Mehiläinen 1836

By Elias Lönnrot

The Project Gutenberg eBook of Mehiläinen 1836
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mehiläinen 1836

Editor: Elias Lönnrot

Release date: March 23, 2024 [eBook #73240]

Language: Finnish

Original publication: Oulu: Christian Evert Barck, 1836

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEHILÄINEN 1836 ***





MEHILÄINEN 1836

Toim.

Elias Lönnrot





Oulussa,
Präntätty Christian Evert Barckin tykönä,
1836.






      Imprimatur. _Henr. Wegelius_.





MEHILÄINEN W. 1836.

Tammikuulta.




Wiipurin Linna.

    Iivana iso isäntä,
    Meian kuulu kullan solki,
    Sukivi sota oritta,
    Sorajouhta suorittavi.
    Sanovi sanalla tuolla,               5
    Lausu tuolla lausehella:
    "Et sä itkisi emoni,
    Walittaisi vaimo raukka,
    Jos ma jonne'ki menisin,
    Ruotsin rohkian tiloille,            10
    Suurille sotakeoille,
    Miehen tappotanterille?"

    Emo esteä käkesi,
    Warotteli vaimo raukka:
    "Ellös menkö niille maille,          15
    Ruotsin rohkian tiloille;
    Paljo onki mennehiä,
    Ei paljo palannehia."

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,            20
    Toki mietti mennäksensä,
    Lähteäksensä lupasi.

    Jala kenki kiukahalla,
    Toisen lautsan partahalla,
    Pihalla kävysteleksen,               25
    Weräjillä myötteleksen.

    Lato laivoja lähelle,
    Suoritti sotavenoja;
    Niin on laivoja lahella,
    Kuni suuret suorsaparvet.            30

    Miekotsi tuhannen miestä,
    Satuloitsi saan urosta;
    Lato miehet laivohinsa,
    Suoritti sota'urohot,
    Kuni sotka poikiansa,                35
    Tavi lapsensa latovi.

    Koheteli purje'puita,
    Waate'varpoja varasi,
    Nosti puihin purjehia,
    Waattehia varpapuihin;               40
    Niin on puissa purjehia,
    Waattehia varpapuissa,
    Kuni kummun kuusiloita,
    Tahi mäntyjä mäellä.
    Läksi siitä laskemahan;              45
    Laski päivän maavesiä,
    Toisen päivän suovesiä,
    Kolmannen merivesiä.

    Niin päivällä kolmannella
    Loi silmänsä luotehelle;             50
    Näki suuren Suomen linnan,
    Keksi Wiipurin vihannan.

    Weäksen vesiä myöten,
    Halki aaltojen ajaksen;
    Lanki alle Suomen linnan,            55
    Alle Wiipurin vihannan.
    Sai hän linnahan sanoja,
    Pani työntäen paperin:
    "Onko linnassa olutta,
    Taaria talossa linnan,               60
    Ilman olven panematta,
    Mallasten imeltämättä,
    Tulialle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle?"

    Lausu Matti Laurin poika,            65
    Wirkki Wiipurin isäntä:
    "Ompa linnassa olutta,
    Taaria talossa linnan,
    Ilman olven panematta,
    Mallasten imeltämättä;               70
    Tuon tukun tulikiveä,
    Pannun jauhoja pahoja,
    Tiiksin luomia tinoja,
    Karpalon kanan munia,
    Tulialle vierahalle,                 75
    Saavalle käkeävälle."

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,
    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;                80
    Työnti kirjan kiirehesti,
    Paperin pakon perästä:
    "Onko linnassa lihoa,
    Onko voita volmarissa;
    Ilman härän iskemättä,               85
    Suuren sonnin sortamatta,
    Iivanalle iltaseksi,
    Wenäläiselle veroksi?"

    Lausu Matti Laurin poika,
    Wirkki Wiipurin isäntä:              90
    "Ompa linnassa lihoa,
    Ompa voita volmarissa,
    Ilman härän iskemättä,
    Suuren sonnin sortamatta.
    Uupu muinen musta tamma,             95
    Waipu valkia hevonen;
    Tuoll' on raato rauniolla,
    Luukontti koan perässä,
    Miehen suuren suupalaksi,
    Miehen murhan murkkinaksi."          100

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,
    Siitä suuttu, siitä syänty,
    Kovin suuttu ja vihastu;
    Pani pyssyt pyykämähän,              105
    Umpiputket ulvomahan,
    Avokerot ammomahan,
    Jalojouset joukomahan,
    Alla Wiipurin vihannan,
    Alla suuren Suomen linnan.           110

    Ampu kerran, ampu toisen,
    Ampu kerran, noin alatse,
    Ampu toisen, noin ylitse,
    Ampu kolmannen kohulle.
    Niin kerralla kolmannella            115
    Jopa liikku linnan tornit,
    Räystähät rämähtelivät,
    Patsahat pamahtelivat,
    Kivet linnan kiikahteli,
    Tornit maahan torkahteli.            120

    Ampu vielä kerran, toisen,
    Meni räystähät rämynä,
    Tuohet lenteli levynä,
    Linnan seinät listeinä.

    Siitä Matti Laurin poika,            125
    Wiisas Wiipurin isäntä,
    Pani Wiipurin avamet,
    Kultaselle luutaselle:
    "Wenäläinen veikkoseni,
    Kauniskenkä Karjalainen!             130
    Jätä vielä heikko henki,
    Elä murhalla murenna.
    Ammuit taaton, ammuit maammon,
    Ammuit viisi veljeäni,
    Ota kultia kupilla,                   135
    Hopehia puolikolla,
    Oman pääni päästimeksi,
    Henkeni lunastimeksi."

    Sano Iivana isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki:             140
    "Jo on ruostu Ruotsin kullat,
    Saastu Saksan maan hopiat;
    En huoli hopehistasi,
    Kysy konna kultiasi,
    Kun kauan minua kaihit,               145
    Päästä aivoni alensit."

    Siitä Matti Laurin poika,
    Wiisas Wiipurin isäntä,
    Jo itse pakohon pääsi.
    Rienti luoksi laivosensa,             150
    Astuvi aluksehensa;
    Läksi merta lakemahan,
    Sinistä sirottamahan,
    Kokan koukkupään nojassa,
    Melan vaivasen varassa.               155

    Itse Iivana isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki
    Kettukenkäset jalassa,
    Kut ei pauka pakkasella,
    Ei kolka kovalla säällä;              160
    Likennäksen linnan luoksi.
    Kivet on kirkkoa jälellä,
    Torit linnan torniloita,
    Patsahat papin tupoa;
    Itse pappi paiatonna,                 165
    Ruotsisi kaunis kaatieita.

_Toisintoja_: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri
kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta,
v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne
kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa
rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l.
merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni
telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo
munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän,
Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana
linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip.
veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan
ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74.
Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän
lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja,
Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan
murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä
on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha,
Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p.
pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan.
v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran,
A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät
rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124.
Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun,
Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt
mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta,
v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen.
135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi,
Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta
marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165,
166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.

