Kittyn päiväkirja

By Elizabeth Rundle Charles

The Project Gutenberg EBook of Kittyn päiväkirja, by Elizabeth Charles

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kittyn päiväkirja
       Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime
       vuosisadan keski-ajoilla

Author: Elizabeth Charles

Translator: Edv. Tarkki

Release Date: January 7, 2008 [EBook #24209]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KITTYN PÄIVÄKIRJA ***




Produced by Tapio Riikonen






KITTYN PÄIVÄKIRJA

Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan
keski-ajoilla


Kirj.

ELIZABETH CHARLES

"Helenan perheen" tekiä.


Suomentanut Edv. Tarkki


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1879.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.




I.

Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.


Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin
kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään
saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani
saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse
päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim.
veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka
kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä
koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi
ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan
pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys
semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta
ja rauhaa.

Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha
keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä
valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin
virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä
sekä äitini oma päiväkirja.

Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi
raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä
ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen
lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli
päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin
siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska
se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet
merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä,
joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet,
laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan
minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia
merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin
säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme
osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin
kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja
ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun
juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia
merkkejä.

Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja
sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun
edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan
on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme
astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella,
lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi,
kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi
kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa
vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista
pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana
kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa
havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko,
meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja
niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi
luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole
niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja
josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta
usein on tuntunut.

Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä.
Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni
on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi
palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella
tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä,
niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi
köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa,
meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa
huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta
aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta
minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo
sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia
ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä
syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin
sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin
ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä
silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä
kielellänsä nuoleskellen hamettani.

Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka
enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin
maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla
ratsasti äitinsä aasilla -- mrs Treffry parka on leski. Seipäällä
poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä
kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät.
Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen
julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman
suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä
olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä
pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä,
ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse
niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka
suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia
sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen
leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä
tavalla aasi parkaa armahtamaan.

Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin
kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma
siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi
lahjomisen keinoksi.

Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään
varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet,
jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene,
joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot,
jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen
hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin,
rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku
ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja
hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman
surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein
syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse
mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden
lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa,
pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä
elämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka
vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi
korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät
kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä
suruun.

Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa
äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja
leipää leski Treffrylle.

Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn
haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen
maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini
tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin
kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin
ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja
kädessänsä.

Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan,
meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin
asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla
uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta,
aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin
semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla
kuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja
minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten
oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi
kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni
komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin
polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin
äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin
vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa
kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja _sinun_ kirjasi sovitte
toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja _minun_ kirjani olemme
toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin
hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut
mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan
katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

"Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja
suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän
kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin
kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? _Minun_ kirjani on
minulle _nyt_ kalliimpi kuin _silloin_, koska se vielä oli yhtä uusi ja
yhtä kiiltävä kuin sinun."

Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi,
muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole
synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän
lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin
lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet,
eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta
ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti
lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla
verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea.
Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia
katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat
kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla
selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen
kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."

"Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään
yhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä
sinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me
heräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata
sitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin
kauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!"


Tuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.

Aikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun
itsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt
mistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt
pesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen
kiiruusti panna maata.

Ja sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista
on, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän
kaikki tapaukset -- mitä tunnista tuntiin tapahtuu -- sillä niin koko
päivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.

Mutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella,
kuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon
toimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin
samanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen,
kuin huomaa niitten alkaneenkaan.

Kuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin
perästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä
useasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut
vanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on
kesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan
tuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme,
eikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin
rikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia,
anteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä? Havainto,
jonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut
minua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.

Päiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on
kirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin "Kultaisesta lehdosta:"

"_Agenda eli vaarin-otettavia_." "Päiväjärjestys eli ohjeita, joka
päivän jumaliseen viettämiseen."

1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin
kilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli
rukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan
eteen.

2. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta
hyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista.
Muista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan
siunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi,
valppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.

3. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole
mitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen
sielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja
valitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja
rukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista,
lähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän
tekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen
korkeamman kunniankruunun voittamiseksi.

4. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin
jumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:

a) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.

b) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla
kunnioittamisella.

5. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi
pyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.

6. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa
pyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä
siliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen
huokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen
hyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi
ja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko
kanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.

7. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan
noudata aina seuraavia sääntöjä:

a) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla
vaatteilla.

d) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.

c) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä
käytät parhaita verhojasi.

8. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata
sopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile
Jumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi,
pyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä
uskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo
ja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi
kultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden
ohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.

9. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat
säädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue "Isä meidän" rukous; nouse
sitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia
asioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen
vaatetuksesi.

10. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita
jokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa
seitsemään eri toimeen:

a) Kunnioitukseen.

b) Kiitokseen.

c) Uhriin.

d) Tunnustukseen.

e) Avuksi-huutoon.

f) Esirukoukseen.

g) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien
kirjojen lukemiseen.

11. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla
tavalla:

a) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta
Testamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja
pyhään elämään.

b) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea
semmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä
toimistasi.

c) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä
koskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa
kuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen,
jotka olet lukenut.

d) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta
tulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden
todistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen
johonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa
muutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä
ylistämään.

e) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken
aamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu;
tämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän
yksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät
jotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi,
noudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.

12. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi
rukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on
toimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka
kiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä
vastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen,
turhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee,
ajattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt. Jollei löydy syytä
odottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan
huomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa
itseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella
sekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee
noudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.

       *       *       *       *       *

22. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta
harjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.

23. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin
aikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että
vähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri
kuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut
rukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.

24. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään
erinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä
helpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et
muutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa,
ollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo
silloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella
ahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna
Jumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää. Jos sinä päivänä
olet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta
jäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut,
nöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta
anteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta
siunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun
omaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.

25. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit,
ajattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje
silmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen
Luojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy
tehdä kuolinhetkelläsi.

26. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä
ikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy
kuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja
kaikille ihmisille armollinen.

Minulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani,
niitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla
kädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää
lisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.

Mitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi;
sillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että
juuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa,
korkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen
poistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän
akkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa
minun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.

Eikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei
ketään! Kaikki rakastettuni elävät -- isä, äiti, veli Jack ja Hugh
Spencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan
kylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?


Perjantaina, toukokuun 3 p.

Niin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen
minua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain
latvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten
varpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta.
Nämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä
kirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli
rastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi
jatkoksi liittyvä.

Niin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani,
minua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja
syrenien suloinen tuoksu.

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki
nuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle;
silmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin
ääneeni: "Isä meidän." sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:

"Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi
kaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan
ette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä -- ei puoltakaan siitä, mitä
me ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me
tunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte
häntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle
mitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on
maksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun
rikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun
köyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden."

Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä
saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin
jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme
sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä
sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä
ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi
ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana
aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen
omia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni,
muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt
puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei
mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

"Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli
juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä
harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä
-- lintuja lukematta.

Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten
voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin
yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota
itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten
johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin
fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä
sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin
sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan
Jumalalle tuttu.

Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole
hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio
semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee
minua vastaan.

Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon
aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin,
minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan
isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää,
mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee
kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin,
mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko
raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math.
1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on
niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo
pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä,
joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun
kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen
siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa
voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin
tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt
valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä,
kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja
siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä
maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi,
jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle,
käynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut,
(joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja
hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn),
hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista
suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut
kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni,
ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista
rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti
vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin
hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon
paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta,
joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin
voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata.
Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni
epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja
sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko
kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata
laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin
suurta melua pikku-asioista.

Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se,
josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu:
"Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.
Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti
ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului
päivä -- jotenkin raskaasti.

Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana
minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita
löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että
olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen
välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen
itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta,
kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa
kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan.
Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja
niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin
kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa:
"Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut
itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista
äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen
katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen.
Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme.
Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja
lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena.
Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan.
Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini -- eikä ainoastaan
vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin
niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli
minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se
oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän
sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan,
että se oli ylpeyttäni.

Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta
minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian
tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni
kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut
oikeuksiani.

_Minun_ arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja
turhan-aikaiselta se kuuluu!

Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos
olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien
hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia
enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja
kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja
uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen.
Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja
anteeksi-anomuksen aiheita.


Lauvantaina, toukokuun 4 p.

Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas
maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin
ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään
ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia
vaivaisia kuin te."

Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle
suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

"Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi
pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi
siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani
edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin
tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen
tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän
kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun
tarvitsee saada olla paikallansa."

Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään
nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa
puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa.
Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä
vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria
nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten
juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä
noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa
rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.


Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen
arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo
ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin
raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa
kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas
kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen,
mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien
ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin
puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten
vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä
päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista
ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta,
tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla
hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme
taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston
ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman
puuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria
pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat
olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla
smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei
myöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen
niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee
sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni
samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta,
ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti.
Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi
sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja
kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset
suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti
ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin
olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista
ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.


Maanantaina kesäkuun 10 p.

Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin
hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin
isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja
miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa
Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä
suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi,
jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei
miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä
paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin,
emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää,
kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me
kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku
kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan,
kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja
ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja
äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää
omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä
kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme
estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti
meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko _hän_ koskaan kieltänyt
jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se
anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää
toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa
takaisin?

Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään,
vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että
kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää
varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua,
astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin
että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan
välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka
voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä
ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän
ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in
tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi
jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla
tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti
suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea
herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä
on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten
mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa
taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä
koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli
paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa
johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei
onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin
hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti
seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi
ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi
leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa,
hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni
torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat,
ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka
Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri,
missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä
parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä
katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja
ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä
nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen
vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli
meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät
täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli
täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa
tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli
meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti,
valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti
pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina
aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin
ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä
hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä
taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta
ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä
vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja
pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin
Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer,
kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme
vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että
hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja
naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän
otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä
oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra
Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut
vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita
merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin
ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi
vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka
vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin
mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa
Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en
juuri koskaan paheksinut sitä.

Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole
mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan
seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut
kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka
oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva
suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä -- juuri semmoisilla,
mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin
siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit
kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja
sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se
on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille
tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten
-- yksin Bettynkin kanssa.

Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen
tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta
kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys -- niinkuin minä todella
luulen hänen olevankin.

Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein
lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi
paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa
toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun
palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme
vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella,
juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin:
"Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh
kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta
paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä."
"Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että
Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama
viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin
mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta
Kristuksesta."

"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa
siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä
noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin
hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle
kreikkaa."

"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä
sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei
pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen
ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän
tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin
loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen
saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne
opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates,
Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en
osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun
ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On
sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy
ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät
Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos
Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat
keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät
vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että
saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei
koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui,
perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin
sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta
valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut,
kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli,
ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa,
oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä,
miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä
tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä
merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja
kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän
sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa
kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa,
olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna
taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta
-- ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan
aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta
taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä,
jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa
elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme
tietämättöminä kuin pakanat."

"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki
vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he
kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole
koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa
vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."

"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla
kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka
elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi,"
jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi
alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja
kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän
toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi,
heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta
aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."

Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia
asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:

"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten
joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi
uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän
rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin
käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle
murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."

"Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe
sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee
kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat,
niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen
kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan _Hänet_, joka itse tuntee
ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin
äitisi."

Kun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:

"Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti!
Hänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot."

"Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti," minä kysyin.

"Mitä puhuittekaan, lapsi," Betty huusi, "luuletteko, että minä olisin
niin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta
miestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis
saarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan
niin."


Tuorstaina, heinäkuun 11 p.

Kun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään
kovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut
erään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.

Hän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten
kaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen
merisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan,
missä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe,
jonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet
yksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin,
syöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta
vastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: "Pappi ulos! Missä
hän on?" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan,
huusi: "Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?" "Rukoilla," oli
papin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että
seinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen
alas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten
mielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät
seinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän
keskellensä ja sanoi: "Tässä minä olen! Kenellä teistä on minulle
jotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?" ja kääntyen milloin
sinne milloin tänne, hän lisäsi: "Teitäkö vastaan -- vai teitäkö?
Sanokaat se minulle!" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä,
siksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän
seisahtui ja sanoi: "Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun
puhuvan teille?" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului,
jotka huusivat: "Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen
puhua! Kukaan ei estäkö häntä!" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi
ympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten
veivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän
venheellä lähti kaupungista.

"Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän," sanoi isäni. "Minä tahtoisin
ennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä.
Mutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?"

"Sentähden, master," vastasi Betty, "että hän tahtoo saarnata aukealla
kadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä
kuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli
edellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön."

"Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä", säisti
isäni, "ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin
papille."

"Minä olen kuullut puhuttavan," sanoi Jack, "että tämän papin luullaan
olevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä
kuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin
sattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin."

"Ei ainoastaan naiset, master Jack," keskeytti Betty. "Lankoni, joka
oli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan
kohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin
lammas."

"Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan," kysyi äitini hämillään. --
"Kuinka se tapahtui?"

"Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja
ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia
sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan
noita kurjia eri-uskolaisia. -- Jos hän tulee tänne meidän
paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma."

"Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy
susia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset
tulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan.
Semmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole
jesuittain vehkeitä."

Mutta Betty piti puoltansa. "Minä en ole paljon oppinut, missi," sanoi
hän; "mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni."

"Ja minä," sanoi isäni, "tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi
hillitä rahvasjoukon."

"Ja minä," sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, "minä tahtoisin kuulla
saarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita."

Minä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei
kirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän
muutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita
asioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan,
että äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten
henkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon
papeiksi. Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi,
puhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea
järjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in
uskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista
paikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon
sanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin,
shakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin. Hän luetteli
haira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että
hän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena
sielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme
kirkon uljaina sotureina.

Betty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla
tavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin
kirkkoherramme tarkoittaneen.

Iltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan
yksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja
P. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko
apostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea
pappi Falmouthissa.

Ja uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta
kapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in
"Martyyrien kirjasta."

Hugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on
oikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.




II.


Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja
minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo
suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa
aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka
parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa
Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt
mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta
mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi
tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat
lasta semmoista kuin minä.

Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on
valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa
minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se
varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät
ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme
mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä
ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä
kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee
päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin
Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri
semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille
tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi.
Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja
taivaan valtakunta.

Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti
minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja
äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista
ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan
sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu -- ja
jota minun tulee vaeltaa.


Sunnuntai-iltana.

Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on
pistää päiväkirjani -- olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten
kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on
niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä,
kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa
tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin
jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä
kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson
häneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta
minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian
minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla
kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä,
missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata
inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen
hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä
pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta!
Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme
ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku
hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista,
joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen
yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä
lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme _täytyy_ eritä.

Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta
elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa
meitä kuolemaa kohden!

Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat
aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät
kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja;
mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus,
jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita
viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan
muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän
oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski
hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin
hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun
kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut
maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli
minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei
hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina
minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen
heitetyksi lapseksi?

Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä
meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta
kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen
heitetyksi lapseksi.

Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme
opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan
rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin
tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan
hänen rakkauteensa suljetuiksi.


Hackneyssa, toukokuun 22 p.

Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin
itseni niinkuin henki toisessa mailmassa -- minä tarkoitan jonkunlaista
pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt
rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin
koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen
yhtä monta päivää kotia lähempänä.

Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen
kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana.
Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi
miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti
palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei
kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi
itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat
tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi
sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja
mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa
ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka
on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten
kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja
minua!"

Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin
puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli
sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät
muitten katsottaviksi.

Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan.
Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni
rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä
pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti
ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse
tulevalla kuulla lähtee pois.

Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun
täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse
tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala
nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin
hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä
olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni.
Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli
niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää
alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin
isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin
nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa
vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli
"aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä
tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän,
tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu
ruhtinas.

Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka
isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin.
Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa
tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on
vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän
neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja
soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on
niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä
lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit,
joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan
taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa
kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei
ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman
sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet
toinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä
on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut
punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin
tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.

Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa
vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen.
Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat
silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani
niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat
haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun
kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan
puistutuksiin tulemallaan.

Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi
vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon
lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän
matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp
sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava
vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee,
että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten
maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta
vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka
säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat
yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman
hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin
tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että
naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin
karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan
ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen
kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva,
heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä
sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä
selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti
olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan
suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja
Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan!
Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä
kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat,
paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen
kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään
sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että
Hugh olisi ollut siellä!

Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä
näytin niin yksivakaiselta.

Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne,
jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina
kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

"Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin
heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua
jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää,
siihen voivat luottaa."

"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja
jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista,
joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella
tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien
kirjasta."

Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi
metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen
metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa
saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä
hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä
Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän
ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä
hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin.
Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla
muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä,
alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä
ihmisistä.

"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä
ja pulska kuin hovisaarnaaja".

"Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä
kurjempi kuin luulinkaan."

"Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän
ainakin on."

"Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari
siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen
esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten
määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt
olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli
tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani
laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä
Lontoossa uusia muoteja oppimassa.

Kun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en
hämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut
olivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja
tunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja
muhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko
elin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä
ihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista,
ainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka
vähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.

Suurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset.
Yhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan,
yhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta.
Hauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai
niinkuin meri -- minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran
juoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren
aaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati
yhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin
työnnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä
uudestaan eteenpäin -- eteenpäin.

Minä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista
näyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin
tuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi,
takaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin
olentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen
varma.

Mikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja
ikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on _matkalla_ päämäärää kohden,
ja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja
heloittavaa valoa.

Sillä _siellä_ on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen
Poikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän
veljemme, ja -- "Jumala on rakkaus."

Niin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi,
siellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on,
siellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi,
kuin se hänelle itselle on.

Ja sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet
meidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä
enemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan
hyvyydenkin, tiedät myöskin, että _kaikki on hyvin_ ja siihen sinä
tyydyt.

Minäkin tahdon tyytyä siihen.

Yhtä minä kuitenkin suuresti soisin -- minä soisin että saarnaaja, jonka
kuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille,
tälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että
heillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille
auttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.


Hackney, lähellä Lontoota.

Seutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä
en olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja
kaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa "Patientia paraksi"
tarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään
naimisiin "porvarin" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin
sanovan isääni "veli paraksensa," koska hän pitää Cornwallia
jonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme
ainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän
nimeä.

Niin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla
ja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi
oikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!

Jumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin
raamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat
tyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille,
jotka uskossa tahtovat niitä omistaa.

Minua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat
koko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän,
tähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.

Kohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani
hämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä
puhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään,
että minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen
niin vähän mailmaa nähnyt.

Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää
selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota
inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia",
sopisi odottaa.

Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan
keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.

Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä
puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia
sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia
luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua
jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna
minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään,
kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka
yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas
huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää?
Onhan vielä varsin aamupuhde."

"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat
juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin
kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."

Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä,
joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei
minut takaisin asunhuoneesen.

Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä
puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi,
"ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä
liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii
ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein
väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."

Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa
puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä,
heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli
kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka
hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.

Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella
hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä
puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin
kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä
ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa
semmoista kuin setä Hendersonin.

Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä
kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta
kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen
ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu
silmääni.

Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä
raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten
lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan
tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia
ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan
kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.

Kenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua
uurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.

Jos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme
siitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista
kappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!

Ja jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän -- ja niitä on
kyllä tuhansia -- se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi
kuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!

Minun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen
saattaa minut tuota oppimaan.

Meri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala
pitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta,
kärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja
vuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole
sitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan
Bristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien
vuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa,
Vapahtajatansa.

Setä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen;
mutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin
meilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.

Varsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa.
Barter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja
vasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka
minusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita
melkoisen pitkissä pykäleissä.

Joku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina
lukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä,
niin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu
ikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun
ainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä
kaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä
hyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin
mr Barterin kaunis kirja: "Pyhien lepo" ja mr Howen kirjanen:
"Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden".

Muun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri
Doddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin
kauniita.

Tuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä
varmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista
ajatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on
löytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.

Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän.
Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina
luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan
pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler
on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä
että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen
minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin
puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.

"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti
Henderson yhteen suuhun.

Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta
minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu
alun siasta. Herran päivä on nyt viikon _ensimmäinen_ päivä eikä
_viimeinen_ niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää,
että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää.
Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita
jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin
päiväksi.

Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä
oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on
melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä
sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun
päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut
pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se
tietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta
niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu
Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet
kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet
lakeja ja tehneet ihmetöitä.

Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon
enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun
vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat
ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on
viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle;
herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan
koettavan päästä ulos kirkosta.

Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei
mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.

Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta
pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme
joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden.
[Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa.
Suoment. muist.]

Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki
kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla
lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin
kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.

Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun
tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa
vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla
saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.

Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan.
Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät
silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.

Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa
käydä.

Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä
ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli
kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi
seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin
saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta
lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen
toisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni
valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet,
suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille,
ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa
ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:

"Se on John Wesley."

Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin
Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.

Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa,
jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa
heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon
houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin
sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr
Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen
totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla
saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui,
oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.

Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus,
joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus,
joita hän julisti.

Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään
lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet
itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut
pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa,
ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei
joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.

Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati
meitä jatkamaan matkaamme.

"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on
arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin
kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."

Ja täti sanoi:

"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille
kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme
armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."

Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä
käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta,
Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä
"hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."

Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita
oli häntä kuulemassa!

Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin
kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo
löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista
sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.

Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat,
että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin
voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet
armo-välikappaleita." -- -- --

Minä olen tavannut ystävän.

Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen,
soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka
yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat
häntä "täti Jeanieksi".

Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä
surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin
sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän
Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi -- luultavasti
melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.

Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen
johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä
on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä
hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi
katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja
hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä
Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.

"Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi
yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi
taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas
meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että _siellä_ tuskin enää
oikein toinen toistamme ymmärrämme."

"Lapsi parkani," sanoi hän surkutellen, "mikä käsitys sinulla on
autuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä
erottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi
puhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan
päällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella
ja kyynelillä kastaa jalkojansa?"

Täti Jeanie sanoo minua aina joko "lapseksi" taikka "tytöksi". Hänen
skottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se
miellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja
niin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua
niinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.

Hänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä
ihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein
mielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa
Flintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus,
yhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn,
viehättää minua suuresti. Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja
neljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden
kahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka
vankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo
Salomonin sananlaskuissa, joka "nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä
ruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja
ojentaa kätensä tarvitseville" -- tämä kaikki näyttää minusta niin
suloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu
kertomus.

Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä:
"Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut
päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta".

Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne
äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista
päätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:

"Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset
tulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen
valistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata,
he eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina
aikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin
arkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen
apostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut
parempaa tehdä?"

Kun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa
väsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän
auttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja
sanoo: "Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies,
joka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta,
että hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle."
Toisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: "Sinä olet eksynyt
lapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja
kuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan
aikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen", hän lisää, "tuntee
epäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä
hellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa."

Täti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin,
aivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia
kammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo
merkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista,
koska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme,
että elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen "veisaavista,
kapinoitsevista konvenanteista" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon
presbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.

Minusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman
voiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut
kantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin
mahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät
elämää, missä sitä on olemassa.

Mutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan
nyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin
tuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä,
että se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se
kuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!

Orpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry
Beauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän
saamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä
häneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret,
kysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät
niin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella
minun silmiini.

Kun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa
kävelemässä, hän sanoi minulle:

"Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?"

"Kotonani", minä sanoin, "saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se
oli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti."

"Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?" hän kysyi.

"Minä kävin aina halusta Herran huoneessa," minä vastasin.

"Kuinka niin?" hän kysyi.

"Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun
siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan
näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka
meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen
hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia
metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät
minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin
pyhävaatteisin puetulta -- aivan niin kuin me itse. Lapsena minä
käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn
kirkossa muistakin syistä."

"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai
sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän
kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi.
Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua
miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla
semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia
olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin
aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut
kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini,
"sano minulle, oletko _sinä_ kääntynyt?"

Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.

Kun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:

"Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole
kääntynyt."

"Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala
rakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin
sitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin
hyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen
ajatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua
kohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan".

"Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja
kaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin
kääntyneitä ei juuri olisikaan."

"Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka
voisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen,"
minä sanoin.

"Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan
painaa meitä syvemmälle helvettiin," sanoi Tom. Kun hän sitten näki,
että minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi
leppeämmin:

"Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran
ehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää
varmaankin siltä, kuin Jumala _sinua kohtaan_ olisi ollut kovin hyvä."

Oli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän
lausui sanat: "_sinua kohtaan_," että minä kokonaan unhoitin omat
vastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:

"Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä
sen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme
hyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt"

Mutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin
polvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia
näytti käyvän minulle selväksi.

Vapahtajamme sanoo kyllä: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,
ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan."

Mutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä,
kuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.

Suurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: "Kääntykäät," vaan
heille hän sanoi: "Tulkaat minun tyköni!"

Ja minä ajattelin sydämessäni:

"Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi;
mutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä
käännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta
pois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että
sinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle.
Herra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta
sinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa.
Yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään
ole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa
minä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua
sentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi,
että olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi,
että minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua;
ei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua
rakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt
kuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua! Ja auta myöskin
tuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi
tulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan
sen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman
sinutta tässä mailmassa harhailla!"

Minä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä
iltana.

Ensi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme -- se oli parhaan
vierashuoneen akkunassa -- setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja
täti oli saanut erään ystävän luoksensa -- minä sanoin:

"Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja
sinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole
kääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä
selvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita
etsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista
on, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta _kääntyä_
sinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!"

Ääni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei
hellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:

"Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin
kääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?"

Minä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota
minun kenties ei olisi pitänyt sanoa.

Minä sanoin:

"Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää
sinut ympäri -- minä tarkoitan, että _Hän_ tekee kaikki mitä hän voi,
kun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii
sinua tuhannella tavalla -- _Hän_ yksin tietääkin kuinka monella ja
kuinka usein."

"Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi", sanoi Tom,
"sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?"

Hänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla
lausumatta mitä sydämeeni tunki:

"Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et
_tahdo_ palata takaisin Vapahtajan tykö."

"Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan."

Tuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:

"Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!"

"Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen," vastasi Tom
pilkallisella naurulla; "mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi.
Äitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin
paavilainen."

Alusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin,
että pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin
ystävällisesti:

"Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr
Wesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että
sinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle
sentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle
huojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut --
ja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta."

"Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii," hän huudahti.

"Tom," minä vastasin, "sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli
sinusta."

Hän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta
nousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan
kirskuna kiveä vastaan:

"Kyllä he minusta huolivat -- _huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi_.
Kitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä
tulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä
lähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on
ainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: '_sinun pitää_' ja '_sinä et
saa_.' _Sinun pitää_ koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja _sinä et saa_
käydä teaterissa eikä tansseissa. Mutta minä käyn operassa ja
huvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa,
kuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana
Harrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja
tuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä
hän ei koskaan uskoisi, että minä teen _tätä_, tekemättä myöskin sitä,
mikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä
valhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään
keinoa tuosta päästä."

"Minä tiedän keinon," minä sanoin, "sinun tarvitsee kohta heittää
kaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin
tehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten
tunnet itsesi onnellisemmaksi."

"Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on --
teeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä
siihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen
väärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä
ulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden
vaeltavat.

"Mutta, orpana Tom," minä sanoin, "eipä olekaan välttämätöntä olla joko
paha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi -- ja sitä
sinun tarvitsee koettaa."

"Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä -- sitäkö
tarkoitatkin?" kysyi hän melkein ynseästi.

"Minä luulen," minä sanoin, "että sinun tarvitsee lakata kääntymystä
ajattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi
omista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme
puoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on
kaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua
kuulla."

Tom oli ääneti, ja minä jatkoin:

"Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen
väliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan
vaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka
on avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen
varsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä,
että mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän
itse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele
vaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla,
ystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä
ystävä! Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän
kuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty
ristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet."

Sydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään
pyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.

Mutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "Tom orpana, puhu täti
Hendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se
olisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua."

"Sinä et tiedä, Kitty," sanoi Tom, "kuinka vaikeaa se olisi. Äitini
katsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen
käynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta.
Ja kuitenkaan," hän huudahti, "minä en tiedä, olenko todellakaan sen
parempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?"

Samalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi
vierashuoneesen.

Hän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa,
toinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa
erotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka,
niinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut
koko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin
omasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat
tavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta
siitä hän puolestaan ei tietänyt mitään. Hän tahtoi nähdä sen lutuksen,
joka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää
nuuskatuosaa. -- Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin
lannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja
alammaisella tavalla "jäähyväiset."

Täti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja
heikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. "Tärkeää on,"
sanon hän, "ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että
niistä voimme viisautta ja varotusta koota."

Täti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä
virheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta
opettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti
kirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme
kieli-oppia.

Mutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista
oppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus,
ilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä
oikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.

Paitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi
ohjeeksi katsottava.

Ja ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat
kirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en
voi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan
ainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana
täydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni
paavilaiseksi!

Tänäpänä minulla on ollut suuri ilo.

Sunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella
vanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui
ijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat
kadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä
sai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa
maanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin
tavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin
talvi ehtii niitä lakastuttaa. Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä
saarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin
puuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia
havahduttaa.

Vanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse
kokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.

Ja tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa.
Se on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State
Newingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten
vieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin
oli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet
luonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet,
mutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän
pariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja
myöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden
rikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman
sen huolia.

Minusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän
miehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun
kunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin,
puutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla
hän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni
säilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.

Niin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä
täydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän
kiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri
Watts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä
aika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja
piispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen
suloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani,
että ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta
totuutta.

Virttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä
unhoita; se oli seuraava:

    Kun ristinpuuta katselen,
    Miss' Herra taivahan
    Ol' riippumassa, loistehen
    Maailman unhoitan.

    Oi, että kuolos katkeran
    Ma aina muistaisin,
    Ja rakkahimman tavaran'
    Sun eestäs uhraisin!

    Mit' oivaa verta haavasi,
    Oi Herra, vuotavat!
    Ja piikkikruunu, tuskasi
    Min mulle lausuvat?

    Ett' synnin, kuolon, helvetin
    Sa voitit, ainoinen,
    Ja rakkautes helmoihin
    Mun vaadit vaivaisen.

Kaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin
loistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa
päätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä "Herra itse
asuu." Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme
huomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen,
koristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että
kaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä
hyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.

Abney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on
t:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti
keuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet
muassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä
katsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä,
sanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni
tytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat
häntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: "Luultavasti sentähden, että
minä kaikkia ihmisiä rakastan."

Huomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti
Beauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.

Minä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut.
Mutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja
useasti käydä Jeanien luona.

Täti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä
vaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille
joudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki
maallinen ja elää varsin "mailman" keskellä.

Tokkohan "mailma" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun
välillä?

Äitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin
kotini jättänyt.

Ja katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää
"mailma ja sen himot," niinkuin myöskin "perkele ja oma lihamme."

Jos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen
myöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä;
toista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille
taikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi
tultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina
jonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten
oikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se "ei ole isästä."

Kenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme
ylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana,
jolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.




III.


Great Ormond katu

Kaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta,
ja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei
olisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.

Setä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen
tietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko
suuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi
guineaani voisi kasvaa "plumbiksi" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi.
Minä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut
enemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän,
että minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä
Henderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin
ainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson
antoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta
hän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin
teoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän
käytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä
säkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka. Mutta juuri kuin olin
vaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: "Anna anteeksi, orpana Kitty, jos
olen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua
kohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan."

Täti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin
häntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä
hänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa,
ystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua "pikku karitsaksensa,"
ja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä
paimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. "Mailma," sanoi hän,
"on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet." Hän rukoili Herraa
suomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista.
Hän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli
hänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja
hän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät
kosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet
palmupuitten juurella. "Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön,"
lisäsi hän, "että pitäisin epätoivoa rakastetustani? Jos minä olen
vanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun
puuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka
kokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä." Niin me
itkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun
kanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin
esirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään
päivänpaisteesta ja sateesta sulaa.

Mitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista
puhetta -- se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen
Jumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi
ylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma
sydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä
olisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi
tullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan
rukouksen valossa kirkastetuksi.

Great Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli
huoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa.
Tämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä
kuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea
kotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin
sairashuoneesen.

Mutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä
edessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen
pyhähame, päällä. Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone
Hackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla
aluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt
olivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa
riveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä
olisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne
tänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta
kaadettuina. Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa
istui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis
rouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille
kiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata
kellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari,
jonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.

Tämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp
oli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei
kurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi,
ja koskien niillä poskeani lausui hän:

"Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita
yksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta", sanoi hän,
suojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin
puetuille herroille.

Toinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut
äärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan
karkotti kaiken ujouteni. Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja
minusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä
kumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi,
ennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. "Kiertotähdet,"
sanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, "kokoontuvat tietysti
auringon ympärille." Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö
mielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä
"hullutteliaksi," ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.

Minusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän
niinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi --
minä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran
kasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen
valetukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti
hän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa
salata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä. Minua
pahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja
hiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen
kasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat
kasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena
olleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden
katoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa:
hopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit
kuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella. Ainoastaan sen kautta
että kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se
näyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen
viidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn
vanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti
päättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: "Muista, Kitty,
että olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha
j.n.e." sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta
minun päälleni.

Minä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa
tavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä
oli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison
koiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin
kamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.

Hänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin
ystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä
tyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta
ja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: "Minkätähden viivyit
niin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?"

Minä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei,
ja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään
vastata.

"Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta," sanoi
Ewelyn: "Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja
täti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden
molempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä
minä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole
paljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien
välillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme
kuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata."

"Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn",
minä virkoin, "mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko
minun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi
viipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki
kuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja
täti Jeanie."

"Ja nyt _sinun täytyy viipyä täällä_", lisäsi Ewelyn, "ja minä
arvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan
kaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi
vastaan-ottamaan."

"Minä en ole mikään martyyri," minä sanoin, "mutta tiedäthän, kuinka
mahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa."
Ja minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin
kummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.

Äkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui
jakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja
sanoi:

"Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina,
mitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en
ole kuin lapsi, se sinun pitää tietää," ja vääntäen suutansa
pilkalliseen nauruun, lisäsi hän: "Mamma ei koskaan pääse yli
kolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen."

Minä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan
äidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki
aina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta
puhe-ainetta sanoen leppeästi:

"Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla
siitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme
vihertävällä pinnalla."

Alusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista.
Kaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni
kanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä
katseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes
minusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.

Hän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa
käsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus
pidin vähän väliä, hän yhä vaati: "Vielä, vielä -- -- no sitten?"

Äidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän
vivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen
silmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein
lopetin, sanoi hän hymyillen: "Minua iloittaa, että teidän Trustynne on
kieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria" -- ja
sitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: "Kertomuksesi
on yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli.
Kun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle
mallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista
elämää. Se vasta hauskaa!"

"Mutta," sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta,
äidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja
olentoja jossakin runokappaleessa, "sinun maitohuoneesi, orpana,
Ewelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa
nähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että
omaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä
tunnen itseni niin onnelliseksi."

"Että _tulee_ jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me
teemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi
_täytyy_. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka
tanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa
käymistä."

"Kuin kirkossa käymistä," kerroin minä kummastellen.

"Niin," vastasi Ewelyn. "siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa
kirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa
vainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin
kuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista,
jotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista.
Tuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään
ja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein
kauniimmilla sanoilla -- ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen
ikävämpi kuin ikävin n:ro _Spectatorista_ taikka _Tatlerista_.
[Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä,
ja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä."

Sitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka
näyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein
häväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini
oli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla
säälillä tarkotettavan. Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen
mutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat
ilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin
esiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli
koottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti
peräti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan. Muutoin hän
ainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin
kuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti
sentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin
minuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen
naurunsa esineeksi -- loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä --
läheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten,
kauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen
polvellansa.

Ewelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja
huomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.

"Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta," sanoi hän; "minä
pelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi.
Sinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt."

"Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme
kaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas
neljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso
paksu kirja täynnä muotikuvia."

Että tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini
morsiuspukuna -- ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.

Rikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä
kuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa
suuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä
helliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä
mieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on
köyhien pieniin kapineisin kätketty. Ewelynistä vaatteeni olivat
ainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli
pieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt
päivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin
silmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun
puettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin
rakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua
äidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa
työtänsä.

Näitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja
hänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:

"Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on
enemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja
muinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa
kuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa
vaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä
epäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi
noissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa.
Meidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani
myöskin."

"Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn," minä
viimein sanoin, "ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on
tuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään
nauruksi."

Hän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka
välisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni
takaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:

"Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa
niin, että kaikki tulee hyvään kuntoon." -- -- --

Minä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden
orpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.

Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta
täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki
oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli
nuoren saksalaisen -- mr Händelin -- sepittämä. Että ihmiset ottivat
siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti
Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja
vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin
sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi
mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli
samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en
nähnyt enkä kuullut mitään muuta.

Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla.
Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin
käydä operassa musiikia ihailemassa.

"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole
velvollisuutena sitä kuunnella?"

"Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme
operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella
näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten
kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri
näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi
kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?

"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin
vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."

"Kuinka niin?"

"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi
lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä
tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"

"Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä
vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä
miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."

Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä
useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin
milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten
aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville
naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin
ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin
synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi
koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen
kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa.
Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa
virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan
kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät
nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten
sitä -- että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka
sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään
sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli
ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko,
että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten
pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista,
korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.

Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et
millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä
meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että
olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet
tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä
kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en
oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin
meidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän
noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista
akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa
kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja
tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta
kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa
tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien
lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan
kantta ja avaruutta.

Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen
vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten
kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten
siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään
kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka
on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka
niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa,
jossa meidän on tapa käydä.

Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään
sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan
mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän
sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.

Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin
vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä
luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos
vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla
kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan
vanhaksumaan ja nauramaan -- aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua
iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat
näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin
suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää,
velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.

Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin
ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän
pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet
tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten
ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e.
Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka
lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka
parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa
muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti
joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.

Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan
päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin
jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka
kaikkein tärkein asia -- sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen
tehtävänä.

Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on,
hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää,
päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen
lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi
siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää
päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan
kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen
elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin,
ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.

Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti
vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin
salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka
terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee
isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä.
Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja
sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota
taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä
istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.

Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen
johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä
oratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä
sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme
kärsimistä koskeviin sanoihin: "_Hän oli enimmmin halveksittu ja
ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua_," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut
yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan
puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät:
"Ihastuttavaa!" -- "Mikä verraton sävel!" -- -- "Kukaan muu ei voisi
sitä noin pitkittää" -- ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla
ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä
teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä
ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että
ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua
kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut
kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan
musiikia, Kitty orpana?"

"En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin
tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti
Hendersonin kirkossa Hackneyssa."

"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn
kuivakiskoisesti.

"Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat
pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä
niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä
äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen
kaiken meidän edestämme kärsinyt!"

Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten
kylmäkiskoisesti:

"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin
sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä
ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä,
huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: '_Älkäät tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi_,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme,
ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."

Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea
vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei
millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut
omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa
kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä
suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme,
eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen
asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta
toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä
tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.

Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan
sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että
vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja
saanut surmansa."

"Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi
Jumalan kymmenessä käskyssä."

"Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota
sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin
kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu
jokapäiväiseen puhekieleemme."

"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.

"Eipä juuri joka päivä," vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. "Minä pyydän
sinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon
ihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä
jääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille
ovat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana
tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta
tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa."

Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan
täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta
kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.

Saattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä
tämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu --
mielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota
orpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset
tanssivat henkensä -- jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään
taikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta,
näkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota
hirvittää ajatellakin.

Minua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja
kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se
kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean
kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla,
jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.

Uskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan
pidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen
elämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat
hyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja
talvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana
ja suojeluksena.

Puut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana,
rikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin,
kun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea
ja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja
oksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.

Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut
pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja
ihastukseksi. -- -- --

Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu
ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.

Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä
nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.

Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä
minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta
tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli
suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä
sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä
ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin
hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi
minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.

"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä
sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa,
sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna
hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."

"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen
itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä
vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät
yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset,
jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin
olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin
hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin
samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."

"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja
asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin
hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata
suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että
voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se
turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa,
ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei:
"Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea
on."

"Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä
närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole
parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! -- Kitty orpana,
niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"

"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin.
"Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään
koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."

Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa
ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin,
että sinä uskot Jumalaan!"

"Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?" minä kysyin.

"Onpa niinkin," sanoi Ewelyn juhlallisesti. "Kaiken aikaa olen ottanut
vaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä
luulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni
kuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt."

"Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?" minä
kysyin.

"Sitä en sano," vastasi Ewelyn. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka
kantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina.
Semmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka
pelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten
saarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko
ihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja
paaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi
saarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja,
paikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä
lähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut
ihmiset. Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä
farisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja
imettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko --
uskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä
tilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja
minä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi."

"Oi, orpana Ewelyn," minä sanoin, "sinä et saa ihmisiä niin kovasti
tuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla
oikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita
sinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö
salaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat,
kuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota
sinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä
taistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan?
Kuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin
kuin sinä heitä naurat?"

"Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni," sanoi Ewelyn jyrkästi.
"Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä
olen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät
häntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on
antanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen
toivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että
tekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan
minusta. Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli
osoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa
luottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin
lausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady
Huntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi.
Sama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa
minusta ainoastaan kielitelläksensä."

Minä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: "Orpana Kitty,
jos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en
puhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua
luottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä
tunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit
minua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse
tähteni -- eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä.
Laita on semmoinen," jatkoi hän leppeämmällä äänellä, "että minä en
suinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa
Jumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee
peräti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin
Jumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei
menesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä
olen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen
huokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se
minusta tuntuu. Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti;
kätkettynä _vikojen_ alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja
pikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole
tuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka _teen väärin_ ja
kuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa,
mutta kuka muuttaa _minut itse_? Välisti minun tekisi mieli langeta
pitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona
herätäkseni."

"Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana
Tomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja
Jumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään
tavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset,
ette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me _itse_, joitten
tarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin,
meidän työmme, -- meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois _synnistä ja
pimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen_."

Ewelyn otti kiinni sanoista: "_Niinkuin lapset_." "Tämä, orpana Kitty,
on juuri mitä minä tahdon -- mitä minä tarkoitan uutena olentona
heräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?"

"Minusta näyttää," minä sanoin, "kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin
sokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös
ja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa
kääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä."

Ja niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon
oppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.

Ja me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä.
Hänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan
kasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän
siellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla
meidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme
viimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä,
joka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään
rakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.

"Ja minä," sanoo hän, "en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia
kappaleita -- olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään
hänen mieltänsä noudattaakseni."

Minä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että
hänen ei pitäisi niin paljon ajatella _omaa_ rakkauttansa _Jumalaa_
kohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan
jopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me
puhumme keskenämme rististä -- Hänestä, joka kantoi syntimme omassa
pyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.

Minä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin
tuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää -- ja yhtä-kaikki hän ei
siitä vielä tunne mitään lievitystä.

Minusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä
rohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen
balsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen,
teräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.

Ja niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää
siltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt
paljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan
ainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja
lempeyttä.

Minä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha
akka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika,
joka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä
mr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin
jompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä,
niinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita
mahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä
näin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan
ihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä
tarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.

Toivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady
Huntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt
seuraavalla tavalla:

Eräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin
jumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista
jokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin
saarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä
ja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura
-- ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei
ollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. "Ja hän on
varsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä
lajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että
teidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen
kannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin
ihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja
kohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla
tahtonut sanoa _hänelle itselle_, mitä hän sanoisi kaikille muille,
että hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä."

"Minä en koskaan ole kuullut," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, "että
lord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan."

"Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee -- mutta se onkin toinen asia,"
sanoi jumalinen rouva. "Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan
kauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio
näytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren
voiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen
vaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan.
Moni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään
kuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää."

"Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat
muistuttaneet teateria," sanoi Ewelyn, "ja minä en voi käsittää, kuinka
mitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta:
'Mesopotamia.'"

"Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty," jatkoi rouva vakavasti ja
hartaasti, "minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole
kuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu
lunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään
muuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni
hänen puheenlahjansa ja äänensä."

Päätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady
Huntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.

"Kumma kuitenkin," sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, "mimmoisten
seikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä
olemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä
kuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki
viisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen
mieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi. Tahdotaan
houkutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että
saarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi,
kuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen
ihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että
kaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen
puoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä
kuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja
armosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa."

"Minua haluttaisi tietää," jatkoi hän hetken päästä, "tekisinkö
minäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö
esim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa,
koska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki."

Me olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.

Mitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?

Minä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä
koettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta,
joka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen,
rauhaan ja riemuun.

Minä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä
väkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä,
että Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin
mikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja
vaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.

Niin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on "täytetty".

Niinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei
ainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan
hän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme,
pyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että
niitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi,
valkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.

Hän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut
meidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet,
jotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat,
jotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta
silloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. "Meidän
vielä syntisinä ollessamme," hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä.
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut
heille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä,
Jumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme
Jumalan vanhurskaudeksi."

Minä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja
on ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.

Koko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli
ainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan
liikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se
seisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.

Hetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: "Mutta
jos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras
suoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä
ei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että
muutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia."

Lopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: "Ewelyn
kultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa
meille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä,
ja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman
vaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole
mitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan
iloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut
puhuttavan," pitkitti hän, "että lady Suffolk joku päivä sitten on
käynyt siellä. Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin
lady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei
todellakaan ole _comme-il-faut_. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi
kehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen
itseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka
kirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi,
että tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri
Humden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden."

Käyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä,
yhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin
tavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.

Mutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun
koputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti,
mutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla
äänellä: "Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen
pahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen
kuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja
samalla publikani."

Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman
minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista,
lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin
onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään
ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on
kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin
syntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin
minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi -- minä
tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin
kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän
sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin
äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt
aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja
ijankaikkisesti."

Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta
hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän,
"minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin
kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat
astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan
silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja
hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka
piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly,
kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut
jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän
rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa.
Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia
sinulle tunnustamassa. _Yksi_ yö palasi ennen kaikkia niin elävästi
mieleeni. -- Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni
lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni,
niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun
hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.

"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden
ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän
Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti
pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella
kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka
hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä
suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä
saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja
opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on
saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin _nyt_
eikä vaata _silloin_, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku
rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja
kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja
Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa
-- toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi
käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"

Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin
olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa,
inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.

Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä
heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin,
että jo _olemme_ hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, _koska,
kuinka ja missä_ olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että
taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä
päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.

Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää
huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä
soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu
hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta
minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla
varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä
tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."

"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On
hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo
ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua
itsestänne taikka muista ihmisistä."

"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä
asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä
rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan,
vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä
meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin
meidän _täytyy_ rakkaistamme puhua."

Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä
muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä
käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia
totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim.
lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo
kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina,
kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada
syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin
viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee
itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa
eikä kenenkään muun."

Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa
itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen
luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin
miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti
Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja
rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon
enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut
kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!

Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan.
Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona,
jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on
kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa,
tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä,
joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea
itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta
virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa.
Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan
epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä
kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin
mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.

Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.

Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen.
Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni
hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän
puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä
minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas
tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.

Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin
vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi
Ewelyn.

Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin
tuolla kotona -- juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja
iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua
noutamaan.

Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta
iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä
Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in
komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin
murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä
jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia
varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni
alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui
minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja
kaikkea hyvää.

Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että
surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki
sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja
ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski,
tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.

Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin
luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen
häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli
muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä
puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi,"
hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen
ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä
oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli
ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.

Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä
kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa,
mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka
ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän
ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua
päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja
epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää.
Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla
pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä
äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä
koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä
tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli
kumpaakaan koetellut."

Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja
hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan.
Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja
kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut
mitään.

Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat
kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös
lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla
äänellä:

"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa.
Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta
loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja
Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa
nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät
kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi
johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla
kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein
enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin
johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani
silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin
jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt
luopua."

"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän
rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan
jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin
orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja
parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi,
särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa
ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän
ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen
vaipuneena.

Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään.
Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut,
vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen
välitystä tarvitaksensa.




IV.


Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut
sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä
tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!

Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen
en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa,
tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina
lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo
surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka
käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen
perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun
pilvipenkeren takaa.

Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren
muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan
eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon
mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa
kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?

Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin
toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli
niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin
parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.

Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin
muuttua.

Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme
kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri,
tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen
jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa
parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja
minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat
vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan
valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat
merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.

Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli
koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut
naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se
oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle
olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa
katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn
uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen
ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut
päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa
valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi.
Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan
korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.

Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja
huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin
rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin
ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta
on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja
suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja
takille, äidilleni ja minulle.

Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään
lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei
millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten
pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät
vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui
vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän
ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli
loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: _silloin_ rupesimme taas
tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti
minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja
kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen
jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja
Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.

Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut,
heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin
käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen
talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.

Mutta Jack ei ollut katsonut -- niin mitään. Isäni sanoi
kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli
varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja
lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä
mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi
kunnollisesti hoidettava.

Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin,
että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni
ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi
hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä -- minä tunsin itseni yhtä
mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa
myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta
kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi
häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.

Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa
erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen
kannalle.

Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin
minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin
kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut
tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat
vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja
lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti
Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut
sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut
kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini
elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt!
Uskollinen vanha koira on sen nähnyt -- hänen murheellinen katsantonsa
ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun
Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä,
paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä!
Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.


Samana iltana.

Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan
panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän
levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se
oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni
ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja
pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.

"Lapsi kultani," sanoi hän -- käyttäen lausetapaa, joka on suloisia
poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet
väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee
palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."

"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä
ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.

"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?"
kysyi hän.

"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla
koettaneet minua pahentaa."

"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"

Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:
"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.
Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut
siitä vaaria."

Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä
lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:

"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua,
kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit,
ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko
meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"

"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän,"
minä kiihkeästi vakuutin.

"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän
lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."

Hänen sanansa rauhoittivat minua.

Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä
kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.

"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."

Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä
vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui,
etten ollut iltarukoustani tehnyt.

Oli ensimmäinen yö _kotia päästyäni_, sen saavutettuani, jota siitä
saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti
päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen
sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!

Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja
laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli
vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja
murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja
permannolle.

Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun
hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.

Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen.
Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat
korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa.
Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle
kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin
äitini hänen haltuunsa!

Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni,
ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti
holhonnut häntä.

Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "_niinkauan kuin kumpikin
meistä elää_." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa,
kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä
elää" -- elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää
ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää
huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Minä tein väärin
lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka
huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin
luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että
äitini ei ollut terve.

Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.

       *       *       *       *       *

Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.

Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin
kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.

Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani;
lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa
äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni
hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä
tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta,
aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä
välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin
ääretön joukko lumettuneita merilintuja.

Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä
kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri
simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta
rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni
alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä
aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa
jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä
silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan
myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto
tervehti minua kotia palanneeksi.

Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla
on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin
entisiin oloihini.

Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni
en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän
ei vielä ollut liikkeellä.

"Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua
maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta
tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin
poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni,
"mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme
tuolla ylhäällä."

Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet
heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin
ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja
koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei
ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita
kirnuamassa.

Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön
välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä
kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön
maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne
lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme
siellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava
viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja
minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska
me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä,
hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän
jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että
varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin
kurkistamaan.

Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla
voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua
ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua,
ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:

"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?
Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"

Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.

Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän
kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat
ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta
kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei
kukaan muu näe mitään paitsi he itse."

"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan
aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa
juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"

"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän
vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei
koira puhu."

Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin
vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi
ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen
aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.

Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella,
jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina
edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina
käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä
olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä
valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan
nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.

Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään
riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin,
että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi,
hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja
myötä-tuntoisuutensa aarteen.

Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi
lausuessani:

"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon
kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin
kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"

Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän
rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja
lausui:

"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen,
että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä
sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.

"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä
tarkoitatte, Betty?"

"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa
pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni
lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme
epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme
ole oppineet Jumalaa rakastamaan."

"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin
meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka
jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria
Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui
niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä
ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka
ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän
tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa;
vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät
itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin
ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui
aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen
toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja
silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että
master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka
varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master
tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa
parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin.
Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi
te itse."

Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä
sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä
esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:

"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia.
Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän
on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle,
joka heitetään takaisin veteen -- se on, ellette puolestanne rupee
tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria
pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla
rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni
voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän
on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää.
Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti
varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka
sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä
kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi
vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista,
mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."

Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se
näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta
määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota
hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt
tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain
suhteen, ja minä sanoin:

"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin
miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"

"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää
hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."

"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"

"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi
juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua
jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna,
ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."

"Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.

Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti
itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen
merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja
käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä
niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa
kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.

"Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen
ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat
yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä
sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt
väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä
vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin
kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen,
jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet
kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin
lävistetty mato."

"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"

"Mitä hän sanoi? -- niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut
parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan
edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani
olisi hävennyt."

"Mitkä ne olivat, Betty?"

"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi
hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni
välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä
kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin
jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."

"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä
kysyin.

"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun
master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha
Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."

"Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme
todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja
maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille
vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."

"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti
päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään
pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi
väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat
meillä mene hullusti toisinaan."

"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut
harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä
suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin,
jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy
haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä
olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse
siitä mihinkään."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin
lohdutusta etsimässä?"

"Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei
mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän
olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan
silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen
takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut
kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli
lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati
olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata
kohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri
joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään
miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei
ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley,
vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä
maahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin
hänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä
ja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi
nauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä
itseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja
hakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä
kantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että
kaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja
tehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä
oli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "onpa lohdutusta, onpa voidetta
tuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat
puhuivat."

"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan
ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja
armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni
on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on
sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita
ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan
kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia
indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt
minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä,
minäpä tiedän kaikki tyyni."

"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi;
osaattehan rukoilla?"

"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin
oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän'
rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen
käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja
koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja
jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi
ottaa siitä vaarin."

"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin
indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte
yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi
ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."

"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen
ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin
ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei
juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin
voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin
pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä -- tuota mykkää,
harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään
pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni
nuoleskelemaan."

"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me
ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."

"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan
syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka
kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt
heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme
omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan
ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut
Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja
maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa
likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi,
minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."

"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä
sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi
antamalla."

"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat
suoritettuna, ei," hän virkahti.

Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta
laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen
äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:

"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka
tulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole
odottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta
teidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan
menkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse
pelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia --
ellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti.
Ja paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän
paremmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan.
Kalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata
kalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista
kohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään
hullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa."

Bettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa
näyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen
kevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin
mieltä.

Kasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta
valitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin
välillä.

Tän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä
niin suuresti pelkäämme.

Me kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli
parhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia
yhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi
itsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen,
leivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja
haukotuksiansa hilliten.

"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan," sanoi isäni, alkaen
niinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. "Kun nuoret kaarestavat
puoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin
kuin aamulla nukkuvat."

"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla," sanoi Jack
koettaen itseänsä hiukan puollustaa.

"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!" sanoi isäni. "Se oli varsin
viehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat
meille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta
äänessä."

"Minä en ollut päissäni," sanoi Jack jyrkästi.

"Sitä en ole sanonutkaan," virkahti isäni, "minä puhuin seurasta enkä
iloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta
minun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin
nimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien
houkkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta."

"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir," sanoi Jack käännellen
olutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka
aina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa
sotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin
vähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.

"On ero teillä ja minulla, nuori herra," sanoi isäni lakaten
pistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista,
joita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.

"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä
noihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos
mimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä."

"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir," sanoi Jack, "mutta
minulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten
eikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi
ruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta
talutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta."

"Pois pöydästä, sir," huudahti isäni, "jollette voi olla minua
loukkaamatta."

Sanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle;
mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti
kirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta
minulle lahjaksi.

"Onko se myöskin maksettu, sir?" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.

"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani," sanoi Jack, "mutta
Hugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle,
mitä tarvitsin."

"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa," sanoi isäni, otti
rihman ja heitti sen tuleen.

Tästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti
laimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli
hiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin
kaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.

"Se ei ole rihman tähden, isä," minä sanoin.

"No, mintähden sitten?" hän kysyi.

"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin," minä sanoin.

"Kenties olin liian kova poikaa vastaan," sanoi hän. "Nuoret ovat
nuoria."

"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin," minä sanoin, sillä minä
tunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon
kuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa
hänen suustansa.

"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa," minä sanoin, "vaan se, että
vaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat
hänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven,
mutta kiihoittaa sinua vihaan."

"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani," sanoi
isäni kääntyen äitini puoleen. "Poikanne kiivastuttaa minua, vanha
hupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan."

Mutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.

Ja päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin
ainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:

"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla
oli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi."

Mutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi
asiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon
työn, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän
tietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi
maksaaksensa.

Ja Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki
tavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä,
he lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi
pyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee
häntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri
on kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi
ajatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.

Mutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja
sydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy.
Minusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin
pääsisivät oikeaan satamaan.


15 p. heinäkuuta.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä
päivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä
hän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että
yksi ainoa "jumalisuudenharjoitus" ottaa koko sen ajan, joka olisi
kaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä
en voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani
ja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja
laupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut
ajatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä,
mitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en
voinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin
levoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi
rakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin
paljon, ja jonka silmäteränä hän on.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään
asian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu
kärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten
taikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen,
että meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta
meitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle
yhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.

Mutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä?
Tarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita
rakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja
sanoisimme: "Minä en tahdo nähdä." Sitä en voi uskoa, sillä se olisi
petosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus.
Minä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta
siitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme
näe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan
peittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.

Rakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää
ja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.

Se on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on
intohimoinen rakkaus, joka sanoo: "Tämä on minun, sentähden tahdon
katsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä
myönnytä."

Mutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille:
"Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta,
minä olen kuitenkin armahtanut teitä -- juuri sentähden, että olette
synnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä
tahdon tulla teille avuksi!" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin
paljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin
Hän?

Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään
onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle
malan omassani.

Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta
tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen
sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.

Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä;
kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui
neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack
olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä
välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut
hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä
rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun
ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa
sinä sen teet?"

"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi
Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja
nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."

"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin
se tulee maksetuksi:" -- "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack
nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin
turhan-tyykä."

"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni
tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."

"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.

"Mutta velka on _sinun_," minä sanoin.

"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä,
joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku
asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla
varullasi."

"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä
voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."

"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot," vastasi Jack,
"minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta
Hugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin
asioihin olisi alentava. Ja ilman sitä," jatkoi hän, "Hugh on saituri
eikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama
päivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen
turhamaisuutensa on todellakin ilettävä."

Minä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: "Minun päättääkseni
turhamaisuus seisoo lainan _pyytämisessä_ eikä sen _kieltämisessä_."

"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan," sanoi Jack, "mutta
sinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi
velvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei
voi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata
rahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä
pahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja
avoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen
rikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut
kukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla
olisi ollut jotakin hänelle lainata?"

"Jack," minä sanoin, "Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen
sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa
perästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta
auttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on
tapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen
velvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut
oikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan
itseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?"

Jack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin
ja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän
itse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella
mielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.

"Mitä itsekieltoon tulee," hän sanoi, "sinä voit olla varma, että jos
minulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa
ystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan
sanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin
ainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa
rahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin
oikeassa, mitä rahoihin tulee."

"Oi. Jack," minä sanoin, "kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko
unhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä
ostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta,
niinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut,
kuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka
lähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa
sanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä,
työtä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer
hyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas,
ja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa."

"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin
su'ussa," oli Jackin pistävä vastaus.

Minä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja;
mutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin,
omatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui,
minä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:

"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia.
Raamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä
olevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen,
että sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen."

"Joutavia," sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä
minua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: "Mitkä ne synnit lienevätkin,
jotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä,
tuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee
äitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä
neuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut
epäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa."

Ja minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni
hillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja
pyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä
liian ankarat.

Puheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä
itse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat
voivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää
minä tällä tavalla olen tuhlannut.

Eilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn
tunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina
lukea piispa Taylerin: "Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan
omantunnon herätykseksi," sekä hänen: "Synnin ja katumuksen
tunnustussanansa paastopäivinä." Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa
mitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi
nöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin
äkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan
ruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä
itsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun
tiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen
ollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä
lainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen
omalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri
tavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.

       *       *       *       *       *

Se on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta
jalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.

"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta," sanoi hän.
"Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti
veressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä
muita."

Ja kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen
vaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:

"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on
oikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme,
varsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen
saanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut
kaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri
tule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin
sydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta
kristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee."

Ja hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:

"Pois joutava tuska ja huoli!"

Mitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on
liian vähäpätöinen asia Jackin "avoimen käden" maksettavaksi.

Ja selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna
yhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana
kaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia
muita rasittavat.

Ja selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa
veljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä
näkemään.

Enkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja
pilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee
myrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana,
ainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun
taivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.

       *       *       *       *       *

Minusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut
sanaakaan matkastamme Lontoosta.

Ei juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä
me tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä
puolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria
paljon mistään.

Mitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in
kanssa.

Oli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa
lakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan
kantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen.
Paitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha
merimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja
hyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin
vivahtavaa.

"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh.

"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin,
"mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia
kirkossamme."

"Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle
aamupäivällä."

Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien
luottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut,
oli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr
Charles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia
saksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse
itseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä
kaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin
merellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi,
että hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt
vaaran hetkenä osoittivat. "Näytti siltä," hän sanoi, "kuin heidän
olisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä."
Hän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut
selkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt
yltä-ympäri heidän kokouksissansa, "ja nyt," hän sanoi, "kiitos Jumalan
ja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä
vakaana niin merellä kuin maalla."

"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan," minä sanoin. "Näyttää
siltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin
muitten ihmisten toimilla."

"Eikä ilmettä," sanoi Hugh, "kuka tekeekään työtä niinkuin he!"

"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän,"
minä sanoin. "Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti
erhety?"

"Epäilemättä niinkin," sanoi Hugh. "Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin
suurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän
erhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja
varovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät
erhettymästä -- ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa,
suuri ja vaarallinen erhetys."

Ja sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt
mailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan
tykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon
evankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat
viihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John
ja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina
panemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi;
kuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat
oppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on
rakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka _nyt,
tällä hetkellä_, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä
tätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen
kunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina
palauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen
luoksensa, Hänen valtakuntaansa.

"Aamut, puolipäivät ja illat," sanoi Hugh, "John Wesley kulkee ympäri
julistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa,
kolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin
pahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa,
ahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien
herjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja
hänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa,
joka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan
valtakunnalle."

"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."

"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta
ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se -- että
sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan
silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati,
emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot
kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta
taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa
heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan
verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja
Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun
näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi
sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas
mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien
ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön
kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä
miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta
erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan,
kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän
sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri
palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin!
Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi
sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle
teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi
Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille,
eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos
voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö
sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi
autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä
sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää,
kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä
joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"

"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan
siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja,
orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."

"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh.
"Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka
mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen
sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti
tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista
päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti
käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta,
mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä
kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."

Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:

"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa,
avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"

"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."

"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.

"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä
osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä
tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."

"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein
peläten, että hän vastaisi: "on".

"Niinpä luulen," vastasi Hugh, "mutta yhdestä en ole varsin varma:
isäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä.
Muutoin en epäilisi."

Sydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää
meidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme
juosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme
tien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä
olisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa
tuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan
paljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat
meidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka
juoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema.
Minussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka
Hugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme
yhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki
entisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri
meidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen
juovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan -- ja että Hugh näytti
olevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa
yön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi,
joka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa
tunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä,
omat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja
tuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle,
aavalle merelle -- ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen
siaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen
aalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen,
toinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä
erotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi,
myrskyisempi taikka tyynempi.

Tarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset --
ainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on
kulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla
samanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi
eikä saa toinen toisestansa erottaa?

Ensi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa.
Enkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän
väliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli
selityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen
poistuvaksi.

Mutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä
myöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia
apostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla
näkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä
paljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä
erinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla,
huolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri
_sitä ainoata_ eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän
samanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme
hän lausui leppeästi:

"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun
tielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos
sitä ei olisi." Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei
tekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka
sattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni.
Ja sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.




V.


Minulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana
Ewelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta
lukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein
ensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten
luulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin
parhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti
asunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.

"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!" [Naimattomia vallasnaisia
puhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: "mistress (mrs); sana 'miss' oli
pääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi
Betty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania
haette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella."

Betty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä
läpitunkemattomaan salamielisyyteen.

Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle
nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon
uuden-aikaisen päällekirjoituksen.

"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli
kohdannut monet esteet tiellä."

Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka
"maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin
ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin
vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman
päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat;
ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka
haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä
välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea
kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin
postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä -- tiesi kuinka pitkäksi aikaa
-- jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille
saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan
kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle,
ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras
oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten
niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka
kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin
kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.

Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka
hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.

Erilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti,
että Cumberlannin herttua oli "veisaavia skotlantilaisia" kurittanut,
mutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti "franskalaisten koirien
voitoista." "Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir,"
sanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui
kerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa
olivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun
hannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli
huutanut: "Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne,"
ja tämä oli vastannut: "Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette
tulleet meitä myöskin nylkemään."

Hän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin
sankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden
olivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se
oli noitten "hävyttömien papistain" tapaista, ja joi protestanttisen
perintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas
kertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista
häpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. "Kauheita
aikoja, sir," sanoi isäni, "maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja
vankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan,
niin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja
jakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen
kuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt
ylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat
rohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat
heittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'"

Mutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista
maallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja
ympärillensä. "Sir," sanoi hän, "minun aikanani olisi pidetty
lyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät
auran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata
saarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme
hajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun
ensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka
villittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko
antaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?"

"Niin oikein, sir" vastasi vieras, "mutta uskoisitteko, että tänne
tullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John
Nelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle
kohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä
vieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän
oli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa
päivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle
juustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa
sivutse."

Isäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun
syytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa
kohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian
mielensä ja sanoi:

"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin
uskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä,
että yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi
kuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin
kohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti
piirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että
hän oli vähällä henkensä heittää."

"Hänen verta vuotava päänsä kolkutti kiviä vastaan, kun häntä tukasta
laahattiin pitkin katua, ja hän olisi viskattu kaivoon, jos lähellä
seisova jalomielinen nainen ei olisi lyönyt useampia noista
viheliäsistä raukoista maahan."

"Ja minä tunnustan, että yhtä mielelläni olisin paljastanut pääni
tuolle naiselle kuin itse kuninkaalle. Sen jälkeen nousi mies taas
rohkeasti ylös, astui taas hevosensa selkään ja ratsasti samana päivänä
neljäkymmentä penikulmaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin
urheaa miestä, sir, ei yksikään oikea englantilainen, saatikka vanha
soturi herttuan ajoilta voisi olla kunnioittamatta. Paitsi sitä hänen
oli nälkä, ja tahtoisitteko että gentlemani ajaisi pois nälkäisen
matkustajan oveltansa? Todellakaan sitä en tekisi, vaikka se olisi
paavi itse taikka pretendentti. Eihän se minun vikani ole, jos mies
piirakastani vahvistuneena saarnaa semmoisia, joihin papit eivät
mielisty. Mies ei ole mikään teeskenteliä, siitä vastaan kunniallani.
Ei, ei, jolla on semmoinen rohkeus rinnassa ja ääni niinkuin itse
jalopeuralla, se ei koskaan alentaisi itseänsä teeskenteliäksi. Ja
paitsi sitä," lisäsi hän leppeämmällä äänellä, "minä voin vakuuttaa
teille, että mitä hän puhui minulle, ei ensinkään ollut tyhjää
lorua, vaan selkeitä, oivallisia sanoja uskosta Vapahtajaamme ja
velvollisuuksistamme lähimmäistä kohtaan. Kunniani puolesta," jatkoi
hän kasvavalla yksivakaisuudella, "se teki minun hyvää. Mitä hän puhui
minulle oli semmoista, jota emme usein saa kuulla, vaan jonka meidän
kaikkien pitäisi panna mieleemme. Minä tunnen itseni siitä
kiitolliseksi ja toivon, etten sitä koskaan unhoita."

Isäni nöyrät ja vakavat sanat lopettivat kaikki leikkipuheet, ja pian
nousi vieras ylös, heitti kohteliaat jäähyväiset, ja lähti Jackin
kanssa hevostansa satuloitsemaan. Minulla oli nyt vapaus kiiruhtaa ylös
huoneeseni ja lukea _Orpana Ewelynin kirje_.

"Sydämellisesti rakastettu orpana Kitty!

"Minä arvaan, että sinulla ei ole enemmän tietoa siitä, kuinka paljon
sinun kallista, hellää, hentoa, hiljaista, suloista, järkevää ja
hauskaa pikku olentoasi täällä kaipaamme, kuin tulenliekillä on siitä,
kuinka kylmäksi sen sammuttua käy. Äitini vaikeroitsi sinun lähdettyäsi
vielä enemmän, kuin koska pikku villakoira uppoontui soppa-astiaan; hän
varoi, että vapisisit vilusta vetisillä suoseuduillanne, että olisit
hengen vaarassa raa'an kansan keskellä, ja että kovat merituulet
pieksisivät ihosi siniseksi ja punaiseksi. Ensiksi hän ihmetteli,
kuinka tuommoisilla oloilla semmoinen olento kuin sinä on voinut
syntyä, ja sitten kuinka mokomassa erämaassa olet voinut kasvaa
semmoiseksi kuin olet eli yletä punaisten intiaanien tasalta.

"Täti Henderson, jonka olen tavannut pari kertaa, surkuttelee, että
sinun jälleen täyttyy peittyä pimeyteen maassa semmoisessa, joka hänen
päättääksensä ei ole paljon parempi kuin pakanain asuttava; hän toivoo
kuitenkin, että se terve kasvatus, jonka sait Hackneyssa ollessasi,
tulisi joksikin hyödyksi sinulle ja myöskin sisar Trevylyan-paralle,
jolla on ollut niin vähän etuja aikanaan.

"Harry vannoo, että jos äitimme voisi löytää hänelle semmoisen tytön
kuin Kitty, hän tahtoisi naida huomispäivänä, mutta kuinka paljon hän
ylistää sinua ja esittää sinua kultaiseksi tarkoitusperäksi sen kautta
koroittaaksensa sitä tummaa väriä, jolla hän kuvaa tuota 'varsinaista
harsojen ja brokadien kokousta,' joka hänen huomioonsa saatetaan, sitä
en todellakaan saa selitetyksi!

"Isäni kulkee ympäri yhtä levotonna, kuin koska hänen metsästyksen
aikana jonkun asian tähden täytyy viipyä Lontoossa. Hän sanoo sinun
olevan vanhan, hyvän ajan tyttöjä, semmoisia, kuin hän muistelee
nuoruudestansa; ei liiaksi oppinut tehdäksesi järkevän miehen
onnelliseksi -- vaikka tuo ei saa franskalaisen tavalla puhua muoteista
taikka italialaisen seikkailian tavalla operoista ja maalauksista
taikkapa piispan tavalla kirkosta ja sen asioista.

"Katso vain, Kitty, ettet rupee ylpeilemään, kun sinulle kerron, että
sinun etevyyttäsi käytetään minua vastaan erään pohatan suhteen, jonka
laveat tilustukset ovat rajatuksin Beauchampin maitten kanssa, mutta
jonka omaisuudet eivät ole samassa suhteessa kirjeenvaihtajasi
mielipiteitä ja tunteita kohtaan. --- Mitä siihen hartaasen
kunnioitukseen tulee, jonka äitini kamarineitsyt antaa sinulle ja sinun
muistollesi, puhumattakaan täti Jeaniestä, ei itse panetuskaan sitä
vastaan voisi mitään muistutusta tehdä. Ylistäessään tuota 'kaikkein
rakkainta ja ystävällisintä nuorta neitiä' edellinen turvaa milloin
syntyperäiseen Devonshiren murteesensa, milloin nenäliinaansa
estääksensä kyynelten kastetta lankeemasta puuterijauhoille äitini
hiusrakennuksessa.

"Ja täti Jeanie kievahtaa korkealle Skottlannin ja raamatun kukkuloille
kertoessaan, kuinka tuo ihastuttava, sydäntä-voittava lapsi, tuo pikku
karitsa, joka päivä tuli kuulemaan vanhaa mummua kuin hän; kuinka hän
antoi hänen tuntea itsensä ikäänkuin ympäröityksi ylämaitten ilmalta
palauttaen hänen korvaansa ja muistoonsa aikaa kuluneitten aikojen
suloista kaikua.

"Kitty kultani, minä tahtoisin antaa kaikki, mitä minulla suinkin on,
voidakseni kuljettaa muassani kaikkialla sitä raikasta ja lempeää
ilmaa, joka on sinulle omituinen! Sinua ympäröitsee, sinä pikku
lumooja, jotakin paljon suloisempaa ja virkistyttävämpää kuin kaikki
sukkeluus, kaikki nero ja kaikki taide, jonka Lontoon kiitetty mailma
käsittää, ja se onkin tuota vastaan niinkuin tuulenhenki kevät-aamuna
mailla Lontoon salongin haju-aineilla täytetyn ilman verralla. Mitä
tämä onkaan muuta, kuin että sinä olet -- juuri oma luonnollinen
'itsesi'. Niin, mitään haju-ainetta ei löydy semmoista kuin raikkaus
eikä mitään hyvää hajua semmoista kuin totuus!

"Ja tämä, orpana Kitty, antaa myöskin selitystä muutamiin minun
vaikeuksiini. Elämä -- minä tarkoitan sisällistä, hengellistä elämää --
ei ole minulle niin tasaista, kuin sinä ehkä luulet, ja kuin itsekin
toivoin, kuin kuulin Mr Whitefieldin ihmeellistä saarnaa. Kenties
pitäisi ennemmin sanoa: se ei ole niin yksinkertaista. Mitä minä
ajattelin oli, että minua kohtaisi kovuutta ja vastusta, mutta sitä
levottomuutta ja sitä hämminkiä, johon olen joutunut, minä en
odottanut.

"Vaikeuteni, Kitty, eivät ole hauskoja, mieltäylentäviä,
semmoisia, jotka voisivat synnyttää myötätuntoisuuden kyyneliä ja
hyväntahtoisuuden kehoittavaa hyvää hengellisessä teeseurassa. Eikä
kukaan ihminen ole nähnyt vaivaa minusta martyyria tehdä. Minä luulen,
että se olisi miellyttänyt minua, ja kenties tämä juuri on syynä
siihen, että se ei ole tapahtunut. Alusta äitini kyllä oli vähän
pahoillaan, mutta nähtyänsä, että minä en antanut vaatettaa itseäni
niinkuin kveekari taikka pitää esityksiä tynnyristä, hän tunsi
huojennusta ja näyttää nyt katsovan minua pikemmin paremmaksi kuin
pahemmaksi kuin ennen. Harry sanoo, että kaikki tytöt, jotka eivät tule
naiduksi, ovat langeta johonkin hulluuteen, ja jos tulevatkin, ehkäpä
sittenkin. Hän on varma, että joku uusi oikku tulee poistamaan tämän.
Isäni sanoo, että naisilla tarvitsee olla huvituksensa, ja että, jos
minä puolestani mielelläni kannan soppaa vanhoille mummuille ja luen
raamattua heille, se on paljon parempi, kuin että kulkisin satoja
penikulmia veden tähden, niinkuin eräs nuori nainen muutamia päiviä
sitten teki, ja hän katsoo ensin-mainitun huvituksen kaikin puolin
paremmaksi. Hänen oman äitinsä oli tapa jakaa ihmisille soppaa ja
karvaita rohtoja, ja luultavasti pitävät nämät enemmän raamatusta kuin
rohdoista. Minä olen yleisesti katsoen hyvä lapsi, hän sanoo, ja jos
mailla käyn hänen kanssansa ajelemassa ja muuten en rupee 'pyhän
näköiseksi', hänellä ei ole mitään huvituksiani vastaan kaupungissa
muistuttamista. Vieläpä hän joku päivä sitten sanoi, että hän pitää
nuorille naisille paljon parempana kuunnella saarnoja lady Huntingdonin
luona kuin tuota ilkeää hälinää italialaisessa operassa. Mutta, Kitty,
vaikka hän puhuu noin kevytmielisesti välisti, ajattelepas, että hän
tuonain illalla, kun hän oli ottanut kynttilänsä, suudellut minua ja
sanonut 'hyvää yötä', vielä lisäsi:

"'Lapsi, jos sinun tekee mieli seurata minua hetken matkaa huomenna,
minä tahtoisin heittää sinut metsänvartian luoksi. Hänen vanha vaimonsa
on kovin kipeä, ja hän sanoi minulle, että kun viimein olit siellä,
sinä puhuit hänelle niin, että se teki hänen sydämensä hyvää, ja minä
olen ajatellut, että sinä voisit tehdä sen vielä kerran. Hän on
rehellinen vanha sielu ja sanoo, että sinä muistutat häntä täti Maud
vainajasta, joka oli parhaita naisia mailmassa.'

"Sinä näet sentähden, Kitty, että minulla on aivan vähän toivoa päästä
martyyriksi.

"Vaikeuteni tulevat juuri itse tunnustajien puolelta. Niissä on
mielestäni niin paljon totuttua tapaa, niin monta teeskenneltyä
puheenpartta, niin paljon vääristeltyä ja muodollista olentoa, juuri
kuin Hengen hedelmät olisivat vaksista tehtyjä eikä todellisia, eläviä
ja luonnollisia.

"Sinun, Kitty, on kaikki peräti toisin. Sinä pidät siitä, josta pidät,
rakastat niitä, joita rakastat, etkä ainoastaan koeta pitää siitä,
josta sinun tulee pitää, ja pakottaa itseäsi jonkunlaiseen rakkauden
puhtiin niitä kohtaan, joita sinun tulee rakastaa.

"Vaikeaa on selittää, mitä oikein tarkoitan. Mitä minä tahtoisin sanoa
on, että minun mielestäni n.s. jumaliset ihmiset varmaankin varsin
kunnioitettavista syistä helposti taipuvat luonnottomaan olentoon ollen
vähällä kadottaa kaiken omituisuutensa ja vapautensa.

"Tätä en huomaa mr Whitefieldissa eikä lady Huntingdonissa, en täti
Jeaniessa eikä suloisessa Kitty orpanaisessani.

"Lady Huntingdon on ilman epäilemättä kuningatar; Mutta
kuninkaallisiakin henkilöitä täytyy löytyä. Se on mr Whitefieldin
seuraajat, lady Huntingdonin hovilaiset, jotka tuottavat minulle
levottomuutta ja huolta.

"He leikkailevat ja muodostavat, niinkuin sakseilla hollantilaisten
puutarhojen pensas-aitoja kuritetaan; he katselevat epäluuloisella
tyytymättömyydellä jokaista nousevaa vesaa, joka tahtoo nauttia
luonnollista oikeuttansa vapaasti yletä. Se on tämä, joka
sanomattomasti tuskastuttaa ja kiusaa minua.

"Heidän seuroissansa tuntuu minusta välisti kuin olisin viskattu
mortteliin ja mantelimäsäksi survottu; kuin kaikki luonnolliset värini
olisivat epämääräiseksi, yksitoikkoiseksi harmaaksi sekotetut; kuin
kaikki ääneni sävelet vasten tahtoani pakotettaisiin messuavaisten
katolisten pappien jonotukseksi. Aivan kummallista on, että kaikilla
uskonnollisilla oppilahvoilla on sama taipumus yksitoikkoisuuteen.
Raamatussa minä sitä vastaan en havaitse mitään tämmöistä yhtä vähän
kuin luonnossakaan.

"Ja Bath'issa ollessani, ennenkuin pääsimme ulos vapaasen,
luonnolliseen elämään maille, tunsin itseni sangen kapinalliseksi, ja
nyt kun jälleen olemme Lontoossa, minun päälleni uudestaan tulee
niinkuin lumous. Minä olen vakaasti päättänyt, etten anna survoa
itseäni mäsäksi. Suurimpana vaarana on kuitenkin, että tulen käymiseen
ja muutun kokonaan etikaksi.

"Jos ainoastaan voisin pysyä kiinni Vapahtajassani ja hänen Pyhässä
Hengessänsä, minä saisin kumpaakin vältetyksi. Jesuksen Kristuksen
seuraaminen on vapautta, kehittymistä ja kasvamista. Hänen
tunnustajiensa seuraaminen on kopioitsemista, jälittelemistä ja
kutistumista. Ja se on Hänen seuraamiseensa, alituiseen kulkemiseen
hänen jäljissään ilman mitään inhimillistä olentoa hänen ja meidän
välillämme, johon olemme kutsutut, ja tämä koskee kaikkia, nuorinta,
heikointa ja viheliäisintäkin. Se koskee sinua ja minua, yhtä hyvin
kain lady Huntingdonia, mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä ja P. Paavalia.

"Ja jos kokonaan, rehellisesti ja yksin-omaisesti annamme itsemme
Herran Kristuksen haltuun yksinään, hän kyllä kehittää sielumme ja
sydämemme sisältä ulospäin, perimmästä juuresta alkaen, ja tämä on
_kasvamista_, kun sitä vastaan apumiesten leikkaaminen ja muodostaminen
ulkoa sisään-päin on _katkomista_. Hän itse antaa joka siemenelle oman
kehitys-muotonsa. Eikö niin, kallis Kitty? Kuinka toivoisinkin sinua
puhutella, sillä minä voin yhtä vähän tyytyä muitten ihmisten
ajatuksen- ja puheentapaan, kuin minä voin hyväksyä heidän
vaateparttansa, ja minä tahtoisin kovin mielelläni tietää, kuinka
paljon siitä on oikein taikka väärin.

"Esimerkiksi tuonain illalla tapahtui, että lady Emily -- -- --

"Näin pitkälle olin kirjoittanut, kun sain tilaisuutta kuulla mr John
Wesley'ä. Saarna näytti olevan paki-parastaan minua varten. Aineena oli
'parjaus', ja minä voin vakuuttaa sinulle, että sen tutka sattui
sydämeeni.

"Mikä taivaallinen katsanto hänen kasvoissaan! Piirteet hienot, lujat
ja kuitenkin nuorteat, kasvot juuri semmoiset, että niistä tulee
vakuutetuksi, että hänen äitinsä on ollut kauniinnäköinen (yhden hänen
äiti-tädeistänsä sir Peter Lely on päivän kaunottarena maalannut).
Niissä ei kuitenkaan ole mitään naisenlaista, ellei samalla tavalla
kuin enkelin kasvoissa täytyy olla jotakin nais-luontoista.
Silmänluontinsa ei ole taivuttava, vaan käskevä; hänen kaunis suunsa on
samanlainen kuin ajattelemme roomalaisella sotapäälliköllä olleeksi, ja
itsehallitsemisen voima, joka on kaiken muun voiman sinetti, on
jokaiseen hänen piirteesensä kuvattuna. Jos hänen muodossansa ja
olennossansa jotakin puuttui, se minusta oli juuri se, ettei mitään
puuttunut; kaikki oli melkein liiaksi enkelintapaista. Milloinkaan ei
olisi voinut havaita sitä hellää vivahdusta, sitä heikkoa kohtaa, joka
olisi tehnyt hänet tukea tarvitsevaksi, sen verosta että hän itse tukee
muita. Hän näyttää puhuvan melkein liian paljon niinkuin taivaan
asumuksista; ei tosin semmoisena, joka on outo tämän mailman
kokemuksille, vaan semmoisena, joka on ne kaikki läpikäynyt. Hänen
sanoissansa oli kaikkein suurin ankaruus liitettynä kaikkein syvimmän
myötätuntoisuuden kanssa: molemmat silminnähtävästi rakkauden
ilmauksia. Kirkkaus, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli enemmän
tasaisen, lujan ja tyvenen hyväntahtoisuuden päivänpaistetta kuin
itkullisen, vaihettelevan mielihartauden, toivoa ja pelkoa säteilevää
loistoa. Nuot harvat uurteet hänen otsassaan osoittivat pikemmin
nerollista ajatusta, kuin tuskallista huolta. Tautivuoteella
sairashuoneessa minä päivittelisin hänen pyhässä katseessaan niinkuin
enkelin hymyssä; mutta minä en usko, että hän minulle olisi taikka edes
tahtoisi olla enemmän, vaikka olisin hänen oma sisarensa taikka hänen
oman perheensä jäsen.

"Joka sunnuntai tahtoisin kuulla mr Wesley'ä, vakuutettuna kuin
olenkin, että joka kerralta yhä enemmän tulisin 'salaisia vikojani'
havaitsemaan, yhä enemmän nöyryytetyksi synnintunnosta ja ylennetyksi
voiton lupauksesta.

"Ja yhtä kaikki, jos maanantaina kävisin pyytämässä hänen neuvoansa
johonkin vaikeuteen, minä en ole varma, ymmärtäisikö hän minua. Minä en
ole varma, eikö hän tulisi sydäntäni likemmäksi saarnastuolissa kuin
kotona; eikö hän, sen siaan että hän saarnassaan antaa minun tuntea
itseni syytetyksi ja tuomituksi, niinkuin ihka yksin olisin häntä
kuulemassa, jos seisoisin erilläni kasvoista kasvoihin hänen edessänsä,
pikemmin pitäisi minua ainoastaan ykkösenä siinä suuressa joukossa,
jota ei kukaan lukea taida, kuin minuna itsenä eikä minäkään muuna.

"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni
luovuttaa.

"Hän alkoi näillä sanoilla:

"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky
yhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta
kristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta
onkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?'
Se ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen
lausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen
kertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että
puhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa
poissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt
taikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa
kielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet
nimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta
tämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.'
Jos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä
kuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei
asian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan
'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on
kuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä,
joka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.

"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti
siihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton!
Kuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen
lähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.

"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin
vaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen
vaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan
pääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko
ihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä
paha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin:
Ihmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä
tyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.

"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen
puhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin
yksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten
luulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä
varsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja
palvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.

"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei
jättänyt parannuskeinoa osoittamatta.

"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele
häntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi,
'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän
nousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä,
paitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota
veden tulva ei voi sammuttaa. _Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se
voittaa kaikki_. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'

"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr
Wesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'

"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en
puhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi,
etten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut
tuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen
synnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä
lohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se
huojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'

"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta
lähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin
puhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas.
Jollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista
puhuisikaan.'

"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:

"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain
nimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos
teidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette
kenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä
itsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme
rauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin
vedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan,
kuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja
minkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt
meidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus
kasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos
yksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat.
Eikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi
ajattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen
täytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt
rakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen
ylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa
lähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät
kelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja
kielellä, vaan työssä ja totuudessa!'

"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä,
mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden
ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain
lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle
itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin
selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille
luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että
se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin
suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti
puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.

"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä
paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken,
puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat
olemme suuresti mieltyneet.

"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen
kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi!
Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että
sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.

"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat,
virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun
voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja
vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään
luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin
päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat
jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun
virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse
joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia
tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä
huolissansa.

"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John
kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä
äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen
häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä
oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten
terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja
opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan
vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat
vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan
vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat
kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle
oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley
pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa
hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen
koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut
niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät.
Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille
ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän
siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi
vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.

"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt
käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän
teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden
ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on,
arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia _paitsi_
kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.

"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa
herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa.
Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen
hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin
sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.

"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui
ja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli
poissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea
heille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista
yksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli
kahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä
'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen
teki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän
ainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa.
Mutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan
pyysi: 'Älä minua _neuvo_, vaan _käske_ minun lakata.' Hänen _käskynsä_
oli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen
_neuvonsa_ sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen
vakuutustansa muuttaa.

"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis
kerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta
isänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.

"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä
elää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat
ikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa
vanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy
lujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta
en minä.'

"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä
kristin-uskon paras todistus.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:

"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä
niitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.'
Hänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen
omaistensa kanssa.

"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa
kolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna
nosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa
keskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen
kuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen
hallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.

"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat
ja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla
ihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in
virsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja
hedelmiä se kantaa!

"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi
tarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat
120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92.
Takseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli
nykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'

"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja
ahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi
aikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa
oleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia
tietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä,
mutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa
ryvettänyt.

"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen
vilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen
lempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä
voittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet
omiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen
rauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on
muuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä
paikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon
heidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut
herätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla,
hiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.

"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset
Wesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies,
jonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja
oivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa
katsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa
kului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän
oli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä
olla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen
sydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja
kohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo
sanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus
itse tekee lopun. Ja _mitä_ se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman
kyyneliä kirjoittaa.

"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa -- aamut, puolipäivät ja
illat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja
kaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut
minullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän
tuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti,
ja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella
on, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille,
että ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät
yhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen
sanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille
myöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä
silmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme,
sovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja
tuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka
kiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.

"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista
itsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen
hädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa
kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala
ilmoittaa meille hänen kauttansa _Kristuksen_, Jumalan karitsan, joka
uupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin
unhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan,
maan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme
saatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen
juuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.

"Me näemme -- 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää
kuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on
Kristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme
Jumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän
puoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme,
päivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden,
että se ei ole vasta _nyt_, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja
säälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että
hän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme.
Hän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme
ja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on _meidän_
ensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei _hänen_ meidän
puoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä
niitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo
asetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut,
koska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.

"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena
pelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä;
että hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille
ihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova,
ennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen
tarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä
mainitaan. -- --

"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen
saarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en
voi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen
saarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena,
kadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin
että minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki
hänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan
armorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei
enää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana,
taivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut --
terveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin
voima -- rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi
omaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki -- kaikki näyttää
olevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja
ijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden
säteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut
arvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt,
ijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja
arvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja
käsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla
mitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan,
kuin velvollisuutemme vaatii, koska _kaikki_ mitä meillä on, ei ole
meidän, vaan Jumalan, _kaikki_ mitä voimme tehdä ainoastaan on
velanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä,
vaan _kaikki_, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee
_kaikki_.'

"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka
kokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka
oikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun
totuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme
kaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän
luoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin
pientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin,
Kitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten
käytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet
lukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin,
sairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän
ystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja
päivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä
huomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta
piiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.

"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla
heidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt,
joita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja
kalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja
samalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja
paremmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain
sentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden,
että nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti
ajatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen
arvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla
pakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen
arvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi
tilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa
tapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden
harvinaista avua.

"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme
korkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta
kannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme
totisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun
täytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se
muutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun,
ennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje
ystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee
kulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei
ole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin
haltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää
teille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'

"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta,
jonka tänäpänä kuulin.

"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen
surkuteltavaa huononemista.

"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:

"'Meillä ei enää ole mitään urhoja -- ei yhtäkään etevää soturia.
Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka
olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten
tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi;
ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä
uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'

"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen
lausuen:

"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt,
Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu
Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen
vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin
sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'

"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi -- kumminkin hirsipuiksi,'
puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko
kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'

"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.

"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä
vekselistä.'

"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin
rikoksiin!'

"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka
taideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller -- ne
kaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa
virittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään
taikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin
jälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria
aatteita taikka suuria töitä.'

"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä
kirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on
kuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'

"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten,
niinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä
ovatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan;
pikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia,
kuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'

"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry,
riidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the
Queen' 'Rule Britanniasta'.

"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus,
'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme
ja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan,
ettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'

"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen.
Vanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta
jälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan
ja italialaisia itsellemme pauhamaan.'

"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se
valtiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta
taikka sieluansa edustajapaikasta?'

"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti
vanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin
semmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'

"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty
orpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten
sotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:

"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka
orpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn
toisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää,
hän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle
hetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä.
Että hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään
metodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin
metodistoja vielä oli mailmassakaan.'

"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä
sitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin
kiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei
tuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin
kohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä
hulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella
vahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella
kunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia
uhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali
itse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen
vimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki.
Häntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa
eri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä
sakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö
itse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki
olisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin
jalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin -- taipuisampi
saarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin
Tyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia
muassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'

"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä
Tyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän
häpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos
hänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän
sanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja
kehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan
kanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto
oli kansassa havaittavana.'

"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali,
'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi
toimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'

"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen
täydellisesti vastaavan tarkoitukseensa -- kumminkaan Englannissa,' oli
muistutus, jonka minä rohkenin tehdä.

"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon
ilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne
taas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin
maata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei
kukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy
epäilemättä metodistalaisuuden.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä
muita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'

"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi
Harry kääntyen minuun.

"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla
uskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla
ja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä
saarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään
ihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka
puistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren
miehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat,
setä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin,
saarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä
kirkossa.'

"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta
saamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa
ruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä
tyrkyttää sitä heille.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen
ravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on
nälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa
ruuan tarpeessa.'

"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän
pitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä
hellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn
niitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset
tuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja
käytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin
onnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin,
ja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on
niinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen
todistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' -- -- --

"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma
myöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet
tuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli
semmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä
varten.

"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle
ihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä
taikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin
vuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun
hän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja
löytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se
ei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on
minusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä
ilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien
puitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista
säreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen
unhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku
maatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu,
oi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia
sälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä
sirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan
pisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen
sentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.

"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin
kauan!

"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla
kuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän
ympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin
voimme sitä yksin kantaa?

"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät
sinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä
päivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi,
se on juuri sen tähden!

"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa
valkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät
vanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä
sirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin
pikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin
kirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden
ääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa
lukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi
rukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen
taikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä
täydellisempää lepoa.

"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun _täytyy_
saada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia
sinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi

                                                 Ewelyn Beauchampille."

"P. S. Äiti ja minä olemme nyt paljon enemmän yhdessä. Minä luen
hänelle franskalaisia kirjoja, joista hän paljon pitää. Ne ovat kaikki
jotenkin ikäviä, mutta yksi suuri ansio niillä on, se näet, että yhtä
vähän kuin joku käsityö kiinnittävät ajatuksiani. Mutta joka aamu,
ennenkuin hän nousee, minä saan lukea raamattua hänelle, ja joku päivä
sitten, kun tulin vähän myöhempään kuin tavallista, hän osotti
kelloansa ja sanoi pettyneen äänellä:

"'On myöhäistä, Ewelyn, ja tänäpänä tuskin ennätämmekään kappalettamme
lukea. Minua iloittaa, että paaston aika on tulossa. Minä olen väsynyt
niin paljon ihmisiä näkemästä, ja sinä ja minä, lapsi, saamme silloin
olla enemmän yhdessä.'

"Tätä lausuessaan hän näytti juuri semmoiselta kuin sinä yönä, jona hän
lastenkamarissa valvoi Harryn ja minun tautivuoteeni ääressä.

"P. S. N:o 2. Orpana Tom pelkää minua yhä edelleen niinkuin
metsäläinen, mutta sinua hän kysyy, ja saatuansa jotakin pientä tietoa
sinusta hän niinkuin kahlehdittu karhu, joka on saanut korpun
kynsiinsä, öristen ja tyytyväisenä luntuttelee tiehensä."

       *       *       *       *       *

Orpana Ewelyn ja Hugh Spencer näyttävät olevan kovin hyviä ystäviä.
Varmaan pitävät he paljon toinen toisestansa. He sopivat niin hyvin
yhteen. Mitään turhamaisuutta ei ole kummassakaan. Ewelyn on juuri
semmoinen kuin hänen ymmärtääksensä minun mielestäni tarvitseekin olla,
niin suora, niin pelkäämätön, niin totinen ja niin jalomielinen,
kykenevä itse päällänsä ajattelemaan, itseänsä hillitsemään, ja niin
terävä -- niin peräti toisenlainen kuin minä! Ja kuinka hän voisikaan
muuta kuin pitää Hugh'ista? Joka miehen, joka tuntee hänet, täytyy sitä
tehdä. Jo ensi kerralla kuin hän hänet näki, hän tunsi hänen olevan
mies, johon voisi luottaa.

Ja onpa niinkuin varsin vähässä ajassa olivat tulleet niin hyviksi
ystäviksi!

Heillä on jo pienet salaisuudet, joita hän ei tahdo ilmoittaa minulle.

Minun tekisi juuri mieli tietää, mikä se lienee josta hän sanoo heidän
molempien suuresti pitävän? Kun äidilleni luin Ewelynin kirjeen, sanoi
hän.

"Ewelyn näyttää olevan kovin mielistynyt metodistoihin. Minusta on
vaarallista nuorelle tytölle pitää jyrkkiä mielipiteitä. Enkä minä
myöskään voi hyväksyä, että hän vertaa isäsetäänsä vanhaan kuolleesen
puuhun. Se ei ole kunnioittavaa eikä hyväntahtoista. Minä pelkään hänen
oppineen sen metodistoilta. Nuorten ei pitäisi sillä tavalla vanhoja
tuomita. Mutta lapsi-parka on ollut liian paljon omissa valloissaan, ja
hänen sydämensä on sinuun kiinnittynyt, Kitty! Minua iloittaa, että
rakastatte toinen toistanne. Minä varon kuitenkin, että olet häntä
pitkillä kertomuksillasi kodistamme liiaksi vaivannut. Hän näyttää
tuntevan kaikki olomme. Mutta minä pelkään suuresti noita metodistoja
enkä voi koskaan luulla, että olemme minkään uuden uskonnon tarpeessa.
Paavali sanoo, että jos enkeli taivaasta saarnaisi toista evankeliumia,
meidän ei pidä sitä kuulla. Mitä mr Wesleyllä voi olla julistamista,
joka ei seiso raamatussa ja rukouskirjassa, ja mitä hän voi puhua jota
Tuomas Kempistä ja piispa Tayler ei ole puhunut ennen? Betty kävi
metodistoja kuulemassa, ja on sen jälkeen ensi kerran eläessään kaksin
ottein sunnuntaipäivällisemme pilannut. Ewelyn kenties on voinut
jotakin hyvää noilta ihmisiltä oppia, mutta Kittyni ei tarvitse mitään
muuta uskontoa, kuin minkä lapsuudestansa on oppinut raamatusta,
kirkossa ja äitinsä huulilta. Ainoastaan enemmän sitä, Kitty: enemmän
uskoa, enemmän toivoa ja enemmän rakkautta, kuin on tullut minun
osakseni taikka koskaan tuleekaan. Se on enemmän vanhaa eikä mitään
_uutta_, kuin me tarvitsemme."

Minä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään
hartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen
kaltaiseksensa.

Mutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää
olla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi,
uudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa
uusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan,
elleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät
muinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän
muodon.

Raamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin
kevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet,
niinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia
vuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.

Mutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen
evankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä
kirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä
sanoissa sydämestä sydämeen.

Varma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän
ei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi
sunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää
sen paljon paremmin kuin minä.




VI.


Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja
piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä
tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset,
joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä
alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn
sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa
nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan
välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret
varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia
pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla
tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka
kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.

Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat
ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja
uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea,
tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!

Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien
lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua
hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa
murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota
heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita
käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat,
kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten.
Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin
tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja
viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän
harjoitus jää jälelle?"

Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä,
että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole
koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.

Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän
vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on
mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja
harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja
lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana
Ewelyn käsittää, mikä hän on!

Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin
pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies,
joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin
hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata
pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä
seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata
ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa,
ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän
molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle
ilmoittaa!

Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa.
Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään,
ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä
varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin
minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä.
Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä,
kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia
pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni
ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona,
vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että
minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja
tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää
niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä.
Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta,
niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin
rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä
käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo
suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun
tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on
jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. -- -- --

Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa
ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle
seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan
hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista,
jotka hän toivoo saavansa.

Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan
Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä
lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät
ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen
innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee
Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin
intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan
jäähdyttää.

Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja
kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa
linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja
sotapu'uista.

Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään
illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet
ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille
-- vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin
jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä
välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla,
kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen
edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa
niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja
saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista.
Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee
siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia
tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä
ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa
suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.

Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on
"neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä
tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä
tulevankin talven -- ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni
rahasumma Jackille annettavaksi.

Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa
seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan
pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee
tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen
suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.

"Ystäväni," sanoi äitini joku päivä, "sinä puhut sotajoukoista,
tappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys
ei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen
kaareen."

Isäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja
suuteli hellästi äitiämme lausuen:

"Minä en rupee siihen kaareen -- minä en ai'o antaa hakata itseäni
maahan."

Mutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me
otimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi
tulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.

Minä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja
lähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän
kovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.

Ja yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.

"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka
vähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden,
että olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän
täytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme
ulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme
kannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka
raskasmielisyydellämme heitä estäkö."

"Mutta äiti," minä sanoin, "minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä
päiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota."

"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet," sanoi äitini. "Miehet eivät saa
istua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei
myöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty" lisäsi hän
lempeästi, "ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on
vaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme
alati tulee olla siinä päämäärässä kiinni."

"Äiti kulta", minä sanoin, "jospa ainoastaan voisimme olla varmat
siitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel.
Sotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?"

"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?" sanoi äitini. "Se ei ole
sinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta
Jackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos
semmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla -- muuta apua en tiedä."

Minä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei
olisi ollut oikein Jackia kohtaan. -- -- --

Hän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus
on tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan
suurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin,
aukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin "linnoitustaidosta", lyö kirjan
äkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän
hetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka
poika-parka menestyy merellä.

Ja Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee
hänkin ilmaa ja tuulta.

Hän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä
häntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan
paikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira
suinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.

Äitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa
sieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka
ystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista
töistä suussa.

Trusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee
maata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.

Minä tahtoisin mielelläni, että _minäkin_ voisin luulla niinkuin hän,
mutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää
ennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän
pani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi
guineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka
tähden minä sanoin: "Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja
espanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat
tuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi
minulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi."

Päästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack
tuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen:
"Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa
sinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä
kirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman
punnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä
saalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin.
Vaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha
Betty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä
en sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän
palveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää
Trevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi.
'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että
minä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä
hänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en
kanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet
sentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla
olisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua." Havaittuansa, kuten luulen,
että minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti
itse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän
alentavaisuudella: "No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo
pahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle
jotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh
Spencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki,"
lisäsi hän, "joka kenties on mennyt muistostani."

Ja niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän
oli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä
melkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä
ansaitut säästörahat -- mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat
sanat: "Joku muu pieni rätinki" -- kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni
lankesivat.

Minä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän
kääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: "Kuinka, Kitty? Onko mitään
muuta, jonka  taidan sinun edestäsi tehdä?"

"Jack," minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään
muotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, "jos voisit
muistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle
kaikki suoraan!"

"Lapsi kulta," sanoi Jack, "kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna
olla -- niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa
käydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja
erinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään
näkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä
vaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. -- Mutta
juutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin.
Minä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä
sitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun
virkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille
tuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! --
Jos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä
olen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua
erityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja
voit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa
hyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä
tietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni."

Seuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi
vauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi
minut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:

"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista,
jolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian
kuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa -- ellei
hän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia
Bettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä
saat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että
kaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen
vastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea
noitajuttu."

Hän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin
äitini luo.

"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?" kysyi tämä, "oliko hän mitään
unhoittanut?"

"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen
ritariksi-lyöntiänsä katsomaan," minä vastasin, "että hän tekee meidät
kaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea
noitajuttu."

