Jumalten ja ihmisten suosikit : Romaani

By Elsa Soini

The Project Gutenberg eBook of Jumalten ja ihmisten suosikit
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jumalten ja ihmisten suosikit
        Romaani

Author: Elsa Soini


        
Release date: November 1, 2026 [eBook #79898]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79898

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT ***
language: Finnish




JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT

Romaani


Kirj.

ELSA SOINI





Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1926




SISÄLLYS:

  I. Hertta
 II. Isossa laivassa
III. Vieraalla maalla
 IV. Loppu tai oikeammin taas Hertta




He olivat noita tavallisia, ikäviä ihmisiä, nuo kaksi naista, noita,
joita tapaamme kadulla, kodeissa, juhlapaikoissa, joita Helsinki,
maailma on kukkuroillaan. Heistä kerromme joskus, että he ovat ostaneet
uuden hatun, saaneet uuden viran tai muuttaneet uuteen asuntoon, ja
panemme heidät sitten taas syrjään ensi kerraksi ryhtyäksemme puhumaan
muista yhtä ikävistä ihmisistä.

He, kas, eivät olleet rumat eivätkä kauniit, eivät erikoisen köyhät
eivätkä erikoisen rikkaat, eivät nuoret eivätkä vanhat, eivät hyvät
eivätkä pahat, ja he liikkuivat kuin kalat vedessä tässä joukossa,
jossa ihmiset ovat täpötäynnä vikoja, mutta ehdottomasti vailla
paheita, jossa ikuisesti tehdään erehdyksiä eikä koskaan syntiä,
jossa työskennellään aamusta iltaan eikä koskaan raadeta, missä
suunnattomasti nautitaan eikä koskaan huumaannuta, missä on rakkautta
eikä intohimoa, on surua eikä tuskaa, on vastenmielisyyttä eikä vihaa —
niin ainakin luullaan taikka arvellaan soveliaaksi luulla.

Ja nyt, kun me heidät kohtaamme, he olivat jo valmiit, puhdistetut,
keitetyt, nimilapuilla varustetut ja hyllylle asetetut talvea
odottamaan.

Mutta vaikka kaikki luulivat, että heidät oli säilytetty kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan käymistä vastaan, ilman- ja bakteerinpitävästi
suljettu ja tarkoin tartunnasta varjeltu, joutuivat he sittenkin
joskus käymistilaan — minkä sille voi — kaikessa salaisuudessa. Mistä
me ylipäänsä tiedämme, montako käynyttä purkkia yhteiskunnan hyllyllä
seisoo — kaikki eivät säry, eikä kaikilla maistajilla ole suu niin
hieno, että sen voisivat mausta päättää.

Kas, kerran nuo kaksi, Hertta ja Aino, saivat odottamatta kummallisen
päähänpiston lähteä maailmaa katsomaan. Hiljainen, tumma tyttö sai sen
ensiksi — syvässä vedessähän kuulemma suurimmat kalat kutevatkin — ja
hän kai sitten houkutteli iloisen vaaleaverikönkin pois siltä kaidalta
tieltä, jota hän oli luotu tallaamaan.

Eihän tuokaan ollut syntiä kuitenkaan. Se oli vain hieman epätavallista
ja odottamatonta. Sitä ihmeteltiin, ymmärrättehän.

Ja matkallaan he kai kokivat kaikenlaista. Ja kaikki — ne harvat, jotka
jotakin aavistivat — syyttivät tuota matkaa.

Kuka sentään tietää. Kaksi tavallista, ikävää ihmistä voi _kenties_
elää elämäänsä kotonakin.

Joka tapauksessa he palasivat matkaltaan, nuo tytöt, ja alkoivat taas
elää samaa ikävää elämää kuka mitenkin. Minkä he sille saattoivat, ja
minkä me sille saatamme. Voimme vain katsella heitä, seurata heitä,
joskus hymyillä heille ja joskus sääliä heitä — ellemme sitä ennen jo
monta kertaa lopen kyllästy heihin, kun he eivät mitään merkillistä
koskaan tee.

Eiväthän he juuri kiinnosta vieraita. Kuka meistä, jumala paratkoon,
sitä tekisi. Mutta olivathan he ihmisiä sentään, ja ainakin toista,
tuota vaaleata, kiinnosti hänen toverinsa, koska hän joskus silloin
tällöin merkitsi muistiin jotakin, kuluttaakseen aikaansa arvattavasti,
en usko hänen julkisuutta ajatelleen — tai kukapa tietää.






I

HERTTA




1.


Armolahjoja! Minulle on sanottu tai oikeammin minusta on sanottu,
että otan vastaan armolahjoja, on ihmetelty, että viitsin elää Hertan
armoilla.

Pyh, niinkuin tuo olisi mikään lahja taikka armo, niinkuin Hertta ei
tietäisi saavansa täyden maksun lahjoistaan.

Raha ei merkitse hänelle mitään, ja hän tarvitsee minua, hän tarvitsee
seuraani, terveyttäni ja pintapuolista tyytyväisyyttäni, jota hän
nimittää idioottimaiseksi. Oikeastaan hän tarvitsee tahdikkuuttani ja
loukkaamispelkoanikin, vaikka hän aina terävästi niitä arvosteleekin.

Hän antaa minulle osan osakehuoneistostaan halvalla hinnalla, kutsuu
minut huvimatkoilleen ja teatteriin ja tuo tuliaisiksi silkkisukkia ja
korvarenkaita. Olemme siis kuitit.

Ehkä hän pitää minusta, ainakin hän arvelee minun sopivan hänelle, ja
sehän onkin pääasia.

Minäkin pidän hänestä. Oikeastaan sanoisin pitäväni hänestä hirveän
paljon — ja epäitsekkäästi, ellen jo aikoja sitten olisi vapautunut
kouluajan tunteilemisesta.

Ja riippuvainen hänestä en ole.

Minun palkallani eläisi kuka hyvänsä, ehkä tekisi hieman harvemmin
opintomatkoja ja ostaisi hieman halvempia vaatteita ja hieman vähemmän
kirjoja, mutta eläisi kuitenkin — hyvin ja hauskasti.

Hertta on salaperäinen. Osh, kaikkihan ihmiset ovat salaperäisiä. Kuka
meistä nykyaikaisista kulkee kuin täytetty ristisana-arvoitus elämänsä
halki? Mutta useimmat ihmiset osaavat peittää salaperäisyytensä
paremmin kuin Hertta. Tavallisten ihmisten arvoitus on kirjoitettu
näkymättömällä musteella, ja sen ilmitulemiseen tarvitaan kaiken
maailman syövyttävät nesteet ja prosessit, ennenkuin päästään
arvaamistyöhön käsiksikään.

Hertta koketeeraa salaperäisyydellään, sanovat ne monet, jotka eivät
pidä hänestä, mutta se on heti vale. Oikeammin sanoen hän välittää niin
vähän ihmisten mielipiteistä, ettei viitsi vaivautua teeskentelemään.

Hän vilahduttelee kuin majakka sisäistä lamppuaan. Sen väriä en edes
minä ole aikaisemmin, kolmen vuoden aikana, ehtinyt nähdä, mutta hänen
lähellään ollen tiedän, ettei siitä säteile kylmää sähkövaloa, vaan
jotakin, joka lämmittää ja — kenties polttaakin.

Tämähän kuuluu aika kiintoisalta ja syvämietteiseltä, ja Hertta on
kuitenkin vain tavallinen piirustuksenopettaja, muutamia tunteja
jossakin koulussa, joka meni Ateneumiin, siksi että peri rahaa eikä
viitsinyt tehdä muutakaan. Tuollaista taiteellisuutta, tiedättehän,
joka on taiteellisuutta eikä taidetta, kyvykkyyttä, ymmärrättehän,
väriaistia, viivoja, pikantteriaa, keikailua.

Lahjakas! Ihmiset ovat sanoneet minulle, ettei hän ole lahjakas, että
hän on hieman hidas ja jotenkin tajuamaton, vailla uteliaisuutta,
ymmärrättehän.

Tietysti he erehtyvät, sillä kaikki naiset ovat lahjakkaita oikealla
alallaan.

Minua esimerkiksi pidetään lahjakkaana. Ylpeilen siitä, mutta
sisimmässäni tiedän, että olen synnynnäinen vanhapiika ja sitten pantu
vanhanpiian ihanteellisimpaan asemaan — pedagogiksi. Hätäkö minun
siis on olla lahjakas, oikea ihminen oikeassa paikassa. Olisipa minut
naitettu kaksikymmenvuotiaana neljäntuhannen kuukausipalkalle, niin
koit söisivät mieheni frakkihousut, toukat mässäisivät kinkuissani ja
lapseni tappelisivat hillolusikoilla murtuneen vahakangaspöytäliinan
ääressä.

Ja Hertta! Saisipa hän tanssia samettimatolla, jasmiinintuoksussa,
helmien helinässä ja suihkukaivon silmässä kuumeenkosteana, itämaisena
yönä pashansa mantelisilmien syöttinä — olisi hän enemmän kuin
lahjakas, hän olisi nero.

Tuo tuossa oli tietysti kaunista kuvakieltä, kuka sitä uskoisikaan,
sillä itse asiassa Hertta ei voi mitään mustille silmilleen ja
verenpunaisille huulilleen. Oikeastaan hän on ilmetty arvokkuus,
hidas ja laiska kissa, häikäilemätön ja häijy sulaa laiskuuttaan
eikä nimeksikään kiemaileva. Hän päinvastoin vetäytyy pois miehistä,
vetäytyy ja vetää perässään — silmäkulmansa valkoisella väikkeellä,
käyntinsä keinunnalla ja äänensä himmeällä värittömyydellä.

Niin, hän ei ollut utelias kenenkään muun kuin itsensä suhteen.
Minulla oli tunne, että hän sekä kunnioitti ja pelkäsi että häpesi
itseään, vaikk'ei hän kunnioittanut, pelännyt eikä hävennyt ketään
muuta. Minä puolestani taas myöskin kunnioitin häntä, sillä tuollainen
välinpitämättömyys herättää aina heikoissa sieluissa kunnioitusta.

Heikoissa sieluissa! Älkää sanoko kellekään, mutta minä tiedän, etten
kykenisi pitämään kättäni kytevillä hiilillä minkään _asian_ takia maan
ja taivaan välillä, taikka pysymään totuudessa, jos valehteleminen
olisi vaaratonta ja edullista. Ikävä juttu! Hertta oli toista maata.

Hertta! Mielellänihän minä hänen seurassaan aina olin, sen arvannette.
Lämmittelin kuin kulkuri vieraalla valkealla. Tarkemmin ajatellen ehkä
sittenkin olisin ollut yhtä mielelläni hänen seurassaan, vaikka minulla
ei olisi ollutkaan mitään maallista etua hänestä. Hän huvitti ja
ikäänkuin kannatti minua ja antoi aika hyvän sielullisen taustan, josta
oli helppo kohota.

Ruma piirre, mutta tosi. Onhan meillä kullakin oma kunnianhimomme
ja päämäärämme, jonka mukaan valitsemme ystävämme — lukuunottamatta
niitä, jotka valitsevat meidät. No niin, minun päämääräni, yksi niistä,
minulla onnettomallahan oli niitä koko tusina, oli suoriutua kaikesta.
Ei raskaasti, raatamalla, hampaat irvissä, suonet katkeamaisillaan —
vaan noin: hopsis vain! eihän tuo ollut oja eikä mikään! hymysuin,
vaikka olisin hypännyt suoraan nokkosiin. Ja sitäpaitsi tahdoin, että
ihmiset pitäisivät minusta, sanoisivat minun ilahduttavan heitä. Sangen
vaatimatonta, eikö totta?




2.


Ja sitten eräänä kauniina päivänä, kuten sanotaan, vaikka totta puhuen
päivä olikin kaunis, mikäli sitä enää saattoi arvostella, sillä kello
taisi lähennellä jo seitsemää, ja vuosi oli vasta helmikuun tienoissa
— minä istuin lepokodin kahvihuoneessa miettien, kuinka pääsisin
pakenemaan.

Hertta ei tietenkään istunut siellä, junkkari, hän sanoi ettei
viitsinyt, muulloinkaan viitsinyt, vaikka kahvihuoneessa istuminen
kuuluikin rituaaliin.

Hän oli sitäpaitsi sanonut, ettei hän välitä koko päivällisestä: »...
mene tiehesi siitä tuijottamasta!» Siitä oli syntynyt kohtaus, sillä
hän oli hermostunut, ja silloin ympäristö sai sen tuntea nahassaan.

Hän oli saanut viisumin, soitettiin eilen kaupungista. Oli kuin hän
olisi kertonut matkustavansa Suursaareen. Petsamoon, Parisiin, vaikkapa
Egyptiinkin matkustetaan — ei Amerikkaan. Mutta Hertta matkusti
tietysti juuri Amerikkaan, tarkemmin sanoen aluksi New Yorkiin,
opintomatkalle.

Hän oli ollut levoton, hän oli tarvinnut lepoa, hän oli mennyt
lepokotiin ja nyt tilannut minutkin sinne kahdeksi lupapäiväkseni —
luultavasti paiskatakseen tämän kenraaliyllätyksensä mahdollisimman
tuoreena nenäni eteen.

Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa minut mukaansa, enkä minä tahtonut tulla
— en ikinä, niin kauan kuin tuo virkakin vielä oli ratkaisematon. Ja
ruveta siitä keskustelemaan näin yhtäkkiä, ja päivälliskellokin oli jo
soinut.

Hertta ei huolinut päivälliskellosta. Inhoittavia, ikäviä
ihmisiä kaikki tyynni. »Yksi uneton, toinen ruokahaluton, kolmas
sydänvikainen...»

»Hertta! Sairaita raukkoja!»

»Sairaudesta ei saa tehdä teatterikappaletta. Mene sinä sinne
liehakoimaan heidän helmasyntejään, mene!»

»Niin menenkin.»

»Mutta kuule, Amerikasta saisit silkkiä noiden kummitusten sijaan.»

»Ne on Signe-täti itse virkannut.» Sujahdutin nopeasti hameen
hyveellisen madapolaamipaitani päälle. »Ja hän pahastuisi, ellen niitä
käyttäisi.»

»Kuinka voi viisas ihminen olla noin lapsellinen! Usko minua, on
aivan turhanpäiväistä kiemuroida ja väistellä ja hellitellä muiden
ihmisten mielialoja. Kaikki vain nauravat sinulle. Aivan kuin siinä
leikissä lapsena, jossa piti kulkea sidotuin silmin kaikenlaisten
särkyvien purkkien ja kristallimaljakoiden ylitse, ja muut seisoivat
vieressä nauraen sinun sätkytyksillesi väistellessäsi poissiirrettyjä
kristalleja. Eivät nykyajan ihmiset ole niin herkkätunteisia, että
heitä tarvitsisi kohdella kuin kristalleja. Astu päälle vaan.»

Niin hän saarnasi — olihan hän oikeassa — ja jäi, otti appelsiinin
käteensä. Hän pelkää lihoavansa. Ja minä menin ja istuin siis tällä
hetkellä sulatellen patapaistia makaronilaatikon kera tuossa mukavassa
sohvannurkassani.

Oikeastaan minun on hirvittävän hyvä olla, tiedättehän, noin, että iho
nauttii märästäkin paidasta, että lihakset nauttivat särkemisestä ja
silmät paisuneista luomistaan — siksi että se on uutta, ja siksi että
terve ruumis tietää sietävänsä kaiken tuon ja nauttii voimastaan.

Sitäpaitsi nautin äskeisestä kauneudestakin. Tulin aamulla, ja olin
jo ehtinyt hiihtää pitkän matkan. Kun silmäni suljin, näin edessäni
äskeisen lumiaavikon opaalihohteen ja sen takana kaukaa häämöttävän
mustan harjan, joka kantoi kärjillään pyöreätä, keltaista kerää. Ja
aidat piirsivät säröjään jalokiven pintaan, katkaisivat suksien tahdin
ja päästivät ne vihdoin taas juoksemaan tasaisesti vastasilitettyä,
ladutonta aavikkoa alas siniselle niitylle ja ylös oranssimäelle
kirkkautta kohden. Ah! Minä kohautin leukaani, hengähdin, ja muisto oli
vielä niin virkeä, että sieraimeni levisivät.

Nautin — ja samalla otin osaa keskusteluun — kuuntelemalla.

Johtajatar seisoi pannunsa vieressä ja täytti tarjoutuvat aukot
kupeissa ja keskustelussa.

»No, nythän me saamme taas uuden vieraan — herran.» Johtajattaren ääni
kuului selvästi joka pöytään.

Urheilupukuisen lepokotileijonan kulmakarvat kohosivat levottomasti.
Hän oli liian vanha vakavampaan kilpailuun, eikä hänen tällä hetkellä
kannattanut muuttaakaan. Hänen aivoissaan kummitteli valkopaitainen
nuorukainen, laiha, tyhmä ja viehättävä.

»Maisteri Orrenmaa tulee iltajunassa.»

Leijona käännähti keventyneenä ihailijattariensa puoleen. Tuonhan he
olivat kuulleet jo toissa päivänä. Orrenmaa oli vanha tuttu, mukava
mies, samaa ikäluokkaa.

Harmaakiharainen, vaaleansinisilmäinen, valkohuivinen tohtorinna lähti
lainehtimaan salin poikki ja sovitti laskosröykkiönsä vieressäni
olevaan leveään keinutuoliin, jonka ymmärsin häntä odotelleenkin.

Tohtorinna oli viihtyisä ja epäkiintoisan lempeä. Hän tarttui hiljaa
työhönsä ja käänsi raskaasti alaruumistaan voidakseen mukavammin
puhua kanssani. Hän ei tahtonut vielä poistua. Hän ei tahtonut olla
yksipuolinen. Hän istui mielellään aina jonkin hetken salongissa
seurailtoina, sillä hän rakasti nuorisoa ja uskoi siitä hyvää — aivan
päinvastoin kuin muut hänen ikäisensä tai tämä nuoriso itse.

Vanhus puheli mieliharrastuksistaan. Hän kuului moneen yhdistykseen,
johtokuntaan ja ompeluseuraan, mutta hänen terveytensä oli ruvennut
horjumaan, ja hän koetti nyt hienotunteisesti käännyttää minua, josta
hän, ihme ja kumma, piti, tarttumaan auran kurkeen hänen jälkeensä.

»Teillähän on kaikki iltapäivät. Ellillä» — hänen tyttärensä ja minun
koulutoverini — »on lapsensa, ja nykyään ne nähtävästi vaativat äidin
elämän kokonaan, näettehän, ne nykyajan palvelijat...» puolusteli
yhdeksän lapsen äiti kaksilapsista tytärtään. »Mutta te, joka omin
käsin ohjaatte joka päivä vieraiden lasten herkkiä sieluja, te
varmaankin mielellänne seuraisitte niiden ruumiillista kehitystä
ensimmäisinä ikävuosina. Se olisi vain niinkuin täydennystä. Me
vuorottelemme aina joka...»

Minä tiesin, ettei vanha rouva ollut koskaan elämässään päästänyt
suustaan ainoatakaan lausetta, jota ei voisi painattaa hänen
muistokirjoitukseensa. Luodessani salavihkaa silmäyksen ohuen suuviivan
vielä niin valoisaan hymyyn uskoin, etteivät hänen ajatustensakaan urat
olleet koskaan olleet hänen sanojansa hämärämmät.

»Ei minulla ole oikeata innostusta.»

»Se syttyy työn kuluessa, kyllä se syttyy. Sentähdenhän me naiset
olemme taistelleet itsellemme opin ja vapauden valon, että me
käyttäisimme sen hedelmiä maamme hyväksi. Teidän työnne on jo sinänsä
jaloa kylvöä...»

Varjelkoon, päähänpänttäämistä se oli!

Ei, hän ei teeskennellyt! Hän puhui lämmöllä ja hartaasti. Hän oikein
yritti parhaansa pelastaakseen tämän masentuneen sielupahasen oman
ihanan, valkean viirinsä alle.

»Minä olen jonkinlainen leipäpappi», yritin pyytää anteeksi, ja vanha
rouva nauroi kuin hyvällekin sukkeluudelle.

»Te olette kiltti ja viisas pikku tyttö. Teidänkaltaisianne me
juuri tarvitsemmekin, kun rivit harvenevat. Ajatelkaa vain asiaa.»
Hän taputti kättäni, nyökkäsi ystävällisesti muille vieraille ja
vetäytyi sitten omaan huoneeseensa, missä tiesin hänen vapisevin käsin
tyhjentävän pienen pulverin, joka monien yhdistyksien ohella oli tullut
hänen elämänsä tärkeimmäksi sisällöksi.

Lysti tietää, mitä meidän polvi kaataa kurkkuunsa neljänkymmenen
vuoden kuluttua, ja missä suhteessa me silloin olemme vanhanaikaiset.
Mutta kadehtia minun täytyi tuota polvea, jonka oli sallittu ajaa
kaikenlaisia jaloja pyrintöjä, ja jonka oli sallittu peittelemättä
niistä kertoakin. En käsitä, kuinka kummassa he voivat olla niin hyviä,
kokoontua yhdistyksiin, pitää esitelmiä, auttaa köyhiä — muuten kuin
vain päästäkseen kerjäläisestä — ja olla monta yhdessä hyvät. Minä en
vain ikinä kehtaisi.

* * *

Sen sanoin Hertallekin, joka oli äänettömästi nyökäten seuralle
asettanut irrallaan ajelehtivan taburetin taakseni häiriten siten tämän
mahdottoman huoneen kalustuksen salaperäisiä lakeja.

»Neiti Manner jäi ilman päivällistä.»

»Ei maistunut.»

Neuvoksetar räpytteli levottomia, pieniä silmiään. Häntä harmitti lyhyt
vastaus.

»Jaa, jaa, muutamien elämä on mukavaa. Tuollaisessa 'omassa kodissa'
tottuu seuraamaan omia halujaan. Eipä auta meidän emäntien sanoa, ettei
maistu, kun perhe istahtaa pöydän ääreen.»

»Miksi ei?»

»Siksi, että silloin sanoisivat lapsetkin, ettei maistu, kun on
silakkalaatikkoa, ja mies tulisi syömään milloin vain, ja keittäjätär
muuttaisi kesken kuukautta.»

»Saahan aina toisen.»

»Älä nyt, Hertta, kuuletko, että itsekään uskaltaisit kotona tulla
syömään puoli kuudelta, jos Hilja on valmistanut päivällisen kello
viideksi?»

»En ikinä.»

Emäntä Ollilaa huvitti Hertan mutkaton peräytyminen. Hän pysähtyi
ohimennessään:

»Tuollaisessa uudenaikaisessa 'kodissa' taitaakin vallita oikea
järjestys.»

»Se on paratiisi. Meiltä ei puutu yhtään mitään. Meillä on
heinälaatikko, pesupussi, vintti ja kellari ja kaktus, joka kuulemma
kukkii kesällä.»

»Entä mies?» Tohtori oli paikan kyynikko.

»Ystävättäreni tarkoittaa Eedeniä ennen käärmeen tuloa», Hertta
huomautti.

»Meidän on oikea tulevaisuuden koti, joka tarjoaa kaikki edut eikä
mitään varjopuolia. Ei ikuisia siteitä, ei riippuvaisuutta, ei
hysteriaa, ei sairautta.»

»Eikä lapsia.»

»Jahka minä saan vakinaisen viran...»

»Niin kyllä niitäkin ilmestyy.»

On asioita, joita sanotaan tyttöjen kesken, mutta joista ei saa luoda
vitsejä. Koetin kuitenkin puhua kohteliaasti:

»Lastenlinnasta saan millaisen enkelin hyvänsä.»

»Niin, kyllähän tuo elämä on mukavampaa.» Terävänenäinen,
kuoppaposkinen, lattajalkainen, lepäämässä oleva äiti puhui katkeralla
äänellä. »Kyllähän me entisetkin äidit olisimme mieluummin ottaneet
lapsemme vuoden vanhoina.»

»Ettepä olisikaan, ette ainoatakaan heistä.» Hertta katseli kulunutta
äitiä suoraan silmiin. Tämä hämmästyi hieman ja katsahti ympärilleen
apua anoen.

»Kasvattilapsista on vähemmän huolta», nyökkäili neuvoksetar. »Jos ne
tekevät mitä pahaa tahansa, syytetään heti perinnöllistä taipumusta ja
lähetetään takaisin.»

Emäntä huokasi:

»Niin, niin, omiemme pahat teot... se on paljon raskaampaa.»

Väsynyt äiti oli vihdoin päässyt langanpäästä kiinni:

»Ovat ne hyviä, ne omat. Eikä nainen muuta kuin äitinä...» Hän oli
tottumaton puhumaan näin abstraktisista asioista eikä löytänyt sanoja.

Neuvoksetar oli liukkaampi:

»Äidintunnetta ei kaikille annetakaan.»

»Jumalan kiitos! Mitä me vanhatpiiat muuten tekisimmekään.» Minä en
siedä sentimentaalisuutta.

»Menisitte naimisiin ettekä eläisi miesten paikoilla ja palkoilla ja
tuhlaisi leiviskäänne.»

»Mutta mitäs tohtori tekisi, jos olisi nainen eikä kukaan kosisi?»

»'Ainahan sitä miehen saa, kun vähän itsekin haalii', sanoi meidän
keittäjätär.» Neuvoksetar tarttui ompelukseensa, ja kalpean äidin
kasvot riemastuivat. Kuinka paljon korkeammalla hän olikaan noita
suoraselkäisiä, hyvinpuettuja tyttöjä!

»Ja isän lapselleen saa vieläkin helpommin, siihen _minä_ luotan.»
Hertta virkkoi sen vakavana kuin kinkereillä.

Emäntä Ollila rypisti kulmiaan.

»Ei saa laskea tuollaista leikkiä, neiti hyvä.»

»Minä en koskaan laske leikkiä.»

Siinä taas oltiin — Hertta ei kyennyt laskemaan leikkiä. Hänenkin
kulmakarvojensa väliin piirtyi vako, mutta muuten kasvot olivat
ilmeettömät. Hän jäi rauhallisesti odottamaan jatkoa. Syntyi
kiusallinen äänettömyys. Minä tiesin, ettei nyt ollut hyvä käydä tähän
kysymykseen käsiksi, ja tiesin myöskin, että Hertta ärtyisi, jos minä
rupeaisin puhumaan muusta.

Hertta, hänen oli hyvä: Hänellä ei ollut käsityötä, ja kuitenkin hän
hallitsi käsiään, hänellä ei ollut kirjaa ja kuitenkin hän lepuutti
katsettaan, hän ei puhunut, ja kuitenkin hän häiritsi. Hänen toinen
kätensä silitteli sormenpäillään tuolini käsinojaa, ja hänen silmänsä
siirtyivät niin hävyttömän välinpitämättömästi kasvoista kasvoihin,
että ympärillemme vähitellen muodostui tyhjä tila. Hän ei aikonut
huvittaa seuraa, ja hän näytti sen.

* * *

Äkkiä säpsähdin, hän oli tarttunut käteeni ja puristi sitä
sormenpäillään: »Nyt hän tulee!» kuiskasi hän. Mitä hän tarkoitti?

Todellakin — kulkusten kilinää, hiekan kiljahdus jalaksen alla, ajajan
»soh, soh».

Johtajatar ilmestyi huoneensa ovelle huolestuneena. Teehän ei vielä
läheskään ollut valmis. Rusko oli ollut nopea tänään. Mutta sitten hän
pää tervetuliaiskumarassa kiiruhti ovelle.

Seura asettui luontevampiin asentoihin. Tytöt painoivat päänsä
lähemmäksi korttejaan takapöydässä, rouvat hakivat silmiään, ja vanhat
herrat kohottivat sanomalehtensä ylemmäksi.

Orrenmaa, mietin minä, en koskaan ole kuullut sitä nimeä, joskus ehkä
lukenut tai kuullut puhuttavan. Merkillistä! Joku uusi tietenkin.
Mutta tuo matka! Ja meidän paratiisimme! Sillä se oli ollut paratiisi,
ei mikään vastike, vaan oikea paratiisi. Sanoinko jo alussa, että
olen romantikko — ainakin aioin varoittaa teitä edeltäkäsin? Kylmät
ihastuksen väreet karmivat selkäpiitäni, niin pian kuin vainuan jotakin
romanttista. Tyhmää, mutta totta.

Kesti kauan, ennenkuin vieras tuli. Vilkas seurustelu ehti taas
herpautua ja Hertta päästää ranteeni. Hän risti kätensä polvellaan ja
rupesi kertomaan minulle kokemuksiaan viisumi-jahdiltaan. Hänen sanansa
vääntyivät hauskasti, ja minä nauroin enkä ollut huomaavinani, että
iho hänen nenänsä selällä pingoittui valkoiseksi ja että hän räpytteli
tavattoman tiheästi silmiään.

Johtajatar kuljetti vierasta pöydästä pöytään ja esitteli — talon tapa.

Pitkä, keskivärinen, pehmeäkätinen herrasmies, jolla oli kumajava ääni
ja kulmikas kumarrus, puristi kättä toisensa jälkeen. Toisiinsa jo
aikoja sitten kyllästynyt seura upotti vieraan itseensä kuin kihokki
kärpäsen eikä tahtonut päästää etenemään viimeiseen ryhmään saakka.

Oletteko koskaan joutuneet seuraan, jossa on jotakin ilmassa?
Sähkövalot palavat kuten tavallisesti, keskustelun hyrrä kieppuu
ja kierii, tytöt nauraa kikattavat, sikarintuhka putoaa valkoisena
kömpelöihin savikuppeihin, ja yht'äkkiä, ennenkuin aavistattekaan,
kaikki tämä on niin olematonta, vain kehystä jonkin asian ympärillä.

Tavallinen lepokoti-ilta, tavalliset ihmiset, tavalliset suhteet, ja
äkkiä kohdistuu valkokupuisen lampun valo kuin valonheittäjä suoraan
kahteen ihmiseen.

Vieraan katse sivuutti minut tervehdittäessä ja suuntautui Herttaan,
joka hienona ja komeana kuin prinsessa seisoi tuolini vieressä. Ja
Hertta, jonka tumma katse tavallisesti iskeytyi häikäilemättömästi
suoraan ihmisiin, siristi hieman silmiään, ja pieni ryppy syveni hänen
kulmakarvojensa välissä, kun johtajatar esitteli:

»Maisteri Orrenmaa — neiti Manner. Tai taidattekin olla vanhat
tutut niiltä ajoilta, jolloin maisteri oli kansanopistonjohtajana
Rantavuorella?»

»Kyllä minä Hertta-neidin muistan, mikä sitten lienee minun osani?»

Jolloin Hertta avasi silmänsä pyöreiksi vastatessaan:

»Siitä on kulunut hirveän monta vuotta», ja käänsi päänsä taas
profiiliin.

Sehän ei ollut erikoista.

Mutta heidän välillään oli sittenkin jotakin. Sen aavisti siitä
tavasta, jolla he _eivät_ puhutelleet toisiaan, ja siitä, miten vieraan
silmät vahtivat Herttaa.

Keskustelu oli tietysti taas vilkastunut. Pöydissä juteltiin,
juteltiin, kiisteltiin, kiljuttiin kimeästi, kuten aina piirin ollessa
liian suuren. Polkkatukista, vaaleista, ylioppilastutkinnosta,
tanssimisesta.

»Mistä tämä loistoseurustelu nyt johtuu?» kuiskasin tohtorille.

Tohtori muikisteli kankeita leukalihaksiaan ja levitti kätensä kuin
juutalainen:

»Katsokaa tuota uutta maisteria. Hänellä on mielipiteitä? Eikö totta,
maisteri Orrenmaa?» Vieras oli heti höristänyt korviaan ja sitten
siirtynyt meidän luoksemme. »Eikö totta, että teillä on mielipiteitä,
oikein kunnollisia, lämpimiä mielipiteitä? Harvinaista! Niinkuin meillä
muilla on progressiivisesta veroasteikosta tai kieltolaista.»

Tohtori puhui ivallisen hyväntahtoisesti. Orrenmaa ei ilmeisesti
pitänyt siitä.

»Minähän olen maalaisserkku, ja maalla säilyy kuin kivihiilessä
kaikenlaista vanhaa, mielipiteitäkin.»

»Ja loistohuoneistoja ja uskollisia palvelijoita ja suurmiehiä ja
kipsikuvia ja fiikuksia ja juhlapuhujia ja...»

Orrenmaa, joka vieläkin seisoi edessämme, tarttui tuolin selkään kuin
kateederiin.

»So, so, ei maallakaan aina ehditä tuhlata aikaa mielipiteisiin.
Isänmaanrakkaus saatiin sielläkin todistaa ase kädessä, ja henkinen
energia on jo sielläkin ja juuri siellä käytettävä työhön eikä
innostukseen.»

»Mieshän on täysi höynä», välähti mieleeni, ja minä nautin julmasti
tuosta kouluaikaisesta määritelmästä, joka usein myöhemminkin tuntui
iskevän naulan päähän.

Mutta sittenkään en kyennyt vähäksymään tuota miestä. Hän oli
vaikuttava ja hän oli luultavasti aivan erikoisesti halukas
vaikuttamaan juuri tänä iltana. Hän oli juhlapuhuja — vanha kettu.
Hänellä oli ääni, matala, kantava ääni, ja puhuvat liikkeet ja hyvin
valitut sanat. Hän esiintyi esiintymistään.

Joskus hän ikäänkuin säikkyi jotakin sattuvaa sanaa, imeytyi siihen,
jatkoi pari tahtia samassa äänilajissa, kunnes taas heittäytyi uudelle
uralle. Hän oli ryhmän, monen ryhmän keskipiste. Leijona oli vetänyt
tuolinsa irralleen omasta pöydästään ja sekundeerasi huvitettuna.

Minä pidin siitä levottomasta tavasta, jolla hän seurasi keskustelun
heiluvaa pendeliä, mutta en pitänyt siitä, että hän omienkin sanojensa
jälkeen salavihkaa tarkkasi ympäristöään.

Tunsiko Hertta jotakin, Hertta, joka istui silmät puoliummessa, kädet
ristissä polvellaan ja kulmakarvat hieman kohotettuina syrjässä,
ja näytti olevan ehdottomasti, kylmästi ja kriitillisesti kaiken
ulkopuolella?

Tunsi toki. Se häiritsi hänen ääntään, kun hänet vihdoin oli pakotettu
puhumaan.

Maisteri oli kääntänyt tuolinsa Hertan eteen ja katseli häntä nyt
peloittavan intiimisti.

»Ehkä hän on höynä, mutta hän ei ainakaan välitä mistään.» Se oli minun
suurin, kadehtiva tunnustukseni kanssaihmiselleni.

Hertan matkahommat ovat tunnetut. Mies sanoi nimittäin:

»Entä mitä me sitten teemme, me, jotka jäämme tänne?»

Oliko maailmassa muuta kuin tuo kysymys? Oli, oli toinen kysymys:

»Mitä tekivät kaikki ne ihmiset, jotka jäivät kaikkiin niihin
paikkoihin, joista te olette lähtenyt?»

»Seisoivat asemilla syreenejä kädessään ja lauloivat 'Jos sydän sulla
puhdas on'.»

»Sehän sopisi nytkin mainiosti.»

»Ei, ero on lähdöilläkin.» Maisteri tarttui kepeään tuoliin ja istahti
Hertan eteen. »Kas, minä, tiedättehän, heittäydyn ympäristööni kuin
vieteripatjalle. Kun poistun, ei jää merkkiäkään jäljelle.»

»Entä minä?» Hertta hymyili tyynesti, eikä hän muuta olisi voinutkaan
tässä seurassa, joka kuunteli niin uteliaana.

»Te...», pitkä, tahallinen taidepaussi, »te kaivaudutte kuin pora
graniittiin. Teidän jälkiänne ei hävitetä muulla kuin dynamiitilla.»

Hertan katse vetosi minun apuuni. Oli kuin hän olisi ollut väsynyt.

»Te olettekin kai oikeita ihmisiä kumpikin. Minä vaivun ympäristööni
kuin suohon ja nousen siitä hirveän... aivan samanvärisenä kuin sekin.»

»Mutakylvyt ovat terveelliset, paljon terveellisemmät kuin kaiken
maailman dynamiittikokeet.» Hertta selviytyi aina, niin pian kuin hän
voi sanoa paradokseja.

Ja sitten hän oli lopullisesti vaiti.

* * *

Tuona iltana soitettiin paljon. Ensiksi lepokotileijona soitti oikein
sievästi viulua. Hän soitti joka ilta Händelin Largon ja Mustalaiseks
olen syntynyt, ja neiti Tallberg lauloi hyvin ja kimeästi Har du en
vän, ja jos hirveästi kiusattiin vielä Hvis du har varme tanker,
ja muuan neiti, joka ei koskaan sanonut mitään, soitti mitä vain
pyydettiin, ja soitti hyvin, ja lopuksi suostui kaikkien ihmeeksi uusi
vieraskin soittamaan.

Leijona hänet sinne houkutteli, ja hän sovitti pitkät jalkansa
flyygelin alle ja löi pari vahvaa akordia.

Mutta hän olikin taituri, tuo maisteri. Hän melskasi vallattomasti, hän
paineli pehmeästi, ja koko ajan juoksi keskustelun lanka hänen olkansa
ylitse muuhun joukkoon. Hän siirtyi melodiasta melodiaan, muunteli,
lyhenteli, mutta oli kuin hänen sielunsa olisi ollut aivan irrallaan
sormien juoksutuksista ja huulten liikkeestä ahdistaen itsepintaisesti
Herttaa.

Hertta oli kiusaantuneen näköinen kurottautuessaan ottamaan pöydältä
kuvalehteä ja syventyessään siihen alleviivatun epäkohteliaasti. Ja
vieras kumartui lähemmäksi näppäimiä aloittaen uutta säveltä.

Missä olen ennen kuullut tuon vanhan valssin? En tiedä, itse en soita,
mutta Hertta kai — tietysti Hertta, ja aivan äskettäinkin.

Sävelet tippuivat leppeinä ja sointuvina ja tunteellisina, oikein kuin
ensimmäisen nuoruutemme tanssiaisissa — kauan, kauan, kunnes yleisö
kyllästyi. Nuorten pöydästä kohosi uusi solina. Hän oli vanhettunut,
tuo uusi vieras.

Hertta kätki haukotuksen käteensä, nousi hiljaa ja meni ulos.

»Repertoaarini taitaa olla vanhanaikainen.» Maisteri istahti tyhjälle
tuolille viereeni ja jatkoi sitten matalasti:

»Miksi hän meni?»

Katsoin häneen niin, että hänen piti ymmärtää, etten minä tiennyt
mitään, ja kohautin olkapäitäni kuin teatteridiiva.

Hän heitti toisen polvensa toisen yli ja piirteli pitkällä
jalkaterällään isoja ympyröitä.

»Tehän olette hänen asuintoverinsa ja ystävättärensä — eikö hän ole
koskaan kertonut?» Suora kysymys ainakin.

»Ei, en ole kuullut nimeännekään — tässä yhteydessä.»

Tämä oli kohteliaisuus, ja hän totesi sen pienellä hymyllä. Sitten hän
katseli taas kenkänsä kärkeä tarkkaavaisesti.

»Merkillistä, olen jo ollut puolen vuotta Helsingissä, eikä minulle
suoda tilaisuutta, pienintäkään mahdollisuutta... Vaikka ymmärränhän...
Olin aika nulikka silloin... Kerran syksyllä tapasin kadulla, ja hän
oli melkein kuin ennenkin. Kuulin...» Itserakas, miehinen »luulin».

Näin, että neuvoksettaren neula pysähtyi. Oli vain metri väliä. Hän
kuunteli. Maisterikin huomasi sen, ja me siirryimme ikkunan luokse.

* * *

Kuutamo piirsi kaameita haamuja siniselle pihalle. Tumma varjo
hiipi pihan poikki, pysähtyi kinoksen luokse ikkunan eteen, tempasi
törröttävästä metsästä jotakin. Kova pihalumi paukahti, rauta napsahti
pari kertaa, porkka vingahti, varjo liukui tienviereen ladulle ja suli
pimeyteen.

»Helkkarissa!» Olimme sanattomina katselleet ulos. Näin että puna nousi
hitaasti kauluksen alta kapeaan niskaan. »Minne hän meni?»

»Hiihtämään, hän on hiihtohullu.»

»Mennään mekin. Tulkaa!» Hän potkaisi tuolia mennessään, muuten ei
kukaan olisi huomannut lähtöämme.

Kolmella askelella hän katosi yläkertaan, ennenkuin ehdin mitään sanoa
likomäristä varusteistani. Odotin. Tai tuskin ehdin odottaakaan,
ennenkuin hän jo seisoi edessäni pieksut jaloissaan.

»Tulkaa neuvomaan tietä, vaikka kävellenkin.» Heitin villanutun
hartioilleni ja riiputin tupsusta lakkiani. Maisteri näpelöi jo
ulkoeteisessä suksiensa rautasiteitä.




3.


Sinä iltana tapahtui jotakin omituista. En yritäkään ymmärtää. Ei se
ollut minun syytäni.

Kuu paistoi hyvin kirkkaasti — modernia teatteria, tyyliteltyä taidetta.

»Osh. Mistä saisin veitsen?»

»Ottakaa minun sukseni. Ne ovat valmiit.»

Sinistä, sinisempää, harmaata, harmaampaa, ja kaksi keltaista,
väreilevää mattoa levitettyinä ikkunan eteen sekä kaksi kultaketjua
tiellä — jalaksen jäljet. Kirpeä, lumelta ja yöltä ja kuivalta heinältä
hajahtava ilma. Kuu valkoinen, vakava — postikorttikuu.

»Mihin suuntaan?»

»Tuonne.» Tiesinhän reitit ja mielihalut ja tallinmäen kuuluisan ladun.

Työnnähdys sauvoilla, notkahdus, ensin jalka, sitten toinen tien
reunalle, notkahdus vielä kerran, ja kumara haamu huljahti vaalealta
mäeltä pimeyteen.

Tartuin hylättyyn potkuriin, napitin takin toisella kädellä, vasta mäen
alla ehdin vetää myssyn päähäni. Kädensija raapi kylmänä kämmentä,
vedin hihan väliin. Viima viilsi leuanalustaa. Kovaksi ajettu valtatie
alhaalla vietti liukkaasti, kannatti jalaksia. Kuusten varjot olivat
kuin syviä, mustia ojia. Hiljaisuus...

»Hoi! Herttaa!» Ilkeä huutaa kuutamossa. Aaveet heräävät. Pensaikossa
rapisee — taas rasahtaa.

Maisteri suhahti viereeni.

»Missähän?» Seisoimme katsellen korkeaa rinnettä. Metsäpälviä kuin
mustia kuoppia siellä täällä, ladut selvät kuin päivällä kuutamoisissa
kohdissa.

»Katsokaa!» Tumma olento liikkuu hitaasti yläpuolella olevalla
rinteellä, katoaa pimentoihin, näkyy taas siluettina.

Huohottava toverini on poissa. Mestari suksilla, maalaisserkku. Risukon
lävitse riuskin rauskin. Hiljaisuutta, kirkkautta, pimeyttä. Ylempi
pilkku ilmestyy taas korkeammalle aukeamalle, toinen hahmo näkyy
alempana. Hertta on orava, on sinipiika, on ilmatar suksillaan. Sukset
sidotut jalkoihin, ruumis kuin teräsjousi.

Takaa-ajajalla on vieraat sukset, tavalliset pälkäät, liukkaat pieksut,
ja kuitenkin hän lähenee.

Hertta on varmaan nähnyt, mutta ei odota. Hän juoksee syrjittäin
sinertävän valkeata rinnettä huipulle, mistä mäkilatu alkaa.

Maantie kiertää vuorta, latu leikkaa sen tuon nyppylän toisella
puolella. Potkaisen vauhtiin. Juoksen välillä. Tie on vastamäkeä tässä
kohdassa. Kurkku kipinöi. Tämä on vaarallista, tämä on varomatonta näin
illalla.

Nyt näen ladun. Kaksi musteviivaa valkoisella paperilla. Läiskä siellä
täällä ja maantien lähellä iso, pimeä alue. Kuu kaiken yläpuolella.

Musta haamu ilmestyy haaleaa taivasta vastaan, nojaa sauvoihinsa,
odottaa.

Minä olen ulkopuolella, katselen.

Haamu taipuu syrjään, huitaisee sauvallaan — kaamea yölepakko — hän
tervehtii jotakuta takanaan. Hän nostelee jalkojaan. Mitä hän noin
kiemurtelee?

Potkurini rupeaa liukumaan taas eteenpäin, näen risteyksen, tuon
mustan kohdan. Hyvä Jumala! Kantapääni työntävät jalakset hajalleen,
jarruttavat. Sydämeni ei lyö pitkään aikaan, se lakkasi lyömästä
jo ennenkuin aivoni käsittivät mitä minä näin. Siellä rakennetaan
hyppyriä. Siellä on telineitä, keskellä latua, tukkeja poikittain,
teräviä rimoja ristiin rastiin.

»Hertta!» Oletteko koskaan yrittäneet huutaa painajaisunessa? Ääntä ei
kuulu.

Lepakko katoaa vaalealta taivaalta — musta läiskä alkaa valua —
nopeammin, nopeammin — suurenee — sauvat jarruttavat kummankin puolen —
tupruttavat lunta — — —

»Varo!» Tiesinhän sen, kumarrus, notkahdus, lumipyörre, horjahdus — ja
taas pystyyn kuin purjevene puuskan jälkeen — vinosti maantien poikki
suoralle niitylle. Postikorttikuu katsoo laupiaana.

Taas sydän seisoo. Uusi möhkäle putoamassa valkoista rinnettä, ei
jarruta, ei nostata lumi vaahtoa jäljissään, viilettää kuin uhalla
suoraa latua.

Se ei ole totta, se ei voi olla totta! Sehän merkitsee surmaa. Päästin
potkurin käsistäni, lähdin juoksemaan, tyhmeliini. Pääsin kaksi
askelta, vaivuin ojaan ja suljin silmäni. Aioin sulkea silmäni, mutta
näin kuinka kiitävä haamu kyyryssä kuin kissa ponnistihen tasajalkaa
ilmaan, muutti suuntaa, mestarilaskija, ja lensi kuin riepu pimeyteen.
Irtonainen suksi kirahti maantiellä, hypähti ja sujahti nuolena kauas
niitylle. Tällaistakohan sanotaan tapaturmaksi?

Tapaturma — niin kauheaa! Eihän minun tarvitse, eihän minun tarvitse
mennä sinne? Hän on tietysti kuollut. Se ei ollut minun syyni, ei se
ollut minun syyni. Pääsenkö pakoon? Hertta on vielä kaukana, mutta
matkalla takaisin. Minun täytyy.

Möhkäle on hyppyrin varjossa. Ruumis. Mitähän ihmiset sanovat? Onkohan
hänellä omaisia? Hertta tietää. Kaamea, sininen pimeys, lumi sulaa
säärilläni, nilkat ovat jäätä.