_Jälkimaine_. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan
pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten
tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta
ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko
lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika
Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki
Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä
ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai
heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli
Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys,
sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin
rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä,
sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin
likelle tunkeutunut.

Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte
kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki
tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso
sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat
voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa.
Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan
isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa
runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä
koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina
prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen,
hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian
tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.




Suomen Synty.


    Kulki kuuluisa Kaleva,
    Poikinensa polkutteli,
    Etsien elinsioa,
    Asunmaata arvaellen.

    Kaukoa Kaleva kulki
    Päivän puolelta iteä,
    Päässyt päätänsä pakohon
    Ihmisiltä ilkeiltä,
    Jotk' olivat joutunehet,
    Tullehet tulille niille,
    Kussa lassa laksaloissa
    Kuunteli kevä'käkeä.

    Paljo maita matkusteli,
    Paljo maita, paljo soita,
    Paljo synkkiä saloja,
    Korpimaita kauheita.
    Ei löynnyt elinsioa,
    Asunmaata armahinta,
    Wiikon vierevän ohessa,
    Eikä viikon, eikä toisen,
    Yhen kuun kuluajalla;
    Missä maat ylen matalat,
    Kussa kankahat katalat,
    Muut paikat pahan näköset.
    "Ei siinä sioa mulle,
    Ei oloa onnellista."

    Niin tuli Nevan joelle,
    Laatokan lahen perälle,
    Siirty siitäki etemmä,
    Pääsi vielä päiväyksen;
    Näki maat, metsät, ihanat,
    Saavutti sataset järvet,
    Salot, saarimaat, tuhannet.

    Loi silmänsä loitommalle,
    Etäämmälle ennähytti;
    Keksi vuoret, keksi vaarat,
    Keksi kukkulat komiat,
    Lehot, laksot, lempehimmät.

    Katselevi, kuuntelevi;
    Niin kuuli kevä'käkkösen
    Laulelevan laksomailla,
    Kuni muinenki kotona,
    Elomailla entisillä.

    Sanan virkko, noin nimesi,
    Itse lausu ja pakasi:
    "Tuotapa minäi toivoin,
    Ikävöin ikäni kaiken,
    Käen kullan kukkumata,
    Hopian helähtämätä."

    Meni mielehen ajatus,
    Tuli tuo ikuinen tuuma:
    "Lietkö suotu, maa sulonen,
    Maa ihana arvattuna
    Asunnoksi armahaksi,
    Onnelliseksi oloksi.

    Ollet suotu onnekseni,
    Arvattu asuakseni;
    Niin sun Suomeksi nimitän,
    Suomen maaksi mainittelen."

    Siitä sai nimensä Suomi;
    Sai nimensä suomisesta,
    Kalevasta kansan juuren,
    Suuresta sukuperänsä,
    Mainiosta maan eläjät.

    Wieläki kemä'käköset
    Laulelevat laksomailla,
    Yhet laksot, yhet laulut,
    Yhet armahat asunnot,
    Ei ole yhet asujat,
    Yhet korvat kuulemassa —
    Jo on kauanki Kaleva
    Ollut poissa poikinensa.

         *   *   *

    Waan sua, kevä'ikäköneni
    Kiittelen, ylistelen mä,
    Senki kerran kukkumasta,
    Hymän hetken hekkumasta,
    Puun lehvältä lekkumasta,
    Korvihin ukon Kalevan,
    Kuulumoille kuulun miehen.
    Sanon sun Kalevan käeksi,
    Suomen lakson laulajaksi,
    Suomen impien iloksi,
    Suomen sulhojen suloksi,
    Kaiken kansan kaunihiksi.

    Kuku aina aikonasi,
    Hellittele hetkinäsi!
    Kuku kummut kultasiksi,
    Hongikot hopeisiksi,
    Huolemme kiiku huviksi,
    Ikävät iloksi laula.
    Kuku meiän kuusikoissa,
    Laula meiän laksoloissa;
    Laula lemmet tyttärille,
    Naimaonnet neitosille,
    Sulhoille suloset retket,
    Pojille polut parahat.

    Laula miehet lapsistamme;
    Aika uhkiat urohot,
    Tarkimmat talon isännät,
    Poikasista pienosista;
    Hyvät muorit morsioista,
    Tyttäristä tyynet vaimot,
    Taitavat talon emännät.

_Jälkimaine_. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan
itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;'
jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä
toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta
_suoda_ tulevan _suomi_ samate kun sanoista _luoda, myödä, syödä_
tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista)
sanoista _luoia, tuoia, taida_ sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista
_elää, särpiä, hapata_ sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka
viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami
(happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin
makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä
jne.

Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat
aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti
sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä
uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki
saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan
kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme
oli alusta esimerk. _elämä_ yhteinen nimyt sekä elolle että _eläjälle_
ja niin osottaa vieläki _elo_ seka _elämätä_ että elatusaineita.

Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska
toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä
tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta
yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: _en toki minä eloani
heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu_, niin toinen
ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa _elämätäsi_ tahi
_tavaroitäsi_, jälkimmäisessä _oloasi_ eli jotai _luontokappaletta_.
Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi
saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset
pääteensä. Sillä tavalla erotettiin _elämi_ (eläin) ja _elämä, luomi
ja luoma, suomi ja suoma_, josta vieläki sanotaan _suomalaiset_ eikä
suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin,
siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa
sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan,
ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa _kuutama,
muutama, valkama, vaarama, muurama_, joiden siaan toiset sanomat
_kuutain_ (kuudan, kuuan), _muutain_ (muudan, muuan), _valkain,
vaarain, muurain_ ja toisissa mutkissa _kuutaman, muutaman, valkaman_
eli _kuutamen, muutamen, valkamen_ jne.

Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten _ma_ (mä) ja _mi_
vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen
ma ja mä keralla päätteen _minen_, joka millään ei ole kun johdettu
muinosesta mi päätteestä, esimerk. _polttama, -minen, survoma, -minen,
käymä, -minen_, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.

Muutamat luulevat sanoista _suomiehen maa_, kuten heidän arveltuansa
tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen
viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä
sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana _suomies_ ei ole kielessämme
tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat
itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet,
sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut
naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa
hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki
somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä
olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai
pian tämän vertanen nimi _lupoama_ eli luvattu maa, siitä että se
Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.




Muinelmia.


    Mehiläinen, meiän lintu,
    Lennä tuonne, kunne käsken,
    Yli kuun, alatse päivän,
    Otavaisten olkapäitse;
    Lennä luojan kellarihin,
    Kamarihin kaikkivallan.

Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän
tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää,
tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna
sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy
se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja
turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin
löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa,
joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä
tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää,
ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää
myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta
tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen
aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki
luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen
parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä
tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista.
Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme
uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat
he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan
heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä
saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä
aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi.
Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät
jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä
elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli
nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen
jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti.
Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne
äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun
meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he
Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua
eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla
Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla
torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor,
Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa
tavoteltuna.

Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat
alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista
asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä
alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken
maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa
vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala
jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita
lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä,
hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin
häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi
piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi,
kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten
luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan
kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi
nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla
tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä
olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä
paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli
mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja
minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua,
nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja
yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan
öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja
sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen,
tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna,
niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa.
Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi
kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni
nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna
jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi
päiväsiä matkojansa kuni ennenki.

Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan
ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä
arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä,
kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös
takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja
kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten
viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä
ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi
Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita
valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti
tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän
kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut.
Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja
Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman
ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta
yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin
kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano
hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta.
Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata
ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun:
pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja
taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty,
eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun
harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen
tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja
jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja
tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka
mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä
niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos
nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan
olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki
esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla
taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun
vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat
Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään
perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis
Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat
Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä
toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki
nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi,
isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki.
Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi,
taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan
virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä
kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki
tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella
nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin
oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon
välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota
nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston
korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.

Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät
laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa
olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei
rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa
muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan
menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli
muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi
löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten
olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.

Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana
ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio,
Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret,
Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret,
Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset
kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä
toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi
muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki
toiste enemmän.

[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l.
verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme
l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille
maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille
rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua
vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto,
luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.

[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka
itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja
niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k.
voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku
voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys
_firmamentum_ ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.

[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät,
mitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista
he siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista
Uutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni,
siten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan
hän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa
osotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle
suomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä
eli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan
ilmaksi nimittävät.




Satuja.



Ukko ja Kuolema.


Wanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua
kotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa,
köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: "voi jos
toki kerran kuolemaki tulisi!" Kuolema sattu paikalle ja lausu: "tässä
olenki, miksi kutsuit?" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi "enkä miksikän,
jos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri
olin uupua."

Elohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.



Kontio ja Hiiri.


Kontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen
heräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle
hypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa,
vahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei
konssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos
nyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen
irti, sanoen: "yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi
mokoma." Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu
verkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena
tapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä.
Sillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: "pidit minua
pilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä
hyvällä palkita."

Ei niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.



Linnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.


Oli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella
voitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa
lintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei
kumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman
hädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin
yksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole
yöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.

Pah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.




Suomen kansan Arvutuksuia.


1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun
selältä.

2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä,
pääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.

3. Pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelevi.

4. Tupa tuuti, lakka laulo, mies tuuti tuvan sisässä, jonk' on suussa
Suomen lukku, Tapion rahat takana.

5. Suurempi sukua suurta, kuninkaita korkiampi, lattialla tallatahan,
kuni koiroa pahinta.

_Osviittoja_. 1. Suuton, käsiton s.o. aurinko eli päivä; söi, ampu
s.o. sulatti; vesilinnun, haapanan s.o. lumitykyn; vempeleltä, havun
selältä s.o. oksalta eli lyngykseltä. 2. Kuu. 3. Pikkulintu s.o.
neula; liinahäntä s.o. silmäystä eli lanka neulan perässä; seinän s.o.
vaatteen; lentelevi s.o. kulkevi. 4. Tupa s.o. oravan pesä; lakka s.o.
puun latva; laulo s.o. heilu eli hahisi; mies s.o. orava; lukko s.o.
maan pidentä eli verot; Tapion s.o. metsän; rahat s.o. ravara. 5.
Päiväpaiste.

       *       *       *       *       *

Paljo ilmanki tässä osassa puhetta Suomen kieleen koskevista aineista
ollunna, pelkäämmä, sitä vielä lisätessämme, jo heti työmme alussa
lukian kyllästyneenä lennettävän, jos minne'ki, mehiläisemme. Sentähden
lykkäämmä tulemaksi kuuksi koko kielen seikan nöyrimmällä anomuksella
ja toivolla, itsekunki siksi armahtavaisesti kohtelevan tätä talven
pakkasissa pyrivätä mehiläistä ja erittäin senlaisia saamia, kun
Aigypto, Polyneisia, Indo, Greikalaiset, metsakko, karjakko, opisto,
kasta, toisinto, kirjamellinen jne. Sillä toivolla lähdemmä nyt kuumme
täytteeksi selvittämään muutamia.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.

Käyvällä ja ulkovalla ymmärretään toisinaan köyhää ja koditonta,
toisinaan muuten kulkevaista, tuntematonta. Edellisessä tapauksessa
kehottaa sanalasku, köyhiäksi ja varattomia hyvin kohtelemaan;
jälkimmäisessä, varalla pitämään, ettei tuntemattomiakan tylysti
vastaan oteta, josta vaan katumus saattaisi seurata.

2. Parempi pajussa maata, kuni paimenen sivussa, orpolapsen kainalossa.

Tällä sanalaskulla olen kuullut naimatta jäänetten tyttöin itsiänsa
toisinaan lohdutteleman ja epäilemättä olisiki hyvä, jos he sen, vaikka
aina, mielessänsä pitäisivät. Waan valitettavasti runoa myöten

    Kyll' on niitäki kylissä
    Tyttäriä tyhmempiä,
    Jotk' ei o'ota ollenkana
    Puhe'mieheltä puhetta.

    Kesällä kenossa kaulan,
    Talvella takana silmin,
    Katselevat, kääntelevät,
    Kenen keksiä pitäisi;
    Mies olla mikä' hyvänsä,
    Talon laiska juoppolalli,
    Eli köyhä kestin poika,
    Elikkä rahaton renki,
    Joka vaan vihille veisi
    Waikka vaskisormuksella;
    Jos vuoen, kahen perästä
    Korjan perä on kotona,
    Talon turkki tuiskun suoja,
    Läpilauta lapsen likka,
    Käsivirkka kätkyn soutu,
    Penkki, pankko pöytä lauta.

                (Korhonen).

3. Niin on niittyin asiat, kun on niityt aialliset.

Koskee erittäin talon, jos toisinaan muihinki, toimihin. Sen nyt
tietääki jokanen, menestyvän työt sitä myöten, miten niitä huolella ja
uutteruudella toimitetaan.

4. Syöpi leivän survosenki, kun on meistä mielin määrin, omin ottamin
urosta.

Sanalasku päättää köyhemmenki suodun ja mielen- myötäsen miehen olevan
paremman, kun muka rikkaan pakolla otetun. Miten lienee, heitän peräti
naisten huoleksi, itse tuumailla ja arvaella.





MEHILÄINEN W. 1836.

Helmikuulta.




Tauti.


    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma,
    Aika Tauti arvelevi,
    Illalla talon takana,                 5
    Talon aittojen takana:
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko ukon talosta?"