"Lapsi-parka," sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt
tulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä
tuumia. "Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä
aikomuksia."

Mutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin
kivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se
oli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta
äitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin
hänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun
tuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä
juutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja
Hugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät
maksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni
yöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos
ainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista
guineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä
yhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja
isäni tiedotta moista yrittää?

Ewelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi
ilman Jackia ilmoittamatta.

Ja kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua
"erityisesti" kysymään?

Eikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?

Ja kuitenkin -- äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle
vielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä
tämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan
helpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on
Jack itse, joka on tuo suuri murhe.

Mitä vasta seuranneekaan?

Yksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä:
Jumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä
joku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.

Ja Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä
tahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän
neuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, --
kuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.

Täti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi
askeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin
totta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.

Eilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi
hämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat
ja rumentuneet, ja hän sanoi:

"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy -- minun täytyy
vielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän
saarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin
missis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä
minulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui,
polttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä
uudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on,
minä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?"

Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot
hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin
murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin
Yorkshiren miestä kuulemaan.

Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni
kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia
muistutuksia häntä seuraamaan.

Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme
varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme
saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa,
joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja
minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku
komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää;
tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa
mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja
suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää
siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa;
ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta
lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava
valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana,
siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat
muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen
sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen
simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle
levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen
kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja
värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului
metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten
huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.

Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta
päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä,
tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa
levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.

Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä
luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille,
jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.

John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua
pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä.
Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja,
tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli
lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota
hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran
alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen
sanomaa julistaaksensa.

Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista
asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin
mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa
lähisistä kylistä.

Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa
kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja
vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin
tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa
jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille
sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.

"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän,
"minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta
kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun
istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan
kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja
voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä
lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin,
kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin
olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja
näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani
kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista
värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: '_Ja minä
näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin
edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin
kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja
kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä
kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen_.' Oi, mikä näkö tämä oli!
Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan
kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja
noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset
astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä
avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka
peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten
nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli
kuin _ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään_; mutta joka mies,
joka tuli aidan eteen, _vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan_, ja
kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta
itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle,
oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät
vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.

"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan
todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko
Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin
kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa
kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin
kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun
taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä
päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin
tappurain, joihin tuli koskee.

"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin
häijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti
säästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei
tahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi
äidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja
Hän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti,
kuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!

"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että
rukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin:
'_Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä_?' Ja minä olin näkevinäni
profeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla
portilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän
neuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä,
että syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa
viskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet
häntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei
lakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi
parannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän
kaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän
rääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä
unissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja
siitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda
samaa kalkkia kuin hän."

Sitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja
vaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja
paras, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa
täyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa.
Ne eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja
menestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin
onnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei
ollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä,
rukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana
päivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin
kuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen
kertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin,
luki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen
kumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta
hän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit
ottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän
kanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he
joivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän
annettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa
levottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.

Silloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän
tuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin
mutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt
päivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli
jotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; "_Minä en
tietänyt_," sanoi hän, "_että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa
ja lähimmäistä kohtaan_."

Hän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä
tunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies,
joka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa,
mutta ei mitään lepoa. "Oi," huusi hän itseksensä: "että minä olisin
härkä taikka lammas!" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä,
kuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus
tuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: "Oi, etten olisi
syntynytkään!" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli
niin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.

"Minä yritin kuitenkin," jatkoi hän, "vieläkin ruveta uudestaan;
_Jumala_, minä ajattelin, _ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi
pulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan_;
uskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi
ihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on
huonompi kuin järjettömien eläinten."

Kun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä,
hänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut
puhujaa silmäämästä.

"Kaikissa näissä huolissa," jatkoi hän, "minulla ei ollut ketään, jolle
olisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla
syvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa.
Eräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt
velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa
hyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa
sydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni
lävitse, sillä kun katselin _omaa_ elämääni, minä en nähnyt yhtäkään
päivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt
tehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää
tekemättä.

"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen
lankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta
Jumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja
sitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi,
mitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi
mitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä
tapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla
kadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt
kaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on.
Oi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!"

Sitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta
uskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt
mistään.

"Viimein," sanoi hän, "tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja
minä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa
soittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti
minua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä
hätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan."

Mutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, "vaikka", hän
sanoi, "minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni
kehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja
pysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli
ja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu
aamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi
hiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi
silmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut
sanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti,
että sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän
puhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua."

Tähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen
itseksensä: "Niin, niin se oli! -- Juuri hänen tapaistansa!"

"Kun hän oli lopettanut," jatkoi puhuja, "minä sanoin itsekseni: 'Tuo
mies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki,
sillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen
Kristuksen veren."

"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että
Jumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua."

Taistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai
useasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi.
Hän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. "Kuinka," niin
kysyi hän itseltänsä, "semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja
nauttisi?" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin
hän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin
sadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa
Jumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes
kantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi
tuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan
antoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: "Tapahtukoon, Herra, sinun
tahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus -- tässä minä olen!"

"Sinä silmänräpäyksenä," sanoi hän, "tuli Jesus Kristus
ristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni
eteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni
_yht'äkkiä_ vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi
hiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta
sanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa:
'_Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta
vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun
autuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on
väkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni_.' Sydämeni suli
rakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni,
äitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia
rukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni
heissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta."

"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja
on meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin
syvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn
saarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää
Jumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle
autuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin
ennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään
nauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin
täynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää
kaipaavani."

Saarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui
kädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka
vast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja
toivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet.
Minä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän
palaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta
hiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina
selkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa
musiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä
kaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi
Betty-parankin rinnassa kajahtaisi.

Ennenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.

Koko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa
näyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn
äänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole
hyvä sitä rikkoa.

Illalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja
minä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa
aamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi
viipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni
tulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi
mennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin
seisahtui ja sanoi:

"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas
lähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen.
Minä olen koettanut, mutta se ei menesty."

Minun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin
suinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli
salaisuudessa.

Äitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:

"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut."

"Mrs Kitty," virkahti Betty, "tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi
minun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se.
Kitty tuli estämään minua onnettomuudesta."

"Betty," sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, "minä en voi sallia, että
kuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä
ketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja
minä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on
ilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?"

"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista," vastasi Betty,
"yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että
mitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin
pastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa
sydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois
tämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi
odottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti
kiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi
olla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan
huomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua,
sitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä
kyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat
olleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää
sydäntä kirvelemästä."

"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä
kirkossa."

"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän
tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii;
noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan
niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne
olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa
varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä
tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään
vaikutusta kylkeeni."

Äitini huokasi.

"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka
miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka
_hyödyttäisivät_ teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät
kuin makeat."

"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin,
että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."

"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen
suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.

"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan,
että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia
teille."

Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän
suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei
ulottunut.

Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä
puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään
likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä
vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi
minulle:

"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman
säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä
en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa.
Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän
tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta
raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein
ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee
kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen
sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa
sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en
minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen
kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista
kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä
tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."

Joka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani.
Kun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin
ilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack
ovat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa
rakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko
omassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.

Viimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja
ilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina
selvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä
oli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa
vapaudessaan.

Oli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot
pellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi
kuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan
vieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron
lakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat
juotetaan.

Kevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt;
kesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja
riemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin
kultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille
hedelmillensä hymyileminen.

Ja maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin
hiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti
tanterelle akkunani edessä.

Oli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse
levinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan
"Jumalan siipien varjolla." Sillä kun "Jumala" ja "varjo" mainitaan
yhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa
ja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien,
suojelevien äidinsiipien alla.

Raamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani.
Se ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko
sydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa,
tuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä
hymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut
mitään, en tahtonut mitään -- se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa
rakkaudessa.

Olipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski
korvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.

Se oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani
alta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn
ääni.

Minä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin
Bettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli
ovenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle
sen alla.

Betty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin
tottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin
tärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat
sormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin
yhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen
todenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun
istuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon
voimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä,
kulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä
kaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa.
Kun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka
soinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös
minua tervehtimään.

Silmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan
tarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:

"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren
mies puhui."

Minä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten
akkunanlautaa vasten minä kuuntelin.

"Sillä nähkäät, kultani," jatkoi hän, "jos _hänen_ sanansa tekisivät
sydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän
puhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se
seisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa."

"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty," minä sanoin.

"Kultani," vastasi hän, "se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se
seisoo kaikki tyyni _tässä_ (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä
vuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole
sitä koskaan ennen huomannut."

Betty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi
sitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:

"_Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä
poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen
päällensä_."

"Sitä on paljon, paljon enemmän," sanoi hän, "mutta minä palaan aina
tähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni."

Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi:

"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri
niinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen
tehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni
kokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin _nämät_ sanat menivät suoraan
haavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska
oli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen
murhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä
tietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan
todellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja
kaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä
ristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni
kuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:

"_Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi_."

"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa,
että tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi
ollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin
vanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin
suloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä
tahtonut sitä keveämmäksi tuntea."

Minä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli,
jonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä
kysyin:

"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?"

"Hän tuli kysymään minulta," sanoi Betty. "Minä olin pannut mieleeni,
että minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja
veisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä
minusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr
Nelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja
suopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta
kiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän
edestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun
oli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut
sen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se
oli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta,
'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se
tarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen
minä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut
niin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin
niin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken
nähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun
ympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli
kylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos
lukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse
minua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan
jätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä
nähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos
liian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran
sydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin
vakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun."

"Te puhuitte _näkemisestä_, Betty," minä sanoin, "entä, jos se vaan
olisi ollutkin jotain näköä taikka unta?"

"Ei" sanoi Betty, "semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin
varsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten
koskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui,
seisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin
selkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä
pastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille
tietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän
selkeät!"

Minä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini
luo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin
isäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa
hänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä
liikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:

"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty.
Isäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee
ihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään
kirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein
siinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on
kuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa,
voidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa
liikutuksiin ja puheisin tuhlata."

"Mutta, äiti kulta," minä sanoin, "eikö se ole rakkaus, joka valmistaa
meitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole
riemujansa niinkuin murheitansakin?"

"Niin kyllä"' vastasi äitini miettiväisesti, "monta murhetta, mutta
monta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei _osoita_ itseänsä
murheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon
itsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän
vaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä
tarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten
liikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus
ei ole muuta kuin itse-uhrausta."

"Mutta, äiti," minä sanoin, "jos rakkaus on niin suuri, että se tekee
kuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?"

"Se olisi taivaan valtakunta itse," huusi äitini. Sitten sanoi hän
tavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:

"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan
päällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta."

"Mutta, äiti," minä vastasin, "eikö niin, että mitä enemmän Jumalan
suhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin
kuuliaisuuteen."

"Kenties, Kitty," sanoi äitini hymyillen, "pienet lapset, ne ne juuri
oikeita pyhimyksiä ovatkin."

"Äiti," minä sanoin, "eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa
häiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa."

"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä," sanoi äitini, ja
siihen päättyi puheemme.

Onko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin
salin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer
tuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen
meni häntä etsimään?

Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.

Minua kummastutti, että hänellä ei ollut minulle mitään sanomista,
vaikka emme olleet moneen kuukauteen toisiamme nähneet, ja hän sillä
välin oli vihitty papiksi. Minä päätin hänen olevan kokonaan kiinni
siinä, josta hän ja Ewelyn niin paljon pitävät. Nyt minä luulin hänen
tahtovan siitä äitini kanssa neuvotella, koska hän kenties katsoi
minua liian kokemattomaksi ja liian lapsenmaiseksi hänelle mitään
neuvoa antamaan.

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi, mutta rupesin sitten pelkäämään,
että olin mielipahaani ilmoittanut vastaan-ottaen häntä oudosti ja
tylysti. Ja minä päätin hänen palatessaan (jos hän todellakin palaisi)
puhutella häntä aivan niinkuin tavallisesti. Mikä oikeus minulla
olikaan tuntea itseäni loukatuksi? Kieltämättä äitini kaikin puolin oli
paljon parempi neuvon-antaja kuin minä, ja helposti ymmärrettävä oli,
että Ewelynin mielipiteet olivat suuremmasta arvosta kuin minun. Mutta
sen perästä ajatukseni rupesivat käymään toista suuntaa. Viime aikaan
olin yhä enemmän tullut siihen vakuutukseen, että paras ja suorin keino
päästä rätingeistä, olisi neuvotella Hugh Spencerin kanssa. Hän tiesi
ennakolta pahimman osan asiasta, kun Jack itse oli kirjoittanut hänelle
pyytäen häneltä rahaa lainaksi. Minä olin jo maksanut miss Pawseyn ja
ajattelin pyytääkseni Hugh'ia tekemään suoritusta Mooses juutalaisen
kanssa ja ottamaan loput rahani siitä, mitä hän itse oli lainannut.
(Tietysti minä en sanoisi, että rahat olivat minun.) Minä istuin juuri
ja tuumailin, kuinka minun olisi parhaiten alkaminen, muodostaen joukon
vastauksia yhtä moniin luultuihin muistutuksiin Hugh'in puolelta, kun
tämä taas astui sisälle saliin.

Hän oli yksin, ja minä en tahtonut silmänräpäystäkään hukata. Silmiäni
työstäni nostamatta, (sillä asia koski Jackin hyvää nimeä ja mainetta,
ja se oli arka paikka, niin että tunsin itseni varsin kiihtyneeksi),
minä ilman mitään valmistuksia, unhoittaen kaikki, mitä olin päättänyt
sanoa, rupesin peräti hullusta päästä. Minä puhuin hyvin pikaisesti, ja
minä tunsin että kasvoni lensivät tulipunaisiksi lausuessani:

"Hugh, joku aika sitten osti Jack minulle kirsikanpunaisen
silkkirihman; hän sanoi, että sinä maksoit sen, ja hän jätti minulle
hiukan rahaa -- -- kumminkin puhui hän siitä minulle."

"Ja sinä et tahtoisi ottaa niin paljon kuin pientä silkkirihmaakaan
minulta, Kitty?" kysyi Hugh.

Vielä en ollut hänen puoleensa katsonut, vaan jatkoin:

"Se ei ollut siitä, josta Jack erittäin puhui minulle, vaan se oli
muista rahoista, jotka sinä olet lainannut hänelle, ja jotka minä
tahtoisin vähitellen maksaa takaisin."

Tähän minä vaikenin, sillä minua hämmennytti suuresti vaikeus olla
valhetta lausumatta, mutta samalla myöskin ilmoittamatta, että tahdoin
maksaa Jackin rätingit omista rahoistani.

Hugh rupesi nyt puhumaan. Hänen äänensä oli lempeä ja matala, sillä hän
seisoi varsin vieressäni, ja hän sanoi:

"Kitty, minä tulin puhumaan sinulle peräti toisesta asiasta."

Silloin minä nostin silmäni, sillä minä ajattelin Ewelynin kirjettä.

Sinä iltana emme puhuneet sanaakaan sen enempää Jackin rätingeistä.

Mitä me puhuimme, minä en todellakaan saa kerrotuksi.

Kun Hugh oli lähtenyt kotiin, ja äitini tuli sisään, hänkään ei puhunut
paljon mitään.

Hän likisti minua ainoastaan sydäntänsä vasten ja kuiskasi:

"Kitty, lapseni, rakastettuni!"

Siitä aamusta saakka minä en ole murehtinut sitä, josta Hugh ja Ewelyn
molemmat niin paljon pitävät.

Oi kuitenkin! Tätä Hugh on monet vuodet toivonut!

Ainoa murheeni on, etten ole likimainkaan Hugh'ia ja hänen rakkauttansa
ansaitseva.

Mutta Jumala voi tehdä minut semmoiseksi aikaa myöten.




VII.


Minä luulen, ettei kenelläkään ole ollut niin monenmoista onnea
ilonmaljaansa sekotettuna kuin minulla. Minä voin nyt tuskin päästä
pidemmälle jumalisuuden-harjoituksissani kuin "kunnioituksen" ja
"kiitoksen" pykälään, sitä lukematta, että minun täytyy tunnustaa, että
minä en ole ollut kylliksi kiitollinen.

Sillä Hugh tulee isänsä apulaiseksi, ja pastori Spencer on sanonut
äidilleni, että Hugh luultavasti saa viran hänen jälkeensä, niin että
meille tulee suuri ilo, Hugh'ille ja minulle, kun saamme elämämme
tehtäväksi kaiken aikamme kaikille niille, jotka lapsuudestamme asti
ovat meidät tunteneet, tehdä kaikkea hyvää mitä voimme, jopa kaikella
mahdollisella tavallakin. Muitten kutsumuksena on sotia kuninkaan
väessä, laatia lakia taikka valvoa lakien noudattamista, ostaa ja myydä
taikka niinkuin Bettyn, kirnuta voita ja pestä permantoja, ja
ainoastaan silloin-tällöin askareista päästyänsä tehdä hyvää, mutta
aina ja alati tehdä, mikä todellisen hyvää on, tulee olemaan
Hugh'in ja minun pää-asiallisena toimena, meidän virkanamme, meidän
harrastuksenamme aina ja joka elämämme päivänä. Aamulla meidän täytyy
ajatella, kutka seurakuntalaisistamme tarvitsevat apua ja lohdutusta,
kutka ovat varotettavat luopumaan pahasta menostansa ja oikealle tielle
astumaan. Me saamme alati tehdä työtä muitten edestä. Me emme saa pitää
mitään itsekästä ajatusta taikka mitään itsekkäitä tarkoituksia.
Köyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi,
josta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet,
saavat tuta, että _siellä_ aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa
heitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa.

Ja kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora
velvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.

Sillä Hugh sanoo häväistykseksi niille lahjoille, jotka vanhuudesta
ovat pyhiin tarkoituksiin annetut, kun papisto pitää tulojansa
tavallisen kauppa-ansion taikka perinnön taikkapa maallisesta virasta
lankeevan palkan veroisina. Ne ovat pyhitettyjä tuloja, hän sanoo, ja
kun niistä olemme ottaneet sen verran, kuin yksinkertaiseen ja
vaatimattomaan talouteen tarvitsemme, meidän tulee antaa loput
kirkolle ja köyhille. Kaikki kristityt ovat kyllä pyhitettyjen
tavarain haltioita, mutta ennen kaikkia papit. Häpeä olisi, hän
päättää, jos ero paavillisen ja meidän papistomme välillä olisi
ainoastaan siinä, että meidän pappimme ovat maalistuneet ainoastaan
toimellisiksi maanviljeliöiksi taikka pikku pohatoiksi. Se ei ole
velvollisuuden-tunnossa ja pyhyydessä, jossa meidän tulee entisen ajan
papistosta eritä; meidän tulee pikemmin näissä katsannoissa voittaa
heidät.

Minä pelkään, että papinrouvat useasti matkaansaattavat hämmminkiä.
Minä toivon, että minä en tule esteeksi Hugh'ille! Minä en saa estää
häntä, kun hänen virkansa sitä vaatii, lähtemästä ulos myöhään
iltasilla taikka pimeitten, myrskyisten öitten selkään, vaikka hän
näyttäisi väsyneeltäkin ja voipuneelta päivän työstä. Minä en saa antaa
jonkun vaimollisen pelvon asettaa esteitä hänen käynnillensä sairasten
luona, olkoon tauti kuinka vaarallinen ja tarttuva tahansa. Olisinko
minä vähemmän rohkea kuin sotamiehen taikka köyhän kalastajan vaimo?
Miehet ovat luodut panemaan henkensä alttiiksi ja kuluttamaan voimansa
kutsumuksessansa, sanoo Hugh; ja jos papin kutsumus olisi ilman vaaraa
ja vaivaa, se ei olisi niin miehuullinen kuin merimiehen taikka
vuorityöläisen eikä niinmuodoin niin kristillinenkään.

Tätä minun on helppo päättää, mutta ei yhtä helppo pitää, kun vaara ja
kiusaus tulee. Mutta jos tahdomme siunausta työstämme, emme saa ryhtyä
siihen, Hugh sanoo, niinkuin menisimme paratiisiin, vaan niinkuin
lähtisimme sotaretkelle. Ja sitten se tulee olemaan _me_, aina _me_! ja
siinä on suuri ero.

Mutta kuinka raskitsisinkaan tätä onnea vastaan-ottaa, jos siitä olisi
jotakin vahinkoa äidilleni, jos huomaisin, että hänen leppeät silmänsä
joskus miettiväisinä ja murheellisina lepäisivät minussa, jos näkisin
niitten välisti tulevan täyteen kyyneliä, samalla kuin hän itse on niin
peräti heikko? Mutta tämä tuskin erottaakaan minua hänestä -- aluksi
kumminkaan, sillä me saamme ensimmäisen kotimme tämän rakkaan katon
alla, niin että siitä sekä äidilleni että isällenikin on hyötyä. Sillä
minulla on joku, jonka kanssa voin kaikista asioista neuvotella (ja
tämä on toinen erin-omainen siunaus). Hugh tietää jo kaikki meistä
kaikista. Hän on pitänyt äitiäni silmällä yhtä levotonna kuin minä; ja
me voimme yhdessä ajatella parasta keinoa auttamaan Jackia, ilman että
minun tarvitsee puhua mitään enempää siitä, josta tuskin olisin voinut
puhua Hugh'illekaan, ellei hän itse olisi tietänyt siitä jo ennestään.

Hugh ei ole peräti ilman toivoa Jackin suhteen, vaikka hän tunteekin
kaikki; mutta hän sanoo hänen olevan niinkuin kulkia, joka tarvitsee
väkevää huutoa herätäksensä.

Isälläni ja Bettyllä on niin paljon tekemistä niitten huonetten
korjaamisesta ja siivoomisesta vanhassa osassa rakennuksesta, jotka
tulevat meidän asunnoksemme -- vanhat iloiset huoneet isot kivitakat
tulensioina, ja yksi niistä tuolla tornissa korkea, holvikaarinen
akkuna seinässä tulee Hugh'in omaksi kammioksi. Tästä akkunasta näkyy
aukeaman kautta vuorten välissä suuren, aavan meren siinto --
päivänpaisteisina päivinä kirkas valon juomu ja iltaisin tumma
purpurapilvi auringonlaskun kullastamalla pohjalla, ja aina, Hugh
sanoo, rajaton tie ajatuksen kulkea ulos suureen, avaraan mailmaan.

Hugh ja minä olemme hakeneet kaikki sälyhuoneen vanhat, kauan kätkyneet
tavarat ja niitten joukosta onkineet kaikenmoisia kalleuksia vanhojen
tammituolien hahmossa, jotka ainoastaan tarvitsevat saada selkänsä
parannetuiksi, sekä pöytien muodossa, jotka ainoastaan tarvitsevat
jonkun uuden jalan varsin tukeviksi ja muhkeiksi tullaksensa.

Bettyllä ei ole juuri korkeaa ajatusta näistä löydöistämme. Hän väittää
jyrkästi, että kaikki tyyni tuskin on 10:en killingin arvoista.
Kuvaveistokset ja muinais-kalut eivät hänen silmissänsä maksa niin
mitään.

Paljon enemmän Betty ottaa osaa äitini kanssa kangasten ja muitten
semmoisten ostamiseen, vaikka hän sanoo, että kaikki tuommoiset kalut
tämän mailman aikaan ainoastaan ovat hämmähäkin verkkoa sen verralla,
mitä esi-isäimme aikana olivat, jolloin master'in äidin-äidin-äidin
morsiushame kelpasi master'ille pu'uksi ja sen jälkeen pantiin
päällyseksi parhaalle tuolille, ja yhtä kaikki lopultakin vielä näytti
varsin uudelta.

Näitä keskusteltaessa vanha ystävyys äitini ja Bettyn välillä on tullut
uudistetuksi. Järkevillä, vanhoihin kiinnittyneillä mielipiteillänsä
villa- ja aivinakankaista Betty isoksi osiksi on voittanut takaisin sen
luottamuksen, jonka hän käsityksillänsä metodistalaisuudesta ja
mieltymyksellänsä metodistoihin oli kadottanut.

Hugh sanoi joku päivä sitten, että, jos mr John Wesley tuntisi äitiäni,
hän epäilemättä pitäisi häntä mitä pyhimpänä naisena, ja hän uskoo
varmasti, että jos äitini tuntisi mr John Wesley'ä, hänen uutteraa
elämäänsä, hänen täydellistä antautumistansa Jumalan tahdon alle, hänen
hyväntekeväisyyttänsä, hänen hyväntahtoisuuttansa kaikkia ihmisiä
kohtaan sekä hänen arvon-antoansa kirkolliselle jumalanpalvelukselle,
hän varmaankin kunnioittaisi häntä miehenä, joka seisoo apostoleja
hyvin lähellä. Uskonpuhdistajille, Hugh sanoo, on suurena koetuksena,
että aikakauden parhaat miehet ja etevimmät naiset niin usein soimaavat
ja ymmärtävät heitä väärin.

Hugh sanoo, että jos äitini olisi elänyt Martti Luteruksen aikana, hän
varmaankin luostarissansa olisi rukoillut hänen edestänsä niinkuin
tuhlaaja-pojan edestä, sillä välin kuin hän itse olisi elänyt samasta
uskosta, jonka puolesta Luterus koko elinkautensa taisteli.

"Mutta jos äitini olisi elänyt luostarissa, Hugh," minä sanoin, "hän ei
olisi ollut naimisissa, vaan olisi ollut nunna ja paavilainen eikä
liioin niin oivallinen, kuin hän nyt on."

Hugh hymyili ja sanoi:

"Mutta, Kitty, mr Wesley päättää, että muutamat kaikkein pyhimmistä
ihmisistä, jotka ikinä ovat eläneet mailmassa, ovat olleet
roomalais- katolisia."

"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten
olisi sopinut olla," minä sanoin.

"Ei," vastasi Hugh, "mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä
kirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin
julistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa
yhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia
niitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa
kirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi
kaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä."

"Se on suurena lohdutuksena," minä sanoin. "Mutta minä luulen tekevämme
oikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos
hän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin
ajatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut.
Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina
pimeinä aikoina."

"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt,"
vastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin
monen muun kaikkein iloisin nauru; "ellemme juuri kaikki," lisäsi hän,
"olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan."

Mutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle
ajatuksissani hairaantunut.

Joku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin
kulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini
nykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli
linnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme
ahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa
äkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan
yhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.

Äitini sanoi yksivakaisesti:

"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin,
että tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa
tahtoansa seurata."

Nämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta
vaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa
vakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.

Hän jatkoi: "Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty," ja
laskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä
äänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli
ruveta kiistämään, hän lausui: "Minä katson velvollisuudekseni varottaa
teitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon
uskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät
kykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään."

"Missis," sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti
erosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, "minä tahdon myöskin kerran
kaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että
eilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan
sanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota
ajatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin
sen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen
jalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen
minulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että
syntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. -- Eikö vanha leski
Jennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia
liikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren
pohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso
partasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt
Jumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin
pahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on
enemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte,
kuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te
ihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä
kuin olin."

Äitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä
kävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:

"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo
on annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä
luulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän
kuolemaansa."

"Missis," sanoi Betty teeskentelemättä, "minä olen varma, että minä en
ole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan,
mutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle
tämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla
kaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme
saarnaavat siitä joka sunnuntai."

"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että
hänen syntinsä ovat anteeksi annetut?" huudahti äitini.

"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo," sanoi Betty. "Mr John Nelson
antoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa
anteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja
vilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos
joskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta
synneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri _tämä_
on katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että
siunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John
Nelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin
pastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä
siinä ei seiso '_tahtoo_ antaa anteeksi,' vaan '_antaa anteeksi_,' ja
sepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin
samaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala
kaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän
Herran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi
anteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta
käsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee
saarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat
parhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän
saarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen
jo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen
sitä ja olen varsin tyytyväinen."

Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko
elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten
tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta
ja erin-omaista?"

"Minä en voi varsin tyystin tietää," vastasi Betty, "eikö se ole tuo
'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori
olisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi
jossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin
jollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se
on Jumala, joka _nyt_ antaa anteeksi _minulle_, asia kävi peräti
toiseksi."

"Mutta, Betty," sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, "jos
kirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää
teitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?"

"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty
vakavasti.

"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne,"
sanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan,
hän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.

Illan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni
sanoi äidilleni:

"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin
rupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti
sukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista."

Äitini punastui hieman ja sanoi:

"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa
ja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että
ihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon
uuden opin kautta."

"Ystäväni," puuttui isäni puheesen, "minä olen nähnyt koko joukon
uskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi
uskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset
kirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi.
Me elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä
sitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin
minkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän
nyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja
raittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen
hävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän
sanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn
päiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka
mielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos
ainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa."

Äitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin
hän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin
outo hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen
kysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee
hänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen
havainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla
ja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin
isäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut.
Mutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja
iloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja
sanoi:

"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on
anteeksi-antamusta kaikille." Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: "Kun
minä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja
kuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala
antaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu
mahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni,"
hän sanoi, "minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä
uudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama
laita."

Isäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen
rakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:

"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä
tahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat
kuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian
iloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi
nähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän
kuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin
ansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?"

Äitini näytti vähän levottomalta, kun isäni käänsi puheen näin keveälle
suunnalle, ja lähti kohta sen jälkeen maata. Mutta tän'aamuna hän sanoi
minulle, että minä en enää saisi tuota ajatella, se oli ainoastaan
totuttua tapaa, jonka isäni oli oppinut Flandernissa, eikä hän
ollenkaan epäillyt, että hän ajatteli paljon jumalisemmin kuin hän
puhui. Minä en liioin saisi ajatella mitään sen johdosta, mitä hän
puhui entisen elämänsä synneistä; jalompaa ja uskollisempaa sydäntä
kuin hänen ei koskaan ole ollut tykyttämässä, hän sanoi. "Urhoollisimmat
ovat aina myöskin parhaat ja jaloimmat. Paitsi sitä, Kitty," sanoi hän
lopuksi, "mitä ovatkaan naisten vaarat ja viettelykset miesten
vaikeuksien ja kiusausten verralla. Useampia naisia kuin miehiä voi
kenties rauhallisesti ja turvallisesti päästä taivaasen, mutta jokaisen
miehen, joka sinne pääsee, täytyy olla sankari ja kuningas, kykenevä
hallitsemaan kymmenen kaupunkia."

Mutta kun isäni ja minä olimme jääneet yksin, tämä lausui:

"Kitty, me elämme kummallisessa mailmassa. On miehiä, jotka rikkovat
jok'ainoata käskyä vastaan, ja kuitenkin viskaavat rehellisen miehen
vankeuteen sentähden, että hän tunnustaa syntinsä ja uskoo niitten
olevan anteeksi annetut. Ja tänäpänä aamulla kun kävin ulkona ennen
päivän valkenemista, minä kuulin vakavaa ja suloista veisua, ja kun
menin sinne, mistä se tuli, minä näin joukon köyhiä vuorityöläisiä,
jotka odottivat ulkopuolella John Wesleyn asumusta saadaksensa kuulla
saarnaa, ennenkuin lähtivät työhönsä, ja nyt veisasivat virsiä, siksi
kuin hän tuli ulos. Täällä on nyt Betty, joka, vaikka hänellä on
raiviottaren luonto, kuitenkin on tullut pyhimykseksi, ja äitisi, joka
sielulla puhtaalla kuin enkelin itkee syntejänsä! Niin, tämä kyllä on
kummallinen mailma, Kitty; mutta John Nelson tulee tätä tietä takaisin,
minä menen häntä kuulemaan. Minä en ole varma, eikö tuo väkevä
Yorkshirelainen saarnaa yhtä hyvin kuin muutamat muut, jotka tunnemme.
Bettyn mietteet tuosta '_nyt_' ja '_minulle_' eivät suinkaan ole
arvottomia."

"Isä," minä lausuin, "Hugh sanoo, että John Nelson on erin-omainen
saarnamies, ja moni pitää paljon Hugh'in omista saarnoista."

"Vai niin? Hugh on siis metodista hänkin!" sanoi isäni, hymysuin
taputtaen minua poskelle. "Mutta kuka _ei_ Hugh'in saarnoista
pitäisikään?"

Hall Farmissa on tällä haavaa yhtä etevä kuin harvoin nähty vieras.

Muutama päivä sitten ilmoitti orpana Ewelyn, että hän tahtoi käydä
meitä tervehtimässä.

"Minä tulen ilman kamarineitsyttä," kirjoitti hän; sillä Stubbs on
vakuutettu, että ihmiset Cornwallissa ovat pakanoita, jotka eivät
koskaan rukoile muuta kuin yhtä ainoata rukousta, sitä näet, että
laivat joutuisivat haaksirikkoon heidän rannoillansa. Hän luulee ilman
sitä, että he sitovat lyhtyjä hevosten häntiin, jotka merimiesparat
sitten turvaksensa pitävät leitsausvalkeina, sekä että rautaritarit,
kun laivat onnellisesti on saatu hukutetuiksi, surmaavat laivamiehet ja
sitten luultavasti syövät meidät suuhunsa, viimemainitusta hän ei
kuitenkaan ole varsin varma. Matkan suuria vaaroja ja vaivoja hän sitä
vastaan ei epäile. Valmiina kuin hän aina onkin uhraamaan itsensä minun
palveluksessani, hän nytkin olisi siihen mieluisa, mutta minusta tuntuu
kuin ei olisi varsin jalomielistä panna häntä niin kovalle koetukselle.
Minä olen sentähden kerraksi tehnyt itseni vapaaksi hänen
palveluksestansa, ja käskenyt hänen olla varsin huoletonna minun
suhteeni. Äiti sanoo myöskin, ettei maksa vaivaa pitää kamarineitsyttä
Cornwallissa, jonka hän nimittää 'Läntiseksi Barbariaksi,' ja jossa hän
luulee jokaisen pu'un, jota vaan tahdon käyttää, tulevan käymään
viimeisestä hovimuodista. Mutta, orpana Kitty, sinä ja minä tiedämme
paremmin. Äiti ei tunne miss Pawsey'a, mutta minä, joka tunnen hänet,
aion ottaa mukaani parhaat brokadivaatteeni, avarimmat pönkkähameeni ja
valituimmat pitsikörttini Falmouth'in muotiompelianne korjattaviksi.

"Mitä kaiken tämän komeuden näkiöihin tulee, mitä parempia näkiöitä
voisin pyytääkään kuin ritarillisinta kaikista hovimiehistä, setääni,
ja täydellisintä kaikista aatelisnaisista, tätiäni? -- puhumattakaan
ujostelevasta pikku orpanastani ja lähellä-asuvasta nuoresta
gentlemanista, joka minulle hänestä on ilmoittanut enemmän, kuin hänen
umpimielisyytensä on sallinut hänen itse tästä ilmoittaa. Kaikeksi
onneksi sydämelleni orpana Jack on sodassa, mutta niin ovatkin Betty ja
Trusty jälellä. Minä oikein vimmastun ilosta, Kitty orpana,
ajatellessani, että pian saan nähdä teidät kaikki. Minä arvaan, että
tuotatte mr Wesleyn minua rakentamaan.

                                            Kaikkein rakkain orpanasi
                                                Ewelyn Beauchamp."

Isäni pudisti päätänsä ja sanoi, että valitettavasti oli liian paljon
totta siinä, mitä Ewelyn kirjoitti ihmis-paroista Cornwallissa, niin
ettei niitä pitäisi tehdä leikin ja pilkan esineeksi.

Äitini heltyi Ewelynin korupuheesta isäni hovitapojen suhteen, mutta
oli muutoin ainoastaan puoliksi tyytyväinen kirjeesen eikä ensinkään
ilmoitukseen vieraisille-tulosta.

"Mitä merkillistä sekasotkua, Kitty!" sanoi hän. "Mr Wesley ja
Falmouth'in muoti-ompelia, pönkkähameet ja metodistat! Kuinka voimme
tulla toimeen tuommoisen hienohelmaisen rouvan -- nuoren tytön kanssa,
joka päälle päätteeksi niin vaarallisella kevytmielisyydellä puhuu
kirkosta? Minä soisin, ettet olisi antanut hänelle tuommoista käsitystä
minusta, rakas pikku Kitty-parka! Mitä hän ajatelleekaan? Mutta hän oli
kiltti sinua kohtaan, ja meidän tarvitsee tehdä parastamme."

Betty ei myöskään ollut juuri hyvillänsä, kun kuuli puhuttavan Ewelynin
ai'otusta tulosta.

"Onni kumminkin," hän arveli, "ettei kamarineitsyt tullut mukaan, sillä
hän oli kuullut, että Lontoon palveliattaret olivat paljon suurempia
hempukoita kuin heidän herrasväkensä. Ei sen puolesta, että hän
hempukoita pelkäisi, olkootpa sitten rouvia taikka palveliattaria,
sillä kenellä taisikaan olla jalompi veri suonissansa kuin
Trevylyaneilla? Kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi antanut tuolle
hempukalle maistinpalan omasta luonteestaan, joka olisi tehnyt hänelle
oikein hyvää."

Kun minä kuitenkin hyvin tunsin nuot teräväkulmaiset "palat Bettyn
luonteessa," en voinut muuta kuin onnitella Stubbs-parkaa, joka oli
päässyt niistä. -- -- --

Orpana Ewelyn on ollut ainoastaan viikon päivät täällä, mutta on
kuitenkin jo voittanut jok'ainoan sydämen koko talossa, Bettystä
alkaen, joka jyrkistelee vasta-väitöksillä Trevylyanien kunniasta,
äitiini asti, joka oman puuttuvaisuutensa tunnossa vapisee orpana
Ewelynin suuruuden, sukkeluuden ja haira-uskoisuuden pelvosta.

Bettyn vastaan-panosta huolimatta olimme sinä iltana, jona Ewelyniä
odotimme, kattaneet pöydän jokapäiväiseen saliin eikä vierashuoneesen.
Oli juuri alkanut hämärtämään. Takassa rehottavan paatsamavalkean
loiste otti punertavalla hohteellaan ja väräjävillä varjoillaan melkein
voiton katoovasta päivänvalosta. Isäni käveli edes-takaisin salissa ja
katsoi tavan-takaa akkunasta väittäen, että Ewelynin jo tunnin aikaa
sitten olisi pitänyt olla täällä. Arkahermoisella tarkkuudella äitini
kulki ympäri sioitellen kuppeja ja järjestäen lautasia pöydällä, kun
pihalta kuului hevois-kavioin kopina ja ilosta kajahtava ääni --
seuraavassa silmänräpäyksessä minä saatoin orpana Ewelynin sisälle
huoneesen.

Hänen katsantonsa oli niin valoisa ja heloittava, että minusta oli kuin
päivä olisi palannut takaisin hänen kanssansa, hänen poskensa hehkuivat
punastuneena ilmasta ja liikunnosta, höyhenet liehuivat hänen
hatussaan, hänen rikkaat, ruskeat hiuksensa kokoon-sidottuina
tulipunaisella rihmalla juoksivat muhkeissa kiehkuroissa hänen
mustansiniselle, hopealla sirotetulle hameellensa. Hän ei niin
sanoakseni lannistanut äitiäni liian suurella hilpeydellä taikka liian
kiivailla lemmen-osoituksilla! Hänen äänensä oli syvä ja matala
jonkunlaista hillittyä voimaa pohjalla, hänen käytöksensä tasainen ja
hiljainen. Hän puhutteli niin kunnioittavalla äänellä isääni ja
äitiäni, että sen täytyi voittaa rakkautta. Se on tämä tämmöinen orpana
Ewelynin etevyys, joka tekee, että hänen ystävällisyytensä tuntuu
_antavalta_ eikä _vaativalta_, -- voimallisen käden kaltaiselta, joka
pujottaa vyötäisillesi sinua hellästi suojellaksensa, pikemmin kuin
heikon köynnöksen tapaiselta, joka kiertyy ympärillesi tukea
etsiäksensä ja pystyssä itseänsä pysyttääksensä. Kunnioitus taikka
ihastus, jota hän osoittaa, on kuningattaren alentuvaisuutta, joka
kumartuu kättäsi suutelemaan.

Kun Trusty sillä ominaisella vaistolla, joka siaitsee hänen
kuonossansa, oli Ewelynin arvoa tutkinut, hän kohta otti sitä
tunnustaaksensa sillä eriskummaisella kielellä, jota hänen häntänsä
puhuu.

Tämä äänetön tutkinto on hänen tavallinen tervehdyksensä kaikille
oudoille, mutta mitä Ewelyniin tuli, hän tunsi jotakin erinäistä olevan
kysymyksessä. Niinkuin jokainen muukin Ewelynin suhteen ja vastoin
tavallista tuntoansa Trusty epäilemättä huomasi, että tässä
tuttavuudessa _vieraan_ suostumus oli jotakin vielä tärkeämpää kuin
_hänen omassa_. Hän istui sentähden varsin hiljaa Ewelynin vieressä
katsoen tarkasti hänen silmiinsä, siksi kuin tämä hienolla kädellään
kunnioitti häntä pienellä ystävällisellä taputuksella sanoen: "vai
niin, sinä olet Trusty sinä," jolloin hän varsin tyytyväisenä ja
hyvillään palasi takaisin lämpimään paikkaansa valkean edessä.

Kaikki ihmiset koko talossa ovat puhuneet minulle eri käsityksistänsä
Ewelynin olennosta.

Seuraavana aamuna, kun minä vein sisälle maidon äidilleni, hän sanoi:

"Minä en koskaan olisi uskonut Ewelyniä niin eteväksi, kuin sinä olet
häntä kuvannut. Hän näyttää rakkaalta, herttaiselta lapselta, ei
ollenkaan raivolta taikka rieholta eikä hiukkaakaan ylpeältä. Hänen
äänessään ei ole niin mitään, joka ilmoittaa, että hän taitaa muita
kieliä kuin omaansa; eikä hänen käytöksessään myöskään mitään, joka
osottaa vähintäkään taipumusta lahkolaisuuteen taikka puolettomuuteen.
Hänessä ei liioin ole mitään hienostuneen ladyn jälkeä, ja häntä
luulisi pikemmin kainoksi ja araksi. Meidän täytyy tehdä parastamme,
niin että hän tuntisi itsensä meillä perehtyneeksi. Hänen silmissään
on niin omituinen, yksivakainen ja miettivä katsanto," jatkoi äitini,
"jotakin, joka käy sydämelleni, koska se muistuttaa orpolasten
katsannosta. Kaikin loistoinensa hänen kotinsa kenties ei ole ollut
niin onnellinen kuin meidän. Minä tunnen itseni merkillisen
kiinnitetyksi häneen. Minussa on jonkunlaista tunnetta häntä kohtaan,
Kitty. Meidän täytyy tehdä kaikki, että hän tuntisi itsensä
onnelliseksi meillä."

Ikäänkuin olisi se äitini sydämelle jotakin outoa tuntea äidin tavalla!
Jokainen olento, jonka yhteyteen hän tulee, synnyttää hänessä
samanlaista mieli-alaa.

Mutta erin-omaista oli kuitenkin, että hän taisi havaita tuon
miettiväisen ja samalla surumielisen katsannon Ewelynin silmissä,
vaikka minä en koskaan ole hänelle puhunut sanaakaan täti
Beauchampista. Äitini on aina opettanut meitä, että olisi kavaluutta
levittää salaisuuksia kodeista, joissa meitä on vieraanvaraisuudella
vastaan-otettu.

Isäni oli muutamissa katsannoissa perin-vastaista mieltä.

"Tuo lapsi on erinomaisen hyvälahjainen. Minä luulen todellakin, että
hän aivan vähällä opetuksella yhtä hyvin perehtyisi sotataitoon kuin
minä itse. Hän tutustui yhtä helposti kertomukseeni Malplaquetin
suuresta tappelusta, kuin hän olisi ollut vanha soturi."

Betty ei ole puhunut paljon. Hän ei ole ihminen, joka tekee päätöksensä
ensi katsahduksella. Mutta eilen aamulla kun palasin lypsämästä, minä
tapasin orpana Ewelynin Bettyn luona maitohuoneessa, jopa semmoisella
tuttavuuden kannalla, johon minä ja Jack monet vuodet olimme saaneet
pyrkiä. Hän ahkeroitsi parhaallansa pienillä, hienoilla, valkoisilla
käsillänsä voikappaleen vanuttamista, ja hänen lihavat, valkoiset
käsivartensa olivat kyynärpäitä myöten paljaana.

Perästä-päin sanoi Betty minulle:

"Minä en tiedä, mitä mrs Ewelynistä olisi tullut, jos hän olisi saanut
järjellisen kasvatuksen mailla, mutta sen saatan sanoa, että hän ei ole
mikään hempukka. Luonnollisempaa ja ystävällisempää pientä tyttöä en
ole koskaan nähnyt. Hänen kätensä eivät ole ensinkään saamattomia, hän
olisi voinut tehdä kaikkia, kun vaan olisi saanut oppia pikku raukka!
Ja," jatkoi Betty teeskentelemättä, "se on enemmän kuin luulin, kun
ensiksi hänet näin liehuvin höyheninensä ja killuvin rihmoinensa, ja
hänen hameensa sitten, joka oli niinkuin kenraalin virkapuku kaikin
kiilto- ja korusälyinensä. Mutta kun kuulin hänen puhuvan pastori
Wesleystä ja hänen saarnoistansa ja samalla näin hänet itse tuommoiset
liehuttimet päässä, pitkät kiehkurat hartioilla, korkeakorkoiset,
punaiset kengät jalassa ja hame semmoinen päällä, joka oli juuri kuin
kanakoppi, se melkein oli enemmän, kuin minä jaksoin kestää."

"Mutta, Betty," minä sanoin, "nuot kappaleet eivät orpana Ewelynille
ole suuremmasta arvosta kuin minulle villahameeni ja kirjailtu
miehustani; äidilleni hieno valkoinen harsikkoliinanen, jonka hän niin
sievästi pistää kiinni uumansa ympäri, taikka teille, Betty,
pyhäkappanne ja päähineenne."

"Olkoon kuinka oli, mrs Kitty," sanoi Betty, "mutta minä olen sanonut
mrs Ewelynille ajatukseni, ja hän on myöskin sanonut minulle mielensä.
Minä toivon hänelle olevan siitä hyötyä, niinkuin luulen itsellenikin
olevan."

Tästä taisin ymmärtää, että Bettyllä ja orpana Ewelynillä oli ollut
pieni kahakka välillänsä.

Samana iltana, ennenkuin panimme maata, Ewelynillä ja minulla oli pitkä
pakina pienessä kammiossani. Äitini oli laitattanut vanhan juhlasängyn,
jonka virttyneisin uutimiin oli kudottuna Herodiaan tytär Johannes
Kastajan pää vadissa, ja antanut siirtää sen yhteen niistä huoneista,
jotka olivat meitä varten siivotut ja valkaistut. Orpana Ewelyn pyysi
kuitenkin päästä noin kauhistavasta seurasta. Ensi yön hän makasi
siellä yksin ja kertoi sitten, kuinka takkavalkean loiste oli
värähdellyt kamaloilla vanhoilla kuvilla, jotka sentähden
eriskummaisimmalla tavalla hehkuivat ja tuijottivat. Hän ei tietänyt,
hän sanoi, oliko tavaton hohde, joka tuli Herodiaan kasvoihin, juuri
kun Ewelyn oli nukkumaisillansa, ainoastaan hiilistön sammuvaa valoa
takasta vai kuningatar itsekö, joka rupesi elämään ja loi vihaiset,
murhanhimoiset silmänsä häneen. Hän pakeni sentähden minun luokseni.

Pakinamme alkoi Bettystä. Ewelyn sanoi:

"Minä pidän paljon teistä kaikista, Kitty, mutta minä en ole varma,
eikö Betty sittenkin ole paras ja viisain teistä; se, joka osoittaa
itsensä parhaaksi kaikista täkäläisistä ystävistäni. Täti Trevylyan
pilaa minua hellyydellänsä, eno kohteliaalla huomaavaisuudellansa ja
sinä, pikku Kitty, nöyryydelläsi ja myöntyväisyydelläsi."

"Mutta kas Betty, hän tietää paremmin hän. Tänäpänä hän oikein on
sanonut minulle totuuden. Kun minä aamulla pyysin hänen opettamaan
minua voita kirnuamaan, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä tahdon opettaa
teille mitä osaan, vaikka melkein luulen, ettette kelpaa mihinkään
muuhun kuin leikittelemään. Mutta ennenkuin alotamme, minun täytyy
sanoa teille, mikä kauan on ollut sydämelläni. Leikitelkäät, mrs
Ewelyn, jos tahdotte, vapaasti masterin kanssa sotaa ja tappeloa,
missis'in kanssa ompelukoulua ja minun kanssani voinkirnuamista, mutta
minä puolestani en voi kärsiä, että kukaan leikittelee uskonnon kanssa,
ja se ei ole muuta kulu leikittelemistä, kun puhutte mr Wesleystä ja
hänen ihmeellisistä saarnoistansa, sillä välin kuin nuot pitsit ja
höyhenet liehuvat kasvojenne ympärillä, ja sillä välin kuin käydä
hipsutatte pienissä punaisissa kengissänne. Raamattu on selkeä tässä
katsannossa, ja minä olen hakenut paikan, joka juuri sopii teihin.'"

"Hän antoi minulle ison raamattunsa, ja minä luin: 'Ja Herra sanoo:
että Sionin tyttäret ovat ylpiät, ja käyvät kenossa kauloin,
killusilminä, kävelevät ja astua sipsuttelevat, niinkuin jalat sidotut
olisit; on siis Herra tekevä Sionin tytärten päät rupisiksi, ja Herra
on paljastava heidän hipiänsä. Silloin on Herra ottava solkien
kaunistukset pois, ja verkkohunnut ja kaulakorlut, korvahelmet ja
rannerenkaat ja verkot, kalliit pääliinat ja polukset ja vyöt ja
lemausastiat ja taikakalut, sormukset ja nenärenkaat, juhlavaatteet ja
kaaput ja vaipat ja kukkarot, peilit ja liinaiset alushameet, ja
päänauhat ja silmiverkot j.n.e.' (Jes. 3: 16-25).

"'Mutta, Betty,' minä sanoin, 'enhän minä tuommoisia korennuksia kanna;
minulla ei ole renkaita nenässäni eikä kulkusia kengissäni.'

"'Naurakaat vaan, mrs Ewelyn,' sanoi Betty yksivakaisesti, 'mutta minä
puolestani en pidä tätä naurettavana. Jos se olisi kirjoitettu meidän
aikoihin, olisi myöskin teidän killuvia hiuskorennuksianne, teidän
pitsireunuksianne ja pönkkähameitanne mainittu, se on varma.'

"'Ja se kirjoitettiin silloin teille ja minulle yhtä varmasti, kuin jos
se olisi tänäpänä kirjoitettu. Mutta pastori Wesleyn saarnat eivät ole
mikään leikin-asia,' lopetti hän, 'ja jos olisitte niitten vaikutusta
sydämessänne tunteneet, niinkuin minä puolestani olen tuntenut, te
kyllä huomaisitte oikeaksi, mitä minä sanon, mutta siksi kuin saatte
sen tuntea, minä en mielelläni puhu teidän kanssanne tämmöisistä
asioista.'

"Ja mitä sinä vastasit, orpana Ewelyn?" minä kysyin.

"Minä suutuin," sanoi Ewelyn, "sillä minun mielestäni Betty oli kova ja
armoton, ja minä sanoin:

"Minä olen tuntenut pastori Wesleyn saarnojen vaikutuksen, Betty, ja
olen häneltä oppinut, että ylpeyttä ja turhamielisyyttä voi löytyä
muissakin kuin niissä, jotka käyttävät pääkorennuksia ja
pitsireunuksia.

"'Me olemme suuressa sodassa, ja vilpillinen taistelee sekä viekkaudella
ja petoksella että terävillä keihäillä, eikä ole varsin varma, että
olemme saaneet hänestä voiton, vaikka olemme karkoittaneet hänet, niin
ettemme voi häntä nähdä. Me olemme kenties ainoastaan ajaneet hänet
_sisälle_ linnoitukseen, sydämemme pohjukkaan. Ja Betty,' minä lisäsin,
'vihollinen itse linnoituksessa on pahempi kuin aukealla kedolla.'"

"Ja mitä Betty vastasi?" minä kysyin.

"Ei juuri mitään," sanoi Ewelyn, "hän puhui ainoastaan jotakin siitä,
'että nuoret ihmiset tahtovat olla kovin viisaita ja ymmärtäväisiä
näihin aikoihin,' ja rupesi sitten antamaan minulle ensimmäisen
opetustunnin voinvalmistuksessa. Mutta kun minä sittemmin olin lähteä
maitohuoneesta, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä en tahdo sanoa, että minä
en ole itserakas ja ylpeä. Kenties olisi parempi, että joka mies
enemmän katsoisi itseänsä.' Minä pudistin sydämellisesti hänen
kättänsä, ja minä tunnen, että meistä tulee hyvät ystävät."