Liikkuuko siellä? Möhkäle muuttuu ihmiseksi, kompuroi, saa jäseniä,
kasvoja, käsiä.

»Voi, voi.» En voi sanoa muuta kuin voi, voi, niin onnellinen olen.
Ojennan käteni. Samassa matelee väliimme kaksi mustaa käärmettä,
suksipari. Kaatunut nousee horjuen kirkkaaseen kuutamoon. Hän pitelee
leukaansa ja koettaa puhua.

Hertan silmät ovat mustat, äärettömät, kauhistuneet.

»Siellä ylhäällä, ylhäällä oli jo tukki...»

Mies yrittää sanoa jotakin. Hänen on vaikea puhua. Hänen on vaikea
seisoa. Hän lysähtää polvilleen. Hertta irroittaa jalkansa. Minä
seison ja värisen ja olen ulkopuolella. Hertta koettaa nostaa häntä
kainaloista. Näen armottomassa kuutamossa, että hän itkee. »Armas,
mihin koskee, anna anteeksi, mihin koskee, sano. Armas, kuule, Armas.»

Mies karistaa hänet vihaisesti pois, nousee. Hän pyytää potkuria.
Juoksen hakemaan sen. Hän nousee varovasti siihen toisen kätensä
varassa. Hän ei ole pahasti loukkaantunut, mutta hän on hirveän
vihainen. Hertta kumartuu kiinnittämään jalkasiteitään.

Olen kuin hevonen, silmätön, korvaton, tunteeton. Lykin raskasta
kelkkaani. Sankari lasten potkurissa on kuin hämähäkki, naurettava,
mykkä. Vain silkkisukat jaloissani ja puolikengät — toista kertaa
jalassa ja maksoivat kaksisataa, senkin muistan, ja nyt täynnä lunta,
joka sulaa. Kuu ilmeetön. Hertta kiertää toista tietä.

Porstuassa johtajatar lyö kätensä yhteen. On osaaottavainen, mutta
suuttumus kuultaa lävitse. »Arvasinhan sen. Olenhan sanonut. Olenhan
kieltänyt pimeässä. Mikä paikka on loukkaantunut? Kuinka tämä tapahtui?»

Maisteri hytisee. Häntä kiusaa ihmispaljous. Hänellä on paha raapeutuma
leuassa.

»Ei se mitään, ei se mitään. Nilkkani on ennenkin nyrjähtänyt. Sääli
neiti Laurilan suksia, toinen katkesi. Ei se mitään. Ei, minä en
tarvitse mitään!» Hän oikein ärjyi. »Ehkä sentään kääreen.»

»Kyllä minä sinut hoidan.» Lepokotileijona sanoi painavan sanansa.
»Saisinko vähän kuumaa vettä sinne maisteri Orrenmaan huoneeseen?»

Maisteri on jo matkalla yläkertaan käsipuuhun nojaten.

»Hetken kuluttua.» Johtajatar on happamen näköinen, mutta näin
poikkeustapauksessa... »Myöhemmin tulen panemaan kääreen.»

»Aivan turhaa.» Tohtori on tullut ovensuuhun muun joukon mukana. »Kyllä
me hänet hoidamme, me miehet.»

Minä, jonka kaikki huomaavat jääneen syrjään, hiivin nolona Mixtura
simplex-pullo kädessäni ylös huoneeseeni.




4.


Hertta tulee myöhemmin. Ei tapaa tietystikään ketään, ei sano
tietystikään mitään, rupeaa riisuutumaan. Luulee minun nukkuvan. Mutta
hänen kätensä ovat leperöt, paulat niskoittelevat. Kuulen, kuinka hän
niitä tempoilee.

Sitten hän huokaisee syvään. Huokaisee vielä kerran. Vetää pyjamahousut
jalkoihinsa, takin ylleen, solmii vyön ja seisoo taas hiljaa. Hän
kääntää päänsä ja katsoo minuun, näkee että silmäni ovat auki.

»Eikö se ollut hirveätä?» hän kysyy.

»Onni, että olitte niin taitavia hiihtäjiä molemmat.»

»Sanoitko onni?»

Suljin silmäni, en ollut kuulevinani, mutta olihan minun sanottava
jotakin.

»Mahdoit sinä kauhistua nähdessäsi, että hän tuli samaa latua.»

»Kauhistua! Olin kuolla säikähdyksestä — ihminen on niin heikko. Me
olisimme olleet kuitit.»

Hän tuli lähemmäksi ja istahti sänkyni laidalle.

»Onhan meillä ollut niin hyvä, Aino, onhan?»

»On.» Hänellä oli niin lämmin ääni. Hän oli hellä tällä hetkellä. Tulin
liikutetuksi.

»Oikein hyvä — ilman miehiä, eikö totta, Aino?» Naurahdin. »Sitä en ole
tullut ajatelleeksi, mutta niin kai.»

»Ja nyt hän on tullut takaisin. Hän on itse piru.»

»Kultaseni! Tavallinen maisteri.»

»Oli aika, jolloin hän ei ollut tavallinen maisteri. Hän oli jumala, ja
hän muistaa sen — hän tietää, että minä muistan. Hyvää yötä.» Hertta
kumartui sammuttamaan lamppua.

»Oh!» voihkasi hän äkkiä, päästi lampun ja painoi päänsä minun
peitteeseeni. Sitten hän nosti sen taas tukka pörrössä, kasvot hehkuen:

»Miksi hän ei anna minun olla rauhassa? Unohtaa kahdeksaksi vuodeksi,
ja nyt minä olen uusi ihminen.» Hertta istahtaa jalkopäähän, vetää
jalkansa leuan alle, katsoo kiinteästi, kainostelematta minuun ja
puhuu. Näen oikeastaan vain hänen mustat silmänsä, sillä hän painaa
suunsa polviaan vastaan puhuessaan ja ääntää sanat epäselvästi.

Minua peloittaa. En tahdo kuulla tunnustuksia. Tahdon itse kuvitella.
Tunnustukset siirtävät osan edesvastuuta minun hartioilleni.
Kuvitteleminen on hauskempaa. Minua peloittaa. Ojennan käteni ja
sammutan lampun. Mutta kuutamo on niin kirkas, että näen joka juonteen
Hertan kasvoissa. Silmät loistavat kuin kissan, ja tukka kimaltelee.

»Sinähän olet käynyt kotonani, siellä Metsämaassa, muistatko?»

Minä muistin oikeastaan parhaiten sammakoiden peittämän polun, joka
vei vinokattoiselle rakennukselle, joka oli ollut hillittömien
omenaorgioidemme Canossa — mutta eihän se sopinut tähän hetkeen.
Vastasin siis:

»Muistan — niin kaunista, kuutamoa, kapea järvi, vanhanaikainen
lasiparveke...»

»Kaunista, se on totta. Minä kasvoin niin kauniissa paikassa ja niin
rumassa kodissa.»

Minun mielestäni kaikki oli ollut hienoa, siistiä ja varakasta — mutta
nyt Hertta puhui suunsa puhtaaksi, ja tavallinen valkouutiminen huone
korkeine vieterivuoteineen säikähtyi kuuntelemaan. Seinät väistivät
kiivaita sanoja, huonekalut koettivat piiloutua hämärään, kengät
juoksivat pakoon vuoteen alle. Ei näkynyt muuta kuin kuun kalpea
kimmellys ja uhkaava, puhuva varjomöhkäle.

On niin vaikeata ylipäänsä kuulla tuollaisia asioita, asioita, joita
ei sanota vaikutuksen takia, vaan joita sanotaan siksi, että ne ovat
tosia, noin vain, huolimattomasti, itsekkäästi, noin niinkuin minä en
koskaan voinut puhua.

Hertta kertoi, kuinka rumasti hän oli elänyt lapsuutensa, kuinka
viisas, ihana ja lahjakas ja kylmä isä oli ollut ja kuinka kiltti,
tyhmä ja sivistymätön hänen äitinsä.

»Tiedätkö, millaista on, kun äitiä ei oteta lukuun? Sehän oli
luonnollista — entistä tarjoilijatarta, joka oli neljän lapsen äitinä
karannut kauppamatkustajan kanssa ja otettu taas armoihin —» Minä
punastuin pimeässä, olin aina väittänyt sitä juorupuheeksi. — »Eihän
sellaista voida ottaa lukuun.

»Oh, hän oli niin kiltti. Hän sanoi mielipiteensä kaikista asioista, ja
tavallisesti hänet keskeytettiin, ellei ollut vieraita läsnä. Silloin
hänen sallittiin puhua, niinkuin koira saa haukkua, puu humista taikka
sade ropista, se oli ikävää, mutta sitä ei voitu estää.

»Hän itse ei kärsinyt siitä, mutta se teki elämän niin rumaksi.
Miehillä, jotka eivät kuuntele naista, on niin ruma maailma. Minä
olin myös nainen, ja siksi en koskaan sanonut mitään, en hennonut
häiritä naukumalla kuin kissa taikka vinkumalla kuin ovi lukeneen,
matkustaneen, ajatelleen isäni ja lahjakkaiden veljieni veitsenterävää
keskustelua.

»Tiedätkö, tuollaisessa perheessä ei ole naista olemassakaan, ja
pojille se antaa raskaan perinnön. Toinen kälyistäni valitti kerran —
tietysti katui jälkeenpäin, mutta silloin hän oli hermostunut — että
on kovaa olla ja tuntea olevansa kuin ilotyttö omassa kodissaan, ja
toisen veljeni tiedän menneen naimisiin, kun muuta keinoa ei löytynyt,
millä vakaannuttaa miehen asemaa yhteiskunnassa, ja kun luonto oli niin
kummallinen, ettei suku jatkunut lahjakkaankaan miehen yksinäisestä
voimasta. Oh, hän saikin hyvän lastenhoitajan ja emännöitsijän.

»Mutta minä, joka kuuluin tuohon kirottuun sukupuoleen, jolla ei
ollut järkeä, moraalia eikä terveyttä kuten miehillä, minä ihmettelin
ja kauhistuin, mutta loppujen lopuksi —» Hertta pysähtyi hetkeksi.
— »Hehän saattavat ollakin oikeassa. Kuka käskee meidän asettua
tekemisiin heidän kanssaan?

»Se oli tuo vuosi, jonka olin kotona virkistymässä, ennenkuin jatkoin
opintojani yliopistossa, kuten silloin suunnittelin. Isä opetti minulle
latinaa, ja kotona oleva veljeni puhui kanssani englantia, koska
kerran olin niin merkillinen, että halusin naamioida kosijaodotukseni
opintojennarrikaapuun. Itseasiassa luulen heidän tarkoittaneen
hyvää, ja heidän avomielinen kyynillisyytensä merkitsi sitä, että he
yhdeksässä tapauksessa kymmenestä unohtivat minun alemman sukupuoleni
ja koroittivat käsityskykyni rinnalleen.

»Tiedätkö, mitä vastustushalu on kahdeksantoistavuotiaan sielussa. Se
on koko paholainen. Sille syötetään taivaat ja maat hammasta purren ja
silmät kiinni.

»Tietysti minä liityin salaa äitiini, olihan hänelläkin oppialansa, ja
minä olin hyvä oppilas. Niitä tietoja ja neuvoja en koskaan voi kitkeä
pois.

»Hellyys! Aino, eikö se ole kaunein sana maailmassa, pehmeä,
kallisarvoinen kuin silkkisametti. Minä en koskaan saanut olla hellä.
Joskus en voinut kulkiessani isäni keinutuolin ohitse olla koskematta
hänen sileäksiajettua poskeaan. Häiritsin kuin kärpänen nukkujaa, sen
tunsin. Tiedätkö, minun käsiäni pakotti halusta hyväillä jotakin, ja
poskeni kuumottivat kaivaten hellää sivelyä. Ei kukaan, kukaan meidän
talossamme alentunut olemaan hellä toisille.

»Ajattele, Aino, millainen ihme Armas Orrenmaa silloin oli! Sinä
et vielä ehtinyt huomata, kuinka loistava hän on. Hän maalaa niin
kauniiksi kaiken. Osh, tietysti hän on samanlainen kuin muutkin,
mutta hän oli niin loistava kuitenkin. Hän kehtasi sanoa kauniita
asioita — ajattele meillä, isän kuullen, kahvipöydässä, veljien kanssa
pelatessaan, soittaessaan meidän sormiharjoituspianollamme!

»Hän välitti viisi isän kulmakarvoista, Albertin vihellyksestä
ja Kaarlon vinosta suupielestä. Hän välitti viisi äidin tyhmästä
tirskunnasta ja minun äänettömyydestäni. Oli kai itserakas, mistä minä
silloin tiesin.

»Hän maalasi meidän aamuvellimme jumalten eineeksi, hän asetti
äidin linnunpään ylle äitiyden, emännyyden ja naisellisuuden komean
kruunun, hän puhui salin taulut esi-isiksi, nojatuolit harvinaiseksi
jälkirokokooksi, rantapensaikon linnun satakieleksi ja asuntomme
kiintoisaksi herraskartanoksi, jonka empiiriportaali todisti jotakin
merkillistä, jonka olen jo unohtanut.

»Ja minut hän maalasi, arvaathan — ei puhuta siitä, mutta minä kehityin
lapsesta naiseksi hyvin äkkiä, silloin, kevään kiehuessa ympärillämme.

»Tietysti minä rakastuin häneen. Isä piti häntä hölmönä — liehakoi
tyhmiä naisia, sen sijaan että olisi juonut totia järkimiesten
seurassa. Kuule, Aino, varo sellaisia miehiä, jotka eivät viihdy
vertaistensa seurassa, heillä on vielä naistenkin viat omiensa
lisäksi. Mutta minä olin onnellinen. Kävelin silkan kauneuden keskessä
kokonaisen talven ja kevään...»

Olisin niin mielelläni... Itkiköhän Hertta, kun hän oli noin hiljaa?
Hiukset varjostivat kasvoja. Mutta käteni työnnäistiin pois, sillä
Hertta tahtoi puhua.

»Oh, sehän on valhetta, kaikki kauneus on valhetta. Kuule, Aino,
minä olen nyt niin vanha, etten rakasta enää valhetta. Lakkasin sitä
rakastamasta, sitä ja kaikenlaista muutakin, sinä hetkenä, jolloin
Armas matkusti pois Rantavuorelta ja jätti minut odottamaan, kunnes hän
olisi valloittanut maailman ja palaisi.

»Hyi! Siellä asemalla oli pieni, keltainen odotushuone, joka oli täynnä
päätäraappivia postityttöjä ja haisevia solttusaappaita, ei siellä
voinut odottaa kymmentä vuotta.»

»Mutta nythän hän on tullut takaisin.»

»Niin, hän tapasi sattumalta kadulla, minulla oli punaiset posket ja
uusi turkkini, ja nyt hän aikoo tehdä minut onnelliseksi. Hän — minut!»

»Etkö sinä sitten enää —?»

Hertta tiuskaisi:

»Minä en tahdo, ymmärrätkö, en tahdo. Sehän on vain kärsimystä, kaikki
tuollainen. Minä en tahdo kärsiä niin hirveästi, kun vähemmälläkin
pääsee. Ajattele, hän jätti minut. Tietysti hänellä oli jokin syy,
jokin pätevä, hyväksyttävä syy, jonka hän ilmoitti minullekin, mutta
syyt eivät auta. Ajattele, tiesin, että hän oli poissa, etten koskaan
enää, koskaan enää saisi — silloin oli pari vuotta 'koskaan enää' — —
ja hänellä oli paksu, kihartava tukka siihen aikaan, ihana kämmenen
alla, ja paksut, lämpiät huulet, jotka — niin, mitä sinä tietäisit —
eikä koskaan enää — —! Mitä minä silloin syistä. Jos rakennus luhistuu,
välittävät murskaantuneet hyvin vähän syistä.

»En tahdo rakastua enää. Jos minä rakastun, niin kärsin — kaikesta,
onnesta ja onnettomuudesta, hyväilyistä — niitähän annetaan vain
säälistä tai pahasta omastatunnosta taikka halusta huumata minut — ja
jos niitä ei anneta — vielä pahempaa. Naiminen, tuollainen kaikki — ne
eivät sovi minulle. Minä tahdon lukea kirjoja, tehdä työtä, urheilla,
matkustaa, olla ihminen, täysi ihminen. En nainen, en rakastaa. Minä
olen kerran — —» Hänellä oli kampa kädessään. Hän veteli tukkaansa
kiivaasti. Se lehahti korkealle kamman perässä ja ratisi kuivasti.

»Pelkäätkö sinä häntä?»

»Minä en pelkää ketään muuta kuin itseäni. Kaikki naiset ovat
pähkähulluja, kun oikea mies saa heidät lämpimien käsiensä väliin.
Kyllä minä Armaan tunnen. Hän ottaa kaiken minkä tahtoo. Hän lörpötteli
vieteripatjasta. Hän tulee kuin lumivyöry, hautaa kaikki allensa ja on
taas itse yhtä valkoinen ja suurenmoinen kuin ennenkin, ja koeta sitten
hakea turvaa korttitalosta.»

»Mutta — — miks'ei oikeastaan sittenkin se voisi uudelleen — —?»

Kratsh! Hertta veti kampaa vuoteen laitaa vastaan. Piikit satoivat
lattialle.

»Hän rakastaa sinua. Lapsikin huomaisi.»

Hertta heitti jalkansa suoraksi, laski ne lattialle, suoristihen,
haukotteli.

»Sinä olet lapsi. Mies rakastaa vain itseään. Joskus iltapäivällä,
sunnuntaina, paussin aikana kenties naistakin.» Hän kumartui äkkiä
ylitseni. Hänen hiuksensa kutittivat kasvojani, aivastuttivat. Hänen
hampaansa pureutuivat yhteen. Hän sähisi:

»Itkenyt, sinä et koskaan ole itkenyt verta, mutta minä olen. Olen
maksanut ruhtinaallisesti tuon kultauksen. Minä olen kerta kaikkiaan
sellainen, joka maksaa — niin kuninkaallisesti, ettei minulla ole
varaa enää toiste maksaa sellaista hintaa.» Hän kumartui nyppimään
piikkejä lattialta ja puhui tukahtuneesti: »Kun itkee verta, on paras
hautoa silmiään boorivedellä, muuten isä ja veljet nauravat ja maailma
osoittaa sormellaan.»

Tiesin, etten koskaan voisi unohtaa tätä hetkeä katsellessani Hertan
ilmeetöntä tyyneyttä. Mutta on niin voittamattoman houkuttelevaa
kopeloida märkivää haavaa. Oli anteeksiantamatonta iskeä selästä tuohon
kumartuneeseen, turvattomaan olioon, joka oli itse riisunut panssarinsa.

»Ja sinä — rakastat lapsia!»

»Mitä sinä tarkoitat?» Ääni läjähti kuin ruoska pimeässä. Musta varjo
kohosi ikkunan eteen.

»Luulin — sinähän et tingi — luulin siitä kannattavan maksaa suurenkin
hinnan, kärsimystäkin.»

Hertta ei vastannut hetkeen, mutta sitten hän meni oman vuoteensa
luokse ja rupesi itkemään.

»Aino, tiedätkö, ne ovat punaiset ja lämpimät ja tuoksuvat, ja sitten
ne pistävät märät nyrkkinsä kaula-aukkooni, ja sitten ne suutelevat
pyöreä suu ammollaan ja lyövät päänsä pöydän reunaan. — — — Veljelläni
on sellaisia — — —» Hän itki koko ajan puhuessaan.

Tiesinhän minä, olinhan itsekin joskus puhunut meistä lapsettomista
äideistä, mutta tämä oli toista, tämä ei ollut puhetta, tämä oli
tuntemista, raakaa, barbaarista, primitiivistä, tämä oli itkua. Se
ei tuottanut helpotusta eikä anteeksiantoa kenellekään. Se väänteli
ruumista, hautautui peitteen alle, uupui omaan toivottomuuteensa, alkoi
taas ja nukkui vihdoin jääden kummittelemaan huoneeseen vielä pitkäksi
aikaa. — — —

Vääntelin käsiäni. Sellaista tehdään joskus todellisuudessakin, kun
hirveästi säälittää eikä voi auttaa. Olin jo noussut lattialle,
seisonut hetkisen onnettomana. En sittenkään. Hampaat kalisten hiivin
takaisin vuoteeseeni, vedin kylmän lakanan leukani alle, ummistin
lujasti luomeni ja päätin nukkua heti. En tahtonut kuulla tuota
nyyhkytystä, en tahtonut ajatella sitä, en tahtonut tietää mitään.

Tuollako tavalla elämä sykki tosissaan? Käänsin tyynyä, päätin nukkua.
Laskin tuhanteen. Torjuin Hertan puhetta kuin hyttysparvea.

Tartuin kuin oljenkorteen omiin murheisiini, tuohon virkaan, Alma
Borgiin, joka myöskin oli sitä hakenut, kotona oleviin kahteen
vihkopinkkaan.

Hertta oli itkenyt loppuun. Hän nukkui.

Sydämeni oli raskas.




5.


Mikä on traagillista illalla, on vain kiintoisaa seuraavana aamuna.

Nukuin niinkuin vain opettajat ja oppilaat nukkuvat lupapäivinä.
Herätessäni oli talviaamu, harmaa, järkevä, valoton ja varjoton päivä,
ja kahvitarjotin oli ilmestynyt yöpöydälleni.

Hertta ei ole nolo koskaan. Hän istui kyynärpäänsä nojassa tyynyt
kainalonsa alla ja katseli minua kirkkaasti. Räpyttelin unen ripsistäni
ja koetin kohottautua. Ai, selkääni koski ja päähäni. Hitaasti
verrytellen pääsin istumaan.

»Huomenta!»

»Huomenta! Suutarin lihakset!» Vältin hänen katsettaan, kaasin kahvia,
läikkyi syrjään, koetin juoda makuullani, mutta kupin alta tippui
kahvia lakanalle, kaksi isoa läiskää. Oli sittenkin käännyttävä. Hertan
yläluomet olivat hieman vain paisuneet painaen hänen silmäkulmiinsa
veitikkamaiset vaot. Mutta suu oli yhtä avuttoman pehmeä kuin ennenkin
ja iho sileä kuin lapsen. Kuohkea tukka törrötti hauskasti koholla. Hän
oli elävä, pehmeä ja lämmin miehisen yöpukunsakin peitossa.

»Säikäytinkö sinut eilen — siellä mäessä?»

Kahvi on jumalten juomaa, maailma muuttuu aamukahvin ääressä.

»Viittä vaille, ettei sattunut tapaturmaa.»

»Sellainen minä olen», Hertta totesi.

»Älä höpsi.»

»Aivan totta. Se oli tietysti idioottimaista, mutta silloin en ehtinyt
ajatella. Mikäs minut panikin. Selviäähän siitä muutenkin. Kuule,
itkinkö minä eilen?»

Ja niin rupesimme puhumaan. Emme sen tähden, että olisimme tahtoneet
uskoutua toisillemme. Emme sen tähden, että olisimme halunneet
vaikuttaa toisiimme. Emme sen tähden, että olisimme pyytäneet apua
toisiltamme, vaan noin vain, niinkuin tytöt puhuvat jouduttuaan
nukkumaan samaan huoneeseen, puhuakseen, päästäkseen itsestään, noin
vain, kuin loihdittuina. Tuollaisia puheluja kadutaan aina — mutta
panepas kaksi tyttöä samaan huoneeseen tilapäisesti nukkumaan, niin he
puhuvat sittenkin, siksi, että huone on ahdas, että sielut joutuvat
törmäämään yhteen, hankautumaan. Siellä lainataan toverilta, paitsi
hiusneuloja ja puuteria, myöskin ajatuksia ja tunteita — sellainen on
taika.

Hertta aloitti:

»On niin hyvä itkeä, sitten se on ohitse taas.» Hertta aikoi ilmeisesti
puhua rikki eilisillan, puhua minut pussiin. Parempaa en toivonutkaan.
»Eikö ole merkillistä, ettei tuollaisesta voi koskaan oikein vapautua?
En tarkoita Armaasta, vaan koko asiasta, no, rakkaudesta vaikka. Enhän
minä usein, mutta joskus, noin musiikista ja kuutamosta ja keväästä.
Tiedätkö, minä aina pelkään kevättä. Tänä vuonna se ei saa minua
kiinni, ähä piti, mutta aina ennen — — tiedäthän, kun Kaivopuisto
tuoksuu märälle mullalle ja vaaleanvihreille lehdille, ja Kappelissa
soitetaan, ja viertotiet ovat täynnä autoja. Mutta se menee ohitse,
ellei ole kukaan sillä hetkellä valmiina tarttumaan kainaloosi.
Myönnä, että kevät pitäisi kieltää laissa, niinkuin alkoholi ja muut
vaaralliset huumausaineet. Sellaiset illat, jolloin tahtoisit puristaa,
puristaa — jotakin lämmintä ja elävää, puristaa niin että kuolisit — —»

Minua hävetti, enhän minä.

»Kevät pitäisi kieltää, taikka säännöstellä edes, jakaa pieniin
vaarattomiin annoksiin käytettäväksi tarpeen mukaan. Etkö sinäkin
myönnä?»

»En.»

»Niin sinä, otat kai sen esille niinkuin savukkeesikin, kun on aikaa,
ja kun et sillä ketään häiritse. Sano sinä, mitä kevät on.»

»Väsymystä, kultaseni, silkkaa väsymystä, vitamiininpuutetta. Lehmät
syövät kuivia heiniä, ja perunat ummehtuvat kellareissa. Syö sitruunaa.»

»Sillä sinä parannat niin reput ja langenneet vekselit kuin onnettomat
rakkaudetkin.»

Kaasin uuden kupin, vaikka edellinen jo hiotti. Tämä oli mukavaa.
Kuutamohiihto oli ollut unta, kertomus oli ollut unta, itku oli
ollut unta. Merkillistä, kuinka me joskus voimme kiihtyä turhasta.
Vitamiininpuutetta jo helmikuussa. Huono alku.

»Mitä sinä tietäisitkään sellaisesta. Vai tiedätkö?»

»En.»

»Etkö mitään, mahdotonta, yhtään mitään?»

Pudistin hiukset otsaltani ja nojasin pään taaksepäin, niin että kylmät
raudat painautuivat takaraivooni, hymyilin.

Joskus vetää muisto esille romulaatikkomme pohjalta jotakin, jonka
olemme joskus kätkeneet sinne kalliina aarteena ja sitten unohtaneet.
Hyväinen aika, sellainen roskajuttu, ei yhtään mitään todellakaan!
Kukapa tyttö ei olisi joskus kirjoittanut kirjettä filmitähdelleen
taikka Walesin prinssille taikka jollekin herra X:lle, joka aina tuli
vastaan Aleksanterinkadun kulmassa.

Minua lämmitti kuin aurinko tuo muisto. Olinko minä todellakin, edes
koulutyttönä, ollut niin rohkea, että olin serkkuni kanssa kirjoittanut
kirjeen yhteiselle ihanteellemme, koko Helsingin ihanteelle? Ja
olinko minä, minä itse, todellakin päästänyt tuon pommin hyppysistäni
Bulevardinkadun postilaatikkoon? Se oli ollut järkyttävää, paljon
järkyttävämpää kuin se ihmeellinen tosiseikka, että Hän todellakin
saapui Kaisaniemen lammikon luokse tuona jännittävänä päivänä, jolloin
olin ensikertaa naulannut lettini nupuksi hatun alle. Pari kevätiltaa
olimme sitten kävelleet puiden varjossa, kunnes Hän oli kerran pimeässä
yrittänyt suudella minua ja minä olin juossut tieheni kalossit louskuen.

Muistin aivan selvästi vieläkin, kuinka kylmä hänen kätensä oli ollut,
kun hän tarttui leukaani, ja kuinka hämmästyneenä hän jäi seisomaan
hattuaan asetellen, keppi kainalossaan, kun minä juoksin pois. Minähän
olin silloin luullut, että minun pitäisi mennä naimisiin hänen
kanssaan, jos suutelisin häntä, enkä ikinä olisi uskaltanut kertoa sitä
kotona tai halunnut erota koulusta näin kesken.

Kohautin olkapääni ylemmäksi tyynylleni ja naurahdin. Nyt olisin
mielelläni suonut silloiselle minälleni muutamia viattomia
kevätsuudelmia, mutta silloin pelästyin aivan hirveästi, eikä minulle
ole niitä sittemmin tarjottu.

Kerroin jutun Hertalle. Hän sekoitti hetkisen kuppiaan.

»En tarkoittanut sitä, vaan noin oikein, hullusti ja kipeästi?»

»Ei, tiedätkö, ei yhtään», ja loin häneen katseen, jota romaaneissa
varmaankin nimitettäisiin suoraksi ja avoimeksi ja johon
hyvinkasvatetut ihmiset uskovat.

Hertta ei ollut hyvinkasvatettu. Hänen pahin vihamiehensä ei olisi
voinut sanoa häntä hyvinkasvatetuksi.

»Entä se harmaatakkinen siellä raitiovaunussa?» Hertta oli kerran
istunut vastapäätä, kun palasin Eläintarhasta kävelyretkeltä, enkä
silloin ollut häntä huomannut.

Minä solmin lettini kaulalleni ja ihailin niiden kankeata paksuutta,
nauroin.

»Enhän voi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka tukka kasvaa suoraan
ylöspäin kuin ruohokenttä ja joka tentissä puhui Turkotista — Turgot,
käsitätkö?»

Hertta veti jalkansa esille ja solmi kätensä polviensa ympärille.

»Sinä et, jumaliste, kuulu niihin, jotka itkevät kuuta, tai ainakin
saat kuusi helpolla käsiisi — kiltin virkamiehen, joka kosii sinua,
osaa ääntää vieraita kieliä, käyttää sidottuja kravatteja ja hiusvettä.»

Hertta oli kamala. En minä sentään.

»Ja sinä oletkin kuin luotu naimisiin.» Hän keikkui köyristyneellä
selällään pehmoisesti ja hauskasti kuin marakatti.

»Etkö sinä aina ole saarnannut: 'Ei sinun pidä naiman'?»

»Erehdyt. Minun uskonkappaleeni kuuluu: 'Ei minun pidä naiman.' Sinulla
sitävastoin olisi harvinaisen paljon edellytyksiä avioliittoon. Niin,
sinä loisit ehdottomasti onnellisen avioliiton.»

»Kiitos kohteliaisuudesta.»

»Ei ensinkään kestä. Sinä rakastat rauhaa enemmän kuin itseäsi, rauhaa
enemmän kuin totuutta ja luultavasti myöskin rauhaa enemmän kuin
rakkautta.»

Sitten hän laukaisi ruumiinsa, ojentautui pitkin pituuttaan ja sanoi
matalasti:

»Minua ei auta pystytukka eikä mikään muukaan — siinä on ero.»

Olinhan arvannut sen. Eihän hän välittänyt minun asioistani, kuka
niistä olisi välittänyt. Hän tarvitsi johdannon omiinsa. Vanhat arvet
kihelmöivät vielä, hänen täytyi päästä niitä raaputtamaan.

Mutta minä en tahtonut nyt auttaa. Maatkoon siinä silkkisessä
pyjamassaan. Kärsiköön. Maksakoon. Onhan edes saanut jotakin mistä
maksaa.

Minulla ei ole mitään maksettavaakaan. Tunsin peitteen alla terveen,
normaalin, nuoren ruumiini voiman ja punnitsin sitkeiden hermojeni
kestävyyttä. Minulla olisi varaa maksaakin. Ja tahdoin minäkin nauttia,
saada kultausta.

Mutta olin syntynyt saidaksi, säästän omaisuuttani. En tahtoisi
maksaa penniäkään nautinnoistani, en sekunninkaan krapulaa, en
silmänräpäyksenkään omantunnonvaivaa, en ihmisten kylmää tervehdystä,
en omaisten paheksumista enkä ystäväin vieraantumista. Kohautin
henkisiä hartioitani. Ihmiset ovat luodut erilaisiksi.

Hertta hypähti äkkiä lattialle, tuli luokseni.

»Kuule, sinä tulet mukaan, Amerikkaan. Se on välttämätöntä. Lähdetään
jo aamujunassa Helsinkiin. Nyt puhun oikein tosissani.»

»Älä viitsi taas ruveta.»

»Aivan tosissani.»

»Äsh.» Minua kiusasi tuo uusi lörpötys. Tiesinhän, etten minä, ja
tiesinhän, että Hertta on itsepintainen.

»Mutta etkö ymmärrä, että se on aivan välttämätöntä sinulle, aivan
välttämätöntä. Tuollainen matka tulee yhdennellätoista hetkellä.»

Minun täytyi nousta pukeutumaan. Ei tuosta Hertasta muuten päässyt.
Mutta luuletteko, että hän hellitti?

»Huomenna menen heti konsulaattiin ja matkatoimistossa puhun valmiiksi.
Ensimmäinen luokka, ajattele, oikein herroiksi viimeisen kerran.
Kuvittele.»

»Kuvitellaan vain.» Työnsin kiivaasti neuloja lujaan nuppuuni, joka
narahti joka neulalta, ja luettelin: rahat, isä, äiti, koulu, huoneisto
— en tahtonut mainita uutta virkaani.

Hertta kohautti kulmakarvojaan ja tuhautti halveksivasti nenäänsä.
Mutta sitten hän tuli vakavana luokseni.

»Minä annan rahat, taikka lainaan, ostan sinut, ymmärräthän,
jonkinlaista valkoista orjakauppaa.» Ja äkkiä hän tempasi naamarin
kasvoiltaan. »Minähän tarvitsen sinua.» Hän painoi poskensa poskeani
vastaan ja hieroi niitä vastatusten. En koskaan ennen ollut tuntenut
lämmintä ihoa omallani, se miellytti, veri kohosi pintaan sellaisesta.
Hertta suuteli minua. Tunsin äkkiä olevani niin lähellä jotakin, tunsin
elävän olennon kärsivän ja koetin ymmärtää ja auttaa. Siitä hetkestä
lähtien tahdoin aina auttaa Herttaa, vaikka nyt en kyennyt edes
vastaamaan hänen hyväilyynsä.

»Aino, meillähän on vain muutama vuosi enää jäljellä, ajattele, vain
muutama kallis vuosi. Minä pelkään joskus vanhuutta, että se tulee
kavalasti, on kimpussamme tuossa tuokiossa, niin etten viitsi enää
mitään, etten tahdo mitään, ettei tapahdu mitään, että olen vain.»

»Etkö sinä juuri tahtonut karttaakin tapahtumista?»

»Tietysti, karttaa sellaista. Mutta elämähän on niin rikas, Aino. Jos
peitän yhden ikkunan, niin on sata eriväristä ruutua vielä tarjolla.
Mutta siinä täytyy auttaa, siirtyä ruudulta ruudulle, muuten ei tapahdu
mitään, ja me jäämme tuijottamaan särkyneeseen ruutuun, joka on
peitetty mustalla paperilla.»

»Tapahtuminen on sitä, että teet jotakin, syöt keittoa, ostat
lankarullan, nouset raitiovaunuun.»

»Tapahtuminen on sitä, että sinulle tehdään jotakin, että putoat
suinpäin johonkin, että jumalat ottavat keinuunsa ja keinuttavat.»

»Minua eivät keinuta, minä seison maassa, seison vakavasti — mutta minä
olenkin jumalten suosikki.»

»Ihmisten suosikki sinä olet etkä jumalten. Heidän keinussaan lentää
pilviin ja vajoaa syvyyksiin — vuoronperään.»

»Varo vain, etteivät jätä sinua kuoppaan virumaan.»

»Minä annan itse vauhtia, annammehan me, sinä myös? Opitaan, nähdään
maailmaa, herätään.»

Käsitättehän. Hän oli hyvä minulle. Hän halveksi minua, tai ehkäpä vain
kadehti, mutta hän oli hyvä. Itsekkyyttä kai, mutta sehän piilee aina
kaiken rehellisen hyvyyden alla, tuo hyvien töiden tuottaman nautinnon
kaipuu.

»Mehän voimme oppia sielläkin. Miks'ei kukaan ihmettele, jos
matkustetaan Parisiin, vaikka siellä ei kukaan opiskele mitään, paitsi
bakfishit ja keltanokat, jotka opiskelevat elämää. Sinne saa matkustaa
ja Roomaan ja Nizzaan, mutta ei Amerikkaan. Kai sielläkin on kouluja
ja taidekokoelmia. Tietysti siellä on, ja hyviä aiheita. Sitäpaitsi se
polttaa suonissani, polttaa ja vetää. Isä on Pohjanmaalta, tiedäthän,
ja tätini lähettää sieltä silkkikankaita, ja minun täytyy nyt päästä ja
sinun tulla mukaan.»

Polte on tarttuvaa. Minä en koskaan pala, mutta minä lämpenen, ja
Hertta on ennenkin päättänyt minunkin puolestani.

* * *

Matkustimme jo päiväjunassa sunnuntaina ja kävimme sanomassa
jäähyväiset maisteri Orrenmaallekin.

Hän makasi vuoteessaan kääre jalassa ja luki jotakin kirjaa, jota hän
selaili koko ajan puhuessamme. Me seisoimme ovensuussa, lausuimme pari
sanaa ja menimme lopuksi paiskaamaan kättä.

Herranen aika, millainen mielikuvitus minulla on, sitä minun on
varottava! Hertta oli ystävällinen ja puhelias ja maisteri hyvin
ykstotinen. Eilinen naarmu rumensi häntä, ja kasvojen toinen puoli oli
turvonnut vinoksi.

»Se on nyt sitä myöten selvä», totesi Hertta portaissa.

»Tokkopa?»

»Näithän. Säännöllinen herrasmies, joka on pelästynyt. Olisinpa sen
tiennyt.» Hänen silmänsä kimaltelivat ylimielisesti hämärässä.




6.


Ja sitten — arvaattehan, että minä suostuin. Ihme tapahtui, minun
silloisen käsitykseni mukaan. Sittemmin olen nähnyt paljon sekä
parempia että ennen kaikkea pahempia ihmeitä. Mutta kenties minun vielä
on tartuttava erääseen hetkeen ja kohotettava sekin päivänvaloon, jotta
hieman paremmin käsittäisitte, kuinka sellaiset ihmeet tapahtuvat,
joita ei ole tarkoitettukaan ihmeiksi.

* * *

Minä en tietysti saanutkaan tuota virkaa. Olin itse ollut siitä liian
varma, mutta jo varoiksi sanonut kaikille, etten siitä ensinkään
välittäisikään.

Tuona ikävänä, tavallisena aamuna istuimme me, kaksi tavallista, ikävää
ihmistä, tavallisessa, ikävässä arkihuoneessa syventyneinä virkanaisten
tavalliseen ikävään sunnuntaityöhön parsinpussi välissämme ja hieman
erivivahteinen sukka vasemmassa kädessämme, kun Hilja heitti aamulehdet
syliini.

Sukanparsijaa ei saa häiritä, silkkisilmukat tarttuvat kynsiin, ja
silmät juoksevat aivan nenän edessä tikapuiksi.

Hertta välittää viisi sellaisesta. Hän tarttuu sukkasormillaan lehtiin
ja rupeaa taittamaan niitä luettaviksi.

Kohotin sukkani ikkunaa vastaan ja levitin sen sisällä sormeni
haralleen. Oikeastaan parsiminen oli viihdyttävää näin harmaassa
talvivalossa, siistiä, säännöllistä, tuloksellista työtä — elleivät
reiät valinneet vartta uhrikseen, kuten nyt. Kuka käski minun istua
toinen jalka allani lukiessani. Ainoa ehjä pari, minkä nyt taas
valitsisin?

»Meilläkin pitäisi olla pienet, kiltit rouvat, jotka järjestäisivät
pesusta palanneet sukkamme parsittuina riviin laatikkoon, mistä me
sitten kahdesti viikossa armollisesti ottaisimme äärimmäisen vasemmalta
ja heittäisimme edellisen parin kohtalon huomaan lattialle. Kyllä minä
hänet elättäisin, jos palkkaa ei tarvitsisi maksaa — — Anna tänne tuo,
sinä tahraat sen.»

Hertta makasi vatsallaan sohvalla — hän makasi aina sohvalla, odaliski
— keskentöinen sukka hampaissaan ja luki selkä kyyryssä lehteään. Hän
pudisti päätään kuin koira, jolta aiot viedä luun, mutta pian hän taas
kierähti istumaan vetäen sukan käteensä. »Ei yhtään mitään.»

»Eikö siitäkään, kouluylihallituksesta?»

»En muistanut katsoa. Dollari on kohonnut.»

»Enhän minä voi sitä kuitenkaan saada», sanelin taas ja vedin hylätyn
sukkaparin pitkäksi pussiksi pudottaen sen toivottomien kasaan
vieressäni. Katselin elävienkuvien ilmoituksia, niin kauan kuin arvelin
tilanteen vaativan, luin sitten huolellisesti koko lehden ja syvennyin
lopuksi nurkkanovelliin, jota en ensinkään tuntenut. Tunsin kumarassa
asennossani, kuinka veri tykytti silmäkulmissani. Vihdoin luotin
ääneeni:

»No, nyt se on ratkaistu.»

»Kävi siis hullusti?»

»Mutta miksi Alma Borg, miksi? Miksi ei yhtä hyvin joku muu noista
seitsemästä?»

»Sinun syntiesi tähden, ja siksi, että hänellä oli virkavuosia eikä
sinulla. Ja ylipäänsä hallitsee maailmaa oikeus.»

Olin kiitollinen. En siedä hienotunteisuutta, kun se kohdistuu minuun
itseeni. Osanotto oli toista. Kukapa ei ratsastaisi vastoinkäymisillään.

»Sinne meni. Ja nyt on minun palattava sinne — kotikaupunkiin. Neiti
Borgström lähtee Tampereelle ensi syksynä, ja tietysti minun on
haettava hänen virkaansa. Koulu on hirveä. Johtaja pureskelee kynsiään
opettajakokouksissa, ja johtajatar kieltää tyttöjä luistelemasta
lyseolaisten kanssa, ja viidestätoista tuli kahdeksat reput viime
vuonna.»

»Älä hae sitten.»

»Äiti pahastuisi hirveästi.»

»Äitisi on viisas ihminen. Onpa sinulla vaivaa noista pahastumisista.»

Kärsivällisyyteni repesi:

»Et sinä tiedä, millaista koulua minä olen käynyt, et sinä eikä
kukaan muukaan. Tiedätkös sinä mitä opitaan, kun koko elämä hiivitään
varpailla tulivuoren ympärillä, joka minä hetkenä hyvänsä purkautuu,
ja joka purkautuu hyvin useasti, vaikk'ei ainoatakaan kiveä ole
vierähtänyt. Sinä ja kaikki muut ihailette äitiäni, mutta kukaan ei
tiedä, mitä hänen glooriansa on meille, isälle ja minulle, maksanut.»

»Sekö sinut onkin karkoittanut onnellisesta kodistasi?»

»Tahtoisinpa joskus nähdä, mitä ihmiset sanoisivat, jos katot
nostettaisiin kaikkien 'onnellisten kotien' päältä.»

»Tiedän, että monet niistä ovat uhritemppeleitä, joissa naisellisten
hermojen Moolokille syötetään veriuhreja, mutta en koskaan ole
aavistanut sinunkin toimineen sellaisen temppelin papittarena.»

»Niin, mitäpä me aavistaisimme.» Hiljaisuus, jolloin ehdin tyyntyä ja
katua.

Hertta läimäytti äkkiä tyynyä kokoonkäärityllä lehdellä:

»Ei», sanoi hän, »sinä tulet nyt Amerikkaan minun kanssani».

»Ei sinne pääse.»

»Pääsee turistina.»

»Jos on paljon rahaa.»

»Minulta saat, ja sitten menet piiaksi ja maksat takaisin. Mutta
takaisin saat itse hankkiutua, tiskata kokoon matkarahat, muuten ei
matkastasi ole mitään hyötyä, taikka jäädä sinne tanssimaan posetiivin
säestyksellä.»

Minua puistatti. Tuo »hankkiutuminen» oli hirveä sana, se ei sopinut
minulle.

* * *

Arvaattehan lopun. Jos pisara kykenee muovailemaan kalliota, niin totta
kai Hertta kykenee taivuttamaan minut.

En ymmärrä, kuinka hän saattoi olla niin irrallinen. Olihan hänelläkin
työ, ystävät ja hieman omaisiakin, vaikkeivät he nähtävästi paljoa
toisistaan piitanneet. Hän järjesti matkansa huolettomasti ja
itsenäisesti ja hauskasti. Minulla oli tuhat tuskaa, selitystä ja
katumusta. Harmillista.

Minä siis menin, menin ulkonaisesti samalla tavalla kuin Hertta, ostin
Hertan shekillä aivan yksinkertaisesti lipun kuin Oulunkylään ja
matkustin. Ei puhuta siitä, mitä äiti sanoi, mitä minun piti hänelle
sanoa, mitä minun piti koulussa sanoa, mitä minun piti kaikille sanoa.
Ei puhuta siitä, eikä ajatellakaan — se oli hirveän väsyttävää.

Mutta sitten minä lähdin ja odotin ahneesti, uteliaasti ja vaativasti
niitä luvattuja muutoksia.

Herttakin kuin heräsi, ilostui, säteili hieman uloskinpäin. Maisteri
Orrenmaa oli häipynyt näkyvistämme samaan pimentoon, missä hän oli
ollut ennen tuota lauantai-iltaa. Hertta oli oikeassa, hän oli
pelästynyt — ja hänen komiteatyönsä Helsingissä oli päättynyt.

Hyvästi siis ja hyvää vointia!






II

ISOSSA LAIVASSA




1.


Ja sitten — anteeksi, että puhun niin paljon itsestäni, mutta sitä
ei voi tällä kertaa auttaa, eikä — peloittaakseni teitä — juuri
myöhemminkään, ihminen on kerta kaikkiaan sellainen, minä niinkuin
muutkin — sitten siis istuin laivan kannella ja taistelin merikipua
vastaan muutamana matkamme loppupäivänä.

»Vieläkö silloin?» kysynette. Oh, merikipu on takiainen, juuri kun olet
sen heittänyt tiensyrjään, riippuu se taas selässäsi kiinni. Laiva on
keinunut oikealta vasemmalle, ja sinä vähitellen rauhoitut ja käyt
ylimieliseksi, ja sitten se rupeaa joko keinumaan pitkin suuntaa tai
heittelehtimään lyhyesti tai vaanimaan, mikä on kaikkein inhoittavinta.

Joka tapauksessa istuin siinä — kannella, ja se oli jo voitto. Olimme
päättäneet matkustaa kuin herrat, ja olimme päättäneet myös elää
herroiksi, ja päätöksistä on paljon hyötyä.

Minkä mahdoin sille, että Hertta oli hytissä tuolla hetkellä ja antoi
minun aloittaa romaaninsa, — se johtui aivan toisista asioista.

Tuossa siis lepäsin tiukasti huopiin koteloituneena ja otaksuin
nauttivani sinipunamustien vuorirykelmien jymisevästä kamppailusta.