    "Jos tapan ukon talosta,
    Taitavi kalat kaota,                  10
    Lohimurkkinat mureta,
    Nuotat tulla tukkuloihin,
    Wenehet vesille jäähä;
    En tapa ukkoa talosta."

    Surma hiihti suota myöten,            15
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma jne.
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko akan talosta?"

    "Jos tapan akan talosta,              20
    Lyhenevi lehmän lypsi,
    Maion kantajat katovi,
    Maitokupit kuivettuvi,
    Ravistuvi voirasiat;
    En tapa akkoa talosta."               25

    Surma hiihti suota myöten
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma
                          jne
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko pojan talosta?"               30
    "Jos tapan pojan talosta,
    Haviävi halme'maani,
    Kaskikirvehet katovi,
    Elopurnoset putovi,
    Jyvälaarit laukiavi;                  35
    En tapa poikoa talosta."

    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma
                          jne
    "Kenenkä tapan talosta —             40
    Tapanko tytön talosta?"
    "Jos tapan tytön talosta,
    Häviävi hääveroni,
    Wähenevi kihlavärkit,
    Jääpi sulhoset surulle.               45
    Poikaset pahoilla mielin;
    En tapa tyttöä talosta."

    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma               50
                        jne.
    "Kenenkä tapan talosta
    Tapanko talosta minnän?
    Jos tapan talosta minnän,
    Saapi mies on toisen naisen;
    Saapi naisen naimisella,              55
    Ehk' ei lapselle emoa."

_Toisintoja_. v. 4—6. Ajatteli aika Tauti, Talon keskitanterella. v.
7—9. kenen tappanen t. T. talosta vaarin? J. t. talosta vaarin. v.
8—9. T. talon isännän? Tappaisin t. i. v. 10—11. Taitaisi talo hävitä,
Pian mennä pieni maani v. 19—20. T. talosta muorin? J. t. t. m. T.
talon emännän? J. t. t. e. Tappanen talosta vaimon? J. t. t. v. 21—22,
L. lehmilykky, Maitomaljaset k. Katoneeko suuri karja, Levinneekö
lehmiläavä. v. 23. Pienenevi piimäamme. v. 33—34. Hävinneekö h.
Katonevi kaskikirves. v. 34. Jyväpurno puonneeki. v. 41-42, T. talosta
neien? J. t. talosta neein. v. 43—44. Hävinneekö h. vähenneekö k. v.
45. Saapi s. s. Tullaan s. s. v. 46. Jää pojat pahoilla m. v. 54.
Jäähään lapset itkemähän, Pienoset pisartamahan Ostolla orihin saapi,
Uuen naisen naimisella.




Hekkalan Maria.


    Jo nyt joutu naimavuosi,
    Wihkivuosi mnmmeseltä,
    Joill' ei ole ennen ollut,
    Eikä saanchet osansa.

          5—14
    Pojat nuorena nopiat
    Elelimät öillä ensin,
    Maan kun joutu manhemmaksi,
    Ettei jaksa yöjalassa
    Kyllä kutkia kylällä,
    Otettama on uusi ncuo,
    Uuet kihlat ostettamat,
    Monet kihlat kirkkaimmat,
    Kaunihimmat kaulamärkit,
    Kultasormukset soria???

          15—20
    Tyttärill' on työlähampi,
    Aina outo outettama,
    Eikä tule toi sinänsä,
    Maikka malmoa pitäpi,
    Käypi toimo työlähäksi,
    Ajatukset ahtahaksi.

         21—26
    Tuumailimat tuosta kerran
    Kaksi kaunista tytärtä,
    Sisarukset Siikajoessa,
    Kuulut Pulkkilan kylällä,
    Alapuolella asumat,
    Heiteltynä Hekkalahan.

          27—41.
    Riitta ensin rintavasti
    Sanopi sanalla tuolla
    Marialle mahtamasti:
    "Mikä neuoksi hyväksi,
    Mikä neuon antajaksi;
    Nuoret kaikki korjatahan,
    Minä vanhanen vakainen.
    Tulen vielä tuommoseksi,
    Kun tuo taivahan mäkärä
    Alla pilvien asuva.
    Joko Yrkön yksinäisen,
    Rahattoman rannistani,
    Wiimmen ottanen omaksi,
    Kun ei tulle kumminkana
    Tarjoksi talollisia."

          42—59.
    Mari sanopi samalla:
    "Otan minä, vaikka mistä;
    Mull' on miellä muille asti,
    Paljo ihtessä piteä,
    Paljo on pantuna rahoja,
    Lukon taaksi tallittuna.
    Rahat annan arkustani,
    Talo ensin ostetahan,
    Sitte maata muokatahan,
    Jotta syömmä selvän leivän,
    Ruisleivän runsahimman.
    Wiel' on lehmä Lehtikorva,
    Joka lypsäpi lujasti,
    Wasikan tekepi toisin.
    Kaks on lammasta kotona,
    Jotka joutuen kerihten,
    Syksyt kuon syylinkiä,
    Talvet vanttuja vatustan."

          60—65.
    Riitta aivan riski suusta,
    Kieli kerkiä sanoissa,
    Sano vielä toisen kerran
    Marialle mahtavasti:
    "Laita sulhanen sinulle,
    Elikkä ennätän esinnä."

          66—75.
    Mari varsin vastoapi:
    "Ei ole minulla vielä
    Miestä tiettyä tulossa;
    Sulhanen sinulla ompi
    Laita ihtesi vihille.
    Sin' olet elänyt enemmin,
    Kohta täytät talven tullen
    Wiisikymmentä visusti,
    Minä vuotta viisitoista
    Olen nuorempi sinua"

          76—87.
    Tuli poika Pulkkilahan,
    Joutu tuolta Siikajoelta,
    Keski Kestilän kylästä,
    Pölyhousu Haapalainen,
    Mainittava mestariksi,
    Opit kaikki ottanunna
    Hän oli oiva ompelia,
    Warsin vaatetten tekiä,
    Wielä seppä sen mokoma,
    Häylyvä hätävarassa,
    Kylän tarvetten takoja;
    Tuli tuonne Pulkkilahan.

          88—91.
    Riitta Hekkalan havahti:
    "Jo on poika Pulkkilahan
    Tullut oiva ompelija,
    Raatali rahan keriä"

          92—95.
    Mari heti nauratellen
    Sano: "terve tultuasi!
    Joko olet ompelijaksi
    Toki kerran kerkinynnä!

          96—101,
    Käski lähtiä kotiinsa
    Tekemähän taitavasti
    Ensin turkki tuulen suoja,
    Sitte röiy sievänlainen,
    Wielä pelsi pehmiämpi,
    Jolla vietäisi vihille."

          102—107.
    Illan tultua ilosen
    Lähti poika kulkemahan,
    Walmisti vaeltamahan.
    Wielä Wiiolle menepi,
    Näki Yrkön yksinänsä
    Kartanolla kahtelevan.