(_Syrjään kirjoitettu muistutus_. Minä huomasin, että Ewelyn siitä
päivästä saakka kaiken aikaa meillä ollessansa käytti yksinkertaisimpia
ja yksivakaisimpia vaatteita, mitkä hänellä oli muassaan).

Hetken äänettömyyden jälkeen orpana Ewelyn matalalla ja leppeällä
äänellä jatkoi:

"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla
tuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en
ymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi,
herttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia
sanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen,
ihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert
mielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa,
omiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi
suitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja
noilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno
Trevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita
armas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo
niin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän
yksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän
miehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä
kärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui
joku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka
naisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!)
antaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka
nämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin
taivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville,
semmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen
elämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä
tappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä -- uskontoa
semmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli
kuullut John Nelsonia."

Hyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat
mielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme,
kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen
havaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että
niitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä
varjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme "Robinson Crusoen
luolaksi!" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin
suurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee
taivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen
kanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut
voineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa
meitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä
sitä kohden.

"Ajattelepas, orpana Kitty," sanoi hän, "että jok'ainoana elämämme
hetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että
siitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi
elämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää,
minkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus
vaeltaa varjossa ja pimeydessä!"

Useasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista
mestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle
siirtämässä: -- meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla
värivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien
vaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja
pienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta
silmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat
mielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka
jälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon
suurissa taulusaleissa.

Ewelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa
kuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa:
"Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin
penselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja
vaarojen välillä j.n.e.," minä tavallisesti kummastelen omaa
kankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti.
Mutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle
sanoen:

"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät
kasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja
yhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja,
joissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen
silmissänsä. Mutta ne ovat _äitisi_ kasvot, ja sinun ei tarvitse
ihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen
kauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit
pieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin
luonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa
korkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia
huomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta
taulusali -- mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä,
Kitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon
kauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut
niitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten
keskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä
polullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet,
hyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet
elänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi
asti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet
sinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on
ystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä
rakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on
tunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee
meidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me
lähenemme _sen kaltaisiksi_, jota ihantelemme; tulemme _yhdeksi_ sen
kanssa, jota rakastamme."

Minä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa
epäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.

Minä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää
vaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään,
kuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka
tähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista
liikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän
pienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena,
hämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin
tunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei
viritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä
aamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka
suosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa
vanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen
tekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.

Ewelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka
hänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St.
Neotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se,
että nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt
ovat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo
mielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin
vanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia
pyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.

Kaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu
Hugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin
tarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa
ihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi,
mutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi,
vaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle
on määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän
halpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta
kasvannostaan.

Välisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille
ahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen
tarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan
piiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn
haastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla
sitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita
herättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän
tarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä
tehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi
sopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi.
Minun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.

Ja hän valitsi _minut_ -- eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi
sopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku
Kitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut
minun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan
epäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin
turvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee
ainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä
rakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.

Me olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin,
isäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta
ketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin
sattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua
iloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä
en tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon
muotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat
Bettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista
huvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat
saman-arvoisia.

Me olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana.
Ewelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin
yksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen
puoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa,
että orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli
seurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä
suuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa
silkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen
brokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa
puuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan,
ja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen
tämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin
luona.

Kuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta
ja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät
kirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme
tuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti
keskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki
saarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa -- koko
perheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä
ja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja
tyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja
likaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja
lapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta,
monet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta,
heidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja
heidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:

"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle,
sivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille
sanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle,
sievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on
tulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna --
pimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun
luullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley."

Mutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla,
hiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa
ja isot hopeasoljet kengissä.

Kun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja
sivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena,
niin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin
mielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä
voimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla
kekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.

Mutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven,
miehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle
sanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko
suuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.

Ennenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka
pieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen
suomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä
katselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita
yksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa
ja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken
verralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.

Mr Wesley ei ennättänyt monta sanaa lausua, ennenkuin minä lakkasin
ympärilleni kokoontunutta kansaa katselemasta. Silmäni kiinnittyivät
erottamattomasti noihin hyväntahtoisin kasvoihin ihmisrakkaalla
katsannollaan, ja minä kuuntelin taukoomatta sitä liikuttavaa ääntä,
joka ennenkuin vielä kauan olinkaan näin katsellut ja kuunnellut, minä
tykkänään unhotin mr Wesleyn itse sen kaikki-voittavan rakkauden ja
armon edestä, jota hän julisti.

Se oli tuota vanhaa ja kuitenkin ijankaikkisesti uutta, että kaikki
ihmiset luonnostaan ovat eksyneitä, hukkaan menneitä lampaita, ja että
paimen oli tullut etsimään, mitä kadonnut oli, että hän, joka olisi
voinut vaatia maksoa, on maksanut kaikki; että tie ijankaikkiseen
elämään, joka synnin tähden välkkyvällä miekalla katkaistiin, nyt
taas oli avoinna ja vapaana. Miekka oli tunkenut sen sydämeen, joka
vapa-ehtoisesti uhrasi itsensä meidän edestämme; se oli nyt sinne
haudattu, ja sen välke hänen kalliilla verellänsä sammutettu. Tie ei
ollut ainoastaan avoinna, se oli avoinna _kaikille_, ja saarnaaja
kehoitti yksivakaisesti sanankuulioitansa tällä uudella ja elävällä
tiellä palaamaan takaisin Jumalan luo.

Pian käänsivät kuitenkin hillityt niiskutukset ja pidätetty itku
huomioni taas ympärilläni oleviin ihmis-joukkoihin. Useammat
kuuntelivat äänettömällä ja hiljaisella tarkkuudella, yksivakaisuudella
ja tyyneydellä, joka ilmoitti itsensä lakkaamattomassa silmäilemisessä
saarnaajan puoleen, ja josta myöskin vettyneet silmät, murheelliset
taikka ilosta hehkuvat kasvot kantoivat todistusta.

Useat rupesivat huutamaan, muutamat ainoastaan hiljaa, mutta muutamat
täyttä kurkkua, ja yht'äkkiä koko kokous näytti purskahtavan itkemään,
niin että tuskin taisi saarnaajan ääntä selittää. Useat kätkivät
kasvonsa käsiinsä ja niiskuttivat täyttä suuta, toiset korottivat
innostuksissa äänensä ja ylistivät Jumalaa. Välisti lahti syvä,
yksi-ääninen "Amen" niinkuin yhdestä suusta noilta tuhansilta huulilta.
Naisia ja pari vahvaa, uljasta miestäkin kaatui maahan niinkuin ukkosen
iskeminä; nämät kannettiin kohta pois, toiset taidotonna, toiset
täristen niinkuin kuoleman tuskasta.

Saarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa
vaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi
avattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty
mielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi
kuului näin:

    Oi kuule, Herra, huutoni
    Ja armos mulle lainaa,
    Jos sie et ole turvani,
    Mun synti maahan painaa,
    Suo mulle rauha, lohdutus,
    Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.

    Ma äänen kuulen suloisen,
    Se vastauksen antaa:
    "Äl' itke, Poika ainoinen
    Sun syntis kaikki kantaa!"
    Ja pilvet synkät haihtuvat,
    Ja idän portit aukeevat.

Kun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan
olleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä
riemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä
sata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka
monessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin
että tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä
ainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat
vastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: "Herra siunatkoon teitä," jopa
ainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna
ilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina
omistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun
lopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle
niin hyvin soveltuvat sanat -- siinä oli jotakin, jota en mistään
hinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa
hämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat
kaikille haaroille, sanoi isäni:

"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa
vaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia
jaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta
jahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen
sanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa,
ja Kitty," lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin
pienessä satulassani hänen takanansa, "minä luulen todellakin, että se
voima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
minä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan."

Ja seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan
olimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:

"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen
ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."

Isäni vastasi:

"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni
puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen;
mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika
kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa
yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan
rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka
maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet
kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella
kerta saavat hautansa."

"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän
hedelmistänsä te tunnette heidät."

"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen _nähnyt_ hedelmiä.
Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät
syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun
tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru
ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."

Ewelyn virkahti:

"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta
uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat,
eikö siinäkin jo ole hedelmää?"

"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka
käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen
ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."

Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän
hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot
äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:

"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat;
yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan
sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää
tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois,
panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."

Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana
joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin
kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista,
varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta,
joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin
hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi
kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille
naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee,
että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että
sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme
Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on
vaikeinta päästä.

Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme
oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt
tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän
käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla
tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja
tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet
luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun
vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen
kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:

"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."

Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä
täristystä, kun hän alkoi:

"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili:
"Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat
ja poikenneet pois sinun teiltäsi" -- täristys oli kadonnut, ja
vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.

Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen
kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät
meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin
tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut
sanaakaan muutoksesta.

Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat
tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti
lausui:

"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä
hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi
ainoastaan:

"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon
oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni
ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."

Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.

Yhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon
huvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille
lähisissä kylissä.

Tänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen
mökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat
kalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt
monenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan
kuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden
lakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi
taistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa
aallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin
ruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita,
sitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin
kallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään
kuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat
otteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni
laiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa
taistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat
tuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti
valkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski
Treffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa
nähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan
mahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka
olisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena,
seisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien
keskellä.

Kahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt,
että hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet
vanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa.
Hän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla,
kätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa
huokauksia ja valitushuutoja.

"Onko se luuvaloa taas?" minä kysyin.

"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty," mumisi eukko liikahtamatta ja
tulostamme paljon huolimatta. "Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi
noitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän
saarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla,
ja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin
sonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi,
ja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden.
Mutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan
ihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun
'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä.
Eihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut
mitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin
merelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole
tehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin
saattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja
katolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä.
Ja tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus
on haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän
tarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon
herroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään
nokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta
tekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on
luonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen
minä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se
teki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi
kuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään
takaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se," jatkoi eukko puhjeten
ääneensä vaikeroitsemaan, "minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan
lahjat."

Samassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot
takakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun
hän lausui:

"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin
oikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin,
kun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu
puhuu '_heidän_ mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,'
ja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin,
saa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa
kalvaa sieluamme jo _nyt_, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän
oli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja
siitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt
viikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se
sitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että
helvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme
syntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki
voivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme
saada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin
vapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko
mailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat
molemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta
keinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme,
kuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin
voimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti
seuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että
minun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi."

Ewelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme
tämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi
lopulta pyyhkien silmiänsä:

"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen
kirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet
alkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin
suurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää
viisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan
saarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan
sanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin.
Mitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?

"Minä olen pelännyt," jatkoi hän hetken päästä, "että mr Wesleyn
kiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt,
mutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä
rakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä
valkeuteen."

"Mr Wesley sanoo," virkahti Ewelyn, "että oikea kiivaus on rakkauden,
ja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se
puhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta."

Ja äitini sanoi miettiväisesti:

"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että
meidänkin niin tekisi."




VIII.


Se _on_ murhe, todellinen murhe, tämä Hugh'in ja seurakunnan muuttunut
ja odottamaton väli, ja minun ei auta ajatteleminen, ettei niin ole
laita.

Sillä minä olen todellakin koettanut saada itseni uskomaan, että
elämämme voi tulla yhtä onnelliseksi ja yhtä hyödylliseksi muualla kuin
täällä, ja se on välisti onnistunutkin; mutta sitten tulee yhä
uudestaan minun eteeni, kuinka rakas tämä vanha kotini minulle on,
kuinka hyvänä kansa pitää "master Hugh'in" ja kuinka mahdotonta
kenenkään toisen on meikäläisille olla sitä, miksi hän olisi voinut
tulla, taikka hänen kellenkään muille tulla siksi, mitä hän
meikäläisille jo on ollut.

Minä olen sentähden tullut siihen päätökseen, että on paras tunnustaa
Hugh'ille ja itselleni, että se on murhe, ja tunnustaa tämä myöskin
Jumalalle ja sitten kaikesta sydämestäni antaa itseni ja kaikki
omaiseni Herran haltuun ja olla hänen pyhälle tahdollensa alammainen.

Minä olen myöskin paljon ajatellut, mitä alammaisuus oikeastaan lienee,
ja tuleeko meidän todellakin _pitää_ kaikesta, joka meille tapahtuu,
eikä ainoastaan ottaa sitä valittamatta ja nurisematta vastaan.

Mutta Hugh sanoo, että alammaisuus ei seiso siinä, että sanomme
karvasta makeaksi taikka koetamme sitä semmoiseksi tuntea, vaan siinä,
että ilman valittamatta otamme vastaan katkeran, kuinka vähän se meitä
miellyttääkin, vakuutettuna, että kaikkein raskainkin on jotakin
todellisen hyvää, koska se on Jumala, joka sen lähettää.

Meidän tulee, sanoo hän, antaa sydämemme _elävänä_ uhrina Jumalalle,
kaikin riemuinensa, murheinensa, pelkoinensa ja toivoinensa, juuri
semmoisena kuin se on; ei kuivettuneena tunnottomuuden pesäksi taikka
jähmettyneenä jäykkien, pakollisten päätösten jäiseksi aine-joukoksi.

Hän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa
asettaa itsellemme kysymys: "Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme
ohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?"

Ja tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra
Jumala tänä päivänä sanoisi meille: "Valitkaat minkä parhaaksi
katsotte," minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta
sydämestämme vastaisimme: "Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on.
valitse sinä meidän edestämme!" Ja Hän _onkin_, sitä meidän
mielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri
ykskaikki.

Se oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr
Spencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä
oli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme
jok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten
ja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja
opettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon
kokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia,
miettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin
luonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti
vastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan
valmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: "kaivamaan silmänsä ja
antamaan ne hänelle."

Ja äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack
-- kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai
sunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.

Mutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on,
että äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen
ajatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh
on kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut
hänessä olevan "vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen."

Orpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin
hyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen
sukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa
Lontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi,
joka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa
välttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.

Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle
hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen
saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä,
kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa
vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen
edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.

Hugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme
tehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli
matalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin
lahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin
olisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja
jonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät
palpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka
menestymisestä ei ollut mitään toivoa.

Kun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle
siitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi.
Mutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan
jonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan
ensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena
apuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy
lohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.

Ilman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja
lohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä
tunnen, kuinka kova tämä koetus on.

Pienen ajan päästä sanoi Hugh:

"Kitty, muistatko sitä iltaa, jona olimme laivassa Bristolista
palatessamme, ja minä puhuin siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä
saarnaamaan evankeliumia niille, jotka eivät koskaan ennen ole siitä
kuulleet?"

Minä muistin sen aivan hyvin; paljas muistutus siitä melkein masensi
minut. Hän oli puhunut kolmenlaisesta kutsumuksesta: Kutsumuksesta
Jumalan sanassa evankeliumia saarnaamaan; kutsumuksesta sydämessä ja
kutsumuksesta ulkonaisissa oloissa. Ainoastaan viimeistä puuttui
häneltä silloin. Minä käsitin aivan selvästi, että häneltä nyt ei
puuttunut toista enempää kuin toistakaan.

"Monet toimittavat Jumalan töitä täällä kotona, mutta pakanamailmassa
verrattain harvat; ja kun tämä ainoa paikka maan päällä, joka oli
meidän kotinamme, ja johon olimme niin lujilla siteillä sidotut, että
olisi ollut väärin niitä katkaista, ei enää ole meille avoinna, -- mitä
tulee minun tehdä?"

"Oi, älä pyydäkään minua sitä päättämään, Hugh!" minä sanoin, "päätä
itse, ja minä olon varma, että se on oikein."

"Se on uhri, jonka ainoastaan voimme tehdä _yhteisesti_, Kitty," sanoi
Hugh.

"Minä en voi heittää isääni ja äitiäni, Hugh," minä sanoin. "Äitini on
nyt niin heikko, että meidän molempien täytyy yhdessä vaeltaa mailman
lävitse."

Muutaman minuutin kuluessa emme puhuneet sanaakaan. Minä tunsin, että
se oli uhri meille molemmille, jopa varsin kovakin. Viimein minä
rohkaisin itseäni lausumaan:

"Hugh, minä en voi arvata, mikä sinulle on oikein, mikä ei; sillä minä
en voi tietää, mitä sinä tunnet; mutta jos todellakin näet, että Jumala
vaatii tätä sinulta, sinä suorastaan olet velkapää tottelemaan. Ja
_minun_ velvollisuuteni on auttaa sinua päätöksessäsi, niin paljon kuin
kykenen. Ja sen minä tahdon tehdä, Hugh -- ja Jumala meitä molempia
auttakoon!"

Sitten puhui Hugh yhtä toista minun kiitoksekseni; ei juuri monilla
sanoilla, mutta paljon muutamilla; kuinka minä sopisin sankarin
vaimoksi, ja kuinka ei yksikään mies ole saanut niin hellää ja
urhoollista sydäntä turvaksensa, sydäntä, joka niin voisi johdattaa
hänen mieleensä, mikä oikea on. Ja minä pelkään olleeni niin mieletön,
että minä uskoin, mitä hän sanoi, ajattelemattakaan, kuinka paljon
minun kuitenkin täytyy lukea hänen rakkautensa, ja kuinka vähän oman
etevyyteni ansioksi. Sillä minä rupesin todellakin tuntemaan itseni
oikeaksi sankarittareksi, siksi kuin Hugh lähti pois ja minä tulin
kyökkiin ja sain nähdä Bettyn, joka seisoi ja kiillotteli vanhoja
tammituoleja, jotka Hugh ja minä olimme hakeneet sälyhuoneesta uuden
pienen kotimme varaksi. Tämä näky masensi kerrassaan kaiken rohkeuteni
ja pani minun pakenemaan pieneen kammiooni kyynelillä sydäntäni
keventämään. Minä sain nyt nähdä, mikä sankaritar minusta sankarin
vaimona olisi tullut.

Siitä on nyt viikon päivät, enkä minä vielä ole rohjennut Hugh'in
tuumia äidilleni mainita, tuskinpa luoda silmäni niihin rakkaisin
huoneisinkaan, jotka olivat minulle ja Hugh'ille aiotut.

Ewelynille olen puhunut kaikki. Hän puuttui kohta asiaan sillä
innostuksella, joka on hänen luonteellensa omituinen. Orpana Ewelynistä
olisi todellakin tullut kelpo sankarin vaimo, taikka sankaritar omasta
puolestansa. Hän puhuu niin kauniisti siitä suuresta ilosta, kun saa
julistaa tuota iloista sanomaa, joka voi tehdä Länsi-Intian orjat
vapaiksi, kun saa saarnata elämän evankeliumia Amerikan siirtolaisille,
jotka kenties eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet taikka kumminkin
ainoastaan heikkona kaikuna esi-isiensä ajoilta. Kaikissa eteläisissä
siirtomaissa, sanoo hän, löytyy tuskin kaksikymmentä pappia, ja useat
niistä ovat semmoisia, jotka ovat paenneet pois siitä syystä, etteivät
kelvanneet Englannissa olemaan. Ja sitten, sanoo hän, siellä on kaikki
ne pahantekiät, jotka Englannista ovat maanpakolaisuuteen ajetut, ja
nämät levittävät myrkkyänsä kasvatusmaitten neekereihin.

"Kuinka suuresti he kaikki totuutta tarvitsevat," sanoi hän, "ja mikä
jalo tehtävä sitä heille julistaa!"

Orpana Ewelyn näyttää tuntevan noitten ihmisten ja heidän tarvettensa
puolesta, niinkuin hän itse olisi heidät nähnyt ja heihin tutustunut.
Minun on niin vaikea tuntea jotakin rakkauden- ja mieltymyksen-tapaista
outoja ihmis-joukkoja kohtaan. Jos olisin nähnyt yhden ainoan noista
orja-raukoista, jos olisin tuntenut yhden ainoan pahantekiä-paran
kiusaukset ja synnit, sitten olisi varsin toista. Täällä kotona minä
tunnen jok'ainoan miehen ja jok'ainoan naisen ja jok'ainoan pienen
lapsen, ja suuri ilo oli ajatella Hugh'ia heitä kaikkia opettamassa ja
auttamassa.

Kun Raamattu sanoo, "että Jumala rakasti mailmaa," sillä ainakin
ymmärrettänee, että hän tuntee ja rakastaa jokaista yksityistä miestä,
jokaista naista ja jokaista lasta koko mailmassa, -- rakastaa ja
surkuttelee itse-kutakin, hänen eri tarvettensa, hänen murheittensa,
riemujensa, luonteensa ja mielenlaatunsa mukaan. Mutta me? Kun sanomme
rakastavamme ihmis-joukkoja Amerikassa taikka muualla, joista emme
tunne yhtäkään miestä, mitä se merkitsee? Jos puolet heistä hukkuisivat
maanjäristykseen, minä kyllä en vuodattaisi niin monta kyyneltä, kuin
jos jotakin tapahtuisi Bettylle taikka Rogerille. Eikä sydämemme
myöskään tykytä nopeammin, kun kuulemme noitten kaukaisten onnesta ja
menestyksestä puhuttavan.

Jos kuulisin, että tuhannet heistä todellakin ovat katuneet syntejänsä,
saaneet anteeksi ja löytäneet rauhaa Herramme Jesuksen Kristuksen
uskossa, minä kyllä iloitsisin, mutta se ei täyttäisi koko sydäntäni
niin suurella riemulla, kuin jos saisin kuulla, että Toby Treffry
iloitsee Vapahtajastansa. ja tekee kaikkea hyvää, mitä hän voi,
katumuksensa vilpittömyyttä osoittaaksensa.

Pari päivää sitten rohkenin puhua tästä Hugh'in kanssa. Minä
pelkään minussa olevan suurena vikana, etten todellakaan voi rakastaa
ihmis-joukkoja, joitten jäseniä en ole koskaan nähnyt, niinkuin muut
kristityt näyttävät tekevän. Mutta eipä tuntunutkaan siltä, kuin Hugh
olisi siitä paljon piitannut, vaan hän sanoi ainoastaan:

"Kitty, meidän taivaallinen isämme rakastaa todellakin ihmis-joukkoja
ja itsekutakin ihmistä erityisesti. Vapahtajamme vuodatti kyyneliä
niitten kaikkien tähden ja kuoli heidän edestänsä. Ja rakastathan sinä
_Häntä_. Eikö siinä ole kylliksi taivuttamaan sinua kaikkia ihmisiä
auttamaan?"

Ja se auttoi, sillä minä tunsin siinä olevan kylliksi minua
taivuttamaan. Mikä runsas palkinto jokaisesta vaivasta ja jokaisesta
uhrauksesta, jos voisi nostaa yhden ainoan iloisen katseen Vapahtajan
silmiin, hänen, jonka pää meidän tähtemme lyötiin ja orjantappuroilla
kruunattiin. Ja hän on yhä edelleen sama Vapahtaja, ja ilo siitä, että
voimme tehdä hänelle mieliksi, on yhä edelleen sama ilo myöskin.

Minä olen nyt puhunut äidilleni tuumasta lähteä Amerikkaan
lähetyssaarnaajaksi. Eikä hän ole siitä pahoillansa. Hän sanoo useasti
ihmetelleensä, minkätähden Kristuksen valtakunta ei näytä levenevän,
vaan on rajoitettuna vähäiseen osaan maanpiiriä, kun muut osat siitä
vielä ovat pimeydessä. Hän sanoo että hän olisi pitänyt sitä suurimpana
kunniana, jos hänellä olisi ollut joku poika, joka tämmöisessä toimessa
olisi lähtenyt ulos kadotettujen ja viheliäisten luoksi.

Orpana Ewelyn vaatii vaatimalla, että kaikki seuraisimme häntä
Lontoosen, kun hän palaa sinne. Hän sanoo, että äitini näyttää kovin
heikolta ja kivulloiselta, mutta hän on varma, että joku täti
Beauchampin oppineista lääkäreistä voisi hänen terveytensä palauttaa,
koska se ei näytä olevan pahasti pilalla. Paitsi sitä, sanoo hän, voi
ilmanvaihetus tehdä ihmeitä, erittäinkin niin vaivaloiselle yskälle,
kuin äitini on. Mutta Betty ei tahdo ottaa tätä korviinsakaan. Hän
sanoo, että se olisi Jumalan kiusaamista. Kaikkivaltias, sanoo hän,
tietää mikä missis'iä vaivaa, ja hän osaa hänet myöskin parantaa, jos
hän voi parantua, mutta jollei hän voi, kaikki matkat mailman toisesta
päästä toiseen ainoastaan väsyttävät ja pahentavat häntä. Kaikkein
vähemmin hän voisi uskoa mitään hyvää seuraavan oleskelemisesta
Lontoossa, jonka hän pitää kovin pahana paikkana, missä ihmiset
vaatettavat itsensä hurjasti ja elävät hekumassa.

Hän myönnyttää kyllä (vastauksena minun nöyrään muistutukseeni), että
meidän tulee käyttää niitä välikappaleita, jotka Jumala on meille
antanut, mutta hän ei saakaan uskotuksi, että ne seisovat siinä, että
ihmiset niinkuin hupsut, "kulkevat maita ja mantereita lääkärejä
etsimässä." Täällä on arominttua ja johanneksenkukkia ja koko joukko
muita terveellisiä kasveja, jotka Kaikkivaltias on istuttanut meidän
ovemme eteen. Ja tuolla Falmouth'issa on tohtori, joka viisikymmentä
vuotta on iskenyt suonta, laastaroinnut ja tohtoroinnut, ja jonka apua
kaikki ihmiset koko paikkakunnassa ovat hakeneet, ja jollei muutamat
ole paranneetkaan, onpa myöskin semmoisia, jotka eivät koskaan parane,
laastaroittakoon ja tohtoroittakoon heitä kuinka paljon tahansa. Hän
sanoo myöskin, että raamatussa seisoo yhtä toista lääkärien
halventamiseksi, mutta ei mitään heidän eduksensa. Kuningas Afa ei
parantunut heidän neuvoistansa, ja vaimo-parka evankeliumissa, joka
"oli paljon kärsinyt monelta parantajalta ja oli kustantanut kaiken
hyvyytensä, ei mitään apua tuntenut, vaan oli käynyt paljon
pahemmaksi." Hän toivoi, ettei missis'in kävisi samalla tavalla, mutta,
lisää hän, jos niin tapahtuisi, se ei olisi missis'iä, tuota rakasta,
hyväsydämistä ja hentoa sielua, jota hän siitä syyttäisi.

Ewelyn on kuitenkin saanut asian mieltänsä myöten kääntymään, ja viikon
päästä lähdemme matkaan.

Tänäpänä Hugh ja minä kävimme leski Treffryn luona hyvästi sanomassa.
Hän oli ulkona, mutta me tapasimme Tobyn kyyristyneenä takan ääressä
samassa toivottomassa tilassa, jossa Ewelyn ja minä edellisellä kertaa
olimme hänen äitinsä kohdanneet. Toby oli käynyt tuomarin luona
ryöstöjänsä takaisin antamassa, mutta oli kuitenkin vielä yhtä
alakuloinen.

"Master Hugh," sanoi hän käheällä ja kuivakiskoisella äänellä, (joka
saattoi minun ajattelemaan sanoja: 'Nesteheni kuivui, niinkuin kesällä
kuivuu'), "Master Hugh, minä luulen, että käsi, joka piti niin kovasti
rahakukkarosta kiinni, oli kuollut. Sanotaanpa että kuolleet kädet
pitävät noin kiinni. Mutta yhtä kaikki minä tahtoisin antaa koko
mailman, jos poika-raukka vaan jälleen olisi rannan hiekalla, niin että
voisin kantaa hänet tänne sisälle valkean ääreen ja koettaa saada häntä
henkiin, niinkuin äiti teki isän, kun hän oli hukkunut. Mitä ikinä hän
koettikin, hän ei saanut hänen silmiänsä taas auki, ja minä luulen,
ettemme olisi saaneet pojankaan silmiä auki. Oi master Hugh, sanokoot
pahat henget mitä sanovat, mutta minä en usko, että se olisi
onnistunut. Mutta voi, minä tahtoisin antaa koko mailman, jos vaan
saisin koettaa!"

"Toby," sanoi Hugh ystävällisesti, kumartuen alas ja tarttuen hänen
molempiin käsiinsä, niin että hänen kasvonsa tulivat vapaiksi, ja hän
katsoi ylös Hugh'iin. "Toby, sinä et koskaan enää saa nähdä pojan
kasvoja rannan hiekalla."

"Enkö minä sitä varsin hyvin tiedä, master Hugh?" vastasi Toby
epätoivon äänellä.

"Mutta, Toby," jatkoi Hugh, "jos poika ei vielä olisi ollut varsin
kuollut, vaan sinä olisit voinut saada hänet henkiin, miksi rikostasi
silloin sanottaisiin?"

"Oi, päästäkäät minua sitä lausumasta, master Hugh," huusi Toby, "minä
en voi, minä en voi, vaikka pahat henget kaiken yötä ovat sitä korvaani
soittaneet."

"Sinä olisit ollut murhaaja, Toby," sanoi Hugh pitkäänsä ja
juhlallisesti.

Tobyn värisi joka jäsen, hänen silmänsä tuijottivat ja hän avasi
huulensa, mutta ei saanut sanaakaan puhutuksi. Hän koetti kaikin voimin
temmata kätensä irti Hugh'in lujasta kouristuksesta kasvojansa niihin
kätkeäksensä. Mutta Hugh piti hänestä kiinni ja katsoi häneen
ystävällisellä, mutta läpitunkevalla katseella.

"Sinä olisit ollut murhaaja," kertoi hän. "Mutta löytyy
anteeksi-antamusta myöskin murhaajille. Ryöväri ristinpuussa oli
epäilemättä murhaaja, sillä hän tunnusti kärsivänsä töittensä ansion
jälkeen. Kuningas Taavetti teki murhaa ehdollansa. Tahdotko kuulla,
kuinka hän rukoili, kun hän tunsi, niinkuin sinä nyt tunnet?"

Hugh kertoi 51:en psalmin. Hänen puhuessaan tuijottava katsanto katosi
Tobyn silmistä. Hän kuunteli; sanat olivat läpitunkevat. Tultuansa
9:een värsyyn: "Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese
minua, että lumivalkeaksi tulisin," sanoi Hugh: "Isoppi oli kasvi,
jolla tapettuin elukkain verta priiskotettiin rikollisten päälle. Sen
rukouksen me ymmärrämme paremmin kuin kuningas Taavetti, Toby, sillä
sen jälkeen Herra Jesus todellakin on uhrannut itsensä meidän
edestämme; hänen verensä puhdistaa meidät _kaikista_ synneistämme ja
tekee meidät valkoisemmiksi kuin lumi, niin että voimme nousta ja alkaa
uutta elämää." Sitten luki hän psalmin päähän asti.

"Niinkuin näet, Toby, löytyy anteeksi-antamusta murhaajille. Olkoon
niin, että kiusaaja on oikeassa tuota kauheaa sanaa omaan-tuntoosi
kuiskuttaessansa. Mutta hän ei ole oikeassa sanoessaan: 'että sinulle
ei löydy anteeksi-antamusta.' Se on valhe, jolla hän pyytää sieluasi
murhata. Joka kauheaan totuuteen, jonka hän lausuu, sinun tulee vastata
sillä, että lasket sydämesi avoinna Jumalan eteen tunnustaen hänelle
kaikki, ja perkeleen valheesen sinun tulee vastata sillä totuudella,
että 'Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan, veri puhdistaa meitä kaikesta
synnistä.' Mikään muu ei auta, ja minä olen varma, että jos niin teet,
perkele pakenee pois sinusta, ja sinä pääset vapaaksi ja tulet
pelastetuksi."

Me laskimme polvillemme ja rukoilimme yhdessä, ja kun taas nousimme
ylös, Toby sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, master Hugh. Te uskotte
todellakin, että löytyy toivoa!"

Ennenkuin lähdimme, Hugh otti leski Treffryn rukouskirjan ja käski
Tobyn oppia 51:en psalmin. Lähtiessämme hän istui ja tavaili niin
ahkeraan, kuin se olisi ollut vast'ikään taivaissa kirjoitettu ja
paki-parastaan häntä varten.

"Minä toivon," sanoi Hugh palatessamme, "etten ollut liian ankara
taikka liian pikainen tuomiossani, mutta minä tunsin, että poika-raukan
tuska oli liian totinen ja syvä varsin helposti parattavaksi, ja että
ainoana keinona oli ryhtyä häneen juurta jaksain. Tobylle on tällä
haavaa siunaukseksi, että hän ei osaa helposti ja sujuvasti lukea. Joka
värsy maksaa hänelle enemmän työtä ja vaivaa, kuin jos hän kantaisi
raskaimpaa taakkaa rannasta. Ponnistus on hänen hämmentyneen mielensä
asettava, niin että hän pian kykenee käsittää, mikä hänen syntinsä
oikein on. Ja sanat toivoakseni antavat hänen levottomalle
sydän-raiskallensa rauhaa."

Ja Hugh ja minä olisimme saaneet viettää koko elin-aikamme
ahkeroitessamme naapureitamme tällä tavalla heidän suruissansa ja
murheissansa auttaa ja lohduttaa! Mutta minä en tahdo valittaa. Jos
voisin nähdä koko elämäni tien eikä ainoastaan yhden pienen askeleen,
minä varmaankin soisin kaiken käyvän juuri niin, kuin Jumala on
määrännyt. Sentähden tahdon jättää itseni Hänen haltuunsa, joka
tässäkin silmänräpäyksessä näkee koko sen tien, jonka minun tulee
käydä.

Jackilta on nyt vihdoinkin tullut kirje. Se on lyhyt ja täynnä
loistavimpia toiveita. Hän on ollut kahdessa, kolmessa kahakassa, joita
hän suurimmalla tarkkuudella kuvailee. Hän ikävöitsee kiivaasti
tappeloa. Tähän asti hänen seikkailunsa hänelle ainoastaan ovat
tuottaneet jonkun naarman, vähän kunniaa ja monta ystävää. Parhaiksi
ystäviksensä hän sanoo muutamia nuoria aatelismiehiä, joitten nimille
Ewelyn pudistaa päätänsä. Ewelyn sanoo heitä Lontoossa hoettavan kovin
hurjiksi, ja yksi heistä on tunnettu pelaajaksi. Jack sanoo suurimmalla
säästäväisyydellä ja kotoa saatujen ystävällisten lähtölahjojen avulla
tuskin voivansa tulla palkallansa toimeen. Nuori upsieri ja vanhan
Cornwallin aatelismiehen poika, hän sanoo, ei saa olla kopeitten
onnenkohottamien halveksittavana, ja jos hän joskus vähän jääkin
takapajulle, joku hyvä onni ennen pitkää tulee hänelle osaksi ja kaikki
sen kautta taas säntilleen.

Hän ei vielä ole saanut viran-ylennystä. Mutta useampia kaupunkeja on
valloitettavana, ja paitsi sitä, sanoo hän, onpa jalompiakin
tarkoituksia mailmassa kuin ylennyksen voittaminen. Jälkikirjoituksesa
hän lisää:

Sanokaat Kittylle, että hänen ystävänsä metodistat ovat löytäneet tien
Flanderniinkin. Muutamat heistä ovat vuokranneet huoneen, johon tulevat
yhteen saarnaamaan ja mielensä perästä veisaamaan ja rukoilemaan.
Kumppanit tekevät armottomasti pilkkaa heistä, ja heitä pidetään
oikein pahanpäiväisesti; mutta tämän katsovat he osaksi siitä
martyyrikärsimisestä, joka apostolisena perintönä lankee heille, ja he
näyttävät pitävän sen oikeana kunniana. Mutta minun täytyy myöskin
mainita, että muutamat parhaista upsiereistamme, ja niitten joukossa
evestimmekään, ei salli heitä herjata. Evesti piti joku päivä sitten
aika nuhdesaarnan muutamille nuorille vänrikeille, jotka olivat tehneet
pilkkaa kersantista, joka oli metodista. "Hillitkäät leikkipuheenne,
siksi kuin olette kuulleet niin monta kuulaa viuhuvan ja kantaneet niin
paljon kruutia kuin hän." Hetken päästä jatkoi evesti: "Mastrichtissa
minä näin yhden heistä -- se oli Stamforth-parka, jonka sääri oli
ammuttu puhki. Ennenkuin hän rupesi metodistaksi, hän oli ollut kaiken
pahuuden alku, mutta siitä ajasta hänen käytöksensä oli varsin
moitteeton. Kun yksi hänen ystävistänsä -- he pitävät aina yhtä
niinkuin veljet -- kantoi kuolevan pojan pois, hän ei päästänyt
valituksen ääntä, vaan sanoi ainoastaan: 'Seiso lujana Herrassa!' Ja
minä olen kuullut heidän kovasti haavoitettuna huutavan: 'Minä menen
Vapahtajani luo, tule Herra tule pian!' Kun Clemens, yksi heidän
saarnaajistansa, sai kätensä poikki-ammutuksi, hän ei tahtonut heittää
tappeloa, vaan sanoi: 'Ei, minulla on vielä yksi käsi miekkaa
pitääkseni, enkä sentähden tahdo paeta.' Kun uusi kuula häneltä vei
toisenkin käden, sanoi hän: 'Minä olen niin onnellinen kuin olla voi,
kun ei vielä ole paratiisissa.' Muistanpa nähneeni toisenkin heidän
saarnaajistansa, John Evans'in, joka makasi poikin kanunaa kuoleman
omana; hänen molemmat jalkansa olivat poikki-ammutut, mutta hän ei
kuitenkaan lakannut Jumalaa ylistämästä, vaan ylisti ylistämistänsä,
siksi kuin hän ei enää saanut puhutuksi. Sen minä sanon urhoolliseksi
kuolemaksi, ja varmaankin olisi meidän kaikkein parempi kuin kenties
on, jos olisimme noitten ihmisten kaltaisia. Juomista ja kortinlyöntiä
ei pidetä gentlemanille sopimattomana, mutta minä en luulisi niitä
niinkään hyväksi valmistukseksi kuolemaan tappelukentällä taikka
tautivuoteella kuin virrenveisuuta ja saarnaa, jota te halveksitte.
Kumminkin," lisäsi evesti vähän pistäväisesti, "on aina helpompi pitää
koossa sotamiehiä, jotka tulevat rukoushuoneesta kuin semmoisia, jotka
tulevat viinikellarista, ja heidän kätensäkin ovat ylimalkain paljon
tukevampia. Mutta olkoon kuinka oli, minä tahdon rykmentissäni pitää
uskonnonvapautta." -- "Muutamat nuorista upsiereista," lopetti Jack,
"lähtivät tiehensä varsin häpeissään, sillä viime kahakassa ei ollut
juuri helppo löytää upsieria, joka oli tarpeeksi selkeä voidaksensa
osastoansa johdattaa. Me tiedämme kaikki, että evestimme ei ole leikin
mies."

"Minua iloittaa, että Jackilla on tuommoinen evesti," sanoi isäni.
"Mutta mitä metodistoihin tulee, he niinkuin heinäsirkat leviävät yli
koko mailman."

Huomenna lähdemme Lontoon-matkalle, isäni ja äitini, Hugh ja minä.

On myöhäinen, mutta ennenkuin panen sisälle kirjani, minun täytyy
siihen kirjoittaa muutamia sanoja, jotka orpana Ewelyn äskettäin lausui
minulle, ja jotka ovat tehneet minut niin onnelliseksi, kiitolliseksi
ja iloiseksi.

Me olimme puhuneet rakkaan äitini sairaudesta ja Lontoon-matkastamme.

Orpana Ewelyn sanoi silloin:

"Muistatko, orpana Kitty, kuinka minä hämmästyin sitä ajatustasi, että
sopisi rukoilla rakkaus-kirjeen johdosta? Sittemmin olen oppinut, että
Jumalalta saa rukoilla kaikkia. Ja kun niin teen, Kitty, ei mikään
näytä liian suurelta minun toimittaa taikka kestää, eikä mikään liian
vähäiseltä huolia ja holhota. Useasti olen ollut varsin menehtyä
ihmettelemiseen ja ihantelemiseen nähdessäni, kuinka semmoinen
majesteetti kuin Hän kuuntelee rukouksia semmoisia kuin minun. Mutta
sinun parissasi oltuani minä vähemmän ihmettelen sitä."

"Ihmettelet vähemmän Jumalan alentuvaisuutta?" minä sanoin.

"Niin, Kitty, minä ihmettelen vähemmän, mutta kunnioitan enemmän. Sillä
sinun kodissasi olen oppinut enemmän siitä, mikä oikea rakkaus on, kuin
milloinkaan olen tietänyt ennen. Ja minä huomaan, että rakkaus voi
selittää kaikki. Eipä ihmettäkään, että rakkaus huolehtii kaikkia ja on
valmis kaikkia uhraamaan. Ainoa, jota sopii ihmetellä, on _sitä
rakkautta_, että Jumala rakastaa meitä. Mutta hän tekee sen todellakin,
ja se selittää kaikki." Sitten hän otti minun molemmat käteni ja
katseli minua suurilla, tummilla silmillään ja tuolla miettiväisellä,
surumielisellä katseella, joka aina koskee sydämeeni, lausuen:

"Oi Kitty, kuinka paljon olen saanut sinulta oppia!"

"Sinäkö olisit oppinut minulta, orpana Ewelyn," minä sanoin. "Sinä,
jolla on enemmän syvämielisiä aatteita yhtenä ainoana päivänä kuin
minulla koko vuotena."

"Sinä rakas, turhanpäiväinen pikku Kitty," sanoi Ewelyn, "luuletko,
että aatteet voivat tehdä ihmisiä viisaiksi?! Etkö tiedä, että yhdessä
ainoassa rakastavassa sydämessä on enemmän voimaa ja enemmän viisautta
kuin kaikissa viisaissa päissä koko mailmassa! Niin, enemmän voimaa,"
lisäsi hän, "sillä rakkauden verralla kaikki kappaleet ovat paljaita
varjoja; meillä ei todellakaan ole mitään, jollei rakkaus opeta meitä
niitä käyttämään. _Rakkauden_ verralla itse aatteet ainoastaan ovat
kuolleita kappalleita, joita on pantu liikkeelle, kun rakkaus on tuuli,
tuli, aurinko, joka liikuttaa ja virkistyttää kaikkia, mailman
käytinvoima, sen elähdyttävä mahti."

Kun täti Beauchampin vaunut olivat tulleet meitä vastaan Plymouth'iin,
matkamme Lontoosen oli niinkuin kiiruinen huviretki. Emännöitsiän
huolesta vaunuihin oli pakattu koko ruokakomero, putinkeja, Hollannin
piparkakkuja, Cheshiren juustoa, Neapelin korppuja, häränkieliä, kylmää
paistia, useampia pulloja väkevää olutta, mustaa kirsimarjaviiniä,
kanelivettä y.m., ja näihin kaikkiin olimme itse lisänneet useampia
Bettyn pieniä kotiteoksia, niinkuin piirakkoja ja putinkeja sekä pikku
varaston terveyden-kasveja ja lääke-aineita paki-parastaan äitiäni
varten. Kaksi vanhaa uskollista palveliaa hevosen selässä oli lähetetty
suojelukseksemme matkalla, ja pari työhevosta oli asetettu neljän
vaunuhevosen rinnalle vetämään raskaita vaunuja ylös Devonshiren
ahteita sekä syvistä rattaanvarhoista Sommersetshiren vesiperäisillä
suoseuduilla. Muun vartiaston ohessa Hugh, kaksi pistuolia vyöllä,
ratsasti vaunujen vieressä, ja isäni, joka istui sisällä meidän
kanssamme, kantoi myöskin ladattua pistuolia, niin että olisimme
voineet torjua kuinka monta maantienrosvoa tahansa, mutta koko matkalla
meillä ei ollut vähintäkään seikkailusta, paitsi että pari kertaa
olimme vajota liejuun taikka pimeässä joutua harhaan monilukuisille
syrjäteille.

Äitini oma-tunto melkein huolestui kaikesta siitä komusta ja loistosta,
joka matkalla ympäröitsi meitä, varsinkin kun ravintolan-isännät ja
emännät kumartaen ja niiaten tulivat vastaan-ottamaan käskyjä, joita
"Armo" suvaitsi antaa.

"Kitty," sanoi hän, "minä luulen todellakin, että minun täytyy
ilmoittaa heille, että vaunut eivät ole meidän. Minusta tuntuu kuin
olisin oikea petturi."

Mutta hän lohdutti itsensä kuitenkin ajatellessaan, että isäni
sukuperänsä puolesta oli oikeutettu pitämään komeita vaunuja, ja hän
jätti sentähden hänen tähtensä kaikki tämmöiset tunnustukset siksensä.
Lyhykäisinä seisahdushetkinä kestikievaripaikoissa hän ikäänkuin
jonkunlaisen vaiston johdosta sai kuulla niin monista naisten taudeista
ja kivuista, että Lontoosen tullessamme hänen pieni kasvi- ja
ryytivarastonsa oli melkoisesti vähentynyt.

Me emme ennättäneet perille, ennenkuin sydän-yön aikaan, kun kaikki
katulyhdyt olivat sammutetut, niin että vaunut töyssähtivät syviin
lätäkköihin ja kuoppiin, vaikka meillä oli kaksi ääretöntä vaunulyhtyä.
Pari vapa-ehtoista soihdunkantajaa enemmän peljästytti kuin rauhoitti
äitiäni vaunun-akkunain edessä valkeitansa heiluttamalla.

Hänen pelkonsa kasvoi, kun kohtasimme joukon ympäri-kiertäviä,
luikkaavia gentlemaneja, jotka palasivat kehnoista huvipaikoista ja nyt
osoittivat etevyyttänsä vanhoja palo-partioita nurin tuuppimalla,
katukylttejä maahan temmaamalla ja porttimerkkejä irti kiskomalla.
Varustettuna pistuoleilla, sapeleilla ja sauvoilla muutamat näistä
lähenivät vaunuja kiljuen kauheasti ja hohottaen kamalalla ja korkealla
äänellä. Hugh oli äskettäin heittänyt meidät majansa kohdalla, mutta
isäni, joka piti heitä rosvoina, puhutteli heitä muutamilla sotamiehen
väkisanoilla ja pani pistuolin yhden otsaa vasten, joka oli rohjennut
pistää päänsä vaunun-akkunasta, jonka jälkeen joukko äkkiä katosi,
jättäen naiset ällistelemään ja isäni polisin kelvottomuutta,
ministerien velttoutta ja koko tuota "kurjaa hannoverilaista
hallitsiasukua" suututtelemaan.

Suureksi huojennukseksi äidilleni pääsimme viimeinkin setä Beauchampin
asunnolle Great Ormond Streetin varrella. Äitini käski minun illan
hartaudenharjoituksiini lisätä 'Kiitokset myrskyn jälkeen' ja 'Voitosta
taikka pelastuksesta vihollisten käsistä.' "Sillä, Kitty," sanoi hän,
"minä luulin todellakin meidän jo olevan kuoleman omana ja katsoin
kaikki menetetyksi, sekä tavaramme että henkemme. Ja nyt kun olemme
turvassa, meidän tulee antaa kunnia Hänelle, joka yksin on pelastanut
meidät."

Matkalla oli Hugh'illa ja minulla ollut monta hiljaista ja suloista
pakinaa keskenämme. Viimeinen niistä oli eräänä iltana, kun aikaisin
olimme päässeet yöpaikkaan. Me kävimme silloin vähän kävelemässä
lähellä-olevassa metsässä. Siellä oli niin ihanaa ja niin hiljaista.
Ensimmäiset pienet kevät-esiköt alkoivat nostaa keltaista päätänsä
mättäältä. Me puhuimme Jackista ja hänen kirjeestänsä, ja minä
ilmoitin Hugh'ille levottomuuteni hänen väärien käsitystensä puolesta
raha-asioista ja erittäinkin hänen erhetyksensä suhteen siinä, että hän
katsoo jonkunlaiseksi jalomielisyydeksi tuhlata enemmän rahaa kuin
hänellä itsellä on, niin että hänen sitten täyttyy pyytää muitten apua.

Hugh vastasi: "Kovin työlästä on saada ihmisiä omistamaan vikoja, jotka
kuuluvat heidän alkuperäiseen luontoonsa. Jos joku, jolla on hellä
oma-tunto, sanoo pahan sanan, se voi huolettaa häntä useampia päiviä,
kun sitä vastaan toinen, joka on vähemmän arkatuntoinen, sata kertaa
päiväänsä tavalla tai toisella loukkaa perhettänsä ja läheisiänsä,
ilman että hänellä siitä on vähintäkään tunnon vaivaa. Totuutta
rakastava ei saa mitään lepoa, ennenkuin hän on ottanut takaisin
äkkinäisen ja puolettoman sanan, kun se, jonka tapana on kerskata ja
uhotella, voi lausua sata valetta ja antaa tuhannen väärää tietoa
päiväänsä siitä mitään oman-tunnon rasitusta tuntematta. Saituri, joka
koko elämä-ikänsä on pyytänyt rikastua muitten vahingolla, ja jonka
koko tehtävänä ainoastaan on ollut tavarain haaliminen kaikilla
mahdollisilla keinoilla, panee illalla varsin levollisna maata
vuoteellensa kiittäen Jumalaa, että hän ei ole niin rahan-ahne kuin
hänen köyhä naapurinsa, joka on pankkosetelin väärentänyt. On helppo
katua syntejä, joihin joku kova kiusaus on meitä langettanut, mutta
jotka eivät oikeastaan ole meidän luonnossamme; mutta näyttääpä siltä,
kuin ei mikään muu kuin Kaikkivaltiaan voima voisi opettaa meitä
tuntemaan _niitä_ syntejä, jotka kuuluvat meidän luontoomme ja
olentoomme. Se on kuitenkin nämät, joissa _syntimme_ oikeastaan
seisoo."

"Oikeinpa pelkään, Hugh," minä sanoin, "että Jack vielä ylpeileekin
muitten kustannuksella anteliaana ja jalomielisenä ollessaan.
Ja sen siitä päättäen, minkä luulen olevan hänen itsekkäisimpiä
luonnon-omaisuuksiansa. Mikä voikaan häntä herättää?"

"Sen voi ainoastaan _yksi_ ääni," vastasi Hugh vakavasti; "mutta me
emme saata sanoa, kuinka se on tapahtuva. Välisti ihminen herää
syntejänsä tuntemaan sen kautta, että hän lankee johonkin erityiseen
syntiin, joka sotii hänen luontoansa vastaan; välisti sen kautta, että
hän saa nähdä totisen hurskauden, jonka ivakuvana hänen omat syntinsä
ovat."

"Mitä sinä puhut tietämättömyydestämme oman itsemme suhteen," minä
sanoin, "on todellakin kauhistavaa. Kuinka voimme koskaan oppia
itseämme oikein tuntemaan?"

"Minä en tiedä, pääsemmekö koskaan sille erälle," vastasi Hugh, "yhtä
vähän kuin silloinkaan itse voimme itseämme muuttaa. On rukous, joka
minusta näyttää olevan ainoa sydäntemme mittaaja: 'Tutki minua,
Jumalani, ja koettele sydämeni; kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä
ajattelen. Ja katso jos lienen pahalla tien, niin saata minua
ijankaikkiselle tielle.' Ja Jumala kuulee meitä ja täyttää rukouksemme.
Sadekuuroillaan ja rajuilmoillaan hän etsiskelee sydämiämme, puhdistaa
ja uudistaa joka sopen. Sopimattomilla puhdistuskeinoillamme," lisäsi
hän, "me itse sitä vastaan sokeudessamme ainoastaan matkaan-saatamme
häiriötä; mutta kun Jumala antaa katseensa langeta, maa pehmenee; hänen
sateensa ja hänen tuulensa tekevät sen hedelmälliseksi. Tuon pienen
kevät-esikön, Kitty," sanoi hän osoittaen pientä kukkaista, joka
tirkisti suuren vanhan puun raosta, "ankara ja tarkka puutarhuri
varmaankin olisi repinyt pois sen multa-hiukan ohessa, joka pienelle
kukkas-olennolle antoi tyyssiaa ja ravintoa, ja sen kautta koko pieni
kauneuden mailma olisi mennyt hukkaan. Ei mikään silmä paitsi Jumalan
ole kylliksi tarkka tutkimaan sydäntä eikä mikään käsi paitsi Hänen
kylliksi varovainen ja hellä sitä koettelemaan. Välikappale, jolla
parhaiten voimme toinen toistamme auttaa, on rukous."

