The Project Gutenberg eBook of Kevätsade
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kevätsade
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Author: Various
Translator: Elina Vaara
Lauri Viljanen
Release date: September 25, 2023 [eBook #71720]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1926
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTSADE ***
KEVÄTSADE
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Suomentaneet
Elina Vaara — Lauri Viljanen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Carl Michael Bellman
Iltalaulu.
Johan Gabriel Oxenstierna
Mieteruno.
Anna Maria Lenngren
Muotokuvat.
Esaias Tegnér
Kuollut.
Erik Gustaf Geijer
Yötaivas.
Erik Johan Stagnelius
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
Endymion.
Elegia Yölle.
Huokausten salaisuus.
Narcissus.
Carl Jonas Love Almquist
Antoniuksen laulu.
Kuunteleva Maria.
Carl Johan Gustaf Snoilsky
Lepo Egyptissä.
Verner von Heidenstam
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Selma Lagerlöf
Laps, olet lempinyt.
Gustaf Fröding
Dolores di Colibrados.
Nyt katsokaat uneksijaa.
Oscar Levertin
Sa kuule, sateess' elokuun.
Erik Axel Karlfeldt
Sinun silmäs ovat tulta.
Yökohokit keskellä viljaa.
Elokuunhymni.
Bo Bergman
Kuunpaiste virralla.
Sydän.
Viole d'Amour.
Vilhelm Ekelund
Leukadia.
Palvonta.
Mentyäsi, armas.
Anders Österling
Fantasia etelän meren rannalla.
Aamuhartaus.
Odotus meren rannalla.
Aamun sydän
Bertil Malmberg
Neitsyt.
Dan Andersson
Laulu.
Soittoniekan hautaus.
Erik Lindorm
Iltapäivä.
Onnen hetki.
Isä ja poika.
Arki-ilta.
Laulu nuoruudessa.
Gustaf Johansson
Ballaadi Johanssoneista.
Ture Nerman
Kaunein laulu.
Karl Asplund
Quand même.
Pär Lagerkvist
Kauneinta on hämärtyissä.
Auringon hiukset.
Hopeahuilu.
Kirje.
Sten Selander
Kevätsade.
Kuiva puu.
Gabriel Jönsson
Impromptu.
Gunnar Mascoll Silfverstolpe
Rovio.
Erik Blomberg
Ihmisen koti.
Karin Boye
Tähtien lohdutus.
Ragnar Jändel
Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman,
vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta
harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen
ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa
synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa
sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä
naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan
sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman
vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka
ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden
puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä
lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta
jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään
noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka
raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti
runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin
on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa
Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta
ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin
hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta
polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin,
nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä
rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun
tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita,
multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin
kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata,
kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan
ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin.
Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin
on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen
haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin,
Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle
naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin
koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin
soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund
löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä,
Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä
runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.
Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille
runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on
tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin
yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa
syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen
laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin
jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme
etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme.
Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa
oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä
huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan,
hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin
elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin
kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista,
on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä
kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien
huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut
elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut
kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen,
valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko
Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana
ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen
pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on
heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme
tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan
meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik
Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta
loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka
on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän
ihmisyyden toivottoman häpeän ja _kaiken uhalla_ uskoneet voitolliseen,
uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen
lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä
sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän
tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi
esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien
tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä
tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti
vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin
että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä
kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan
alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.
CARL MICHAEL BELLMAN (1740—1795)
Iltalaulu.
Yön saavu jumala ja päivän liekit poista!
Jo ruskot karkoittain sa, pilven tähti, loista!
Yö, aallot kylmiks luo!
Sa kipu lievitä ja tyynnä valtimoista
nyt veren kuuma vuo!
Kas, veden solisten näin hiljaa sammalessa,
sen sieltä puroina taas peltoon virratessa
on uni suloinen,
kuin terveyttään vielä veren humistessa
jo hyytäis kuolo sen.
Nyt lehvät suhisee, käy vilpas tuuli siellä,
all' oksain karehtii tuoll' aironvedon tiellä
veet tummansiniset!
Lyö hauki kallioon, sen pyörteesehen niellä
sai virran tyrskehet.
Mies uuras kannustaan, kas, vettä valaa multaan,
puutarhan rinteelle kun lahden takaa tultaan
luo himmeätä kuu.
Niin vehryt tarha on, kuin hopeaan ja kultaan
kaikk' kasvit verhoutuu.
Mut hiljaa muurin puoleen viiniköynnös taipuu —
ja tulppaanien lehdet kurttuun yhä vaipuu,
kun suihku pisaroi.
Pois niityn taakse ääni paimentorven haipuu,
se viime kerran soi.
On ovi vihreä jo kiinni kiurun majan —
ruislintu kuhilaassa laulaa hetken ajan
ja sirkat sirittää.
Niin liki maata pääskyn, sateen ennustajan,
Pan lentoon lähettää.
(Suom. Lauri Viljanen)
JOHAN GABRIEL OXENSTIERNA (1750—1818):
Mieteruno.
Ihminen sen harvoin tuntee muissa,
mitä tuntenut ei itsessään,
eikä herää säälin hellyyskään,
suruissa jos samoin koetuissa
sill' ei oikeata lähdettään.
Puu, mi palsamia alla kantaa
kaarnan läpipääsemättömän,
samanlainen siinä on kuin hän:
vasta lääkkeen voiman, mehun antaa
viiltämänä raudan terävän.
(Suom. Elina Vaara)
ANNA MARIA LENNGREN (1755—1817)
Muotokuvat.
Maatilall' asui isiltänsä perityllä
hän, kreivinleski raihnainen,
ja seljateellä piti yllä
hän itseään, mut siitä kyllä
ei laannut särky jäsenten.
Nyt kera sisäneitsyen
hän salissansa istuen —
miss' seinämällä kultanahoin peitetyllä
voi nähdä muotokuvia
tuost' ylhäisestä suvusta —
näin mietti: »Jos nyt kumartuisin
niin alas, että alentuisin
tuon hanhen kanssa puhumaan,
luuvaloon ehkä hiukan lievitystä saan.
Ja hienosti vaikk' keskustella
ei moinen houkka osaakaan,
sais keuhkoni se liikuntaan,
ja miten hölmö parka saiskaan kummastella
mun suvustani kuullessaan!»
»Susanna», sanoi hän, »sa suuren osan päivää
tääll' askaroit ja siivoat —
kuin hullu kuviin tuijotat,
mut siitä sull' ei tiedon häivää,
min väen lukinverkoista sa puhdistat.
Mun isoisänisäin kasvot arvoisat
näät tuolla, kuulun presidentin.
Hän kreikaks, latinaks ties nimet kärpästen
ja akatemialle onkimatosen
toi kaukaa mailta Orientin...
Tuo, jok' on vahingossa jäänyt loukkohon —
mun ainut rakas poikain, vänrikki se on.
Hän ryhdin, tanssin taisi vasta!
Mun, perheen toivo, — seitsemän
keks muotipalmikkoa hän,
mut vetoa sai ikkunasta
ja katarrihin päätti uran ylvähän...
Pian saa hän patsaan marmorisen.
Taas äitini mun, kreivittären armollisen,
on kauneudestaan kuulu isoäiti tää.
Kristiinan ylle päivänä sai kruunauksen
hän — mukaan tosikertomuksen —
haall' alushameen kiinnittää...
Tuo hieno nainen mantiljassa —
on perheen isotäti hän...
Ja itse tsaari Venäjän
on kera nähty pelaamassa
tuon sedän, samettista viittaa käyttävän.
Ja kuva tuolla äärimmällä
miesvainaani on, everstin.
Kell' ansiot ja taito, lahjat niinkuin hällä
lie peltopyiden pyyntihin?
»Mut kaunotarta katsohan sa
tuoss' soikeassa puitteessansa.
On povellansa kukkakimppu loistokas...
Laps kulta, tänne katsopas —
ei nähty silmiä noin ylpeitä oo enää,
ei moista aatelista nenää!
Vuoks hänen syttyi lempeen Fredrik kuningas.