Ylös — taivaanranta katosi partaan taakse. Alas — taivaanranta kohosi
täristen näkyviin vinona viivana jossain kaukaisessa harmaudessa. Ylös
taas — siitä minä pidin — kuin juhannuskeinussa, mutta alas — kuinka
koko maailma saattoi noin yökätyttävästi vavista. Veronaali tykytti
päässäni painaen silmäluomiani raskaasti. Sylki nousi runsaana suuhun.
Nielin nielemistäni.

Up — kuinka epämiellyttävää! Keinuiko tänään pahemmin kuin ennen? Up,
up, nyt se tulee. En tahdo. Olen jo kestänyt viikon päivät. Tämähän on
naurettavaa, vaikk'ei yhtään naurata. Terästin katseeni kanteen.

Kuka tulee tuolla liehuvassa ulsterissaan, pysähtyy suojaan hetkeksi ja
jatkaa taas tännepäin taitavasti balanseeraten? Silmäluomet painuvat
väkisin.

Kuulin askelten pysähtyvän eteeni. En viitsinyt enää avata silmiäni
enkä uskaltanut avata suutani.

»Hei», sanoi joku vieressäni ja löi kätensä yhteen, »tänä iltana
tanssitaan!» Norjankieli kalskahti niin hauskasti, miltei kotoisesti.

Raotin silmiäni ja tunsin nuo leveät hartiat. Korkean kauluksen ja
isolippaisen matkalakin välistä näkyi tuskin muuta kuin sinertävät
huulet ja leuka, jossa on vako, jota naiset aina rakastavat.

Koetin varovaisesti hymyillä. Lorens Finniä ei kukaan voinut ottaa
vastaan muulla tavalla, Lorens Finniä, joka kaikkien ihmeeksi
oli ensimmäisten joukossa sortunut laivan kateellisten jumalain
epäsuosioon. Joka ainoa päivä hän oli tehnyt harmaankalpeana horjuvan
koematkan kannelle, ja joka ainoa päivä hän oli kadonnut nopeammin kuin
oli tullut, jättäen jälkeensä — niin, aukoksi kai sitä voisi nimittää.

»Vieläkö te elätte?» kysyin raukeasti.

»Elän, nythän minä vasta elänkin.» Norjalainen insinööri työnsi
syrjemmälle liikkumattomiksi käärityt jalkani ja istahti tuolinreunalle
läpsytellen isojen kenkiensä märillä kumipohjilla kannelle jotakin
pyöreää mallia. »Noloa, kirotun noloa. Ensimmäisen luokan lippu,
koirantyö odottamassa, seura kuin filmikomppania, tähtiä tusinoittain
ja muuta sellaista — ja merikipeä. Voi sun — —» Hän pudisti itsekseen
päätään ja työnsi kätensä syvemmälle taskuihinsa. »Ihana impi aina
vuoteen vieressä rukoilemassa, enkö haluaisi edes parsaa taikka
hummerisalaattia taikka linnunpaistia — hyh — ja alakerrasta ilmestyy
joka toinen minuutti käsi matka-shakkilautoineen esille vaatien minua
kilpasille. Niin shakmatti en ole vielä koskaan eläessäni ollut.
Kilpikonnani? entä shakkimestarin kera keinuvalla laivalla — brr.» Hän
nappasi huovan laskoksesta kirjan, jonka olin sinne piilottanut, nolon
tusinaromaanin tietysti, ja läiskytteli sitä taitavasti kädestä käteen.
Hänen oli vaikea olla alallaan.

»Kuulkaa, missä se samettisilmäinen ystävättärenne on? Olen etsinyt
häntä kuin nuppineulaa, hävinnyt maailmasta jäljettömiin.» Mutta
sitten hän taas valitteli sairauttaan. »Kuusi päivää! Teillä ei
ole aavistustakaan. Kukaan ei ole koskaan ollut niin merikipeä.
Siivoojatarkin todistaa.» Ei kukaan ole ylipäänsä koskaan niin kipeä
kuin tuollainen nuori, terve mies, jos sattuu jotakin pikkuvaivaa ja on
naisia lähettyvillä. »Aina minulla on huono onni.»

»Siltä näyttää.»

Hän kääntyi epäluuloisesti katsomaan minua.

»Ettekö usko?»

Verho kohosi kohoamistaan ajatuksiltani. Näin, että kannen kulkijat
olivat lisääntyneet ja että monet ryhmät hidastuttivat askeliaan meidän
kohdallamme.

»Miks'ei — jos vain tarkoitatte pelionnea.» Paremman puutteessa tuokin
vanha lause. Mitä tuollaiselle vieraalle miehelle muutakaan.

Hän nousi seisomaan ja nauroi itserakkaasti ja ihastuttavasti. Hän oli
aivan samanlainen kuin pojat siellä kotonakin. Hän nyökkäili vähän
väliä ohikulkijoille. Hän oli työntänyt lakin takaraivolle ja nojasi
seinään vieressäni. Mikähän häntä pidätti tässä, tuskinpa minä ainakaan?

Sitten hän taas vilahdutti silmäkulmastaan katseen minuun.

»Mutta tehän ette vastannutkaan. Missä on samettisilmä? Näin vain
kerran pöydässämme, ja silloinkin, puh, hyvin hämärä sieluntila.
Vastoinkäymiseni olisi ollut helpompi kantaa, jos olisin tiennyt hänen
jakavan kohtaloni.»

»Ei hän ole ollut merikipeä.»

»Mikä häntä sitten vaivaa?»

Kuka voisi voittaa tällaisen kiusauksen, minä en ainakaan?

»Hän on saanut lapsen.»

Norjalainen jäi sanattomaksi, mutta vain hetkeksi. »Kuinka äiti voi,
ja kuinka paljon se painoi?» »Äiti voi huonosti, on ollut sairaalassa
koko ajan — pari kylkiluuta, ymmärrättehän — ja tyttö painaa ainakin
viisitoista kiloa päällysvaatteissa.»

Nuori mies oli kovasti utelias.

»Milloin tämä iloinen perhetapaus sattui?»

»Heti toisena päivänä, silloin kun keikuimme noin — vasemmalta
oikealle, muistatteko — ettei käytävissä voinut kulkea, ja lautaset
valuivat kuin elohopea karsinoissaan pöydillä. Silloin hän tuli meille
aivan luonnollisella tavalla — vieri hyttiimme ystävättäreni jalkojen
juureen kuin kerä oviverhon alitse.» Se oli ollut surkea hetki. Minä
en kyennyt kumartumaan, mutta Hertta oli heti nostanut tyttösen
viereeni vuoteeseen ja juossut ulos käytävään auttamaan äitiä. »Äitiin
sattui pahasti, kun kompastui, vietiin sairaalaan, ja Marjorie eli
Maija, joksi ystävättäreni hänet risti, jäi meille. Ette tiedä, kuinka
hupsusti lapsirakas hän on. Tyttö sai tietysti kuumeen, vilustui kai,
ja ystävättäreni valvoi polvillaan oman vuoteensa vieressä kaksi yötä,
vaikka lääkäri vakuutti, ettei ollut vaarasta tietoakaan.»

»Jaha», sanoi norjalainen ja tarjosi minulle laivapojan kaatamaa,
höyryävää teekuppia, jota olin inhonnut ja pelännyt ja nukkumalla
kiertänyt jo kuusi päivää. »Suurenmoinen tyttö!»

Mutta minun olikin nyt lämmin. Koetin vapautua huovista. Norjalainen,
joka äsken oli sanonut niin hellällä äänellä, ettei suomalainen herra
sitä koskaan uskaltaisi käyttää, Herttaa suurenmoiseksi tytöksi, veti
paksun vaipan yltäni ja otti pari tanssiaskelta se sylissään.

»Hei», sanoi hän taas, »tänään tanssitaan! Rogers» — pöytäkuntamme
sydäntensärkijä, kuvankaunis amerikkalainen meriluutnantti — »esittää
valittunsa kanssa kuutamotangon kannella. Hei!»

»Huh! Eskimoratsastusta jääkarhun selässä.»

»Ehei, keinuvia lyhtyjä, luutunsoittoa, neekeristeppiä, flirtiä
palmujen takana, lämmintä tyyntä — minä olen matkustanut ennenkin
lätäkön poikki. Huom.! Uskotteko ihmeisiin?»

»En, mutta joskus uskon leveysasteisiin ja merivirtoihin ja
muuhun noituuteen.» Olin irtaantunut tylsästä kyllästyksestä ja
haluttomuudesta ja laskin kankeat jalkani kannelle. Nielaisin kuin
kokeeksi, se olikin puheen aikana unohtunut.

Väristys jäi tulematta. Insinööri katseli merta ylpeänä, ikäänkuin hän
itse olisi sen muovaillut ja sileäksi taputtanut. »Kiitos!» sanoi hän
nostaen lakkiaan, ja oli taas yhtä punaposkinen kuin laivaan tullessaan.

Minäkin olisin niiannut kiitokseksi, jos vain olisin voinut tehdä sen
luontevasti. Ajatelkaa, meri oli miltei tyyni!

Maailma oli laventunut, väljennyt. Mustat notkot hohtivat vihreinä,
taivaanranta huikaisi suorana ympyränä, koski ei enää jylissyt,
se solisi ja lauloi, ja pala kurkustani oli hävinnyt. Auringon
vaaleankeltainen kehrä hyppeli kuin lastu matalilla pilvilaineilla
punaten niiden harjoja lämpimästi kuin takkavalkea. Ilma virtasi
ummehtuneisiin keuhkoihini raikkaana kuin lähdevesi kristallimaljaan.

Olihan minulle kerrottu Golf-virrasta, mutta en ollut odottanut
tällaista teatteriefektiä — eikä sitä kuulemma aina tarjotakaan.

Norjalainen oli avannut ulsterinsa ja katseli kädet ryntäillä merta.

»Tällaista matkustaminen on, tällaista sen pitää olla!»

Minä pidin hänestä, tuosta viikinkipojasta. Ojensin hänelle käteni, ja
hän veti minut seisomaan kömpelöille jaloilleni. Hänen kätensä oli iso
ja toverillinen.

Lähdimme kävelemään kannella. Ihmisiä oli ilmestynyt kuin perhosia
koteloistaan. Tunsin helsinkiläisissä talvivarusteissani märkine
suortuvineni olevani sangen surkea näiden kapeiden silkkisäärien,
räikeiden jumperien ja punaisten huulten keskellä, mutta en hennonut
vielä mennä alas.

Olin rakastunut tähän kanteen. Täällä oli kaikki kepeätä, siistiä ja
pintapuolista ja kaunista — niin hetkellistä, vailla menneisyyttä ja
tulevaisuutta. Edesvastuutonta, juuri edesvastuutonta. Ja ihmiset
olivat avomielisiä ja henkisesti häpeemättömiä.

»Kai minun jo pitäisi lähteä pukeutumaan», sanoin jotakin sanoakseni ja
jatkoin kävelyäni, vaikka epäilinkin Finnin jo kaipaavan kannen toiseen
päähän kokoontuneeseen tyttöparveen. Hän pysähtyi.

»Sanokaa ystävättärellenne sitten, että hänen pitää tulla esille
illalla. Sanokaa, että se on oleva suurenmoinen, matkan 'clou'.»

»En luule hänen tänään välittävän sellaisesta.»

»Minusta välittävät aina kaikki. Sanokaa sekin hänelle.»

»Jos sanon, ei hän tule ensinkään.»

»Olkoon tulematta sitten. On täällä muitakin.» Hemmoiteltu poika.

»Montako?»

»Noin neljä.» Hän oli leveähartiainen ja suoraselkäinen ja
veitikkasilmäinen. Hän seisoi minun tielläni. Tunsin sen niin hyvin,
tunsin Lorens Finnissä kaikki entiset ystäväni, koulutoverini,
kaikki nuo lukemattomat suomalaispojat, joiden kädenlyöntiä olin jo
tämän viikon aikana ehtinyt niin monesti kaivata noiden liukkaiden,
kohteliaiden, peloittavien, tummasilmäisten vieraiden joukossa. »Numero
yksi: te tietysti, numero kaksi: miss Sabermann — aion lyödä laudalta
Rogersin —, numero kolme: miss Sabermannin äiti — häntä on pidettävä
lämpimänä, monta ihanaa miljoonaa öljyistä dollaria —, ja last but not
least: Undine — täytyyhän hänen tulla esille vihdoinkin.»




2.


Hän kiipesi partaalle istumaan, työnsi jalkateränsä rautaputken alle
ja keinutteli itseään kättensä varassa. Minä istahdin irtonaiselle
tuolille hänen jalkainsa juureen, nojasin poskeni märkään kaiteeseen
ja miltei haaveilin katsellessani taivaanrannan valuvaa hopeaa, jonka
pinnalle levisi suuria kultaläiskiä pilvien hiljaa vaellellessa
valtatietään siellä kaukana äärettömyyden rajalla.

Finn oli niin innostunut kertoessaan Undinestaan.

»Hän on täällä jossakin. Olen nähnyt hänet. Jos hän todellakin on,
niin hän on merkillinen. Tunnen, että hän on minulle merkillinen,
tiedättehän, tuollainen demoni, kohtalo. Tunsin heti, kun tulin
laivaan: stop, nyt se tulee, nyt on hetkesi lyönyt.»

Minä kai hymyilin, vaikk'en ajatellut mitään oikeastaan. Oli niin
hauska istua tässä ja kuunnella.

»Älkää naurako. Se on hirveän vakavaa. Te ette tiedä, millaista on,
kun minä rakastun. Se on aivan kamalaa.» Hän nauroi ja keikahti niin
pitkälle taaksepäin, että minä tartuin takinliepeeseen. »Esimerkiksi
äsken, juuri laivaan tullessa, luulin että kuolisin siitä. Hän ei
suostunut tulemaan mukaan. Piti ja piti ja piti kädestä kiinni ja
käveli ja selitteli, mutta ei vaan tullut — vielä laivarannassakin.»
Hänelle oli ilmeisesti tehty vääryyttä, hän oli loukkaantunut. »Hän
sanoi, että hän rakasti minua, eikä sittenkään tullut. Hän itki niin —
ettei muistanut puuteroida nenäänsä. Sellaisia tytöt ovat!»

»Olisiko hänen pitänyt noin yht'äkkiä, laivarannassa päättää — —?»

»Pyh, olisi piiloutunut ruumaan, minne vain — mutta hän ei rakastanut
minua sittenkään, ei tahtonut koettaakaan.» Hän oli oikein surullinen,
synkkä. Vahinko!

»Millä te hänet olisitte hoitanut siellä toisella puolella sitten?»
Täytyihän minun puolustaa tyttöä.

»Oh, naiset saavat aina työtä. Ainahan hän olisi voinut ruveta
palvelijaksi. Mutta sellaisia tytöt ovat. Kaulassa riippuvat ja
tanssivat ja hyväilevät, mutta kun sitten pyytää jotakin heiltäkin —
ei, ei, mamma ei anna ja pappa ei anna, enkä minä voi.»

Hän oli oikein katkera. Katsoin tarkemmin — hän puhui aivan tosissaan.

»Ihmekö, jos nuoret miehet kadottavat ihanteensa. Tytöt tarvitsevat
leikkikaluja.»

Huokasin syvään, etten sanoisi mitään. Olipa tuokin ollut
avioliittotarjous! Mutta Lorens Finn oli loukkaantunut sydänjuuriaan
myöten.

»Ja kohta minun on iskettävä käsiksi työhön — tällä mielellä, ilman
valonpilkahdustakaan.»

»Entä Undine?»

»Hän! Ajatelkaa — no, en minä putoa, uskokaa nyt.» Hän puhui
kansi-stewardille, joka oli kumartaen tullut sanomaan hänelle jotakin.
»Ja jos putoan, testamentteeraan teille koko äärettömän omaisuuteni,
ymmärrättekö, menkää. Ahaa, säännöt kieltävät, olkoon menneeksi
sitten.» Hän kiipesi alas partaalta ja vastasi nätin pojan kumarrukseen
syvästi kuin kuninkaalle. Sitten hän istahti toiselle tuolille viereeni
tuttavallisen lähelle. »Ajatelkaa, minä olen nähnyt hänet! Arvatkaa
missä?»

»Koska hän on Undine, niin tietenkin vedessä.»

»Niin, kylvyssä.» Hätkähdin. »Valkoisessa marmorialtaassa, viheriässä
vedessä helmenhohtoisena.»

»Liehuvat, vaaleat kiharat, kuin meriruoho tietenkin?»

»Eei, vedenneitohan oli uhrannut tukkansa, muistattehan. Siis — musta,
eebenholtsinen pää ja joutsenen kaula ja korallisuu — aivan kuin satua.»

»Mutta miten kummassa — mitä kummaa te siellä?» Nauroin niin että
vaivoin saatoin puhua.

»Jumalten lähettiläs, kylpy-steward, sanoi vain numeron, varmasti hän
sanoi juuri sen numeron, ei ehtinyt muuta, ja minä voin huonosti ja
luulin tuon auttavan ja olin hätäinen — ja hän oli niin suloinen, niin
viehättävä, kuoppa niskassa, musta kihara liimautui siihen — —»

»Kylläpä te ehditte nähdä tarkoin. Istahditteko lavalle katselemaan?»

»En, mutta ihminen kivettyy joskus, olettehan kuullut sellaista,
säikähdyksestä. Suljin oven jo takanani, ennenkuin ehdin nähdä. Undine
oli niin hiljaa, lepäsi vain, keinui, katseli varpaitaan ja oli
hurmaava, pitkät ripset olivat poskilla — —»

»Entä sitten?»

»Huh, kuinka hän huusi! Vesi kohahti korkealle kuin koskessa, ja minä
pakenin, pakenin suinpäin, niin että nyrjähdytin varpaani kääntyessäni.»

»Juoksitteko hyttiinne saakka?»

»Nurkan taakse tietysti. Täytyihän minun nähdä, oliko hän ihminen vai
kuohahtiko hän vaahtona suoraan taivaaseen.»

»Mikä hän oli sitten?»

»Sanoinhan, että hän oli Undine, aallotar, vedenneito. Hän ei tullut
koskaan, meni toista tietä. Mutta kyllä minä hänet vielä käsiini
elävänä saan. Kylpy-steward sanoi, ettei siellä ollut ketään, mutta
näin heti, että hän valehteli, vaikka annoin hänelle koko dollarin,
konna. Mutta tänään hän tulee, tiedän varmasti, ja silloin — —»

»Älkää olko niin varma.»

»Hän on minun, mutta älkää puhuko kellekään.»

»En, mutta älkää odottako liikoja. Vedenneidoilla ei ole sydäntä.»

»On toki, jos rakastuvat. Ja kyllä minä!»

»Ainahan teille onni on nurja.»

»Ei näissä asioissa.»

»Taivas» — minäkin olin ruvennut puhumaan korkeampaa tyyliä, se
tarttuu, »oletteko te jo unohtanut tuonkin tytön, joka ei rakastanut
teitä?»

»Oh, kyllä hän rakasti. Hän rakasti liikaakin. Olisittepa joskus
kuullut, nähnyt — ja tuntenut!»

Käsittäkää sitten sitä, tuollaista miehistä logiikkaa, sillä hän puhui
taas tosissaan. Vai naisenko logiikassa nyt olikin vika?

»Saammehan nähdä. Näkemiin!»

Katselin kuinka hän pitkin askelin juoksi kantta pitkin. Hän miellytti
vaativaakin silmää.

* * *

Mutta Undine! Jos hän luuli, että minä aioin kertoa Hertalle hänen
satunsa, niin hän erehtyi. Niin kömpelöillä verkoilla ei meitä ikinä
pyydystetä. Sitäpaitsi Hertta kaipasi virkistystä, ja minä tiesin,
kuinka Hertta aina kierteli ja kaarteli ja oli kuin sairas, jos hän
epäilikään lähentelyaikeita. Tulkoon nyt kerrankin mukaan. Vaaraa
ei ole vähääkään. Hertta on liian kova pähkinä tuollaisen nulikan
purtavaksi. Koettakoon vain.

Olin kuullut tuon seikkailun jo aikaisemmin, kuten arvannette.
Hertta oli sen kertonut vääntelehtien naurusta alkuinnostuksen vielä
kutitellessa kaikkia hermojamme. Hän oli ollut utelias tuon kylvynkin
suhteen. Ajattele, lämmin suolavesikylpy! Tilaan Atlantin vaikka
39-asteiseksi ja kylven sitten siinä!

»Ja ajattele —» Hän hieroi väristen ruumistaan pyyhinliinalla ahtaassa
hytissämme. »Ja ajattele, kun sitten makasin siinä niinkuin kehdossa,
et käsitä, kuinka viheriä vesi oli, kuin tumma smaragdi — pidin
laidoista kiinni ja keinuin, ja vesi kallistui vasemmalle ja oikealle,
ja minä odotin, että se läikkyisi laidan ylitse, mutta se ei läikkynyt,
ja katselin varpaitani, jotka näyttivät turpeilta ja lyhyiltä, ja
sääriäni, jotka olivat kuin poikkileikatut ja kaamean vaaleanviheriät
— — ja avasin silmäni, niin — oh!» hän heilutti hetkisen sanattomana
päätään, »niin ovella seisoi mies tuijottaen minuun jäykkänä kuin
Runeberg käsi kylpyviittansa rintamuksessa — tai oli kai se mies
— leveät, siniset raidat — ja koska hän niin pelästyi, kun minä
kirkaisin.»

»Kuka hän oli?»

»Luuletko, että ehdin odottaa esittelyä tai käyntikorttia? Kiskaisin
kylpyviittani tuolilta suoraan veteen. Ja siinä sain sitten luippia
läpimärkänä tänne. Onni, että oli niin lähellä. Tutulta hän näytti.» Ei
sen enempää.

* * *

Mutta luuletteko, että Hertta erkani illaksi juhlimaan? Vielä
vai. Olimme jo valmiiksi pukeutuneet, Maija oli syönyt kokonaisen
lautasellisen velliä, ja siivoojatar oli luvannut vahtia häntä.
Luulimme hänen jo nukahtaneen, kun hän äkkiä nousi istualleen ja silmät
ummessa heittäytyi toiseen suuntaan. Hertta koetti vetää peitettä hänen
ylleen, mutta jätti sitten sen ja peitti villatakillaan vatsallaan
viruvan, puolialastoman tyllerön päälakea myöten.

»Kuinka äiti voi?»

»Paljon paremmin, kohta hän kai jo vie hänet.» Hertta kumartui
iltapuvussaan hyvin lähelle punaista kiharapäätä.

Pikkuruikkuinen käsi, jonka ranne oli kuin kuminauhalla kiristetty,
haparoi ilmaa ja lopuksi puristi lujaan otteeseensa Hertan kultaketjun.
Istahdin odottamaan.

Hetkisen kuluttua näin tyttösen istuvan koholla ja katselevan
pyöreillä, unesta kosteilla nappisilmillään jäykästi minua. Hertta oli
yhä ketjunsa ja pikku sormien vanki.

Käytävästä kuului päivällistorven törähdys, ja lapsi hypähti
säikähdyksestä. Hän väänsi nuppusuunsa neliskulmaiseksi kuiluksi, josta
pääsi kimeä huuto, joka kesken vaihtui riemun kirahdukseksi, kun Hertta
työnsi mustan päänsä hänen syliinsä, ja hän hautasi kummatkin kätensä
tuohon möyheään mättääseen.

»Vov, vov, hauva tulee — — Näethän, hän on herännyt. Mene sinä vain. —
Tuu, tuu, tupakkirullaa — —» Hertta viittasi hermostuneesti päällään.
Maija lepäsi hänen sylissään, poski kaulalla ja kultaketju huulten
välissä. Epäluuloiset silmät olivat puoliavoimina kamppaillessaan unta
vastaan.

Vitkastelin. Tuollaista liioittelua — en sietänyt sitä. Ja
kapteeninpäivälliset!

Mutta Hertta käänsi hiljaa, hyvin hiljaa päätään, ja minä näin hänen
silmiensä onnellisen loisteen. »Koetan päästä myöhemmin», muodostivat
hänen huulensa.




3.


Voi rakkaat ystävät, millainen ilta! Nyt sain nähdä, millaista oli
juhla ja maailma ja loisto. Ehkä joku muu olisi väittänyt nähneensä
sellaista kotonakin, en minä. Minut oli opetettu lopettamaan nuoruuteni
jo monta vuotta sitten — ja ylioppilastanssit ja perhekutsut eivät
olleet ainakaan silloin mitään huumaavaa hekkumaa.

Täällä, täällä oli ilmassa tuo uusi ja vanha maailma, ihmisiä monelta
suunnalta, rahoja monelta suunnalta — ja huoleton edesvastuuttomuus,
irrallisuus — muutamia lautoja iäisyyttä erottamassa, joille ei olla
mitään velkaa — muutamia ihmisiä yksinäisyyttä karkoittamassa, joille
ei olla mitään velkaa, joilla ei ole nimeä, ikää eikä asemaa, ei mitään
muuta kuin juhla-asu.

Hengitin lyhyesti hiipiessäni tottumattomasti sähköstä ja hopeasta ja
silkistä ja jalokivistä säkenöivään saliin, joka vielä aamulla oli
ollut autio ja tyhjä.

En uskaltanut katsella ympärilleni edetessäni, kiinnitin vain lujasti
katseeni kuin ankkuriin aivan uudennäköiseen Lorens Finniin, joka
leveäharteisena ja kapeavartaloisena hännystakissaan nousi tarjoamaan
minulle tuolia. Mutta heti istahdettuani ja saatuani haarukan
rauhoittamaan kättäni ja ruokalistan lepuuttamaan silmiäni jouduin oman
uudistuneen pöytäseuramme elämänilon lumoihin.

Lautasten edessä oli laseja, salaperäisiä laseja, kuin ylpeitä
nuppuja, kuin auenneita kellokukkia, kuin uivia ulpukanteriä.
Minä en niitä tuntenut, minä katselin ja ihailin. Minä nautin
tästä uudesta. Nautin vierustoverini harjatusta, puhtaaksipestystä
eleganssista, amerikkalaisen adoniksen illan kuluessa yhä tummuvasta
kauneudesta, kuusitoistavuotiaan kiharapään suunnattoman kömpelöstä
kiemailusta. Näin, etteivät hänen kynänkapeat, paljaat käsivartensa ja
valkohampainen avosuunsa vielä aavistaneetkaan tulevaa ihanuuttaan,
joka kuitenkin nyt jo leimasi hänen lapsellisen yritteliäisyytensä
tarpeettomaksi.

Nuo salaperäiset nuput, kukat ja ulpukat vuodattivat vuoroin
hunajaansa. Claire nojasi terävät kyynärpäänsä pöytään ja kurkotti
hurmaavaa päätään hehkuvin silmin Lorens Finnin hohtavaa paidanrinnusta
kohden. Luutnantti Rogers, mantelisilmäinen sydäntensärkijämme, veti
hänet hartioista takaisin, ja tyttö nojasi silmänräpäyksen onnellisena
kultanyöriseen hihaan — muulloin hän oli aina ollut liian nuori.

Lorens Finn kertoi rohkeita juttuja — luultavasti — Rogersin
huomautusten ja seuran naurun säestyksellä. Chicagolainen
ruotsalaispari, jonka viimeinen lahja Euroopalle oli pöydän kimalteleva
lasiröykkiö, jossa he tarjosivat matkatovereilleen laivan parhaita
antimia, katseli iloisena riehahtelevaa nuorisoa, ja harmaakiharainen
rouva istui onnellisesti punastuneena Charliensa vahvan käsivarren
suojassa tämän loistavan seuran hyväntekijänä.

»Varokaa, varokaa.» Mr Anderson naputti hopeakynällään painettua
ohjelmaa hehkuvakasvoisen luutnantin silmien edessä. »Viimeinen numero:
Kuutamotango kannella, Miss Sabermann & Mr Rogers.»

»Tango! Minä tanssin vaikka uponneessa vedenalaisessa, vaikka merellä
uiskentelevalla lautalla. Ja minä olen harjoitellut joka ilta. Taivas,
millaiset harjoitukset!»

Sh! Puhe kapteenille. Hiljaa. Finn tarttui leveillä käsillään pöytään
kuin valmiina hyppäämään. Puhe oli täynnä sukkeluuksia, räjähdettiin
nauramaan, vaiettiin kunnioittavasti, pidätettiin henkeä seuraavaa
naurua varten. Valot loistivat riveissä — —

Musiikki viritti tutun pöytälaulun, mutta sen voitti komea barytoni.
Lorens Finn seisoi pitkänä ja nuorena ja vallattomana tuolillaan:

»Det var i vår ungdoms fagraste vår — —» Hän oli oppinut jotakin
ruotsalaisilta ystäviltään, ja ihastuneina yhtyivät nuoret,
vaaleatukkaiset skandinaavit jyrisevään kertoon.

Miss Sabermann käänsi kapeat kasvonsa ihmeellisine kissansilmineen
kapteeninpöydästä laulajaa kohden, ja Rogers kuittasi heti huomion
omalle kontolleen.

»Hän on minun! Yksi päivä vain lisää, ja sitten huviretki jahdillamme
Välimerelle, pyydän kaikki läsnäolevat vieraikseni. Katsokaa, mikä
tyttö! Ja rikas! Piehtaroi texaslaisissa dollareissaan.»

Minä en ymmärtänyt kaikkea hänen puheestaan. Maailma kimalteli. Finn
kohtasi katseeni, ja me nauroimme tietämättä mille.

Kaikki ihmiset olivat tänään niin onnelliset. Eihän mikään enää
keinunut. Kaikki maistui, niin viini ja ruoka kuin elämäkin. Vanhat
herrat riensivät kaunotarten luokse sanomaan kohteliaisuuksia, nuoret
kiitivät ulos kannelle kuin varsalauma, kun jouhet rupesivat vienosti
viekoittelemaan sen himmeästi värikkäästä oviaukosta.

Laiva oli kuin sali, kuin puisto. Meri solisi kuin suihkulähde
partaalle nostettujen palmujen takana kelluvassa, mustassa iäisyydessä.
Kapeana, kaukaisena häämötti taivaanranta, vahattu kansi tärisi kuin
viinistä, kuin riemusta, kuin intohimosta.

Kimaltelevat iltapuvut mustine, valkorintaisine varioineen liittyivät
ympyrään katselemaan, kuinka kauneus ja nuoruus esittivät eteeristä
kuutamotangoaan nauttiville kulta-ajan ihmisille.

Nimestä viisi! Kuuta ei ollut eikä eteerisyyttäkään. Tuo tanssi vaati
japanilaisia lyhtyjä, synkopeerattua, vihlovaa jouhimusiikkia, silkkiä
ja kultaa, nuorta, tervettä ruumista ja sairasta, riutuvaa sielua.

Nuoruus ja kauneus siinä tanssivat, miss Sabermann ja mr Rogers.
Hämähäkinhieno, ihonvärinen sukka, jonka lävitse sininen suoni kuulsi,
paljastui hentoa polvea myöden, eebenholtsinen tukka välähti lyhdyn
alla, ripset kaartuivat tuuheina, kellertävillä poskilla paloi etelän
nuori veri, ja kapeista silmämunista välähti onni ja autuus.

Viulut viilsivät, jokin särisi, lyhdyt keinuivat hiljaa, hopeakangas
hohti. Amerikkalainen adonis vei, ei, vietteli saalistaan kuin varjoa,
kuin silkki vyyhtiä, kuin orjaa.

Hermostunut silkkinilkka värisi, eli, varpaat aavistivat, hiipivät
lakeerikenkien perässä kuin näkymättömän siteen vetäminä, epäröivät,
taipuivat, astuivat, vetäytyivät takaisin, värisivät, pysähtyivät
odottamaan — —

Minä katselin, nojasin raskaammin Lorens Finnin käsivarteen. Minä
ymmärsin, että tämä oli tanssia. TANSSIA. Ymmärsin, ettei tällaisessa
tanssissa käytetä hansikkaita, että tässä täytyy tanssin tykkiä kädestä
käteen, ajatusten, aikomusten kipinöidä ruumiista ruumiiseen.

Oh, tämä oli tanssia, tanssia, jota minä en koskaan voi oppia enkä
osata, jota kukaan ei voi opettaa, johon synnytään, johon synnytään
vain kahdennellakymmenennellä vuosisadalla.

Kalvava kaipaus tuohon riutuvaan tahtiin, tuohon uivaan onneen ja
ajatuksettomaan antaumukseen valui viininä kurkustani alas. Minä
puristin kiihkeästi Lorens Finnin käsivartta. Hän katsoi minuun. Tuhat
kynttilää tanssi hänen silmissään.

»Se menee mukiin», sanoi Finn.

»Se on täydellistä», vastasin minä. »Se ei ole opittua, katsokaa! Se on
— se on rakkautta.»

Rogersin katse ei siirtynyt pienestä, kiiltävästä päästä, ja herkkä
tytönselkä taipuili autuaana hänen kätensä salamerkeistä.

»Se on taituruutta. Ja se on sikamaisen rafineerattua tanssikulttuuria.
Katsokaa!»

Viulu vingahti viimeisen kerran. Japanilaisen näköinen pikku kaunotar
kääntyi laiskasti huokaisten syrjin kauniiseen viejäänsä, kietoutui
jättiläisripsuiseen huiviin, haukotteli salaa ja viskautui Rogersin
nenän ohitse toisen nuoren miehen tarjotulle käsivarrelle päästäen
parin askelen päässä hopeahuivinsa valahtamaan lätäköksi lattialle.

»Esitys on lopussa. Hei, nyt tanssitaan!» Olin kuullut jo aikaisemmin
äänestä, että hänkin oli mestari, että Rogers aivan suotta tuossa
pöyhkeili.

Olisin mielelläni mennyt. Ette usko, kuinka mielelläni olisin mennyt.
En koskaan vielä ole tuntenut käsivarteni noin vapisevan — mutta enhän
osannut.

Vaaleiden ihmisten on vaikea salata innostustaan, se lehahtaa heti
värinä hipiälle. Lorens Finn oli innostunut, tahtoi tanssia, kumarsi.

»En osaa.» Vetäydyin nolona taaksepäin. Näin norjalaisen ilmeestä, että
olin sanonut jotakin ennenkuulumatonta.

»Koetetaan sentään.» Mies voi kenties »koettaa» tuollaisessa paikassa,
nainen ei ikinä, ja sitäpaitsi etsivät hänen silmänsä jo toisia.

Claire oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Hän nosti sormenpäänsä
korkealle olkapäälle ja lähti varpaillaan liitelemään minun
kateellisten katseitteni seuraamana. Oli kuin Lorens Finn olisi
keventynyt päästessään irti.

Lämmin viima leyhytteli palmujen lehtiä, jättiläislyhtyjä ja suurten,
värikkäiden sulkaviuhkojen hentoja haituvia.

Katselin surullisena hyörinää, surullisena ja hieman ilkeänä. Näin
kuinka rumasti kauniitkin kengät saattavat liikkua, miten toiset
silkkinilkat olivat paksut ja kömpelöt, miten toiset olivat kuin
tulitikut, miten toiset laahasivat kuin vedettyinä mustien kenkien
perässä, ja miten toiset liikainnoissaan astuivat omat askelensa
hitaampien viejien varpaille. Mutta kaikkien ruumiit ja sielut
tanssivat, kaikkien muiden paitsi minun.

»No, nyt me yritämme.» Finn seisahtui tuolini viereen punaisena ja
tyytyväisenä. »On siellä pahempiakin.»

»Eikä ole. Minä painan kymmenen kiloa liian paljon, olen kymmenen
senttiä liian pitkä ja kymmenen astetta liian kylmä.»

Norjalainen painoi kädenselkänsä poskeeni. »Ei ole totta.» Mutta taas
hänen silmänsä harhailivat muualla. Tuolla vilahti kekälesilmäinen
Claire, tuolla käärmekaulainen miss Sabermann. Ja monesta
puoliummistetusta silmästä pilkahti ohitanssiessa kutsu vieressäni
seisovalle nuorukaiselle.

Olisin mielelläni puhunut vähän, jutellut kuin Hertalle, mutta tanssi
ja viulut ja keinuvat lyhdyt, puhumattakaan viineistä, virtasivat
suonissamme hukuttaen selvät ajatukset.

»Emmekö nouse yläkannelle?» sanoin minä.

»Emmekö mene hakemaan samettisilmäistä ystävätärtänne?» sanoi Lorens
Finn.

Tietysti minä hymyilin ystävällisesti. »Mennään.»

Mutta luuletteko, että Lorens Finn pääsi? Miss Sabermann avasi vähän
kapeita huuliaan, ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, kun menimme ohitse,
ja Finn tarttui heti liimaan.

»Hetkinen», hän sanoi minulle. Jäin seisomaan, astuin syrjään, odotin.

Norjalainen meni tanssimaan. Eihän hän olisi ollut mies eikä mikään,
ellei hän olisi pannut tilaisuuden tarjoutuessa käsivarttaan Poiret'n
hopeapuvun hartioille ja vienyt loistohytin tyttöä tanssimaan. Ja taas
hiipi silkkivyyhti yhtä pehmeästi uuden miehen syliin.

Ja minä käännyin jäykästi hymyillen, kuten niin monesti ennenkin,
lähimmän kohtalotoverini puoleen.

Hän oli muuan ruma tyttö, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa
silkkipaidasta kenkien säkenöiviin muotisolkiin saakka eikä kuitenkaan
kelvannut tässä kovassa kilpailussa.

Minä myönsin, että hän oli oikeassa sanoessaan Clairen huulia
maalatuiksi ja miss Sabermannin hartioita vinoiksi, ja kuuntelin
myötätuntoisesti, kuinka mrs Sodergran punastuen paheksui joidenkin
parien rohkeita asentoja ja kertoi muiston nuoruutensa pas d'Espagnesta
kuutamoisella laivasillalla pappilanpojan viulun tahtiin, ja minä
istahdin kaljupäisen herran tarjoamaan tuoliin ja näin hänen nauttivan
ritarillisuudestaan.

Tässä meidän korituolinurkassamme palmujen alla eli taas oma henki tuon
vihlovan, särisevän, kilisevän, viettelevän, hullun soiton katkonaisten
rytmien säestyksellä.

»Uutta sporttia», sanoi vanha herra ivallisesti. »Vaatii kuulemma
suunnattomasti treenausta.» Hän katseli silmät kiiluen tanssia.

»Vaatii hyvin sairasta sielua hyvin terveessä ruumiissa», sanoin minä.

»Katsokaahan, katsokaa, nyt siellä on taas uusi. Tuo vaalea herra aikoo
ilmeisesti taas tanssia itselleen prinsessaa ja puolta valtakuntaa.»
Siinä tanssissa oli rytmiä ja voimaa.

»Hänelle sen sittenkin soisin mieluimmin», sanoi mrs Sodergran, ja
muutkin olivat nähtävästi samaa mieltä.

* * *

Hullu yö. Soliseva ja tärisevä, viinille, tupakalle ja oudoille
parfyymeille tuoksuva yö. Ja minä, Aino Laurila, istuin sitä
katsomassa. Merkillistä.

Sivelin käsilläni kosteita nilkkojani, tartuin niihin, painoin pääni
polviani vastaan ja siteerasin itsekseni muuatta koulupäivieni
mielilausetta: »Minne ihminen riitinkeistään pääsee.» Minä olin yhä
edelleenkin niin vähän kaunis, että kaikki naiset kohtelivat minua
ystävänään, ja niin vähän ruma, että kelpasin ystäväksi miehillekin.

Värisytti. Olisi pitänyt ottaa mukaan jokin huivi. Paljaat käsivarret
tuntuivat karheilta, kun tartuin niihin ristiin käsilläni. Nousin
seisomaan. Yhtä hyvin voin heti mennä nukkumaan.

Hätkähdin kävellessäni sivukannella portaita kohden. Kamala karjahdus
mölähti äkkiä kuin merenpohjasta, kuin taivaanlaelta, kuin kaikkialta
vaihtuen sitten vatsanpohjaa karmivaksi ulinaksi.

Laiva ui kuin pilvien keskellä, ja sen lyhdyt loivat omituista,
keltaista elämää tuolle savuntapaiselle aineelle, joka kavalana ja
äänettömänä ja kylmänä kiipeili laivan kyljillä.

Hiivin kuin märkä koira portaita alas. Musiikki vinkui yhä, sumun
takaa kimalteli kuin kultahiekkaa, nuoriso ei väsynyt eikä palellut.
Siellä ei sumusireeni merkinnyt muuta kuin uutta instrumenttia mainioon
orkesteriin.

* * *

Käytävässä paloivat himmeät lamput seinillä, yövalaistus. Messinki
hohteli, seinät tärisivät hiljaa, laivan sydän tykytti öljyisenä,
salaperäisenä jossakin jalkojen alla.

Siellä tuli Hertta vastaani silmät häikäistyneinä, avokaulaisena,
valkokäsivartisena, ihmeellisesti välkkyvänä, hiipien viheriää mattoa
pitkin kuin unissakävijä.

Hän käänsi minut takaisin, kuiskasi jatkuvaisuudesta:

»Nukuin jo itsekin. Heräsin sumusireeniin. Kuulin soiton ja huminan.
Mennään vielä.»

Minkäs sille voin. Hän oli kaunis, kiihkeä, juhlapukuinen. Nyökkäsin,
mutta samassa viskauduin seinää vastaan syrjään.

»Undine!» Lorens Finn tarttui hänen molempiin käsiinsä, astui vieläkin
lähemmäksi, mutta Hertta perääntyi. »Siinähän te olette!» Hänkin oli
rohkea ja kuuma.

Hertan kalpeille poskille ja otsaan kohosi hitaasti puna. Hämmästynyt,
onnellinen valo syttyi ja jäi välkkymään. He katsoivat toisiaan —
oikein — pitkästi — ahneesti.

»Tässä minä olen.» Kuinka huolettomasti hän nauroikaan. Hän tointui,
hänkin tunsi Finnin.

»Ettekä enää karkaa?»

»En.»

»Ettekä muutu vaahdoksi taikka kuutamoksi?»

»En.» He katsoivat vieläkin toisiaan. Norjalainen piti hänen käsistään
kiinni. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei ollut vähääkään
hämillään, eikä Herttakaan.

»Hertta, sinähän tunnet siis insinööri Finnin.» — Aivan turhaa.
Kumpikaan ei välittänyt, tuskin kuuli.

»No?» sanoi Hertta rohkaisevasti, kysyvästi. Tuota sävyä en ollut ennen
kuullut, en ollut ennen nähnyt, kuinka viekoittelevasti hänen huulensa
saattoivat kaartua.

»Kai me sitten menemme takaisin», sanoin kuivasti. Juoksin ylös leveitä
portaita. Tulkoot jos tulevat. Matto tappoi askelten äänet. Pysähdyin
vasta kannella.

Siellä kuhisi yhä sama joukko, jonka huulet, posket, tukat ja hampaat
loistivat kilpaa silkin väriorgioitten ja jalojen metallien ja kivien
kanssa.

Hertta seisoi takanani kädet riipuksissa ja joi ja joi ja joi tätä
näkyä. Näin, että ne kiersivät — musiikki, parfyymi ja tanssin tärinä
— kuin viininä hänen suonissaan väräytellen hänen pintaansa. Ja Lorens
Finn — voi, Lorens Finniä, joka oli rakastunut, niinkuin vain merellä
rakastutaan, äkkiä, järjettömästi, tyhmästi, avoimesti Herttaan!

He nyökkäsivät kaikelle, mitä sanoin, kuin puujumalat, sillä he
tahtoivat tanssia toistensa kanssa ja odottivat puristellen toistensa
hikisiä käsiä sitä hetkeä, jota he eivät voisi enää vastustaa.

Toveruudesta viisi, sanoi norjalaisen lyhyt kumarrus, kun he katosivat.

Olin ainoa katselija, märkä, kylmä ja katkera. Olin hirveän selvä,
mutta uninen. Katselin vähän aikaa, käännyin ja menin.

Kiipesin varovaisesti ylävuoteelle, epäröin hetkisen, mutta sammutin
sitten lampun. Hertta, Hertta tulee tietysti viimeisenä, ei koskaan
mitään puolinaista.

Alavuoteella makasi punoittava tyttö vyöllä seinään kiinnitettynä
ja nukkua tuhisi käsi syvälle kurkkuun työnnettynä välittämättä
sumusireenin ulvahduksista ja hytinovien hiljaisista napsahduksista ja
naapurien kuiskauksista.

Hertta pudisti minut hereille tullessaan ja sanoi, että tämä on
ihanaa, ja että hän on ollut hullu, kun on pelännyt, ja että Finn on
ihastuttava, kuuletko, ihastuttava, ja että hän nyt aikoo aloittaa
uuden elämän.

Mutta riemuissaankaan hän ei hennonut koskea Maijaan, vaan kyyristyi
epämukavaan asentoon vuoteen toiseen päähän.




4.


Siitä puhui koko laiva, nauroi ja seurasi uteliaasti. Kukaan ei ollut
pahansuopa. Kuka olisi voinut olla pahansuopa nuorukaiselle, joka
kertoo jokaiselle vastaantulijalle olevansa hullaantunut Undineen, joka
ei välitä hänestä. Kaikki olivat iloiset saadessaan jotain katseltavaa.
Aina tavatessaan he kertoivat toisilleen, mitä tuo villi norjalainen
viimeksi oli sanonut ja tehnyt.

Hän oli kovalla äänellä touhunnut ja pakottanut hovimestarin vaihtamaan
hänen paikkansa ruokasalissa Hertan viereen. Hän oli heittäytynyt
riippumaan partaan ulkopuolelle yhden käden varaan ja uhannut päästää
irti, ellei Hertta jäisi päivällisen jälkeen tanssimaan, ja hän oli
lahjonut yli-stewardin luovuttamaan viimeiset tuoreet kukat, jotka
olivat määrätyt kapteenin pöydälle viimeiselle aterialle, ja ne hän
lähetti Hertan hyttiin.

Ja tuhansia sanoja kerrottiin ja satojatuhansia katseita nähtiin.
Kaikilla oli hauska.

Entä Hertta? Hän nauroi ivallisen hellästi. Tuo vaikutti tietysti
jonkin verran. Hän ei ollut niin pilattu, ettei se olisi noussut
vähän päähän. Mutta hän nauroi, vaikkakin silmät olivat himmeät
liikutuksesta. Sitäpaitsi Maija oli otettu pois, ja hän kärsi hieman ja
kaipasi, ja tämä helpotti.

»Mitä sinä pidät hänestä?» tiukkasin minä.

»Hän on hullu, mutta hän on ihastuttava poika, eikä tippaakaan
vaarallinen. Hän on ihastuttava — ja yksi ainoa päivä!»

Ehei! Finn aikoi jäädä New Yorkiin. Hän tiesi mainion täysihoitolan.
Hän oli itse asunut siellä. Hän aikoi näyttää meille kaupunkia. Me
nousemme Woolworthin messinkihississä viidenteenkymmenenteenviidenteen
kerrokseen ja käymme tanssimassa Greenwich Villagen taiteilijain
merirosvokapakassa. Ja kesällä me uimme ja juomme icecream-soodaa ja
sarsaparillaa ja syömme corn-on-cobbia.