          108—111.
    "Mitä Yrkkö yksinäsi
    Siinä seisot siirtymättä,
    Ajattelet ahkerasti,
    Kallistellen kartanolla?"

          112-115.
    "Miel' on mennä Hekkalahan;
    Joko lienevät levolla."
    "Sinne se minunkin tieni,
    On tahottu ompelohon."

          116—119.
    Lähti kohta kulkemahan
    Yhtä tietä Yrkön kanssa;
    Astu poika ahkerasti
    Tuonne Hekkalan talohon.

          120—123,
    Sitte tuonne tultuansa,
    Päästyänsä matkan päähän,
    Kohta koitteli ovia,
    Oisko lukkohon lukittu.

          124—137.
    Naiset arvahin asian —
    Jo on pojat joutunehet;
    Naisten syän sylkähtäpi,
    Mieli hyppäsi hyväksi.
    Wielä neuoit vierahia,
    Opetit oven takoa:
    "Ovipieless' on avainki
    Piilosalla pistettynä;
    Ota, aukase avia
    Avamella oikialla,
    Siirrä salpa koukerolla,
    Jousi potkase takasin,
    Loirat oikein osoa
    Solikoia sormellasi."

          138—143.
    Otti oikian avamen,
    Jolla aukasi ovia,
    Siirti salvan koukerolla,
    Jousen potkasi takasin,
    Loirat oikein osasi
    Solikoia sormellansa.

          144—153.
    Mari sänkynsä levitti,
    Paljo peittoja panepi,
    Sanopi sanalla tuolla:
    "Riisu vieras vikkelästi
    Poies kintahat käsistä,
    Lakki laske arkulleni,
    Kengät keskilattialle;
    Wilu siell' on seisoessa,
    Painu tänne pakkasesta,
    Siirry peittojen sisälle."

          154—159.
    Poika nöyrä neuottua
    Teki, oikein osasi,
    Pani sänkyhyn samalla,
    Syltä kaulahan kamahti,
    Anto suuta suikiasti,
    Näppärästi neitoselle.

          160—165.
    Mari esteli esinnä,
    Sanopi sanalla tällä:
    "Oisit kyllä oiva poika,
    Kaunis kaikessa siassa,
    Waan on kontittu kovasti,
    Juoniteltu juomariksi."

          166—175.
    Poika varsin vastoapi:
    "En ole juonut julkisesti,
    Enkä varkahin varonut;
    Kun tahot kuulla kontimiestä,
    Paljo on minulla niitä,
    Jotka vissinki vihavat.
    Ota aasi oivallinen,
    Pitkäkorva kumppaliksi,
    Sitä ei kontita kovasti,
    Juonitella juomariksi."

          176—179.
    Mari lausu lempehestsi
    "Elä suutu suottakana,
    Waikkapa valehtelevat,
    Panettelevat pakanat."

          180—183.
    Siinäpä Samu samalla
    Tutummaksi tulla tahto,
    Rohkiammaksi ruveta,
    Likemmäksi liittäytä.

          184—193.
    Mari aina estelepi,
    Sanopi sanalla tällä:
    "Enkä huoli ensinkänä
    Tulla kanssasi tutuksi,
    Kun et laita laaullensa,
    Anna kihlat kukkorosta,
    Kultasormukset kuleta,
    Kääri ketjut kaulahani,
    Siitä tulisin tutuksi,
    Likemmäksi liittähyisin."

          194—206.
    Riitta varsin valvovainen
    Yrkön kanssa kaunihisti,
    Kuultuansa kuihkutuksen,
    Alko äystätä isosti.
    Haukku Riitta Haapalaista,
    Sanoen sanalla tällä:
    "Sinä olet sika Siikajoelta,
    Kehno Kestilän kylästä,
    Mont' on mennyt mennävuonna,
    Wiety viimmessä kesänä,
    Parempata paiskattuna,
    Saatettu sotaväkehen,
    Etelähän ennätetty."

          207—211.
    Alko ajoa pihalle,
    Takaperin tanhualle,
    Wielä kiitti vierestänsä
    Totiseksi toista miestä,
    Hyvin Yrkköä ylisti.

          212—228.
    Samu nousi näppärästi,
    Saapi lakkinsa samassa,
    Kintahat ja kenkänsäki.
    Lähti ulos juoksemahan,
    Waan ei osannut ovehen,
    Lankiapi lattialle.
    Pelko paino pitkäksensä,
    Pää se paukahti kivehen,
    Sormet poikki portahasen,
    Lakki lenti lietehesen,
    Toinen kinnas kiukahalle,
    Toinen sattu salvamehen,
    Kengät keskelle lakia.

    Ei malta häässä maata,
    Kauan olla oikiana,
    Yli kynnyksen kytäsi
    Takaperin tanhualle.

          229—238.
    Mari nousi nopiasti,
    Ite pistäysi pihalle,
    Otti kiini olkapäästä,
    Pani kaulahan kätensä,
    Lausu aivan lempehesti:
    "Elä kulta kumminkana
    Pane mieltäsi pahaksi
    Noista töistä tuhmimmista,
    Mielettömistä menoista;
    Tule vielä toinen kerta!"

          239—243.
    Waan ei tohtinut takasin
    Poika siirtyä sisälle,
    Meni siitä matkohinsa,
    Itku silmiä sitopi,
    Weet poskille putosi.

          244—256.
    Mari se sisälle saapi,
    Pani maata paikallensa,
    Siallensa siirtäyty.
    Sitte nurku nukkumatta
    Riitta rukan rintavuutta,
    Suupalton pauhinata:
    "Kun et vaivanen varonut,
    Ajot pois pojan parahan,
    Minun heitit Hekkalahan,
    Yrjänän ite piätit;
    Minun aikani asunto,
    Päivät pitkäksi tulevat,
    Itkun tuottapi ikävä."

          257—271.
    Kesän oli kekkiänä;
    Tuli sitte talven tullen,
    Lähti Launolan kylältä,
    Astu Antti Anttoselta,
    Taitava talon isäntä.
    Waunut vyöryvät kujalla,
    Kiesit kiersi kartanolla,
    Helisi hevosen kello,
    Kovin kuulu kulkusetki,
    Sulhanen oli ohjilla,
    Mies on kaunis kahtannolta,
    Pulskia punamerinen,
    Waattchet komin koriat',
    Napit kullan kiiltämäisct,
    Hopiasta hohtavaisct.

          272—276.
    Mari luulepi lujasti,
    Ett' on vieras Wiipurisla,
    Saanut Saksan kaupungista,
    Eli tullut Lukhulmista,
    Nuohtin poika rohkiampi.

          277—280.
    Anna astupi tupahan,
    Eellä ennätti sanoa:
    "Ota oikia osasi,
    Taitava talon isäntä!"