Mut itse hyve on hän, tehdä alkaa tenää
ja nöyrimmästi vastaan penää...
Niin Majesteetti nolostuen lausui: 'Kas,
ma chère, hän onpa sisukas...!'
Voi läsnäolleet vielä kertoakin tästä.
Miks älyä ei kasvoillas,
mua kohta eikö tunne otsast' ylpeästä?»
»Mut siunatkoon!» ja nypläämästä
Susanna lakkas, »enpä vaan
tuost' tuntis hänen armoaan!» —
»Mit' tarkoitat...? Et tuntis...? Kana,
nyt joudu ulos tyynyinesi sukkelana!
Mi harmi...! Mut käy syystä niin,
kun rahvaan kanssa antautuu puheisiin» —
Luuvalokohtaus taas kreivitärtä vainoo,
ja runosta se tästä opetus on ainoo.
(Suom. Elina Vaara)
ESAIAS TEGNÉR (1782—1846)
Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin,
mut lauluni ja muisto kuitenkin
viel' elää hetken pohjan maiden yllä
nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä:
»On runoilijass' avain runojen.
Sa tunsit hänet. Sano, millainen
hän oli; monet huhut kiertää maata,
joist' erottaa ei totta, väärää saata.»
Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan,
ma hänen avointa luin sieluaan!
Se itse vaivaan syöksyi levottomaan
ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan.
Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän,
kuin lapsi herkkä, harhas elämän.
En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin
miest' tuska kulutti kuin riemu syvin.
Nyt iloisena niinkuin jumalat,
taas synkkänä kuin manan kulkijat,
niin ikuinen hän oli nuorukainen
ja sentään usein harmaapäisen lainen.
Tuo sydän jälkeen monen harhailun —
ne myönsi hän — sai satamaan luo mun.
Ma hänen rakkauttaan lämpimintä
en enää menettänyt, viimeisintä,
ja hän, mies mainehikas, parhaimmin
mun povellani viihtyi kuitenkin.
Kuink' usein vannoi ikivalan silloin
hän mulle, sitä rikkomatta milloin!
Mun lempein hälle riitti päällä maan,
Ja nimeni hän lausui kuollessaan.»
Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin,
ja silloin kenties tämän lehden näätkin
sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan.
Sa muistat, mitä hälle olitkaan,
tuo päivät menneet mielees liikutuksen —
jos rikoit häntä vastaan, katumuksen.
Kun seisot kerran haudallani mun
ja saapuneen näät kauan kaivatun,
näät laskeutuneen taivahasta kevään
taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään,
niin hänelle suo, jonka lepäävän
maan alla tiedät, sana ystävän.
Viel' lempeni mun haudassakin elää,
ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK GUSTAF GEIJER (1783—1847)
Yötaivas.
Yksin ma eespäin tietäni kuljen,
pitenee matka pitenemistään;
maalini kauas kätkeytyy.
Päivä jo painuu. Yöllisen taivaan
ikuiset tähdet kohta ma nään.
Mutta en valita, päivä jos poistuu,
lähenevää en yötä ma kammoo.
Rakkaus, halki maailman käyvä,
vuodatti säteen sieluuni myös.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK JOHAN STAGNELIUS (1793—1823)
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
(Katkelma.)
Kuin minä kenkään hehkunut ei, siit' asti kun valtas
ihminen kukkivan maan, liekistä rakkauden.
Mut vain yhdelle en syki neidolle tenhoavalle,
kahleisiin mua vain yksi ei oo takonut.
On kovemp' onneni, veljet! Kaikkia heitä mä lemmin
kaikki he kahleisiin häilyvän sieluni saa.
Ah, povi keinuva tuo jok'ainoa pyytehet rintaan,
katse jok'ainoa myös saa veret leimuamaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Endymion.
Uinuu loisteessa kuun niin kaunihisti
paimen suljetuin silmin, posket hehkuin.
Hiljaa kutrinsa leyhyy
tuulessa tuoksuvan yön.
Häntä Delia ääneti ja riutuin
katsoo korkeudesta kostein silmin.
Vaunut välkkyvät jättäin
hän alas laskeutuu.
Kirkkaammin hänen maahan tullessansa
laaksot, vuoret ja myrttimetsät loistaa.
Yksin valjakko halki
hopeisten pilvien käy.
Nukkuu rauhassa paimen, kutreillansa
neidon kyynelet tähtein lailla välkkyy.
Purppurahuulia polttaa
suudelma taivahinen.
Tyynny, huokaus tuulen puiden yllä!
Hiljaa, morsian ruususeppel, hiljaa
nähdä paimenen untaan
sahrami vuoteella suo!
Kuinka hirveä tyhjyys, kun hän herää,
onkaan ympäri liekehtivän sielun!
Luo maan lapsen Olympos
saa uness' ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elegia Yölle.
Kantaen lamppua Kuun sinä saatossa tähtien saavut
jälleen, lempeä Yö, helmasta varjojen maan.
Hiljaisuus, lepo seuraavat sua, valmuja vihmoin.
Parvenne voittoinen tuo unet karkelevat.
Yöpyhä! Leimuvin tuntein heittäydyn sinun helmaas,
köyhän sa kalleus oot, orjien oot vapaus.
Peitä ma ihmisten katseilta, vaienna ihmisten äänet,
äidinhelmassas tuudita lastasi taas.
Ellet haavoja lääkitä voi, mit' on iskenyt päivä,
korvasi kuitenkin tuskani äänelle suot.
Josp' iäks jäisit, oi! Mut kaikkea nielevi aika.
Aallot vaihtele ei kaukana aavalla niin.
Koht' ohi valtasi on, taas säihkyy ruusuinen Eos,
riemuni ennen, se nyt huolta ja kauhua tuo.
Mut levon loppua vailla ma tunnen, yön, jota koskaan
aaveet häiritse ei, ei uni ainoakaan.
Mulle se suokaa, oi jumalat! Pian mulle se suokaa!
Ainoa pyyntöni mun teille se on, jumalat.
(Suom. Lauri Viljanen)
Huokausten salaisuus.
Huokaukset ovat alkutila,
jossa tuntee Luojan hengityksen.
Mikä aisteillesi ilon soikaan,
syömes sykkimään sai nopeammin
ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun
lempeällä ruusuhohtehella?
Sano! Huokaus vain surumielen.
Lähtehestä hengen elämän se
virtas harhaan Ajan sokkeloissa.
Lakia kaks ohjaa elämäämme,
kaksi voimaa varjoo kaiken, joka
syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla.
Kuule, ihminen! On valta pyytää
ensimmäinen. Pakko kieltäytyä
toinen. Erillänsä taivahassa,
yhtä on ne maissa, joita paha
vallitsee. Ja ikuisesti niiden
ykseys ja kaksinaisuus tulee
huokausten salaisuudess' ilmi.
Elon suruhuokaus ja kuolon
vavistuttaa sydäntämme täällä,
joka hengenveto julistaa sen
kutsumusta aistimaailmassa.
Näätkö merta? Kiitäen se tulee,
tahtoo kaihontäysin käsivarsin
taivahan hääsoihtuin alla painaa
povelleen maan liljaseppeleisen.
Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän
kuohuu, käsivarret kurkoittuvat.
Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään
toive täyty. Kuun on täyteyskin
hetkellistä. Pettyneenä painuu
meri, ja sen ylväät aallot jälleen
väistyy huokauksin rannan luota.
Kuule tuulta! Suhisten se liitää
lehdon poppelien latvuksissa.
Huokauksin paisuvin se puhuu,
niinkuin ruumista se ikävöitsis
kihlatakseen kesän kukkarunsaan.
Mutta äänet himmenee jo. Lehväin
tuuliharpussa soi joutsenlaulu
yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.
Kevätkin on huokaus maan poven
tumman, joka taivahalta kysyy,
eikö kevät ikuinen jo puhkee.
Mit' on kiuru, aamusäteen armas,
satakieli, varjoin rakastettu?
Eri muotoja vain huokausten.