Oh, hänellä oli tuhansia ehdotuksia, ja oudot nimitykset hytkähdyttivät
suloisesti sydämiämme.

Hän istui Hertan lepotuolin jalkojen juuressa ja komenteli
kansipoikaa, joka uskalsi tarjota hänen jumalattarelleen läikkynyttä
lihaliemikuppia, ja keräsi kaikki maailman magazinet syliimme ja puhui
niin, ettei Hertta ehtinyt niitä avatakaan, ja sillävälin palvoi häntä
silmillään ja sanoillaan.

»Millainen matka! Nyt voin elää loppuelämäni selälläni auton alla
tallissa, kun tiedän, että Undine on olemassa. Ja miks'ei koskaan
puhuta mitään Undinen jaloista? Katsokaa!» Hän veti huovan syrjään ja
siveli kädellään Hertan nilkkaa. Hän katsahti taakseen ja painoi sitten
huulensa lämpimälle silkille. Minä olin tietysti kuin ilmaa. Ja Hertta
tarttui hänen tukkaansa ollen olevinaan vihainen.

»Ei saa pörröttää minun päätäni. Harjaaminen vie kaksi tuntia, ja
kuinka minä voisin kestää niin pitkän eron?»

Hän liioitteli siinä määrin, että koko juttu kävi leikiksi. Mutta
eroamattomat he olivat.

Ja sinä iltana he tanssittuaan kiipesivät ylös tähtitaivaan alle ja
suutelivat suunnattoman savupiipun takana.

Se ei ollut enää oikein. Kun he sitten tulivat luokseni — Hertan
käsivarsi oli tänä päivänä kuin kasvanut kiinni Finnin käteen — posket
punaisina ja silmät epävarmoina, kävin levottomaksi. En halunnut olla
edesvastuussa, rikostoveri.

»Tule nukkumaan nyt, Hertta.»

»Ei vielä», sanoi Finn, ja Hertta epäröi heti, katsoi seuralaiseensa ja
jäi.

Minä käännyin. Mutta Hertta sai jo portaissa kiinni minut. Lorens Finn
kulki hänen vieressään. Ovellamme pysähdyimme.

»Hertta», rukoili Finn.

Hertta ojensi kätensä: »Hyvää yötä.»

»No», sanoi Finn käskevästi, kärsimättömästi. Leijonankesyttäjä,
ajattelin minä, kun Hertta kohotti päätään nauraen. Mutta hän ei enää
nauranut, kun heidän huulensa yhtyivät, hän kohotti kummatkin kätensä
ja kietoi ne lujasti miehen kaulaan ja puristui hänen syliinsä —
valaistussa, tyhjässä, avonaisessa käytävässä!

Minä paiskasin oven kiinni ja lysähdin tuolillemme.

»Mihin tuo vie, Hertta?»

»Ei mihinkään.»

»Mitä sinä ajattelet?»

»Saarnaatko sinä moraalia?»

»En, mutta järkeä.»

»Osh! Tämä ei merkitse mitään. Tiedätkö, minä olen niin kauan varonut
ja pelännyt ja kieltäytynyt kaikesta, että nyt oikein uhallakin
huvittelen. Ja hän on hurmaava.» Hän istui vuoteen reunalla punoen
sormiaan. »Tämä on niin hauskaa, ja huomenna se loppuu.»

»Ja maksetaan.»

»Tämä ei maksa mitään. Vaikk'en näkisi häntä kertaakaan tämän jälkeen,
olisin yhtä tyytyväinen. Tällainen suurenmoinen päivä!»

»Vaikka hän huomenna olisi hullaantunut esimerkiksi miss Sabermanniin?»

»Vaikka.»

»Ja siirtyisi hänen pöytäänsä ja passaisi savupiipun takana?»

»Vaikka.» Hertta suoristihen ja nauroi. »Sinä et tiedä, kuinka minä
nautin tällä hetkellä kaikesta. Ei mitään painolastia.»

Hän oli kaunistunut, häntä valaisi menestyksen hurmio, ja hänen
kasvoillaan häämötti vielä hyväilyjen kohottama kajastus. Hän oli
pehmeä ja lämmin ja suloinen — koko laiva myönsi sen.

Emmekä me tunteneet Lorens Finniä, hän vain huvitti meitä, ja kaikkihan
pitivät hänestä. Hemmoiteltu, herttainen, itserakas, itsekäs velikulta.
Sellainen kuin kaikki pojat, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi
selkäänsä kotonaan, sanoi Hertta nauraen.

* * *

Sitten valkeni viimeinen matkapäivä, harmaa ja alakuloinen. Aurinkokin
värjötti omituisen uhkaavana ja viheriäreunaisena ikäänkuin lähemmäksi
painuneella taivaalla.

Minä olin säikähtynyt ja yksinäinen. Naiset olivat riisuneet
seuranaamarinsa eivätkä välittäneet toisistaan hääriessään levottomina
kansilla, ja herrat olivat kadonneet tupakkasalonkiin tappamaan
aikaansa korkeapanoksisella pokerilla.

Herttakin istui kalpeana ja äänettömänä naistensalongissa katsellen
kirjansa takaa salavihkaa, kuinka Marjorie puuhaili keskilattialla
taitellen topakasti vaaleanpunaista pikku huopaansa mukavaksi
leposijaksi itselleen, mutta kohoten tyytymättömänä aina muutaman
minuutin kuluttua pitkältään vaappuville jaloilleen ryhtyen taas
uudistamaan vuodettaan. Hertta oli nyt virkaheitto. Marjorien
punatukkainen äiti oli myöskin läsnä.

Lorens Finn oli myöskin virkaheitto. Hän oli asettunut seisomaan
mahdollisimman lähelle salongin ovea ja oli hermostunut. Puolella
suulla hän hymyili jokaiselle herralle, joka koetti vetää häntä
korttipöytien ääreen, eikä edes vastannut heidän kiusoitteluunsa.

Kun ensimmäinen luutnantti hakiessaan jotakin naistensalongin kaapista
pysähtyi vaihtamaan parisen sanaa Hertan kanssa, hyökkäsi hänkin
sisälle.

»Hänen kanssaan teillä on halu puhua. Minä kiellän teitä puhumasta
kenenkään muun kanssa. Te ette saa puhua hänen kanssaan. Tulkaa nyt
katsomaan Amerikkaa.» Hän pyysi kauniisti. »No!» sanoi hän sitten
käskevästi, kun Hertta vain pudisti päätään, ja kosketti Hertan kättä.

Hertta säpsähti, katsahti ylös ja heräsi. Hän nousi kiltisti seisomaan
posket punaisina ja jätti tuon pullean pienokaisen, johon hänellä ei
enää ollut oikeutta, mutta jota hän kuitenkin tahtoi katsella. He
siirtyivät laivan partaalle, ja Hertta oli yhä vaiti.

Minä seisoin muutaman metrin päässä ja katselin, kuinka jotakin
harmaata, matalaa rupesi luikertamaan esille taivaanrannan
hämäryydestä. »Long Island!» ihastui joku toisella puolellani.

Säpsähdin. Tämä oli kouraantuntuvaa perilletuloa. Rintalihakseni
jännittyivät kipeästi.

»Cheer up, old girl!» Lorens Finn löi minua keveästi olkapäälle, mutta
hänen sanansa lisäsivät lämpimyydestään huolimatta vierauden tunnetta.
Minä sanoinkin hänelle, että minua suoraan sanoen jänisti.

»Ei se ole vaarallista. Terveelle ihmiselle, jolla on kaksi kättä ja
vain yksi suu, se on vain leikkiä sittenkin.» Lorens Finn tiesi varsin
hyvin minun aikovan yrittää amerikkalaista siirtolaiselämää ja sanoi,
että se oli »all right». »Mutta sellaisiakin hetkiä on, jolloin on
hauskempi olla herrasväkeä Euroopassa kuin piika Amerikassa.»

»Entä te itse?»

»Se on toista. Amerikka on vain korkeakoulun ylin luokka. Ja meillä on
vieläkin hemmetin huonot ajat omassa maassa. Kävin juuri katsomassa,
kun äitini pyysi. Nothing.» Finn oli ruvennut sekoittamaan englantia
puheeseensa.

»Miehet kai suoriutuvatkin helpommin.»

»Vielä vai. Naiset eivät kuitenkaan koskaan joudu ulosheittäjiksi
salakapakkaan taikka miehistökokiksi jokilaivaan. Pari vuotta sitten
oli kovaa. Kerran pyrin toverini kanssa hullujenhoitajaksikin, mutta
potkittiin pois. 'Herrat ovat ensikertalaisia', sanottiin. You bet!
Ensikertalaisia oltiin. Nälkään ei kukaan tahdo kuolla, kotiin ei ehdi
eikä kehtaa kirjoittaa, kun sanotaan, että huomenna herra on vapaa, ja
me skandinaavit emme oikein osaa säästää pahojen päivien varalle. Ja
kovaa työ on joka tapauksessa.»

Hän ojensi kätensä nähtäväkseni, herrasmiehen kädet.

»Eivät nämä tältä näytä kuukauden perästä.» Sitten hän huomasi, ettei
hän suinkaan ollut rauhoittanut minua. »Pyh! Naiset ovat siellä kuin
Abrahamin helmassa. Te tietysti joudutte tomuttamaan jonkun rouvan
jalokiviä kahdeksaksi tunniksi päivässä ja ostatte flyygelin ja
matkustatte Palm Beachille uimaan tammikuussa — yes ma'am.»

Huvittavaa, ehdottomasti huvittavaa.

»Ja menkää sitten Boswellille asumaan. Hyvä paikka. Ei paljon ihmisiä,
enintään parikymmentä kerrallaan. Ja äidin syli. Pelaa bridgeä ja
tarjoaa camembert-juustoa oluen kera valituille keskiyöllä ja joskus
whiskyäkin.»

»Asutteko tekin siellä?»

»Riippuu siitä, millaisen jobin saan, kannattaako. Mutta minä kuulun
armoitettuihin, joita kutsutaan käymään talossa.»

»Te olette hyvissä kirjoissa kaikkialla.»

»Ylipäänsä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen, ja elämä on mukavaa ja
kaikki hauskaa.»

»Entä hullujenhoito?»

»Luuletteko te, että me itkimme silloin? — Mutta katsokaapa
Vapaudenpatsasta.»

Minusta se oli hirveä — ensin hämärä haamu, sitten suuri patsas ja
lopuksi kaamea, savenkarvainen kummitus, joka heristi nyrkkiään meille
maan matosille, jotka uskalsimme sen aluetta lastulaivallamme lähestyä.

Etukannella ihmiset rupesivat laulamaan Tähtilippua. Ehkä se
saattaa kajahtaa ihanana ja ylpeänäkin joskus tuhansista kurkuista
ja jättiläisorkesterin jouhista, mutta nyt se luikersi esille
kuin rukoileva uikutus, avuton armonpyyntö, ja lisäsi vain apeata
mielialaani.

»Älkää olko niin hermostunut», sanoi norjalainen, »se menee ohitse». En
tiennyt, tarkoittiko hän Vapaudenpatsasta vai pelkoani, mutta olin joka
tapauksessa kiitollinen.

Hertta oli vaipunut katselemaan laivan kyljen hankaamaa vaahtoraitaa
tummanharmaassa aallokossa eikä herännyt, ennenkuin Marjorie veti häntä
hameesta. Näin, että hän nosti tytön syliinsä ja että hänen silmänsä
olivat märät. Hän ei varmaankaan nähnyt mitään, Marjorie oli hänelle
tärkeämpi kuin kaikki muu.

Näin, että Lorens Finniä harmitti. Hän käännähti ympäri ja meni sisälle.






III

VIERAALLA MAALLA




1.


Oletteko koskaan edeltäpäin odottaneet jotakin ihmeellistä ja sitten
saatuanne tuon ihmeellisen, aivan tarkoin mielikuvituksenne reseptin
mukaan laaditun ihmeellisen, huomanneetkin, ettei ihmeellinen ole
kovinkaan ihmeellistä, sen tähden että te itse liikutte sen keskellä?
Niin ainakin kävi minun.

Minä olin eittämättömästi New Yorkissa, olin eittämättömästi tavallinen
palvelija, olin eittämättömästi jätetty oman itseni turviin ja
yksikseni, mutta siitä huolimatta se oli minusta, sanokaamme paremman
puutteessa vaikkapa ikävää.

Minulla ei ollut kouluja eikä oppilaita eikä ystäviä, mutta tein
talousaskareita, samaa työtä, mitä kotonakin olin joskus loma-aikoina
tehnyt ja Helsinkiin nimenomaan paennut.

Se oli tosin hieman toisenlaista. Siihen kuului hieman enemmän valoa ja
hedelmiä, hieman enemmän valkoisia emaljipintoja ja kaakelilattioita,
hieman enemmän siistejä pahvilaatikoita ostoksilta tullessa, hieman
vähemmän kiiltäviä pellavaliinoja ja paljon, paljon enemmän sähköä ja
säilykepurkkeja ja kirkasta, puhdasta jäätä — mutta mikään elämys se ei
sentään ollut.

Eikä se mitenkään muuttanut minua itseäni. Olinhan yksinäni enkä
kyennyt enää mitään opettamaan itselleni. Omia maalaisia oli vältettävä
jo kielenkin takia, ja Hertta oli tällä hetkellä poissa.

Yksi ystävä minulla oli tai tuttava, jos puhun ammattikuntani kotoista
kieltä, joka tällä kertaa onkin sattuvampaa, naapuritalon nuori rouva,
jonka kanssa vieretyksin ripustelen takapihalla pesuvaatteita kuivamaan
auttaessani Maggieta, »värillistä ladya», pyykkipäivänä.

Mutta hänkään ei suinkaan aiheuttanut mitään järistystä.

Hän oli sivistynyt, solakka työn orja kolmine lapsineen, joista minä
olin löytänyt nuorimman autotallista nukkumasta, kun koko blokki jo oli
hätyytetty kadonnutta etsimään, ja siten olin saavuttanut mrs Kolben ja
hänen irlantilaisen miehensä ikuisen kiitollisuuden.

Minulla olikin paljon iloa heistä. Minulle soitettiin victrolalla
viimeiset lempilaulut, vihjattiin puvustoni pahimmat viat, opetettiin
käyttämään silkkitrikooalusvaatteita, koska ne olivat niin
käytännöllisiä, rakastamaan elävienkuvien maailmaa, tuntemaan tähtien
entiset, nykyiset ja tulevat puolisot sekä kaunistamaan itseäni
kaikilla luvallisilla ja muutamilla luvattomilla keinoilla.

Mutta mitään maanjäristystä ei niinmuodoin mrs Kolbenkaan ystävyys
aikaansaanut. Kun minulle vielä uskottiin, että mr Kolben vanha isä oli
hyvin rikas, asui Iowassa ja luultavasti pian kuolisi, jolloin pikku
rouva arveli heidän kenties hankkivan Buickin nykyisen Chevroletin
sijaan, luulin tunkeutuneeni tämän entisestä taivaita-hipovasta
college-toverusparista muodostuneen porvarisperheen aatemaailman
kaikkein pyhimpään.

Mutta joka tapauksessa sain silloin tällöin kunnian istua jonkin illan
kotimiehenä Kolbein lähtiessä kahden huvittelemaan ja tunsin siten edes
hetkellisesti olevani hyödyllinen ja onnellinen.

* * *

Tänään minulla oli vapaapäivä, tuollainen kallis koru, jota en osannut
käyttää ja joka aina vain kiusasi minua häiritsemällä elämäni totuttua
järjestystä. Istuin siis hohtavan valtakuntani keskellä keinuen hiljaa
ja tylsästi. En viitsinyt edes lähteä yläkertaan vaihtamaan virkapukua
yltäni.

Täälläkin oli vielä kevät, myöhästynyt kevät. Ei tuollainen kalvava,
kalpea kevät kuin kotona, vaan tuoksuva, kukkiva, sinitaivainen,
täyteläinen kevät, joka ei vain houkuttele ja huumaa, vaan ennen
kaikkea täyttää.

Mitä minusta ja keväästä kuitenkaan — mutta saanhan sentään katsella.

Ikkunan takana kohosi ruiskukansineä vastaan kuin suunnattomana
ruusuvihkona kukkiva persikkapensas vaaleanviheriän sametin keskeltä.
Pieni tuulenhenkäys irroitti pilven punaisia terälehtiä, joista muutama
leijaillessaan takertui ikkunalautaan, ja minä suljin kiusaantuneena
silmäni. Olisin tahtonut katsoa jonkun silmiin, sanoa mitä ajattelin,
ja kuunnella mitä toinen ajatteli. Olisin tahtonut keskustella jonkun
kanssa.

Tunnelmia tämä kaupunki tarjoaa, mutta tunnelmat ovat luodut
jaettaviksi. Kaipasin niin, että olin sairas. Minun teki mieli
lyödä jotakin, teki mieli syleillä jotakin. Minun teki mieli päästä
inhimilliseen kosketukseen jonkun kanssa. Kaipasin ihmistä tässä
hirveässä yksinäisyydessä, jossa liikkui olentoja, joiden en ikinä
voisi tunnustaa olevan samaa lihaa ja verta kuin minä itse.

»Nukutteko, Anna?» Madamen äiti seisoi anteeksipyytävästi hymyillen
ovensuussa.

Avasin silmäni hämmästyneenä.

»Ettekö mene ulos ensinkään tänään?» Madamen äiti seisoi yhä
ovensuussa. Hän ei rohjennut astua keittiövaltakuntaan, niin kauan kuin
sen valtias vielä oli paikallaan.

»En tiedä, mrs Corey.»

»Oletteko sairas, Anna?» Isäntäväki oli pyytänyt saada nimittää minua
Annaksi, koska heidän edellinen suomalaistyttönsä oli ollut sen niminen.

»En, kiitos. Minä vain ajattelin.»

»Ai, ai.» Ystävällinen eukko tuli lähemmäksi. »Viime keväänä meillä oli
suomalainen tyttö, joka myöskin istui ja ajatteli eikä mennyt ulos, ja
hän tuli hulluksi. Ette voi kuvitella, kuinka paljon vaivaa meillä oli
hänestä. Menkää nyt edes eläviinkuviin.»

* * *

Olin säikähtynyt kulkiessani hieman myöhemmin asemaa kohden. Vai oli
se viime vuoden Anna myöskin istunut ja ajatellut eikä mennyt eläviin.
Ilmaahan minä vain kaipasin, oikeata ulkoilmaa — muuta kuin ihrankäryä
ja persikantuoksua ja kaasua.

Minä en mennytkään asemalle, vaan poikkesin pitkälle avenuelle,
joka johti noiden kirsikka-, omena- ja persikkakoristeisten,
tulpaanireunaisten pikkuhuvilain ohitse esikaupungista maailmalle ja
New Yorkin liikennettä imeviä siltoja kohden.

Ihminen on originelli, ja niin kauan kuin hän vielä on vieras
ulkomailla, saattaa hän saada päähänpistoja — olematta hullukaan.

Hän keksii esimerkiksi kävellä Manhattan Bridgen poikki saadakseen
ilmaa keuhkoihinsa, hän on kuullut joskus puhuttavan sellaisesta.

Hän ei muista, että sielläpäin pimenee nopeasti, ja että on ilkeä
olla tyhjällä sillalla, joka ei koskaan lopu, vaikka näytelmä olisi
kuinkakin mahtava.

Tietysti ihastuin nähdessäni valojen syttyvän alakaupungissa, jokainen
ihastuisi. Jättiläiskaupungin oopperahan siinä kohotti esirippuaan.

Yläpuolella kohisi kahdeksan junaa rautapohjaa vavahdutellen, vieressä
mennä viilettivät sähkövaunujen kilisevät, loppumattomat jonot ja
autojen hiljaa voihkivat muurahaiskulkueet pamahtaen ajoittain
jyliseväksi fortissimoksi. Suvinen valaistus taivaalla oli kellastunut,
punertunut, harmaantunut, sulanut olemattomiin.

Ja sameana, äänettömänä, tummana virtaavaan jokeen alkoi kuvastua
huippu huipulta, kerros kerrokselta kasvava, kohoava, pilviä
tavoitteleva alakaupungin satulinna.

Valot syttyivät New Yorkissa. Jokainenhan on nähnyt sellaisen
postikortin, näkee sen nytkin edessään — tuon kuuluisan siluetin.

Siinä ei ollut elämää eikä väriä, siinä oli vain valoja viivoja ja
varjoja. Se oli kummitus, hirvittävän ihana kummitus. Se katseli
kymmenin, sitten sadoin, sitten tuhansin ja kymmenintuhansin kiiltävin
silmin minua, joka tunsin sydämeni rupeavan lyömään epätasaisesti ja
hätäännyin puolijuoksuun.

Läähättäen saavuin vihdoin kaupungin puolelle, missä itäpuolen
kurjat lapset vielä leikkivät sillan kaiteilla, ja pitkät rivit
virkkaavia naisia loivat noitaämmänkatseitaan minuun. Luulin
tietysti tulevani murhatuksi, vaikka jo kokemuksestakin tiesin,
ettei jättiläiskaupungissa kukaan kulkenut niin turvallisesti pimeän
tullen kuin nuori tyttö, ja hillitsin jalkani tavalliseen käyntiin
niin väkivaltaisesti, että jänteitä pakotti pyrkiessäni lähimmälle
subway-asemalle.

Chinatownin silkkikaapuiset vinosilmät hymyilivät kavalasti,
mustahousuiset, äänettöminä kynnyksellä leikkivät lapset katsoivat
minuun julman ilmeettömästi, paperilyhdyt heijastivat kummallisia
valoläiskiä asfaltille, ja avoimista ravintoloista särisi outo musiikki
haisevalle kadulle.

Olinko ollut hullu vaiko vain hajamielinen lähtiessäni tällaiselle
matkalle? Sen yksinäisyys karmi vieläkin jäseniäni, kun jo olin
pelastunut valoisaan junaan, joka heilahteli Times Squarelle päin
kuljettaen ihmisiä huvittelemaan. Sinnehän piti kaikkien aina pyrkiä,
etteivät istuisi ja ajattelisi ja tulisi hulluksi, kuten tuo viime
vuoden Anna.

Kun astuin ulos kadulle maanalaisen aseman hämäryydestä, hätkähdin
edessäni olevaa näkyä. Siihen en voinut koskaan tottua.

Siihen ei voi suomalainen koskaan tottua, että hänet hukutetaan,
tukahdutetaan, suorastaan tapetaan keinotekoiseen valoon astuessaan
maan alta suoraan New Yorkin taikayön säkenöivään sydämeen.

Oh, kuinka me olimmekaan, Hertta ja Lorens Finn ja minä, ensimmäisinä
iltoina kulkeneet Times Squarella ja juoneet, syöneet ja palvoneet
Broadwayn valoa. Kieppuvat sähköpyörät, kimaltelevista valoista
rakennetut tornit, raketteina taivaalle leimahtavat kirjaimet,
kaupungin heijastuksen vaalentamaa taustaa vastaan hyrräävät autot
ja vilistävät koiravaljakot, miljoonin sätein välkkyvät, kivimuurin
korkuiset paratiisin yrttitarhat leimuavine riikinkukkoineen
olivat huumanneet meidät sanattomiksi. Meidän silmämme hekumoivat
herkullisissa väripidoissa, joita mestarillisesti käytetyt
valonheittäjät olivat ikuiselle taivaalle kattaneet. Se oli ollut
niin järjettömän suurenmoista, ettemme luulleet koskaan enää mitään
muuta kaipaavammekaan, niin kauan kuin saimme seisoa tämän valomeren
keskellä ja lukea sen säkenöivästä kirjasta, kuinka jättiläiskaupunki,
kuinka koko maailma eli, kuinka se nautti ja mässäsi, sen jälkeen kuin
me ensiksi olimme nähneet, kuinka työn ja nerouden aallokko hyrskysi
alakaupungin kivisolissa, pilvenpiirtäjien jalkoja vastaan.

Tässähän käyn oikein runolliseksi, mutta jos näkisitte itse, niin
runoilisitte itsekin. New York on joskus silkkaa runoutta, tosin hyvin
nykyaikaista runoutta — mutta minkä sille mahtaa — sähkön lyriikkaa ja
rahan epiikkaa. Mikä tulkitsisi, istuttaisi voimakkaammin tunnelmia
kuin maailman suurin kaupunki — väittäkää vastaan!

* * *

Mutta minä olisin halunnut puhua, ottaa kädestä kiinni ja — mieluimmin
itkeä. Minä oikeastaan kaipasin. Minusta oli kaameata kulkea
tällaisessa tungoksessa kuin haamujen keskellä. Kas, ihminen on niin
tunteellinen. Hän itkee joskus, silloinkin kun hänen ei oikeastaan
tarvitsisi itkeä, tai oikeastaan useimmin juuri silloin. Harvoinhan se
sopii oikeaan paikkaansa.

Käännyin katsomaan Childsin isoa ikkunaa, jossa valkopukuinen leipuri
paisteli pannukakkujaan, etteivät ohikulkijat näkisi minun itkevän.
Moni töykkasi, oli ahdasta ja kaikilla kiire. — —

»Halloo, dear!»

Minä kiljahdin, mutta ne pari henkilöä, jotka pysähtyivät, jatkoivat
hymyillen matkaansa nähdessään, kuinka minä lankesin nauravan nuoren
miehen kaulaan.

Tuttu, tuttu! Lorens Finn! En ollut nähnyt häntä moneen viikkoon. Hän
nosti minut korkealle ilmaan ja kääntyi heti kävelemään rinnallani
eteenpäin. Katselin häntä syrjästä ja puhuin hirveän paljon. Olin
ihastunut. Kerroin työstäni, viime vuoden Annasta, Manhattan Bridgestä
ja koti-ikävästäni.

»Koti-ikävä, vielä vai! Te ette tiedä mitä koti-ikävä onkaan.»

»Olin aivan sairas äsken.»

»Minä olen nähnyt tovereita, jotka ovat maanneet kuin kuolleet
vuoteillaan, kieltäytyneet syömästä, juomasta, avaamasta silmiään
taikka puhumasta, ennenkuin heillä on ollut matkalippu kädessään. Se
on kamalaa ja se on amerikkalaista koti-ikävää. Se ei ole sairautta —
he vain eivät voi elää täällä.» Olihan hän kuitenkin osaaottavainen,
vaikka hänen ajatuksensa liikkuivatkin muualla, minkä hän niille voi.

Minkä hän sille voi, ettei huomannut, kuinka minä joka askelella
pelkäsin hänen livahtavan pakoon, kunnes sanoin:

»Älkää vain jättäkö minua, en kestä sitä vielä.»

»Oikeastaan olen — —», mutta sitten hän iski kätensä kainalooni.
»Heissan, te tulette tietysti mukaan, asuittehan itsekin Boswellilla
vähän aikaa. Siellä on bridge party.»

Yritin vastustella — hyvin heikosti.

»Sanomme, että te tulitte tervehtimään Herttaa.» Hän veti minua
kiireesti mukanaan, tempasi minut auton nenän editse turvaan ja
luotsasi torin poikki.

»Mutta he tietävät, että minä odotan häntä vasta ensi viikolla.»

Norjalainen ei vastannut ennen kuin junassa.

»Hertta on jo palannut.» Hän väisti uutta tulijaa.

»Eihän!»

Epävarma hiljaisuus. Näin Finnistä, ettei häneltä sopinut kysyä mitään.
Hänellä oli toinen käsi lanteilla, ja hän heilui rentona tangon
varassa. Oikeastaan hän oli vihaisen näköinen. Osasiko hän todellakin
olla tuollainen? Sitten hän sanoi:

»Mrs Boswell soitti. En ole tavannut Herttaa vielä.»

»Vai niin», ajattelin. Ja sitten taas: »Vai niin!»




2.


Hertta nousi korttipöydän äärestä, muuttunut, amerikkalaistunut Hertta,
laiha, hermostunut, elegantti, punahuulinen.

Hän tervehti minua tavattoman vilkkaasti ja monisanaisesti. Lorens
Finnille hän pisti nopeasti kättä puhuen samalla minulle.

Olin liikaa tässä seurassa. Hunajatukkainen, valkonenäinen mrs
Boswell pyysi makeasti hymyillen istumaan katsojaksi, hänen miehensä
luovutti silmää räpäyttämättä korttinsa norjalaiselle, ja tuntematon,
pyöreälasinen herrasmies kumarsi lyhyesti how-do-you-do'nsa minulle
jatkaen heti miettivää naputustaan vasemman kätensä sormirivillä, hänen
piti pelata.

Mr Boswell oli aina kiltti, hän istahti viereeni juttelemaan. Hän
kertoi, että miss Manner oli juuri palannut tripiltään, että mrs
Boswell oli päättänyt huomenna (jälleen) aloittaa laihdutuskuurin
musiikin mukaan, ja että mr Salo oli entinen asukki, että hän teki
paljon rahaa ja että hän oli »a fine fellow», mutta naisvihaaja, sekä
että Doris, perheen tytär, oli moviksessa — elävissäkuvissa — mutta
silloin mrs Boswell sanoi kulmiaan kohottaen:

»Keksiä, armaani», johon mr Boswell kiireesti vastasi: »All right,
honey», ja katosi jättäen minut omiin heteisiini.

Vähän ajan kuluttua oli kierros lopussa, ja Finn istahti viereeni
sohvaan. Hän ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti, ja hänen silmänsä
olivat rasittuneen näköiset, mutta hän oli hirveän ystävällinen
minulle, levitti keksille juustoa juuri niin paksulti kuin hän väitti
olevan välttämätöntä, ja Hertta istahti minun toiselle puolelleni
ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta turhaan. Niin
epäkohteliasta miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Hän kohteli
Herttaa kärsimättömästi ja ilkeästi, jättipä joskus vastaamatta hänen
kysymykseensäkin.

Minun oli paha olla. Tuleehan loppu aina joskus, mutta minä olin
luullut pääseväni näkemästä sitä.

Muistin ensimmäiset viikkomme, ja selkäpiitäni karmi. He eivät voineet
olla päivääkään näkemättä toisiaan, lopuksi tuskin tuntiakaan. Hertta
tuli tapaamaan häntä aamupäivisinkin Jerseyn puolelle, missä hän oli
työssä.

Hertta oli aivan huumaantunut. Hän ei suostunut selittämään eikä
puhumaan mitään, hän vain nauroi, kun varoitin.

»Milloin aloitat työsi?»

»Älä puhu sellaista.»

»Mutta rahasi eivät riitä iankaikkisesti.»

»Ovathan sitten loppuneet hauskasti.» J.n.e.

Hertta vakuutti vakuuttamistaan: »Minä pidän hänestä niin hirveästi,
niin hirveästi», niinkuin minä en olisi sanomattakin tiennyt, ja Lorens
Finn lakkasi kokonaan puhumasta Undinestaan, jonka ylistystä hän
aikaisemmin oli laulanut aamusta iltaan.

En ole ikinä nähnyt niin liioittelevaa miestä kuin Lorens Finn oli.
Oikeastaan hän imponeerasi. Hän ei välittänyt mistään. Hän saattoi
hyväillä Herttaa kiihkeästi ja rohkeasti missä hyvänsä, hän kantoi
Herttaa sylissään penkiltä penkille Central Parkin varjoissa. Hän ei
voinut istua Hertan vieressä koskematta häneen, hän komensi Hertan
suutelemaan häntä erotessamme täysihoitolan ovella, hän pörrötti Hertan
tukan jöröjukaksi Boswellin eteisessä.

Ja Hertta kohotti päänsä häntä kohden ja otti onnesta, suudelmista ja
riemusta polttavin kasvoin vastaan hänen hyväilynsä, niin kauan kuin
mies vain jaksoi antaa. Ja näyttipä hän jaksavan.

Ei ole huvittavaa olla semmoisessa läsnä, mutta minun täytyi tulla
mukaan, Hertta ei päästänyt, ja kun minä sain paikan enkä päässyt
tai jaksanut ulos joka ilta, kävi Herttakin varovaisemmaksi. Hänen
silmissään oli ilme, ikäänkuin hän olisi kaihtanut liian kirkasta
aurinkoa, jota ilman hän kuitenkaan ei voinut olla. Mutta hellän hellä
hän oli kuitenkin ja hullu ja onnesta säteilevä. Hän tunsi mahtinsa, ja
se sähköisti koko hänen olentonsa. Hän eli onnesta väliajatkin, hän ei
kitunut yksinäänkään, mutta hän rupesi säästämään.

»Eihän tämä käy», oli hän kerran sanonut. »Minun täytyy ruveta
vähän ajattelemaan meidän kummankin puolesta. Finn ei ole luotu
ajattelemaan.» Ja sitten hän vaikeni ja hymyili onnellisesti itsekseen,
ja jo ennenkuin oli puolta tuntia kulunut, hän ajoi tuolla kurjalla
puhelimella kiinni Lorens Finnin ja kuherteli katkonaisessa räminässä
hänen kanssaan kuin paras koulutyttö.

Minusta Lorens Finn ei ollut enää yhtä mukava kuin alussa. Pidinhän
hänestä vieläkin, kaikkihan hänestä pitivät, mutta hän rupesi
näyttämään todellista luontoaan. Hän ei ollut mikään herttainen
tyttöromaani-nuorukainen, hän oli itsekäs ja kärsimätön ja pikainen.
Hertan täytyi istua sille penkille, minkä hän valitsi, ja katsella ne
elävätkuvat, ja Hertan täytyi jaksaa hänen määräämänsä kävelyretket, ja
kerran hän kääntyi suoraan ympäri ja hyppäsi ensimmäiseen sähkövaunuun,
kun hän näki, että Hertta olikin pukeutunut siihen pukuun, jota hän oli
sanonut inhoavansa. Ja Hertta nauroi ja sanoi, ettei kukaan ollut ennen
kohdellut häntä tuolla tavalla, ja juoksi perässä ja hyvitteli.

Ja Lorens Finn oli käynyt yhä kärsimättömämmäksi ja Hertta yhä
huvitetummaksi ja nöyremmäksi, kunnes hän sitten äkkiä tuli luokseni
eräänä iltana ja kertoi lähtevänsä muutamiksi viikoiksi tervehtimään
erästä serkkuaan, joka asui Bostonin lähellä.

»Olen väsynyt. Hän koskee hermoihini, näetkös», oli hän sanonut.

»Sanoinhan sen.»

»Ei sillä tavalla, mutta hän harmittaa minua. Hän ei ole sama kuin
ennen. Ja hän on kadottanut uutuuden viehätyksen.» Katsoin tarkasti
Herttaa, mutta hän tuntui puhuvan tosissaan. »Sanoin Finnille, että
meidän täytyy keksiä jokin uusi leikki, sillä tämä rakasteleminen on
niin rasittavaa näin kuumuudenkin tullen, ja hän suuttui eikä ole
näyttäytynyt kolmeen päivään.»

»Oletpa sinä julma!»

»Osh, hän ei välitä. Mitä hän välittäisi.»

Niin sanottiin silloin, ja nyt Hertta oli palannut, ja Lorens Finn oli
täällä.

En tahtonut lähteä yksinäni kotiin. Ei kai tämä iankaikkisesti kestä.
Pelkäsin tyhjiä katuja.

Doris — perheen tyttöriepu, tyranni, rinnaton, lanteeton, tunteeton
västäräkki — oli vilahtanut ovensuussa, luonut katseen, heittänyt
takkinsa tuolille ja tullut tervehtimään.

»Halloo, Finn!» Hänen laihoille poskilleen nousi väriä, ja norjalainen
pudisti kauan ja iloisesti hänen kättään, ja he nauroivat. »Vihdoin
teidät taas näkee!»

»Työtä, työtä», sanoi Finn. »Ja rakkautta», sanoi tyttö, ja taas he
nauroivat kuin hyvällekin sukkeluudelle. Finn ei ollut enää pahalla
tuulella.

En tiedä miksi, mutta minusta tämä oli kiusallista.

Finn oli niin kaltaisensa, eihän hän antanut sitoa itseään
korttipöytään, ja kun hän röyhkeän »ei»nsä ohella oli asettanut kätensä
mrs Boswellin piukoille olkapäille, katsonut hartaasti silmiin ja
painanut hyväillen, oli hän saanut hellän anteeksiannon.

»Minä tunnen, että minun täytyy tanssia Barbiboota miss Doriksen
kanssa, tunnen sen aivan varmasti», ja hän laskeutui polvilleen kaapin
eteen ja latoi levyjä tytön syliin, ja he nauroivat ja etsivät ja
löysivät vihdoin etsimänsä uuden lempilaulun valmiina victrolasta. Ja
Barbiboo oli kalinaa ja räminää ja vienoa vihellystä, ja levy raapaisi
joka kierroksella rumasti.

Mutta matto oli pehmeä ja laiha tyttö kuin jazzin enkeli, ja hän kietoi
kauniin, kapean käsivartensa pitkän nuorukaisen kaulaan ja väreili
mukana. Ja Finn oli aina kaltaisensa ja kumarsi poskensa pehmeää,
tuoksuvaa tukkaa vastaan. Kiusaus oli suuri, ja tyttö nauroi ja puristi
kättä — ja hän oli vain Lorens Finn.

Hän oli kaltaisensa, enkä minä olisi siitä tälläkään kertaa välittänyt,
ellei olisi ollut Herttaa.

Minä suorastaan pelkäsin räjähdystä, sillä Hertta oli kalvennut jo
ensi askelista, ja hänen silmänsä seurasivat kuin kiiluvat hiilet
värähtämättä viereisen huoneen tanssia.

Mitenkä hän mahtoi pelata, hänhän ei katsonut kortteihinsa ensinkään.
Olisihan hänen pitänyt entuudesta tuntea Lorens Finnin tanssitavat ja
nuo jazztytöt. Mutta hänen silmänsä olivat todella kuin hiilet, ja hän
huojutti tietämättään hiljaa ja uhkaavasti päätään. Sellaista kopeilu
aikaansaa!

Silloin minä pysäytin gramofonin.

»Vielä kerran. Uudestaan sama levy.» Pari pysähtyi ovelle
tanssisyleilyssä. Minä lajittelin levyjä enkä ollut kuulevinani. Vasta
kun Finn seisoi vieressäni ja tarttui kampiin, sanoin hiljaa:

»Te ette saa tanssia noin.»

»Miksi en?» Finn oli hieman punastunut.

»Se ei sovi.»

»Siksi en tanssikaan niin teidän kanssanne. Sen seikan ratkaisee
kavaljeeri in casu. Panenko uuden neulan?»

»Älkää tanssiko enää, minä pyydän.»

»Miksi?» Me olimme katselevinämme levyjä päät yhdessä. Peliseura
selvitteli äänekkäästi välejään.

»Hänen tähtensä.» Nyökkäsin Herttaan päin huomaamattomasti.

»Hänen!» — ylenkatseellisesti. Finn jäykistyi nyt vuorostaan. Hän
katsoi minua suoraan, vihaisesti silmiin. »Hän on antanut minulle
matkapassit. Tiedättekö sen?»

»Idiootti!» Säikähdin tekoani, sillä kylmiin silmiin läikähti
kipinäsade. Finn väänsi kampia kuin positiivia, nauttien, veijarisilmät
minussa kiinni. Yritin vielä kerran. En voinut peittää ymmärtäneeni,
että Finn ymmärsi.

»Lupaatteko siis?»

»En, kuuletteko, en, en!» Finn kiristi hampaitaan ylpeässä,
maskuliinisessa voitonriemussaan, ja minä vihasin häntä. Näin että Finn
nautti, että hän nautti julmasti ja kiitollisesti ja kostonhimoisesti.

Hän pudotti huolimattomasti kirahuttaen neulan pyörivälle levylle ja
tarttui minuun käännähtäen.

»Teidän pitää oppia tanssimaan. Ei noin suorana, ja lähemmäksi. En minä
teitä syö.»

Olin harmistunut ja ponnistelin raudankovaa käsivartta vastaan. Vedin
pääni poispäin.

»Älkää nyt. Lopettakaa. Minä olen liian pitkäkin, nenät lyövät yhteen.»

»Se ei merkitse mitään, katsokaa oikealle ja lattiaan. Teillä on niin
tuhannesti raappivia neuloja tukassanne. Parturille vain, ja pois liika
komeus, ei teillä muuten ole flaksia.»

Ei siitä tanssista mitään tullut. Minä taivuttelin päätäni pakoon ja
läähätin ja nauroin, ja Lorens Finn nauroi ja luopui vihdoin.

»Ei onnistu. Ainoa nainen, joka on minut voittanut! She beats every
man, eli skandinaaviaksi: Hän puree ketä miestä hyvänsä.»

Me olimme joutuneet pelipöydän luokse purkamaan tunteitamme. Finn hohti
ylimielistä vallattomuutta. Hän — hän todellakin istahti Hertan tuolin
käsinojalle ja nojasi eteenpäin, niin että hänen käsivartensa painoi
väistyvää päätä. En olisi uskonut Hertan voivan enää kalveta, mutta hän
voi. Hän oli kuin lumi, hän ei maalannutkaan poskiaan nähtävästi.

Polvihameinen keimailija asetti uuden levyn.

»Saanko luvan?» Pään pudistus, ja tuo hirveä mies tarttuu Hertan
tukkaan ja väkivalloin kääntää kuin posliininuken pään aivan silmiensä
eteen, ja posliininukke vastaa liikkumattomin kasvoin: »Kiitos, pelaan
mieluummin.»

Pitkät sääret ottivat heti pari rentoa askelta.

»Miss Doris, tuo vuoro, muistatteko, se, jonka me itse keksimme. Hyvä
herrasväki, te ette tiedä mitä valssi on, ennenkuin nyt näette!»

Ja taas tuo mies, tuo kirottu mies, lähti liikkeelle.

Eihän se merkinnyt mitään, mutta miksi hän tahallaan piinaa? Noin
pirullinen ei kukaan nainen voisi olla. Taikka — äkkiä näin, että tuo
olikin naista, oikeata naista. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan.
Kaikkein miehisimmillä miehillä on kaikki tosi naisen paheet.

He tanssivat todella ihanasti, pehmeästi kuin eläimet ja
intelligentisti kuin ihmiset, keinuivat, nauttivat ja kiusasivat.

Uh, hermoni eivät sietäneet enempää. En tahtonut katsoa Herttaa. En
tahtonut olla todistajana, kun Hertta ryntäisi ylös ja repisi Doriksen
silmät hänen päästään. Odotin mitä hyvänsä. Siirryin pienen pöydän
luokse, minne mr Boswell oli jättänyt keksit ja juustot, ja levitin
hitaasti juustoa. Inhoittava haju!

Takaani ojentui toinen käsi ottamaan keksiä. Vieras herra oli
hetkiseksi vapautunut pelipöydästä. Hertta pelasi. Mr Salo seisoi
keksiään pidellen toinen käsi housuntaskussa ja heilautti peukalollaan
tanssiviin päin:

»Mikä loistava mies, a splendid male, kuten täällä sanotaan!» Hän puhui
hitaasti ja sivistyneesti ja hieman ivallisesti, ikäänkuin jotakin
matkien. Mutta hänen silmänsä olivat ystävälliset.

»Eikö sellaisia saisi tappaa? Minä määräisin joka päästä palkinnon.
Miksi laki suojelee sellaisia?»

»Siksi, että he hankkivat hieman hyvitystä ihmissuvulle, tasapainoa,
you see, hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Täällä niitä kaivataan
ja siellä kotona — te tarvitsisitte tusinan tuollaisia miehiä joka
pitäjään ja parhaimpaan kolme tusinaa. — Vaikka pahahan se taitaa olla,
kun kohdalle sattuu. Jaha, jaha.» Hän työnsi keksin kurkkuunsa, karisti
muruset lautaselle ja kiiruhti pelaajien luokse. Minä jäin selailemaan
magazineja ja lopuksi lukemaankin.

Sitten kuulin tuolin kalahduksen. Peli päättyi. Hertta nousi, meni
tanssijain luokse ja sanoi pidättäen Finniä käsivarresta:

»Yhden tanssin tahdon tanssia, ennenkuin lopetamme. Doris, pankaa uusi
neula ja vaihtakaa toinen puoli.»

»Minä pelaan mieluummin», sanoi Lorens Finn hiljaa.

Silloin Hertta tarttui lujemmin ja katsoi ylöspäin — hän oli
säälittävä. Näin hänen huulistaan, että hän sanoi »please», eikä mikään
sana rukoile niinkuin amerikkalaisten »please». Norjalainen seisoi
hetkisen hiljaa. Doris kohautti hartioitaan ivallisesti ja meni koneen
luokse. Sitten Lorens Finn pani kätensä Hertan vartalolle, naurahti:
»Hurja tyttö.»

Minkä minä sille mahdoin? Jokainen näki, että siinä kaksi liekkiä
leimahti yhteen suureksi loimoksi. Katsahdin pelästyneenä ympärilleni.
Mr Salo oli heti lähtenyt tanssimaan Doriksen kanssa, isäntä siirteli
pois pelipöytää, ja emäntä korjasi lautasia.

Hertta ja Finn tanssivat. Räpäytin silmiäni, se ei ollut mikään
harhanäky. Samalla tavalla, poski vasten laheata tukkaa, jota
pudistetaan syrjään, jotta kosketus tulisi vieläkin läheisemmäksi.
Hertta tanssi suljetuin silmin, ei ainoakaan lihas ollut jäykkä hänen
kauniissa ruumiissaan, ja hänen kasvonsa ovat punaiset. Mutta eipä
Lorens Finnkään enää naura. En ole nähnyt häntä noin vakavana. Hänen
silmänsä katsovat jonnekin kauas Hertan pään yli, ja huulet ovat kuivat
ja hieman raollaan. He tanssivat hiljaa ja äänettömästi.

Kun tanssin loputtua menen Hertan luokse, nostaa hän katseensa — ei
minuun vaan jonnekin muualle — ja minä näen, että hänen sielunsa lamppu
on taas syttynyt.

»Hyvää yötä! Tulethan huomenna minua tapaamaan illalla?»

»En tiedä», hän katsoo koko ajan Finniin, »luulen, luulen, että olen
lupautunut muualle».

»Mitä aiot tehdä sunnuntaina?»

»Hertta, älä unohda Hudsonin-matkaa. Minä otan huomenna tiketit.»

Minusta he eivät välitä vähääkään. Muistan pitkät, yksinäiset kadut,
tyhjät junavaunut ja kummittelevat autot; ja sydämeni vääntyy, mutta
hymyilen kuitenkin heille pudistaen vain vähän päätäni.

Kun käännyn muihin päin, täytyy minun hieman selvittää silmiäni.

»Eikö neiti asu Brooklynissa? Kaarani on tässä kadulla ja juoksee
mielellään hieman virkistyksekseen.»

Niin kilttiä! Näin heti ettei Finn aikonutkaan saattaa minua kotiin,
tuskin subway-asemallekaan. Hän puhui yhä Hertan kanssa salissa.