          281—286.
    Mari vielä muistelepi:
    "Mun on haiku Haapalaista,
    Jonk' on sormus sormessani,
    Jonka kanssa kaiken talven
    Aina valvoin valpahasti
    Öillä yksillä olilla."

          287—302.
    Anna haukku Haapalaista,
    Kieli kerkiä panepi:
    "Totteletko toljaketta,
    Höyhenkengän höynäystä!
    Elä huoli huitarista,
    Kovin konnankoukkusesta,
    Jok' on ruma ruumihilta,
    Partaki pahannäkönen,
    Eik' ole mieltä muille asti,
    Eikä ihtessä piteä.
    Laaustaan on aivan laiska,
    Syöpi ruoan runsahimman,
    Juopi viinan kun vetenä
    Ihmisiltä ilkiästi,
    Aina pirtissä asupi,
    Pötköttäpi pöyän päässä."

          303—314.
    Toista kiitti kielevästi:
    "Ollut nuorena nopia,
    Wiel' on virkku vanhanaki,
    Kaunis kaikissa tiloissa,
    Talon töihin taitavampi:
    Kaikki kyllä kaunihisti
    Laittelepi laaullensa,
    Aina akkainki asiat.
    Nametass' on naisten luona,
    Leivät leipopi leviät,
    Pa'at kaikki kahtelepi,
    Kaikki kulkepi koatki.

          315—348.
    Täll' on sini silmäripset,
    Tällä kulta kulmakarvat,
    Tällä vaattehet verasta,
    Jotka näyttävät näkyvän.

          319—322.
    Täll'on kihlat kirkkahimmat,
    Kultasormukset soriat,
    Jotka ennen aikonansa
    Osti Oulun kaupungista."

          323—328.
    Anna kukkaron avasi,
    Otti lantit lakkarista,
    Jotka työnti tyttärelle.
    Hyvin helisi hopiat,
    Kultasormukset kulisi,
    Kahlisivat kahmaloissa.

          329—331.
    Kohta annettiin asia,
    Saatettiin sana kylälle,
    Julki kaiken kirkkokunnan.

          332—355.
    Sinä päivänä samana
    Tuli sanoma Samulle,
    Ett' on Mari morsianna.
    Säikähti Sameli riepu,
    Weri ohtahan osasi,
    Niinkun pilvi päivän päälle.
    Sylkäytti syänaloa,
    Wärähytti varpahia,
    Tahto puheta punanen,
    Waikk' oli valkiaverinen.
    Eikä sitte ensiyönä
    Saanut unta silmillensä,
    Ajatteli aikojansa:
    "Mikä mielessä Marilla,
    Kun ei huolinut minusta,
    Waikka kaiken vaivan kanssa
    Kannan kalua kokohon!
    Minä otan ompelolla,
    Takomalla talvikauet,
    Weän värkkiä kokohan,
    Wielä viljoa metästä,
    Ansoistani aikalailla,
    Parahite pauloistani,
    Satimistani samate."

          356—368.
    Aina arveli Sameli,
    Wielä muisti muinosetki:
    "Sinne sortu sormukseni,
    Sinne värkkini väheni,
    Kaikki kulu kintahani,
    Kaikki kenkäni keveni,
    Yöjalassa juostessani,
    Warsin kauan valvomassa,
    Talvikauen tarpoessa.
    Sauoin varsin vaikiasti,
    Sukset tarttu takkalahan,
    Tahon puota pyörtehesen,
    Aina mennä ämmän alle."

          369—378.
    Sitte ensilauantaina
    Lähti poika polkemahan,
    Walmisti vaeltamahan,
    Kylyn jälkehen kylästä.
    Juoksi yöllä yksinänsä
    Heti kohta Hekkalahan,
    Waan ei löytänyt Maria,
    Eikä saanut sormustansa —
    Mari oli poissa Pulkkilasta
    Mennyt morsianverolle.

          379—381.
    Hakaroipi Haapalaista,
    Kulkkuperä kuivettupi,
    Pakottaa pahon syäntä.

          382-389.
    Sitte kuuli korkialta
    Saarnastuolista sanoman,
    Marin vietävän vihille,
    Iän kaiken istumahan,
    Asumahan Antin kanssa.
    Ain' on haiku Haapalaisen,
    Aina yölläki unissa,
    Aina päässä päivänäki.

          390—393.
    Kauan häitä hankittihin,
    Monet viikot morsianta,
    Suuri aika sulhasmiestä.
    Mari sano sulhaselle:
    "Joko viimmen joutunemma,
    Joko lyönemmä lähöksi;
    Toisinaan tulepi konna,
    Pylyhousu pöyän päähän,
    Isotellen ilkiästi,
    Humalaisna hullupäanä,
    Tuopi pian tullessansa
    Wielä villin viimmesenki,
    Kun on ollut ensimmäisnä,
    Waan ei virkata mitänä."

          404—411.
    Wiimmen vietihin vihille,
    Päästettihin perjantaina.
    Kaikki kulki kahtomahan
    Kauan häitä hankituita,
    Monen miehen morsianta,
    Kuulusinta kukkapäätä,
    Suurta riemua suloista,
    Suurta viulun vingutusta.

          412—116.
    Waan ei pojat puoletkana
    Mahu salihin sisälle,
    Eikä pääse pyörimähän;
    Kansa seiso kartanolla,
    Alla akkunan pihalla.

          417—423.
    Annettihin akkunasta
    Wiinaryppy vierahille,
    Punssikuppi kuhtutuille;
    Kaikki tuli tuppurihin,
    Nurkkavilpat viimmeseksi,
    Että tahtomat tapella
    Rannin pojat rantehella.

          424—431.
    Martti neuo neitosia,
    Tykö puhu tyttärille,
    Olla loukossa lujassa,
    Ett' on kuja kuhtutuilla,
    Sola sievästi rakettu.
    Kahto sitte kartanolle,
    Täällä pojat pyörimässä,
    Tanteretta taistelevat.

          432—439.
    Martti puhu poikasille,
    Kovin könnistö köpisi:
    "Ettekö luule ensinkänä
    Tulevan tilintekoa,
    Kun ette siirry sinnemmäksi
    Kokonansa kartanosta,
    Että pääsisi pihalla
    Kuhtuväki kulkemahan."

          440—448.
    Pojat nakkasit napahan,
    Lumipallon palliohon,
    Muutamat ne muistelivat
    Naurusanoilla Samua:
    "Ei ole sattunut Sameli,
    Kahtomahan Karjalainen,
    Kenpä saattaisi sanoman,
    Kulettaisi Köyryojahan;
    Siell' on ollut ompelossa."

          449—460.
    Kulkupoika kuuliainen,
    Aivan joutusa jalalta,
    Saattapi sanan kylälle,
    Kulettapi Köyryojahan:
    "Astu heti Anttosehen,
    Lähe Launolan kylähän!
    Siell' on monta muualtaki,
    Sinne on Siikajoelta,
    Tullut paljo Paltamosta,
    Oulujoelta osannut,
    Kyttäriä Tyrnävältä,
    Haapajoelta halulla."