Ihminen! jos viisautta elon
halaat, kuule mua! Kahteen lakiin
liittyy elämä. On kyky pyytää
ensimmäinen. Pakko kieltäytyä
toinen. Vapaudeks aateloi sa
pakko, niin saat pyhän sovituksen
ja niin yli tomun kiertotähtein
porteista käyt kunnian sa sisään.
(Suom. Lauri Viljanen)
Narcissus.
Narcissus mykän lähteen yli taipuu,
ja vettä aallon kirkkaan janoo suu.
Mut omat kasvot sieltä heijastuu,
ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.
Hän huokauksin lähteen viereen vaipuu,
ja silmät kyynelistä sumentuu.
Ja elon riemujen ja kukkain kuu
se pian hältä jäljettömiin haipuu.
Pois suruaan ei tyttö suudellut,
ei kohdannut hän ystävien pöytää,
eik' kutreillansa maine kukkinut.
Voi, sielussaan ken jumaluuden löytää
ja pyhintä ken pyytää elämän,
maan ruusut kaikki kadottaapi hän!
(Suom. Lauri Viljanen)
CARL JONAS LOVE ALMQUIST (1793—1866)
Antoniuksen laulu.
Sydämen kotiin ma kerran katselin kuunnellen.
Lähestyi valkeat olennot, vastasi viittoillen.
Hämmästyen näin ikuiset päivänmaat.
Sävelin kuiskivat rannat autuaat.
Sen jälkeen milloinkaan
en mieltynyt maailmaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Kuunteleva Maria.
Jumala, kuinka on kaunista kuulla
ääntä enkelin suun!
Jumala, kuinka on suloista kuolla
lauluun ja säveliin!
Hiljaa sula, mun sieluni, virtaan,
tummaan, taivaiseen purppuravirtaan!
Hiljaa vaivu, mun autuas henkeni,
jumalsyliin viileään, hyvään!
(Suom. Lauri Viljanen)
CARL JOHAN GUSTAF SNOILSKY (1841 —1903)
Lepo Egyptissä.
Vesi solisee, laakso vihannoi,
levon, varjon se vaeltajalle soi.
Tien jokainen äiti on hellyydessään
sadun laaksoon löytänyt nääntyessään.
On edessä huomenna erämaa,
missä poikasta sfinksit tuijottaa.
Pedot, ongelmat vaanii, missä hän kulkee,
hänet täällä äiti syliinsä sulkee.
Aron hiekkaa huomenna hän samoaa,
unen maassa hän ensin levätä saa.
Hän syntyi kulkemaan tuskaa vastaan.
On tääll' oma äidin hän ainoastaan.
Vedest' äitihin katsovat miettivään
kuvat pilvien, sammal ympärillään.
Nyt kostuttaa vesi huulia armaan —
Minä janoon, ne kerran lausuvat varmaan.
Hän viihtää kiihkon lapsellisen,
suun polttavan hiljaa virvoittaen.
Se pikari, pilvet min reunoja varjoo,
merensyvän ja katkeran kalkin tarjoo.
Vesi solisee, laakso vihannoi,
levon, varjon se vaeltajalle soi.
Aro helteinen kutsuu — hetkinen vuota.
Miks kiiruhdat, laps, sinä äitisi luota?
(Suom. Lauri Viljanen)
VERNER VON HEIDENSTAM (1859—1940)
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko
pyhiin vaeltaessa
haalisti viittani. Nousin jo
kukon kiekuessa.
Pitkänä aueten
taival toi mun
tuhannet virstat kotia päin.
Oljille raueten
lieden loimun
äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien
mieleni kuntoon mietti.
Ääneti pian väki maalainen
kuunnellen iltaa vietti.
Naiset kuiskutti
kumartuessaan
lähetysten kuuntelemaan.
Hiillos tuiskutti
leimahtaessaan
hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin
harhaten kuljetulta
huoleti tulkitsin — kätkien näin
mieleni salaista tulta.
Lihaani vaivaista
lailla hartaan
luostariveljen kurita en,
niin hänen taivaista
kuningatartaan,
Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon
kulkenut olen yksin.
Kuolleiden kanssa puhunut oon
hymyin ja nyyhkytyksin.
Terveenä, elossa
aavikoita
vaelsin keskellä vainajain.
Seurasin pelossa,
rakastin noita,
kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään
maailma, nukkunut kauan.
Niniven tyttäret viheriään
kietoivat vaellussauvan.
Soi sävel haipuva
Tähdet sinen
hehkuivat valoa raamatun.
Varjoihin vaipuva,
ihmeellinen
kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi
Arkipelaagin hyrskeen.
Tympanon ja symbaali soi
äärellä aaltojen tyrskeen.
Kaviot raikuen
leikkiä kuumaa
kentaurit kera neitojen lyö.
Tahdissa kaikuen
nauraa ja huumaa
laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään
varjojen aavikolta
pakenin katujen vilinään —
mutta en kohtalolta.
Elämän kylitse
kulkija palaa;
vietellen ne kohisevat.
Silmäini ylitse
varjot salaa
vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään
tie on nuorille avoin.
Vieraaksi heidän luonaan jään.
Kuljen aaveen tavoin.
Päivän sotihin
nuorten sana
niinkuin teräs iskeä saa,
ääneti kotihin,
uneksivana
varjojen poika vaeltaa.
Koskaan nyt pohtia saata en
kysymyksiä hetken.
Mietteissä teen yhä harhaillen
varjojen luoliin retken.
Himmeää lyhtyä
kantaen löydän
manalaan tieni, en elämään.
Koskaan en yhtyä
ääressä pöydän
veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet.
Kivien ympäri heittää
valkeita patjoja hiutaleet.
Ruutuja huuru peittää.
Lyhdettä etsien
maalaisen vajaa
kiertää nälkäinen varpunen.
Syksyisten metsien
sumussa ajaa
poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo
lumiset polut mun johtaa,
mutta ei sydäntä saavuta nuo,
vain humu korvani kohtaa.
Turhaan tarjoten
sovitusta
äänet soi hiljaiset, ihanat.
Katseeni varjoten
Hades musta
nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo —
mutta pimeän Styxin
aallosta join ma: se mieleen tuo
menneisyyden yksin.
Varjot hyytävät
kutsuu mieltä
Kharonin virralle uneksimaan.
Mut veret pyytävät
elämän tieltä
rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton
harhailen maailmalla.
Sinne, miss' en ole, kaipuuni on.
Vieraana kaikkialla.
Kelle on auennut
Hades, ei saa se
elämän heelmiä riistää, ei.
Varjojen rauennut
kauneusmaa — se
ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)
SELMA LAGERLÖF (1858—1940)
Laps, olet lempinyt.
Laps, olet lempinyt, koskaan et
maista nyt riemua rakkauden.
Intohimo tärisytti sieluas sun.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et nouse enää riemun korkeuksiin.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et painu enää tuskan syvyyksiin,
et milloinkaan.
Laps, olet lempinyt, koskaan ei
liekehdi sielusi nyt.
Olit ruohokenttä sa kuivunut,
tuless' aaltosit kiitävän sekunnin.
Savun tieltä ja hiilihöytyvien
pois linnut kirkuen pakenivat.
Ne palata saa! Enää leimua et,
et leimuta voi.
Laps, olet lempinyt, koskaan et
kuule nyt ääntä rakkauden.
Kuin väsyneet lapset vapauteen
tylyn koulun penkeiltä ikävöi,
niin sydämes voimat kaihoavat,
mut niitä kutsuta ei.
Ne on niinkuin vartio unhoitettu:
niitä kutsuta ei.
Laps, on mennyt hän ainoo,
hänen kanssaan rakkaus, riemu sen.
Meni hän, jota lemmit, niinkuin ois hän
sinut avaruuslentoon siivittänyt,
jota lemmit, kuin ois ahdistaissa tulvan
pakopaikan sulle ainoon hän lahjoittanut,
meni hän, joka taisi yksinään
oven aukaista sydämees.
(Suom. Elina Vaara)
GUSTAF FRÖDING (1860—1911)
Dolores di Colibrados.
Häntä nähnyt en Andalusian mailla,
kun kasvoilla, tumman kevähän lailla,
hymys nuoruus kuin valta kaliifien.
