuoteen luo ja löysi lettiä myöten hänen kasvonsa.
Hänellä oli varaa olla jalomielinen. Marjatta tunsi viileän, pienen
suudelman tulisella poskellaan.

»Etkö tänään ole onnellinen siitä, että olet tyttö?» hän kuiskasi.

Marjatta ei ollut tullut ajatelleeksi, mutta äkkiä oli hänen mielensä
tulvillaan lämmintä kiitollisuutta jostakin oudosta rikkaudesta, minkä
hän oli tänään löytänyt ja mille Maire oli antanut nimen.

Hän kietaisi nopeasti kätensä Mairen kaulaan.

»Olen, olen.» Mutta sitten hän työnsi tytön pois ja hymyili pimeässä.

Oliko hän todella tänään oppinut niin paljon ja unohtanut niin paljon?
Oliko saanut uuden vakaumuksen, uuden valheen, mille maailmansa rakensi?

Vai myönsikö hän itselleenkin saaneensa vain Birgerin, ja senkö tähden
hän veti lakanan silmilleen ja rukoili sielunsa Jumalaa, ettei Hän
koskaan avaisi hänen silmiään eikä koskaan antaisi pyhäpäivän loppua?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLI KERRAN NUORI TYTTÖ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.