* * *

Ihana, lämmin yö. Ohivälkähteleviä autoja, Fifth Avenuen värilliset
silmät, sykähdyksittäin etenevä liike näin keskiyölläkin, sukellus
tyhjemmille kaduille, ilkeitä hajuja, raikasta, kylmää jokilemua, lyhyt
Manhattanin silta, kukkien tuoksua, asfaltin hiljaista litinää — olemme
Brooklynin ulkokulmilla.

Elämä on toista autosta katsoen. Toverini hoitelee pyörää parilla
sormella ja selittelee ystävällisesti kaupunkia ja ihmisiä. Viima
leyhyttelee poskia. Nojaan taaksepäin, istun ohjaajan vieressä,
katselen hänen terävää profiiliaan, jalkojen koneellista siirtyilemistä
ja koetan kuunnella, mutta oikeastaan torkun.




3.


Tuosta illasta lähtien oli minun maailmani aivan toisennäköinen.

Meistä tuli hyvät ystävät, tuosta silmälasiherrasta ja minusta — ilman
sentimentaalisuutta ja vaatimuksia. Oikeastaan minua hävetti, sillä
hänhän sai aina antaa ja minä sain ottaa vastaan. Mutta kun sanoin
sen hänelle, virkkoi hän kimallus silmäkulmassaan, että vapaasta
valinnastaanhan hän minun seuraani hakee. »Saattepa nähdä, yht'äkkiä
minä katoan, ja silloin te tiedätte, että olen saanut kylläkseni.
Täällä voi merkillisen helposti kadota.»

»Mutta ystävänne?»

»Ei minulla ole ystäviä, Jumalan kiitos — lukuunottamatta tietysti
Jewettiani, joka sitten on taitavampi kuin isäntänsä vetämään ihmisiä
puoleensa. Ikävä on yksinkin ajaa. Aina minä jotakuta kuljettelen,
vuosi sitten Lorens Finniä, mutta siinä onkin kaikki — naisväkeä en
koskaan ennen», lisäsi hän lukien minun ajatukseni. »Ja nyt Finn on
kiinni, engaged, kuten tiedätte, rakastunut.» Hän kohautti olkapäitään.

»Luuletteko?»

»Ei kai hän muuten viitsisi.»

»Millainen hän on?»

»Onhan hän. Mistä minä tiedän. Hyvä poika. Osaa tehdä työtä ja paistaa
pannukakkuja ja rakastella — niin, ja tanssia — mitä muuta tällä
vuosikymmenellä vaaditaan. A real he-man. Kiitän onneani, etten ole
nainen.»

»Samat sanat.»

Ajoimme vilvoittelemassa Prospect Parkin varjoisilla käytävillä. Kesä
oli tullut.

Hän naurahti, pysäytti autonsa, ja me kävelimme katselemaan, kuinka
suurkaupungin nuoret leikkivät maalaiselämää soudellen vuokratuilla
palkovenheillä pesuvadissa koirien juostessa rannalla heitä
haukkumassa. Mr Salo ei koskaan puhunut meistä itsestämme.

Tällaiset meidän iltamme tavallisesti olivat. Hän tuli hakemaan,
pysäytti Jewettinsa parin oven päähän taikka kadun toiselle puolelle,
minä kiiruhdin töistäni, ja sitten ajoimme jonnekin luonnon helmaan.
Maailma oli muuttunut niin yksinkertaiseksi — ensin työtä, ja elämä
niin hauskaksi — sitten huvia.

Ja ihminen on itsekäs eläin. Hertta kummitteli hyvin harvoin minun
elämässäni. Alussa otimme — puhuin aina meistä — heidät mukaan, mutta
he olivat niin arvaamattomat. He saattoivat istua takaistuimena
käsi kädessä, silmä silmässä ja vastata hyvääpäivää — kirvesvartta
puhutteluun, taikka sitten he kiistelivät, näykkivät toisiaan, niin
että minä häpesin, ja toinen taikka toinen saattoi hypätä kesken
pois ja ajaa subwaylla kotiin. Ja hyvin useasti he vastasivat »ei
kiitoksia», kun soitimme.

Lohdutin itseäni sillä, etten minä kuitenkaan voinut holhota Herttaa.

Ja meillä oli niin mukavaa, todellakin mukavaa. Puhuimme kirjoista ja
ihmisistä ja elämästä ja hedelmistä ja autoista ja viihdyimme. Meillä
oli monta yhteistä rakkautta niinhyvin kirjojen kuin paikkojen ja
ihmisten joukossa.

Mietin, uskaltaisinkohan kertoa hänelle, että mrs Kolbe oli tänään
huutanut minulle puutarhastaan: »Your sweetheart is waiting around
the corner.» [Mielitiettynne odottaa nurkan takana.] Lensin kai
punaiseksikin, sillä en aavistanutkaan naapuristoni tietävän mr Salon
olemassaolosta, saati sitten nimittävän häntä minun sweetheartikseni,
armaakseni. Katselin syrjästä häntä tässä kävellessämme ja arvelin
mrs Kolben varmaankin ihmettelevän minun makuani. Keski-ikäisenä
suomalaisena virka- ja aviomiehenä hän olisi ollut all right, mutta
amerikkalaisena sweetheartina miltei epäonnistunut. Sellaiset olivat
baseball-hartiaisia, ruskettuneita, kiiltotukkaisia ja valkohampaisia
nuoria, hyvin nuoria miehiä — olinhan nähnyt heitä kaikissa
kulkuneuvoissa ja elävissäkuvissa. Mr Salon tukka oli miltei olematon,
iho vaalea, suu tiukasti suljettu ja vartalo — sanokaamme vaikkapa
tavallinen. Mutta hän oli kultaisen hyvä ja viisas, niin viisas.

Tietysti kerroin hänelle sittenkin lopuksi tuosta sweetheartista.
Hän nyökkäsi huvitettuna, otti sitten silmälasinsa, puhdisti niitä
nenäliinallaan ja katsoi minuun pitkään. Silmälasisen ihmisen katse on
aina hämmästyttävän lapsellinen, kun hän riisuu turvansa.

»Mitä te siihen?»

»Sanoin, että te olette vanha perhetuttava Suomesta, että me olemme
hyvät ystävät.»

»Täällä otetaan asiat yksinkertaisemmin. Täällä on joka tytöllä
sweetheartinsa kuten Finnillä kaerestensa.» Hän katsoi onneksi taakseen
peräyttäessään kiiltävän Jewettinsa ulos valtatielle. Minua nolostutti
hieman ja kaduin.

»Jotakin hyötyä siitä on. Hän pyysi minua joskus tuomaan teidätkin
sinne sunnuntaiteelle. Menemmekö?» Olin tietysti jo aikaisemmin
kertonut hänelle tästä perheestä, ainoista ystävistäni.

»Mennään vaan, jos kutsuvat. Tuollaista sanotaan täällä yhtä helposti
kuin Suomessa hyvää päivää. Pidättekö heistä?»

»Pidänkö? Voiko ulkomaalaisista pitää? He ovat niin erilaiset. Mutta he
ovat kelpo ihmisiä ja niin herttaiset minua kohtaan.» Mr Salo tuhautti
nenäänsä. »Ja he ovat niin onnelliset. Näkisittepä, kuinka mrs Kolbe
kirkastuu, kun hän viiden jälkeen keittiössä puuhatessaan kuulee
ulko-oven paukahduksen. Ja näkisittepä mr Kolben lastenhoitajana!
Ja he osaavat niin mainiosti huvitella kahdenkesken. He ovat kuin
vastakihlatut. En käsitä, mistä avioerojutut tulevat — kaikkihan — koko
blokki — ovat samanlaisia. Mrs Kolbe sanoi kerran, ettei hänellä ole
koskaan aikaa riidellä.»

»Eikä aikaa keksiä riidan aiheita. Sitäpaitsi he ovat käytännöllisiä.
He tietävät, että avioero on kallista lystiä, ja säästävät mieluummin
autoa ja omaa taloa varten. Eikä heillä tosiaan ole aikaa juosta
esitelmissä ja kursseilla ja kehittää sieluaan ja kiusata miestä
kuoliaaksi. Meillä vaimot halkaisevat miehen kahtia ja nyppivät
pinsetillä ulos joka ainoan asian ja latovat ne sitten takaisin omaan
järjestykseensä — ja auttaos, jos mies sitten uskaltaa sekoittaa heidän
systeeminsä ja koettaa ajatella oman päänsä mukaan.»

»Miksi ette ole sitten nainut ketään näistä enkeleistä?»

Hän käänsi päätään ja katsoi minuun, sitten hän taas tarkasti tietä,
oli paha paikka, kireä risteys Fort Hamilton Parkwayn kulmassa.

»Jokainen kansa saa aina sellaiset vaimot kuin se ansaitsee. Minä olen
suomalainen mies ja siis määrätty halkaistavaksi.»

»Eipä teitä vaan kukaan vielä ole veitsensä kärkeen saanut.»

Hän nosti kätensä, odotti risteyksessä, poliisi viittasi, hän painoi
poljinta, ja kone liukui eteenpäin.

»Eikö teille ole kukaan kertonut», hän selvitti kurkkunsa, »että minä
olen ollut naimisissa?»

Eihän minulle kukaan ollut kertonut. Sellaista tämä täkäläinen elämä
oli. Hyvästä ystävästäni en tiennyt tuon vertaa.

»Ei.» Edessämme oli peninkulman pituinen, leveä, harmaa puistotie. En
tiennyt mitä sanoisin. »Onko hän jo kauan — ollut kuollut?»

»Hän elää vielä — Suomessa.»

»Niinkö.» En todellakaan tiennyt, mitä tällaisessa tapauksessa
sanotaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, vaikka hänellä olisi ollut
kymmenen eronnutta rouvaa Suomessa, mutta hän oli sanonut sen ikäänkuin
kertoen salaisuuden, enkä niinä voinut keksiä mitään sanottavaa.
Ajoimme vaiti.

Pysähdyimme minun nurkkaani. Mr Salo hypähti heti ulos ja nosti
radiaattorin kantta. Hän kopeloi jotakin selkä kumarassa.

»Kiitos taas kyydistä, ja hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.» Hän pyyhki kättään riepuunsa katsellen ikkunoihin.
Olinkohan minä ollut epäystävällinen äsken, liian välinpitämätön?

»Entä sunnuntaina? Mihin aikaan lähdemme?»

Hän heitti reippaasti räsynsä laatikkoon ja nousi askelmalle.

»Ottaisimmekohan sen kyyhkysparin taas kerran mukaan. Soittakaa te
neiti Mannerille.»

»Soittakaa te Finnille, se vaikuttaa paremmin.»

»All right. Milloin pääsette?»

»En ennen kahta missään tapauksessa.»

»Koettakaa toki, muuten emme pääse pitkälle.»

»Ei käy. Silloinkin saan piilottaa tiskit, etteivät näe minun
jättäneen. Huono piika minä olen. Ja kiitos hirveästi!»

»Ei kestä.» Hän näytti vakavalta ja vieraalta, en pitänyt siitä.
Tartuin auton oveen.

»En minä voi sanoa, mutta olen niin kiitollinen. Teillä ei luultavasti
ole aavistustakaan armotyöstänne minua kohtaan.»

»By, by!» Hän oli jo pitkällä, hän ei jäänyt kuuntelemaan.

Niin kiltti, niin hirveän hyvä mies!




4.


Hertta soitti itse minulle lauantaina:

»Minne mennään huomenna? Erinomaista. Tulettehan tätä kautta. Tai mr
Salohan voi poimia minut matkalla. No, tuleeko Finn? En, en ole nähnyt
muutamaan päivään. So long.»

Kesäkuun alku ja ihanan valkohattarainen taivas. Suomalainen
heinätaivas.

He söivät hirveän hitaasti. Madame tuli keittiöön jälkeenpäin. Hän on
mieltynyt minuun ja koroitti palkkani viidellä dollarilla. Jotakin
arvoa näyttää suomalaisilla vehnäpullilla ja kastikkeillakin olevan.
Mutta sitten hän ovensuussa hypistellen ketjuaan kysäisi, olisiko
minusta hirveän vaikeata tulla kotiin kello kahdeksaksi. Hän oli
onneton, mutta hänen sisarensa oli tullut Filadelfiasta ja heillä olisi
kutsut, jos minä vain — — Hän katsoi rukoillen minuun.

Hyvästi, huviretki! Minä olen vain ihminen, ja madame on aina ollut
niin ystävällinen minulle. Eikä minulta usein pyydetä iltojani, kun
talossa on vain täysikasvuisia.

Vihdoinkin omassa huoneessani! Minulla on kaunis, uusi hame, lyhyt
ja suloinen; pieni, kevytmielisen tyylikäs hattu, uusi laukku ja
kiintoisat muotikengät. Palvelijat tuhlaavat aina rahansa vaatteisiin,
kun heillä kerran ei ole korkeampia harrastuksia.

Mr Salo ei koskaan sano mitään, mutta hän on ollut niin kauan täällä,
että häntä varmaan on kiusannut minun vanha hattuni ja raskaat kenkäni.
Tunnen sen.

Jewettissa odottaa kaksi riehakasta nuorta ja vakavaa, tyytyväinen
kuljettaja, jonka viereinen kunniapaikka ehdottomasti kuuluu minulle.
Emme ehtineet pitkälle huviretkelle — all right — sitten huijataan
Coneyssa.

Ja sitten ulos mylläkkään, leveälle, muurahaispolkuna kuhisevalle
puistotielle, joka päättyy ilmaratojen muodostaman portin alitse
suoraan Atlanttiin. Tori oli täynnä autoja, sukkeluuksia sateli,
poliisi ärjyi komennuksia, kurasuojukset vinkuivat hankautuessaan
toisiinsa, mutta sisälle me pääsimme, sovittauduimme kuin jalka kenkään
äärimmäiseen riviin, ja pian oli takanamme uusi muuri.

»Täältä emme pääse, ennenkuin ruuhka illalla hajoaa.»

»Vähät siitä.» Hertan poskilla hehkui kuumeinen puna, hänen nykyään
niin laihat, ruskeat kätensä vapisivat, ja hänen äänensä oli kimeämpi
kuin ennen. Hänessä ei ollut jälkeäkään entisestä hiljaisesta,
itsekylläisestä uneksijasta.

Hänen kiihkonsa tarttui tietysti kaikkiin. Ylipäänsä oli koko
paikka kiihkeä, vallaton ja hirveän banaali. Mutta kuka siitä
välitti. Sähköreklaamien luurangot muuttivat kaupungin päivänvalossa
romuröykkiöksi. Me olimme tulleet huvittelemaan. Muut olivat olleet
ennenkin. Finn tunsi joka paikan.

Kuljimme kirjavalla kadulla, joka oli rakennettu vain lapsellista
huvittelua varten. Ja jokaiseen hulluun ilmoitukseen takertui Finn.
Joskus hillitsi mr Salo minua käsivarresta, mutta usein hän yllyttikin.

Riivattu paikka! Me pyörimme lainehtivaa peltimerta myöten toisiinsa
törmäävissä kupeissa — me kuljimme pimeät, seikkailurikkaat reitit
vierien lopuksi nurinniskoin ystäviemme ja vieraiden jalkojen juureen,
me kohosimme ilmaan jättiläispyörissä, nuolimme inhoittavaan, tahmeaan
hilloon kastettuja omenoita, ja minä voitin pyöreäsilmäisen kipsinuken
kilpa-ajoissa.

Kaikki oli halpaa ja yksinkertaista. 5 senttiä, 10 senttiä, 3 senttiä.

Me hurjistuimme peräti. Tietysti täysikasvuiset hurjistuvat kuten
lapsetkin, kun väsyvät.

Ei syöksyrataa, ei vaikka tappaisitte. Huimasi päätä, kun katselinkin
niiden hämähäkkikudosta taivasta vastaan. Mutta Finn oli järkkymätön.
Maailman suurimmat, ymmärrättehän.

Näin junaan noustessani, kuinka Hertta riippui Finnin käsivarressa
hikisenä ja onnellisena ja kuinka Finn taputti häntä hartialle
mustuneella kädellään kuin paras kaartilainen heilaansa juhannusiltana
Runebergin esplanaadissa, panipa mr Salokin kätensä minun vyötäisilleni
ja veti minut lähemmäksi, kun juna lähti liikkeelle. Ja me keikahdimme
oikealle ja vasemmalle ja nytkyimme kuin kestikievarikonit ja
nousimme ylös häikäisevään kirkkauteen ääretöntä, sinistä Atlanttia
vastaan ja putosimme sitten miltei pystystä alas, niin että vatsa
vongahti ja kurkusta lähti avuton inahdus, ja syöksyimme odottamatta
pilkkopimeään ja sieltä yhä kirkuen lavan eteen, missä vahingoniloinen
nuoriso odottaessaan vuoroaan irvisteli meidän säikähdyksellemme,
vinoille hatuillemme ja horjuvalle käynnillemme. Ja Lorens Finn
pakotti meidät kahdeksaan eri helvetinjunaan, ja tehtyäni kahdeksan
kertaa testamenttini maksoin yhdeksännen matkan koko joukon puolesta
saadakseni seuraa. — — —

* * *

Minä heräsin likaisiin, vuokrattuihin narrihousuihin puettuna
äärettömän, kiilloitetun faneerimäen alla suppilossa, jonne olin
selälläni liukunut, ja kun vihdoin vihaisena pelastauduin äyräälle,
huomasin ystävienikin heränneen.

Sitten tuli vastavaikutus, ja kaikki oli hirveän typerää. Ääneni oli
aivan käheä, punaista mehua oli tippunut rinnalleni, sieraimeni olivat
mustat, ja kukkarostani oli kadonnut yli viisi dollaria. »Varokaa
taskuvarkaita!» luettiin kaikkialla, mutta tarkemmin laskettuani
huomasinkin sen tippuneen noina kymmen- ja viisisenttisinä Coney
Islandin kitaan.

Kaduilla ei saanut enää ajaa autolla. Ilma oli yhtä sakeana tomua ja
ihmisiä kuin vappu-espis kotona — ja tämä oli tavallinen sunnuntai.

Me vetäydyimme rantaa kohden.

Meillä tytöillä ei ollut uimapukua, emme tunteneet vielä talon tapoja.
Mutta ihanaa oli jo tuo hiekalla makuukin. Herrat katsoivat toisiinsa,
heidän teki mieli.

»Minä uin ainakin», sanoi Lorens Finn.

»Ei varmaankaan saa pukukoppia.»

»Pannaan ylös sivuseinät, riisutaan autossa ja ollaan proletaareja
todenperään.»

»Aikakin on jo myöhäinen.»

»Ehtii täällä vielä tunnin verran.»

»Mutta neiti Laurilan on oltava aikaisin kotona.»

»Niin, tietysti, tietysti.» Lorens Finn oli vihainen. Hän ei muutenkaan
ollut tänään loistotuulella, villi ja ärtyinen. Ymmärsin, että minun
piti puuttua asiaan.

»Me odotamme tässä, ja minä pääsen mainiosti junassa kotiin — tällaisen
matkan!» Mieluummin olisin tietysti ajanut autolla, mutta minkäs voin.

»Turhaahan meidän on kaikkien lähteä vain siksi, että Ainon madame on
huonosti kasvatettu.»

Herrat menivät pukeutumaan.

* * *

Valkea hiekka koski silmiini, ja Hertan läsnäolo kiusasi. Olin
päättänyt olla tästälähin vaivaamatta päätäni ja hermojani muiden
asioilla.

Käänsin käden varjossa päätäni. Hertta istui siinä kuin kotonaan
viimeistä pikkuseikkaa myöden amerikkalaisena nuollen taitavasti
jäätelötötteröä, jollaista hän äsken oli tarjonnut minullekin. Tämä
kahdenkeskinen yksinäisyys ihmisvilinässä hellytti äkkiä mieleni.
Sitäpaitsi halusin sanoa jotakin hänelle.

»Oletko sinä nyt onnellinen, Hertta?»

Hertta jatkoi nuolemista, mutta pudisti samalla päätään.

»Miksi sinä sitten juokset hänen perässään?»

Hertta oli yhä syventynyt hauskaan työhönsä, silmäripset vain
laskeutuivat hieman lähemmäksi poskia. Hän pudisti taas päätään. Yritin
vielä kerran:

»Tapasin Doriksen, ja hän sanoi, että kaikki nauravat sinulle.» Eikö
sekään purrut? Ei. Hän puhui nuollessaan:

»Naurakoot. Nauru pidentää ikää.»

Minä olin todellakin surrut puhuttuani Doriksen kanssa. Tyttö ei ollut
ainakaan sillä hetkellä ollut vahingoniloinen, hän oikeastaan vain
ihmetteli. En _voinut_ sanoa Hertalle, että Doris oli kertonut Finnin
kerran sanoneen, ettei hän uskaltanut käydä Boswellilla, kun miss
Manner oli niin rakastunut häneen. Miesten tyyliä!

Mutta sitten Hertta laski tötterönsä alas, niin että jäätelöpallo
vierähti hiekkaan.

Näen vieläkin edessäni harmaanvalkean hietikon, kimaltelevat
vaahtopäälaineet, kirjavan ihmisjoukon, ja niitä vastaan Hertan
väreilevät kasvot ja silmät, joista kuulsi niin kipeä, toivoton tuska,
etten minä sietänyt sitä katsella, vaan käännyin taas vatsalleni.

»Etkö sinä ymmärrä», sanoi Hertta, »että minä olen niin onneton, että
minulle on aivan samantekevää, mitä ihmiset sanovat».

»Mitä sinä teet nykyään?»

»Työtä kai, en mitään kai. Kuljen kaikkialla ja kärsin.»

»Matkusta kotiin.»

»En jaksa enää. Sanoinhan sen, nyt olen saanut minkä ansaitsen.
Sanoinhan sen, minä en voi leikkiä.»

»Mene naimisiin hänen kanssaan.»

Hertta nauroi ilkeästi.

»Mahdotonta.»

»Mies on huono — bad stuff, sanotaan täällä.»

»Eikä ole. Minä en tahdo.»

»Miksi et?»

»Siitä vähäisestä syystä etten —» — hiljaisuus — »etten tahdo pakottaa
miestä typeriin naimisiin, musertaviin, tulevaisuuden tappaviin
naimisiin».

»Mutta jos hän kerran —»

»Niin — sellaista miestä, joka ei rakasta minua.»

Nyt nousin istumaan.

»Hertta kulta, vieläkö sinä tuolla sanalla keikailet. Totta puhuen,
Hertta, en ole vielä koskaan eläessäni nähnyt miestä, joka olisi ollut
rakastuneempi kuin hän oli.»

»Sinä sen sanoit — oli.» Hertta nosteli santaa, heitti ilmaan ja
pyydysti takaisin kouraansa.

»Milloin se muka olisi loppunut?»

»Silloin, sinä hetkenä, muistathan.» Hertta heittäytyi polvilleen
eteeni kädet hiekassa ja katseli minua leimuavin silmin. »Tiedätkö,
käsitätkö, se loppui juuri silloin, samassa hetkessä, jolloin hän
huomasi olevansa varma minusta, jolloin hän ymmärsi pitävänsä minun
elämääni ja kuolemaani käsissään.»

»Konna!» Vahvat sanat tuottavat helpotusta.

»Älä sano. Eihän se ole hänen vikansa. Sellaisia kai miehet ovat,
ei enää saalista, ei enää takaa-ajon kiihkoa — ikävää — vain
velvollisuutta.» Hän rauhoittui taas ja leikki hiekalla. »Eikä hän
itsekään ole iloinen, näethän. Hän on pelästynyt. Hän ei siedä sitä
ajatusta, että minä — olen tullut tällaiseksi — hänen tähtensä.»

»Miksi hän ei sitten jätä sinua rauhaan?»

Hertta hymähti katkerasti, katsoi poispäin.

»Aino kulta, ei hän ole mikään yli-ihminen, ja minä olen vaarallinen
kiusaus — paremmallekin miehelle — ja hän tietää, että tulen heti, kun
kutsutaan, ja luulee tekevänsä hyväntyön ja niin edespäin. Ehkä sinä et
ymmärrä sellaista.»

En, en todellakaan ymmärtänyt. Olin kauhistunut enkä tahtonut ymmärtää.
Ja sitäpaitsi — kuinka Hertta saattoi olla niin vailla ylpeyttä?

»Ylpeys, tiedätkö, se on käsite, mutta kärsimys ei ole, se tarttuu
kiinni ja kuristaa. Jos sinä kulkisit erämaassa janoisena, joisit totta
vieköön lähteen tavatessasi kourastasi, vaikka sinulle olisi tuhat
kertaa opetettu, ettei se ole hienoa.»

»Hienoa, niin, mutta eikö se sinusta ole — rikollista?» kysyin arasti.

»Luultavasti, koska siitä tällä tavalla rangaistaan. Mutta minä en
voi olla ilman häntä, en voi.» Hän painoi otsansa polviinsa ja veti
värisevän hengähdyksen.

»Kuule, Hertta, lähde pois.» Minäkin olin kerran ollut hirveän onneton,
aivan toisenlaisesta syystä tietenkin, ja parantunut maalla.

»Minähän lähdin jo kerran, muistathan, ennen tuota kortti-iltaa.
Siitähän se juuri syttyikin. Ei saa etsiä lepoa, tuollainen ajatus
kintereillään.»

»Mutta kokonaan, Suomeen, jos kerran olet noin perin onneton.»

Silloin Hertta katsoi minua kääntäen poskensa polvea vastaan. Aurinko
heijastui hänen silmistään ja pyöreistä punaisista huulistaan.

»En perin. Oh, jos sinä tietäisit! Kun hän koskee minuun, vahingossakin,
saan sähköiskun, ja kun hän suutelee, järkkyy maailma, hajoaa
ympärilläni. Käsitätkö, ymmärrätkö, mitä sellainen mies voi antaa
minulle armolahjanakin. Hän osaa. Hän on taiteilija. Hän soittaa minua
kuin viulua. Hän tietää sen.»

»Muuta hän ei juuri tiedäkään.»

»Eikö se riitä? Eikö se muka riitä? Mitä muuta voit vaatia? Ajattele,
että joku voi vain sormenpäillä koskettamalla toisen käsivartta
hallita häntä ehdottomasti, sokeasti, typerästi, voi nostaa toisen
autuuteen taikka syöstä helvettiin. Yhdestä päivästä, yhdestä
sellaisesta päivästä — — en koskaan voi kärsiä liikaa.» Väristys kiiti
hänen hermostuneista käsistään hartioihin, kaulaan ja kalvensi hänen
jännittyneet kasvonsa.

»Mutta hyvä hän ei ole, älä väitä, että hän olisi ystävällinen.»

Hertan silmät seurasivat kahta olentoa, jotka juoksivat rantaa kohden.
Toinen harppasi pitkin urheilijan askelin, toinen, lyhyempi hölkytteli
perässä, ja vaahto pärskyi heidän jaloissaan jalokivinä laskevaa
aurinkoa vastaan.

»Mitä siitä. Se merkitsee vain, että hän on onneton, sinä kai
nimittäisit sitä pahaksi omaksitunnoksi. Tiedätkö, hän on aivan kuin
lapsi, hän ei käsitä, että hän itse on vetänyt kuminauhaa, joka nyt
iskee kasvoihin, itse kerännyt risut ja heittänyt tulitikun, josta
on syntynyt metsäpalo, ja siksi hän on aina vastusten kohdattua
vääryyttäkärsinyt ja vihainen kaikille ja kaikelle. Hän on niin soma.»

»Mutta itsehän sanot että kaikki tässä maailmassa on maksettava.»

»Niin on.» Hertan äsken heltyneet kasvot olivat taas säälittävät,
harmaat. »Ja minulla on suuret velat, vaikka tämä kevät lienee
tuottanut aimo lyhennyksen.»

»Siis Lorens Finnkin maksakoon.»

Hertta pudisti päätään.

»Etkö tiedä, että on ihmisiä, joiden puolesta toiset aina saavat
maksaa? Lorens Finnin puolesta on aina joku typerä naisraukka maksava
vaivaiset säästönsä. — Luultavasti alkaen hänen äidistään. Ja nyt on
minun vuoroni, ja — sitten jonkun muun.»

Katselin lähestyviä miehiä.

»Miksi naiset maksavat tuollaisen miehen puolesta?»

Hertta katsoi häneen kuin ilmestykseen.

»Siksi, että hän on niin ihana mies.»

En sittenkään käsittänyt. »A splendid male», oli mr Salokin sanonut,
»a real he-man». Minä vain en ymmärtänyt. Hartiakas, solakka
urheilijatyyppi, tavallinen pohjoismaalainen, vaalea mies, jonka niskan
päivä jo oli paahtanut punaiseksi, jonka kulmakarvat ja tukka loistivat
valkoisina ruskeutta vastaan, ja jolla oli pitkät, sorjat jäsenet kuin
nuorella jumalalla. Ei muuta, ei mitään muuta. »De gustibus non est
disputandum», sanoi mr Salo muistona kouluajaltaan, kun minä kysyin
häneltä, miksi mr Finn muka oli olevinaan niin hurmaava.

Hän oli reipas, täynnä kiiltäviä vesipisaroita, ja hän heitti nauraen
takaisin kuin diskoksen ison kumipallon, joka oli ilakoivasta
tyttölaumasta ponnahtanut hänen selkäänsä. Se palasi uudelleen, ja
hetkisen kesti vallatonta leikkiä pitkän nuorukaisen ja oravanvikkelän
tytön välillä, joka oli hieman edennyt muusta joukosta.

»Sinne hän kuuluukin, noiden joukkoon», sanoi Hertta huulet kuivina.
»Ja se onkin kaikkein kauheinta. Katso kuinka iloinen hän on.
Tuollainen pitäisi hänen aina olla. Joskus sanon hänelle, että hän
tuottaisi minulle suuren ilon, jos todenperään rakastuisi johonkuhun
toiseen. Aivan totta. Silloin siitä pääsisi kerta kaikkiaan. Ja ihminen
ottaa niin helposti vahingossa, kun ei enää ole toivoa, liian suuren
annoksen jotakin lääkettä.»

»Hyvä Jumala!»

Hertta nousi ja pudisti hiekan hameestaan.

»Rauhoitu. Haukkuva koira ei pure. Olisinhan minä muuten ollut jo
nytkin kypsä.»

* * *

Lähdimme kävelemään nelisin kovaksipainautunutta vedenrajaa myöten
autotoria kohden. Ihmiset olivat niin värikkäitä, kasvot hehkuivat,
ruskettuneista kasvoista hohtivat hampaat.

»Onkohan täällä ainoatakaan tyytymätöntä ihmistä koko rannalla?»
Huomasin että minun täytyi ylläpitää keskustelua. Mr Salo tuli sitten
avukseni.

»Vain poikkeustapauksessa. Väitetään, että New Yorkin hiekkaranta ja
Coney Island ovat ratkaisseet tämän kaupungin sosiaalisen pulman. Sama
Jumalan aurinkohan ja Jumalan hiekka siunaavat tässä italialaisen
kengänkiilloittajan perheineen ja eväskoreineen, jotka Floridassa ja
Newportissa hivelevät the upper ten'in lapsia ja heidän ranskalaisia
bonnejaan, ja Coneyssa hän huvittelee yhtä suurenmoisesti viidellä
sentillään kuin miljonääri kylpypaikkojensa loistoteattereissa.» Mr
Salo ymmärsi nähtävästi, että meidän kahden oli keskusteltava.

»Katsokaa, kuinka kauniisti nuo tytöt kävelevät. He ovat jo
syntymästään täällä oppineet tietämään, että heillä on sääret eikä vain
jalat, kuten eurooppalaisilla tytöillä on tähän saakka ollut.»

»Ei ole hullumpi suomalaistyttöjenkään jalannousu vai mitä luulet,
Finn?»

Finn vastasi yksikantaan. Eihän hänestä enää ollut mihinkään, koko
pojasta. Hän sanoi kurkkunsa olevan kipeän, tomua ja kylmää tuulta —
ikuinen angiina — tietäähän sen. Ei mies saa olla seurassa sairas, eikä
olekaan, ellei muuten ole epävireessä. Vaikka olin täynnä kipinöivää
katkeruutta Hertan puolesta, en voinut olla kaipaamatta hänen entistä
minäänsä, se oli ollut niin — niin lämmittävä.

* * *

Jätin kolmikon lähelle asemaa. Mieleni oli raskas. Hyvästelin
viimeiseksi mr Saloa. Me vaihdoimme pari sanaa, lupasimme lähteä taas
seuraavana sopivana iltana, paiskasimme kättä ja ymmärsimme toistemme
ajatukset.

Vaunussa istuessani ja ajatellessani Herttaa tunsin olleeni kuin
miljonääri, joka levitteli rahojaan köyhän kiusaksi. On aivan yhtä
epähienoa kerskua suruttomuudellaan kuin rikkaudellaan. Olisin halunnut
hyväillä, lohduttaa Herttaa.

Mutta kuinka Hertta voi!

Oi, älkää ymmärtäkö minua väärin. Enhän minä tiedä mitään. Hän
liioittelee aina hieman. Mistä minä tietäisin, millainen heidän
suhteensa on? Muutamia suudelmia ja paljon seurustelua — eihän se ole
vielä mitään. Ja tietysti Hertta, joka aina on rakastanut lapsia,
pitää tuollaisesta miehestä. Ei se tietystikään ole mitään. Taas
mielikuvitukseni tekee minulle tepposet.

Minulla oli tässä sipulilta lemuavassa tungoksessa istuessani vielä
vieras vauvakin sylissäni, märkäriepuinen, likainen kerubi. Oikeastaan
hän inhoitti minua, mutta tässä maassa on sellaista pentua hyväiltävä
ja ihailtava — enkä kai Suomessakaan olisi kehdannut panna sitä
lattialle.

Hertta on kunnon tyttö, ja suoraan sanoen minä seurustelin paljon
enemmän mr Salon kanssa kuin hän Lorens Finnin. Mieleni keveni.

Mr Salon! Niin, mitä teille oikeastaan sanoisinkaan tuosta ystävästäni?
Millainenko hän oli?

Totta puhuen en hänestä paljoa tietänytkään. Hän oli tullut Suomesta
jo kymmenisen vuotta sitten, kemisti tai jotakin sellaista, ja täällä
vähitellen päässyt jaloilleen, eikä mitään tiettyä rikosta niskassa
Suomesta käsin, vaikka oli sivistynyt mies — siis suuri originaali.
Mutta hän ansaitsi hyvin, teki rahaa, sen kaikki tiesivät. Tosin
vain vaatimattoman mittakaavan mukaan, mutta sekin oli jo jotakin
meikäläiseksi. Eikä kukaan tietänyt, minne hän rahansa pani, vältti
ihmisiä, mutta spekuleerasi kai pörssissä ja menetti, kuten kaikki
kunnon ihmiset. Ja Boswellilta hän oli muuttanut pois vuosi sitten,
järjestänyt oman vanhanpojan-dublettinsa oikein hyvälle paikalle,
Central Parkin tasalle. Sanottiin että hän oli pelästynyt täysihoitolan
naisväen lähentelyjä, mutta minulle hän sanoi hakeneensa parempaa
tallia autolleen — itse kai hän parhaiten tiesi.

Ja muuten hän oli hyvä, tuollainen irrallinen, hiljainen herra, jonka
puheet eivät ketään häirinneet. Oli mahdotonta saada hänestä koskaan
nyhdetyksi jyrkkää arvostelua tuttavistaan. Kaikista ja kaikesta hän
ilmaisi mielipiteenään että: onhan se, ja oli kovin arka.

Me saatoimme ajaa tuntikaupalla sanomatta sanaakaan ja sitten jutella
vähän näkemistämme, koska kerran istuimme vierekkäin, niinkuin
virkatoverit, jotka istuvat samassa huoneessa ja puhuvat ottamatta
vaikutteita toisiltaan.

Kerran sanoin puolileikillä: »Tiedättekö, että te olette ihmisluonteen
kehityksen lopputulos — te ymmärrätte kaiken, ette tuomitse mitään.
Ettekö te ole ylpeä lujasta asemastanne?»

»Lujasta!» hän vihelsi. »Se on kaikkein epävarmin asema maailmassa, ja
tuo, mitä te sanotte ymmärtämiseksi, todistaa heikkoa luonnetta. Jos
tahdotte olla oikea ihminen, niin tuomitkaa kaikin mokomin ja jyrkästi
— sekä ihmisiä että asioita. Ymmärtäminen on laiskojen ihmisten
takaportti.»

Ja tukkanikin leikkautin hänen tähtensä. Kun tuli kuuma aika, sanoi
hän kerran ohimennen: »Paksu tukka kuumottaa hirveästi ja sitä kai on
vaikea hoitaakin.» Tiesin itsekin, että se oli väritön ja rasvainen.
»Miksi ette leikkuuta sitä, kun se kerran on muodissa?» Hän ei ivannut
»muotia» kuten miehet tavallisesti, hän vain totesi sen merkityksen.

Odotin sitten jännittyneenä, mitä hän sanoisi. Omasta mielestäni olin
toinen ihminen, en tuntenut omaa kuvaani peilissä. Pää oli kevyt ja
tuntui pieneltä ja somalta, kasvoihin oli noussut uusi ilme ja käyntiin
pingoittunut uusi vieteri.

Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että olin kaunistunut, sen sanoo
mikä virkaveli hyvänsä, ja lopuksi vedin hatun päästäni ja pudistin
päätäni rennosti, kuten vastaleikatut aina pudistavat päätään. »Mitä
pidätte siitä?»

»Onhan se.» Hän vilkaisi tiestä syrjään. »Vahinko vain paksua
tukkaanne. Mutta kai se hyvältä tuntuu?»

Olin hieman pettynyt. Venyessämme hetkisen ruohikossa Forest Hillin
tien varrella ennen kaupunkiin kääntymistä hän ehti katsella tarkemmin.

»Filmitähti», hän sanoi. Olin mielissäni, sillä hänen terminologiansa
mukaan oli jokainen sievä tyttö filmitähti. Ja sitten hän lisäsi
sytyttäessään »kameeliaan», tuollaista inhoittavaa amerikkalaista
savuketta, jota minun oli mahdoton polttaa, kun suu tuli täyteen
tupakkaa: »Merkillistä, että tuo lyhyt tukka korostaa naisellisia
ominaisuuksia, aivan päinvastoin kuin luulisi.»

Olin pelästyvinäni. »My godness!» — olin harjoitellut käyttämään
amerikkalaisia huudahduksia — »mitä te sanottekaan! Ettehän vain nyt
heitä minua ulos autostanne?»

»Katsotaan, katsotaan», sanoi hän, mutta sittenkin näin hänen
hyväksyvän muutoksen, vaikk'ei hän koskaan enää mitään siitä maininnut.




5.


Mutta varjelkoon, millainen kesä! Silloin oli kamalan, kamalan kuuma.
Me siellä jääkarhumaassamme emme voi aavistaakaan, mitä kuumuus on.

Me puhumme helteestä, sen sanan kaikukin on suloinen, miellyttävä,
mutta kuumuus on jotakin toista.

Se alkoi jo ennen juhannusta. Rautaverkot olivat ikkunoissa, ovissa ja
parvekkeiden reunoilla, eikä kärpäsen haamuakaan nähty huoneissa, mutta
kuumuus ei niistä välittänyt. Se oli kauheata.

Alussa olin huvitettu. Jotakin uutta taas, jotakin, josta voisi kertoa
ja jota voisi muistella, mutta sitten tuli aika, jolloin luulin, etten
kestäisi.

Tämä oli erikoisen paha kesä, sanoi mrs Kolbe, mutta eivätköhän ihmiset
aina sano niin.

Madame kärsi itse, loikoi varjoisissa huoneissa, keinui illat kuistin
hammocissa varpaallaan tahtia tyrkäten ja koetti säästää minuakin.
Ei, ei mitään keitettyä, ei, jätetään perusteellisempi siivous
ukkospäiväksi, ei, ostetaan toki majoneesi valmiina, keitetään munat
jo aamulla ja syödään aina jäätelöä toiseksi ruoaksi. Ja Anna saa
käyttää jäätä niin paljon kuin haluaa. Joskus hän toi keittiöön toisen
sähköviuhkoistaan, ja hedelmiä syötiin loppumattomasti.

Mutta mitä se auttoi, kun oli niin kuuma, kun ruumis oli koko ajan
niljakkaan hien peitossa ja otsa tuskallisissa rypyissä. Ja mitä
noista päivistä, kun ei olisi ollut öitä. Ajatelkaa — maata ilkoisen
alastomana selällään kuumenneilla, rypistyneillä lakanoilla kädet ja
jalat mahdollisimman kaukana kuumasta, märästä ruumiista, kunnes selkä
on taittua — kääntyä sitten kyljelleen ja vihata omia monia, kuumia
jäseniään, jotka vain lisäävät lämpöä — ja lopuksi tuntien madeltua
ja vitkasteltua ja vaikutettua nousta ja avata parvekkeen ovi, ettei
tukehtuisi, ja päästää sisälle lehahdus kuin uuninsuusta.

Sellainen käy hermoille, hyvälle tuulelle. Olin lopuksi niin
pingoittunut, että ärjyin jokaiselle, joka uskalsi minua puhutella,
jäämiehelle, joka rikkoi jääpalan, vihannesmiehelle, joka oli myynyt
kaikki appelsiininsa kadun toisessa päässä, kalamiehelle, joka suomusti
väärän kalan, madamelle, joka tilasi jääteetä keskellä päivää, ja talon
herralle, joka tuli keittiön kautta sisälle. Suomessa olisin saanut
matkapassit jo viikko sitten.

Mr Salolle vain en uskaltanut ärjyä. Hän pelasti minun ihmisyyteni aina
joiksikin tunneiksi silloin tällöin viemällä minut ajelulle iltaisin ja
uimaan. Auto — se on Pyhä Pietari. Atlantti on — en osaa enää keksiä
parempaa — on paratiisi.

Mutta taisi kuumuus hieman häiritä meidänkin suhdettamme. En kai
sittenkään kyennyt hillitsemään tuskastunutta kärsimättömyyttäni,
ja puheeni oli useasti terävää, koska mr Salo rupesi näyttäytymään
harvemmin kuin ennen. Silloin säikähdyin. Jos hän kyllästyy
seuraani, olen hukassa. Koetin olla kaksinverroin ystävällisempi
hänen tullessaan, mutta hän ei mennyt ansaan. Kuta enemmän selitin
kaivanneeni häntä, sitä harvapuheisemmaksi hän kävi. Itkin joskus
harmissani, yksikseni tietenkin, ja olin hirveästi mustasukkainen hänen
ystävilleen, joiden seurassa hän väliajat vietti — en kuitenkaan siinä
määrässä hänen itsensä kuin hänen Jewettinsa takia.

Tuo kuumuus sulattaa pois pintaverhot, ja itsehillintä katoaa kuin voi
tuoreeseen leipään. Olin hirveä.

Täkäläiset ihmiset puhuvat aina ukkosilmoista — New Yorkin
jättiläisukkosista, jotka ovat hukuttaa taloja ja pimentävät auringon
ja jäähdyttävät ilman. Minua oli peloitettu, varoitettu, mutta eipä
niitä vain kuulunut — tietysti juttua niinkuin paljo muukin.

Heinäkuu! Ajatelkaa, kesä ei ollut vielä puolissakaan!

Heinäkuun neljäntenä madame ilmoitti lähtevänsä maalle, saisin kahden
päivän loman, koko perhe menisi mukaan.

»Yes ma'am», pakottauduin hymyilemään. Mitä minä noilla päivillä
tekisin, makaisin kuistilla ja huohottaisin ja pelkäisin iltaisin
kummituksia ja murhaajia — ellei mr Salo sattuisi soittamaan.

Herttaa oikein pelkäsin nykyään. Hän käytti minua jonkinlaisena
varaventtiilinä, ammensi minuun liiat tunteensa, ja vaikka säälinkin,
on ihminen kuitenkin aina lähinnä itseään, eivätkä minun hermoni enää
sietäneet paljoakaan. Tiesi mitä vielä itsekin rupeaisin kuvittelemaan.
Hertan asiat olivat yhä samalla kannalla. Suoraan sanoen en ollut taas
häntä tavannutkaan.

Mutta mr Salo soitti, soittihan tuo ihana mies! Koetin hillitä iloni,
ja hän lupasi tulla minua hakemaan hyvin varhain. Olisi ottanut
Hertankin mukaansa, mutta minä sanoin kuulleeni hänen menevän muualle —
anteeksiantamatonta, mutta aivan välttämätöntä.

Pahin päivä kaikista, tuo heinäkuun neljäs. En sekunninkaan armoa
saanut edellisenä yönä. Korvissani humisi ja kurkkuani kuivi. »Te
olette vielä tottumaton», sanoi mr Salo.

Auringon edessä oli kuumaa sumua, taivas oli olevinaan sininen,
mutta itse asiassa kellertävän harmaa, ei pilven hattaraakaan, ei
tuulahdustakaan. Ilma seisoi paikallaan ja kihisi. Mitä siitä!

Mr Saloonkin oli kuumuus koskenut, hän oli laiha ja ruskea
ja punasilmäinen pyöreiden lasiensa takana. Hän oli käärinyt
silkkipaitansa hihat kyynärpäiden yläpuolelle, ja hänen tummahaiveniset
käsivartensa kiilsivät hiestä.

Kun auto lähti liikkeelle, pyyhkäisi ilmavirta kuin kaivattu hyväily
ihoa. Se oli suurenmoista. Me ajoimme ja ajoimme, valitsimme pisimmän
tien ja suorimmat reitit, että vauhti olisi mahdollisimman suuri. Kone
lämmitti edessä jalkojani, ja minä siirryin takaistuimelle torkkumaan
taivaalliseen viimaan.

Rannalla minä hekumoin. Ei julminkaan aurinko, hävyttöminkään heinäkuu
kykene kiehauttamaan mahtavaa Atlanttia, joka täällä kaukaisella Long
Beachilla kohisi silmänkantamattomana.

Ilma oli tyyni, ja kuitenkin vyöryivät mainingit juhlallisina maata
kohden kohoten matalalla hietikolla miehenkorkuisiksi vaahtomuureiksi.

Vedimme kumimyssyt päähämme ja hyökkäsimme viileään veteen. Riipuimme
nuorissa ja annoimme valtavan voiman piiskata meidät lääpällemme
hiekkaan, hyppäsimme nojaamaan selin aaltoa vastaan ja kantauduimme
pystyssä monta metriä maata kohden ja sukelsimme pää edellä lähenevän
hyrskyn toiselle puolelle.

Ja koko ajan piti toverini kädestäni kiinni, solmi sormensa sormieni
väliin ja puristi lujasti. Olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin, sen
näin, ja ilo ja kiitollisuus täyttivät mieleni. Meri on suuri parantaja.

Oh, kuinka siellä oli ihmisiä, mutta me olimme kahden, ja me viihdyimme
niin mainiosti. En rohjennut enää sitä sanoa, mutta venyessämme
hiekassa kuivattamassa pukujamme luimme sen toistemme hiljaisista
äänistä ja lopuksi äänettömyydestäkin.