Hänet näin vasta, kun oli syyssade käynyt
ja Doloreelle talvi jo ennättänyt
lumijuovia hiuksille sirottaen.
Mut tulesta ennen niin lumoavasta
viel' ollut ei laannut leimahtamasta
säen viimeinen, katkera katseeseen.
Oli kelmeäll' otsalla ylpeys yllään
kuin muistona auringon, säteilyllään
hänen linnansa huippua valaisseen.
Lie äänet kutsuvat kaukaa soineet;
oli ylitse vesien, maiden ne voineet
hänet temmata kodista, juuriltaan.
Yli merien ehkä sai mies hänet viedä.
Minä luin nimen haudalta, muuta en tiedä,
oli vieras hän luonamme kulkiessaan.
Hän vieras ei tuntenut outoja meitä,
kävi unhossa hän ylenkatsotun teitä,
oli ahdasta kolkassa pohjolan.
Tavan kaavaan hän tuskin tahtonsa sulki,
viha kiehuva kun jo puristi julki
hänen pilkkansa ylpeän, katkeran.
Rikas oltuaan onnen lahjoista ennen
oli tuhlannut kaikki hän vuosien mennen
ja kantaa, nääntyen häpeään,
sai kurjia ryysyjä vanhuudessaan,
mut kuiskutus soi hänen kulkiessaan:
»Kas, aatelinen käy ryysyissään!»
Huvi rahvaan on ilkkua aatelisverta,
sitä saada herjata, nauraa kerta
Ja painaa ylhäinen lokahan maan.
Ja he pistivät neuloilla häntä sen tähden
ja nauroivat raa'asti, liekkejä nähden
hänen tummassa maurilaiskatseessaan.
Ja naapurit lausui: »Dolores on houkko,
hän on toisenlainen kuin meidän joukko,
hänen järkensä on kovin hämmentynyt»
Ei puuttunut pohjaa puheelta tältä,
sillä viimein sielu sumeni hältä.
Peri hullujenhuone Doloreen nyt.
Koki sentään hän lopulta kirkastumisen.
Näin särkyvän katsehen haaveellisen,
ja hymyillen tuskassa kuoleman ois
hän tahtonut käteensä käteni saada.
Ja kuiskaten hiljaa: »Se pierda Granada,
ay de mi Alhania», hän sammui pois.
Minä näin: oli kärsimys piirteitä syönyt,
ja mietin: »Sota on linnan lyönyt,
jalo viinitarha nyt autio on;
kävi tuhoten, polttaen, synkentäen
yli Granadan kuolema — kuitenkin näen
minä kauniin ja ylpeään raunion»
Ei Cordovan moskeijakatedraali,
vaan laakson kirkko hautahan vaali
hänet keskellä pohjolan metsien.
Vahakynttilät, suitsutus tuoksuneet eivät,
vain muutamat miehet arkkua veivät
väen halki huoleti tungeksien.
Andalusian aamu ei liekehdi sinne,
ei suhise myrtti, ei sypressi, minne
Dolores on laskettu uinumahan.
Läpi usvien riutuva aurinko hohtaa,
ja sen sätehet viluisen koivun kohtaa
Doloreen haudalle kumartuvan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Nyt katsokaat uneksijaa.
Nyt katsokaat uneksijaa,
päin painuvin tuolla hän vaeltaa.
Polut oudot hän etsii, ei teitämme pole,
ei kaltaisemme hän ole.
Näin unensa julkeat valehtelevat:
kuu, aurinko, tähdet häntä kumartelevat.
On isämme rakkahin poika tää,
hänet maahan iskekää!
(Suom. Elina Vaara)
OSCAR LEVERTIN (1862—1906)
Sa kuule, sateess' elokuun.
Sa kuule, sateess' elokuun
yö kuulas kuiskii, elää,
kuin sadun yöhön lumottuun
veet suihkulähteen helää.
Ja pisaroiden huuhtelun
kaikk' kukat tuntee salaa,
myös sydämiä sun ja mun
suo raikkaan tulvan valaa.
Nyt muistaa vanhan laulelman
ja kyyhkyn, haukan harmaan
ja prinssin, joka prinsessan
vei ylpeän ja armaan —.
Pääs vaipuu vasten poskeain,
sun hiukses hiljaa aukee,
ja vasta sateen nukahtain
myös syleilymme raukee.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK AXEL KARLFELDT (1864—1931)
Sinun silmäs ovat tulta.
Sinun silmäs ovat tulta, syttä sydämeni minun.
Käänny luotain, ennenkuin ma niinkuin miilu
leimahdan!
Viulu olen, armahani, josta loihtii kätes sinun,
mitä tahdot, miten tahdot — kaikki laulut
maailman.
Käänny luotain, käänny luoksein! Tuhkaksi ma
palaa mielin.
Olen riemu, olen kaipuu, liitän syksyn
keväimeen.
Vireessä on viulu, soida suo sen hulluin, hurjin
kielin,
valaa vuodet rakkauteni viime lauluun huumeiseen!
Käänny luoksein, käänny luotain! Kuin syysilta
tahdon palaa;
verta, kultaa viirissämme säihkyy myrskyn
humisten —
kunnes hiljenee, ja hämyyn askeleesi häipyy
salaa,
sinä kuuman nuoruuteni seuralainen
viimeinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Yökohokit keskellä viljaa.
Yökohokit keskellä viljaa
nyt avaa kruunujaan,
ja sarvekas hirvi hiljaa
käy etsien puolisoaan.
Nyt vilukot puhkee suohon
liki hämyistä tietäni mun,
läpi välkkyvän silmäruohon
tulen taas luo rakastetun.
Kuuneitsyt, kiulusi kasta
sa auringon purppuraan —
ruislinnusta karkeasta
satakielen ma tulisen saan.
Tie pellon tarhalle kulkee,
jo lehdoissa lemmityn nään,
minut intohimoisna sulkee
pian syliin hän lämpimään.
Häkin pohjalle vuoteeksemme
jo Maarian heinät hain,
siell' lepohon raukenemme,
lemu huumaa haasiain. —
Maan pojalle väkevälle,
jonka valtimot raukeina lyö,
suot runsaan rakkautes hälle,
tummasilmäinen Elokuunyö.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elokuunhymni.
Kanervanummi sammuu loistossansa
auringonlaskun lailla verkkaisen.
Vartoen metsä syvää bassoansa
virittää syksyn tulovirtehen.
Kuuletko: sotaa, synnin parannusta
kumea ääni harjun takaa soi?
Näetkö: laakson lokaan polku musta
ylitse oratuomikunnaan toi?
Jos mua seuraat, hyvästellä sun
tuoksuja täytyy, kesän kukkatarhaa.
Kuin minä silloin lämpenetkö, kun
viileät pilvet avaruutta harhaa?
Kuuletko: kevään kaikki luutut soivat
sulaen myrskyn urkuin pauhinaan,
kohussa syksyn sateen ilakoivat
toukokuun purot, kaste yli maan?
Koskaan ei joutsen valkosulissansa
morsiant' etsi tiellä ilmojen,
koskaan ei kauris varro armastansa,
lehtien hiljaa tuuleen kahisten.
Mennyttä! Vuottaa lammet kukkivat
myöhäistä juhlaa rakkaudenhuuman,
kuulee ne kuikan huudot haikeat,
juottaa ne joskus hirven lemmenkuuman.
Jos mua seuraat, seppel laske pois,
laaksoissa jonka solmit suvisissa;
koskaan se päässäs et sa käydä vois
saleissa tanssiin soihdunvaloisissa.
Surra et saa! Voin toisen sulle antaa
lehdistä, jotka tuuli puista vei.
Kruunua syksyn kulmillaan ken kantaa,
haaveissa hymyy, enää naura ei.
(Suom. Lauri Viljanen)
BO BERGMAN (1869—1967)
Kuunpaiste virralla.
Kuin synkät varjokuvat
on vuoret etelän.
Kivilaiturin ohitse virran
näen mustana vyöryvän.
Mut ylitse pyörteiden heittää
kuu juovansa loistavan,
ja keskellä sädesiltaa
vene keinuu kalastajan.