          461-464.
    Taasen säikähti Sameli,
    Muoto muualle menepi,
    Rupiapi ruskiaksi,
    Ohtavierus ouostupi.

          465-469.
    Pojat penkiltä puhuvat,
    Naiset kaikki karsinasta:
    "Mik' on tullunna tulonen,
    Kosk' ei puhu puolinkana,
    Waikk' oli illalla ilonen!"

          470—479.
    Ajo kyytillä kylähän,
    Aina asti Anttoselle.
    Sitte kahto kartanolta,
    Pian pirtin ikkunasta:
    Mari istupi isona,
    Pöykkiänä pöyän päässä,
    Pää on pantu palmikolla,
    Kulta kaulassa kaluna,
    Kuultaruunuki rakettu,
    Korvat kullankarvaseksi.

          480—492.
    Puhu vielä Wiion Yrkkö
    Muistutteli muien kuulten:
    "Onko hyvä Haapalaista,
    Kahtoasi kartanolta,
    Kun on saanut semmoseksi,

    Mieli mennynnä pahaksi,
    Saanut suuki surkiaksi,
    Huuli venynyt veneeksi,
    Toinen puoli puohtimeksi,
    Wesi silmistä sirupi,
    Nenä räsä riesuapi,
    Niinkun hete Heinäkuussa,
    Lähe lämminnä kesänä."

          493—502.
    Mari kiljasi kivasti:
    "Se parahaksi pahalle,
    Keskitieksi kehnommalle;
    Enkä huoli höyhöstäsi,
    Weinaristasi valita,
    "Joll' on monta morsianta,
    Saattapi satoja olla,
    Ellijä enimmät puolet,
    Annijaki aikalailla,
    Wielä Liisoja lisäksi.

          503—506.
    Kerran kävi Hekkalassa,
    Kulki konna koukkuinensa,
    Taisi sillonki takasi
    Kyllä kyytillä palata."

          507-511.
    Niinpä Mari mahtavasti
    Kyllä haukku Haapalaista,
    Kun ei oikein osannut
    Puhutella Pulkkilassa,
    Riitan kanssa rinnustella.

          512—517.
    Wielä naiset naurelivat,
    Paljo piiat pilkkasivat:
    "Mene syömähän Sameli,
    Poika riepu pöyän päähän,
    Kun olet selvennyt surusta."

          518—526.
    Sanopi Sameli riepu:
    "Jos oisi köyttä joutavaista,
    Jonka sitoisin simuhin,
    Solmiaisin suolilleni,
    Ettei nälkä näissä häissä
    Panisi nyt näin pahasti;
    Kun en muistanut kylässä
    Syöä iltaista esinnä,
    Enkä ottanut evästä.

          527—538.
    Pääsisin mä piilosalla,
    Käyä uunilla osaisin,
    Saisin ma pa'asta paistin,
    Kupin uunin kukkulalta,
    Warkahin vetäisin poies,
    Kulettaisin kartanolle
    Siinä söisin sormillani,
    Kourillani koitteleisin,
    Mitä pannussa parasta,
    Kosk' ei kanssa kahvelia,
    Eikä luona lusikkata,
    Pöytäveistä vieressäni."

          539—550.
    Sitte Wielä viikon päässä
    Saneli Sameli riepu,
    Ite laulo Launolassa:
    "Oisin ottanut emännän,
    Kumppalikseni komian,
    Warsin sievän vaimokseni
    Jok' ois neuonut nevalle,
    Talon töihin taivutellut,
    Toimitellut tervateille,
    Poies vienyt viinateiltä;
    Waan jo veivät viekkahammat,
    Etevämmät ennättivät.

          551—559.
    Jo on souttu suoveteni,
    Kalalampini kaluttu,
    Walkamani vilkutettu.
    Jo on souttu — soutakohot —
    Selv' on souta souttu ranta,
    Ennen tehty tie parempi.
    Jo on souttu — soutakohot —
    Soleamp' on soutakseni,
    Kepeämpi käätäkseni."

_Jälkimaine_. Näistä runoista, jotka ehkä lukianki mielestä lienevät
somaluontosija, lauletaan edellistä laajalta Wenäjän Karjalassa.
Laatuansa on se vanhanaikuisia. Jälkimmäinen on Pulkkilan kappelista
Siikajoen pitäjätä. En tiedä, vieläkö sitä nykyjäänki siellä
muisteltanee, sillä se on minulle kirjotettuna tullut. Sen vaan tiedän,
että se somuutensa puolesta ei ansaitse heti unhotuksiin tulla. Ilman
kenenkän ymmärtämäisen mieltä pahottamatta kuvailee se asioita, miten
ne luonnollisesti tapahtuivatki. Sanoin muka ymmärtäväisen, sillä
niitäki löytyy, jotka millon mistä, kullon kusta, ilman aikojaan
saavat mielensä pahaksi. Mitä oikiassa kelpo naururunossa oppineiltaki
vaaditaan, runoilijan ei itsiänsäkän säästävän, sen asian on nykysen
runon laatia, "pölyhousu Haapalainen" taikka "Sameli riepu", kuni hän
toisessa paikassa nimitäksen, aika hyvästi omin järkinensä älynnyt. Ei
kestään toisesta puhu hän senlaisilla moitinta- ja pilkkasanoilla, kun
itsestänsä v. 200—206, 219—228, 289—302, 396—403, 484—511. Hekkalan
Mariasta, johon runo erittäin koskee, ei lausuta pahempata, ettei
kyllä valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita. Melkein
lukisin koko runon hälle kunniaksi, koska siinä ei ole voitu hänen
arvoansa suuresti millään alentaa, sillä epäilemättä, jos vaan muuten
olisi mitä pahaa hänestä tietty, ei olisi sitä mainimatta heitetty. Ja
panisin vaikka veikan, hänen, jos vieläki eläisi, ei suuttuvan, jos
konsa runo eissä laulettaisi. Paljo ei puutu, ettei tämä runo sopisi
varsin osotteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muiltaki
kansan runoilloilta olisi toimitettava. Sihen vaatisimma ennen muita,
ei ketään senlaisilla sanoilla naureltavaksi, että siitä hänen nimensä,
armonsa ja kunniansa tulisivat turmelluksi, jota vaston emme luule
haittaavan, jos pienempiä naurunaineita lystillisesti kuvaillaan ja
kerroillaan, ei sopimattomilla, riettasilla, sanoilla, vaan somilla,
siisteillä, lausumilla. Sen suatsemma itsestämme, sen teemmä toiselle
vanhan sanalaskun mukaan, joka kuuluu: minä muita, muut minua, palkatta
panettelevat. Wielä paremmin luonnistuu senlaisissa runoelmissa, ei
ketä erittäin nimittää, vaan ilman kehnoille tavoille ja huonoille
käytöksille naurella. Senlaista naurelmata osottaa sanalasku: puhu
miestä päiväkausi, ellös nimeä nimitä.