Makasin kyljelläni hiekalla käsivarsi suorana pääni alla ja nautin,
nautin periviholliseni auringonkin säteistä, jotka lakaisivat pintaani
kuin lämpimät höyhenviuhkat, ja tulisesta hiekasta, joka muodosti
alleni ruumiinmukaisen, pehmeän patjan.

Makasin aivan hiljaa enkä ajatellut mitään, ja sitten kai nukahdin.
Nukuinkohan kauan?

Kun heräsin, tunsin jotain kasvoillani, pyyhkäisin toisella kädelläni,
mutta sitten huomasinkin, että se oli vain mr Salon katse. Hän
makasi kyljellään jonkin matkan päässä ja katseli minua. Oletteko
huomanneet, että kuumasta hiekasta nousee ikäänkuin sauhua, maanrajassa
väreilee ilma omituisesti, ja kaikki näkyy kuin huonon lasin lävitse.
Me katselimme kauan toisiamme, minä olisin voinut katsoa vieläkin
kauemmin, mutta äkkiä mr Salo huoahti ja heittäytyi selälleen.

Minäkin olin hämilläni. Olettehan huomanneet, että ihminen käy
hämilleen, jos hän katselee kauan silmästä silmään vaikkapa omaa
sisartaankin.

Nousin istumaan; ranta näytti oudon viheriältä äskeisen silmäluomien
punerruksen jälkeen — ja huomasin toverini levittäneen kylpyviittani
hartioilleni. Kiitin häntä, kerroin valvoneeni niin paljon.

»Te olisitte palanut piloille muuten.»

»Ei tällaiseen enää taida mikään pystyä.» Katselin ihaillen
olkapäitäni, suoristin sääreni eteeni hiekalle. Enhän ollut enää Aino
Laurila, olin joku vieras tyttö, jolla oli sorjat, mahonginväriset,
pyöreiksisorvatut jäsenet ja lämpöisesti tykyttävä veri. Valtameren
vesi oli kuivanut valkoisiksi suolaläiskiksi puvulleni ja ruskealle
iholleni. Karistin sitä kädelläni pois ja toivoin, että mr Salo sanoisi
jotakin, koska hän kerran oli niin tarkasti katsonut.

Hän sanoikin, mutta vain ohuen huudahduksen: »Hula-hula girl!»

Filippinien tanssityttö. Jotain sellaista olin minäkin ajatellut.
Telepatiaa.

»Kuinka, kuinka te olette pysynyt noin eurooppalaisena, suomalaisena?»
kysyin häneltä. »Teillä on vaistoa. Te ette ole hituistakaan
amerikkalaistunut.»

»Ikävä kyllä.»

»Tämä on parempi.» Nyt ymmärsin, mikä minua oli koko ajan viihdyttänyt.
»Mutta kuinka olette noin säilynyt?»

»Vie sika Saksaan... kuinka tuo sananlasku kuuluukaan? Sika parka!»

Minä käännyin puhumaan hiekkaan, niin että hiukkaset väreilivät
ilmavirrassa.

»Me muut — ystävänne — me olemme kiitolliset siitä.» Äkkiä oli sydämeni
pakahtua onnesta ja minua rupesi typerästi itkettämään. Lämpöä,
raukeutta ja ystävä!

Nousin seisomaan, käänsin selkäni kääriytyessäni kylpykappaani, ettei
mr Salo näkisi liikutustani.

Ja koko tuo päivä! Me elimme tuolla rannalla, me emme puhuneet mitään,
me nautimme, söimme uimapuvuissamme, t.s. tilasimme aterian, johon
tuskin koskimme, pitelimme käsissämme jäätelötötteröitä, kunnes ne
valuivat vellinä hiekkaan, imimme kylmää ginger alea pillien lävitse,
kaivoimme lähteen rannalle, peitimme toisemme kuumaan hiekkaan ja
unohdimme ajan ja maailman.

Voiko kellään muulla olla tuollaista ystävää!

Mutta aika ei unohtanut meitä. Naapurit kokosivat huopansa ja lapsensa
ja kuvalehtensä ja katosivat. Aurinko vaipui vaipumistaan, pieninkin
hiekkanyppylä loi pitkän, sinipunertavan varjon, ja kotimatka oli pitkä.

Mitä matkasta, ellei olisi ollut muiden autoja. Autojono mateli, laaja
pysähdystori purkautui yhdestä ainoasta reiästä, johon Packardit
ja Fordit rinnan pyrkivät. Siinä käytettiin salajuonia, koneiden
liikekykyä ja rohkeutta. Milloin jokin auto viivästyi sekunninkaan, oli
jo nokkela vierustoveri pistänyt etupyöränsä väliin, ja takajonosta
sateli sukkeluuksia ja pistoksia kuin ampiaispesästä.

Mr Salo oli taitava, hän myhäili itsekseen ja työnsi sievän Jewettinsa
jokaiseen reikään. Häntä huvitti tällainen. Hänessä oli outoa vireyttä
ja toiminnan iloa. Hän heitteli lyhyitä huomautuksiaan, ja hänen
silmänsä välkkyivät lasien takana. Ja ilma oli lämmin ja hiostava, ja
suola teki ihon niin nahkeaksi.

Kauan en jaksanut katsella ja naureskella, minua väsytti. Olisi ollut
suloista oikaista ruumiinsa vuoteelle ja nukkua kerrankin. Viereisessä
Chevroletissa ohjaaja hoiteli toisella kädellä konetta, toinen oli
vieressä nuokkuvan tytön kaulalla, ja monessa, monessa autossa
katon alta kuului hellää hyminää ja näkyi iloista, arkailematonta
lemmenleikkiä. Aurinko oli matalalla, omituisen tummanpunainen.

Painauduin lähemmäksi toveriani, ummistin silmäni. Tunsin, että hänkin
siirsi käsivartensa minua tukemaan, ja avatessani silmäni näin hänen
kirkkaasti punertavilla kasvoillaan oudon hellän ilmeen. Sitten torkuin
nytkytellessämme tuoksahduksittain eteenpäin.

Heräsin päästyämme kaupunkiin. Nauroimme, mutta emme vaihtaneet
asentoa. Kiersimme Riverside Drivelle. Siellä vilvoitteli myöskin osa
suurkaupunkia. Autobussien katot olivat täynnä huviajelevaa nuorisoa,
joka nautti vauhdin viimasta. Lyhdyt oli sytytetty, hämärä oli painunut
pimeyden alle. Viimeisellä penkillä bussien katoilla suutelivat
rakastuneet parit, heitähän ei kukaan nähnyt.

Naapurini käsi poltti ohuen kankaan lävitse, se vaivasi minua, oli
vaikea puhua, mutta en voinut siirtyä siitä poiskaan.

»Katsokaa noita!» Bussin nurkassa edessämme heilahteli kaulatuksin
istuva pariskunta vaihtaen pitkiä suudelmia joka lyhtyparin välissä.

»Säikytänkö heitä?» Nyökkäsin, ja mr Salo törähdytti torveaan, vielä
kerran. Pari säpsähti erilleen. Mies kääntyi katsomaan taakseen, mutta
siirtyi nopeasti taas istumaan suoraan.

Voi tätä maailmaa! Minä tempauduin niin äkkiä irti mr Salon
käsivarresta, että automme heilahti. Hän vetäisi jarrua, antoi merkin
takanatuleville, painoi taas kaasuttajaa, ja kulku jatkui.

»Älkää välittäkö siitä», hän sanoi harvakseen. Mutta minä välitin
siitä, että Lorens Finn oli bussin katolla suudellut keltatukkaista,
vierasta tyttöä.

Istuin suorana, loukkaantuneena. Mr Salo silmäsi monta kertaa minuun,
mutta ei sanonut mitään. Miksi olin tänään jättänyt Hertan yksikseen?
Ihminen on itsekäs eläin.

Mutta matka oli vieläkin pitkä, ja pääni rupesi taas nuokkumaan.
Toverini hiha, joka yhtämittaa töyttäili kylkeeni, houkutteli oudosti,
mutta en tahtonut enää nojata siihen.

Suoralla sillalla päästi taas ajaja toisen kätensä pyörästä ja tarttui
minun käteeni, joka riippui rentona hänen vieressään. Hengästyin
hämmästyksestä. Hän piti sitä jonkin sekunnin, puristi sitten äkkiä
kovasti ja päästi irti. Tiesin, että hän tahtoi lohduttaa minua. Olin
kiitollinen, mutta minua ujostutti ensikertaa hänen seurassaan.

Olimme kotiportilla. Talo oli pimeä. Kuistikin ammotti mustana, ja
autokuja, joka vei takapuutarhaan, oli ilkeän läpinäkymätön.

Seisoin taas Jewettimme vieressä, kuten niin monesti ennenkin.

»Tulkaa mukaan. Minä laitan teetä, jääteetä, ja nyt voimme ehkä vähän
syödäkin, minulla on hedelmiä ja munia kotona. Tulkaa, ei kello vielä
ole paljoa.»

Hän astui heti ulos, sulki oven paukahduttamatta ja lähti edelläni
kulkemaan huopaa ja laukkuamme kantaen.

Hän ei ollut ennen ollut talossa, minä näytin tietä. Kuljin
varpaillani keittiössä, vaikka tiesin talon olevan tyhjän. Hän näytti
vaivaantuneelta, asetti kantamuksensa eteisen nurkkaan ja istahti
keinutuoliini, jota hänelle tarjosin.

Järjestin uutimet tarkoin umpeen mrs Kolben puolella ja tunsin olevani
aivan tarpeettomasti syyllinen.

»Meillä oli köksä, joka aina syötti Kalleaan keittiössä ja sai siksi
matkapassit. Nyt rupean hieman säälimään häntä», sanoin kokeeksi
hakiessani laseja esille kaapista.

»Minun nimeni on Eino», sanoi mr Salo epäselvästi sytyttäessään
savukettaan. Minua hieman epäilytti tuo tupakansavu, mutta en hennonut
kieltää.

Tuollainenkin ateria vaati aikaa. En uskaltanut sytyttää sähköä,
pihalla loistava lyhty valaisi aivan tarpeeksi.

Hämärä on omituinen tekijä, se peloittaa. Outo arkuus hiipi
mieleeni. Ohimoissani tykytti, kiiruhdin paikasta toiseen ja mietin
puheenaihetta. Kuului vain lautasten ja veitsien kilinää, kun huulta
purren aukoilin ja suljin laatikoita ja kansia. Suljetun talon ilma
painoi kosteana ja kuumana joka paikkaa.

Minua peloitti. En koskaan ennen ole sillä tavalla pelännyt, tuskin
uskalsin hengittää. Ystäväni istui tuon hehkuvan pisteen takana
niin hiljaa, ettei häntä ollut olemassakaan, ja kuitenkin hän oli
ehdottomasti olemassa. Oli kuin en olisi voinut astua askeltakaan
keittiössä hameeni hipaisematta häntä. Tunsin sen niin voimakkaasti,
että kerran taas ohimennessäni pysähdyin hänen viereensä seisomaan kuin
muurin eteen. Oliko hän käskenyt minua? Ei.

Kuulin, että hän hengitti epätasaisesti, ja laskin tai pudotinko
sokerimaljan vapisevista käsistäni pöydälle. En olisi voinut liikkua,
vaikka henkeni olisi siitä riippunut, niin minä pelkäsin.

Hän nousi hitaasti seisomaan, pani savukkeensa pöydälle, tarttui
hartioihini molemmin käsin ja hitaasti, hitaasti veti minut luokseen,
ensin lähelle — sitten syliin ja sitten niin lujaan otteeseen, etten
voinut hengittää. Kuulin kellon tikuttavan hänen taskussaan.

Tuon vieraan miehen kasvot lähenivät, yritin vetää pääni pois, mutta
hän siirsi toisen kätensä ja sormet tukan seassa pakotti minut pysymään
alallani.

Suljin silmäni ja huuleni pusertuivat kokoon. Ei, ei. Mutta hänen
käsivartensa ja suunsa eivät armahtaneet, ja äkkiä laukesi ruumiini
sietämätön jännitys rennoksi antaumukseksi, joka sitten vaihtui niin
hirveäksi värinäksi, että hän säikähtyneenä päästi minut irti.

»Suokaa anteeksi, oh, suokaa anteeksi, en ymmärrä yhtään — anteeksi.»

Niin typerää pyydellä anteeksi tällaisessa tapauksessa. Minunhan olisi
pitänyt pyytää anteeksi. Mutta se oli niin epämiellyttävää, en tiennyt,
että se voisi olla niin epämiellyttävää, suuteleminen tarkoitan.
Nojasin toisella kädelläni pöytään ja purin leukojani, etteivät
hampaani kalisisi.

Ja mr Salo seisoi vieressä ja katseli ja sanoi vihdoin jotakin ja
tarttui oveen. Näin kirkkaan lyhdyn valossa hänen profiilinsa ja
samassa —

Samassa näin itseni, onnettoman, avuttoman itseni, joka oli tottunut
häneen, joka ei voinut elää ilman häntä, joka päästi ainoan ystävänsä
menemään.

Pyyhkäisin hiestä kosteat käteni hameeseeni. Mitä minun piti tehdä,
mitä tehtiin tavallisesti? Kymmenet rakkauskohtaukset vilahtivat
sielussani.

Ketähän minä matkin, kun kutsuin häntä nimeltä kuin vierasta, ketä, kun
panin käteni hänen kaulalleen ja peläten hänen huuliaan painoin nenäni
silkkikaulukseen.

Vieraat lemut, auringonpolttama iho, tupakka, hiusvesi — tiedättehän
itsekin tuon. Olin järkytetty sieluni pohjaa myöten. Suutelin häntä
nopeasti, leukaan.

Oh, tiedättehän te kaiken tuon, olettehan tekin suudelleet ensikertaa.

Mutta te ette tiedä, kuinka hyvä hän oli, ja kuinka liikutettu hän oli.

Minä kaasin kiehuvaa vettä jääpalasille, ja hän pelkäsi minun
polttaneen käteni ja puhalsi sormiani ja suuteli niitä, ja me joimme
samasta lasista. Jäljestäpäin ajattelen, jäljestäpäin.

Jäljestäpäin tuli, tuli hyvin pian, hän ei viipynyt kauan.

Ja minä kuljin ja asettelin tavaroita ja seisoin aina monta minuuttia
kukin esine kädessäni ja koetin ajatella.

Mahdotonta ajatella. Olinko minä tullut hulluksi? Veri tykytti
kasvoilla, ranteissa, korvissa. Tämä hirveä kuumuus. Eihän tämä muuta
kuin kuumuutta.

Päästin veden vuotamaan pesualtaaseen kylpyhuoneessa ja asetin
käsivarteni suihkun alle. Vesi kohosi, minä väänsin kiinni ja jäin
seisomaan kädet kyynärpäitä myöten kylmässä vedessä. Kauan seisoin enkä
ajatellut mitään. Nukuttaa.

Riisuuduin, nousin vuoteeseeni valvoakseni ja ajatellakseni.
Mahdotonta. Äkkiä kaappaan toisen tyynyni, rutistan sen rintaani
vastaan. Minä nukun.




6.


Pitkästäkin unesta ihminen herää joskus. Minä heräsin ihmettelemään
itseäni — katumaan. Minä olin kutsunut mr Salon luokseni illalla, minä
olin rukoillut häntä jäämään, minä olin suudellut ja hyväillyt häntä ja
istunut hänen sylissään. En ikinä kehtaisi enää tavata häntä.

Siistin keittiötä, tuuletin tupakansavun pois, huuhdoin hiekan ja
suolan uimapuvustani. Olisin mielelläni huuhtonut pois koko päivän.

Ukkosilma tuli, se ei ollut satua, se pimensi auringon ja ajoi minut
vuoteeseeni pakoon, sillä pelkäsin, olen aina pelännyt ukkosta. Huovan
alla tukahdutti minua ilman puute, ruumiillani kirvelivät eiliset
päivänsäteet — vihdoinkin rupesi katkeamattomaan jylinään muodostumaan
aukkoja.

Menin ikkunan luokse. Puutarhan käytävät virtasivat jokina. Autot
kyntivät suihkureunaisina sytytetyin lyhdyin katua, ja sitten se oli
ohitse, taivas oli huuhtoutunut siniseksi ja kadut puhtaiksi.

Minäkin olin hieman rauhoittunut.

Jokaisesta auton törähdyksestä hätkähdin ikkunaan. Kello oli kuusi. En
hetkeäkään epäillyt hänen tulevan. En voinut mitään tehdä.

Vihdoin istahdin lasikuistille odottamaan — olinhan vielä tänään
herrasväkeä. Katselin kuinka myöhästynyt jäämies nosteli kadulla
jättiläissokeripihdeillään jääpalasta, joka oli suorasärmäinen ja
kirkas kuin kristalli.

Sydämeni pysähtyi. Turha säikähdys, aivan vieras auto. Mutta mitä
hänelle sanoisin, kuinka kehtaisin, mitä hän minusta ajatteli? Kuinka
voisin palauttaa kaikki ennalleen?

Mutta kun hän tuli, nousin vain ja odotin häntä. Hän pudotti auton
avaimen käytävälle, kumartui sitä nostamaan ja tuli hyvin punaisena
luokseni.

Sitten en enää katsonut häneen, kun tunsin hänen seisovan edessäni,
nostin vain aivan luonnollisesti käteni ja kiedoin ne hänen kaulaansa.
En ollut vähääkään hämilläni, niinkuin olin luullut. Tietysti matkin
jotakuta, toistin jonkin kirjan sanoja — mutta sellaistahan elämä
on. Ensiksi matkimme täysikasvuisia, kunnes huomaamattamme olemme
täysikasvuiset, sitten näyttelemme rakastuneita, kunnes olemme
auttamattomasti rakastuneet. Samoin näyttelemme raihnasta ja vanhaa,
kunnes vanhuutemme on todellakin koittanut. Näyttelemmeköhän lopuksi
kuolemaakin, siksi kunnes viimeinen henkäyksemme on puhaltautunut
ilmaan.

Ehkä se valmistaa, ehkä se helpottaa ylimenoa.

Joka tapauksessa oli rakastumisemme totta jo ennenkuin erosimme tuona
iltana, eikä se ollut ensinkään peloittavaa, se oli suloista.

Oletteko koskaan tavanneet turvallista ihmistä? Minun ystäväni oli
sellainen. Hänen nimensä oli Eino — ajatelkaa, Eino, tavallinen Eino.

Hän oli niin läpeensä hyvä, ja hän tiesi kaiken.

Ja hän — voiko kukaan sellaista käsittää — hän rakasti minua. Hän
ei sitä itse vielä sanonut, vaikka minä pyysin, hän painoi kätensä
poskilleni, heilutti päätäni ja sanoi, että tuo lause on anakronismi.
Ajatelkaa että hän, amerikkalainen kemisti, tiesi, mikä anakronismi on.
Hän on lukenut niin paljon.

Mutta hän ihailee minua. Hänestä minä olen sievä ja hyvä ja lapsellinen
— ominaisuuksia, joita en edes itse ole ennen keksinyt. Mutta lopuksi
rupean tietysti tuollaisia sanoja uskomaan. Peilistä näen, että olen
sievä, niin sievä, etten ikinä parempaa ole toivonutkaan, ja minä
koetan olla hyvä hänelle ja puhua kauniisti muista ihmisistä ja sanoa
tyhmyyksiä ja hypätä kyykkyyn sohvalle vain saadakseni kuulla hänen
»pikku tyttösensä».

Tuollainen on suloista. Nuo päivät olivat suloiset. Minä lauloin aina
nykyään keittiössä ja ostin joka päivä Kolben lapsille tikkukaramellit.

Kaikki illat — hankin vaikka varastamalla aikaa — ajelimme pitkin
katuja. Pysäytimme auton johonkin nurkkaukseen, sammutimme lyhdyt ja
suutelimme, ja elävissä istuimme useasti viimeisellä penkillä, ja aina
minä tartuin hänen käteensä pimeässä.

Tämä oli toista kuin ennen. Tämä oli lämmintä ja läheistä, aivan
toisenväristä. Pidin mielelläni ajaessammekin hänen käsivarrestaan
molemmin käsin ja tunsin lihasten liikkeen ja hieroin poskeani hänen
hihaansa vastaan ja katselin hänen ankaraa profiiliaan ja ihmettelin,
oliko tämä todellakin sama mies, joka oli minulle niin hellä.

Olin kiihkeän onnellinen ja tyytyväinen ja päästin onneni säteilemään
joka raosta.

Hän oli toisenlainen, ehkä miehet ovat toisenlaisia. Olisin voinut
sanoa häntä synkäksi, ellen olisi niin rakastanut häntä, ja ellei
synkkyys olisi mielestäni pahe. Ainakin hän oli suljettu. Mutta mitäs
siitä. Sanoin hänelle kerran, etten halunnutkaan kuulla mitään ikävää,
mikä voisi häiritä onneani. Minulle riitti täydellisesti tieto, että
minä tunsin hänet, että hän oli maailman parhain ja hienotunteisin mies
ja niin luotettava ja niin rakas.

Hän ei pitänyt tuosta. Hän ei sietänyt imartelua eikä ylistystä edes
rakkaimpina hetkinämmekään. Hän ärtyi aina sellaisesta.

»Et saa puhua noin, Aino. Minä olen paha, usko minua, oikein paha.
Oikeastaan olisi velvollisuuteni nyt palatessani ajaa suoraa päätä East
riveriin. Silloin olisin oikea mies. Mutta ihminen on heikko.»

Hän ei myöskään sietänyt sitä, että minä puhuin onnestani. Sekin
kiusasi häntä, vaikka näin, kuinka se useasti kostutti hänenkin
silmänsä ja katkaisi hänenkin äänensä kahden istuessamme.

Mutta minkä voin sille, että olin onnellinen, että kerrankin olin yksi
ja ainoa jollekulle, rakastettu, hellitty, minä, joka olin luotu ja
kasvatettu toisia varten.




7.


Onnellinen ihminen ajattelee muita, onnettomat vain ovat itsekkäitä.

Menin Hertan luokse, en ollut tavannut häntä viikkomääriin. Hän oli
todellakin käynyt käsiksi työhön. Hän oli matkustellut New Yorkin
valtiossa, katsellut kaikenlaista, käsityökouluja ja sellaista, ja
innostunut uuteen alaan — intiaanitöihin, »made in Germany», kuten hän
itse ivallisesti sanoi.

Mutta Herttakin oli parantunut. Tuo paljas, raaka tuska, jota hän
häpeämättä oli eteeni levitellyt, oli ikäänkuin sulanut ja silinnyt,
ellei se ollut kokonaan kadonnutkin.

Oli kuin harsoesirippu taas olisi laskeutunut hänen sielunsa eteen,
sen takaa kimmelsi vain heikosti entinen, salaperäinen lamppu. Hän ei
puhunut enää itsestään. Hän oli hankkinut ison, rauhallisen käsityön,
monia, pitkiä viivoja, säännöllisiä, pyöreitä reikiä ja loppumattomia
hammasrivejä. Hänen kätensä työskentelivät levollisesti, ne näyttivät
taas valkoisilta ja pehmeiltä, ja ne kykenivät taas lepäämään
liikkumattomina sylissä, kun hän katsahti työstään vastatakseen minun
kysymyksiini.

Hän oli taas entisellään, vaipunut omiin ajatuksiinsa. Olikohan hän
hajamielinen? Vastatessaan hän loi ensiksi pitkän katseen minuun, niin
että kävin hämilleni ja rupesin itsekin miettimään kysymykseni salattua
tarkoitusta — sitten rupesi tummissa silmissä heräämään kiintoa, ja
sitten vasta hän vastasi.

Kuinka olisin silloin voinut ymmärtää!

Me olimme paljon yhdessä näinä viikkoina. Merkillistä, kuinka vähän
rinnakkain kulkevat ihmiset tietävät ja välittävät toisistaan. Me
olimme aika useasti yhdessä, kokonaisia iltapäiviä, sillä minähän olin
onnellinen, eikä onnelliselle ihmiselle ole jokapäiväinen tapaaminen
välttämätöntä. Me istuimme joskus puistojen penkeillä käsityöt
kädessämme. Me emme puhuneet paljoakaan, me, jotka ennen kulutimme
aikamme lörpöttelyllä. Me olimme vain.

Olisin mielelläni puhunut mr Salosta — siksi nimitin häntä vieläkin
ajatuksissani ja usein puhutellessanikin — mutta en voinut vetää häntä
esille vapaaehtoisesti, en luottanut ääneeni, en vielä.

Kerran, kerran vain hän nousi kummittelemaan, mutta sillä kummittelulla
olikin tuhoisat seuraukset. Taikka miksi syyttäisin sellaista
pikkuasiaa, kun on kysymys välttämättömyyksistä.

Enhän minä sille mitään voinut eikä Herttakaan eikä — niin — tokkopa mr
Salokaan.

Se oli vain niin odottamatonta ja niin katkeraa ja niin — naurettavaa.
Minä olen ilmeisesti sitä ihmislajia, jonka onnettomuudet ovat
naurettavaa laatua. Minä olen kai liian naiivi, sellainen, jolle on
luvattu taivaan valtakunta eikä siis mitään maallista onnea. Mitäpäs
siitä, yhtä ikävää joka tapauksessa.

* * *

Olin siis niin onnellinen, muistakaa se. Vielä samana päivänä olimme
taas nauttineet hetkisen rannan hietikolla. Minä olin rakentanut
hiekkavuoren välillemme ja sen lävitse hakenut käsiini hänen kätensä
ja hiekan suojassa sitä pidellyt puhuessamme. Enemmistä lähentelyistä
suojelee rantapoliisi tarkasti Amerikan kansaa. Aallot kohisivat, hänen
sormensa hyväilivät hiljaa käteni selkää, enkä minä voinut enää mitään
toivoa katsellessani hänen ivallisen hellää ilmettään. Muodostin suukon
huulillani, ja hän vastasi siihen puristuksella ja nosti sitten kätensä
silmilleen, ja sydämeni oli pakahtua onnesta.

Kas, noin vaatimaton minä olin, niin ettei jumalien olisi tarvinnut
kadehtia.

Mutta sellaista sattuu. Kaikkihan täällä on epävarmaa ja vieraalla
maalla epävarmempaa kuin missään muualla.

Kerroinko jo, että tuona iltapäivänä istuimme, Hertta ja minä, pienen
puiston ruohikolla niin monen muun joukossa, mutta kuitenkin yksinämme.
Olimme kulkeneet penkin ohitse, jolla olimme silloin keväällä kerran
kolmisin hullutelleet, ja Hertan puhe oli katkennut kesken. Nyt hän
istui maassa, käsityö käärössä vierellään, ja leikki ruohoilla. Hän
nyppäsi ruohon, toisenkin, solmi ne yhteen, ja sitten näin kyynelen
putoavan hänen syliinsä. Hän istui hetkisen pää painuksissa, sitten hän
otti esille pikkuruikkuisen pitsirievun ja kuivasi silmänsä.

»Suretko häntä vieläkin?» kysyin arasti.

»En», hän katsoi minuun taas tuolla kaukaisella katseellaan, sitten hän
siirsi sen etäisyyteen, »mutta joskus kaipaan hirveästi».

»Tahtoisitko aloittaa taas alusta?»

Hän pudisti päätään.

»Tahtoisitko pyyhkiä pois koko jutun?»

Hänen värinsä tummeni.

»En ikinä. Lorens Finn», Hertta puhui kuin itsekseen, hirveän hellästi,
»hänen tähtensä ehkä pitäisi toivoa — — Hänelle olen tuottanut paljon
surua. Muistathan millainen hän oli ennen?»

»Hän on lohduttautunut.»

»Tiedän sen.» Näin kulkiessamme vieretysten polkua pitkin, että Hertta
oli rypistänyt otsaansa, mutta muuta emme sitten virkkaneet, ennenkuin
seisoimme asemalaiturilla odottamassa juniamme. Siellä täytyi minun
sanoa jotain, mitä minäkin tiesin:

»Hertta, on olemassa sellaisiakin miehiä, jotka ovat hienoja ja hyviä,
jotka ajattelevat ensiksi muita, jotka ovat ritarillisia, jotka ovat
ihmisiä.»

Silloin hän kääntyi puoleeni ja luullen katsovansa minuun katsoi
jonnekin lävitseni. Hän eli jossakin tämän keskustelun ulkopuolella,
vaikka hänen huulensa liikkuivat.

»Missä?»

»Esimerkiksi mr Salo, eikö totta?» Olin onnellinen saadessani lausua
hänen nimensä.

Hertta heräsi taas, hän hymähti hieman, oli, kuin hän olisi kohauttanut
olkapäitään.

»Ja kuitenkin kuuluu hänkin karanneen vaimonsa luota. Ei mikään valkea
elefantti. Egoisteja kaikki.»

Hänkö egoisti, joka hiipii varpaillaan maailmassaan, ettei vain
häiritsisi muita!

»Syy voi olla vaimossakin. Varmastikin. Mehän tunnemme hänet, mutta
kukaan ei tunne hänen ensimmäistä vaimoaan.»

Hertta seurasi silmillään vilkkuvia, erivärisiä lyhtyjä.

»Ensimmäistä ja viimeistä, sillä hän ei kuulu suostuvan eroon.»

Noin Hertta marssi rasvasaappaissa suoraan kristallimaljakoiden ylitse.

Kannattiko puhua, ei, mitäpä minä olisin jaksanut keksiä. Väsytti.
Kunpa vain pääsisi kotiin.

Ehkä Hertta lähti joskus, en huomannut. Erivärisiä lyhtyjä — tuo kai
oli minun junani.

* * *

Hän ei kuulu suostuvan eroon — niin, mitäpä se minuun kuuluu. Enhän
minä koskaan, eihän siitä koskaan oltu puhuttukaan.

Tunsin, että kaikki lihakset riippuivat kasvoissani, en jaksanut
liikuttaa huuliani vastaamaan kohteliaaseen kysymykseen. Kotiasema. Kai
minun pitäisi nousta. En jaksa. Niin, täytyyhän minun.

Mutta minä olin _ajatellut_ sitä. Olin ehtinyt ajatella sitä hirveän
monta kertaa, monelta puolelta.

Oma, ikioma Einoni, ja tuo ihana, rauhallinen onni!

Hirveätä, kuinka paljon ihminen ehtii ajatella muutamissa päivissä,
vaikka luulee kerrankin eliminoineensa kaiken ajatuksen.

Seisoin tylsänä keittiössä. Nyt olin saanut noitapeilin sirun silmääni.

Kuka mies hyvänsä, jonka olisin tuollaisen päivän iltana istuttanut
tuohon paikkaan, ja jonka eteen olisin tuolla tavalla pysähtynyt, olisi
kai suudellut ja syleillyt minua, vaikka hänellä olisi ollut kymmenesti
laillinen vaimo Suomessa. Se ei merkinnyt mitään. Ja olematta mikään
roisto, ollen tavallinen mies. Ei ollut minun Einoni sentään tavallinen
mies.

Rukoilin Jumalaa sinä iltana, niinkuin meidän sukupolvemme tekee
silloin kun tahtovat mahdottomia.

»Hyvä Jumala», pyysin, »anna sen olla valhetta, anna sen olla unta, tai
anna sitten Einon vaimon kuolla siellä Suomessa». Niin rehellisesti
ihminen rukoilee, kun ei kukaan kuule.




8.


Seuraavana päivänä olin rohkea ja käytännöllinen, seuraavana päivänä
ollaan useasti rohkeita ja käytännöllisiä.

Se voi olla silkkaa juttua tai ainakin vääristelyä. Ei missään tiedetä
niin paljon totta ja valhetta armaista kanssaihmisistä kuin New Yorkin
miljoonapikkukaupungissa, ja mr Salo oli eristäytynyt, hän oli siis
ylpeä, hän oli siis olevinaan parempi kuin muut — hän oli siis paljon
huonompi kuin muut. Aivan luonnollinen johtopäätös: hänellä oli siis
jokin salaisuus.

Mutta hän ei myöskään koskaan ollut sanonut laillisesti eronneensa
vaimostaan. Hän ei ollut ylipäänsä sanonut mitään hänestä. Mitä siitä.
Voinhan häneltä kysyäkin, olemmehan niin hyvät tuttavat sentään.

Madame ei pitänyt siitä, että minulle soitettiin. Tänään pyysin itse
saada soittaa, ja siitä hän piti vieläkin vähemmän. Mutta ehkä Eino ei
olisi muuten tullutkaan. Meillä ei koskaan ollut varmaa puhetta.

Eino hämmästyi, mutta varmasti hän myöskin ilostui ja lupasi tulla niin
mielellään.

Kiitin isäntäväkeä, ja minulle kumarrettiin virallisesti. En koskaan
enää kysynyt, odottivatko he vieraita, kuten alussa. Olisihan voinut
sattua, että he odottivat.

Rakastuneet naiset ovat huonoja työntekijöitä, olkoot he sitten
vaikkapa dosentteja tai johtajattaria — rakastunut palvelija on
kaikkien rouvien kauhistus, niinhyvin idän kuin lännenkin puolella.

Madame ei enää ihaillut minua. Suomalaiset pullani nousivat liiaksi
taikka paloivat, jäätelö unohtui keittiön pöydälle aurinkoon, ja minä
käytin viimeistä sekuntia myöten lain minulle suomat ruhtinaalliset
vapaa-ajat. Sitäpaitsi hän oli huomannut, että minä käytin parempaa
sukkalajia kuin hän itse, ja että minun sweetheartini Jewett oli
uusinta mallia.

Silitin hiukseni sievästi korvilleni. Olin aivan liian kalpea. Kuumuus
tappaa vähitellen värin, siksi täällä tarvitaan niin paljon ihomaalia.

Vedin punakynällä viivan huulilleni, ensikertaa, tasoitin sormellani.
Olin terveen ja iloisen näköinen. Se oli välttämätöntä. Hän ei saanut
huomata mitään. Minä en ollut mikään aviomies-metsästäjä, joka nyt on
pettynyt laskelmissaan.

Olin valmiina nurkan takana odottamassa, vaihdoin laukkua kädestä
käteen, kenkäni olivat epämukavat, korot liian korkeat, ja monet
silkkinauhat valuivat yhtämittaa olkapäältä paljaille käsivarsilleni.
Lähdin kävelemään vastaan enkä huomannut, ennenkuin torvi törähti
korvani juuressa.

Säpsähdin nauramaan, ja onni valui takaisin sieluuni, kun tartuin hänen
käteensä. Hän ei ollut Lorens Finn, hän ei järkyttänyt maailmaa, hän
vain kirkasti sen.

Hän tietysti heti huomasi jotakin.

»Onko ollut ikävyyksiä? Työssäkö? Herttako?»

Luuletteko, että hän uskoi, ettei hän huomannut? Hän huomasi heti eikä
kysynyt enää. Hän syventyi ohjaukseen, pudotti seurustelun kuin kaivoon
ja sulki luukun, eivätkä minun hervottomat voimani riittäneet tuota
luukkua avaamaan tai edes yrittämäänkään.

Hän katseli tietä otsa rypyssä, ja sormet läpsäyttelivät lakkaamatta
ohjauspyörää. Tiesin hänen pohtivan jotakin vaikeata pulmaa. Katselin
arasti häntä, en uskaltanut tarttua hänen käsivarteensa. Hänen
silkkinen hihansa ei vahingossakaan hipaissut minua, hän oli etäinen ja
ankara ja kuitenkin niin rakas. Hänen niskansa oli paahdetun punainen
pehmeän kauluksen yläpuolella, ja ohimoille oli palanut tummanruskeat
läiskät. Vyön pienessä hopeasoljessa näkyivät hänen nimikirjaimensa,
ja kirkkaaksikiilloitettujen kenkien rajalla vilahti siniraitainen
silkkisukka. Minä rakastin kaikkea, puvun pikkumaista täydellisyyttä ja
korkeaotsaisen pään jaloa ääriviivaa.

Hän pysäytti auton korkean tiilitalon eteen.

»Meidän täytyy saada puhua rauhassa», sanoi hän. »Minä asun tässä.»

»Hyvä», nyökkäsin minä, vedin valahtaneet nauhat takaisin olkapäälle ja
lähdin hänen edellään kulkemaan ovea kohden.

Ovenvartija katsoi hieman uteliaasti minuun, mutta koskaan ei ole
niin helppoa näyttää huolettomalta kuin silloin, kun tekee jotakin
sellaista, jota itse epäilee sopimattomaksi. Otin esille rasiani ja
puuteroin nenäni.

Ylhäällä hänen ihanassa nojatuolissaan otin vielä kerran esille rasian
ja puuteroin taas nenäni; kuvittelin, että se rauhoittaisi.

Miksi hän ei tullut luokseni, istunut tuolle hyllyvälle käsinojalle ja
suudellut minua monta kertaa. Hän oli niin saita.

Hän järjesteli huoneessa, asetti eteeni taotun maljan, joka oli
täynnä hedelmiä, ja hirveällä, sinipunervalla nauhalla koristetun
makeislaatikon.

Makeiset ovat miltei yhtä hyvät kuin puuterirasia ja savuke. Hypistelin
silkkiruusuketta, joka avautui aivan liian helposti, avasin kannen
ja olin valitsevinani noiden loistavien paperireunusten joukosta.
Itse asiassa en nähnyt muuta kuin vaaleat kengänkärkeni kirjavan
maton kiemurain joukossa. Minua itketti, mutta itkeä en saanut, en
millään ehdolla. Otin kauniin, punaisen pallon ja irroitin sen ohuesta
metallikopastaan.

»Sinä tunnet hyvin naiset», sanoin hieman epäselvästi. Samassa huomasin
itse kaksimielisyyteni. Luulikohan hän — nämä varustukset — luulikohan
hän minun tarkoittavan?

Ei hän luullut. Hän istui keinutuolissa ja leikkasi huolellisesti
sikaria, pudotti pään leveälle metallilautaselle ja veti
esille tuluksensa. Hän suojeli liekkiä toisella kädellään kuin
ulkona tuulessa. Tuttu, kipeän tuttu liike. Hän pisti tulukset
liivintaskuunsa. Tunsin hienon bensiininhajun.

»Mitä sinä olet kuullut?» hän kysyi matalalla äänellä.

»Mitä —?»

»Niin, mitä sinulle on sanottu? Tiesin heti, kun soitit.»

Silloin katsoin häneen pää pystyssä, en teeskennellyt, peittänyt
vähääkään.

»Ei muuta kuin että sinä et ole eronnut vaimostasi.»

Hän nyökkäsi, katseli sikariaan. Ennen hän oli aina polttanut
savukkeita.

»Arvasin sen.»

»Eihän se ole totta», pyysin. En yhtään hävennyt pettymystäni,
pikkumaisuuttani, vanhanaikaisuuttani, sitä, että se mielestäni
oli hirveän tärkeätä. Ylipäänsä en kyennyt häpeämään mitään hänen
seurassaan.

»Onhan se.» Tuo tuttu, rakas lause, joka oli kuin hän itse. Hypähdin
seisomaan, suklaamakeiset vierivät sinne tänne matolle, ja minä
kumarruin niitä poimimaan. Kokosin neljä, viisi, asetin rasiaan ja
istahdin taas nojatuoliin ruveten niitä pää kumarassa sylissäni
järjestelemään silmiäni räpytellen.

Hän veteli sikaristaan lyhyitä, kiivaita sauhuja saadakseen sen
syttymään. Hänen suupielensä painuivat hampaiden väliin, hänen
kaulalihaksensa olivat kiristetyt, hän oli niin avuttoman näköinen kuin
tavallinen keski-ikäinen mies ikinä voi olla. Hänen äänensä oli myöskin
toivoton ja väsynyt ja hyvin vähän ilmeikäs.

»Voisinhan sanoa, Aino, että ensiksi luulin voivani järjestää asian,
mutta mitä se hyödyttäisi, vaikka sinä kai uskoisitkin minua. Aikoja
sitten olen saanut vastauksen sieltä. Hän ei suostu.»

Nyökkäsin. Purin palasen makeisesta. Jotain tahmeata nestettä valui
sormelleni.

»Miksi?» kysyin sormeani nuolaisten.

»En minä tiedä. Kuka sellaista tietäisi? Monta vuotta jo siitä, mutta
naisilla on hyvä muisti, ja minä olen kai tehnyt paljon pahaa.»

»Mitä sinä olet tehnyt?»

Silloin hän kertoi, mutta jos olin toivonut kuulevani jotakin
suurenmoista, järkyttävää, jotakin mikä antaisi dramaattisen värityksen
minun pikku romaanilleni, joka lieventäisi ja kiinnostaisi, joka
auttaisi minua halveksimaan taikka pakottaisi minut jumaloimaan, niin
petyin.

Kaksi tavallista ihmistä vain, joiden ei olisi pitänyt mennä
naimisiin keskenään. Nainen, joka hukutti miehensä rakkauteensa,
ja mies joka pyysi elämältä rauhaa, kotia, lapsia, ruokaa ja
paikatuita alusvaatteita. Hän myönsi sen heti. Hän myönsi tahallaan
kiusanneensa vaimoaan, myönsi olleensa julma, kun toinen rukoili
rakkaudentunnustuksia, ja ivallinen, kun toinen itki. Hän myönsi kaiken
omaksi syykseen.

»Olisihan minun pitänyt — olisinhan voinut häntä tyynnyttää,
niinkuin alussa, mutta minua inhoitti — tuollainen järjettömyys,
epäkäytännöllisyys, liioittelu. Miks'ei kaksi ihmistä voinut olla kaksi
_ihmistä_, vaikka he nukkuivatkin samassa huoneessa? Miksi ei voitu
puhua asioista luonnollisesti, vaikka pappi olikin vihkinyt meidät
yhteen? Mahdotonta.

»En jaksanut, tai oikeastaan en viitsinyt — sitten minä karkasin,
lähdin liikematkalle ja jäin. Se on aivan totta, en jaksanut enää. Ja
arvelin hänenkin nauttivan rauhasta. Kerrotaan hänen huvittelevan.
Aioin joskus palatakin, jahka olemme vanhat molemmat. Onhan meillä
muitakin muistoja.»

»Ei sinulla ole kuvaa?» Ääneni oli ilmeetön.

Hän oli kiusaantuneen näköinen. Pyysin vielä kerran. Hän kumartui
pyyhkimään tuhkaa sikarinpäästään lautaselle, jäi hetkeksi etunojaan,
mutta nousi vihdoin ja veti pöytälaatikon auki. Siellä se oli raskaissa
kehyksissään paperinpinkan alla.

Sietämätön tunne, ilkeä, kateellinen kuristus kurkussa — halusin
tietää, penkoa. Oliko se mustasukkaisuutta? Jännityin niin, että joka
lihasta kivisti, mutta vihdoin sanoin luonnollisesti:

»Hän on kaunis, niin sievä tukka.»

Eino etsi vielä jotakin paperien joukosta. »Se oli kuuluisa. Avattuna
se riitti polviin, paksu letti kuin käärme ja luonnonkihara.»

Aih, kuinka tuo koski. En pitänyt kuvasta, alhainen tyyppi, suu oli
leveä, ilmeetön, kaula liian lyhyt, kekälesilmissä ilkeitä ryppyjä,
jotka valokuvaaja oli korjannut. En voinut hetkeen vastata.

»Parasta että luet tämänkin.»

Millainen kirje! En koskaan olisi luullut, että ihmiset kehtaisivat
noin kirjoittaa toisilleen. Myrkkyä, verisiä syytöksiä, sulaa
kataluutta. En uskonut sanaakaan. Mahtoi tuo nainen olla kurja olio.

»Oletko sinä lyönyt häntä?»

»En, en ainakaan sananmukaisesti.»

»Oletko sinä tuhlannut hänen omaisuutensa?»

»En.»

»Oletko sinä jättänyt hänet puille paljaille?»

»Hän saa sataviisikymmentä dollaria kuukaudessa.»

»Oletko sinä» — mahdoton kysymys, minäkö sen esitin? — »syypää siihen,
ettei — teillä ollut lapsia?»

»En.»

Kehenkään muuhun en olisi uskonut, häneen uskoin, uskon vieläkin.

»Petitkö sinä häntä?»

»Hyvä Jumala, niinkuin minulla ei olisi ollut tarpeeksi yhdestäkin.»

»Kuinka sinä siedät?» Mikä helpotus suuttua tällä hetkellä. »Kuinka
ihmeessä sinä siedät?» En luullut koskaan, että mies sietäisi
sellaista. Kuka sanoikaan, että avioliitto on luotu, jotta sivistyneet
ihmiset saisivat tilaisuuden tuulettaa sitä osaa sanavarastostaan, jota
he eivät muuten kehtaisi käyttää.

Olkapäänkohautus. »Minkä teet — hysteerinen nainen. Ja minä olen syypää
pahempaankin.»

»Mihin?»

»Minä vihasin häntä.»

Samassa kuva sai toisen muodon, kirkastui marttyyriksi, ja kirjeen
kirjaimet kertoivat aivan uuden tarinan. Hysteerinen nainen! Eivätkö
nuo sanat ole olleet kaikkien tunteettomien miesten surmanisku kaikille
onnettomille naisille!

Eino puhalteli renkaitaan velttona ja rauhallisena, työnsi alahuulensa
ylöspäin ja heilutteli hiljaa toista jalkaansa.

Kuinka kaamea tuollainen tyyneys olikaan. Kuinka olikaan tuo nainen
mahtanut kärsiä. Minua peloitti. Eino oli vieras, vihamies, jota oli
kartettava. Olin hirveän katkera.

»Milloin aiot ruveta vihaamaan _minua_?»

»Sehän on aivan eri asia.»

»Siksikö, että me emme ole naimisissa?»

»Minä olin toivonut — ymmärräthän. Ei puhuta siitä enää.»

Istuin suorana tuolissa, jonka nahkapäällys kylmäsi paljaita
käsivarsiani. Keskustelin kohteliaasti kuin vieraassa salongissa
vieraista asioista. Painajaisuni. Laaja, sumuinen alue minun ja tuon
miehen välillä. Olin entinen Aino, jonka piti hypätä ojan yli ja sanoa,
ettei tuo ollut hyppy eikä mikään. Eikä se ollutkaan vaikea hyppäys.
Otin pehmeän, kellervänpunaisen persikan vadista, piirsin kynnelläni
juovia sen untuvaiseen kuoreen. Eino puhalsi kolme hienoa ympyrää ja
neljännen niiden lävitse — niin hiljaista oli huoneen ilma.

Ääneni oli hieman samea alussa, mutta sitten se kirkastui.

»Älä puhukaan. Minä ymmärrän niin mainiosti. Mehän olemmekin olleet
niin hyvät ystävät.»

»Sanot 'olemme olleet'?» Eino kuului niihin, joille sanat merkitsivät
jotakin. Hän laski sikarin, jota jo olin oppinut pelkäämään, ja katsoi
minuun syvä ryppy silmien välissä.

»Olemme tietysti. Mitä sinä sellaista.»

Hiljaisuus. Nyljin kömpelösti persikkaani, halkaisin sen. Mistä hän oli
löytänyt näin kypsiä? Mehu pusertui käsilleni.