Hän verkkonsa vedestä nostaa.
Mitä soikaan ilta tää?
Kuin suomusten paljoudesta
joka silmukka kimmeltää.
Mut on vettä se ainoastaan,
jok' ei verkossa pysyä vois.
Kuunpaistetta kalastaa hän
ja laulaen soutaa pois.
Tänä iltana virralta tuolta
mik' on saalis runoilijan?
Sai kuutamon paistetta kuplan,
pois vierivän unelman.
(Suom. Elina Vaara)
Sydän.
Sydän unelmista itää.
Sydän muuten köyhäks jää.
Siks sateiden langeta pitää
ja poudan lämmittää.
Niin tähkään ennättäymme
ja mielin kiitollisin
päin korjuun aikoja käymme,
alakuloista talveakin.
(Suom. Elina Vaara)
Viole d'Amour. (EV)
Soi hämyssä himmeä kieli,
se vainajan muistoa soi
kevätiltana, jolloin mieli
kuin nälkään hiutua voi...
Sydän, tuttu on tuskasi mulle.
Nyt, lapsi rauhaton,
levon päivä on saapunut sulle.
Hyvä unhoon nukkua on.
Oi hiljaisuutta maiden,
joiss' ei asu elävää!
Kädet henkien autuaiden
nyt viulua virittää.
Ken luonani? Sydän palaa
ja vilusta värisee.
Näen varjon. Otsaani salaa
joku siivellä hipaisee.
(Suom. Elina Vaara)
VILHELM EKELUND (1880—1949)
Leukadia.
Oi Eros, on sieluni
tähti, mi vuodattaa
verensä kuiviin
keskellä yön.
Oi Eros, on sieluni
säihkyvä kipinä
palosta sun tähtesi
kauhistavan.
Oi Eros, sun tähtes
epätoivoinen tytär,
halki avaruuden halaa
syöksyä hän
ja pysähtyä vasta,
kun saavuttaa sun —
vain tulessas hän kuolla
ja menehtyä voi!
Oi ota minut, Eros,
ja säteihis sammuta minut!
Oi, suudelmiisi
kuolla, kuolla mun suo!
(Suom. Elina Vaara)
Palvonta.
Kuin meri tuulinen heinäkuun auringossa,
on ruumiisi viileä, hurmaavan raikas.
Lunta ja ruusuja.
Kaste metsässä toukokuun, tuomet lähteen luona
eivät niin suloisesti tuoksu
kuin sun tuoksuva suusi.
Ihmisen häikäisevä kauneus —
oi katso: tomua, missä kuljet,
suutelee palvoen
hämmentynyt
orja.
(Suom. Elina Vaara)
Mentyäsi, armas.
Äkkiä niin —
syvyydestä
hämärähän valoon —
kesken pimeintä vuoden aikaa...
Eros, Eros!
Aistini
oot hämmentänyt,
tuskaisesti
harhaannutit sielun,
joka häilyy
pohjaa vailla...
Niinkuin kohtan
salaiseen
ois kosketettu,
kauhunäky
sieluun nousi.
Tuskani mun
kumea ja mykistynyt
tarunkaameana alkoi elää...
Eros, Eros!
minkä laulun
huulilleni painoit
barbaarisen, hämärän?
Sentään:
eikö loista
sielussani templi
juhlallisna
niinkuin valo kevätaamun;
eikö laula
huoneessa mun sydämeni
liekki, joka
täyttäis tasaisella huminallaan
sonetin ja oodin
stroofit ikuiset?
(Suom. Elina Vaara)
ANDERS ÖSTERLING (1884—1981)
Fantasia etelän meren rannalla.
Minä riippuvan paviljongin
meren äärelle rakensin.
Siell' aaltoin kuoroja vastaan
soi lauluni aamuisin.
Minä istutin hedelmäpuita,
ja kukkansa valkeat
kevätvalossa vaahtometsään
ne sirottivat.
Kuin neidon jäsenet, hoikat
tein pilarit loggiain,
oli kevyet kaaret, kuin niitä
ois kantanut ilma vain.
Kävi alhaalla autuas läike,
ja marmori väräjöi.
Hymys karyatiidit, kun seinään
vesi hyrskyten löi.
Ja aamujen nousten ja soiden
veden sinisen musiikin,
minä pylväskuistilta merta
kuin veljeä tervehdin.
Meren aavalta lupauksen
minä jumalten ilosta sain,
kun veljeni jumalaista
join viiniä vain.
Yli vuorien, hiuksissansa
lemu kasteen ja rypäleen,
tuli nainen haavaisin jaloin,
pyys yöksi hän huoneeseen.
Maan syksystä saapuin hän raukes
kuin joutsen väsynyt,
mut purppura pilvisen illan
ties myrskyä nyt.
Hänen viipyä soin ma, vieraan,
tuon nymfin nimettömän.
Kuin salainen kohtalo, vaiti
avas hymyillen sylinsä hän.
Me vaivuimme rakkauteemme,
ja alhaalla varoittaen
löi paisuvin iskuin meren
viha yöllinen.
Mut hurjasti kallio aamuun
kuin särkyvä harppu soi,
meren titaanipuristus tieltään
kun pohjan ja liitokset loi.
Ja syleillen kauhistuneina
me kuljimme erilleen —
hajos marmori syvyyksihin
meren raivostuneen.
Jäi kauas se. Raskaasti aika
käy ylitse merien.
Nyt laulan, harmennut orja,
ma kahleissa airojen.
Mun kotini, nuoruuteni
lipas marmorinen tuo
ikihiljaisuuteen vaipui
Poseidonin luo.
Minä kevyen marmorihaaveen
meren äärelle rakensin,
meren ylistykseksi loin ma
ajan aamussa temppelin.
Öin palossa tähtien laulan
nyt merelle pettymystäin,
ja verkkaan kaleeri keinuu
mait' outoja päin.
(Suom. Elina Vaara)
Aamuhartaus.
Lokit valkeat kohoo aamun
avaruutehen kuultavaan,
kuin syleillen, hiljaisesti
meren sulaa ne hopeaan.
Sadat siivet valohon kimpoo
kuin säkenet valkeat
ja valkeiden lehtien lailla
alas jälleen vaipuvat.
Kuin soittoa kuulumatonta,
joka etäältä hymisee,
nyt kuuliaisin rytmein
lokit lennossa seurailee.
Ja kevyet ruumiit leijaa
kuin johtaissa salaisen lain,
kuin aaltojen näkymätönten
lumivaahtona kimmaltain.
Veden peilissä neitseellisessä
viri hiljainen väräjää,
nyt aamun tuloa hienot
sävelvihmat tervehtää.
Ei vasten ruusuista rantaa
lyö maininki ainutkaan,
pian humisten vaikenevat
myös simpukat laulustaan.
Pyhä äiti pilvien, tuulten,
meren avaruus rannaton,
sun rinnallas marmori valkein
kuin usva talvinen on.
Sinä mahtava, simpukankuoriin
joka virität musiikin,
myös salli mun korvani kuulla
sävel tuulesi koraalin!
Päämäärättä, maailma, vastaan
ota kauneuttasi en,
joka päivän lahjan ma korvaan
öin verolla laulujen.
Lokin lailla mun hymnini kohoo
avaruutehen kuultavaan,
kuin syleillen, hiljaisesti
meren sulaa se hopeaan.
(Suom. Elina Vaara)
Odotus meren rannalla.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun?
Tule! Kun kätes lämpimän saan,
heti löytää uupunut sieluni mun
taas maan —
taas maan.
Jalanääniä etäältä kuulen
ja kahinaa musliinin,
kuvas valkean hohtavan luulen
nyt aaltoihin Kattegatin,
siniaaltoihin.
Tule! Untuvaposkesi painua jo
mun rintaani vasten suo
lepertääksesi, kunnes aurinko
valon tuo —
valon tuo.
Yhä suhisten rannalta ääni
soi taipuissa ruohikon,
mut epäillen painan ma pääni,
tuta saan: vain tuuli se on —
vain tuuli se on.
Yö kohta on poissa ja punertaa koi
yli harmaiden tiheikköjen.