Minä tulen aina niin toivorikkaaksi ja turvalliseksi, kun Jumalan
kanssa puhuu tuommoisista asioista. Jo siitä on apua, että hän
paljastaa pelkoni, ja kuinka paljon enemmän sitten hänen valaisevista
opetuksistansa ja neuvoistansa. Raskaaksi tulee hänestä erota, mutta
hän on saanut isäni ja äitini suostumuksen naida minut, sitten kuin hän
on tehnyt muutamia lähetysmatkoja Amerikkaan. Mutta kun asiaa oikein
ajattelen, se ei tulekaan raskaammaksi minulle kuin merimiehen taikka
sotamiehen morsiamelle. Sitä ei sentähden saa miksikään uhraukseksi
sanoa.

Alusta täti Beauchamp oli täynnä hilpeimpiä toiveita äitini terveyden
suhteen. Hän oli itse, väitti hän, voinut erin-omaisen hyvin eräästä
"enkelin-keitteeksi" sanotusta lääkkeestä, joka -- kumminkin ajaksi --
oli parantanut kaikkein pakottavimman päänporotuksen ja kaikkein
rasittavimmat röyhtäykset, jopa kaikki ja jokaisen niistä erilaisista
ja selittämättömistä, keskenään ristiriitaisista taudeista, joille hän
heikolla hermorakennuksellaan oli ollut altisna. Hän tunsi ilman sitä
verrattoman lääkärin, joka teki varsin ihmeitä, vaikka muut lääkärit
olivat niin ahdasmielisiä ja kateisia, että pitivät etevää ja taitavaa
virkaveljeänsä pilkkana. Sitten kuin tämä ihmiskunnan hyväntekiä oli
kulkenut ympäri mailla kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, neljä
palveliaa sinisessä, ja neljä keltaisessa liverissä muassaan,
kaikkialla seurattuna kiitollisen kansan kyyneliltä ja siunauksilta,
hän oli ottanut asuntonsa Lontoossa kootuista varoistansa elääksensä.
Valistuneitten ihmisten hartaasta pyynnöstä, jotka olivat ymmärtäneet
panna arvoa hänen ansioihinsa, hän kuitenkin muutamien ylhäis-sukuisten
ystävien hyväksi jatkoi yksityistä sairaanhoitoansa.

"Eräänä päivänä," jatkoi täti Beauchamp, "hän näytti minulle Egyptin
sultanilta vastaan-otetun patentin, Persian keisarilta tulleen
kunniarahan ja Bantamin kuninkaalta saadun kirjallisen todistuksen,
mutta tämä oli ainoastaan varsin erinäistä suosion-osoitusta. Tuo
oivallinen olento ei edes tiedä, mikä turhamielisyys on, ja hän karttaa
kaikkea, joka voi vivahtaa kerskaamiseen."

Puoliväkisin mainio mies vihdoin suostui ottamaan tietoa äitini
taudista.

Koeteltuansa hänen suontansa "sillä verrattomalla tavalla, joka on
hänelle omituinen, tieteellisesti ja samalla hellästi," kuten täti
Beauchamp lausui, ja tehtyänsä muutamia kysymyksiä (ainoastaan näön
vuoksi, sillä hän tiesi ennakolta kaikki vastaukset, sanoi täti) hän
taivaanvärisen, kirjatun jakkunsa lakkarista otti pillerirasian, jonka
hän sanoi jostakin vaistontapaisesta tunteesta pistäneen poveensa
aamulla, ja joka sisälsi ihan ainoan lääkkeen äitini kipuihin.

Tämmöinen ennallinen tieto, yhdistettynä niin läpitunkevalla silmällä,
oli täti Beauchampin sanojen mukaan melkein ylenluonnollinen.

Parantaja vastasi häveliäästi, että semmoinen kiitos oli peräti
ansaitsematon. "Lääkärin lahja," lisäsi hän, "on yhtä vähän kuin
runouden ja kauneudenkin (tässä hän syvästi kumarsi tätiäni) omalla
tahdolla hankittava. Se on synnynnäinen, sitä ei saa opituksi eikä
jaetuksi. Hän luopui sentähden nöyrästi kaikesta omasta ansiosta."

Hyvin tyyskästi lueteltuansa äitini taudin merkit, joka tapahtui
englannin kielellä, vaikka se minun korvissani kuului pelkältä
latinalta, ja joka yhtä paljon ihastutti täti Beauchampia kuin se
hämmennytti minua, lääkäri jätti meidän hyvästi vakuuttaen äidilleni,
että pillerit ja luja luottamus häneen oli melkein kaikki, mitä äitini
tarvitsi taudistansa kokonaan päästäksensä.

Mutta olkoonpa nyt, että luottamus lääkäriin ei ole täydellinen, taikka
että äitini ei ole kylliksi ylhäinen niin korkeille ja erin-omaisille
lääkkeille, taikka että Bettyn lääkintä-opilliset käsitykset lopulta
eivät kuitenkaan ole hullumpia, varma on vaan, että äitini kävi
huonommaksi eikä paremmaksi. Katujen kolina väsyttää ja häiritsee
häntä, ja täti Beauchampia suututtaa, ettei kuulu parannusta, joka
saattaisi ihmeelliset pillerit ansaittuun kunniaansa. Huomenna olemme
sentähden päättäneet lähteä täti Hendersonin luo, missä kumminkin
voimme odottaa levollisempaa oloa.

Minusta Great Ormond Streetin perhe ei näytä varsin samalta, kuin koska
viimein täältä lähdin. Ewelynin täytyy kärsiä paljon enemmän, kuin hän
koskaan on minulle ilmoittanut. Ei niin, kuin hänen olisi suoraa vainoa
kestettävänä, vaan tuommoisia jokapäiväisiä pikku-kiusallisuuksia,
joita useasti voi olla paljon vaikeampi kärsiä; noita nimettömiä
pikku-harineja, jotka niinkuin kärpäset ryhtyvät juuri semmoisiin
tasaisiin ja maltillisiin olentoihin kuin Ewelyn.

Täti Beauchamp-parka on suuttunut ja äreä, ja valittaa alinomaa
Ewelyniä ja hänen "puolettomuuttansa." Orpana Harry, tuo miehevä
kilpa-ajoseurojen ja pelipöytien jäsen, puhuu suurella ylpeydellä
Ewelynin "metodistalaisuudesta," jonka hän pitää jonkunlaisena
vaimollisena omituisuutena taikka heikkoutena.

Setä Beauchamp pauhaa ja vaikeroitsee vuoroitellen. Hän suuttui
ankarasti, kun Ewelyn antoi rukkaset rikkaalle kartanon-isännälle,
josta hän muutamassa kirjeessään mainitsi, ja siitä asti setä on
kovasti kieltänyt häntä käymästä noissa "veisaavissa kokouksissa,"
miksi hän sanoo lady Huntingdonille, tabernakeliin taikka mr Wesleyn
ympärille kokoontuvia seuroja. Paitsi sitä hän on työntänyt kaikki
hänen hengelliset kirjansa tuleen. Mutta tämän Ewelyn pikemmin katsoo
avuksi kuin esteeksi, sillä juuri kuin hänen likempi tuttavuutensa
tämän kirjallisuuden kanssa katkaistiin, hän oli kiintynyt noihin
kiivaisin riitoihin kalvinillisista ja arminilaisista opinkappaleista,
ja hän sanoo paljon paremmaksi tuottaa elämän vettä itse lähteestä kuin
yksinäisistä vesisuonista. Kun vesisuonet taas tulevat hänelle
alttiiksi, hän toivoo niitten jälleen yhdistyneen ja kaiken mutansa ja
lietteensä heittäneen.

Vaikka olen nähnyt hänen poskensa punastuvan ja hänen huulensa
värisevän monesta katkerasta ja väärästä sanasta, hän ei kuitenkaan
millään muotoa tahdo, että häntä surkutellaan.

"Minua pahoittaa teidän kaikkien puolesta," minä rohkenin sanoa
hänelle, "ja minä soisin, että paremmin ymmärtäisitte toinen toisenne.
Sinulla on niin paljon kärsimistä, Ewelyn kulta."

"Minä en ole mikään martyri, orpana Kitty," vastasi Ewelyn, vähän
vanhaa ilkullisuutta sanoissaan, vaikka tämä nyt oli kääntynyt häntä
itseä vastaan, "ja minä pyydän, ettet koeta saattaa minua semmoiseksi
itseäni luulemaankaan. Puolet huolistani ovat oman tahtoni taikka
puuttuvan hienotuntoisuuteni synnyttämiä; ja toisesta puolesta ei
kannata puhuakaan. Minä luulen, että monesti jäämme osattomaksi pienten
huoltemme merkityksestä ja hyödystä sen kautta, että niille annamme
liian pitkät nimet. Me hankimme paloruiskun kynttilää sammuttaaksemme,
ja kynttilä jää luultavasti kuitenkin palamaan, sillä välin kuin itse
olemme omaan sadekuuroomme uppoontumaisillamme. Me käytämme miekkaa
piikkiä pois ottaaksemme, mutta ajamme sen sillä tavalla ainoastaan
vielä syvemmälle. Suuri asia on, että tiedämme millä kirjansivulla
läksymme seisoo, sillä jos etsimme kertotaulua logaritmien joukosta, me
luultavasti pidämme itseämme hyvin edistyneinä oppilaina, vaikkemme
oikein tiedä, onko kaksi kertaa kaksi neljä."

"Mutta orpana Ewelyn," minä sanoin, "toisaalta minä en usko oikeaksi,
että Jumalan kurittavaa vitsaa sanotaan pikku-asiaksi, sillä hänen
tarkoituksensa on kyllä, että se koskisi, jos siitä on jotakin hyötyä
odotettavana. Ja sillä välin kuin koetamme olla kaikkea kivun tunnetta
ilmaisematta, hän tietää että se kyllä koskee, ja odottaa ainoastaan
saavansa nähdä meidät jalkojensa juuressa lannistuneina, itkevinä ja
surusta heltyneinä. Silloin hän tahtoo ottaa pois kivun ja painaa meitä
isänsydäntänsä vastaan. Minä luulen kokeneeni tuota joskus, orpana
Ewelyn."

Ewelyn punastui kovasti, hänen huulensa värisivät, ja vähän itseksensä
taisteltuansa hän nosti tummat, kyynelillä täyttyneet silmänsä ja
lausui sortuneella äänellä:

"Todellakin, se kyllä koskee, Kitty, jopa kipeästikin, oikein kipeästi!
Kun asiaa oikein ajattelen, se kenties oli ylpeydestä eikä nöyryydestä,
kuin koetin saada itseäni uskomaan, että se ei koskenut. Mutta minä
pelkäsin suuresti hyvitteleväni itseäni sillä luulolla, että olisin
martyri, ja että kärsisin hyvien avujeni eikä vikojeni tähden. Jos sinä
olisit ollut minun siassani, Kitty," sanoi hän, "sinä kyllä olisit
saanut heidät sekä sinua että sinun uskontoasi rakastamaan."

"Kenties, Ewelyn," minä sanoin, "olisin saanut heidät itseeni
suostumaan; minun (niinkuin kaikkien sarvettomien, sorkattomien ja
piikittömien olentojen) on niin luonnollista päästä kaikista
vaikeuksista. Ja kenties olisin hyvitellyt itseäni sillä luulolla, että
moitteita välttämällä olin voittanut kunnioitusta ja arvon antoa
uskonnolle. Mutta Herra Jesus ei tehnyt joka miehelle mieliksi, ei
uskonnon eikä itsensäkään puolesta. Ja kun meillä todellakin on
vaikeuksia voitettavana, minä luulen, että jollemme poikkee oikealta
tieltä niitä välttääksemme -- meille olisi suureksi avuksi, jos
johdattaisimme mieleemme, mitä Hän puhui siitä, että meidän tulee ottaa
ristimme päällemme."

"Mutta, Kitty," sanoi Ewelyn, "uskallammeko rististä puhuakaan!
Ajattele, mitä se Hänelle oli -- häpeä, tuska ja kuolema, jopa enemmän
kuin kuolemakin. Ja yhtä-kaikki, saatanko minäkin sanoa pieniä
vastuksiani ristiksi?"

"Herra Jesus sanoi, että jokaisen, joka seuraa häntä, tulee ottaa
ristinsä päällensä," minä vastasin.

"Niin kyllä," sanoi Ewelyn mietiskellen. Nostaen silmänsä tuolla
loistavalla katseellaan jatkoi hän sitten:

"Kitty, mikään mailmassa ei saa minua uskomaan, että minä en paremmin
sopisi omaisteni kanssa, jos itse olisin parempi. Mutta kenties joku
vähäinen osa huolistani ei ole vältettävissä; ja jos tämä on ristini,
onpa todellakin huokeampi sitä ristiksi sanoakin, muistamalla, että jos
se painaa, se ei ole sen vuoksi, että se on niin raskas, vaan sen
vuoksi, että minä olen semmoinen lapsi ja niin tottumaton mitään
kestämään ja kantamaan. Kitty," jatkoi hän, "sinä et sentähden millään
muotoa minusta saa tehdä itkiää, joka uupuu kauniin ristin ihastuttavan
taakan alla, vaan katso minua semmoiseksi kuin olen: turhamaiseksi ja
saamattomaksi lapseksi, joka horjuu kuorman alla, jota muut ihmiset
voisivat pikku-sormellansakin nostaa. Mutta oi, Kitty," sanoi hän,
samalla kuin hänen kasvonsa äkkiä saivat tuskallisen katsannon, "mitä
kurjaa itsekkäisyyttä puhua _omista_ kuormistani! Ajattele sitä
tyhjyyttä, niitä tuskia ja sitä kipua, jota ne ihmiset tuntevat, jotka
ovat kuolla nälkään Jumalaa halatessaan, vaikka tämä heidän nälkänsä
heille itselle on tietämätön ja käsittämätön. He sanovat sitä
arkuudeksi, hermojen kiihoitukseksi, luuvalon vaikutukseksi, nuoruuden
levottomuudeksi, vanhuuden äreydeksi, elämän välttämättömäksi vaivaksi
ja miksi muuksi tahansa, mutta ei sielujen suureksi, luonnolliseksi
ikäväksi Jumalan perään, joka on heidän lankeemuksensa ja
kuolemattomuutensa todistuksena, ja jonka tarkoituksena on johdattaa
heitä takaisin Jumalan luo ravintoa saamaan. Kuinka voinkaan auttaa
omaisiani tätä käsittämään ja myönnyttämään?"

"Sinä voit _rukoilla_, orpana Ewelyn, ja koko käytökselläsi osoittaa,
että sielusi on löytänyt rauhan Jumalassa, ja se aika on varmaankin
tuleva, jolloin sinä saat kertoa heille, kuinka se on tapahtunut. Ken
tietää, eikö katkerimmat sanat voi lähteä murheellisimmista sydämistä!
Epäilemättä Herran Jesuksen kova tuska ja hänen ristinpuuhun naulatut
kätensä alusta lisäsivät molempien ryövärien katkeruutta; mutta kun
seuraavassa silmänräpäyksessä kestävä kärsivällisyys otti voiton
tuskasta, rääväys toisessa heistä muuttui sanoiksi: 'Me saamme
töittemme ansion jälkeen;' pilkka tunnustukseksi: 'Tämä ei mitään
pahaa tehnyt;' sadatukset rukoukseksi: 'Herra, muista minua;' ja
ijankaikkisten tuskien kauhistava alkutunto autuudeksi Herran Jesuksen
vastauksessa: 'Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.' -- Oi
Ewelyn," minä sanoin, "ken tietää, kuinka lähellä se aika on, jolloin
sinäkin rukouksiisi saat riemullisen vastauksen? Ken tietää, kuinka
pian sinunkin ristisi muuttuu kukkia ja hedelmiä kantavaksi elämän
puuksi?"

Ewelyn ei hetken aikaan vastannut mitään; hän oli kätkenyt kasvonsa
käsiinsä. Mutta kun hän taas nosti silmänsä, hänen katsantonsa oli niin
kirkas, niin loistava ja kunnioitusta hehkuva, kuin pienen lapsen
rukoillessansa, ja hän sanoi:

"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en
koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon
tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja
sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka
hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani
keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka
pian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen
ristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en
enää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole
pikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne
ovat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne
kenties tulevat muillekin."

Me olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen,
tesmällinen koti on muuttunut.

Orpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta
siksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin
asioissa.

Mutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin
että huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin
kanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja
hänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja
purskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän
hämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo
tuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään,
taikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi
osan-ottoani osoittaa.

"Voi Kitty," niiskutti hän, "Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta,
sinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli
pitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo,
että hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi
lapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä
niinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo
koskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista
poikaani, ainoata rakasta lastani!"

"Mutta mitä hän sitten on tehnyt," minä kysyin. "Eihän se mitään peräti
pahaa liene?"

"Ei," huusi täti kiivaasti, "sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko
ja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän
tekee. Oi Tom-parkaani," vaikeroitsi hän uudestaan, "villitettyä
poika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan
olisi lähtenyt, niinkuin hän lähti."

Sitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja
suoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa
ja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin
velkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi
ja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta
alkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt
tulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut,
niinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden,
sillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat
osoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni
jumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli
antanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli
vielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja
arminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom
oli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän
ei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa
noihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään
yhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa
kadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti
kiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa
kynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi
häpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.

"Minä en voinut puhua mitään, Kitty," jatkoi täti Henderson, "minä olin
niin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä
päätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen
huoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi
Kitty, Kitty," ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, "silloin hän
oli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten
heittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin
pari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen
rinnoillani siitä saakka."

Täti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin:

"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja
vaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä
seurasi velkojen luettelo -- ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että
sinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle
aivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin
ilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties
saan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja
tullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen
ollut.

                                                  Poika-raukkasi Tom."

"Oi Kitty", sanoi hän, "hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta
poika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä
rakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä,
hänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin
liian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa.
Minä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä
sydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän
kerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn
saarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä
käyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He
puhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me
itkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika,
Kitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut
voittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on!
Mutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa
erään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen,
joka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä
vieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti,
sillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa
mailmassa leipäpalaa ansaitaksensa."

Täti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle
antaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun
semmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.

Täti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on
leppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä
näyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt
mr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi
sanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini
silmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto
kuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän
riitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole
täydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä _hän_ tekee ja
uskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen
huoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä
vastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että
metodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan _ainoa_ hyvä: että mr
Wesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja
luokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen,
raamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että
hänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin
totuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla
osallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä.
Ja kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei
ainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana
sälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten
yhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä
tässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat
kielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo
sen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä
hiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni
kaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän
kiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan
äitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut
noista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka
on hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän
siitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.

Kiivaimmat taistelonsa täti Henderson kuitenkin taistelee
kylmäkiskoisen ja monimutkaisen skottlantilaisen veljenpojan kanssa.
Hän sanoo hänen olevan yhtä haavaa tulipunainen kalvinilainen, penseä
laodiceus ja jäykkä, jäinen antinomista. Hän ahdistaa hänen
opinkappaleitansa kiihkeillä ja katkerilla väitöksillä Jumalan
yleisestä rakkaudesta, ja siihen riitakumppani antaa vastaukseksi
kolkkoa, kiistämätöntä logillisuutta ijankaikkisesta entapäätöksestä,
pyhien valitsemuksesta ja muista syvällisistä asioista, siksi kuin
raamatun lauseita lentää heidän välillänsä enemmän niinkuin tykinkuulat
kuin niinkuin elämän vienot, virvottavat kastepisarat. Raamattu näyttää
käyneen piammastaan luvunlaskukirjaksi, ihmiset ainoastaan numeroiksi,
taivas ja helvetti jonkunlaiseksi pääsummaksi, Jumala itse ainoastaan
lu'un jäseneksi ja ijankaikkisuus numeroksi, joka antaa ajan
tyhjiköille arvoa.

Täti Hendersonin rakkaimpana opinkappaleena on pyhien täydellisyys
tässä elämässä. Hän on kovin suuttunut mähriläisille veljille siitä,
että nämät kieltävät tämän totuuden, väittäen, että elämän loppuun
saakka jäämme "vaivaisiksi syntisiksi," jotka joka päivä tarvitsemme
anteeksi-antamusta ja ainoastaan silloin voimme olla hyvässä turvassa,
kuin tykkänään itseämme epäilemme. Hänellä on monta varsin surkeaa
kertomusta heistä, ja hän lausuu monta kovaa sanaa tuosta heidän
"vaivaisesta syntisyydestänsä" ja sen seurauksista, vaikka siitä
päättäen, mitä Hugh kerta puhui minulle Herrnhutin veljesseurakunnasta
ja sen itsekieltoisesta työstä orjien ja maanpakolaisten keskellä
-- he elämässään näyttävät olevan suuria pyhimyksiä, vaikka
uskontunnustuksessaan ainoastaan ovat "vaivaisia syntisiä".

Tämä tädin suosima täydellisyyden oppi on kovaksi onneksi juuri ainoa,
jota vastaan äitini tunnon pakosta katsoo itsensä velvotetuksi
taistelemaan. Kuinka Jumalan rakkaus jokaista olentoa kohtaan sopii
yhteen entapäätöksen kanssa, ja kuinka valittuin välttämättömän
uskossa-pysymisen laita lienee, se on, sanoo hän, suuri salaisuus, jota
hän ei voi käsittää, ja josta hän sentähden ei tahdo riidellä. Mutta
väitöstä, että vaivainen, syntinen ihminen tässä elämässä voi päästä
niin pitkälle, että hänen joka päivä ei tarvitse tunnustaa syntejänsä
ja vastaan-ottaa anteeksi-antamusta, sitä hän ei millään muotoa voi
hyväksyä. Täti Henderson myönnyttää, että hän itse koskaan ei ole
asunut saman katon alla jonkun "täydellisen" kanssa, vaikka hänelle
luokkakokouksissa usein on semmoisia näytetty.

Kaikki nämät kiistat ja riidat ovat pakottaneet äitiäni vielä lujemmin
kuin ennen, ja niinkuin hän itse sanoo, säikähtyneen lapsen lailla
liittymään omaan äitiinsä kirkkoon. Kun paaston-aika parhaallaan on
käsissä, hän ja minä joka päivä käymme aamu- ja iltarukouksissa lähellä
olevassa kirkossa, jota vastaan täti Henderson mr Wesleyn oppilaana
tosin ei voi tehdä mitään suoraa muistutusta, vaikka hän tulee
antaneeksi monta pientä viittausta kiinni-riippumisesta ulkonaisissa
menoissa ja niihin luottamisesta.

Sekä äitini että minä katsomme vanhan kirkon hiljaisuutta ja vanhojen
kirkkorukoustemme tyventä, juhlallista ja nöyryyttävää henkeä totiseksi
virvotukseksi. Minusta näyttää suureksi siunaukseksi, että meillä on
määrä-sanaiset kirkkorukoukset, joita hetken puoluemielisyys ei voi
käyttää aseiksi muita kristin-uskon tunnustajia vastaan. Kun
rukouskirjan tekiäin täytyi kirjoittaa rukouksia muita ihmisiä vastaan
(niinkuin esimerkiksi paavilaisia vastaan ruuti-liiton ja
kapinoitsioita vallan-uudistuksen johdosta), he kyllä tekivät niitä
varsin katkeriksi, jopa enemmän kiroustenkin kuin rukousten
kaltaisiksi; mutta kaikki tämä on nyt niin kauan aikaa sitten, että
katkeruus kokonaan on kadottanut tutkaimensa. Muuten rukouskirjassa ei
puhuta juuri paljon kiistasta ja riidasta paitsi perkelettä, mailmaa ja
omaa lihaamme vastaan.

Minä en kuitenkaan voi olla uskomatta, että ankarampia ja vähemmän
suloisia sanoja tarvitaan ihmisten herättämiseksi unestansa, niin että
huomaisivat oman kurjuutensa, oppisivat tuntemaan syvän tarpeen ja
niin kantaisivat sen rukouksessa Jumalan eteen.

Melkein huojennukselta tuntuu, kun täti Hendersonin riidanhimo
välisti kääntyy pois kaikenmoisista eksyväisistä kristityistä "sisar
Beauchamp-paran" puoskari-tohtoriin, niinkuin hän aivan vähäisellä
kunnioituksella nimittää sitä hyväntekeväistä ihmis-ystävää, joka ei
saanut äitiäni parannetuksi.

Täti Hendersonilla on omat ajatuksensa tämmöisistä asioista. Hän pitää
suorana hulluutena uskoa, että apteikin-tavarat voivat olla mitään
muuta kuin moskaa ja kaikenmoiset parannuskeinot, joita lääkärit
määräävät, mitään muuta kuin tyhjää vaivaa. Ja nämät mielipiteensä hän
panee varteen koetellen äitini kärsivällisyyttä semmoisella joukolla
pahoja pillerejä ja väsyttäviä määräyksiä, että isänikin eilen täytyi
ruveta hänelle ankaraa vastusta tekemään. Sitten kuin täti Henderson
varsin selvästi oli osoittanut, mitä vaarallisia seurauksia voi olla
siitä, että ("niinkuin kalvinistat") itsepintaisesti kieltää
käyttämästä terveellisiä ja luonnollisia välikappaleita taikka
("niinkuin mähriläiset veljet") istuu alallaan ja panee kädet ristiin,
hän näytti tehneen kaikki, mitä jaksoi, peri-aatettansa
noudattaaksensa, ja muuttui nyt ankarasta tohtoroitsiasta hyvin
helläksi hoitajaksi, joka tyrkyttää äidilleni lihakeite-hyytelöitä ja
kaikenmoisia sairashuoneen herkkuja, säästämättä sekä vaivoja että
kustannuksia vastahakoisen potilaansa hyväksi.

Se on juuri kaikkinaisten menojen ja semmoisten suhteen, kuin suurin
muutos ilmaantuu, jonka Tomin pakeneminen ja mr Wesleyn saarnat ovat
täti Hendersonissa matkaan-saattaneet.

Kun Tom on poissa, hänellä mielestään ei ole ketään, jolle tavaroita
kokoisi. "Miksikä", sanoo hän, "minä säästäisin mitään tuolle
antinomiselle skottlantilaiselle, joka luultavasti on paatunut
jakobiita, kun hänellä vaan olisi rohkeutta sitä omistaa?"

Ja mr Wesleyn oppi ei ole paljas mystisyys, joka katselee taivasta
kukkulalta, johon ainoastaan sunnuntaisin noustaan, eikä liioin mikään
käskyjen ja kieltojen rintavarustus. Mitä se on, on henki ja elämä,
yllyke tekemään työtä rakkaudessa, vaatimus rakastamaan työllä; se avaa
sydämen, käden ja kukkaron, se opettaa ja taivuttaa antamaan runsaasti
ja ilolla; ja se matkaan-saattaa lopuksi yhdistyksen rikasten ja
köyhien välillä, siteen semmoisen, jonka nimenä on yhteisyys uskossa ja
vaikutus rakkaudessa.

Ilahduttavin muutos täti Hendersonin luona on kuitenkin tapahtunut
kyökissä, sillä palkollisia ei enää pidetä jonkunlaisina elävinä
luutina taikka keittokoneina, vaan "sisarina," ja köyhiä, sairaita
ja vanhoja ruokitaan auliisti ja vastaan-otetaan ja hoidetaan
vieraan-varaisuudella.

Minä olen tyyskästi ottanut vaarin setä Hendersonista, ja minä olen
varma, että Tomin lähtö huolettaa häntä melkein enemmän kuin tätiä. Hän
on tavallista miettiväisempi ja sanattomampi, ja puuttuu asioihin
vähemmän kuin ennen. Kun hänen veljenpoikansa palaa rahamarkkinoilta ja
puhuu kauppasuhteista, laina-asioista y.m., hän kuulee pakollisella ja
jäykällä huomiolla, joka suuresti eriää hänen entisestä vilkkaasta, jos
kohta hillitystä mielihalustansa kaikkiin, jotka voittoa ja tappiota
koskivat.

Ja mikä tekee hänet niin erin-omaisen helläksi minua kohtaan? Hän on
aina ollut myötä-tuntoinen ja ystävällinen, mutta kun nyt tarjoon
hänelle piipun taikka asetan jakkaran hänen luuvaloisen jalkansa alle,
hänen äänensä aina vapisee, kun hän kiittää minua. Ja kerta hän sanoi
äidilleni, että _tytär_ on Jumalan hyvä lahja täällä maan päällä.

Ja hänen hiuksensa ovat käyneet niin valkoisiksi, niin valkoisiksi!

Oi, orpana Tom on menetellyt kovin väärin, hän on tehnyt kovin suuren
erhetyksen! Minä olen varma, että hän ei koskaan saa mitään lepoa ja
rauhaa taikka oikein tunne, mitä Jumalan rakkaus on, ennenkuin hän
nöyryyttää itsensä ja palaa takaisin, kuinka raskasta se hänestä
lieneekin. Välisti minä kuitenkin luulen, vaikka minä en tohdi ruveta
mitään arvelemaan siitä tiestä, jota Jumala ihmeellisessä rakkaudessaan
tahtoo itse-kutakin johdattaa, että Tomin ensin täytyy oppia tuntemaan
taivaallisen isänsä rakkautta ja anteeksi-antamusta ja sitten palata
kotia ja tunnustaa ja parantaa itsensä ja oppia rakastamaan maallista
isäänsä. Jos hän tätä oppisi, minä en epäile, että kaikki kääntyisivät
hyvin-päin.

Meillä on pieni salainen toivo, Hugh'illa ja minulla, Tomin suhteen.
(Hugh on joku viikko sitten lähtenyt matkaan, mutta minä en vielä saa
kerrotuksi erostamme, se oli niin ikävä, niin raskas!). Me toivomme,
että hän ja Tom kohtaavat toinen toisensa, sillä Hugh tietää kaikki
Tomin asiat, ja vaikka Amerikka on hyvin laaja, se ei ole niin asuttu,
sanoo Hugh, kuin Cornwallikaan. Minä luulen todellakin helpommaksi
saada selko toinen toisestaan tuolla kotona suomaillamme kuin tämän
suuren väkirikkaan Lontoon touhussa ja tungossa.

Se ei kuitenkaan ole mihinkään onnelliseen sattumukseen, johon Hugh ja
minä tässä katsannossa luotamme. Minun kävi niinkuin vähän huokeammaksi
erota Hugh'hista ajatellessani sitä meidän pientä tuumaamme, että hän
kokisi saada selkoa orpana Tom-parasta ja pelastaa hänet. Se tekee
minut ikäänkuin vähän varmemmaksi Hugh'in turvallisuudesta, ja tämä
pieni rakkauden tuuma on minusta melkein kuin joku suoja hänen
ympärillänsä.

Minä tiedän kuitenkin, että Hugh'illa on paljon parempikin suoja. Ja
minä en usko, että Jumala pitää huolta hänestä ainoastaan sen tähden,
että hänellä on tämä ainoa hyvä työ toimitettavana, vaan sen tähden,
että Jumala rakastaa meitä molempia -- oi, niin hellästi --- ja sen
tähden, että me rakastamme häntä ja turvaamme häneen.

Kaikista niistä, jotka äitini on oppinut Lontoossa tuntemaan, hän
kaikkein enimmän pitää vanhasta täti Jeaniesta. Niin pian kun häntä
kaipaan, minä aina tiedän, missä hän on, ja kun puutarhan kautta menen
täti Jeanien luo, minä aina tapaan äitini hänen vuoteensa ääressä (hän
ei nyt enää pääse vuoteeltansa) laulamassa Georg Herbertin rakkaita
virsiä taikka lukemassa täti Jeanien slottlantilaisia mielilauluja ja
vielä useammin itse pyhää raamattua.

Nämät kaksi ovat erin-omaisesti rakastuneet toinen toiseensa, joka on
hyvin suloista minun nähdä.

Eräänä päivänä äitini sanoi suuresti kummastelevansa niitä monia
kiistoja ja riitoja, joista viimeisin aikoihin olemme kuulleet niin
paljon puhuttavan.

"Mistress Trevylyan rakas," sanoi täti Jeanie, "minä luulen että jos
voisimme nähdä takaisin entisiin aikoihin, me kyllä huomaisimme, että
aina on ollut samanlaista. Apostoli Paavalilla oli aikanaan paljon
kiusausta kansasta ja sen katkerista oppiriidoista. Muutamat uskoivat
ylösnousemuksen jo tapahtuneeksi, ja kummallisempaa aatetta en luule
koskaan vaivaisen syntisen päähän pistäneen. On vähemmän vaikeaa
uskoa itseämme taikka muita täydellisiksi kuin luulla, että
olemme nousseet kuolleista; vaikka minä en tahdo sanoa, että se on
vähemmän vaarallista. Mutta, lapseni," jatkoi täti Jeanie, joka
seitsemänkymmenen vuotiaana välisti unhoittaa eron äitini ja minun
ijälläni -- "lapseni, minä luulisin olevan suureksi avuksi kaikissa
riidoissa kristittyin välillä, jos sen siaan että kokevat tutkia,
kuinka suuria erhetyksiä muut tekevät, pyytäisivät ottaa selkoa siitä,
mitä nämät oikeastaan tarkoittavat. Mitä tähän täydellisyyden-oppiin
erittäin tulee, mistress Henderson sai minun jotenkin levottomaksi, kun
hän ensin siihen rupesi. Mutta sitten ajattelin, että mr John Wesley on
hyvä mies, joka varmaankin tarkoittaa hyvää, ja että tämä hänen oppinsa
kenties ei olekaan varsin kaukana oikeasta tiestä, kun vaan voimme sen
käsittää. Mutta hän on suurella tahdonvoimalla varustettu mies, muutoin
hän ei olisi tehnyt taikka kestänyt, mitä hän on, ja hänen tahtonsa on
kenties seonnut yhteen hänen uskontonsa kanssa ja pannut hänen
lausumaan enemmän, kuin jos ihmiset alusta alkain olisivat ahkeroinneet
häntä oikein ymmärtää. Ja kun olin tätä tarkoin miettinyt, tulinpa
ajatelleeksi, että mr Wesley kenties oli nähnyt liian paljon semmoisia,
jotka puhuvat anteeksi antamuksesta, niinkuin tekisi se synnin pieneksi
ja keveäksi -- sen siaan, että se tekee pyhityksen mahdolliseksi, joka
epäilemättä on sen oikea tarkoitus -- niinkuin heidän syntinsä olisivat
yhtä välttämättömät kuin sade ja päivänpaiste. Ja kun mr Wesley näki
tämän, hänen jalo sydämensä arvatakseni nousi sitä vastaan, ja hän
sanoi kenties näin: 'Te ette ole kutsutut säilyttämään syntiä taikka
sitä ainoastaan katumaan, te olette kutsutut tulemaan pyhiksi ja
täydellisiksi. Semmoisiksi, miksi Jumala kutsuu meitä, semmoisiksi hän
todellakin tahtoo meidät, ja hän tahtoo itse tehdä meidät siihen
mahdollisiksi.' Tämä se on, mitä mr Wesley minun luullakseni tarkoittaa
täydellisyydellä. Loppu seurasi itsestänsä, kun hän rupesi muodostamaan
ja suunnittelemaan toiveitansa opinkappaleiksi, jotka lähetetään ulos
mailman lävitse kulkemaan. Se vahingoittaa huonetta arvaamattomasti,
kun siitä kodin verosta tehdään linna, niinkuin eläessäni useasti olen
nähnyt; kun lastenkamarit muutetaan varastohuoneiksi ja hauska liesi
vartiopaikaksi; kun kanunansuita ammottaa akkunoista, mistä pieniä
lastenkasvoja ennen hymyili, ja puutarhan aitaukset tehdään
paalutuksiksi. Ja opinkappaleemme pahenevat yhtä paljon kuin huoneemme,
kun niittenkin täytyy tulla sodan hävityksille alttiiksi. Niitä käy
sitten tuskin enää tunteminenkaan."

Tämä oli pitkä puhe täti Jeanien suusta lähteneeksi, mutta se tyydytti
suuresti äitiäni, niinikään sekin, mitä hän joku päivä lausui
kalvinillisista ja arminilaisista riidoista.

"Jumala varjelkoon minua", sanoi täti Jeanie, "ajattelemasta Jumalan
ijankaikkista totuutta niin pieneksi, että minä voisin sen korkeutta
taikka syvyyttä nähdä. Mutta minä luulen välisti, että vaikeudet
parhaasta päästä tulevat siitä, että ihmiset unhoittavat Jumalan
läsnä-olon. Evankeliumeissa kuuluu enimmästään: '_Minä_' ja '_te' ja
'_nyt_'. Mutta kun oppineet miehet kirjoittavat uskonnollisista
asioista, he siitä tekevät: '_Hän_' ja '_he_' ja '_silloin_', ja siinä
on koko erotus. Herra sanoo meille: 'Tulkaat nyt', 'tulkaat te', ja
meidän 'nyt' on _tänäpänä_, mutta Hänen kaikessa ijankaikkisuudessa.
Minä tahtoisin mielelläni," lisäsi hän, "kuulla Wesleyä ja Georg
Whitefieldiä ja minun ja teidän vanhoja ystäviänne, mrs Trevylyan (mr
Herbertiä ja muita); minä tahtoisin kuulla heidän rukoilevan polvillaan
-- ei yhdessä muitten kanssa julkisessa kokouksessa, sillä julkiset
rukoukset ovat saarnoiksi jähmettyä -- vaan _yksin_ Jumalan edessä.
Minä luulen, että havaitsisimme rukoukset erinomaisen yksinkertaisiksi
ja erinomaisen yhtäläisiksi."

"Kenties," sanoi äitini, "ei olekaan kauan aikaa, ennenkuin saattekin
kuulla semmoisia rukouksia ja ottaa niihin osaa siellä, missä koko
suuren joukon rukoukset ovat yhtä yksinkertaisia kuin hiljaisessa,
yksinäisessä kammiossa, ja missä kaikki opimme näkemisestä, ei
menneistä eikä tulevaisista, vaan Jumalamme kasvoihin katselemisesta."

Mutta kun täti Jeanie ja äitini rupeevat puhumaan taivaasta, siinä on
melkein enemmän, kuin minä saan kannetuksi, heidän kasvonsa ikäänkuin
kirkastuvat, ja heidän äänensä kajahtavat niin syvää ja harrasta iloa,
että heidän molempien täytyykin olla taivasta hyvin lähellä, ja tämä
ajatus panee minun aina vapisemaan.

Äitini on kovin kalvea ja heikko eikä kaikilla tohtoreilla, kaikella
huolella ja hoidolla käy ollenkaan paremmaksi, niinkuin olimme
toivoneet.

Täti Jeanie sanoo minun olevan niitä, jotka aina tahtoisivat elää
maassa semmoisessa kuin Egypti, jota tulvavesi kauttaaltansa kostuttaa.
"Sinä kastelisit maata niin laajalta kuin voisit, lapsi kultani," sanoi
hän. "Mutta Herra ei tahdo sitä," lisäsi hän pannen käteni omaan
rakkaasen, laihaan vanhaan käteensä ja hymyillen minulle tavallisella
lempeällä hymyllänsä. "Herra ei tahdo maata semmoista kellenkään
meistä. Hän tahtoo, että elämme maassa, joka kostuu taivaan sateesta ja
kasteesta. Ja vaikka sinun täytyy kokea sekä nälkää että janoa, pikku
lapseni," jatkoi hän profetallisella silmäyksellä taivasta kohden,
niinkuin hän olisi katsellut näkymättömien kappaleetten kirkkautta,
"sinä kuitenkin lopulta tulet havaitsemaan, että tämä juuri on ollut
parasta, ja kerta, kerta, lapsi kultani -- minä saan kuulla sinun
tunnustavan sen. Yhdessä muutamme silloin tämän tunnustuksen virreksi,
kiitos- ja riemuvirreksi, sinä ja sinun omaisesi ja minä ja minun
omaiseni, ja siitä tulee virsi, jota kaikki pyhät enkelit ilolla
kuuntelevat. Ja jos suinkin voivat, he yhtyvät meidän kanssamme; jos
suinkin voivat," kertoi hän nousten istualle niinkuin joskus ennenkin
ollessaan niin kovasti liikutettuna, että koko hänen sydämensä hänen
tietämättänsä tyhjentyi rukoukseen: "sillä, Herra Jesus, sinä et
ottanut päällesi enkelien, vaan meidän luontomme, ainoastaan me ihmiset
voimme sanoa: 'Sinä olet johdattanut meitä koko tämän pitkän matkan
korven lävitse; Sinä olet nöyryyttänyt meitä nälällä ja ruokkinut meitä
mannalla. Sinä olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi.'"




IX.

Huhtikuulla 1750.


Jumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin
taisin toivoakaan.

8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme
minä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut
täysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut
siihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja
että laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.

Minä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen
pelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden
tuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti
Hendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi -- että se oli
ison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli
vanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla
kilisivät toinen toistansa vastaan.

Se ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka
järisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin
vellova vesi!

Ensimmäiseksi työkseni minä viskasin polvilleni sänkyni viereen. Minä
jätin itseni Jumalan haltuun, ja minä tunsin löytyvän jotakin, joka ei
voi hukkua, vaikka taivas ja maa hukkuisivat.

Sitten seurasi taas kova täräys, ja maa huojui. Takka tärisi, vesikannu
kaatui ja särkyi, ja vanha tammikaappi horjui ja näytti olevan
lankeemaisillaan. Tässä vanhojen tuttujen huonekalujen oudossa
liikunnossa oli jotakin paljon pelottavampaa, kuin jos se olisi ollut
tykinjyrinää taikka jotakin muuta erinomaista ryskettä.

Mutta kaiken tämän melun keskellä, sen välistä, sen takaa ja sen alta,
kuului kaukaista jyminää, niinkuin ukkosen käydessä, mutta se ei
kuitenkaan ollut ukkonen, sillä se ei tullut ylhäältä, vaan alhaalta,
se näytti luikahtavan täräyksittäin maan lävitse.

Minä nousin seisoalle, käärin ison kappani ympärilleni ja kiiruhdin
äitini huoneesen. Säikähtyneet palveliat olivat jo koossa rappujen
suussa huutaen, että mailman loppu oli tullut, ja vääntäen käsiänsä
haluten tietää, kuinka mistress'in kävisi, joka oli lähtenyt mr Wesleyn
varhaiseen rukouskokoukseen. Setä Henderson ilmestyi yölakki päässä ja
peitto ympärillä ja kohta sen jälkeen isäni iso sotakaapu yllä.

Kaikki olivat syösseet kokoon samasta vaistonmaisesta tunteesta, joka
panee peljästyneet eläimet etsimään toinen toisensa seuraa, kun joku
vaara on tarjona. Kenenkään ei tullut mieleen kynttilää virittää.

Minä pujahdin äitini vuoteen ääreen, lankesin polvilleni ja suljin
hänen pienen kätensä omaani. "Rakastettuni," sanoi hän, "minä olen niin
kiitollinen, että olemme yhdessä. Jos ainoastaan Jack olisi täällä,
Kitty! Jos ainoastaan tietäisin hänen tulevan pelastetuksi, mitä ikinä
tapahtuneekin! Kitty, olkaamme hiljaa ja rukoilkaamme Jackin edestä!"

Niinkuin useammat muutkin meistä äitini luuli viimeisen päivän
tulleeksi.

Nyt seurasi taas täräys ja kauhea maan-alainen jyminä ja sen jälkeen
hirveä jyske päämme päällä ja haikea parku kaikilta tahoilta, syvät
huokaukset ja tuskalliset huudot: "Herra, armahda meitä!" sitten uusi
täräys ja uudet valitushuudot.

Äitini ei puhunut mitään, vaan pani ainoastaan kädet ristiin rukousta
varten.

Sitten kaikki taas kävi hiljaiseksi, huudot taukosivat ja
hiljaisuudessa kuului tuulen humina isossa jalavassa akkunan edessä, ja
me näimme, kuinka hämärä vähitellen muuttui valkoiseksi päiväksi.

Äitini sanoi juhlallisesti:

"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina
niin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa
kuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on
salama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja
sielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten," sanoi
hän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut
toiveet: "Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta,
ja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska
hyvänsä?"

Varsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti
niin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni
näytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen
ollut hänessä havainnut.

Jos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: "Rakastatko minua?" olisi
hänelle asetettu, hän olisi vastannut: "Minä toivon rakastavani. Minä
pelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon
kuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa."

Mutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään
näyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei
_ajatellut_ rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.

Minä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja
kaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä
ihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin
olisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea
samanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä
lujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun
kova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli
savutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin,
kuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut,
minä ajattelin: "Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on
ohitse."

Minä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen,
mutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen
tähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.

Muutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan
kaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien,
että joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui
kynttilä kädessä huoneesen sanoen:

"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon
ankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli
siitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä
haavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla
varullamme."

Vähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr
Wesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.

Hän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa
koossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko
rakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja
tuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti
silmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: "_Sentähden emme
pelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit,
sillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela_!"
Ewelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut
"että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä
ihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat."

"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin
luullutkaan," arveli täti Henderson.

Ja minä ajattelin: "Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo
suuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki
varjoovat malat silmistämme!"

Vaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi
kertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse
olivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja
hävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.

Kello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja
Ewelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen
päähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat
peljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.

"Sisar kultani," huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin,
"savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella,
kattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja
täynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä
olisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John
katsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen
ensi yöksi paennut sinun luoksesi."

Täti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli
mielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa
itsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita
kuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa
tulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.

"Sisar Henderson kulta," huokasi hän, "sinä ja Kitty ja Ewelyn ja
kaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen
turhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen
tarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan
sitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi
minun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä
mr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä
muuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin
palata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka
saarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne
vaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista."

"Sisar Beauchamp kulta," vastasi täti Henderson kiivastuneena, "me emme
voi vaunuissamme matkustaa taivaasen."

"Mitä sinä tarkoitat, sisar?" kysyi täti Beauchamp. "Eihän
metodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti
toivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady
Talbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina
iloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset
velvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa
tarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä
koskaan voi asettua rauhaan."

Näitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän,
että hän ei kyennyt puhua mitään.

Äitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä
tavallaan:

"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat,
että jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja
kaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa
elämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla
paitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan
luo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme."

Kyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet
puistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti
Ewelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:

"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä
soisin, että sen tekisin."

Seuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja
äitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.

Hän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli
tullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia
juoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli
kuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja
melskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme
jonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa
joukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta
siellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli
Hyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka
peljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet
lapset äitinsä jalkojen juureen.

Se oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme
öisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo
kasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin
taampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota
puoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat
ihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt
kuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat
tuskan huudot semmoiset kuin esim. "Herra, armahda minua syntistä!"
taikka "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin."

Koko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin
omituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä,
niinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla
tiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön
maa perustuksiansa myöten järisi.

Suloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta,
jonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.

Kun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani
sisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla
ison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa),
hän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut
pyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: "Kitty lapseni, äitisi ja täti
Jeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä
täydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan.
Asettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä
puhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi
rakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä
aatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää,
että täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi
epäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti
Jeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta
äitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen
mielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä
olisin onnellinen, Kitty," jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun
muutamaan kääreesensä, "jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin,
voisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin
korkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin
käsittää."

"Mutta täti Henderson," minä rohkenin muistuttaa, "voihan Jumalan armo
löytää tien Cornwalliinkin!"

Ero äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden
rakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan
vanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni
pienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.

Bath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp
virkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin
uudistui, "sillä," sanoi hän äidilleni, "kuinka lieneekään, meillä
on velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto
ei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme
linnunpelottimiksi."

Mutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun
kävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui
äidilleni:

"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus -- koska kaikki
olemme kuolevaisia -- kovasti sairastuisin -- ja viimeisten aikojen
kohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet -- sinä silloin
tulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle
enemmän kuin kukaan muu."

Ja hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai
lähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä
kiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi
vastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn
sanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan
perheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty
mahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän
mailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa
sanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen
hyvin hauskaksi ja herttaiseksi.

Täti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti
jäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa
odottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme
ja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt
viimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana.
Mutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan
kuiskasi ainoastaan: "Jumala siunatkoon teitä molempia!"

Ja kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin
Ewelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen
silmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni,
hän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.

Onko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme
erhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi,
ja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt
palaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan
ylös varhain aamuisilla. "Aamu-ilma tuolla kotonamme," sanoi hän, "on
niin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja
sitten, Kitty," lisäsi hän, "tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja
rukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt,
sitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme
tulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle
t:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen
nais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset
eivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka
yhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä
tunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän
virsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän
kaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle
ihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista."

Vaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme
kuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin
luonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä
taas tointuu.

Mitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee,
taikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa
asiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista.
Bettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin
Lontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.

Kotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi
hämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin
kukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja
alenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat
rauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin
tulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät
sävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta
pitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta,
surullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta
kun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka
naapureistamme oli kuollut.

"Vanha leski Treffry," sanoi Betty. "Toby on taannoin liittynyt
metodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn
kirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla."

"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun," sanoi
äitini. "Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena
ollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien
hautauksista."

"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään
pyhimyskään," lausui Betty teeskentelemättä, "vaikka sanovat hänen
lopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia.
Toby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä
suinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin
viiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin
paljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään,
niinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika
tulee."

"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin," sanoi äitini.
"Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan."

"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin," virkahti Betty terävästi.

Trustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin
hän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut
tyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse,
kaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput
väkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen
maltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti
lentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi
varsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän
luultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla,
omituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista
vaiheista.

Ristiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut
silmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.

Jokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle
itsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi
muistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja
kaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa
silloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja
keitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan
kaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu
isäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle
hänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli
puhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen
jälkeä. "Ilotervehdykset" loistivat kaikkialta, valkoisesta
pöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät
jok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta
koko talossa.

Kaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän
tavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain,
pesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä
ja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty.
Mutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin
jonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja
velvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa
huomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat
takaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään,
jonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan
oikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin
kauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä,
jonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui
sisälle huoneesen.

"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty," sanoi hän.
"mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan
enää palasi kotia."

"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä
ripeämmäksi," minä sanoin.

"Rakas missis-parka," sanoi Betty, "on kohta valmis uskomaan, mitä
tohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta
kaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut,
se kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen
enempää en tahdokaan sanoa."

"Mitä näkyjä ja merkkejä?" minä kysyin.

"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty," sanoi Betty. "Muutamat ihmiset
katselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että
semmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni
en ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa,
vaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin,
jonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että
kummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät
viimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on
ulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan
takaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet
toisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon
heidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa
koputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda
ääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään
putoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä
kellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole
tulossa."

"Entä, jos se olisi ollut hiiret?"

"Hiiriä löytyy, mrs Kitty," vastasi Betty juhlallisesti, "mutta minun
uskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön
aikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään
kuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä
en voi tietää."

Merkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä
lausuin viimein:

"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että
toinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei
mitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole
yhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä
hän on, siellä on kirkkaus."

"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty," sanoi Betty.
"Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta
paljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty,"
jatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, "että minä olisin voinut kestää
täällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta
seuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan,
jos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän
itse ei olisi opettanut minua _rukoilemaan_. Minä en muutoin ole juuri
pelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut
otsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas
olette kotona!"

Nämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän
heitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni
taa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:

"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka
onkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn
tähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän
tulee turvata Jumalaan."

Betty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni
vielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .

Minä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni
ummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että
katsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani
semmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi
kohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa
alhaisoa. "Minä katson mielelläni," sanoo hän, "alhaisoa silmiin."
Mutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä
murheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi
arkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä
kestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää,
kuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan
hyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri
tämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin
kumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.

Sitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle
maan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin
sanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat
silloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa
ja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata.
Äitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki,
minä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä
asiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta
toisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni
hänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!

Minä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa,
pettääkö minua toivoni vai pelkoni.

Hänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta
tänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on
vahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja
tulee vihdoin varsin terveeksi.

Yhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän
rohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.

Ja silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva --
ainoastaan yksi!

Ajatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa,
mutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä
ja seurauksia _emme voi_ tietää, minusta ei ole muuta apua kuin
ainoastaan rukous.

Mutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: "_Sinä
tiedät sen_," -- sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki,
mikä meitä kohtaa, -- jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa:
"_Sinä rakastat meitä_," -- ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta,
että varmin kaikista on _Hänen_ rakkautensa, joka johdattaa ja
vallitsee kaikkia.

Eilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä,
missä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa
hengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä
iloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin,
orpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja
niin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja
kummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin
kiihkohermoinen) sanoi äidilleni:

"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen
ihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki
ne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten
laittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät
jokapäiväisenä tapana."

"Todellakin, herra pastori," sanoi äitini hymyillen, "me olemme monta
vuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso
mailmaa valkeimmalta puolelta."