»Odota.» Hän toi ison nenäliinan, seisoi edessäni ja pyyhki käsiäni,
piteli rannettani kahdella sormella ja siveli huolellisesti jokaisen
sormen erikseen. Sumu oli hajaantunut, me olimme taas läheiset. Hän
puheli pyyhkiessään ystävällisesti ja matalasti, ehkä hieman nopeammin
kuin ennen, ikäänkuin hengästyneenä:

»Voisimmehan myöskin — Minä kysyn vain, mutta täällä Amerikassa on
aina mahdollisuuksia. Sinun täytyy tarkoin harkita asiaa. Täällähän ei
vaadita kuulutuksia, mennään vain johonkin virastoon, taikka ajetaan
autolla Connecticutiin, Greenwich Villagen tuomarin luo, kuten muut
kuuluisuudet, siellä käy vielä helpommin, eikä kukaan kysy. Onhan sekin
tavallaan laillista.»

»Ei se käy.» Katsoin häntä suoraan silmiin ja hymyilin. Ei minun
tarvinnut harkita asiaa, enhän edes ehtinytkään. »Se ei sovellu meille
kummallekaan. Kiitos vain.»

»Sitä minäkin arvelin. Tahdoin kuitenkin — —» Vapisiko hänen leukansa,
kun hän keskeytti. Hän silitti yhä liinallaan käsiäni.

»Ei, mutta nyt minun täytyy mennä.» Koetin vetää irti käsiäni, mutta
hän piti niitä vielä hetkisen omiensa välissä. Sitten hän päästi ne
irti ja kääntyi selin minuun. Musta toivottomuus upotti minut kuin
huppuun.

Sehän on mahdotonta. Eikö hän edes tule saattamaan?

»Hyvästi, Eino. Ja saanhan sanoa: näkemiin.» Hän nyökkää.

Menen hänen luokseen, panen käteni hänen lämpimälle olkapäälleen.

Arvaattehan te tuon. Tietysti hän kääntyy, tietysti hän kaappaa minut
syliinsä, ja tietysti koko juttu käy entistään hullummaksi.

Koettakaapa itse. Hän, Eino, itkee, itkee pää minun sylissäni. Tietysti
minä lupaan kaikki. Tietysti minä soimaan itseäni ja pikkumaisuuttani,
nauran hermostuneesti ja lupaan vaikka mitä.

Hän istuu nojatuoliin, vetää minut syliinsä ja suutelee minua
vihdoinkin — niin ahneesti, niin raa'asti, niin musertavasti, että
tuskakin pakottaa minut vetämään päätäni taaksepäin. Hän tuossa
ainoassa suudelmassa imi minusta kaiken voiman, kaiken järjen, koko
tietoisuuden. Se oli suudelma, jonka kestäessä ajattelin tuhat seikkaa
ja jonka päätyttyä jäin hervottomana lepäämään hänen olkapäätään
vastaan kykenemättä saavuttamaan ainoatakaan ajatusta.

Ja sekunnin kuluttua hän vetää minut uudelleen luokseen. »Minä syön
sinut», luuli hän kuiskaavansa, vaikka hän lausui sanat selvästi kuin
näyttämöllä. Hän nieli värinän huuliltani, hän vangitsi kädellään
ruumiini tärinän, enkä minä tietänyt, kuinka voisin kylliksi vastata
hänen hyväilyihinsä.

Sellainen minä olen, olin kerran elämässäni, ihminen, ihminen vain, ja
rakastunut. Hänen ohut tukkansa on pörrössä, hänen silmälasinsa ovat
pöydällä, hänen kasvonsa ovat avuttomat ja punaiset — oh, minä rakastan
häntä.

Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Rukoilen noita
vanhanaikaisia sanoja. Hän ei pidä siitä. Minä hätäännyn. Hän silittää
tukkaani, pois kaikki, kaikki kaunistavat kiharat otsalta, sillä hänen
on vaikea puhua. Painoin kasvoni hänen kostuneeseen paidankaulukseensa.
Se oli siloinen, hikinen, sikarintuoksuinen. Huumausta! Kyllä mekin,
Eino ja minä, voimme huumautua, ihmisparat — eihän sellainen ollut
meitä varten.

Kiedoin vielä kerran, lujemmin, käsivarteni hänen kaulaansa, ja silloin
rasahtivat nuo kirotut, siunatut silkkinauhat poikki olallani.

Muuta ei tarvittu. Ruumiini jäykistyi. Einon käsivarsi raukeni, ja
minä liu'uin seisomaan matolle. Seisoin hetkisen lyhyesti hengittäen,
tapailin kädelläni olkanauhaani ja taistelin voittaakseni jotakin, joka
leimusi ja kipinöi minussa.

Eino jäi tuoliin, varjosti kädellään silmiään. Minä otin hattuni ja
laukkuni. Peiliä en nähnyt, mutta tunsin, että kasvoni hehkuivat.

Tuollaisen myrskyn jälkeen on helppo olla tyyni. Painoin poskeni hänen
päälakeensa. Hän ei liikahtanutkaan.

»Tule saattamaan minua, ilta on niin kaunis.»

Hän huoahti, nousi ja seurasi minua.

Kotimatkalla selvitimme välimme. Eihän niissä ollut paljoa
selvitettävääkään. Me tunsimme toisemme liian hyvin, tiesimme, että
äskeinen kohtaus oli hyvin kaukainen ja harvinainen tapahtuma, mutta
että ihmisiä mekin olimme, että meidän oli niin ollen varottava
kiusauksia, ja ettei kumpikaan meistä sellaiselle uskaltanut rakentaa.

Mutta saitureita me olimme kumpikin, emme halunneet uhrata
ystävyyttämme, ja epäviisaita — märkivä tikku on reippaasti
puserrettava ulos — koko elämästä.




9.


Sanoinko kerran, että se, mikä tuntuu traagilliselta illalla, onkin
vain kiintoisaa aamulla? Niin saattaa ihminen erehtyä, minähän tiesin
paljon vähemmän silloin, tunsin vähemmän itseäni ja muita. Se on,
nähkääs, aivan yhtä traagillista vielä seuraavanakin aamuna ja sitä
seuraavana ja sitäkin seuraavana — loppumattomiin. Tai oikeastaan se on
vielä traagillisempaa aamulla, kun kaikki surun nautinto on poissa ja
jäljellä on vain silkka, peittämätön kipu, kalvava kuin hammassärky,
jota ei kehtaa tuttavilleen tunnustaa, ellei se paisuta kasvojamme
vinoiksi.

Tämä on tietysti aivan teoreettista laatua, tämä mietelmäni, eikä
suinkaan sovi — ainakaan nykyisestä mielestäni ei sovi — minun
tapaukseeni.

Kas, asian laitahan on se, että kun jumalten suosikit rakastavat,
syntyy tragedioja, mutta me muut olemme enintään kevytmielisiä, eikä
kevytmielisyyttä makseta millään verirahoilla, muutamilla unettomilla
öillä vain ja muutamilla ikävillä ajatuksilla, jotka pistävät kuin
hyttysparvi ja jättävät paukan kihelmöimään jälkeensä.

Ja sekin on nykyaikana kovin helposti järjestettävissä, tarkoitan
unettomuutta ja ikäviä ajatuksia tietenkin. Minulla oli pieni
lasiputki, jossa oli pieniä, pyöreitä, valkoisia levyjä. Muuta ei
tarvittu, ellen mainitse vesitilkkaa, mutta sehän onkin sivuasia.

Itsestänihän kaikki sitäpaitsi riippuikin. Milloin vain halusin,
saatoimme jatkaa ajeluamme muutamalla tunnilla ja palata miehenä ja
vaimona takaisin — mitä siis surin. Emmekä me kuitenkaan ajaneet
Connecticutiin, emme edes kuvitelleetkaan ajavamme.

Ja siihen se tietysti loppui. Mitä siitä enää olisikaan sanottavaa.
Minä koetin parhaani, ja hän koetti parhaansa, ja ikävää tuo kaikki
oli. Painoin taas alas kaiken sellaisen — olihan se itse asiassa niin
vierasta ollutkin, kuuman, eteläisen auringon noituutta. En repinyt
tukkaani enkä juonut myrkkyä, sen käsittänette.

Olihan minulla hauskaakin, oli kauhean hauskaa juuri noina viikkoina.
Elin silloin matkani hauskimman kauden.

Katsokaa, suomalaiset ovat loistavaa väkeä, todellisia
grand-seigneurejä matkoilla. Sinne tuli pari liikemiestä kotimaasta
läpimatkalla lännelle, vanhoja ystäviä, lompakot pullollaan
edustusrahoja, ja he ihastuivat ikihyviksi tavatessaan minut
lyhyttukkaisena, kielitaitoisena, villiintyneenä ja hauskana.

Alkoi tietysti uusi tulomyrsky, tällä kertaa korkeammassa luokassa kuin
keväällä, Capitolin nojatuoleissa, Metropolitanin permantopaikoilla,
Biltmoren ruokasaleissa, salaisissa samppanjasalongeissa ja
tanssikattojen cocktailien ääressä, paikoissa, jotka vaativat
smokkipukuja, limousineja ja Tiffanyn platinavartisia timantteja.

Olin heistä korvaamaton, ihastuttava ja heidän käsityksensä mukaan niin
amerikkalainen, että oikein pelkäsin yöllisiä kotimatkojamme. Vanhoja
ystäviä ja hulluja, kuten suomalaiset turistit ovat.

Viikon he olivat kaupungissa, ja viimeisenä iltana osui mr Salo
sattumalta Hippodromin eteiseen, yhtyi seuraan ja vei minut kotiin
Jewettillaan.

Olin riehaantunut, hermostunut ja kopea.

»No, miltä tuntuu?»

»Hurmaavalta.»

»Mitä olet aikaansaanut tällä viikolla?»

»Vain yhden naimatarjouksen.» Se oli totta. Suomessa olisin hävennyt
— rukkaset osoittavat, että nainen on joko typerä taikka tahditon —
täällä kerroin siitä heti Einolle.

Eino henkäisi kerran.

»Kuka heistä?»

»Mr Grönholm.»

»Sinun olisi pitänyt ajatella asiaa tarkemmin. Poika on all right.»

Kuinka toivotonta. Tiesihän Eino, ja tiesinhän minä. Olisin tahtonut
nojata tuohon olkapäähän ja itkeä. Solmin sormeni lujasti ristiin
ja tuijotin eteeni katuun. Tiesinhän, että tämä menee ohitse, mutta
milloin — hyvä Jumala, milloin?

* * *

Se meni ohitse hyvin pian, aivan huomaamatta, väsymys ja kyllästys vain
jäivät jäljelle.

Olisipa Eino edes ollut samanlainen kuin ennen, tai olisi hän edes
pysynyt poissa minun tieltäni eikä väijynyt kiiltävine autoineen
kuin pantteri nurkan takana häiriten törähdyksineen minun työn- ja
sielunrauhaani.

Oh, kuinka tyhmä olen! Käsitättehän, että ellei hän tullut, niin minä
soitin, ja sitten me lähdimme ajelulle ja puhuimme enemmän kuin ennen,
sillä emme enää niin helposti ymmärtäneet toistemme ajatuksia emmekä
aina edes tahtoneet ymmärtää.

Ihmekö siis, jos täkäläinen elämäni rupesi tuntumaan tyhjänpäiväiseltä,
vaikka olinkin liehakoitunut takaisin madamen suosioon, ja ihmekö, että
kyllästykseni sai käsitteellisen muodon, ihmekö, että rupesin sitä
itsekseni nimittämään koti-ikäväksi.

Olin oikein iloinen, kun keksin koti-ikävän, tai kun se keksi
minut, tartuin siihen kaksin käsin ja pidin kiinni. Käytin sitä
rokotusaineena, ymmärrättekö, istutin sen itseeni ja karkoitin
vaarallisemman tartunnan pelon. Ehkä se on vanhanaikaista, ei enää
viimeisten päivien lääketiedettä, mutta minua se auttoi.

* * *

Hertta, tuo merkillinen Hertta, joka ei nähnyt eikä kuullut mitään,
sanoi hiljan aikovansa palata ensi kuussa Suomeen, ennenkuin rahat
tyystin loppuisivat.

Suljin silmäni tuskasta, sitten sanoin:

»Entä Florida ja Los Angeles ja Alaska? Sinä olet käynyt
vaatimattomaksi.»

Hertta pisteli miettiväisenä reikäommeltaan, jonka oli nuppineulalla
kiinnittänyt polveensa. Kasvot olivat keltaiset ja entisestäänkin
kaventuneet, silmäluomet riippuivat raskaasti, ja suupielessä oli
pieni, kärsivä ryppy. Mutta äkkiä hän nosti päätään ja katseli minuun
kostein silmin.

»Aino», hän sanoi. »Mitä merkitsee minulle koko maailman ihanuus.
Joskus on Suomessa hyvä olla. Tule sinä mukaan.»

Nostin päivänvaloa vastaan vanhan takkini. Siinä oli koinreikiä, mutta
se kelpasi uusittavaksi. Oh, koti-ikävä on ankara herra, kun pankkitili
on typö tyhjä. Voi, noita silkkisukkia, muotikenkiä ja huviretkiä
kevätkesällä! Naurahdin.

»Vielä vai. Enhän ole ollut täällä puolta vuottakaan.»

»Etkö?» Ja sitten Hertta sanoi jotakin, joka osoitti, ettei hän ollut
sentään niin kuuro ja sokea kuin minä olin luullut. »Onko hän sinusta
todellakin niin erinomainen?»

Tunsin, että tukanjuurissa kipinöi, veri kai oli noussut päähäni.
Leikkasin saksilla paksua kangasta silmä siinä.

»On hän.»

»Mutta hirveän ikävä.»

Ei hän minun mielestäni ollut ikävä, hän oli hauskin ihminen
maailmassa, mutta mitäs Hertasta. Huokaan. Huokaaminen on halpaa eikä
herätä huomiota.

Hertan ajatukset ovatkin jo muualla. Hän muistaa ikävästä jotakin ja
hymähtää.

»Doris — hän ei ainakaan ole ikävä.»

Minä olen tietysti utelias.

»Kuuluuko mitään uutta?»

Saan kuulla.

Ajatelkaa, Doris oli karannut pari päivää sitten, hyvin
yksinkertaisesti vain ajanut tanssiaisiin eikä palannut, lähettänyt
special-delivery-kirjeen jostakin pikkukaupungista Hudsonin varrelta,
jossa hän ilmoitti nyt olevansa mrs Kenneth Deane ja kirjoittavansa
kohta enemmän. Ja mrs Boswell oli itkenyt ja lähettänyt mr Boswellin
puhumaan lakimiehen kanssa ja huutanut hänen jälkeensä, että hän
samalla ostaisi naulan piparminttusuklaata, ja niellyt bromia ja
kutsunut Hertan luokseen ja nyppinyt nyyhkytystensä välissä suklaata
suuhunsa ja puhunut siitä, kuinka hän ja mr Boswell olivat säästäneet
dollareitaan ja kasvattaneet ainoaa tytärtään aivan toiseen asemaan
eivätkä suinkaan keppikerjäläiselle, jolla oli vain neljäkymmentä
dollaria viikossa.

Ja sitten hän oli noussut ja pessyt silmänsä ja hieronut vapisevin
käsin punaista poskilleen ja rasvannut nenänsä ja kalkinnut sen
valkoiseksi ja vetänyt Hertan avulla äkkiä alas rypistyneen
kumiliivinsä ja ottanut vastaan uteliaisuutta vapisevan,
huivihartiaisen naapurinrouvan ja kertonut tälle veitikkamaisesti
hymyillen, m.m. »ajatelkaa, Doris on häämatkalla. Ei, siitä ei ole
puhuttu mitään aikaisemmin, kun molemmat ovat niin nuoret, ajatelkaa,
ei kahtakymmentäkään. Mutta hänellä on oikein hyvä paikka, ja mr Deanen
veli on kongressimies — —»

»Mistä ihmeestä hän kaiken tuon tiesikin», huokasi Hertta minulle
jälkeenpäin. »Poika on kymmenien muiden joukossa tanssittanut Dorista.»

Mr Salo oli luvannut tulla minua hakemaan Boswellilta. Me seisoimme
kaikki hallissa keskustellen, kun Doris karkasi sisälle vetäen kädestä
perässään pitkää, teerenpilkkuista pojanhuiskaletta ja pysähtyi eteemme
loistavin silmin.

»Halloo, pa! halloo, ma! halloo, folks! Tässä me olemme.»

Niin yksinkertaisesti se kävi. Poika paiskasi kättä, läpäytti uutta
appeaan selkään ja nauroi niin, että suu leveni korviin saakka, ja
Doris ryntäsi äidistä isään ja isästä Herttaan ja minuun ja puristi
lujasti ja suuteli ja nauroi ja tuoksui auringolle ja nuoruudelle ja
ilolle.

He olivat olleet jollakin vieraalla beachilla ja eläneet banaaneilla ja
corn-on-cobbilla ja käyneet puettuina uimapukuihin aamusta iltaan, ja
nyt olivat rahat lopussa, ja niska kesi pitkinä suikaleina — »ja nyt me
asetumme tuohon päätyhuoneeseen, tiedäthän, kunnes ehdimme ajatella tai
perhe lisääntyy».

Ja mr Deane nauroi taas, ja Doris sanoi, että hän oli tyhmä poika, joka
ei osannut muuta kuin nauraa hänen puheilleen ja tanssia jumalallisesti
charlestonia ja sitten hän katsoi tuohon lenkosääriseen adonikseensa
hellyyden kyynelet silmissään ja lisäsi, ettei kellään muulla hänen
ikäisistään ole neljääkymmentä dollaria viikossa, ja että he jo ensi
vuonna ostavat oikean auton. Ja he pujottivat sormensa lomikkain ja
vaihtoivat pikku suukkoja ja olivat niin onnelliset, että silmiä
häikäisi. Ja mrs Boswell meni posket märkinä ja tyytyväisesti hymyillen
järjestämään tuota päätyhuonetta kahden asuttavaksi, ja mr Boswell toi
kotitekoista viiniä, ja me katosimme hienotunteisesti.

* * *

Emme sanoneet mitään ennen kuin kadulla, me ikäänkuin kainostelimme
toisiamme.

»Miksi me oikeastaan harkitsemme kaikkea, kun elämä voi olla noin
yksinkertaista?» kysyin minä.

»A great joke, suuri pila», hymähti mr Salo.

»Kadehdittavat otukset. Autuaita ovat yksinkertaiset, jotka eivät
mitään ymmärrä.»

»Oh, he ymmärtävät varsin hyvästi, että tästä seuraa elinkautinen
orjuus, raadantaa hautaan saakka. Nuoret avioliitot ovat välttämättömät
täällä, siksi niistä tehdään seikkailuja, että ihmiset menisivät
ansaan. 'Pitää olla lystiä kans', sanoi minun professorinikin aikanaan
Suomessa.»

Suomessa — siellä kaukana Suomessa, missä kaikki oli ollut niin selvää.
Siellä en koskaan, koskaan olisi rakastunut toisen mieheen — en minä,
ehkä muut.

Ja sitten minä yhtäkkiä vihasin sitä ajatusta, että me olimme sieltä
kotoisin. Doris oli ollut onnellinen. Miks'ei Eino voinut olla
täkäläinen? Miksi hänkin oli niin läpeensä suomalainen? Miks'ei hän
vienyt omalle tielleen minuakin kysymättä ja ajattelematta?

Koetin kysyä varovaisesti, kysyä, kuinka he, kuinka nämä täällä voivat,
kun me emme voi. Hän oli aivan samaa mieltä, ja hän osasi sen sanoakin.

»Siksi, ettemme me ole kotonamme täällä, emme koskaan opi olemaan
kotonamme — vasta seuraava polvi. Elämä täällä Amerikassa on niin
riivatun yksinkertaista, you see, niinkuin suora tie, siksi me
suomalaiset tulemmekin hulluiksi täällä. Meidän ajatuksemme ovat
tottuneet hajaantumaan kuin lammaslauma ja syömään typötyhjäksi koko
ympäristön. Amerikassa niiden pitää marssia suoraa latua pitkin
kuin sotaväen, katselematta oikeaan taikka vasempaan, sillä perillä
odottaa kenttäkeittiö ja peli. Tämä täkäläinen on helkkarin rehellistä
meininkiä.»

»Olemmeko me sitten epärehelliset?»

»Olemmehan toki. Emme koskaan tyydy yksinomaan johonkin, yksinomaan
työhön, yksinomaan rahaan, yksinomaan isänmaahan, yksinomaan
Amerikkaan, yksinomaan rakkauteen taikka yksinomaan hyvään
omaantuntoon, me tahdomme aina varastaa jotakin toiselta alueelta.»

Seisoimme kadunsyrjässä, kun hautaussaatto ajoi ohitse. Minun katseeni
riippui taas hänen kasvoillaan. Hän puhui hitaasti ja pilkallisesti:

»Näin me kunnioitamme surua, otamme hatun käteemme ja astumme syrjään,
kun onnettomuus kulkee ohitse. Oh my! Meidänhän pitäisi paljon enemmän
kunnioittaa onnea. Tuollainen onnettomuus, pyh, jokainen meistä saa
tuntea sen kerran, mutta kuka meistä ikinä saa nähdäkään onnea — edes
tuollaista äskeistäkään?»

* * *

Puhettahan se vain oli, ja olisin puhunut niin mielelläni, ellen
olisi kerran tuntenut noita samoja huulia omillani ja noita käsiä
vartalollani. Kirottu heinäkuu, joka pilasi kaiken.

Sellaisen miehen kanssa ei voi keskustella, sellaiselta mieheltä ei voi
saada apua muuta kuin yhdellä tavalla.




10.


Niin luulin, mutta sainhan toisellakin tavalla. Joko hän on jalompi
kuin jaloin, tai sitten hän ei ole minua koskaan — — ei minua eikä
ketään muutakaan.

Voi, sanokaa minulle, vakuuttakaa minulle, että hän sittenkin minua
rakasti. Hän on ollut ainoa, hän on ollut elämäni mies. Sanokaa, etten
ole ollut mikään houkka sentään.

Mutta se sikseen, mitäpä siitä kiivastua, hyvä hän oli joka tapauksessa.

Sanoinhan jo, että kärsin koti-ikävää niihin aikoihin.

Minä menestyin paikassani, minulla oli hyviä ystäviä, tunsin kaupungin,
taisin kielen, tiesin voivani muutamassa kuukaudessa koota Hertalta
saamani summan ja kotimatkaani tarvittavat varat — —

Ja nyt aivan jäykistyin epätoivosta ajatellessani, etten pääsisi
matkustamaan Hertan kanssa.

Tuo salaisuuteni kohosi pinnalle kerran muutamassa hyvin naiivissa,
hyvin hempeässä tilaisuudessa.

Oli monta tekijää. Oli kesä, kesä, joka tuoksui Suomelle, saunalle,
kuivalle heinälle, navetalle. Oli valkeita kanoja, jotka juoksentelivat
lyhytnurmikkoisen pihan poikki, vaaleanpunainen, viileä auringonlasku
ja harmahtunut tupa, jossa oli vinoportainen, köynnösten kiertämä
kuisti. Oli paljasjalkaisia, pumpulimekkoisia pellavapäitä ja kutovia
huivipääeukkoja portailla.

Olimme kylässä, mr Salon tuttavien luona eräällä suomalaisella
kanafarmilla, enhän minä välittänyt missä.

Enhän minä välittänyt enkä huomannut, että lautakuistilla oli
sähkövalo, että pellavatukat olivat shinglatut, että eukkojen
jaloissa oli kiiltonahkakengät, ja että sukankutimet oli vaihdettu
silkkijumpereihin. Valot ja varjot ja tuoksu ja pienet, madonsyömät
omenat ja korkeat poskipäät olivat joka tapauksessa suomalaiset.

Olimme olleet saunassa, nokisessa, ahtaassa, pimeässä loukossa, ja
olimme kiiltävät ja punaiset ja onnelliset loikoillessamme siinä
nurmikolla illallista odotellessamme. Meillä oli hanuri — se ja
lettupannu ja kiukaankivet olivat tuotetut jostain kaukaa — ja pistimme
polskaksi ja me läähätimme ja väsyimme. Se ei ollut vielä vaarallista,
se oli hauskaa, me leikimme Suomea.

Mutta sitten joku rupesi laulamaan, kansanlauluja, vanhoja ja kuluneita.

Alussa laulettiin mukana, mutta ääni ääneltä vaiettiin, ja lopuksi
kuului vain erään vaaleanuppuisen, vastatulleen tytön kirkas, ohut
ääni. Hänen ohjelmansa ja äänensä eivät koskaan loppuneet, hän oli
suurenmoinen tyttö. Hän siirtyi laulusta lauluun päätyen tietysti
vihdoin siihen, jota en koskaan ollut sietänyt, äitelistä äitelimpään
siirtolaislauluun.

»Ah, mä vielä muistan viljapellot laajat — —» hän lauloi. Tietysti me
muistimme. Kuka ei niitä muistaisi! Inhoittavaa. Taajat, raidalliset
pellot, viheriät kaurapellot, keltaiset ruispellot, heinäpellot
nyppylöineen ja kesantopellot, tuoksuvat, lainehtivat, tomuavat,
rannattomat pellot. Nielin ja nielin. Kerto sai samean kannatuksen, ja
uudelleen ja uudelleen se tuli taas: »Mailta lännen vielä aatokseni
liitää vanhan synnyinmaani armaan puolehen.»

Yritin sanoa Hertalle jotakin, että tuo laulu pitäisi kieltää vaikka.
Hän katsoo kauas taivaanrantaan, ja kyynel helmeilee kirkkaana
auringonlaskun punaamilla kasvoilla. Hän veisaa, oikein veisaa. Hänen
on hyvä, hän voi. Mr Salo kaivaa otsa rypyssä puikolla maata, ja
ihmiset istuvat hartaina kädet ristissä kuin maalaiskirkossa.

Ja sitten tyttö siirtyy johonkin toiseen, johonkin vielä banaalimpaan
lauluun, joka vihloo kuin koivunvitsa arkaa ihoa, sanat ja sävel ja
kaikki. En ole savolainen, en jumaliste ole savolainen, mutta nyt
nuo savolaiset sanat luovat, maalaavat, valavat eteeni kaiken sen,
mitä kaipaan, kaiken mitä me niin kauniisti nimitämme kaihoksi, tuon
saavuttamattoman, olemattoman, aavistamattoman ilmestyksen, äidin,
veljen, isän, voi! Itkenkö? En itke vielä. Aivastan, sillä kyynelet
ovat kohonneet nenään asti.

»Tiäll ei uota poeka rukkoo — äijjin lämmin kalakukkoo laavantaesin
Saanan piäll — mitä viel, mitä viel! — — — — —

Tokko suanen koskaan ennee kiertää Puijonsarven nennee, missä laevat
huuteloo Kuopijoo, Kuopijoo.»

Enhän ole ennenkään koskaan elämässäni nähnyt Puijoa, ja kuitenkin on
minusta kuin kuolema, etten saa koskaan enää — —

En tahdo kuulla mitään enää, en mitään. Hyökkään ylös, kompastun
mättääseen ja vaivun nurkan takana nojalleni tuvan seinää vastaan.
Muistan vielä tuon sammaltuneen raon, johon työnnän sormeni pysyäkseni
pystyssä itkiessäni. Siunattu itku: Käteni ovat likomärät, minä hankaan
ja hankaan silmiäni niitä vastaan ja tärisen kuin horkassa. Mitähän
kaikkea mahdoinkaan itkeä esille silloin? Oli jäänyt niin paljon
itkemättä.

Tunsin, että Eino tuli taakseni ja yritti vetää minut irti seinästä.
Päästin vain hänen käsivartensa otsani alle ja itkin sitä vastaan,
kunnes en enää jaksanut. Siniseen hihaan syntyi iso, tumma läiskä, jota
jäin nenäliinallani sivelemään.

»Minun on koti-ikävä», sanoin paksusti ja kumarruin sitten ja purin
kampaani tuohon kankaaseen, etten purskahtaisi uuteen itkuun. Seisoin
kauan hänen sylissään, mutta luuletteko hänen hyväilleen minua?
Toisilla ihmisillä kai on niin luja luonne — taikka niin vähän
tunnetta, mistä minä tiedän.

Hän sanoi, että minun piti matkustaa Hertan kanssa, ja minä vetäydyin
kauemmaksi hänestä ja sanoin, ettei minulla ollut rahaa — ja samassa
tuli pari rouvaa nurkan takaa esille.

He kiersivät hienotunteisesti heti muualle, ja me istahdimme vähän
matkan päähän toisistamme portaille.

Istuimme hetkisen vaiti. Hän puhdisti huurtuneita silmälasejaan,
puhalsi niihin ja hankasi taas, ja minä silitin tukkaani painaen alas
pääni, ettei itkettyneitä silmiäni näkyisi.

Hän selitti, että hän mielellään järjestäisi sen seikan, ellei muuta
tarvittu, ja ellen minä — suostuisi siihen aikaisempaan ehdotukseen.

»En», sanoin nopeasti, »se on mahdotonta». Hän istui taas vaiti
silmälasejaan hangaten siristetyin silmin. Hänellä oli ensiluokkaiset
pokerkasvot, kuten Finn kerran oli sanonut, niistä ei voinut lukea
mitään.

»Saat varmasti vielä paikan laivassa, tähän vuodenaikaan», hän virkkoi
sitten. »Menen huomenna tiedustelemaan.»

»Eino!» Hän ei vastannut. Värisevä, katkera hiljaisuus. »Kovinpa sinä
olet hätikkö heittämään pois rahojasi. Tai ehkä mielestäsi ostat
halvalla vapautesi, pääset parillasadalla dollarilla rasittavasta
takkiaisesta.»

Hysteerinen nainen, oli hän silloin sanonut. Kuka tahansa tulee
hysteeriseksi hänen rinnallaan.

Silloin hän katsoi ylös punareunaisin, väsynein silmin.

»Tiedäthän sinä. Mutta tästä täytyy tulla loppu. Minä en kestä enää.»
Hän nousi, läpsäytti sangat korvien taakse. »Tule, muut ovat jo
illallisella.» Hän tarttui kainalooni lujasti, niin että kalvosinnappi
raapaisi ihoani. »Etkö sinä ymmärrä, ymmärräthän sinä yhtä hyvin
kuin minäkin, että jonakin päivänä me vielä menemme — suoraa päätä
helvettiin, molemmat.»

Hän päästi sitten irti käsivarteni ja lisäsi ivallisesti hymyillen:

»Hieman ikävä päämaali, eikö totta? Matkustathan sinä?»




11.


Tietysti minä matkustin. Otin Einolta rahat, joita en kehdannut ottaa
Hertalta, ja olin kiitollinen — tavallani olin kiitollinen, tavallani
olin hämmästynyt, tavallani pettynyt ja niin edespäin, mutta se kai on
varsin luonnollista.

Ja sitten muuttui kotimaa taas todellisuudeksi. Ei ollut enää
lainehtivia viljapeltoja ja kalakukkoja, vaan Helsingin katuja ja
kouluja ja ihmisiä. Lehdet, jotka saapuivat piukkoina, ja kirjeet,
joita silloin tällöin tippui tielleni, eivät enää olleet naurettavia
paino- ja kirjoitusmustenäytteitä, ne rupesivat edustamaan elämää.

Ehdinkö ajoissa sähköttää koululleni, että otankin neiti Bierin
jättämät tunnit, jos minua vähän odotetaan, oli paljon tärkeämpi pulma
kuin mr Salon kaikki ajatukset ja tunteet.

»Tiedätkö», sanoin kerran kuin kiusalla hänelle, »olen päässyt
ikäänkuin painajaisesta. Olen koettanut teatterissa näytellä osaa,
jonka olen erehdyksestä ottanut ja johon en koskaan voi eläytyä, ja nyt
saan palata yleisön joukkoon, johon oikeastaan kuulun.»

»Sinä kuulut sinne, minne sinut vahtimestari vie.»

Myönnän, myönnän kernaasti, että itserakkauteni oli hieman
loukkaantunut, ja että hieman liioittelin kotiinpaluu-iloani.
Sitäpaitsi tahdoin päästä nopeasti turviin, niin kauan kuin hermot
vielä kestivät.

* * *

Viimeisenä iltana olimme toimittaneet tavarat laivaan ja ajoimme kotiin
päin. Minäkin asuin nyttemmin taas Boswellilla. Suuri hellyys täytti
mieleni.

»Eino», sanoin, »olit oikeassa. Minä tahdon todellakin varastaa
toisilta alueilta. Äsken olin kuolla, kun en saanut kiertää
Puijonsarven nennee, ja nyt olen onnettomasti rakastunut kaikkeen
täällä.»

»Mihin sinä olet rakastunut?»

»Amerikkaan.»

Valokirjaimiset, lukemattomat _Chop sueyt_, kieppuvat huvi-ilmoitukset,
kimaltelevat itämaiskaupat, turkkurien täytetyt tiikerit ja
vihannesmyyjien hedelmäröykkiöt katukäytävillä vilahtelivat ohitse, ja
kaiken yllä loisti liikkumattomana, vaaleana, korkeana Metropolitanin
ääretön kello.

»Amerikkaa! Sinä et tunne Amerikkaa. Olet katsellut sitä kuin
elävissäkuvissa — ja ollut New Yorkissa — New York on Euroopan
romukauppa, se ei ole Amerikkaa.»

»Olen elänyt täällä kohta puolisen vuotta ja tutustunut aika moneen
amerikkalaiseen.»

»Elänyt! Sinä et ole elänyt täällä, sinä olet vain vieraillut. Eikä New
Yorkissa tapaa amerikkalaisia, se on eurooppalainen löytölastenkoti.»

Mr Salo on oikeassa. Hän on aina nykyään oikeassa ja tänään pahemmin
kuin koskaan ennen.

Hertta istui hiljaa nurkassaan. Eriväriset valot häilähtelivät hänen
kalpeilla kasvoillaan, ja hänen silmänsä kiilsivät kapeina ripsien
takana.

Huomasin, etten ollut nähnyt häntä pitkään aikaan. Mitähän hän mahtoi
miettiä?

Liikenne pysäytti meidät taas. Eino kaivoi tulitikun liivinsä taskusta,
sytytti kynnellään, vei savukkeeseensa, heilutti hetkisen ilmassa ja
heitti kadulle. Mitähän hänkin mahtoi miettiä?

Hertta kumartui eteenpäin, veti hattunsa syvemmälle ja napautti mr
Saloa laukullaan.

»Vasemmalle, please.»

Nyökkäys. Vasen käsi esille, pyöräys poliisin ympäri, hitaasti, odotus,
eteenpäin.

»Stop.» Hertta avasi oven, astui kadulle. »Menkää katsomaan, onko Finn
kotona. Minä otan subwayn.» Hän puhui kiireesti. »Täytyyhän meidän
sanoa hyvästi. Hän ei tiedä mitään matkastamme.» Hän kääntyi ja katosi
alas kahden kalpean valopallon väliin.

»Jaha», sanoi mr Salo, paiskasi oven kiinni ja starttasi. Kun auto
pysähtyi, jäin minä istumaan paikalleni. »Ei mennä. Sanotaan ettei hän
ollut kotona.»

»Miksi?»

Olimme tietysti aikaisemmin perin pohjin pohtineet tämän asian.

»Olen ollut niin ylpeä Hertan puolesta. Hän on suoriutunut asiasta niin
mainiosti.»

»Entä sitten?»

»Oletko varma, että hän sitten huomenna ensinkään matkustaa?»

»Entä sitten?»

Tuollaista oli meidän keskustelumme aina nykyään. Hän ei tahtonut
ymmärtää minua.

Mr Finn ei ollut kotona. Kuinka hän olisi ollut kotona. Hänellä oli
tapana käydä Brooklynin Y.M.C.A:ssa voimistelemassa.

Jewett juoksi nopeasti ja äänettömästi.

»Sinä et saa», sanoin, kun jouduimme sillalle. »Hertta on minun
ystäväni.»

»Sinä olet viisas tyttö, mutta on asioita, joita sinä ymmärrät yhtä
paljon kuin — suo anteeksi — sika raamattua.»

»Ihmisenä minä ymmärrän raamattua ainakin sen verran, etten halua
auttaa Herttaa tapaamaan rakastajaansa.»

»Miksi et? Et kai sinä kadehdi häntä?» Kuin vitsan sivallus, tuo
halveksiva »sinä».

»En, mutta minä tuomitsen.»

»Kuulutko siis sinä niihin, jotka heittävät kivellä? Sinä siis katsot
olevasi oikeutettu heittämään kivellä?»

»Jos raamatusta kerran on puhe, niin tässä kohdassa minä olen
oikeutettu.»

»Sitten olet lukenut kirjaasi huonosti, nähnyt vain puustaimet. Jos
luet oikein, niin näet, että siinä sanotaan, että se, joka _itse_ on
syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven. Kiviä ei saa heittää
piedestaalilla seisoen.»

Mitä siihen voin sanoa? Miksi hän on tuollainen?

Pysähdymme korkean kivitalon eteen. Mr Salo menee sisälle. Minä jään
odottamaan.

Vähän ajan kuluttua tulee Lorens Finn esille, näkee minut, juoksee
luokseni. Silmät ovat täynnä lämpimiä kipinöitä, leuassa on syvä
kuoppa, hän tempaa minut molemmin käsin ulos autosta. Hän on nuori ja
komea, ja hän on ihastunut nähdessään minut.

»Vihdoinkin, vihdoinkin! Missä te olette ollut?»

Minäkin olin ihmettelevinäni, kysyin monta typerää kysymystä. Sitten
huomasin, että hän seisoi paljain päin kadulla.

Hän ei ehtinyt tulla kanssamme, ei mitenkään. Niin harmillista, mutta
hän oli luvannut tavata »ganginsa» kello kahdeksan. Hänen vaaleassa
tukassaan näkyivät märät kammanjäljet. Hän kiinnitti kalvosinnappejaan
ja ojensi lopuksi ranteensa minulle, leveän, sinisuonisen ranteen.
Oliko hän todellakin hämillään — ensikertaa eläessään?

»Kuinka Hertta voi?» kysyi hän sitten.

»Kiitos, erinomaisesti.»

»Sanokaa hänelle terveisiä.»

»Miksi?» Päästin ranteen ja katsoin ylöspäin. Hän koetti naurahtaa.

»Siksi, että minun on ikävä häntä.» Hän veti alas takinhihansa. Minä
astuin autoon. Hän tuli perässä, ja äkkiä hän kumartui lähemmäksi.

»Minä olen kai ollut aika roisto.»

»Siksi en sanokaan terveisiä.»

»No, tuletko mukaan?» Mr Salon ääni oli yhtä kuiva kuin ennenkin.

Finn vetäytyi käytävälle.

»Kunpa voisinkin, lauluharjoitus, ja minä olen välttämätön. Wein, Weib
und Gesang, ymmärrättehän.»

Minä ymmärsin, ja mr Salo ymmärsi luultavasti vieläkin paremmin.

»Amerikaksi tuo kuuluu: Wine, women and Sing-Sing, muista se, kun
joudut tekemisiin alkuasukkaiden kanssa.» Auto tohahti, liikahti.

»So long.» Finn tarttui leikillä autokoriin, tyrkkäsi vauhtia.

En voinut olla viittaamatta hänelle jäähyväisiksi, kuka olisi voinut?

* * *

Hän hohti nuoruutta ja terveyttä, hohti suihkun jäljeltä, eikä hän
tietänyt lähdöstämme mitään.

Muistan tuon viimeisen illan, en pidä siitä muistosta.

Eino istui hetkisen vieraanamme. Hertta järjesteli valokuvia, ja me
olimme sijoittuneet sohvalle. Paahdoimme leipää ja keitimme kahvia, ja
Eino oli tuonut kallisarvoisen munkkipullon juhlaa lisäämään.

Muistanhan minä aina tuon illan. Kahvipannu sihisi, paahtoleipä tuoksui
raskaasti. Kyyristyin pehmeälle sohvalle jalat allani. En huolinut enää
kahvia. Katselin Einoa, joka oli äänettömänä syventynyt puhdistamaan
pitkää merenvaha-imuketta, jonka oli kerran minulle lahjoittanut. En
kuolemaksenikaan muista, mitä hänelle sanoin, muistan vain, kuinka
hän sulkien toisen silmänsä tirkisti lamppua kohden imukkeen lävitse
muikistellen kapeahuulista suutaan.

»Nyt se mallaa — taas muutaman viikon», sanoi hän ojentaen sen minulle.

Missä oli se Eino Salo, joka oli itkenyt pää minun sylissäni tuossa
punaisessa talossa 55:nnellä kadulla? Tämähän oli viimeinen ilta.

Katselin häntä syrjästä, katselin, kuinka hänen poskilihaksensa ja
kulmakarvansa liikkuivat, ja sivelin salaa sormenpäilläni hänen
takinhihaansa. Ei mikään juhla, vain hyvin arkinen ilta.

Kun harva keskustelu taas pysähtyi, nousi hän:

»Nyt teidän on päästävä levolle.»

»Ei vielä», sanoin, mutta hän ei ollut kuulevinaan.

Minä vihasin tuota miestä, joka nyt lähestyi Herttaa ystävällisenä, pää
hieman kumarassa.

Enimmin vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän aikoi
kädenpuristuksella kuitata meidänkin jäähyväisemme.

Siinä Hertan silmien edessä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, ja
siinä, Hertan silmien edessä, hän peräytyi vaistomaisesti, ennenkuin
suvaitsi ottaa vastaan suudelmani.

Hertta seisoi toimettomana pöydän vieressä, sillä aikaa kuin minä
kokoilin tavaroita pöydältä. Kulkiessani kerran ohitse näin, että hän
oli kalmankalpea, vaikkakin hymyili itsekseen.

Ajattelin Lorens Finniä, ajattelin Einoa, ajattelin Herttaa ja itseäni,
ja latoessani lautasia pinoon sanoin:

»Minä kadun, kuuletko Hertta, minä kadun jokaista henkäystä, jonka
olen vetänyt tässä maassa, jokaista sanaa, jokaista liikettä, jokaista
ajatusta.»

Vedin pitsiliinan pöydältä, heilautin muruset lattialle, menkööt. »Minä
kadun, sinä et tiedä, kuinka kadun.»

»Nainen katuu kuollessaan vain niitä suudelmia, joita hän _ei_ ole
antanut.» Hertta hymyili yhä kauniisti ja salaperäisen ilkeästi kuin
Mona Lisa.

»Hän katuu niitä, joita ei ole otettu vastaan», iskin minä.

Hertta ei vastannut. Hän rypisti otsaansa. Näin, että hän äkkiä kaatoi
tilkan kahvia kädessään olevaan kuppiin, nosti sen huulilleen, mutta
laski sen sitten taas pöydälle. Hän kohtasi minun katseeni. Näin, että
hän voi huonosti. Hän seisoi hetkisen kulmiaan rypistellen, sitten hän
juoksi kylpyhuoneeseen.

Katsahdin pöydälle. Pieni munkkipullo, joka ei vieläkään ollut tyhjä,
ja muutama savuke, onpa hän heikko.

Mutta minä vihasin häntä, häntä, jota olin luullut rakastavani, ja
vihasin vielä enemmän itseäni.

Kuka oli käskenyt minun lähteä vieraille markkinoille, kuka oli
käskenyt minun pitää vieraita tavaroita kaupan.

Minä olin se Aino, jolle ystävät kotimaasta kirjoittivat kirjeitä,
jolle madame osti kalliin jäähyväislahjan ja jolle kaikki, mrs
Boswellkin, kertoivat surunsa.

Minä olin se Aino, jonka tähden yhteiskoulun neljä luokkaa aloitti
kielituntinsa vasta lokakuussa, se Aino, joka eli Suomessa ja tahtoi
elää siellä. Tämä oli vain valhetta ja teeskentelyä, ja tästä täytyi
päästä.

Siinä me riisuuduimme hiljaksemme. Hertan huuletkin olivat valkoiset.
Hän oli kiihtynyt, ei enää rauhallinen. Hän polvistui vuoteeni viereen,
kätki kasvonsa huopaani ja sanoi vain:

»Voi Aino, voi Aino, Aino!»

Tartuin hänen silkkihiuksiinsa, vetelin suortuvaa kahdella sormella ja
kysyin:

»Suretko sitä, ettei hän tullut?»

Hertta kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat valoisat, kun hän hymyili
tuolla tavalla.

»En, sillä minä olen saanut suuren armon.»

»Etkö enää rakasta häntä?»

»Minä olen saanut armon olla onnellinen ilman häntä.»

* * *

Jäähyväiset, oikeat jäähyväiset, olivat vieläkin yksinkertaisemmat.

Eino vei meidät Jerseyn puolelle. Matkalla emme puhuneet mitään,
katselimme lauttoja, jotka uiskentelivat kuin jättiläiskilpikonnat
hämärällä Hudsonilla, värisimme sumussa ja pysähdyimme sitten Hobokenin
puolelle.

Kaikki kävi todellakin hyvin yksinkertaisesti. Miehet ottivat
tavaramme, ja mr Salo jäi seisomaan Jewettimme viereen.

»En ehdi jäädä odottamaan. Minun on palattava officeeni. Kiitos nyt
vain kaikesta.» Hän puristi Hertan kättä. Hertta nyökkäsi kyynelet
silmissä ja ojensi molemmat kätensä.

»Tahtoisin kiittää enemmän kuin saatan sanoa. Hyvästi, muuten rupean
itkemään.»

Jäimme kahden seisomaan. Minä pitelin kiiltävästä radiaattorinnupista
kiinni. Olin pulassa. Olin ihmetellyt koko aamun, mikä minua vaivasi —
näin matkapäivänä — pilasi iloni. En ollut puhunut mitään siitä, olin
kai nukkunut huonosti. Nyt se selvisi. Tämähän minua olikin vaivannut,
tämä tunne, että tämä oli ero, lopullinen ero, ei mikään riita, loma
taikka huvimatka, tämä oli kuolema.

»Minä en voi», sanoin, »en voi». Kiersin molempien käsieni sormet
tuon kylmän messinkipalasen ympärille. Ääretön, loppumaton hiljaisuus
laskeutui ympärilleni.

»Minä en voi.» En vieläkään tiedä, mitä en silloin voinut.

»Minä en myöskään voi», sanoi Eino nopeasti, hiljaa.

Silitin kiiltävää, mustaa peilipintaa kuin rakasta vainajaa, vain
kerran kädenselällä.

»Minä en voi!» kiljahdin, kun poliisi viittasi autoamme poistumaan.

Eino ymmärsi, etten voinut sanoa hyvästi. Hän nousi autoon eikä
sulkenut ovea. Hän viittasi paikkaan vierellään. Hänen suunsa oli
puristunut värittömäksi viivaksi, ja hän siristi silmiään.

Astuin askelen kuin hypnotisoituna.

»Aino, Ainoo!» Pari tuttua tyttöä ovella.