Koko maailma valosta riemuita voi —
minä en —
minä en.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Mut odotus turha yön keskellä näin
kidutusta on rakkauden:
veden pohjall' on kuolema, edessäin
syli sen —
syli sen.
On horrosta odotukseni,
se on tuskaa hämärtyvää.
Ah, ääni mun rakkauteni
meren myrskynä nyyhkyttää —
se nyyhkyttää!
läks kuolee, jos niitä nyt ripitä en,
sanat kätketyt rintaani mun.
Joko askelet halki maininkien
soi sun?
— Sun!
(Suom. Elina Vaara)
Aamun sydän
Lähelle ikuista aamua tulla
määränä vaelluksen oli mulla.
Kaiken, minkä elämä soi,
kestin ma, siintävä aamunkoi
aina mun eelläni loisti.
Lähemmäs aamun sydäntä sain,
kasteesta nummien kukkivain
kimposi kiuru — ja yön jo poisti.
(Suom. Lauri Viljanen)
BERTIL MAMLBERG (1889—1958)
Neitsyt.
Ilta painuu. Pursi ohi rantain
liukuu, ruumiis aphrodiisisen
verhotonta kauneutta kantain.
Virran nousten, virran vaipuin retki
nautinnollinen!
Aalto rannan piilipuita
kuvastelee hiljaa vierien.
Suljetuita
polviasi vasten lepää käden kukka valkoinen.
Kohti yön ja pyyteen juhlaa kulkee
ruusuin seppelöity alukses;
nuorukainen syliinsä sun sulkee,
hunnuttaen silmäis valon täyttyy pian haavehes
Liu'u, minne mieles halaa,
ohitsemme, syliin kaivatun;
ilta palaa,
pilvet kulkee, kedot tuoksuu, »Eros», kuiskaa
huules sun.
Keinut ohi rantain pehmeästi,
oksat jäseniäs hyväilee;
valo kultaa hiukses himmeästi,
yli arkaadisen seudun kaukaa huilut helisee.
Tuuletonna virta päilyy,
otsas yllä ilma tuuleton;
joskus häilyy
silkkipurjeet purren keinuin, kyyhkyspesä
kannell' on.
(Suom. Lauri Viljanen)
DAN ANDERSSON (1888—1920)
Laulu.
Heräs lempeni aikahan keväimen
veden leikkivän rannoilla viheriöillä.
Ja villihunajaa nuoruuden
Join kasteraikkailta niityiltä öillä.
Heräs Paison rannoilla rakkautein
Lohet hyppeli, hauet polskutti siellä.
Ja ma villin, kuohuvan laulun tein
keväthurmasta, ruusuista soittajan tiellä.
Monin keväin laulu se uusiutui
ja mun vereeni tultansa valoi.
Koko maailma viinihurmassa ui,
ja maat ja taivahat paloi.
Mut enää en niin voi rakastaa
kuin Paison rannoilla viheriöillä.
On lempeni vanha ja harmaaks saa,
ei villihunajaa löydä se öillä.
(Suom. Elina Vaara)
Soittoniekan hautaus. (LV)
Yllä Himmelmoran harjan viel? ei aamurusko näy,
kun kylästä, kas, kuollut viedähän.
Yli kumpareiden pienten kukkain saatto hiljaa käy
all' aamutaivaan pilven viileän.
Käy raskaat saappaat viljasarkaa ruusunkirjavaa,
päät raskaat niinkuin rukoukseen jää.
Pois erämaasta uneksijaa viedään, vainajaa,
yli niityn, jolla kaste kimmeltää.
Hän kummallinen oli, sanoo miehet mustissaan,
usein leivättä ja yksin, koditon.
Kas kuningasta, ruusut puhuu, joita poljetaan,
kuollut kuningas ja uneksija on.
On tie kuin monta peninkulmaa, miehet haastelee,
ja päivemmäll' on jalka väsynyt. —
Vain hiljaa käykää, varovasti, raidat suhisee,
jokin kukka kenties kuollut on nyt.
Mut kun arkku musta keinuu halki metsän keväisen,
niin aamuvirkku laiho vaikenee,
ja länsituuli seisahtuu kuin kuunnellakseen, ken
niin raskahasti ruusuiss' astelee.
Se on soittoniekka Olli vain, saa kohu kuusihin,
hän on kodittomat vuodet päättänyt. —
Se on hauskaa, vastaa tuuli, jos myrsky olisin,
koko matkan hälle soittaisin nyt.
Yli keltaisien soiden keinuu kuolleen kovat luut,
päivän riutuessa lepoon kalpeaan.
Mut kun hehkuu iltaan vilpoisehen puolukat ja puut,
taas Himmelmoran kankaall' astutaan.
Käy uuvuksissa, murheissaan nyt miehet kotihin,
päät raskaat niinkuin rukoukseen jää.
Mut karkein jäljin polkevat he ruusut haavoihin
halki niityn, jolla kaste kimmeltää.
Hän on poissa, miehet virkkaa, nyt raskast' äidin on,
joka köyhäintaloon kulkea saa.
Miks korot meitä murskaa, miks kenkä tunnoton,
näin haavoitetut ruusut vaikertaa.
Yli apiloiden pientareelta kuiskii ohdakkeet:
kävi kankaalla nyt tanssi Kuoleman.
Sen vanhat kengät lokaan ovat teidät tallanneet,
kun se tanssi luilla uneksijan.
Yli ruohon, töllein harmajain yö lentää suhisten,
tähdet kalpeat pilveen hämärtäy.
Yli nummen alas lampehen käy valo läntisen,
yli lummerikkaan liejun laulu käy.
Ja laulain puutteest' erämaan nyt myrsky, vaahtopää
lyö ympärillä saaren kallion.
Yö rukouksen yllä vetten mustain virittää:
kuollut soittoniekka, uneksija on.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK LINDORM (1889—1941):
Iltapäivä.
Tuli räiskyy, on ulkona sadesää,
sumu lyhtyjä verhoo, tuulee.
Hänen vaimonsa vaatteita silittää,
mies keittiöstä sen kuulee.
Ovi lasten huoneen on raollaan —
miten siellä nyt temmelletään!
Kaikki he käyttävät keuhkojaan,
ei puutu heistä ketään.
Mut ilta kuluu jo loppuhun,
ja hiillosta hämmennetään.
Pian on lyhyt hetki se poissa, kun
ei puutu ketään.
(Suom. Elina Vaara)
Onnen hetki.
Käsivarteni lastako tuudittaa,
ja sen silmissä kuvani on?
Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa
ja taivas hattaraton!
Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?
Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin
ma miss' olen ollutkaan?
Kai varroin ma vuosia miljoonin
tätä hetkeä ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Isä ja poika.
Järvessä värähtelee
pilvijuovainen kuu.
Sirkkojen sirinä niityn
heinässä vaientuu.
Hämärän tuhka lankee
yli päivän poltetun.
Ma kuljen kivistä rantaa
ja pieni poikani mun.
Hän puhuu, viittoo ja väliin
kivihin liukahtaa.
Ma puristan kättänsä pientä
ja hienoa, ruskeaa.
Hänen raikas ihmettelynsä
ei kysyen uupua vois.
Ma hajamielisnä vastaan,
ja ajatus kiitää pois.
Miten kauan saankaan pitää
sun pientä nyrkkiäs näin,
ja suojata sinua, tiesi
jos kulkee kunneka päin?
On ihme, kuinka kauan
noin armaana mulle näyt.
Sa kasvat ja kauemmas luotain
sa päivä päivältä käyt.
Pojankainona kätkeyt — uhma
sun tahtoas karkaisee.
Sun sielusi salassa itää,
ja katseemme erkanee.
Hämärät, polttavat tunteet
sa hiljaisuutehen viet.
Mun täytyy sivulla seistä,
on meillä eri tiet.
Sinä haaveeni tietäisitpä
yli vuotees, poikani mun!
Olen kätkenyt kirjoituspöytään
ens töppöses valkeat sun.
Pian keskeen maailman kengin
käyt suurin, painavin.
Ne omaa tietään polkee —
ja isää, äitiäkin.