"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka
tämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia.
Pappi, rouvani," jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta
tuosastaan, "saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin
-- minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani -- varsinkin tullessaan
seurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle,
jolla me Oxfordissa seisomme -- se tahtoo sanoa," jatkoi hän
ahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin
hänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, "ei
kaikin puolin -- ei juuri kaikin puolin."

Koska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha,
äitini ei voinut muuta kuin sanoa:

"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori."

"Niin, rouvani," vastasi vieras, "onpa niinkin, minun täytyy, luulen,
tunnustaa, että se on suuri." Ja sitten kuin hän oli vahvistanut
itseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen
havainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi
sitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.

"Rouvani," alkoi hän, "minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa,
joka sunnuntai pidetään kokouksia."

Äitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin
raskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa
vastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa
kestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:

"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen
toimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa
viskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä
huudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut
jonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä
loukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin
elämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa.
Rouvani," jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko
sotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja
kohteliaasen tapaansa, "rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen
tulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania
itse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona,
minä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin."

"Herra pastori," sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan
ja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, "te olette menetelleet
sekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa
sunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja
naapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme."

"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!"
huudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. "Ja ainoastaan
joitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin
yhdeksän-neljättä?"

"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori," vastasi äitini.

"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla
tyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot
metodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä
tapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt."

"Kenties, äitini," minä rohkenin virkahtaa, "ilmiantaja on joku
semmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea
rukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi
kaikkien piispojen ja opettajien päälle!' -- Viimis sunnuntaina isäni
luki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat,
sananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä
pitäisit ja varjelisit.'"

"Todella", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä,
"tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja
itse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä
metodistakin."

Samassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin
ääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja
aikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine,
joka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli
orpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme
hänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi,
jolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin
mielipiteisin.

Viimein hän kuitenkin monilla kumarruksilla otti jäähyväiset lausuen:

"Rouvani, kunnon ihmiset ja erinomainen vieraan-varaisuus, jonka tämän
katon alla olen tavannut, ovat melkoiseni vähentäneet sitä mielipahaa,
jonka palveliattarenne kertomukset minussa herättivät. Hänen
käsityksensä seurakunnan siveellisestä tilasta oli todella suuressa
määrässä huolettava, jopa kauhistavakin."

Kun pastori oli lähtenyt, ja äitini oli kertonut isälleni, mitä asiaa
hänellä oli ollut, hän lisäsi:

"Merkillistä, että kukaan voi sekottaa minua metodistoihin taikka
syyttää minua hartauskokousten pitämisestä. Todellakin merkillistä,"
kertoi hän liikutetulla äänellä.

"Merkillistä kyllä, rakastettuni," sanoi isäni pieni ilkamoinen
vilkutus silmässään, "mutta minä olen monesti huomannut, että se on
juuri kaikkein varullisimmat ihmiset, jotka joutuvat kaikkein pahimpiin
selkkauksiin."

"Mutta, Betty," minä tän'amuna sanoin, "mitä puhuittekaan pastorille,
joka pani hänen niin säikähtymään ja peljästymään seurakuntamme
suhteen?"

"Mrs Kitty," vastasi Betty, "minä puhuin kaikki, mikä mieleeni tuli, ja
kaikki, minkä suinkin muistin; kuinka lyhtyjä sidotaan hevosten
häntiin, että laivat eksyisivät ja joutuisivat karille, kuinka
laivaväki murhataan ja kuninkaan miehet ammutaan, salametsästäjistä ja
varkaista ja vuorityömiesten riidoista ja tappeluksista ja kaikesta,
mitä pahinta näinä viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena on tapahtunut.
Minä olin päättänyt, että hänen piti saada ne tietää. Mikä oikeus
hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan muukalaisella, oli tulla tänne
meidän seuduillemme, tähän meidän omaan seurakuntaamme nuuskimaan ja
nenustelemaan ja ajamaan pois mr Hugh, joka oli voittanut jok'ikisen
ihmisen, jok'ikisen miehen, vaimon ja lapsen sydämen koko
seurakunnassa! Minä soisin ainoastaan, että voisin peloittaa tuon
vanhan herran tipo tiehensä täältä."

Huomatessani, että Betty nyt oli kaikkein parhaalla tuulellansa, minä
käytin tilaisuutta häneltä kysyäkseni, mitä hän ajatteli mr Wesleyn
täydellisyyden-opista.

"Mrs Kitty", vastasi Betty, "minulla on omat ajatukseni siitä asiasta,
ja ne minä tahdon sanoa teille," ja sitten hän rupesi leikkaamaan
koristuksia torttutaikinaan tavalla semmoisella, joka aina osoittaa,
että häneltä on pitkä puhe odotettavana. "Ensiksikin, lapsi-rakas,
minun uskoni on, että, jos ihmistä ei pidetä hulluna, kun häntä
ymmärretään, häntä ei myöskään saa uskoa hulluksi, kun häntä ei
ymmärretä, vaan silloin tulee kokea saada selvä siitä, mitä hän
tarkoittaa. Se on minun tapani, mrs Kitty; muut ihmiset tekevät toisin,
mutta se ei koske minuun. Kun nyt, lapsi rakas, kuulin ihmisten
puhuvan, että pastori Wesley oli sanonut, että maan päällä löytyi
muutamia kuolevaisia ihmis-parkoja, jotka olivat lakanneet syntiä
tekemästä, minä sanoin itsekseni: 'Pastori Wesley ei ole hullu, se on
varmempi kuin mikään muu, ja sen tähden hänellä täytyy olla joku
tarkoitus, mitä hän sanoo.' Ja sitten minä sanoin muutamille, jotka
tuota kummeksivat: 'Onko hän sanonut, että _te_ olette täydelliset ja
olette lakannut syntiä tekemästä.' Ja kun vastasivat: 'ei', minä
sanoin: 'no siinä hän kumminkin oli oikeassa.' Ja se rauhoitti heitä
ajaksi. Sitten sain olla rauhassa ja miettiä asiaa itsekseni.

"Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "minun uskoni, on, että pastori Wesleyn
tarkoitus on tämä: hän on kenties nähnyt muutamien ihmisten istuvan ja
valittavan ja vaikeroitsevan syntejänsä, niinkuin heidän syntinsä
olisivat jonkunlaista luuvaloa heidän käsivarsissansa ja säärissänsä,
ja niinkuin heillä ei olisi muuta tekemistä kuin niitä perässänsä
laahata. _Minä_ olen nähnyt semmoisia, mrs Kitty, sen minun täytyy
tunnustaa, minä olen kuullut ihmisten, jotka sanovat itseänsä
kristityiksi, puhuvan pikaisuudestansa taikka kankeudestansa eli, kuten
sanovat, 'lihastansa,' niinkuin heidän lihansa ei olisi heidän koko
olentonsa, vaan joku paha eläin, jota heidän täytyy kantaa muassaan, ja
jonka välisti täytyy haukkua ja purra, ilman että se on heidän vikansa.
Jos muutamien ihmisten kanssa puhuu heidän synneistänsä, he pudistavat
päätänsä ja sanovat: 'Niin, me olemme vaivaisia syntisiä, ja lihamme on
heikko, mutta kun pääsemme taivaasen, kaikki kääntyy hyväksi. Me emme
saata toivoa tulevamme täydellisiksi tässä elämässä.' Jos pastori
Wesley on sattunut näkemään joitakuita tämmöisiä, minä arvaan, että hän
on julmasti suuttunut, sillä se on todellakin ilkeää ja on monta kertaa
harmittanut minua. Minä ajattelen, että hän on mennyt heidän luoksensa
ja omalla suoralla ja vilkkaalla tavallaan sanonut heille: 'Tyhmät
sielu-parat, sillä tiellä ette koskaan pääse taivaasen, ja jollette
_tänä hetkenä_ tahdo luopua synnistä, saatte nähdä että _kuolema_
vähitellen käsittää sydämenne. Nouskaat ja sotikaat niinkuin miehet
syntejänne vastaan. Kaikkivaltiaan tarkoituksena ei koskaan ole ollut,
että yhä edelleen tekisitte syntiä ja valittaisitte, valittaisitte ja
tekisitte syntiä. Hän sanoo, että teidän tulee olla _pyhät_, että
teidän tulee olla _täydelliset_, ja mitä Kaikkivaltias sanoo, sitä hän
todella tarkoittaakin. 'Menkäät ja koettakaat, ja te saatte nähdä, että
hän auttaa teitä.' Ja jos koettavat, Kaikkivaltias auttaa heitä, ja sen
siaan että alati valittivat ja tekivät syntiä, he veisaavat ja tekevät,
mikä oikea on. He rakastavat Herraa ja rakastavat toisiansa. Se,"
jatkoi Betty, "on mitä minä luulen pastori Wesleyn tarkoittavan
täydellisyydellä."

"Muutamat ihmiset," lisäsi hän hetken aikaa vaiti oltuaan, "näyttävät
katsovan taivaasen-pääsemistä jonkunlaiseksi ilman-alan muuttamiseksi,
joka kerrassaan tekee heidän sielunsa terveiksi; niinkuin toiset
luulevat ruumiinsa silmänräpäyksessä paranevan, kun vaan tulevat
Lontoosen. Pastori Wesley sanoo, että ijankaikkisuuden ja ijankaikkisen
elämän ja syntien-anteeksi saamisen ja pyhyyden ja taivaan itse täytyy
alkaa sielussa _täällä alhaalla maan päällä ja nyt_, muutoin ne eivät
koskaan ala _siellä ylhäälläkään ja silloin_. Ja, mrs Kitty," jatkoi
hän, "se on minun luuloni pastori Wesleyn täydellisyyden-opista. Jos
hän tarkoittaa jotakin muuta taikka jotakin väärää, se ei koske minuun,
sillä, mrs Kitty rakas, pastori Wesley ei ole raamattu, ja se ei ole
hänen tuomio-istuimensa edessä, jossa kerta seisomme."

Kun Betty tällä tavalla oli lausunut kaikki, mikä hänellä sillä haavaa
oli sydämellänsä, hän laski torttutaikinansa vadille, pani sen uuniin
ja lähti pois.

Hän näytti mietinnöillänsä tulleen melkein samaan päätökseen kuin täti
Jeanie.

Äitini sanoi tän'amuna, että tarttumisen vaara nyt varmaankin oli
ohitse, niin että voisimme käydä katsomassa, kuinka Toby Treffry-paran
laita oli.

"Minä en voi kestää sitä ajatusta," sanoi hän, "että hänen nyt täytyy
olla yksin tuossa kolkossa paikassa kaikkien niitten synkkien ajatusten
kanssa, jotka hänellä oli silloin, kun sinä, Kitty, ja Hugh Spencer
kävitte häntä tervehtimässä. Minä olen varma, että hänen on hyvin
ikävä, ja että hänen täytyy monta pientä mukavuutta kaivata."

Me lähdimme sentähden matkaan, äitini ja minä. Äitini istui vanhan
harmaan konkarimme selässä, ja hänellä oli pieni kori kaikenlaisia
virvokkeita satulan pu'assa. Me tapasimme mökin oven avoinna, mutta
huoneen tyhjänä ihmisistä. Vanha aasi seisoi silmät kiinni, levon,
hoivan ja tyytyväisyyden ilmaus kasvoissaan, oven edessä. Kun menin
muutaman askeleen mökistä rantaa päin, minä kuulin hiljaisen veisun
äänen tasaisten vasaranlyöntien välissä aaltojen pulistessa rauhallisen
kesä-illan tyvenyydessä rantaa vastaan.

Parin minutin kuluttua kohtasimme Tobyn, jonka vene oli pienen matkan
päässä. Me päästimme konkarin nurmikolle, tyhjensimme pienen korimme
Tobyn helmaan ja istuimme kalliolle hänen viereensä.

Kaikki oli muuttunut, mökistä alkaen Tobyn vaatteisin asti. Kaikki oli
siistimpää kuin ennen. Äitini ei voinut olla tästä hyväksymällä
huomauttamatta.

"Niin, missis," sanoi Toby ujoudesta vähän vastausta viivytellen, "se
on todellakin niin. On niinkuin vähän hauskempaa sisältäni, Jumalan
kiitos!"

"Sinä luulet siis, että se on mr Wesley ja metodismi, jotka ovat sinua
tähän auttaneet, Toby," sanoi äitini.

"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole
ainoastaan nämät," lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset
pois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, "se on osaksi
myöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka
luullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan
aasin tähden." Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä
eräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri
kuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti
nuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda
vasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen
itseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen,
kuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että
hänen itse oli nälkä.

Varsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni
olivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen
ajatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja
että oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka,
sanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta
lempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen
hän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi
tunsi sekä hyvät että pahat sanat.

Ja sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen
kanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja
purjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä
tavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa
koettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut
siitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut
master Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle
monta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin
piitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet
hänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa
veden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka
oli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole
ainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.

Kaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä
pitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja
vallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa
takahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten
keskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana,
onnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä
hyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät -- niinkuin
laiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet
inhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien
ihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua,
paki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli,
kaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan:
"Se ajaa oikopäätä kallioille." "Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä
matkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?" "Se meni
pohjaan kuin kivi!" taikka, "Se taistelee kovan taistelon," --
"valkeata, ampukaat pojat -- mikä estää?" "Kas niin, se sai
tarpeeksensa -- aallot tekevät lopun." -- "Se tuottaa Jumalan viljaa
onnelliselle kansalle huomis-aamuna."

Ja sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien
salavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.

Aikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen,
tepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja
liittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin
paatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla
kuin makrillin-pyyntöä.

Laivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin
tekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta
laivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin
tai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan
niinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja
jos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli
kuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri
niin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä
maininneeksi, ja hän tiesi, että "ylhäällä Lontoossa," oli _jokin_,
joka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli
toisinaan iski johonkin onnenheittiöön -- jos kohta ei aina pahimpaan
eikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.

Ja hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli _jokin_, joka
niinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa,
runnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.

Hänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä
tuon suuren hävittävän ja kostavan _jonkin_ ja niitten kymmenen käskyn
välillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen
vapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi
pimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui
joku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän
hukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä
merkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen
taikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella
kotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä --
kivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman
jälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.

Ja sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä
seuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo _jokin_, joka seisoi häntä
vastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä
Jumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee
kaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan
sydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota
Jumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden
harjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä,
jonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole
pienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että
rankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein
pahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin
hyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei
sammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne,
jotka alkavat _olevana hetkenä_: lakkaamattomien tunnonvaivojen
kalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi
paeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja
me itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.

"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin," sanoi Toby, "kuin te, mrs
Kitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan
takakamarissa."

"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?" sanoi äitini.

"On kyllä," vastasi Toby juhlallisesti, "mutta syntini on sama kuin
ennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee
harvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina
edessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät
seuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on
kuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä
paeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, _minä en
sitä tahdokaan_. Siinä koko erotus -- minä en sitä tahdo. Minä en
kaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla."

"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?" kysyi äitini.

"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin
parhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka
tekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä
luokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä
siellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin
haaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon
ei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka
nousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret
veisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja
olihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään
hulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan
juuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun
käsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että
heillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat
_päässeet voitolle_. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret,
olipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka
virkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä.
Meidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut
ihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret,
jotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka
hänen saarnansa iskivät.

    "Armon syvyys, annatkos
    Munkin osaa armohos?"

Tämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää,
ja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään,
ennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:

    Jesus, huuda luoksesi
    Synnin teiltä syntinen,
    Niinkuin ennen Pietari
    Sun ma kielsin kieltäen,
    Suo mun Pietarina myös
    Katkerasti itkien
    Jällen palata sun työs,
    Sydän kivenkovuinen
    Murra, Jesus armias,
    Mulle ole laupias!

    Syntivelka kyynelkäs
    Poista olemattomaks',
    Punaisella verellä,
    Mua huuhdo valkeaks',
    Kasvos käännä kirkkahat
    Puoleheni välehen,
    Siteet päästä raskahat,
    Sydän kivenkovuinen
    Murra, Jesus armias,
    Mulle ole laupias!

    Niinkuin ennen rukoilit:
    "Anna anteeks', isäni!"
    Ristinpuustas vakuutit
    Täytetyksi toimesi,
    Niin sa vastaat vieläkin,
    Taivahistas katsoen
    Synti-raukan suruihin,
    Syömen kivenkovuisen
    Murrat, Jesus armias,
    Mulle olet laupias!

Tämä virsi, sanoi Toby, asetti uuden kuvan hänen sisällisten silmiensä
eteen. Poika-raukan kalveitten kasvojen verosta, jotka viime aikoina
yöt päivät olivat häntä vastaan tuijottaneet, hän nyt näki edessänsä
toiset kasvot, kasvot kalveat, vaan ei hengettömät, joitten silmät,
sisään-painuneina tuskasta ja täynnä rakkautta, sanomattomalla säälillä
olivat hänessä kiinni. Hän käsitti, että "_Jumala oli Kristuksessa ja
sovitti mailman itsensä kanssa_." Hän tunsi, että se oli vanhurskaan
tuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas
ristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli
kärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä
pelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut.

Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta,
ja hän veisasi.

    Sua, Jesus, kaunis kruununi,
    Ma aina tahdon rakastaa,
    Jos minkä kääntyis mailmani,
    Jos vihas mua kauhistaa
    Tai mulle olet suopuinen,
    Sua rakastan ma kuitenkin --
    Sa lahja olet ainoinen,
    Jon voittaa pyydän sittenkin.

Missä ikinä hän kulki ja viipyi, hänestä oli kuin Vapahtajan kuolevat
kasvot kaikessa jumalisen rakkauden ja armon täydellisyydessä olisivat
kumartuneet alas hänen ylitsensä, ja kuin sanat: "se on täytetty! Isä
anna anteeksi!" olisivat täyttäneet koko mailman suloisella musiikilla.
Hän ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla.

"Ja kuinka sinun nyt on?" kysyi äitini.

"Nyt, missis" vastasi Toby, "minä taas näen kaikki asiat, niinkuin
oikeastaan ovat, mutta onpa niinkuin kaikki olisivat sisällisesti
muuttuneet, vaikka ulkopuoli on sama. Kirous on otettu kaikista pois.
Kuolleen poika-raukan kasvot minä näen taas, mutta minä en enää pelkää
niitä, sillä ne ikäänkuin sanovat minulle: 'älä tee mitään minun
edestäni, Toby, se on myöhäistä, minä en tarvitse mitään: älä tee
mitään minun edestäni, vaan kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja
molempien kasvot hämmentyvät minusta toisiinsa, hukkuneen poika-raukan
ja _Hänen_, ja ne sanat, jotka molemmat puhuvat, ovat ihan samat: 'Ei
mitään minun edestäni, minun on nyt kaikki hyvin, mutta kaikkien
muitten edestä minun tähteni.' Ja se on tätä," jatkoi Toby, "jota
toivon saavani tehdä, ennenkuin kuolen."

"Kuinka, Toby, mitä sinä tarkoitat?"

"Nähkäät, missis" vastasi Toby, "minä käyn nyt ja odotan haaksirikkoja
paljon enemmän kuin koskaan entisiin aikoihin. Minä etsiskelen
laivaväkeä enemmän kuin koskaan ennen lastia. Ja minä toivon varmasti,
että Herra ennen pitkää antaa minun pelastaa jonkun ihmis-paran, että
Hän antaa minun nähdä jonkun hengettömän sielun taas virkistyvän äitini
vanhan takan edessä. Ja silloin saan tuntea, kuinka kahdet kasvot
katsovat alas taivaasta minun päälleni, hukkuneen poika-raukan ja
siunatun Herran! Ja siinä olisi kyllä enkelillekin, jos enkeli koskaan
voisi tuntea sitä häpeää, sitä syntiä ja niitä katkeria soimauksia,
joita minä sydämessäni olen tuntenut, ja jotka tekevät sen minulle
autuudeksi, kun ainoastaan saan luoda silmäni Hänen pyhien kasvojensa
puoleen."

"Ja sillä välin?" kysyi äitini.

"Sillä välin? Nähkäät," vastasi Toby, "pastori Wesley sanoo, että
kaikkien Jumalan käskyjen summa on rakkaus; ja kun nyt tiedän Jumalalle
otolliseksi, että olemme hyväntahtoisia ja auttavaisia toinen toistamme
kohtaan, onpa oikein merkillistä, kuinka monta tilaisuutta olen saanut
hänen mieltänsä noudattaa. Tuskin yhtäkään päivää menee, ilman että
joku semmoinen tilaisuus ilmaantuu."

Pienellä harmaalla konkarillansa kotia ratsastaessaan äitini lausui:
"Kitty, Vapahtajamme sanoo: 'Viimeiset tulevat ensimmäisiksi,' ja minä
en luule koskaan niin hyvin käsittäneeni, mitä nämät sanat
tarkoittavat, kuin tänäpänä. Kun heitin Toby-paran ja akkunalla näin
avoimen raamatun, matala maja minusta tuntui yhtä pyhältä kuin korkea
kirkko."




X.


Falmouth'in postikonttuorissa minua varmaankin ruvetaan pitämään hyvin
arvokkaana henkilönä. Tän'amuna minulle tuli kaksi kirjettä, toinen
Lontoosta, toinen New-Yorkista.

New-Yorkista tullut oli Hughilta, toinen Jackilta. Hugh'in kirje
käsittää jonkunlaisen matkakertomuksen eli päiväkirjan, jonka minä luen
ääneeni isäni ja äitini edessä.

Se käsittää myöskin pienen erityisen osaston minua varten, jota minä en
lue yhdellekään ihmiselle koko mailmassa.

Minä olen varsin hämmästyksissä kuullessani, kuinka isoja kaupunkeja ja
kuinka isoja ihmis-joukkoja Amerikan siirtomaissa löytyy.

Minä olen aina luullut Amerikkaa jonkunlaiseksi maanpako-paikaksi,
missä joka mies tuntisi itsensä vieraaksi ja epävakaiseksi, niinkuin
siellä olisi ainoastaan vähän aikaa viipyminen, ja missä kaikki
ainoastaan olisi alulla. Minä en koskaan uskonut, että ihmiset siellä
todella tuntisivat itsensä perehtyneiksi. Se minulta oli tyhmä ajatus.
Hugh sanoo, että muutamat kaupungit ovat sadan vuoden vanhoja ja monet
rakennukset näyttävät oikein kunnian-arvoisilta.

Hugh matkusti alussa jalkaisin Irlannin kautta ja nousi sitten laivaan
Corkissa. Vaelluksillansa hän asui likaisissa ja savuisissa
irlantilaisissa hökkeleissä taikka missä milloinkin katon alle pääsi;
hän saarnasi aukeilla kedoilla niinkuin myöskin ahtailla kaduilla ja
kaikissa paikoissa, missä vaan löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita
häntä kuulemaan.

"Muutamin paikoin," hän kirjoittaa, "talonpoika-raukat aluksi luulivat
minut jonkunlaiseksi uudeksi kerjäläis-munkiksi näyttäen melkein
pettyneiltä, kun minä saarnan jälkeen en ruvennut almuja kokoomaan.
Heidän lämpimät irlantilaiset sydämensä ovat hyvin herkkä-tuntoisia;
heiltä on yhtä helppo saada kyyneliä ja siunauksia kuin herjauksia ja
sadatuksiakin. Välisti minua keskeytettiin omituisella tavalla. Kun
esimerkiksi puhuin tuhlaaja-pojasta, joku ihmis-joukosta vaikeroitsi:
'Kaikkien pyhimysten kautta, minä se olen!' ja jonkun heräiyssanan
johdosta äkeä ääni huudahti: 'Mikä roisto on sinulle Plat Blakesta
tuommoista valehdellut?' samalla kuin kenties kourallinen lokaakin
lensi saarnaajaa vastaan; -- vielä useammin kuului kuitenkin: 'Pyhä
Maaria, Jumalan äiti, rukoile meidän vaivaisten syntisten edestä,'
taikaa: 'Rakas Jesus, armahda meitä,' taikka: 'Messun kautta, se on
totta!' Minä koetan puhua heille Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan,
Vapahtajan suuresta uhrista ristinpuussa ja siitä ilosta, jonka Hän
tuntee kun syntinen kääntyy ja elää; ilosta, jonka syntien anteeksi
saaminen tuottaa, sekä kaikista muista totuuksista, jotka meillä ovat
roomalaisen kirkon kanssa yhteisiä (vaikka valitettavasti samalla
tavalla, kuin vihreä niitty, missä käytetään laitumella, on samaa
maanlaatua kuin pieni maatilkku sen takana, jonka vuorityöläiset ovat
kaikenmoisella ruhalla peittäneet).

"Mitä enemmän tulen mailmaa nähneeksi, sitä enemmän minua kummastuttaa
havaitessani kaikki ne eri keinot ja juonet, jotka sielunvihollinen on
keksinyt kokonaan peittääksensä ja salataksensa sitä suurta totuutta,
että Jumala on rakkaus ja rakastaa mailmaa, -- että Hänen poikansa on
meidät kalliilla verellänsä lunastanut, että Hän ei pyydä muuta, kuin
että palaamme takaisin Hänen luoksensa vastaan-ottamaan siunausta ja
tuntemaan sitä iloa, jonka Häntä palveleminen ja totteleminen tuottaa.

"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu
uudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers'
eli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt
metodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä:
'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani
seimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset
nousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan
irlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että
ainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin
ovat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin
vallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.

"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi
'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä
heidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr
Wesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin
monta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon
voimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän
kuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella
toinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana
esteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan
herkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo
taivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley
sanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat
kristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat
evankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla
irlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea
käsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien
vaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa
ilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin
saksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta
englantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen
korkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman
nä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme,
se kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan.
Raskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten
kestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.

"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä
olen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa,
joka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut
metodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat.
Hänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun
piilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin
ihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta
häiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin
mahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan
vapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle,
joka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista
rohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt
itkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen
kääntymyksensä oli syvä ja vakava.

"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita
viihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.

"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin
joutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin
saarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat
heltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani
huomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä,
uhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja
virrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka
kimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä
kunnioitetaankin?'

"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta.
Korkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,'
'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli
kaikilta tahoilta minua vastaan.

"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään
raivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen
olento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja
laupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka
kaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina
repimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin
nälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa
tunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten
kynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa
pääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle
nähdä satoja ihmisiä --- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties
ei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi,
joukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen
aivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.

"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut
alas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen
hirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee
ihmisille mahdolliseksi _alhaisoksi_ muuttua.

"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden
päälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen
puolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä
otsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.

"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa,
vasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut _toisen_ alhaison,
joka _pani varteen_ julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi
uudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen
ilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen
kuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja
samalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan
ylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot
armahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he
tiedä, mitä tekevät,' -- minä uudestaan rohkealla mielellä taisin
lähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan.
Mutta _silloin_ minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota
sanomaa eksyneille esiin-kantamaan.

"Mieleeni johtui nyt vielä toinenkin alhaiso, joka myöskin pani varteen
aikeensa säälimättä kivittäen uhrinsa, siksi kuin 'hän nukkui,' sekä
mimmoiseksi mieheksi _yksi_ tästä julmasta joukosta sitten nousi.
Tämmöisiä _hyvän_ aiheita löytyy näissäkin sydämissä, joista raivo,
näyttää viimeisenkin inhimillisyyden sammuttaneen.

"Täällä Amerikassa minä en ole kohdannut mitään alhaisoa, vaan sen
siaan joukottain hartaita kuulioita: miehiä, naisia ja lapsia, jotka
maita metsiä ratsastavat monen kymmenen penikulman päähän, ja ilolla
sitten viipyvät paljaan taivaan alla päivästä päivään saarnaajaa
kuullaksensa.

"Nimi, jota täällä ennen muita kunnioitetaan, ei olekaan Wesleyn, vaan
Whitefieldin, ja rakkaus tähän mieheen on äärettömän suuri. Luultavasti
tuon meiltä saapuneen apostolin äänellä siirtolaisten korvissa on sekä
uutisuuden että muuton viehätys. Täällä vallitsee vielä paljon
rakkautta ja kunnioitusta 'vanhaa maata' kohtaan, jos kohta näihin
tunteisin monessa miehessä hämmentyneekin enemmän vanhentuneen
harrastusta, kuin meidän on syytä katsoa itsellemme oikein edulliseksi.
Ehkä tiedetäänkin siirtomaissa yhtä vähän siitä nuoruudesta ja
virkeydestä, joka vanhan maan sydämessä asuu, kuin Englannissa
tiedetään siitä voimasta ja miehuudesta, johon uusi maa jo on noussut.

"Lämpimissä eteläisissä valtioissa työ parhaasta päästä toimitetaan
mustilla orjilla Afrikasta. Näistä orjista ovat monet kääntyneitä.
Hellätuntoisina ja kaikenlaisille liikutuksille avoinna, vielä enemmän
kuin irlantilaiset he ovat herkät itkemään ja nauramaan. Heidän
orjuudentilansa niinikään kuin heidän maanpakolaisuutensakin tekee
heidät erittäin taipuviksi mielistymään iloiseen sanomaan vapaasta
Armosta ja Vapahtajasta, joka rakastaa musta-ihoisia yhtä paljon kuin
valkoisiakin, ja joka on antanut henkensä neekeri-orjienkin edestä.

"Ensimmäisinä lähetyssaarnaajina Länsi-Intian orjien keskellä olivat
mähriläiset veljet. Siellä on ollut vainomuksia, jotka vetävät vertoja
ensimmäisten aikojen hirmuille; ihmis-raukat ovat kärsineet kahleita
ja siteitä, häväistystä ja julmuutta herroiltansa, jos kohta ei
alhaiso-joukoiltakaan.

"Noita pirullisia julmuuksia, joita rajaton valta ihmisten sydämissä
kasvattaa (olkootpa sitten herroja taikka orjia, kuninkaita taikka
pappeja), minä ainoastaan rukoillessani uskallan ajatella. Mutta Jumala
on mahtavampi kuin saatana, ja rakkaus on väkevämpi ja kestävämpi kuin
viha.

"Risti on voittanut eikä Sanhedrin."

       *       *       *       *       *

"_Jälkikirjoitus_. Minä olen kohdannut Tom Hendersonin. Hän on
menestynyt toimissansa ja on rikkaaksi mieheksi tulemaisillaan. Hänen
päänsä oli täynnä uljaita tuumia muun ohessa siinä suhteessa, että hän
tahtoi suuret tavarat kädessään pohattana palata isänsä luo ja vasta
silloin pyytää häneltä anteeksi. Tällä hän tahtoi osoittaa joka
miehelle, että hän etsisi anteeksiantamusta semmoisenaan eikä niitten
etujen tähden, jotka siitä voisivat hänelle syntyä. Minä olen kuitenkin
koettanut saada häntä siihen vakuutukseen, että hänen ensi tehtävänsä
on kirjoittaa kotia, ei kerskaten ja ylpeillen pohatan tavalla, vaan
nöyrästi, karanneena, mutta katuvaisena poikana, joka etsii isänsä
anteeksi-antamusta sen tähden, että hän tarvitsee sitä, kantaa hänen
nuhteensa sen tähden, että hän ansaitsee niitä, ja tarjoo hänelle
apuansa kaikissa, missä hän voi.

"Alusta hän ei ollenkaan tahtonut ottaa tätä korviinsa, vaan pani
vastaan voimiensa takaa; mutta kun ilmoitin hänelle, mitä sinä, Kitty,
puhuit nähneesi hänen äitinsä surusta, ja mitä sinulla oli syytä uskoa
hänen isänsäkin tunteista, minä huomasin, että se vaikutti häneen,
jollei muusta, kumminkin siitä kiivaudesta ja äreydestä, jolla hän
koetti perusteisini vastata."

Jackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa
vähän katkerasti viitaten muutamien _entisten_ ystävien menetykseen,
varsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä
varottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka
hänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan
kolhauksen, ja ehkä hän _ei koskaan_ (niinkuin hän juhlallisesti
lausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat _olla
jalomielisiä olevinaan_, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin,
niinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät _kärsi nähdä sen
haamuakaan_, joka sattuu olemaan jonkun _pienen tilapäisen avun_
tarpeessa -- hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy
hänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista
mietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo
löytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä
varten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat
puolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista
juomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla
työkaluillaan onnistui koota _mahdottomat rikkaudet_ ainoastaan
maanpintaa hiukan _tuhrimalla_, mitä sitten valistuneet englantilaiset
kahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen _sydämeen_
tunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka
on esitellyt nämät _päivänselkeät_ johtopäätökset yleisölle, _joka
tähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen_ älykäs ja
taitava nuorimies ja _erin-omaisen_ hyvä ystävä hänelle. Itse hän on
nimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä _hyvät nimet_
varsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana
palkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.

Toisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä
suostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka
näillä _uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla_ oli käynyt
hänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut,
tuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat
velkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti
lisää, huolehtia noista _pikku-asioista_, jotka jo olivat suorassa.

"Oi poikaani, poika-parkaani," sanoi äitini laskien huokauksella
kirjeen pois kädestänsä, "hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista
ja iloisista toiveista."

Kirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin
tänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska
hän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:

"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa
seikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin
liika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!"

Yhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi
ensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän
sanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino,
joka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää
päänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi
ollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia
kuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja
siitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä.
Seuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin,
kuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan,
joka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi
hirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli
varma.

Alussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä
puolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut
itketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi,
kyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa
tuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä
vastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään,
lankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja
niiskutin: "Isä, katso, mitä olet tehnyt!" Isäni viha sammui nyt
kerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja
sanoi:

"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane
sydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan
niin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä
hyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän.
Kenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole
suuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!"

Mutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä,
äitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.

Koko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut
rakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on
melkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on
ollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan
suutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja
lausui:

"Kitty kultani, minä en suinkaan olisi estänyt häntä merelle menemästä,
jos vaan olisin tietänyt, että hän täyttä totta tahtoi sinne. Minä
pelkään olleeni kovin itsekäs, mutta, Kitty, Jumala tietää, että olisin
voinut luopua häntä koskaan enää näkemästä, jos olisin uskonut siitä
olevan hänelle hyötyä. Jack parkaa! Jumala antakoon syntini minulle
anteeksi. Mutta, Kitty, eihän se vielä voikaan olla myöhäistä? Sano
uskovasi, että se ei vielä voi olla myöhäistä."

Tuossa hänen lapsellisessa vetoomisessansa minun päätäntääni oli
jotakin, joka koski sydämeeni vielä kipeämmin kuin kaikkein
tuskallisimmat niiskutukset.

Hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Hänen silmänsä olivat kuivia
ja selkeitä, ja minä koetin tehdä ääneni niin huolettomaksi ja
rohkeaksi kuin mahdollista lausuessani:

"Se ei millään muotoa ole myöhäistä, äiti rakas. Hän tulee takaisin
meidän luoksemme. Hän auttaa isäämme maanviljelyksessä, ja kaikki käy
paremmin kuin ennen. Saatpa nähdä vaan!"

Hän pudisti päätänsä, mutta hymyili, niinkuin heikko toivo olisi
ruvennut hänen sydämessään koittamaan, ja minä kerroin:

"Se ei ole myöhäistä, se _ei koskaan_ ole myöhäistä. Me voimme rukoilla
hänen edestänsä yöt päivät, ja _sen_ täytyy auttaa häntä."

Mutta kun nyt istun täällä yksinäni, rohkeuteni yhä vähenee, ja minä
pelkään melkein jotakin pahempaa, kuin mitä isäni suutuksissaan lausui.

Mikä voikaan opettaa Jackia ymmärtämään erotusta oikean ja väärän
välillä? Oi, jos vaan Hugh olisi täällä!

Mutta jos Hugh olisikin täällä, voisiko hän ainoatakaan näistä suurista
suruista rakastetuistansa poistaa?

"Oi, jos Hugh olisi ollut täällä!" sanojeni kaiku muistuttaa minua
toisen sisaren sanoista, sydämestä toisesta lähteneistä, huolestuneesta
niinkuin minun:

"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut."

Hän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne,
missä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti.
Heidän veljensä oli kuollut.

Mutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.

Minä tahdon _uskoa ja toivoa_. Minä en tahdo koskaan epäillä. "Sama
eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti."

Sitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen
myrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut
rohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.

Olemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska
ja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin
kohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se
epävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme
tunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle?
Vai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan
sattumallista tyventöä?

Toisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran
onnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös
suurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme
ainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin
raskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.

Kotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli
sairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta
hevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.

Kun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri
miksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä
koskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa.
"Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren
kulvussa voi usein," sanoi hän, "matkaan-saattaa pelottavimpia
ilmauksia -- pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila
vähän kuumeinen -- pieni levottomuus -- pieni mielenkiihtymys...
Tavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta,
mutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla
tahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen
laivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää,
viikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani.
Voimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot,
joita ei puuttune" -- hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni
jatkoi -- "missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia
ilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on
hilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken
taitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan."

Ja jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti
parhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin
erilaisiin tunteisin.

"Järkevä mies," sanoi isäni; "taitava ja älykäs mies! Näetkös, Kitty,
meidän tulee rohvaista mielemme ja olla hyvässä toivossa."

Sitten hän meni äitini vuoteelle ja lausui:

"Rakastettuni, tohtori antaa meille parhaita toiveita, jonkun päivän
perästä olet taas terve, jopa kenties terveempikin kuin ennen."

"Kuinka onkin," sanoi hän minulle kauan laiminlyötyyn suuruspöytään
istuttuansa, "kenties onkin oikein onni, että äitisi sai tämän pienen
kohtauksen. Kenties se juuri on täydellisen parantumisen alkuna.
Tohtorissa on niin paljon elämää ja terveyttä, että hän jo senkin
kautta vaikuttaa hoidettaviinsa."

Betty taas katsoi asiaa peräti toiselta kannalta. Hän ainoastaan
pudisti päätänsä pelottavalla tavalla, paitsi kun hänen suuttumuksensa
puhkesi ryntäykseen espanjalaisen laivanlääkärin neuvomaa lääkettä
vastaan, jonka hänen päättääksensä epäilemättä paavi taikka Espanjan
kuningas oli lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa murhaamaan niin paljon
englantilaisia kuin mahdollista. Hän lisäsi: "Ei niinkuin uskoisinkaan,
että missis'ille lääkkeistä missään tapauksessa voi olla mitään hyötyä."

Itse minä palasin äitini huoneesen niin iloisilla kasvoilla kuin
mahdollista, mutta sydän täynnä sanomatonta pelkoa, josta Bettyn
"merkit" ainoastaan olivat heikkoa kajahdusta.

Koko päivänä väri äitini poskilla kiihtyi, ja kaikilla kokeillani minä
en saanut häntä estetyksi kiivaasti ja kiihkeästi puhumasta, joka oli
peräti hänen luontoansa vastaan. Hän puhui Jackista ja siitä, mimmoista
olisi, jos hän olisi kotona meidän luonamme, kuinka tekisimme vanhan
kodin hänelle hauskaksi ja iloiseksi, kuinka tämä tulisi käänteeksi
elämässämme, ja kuinka tästä-lähin kaikki muuttuisi hyväksi. "Tiedäthän,
Kitty, että se ei ole myöhäistä," kertoi hän kertomistaan, "se ei
koskaan ole myöhäistä."

Koko pitkän päivän isäni käveli levotonna edes-takaisin asumuksemme
ympäri. Välisti hän tuli sisään varsin hiljaa ja ääneti ja puhui
muutamia kehoittavia sanoja, ja atrioilla, noilla kolkoilla atrioilla,
hänen aina oli tapa sanoa minulle:

"Sinä et saa olla niin murheellinen. Sinä olet nähnyt niin vähän
sairautta eläissäsi. Sinä panet tämän liiaksi sydämellesi. Tohtori
sanoi, että sairaan tila ei ole hiukuakaan vaarallinen, että hän
ymmärtää asian, siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton; ja koska
ikinä tulenkin sisään, hän aina on varsin hilpeä, varsin vilkas ja
hilpeä. Siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton, Kitty, ei ensinkään."

Ja sen perästä hän nousi pöydästä jättäen ruuan pitelemättä, meni
ovelle, vihelsi Trustya ja tuli muutaman minutin päästä takaisin vielä
suuremmalla kiivaudella kuin ennen vakuuttaen minulle, että se ei ollut
mitään vaarallista, mitään sydämelle pantavaa, ja pyytäen minua
kaikella muotoa rohkaisemaan mieleni ja koettamaan olla iloinen, kun
lähdin sisään äitini luo.

Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja
kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä
pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa
Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä
viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että
äiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä
vastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän
oikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä
tuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.

"Oi Kitty," sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin
hänet kasvot käsiin peitettynä, "Kitty, Kitty, minä olen tappanut
hänet!"

Tämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi
äitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan.
Joka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä
tapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja
niin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut
useampia öitä perätysten.

Ne olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini
muutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta;
kuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta
päästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin
kysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja
kallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että
jok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.

Kun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty
äänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja
katseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin,
sillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä
vinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa
tavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden
lumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin
pääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.

"Pikku Kitty-parkaa," sanoi hän, "pikku tyttö-parkaani!" ja me lähdimme
alas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.

Siitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin
hoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun
jokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän
luultavasti täytyykin tehdä.

Minä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme
tohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni
hyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.

Mutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty
vastusti jyrkästi tämmöistä "hulluutta."

"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka
elävät muitten ihmisten elämästä," sanoi hän. "Minä en tahdo sanoa,
että minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja
lihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko
missis'inkaan niitä kärsivän.

"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää," minä sanoin.

"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä,
niinkuin olisivat pieniä lapsia," vastasi Betty. "Rakas missis-parka
antoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä
huoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin
kummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä
tekemään."

Ja niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä.
Yhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi
minulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa
ja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella
vaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin
pelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla
sälistämästä.

Bettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada
kaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.

"Minun luullakseni, mrs Kitty," hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti
lausui minulle, "sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä.
Jos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka
vallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään
oikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla."

Kun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä,
jotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista
ilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää,
raikasta lähdevettä.

Kun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.

"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta," sanoi hän, "ja Kaikkivaltias
ei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte
ja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin
hän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää."

Sillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa
äitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä
juhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi
minua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään
levolle.

Kuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista
silmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin
kiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman
vastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun
alas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni
ajatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka
kerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä
etsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä
odottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.

Mutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan
äitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin
tällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en
tietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja
minä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: "Minä
en kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä."

Minä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli
niin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa
tyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt
enkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan,
vanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse
kohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se
olisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.

Mutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut
ilmoittaa, _kenen_ se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti
kaikui sydämessäni!

Sillä minä olen varma, että se _oli_ joku ääni, joku sydän ja joku
henki, joka puhui minulle; niin selkeitä, _ulkoa-päin_ tulevia ja
kuitenkin niin sulamielisiä, _sisälläni_ kuuluvia ne sanat olivat,
jotka minä kuulin.

Ne kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin
suloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja
rauhalla.

Minä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin
uudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.

Minusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet
pois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.

Minä sanoin itsekseni:

"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, -- minä en tahdo perustaa toivoani
näkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani,
Isäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi
yksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta,
jonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä
ikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon
liittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun -- minä tahdon levähdyttää
sydämeni ja mieleni sinussa -- ainoataan _Sinussa_!"

Minusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt,
sillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin
äitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti
kuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin
hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa,
ettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, _hän
katsoi minuun_! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä,
tuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka
minä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen
peläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta
siinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen
hellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski
niin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja
tasaista hengitystä.

Hän nukkui, siksi kuin päivänkoite oli muuttunut täydeksi päiväksi ja
kaikki ne värinvivahdukset, joista päivän ensimmäiset tunnit erotetaan
toisistansa, olivat sulaneet yhteen puolipäivän tasaiseksi sädevaloksi.
Minulla ei ollut muuta ajanmittaa kuin omat toiveeni, joille jokainen
tämmöinen levon hetki oli verrattoman kallis, sekä tuskani isäni
tähden, joka tietämättä siitä, mikä oli tapahtunut, tavallisuuden
mukaan seisoi suljetun oven takana vahtina.

Äitini avasi viimein silmänsä, ja Betty, joka oli pitänyt hänestä
vaarin yhtä ääneti ja hiljaa kuin minä, nousi antamaan hänelle
marjavettä.

Hän kysyi silloin isääni. Minun ei tarvinnut häntä huutaa. Niin pian
kuin sanat olivat äitini huulilta lähteneet, ovi ilman pienintäkään
narinaa aukeni, isäni kalveat kasvot tulivat siitä esiin, ja hän kysyi
hiljaisella, liikuttavalla katseella, mitä hänen tuli tehdä.

Minä nousin ja vein hänet vuoteen ääreen.

Äitini kurotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Rakastettuni, minä paranen." Betty oli niin ankarasti tyrkyttänyt
hänelle, ettei hän millään muotoa saisi tunteitansa ilmoittaa, vaan
ainoastaan olisi levollisen ja tyytyväisen näköinen, että hän nyt
voimiensa takaa koetti olla niinkuin tämä juuri olisi ollut, mitä hän
oli toivonutkin, lausuen sen ohessa muutamia hilpeitä ja jokapäiväisiä
sanoja. Mutta murheellisen silmän yritys saada hymyilevää katsetta
ilmoitetuksi, niinikään kuin värisevän huulen ponnistuskin saada
muutamia iloisia sanoja lausutuksi, meni peräti tyhjiin, ja
intohimoisella huokauksella hän koetti vetää kätensä pois ja lähteä
ulos huoneesta.

Mutta äitini pani toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän ei
voinut muuta kuin laskea polvillensa, kumartaa kasvonsa hänen käsiensä
ylitse ja purskahtaa itkemään niinkuin lapsi.

Hämmästyksissään Betty pani kädet ristiin ja koetti puhua, mutta
hänenkin äänensä katkesi, niin että hänen täytyi kääntyä minä pois.
Minä laskin polvilleni isäni viereen, mutta tunnettensa vallassa hänen
täytyi minun käsivarteeni nojaten lähteä ulos huoneesta.

Vasta kun äitini taas oli taipunut uneen, ja me olimme koossa
salihuoneessa, johon Betty oli tuonut illallisen, taikka miksi sitä
määrätöntä atriaa sanoisinkaan, joka meille sinä päivänä oli ensimäinen
ja viimeinen, Betty oli tullut sen verran taidolleen, että kun isäni
koetti osoittamaa heikkouttansa vähän puollustaa, osasi vastata ja
sanoa:

"Master, yhdelläkään meistä ei tässä katsannossa ole mitään
kerskaamista; me emme ole tehneet mitään missis'in parantamiseksi, ja
jos Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi tehdä ihmeen (ja että se _on_ ihme,
sitä en minä suinkaan epäile) meidän puolestamme tulee antaa hänelle
yksin siitä kunnia. Uuden vedenpaisumuksen merkkejä ei suinkaan ole
puuttunut, ja me kaikki olemme tehneet parastamme missis'iä
tappaaksemme, mutta tuolla hän nyt makaa ja nukkuu niin hiljaa ja
viatonna kuin lammas!"

Mitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata
valveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan
ja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle
jotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan
hänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka
kenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista
vanhoista Georg Herbertin virsistä!

Ja sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui
entisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari
jokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi
ottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten
kuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät
tuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen
tunnoton olemus, -- se oli oman, kalliin äitini elämä!

Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi
hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi
siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli
olla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös,
ja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa
koettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei
mikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.

Lähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä,
jotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:

    Oi päivä kallis päivien,
    Kuin korkealle siipes viepi!
    Muut päivät maahan heittäen
    Päin toivon päivää käännät tiesi.
    Oi salli, sua seuraten,
    Mun maasta nousta matalasta
    Ja valon lähde ikuinen
    Sun kanssas löytää taivahasta.

Näitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja
ylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna
oli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten
elopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa
vastaan.

Ja sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä
rukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut
olivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan
isääni ja minua varten sepitettyjä.

Kotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:

"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?"

"Luulen ymmärtäväni, isä," minä vastasin, "ja minä pidän niistä."

"Pidätkö todella?" kysyi hän alakuloisesti; "no niin, luultavasti
kaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en
ole voinut niitä koskaan käsittää."

Kun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä
mainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle,
kuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut
Bettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän
liikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.

"Minä pelkään, Kitty," sanoi hän, "että olen pannut liian suurta arvoa
sanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan
kuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja
totuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä
tänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu
minusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja
Bettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä
kauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan."

"Mutta yhtä-kaikki," lisäsi hän hymyillen, "omat ajatukseni lensivät
takaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:"

    Oi autuuteni, kruununi,
    Mun Jumalani, Herrani!
    Sua sydämeni halajaa,
    Yöt päivät aina hehkuen,
    Vaan sit en lausutuksi saa,
    Sen vuoksi hiljaa rukoilen:
    Oi autuuteni, kruununi,
    Mun Jumalani, Herrani!

Kun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan
virren:

    Oi kuin kauheasti
    Mua säikytit,
    Kun katselit
    Mun puoleheni ankarasti,
    Miss' särkyneillä sydämin
    Ma Herran eessä makasin.

    Vaan haavojaan kun Kristus näyttää,
    Sua ensinkään
    En pelkääkään,
    _Hän_ vaatimukses kaikki täyttää,
    Ja tasan seisoo vaakasi,
    Ei paina paljon syntini.

    Kun suorana on velka suuri,
    Sa olet mun,
    Mun vihatun --
    Niin Herran sana lausuu juuri --
    Sua silmään katson -- Jumalan
    Vanhurskauden omistan.

Isäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän
oli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä
äitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren:

    Ääni kaikuu taivahasta:
    Autuaita vainajat,
    Jotka synnin maailmasta
    Herrassansa nukkuivat.
    Kaunis, kallis on se hoiva,
    Jota aina nauttivat,
    Jesus itse on se oiva
    Palkka, jonka voittivat.

    Seuratessaan Jesustansa
    Salemihin uutehen,
    Sinne veivät muassansa
    Työnsä täältä taltehen.
    Siellä riemuisasti saavat
    Jumalata katsoa,
    Siellä taivahat on aavat
    Rauhan virttä veisata.

    Ken siis tahtoo surkutella
    Taivahasen siirtyvää,
    Kenkä vielä valitella,
    Että tänne hän ei jää?
    Mailma lausuu: "pois hän lähti,
    Maahan muutti synkkähän,"
    Mutta enkelit: "kuin tähti
    Autuasna loistaa hän."

Illalla, kun isäni ja minä olimme yksinämme, hän kysyi minulta, mitä
minä luulin mr Herbertin "Oikeuden" virrellänsä tarkoittavan.

Minä kerroin hänelle raamatunlauseen: "Jonka Jumala on
armo-istuimeksi asettanut uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa
vanhurskauttansa edellä-käyväisten syntein anteeksi-antamisen tähden,
joita Jumala on kärsinyt, osoittaaksensa vanhurskauttansa tällä ajalla,
että hän itse vanhurskas olis, ja sen vanhurskaaksi tekisi, joka on
Jesuksen uskosta." Room. 3: 25, 28. "minä arvaan, että se on tätä, jota
mr Herbert tarkoittaa," minä sanoin.

"Jos niin on," virkahti isäni melkein hiukan äkäisesti, "miks'ei hän
sitä sitten sano suoraan. Uskonto on hyvä ja arvoitukset ovat tavallaan
myöskin hyviä, mutta minä puolestani en voi nähdä mitä etua siitä on,
että nämät kaksi eri asiaa sekotetaan yhteen. Minä en koskaan saa
päähäni, mitä hyötyä voi olla siitä, että raamatunlauseita kierretään
kokoon paljaaksi hämmennykseksi, sitten taas auki kierrettäviksi. Minua
se todellakin rasittaa, sillä äitisi tähden olen sitä kaikin tavoin
koettanut, Kitty. Mr Charles Wesleyn virret sitä vastaan miellyttävät
minua suuresti, ja oikein onneksi on minulle, että elän aikana, jolloin
vanha sotamies saa kuulla saarnoja, jotka ovat yhtä selkeitä kuin
komennussana, ja hengellistä runoutta, yhtä yksinkertaista kuin suora
puhe."

Vähän kyllä minä silloin ajattelin, että mr Herbertin virsi ennen
pitkää tulisi äidilleni puollustukseksi.

Ensi maanantaina sen sunnuntain jälkeen, joka meille kaikille oli ollut
niin suurena juhlapäivänä, Betty aamuhämyllä oli mennä navettoon, mutta
lankesi vesi-ämpäriin, jonka Roger oli jättänyt tielle, ja taittoi
jalkansa. Falmouth'in tohtori tuli kohta ja sitoi jalan lohduttaen
meitä sillä vakuutuksella, että se ei ollenkaan ollut mikään kova
taikka vaarallinen tapaus.