Hiljaisuuden verho repesi. Seisoin taas väentungoksessa pehmeä pikku
hattu päässäni ja uudet hansikkaat vasemmassa kädessäni. Eino nykäisi
oven kiinni, kohotti lakkiaan, sormi kosketti viisaria, jalka painoi
poljinta.

Hän katsoi kysyvästi minuun. Pudistin päätäni ja hän nyökkäsi.
Tottahan tuo oli, me emme voineet, emme kumpikaan voineet. Mutta me
emme myöskään kumpikaan voineet koskea toistemme käsiin emmekä sanoa
jäähyväisiä.

Käännyin jyrkästi ja kuulin auton tohahtavan, kehräävän, hyrräävän pois.

Olin aikonut ovella luoda viimeisen silmäyksen häneen, ehkäpä
huiskuttaa, mutta siellä hyökkäsivät luokseni äskeiset tytöt kukkineen,
tähtilippuineen ja makeislaatikkoineen — ja näytös oli päättynyt.






IV

LOPPU TAI OIKEAMMIN TAAS HERTTA




1.


Tämä ei huvita ketään, eikö totta, tämä loppu. Se että tulimme
kotiin, söimme tervetuliaispäivällisiä, joimme kahvia ja ryhdyimme
taas työhömme. Se suoraan sanoen ei huvittanut minuakaan. Se oli
vielä pahempaa sekamelskaa kuin menneisyys. Se ei ollut sitä, mitä
olin odottanut. Sanokaapa, onko koskaan mikään sitä, mitä me olemme
odottaneet, eivät ainakaan kanssaihmisemme. Mutta kuka käskee meitä
vaatimaan ihmeitä, vaikka olisikin kysymys rakkaasta Suomenmaasta ja
sen yhtä rakkaista asujaimista.

Kysyttekö kotimatkaamme?

Rakkaat ystävät, se oli suoraan sanoen ikävä. Hertta oli merikipeä,
minä väsynyt, emmekä me tällä kertaa matkustaneet herroiksi, tuskinpa
ihmisiksikään — me vain matkustimme, siirryimme paikasta toiseen,
ymmärrättehän.

Oli kuin koko laivan katseet olisivat olleet käännetyt eteenpäin,
kotiin päin, ja matka vain haukotutti sitä, jota se ei, anteeksi,
oksennuttanut.

Kun nainen on väsynyt, piilee takana tavallisesti sydänsuru,
tiedättehän, tuollainen suru, jota piti parantaa sitruunalla taikka
muilla vitamiineilla. Minun oli ikävä Einoa, niinkuin minun on ikävä
hansikasparia, joka on heitettävä pois, kirjaa, joka on loppuun luettu,
taikka huvilaa, josta syksyisin lähdetään, sellainen on ihmisen luonto.
Sitä kai nimitetään vanhoillisuudeksi, en sentään tiedä varmasti, — kun
halusin olla romanttinen, nimitin sitä siis sydänsuruksi.

Kuinka olisinkaan jaksanut olla vihainen hänelle. Hän oli ollut
niin hyvä, ja sitäpaitsi sain häneltä kirjeen laivaan. Se
odotti lautasellani tullessani ensimmäiselle aterialle, paksu,
tiheästikirjoitettu kirje, kauniille, harmaalle, käsintehdylle
paperille. Luulen, ettei mikään koskaan ole tehnyt minua niin
iloiseksi. Se puhui rakkaudesta ja tunteesta ja kiitollisuudesta ja
kaikenlaisesta tuollaisesta naurettavasta, paljon enemmän kuin hän
koskaan oli itse ehtinyt taikka kehdannut puhua.

Ja sitten minä, hullu, hävitin sen jo samana iltana, päästin kädestäni
partaan ylitse, katselin kuinka se leijaili hetkisen laivan rinnalla,
pelkäsin sen putoavan takakannelle ja näin sen vihdoin hitaasti
lähenevän kuilua ja lopuksi katoavan aaltoharjan vaahtoon.

Kas, minähän olin matkalla Suomeen, ja minusta oli turha kerätä
tarpeetonta painolastia. Hopsis, eihän tuo ollutkaan mikään oja! Enhän
minä koskaan ollutkaan rakastunut mr Saloon. Merkillistä, että väärä
rekisteröinti voi pilata parhaimmankin suhteen.

Mutta hullu, satakertaisesti hullu tyttö, joka heittää ainoan
rakkauskirjeensä mereen! Tai — satakertaisesti viisas! Silloin en vielä
itsekään oikein tietänyt kumpi.

Ja Hertta makasi koko matkan nenä harmaana liikkumattomana selällään
vuoteellaan ja kieltäytyi ottamasta vastaan kanssamatkustajiemme
tarjoamia tuhatta ja yhtä patenttilääkettä. Hän piteli pientä
näkkileivänpalasta kädessään, sillä hän oli nälkäinen, ja hänen
kaulalihaksensa liikkuivat, ja hän valitti: »Älä puhu minulle mitään,
älä puhu minulle mitään.»

Katselin hänen kuopalle painuneita poskiaan ja sinertäviä huuliaan.

»Sanoinhan, ettei se käy, ettemme me ikinä voi lakata syömästä ja
muuttua keijukaisiksi kuitenkaan. Vatsa pilalla. Et ollut merikipeä
tänne tullessasi.»

Hertta avasi silmänsä, kirkkaat ja suuret silmänsä, ja äkkiä ne
täyttyivät kyynelillä. Hän oli todella käynyt heikoksi, minun täytyi
hyväillä hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni.

»Sinä olet hyvä. Ja nyt voin jo paremmin.» Kyynelet eivät olleet
vierineet, silmät olivat ikäänkuin imeneet ne takaisin. »Minne sinä nyt
menet?»

Käännyin syyllisenä:

»Lupasin pelata yhden kierroksen.»

»Sinähän et siedä bridgeä.»

»Mutta kukaan muu ei jaksa. Miss Storm puhuu koko ajan, ja mr Winter
kiroilee niin hirveästi.»

»Miksi sitten menet?»

»Kun se paksu täti pyysi.»

Hertta nauroi, oikeammin naurahti, hän säikähti itsekin rohkeuttaan:

»Sinä olet kuin Stuartit historiankirjassa — et ole mitään oppinut.»

Hän sai rangaistuksensa. Kun kaikki oli ohitse, hän päässyt
kouristuksestaan ja minä saavuttanut tasapainoni autettuani häntä ja
singottuani hänen jaloilleen, jatkoin keskustelua:

»Enkä mitään unohtanut, muista sekin, my dear.»

* * *

Hän oli oikeassa, minä olin kai kuin Stuartit, emmeköhän me kaikki
ole Stuarteja, kaikessa poroporvarillisuudessamme tietenkin — pyydän
anteeksi säteilevältä ritarisuvulta — ja — tällä kertaa en vetoa
Stuarteihin — parasta maailmassa kai sittenkin on työ.

Kun kuukausi oli kulunut ja minä istuin vihkopinkka edessäni, jalka
allani tuolilla ja työntelin viittä vasemman käden sormeani muodikkaan
tukkani lävitse ja nuolaisin oikean käteni etusormea voidakseni
helpommin kääntää lehtiä, tunsin päässeeni päämäärääni. Minä rakastin
järjestystä, olin aina rakastanut sitä, sekä kronologista että
aakkosellista ja sitäpaitsi vielä lukujärjestyksiä ja kellonviisareita
ja almanakkaa, ne olivat minua varten.

Sieluni venyttelihen ja lekottelihen. Sieluni oli kuin kaupunkilainen
kesävieras, joka on muka leikillään yhtynyt isäntäväen heinäntekoon ja
salaa rasittunut ja illalla häpeissään kiivennyt olkivuoteelleen nenä
tukossa ja kynnet kipeinä nauttien syntisen äärettömästi tietäessään
kestäneensä sen minkä muutkin ja tietäessään, ettei koskaan enää, ei
koskaan enää hän siihen soppaan lusikkaansa pistä.

Maailmalla oli tietysti paljon sanomista meistä, mehän olimmekin
ensinäkemältä amerikkalaistuneet.

Mutta aivan turha oli siitä huolehtia. Sellainen karisee odottamattoman
pian. Kengät ja silkkikankaat eivät, jumala paratkoon, kestä
iankaikkisesti, ja vieraat sanat ja mielipiteetkin ovat vain
sesonkitavaraa, joka on sangen pian arvottomana makuleerattava. Olin
kerran ajattelemattomasti maininnut täälläkin tuota sikaa ja Saksaa, ja
nyt se pyöri aina kintereilläni, imarteluna muka. Kuka käski ratsastaa
toisten vitseillä.

»Sinä olet vain paljon ymmärtäväisempi nyt», sanoi Hertta kerran.

»Niin, olen kadottanut jumalallisen suvaitsemattomuuden lahjan,
sikäli kuin sitä olen omistanutkaan, en enää itse muista», sanoin
itsekin hieman kaivaten. »Nykyään minusta jokainen ihminen elää juuri
niinkuin hänen pitää elää — eikö se ole kamalaa? Tiedätkö, niinkuin
hänet on pantu elämään, ei niinkuin hän itse tahtoisi, ja siksi en
pahimmassakaan tapauksessa uskalla muuta kuin enintään pudistaa
etusormeani.»

»Minä elän niinkuin itse tahtoisinkin elää, muista se.»

Niinkuin hän itse tahtoi elää. Käsitättekö? Tietysti Hertta eli juuri
sillä tavalla.

Hän ei tahtonut esimerkiksi enää jatkaa idioottimaista — kuten hän itse
sanoi — pikkunäpertelyään opettajana, piirtäjänä ja semmoisena. Hän
tahtoi muuttaa maalle.

Hän tahtoi ottaa haltuunsa isänsä pienen maanviljelystilan, sisarusten
surunlapsen, jota ei oltu hennottu myydä, ja hän hankki paljon kirjoja
itselleen eikä välittänyt enää mistään muusta.

Minulla oli paljon työtä, mutta siitä huolimatta ehdin monesti
ihmetellä, enemmän vielä kuin muut, millä Hertta mahtoi aikansa
kuluttaa.

»Minä kokoan itseäni», sanoi hän joskus, kun kysyin, ja sitten
me molemmat nauroimme, sillä me olimme tottuneet nimittämään
laiskoittelemista — tuollaista sohvalla loikomista vihkopinkan
odottaessa taikka pianonnäppäilemistä, kun ommeltavan hameen osat
riepottivat lattialla — »itsemme kokoamiseksi».

Mutta itse asiassa se olikin yhdentekevää. Merkillistä, kuinka
vähäpätöistä oli, Hertasta puhuttaessa, mitä hän teki. Työ oli hänelle
aina jotakin ulkopuolista, ainoa oleellinen oli hän itse.

Mutta sekin? Olikohan sittenkin Lorens Finn, tuo hirttämätön nulikka,
tuo ihastuttava Don Juan, kyennyt myllertämään pohjavirrat?

Ei ikinä. Niin nurinkurinen ei elämä voi eikä saa olla.

Hertta oli vain niin pehmeä nykyään. Hän oli hellä, hän oli onnellinen,
hän hohti lämpöistä lepoa. Hän välitti vielä entistäänkin vähemmän
muista. Hän käytti paljon aikaansa kotiimme. Väärin siis häntä
laiskuudesta soimaan. Hän neuloi ihanan maton ja ikkunaverhot, hän
sanoi vievänsä ne keväällä mukanaan maalle. Hänellä oli sellainen luova
taito käsissään kuin vain harvalla on, ja hän näki eläviä värejä.

Mutta itsensä hän unohti. Puhukoon hän vain Lorens Finnistä kuinka
kauniisti hyvänsä, mielenkiinnon maailmaa ja ihmisiä kohtaan tuo poika
oli lopullisesti tappanut. Hänhän ei koskaan enää käynyt missään, ja
jos minun luokseni tuli vieraita, vetäytyi hän omaan huoneeseensa. Ja
kuitenkin ympäröi häntä hohde, jonka lämmössä jokainen olisi mielellään
lämmitellyt.

Hän oli ruvennut laiminlyömään ulkomuotoaan. Hänen tukkansa rupesi
kadottamaan sähköisen kimmellyksensä, hän ei viitsinyt modernisoida
pukujaan, ja hänen vartalonsa rupesi antautumaan alkuperäiselle,
veltolle lihavuudelleen, jonka vallan hän oli aikaisemmin ankaralla
työllä kumonnut.

Se oli surullista. Vaikka mikä hänen oli loikoillessaan, niin kauan
kuin pankit jakoivat niin hyviä osinkoja. Jäi hänelle tarpeeksi
tätä vuotta varten matkansakin jälkeen nähtävästi. Mutta olisin
minä hänen sijassaan tehnyt mitä hyvänsä päästäkseni tuollaisesta
depressionikaudesta.

Vaikka kai minäkin — mistä minä tiedän? Kaksi naista, joita ei
rakasteta — kai se näkyi minussakin. Minä en tosin langennut
aamuviittoihin ja lihavuuteen, mutta minä lankesin tusinapukuihin,
villahousuihin ja varsikenkiin, puhumattakaan harmaasta
värittömyydestäni. Vanity-case kultatupsuineen himmentyi minunkin
laatikkoni pohjalla, sillä minä tarvitsin laukkuja, joihin mahtui
vahakantinen vihko, oikea käyttönenäliina ja paljon kyniä ja avaimia.

Ja sitten se tapahtui — se ihmeellinen asia. En tiedä, kuinka siitä
voisin kertoakaan. Sellaisesta ei meidän maailmassamme puhuta,
sellaisesta kuiskaillaan, oikeat ihmiset eivät edes kuiskaile, he
paheksuvat äänettömästi — jos tietävät. Oikeat ihmiset tietävät onneksi
tavallisesti kovin vähän todellisesta elämästä.

En ole koskaan vielä niin säikähtynyt, niin hämmästynyt ja, suoraan
sanoen, niin nolostunut.

Se tapahtui kevättalvella. Oh, tyhmä olen, kun puhun, mutta muutenhan
koko juttu olisi aivan käsittämätön, koko Hertan juttu, tarkoitan.
Merkillistä, etten ole ennen huomannut, kuinka tuiki käsittämätön se
olisi ollut.

Ja merkillistä, etten ennen huomannut muutakin. Mutta ihminen elää niin
omassa maailmassaan, minäkin, nähtävästi, joka kuitenkin kehuin, ettei
minulla n.s. omaa maailmaa olekaan, vain koko joukko muita maailmoita,
joissa rakkaana vieraana pistäydyn.

Ei, en tahdo kierrellä, tahdon koettaa kertoa, vaikka se onkin outoa.

Tuo päivä oli tavallinen päivä. Oh, mitä me päivistä välitämme, oliko
päivä, vai kuutamo, vai myrskypilvitaivas — samantekevä, sillä silloin
oli yö, väsynyt, raskas, pimeä yö.

Hertta, tuo salaperäinen, itseensäsulkeutunut Hertta, oli lähtiessäni
päivällisen jälkeen seurannut minua eteiseen ja silmät alasluotuina
hätäisesti pyytänyt minua jäämään. Hän oli joskus muulloinkin viime
aikoina oikutellut.

»Tule mukaan itsekin. Raitis ilma virkistää.»

»Olen sairas, näethän.»

Näin, että hän oli sairas, olin nähnyt sen jo kauan, mutta minua
kiusasi sairaus, ärsytti tällaisella hetkellä, kun olin itsekin
väsynyt, tuntui ikäänkuin itsehankitulta ellei teeskennellyltäkin.
Kaipasin ulos ja menin ulos ja harmittelin Herttaa.

Kävelin mieleni pehmeäksi ja katumapäälle. Muistin kuinka Hertta
oli madonnankäsillään kastellut kääreen ja sammuttanut valot, kun
minä viikko sitten podin päänsärkyä, ja kiiruhdin kotiin tavallista
aikaisemmin.

Raotin Hertan huoneen ovea. Nukkuiko hän?

Hän seisoi aamupuvussaan keskellä lattiaa kirja kädessään.

»Olen nukkunut», sanoi hän kaiuttomasti, »joko sinä tulit?»

»Kuule, mikä sinua vaivaa?»

Hän katsoi vain vakavasti suoraan silmiini. Silmäterät olivat aivan
mustat ja pohjattomat.

»En tiedä», sanoi hän siirtämättä oudon säikähtynyttä katsettaan
minusta. »En ymmärrä.» Sitten hän laukesi, sulki kirjan ja siirtyi
ohitseni ruokahuoneeseen.

Hän on todellakin sairas, ajattelin. Kuinka hän voi liikkua noin, hän,
joka ennen liikkui kuin ilves?

Riisuin kenkäni, pujahdutin jalkoihini helmikoristeiset mokkasiinit
ja palasin ruokahuoneeseen, missä Hertta jo istui paikallaan pöydän
ääressä.

Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hän ei
halunnut teetä.

Sekoittelin lusikalla lasiani ja seurasin silmilläni pöydälle
avaamani kirjan sivuja. Ei mikään höystä teetä niin hyvin kuin paksu
englantilainen romaani, joka riittää illasta iltaan, viikosta viikkoon.
Mutta paksut englantilaiset romaanit ovat tavallisesti sidotut ja
sidotut niin, että tarvitset kaksi kättä niitä lukiessasi. Nytkin kirja
lopsahti kiinni, ja minä päästin lusikan.

Keskeyttäessäni siten mukavan jatkoliikkeen hipaisi katseeni ohimennen
Hertan päätä. Näin, että se oli vaipunut entistä matalammalle ja että
hän oli työntänyt molemmat kätensä syvälle hiusjuuriin ja puristanut ne
sitten nyrkkiin.

»Hertta, mikä sinun on?»

Ei vastausta, ei henkäystäkään. Sitten hän nosti päätään, ja hänen
kasvonsa olivat punaiset, ja hänen ylähuulellaan kiilsi hikipisaroita,
jotka hän lautasliinallaan pyyhkäisi pois.

»Anna minulle sittenkin puoli lasia, mutta vahvaa.»

Taas syvennyin kirjaani, tai Arleniin ei voi syventyä, siihen voi
takertua. Joka tapauksessa täytyi minun tarkasti seurata tuota sanojen
sirkustaiteilijaa voidakseni nauttia ja sanoa nauttineeni. Omituinen
ilta. Tuo kirja kuuluu minun mielestäni tuohon iltaan. Se oli yhtä
typerä, yhtä liikuttava ja yhtä kiihdyttävän salaperäinen.

Seuraava keskeytys tapahtui, kun Hertta äkkiä nousi seisomaan.

»Ei», sanoi hän, »en yhtään ymmärrä».

Näin, että hän todellakin kärsi tuskia. Hän työnsi hiuksensa pois
otsalta kerta toisensa jälkeen, ja näin että hän pidätti henkeään.

»Onko sinulla koskaan ollut umpisuolta?» sanoin. »Sinun täytyy mennä
lääkäriin. Jotain sellaista se on. Sinä et ole ollut terve pitkään
aikaan.»

Eihän hän tuollaisesta huolinut. Hän sanoi, ettei se ollut mitään, että
hän ennenkin oli tuntenut vähän pistoksia, etten minä saanut välittää
hänestä.

No, kai hän tietää, täysikasvuinen ihminen.

Korjailin vihkoja — sama — sama — sama virhe — mainio kirjoitus
kerran hänelläkin — taas tuo virhe — kaunis käsiala — taas sama —
Mitä tuo oli? Katsahdin ovelle, huone oli harmahtavan hämärä kirkkaan
pöytälampun ulkopuolella. Erehdys varmaankin.

Samassa Hertta seisoi ovella.

»Aino», sanoi hän, »Aino», ja sitten hän tarttui käsivarsiini kipeästi
puristaen ja valitti hiljaa: »Aino.»

»Mene heti vuoteeseen, heti. Minä soitan lääkärille.»

Hän piti kiinni, ei päästänyt, ja hetken kuluttua hän puhui:

»Se on sitä, minä luulen, että se on sitä. Aino, kuule.» Se oli
uskomatonta, se oli käsittämätöntä. Hänen äänensä värisi riemusta.
»Minä saan sen, minä saan sen nyt jo.»

»Mitä sinä saat?» Kuinka ihminen voi olla niin typerä, niin tietämätön
kuin minä olin?

»Lapseni, Aino, voitko ajatella.»

Ei, minä en voinut ajatella mitään, minä en voinut ajatella yhtään
mitään. En luule, että kukaan muukaan olisi voinut ajatella.

Hertta luultavasti ajatteli vielä vähemmän, ainakaan hän ei ajatellut
minua. Hänen silmänsä olivat tulehtuneet ja huulensa turvonneet,
hän oli kiihtynyt ja hän hieroi ristissä olevia käsiään vastatusten
puhuessaan:

»En tietänyt vielä odottaa, juuri vielä. Mutta eihän se sentään ole
vaarallista, eihän?»

»Mitä sinä sanot. Älä höpsi. Älä ole noin. Älä nyt höpsi!» vaikka
minä tiesin, ettei hän suinkaan höpsinyt, että minä seisoin elämän
ihmeellisimmän ihmeen edessä. Ja sitten minä sanoin:

»Mitä minä voin tehdä, sano, mitä minun pitää tehdä? Enhän minä voi.
Voi Hertta», sillä hän oli tarttunut sohvatyynyyn, painanut sen
silmilleen ja jäänyt hiljaa lepäämään siihen asentoon.

Sitten hän etsi laukustaan lappusen, jossa oli puhelinnumero.

»Soita sinne — sitten, ei vielä, ei vielä likimainkaan. Etsin sen
varoiksi. Ainahan tämä kestää, olen lukenut, kestää kauan, monta, monta
tuntia, joskus päiviäkin.»

»Tiedän, tiedän», nyökkäsin minä silitellen tuota valkoista
paperiläiskää polveani vastaan. Tunnen vieläkin sen kylmän, liukkaan
pinnan kämmeneni alla, kun muistan epätoivoista yritystäni koota
ajatuksiani tuona hetkenä.

Ja Hertta kärsi vielä kerran, ja sitten purskahti itkemään syliini
polvillaan edessäni. Samassa sumeni huone minunkin edessäni, itkin
mukana, itkin katkerasti.

»Hertta kulta, Hertta kulta, älä itke, kyllä tästä selviydytään. Meitä
on kaksi. Miksi et puhunut siitä aikaisemmin? Et saa itkeä. Älä sure.»

Mutta luuletteko, että hän suri! Hän itki väsymyksestä ja onnesta ja
rakkaudesta.

»Minun sydämeni halkeaa», sanoi hän, »kun ajattelen, sellainen pieni,
pehmeä raukka, näin pieni», hän näytti käsillään, »jolla on oikeat
kädet kuin ruusunlehdet. Millä minä olen ansainnut, millä minä olen
ansainnut?»

Mutta kun tuskat seuraavan kerran vaiensivat hänet, ryntäsin minä
puhelimeen. Enhän voinut olla yksinäni. Eikä hän saanut mennä
sairashuoneeseen. Hertta parka, eihän hän tällä hetkellä voinut itse
ajatella.

Tylsänä, karkoittaen kaiken muun paitsi säälin, palasin. Kuinka hän on
mahtanutkaan kärsiä, sanomatta minullekaan? Mutta kukaan ei tietänyt,
ei kenenkään tarvinnut tietääkään. Minä ajan aamulla siivoojan pois ja
autan itse. Mikä onni, ettei ole tänä vuonna palvelijaa.

»Hän tulee pian.»

»En ollut aikonut sinua säikäyttää. Piti matkustaa pois ja sitten
maalle.»

Hän oli ottanut esille käsityönsä, saman valkean liinan pitkine
hammasriveineen, jota hän oli neulonut Boswellilla. Katselin sitä
kuin hypnotisoituna, näin Lorens Finnin vaaleankiiltävän pään, jossa
kammanjäljet vielä näkyivät, näin säkenöivät vesipisarat siintävää
Atlanttia vastaan, näin välkkyvät hampaat ja leuan kuopan ja kauniit
jäsenet ja valkeanhehkuvan hiekan — ja sitten näin tämän uhkaavan,
hämärän huoneen — kunnes Hertan kädet taas rypistivät ompeleen kokoon
hetken tullen. Se oli hirveätä. Sivelin hänen tukkaansa ja lohduttelin.

»Pian se on ohitse, hyvin pian. Ja rouva Vaara lupasi tulla. Hertta
parka.»

Mutta sitten se olikin ohi, ja Hertta nosti päänsä värisevin sieraimin
ja loistavin silmin.

»Kadehdi minua, Aino, tämä on ihanaa. Minä olen raukka ja minä pelkään,
mutta tämä on niin kummallisen ihanaa. Se lähestyy.»

Ja sitten hän puhui minulle siitä, kuinka kaikki maailmassa korvataan.
Hän kertoi Amerikastakin, kuinka hänet äkkiä oli vapahdettu synkimmästä
kadotuksesta. Hän puhui Lorens Finnistäkin ikäänkuin hyväillen häntä
kiireestä kantapäähän.

Hänellä, Hertalla, ei ollut aavistustakaan, ei tunnettakaan siitä, mikä
minun mieltäni kouristi. Hän vain kärsi ja iloitsi.

Mutta minä en kärsinyt enkä iloinnut, minä pakenin viimeiseen nurkkaan,
kun rouva oli tullut. Mutta sieltä minut ajettiin heti esille työhön,
etsimään lakanoita ja pyyhinliinoja ja auttamaan.

Sitten otin kirjan, tuon mahdottoman kirjan taas käteeni, ja torkuin
istuallani.

Tiedättehän te tuollaisen yön. Minä en voi sitä kuvata. Joskus menin
Hertan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, mutta kauan en — häpeä sanoa
— jaksanut siellä olla.

»Sairashuoneessa olisi ollut parempi», sanoi vihdoin rouva Vaarakin.

Sydämeni pysähtyi kauhusta. Merkitsikö se jotakin pahaa, kaikki
merkitsi pahaa tänä yönä. Enhän minä tietänyt mitään. Yö oli niin
kaamea ja rouva Vaaran haaleat silmät tunteettomat kuin kohtalo.

»Enhän minä tietänyt», sanoin, »en mitään, ennenkuin tänä iltana. Tämä
on niin hirveätä.»

»Tavallinen tapaus.» Mutta sitten hän ymmärsi, että minä tarkoitin
jotain muutakin. »Tiedättekö, pikku neiti, terve lapsi on aina
siunaus.» Ja kulkiessaan pois hän kuin vasten tahtoaan hymähti. »Jos
tyttö _saa_ lapsen, on se paljon pienempi vastoinkäyminen kuin jos
nainen _ei koskaan saa_ lasta. Minä olen nähnyt paljon maailmaa, pikku
neiti.»

Jaksoinko minä väittää vastaan.

Mutta mitä se auttoi Herttaa, joka puri hampaansa yhteen ja kätki
kasvonsa lakanan alle eikä päästänyt ääntäkään suustaan.

»Tämähän menee nopeasti», sanoi kuitenkin vieras rouva, ja minä
olisin lyönyt häntä. Viisi minuuttia ja taas ja viisi minuuttia ja
taas, ja välillä Hertta selittää, kuinka koko maailma on hyvä ja hän
kahdehdittava paksuin, rikkipurruin huulin, ja näyttelee ylpeänä
minulle pieniä, pehmoisia, karamellinkauniita vaatteita, joita hänen
neuvonsa mukaan löysin hänen laatikostaan.

Oh, tiedättehän te kaiken tuon. Minä tyhmä, kokematon vanhapiika vain
en tietänyt. Minusta se oli kuin inkvisitsionia, kuin joku olisi
pidellyt ruuvipihtejä ja puristanut piikkejä syvemmälle ja kysynyt:
»Tunnustatko nyt? Tunnustatko nyt? Etkö vieläkään tunnusta?»

Mutta Hertta ei tunnustanut. Tiesin, että ruuvimies saisi ruuvata
hengen hänestä, ennenkuin hän lannistuisi. En silloin aavistanut, että
piinasta henkeen saattaisi olla niin sietämättömän pitkä matka.

»Me hoidamme häntä yhdessä, tai sinä saat vain pitää sylissä ja heti
heittää pois minulle, kun hän kiljahtaa, ja hän nukkuu vaunuissaan
lasikuistilla aamulla auringossa ja tavoittelee kärpäsharsoa niinkuin
Kaarlon tipi viime vuonna. Aino, Aino —!» Taas hampaat yhteen,
inkvisiittori oli katsonut kelloaan.

Tartuin hänen työhönsä, käänsin sen kokoon tärisevin käsin. Rouva Vaara
oli käynyt soittamassa tohtorille. Onkohan jokin hullusti, vai ainako
häntä tarvitaan?

»Aino — Aino! Tule tänne!»

Yönhiljaisessa talossa kuului hänen kuiskauksensa kuin huuto.

Nyt olivat piikit iskeneet lävitse. Inkvisiittori ei enää katsellut
kelloa, hän antoi piikkien polttaa polttamistaan.

Hertta oli hurja tuskasta, epäinhimillinen voitonriemu oli vain muisto,
ja hehkuva epätoivo väänsi hänen kasvojaan.

»Kuule, tämä on mahdotonta, kuule, tätä ei kukaan ihminen kestä,
ei kukaan, minä kuolen — aih» hän nieli vaikerruksensa pieneksi
läähätykseksi, kunnes ilmaa riitti uuteen puuskaan ja hän saattoi taas
puhua.

»Minä en ole maksanut kylliksi, Aino, minä en ole. Nyt tiedän. Minä
kuolen. Sinä otat hänet. Niin oli tarkoitettukin, sillä sinä et tiedä,
sinä et tiedä... Rakasta häntä, Aino! Voi, tätä ei voi kestää, ei, ei,
mene pois. Minun täytyy kuolla. Pian, pian, pian vaan. Ei kukaan voi
kestää tällaista. Ei mitään armoa, ei mitään. Auttakaa — —»

Silloin minä pakenin taas.

* * *

Sellainen oli tuo yö, kunnes kaikki oli ohitse.

»Asiain näin ollen se lienee onneksi», sanoi tohtori kuivan
ystävällisesti vetäessään päällystakkia hartioilleen eteisessä. »Mutta
tänä yönä ei hänelle saa mitään ilmoittaa. Rouva Vaara antaa kyllä
jotakin, niin että hän voi nukkua.»

Korvissani suhisi ja silmiäni kihelmöi.

»Mistä, voiko tohtori sanoa, mistä se johtui?»

Olkapäidenkohautus. Tiukka katse seurasi sikarin ohutta savukierrettä.

»Vaikea sanoa näin äkkiä. Olen nähnyt ennenkin. Luonto on oikullinen,
eikä tiede vielä ole... Niin, saattaahan äiti joskus olla varomaton.»
Hän käänsi silmänsä minuun.

»Ei», sanoin, »ei tässä tapauksessa».

»Ei kai», sanoi hän. »Hyvää yötä.»

Rouva Vaara antoi minullekin jotakin, ja minä heräsin vasta kun
koulusta soitettiin.

En voinut mennä, en koko päivänä, tehkööt mitä haluavat, en jaksa.
Ei, olen sairas, influenssa, ja ehkä maisteri Hovinen voisi ottaa
iltapäivätunnit.

Minun täytyi mennä Hertan huoneeseen. Hän oli herännyt.

Oletteko nähnyt kirkastusta? Hertta lepäsi kädet rentoina sinisellä
peitteellä ja katseli minua välkkyvin silmin.

»Kiitos», sanoi hän, »kiitos, rakkahin kultaiseni», sanoi hän hellän
hellästi. »Olen niin iloinen», hitaammin, »niin iloinen».

Seisoin ovensuussa, odotin lisää.

»Ja hän on ollut niin hyvä.»

»Kuka?»

»Rouva Vaara. Kaikki ovat niin hirveän hyviä minulle.»

Hiljaisuus. Hertta siirtää katseensa ikkunaan.

»Minulla on poika. Rouva Vaara sanoi, että hän on vaalea.» Sitten hän
kohotti vähän päätään. »Kuuletko, eikö hän huutanut?» Hertta rutisti
lakanan nurkan nyrkkiinsä. Aavistusko? »En ole vielä kuullut hänen
huutavan.»

Hyvä Jumala, mitä minä sanon?

»Hän nukkuu.»

»Minä en ole vielä nähnyt häntä ollenkaan. Tuo hänet tänne.»

»Hän nukkuu.»

»Mene heti hakemaan hänet tänne, kuuletko. Missä hän on?» Hän istui
vuoteessa leimuavin kasvoin. Hän tiesi, varmasti hän tiesi. »Tuo hänet
tänne, Aino. Muuten menen itse.»

Silloin minä menin, menin suoraan eteiseen. Otin päällystakkini ja
hattuni ja hiivin ulos.

»Minä en voi sanoa sitä, rouva Vaara. Sanokaa te.»

Räystäät tippuivat, aurinko häikäisi, hiekka narisi jalkojen alla.
Ihmiset olivat kaikki niin iloisen näköisiä. Mitähän he mahtoivat
ajatella? Tiesivätköhän kaikki muutkin, että elämä oli julma?

Hertta makasi silmät suljettuina, liikkumattomana. Hänen ihonsa oli
valkoisenkeltainen kuin norsunluu. Istahdin tuolille hänen vuoteensa
viereen. Odotin, mutta hän ei puhunut. Kulmakarvojen välissä oli kaksi
syvää vakoa.

»Kaikki on parhaaksi», sanelin kävellessäni opettelemaani läksyä, jota
en itse ymmärtänyt.

Hänen kasvonsa jännittyivät vihamielisesti, mutta silmät olivat yhä
suljetut.

Nousin helpotuksesta huokaisten. Hän ilmeisesti ei halunnut puhua. Mitä
minä siis voisin tehdä?

Siinä hän virui, jumalten suosikki, heidän keinustaan pudonneena
kivimäessä. Minun täytyi polvistua hänen viereensä. Painoin kasvoni
hänen kaulalleen.

»Voi Hertta, Hertta parka, Hertta parka», itkin minä.

Ja silloin rupesivat kyynelet vierimään hänenkin suljettujen luomiensa
lomitse. Ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä, pisarat vain valuivat
valumistaan, valuivat, sulivat yhteen, levisivät ja kastoivat pieluksen
pitsit ja kaulan ja kauniin, ohuen yöpuvun.

Hän veti käteni silmilleen, silitti ja suuteli sitä tietämättä mitä
teki, ja kyynelet olivat ehtymättömät. Sitten hän käänsi kasvonsa
ylöspäin.

»Aino, ei ole armoa, vain oikeus.»

Mutta silloin minä nousin kapinaan:

»Se on väärin, väärin, sinä kärsit jo silloin kylliksi. Tämä on väärin.»

Hertan ilme ei ollut kärsimystä, se oli toivottomuutta. Hän oli
väsynyt, kuollut. Hän ei kaivannut puolustajaa, hän kaipasi
haudankaivajaa, joka nyt heittäisi hänen ylleen hiekkakasan, jonka hän
itse oli hautansa partaalle valmiiksi nostanut.

»Henki hengestä», hän sanoi raukeasti. Hän nyökkäsi minulle. »Luulin
yöllä, että minun henkeni olisi kelvannut lunnaiksi, mutta se olisi
tietysti ollut liian helppoa.»

»Älä puhu nyt, se rasittaa.» Mutta Hertta oli säälimätön.

»Siitä pienestä hengestä, tai ei se ollut henkikään, aavistus vain,
jonka uhrasin siinä pimeässä mökissä Rantavuorella, silloin, silloin —
—»

Ja äkkiä hän kuin kouristui kokoon, avasi silmänsä selkoselälleen,
tarttui minuun kuin pihdeillä ja ravisti.

»Mutta minä en ymmärtänyt, minä olin lapsi, minä en tietänyt, Aino,
minä en tietänyt, olisin antanut elämäni, tuhat elämää myöhemmin —
omasta pienestä lapsestani.»

Ja silloin hän laukesi. Hänen valituksensa, joka yöllä ei ollut päässyt
huulia ulommaksi, viilsi minua, söi minua kuin happo, repi käsitykseni,
vaistoni, oman minäni siekaleiksi.

Ken _itse_ on enimmin syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.
Minä en voinut muuta kuin itkeä. Kun jumalten suosikit rakastavat
onnettomasti, syntyy tragedioja, me muut olemme enintään kevytmielisiä.

»Hertta, rakas, rakas, Hertta.» Mutta sitten kuohahti jokin minussa.
»Armas, Armas Orrenmaa ja Lorens Finn — millä, milloin he saavat maksaa
osansa?»

»Mitä he tähän kuuluvat?»

»He» — tapailin ajatusta, hänen ajatustaan, omaani.

»Eiväthän he tiedä, eivät he tiedä mitään. Mitä he tähän kuuluvat?»
Hertta puolusti kuin leijona suruaan, ja minä silitin kättä ja kuivasin
poskia ja tunsin, että pahin oli ohitse, se, mitä olin pelännyt, oli
ohitse.

Jätin hänet itkemään, itkemään samanlaista itkua kuin silloin siellä
lepokotihuoneessa — raakaa, barbaarista, primitiivistä itkua. Se
ei tuottanut helpotusta eikä anteeksiantoa, se väänteli ruumista,
hautautui peitteen alle, uupui omaan toivottomuuteensa, alkoi taas ja
nukkui vihdoin jääden kummittelemaan huoneeseen vielä pitkäksi aikaa.

Pahin oli ohitse, mutta se, mikä seuraa pahinta, on sekin raskasta,
sillä se on yksitoikkoista ja ikävää ja kunnotonta.

Yht'äkkiä me jo olimme entisellämme. Hertan umpisuolta ei tarvinnut
leikata, hänet hoidettiin kotona, ja pian pääsi jo sairaanhoitajatarkin
pois. Hertta rupesi liikkumaan huoneissa hiljaisena ja kalpeana.

Ja sitten oli kaikki kuin unta. Me emme siitä koskaan puhuneet. Hertta
istui vain entistä enemmän ajatuksissaan, jäi tuijottamaan silmäneulaan
unohtaen, että oli nostanut sen ilmaan pujottaakseen uuden langan
silmään, ja huoahti joskus itsekseen syödessämme.

Kerran seurasin häntä kävelylle, ja me jouduimme kauas Helsingin
suloiselle hautausmaalle, katselimme uusia, kauniita kiviä ja
pysähdyimme hetkiseksi seisomaan pienen kummun ääreen, jonka ainoana
tunnusmerkkinä oli pieni, sininen hyasintti. Seisoimme siinä hetkisen
ihmisten kulkiessa hiljaa ohitse. Minä katselin, kuinka vaaleanpunainen
taivas kuvastui hopeaviirujen valaisemaan, lehdettömien puiden takana
siintävään lahteen, ja Hertta kumartui siirtämään muutamia pudonneita
kuusenoksia paikoilleen.

Sitten me lähdimme. Hertta niisti nenäänsä kerran, siinä kaikki, ja
palatessamme katselimme tien toisellakin puolella sijaitsevia hautoja.
Viehkeä, ihana kävelypaikka, tuo Helsingin hautausmaa.

Mutta muuten se oli unta. Se oli tuskin untakaan, sen jälkeen kuin
Hertta muutti maalle taiteellisine ikkunaverhoineen, pianoineen ja
kanahäkkeineen.




2.


Sellaista oli se siis. Hertta meni ja vei paljon mukanaan, sen
arvannette. Minä puolestani pakostakin liu'uin taas uuteen piiriin
hieman kaivaten, hieman keventyen ja vähitellen viihtyen.

Minä olin onnellinen. Minä elin täyteläistä elämää, jonka näin
tasaisena tienä jatkuvan silmänkantamattomiin edessäni ilman mutkia ja
kuoppia.

Ja sittenkin oli jokainen päivä minulle uusi, ja paljo kaunista oli
minua odottamassa.

Minun oli ilo herätä aamuisin työhön, tapaamaan ystäviäni, urheilemaan,
syömään mieliruokiani, huvittelemaan. Minun oli ilo nukahtaa iltaisin
omassa viihtyisässä huoneessani tyytyväisenä päivääni.

Olin oikea ihminen oikealla paikalla, ja minulla oli onni itse tuntea
se.

Tietysti joskus — elämähän ei ole yksitoikkoinen eikä mikään tie
varjoton, onneksi — kaivoi kaipuu kyntensä rintaani ja puristi kipeästi
— esimerkiksi veljeni palleroisen kiivetessä syliini taikka Holgerin
hyväillessä Elinaansa minun syrjästä katsellessani. Mutta toiselta
puolelta tiesin, että ainakin yhtä useasti kaipuu kalvoi kyntensä
Elinan ja kälynikin rintoihin, kun he näkivät, kuinka minun sallittiin
ihmisenä istua rauhassa kodissani, kuinka määrätä aikani ja rahani, ja
kuinka lähteä kevään tullen lentämään etelään.

Ja vaikka joskus kaduinkin, kaduin katkerasti ja hyvin salaisesti,
niitä — ymmärrättehän — niitä suudelmia, joita _en_ ollut antanut,
niin paljon, paljon useammin kaduin niitä, joita _olin_ antanut, koska
retki olisi ollut vielä helpompi ja iloisempi, ellen alkumatkalla
olisi pysähtynyt kerran ahnehtimaan muurin takana tuoksuvaa paratiisin
puutarhaa.

Kasvoihan tiellä muitakin puita, oikein ihania, kunnon puita, ei niissä
ollut mitään vikaa, ja ne sekä kukkivat että kantoivat hedelmiä, kuten
kai tekin tiedätte.

Elämä oli täynnä korvausta, ja minun oli sallittu tuntea sekin.

Minä olin onnellinen, sillä minun oli sallittu pysyä omassa
valtakunnassani, minun oli sallittu valita ystäviä ja tulla itse
valituksi.

Minä olin onnellinen, sillä minun oli sallittu vanhentua ilman kapinaa,
niinkuin vain miehistä riippumattomat naiset kykenevät vanhenemaan.

On erehdys otaksua, että nuoruus on jotakin kadehdittavaa. Ne, jotka
sitä vielä omakseen kerskuvat, luulevat, että kaikki nuo, jotka ovat
sen jo menettäneet, kadehtivat heitä, mutta he erehtyvät. Minä ainakin
katselen nyt nuoruuttani kuin jotakin ankaraa tautikautta, jonka olen
vahvan rakenteeni avulla voittanut.

Eikä minun ollut ikävä, kaikkea vielä, tyhmähän olisin ollut, yhtä
tyhmä kuin silloin, kauan aikaa sitten.

Koko maailmahan oli täynnä seikkailua, mitä niitä kirjoista taikka
merten takaa hakea. Ei vain Hertta, Hertta, joka oli niin tavallinen,
hiljainen tyttö, vaan kaikki muutkin.

Tuo ei ollut mikään keski-ikäinen lyseonlehtori, jonka ainoa huvi oli
postimerkkienkeruu — hän oli kerran yrittänyt itsemurhaa, herra ties
mistä syystä, ihmiset eivät ainakaan tietäneet. Eikä tuo yläkerran
Valma ollut mikään kiltti perhetyttö, joka kirkkaasti hymyillen mitään
tuntematta ja ajattelematta odotti sitä suurta rakkautta — minä olin
tavannut hänet muutamana kevätyönä portaiden ensimmäisellä lepotasolla
vatsallaan huutamassa itkuaan ylioppilaslakkinsa märkään silkkipohjaan.
Eivätkä nuo olleet kaksi katkeraa ikäneitoa, jotka asunto-osakkeineen
ja päivällisporttööreineen koettivat tyytyä kohtaloonsa — hehän elivät
hurmioitunutta rakkauselämää keskenään halveksien poroporvarillista
pikkukaupunkia. Ja niin edespäin.

Minun oli sallittu välttää ikävyyttä, ja minun oli sallittu itse olla
ikävä.

Mietin joskus, itseköhän tämän tien olen valinnut, vai onko joku muu
tai ovatko olosuhteet minulle sen tien osoittaneet? Einohan sanoi,
etten minä itse valitse elämän teatterissa paikkaani, vaan että
vahtimestarit sen aina minulle osoittavat. Ehkä hän silloin luuli itse
olleensa tuo vahtimestari, ehkä minä itsekin sitä luulin. Mutta te
kai jo tiedätte, kuten minä nyt tiedän, että se vahtimestari seisoi
paikkakartta kädessään jo kehtoni ääressä.

* * *

Entä Hertta? Kerronko vielä hänestä? Hämmästytänkö teitä?

Olisihan tämä varsin huono romaani, ellei kumpikaan sankarittarista
pääsisi naimisiin. Vaikea on sitä enää perikadosta pelastaa, mutta
himpun verran voinen sentään vielä asiaa auttaa, jos mainitsen, kuinka
Hertan kävi, sen jälkeen kuin hän minun luotani kaikkosi.

Hän todellakin kaikkosi, rupesi hoitamaan taloaan, rakensi ison
kanalan, hankki maatiaisrotuisia lehmiä ja laiminlöi kirjevaihtonsa.

Ja ajatelkaa — sitten hän meni naimisiin!

Hän väitti itse olevansa onnellinen.

Kun kuulin huhun, kirjoitin heti ja onnittelin, hieman varovaisesti
kuitenkin, sillä kyseessäoleva mies oli hänen pehtorinsa, enkä minä
voinut oikein tottua siihen ajatukseen.

Hänen romaaninsa loppui siis asiaankuuluvasti häihin, loppui iäksi
minun puoleltani — ainakin luulin loppuneen, kun en saanut vastausta
kirjeeseeni.

Mutta enhän voi olla kertomatta, että sitten kerran jalkamatkalla
jouduin hänen pitäjäänsä, Rantavuorelle, ja pistäydyin talossa.

Täysi idylli, nuorisoseurakuvaelma. Pelargoneja leveä ikkuna täynnä,
kirjava, raidallinen tilkkumattorivi lattialla, komea, pikkuruutuinen
nainen leikkaa höyryävää sokerikakkua kiiltävän kuparipannun ääressä,
ja suojeluskuntamies keikuttaa toisella polvellaan mustasilmäistä
pumpulimekkopalleroa ja koettaa pidellä toisella kädellään sanomalehteä
pienokaisen käden ulottuman ulkopuolella.

Minä huusin ja Hertta nauroi, ja lapsi ja mies olivat totiset, ja kahvi
oli kuumaa. Kylällä oli ollut juhlat, ja ihmiset olivat juhlamielellä
ja juhlatamineissa.

Tiesin, että Hertta katseli säälien vanhaapiikaa, ja tiesin, että
Hertta tiesi vanhanpiian säälien katselevan häntä, maalaisemäntää, kun
erosimme tunnin kuluttua.

Hertta ei ollut enää kuutamohiihtäjä, Undine eikä siipirikko jumalten
suosikki. Hän oli ruskea, lihavahko ja varsin onnellinen nainen.

»Katso, hän, Pentti, on all right, aivan liian hyvä minulle, ja näithän
sinä Kaisun, näithän?»

Olikohan vahtimestari sittenkin saanut hänet käsiinsä ja sittenkin
johtanut hänet oikealle paikalle!

       *       *       *       *       *

Narrimaistahan tämä elämä on. Kannattaako siinä rimpuilla, sanokaa,
kannattaako?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.