Se kestää ja kärsiä täytyy,
jos kuinka raskasta ois.
Miten lujasti puristankin,
kätes pieni on liukuva pois.
Pois luotani kuitenkin kuljet,
ken kasvua estäiskään?
— Nyt, poikani, kiiruhdamme,
jo kotiin ehditään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Arki-ilta.
Taas arki-iltaan ihmisten
soi melu, haukku koirien,
ja kotiin mustain joukkoin tie
nyt päivän taiston jälkeen vie.
Soi raitioiden signaalit
ja säihkyy valoreklaamit.
Ja kaarilamppuin tuikkeeseen
käy pahe maalikasvoineen.
On taasen ilta arkinen,
ja kimeät on äänet sen.
Miks ahdistusta tunnenkaan?
Ma katson ihmisiä maan:
sameina syntyy, kuolee nuo
ja kurjain kaivoin pyrkii luo,
vaikk' yllä kuonan, rihkaman
nään linnunradan loistavan.
Oi ihmiskunta, iloton
ties loan, melun halki on.
Vaikk' kattos yllä näetkin
sa aurinkoja miljoonin,
vuossatais-syvä paiste tuo
ei sieluus puhtautta luo.
Oi, kuule laulu korkeuden!
Maan pääll' on ilta arkinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Laulu nuoruudessa. (LV)
Maan juhlihin
oon kutsuttu, ma vieras vähäisin.
Saan alla päivän kultakruunun elää.
Ma vaeltaa
saan jonkun vuoden kesken pauhinaa,
ja joku laulu huuliltani helää.
Käyn hymyillen
ma silmin raikkahin, ja hellien
mun käteni, ah, kaikkeen koskettavat.
Tie auringon
ja ilmain loisto ylläni mun on,
maat, meret kaipuulleni kangastavat.
Oon vieras vain,
ma vähäks aikaa tänne jäädä sain.
— Pian lähdet, kuolo korvahani toistaa.
Ma tiedän sen,
tuon salaisuuden suuren, iloisen,
siks silmäni mun raikkahasti loistaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
GUSTAF JOHANSSON (1891—1925)
Ballaadi Johanssoneista.
Oli korppi, korkea iältään,
joka puolukkamäellä eli.
Tavall' lintujen istui se männyssään
ja niskaansa ojenteli
ja käheästi viisauttaan
huus metsälle, maailmalle.
Oli saanut ruutia maistaessaan
se haulin siipensä alle.
Tuli, hunnussa vihma kuutamon,
Hämy-neitsyt tähtien myötä —
makas päissään metsämies Johansson,
sepät aivoissa tekivät työtä.
Ja korppi se mietti: »Oi Johansson,
pian pois sinun suvesi joutaa.
Miks kaukaa, miss' olet tuntematon,
et naista voi itselles noutaa?»
Punass' illan nainenpa kuitenkin
tuli metsästä tanssivan jalan:
lasi lensi pirstoiksi Johanssonin,
ja hän vannoi alttihin valan.
Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin
miten suloiseksi saikaan.
Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin
oli tultu täytehen aikaan.
Yön jouluisen tuikkiessa, kun
jänis metsän laitaan loikki,
valon kynttilä loi mökin ruutuhun
ja hiljaisen pihan poikki.
Ja korppi se istui männyssään,
kuin veistos liikkumaton,
ja mietti syvästi ihmeissään:
»Mikä Johanssoneilla nyt on?»
Sinä selvisit luodeista, langoistakin,
— miks nyt olet neuvoton?
Tänä yönä laps syntyy Johanssonin,
ja kuin sinä selvä hän on.
Moni nähnyt on tuikkiva jouluyö
hänet päissään, ja kimmeltänyt
hänen ruutuunsa turhaan on tähtien vyö.
Hänen poikansa näkee se nyt.
Punasilmäinen, Johansson, poikas on,
ja se nurkasta pilkistää.
Se iloa on, kun Johansson
ei perillisettä jää.
Mut nainen, mi saapui sun tupahas
läpi metsän helisevän —
niin ääneti, kuin sinä juopuessas,
nyt oljilla nukkuu hän.
Pyhä, kuin sävel urkujen, kuolema on,
se suuremman levon kuin humala suo —
kuin valkehin koivu, oi Johansson,
hän lepää, ken tanssien sai tupas luo.
— Ja hehkussa aamun heräävän
nyt korppivanhus nähdä voi:
lepäs kuolleena pullojen keskellä hän,
joka Johanssonille sanansa soi.
Ja Johansson katsoi vainajaan,
oli nääntyneen näköinen raukka.
Ja korppi mietti: »Nyt muistaa saan,
miten kyyhkyn surmasi haukka.»
Ja Johansson katsoi lastaankin,
ja korppi mietti sen nähden:
»Nyt muistan, miten huuhkajankin
peri kuolema poikasten tähden.»
Asuu puolukkamäellä korppi, kai
parisataa jo vuosiltansa.
Se joskus siipeensä haulin sai,
vähän jäykkä on niskastansa.
Kivunhuudolla ihmisten tulevan
ja menevän nähnyt se on.
Tavall' lintujen kaulaa se ojentaa.
Viel' ehkä se männystä nähdä saa,
miten vierellä vaimonsa, vainajan,
on päissään Johansson.
(Suom. Lauri Viljanen)
TURE NERMAN (1886—1969)
Kaunein laulu.
Sitä kauneinta laulua rakkauden
ei paineta milloinkaan.
Ylioppilas köyhä Montmartre'n
sitä salasi haaveenaan.
Yli maiden se laulu kaikunut ois,
monen painaen polvilleen,
ja maailma ottanut vastaan
ois uuden Musset'n.
Hän huhtikuun rannoilla ois Lucie'n
sinisilmäisen kohdannut
ja orvokit, suudelmat yössä
nyt runoillut.
Sitä laulua koskaan painettu ei:
kera ylioppilaan
se on kaivettu joukkohautaan
ja multaan Flanderin maan.
(Suom. Elina Vaara)
KARL ASPLUND (1890—1978):
Quand même. (EV)
I.
Kylä hiljainen Ranskassa viheriöi.
Taa painui poppelien
siell' illoin aurinko, kello löi
kylän tornissa humisten.
Oli kedolla vanhimman kartanon maan
lahokuorinen kirsikkapuu.
Toki huntuun se verhousi valkeaan,
joka kerta, kun sai kevätkuu.
Sadat vuodet jo hedelmiään se soi,
sadat pöydät kaunistaen.
Ja se lempeän Ranskan mullasta joi
ravinnokseen kosteuden.
Taas aikoi se puhjeta kukkihin,
kevät maasta kun roudan vei.
Mut sodan vuos' oli katkerin,
maa Ranskan ollut ei.
Kylän länsipuolelle rintamat loi
nyt ampumahautojaan,
ja kuulien vuorolauseet soi
yli omistajattoman maan.
II
Pikimustana aamuna hyökkäykseen
kävi ranskalaiset nyt.
Kylän valloittivat he leirikseen,
kun yö oli ennättänyt.
Sora-aukeille kiväärit koottihin
pataljoonan uupuneen,
kuin voitetun murhetta pikemminkin
oli riemu voittaneen.
Pala Ranskaa kerran menetettiin,
sen vihollinen vei.
Mikä vihdoin takaisin vallattiin,
maan nimeä ansainnut ei.
Oli jäljellä hirret hiiltyneet,
kasat tiilien murtuvain,
maakuopissa haisivat saviset veet,
kadun loassa ruumiita vain.
Kävi tuuli ylitse raunion,
väki tiukensi viittojaan.
Kuin väristys, häpeä toivoton
piti jokaista vallassaan.
— Maa eikö jo haavoja lääkitsemään
väsy, joita sen lapset löi?
Se on virunut vuosia verissään.
Se vieläkö hedelmöi?
Miten kenttäharmaasta ihminen
hyvä, onnellinen saa?
Miten keskeltä voi veren, ruumiiden
uus versoa kukkiva maa?
III.
Kun saksalaiset poistumahan
oli seudulta valmihit,
joka hedelmäpuun nyt puhkeavan
sai kaataa sapöörit.