Mutta Betty, joka eläessään ei ole ollut missään taudissa, joka olisi
estänyt häntä vapaasti liikkumasta, pyristelee tohtoria vastaan katsoen
varsin varmaksi että hänen on suora kuolema edessä.

Illalla hän sentähden sanoi minulle: "Minua lohduttaa, Kitty,
ajatellessani, että tämä on kuolemaksi. Ainakin monessa katsannossa.
Ensiksikin Roger siitä saa elinkautisen varotuksen, sillä minä olen
monta kertaa kieltänyt häntä jättämästä ämpäriä tuolla tavalla tielle,
vakuuttaen hänelle, että se tulisi olemaan jonkun ihmisen loppu. Nyt
hän saa nähdä, että olen puhunut totta. Toiseksi, mrs Kitty, minä
ajattelen noita näkyjä ja merkkejä. Nyt ne kaikki saavat selityksensä
-- kellojen soiminen, koira-paran vinkuminen ja kaikki muu. Ja lopuksi
minä oikein surmikseni iloitsen siitä, että se lopulta olenkin minä
eikä missis." Tässä hänen äänensä alkoi vapista, ja hän viipyi hetken
aikaa, ennenkuin hän jatkoi: "Minä voin yhtä hyvin puhua suuni
puhtaaksi, mrs Kitty. Se on minun tapojani, ja kenties pääsette pian
kyllä minusta ja minun tavoistani vaivaa näkemästä. Minä iloitsen
oikein surmikseni, minä sanon, että tuo kaikki tarkoitti minua eikä
missis'iä -- tämän vakuutuksen ja sisällisen todistuksen tähden. Minä
sain sen mennyt vuonna. Joku päivä, kun missis makasi kipeänä, minä
kysyin häneltä, oliko hänellä sitä, ja hän vastasi: ei. Paras on
sentähden, että minä otetaan pois ennen häntä."

Minä hämmästyin ensiksi kuullessani, että Betty luuli itsensä
mahdollisemmaksi taivaasen pääsemään kuin oma rakas äitini, mutta
minussa nousi lempeämmät ajatukset, kun näin nuot karkeat, mutta
kuitenkin ystävälliset kasvot täynnä kyyneliä, jotka, sen tiesin, eivät
olleet ruumiillisen kivun pusertamia. Niin tyvenesti kuin suinkin
taisin, minä sentähden sanoin: "Betty, luuletteko todellakin itsenne
mahdollisemmaksi näkemään Jumalaa kuin äitini."

"Mrs Kitty kultani, minä puhuin sisällisestä todistuksesta. Minä en ole
varma, ymmärsikö rakas missis-parka mitä minä tarkoitin, kun hänelle
siitä puhuin. Se on Jumalan lahja, ja hän antaa sen köyhimmille
syntisille ansiotta ja ilmaiseksi. Minäkö mahdollisempi kuin missis!
Yhtä hyvin voisin ajatella itseäni paremmaksi kuin enkeli. Mutta minä
olen saanut tuntea, että syntini ovat anteeksi-annetut, ja minä en ole
varma, onko missis sitä tuntenut. Minä olen suuri syntinen, ja
parhaimmassakin tapauksessa olen ollut yksipäinen ja äreä vanha nainen,
niin etten voi toivoakaan muuta kuin kaikkein alhaisinta siaa taivaassa
-- vaikka Kaikkivaltias kuinka kauan hyödytöntä palveliatartansa
säästäisikin. Paras lienee sentähden, että kohta saan muuttaa kotia."

Kun näin hänen kääntävän kasvonsa pois kyyneliänsä salataksensa --
vanha spartalainen kuin hän olikin -- sydämeni nöyristyi hänelle, ja
minä olin vähällä nöyristää polvenikin.

Hän olisi mielellään mennyt kuolemaan meidän kaikkien edestämme
ainoastaan hankkiaksensa meille aikaa paremmin valmistumaan taivaasen
taikka voittamaan korkeamman sian Jumalan valtakunnassa.

Hetken aikaan minä en saanut sanaakaan puhutuksi. Silloin johtui
mieleeni mr Herbertin virsi Jumalan oikeudesta, ja minä kerroin ja
selitin Bettylle sen osan siitä, jossa oikeudelle lausutaan:

    "Kun suorana on velka suuri,
    Sa olet mun,
    Mun vihatun --
    Niin Herran sana lausuu juuri --
    Sua silmään katson -- Jumalan
    Vanhurskauden omistan."

Minä puhuin hänelle kuinka äitini silmät loistivat, kun hänelle luin
nämät rivit.

"Eikö _tämäkin_ ole vakuutusta armon osallisuudesta?" minä kysyin.

"Niin, mrs Kitty," vastasi Betty, "siltä kumminkin _näyttää_, ja minä
luulenkin, että Kaikkivaltias antaa ihmisten puhua asioista ja
seikoista kunkin omalla tavallaan, ja jollei se aina ole niin selkeää
kuin sen sopisi olla -- joka miehen asiana ei olekaan puhua selkeästi
-- Herra kuitenkin ymmärtää, mitä tahdotaan sanoa, sillä mrs Kitty,
epäilemättä Kaikkivaltias ymmärtää kaikki. Minä ajattelen välisti,
minä, että hänen edessänsä kaikki tyyni olemme kuin änkyttäväiset
lapset, ja jollemme aina voi saada selkoa muitten ihmisten
änkyttämisestä, Hän, joka on kaikkien meidän isämme, sen kyllä voikin.
Varmaan hän kumartuu ja kuuntelee, siksi kuin hän saa selvon, kuinka
asian on, ja vähitellen hän opettaa meitä puhumaan yksinkertaisemmin,
niin että voimme toinen toisemme ymmärtää. Mrs Kitty, kultani," jatkoi
hän kuivaten silmiänsä raitin kulmaan, "te olette ihmeellisellä tavalla
rauhoittaneet ja ilahuttaneet minua -- niin, ihmeellisellä tavalla, ja
Kaikkivaltias teitä siitä runsaasti siunatkoon."

"Betty, te ette millään muotoa saa kuolla," minä sanoin, lykäten pois
pienen harmaan hiussuortuvan, joka oli langennut hänen silmillensä,
"teidän täytyy tehdä parastanne terveeksi tullaksenne. Meidän on
mahdoton olla ilman teitä, Betty, sitä ei kukaan meistä tahdo eikä
voi."

"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni," sanoi Betty, "kun Hänen
aikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon
paremmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen
lehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu
vähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en
voi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin
hänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen
ehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani -- mutta
nähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen,
mrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä
en suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut
minua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen
kaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli
tehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias,
joka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin
ainoastaan," sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla,
"ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on,
että Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja
suosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata."




XI.


Kolme kuukautta on kulunut, sitten kuin näihin lehtiin kirjoitin
ainoankaan rivin, ja viimeiset sanat tuntuvat minusta niin heikoilta ja
niin kaukaisilta, kuin suuren syvyyden ylitse kaikuva ääni, juuri kuin
maa olisi jalkojeni alla auvennut, tehden juovan minun ja sen päivän
väliin, jona ne kirjoitettiin.

Äitini on ihmeellisesti toipunut. On niinkuin se tauti, joka isompana
osana hänen elämästään uhkaavana pilvenä on riippunut hänen päänsä
ylitse, kokonaan olisi tyhjentynyt siihen ankaraan kuumeesen, joka
häntä niin kovasti koetteli, jättäen hänet virkistyneeksi ja
uudistuneeksi niinkuin ukkonen ilman! Välttämätön lepo, pakko pitää
itsestänsä vaari sekä täydellinen antauminen tarpeellisen hoidon ja
vaalinnan alle on epäilemättä ollut vaikuttavana syynä tähän
onnelliseen päätökseen.

Ennen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota
meidän tulee hänen toipumisestansa kiittää.

Eräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa
ompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty
kuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä
toimittamassa. Vähän aikaa sitten isäni oli viheltänyt Trustya ja oli
nyt kaukana pelloilla. Oli rauhallisin aika päivästä, etsoneen
aika kuumana iltapäivänä. Muuta ääntä ei kuulunutkaan kuin veden
tipahtaminen vesirännistä pihallamme, kärpäsen pörinä akkunanruutua
vastaan taikka eksyneen pienen mehiläisen surina rinkikukilla tuolla
ulkona sekä Bettyn hiljainen hyräileminen kyökissä hyöriessään.

Äitini ja minä olimme puhuneet Jackista. Me olimme joku aika sitten
kirjoittaneet hänelle pyytäen, että hän kumminkin ajaksi palaisi
takaisin meille, koska maanviljelys rupesi käymään isällemme raskaaksi.
Me olimme sanoneet hänelle, että vanha koti oli tarpeeksi avara meille
kaikille, että ikävöitsimme olla hänen kanssansa, ja että kaikessa
tapauksessa voisimme yhdessä hänen tulevaisuutensa tuumista neuvotella.

Meille ei vielä ollut mitään vastausta tullut, ja kerran toisensa
perään olimme toinen toisellemme muistuttaneet, kuinka luonnollista
oli, että kirjeet eivät voineet kulkea niin pian, kuin toivoimme.
Postit olivat niin epäsäännöllisiä, ja saattoipa ilman sitä ajatella
sata eri tapaa, joilla kirjeet taisivat mennä hukkaan. Tämän olimme
kertoneet, joka kerta kuin isämme oli ratsastanut kirjettä kysymään ja
ilman mitään semmoista palasi kotia. Ilman sitä Jackilla epäilemättä
oli paljon toimittamista, varsinkin jos hänen oli mieli palata meidän
luoksemme, ja kun hän oli niin kankea kirjoittamaan, hän kenties ei
ollut mitään kirjettä lähettänytkään, vaan vastaisi itse omassa
korkeassa persoonassaan. Me istuimme ja haaveksimme, kuinka
koettaisimme tehdä maa-elämän hänelle vähemmän ikäväksi, pitäen
kaikenmoisia tuumia, kuinka ryhtyisimme useampiin pieniin muutoksiin
tehdäksemme kodin hänelle valkoisemmaksi ja iloisemmaksi, kun
ratsastaja vaahtoisen hevosen selässä äkkiä syöksi pihaan humulla
semmoisella, että vanhat nurkat paukkuivat ja akkunanruudut kalisivat.

Äitini ja minä katselimme toinen toistamme. Arvattavasti minä kävin
yhtä vaaleaksi kuin hän, sillä hän lausui:

"Istu alallasi, Kitty. Anna Bettyn kuulustella, mikä on."

Betty, joka ei juuri koskaan tahdo pitää liikaa kiirutta, oli
erinomaisen hidas ja kankea, kun muut hänen mielestänsä turhan-päiten
hätäilivät. Minusta oli kuin koko vuosisata, kun hän seisoi ja aika
tavalla torui ratsastajaa, ennenkuin hän liikkasi avoimen akkunan eteen
ja antoi minulle kirjeen jupisten jotakin muutamista ihmisistä, jotka
aina tahtovat tehdä itsellensä ja muille tarpeetonta vaivaa, mutta itse
puolestaan hän katsoi tämmöisen hopun ainoastaan jonkunlaiseksi
keinoksi lopulta peittää, mitä alussa on laimin-lyöty.

"Mutta Jumala varjelkoon teitä, mrs Kitty kultani," huusi hän
nähdessään tuskan, joka oli kasvoihini kuvattuna, "te ette saa olla
noin peljästyneen näköinen. Se on vaan yksi sir John Beauchampin
palvelioista, jonkunlainen mrs Ewelynin keksintö järjen peloittamiseksi
ihmisistä."

"Betty, anna miehelle jotakin virvotukseksi, ja käske hänen jäädä
huoahtamaan, niin kauan kuin hänellä on aikaa viipyä," sanoi äitini
tyvenesti.

Betty meni.

Se oli todellakin kirje orpana Ewelyniltä minulle.

Se alkoi hellillä, hyväilevillä ja pitkäveteisillä sanoilla, varsin
vasten Ewelynin tavallista tapaa ilman verukkeita suoraa päätä käydä
asiaan käsiksi. Tarkoituksena oli nähtävästi raivata tietä tärkeille
ilmoituksille. Mutta se pani ainoastaan aivoni niin hämille, että kun
viimein tulin itse asiaan, sydämeni tykytti ja käteni värisi niin
kovasti, että tuskin sain luetuksi. Mutta kun vihdoin olin päässyt
päähän saakka, minä taas olin varsin levollinen. Minulla oli ainoastaan
yksi ajatus: äitini.

Hetken aikaa minä pelkäsin häneen katsomasta epäillen, mitä minun oli
tekeminen, siksi kuin hän lempeästi lausui:

"Kitty kultani, älä huoli sitä minulle lukea, vaan kerro, mitä siinä
seisoo. Minä tiedän aivan hyvin, että siinä ei ole hyviä uutisia. Minä
tiedän, että siinä puhutaan Jackista."

Minä katsoin nyt häneen. Hän istui kädet ristissä kuin rukousta varten.
Minä panin polvilleni hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa
(mitä sanoja minä käytin, minun on mahdoton muistaa, sillä sanat
näyttivät lähtevän huuliltani toisella äänellä kuin omallani)
kuiskasin, että Jack oli tehnyt jotakin, josta hän oli pantu kiinni, ja
että hän nyt istui Newgaten vanki-huoneessa.

"Kitty", sanoi äitini, "meillä ei ole mitään aikaa hukata. Mene kohta
hakemaan isääsi."

Isä parkaa! Kun tapasin hänet ja puhuin hänelle, mikä oli tapahtunut,
hän ei virkkanut soimauksen sanaa Jackia eikä ketään muutakaan vastaan.
Hän virkkoi ainoastaan: "Poika-parkaa, poika-parkaa, minä olin liian
kova häntä vastaan!" -- ja se oli kaikki. Äänetönnä vaelsimme kotia
tantereita pitkin.

Kotia päästyämme näimme äitini istuvan ylhäällä pienessä kammiossaan
ylipuolella porttivajaa. Isäni meni ylös hänen luoksensa, ja minä jäin
alas saliin. Muutaman minutin päästä huusi äitini minua, ja minä
karasin kohta tuonne ylös.

"Se on nyt varsin selvässä, rakkaani, mitä meidän tulee tehdä," sanoi
äitini, "ja suuri armo onkin, että se on selvässä."

"Isäni ja minun täytyy kohta lähteä hänen luoksensa," minä sanoin.

"Niin, lapseni, huomis-päivänä." Hän näytti minulle sitten
jälkikirjoituksen Ewelynin kirjeessä, jonka hämmästyksissäni en tullut
huomanneeksi, ja jossa meitä kehoitettiin lähettämään palvelia takaisin
merta myöten, ottamaan hänen hevosensa ja viipymättä ratsastamaan
Lontoosen.

Kaikki oli valmiina seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista.

Isäni tahtoi ottaa oman hevosensa ja minä palvelian. Sillä tavalla
voisimme olla Lontoossa yhdessä viikossa, ja meillä olisi liman sitä se
suuri etu, että saisimme olla varsin yksin, vapaina kaikista uteliaista
kysymyksistä ja silmäyksistä.

Betty oli liian paljon meihin kuuluva voidaksensa jäädä tietämättömäksi
huolistamme Jackin tähden, ainakaan siinä suhteessa, että hän oli
vankeudessa. Hän luuli sen olevan velasta, ja me käsitimme tuskin
itsekään, oliko syynä tämä vai joku vielä pahempi asia.

Betty valvoi koko yön eväspussia meille laittaaksensa. Hän ei tahtonut
sallia minun auttaa itseänsä, vaan vaati jyrkästi, että pysyisin
vuoteessani, ja minun täytyi antaa hänen pitää päänsä. Aamulla, kun
puin päälleni, hän eriskummaisella ja vähän sekavalla tavalla (sillä
välin kuin hän pani vaatteeni myttyyn, joka puserrettiin ja painettiin
niin vähäiseksi kuin mahdollista) toimistansa hetkeksikään lakkaamatta
minulle lausui:

"Mrs Kitty, minä olen pistänyt viisi guinean kappaletta vanhaan
sukkaan, jonka olen pannut mytyn kulmaan. Mielelläni olisin antanut ne
master Jackille, kun hän lähti sotaan, mutta äitini oli ennen
kuolemaansa sanonut, että minun tulisi säästää ne hautajaisikseni, ja
minä olin luvannut sen hänelle. Mutta kun oikein asiaa ajattelen, minä
en voi katsoa synniksi rikkoa lupaustani.

"Kauan aikaa olen ollut kahdella päällä, mitä minun olisi tekeminen.
Mikä suurempi hyöty minulla uljaista hautajaisista olisikaan kuin
rikkaalla miehellä evankeliumissa? Komeat hautajaiset eivät saa
syntistä ijankaikkisesta tulesta pelastetuksi, eikä syntiruumiin haavat
taikka nuoleskelevat koirat siunatuita enkeleitä estetyiksi sielua
kotia isänhuoneesen kantamasta. Kun kuolen, mrs Kitty, minä tahdon,
että luokkajäsenet, veisaten mr Wesleyn virsiä, kantavat ruumiini
hautaan, sillä välin kuin enkelit, laulaen laulujansa, kantavat sieluni
taivaasen. Minä en kuitenkaan ole varsin varma, tarvitaanko enkeleitä
ollenkaan, sillä sitten kuin Herra kuoli, taivas näyttää olevan hyvän
matkaa lähempänä maata kuin ennen, ja kenties tulemme nyt kohta varsin
luonnollisella tavalla ja ilman enkelikäsien avutta sinne sisään. Mutta
se ei ollut hautajaiset, jotka panivat minut kahdelle päälle, vaan se
oli äidilleni annettu lupaus. Minä olen monta kertaa rukoillut
valaistusta tässä asiassa, ja viime yönä minä sain nähdä sen niin
selkeästi kuin itse auringon. Minun päättääkseni meidän tulee tehdä
muille juuri niin, kuin tahdomme, että he tekisivät meille, olkoot
sitten kuolleita taikka eläviä. Jos minä olisin kuollut ja olisin
saattanut jonkun ihmisen tekemään tuommoisen mielettömän lupauksen,
minä katsoisin suurimmaksi hyväksi työksi, jos se ihminen rikkoisi
lupauksen ja käyttäisi rahat johonkin parempaan tarpeesen. Minun tulee
sentähden tehdä samalla tavalla äidilleni, mrs Kitty. Teidän ei
tarvitse puhua master Jackille, mitä nyt olen sanonut, mrs Kitty. Minun
uskoni on, että jos guineat voivat olla master Jackille avuksi, äitini
tuolla ylhäällä taivaassa mielihyvällä hymyilee niille, jota hän ei
suinkaan tekisi, jos ne hautajaisissani viinana ja rommina muuttaisivat
ihmisiä luontokappaleiksi."

Kun Betty oli puhunut loppuun saakka, hän liikkasi alas rapuista, ja
minä sain keventää sydämeni ensimmäisillä kyynelillä, jotka tuon
kauhistavan sanoman jälkeen nousivat silmiini.

Äitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme
suurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni
tuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä
ja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:

"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä
käyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet."

"Ei, Kitty," vastasi äitini, "niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää
itseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi
itseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan
olen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän
kaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen
edestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut."

Ja tällä me erosimme.

Meillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei
riippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä
tahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa
syytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen
eteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön
malttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui
ainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.

Nämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin
kihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan
pituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.

Ainoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä
muistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.

Toinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla
metsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme
herran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai
mennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa,
joka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.

Se näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse
kulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi
vieraalle:

"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy
tunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin
ratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä
ajaisin."

Vieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja
ystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen
hevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti
isääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta
pilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka
kerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.

Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana
aamuna.

Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta
niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin
ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme
olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen
lävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin
useammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia
kasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja
niitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine -- minä en
tietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja
törkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon
keskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen
silmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla
kuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja
jokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista,
niin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä
koskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse
erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.

"Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä,
tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa."

Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.

Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se
oli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli
hirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt
tilaisuutta kokoontuneille saarnata.

       *       *       *       *       *

Minä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä
Beauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great
Ormond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua
itseäkään kohtaan.

Täti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta
mielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen
muille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan
yksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä
häiritsemättä saimme puhua keskenämme.

Ewelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä
vaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.

Jack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.

Odottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli
ottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi
maksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja
hänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp
olivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja
Ewelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.

"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi," minä kysyin, katsoen Ewelynin
rehelliseen silmään, "mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?"

"Jokin taikka ei mikään," sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja
osoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. "Kaikki sanovat, että
laki on niin epävakainen."

Seuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet
yksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon
kuin mahdollista säästääksemme.

Kolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa
ja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä;
raskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän
perässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin
meistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä
askeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja
pani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä
haudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä
pienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien
akkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta
tunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan
tyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun
isäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo,
minä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan
kiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä
anteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.

"Pikku Kitty-parka," sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni
kuin hänen omansa kaltainen, "pikku sisar-parkani, sinä ja isämme
olette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta," ja
sitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen
edes-takaisin: "Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin
vihossansa minulle -- ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut
huokeampi minun kantaa." Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten
äänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: "Tämä on
surkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä.
Ainoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja
kaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan
asian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin." Ja sitten
kysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.

Minä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.

Tavallisella, hilpeällä tavallaan hän nyt kääntyi valkoiseen puoleen
päin, niinkuin toivo jo olisi ollut varmuutta, ja puhuttuansa vähän
aikaa onnettomuudestansa piammastaan ohitse-menneenä vastoin-käymisenä,
hän sanoi:

"Tiedäthän, Kitty, että minä aina olen uskonut onnelliseen muutokseen
elämänvaiheissani. Eikä minua ollenkaan kummastuttaisi, jos nyt
olisimme itse käänteessä, sillä totta puhuakseni se oli rahankitsas
yhtiö. Sihtieri on kurja mies ja samalla teeskenteliä. Vaikk'ei juuri
sillä tavalla, kuin olisi ollut suotavin, lienee kuitenkin paras, että
olen päässyt heistä. Ja mitä niihin pieniin pikapäisiin sanoihin tulee,
jotka sinä, pikku Kitty, olet lausunut, älä niistä koskaan enää
puhukaan. Kaikissa meissä on pienet vikamme, mutta sinä olet
kieltämättä hurskain pieni sielu koko tässä puuttuvaisessa
mailmassamme."

Mutta kun palasin takaisin isäni kanssa, sydämeni oli kuin jääkappale
rinnassani. Kaikki tuskailimme suuresti syntiä ja häpeää ja teimme mitä
kykenimme Jackin edestä, sillä välin kuin hänen oma omatuntonsa näytti
olevan keveä kuin höyhen. Oli kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut
mitään muuta kuin pahaa onnea, ja minä kysyin itseltäni, tulisiko
koskaan niin pitkälle, että hän oppisi oikeaa väärästä erottamaan.

Seuraavana iltapäivänä setä Beauchamp asian-ajajien parissa oltuansa
tuli minun luokseni peräti hämillään. He olivat sanoneet hänelle, että
Jack ei tahtonut suostua heidän tuumaansa hänen puollustuksensa
suhteen, ja että näytti epätietoiselta, saataisiinko häntä sanomaan
itseänsä _syyttömäksi_.

"Sinun täytyy puhua hänen kanssansa, Kitty," sanoi setäni, "ja koettaa
häntä taivuttaa. Sinua hän tottelee, jos ketään. Mitä minuun tulee,
ihmisten käsitykset siveydestä ja uskonnosta, sittenkuin metodistoja
ilmaantui, minusta näyttävät olevan niin ylös-alaisin, että minä
puolestani en enää voi ymmärtää ketään enkä mitään."

Minä lähdin sentähden varhain seuraavana aamuna taas Newgateen ja
pääsinkin sisälle onnettoman veljeni luo.

"Jack", minä sanoin, "setä Beauchamp sanoo, että sinä ja asian-ajajat
ette oikein ymmärrä toinen toistanne, ja minä olen tullut tänne
katsomaan, voinko olla sinulle miksikään avuksi."

"Me ymmärrämme toinen toisemme täydellisesti, Kitty," sanoi Jack, "he
vaativat minua tekemään valan valheen päälle, ja sitä minä en voi. Minä
otin todellakin rahat, ja jos ainoana puollustuksenani on vannoa,
_etten_ ole sitä tehnyt, sitten, Kitty, minulla ei ole mitään
puollustusta enkä minä näe _mitään_ neuvoa. Minä luulin heidän
keksineen jotakin muuta, mutta näyttää siltä, kuin eivät olisi
voineet."

Minä tunsin sydämeni elpyvän uudesta toivosta, minä menin hänen
luoksensa, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin:

"Tahtoisitko todellakin kärsiä vaikka mitä, ennen kuin sanoa valheen?"

"Tietysti, minä en voi väärää valaa tehdä. Mitä tarkoitatkaan, Kitty?"

"Jumalan kiitos," minä sanoin enkä voinut olla itkuun purskahtamatta.

Jack käveli edes-takaisin. Muutaman silmänräpäyksen perästä hän
seisahtui minun eteeni ja sanoi yksivakaisesti: "Kummastuttaako sinua,
sisar, että minä en tahdo sanoa valhetta, että minä en tahdo alentaa
itseäni? Taisitko uskoa, että sitä tahtoisin? Taisitko uskoa, että
vaikka luulin edeltä-käsin vapaasti voivani ottaa palkan, jonka tuon
kurjan yhtiön tuli minulle maksaa, minä sen puolesta tieten-taiten
voisin sanoa valheen ja tehdä väärän valan?"

"Oi Jack," minä sanoin, kätkien kasvoni käsiini, "mitä minun olikaan
ajatteleminen, kun sinä taisit ottaa sen, mikä ei ollut sinun? Se teki
meidät niin onnettomiksi."

Jack kääntyi suutuksissa pois, ja minä istuin paikallani nojaten
päätäni käteeni. Minä kuulin hänen kävelevän edes-takaisin, ja sitten
hetken aikaa vaiti oltuansa pitkäänsä lausuvan minulle:

"Minä ymmärrän, Kitty, sinä uskoit, että kun veljesi oli voinut
varastaa, hän myöskin voisi tehdä kaikkea muuta."

"Mutta sitä sinä et _tahdo_, Jack," minä sanoin pannen polvilleni hänen
viereensä. "Sinä et tahdo. Sinä tahdot ennen kärsiä kaikki kuin tehdä,
mitä et pidä oikeana, mitä katsot synniksi. Jumalan kiitos, Jumalan
kiitos!"

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi vähän katkerasti:

"Sinä kiität Jumalaa, Kitty, siitä, jota kaikki eivät katsoisi juuri
erin-omaiseksi armoksi, siitä, että tie on minulle avoinna hirteen.
Luultavasti tiedät, että eräs akka-parka joku päivä sitten hirtettiin
kuuden pensin varkaudesta, ja minä olen varastanut viisikymmentä
puntaa. Luuletko, että isäni ja äitini siitä käyvät yhtä iloisiksi kuin
sinä?"

"Oi Jack," minä sanoin, "sinä _tiedät_, mitä minä tarkoitan, ja sinä
_tunnet_, mitä minä tunnen! Me panemme liikkeelle kannot ja pilvet,
saadaksemme sinut vapaaksi julistetuksi, ja minun päälleni on tullut
erinomainen luottamus hankkeemme menestymiseen. Minä tunnen, että
Jumala nyt on meidän puolellamme, ja hänen kätensä on väkevä."

Mutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein
hilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita,
sillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä
herännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta
ilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä
kopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä
sitä, minkä hän katsoi vääräksi.

Sillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut
uskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet
tahtonut. Hän oli kyllä vielä "vieraassa maassa," nälän maassa, jossa
hänelle ei annettu edes "rapaa," mutta enkö rohjennut toivoa, että hän
"malttaisi mielensä," että kiusaus syntiin, joka oli hänen
luonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään
synnistä, joka oli hänen _omansa_, hänen helmasyntinsä?

Se ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten
mielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta
kuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan,
Ewelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen
vuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.

Mr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet,
mutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka
synnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä
ominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.

Hän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa,
että tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat
ruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi
kuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta
tarjona. Menekki oli ollut "ääretön," vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn
sanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan
näyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme
tarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.

"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka," sanoi hän; "ikävä ja
huolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä
toivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden -- mutta minua
pahoittaa, minua pahoittaa -- --"

Minä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä
syyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui
häväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka
heidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti
kuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin,
että hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi,
yhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet
käsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän
tuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta
esiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset
kohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein
innostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi
katsoa -- välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että
asia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli
ennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava
esimerkki.

Ewelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka
makasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä
luettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta
kolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:

"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös
riippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord
Clinton on isäni lähimpiä tuttavia."

Sihtierin käytös muuttui taas äkkiä. "Lord Clinton, rouvaseni, lord
Clinton," sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, "tuntee hyvin
vähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun
luokseni."

"Saadaan nähdä," sanoi Ewelyn kylmäkiskoisesti, luoden huolettomasti
terävät silmänsä sihtieriin.

Tämä hämmästyi nähtävästi.

"Lord Clinton," sanoi hän laskien etusormensa otsallensa ikäänkuin
jotakin selvää saadaksensa, "niin, minä muistan sen nyt, se on pieni
erhetys, erhetys, joka aikaa sitten olisi tullut korjatuksi, jollei
olisi ollut niin suuri kiire. Lord Clintonin nimi on vahingosta, hänen
omaa suostumustansa kysymättä, tullut listaan pannuksi."

"Mutta lord Edward Bernard taikka sir James Delaware -- se on yhden
tekevää," sanoi Ewelyn; "tule, orpana Kitty," lisäsi hän, "joutukaamme,
meillä ei ole mitään aikaa hukata. Luultavasti näitten kahden herran
suostumusta on kysytty, mr Posthlethwaite, ennenkuin heidän nimensä
pantiin listaan?"

"Tietysti, rouvaseni, tietysti," vakuutti sihtieri, lisäten: "Mutta
suokaat anteeksi, mitä voittekaan noille herroille sanoa, jota eivät
tiedä ennakolta? Enkö minä, vaivaanne säästääkseni, yhtä hyvin voisi
tuota heille puhua?"

"Minä kiitän teitä, mr Posthlethwaite," sanoi Ewelyn tyvenesti, "me
emme katso vaivaa. Minä tahdon kehoittaa noita herroja, jotka, kuten
sanotte, pitävät epäluuloa luvunlaskujen suhteen, tarkastamaan, eikö
syntipukiksi sopisi tehdä joku muu kuin orpanani, mr Trevylyan."

Sihtierin terävät, viekkaat ketunsilmät eivät voineet Ewelynin selkeää,
avointa ja totista katsetta kestää. Hetken ajan päästä hän sanoi:

"Mr Trevylyan, rouvaseni, on teidän orpananne, teidän orpananne ja
minun ystäväni. Johtokunta on kyllä kovin suutuksissa, se täytyy
tunnustaa, mutta älkäämme epäilkö. Jättäkäät asia minun haltuuni, minä
tahdon katsoa, mitä voidaan tehdä."

"Hyvä, sir," sanoi Ewelyn, "jos _te tahdotte katsoa_, mitä voidaan
tehdä, minä _en_ sitä tee. Me odotamme vastausta huomenna."

Ja tällä hän heitti huoneen. Mr Posthlethwaite seurasi häntä syvästi
kumartaen vaunun-astuimelle saakka.

"Mitä sinä luulet tästä tulevan lopuksi, Ewelyn?" minä kysyin, kun taas
istuimme vaunuissa, sillä minä tunsin itseni kovin hämmentyneeksi.

"Mistä?" kysyi Ewelyn.

"Tästä Jackin kauheasta asiasta," minä sanoin.

"Minä en juuri voi niin pitkälle nähdä, serkku kultani," Ewelyn sanoi,
"mutta kuinka mr Posthlethwaiten ja perulaisen vuorikaivosyhtiön
lopullisesti käy, sen luulen voivani nähdä."

"Ja mitenkä asiaa jatkettanee?" minä kysyin.

"Kuinka _siitä_ voisi tulla mitään," vastasi Ewelyn, "kun sen, josta
koko juttu riippuu, täytyy pötkiä tiehensä sen pelvosta, että hän
muutoin ennen pitkää joutuu samaan paikkaan kuin Jack, ja kun koko
yhtiö hajoo niinkuin akanat tuuleen."

Minä en tuota oikein ymmärtänyt, ainoastaan sen ymmärsin, että mr
Posthlethwaite oli kovin vaarallinen mies, niin kova ja samalla niin
tunnoton, että minua väristytti häntä ajatellessanikin. Olisiko
mahdollista, että koko asia ensimmäisestä alusta asti olisi ollut sulaa
petosta?

"Kas niin, lapseni," sanoi setä Beauchamp hymyillen, kun palasimme
takaisin ja Ewelynin riemuitseva katse kohtasi häntä, "minä näen
kumminkin, että onnellisesti ja hyvin olette päässeet jalopeuran
luolasta. Puuttuisi vaan, että Kitty olisi tuonut jalopeuran itse
muassaan ruusukahleissansa, pieni keijukainen kuin hän onkin. Mutta
näyttääpä melkein kuin hän olisi tullut voitetuksi tappelossa," sanoi
hän ystävällisesti silittäen kyynelistä kastunutta poskeani.

"Kitty on ainoastaan puolittain tyytyväinen," sanoi Ewelyn. "Hän tietää
tuskin, tuleeko hänen iloita vai itkeä inhimillisen luonnon turmelusta
mr Posthlethwaiten persoonassa, kun sitä vastaan minä, joka olen kova ja
taipumaton sydämeltäni, tuskin tiedän kumpaa enemmän riemuitsen, Jackin
turvallisuuttako vai mr Posthlehtwaiten epäturvallisuutta. Minä olen
aina ihaillut niitä Psaltarin paikkoja, jossa puhutaan siitä, että
jumalattomat tarttuvat omiin verkkoihinsa; mutta että itse omalla
kädelläni saisin vetää kokoon semmoisen verkon, on enemmän kuin koskaan
olen voinut toivoa."

Hän kertoi sitten, mikä meille oli tapahtunut. Setä Beauchamp vakuutti
isälleni ja minulle, että kaikki kääntyisi hyvin päin, ja minä sain
luvan kohta lähteä Jackin luo ilmoittamaan, mikä oli tapahtunut.

Hän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja
ystävällinen puheissaan.

"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta
minä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin
lähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin,
kuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea,
niinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin
olento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä
jalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma," lisäsi hän
sortuneella äänellä, "eikö _tämäkin_ ole huokeampaa, kuin että minun
täytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen
pitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä."

"Älä puku tuolla tavalla, Jack," minä sanoin, "sano Jumalalle, mitä
tahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että
minä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi
sinä vielä voit tulla," minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin
häntä silmiin ja lisäsin sitten: "Minä tuntisin itseni tänä hetkenä
ylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena
kuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en
huolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka
ennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa."

"Sinä olet kelpo pikku Kitty," sanoi Jack, "mutta vaiti, Kitty, vaiti,
sinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle."

Mutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi
suopeasti:

"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä
heitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa
ajatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin
voinkaan."

Seuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta
tätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä
ajattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi
Jackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin
liikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.

Meille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia.
Miehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä
syvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille
ainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.

Ewelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun
vuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä
tietämättömillä.

Ja kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään
kannetta.

Mutta tämä ei minulle ollut suurin ilo, ei likimainkaan suurin, niin
suureksi kuin sitä itsessään täytyi katsoakin.

Päivää sen jälkeen kuin olin puhunut Jackille yhtymisemme seurauksista
sihtierin kanssa, minä sain luvan viipyä vähän aikaa hänen kopissaan.

Minä puhuin hänelle ensin kodistamme, mutta hän näytti hajamieliseltä
ja hetken päästä hän äkkiä lausui:

"Kitty, eilen, sitten kuin sinä kävit täällä, minulla oli erin-omainen
vieras -- vanha merimies nimeltä Silas Todd. Hän näyttää merkillisellä
tavalla saavan itsellensä tien kaikkiin vankihuoneisin ja kaikkien
vankien sydämiin. Nuoruudessaan hän omien sanojensa mukaan oli vallaton
veitikka, joka otti osaa kaikenmoisiin ilkitöihin neekeri-raukkoja
vastaan, joita hän tunnottomasti houkutteli orjalaivoihin, missä hän
kulki. Hän väsyi viimein hurjaan elämäänsä, muutti Lontoosen ja meni
naimisiin. Vähää sen jälkeen köyhä työmies sai hänen ja hänen
vaimonsa mr Wesleyn saarnaa kuulemaan. He eivät tulleet äkki-päätä
vakuutetuiksi, mutta kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin olivat
kokonaan muuttuneet. He tunsivat itsensä onnellisiksi uskostansa, ja
jonkun ajan päästä Silas Todd rupesi opettamaan hyljättyjä ja
laiminlyötyjä lapsia eräässä koulussa, joka oli yhteydessä mr
Wesleyn kirkon kanssa. Seitsemän vuotta hän aamusta iltaan saakka
väsymättömästi teki työtä näitten lasten hyväksi, ja noin kolmesataa
hyljättyä pienokaista hän oli kasvattanut, opettanut lukemaan ja
kirjoittamaan sekä toimittanut johonkin käsityön oppiin. Mutta kun hän
poikansa kanssa eräänä päivänä oli mr Wesleyn aamusaarnaa kuulemassa,
tekstinä sattui olemaan: 'Minä olin sairas ja vankina, ettekä minua
oppineet,' ja nämät sanat iskivät niinkuin nuolet hänen sydämeensä. Hän
otti ne soimaukseksi, ja hänestä oli kuin Herra itse murheellisena
olisi katsonut häneen. Siitä hetkestä asti hänen varsinainen
kutsumuksensa tuli hänelle selville, ja hän on sitten pannut koko
elämänsä käydäkseen kaikissa vankihuoneissa ja kaikissa vankikopeissa;
joihin hän suinkin on päässyt. Hän on seurannut pahantekiöitä hirsipuun
juurelle, istuen rattailla heidän vieressänsä heidän kanssansa
rukoilemassa. Hänen kauttansa on armon iloisen sanoman ohessa iloa ja
rauhaa levinnyt hengiltä-tuomittujen vankien koppeihin, ja häntä
kuultuansa paatuneimmat pahantekiät ovat itkeneet katumuksen ja murheen
kyyneliä, siksi kuin uskoivat saaneensa syntinsä anteeksi, jolloin
heidän riemunsa oli niin suuri, etteivät itse hirsipuutakaan
säikähtäneet. Ja vielä ihmeellisempää on mielestäni, mitä olen kuullut
vanginvartialta, että kun Elias Todd puhuu vangeille, tuomarit,
teloittajat ja vanginvartiat heltyvät itkemään. Virkakunnat, niin
maalliset kuin kirkollisetkin, ovat tuon tuostakin koettaneet saada
häntä vankihuoneista pois, mutta hän ei anna itseänsä karkottaa. Ja
niin, Kitty, hän eilen löysi tien minunkin luokseni."

Minä en puhunut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Vähän ajan päästä
hän virkkoi:

"Hän löysi tien minun luokseni, ja jos joskus pääsen vapaaksi, minä
kyllä löydän tien hänen luoksensa. Hän rukoili minun kanssani, Kitty,
ja semmoista rukousta en ole koskaan kuullut -- enkä uskonut voivan
löytyäkään. Hän rukoili, niinkuin hän olisi nähnyt sydämeeni, ja
niinkuin hän olisi katsellut Vapahtajan kasvoihin. Minä en sitä koskaan
unhoita -- minä toivon etten sitä koskaan tee! Mitkä hänen sanansa
olivat, minä en todellakaan voi muistaa. Ne eivät olleet semmoisia kuin
muut sanat, ne olivat niin kiivaita ja samalla niin nöyriä, niin
hartaita ja niin turvallisia, niin yksivakaisia ja niin rohkeita. Oli
kuin hän olisi voinut ottaa taivaan väkirynnäköllä, ja yhtä kaikki
hänen suuri voimansa näytti seisovan ainoastaan siinä, että hän tunsi
Jumalan olevan meidän puolellamme, ei ainoastaan _valmiina_ antamaan,
vaan autuaana antamisesta, jakamassa armorikkaalla kädellänsä runsasta
rukouksen kuulemista."

"Ilmoititko hänelle mitään sinusta itsestäsi," minä kysyin, kun hän
vähän aikaa oli ollut ääneti.

"Minä en tiedä, Kitty, mitä minä puhuin, taikka mitä hän itse arvasi,
mutta sen tiedän, että minun alusta ei ollut aikomus puhua hänelle
mitään. Minä luulin hänen kohtelevan minua yhtenä tuhansista muista
hengellisistä sairaista, mutta hän tuli minun luokseni ystävänä ja
veljenä, niin nöyränä ja samalla säälivänä, että minä en voinut pitää
vastaan, ja ennenkuin hän heitti minut, minä halusta olin sydämeni
sisimmät ajatukset hänelle ilmoittanut."

"Ja se on tehnyt sinun hyvää, veli?" minä kysyin.

"Se on avannut varsin uuden mailman minulle," sanoi Jack. "Se on
antanut minun tuta, että kuinka paljon isäni ja sinä syntini ja hätäni
tähden minua surkuttelittekin, Jumala kuitenkin on minua äärettömän
paljon enemmän surkutellut. Hän on _surrut_ vääryyttäni, koska synti on
suurin kurjuus mailmassa, ja hänen halunsa ja aikomuksensa on nostaa
minut ylös luoksensa. Ja hän tekee sen, Kitty, minä olen varma, että
hän sen tekee!"

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä meni, ennenkuin kaikki temput Jackin vapauttamisen
suhteen saatiin suoritetuiksi, ja nämät päivät olivat hänelle
kalliita päiviä. Silas Todd kävi useasti hänen luonansa ja kantoi
kärsivällisesti hänen vaihettelevaa luonnettansa, vastaten säyseästi
kaikkiin epäilyksiin, jotka hänessä nousivat, ja jotka hänessä
useasti synnyttivät äreyden, joka suuresti erosi hänen entisestä
hyväntahtoisesta myösperäisyydestänsä. Hän muistutti minulle monesti
kipeää lasta, joka herää nälän ja levottomuuden tunteesta, jonka se
ainoastaan äreydellä saa ilmoitetuksi. Mutta suuri tosi-asia oli
kuitenkin varma. Hän ei enää ollut uneen uupunut, hänen koko olentonsa
oli herännyt. Toisena hetkenä hän koetti puollustaa itseänsä omia,
edellisiä syytöksiänsä vastaan, toisena hetkenä hän katkeralla mielellä
vakuutti, että kaikki parempien päivien toivo ainoastaan oli turhaa
unennäköä. Hän oli langennut, valitti hän, ei tosin niin, että hän ei
rohjennut anteeksi-antamusta toivoa, vaan kuitenkin niin, että hän
täällä maan päällä ei enää voinut elää elämää, jota kannattaisi
elämäksi sanoa. Mutta kun luulin hänet ikäänkuin rannalle jättäneeni;
uudestaan tapasin hänet tyrskyjen keskellä tunnonvaivojen aavalla
merellä ajelemasta, hänen kuitenkin, ylimalkain oli parempi. Hänessä
kasvoi päivästä päivään epäluottamus itseensä, mutta luottamus Jumalan
anteeksi-antavaan armoon ja vahvistavaan voimaan siksi kuin hän pääsi
vapaaksi, ja me molemmat istuimme yksinämme setä Beauchampin
kirjastossa, jolloin hän lausui:

"Se on _anteeksi-antamuksella_, jolla sen täytyy alkaa, -- siinä koko
asia! _Helposti voitettu anteeksi-antamus saattaa tehdä meitä
kevytmielisiksi ja huolimattomiksi, mutta Jumalan anteeksi-antamus ei
suinkaan ole mikään leikin-asia. Se on uhri, mutta Jumalan puolinen ja
sentähden meille helppo. Se on _anteeksi-antamus_ Jumalan oman pojan
kuolevalla äänellä julistettu ja hänen pyhällä verellänsä vahvistettu.
Ihmeellinen ilo on tietää, että Jumala ei vihaa meitä syntiemme tähden;
mutta minä luulen melkein vielä suuremmaksi iloksi tietää, että hän
_meidän tähtemme_ vihaa _syntejämme_ eikä tahdo niitä sallia. Hän
tahtoo sitä vastaan auttaa ja rohvaista meitä, vieläpä _antaa meidän
kärsiä kaikkikin_, niin että voittaisimme syntimme ja tulisimme
vanhurskaiksi ja vakaviksi emmekä enää etsisi omaamme."

Monta ulkonaista vastusta oli vielä voitettavana. Vaikeaa oli
Jackille löytää joku sopiva toimi. Hän oli valmis kaikkiin ja
kantamaan jokaista nöyryytystä, mutta se epäluulo ja pelko, jonka
vilpillinen käytös tietysti aina synnytyttää, on kalsea ilman-ala
hyvän kehittymiselle. Jos hän esimerkiksi joskus hymyili, setä
Henderson kohta oli valmis katsomaan häntä katumattomaksi; jos
hän oli yksivakainen, setä Beauchamp sanoi häntä jöröksi. Kauhean
työlästä on ilmeisesti langenneen jälleen nousta; jos hän rohkenee
katsoa vapaasti ympärillensä, muutamat pitävät häntä hävyttömänä;
jos hän on nöyristynyt ja painaa alas päänsä, toiset sanovat
häntä ahdasmieliseksi. Me ajattelimme alusta kotia ja vanhaa
maanviljelys-elämää, mutta niin mielelläni kuin olisin tahtonutkin
saada Jackin taas meidän keskellemme, minä en kuitenkaan voinut olla
huomaamatta, että vaikka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan
muistuttamista, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä lannistumatta.

Eräänä aamuna, juuri kuin isäni ja minä näistä asioista keskustelimme,
meitä suuresti hämmästytti, kun näimme kamaripalvelian huolettomasti
avaavan oven ja ilmoittavan "mrs Spencerin."

Hugh oli samana päivänä tullut Tomin kanssa Amerikasta. Isäni jätti
minun toimekseni antaa hänelle tieto viimeisten viikkojen surullisista,
jos kohta ei toivottomistakaan tapauksista, ja kun Jack, ennenkuin olin
ennättänyt päähän asti, itse tuli sisään, minä lähdin ulos heittäen
heidät kahden-kesken.

Jack sanoi minulle perästä-päin, että Hugh'in lämmin ja sydämellinen
käytös, hänen rehelliset ja uskolliset neuvonsa olivat hänelle enemmän
kuin suuri tavara. "Se on ihmeellinen apu," sanoi hän, "kun tulee
uskotuksi siltä, johon joka mies luottaa, niinkuin Hugh'in laita on."

Minä tiedän aivan hyvin, mitä tämä merkitsee. Oli aika, jolloin
minäkään sen pelvosta, että tämmöisessä tunteessa olisi
epäjumaloitsemista, en rohjennut mieltäni siihen kiinnittää, mutta
tästä pelvosta olen nyt päässyt, sitten kuin siitä olen puhunut Jackin
kanssa, ja hän on kertonut minulle, että minä hänelle olen juuri
samanlainen ihmeellinen apu, josta selvästi näkyy, että se on Jumala,
joka tahtoo sen sillä tavalla. Hugh sanoo meidän yhtä vähän
epäjumaloitsevan toisiamme, kun sanomme, että kohta paremmin voimme
tehdä työtä yhdessä, kuin sitä voi pitää auringon palvelemisena, kun
sanomme, että paremmin voimme tehdä työtä sen valossa.

Hugh on suorittanut kaikki Jackin asiat -- Hugh ja orpana Tom-parka,
joka tuli takaisin Hugh'in kanssa. Hugh ei luule, että vanha elämä
tuolla kotona sopisi Jackille; hänen päättääksensä isä ja poika
kiihoittaisivat ja suututtaisivat toinen toistansa, ja jos yhtä-päätä
koettaisivat tätä luonnollista taipumustansa voittaa, he alinomaisella
jännityksellä ja uudistetulla ahkeroitsemisella ainoastaan kiusaisivat
ja kiivastuttaisivat itseänsä. Hän luuli ilman sitä, että Jackin mieli
siitä liiaksi lannistuisi. Se tulisi olemaan vanhuuden elämä, aljettu
nuoruudessa, yksi-jonoinen työ, rauhallinen ja hauska kyllä hyvää ja
hyödyllistä elämänjuoksua muistellessa, mutta viettelevä ja lannistava
sille, jolla ei ole muuta, johon saattaa katsoa takaisin, kuin
menetetyt tilaisuudet ja hukattu nuoruuden aika.

On sentähden päätetty, että sillä välin kuin Tom jää kotiin isäänsä
auttamaan, Jack lähtee Amerikkaan ja ottaa vastaan tupakinkasvimaat,
jotka Tom on Etelä-Karolinassa ostanut. Jack tunsi tästä suurta
huojennusta, ja minä iloitsin, että kaikki oli suorassa, ennenkuin
tulimme kotia, koska keskustelut näistä asioista olisivat voineet olla
tuskallisia.

Näitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa.
Jonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että
setä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan,
oli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin
silmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin
tappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.

Setä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin
tilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr
Whitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana
myönnytyksenä oli se, että "ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia
poikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän
luuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi."

Veljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan,
suuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.

"Sinä näet, orpana Kitty," sanoi Tom, "että minä olin päättänyt taipua
vaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi
on minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin
takaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään."

"Minä olen varma, orpana Tom," minä sanoin, "että isänhuoneesen
palaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin
työtä kuin armoihin otettu poika."

"Ja minä olen varma," sanoi Tom, "että pojalla oli yhtä suuri ilo
otsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta."

"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi,"
minä sanoin.

Tomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen,
että hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:

"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että
kääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme,
vaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin
opin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä
käsittämään."

Ne olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson
oli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn
keinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa
katsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei
ollut kuin täysi hulluus ja murha.

Mutta hänen sydämensä oli kuitenkin liian heltynyt ja nöyristynyt
ilosta Tomin takaisin-tulosta, jotta hän olisi voinut olla kova muitten
erhetyksiä tuomitessa -- ellei juuri tekopyhän veljenpojan, ja jollei
tämän epäusko ja rikos olisi häntä riitaan kiihdyttänyt, hänen
sota-aseensa luultavasti olisivat saaneet tupessansa ruostua.

Kun minä koetin kiittää häntä Tomin jalomielisestä käytöksestä Jackia
vastaan Etelä-Karolinan kasvimaitten suhteen, hän kohta keskeytti minua
sanoen:

"Kitty, kaikki mikä meillä mailmassa on, minä ja minun omaiseni
olisimme valmiit panemaan alttiiksi, jos sillä voisimme maksaa, mitä
sinä ja sinun omaisesi olette meille tehneet. Ja mitä sinä ja mr
Spencer olette tehneet meidän ja Tomin edestä, on korkealla kaiken
kiitoksen ja makson yli, ja minä en ole oppinut sievistelemään. Sisar
Beauchamp-parka ymmärtää tuota paremmin kuin minä. Minä en sitä koskaan
ymmärtänyt. Mutta jos jossakin tilaisuudessa joku teistä kääntyisi
sairaaksi, älkäät hetkeäkään epäilkö käskemästä minua teitä hoitamaan.
Tuota minä hiukan ymmärrän, joka ei ole kenenkään teidän laita, ei edes
sisar Trevylyan-parankaan, ja minä kulkisin mielelläni toisesta päästä
mailmaa toiseen tehdäkseni teille kaikkea hyvää, mihin suinkin kykenen.
Lupaa minulle siis, Kitty, panna tieto minulle, ja minusta tulee
tuntumaan, kuin raskas taakka lankeisi hartioiltani."

Minä en voinut olla sisällistä väristystä tuntematta, ajatellessani
etanasoppaa, ankaria lääkkeellisiä määräyksiä sekä semmoisissa
tapauksissa välttämättömiä yhteen-tölmäyksiä täti Hendersonin ja Bettyn
välillä. Minä taisin ainoastaan lausua, että toivoin meidän kaikkien
kauan pysyvämme terveenä, ja että minun olisi kovin mieluista tehdä
täti Hendersonille jotakin palvelusta, jos suinkin voisin.

       *       *       *       *       *

Me olemme siis taas rakkaassa vanhassa kodissamme, isäni, äitini, minä
ja veli Jack -- vieläpä Hughkin, sillä hän on aina ollut kuin yksi
meistä, vaikka nyt lähemmällä tavalla kuin ennen. Kuinka vähällä olemme
olleet toinen toisestamme mailman tuiskussa eritä! Ja kuinka suloiselta
nykyisen hetken hiljainen rauha kestettyin, pauhaavien myrskyjen
verralla tuntuu!

Paljon on kuitenkin, joka muistuttaa meitä, että vielä olemme
mailman merellä, suurella, aavalla merellä, emmekä tiedä, pääsemmekö
vasta-päinkään niistä myrskyistä, jotka tavan-takaa nousevat. Mutta me
emme kuitenkaan ole ilman perämiestä, ja me olemme koetelleet häntä,
joka on se suuri voitto, jonka jokaisesta myrskystä olemme tuottaneet.

Äitimme on taipuvampi laskemaan Jackia Amerikkaan, kuin kukaan meistä
olisi voinut toivoa. Hän sanoo huokeammaksi erota hänestä nyt, kuin
koska hän oli sotaväkeen Flanderniin menemäisillään. Hän tuntee, että
hän nyt ei lähde yksin. Ja me tiedämme hyvin, että hän tällä
tarkoittaa jotakin muuta ja korkeampaa, kuin että Hugh lähtee hänen
kanssansa katsomaan, kuinka hän uuteen maahan asettuu. Sillä Hughin
_täytyy_ lähteä, mutta toivolla, joka meille molemmille tekee eron
huokeammaksi, kuin koska hän viimein meidät heitti.

Asian selittämiseksi on mainittava että muutamia päiviä
takaisin-tulomme jälkeen Ewelynin isäsetä, uusi pastorimme, kävi meitä
tervehtimässä.

Hän oli vanhemman ja voipuneemman muotoinen, kuin koska hänet viimein
tapasimme, ja näytti kiihkohermoisemmalta kuin milloinkaan.

Hän sanoi olleen myöhäistä siirtää vanha mies semmoinen kuin hän
oppineen elämän keskeltä Oxfordista, Lontoon ja sen lähitienojen
sivistyneistä oloista paikka-kuntaan, jonka hän ketään loukkaamatta
luuli voivansa sanoa piammastaan sivistyksen äärimmäiseksi rajamaaksi.
Hän sanoi, laivarosvot ja salametsästäjät, vastahakoisuus maksamaan
kymmenyksiä, Cornwallin murre ja kaikenmoiset raakuuden jätteet
toisella puolella sekä metodismi ja sen vaarat toisella puolella,
tuntevan itsensä kykenemättömäksi kansassa mitään vaikuttamaan. Jos
joku muu siihen kykenisi, se olisi hänelle mieluista, ja hän tuli
sentähden nyt Hugh'ille ehdoittelemaan, että tämä runsaasti määrättyä
palkkaa vastaan ottaisi hänen virkaansa toimittaaksensa. Itse tahtoi
hän muuttaa Lontoosen. Hän oli puhunut kirkkopatruunan kanssa, joka
oleviin oloihin katsoen oli sanonut pitävänsä tämän parhaana. Ja niin
on asia nyt tällä tavalla päätetty.

Hugh ja Jack ovat lähteneet. He nousivat laivaan Falmouth'issa.

Minusta tuntuu nyt heidän lähdettyänsä raskaammalta, kuin koska siitä
ensin puhuttiin. Puuttuen kuvatuslahjaa, minä en koskaan voi ennakolta
asiain katkeruutta arvata, joka välisti tekee, että minua perästä-päin
karvastelee enemmän.

Laiva, jossa lähtivät, oli vanha ja huono. Laiturilta palatessamme
kuulin muutamien merimiesten ylenkatseella siitä puhuvan.

Ilta heidän lähtönsä jälkeen oli myrskyinen. Vuorilta merta päin
katsellessani, raskaita ukkosen pilviä kokoontui lännessä juuri niillä
paikoin, missä ajattelin laivan silloin olevan.

Ja Betty pudistaa taas päätänsä ja sanoo, ettei auta pahaa
ennustaminen, mutta kyllä hän viimeisiin aikoihin on sekä kuullut että
nähnyt kamalia ja kummallisia asioita.

Ja kun minä epäsin hänen pelkonsa, muistuttaen kaikkia niitä pahoja
enteitä, jotka hän oli kuullut äitini suhteen, hän ainoastaan
nyykähytti päätänsä, nyrpisti huuliansa ja vastasi, että jos silloin
ihmeitä tapahtui, ja äitini säilyi, hän kuitenkin itse taittoi
jalkansa, master Jackista mitään puhumattakaan; ja ilman sitä ihmeitä
ei myöskään saa odottaa joka päivä. Hän soisi ainoastaan, että hän ei
olisi vanha rampa; jos hän olisi niinkuin ennen, hän lähtisi mr
Jackista huolta pitämään. Hän oli kuullut kauheita asioita intianeista
ja neekereistä, ja kuka katsoisikaan hänen liinavaatteitansa ja parsisi
hänen sukkiansa? Hän tahtoi kuitenkin toivoa parasta. Ihmiset olivat
ennenkin palanneet hengissä; hän toivoi, että niin tapahtuisi nytkin
master Hughin kanssa, ja että saisimme nähdä hänet taas terveenä ja
raittiina; mutta kyllä hän tuntisi itsensä kiitolliseksi, jos niin
tapahtuisi.

"Mutta Betty," minä viimein sanoin, taistellen kyynelten ja
suuttumuksen välillä -- suuttumuksen häntä vastaan hänen aavistustensa
tähden ja itseäni vastaan siitä, että otin niistä vaarin -- "Betty,
pakanallista on huolia tuommoisista. Meidän tulee avata sydämemme
Jumalan sanalle ja antaa totuuden valon paistaa ja tutkia joka komero.
Mitä onkaan kaikista enteistä ja arvoituksista mailmassa yhden ainoan
hetken sydämellistä rukousta vastaan? Muistakaat, että rukous oli
voimallisempi kuin P. Paavalin aavistukset, sillä hän sanoi 'näkevänsä,
että purjehdus tulisi vaaralliseksi ja vahingolliseksi ei ainoastaan
kalulle ja haahdelle, vaan hengellekin.' Ja sitten kuin hän oli
paastonnut ja rukoillut, hän yhtä-kaikki nousi ja sanoi, että Jumala
oli hänelle lahjoittanut ne, jotka hänen kanssansa purjehtivat, ja
vaikka haaksi hukkui, ei yhtäkään henkeä menettynyt."

"On rukouksia," sanoi Betty, "jotka voivat maat ja taivaat taivuttaa."

"Ja olipa rukous kerta mahtavampi kuin ennustus," minä sanoin, "vaikka
se ei ollut jonkun apostolinkaan, vaan ainoastaan kurjan syntisen
kaupungin. Ninive pelastui, kuinka pettyneeksi Jonas itsensä tunsikin,
kun hänen sanansa eivät käyneet toteen."

"Mrs Kitty," sanoi Betty kuivakiskoisesti, ahkeroiten kahta kiivaammin
käsillä olevaa työtänsä. "Minä en katso sitä varsin ystävälliseksi
teiltä, että minua tuohon itsekkääsen vanhaan juutalaiseen vertaatte.
Minusta on useasti näyttänyt yhtä ihmeelliseltä, että Kaikkivaltias
puhui hänen kauttansa, kuin että Hän puhui Bileamin aasin kautta, hän
kun karkasi paikastansa ja oli saattaa sekä haaksi että haaksiväkikin
hukkumaan. Ja sitten suututteleminen ja kiukutteleminen siitä, että
Herra oli laupeampi kuin hän, ja että vaivaiset syntiset ihmiset
tuossa suuressa kaupungissa ja mykät eläin-parat säästettiin. Minä en
voi kieltää loukkaantuvani siitä, että minua verrataan häneen. Sen
tiedän omassa-tunnossani, että yöt päivät rukoilen master Jackin ja
master Hugh'in edestä, ja jos molemmat eheänä palaavat takaisin, minä
kumminkin tulen armottoman iloiseksi, se on varma."

"Betty," minä anoin, "ymmärrättehän, että minä en millään muotoa
tahtonut teitä profeta Jonaasen verrata. Minä sanoin ainoastaan, että
kun kansa _silloin_ rukoili Herraa, hän luopui uhkauksiansa
täyttämästä, ja me emme koskaan voi tietää, kuinka paljon armoa ja apua
rukoustemme kautta _nyt_ voi tulla niitten osaksi, joita rakastamme Hän
voi lähettää enkelinsä, ja yksi ainoa niistä on väkevämpi ja mahtavampi
kuin kaikki meren myrskyt. Hän voi myöskin ainoastaan ojentaa kätensä,
ja sen kautta tehdä jonkun vaipuvan Pietari-paran kykeneväksi ilman
vahingotta veden päällä kävelemään. Minä soisin, Betty, että
tahtoisitte ajatella Jumalan lupauksia eikä enteitä ja aavistuksia. Ja
koska niin paljon meitä kaikkia rakastatte, minä soisin, että voisitte
meille toivoa parasta, ja kun minun itse useasti on varsin vaikea
toivoa, minä tahtoisin, että te, Betty, olisitte minulle avuksi eikä
esteeksi."

"Mrs Kitty," sanoi Betty vähän leppyneenä, "nuorten ihmisten on
jotenkin helppo toivoa. Jos aurinko ainoastaan yhden ainoan hetken
paistaa, he kohta luulevat talven menneeksi, ja jos vanhat ihmiset
eivät voi olla heille järkeä jakamatta, se kohta on kuin tulta
tappuroihin viskattaisiin. Minä en suinkaan tahtonut profeeta Jonasta,
tuota huolestunutta vanhaa sielu-parkaa halveksia, hänellä oli kyllä
vastuksensa, ja minä en uskalla väittää, että jos olisin ollut hänen
siassansa, minä en olisi ollut vielä pahempi kuin hän. Mutta sen
kuitenkin luulen, että Kaikkivaltias olisi varjellut minua enemmän
huolimasta muutamista vanhoista lehdistä, jotka kasvavat kuin sienet
yhtenä yönä, kuin koko kansasta tuossa suuressa kaupungissa,
viattomista lapsista alkaen mykkiin eläimiin asti. Minä olen karkea,
vanha sielu, mrs Kitty, ja luontoni on vähän omituinen silloinkin,
kun se on parhaimmallaan; mutta totta on kuitenkin, että minä koko
elin-aikani mielelläni tahtoisin istua rampana takanurkassa ja pitää
vaaria Rogerista, hupsu parasta, taikka tuosta saamattomasta
lutuksesta, joka ei tullut toimeen elukkain eikä voin kanssa, kun minä
olin kipeä (vaikka minä tunnustan, että se voisi vaivuttaa minut
hautaan), kun vaan saisin nähdä teidät, mrs Kitty, master Hugh'in,
masterin ja missis'in kaikki taas yhdessä, ja sitten myöskin tietäisin,
että master Jackin käy hyvin -- ja ken tietää, enkö sitä saakin? Sillä
minä en kiellä, että Herran laupeus on suuri, ja kun hän rupee ihmisiä
hämmästyttämään, se tavallisesti tapahtuu sillä tavalla, että hän antaa
heille enemmän eikä vähemmän kuin pyytävät, ja jotakin paljon parempaa
kuin koskaan toivoivatkaan. Ainakin on hänen menetyksensä minua kohtaan
ollut semmoinen, mrs Kitty."




XII.


Kaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on
tullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka
äänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä
minua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno
kevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni
huojentamiseksi.

Uusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua
sinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon
valossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen
kauneuteen -- minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan
omasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin
puoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh
puhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten
oksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät
tekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että
syvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on
rakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti
visertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot
tuulet keinuttavat kehtoa.

Amerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan
kuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin
Jumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen
suloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta
akkunani alta huokuu minua vastaan.

Ja nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten,
tuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa
piankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa
tämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja
Jumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!

Se on _elämän_ ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen
tuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima,
joka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa
katsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja
muuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta
elämästämme.

Kaikkien kauniitten paikkojen _kauneus_ sanoo: _Jumala on ollut
täällä_, mutta _elämä_ vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa,
pienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä,
joka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä
voitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka
helppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen
maankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä --
elämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: "_Jumala on ollut
täällä_," vaan: "_Jumala on täällä_;" ei ainoastaan: "Mestarin käsi on
luonut meidät -- ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?" vaan:
"Elähyttäjän henki huokuu meistä -- ettekö tunne hänen läsnä-olonsa
riemua?" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.

Minä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä,
joka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua
taikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli
liikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on
elonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se
näyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset
kevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka
vuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti
kuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin
auringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi
niitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja
mailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen
töitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita
vaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo,
ja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja
taas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan
sitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?

Mutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän,
sillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien,
ikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka
ylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä
liikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien
henkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa
läsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.

Rukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla
on pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se
ahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi
osaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä
entamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin
aikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.

Me vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla
päätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja
vahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän
välillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja
rakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus
lahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä
antaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille
antaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta
tarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:

"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu
Jumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema.
Uskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan
lupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa
ole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa
järkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä
tunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä
itsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki
mieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo:
'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään
repäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä
hylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'

"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä
vastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä _minä_ voi kiskoa _itseäni_ sinun
kädestäsi? Enkö _minä_ voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne
kappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä
kuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin
_synti_ sitä voi?' -- ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä
rakastan, minä olen luja -- pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin
lupausta uskolle semmoiselle, joka _on ollut_, mutta ei enään ole;
jotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan,
saamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme _Jumalaan_, kaikki
käy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä _pois_, kaikki käy pimeäksi.
Jumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä
elävälle uskolle.

"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen:
'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella
äänellä, hellimmän säälin äänellä: '_Pysy vaan minussa -- minä
rakastan, minä olen luja_.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja
täydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää
antaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet
yhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen
vakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät
jonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden
luullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen
kautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen
luoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä
sitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se
myöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on
turvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.

"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme
inhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme
kuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet
vakuuteni.'

"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka
sanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka
olevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan
kanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä,
Herra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä
liiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen
hänen itsensä kanssa."

       *       *       *       *       *

Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi
ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat
olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta
joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän
pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa
tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken
aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten
verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät
muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini,
kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.

"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita
sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta."
Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä
tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:

He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet
mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä,
jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki
todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin
oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka
hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen
syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä
syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli
tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella,
rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja
oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja
anteeksi-annetut.

Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan
ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä
kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto
sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden
korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon,
Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella
suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei
suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui,
voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan
suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei
koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa
mitään semmoista odottaakaan.

Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi,
että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse,
tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan
Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen
taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä
tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä
parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.

"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa
kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala
rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan
kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia
ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin
emme enää voi syntiä tehdä."

"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin
masterinkaan," säisti Betty.

"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia
muistellen.

"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan
tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla
hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian
tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen
pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat,
tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän
leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te,
missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi
häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin
tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita
teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin
ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani
uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta
pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut
itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja
sanoi:

"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että
te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin,
vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä
tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja
juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä:
'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse
olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja
ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua
yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa -- ei, teidän
kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."

Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty
jatkanut:

"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä
evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen
poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja
hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä
hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi
takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä
näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän
riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja
jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin
palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen
kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla
maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin
isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle
valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin
häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut
poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna
ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan
tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin
tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri _tätä_, kuin
Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa.
Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan
meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.

Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin
yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä
vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella
katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä
toivomme.

"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä
enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."

"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini,
"vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia
käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä
hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta,
jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien
anteeksi-saamisen tunnossa?"

"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä,
ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät
voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille
eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla:
'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta
kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet
oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni
pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on _synti_,
ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on _armo_, tekee ihmiselle
huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt
kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."

Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi,
kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.

Tähän Betty oli vastannut melkein näin:

"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo
semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman
itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo
saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi
katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä
meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan
tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat
ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän
mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja,
unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen
kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka
laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme
halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska
olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on
mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme
korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten
kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä
riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos
aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin
lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me
tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te,
missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää
takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme,
kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja
Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa
olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt;
mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi
kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin
Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei
sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman
ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja
ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. -- Ja" -- näin lopetti Betty -- "jos
alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta
meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme
kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on
laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"

"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.

"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni,
lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan."

"Ja sitten, äiti," minä kysyin.

"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja
lopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä
kohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla
iloisia."

Ja eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka
metodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa
ja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka
myöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei
ainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja "sangen
hyvänä," vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä
yhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä
sovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan
olleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta,
elävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka
paikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?

       *       *       *       *       *

    "Ei kiitollisna silloin vaan,
    Kun rakkautes tuta saan,
    Vaan valmihina ainiaan
    Sun kunniaasi veisaamaan."

Minä heräsin tän'aamuna nämät mr Herbertin sanat mielessäni, ja jo
ennenkuin päivä oli korkeimmillaan, minä tunsin niitä tarvitsevani. Oli
tullut kirje Hugh'ilta. Jackin asiain järjestäminen ottaa enemmän
aikaa, kuin alusta luulimmekaan, ja sillä välin Hugh'illa on tarpeeksi
lähetystyötä neekeri-parkojen joukossa. Minun täytyy sentähden malttaa
mieleni, niin etten toivo häntä takaisin ennenkuin syksyllä, jolloin
hän vasta luulee voivansa palata, ja niin etten anna jälellä olevien
päivien olla ainoastaan autiona rajamaana kahden eri seudun välillä,
vaan koetan täyttää niitä hyödyllisellä työllä, jonka Jumala häntä
rukoillessani antaa minun toimittaa.

Pieni työ on jo tullut osakseni. Kun äitini ja minä aamupäivällä
kävimme Tobyn luona, hän suurena suosion-osoituksena minulta pyysi,
että hän joskus saisi tulla meidän luoksemme joksikin tunniksi, ja että
minä silloin vähän auttaisin häntä sisäluvussa. Vaikka hän kyllä
koettaa parastansa, hän katsoo tätä kovin raskaaksi ja vaivaloiseksi
työksi omin päinsä sekä hyvin epätietoiseksi keinoksi valistuksen
ja rakennuksen voittamiseen. Tänäpänä iltapäivällä hän tuli meille,
ja pienellä empimyksellä hän nyt ilmoitti minulle, minkä tähden
hän parhaasta päästä tahtoo lukutaidossa vaurastua. Hän on näet
sunnuntai-iltaisin ruvennut kokoomaan luoksensa muutamia poikia, jotka
muutoin karaisivat ympäri, opettaaksensa heitä lukemaan ja veisaamaan,
ja yrittäessään muita opettaa, hän on huomannut, mikä häneltä itseltä
puuttuu.

Tämä selittää ne äänet, jotka isäni ja minä kuulimme, kun viimis
sunnuntaina kävimme hänen mökkinsä puolessa. Laulu oli yleensä vilkas
ja sydämellinen, vaikka äänet välisti kävivät epävakaisiksi ja
melkoisesti erosivat toisistansa, mutta silloin Tobyn käskevä sana,
niinkuin johdattajan ainakin, taas kokosi hajonneet voimat, ja lopulta
kaikki yhdistyivät ikäänkuin jonkunlaiseen loppuköörin.

Ja minä sanoin Bettylle, että pieni opetus musiikissa, semmoisena kuin
kaikessa vaatimattomuudessani voin sitä antaa, kenties ei haittaisi
Tobya, jos hänestä tulee laulun-opettaja samalla kuin koulumestarikin.

"Varmaan enemmänkin, mrs Kitty," sanoi Betty. "Toby Treffry on
nimitetty paikallis-saarnaajaksi meidän piiriimme."

Tämän ilmoitti Betty, sillä välin kuin hän korjasi ruokia pöydästä,
eikä mikään olisi voinut panna äitini luottamusta metodistojen
laitoksiin kovemmalle koetukselle.

"Toby saarnaajana, vaikka hän itse tuskin osaa puhtaasti kirjaa lukea!"
huusi hän.

"Minun luullakseni, missis" sanoi Betty, "ihmiset paljon helpommin
oppivat lukemaan kirjaa kuin oppivat sitä, minkä Kaikkivaltias on
opettanut Tobylle, sielu-paralle. Syvyyksissä, joitten lävitse Toby on
käynyt, löytyy asioita, joista minun tietääkseni ei vielä koskaan ole
missään aapis-kirjassa puhuttu."

"Muille hyöty olkoon kuinka suuri tahansa," sanoi äitini, "mutta
Tobylle itselle mahtaa olla kovin vaarallista nousta opettajaksi, kun
hänellä vielä omasta puolestaan on niin paljon oppimista."

"Missis," sanoi Betty, kunnioituksella, mutta samalla vakavasti, "minun
päättääkseni kestäisi tuomiopäivään saakka, jos ihmiset viipyisivät
muita opettamasta, siksi kuin itse tulevat täysi-oppineiksi. Ja
ihmisistä, jotka vasta silloin rupeevat muita opettamaan, kuin itse
ovat laanneet oppimasta, tulee tavallisesti julman ikävät opettajat.
Minun mielestäni ei mikään opetus voi olla elävämpi ja vilkkaampi, kuin
se, jonka opettaja itse eilen taikka tänäpänä on Kaikkivaltiaalta
saanut. Ilman sitä se ei suinkaan ollut Toby, joka itse nosti itsensä
opettajaksi, vaan se oli ihmiset, jotka tunsivat itsellään olleen
hyötyä siitä, mitä hän luokkakokouksissa oli puhunut, ja niin he
pyysivät häntä puhumaan, ja niin hän tuli saarnaajaksi. Sillä tavalla
sen asian laita on alusta loppuun asti."

Isäni muistutti:

"Sanankuuliat, joitten tekee mieli kuulla, ovat todellakin hyvä alku
saarnaajalle. Minulla ei ole mitään tämmöistä lahjojen ja voimien
koetusta vastaan, enkä minä luule, että kumminkaan suuret palkka-edut
ovat Tobya houkutelleet."

"Mitä Tobyn niinkuin muittenkin paikallis-saarnaajien palkkaan tulee,"
sanoi Betty kuivakiskoisesti, "se maallisessa katsannossa on varsin
kehno. Hän käy useasti kymmenen taikka kahdenkymmenenkin penikulman
päässä saarnaamassa. Sateella hän seisoo läpi-märkänä, antaen sitten
vaatteensa kuivaa ruumiin yllä. Se kyllä nuoruudessa käy laatuun,
mutta josta myöhemmin voi tulla paha perässä. Tällä haavaa Tobyn palkka
minun ymmärtääkseni seisoo väsyneissä jaloissa ja alinomaisessa
vaivan-näössä, ja vastapäin se tulee hänelle osaksi luuvalona ja
säilöstyksenä. Mutta hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, hän, ja muut
myöskin. He ovat saaneet hyvän osan siitä palkasta, jonka täällä antaa
ja odottavat, ja loppu on heille tallella."

Mutta kun sitten Tobylta tiedustin hänen itse-uhraavaa työtänsä ja
palkka-etujansakin kysyin, hän vastasi punastuen ja änkyttäen eikä
vastannut niinkuin hän olisi tottunut kokouksissa puhumaan, mutta hän
kuitenkin sanoi: "Minä olen valittu koetteeksi saarnaajaksi yhdeksi
vuodeksi, mrs Kitty, ja mitä palkkaan tulee, se mielestäni on runsas,
jopa oikein ruhtinaallinenkin, niin että yksin matkoillani kulkiessani
rauhassa voin ylistää Herraa ja hänen hyvyyttänsä ja kaikkea sitä,
minkä olen saanut ihmisille julistaakseni puhumattakaan siitä ilosta,
että saan nähdä ihmisten sydämet liikutuksissa, ja siitä toivosta, että
kohta saan kohdata heidät Herran edessä ja siellä heidän kanssansa
hänen nimeänsä ylistää."

       *       *       *       *       *

Viime-kuluneet viikot ovat olleet rikkaita tapauksista. Setä Beauchamp
kuoli äkkiä pari viikkoa sitten. Pelästys tuotti tädille halvauksen,
joka estää häntä sen koommin seura-elämään osaa ottamasta.

Orpana Ewelynille on langennut melkoiset tavarat, jotka hän
isän-äitinsä testamentin mukaan isänsä kuoltua saa yksin hallitaksensa.
Hän on ilmoittanut meille aikomuksensa, jollei mikään estäisi, äitinsä
kanssa käydä meidän luonamme. Heikkouden tilassaan täti Beauchamp alati
puhuu siitä lupauksesta, jonka hän sanoo "sisar Trevylyanin" antaneen
hänelle, että hän tarvetilassa tulisi häntä hoitamaan. Kun äitini
kuitenkin nyt on mahdoton heittää kotimme, katsotaan kaikilla matkan
vaikeuksillakin tädin terveydelle parhaaksi, että hän heittää Lontoon
ja joksikin ajaksi muuttaa maille meidän luoksemme. Äitini huolellinen
hoito tulee luultavasti tekemään tädin heikkojen ja kiihtyneitten
hermojen hyvää.

Betty ei tästä käynnistä pidä juuri parhaita toiveita. Rikkipassatut
Lontoon-palveliat, kamaripalvelia ja kamarineitsyt, ja päälliseksi
vanha rouva, joka maalaa kasvonsa kuin Isebel kuningatar, tuo kaikki ei
voi muuta kuin hänessä synnyttää todellisia pelkoja. "Todellakin",
sanoi hän tänäpänä, "tämä voi olla tarpeeksi selittämään kaikki pahat
enteet ja merkit, niin että siitä kenties pitäisi pikemmin iloitakin,
koska merkit kyllä olisivat voineet tietää paljon pahempaakin, kuin nyt
tapahtuu."

Nyt kun vieraamme ovat tulleet, Bettyn sydän on melkoisesti keventynyt,
varsinkin siitä, että "Lontoon-palvelia" on metodista ja ent.
vuorityömies, jonka Ewelyn on koroittanut palvelian arvoon ja virkaan;
että kamarineitsyt on kokonaan kiinni emännässänsä, että täti-parka on
heittänyt poskimaalinsa, ja että koko seura ennen pitkää tulee
pappilaan siirtämään.

Sillä orpana Ewelyn on Hugh'in hyväksi ostanut oikeuden seurakuntaan
ensi kerralla kutsua pappi, josta hän ei tahdo vastaan-ottaa mitään
kiitosta, koska hän sanoo tahtovansa anastaa virkatalon ja muuttaa
päärakennuksen orpolasten kodiksi, jättäen ainoastaan muutamia huoneita
itseänsä ja äitiänsä varten. Aluksi hän aikoo koota ympärillensä
muutamia turvattomia pieniä tyttöjä, jotka hän on tavannut Lontoossa,
ja joitten edestä hän toivoo voivansa jotain tehdä, sitten kuin hän on
muuttanut heidät pois suuren kaupungin kiusauksista ja turmeluksesta.

Minä ja Hugh, hän sanoo, saamme rakkaassa vanhassa kodissamme järjestää
kaikki mieltämme myöten. Hän tahtoo kuitenkin panna kuntoon hävinneen
osan rakennuksesta, missä meille määrätyt huoneet ovat. Muurarit ja
salvomiehet ovat jo täydessä toimessa, ja kun ei parannettavaa ole
peräti paljon, työ kyllä pian saadaan tehdyksi. Vanhat muurit ovat
yhtä lujia kuin rakennettaessa, ja niissä on ainoastaan siellä
täällä ulkonaisia vikoja, jotka vaativat korjaamista. Tärkeimmät
muutokset seisovat laatetten ja kattojen, akkunankehien ja
lasiruutujen uudistamisessa sekä Bettyn kanojen karkottamisessa, jotka
ylimuistoisista ajoista asti ovat tyhjissä ja asumattomissa vanhoissa
huoneissa vallinneet.

Työ on Ewelynin silmän alla jo hyvästi edistynyt, ja kun Hugh tulee
kotia, hänestä varmaankin on kuin taikasauvaa olisi huiskutettu tämän
rakkaan, vanhan paikan ylitse, niin viehättävän yhdenlaisena ja
kuitenkin niin toisennäköisenä se hänelle ilmestyy.

Ewelyn on kaikin puolin yksivakaisempi, suopeampi ja rauhallisempi kuin
koskaan ennen. Hänen luja tahdonvoimansa löytää työssä tyydytystä ja on
lakannut taukoomatta häntä alituiseen vastarintaan muitten tahtoa
vastaan pakoittamasta. Hän näyttää samalla enemmän kuningattaren
tapaiselta kulu milloinkaan, ja minä iloitsen nähdessäni, että kaikki
muut vaistonmaisesti taipuvat hänen valtansa alle -- paitsi ainoastaan
täti Beauchamp-parka, ja hänen sairashuoneessansa Ewelyn miellyttää
minua enemmän kuin missään muualla. Sedän kuolema sekä siitä syntynyt
suru ja muuttuneet olot ovat saattaneet täti-paran avuttoman äreyden ja
vastustuksen tilaan, joka tavallisesti osoittaa itsensä Ewelyniä
vastaan, ja jota on hyvin surkea katsella. Näyttää siltä kuin tädin
mielestä jokin aina olisi hänen toivettensa tiellä, ja tämän
hirmuvaltaisen jonkin edustajana näyttää olevan Ewelynin tahto. Välisti
hän toruu ja moittii häntä, niinkuin hänellä olisi pahankurinen lapsi
edessänsä; toisella kertaa hän itkee, vääntää käsiänsä ja rukoilee
tehdä tuota taikka tätä tavallaan mahdotonta, niinkuin hän itse olisi
lapsi Ewelyn kova ja taipumaton äiti.

Ja Ewelyn, joka muutoin kaikissa tiloissa on niin käskevä ja jyrkkä, on
tämän tautivuoteen ääressä nöyrä ja hellä ja kantaa kärsivällisesti
kaikki, mikä sairaan päähän pistää. Tavan-takaa, jonkun suuttumuksen,
katumuksen taikka ärtymyksen puuskan jälkeen, tädissä kuitenkin
ilmaantuu ikäänkuin kirkkaamman valon säen, osoittaen itsensä
kiitoksissa ja rakkaissa sanoissa sillä tavalla, että hän puhuttelee
Ewelyniä kuin pientä lasta, antaen hänelle lapsuuden lempinimiä, josta
tämä nousee vedet silmiin.

Lääkärit eivät sano tätä tautia kuolettavaksi, ja näyttääpä melkein
siltä, tuin äitini läsnä-olo ja hänen ystävällinen, mutta samalla vakaa
käytöksensä jo olisi ollut sairaalle hyväksi.

Hugh'in kotiin-tulon aika on käsissä. Joka päivä voi meille tuottaa
tietoja hänen laivastansa. Ewelyn jouduttaa valmistuksia pappilassa
äitinsä ja lasten vastaan-ottamiseksi. Kaksi puutarhaa päin antavaa
huonetta ovat jo koristetut kaikenmoisilla loistokaluilla, joihin hänen
äitinsä on tottunut: paitsi mukavia ja uhkeita huonekaluja siellä on
kiinalaisia vaasuja, kuvia kultaisilla alustoilla, hyvänhajuisista
puunlajeista tehtyjä lippaita, pehmeitä mattoja, leopardin- ja
tiikerintaljoja, peilejä kukkais-seppeletten muotoon leikatuilla
kehyksillä -- sanalla sanottu kaikki, mikä voi saattaa tädin tuntemaan
itsensä täällä yhtä peretyneeksi, kuin jos hänen akkunansa antaisivat
Great Ormond katua eikä pientä puutarhaa päin, joka tuskin on Atlantin
meren myrskyiltä suojattuna.

Muu osa rakennuksesta on jyrkkä vastakohta tässä mainittua vastaan.
Ewelynin huoneessa kaikki komeus seisoo ainoastaan kukkasissa ja
kirjoissa sekä merta päin antavassa näky-alassa. Huonekalut ovat
melkein yhtä yksinkertaisia kuin lastenkodon makuukammioissa ja
kouluhuoneessa.

Jokaisen pienen vuoteen vieressä seisoo pesinkaappi ja piironki, sievä
pieni kirjahylly päällä. Ne ovat kaikki yhtäläisiä. Ewelynin
tarkoituksena on vähitellen lisätä lahjojansa kirjoilla, maalauksilla
ja muilla semmoisilla, niin että lapset niin paljon kuin mahdollista
tuntisivat tämän kodiksensa, niinkuin hän sanoo, ei lainattujen nimien
taikka tekoheimolaisuuden vuoksi vaan tosi-olojen nojalla. Hänen
aikomuksensa on, sitä myöten kuin hän oppii lapsia tuntemaan, antaa
jokaiselle heistä omat pienet kapineensa, niin etteivät tuntisi
itseänsä ainoastaan numerolu'uiksi pääsummassa taikka kuolleiksi
kappaleiksi varasto-aitassa, vaan eläviksi pieniksi yksilöiksi hyvässä
perheessä. Hän aikoo joka lapselle antaa hedelmäpuun, lampaan taikka
kanan, niin että aikaisin oppisivat käsittämään yhteyttä omistamisen ja
hoitamisen sekä itsekieltämisen ja antamisen välillä. Hän tahtoo
myöskin kehoittaa heitä mieleensä johdattamaan entiset olonsa, niin
että tuntisivat, että vastaan-ottamisen kautta lastenkotoon eivät ole
tulleet luonnottomiin, Jumalan tavallisesta järjestyksestä eriäviin
oloihin siirretyiksi, vaan tärkeänä elämänsä aikana ainoastaan mailman
kiusauksista ja vaaroista säästetyiksi.

"Tämä, orpana Kitty," sanoi Ewelyn eräänä päivänä, "on vielä
kirjoittamaton lehti elämäni kirjassa, ja vuosien kuluttua on hauska
nähdä, sopiiko kirjoitus yhteen aikomusteni kanssa. Sillä vaikka
tapausten suunnitelma on minun kädessäni, niitten muodostuminen
tietysti ei riipu minusta."

Toisella kertaa, kun yhdessä kävelimme rantaa pitkin, hän äkkiä lausui:

"Orpana Kitty, mr Wesleyllä on hyvin kehno ajatus siitä Jumalan
lahjasta, joka sanotaan rikkaudeksi; hän katsoo sitä vähä-arvoisimmaksi
kaikista asioista. Mutta minä puolestani en voi muuta kuin pitää sitä
suurena lahjana, verrattomana etuna sille, joka vielä on nuori ja
vapaa. Ainoastaan harvat saavat mitään omaisuutta mieltänsä myöten
hallittavaksi, ennenkuin heidän tapansa ja tarpeensa jo ovat niin
muodostuneet, että luulevat tarvitsevansa kaikki, mikä heillä on, ja
sentähden eivät pidä itsensä likimainkaan rikkaina. Minun sitä vastaan
on toinen laita. Tunteeni ja taipumukseni ovat yksinkertaisia. Minä en
tunne mitään komeuden iloa eikä mitään loiston tarvetta. Jumala on
antanut minulle nuoruuden ja terveyden lahjan, ja ilman sitä," lisäsi
hän vapisevalla äänellä, "hän on antanut minun vähän luoda silmäni
tämän mailman suureen kurjuuteen ja hätään ja jo elämäni kynnyksellä
kasvoista kasvoihin nähdä kuolemankin. Ja koko mailmassa ei ole mitään,
joka tekisi minut niin onnelliseksi, -- niin oikein onnelliseksi --
kuin koska saan antaa _itseni_ ja kaikki tyyni mikä minulla on, koko
elin-aikanani kaikkia hyljättyjä, murheellisia, turvattomia ja
kadonneita auttaakseni ja lohduttaakseni, pelastaakseni ja hoitaakseni.
Ja sitten kun kaiken tämän ohessa saan antaa heidän tuntea ja
tunnustaa, että apu ja rakkaus, jonka minussa löysivät, ainoastaan oli
pieni pisara Jumalan oman rakkauden ja voiman suuresta, loppumattomasta
lähteestä."

Puhuessaan hän katseli merta pitkin länteen päin, missä taivaan ranta
paloi laskevan auringon sädevalossa. Kirkkautta, loistoa ja tulta
vastaan hänen omassa silmässään ja hänen kauniissa, heloittavissa
kasvoissaan taivaan kajastus minusta kuitenkin oli ainoastaan kuollut
ja himeä. Kirkkaus hänen kasvoissaan -- niin minusta tuntui -- oli
heijastus siitä auringosta, joka on näkymätön ja ijankaikkinen, ja
niitten loisto ei ollut illan vaan aamun ruskoa.

       *       *       *       *       *

Kun Ewelyn ja minä sinä iltana viipyen seisoimme yhdessä meren
rannalla, minä auringon laskettua huomasin pilvenjänkän, joka hiljaa
nousi taivaanrannan ylitse. Kotia palatessamme tuuli antoi kuulla noita
eriskummallisia, oikullisia ja raivokkaita puuskauksia, jotka isäni
sanoo niitten keveäin joukkojen kaltaisiksi, jotka ryntäystä tehdessä
lähetetään suuremmille voimille tietä raivaamaan.

Minä tunsin itseni sanomattoman tuskalliseksi, ja minä tiesin, että
joka mies tunsi niinkuin minäkin, koska kaikki illan kuluessa kiivaasti
koettivat pitää puhetta voimassa asioilla semmoisilla kuin Ewelynin
puuhat pappilassa, käsillä olevat työmme, isäni sotaseikkailukset
j.n.e. Puhuttiin kaikista muista, paitsi Hugh'ista ja tuulesta, joka
nyt oli lakannut satunnaisista puuskauksistansa, mutta yhä ajoi aaltoja
rantaa vastaan, ja samalla kuin sade virtana hnhtoi akkunaruutuja,
kuulimme lainetten kauhean kohinan mereltä.

Huolettomalla äänellä sanoi Ewelyn minulle hyvää yötä, niinkuin ainakin
ja niinkuin ei kukaan rakastetuistamme olisi ollut ulkona merellä.
Äitini ei pannut kysymykseenkään tulla minun huoneeseni taikka käskeä
minua luoksensa, niinkuin hänen muutoin levottomuuden ja pelvon hetkinä
oli tapa tehdä. Ainoastaan isäni äänessä oli hellä pieni täristys, kun
hän palasi ulkoa tuulta ja sen vaiheita tiedustelemasta.

"Tämä myrsky," sanoi hän, "ei ole äkki-arvaamaton ilmaus, eikä mikään
hyvä merimies ole voinut olla sitä ennakolta odottamatta. Se on
kasvanut eilis-illasta saakka, ja jokainen, joka tuntee rantamme, pysyy
epäilemättä kaukana niistä taikka viipyy jonkun sataman suojassa."

Mutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja
äänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit
jänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni
ohitse pistäysi omaansa.

Ainoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli
sisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.

"Mrs Kitty kultani," sanoi hän tuolla vanhalla, käskevällä äänellä,
joka siirsi minut takaisin lapsuuteni aikoihin ja kerrassaan teki minut
nöyräksi ja lakeaksi, "mrs Kitty lintuni, te ette saa seisoa tuossa
tuolla tavalla kuuntelemassa ja tuijottamassa," ja sitten hän rupesi
avaamaan hamenauhojani, juuri kuin lapsena ollessani. "Tämmöisinä öinä
ei kukaan näe eikä kuule mitään. -- Minä olen kuullut tuulen ulvovan ja
pauhaavan samalla tavalla ennenkin, enkä olisi voinut muuta uskoa, kuin
että ihmiset olivat hengen hädässä, mutta kun aamu tuli ja minä
kuulustelin, ei ollutkaan mitään tapahtunut. Olkaat sentähden huoleti,
Kitty rakas, älkäät epäilkö, vaan koettakaat saada unta silmiinne, mrs
Kitty."

Kuinka kiitolliseksi minä tunsin itseni Bettyä kohtaan siitä
hienotuntoisuuden puutteesta, joka pani hänen teeskentelemättömällä
osan-otollaan yht'äkkiä käymään minuun käsiksi, ja joka sai minun
laskemaan pääni hänen rintaansa vastaan lapsen tavalla itkeäkseni.

"Minä en epäile, Betty," minä niiskutin. "Minkätähden niin tekisinkään?
Kenties laiva vielä ei ole lähtenyt Amerikasta, taikka kenties se nyt
on jossakin satamassa lähellä kotia."

"Mahdollista kyllä, lapsi, mutta se ei ole ainoastaan tämä, josta
voitte tuottaa lohdutusta, lintuseni. Meidän tulee nostaa silmämme
Herran Kaikkivaltiaan puoleen."

"Niin minä teenkin, niin minä todella teenkin. Mutta hän ei ole tämän
erityisen tapauksen suhteen antanut mitään erityistä lupausta taikka
juuri tätä vaaraa vastaan mitään varmaa vakuutusta -- vai kuinka?"

"Minä en voi sanoa, mrs Kitty, että uskoisin hänen sitä tehneen, mutta
hän on luvannut pitää huolta meistä, ja hän tahtoo, että kaikissa
luotamme häneen. Ja varma on, että hän ennemmin parantaa kuin
haavoittaa. Hänen lupauksensa ovat kyllä suuria, mutta itse hän
kuitenkin on paljon suurempi ja korkeampi kuin kaikki, minkä hän antaa.
Ja paitsi sitä hän aina tekee enemmän kuin hän puhuu, enemmän eikä
koskaan vähemmän, sillä hän on parempi kuin sanoilla sanoa voi. Ja nyt,
mrs Kitty," niin lopetti hän, "minä heitän teidät yksin hänen
kanssansa. Se tulee olemaan teille hyväksi, sillä minun luullakseni
kaikki suuret taistelot parhaiten taistellaan yksinäisyydessä
Kaikkivaltiaan kanssa. Ja te saatte tuta, että kun notkistatte polvenne
hänen astinlautansa edessä ja annatte itsenne kokonanne ja täydestä
sydämestänne hänelle, te ette tarvitse muita lupauksia kuin ne, jotka
jo ovat annetut -- ei yhtäkään ainoata. Sillä kaikille sanoille koko
mailmassa on pantu rajansa ja aina löytyy jotakin, johon ne eivät
ulotu, mutta Jumalan rakkaus ei löydä loppua missään, vaan tulvaa niin
pitkälle, kuin ihmisen murheet menevät."

Ja kun hän oli heittänyt minut, minä tunsin, että mitä hän oli puhunut,
oli totta. Minä havaitsin, että kaikki lupaukset ovat suljetut tuohon
ainoaan: "En minä sinua hylkää;" että kaikki pelastuksen toivo on
heikko suoraa luottamusta vastaan itse pelastajaan.

Ja vaikka minun täytyisi tuntea tämän illan opetukset kahta
katkerampinakin, minä en kuitenkaan tahtoisi niitä muistostani
poistetuksi.

Sillä lopulta minä taisin sammuttaa kynttiläni ja pimeässä pelkäämättä
panna maata, kuinka ankarasti myrsky raivoisikin piesten huonettani,
joka tärisi siansa myöten. Säikähtämättä taisin kuulla, kuinka vanhojen
jalavien oksat natisivat ja ratisivat, ja kuinka tuulet vinkuivat
niitten välissä, sillä myrskyssä ei enää ollut mitään peloittavaa. Minä
taisin sulkea itseni niihin käsiin, jotka olivat myrskyn lähettäneet,
ja etsiä turvaa itselleni ja omaisilleni Jumalan luona.

Ja tämä oli todellakin kova koetus. Sillä tietysti minun olisi
ollut paljon huokeampi seisoa Hugh'in rinnalla, hänen kanssansa
merellä aallosta aaltoon viskattuna, sillä välin kuin laiva natisi
liitoksissaan, kuin yksinäni ja hyvässä suojassa niinkuin nyt
tähystellä tuulia ja kuulla niitten syöksevän laaksoon, sitten kuin
merellä olivat voimansa hukanneet.

Aamulla, kun parhaallaan panin vaatteet päälleni, Betty tuli sisään
minun luokseni kalveana ja silmät tuijoksissa. Toby, sanoi hän, oli
juuri palannut vuorilta ja puhunut, että mereltä näkyi mastoton laiva
englantilaista mallia, joka oli joutunut uraltansa ja nyt kauhealla
vauhdilla ajoi kallioita päin sen lahden suussa, jonka äärellä hänen
mökkinsä seisoi. Hän oli palata sinne parin luokkalaisensa kanssa
laivaväen edestä rukoilemaan, ja he tahtoivat katsoa, mistä paikasta
parhaiten voisivat päästä haaksirikkoisia apuun.

Kun tämmöinen tapaturma oli tulossa, kukaan meistä ei voinut jäädä
kotiin. Isäni ja Roger liittyivät niihin vanhoihin merimiehiin ja
kalastajiin, jotka olivat vuorilla tähystämässä, ja Ewelyn ja minä
koetimme seurata heitä, mutta tuulen ankaruus teki sen meille
mahdottomaksi. Me emme voineet sitä kestää. Päätettiin sentähden, että
äitini ja Bettyn kanssa jäisimme Tobyn mökkiin katsomaan valkeata ja
toimittamaan vaippoja, peittoja ja kaikenlaista muuta, joka voisi tulla
tarpeelliseksi, jos haaksirikkoiset saataisiin pelastetuiksi.

Lyhyt pieni silmänräpäys ylhäällä vuorilla oli kuitenkin ollut kylliksi
ikipäiviksi muistoomme kiinnittämään kauhea näky, joka mereltä astui
silmäämme.

Mastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi
rantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat
ikävöinneet, mutta -- ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa.

Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti
puuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina
emme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu
tehdyksi.

Hetken ajan päästä Toby tuli ovelle ja huusi:

"Meillä on toivo -- älkäät lakatko rukoilemasta! Laiva on istunut
kahden kallion väliin, ja jos se ainoastaan voi pysyä koossa, siksi
kuin pakoveden aika tulee, onpa toivo!"

Huokaus, niiskutus pääsi kaikkien meidän sydämistämme ja huojensi
ahdistustamme. Me lankesimme yhdessä polvillemme, mutta kukaan meistä
ei saanut sanaakaan puhutuksi.

Pian palasi Toby.

"He viittaavat," sanoi hän. "Me olemme viitanneet takaisin, että
pysyisivät alallaan ja odottaisivat. Mutta joko eivät voi meitä kuulla
taikka laiva ei tahdo pysyä koossa. Yksi heistä sitoo köyden
ympärillensä mereen karataksensa. Me voimme rannalta nähdä hänet. He
kuulisivat meidät, jos tuuli ja aallot eivät pauhaisi niin kovasti."

Nyt emme enää voineet jäädä mökkiin. Ewelyn ja minä palasimme Tobyn
kanssa siihen kohtaan lahdelmaa, joka oli lähimpänä laivaa.

"Hän toivoo pääsevänsä meidän luoksemme ja saavansa toiset köydellä
maihin," sanoi Toby. "Mutta se ei koskaan menesty. Meri on liian
ankara."

Ja sitten sanoi hän matalammalla äänellä: "Hänen täytyy olla rannikolle
tuttu. Hän kiipee niljakkaita kallioita myöten siitä ainoasta paikasta,
josta se on mahdollista -- juuri siitä, mitä mr Hugh'in ja minun oli
tapa käydä linnunpesiä hakemassa."

Hän vaikeni, ja hänen silmänsä kääntyivät minuun.

"Oi mrs Kitty, rohvaiskaat mielenne, rohvaiskaat mielenne," sanoi hän;
"mr Hugh tietää kyllä, mitä hän tekee, ja Herra ei anna hänen hukkua."

Mies, jota silmillämme seurasimme, luiskahti nyt kalliolta ja katosi.
Merimiehet nostivat huudon. Vielä toisenkin. Hän näkyi taas aalloilla.
Tuli pitkä, matala mumina merimiesten joukossa ja sen perästä kauhea
äänettömyys. Mikä sitten tapahtui, minä en tiedä. Sumu piiritti minua,
ottaen jokaisen äänen ja jokaisen esineen pois tuntuvistani.

Kun taas tulin taidolleni, minä olin Tobyn tuvassa nojaten päätäni
äitini rintaa vastaan, ja kun katsoin ympärilleni, minä havaitsin
miehen pitkällään Tobyn pienessä sängyssä, joka oli siirretty
lähemmäksi takkaa, ja Tobyn ja Bettyn hänen käsiänsä ja jalkojansa
ahkerasti hieromassa. Hänen kasvonsa olivat kalmeat ja liikkumattomat.

Mutta hiljaa, melkein ennenkuin vielä olin täydellä tunnolla,
ummistuneet silmäluomet aukenivat, ja raukea silmä kääntyi minuun.
Silmänräpäyksessä minä makasin polvillani Hugh'in edessä.

Koko tunnin aikaa oli kaikin tavoin koetettu häntä henkiin, mutta se
oli vasta viime hetkenä, ennenkuin minä heräsin, kuin ensimmäinen
hengenveto, ensimmäinen pieni värinkajastus ilmoitti hengen
palanneeksi.

Mutta kun olin polvillani hänen vieressänsä, hänen rintansa hiljaa
nousi, hänen silmänsä aukenivat, hänen katseensa lepäsivät sanomattoman
suloisella tyyneydellä minun kasvoillani, ja hän pikemmin huokasi kuin
lausui kysymyksen: "Ovatko toisetkin pelastetut?"

Ja Toby sanoi: "Kaikki, kaikki, ja Jumala siunatkoon teitä, master
Hugh. Aallot, joitten luulimme viskaavan teidät kuolleena rantaan,
eivät katkaisseet köyttä, joka oli laivassa kiinni. Rohkeimmat
pelastettiin kohta ja pakoveden tultua toisetkin kaikki samalla
tavalla."

Nyt oli Hugh tyytyväinen eikä tehnyt useampia kysymyksiä, vaan piti
ainoastaan kiinni kädestäni ja sulki taas silmänsä. Hänen huulensa
liikkuivat, kyyneliä pujahti hänen silmäluomiensa alta ja syvimmän
rauhan ilmaus leveni hänen kasvoillensa.

Ja vielä kerran ennen yötä lankesimme kaikki polvillemme hänen
vuoteensa viereen; haaksirikkoon joutunut laivaväki oli koossa oven
suussa, ja selkeillä, jos kohta heikoillakin sanoilla Hugh kiitti
Jumalaa, jonka hyvyys on joka aamu uusi, ja jonka laupeus pysyy
ijankaikkisesti.

Tällä tavalla oli Jumala yhtä haavaa vastannut tuhansiin rukouksiin;
jotka olivat häntä kohden nousseet. Tobyn takan ääressä hukkunut sai
henkensä takaisin, ja sen kautta laivarosvon ja kuoleman asumus muuttui
elämän kynnykseksi, ryövärien luola rukoushuoneeksi.

Ja minä olin saanut takaisin Hugh'in. Se oli ensimmäinen
jumalanpalvelus, jossa Hugh johdatti seurakuntansa rukouksia ja
kiitos-uhreja. "Onnellinen matka oli hänelle annettu," niinkuin
P. Paavalille ennen aikaan, jopa yli kaiken mitä olisimme voineet
pyytää taikka ajatellakin.

Haaksirikkoisena rannalle viskattuna, veljiensä tähden kuolemaisillaan,
hän oli päässyt kotimaahansa jalommalla voitolla, kuin jos hän olisi
ollut laivaton päällikkö, ja häntä olisi kuninkaallisilla
tervehdyslaukauksilla vastaan-otettu. Ne "amen" sanat, jotka hänen
ensimmäistä uhripalvelustansa seurasivat, olivat niitten änkyttämiä,
joitten tähden hän oli pannut henkensä alttiiksi.

Me katsoimme tämän lupausrikkaaksi merkiksi.

Kun elämän myrskyt ovat voitetut, ja me heräämme ensimmäistä
kiitosvirttämme toisella rannalla veisaamaan, kohtaammeko siellä
silloin joukon miehiä ja naisia, pelastettuja vielä onnettomammasta
haaksirikosta kuin tämä, vuodattamasta sydämensä kiitollisuutta, ei
meille, vaan Hänelle, joka on rakastanut meitä ja lunastanut meitä
Jumalalle omalla verellänsä; Hänelle, joka ei ainoastaan ole pelastanut
meitä synnistä ja helvetistä, vaan meille myöskin avannut tien
taivaasen ja Jumalan luo?

Sillä maan päällä nämät myrskyt eivät koskaan lakkaa. Ja sittenkin kuin
Whitefield, molemmat Wesleyt, Nelson ja Silas Todd ovat maan päältä
kadonneet ja heidän kanssansa kaikki muutkin, jotka olivat heidän
apulaisinansa haaksirikkoisia sieluja pelastaessa ja kuolevia sydämiä
henkiin saattaessa, myrsky ja haaksirikot, sanoo Hugh, uudistuvat.
Sillä siksi kuin taivas ja maa hukkuvat, kestää pelastustyökin, suvusta
sukuun, päivästä päivään. Mutta myrskyn ohessa, sanoo Hugh, Jumala
myöskin lähettää voimia pelastustyöhön -- vanhaan pelastustyöhön
vanhoista vaaroista, ja heleänä ja kauniina kaikuu lunastuksen
ijankaikkisesti uusi laulu, niinkuin se ensi kerran kaikui joka
sydämessä, joka sai sen taivaasta oppia.








End of the Project Gutenberg EBook of Kittyn päiväkirja, by Elizabeth Charles

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KITTYN PÄIVÄKIRJA ***

***** This file should be named 24209-8.txt or 24209-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/2/4/2/0/24209/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.