Myös sortunut kirveen iskuihin
oli puu satavuotinen.
Yhä jokunen säie kuitenkin
piti kiinni juurista sen.
Ja eleellä gallialaisella soi
nyt parhaan mehunsa maa
puun juuriin, että kauneimmin voi
se kuolossa kukoistaa.
Kukat ruhtinaalliset haavainen
puu kohotti ilmoihin
kuin elämän säihkyvän, voitollisen
näky ylväs: Uhallakin!
(Suom. Elina Vaara)
PÄR LAGERKVIST (1891—1974)
Kauneinta on hämärtyissä.
Kauneinta on hämärtyissä illoin.
Kaikki taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääksensä
mullan, talot maan.
Kaiken yllä hellyys väräjääpi.
Herra itse rannat himmentääpi.
Sulaa kaukainen ja läheinen.
Kaiken saa vain
lainaks ihminen.
Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen
otetaan pois multa, kaikki jälleen.
Puut ja maa ja pilvet taivahan.
Jäljettömiin
yksin vaellan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Auringon hiukset.
Nyt aurinko vaaleita hiuksiaan
ens aamuhetkellä avaa
ja ne levittää yli keväisen maan,
missä tuhannet kukkaset havaa.
Yön kasteeseen hän viileähän,
jota kukkien kätköissä lymyy,
ne kostuttaa, mut epäillen hän,
hajamielin, kuin unessa hymyy.
Yli sallii metsäin ja niittyjen
hän tuulen niitä kantaa,
niiden hyväillä vuoteessa vanhusten
sekä lapsien poskea antaa.
Mut kauas hän ikävöi sydämessään;
mikä hyöty on ilosta juuri?
Hän katsoo tähtiä ympärillään:
elon ongelma on niin suuri.
Kun hetki on autuas huomenen,
hän vaaleat hiuksensa avaa
yli katsoen menneiden maailmojen
ja uusien, jotka havaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
Hopeahuilu.
Ken soittaa murhetta mun ja sun?
Soi huilu, pieni hopeahuilu.
On kuollut rakkaus sun sekä mun.
— Soi huilu, pieni hopeahuilu.
Kova sydämeni on, kova niinkuin sun.
Kaikki on häväisty, poljettu maahan.
— Soi pieni huilu surua nyt sun sekä mun.
Yön yksinäinen hopeahuilu.
Nyt luotasi lähden ma kauaksi pois.
Ma etsin tietä kotiin sydänyössä.
— Soi pieni huilu kimeään, kuin haava lyöty ois
nyt pimeyden poveen sydänyössä.
Suo levon mulle Jumala, mun kätkee multahan
ja haudan syvään, syvään hiljaisuuteen.
— Soi huilu laulain sillalta, mi kautta kuoleman
vie elon yöstä pimeähän ikuisuuteen.
(Suom. Elina Vaara)
Kirje. (EV)
Toi kirje viestit laihojen
ja viinimarjapensaiden,
toi äitivanhan horjuvin
ja suurin kirjaimin.
Sai mieleen joka sanallaan
se kukkaniityn, viljamaan
ja Hänet, jonka antimet
on ainaiset.
Siell' auringossa uinuvan
näin kylän Herran suojaaman,
ja rauhaa kellot kirkkahat
ne kaikuivat.
Puutarha ehtoolauluin soi
ja lavendeli tuoksun loi,
kun piirsi pyhähetkenään
hän kirjeen tään.
Se kiiruhtanut olikin
yöt päivät, että tulisin
ma kaukainen sen tuntohon,
mik' ikuisinta on.
(Suom. Elina Vaara)
STEN SELANDER (1891—1957)
Kevätsade. (EV)
Sade suhisee ja helää
syvään kostuttaen maata,
joka henkää huoahtain.
Kuunnellen ma kuljen, kunnes
itkua en estää saata
sateen vuoksi vain.
Armas sade, joll' on työnä
multaa juottaa maljastansa,
kunnes kaikki kevään yönä
itkee onneansa!
Syleilyyni kaiken nuoren,
hennon, heräävän nyt suljen
polvilleni langeten.
Vallass' arkuuden ma kuljen
raskain saappain maata, jok'on
äiti nuoruuden.
Sieluni mun puiden lailla
tuuliin havahtua halaa,
versoa kuin oras mailla
hiljaa, roudan sulaessa.
Kyyneleet, joit' itkin salaa,
satein sieluani valaa
kevätyössä hiljaisessa.
Kaikki köyhää, kuihtuvaa sen
rinnalla on maailmassa,
että syntyvä on taasen
elo uuteen muotohon.
Nuoren, uuden kukinnassa
kaikki on.
(Suom. Elina Vaara)
Kuiva puu.
Puu kuivettunut taivahalle nosti
viel' oksan viherjöivän, viimeisen.
Kuin fakiiri se jäykistynein käsin
huus' rajun rukouksen:
Te mustat pilvet, huudan puolehenne!
Vain vettä, niin käyn jälleen kukkimaan!
En ole kuollut, lehdin vielä — enkö
ma kuki enää milloinkaan?
Mut vastaus ei sadevirroin tullut,
vaan salamoin. Niin taivas sääti sen.
Ja koko puu kuin suuri kukka hehkui,
kuin jättikukka tulinen.
(Suom. Elina Vaara)
GABRIEL JÖNSSON (1893—1984)
Impromptu.
Nukut takana ikkunan kuuden,
näen seitsentähden sun ylläs.
Lie vähän se aatokselle,
mut kuitenkin on sydän kylläs.
Ja taivaalta tähtiterttu
ihan riippuu poimijan käteen,
nukentalosi ikkunoihin
luo seitsenkertaisen säteen.
Lie vähän se aatokselle,
mut kuitenkin on sydän kylläs.
Sa oothan mun rakkauteni,
kuvat ikuisten tähtien ylläs.
(Suom. Elina Vaara)
GUNNAR MASCOLL SILFVERSTOLPE (1893—1942)
Rovio.
Milloin päivän sätehet
alkoi paistaa tuoden
kevätvalon,
isäni mun poltti lehdet
menneen vuotiset.
Liekki paloi suhisten.
Savu nousi lehtein
poltettujen
sinivuokon kalpeahan
valoon ilmojen.
Iltaa samankaltaist' ei.
Ojan vesi loisti
ruusuisena.
Tuuli hiljaa yöhön lintuin
hauraat äänet vei.
Tunteissani tuoksun sen
vavahdan ma vielä
onnellisna.
Kodin kalvas kevät siintää
yöstä muistojen.
(Suom. Elina Vaara)
ERIK BLOMBERG (1894—1965):
Ihmisen koti.
Maa on peittynyt yöhön.
Tähdet valoaan luo.
Kaukana korkeudessa
vaeltaa maailmat nuo.
Sinua rakastan, multa
ja pimeys rajaton.
Tähdet niin etäällä kulkee.
Maa koti ihmisen on.
(Suom. Elina Vaara)
KARIN BOYE (1900—1941):
Tähtien lohdutus.
Minä kysyin tähdeltä yön:
»Valo tienoon oudon, mi kaukana näyt —
sano, kelle säteilet, tähti?
Niin suurena, kirkkaana käyt.»
Hän tähtikatseen loi
mun säälini mykistäen:
»Minä seutuun elottomaan,
ikiyöhön säteilen.
On valoni kukka, mi kuihtuu
avaruuteen autiohon.
Valo tää minun lohtuni on.
Se lohtu kylliksi on»
(Suom. Elina Vaara)
RAGNAR JÄNDEL (1895—1939):
Sataa. (LV)
Herää ja tule portahille, armas!
Kauniin harmaita pilviä kertynyt on.
Tuoksuvaiseen, tummahan yöhön hiljaa
sade lankee.
Kätes ojenna, ah, miten suloisesti
pilvistä valuu viileitä pisaroita!
Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos
taivahalle!
Kuivat lehdet kahisee kevyesti,
nauttien ojentuvat poltetut yrtit.
Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn
halki loistaa.
Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa,
ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa,
harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
satakieli.
(Suom. Lauri Viljanen)
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTSADE ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