Warsinko tarvinneekan tämä runo erityisiä selvityksiä; koen kuitenki
panna muutamia:

v. 5—9. Yli koko Suomen maan on pojilla tapana, kesäsinä öinä
juoksennella tyttöjä tervehtimässa (juosta yöjalassa, kulkea
yökengässä). Näillä juoksuilla useinki ei tarkoteta mitään erittäin
siistitöntä elämätä, vaan enemmin tilasuutta saada poikain tyttösensä,
sulhojen morsiantensa kanssa keskinäisistä asioistansa tuumailla.
Monastiki sattu näillä matkoilla kaikenlaisia syrjätapauksia, joita
sitte jälkeen laulellaan eli ilman naurellaan. Miten Sameli rievun
yöjalassansa kävi, kertoo runo m. 116—243.

v. 12—14 ja 319—328. Luettelee muutamia tavallisimmia kihlavärkkilöitä.
Niin antaaki näillä seuduin tahi toista myöten lähettää poika
tytöllensä kulta- eli hopiasormuksia kaksin kolmin, samate
huiviloita ja viisin kuusin eli usiampiaki hopiarahoja (kovia
riksilöitä). Kun toisinaan kihloja vielä jollai vaate'kcrrallaki
lisätään, niin nousevat nämät lahjat välistä sadan ja kahdenki
sadan rupilan verosiksi. Tyttö sulhoon mieltyvä ottaa ne vastaan,
muuten työntää jällen. Wastaan otettua kihlat lähtee sulho morsiamen
kotiin ruokaverolle. Siksi vedättää hän sinne toisinaan kahdella,
kolmellaki, hevosella ruokavärkkiä ja syöttää heimon, jolle sitä varten
erityiset kutsut laitetaan. Kihlattuna lähtee tavallisesti muutamaksi
viikoksi morsian sulhonsa kotiin, jota sanotaan mennä olemaan eli,
epäsomasemmalla sanalla, mennä _housuviikoille_. Tätä aikaa käyttää
hän valmistellaksensa kaikenlaisia antimia, kintaita, sukkia, vöitä,
lakkiloita, paitoja ja muita vaatteita, häiden aikana heimolle ja
paikoin itsekullenki kutsuvieraalle lahjoteltavaksi, jotta kyllä
sopiiki häneen toinen puoli sanalaskusta: _työstä työhön morsianta,
unesta unehen lasta_. Paitsi näitä häävalmistelmia tulee hän tällä
ajalla mastasen elinpaikkansa ja aivotun miehensä mielenlaadun paremmin
tuntemaan. He makaavatki nyt yksillä oljilla, vaan kumpanenki puettuna,
josta lieneeki tälle ajalle jälkimmäinen nimensä tullut. Wälistä, ehkä
hyvin harvon, luopuu tämän olemisen jälkeen toisien taikka toinen puoli
kihlaliitostansa. Jos morsian purkaa, tulee hänen saadut kihlansa
takasiantaa ja monasti ruokaverokulutki sulholle palkita. Sulhasen
purkaessa pitää tavallisesti morsian hyvänänsä, minkä kerran on saanut.

v. 23—26. Siikajoki on toinen pitäjäs Oulusta etelään päin kulkevilla.
Ilman Pulkkilata on sillä 4 muuta kappelia, Revonlahti, Paavola,
Frantsila ja Piippola. Hekkalan taloon luetaan kirkolta noin 4
virstaa [Wirstoilla tästäkilähin aina ymmärrämmä Wenäjän virstoja eli
10:nettä osaa penikulmasta. Ruotsin virstoja sitä vaston nimitämmä
neljännykseksi.] ja yhtä suuntaa Wiionaholle eli Wiiolle (v. 105)
ei täyttä kahta mirstaa. Molemmat ovat ne niin erittäin kutsuttua
Pulkkilan kylää, vaan Anttosen talo (v. 260) on Launolan kylää,
5:den virstan päässä toiselle suunnalle kirkolta. Kestilä (v. 78) on
viimmenen kestikimaripaikka Pulkkilata Säräsniemen kirkolle Paltamon
pitäjätä mennessä.

v. 173. Mistähän meikäläisetki tiennevät aasilla pitkät korvat olevan?

v. 277. Anna oli eräs vanhempi vaimopuoli puhe'miehen verosta päältä
tyttöä puhutteleva.

v. 305, 310—314, 321. Tämmöset kiitospuheet ei toki kaikitse naistenkan
silmissä kovin miestä ylennä. Koiruudellako lie runoiliaki ne tässä
tilassa Annan suuhun sovittanut?

v. 368. Ämmäksi ja paikon äiäksi ja enoksiki sanotaan koskiputouksia.

v. 378. Morsiamet tavallisesti kayvät omasta ja toisinaan vieraistaki
likimmäisistä pitäjistä apua, saaden mitä mistäki, villoja, pellavia,
vaatetta, ruokavärkkiä, rahaa jne häitensä ja uuden taloutensa
hankkeeksi. Tälle kululle oli nyt Mari saanut (mennyt morsian merolle).

v. 445. Millä verolla Haapalaista tässä Karjalaiseksi nimitetään, sit'
en tiedä. Pitäisikö olla'ki Haapalainen?

v. 447. Köyryojan kylään luetaan Anttosen talosta 15:ta virstan ja
kirkolta 2:den penikuorman paikoilla.

v. 456—460. Pitäjiin ja kappeliloita Pulkkilan kirkon ympärillä,
Paltamo ja sen kappeli Säräsniemi koilliseen päin, Haapajärvi Pyhäjokea
etelään, Siikajoen emäkirkko länteen, Tyrnävä Liminkata luoteesen ja
Oulujoki, jolla tavoteltanee Utajärven kappelia Muhosta, pohjaseen.
Onki maassa tavallinen ulkopitäjistäki käydä isoja häitä katsomaan.




Satuja.



1. Paimen ja Ahti.


Paimen jokirannalla veistelevä pudotti veitsensä joteen. Kauan
vahinkoansa törmällä itkevän kuuli Ahti, ui luoksi, sukelti pohjaan
ja toi sieltä kultaveitsen paimenelle. "Ei se se ollut", sano paimen
ja Ahti toiste pohjaan upoten toi hopiaisen. Ei sitänä omistaen, toi
Ahti kolmannella kerralla oikian veitsen, jonka paimen ilolla omaksensa
tunnustit Ahti kiittäen paimenen rehellisyyttä anto hänelle kaikki
kolme veistä. Asia tuli pian toisille tutuksi. Niin ajatteli muutama
toinen paimen; "miksi ei minullenki voisi yhtä onnellisesti sattua?"
Meni jokiayräälle, nakkasi veitsensä jokeen ja rupesi vahinkoansa
itkemään. Ahti toi taasenki kultaveitsen joesta ja kysäsi: "tätäkö
itket?". "Aivan sitä," vastasi paimen ja vikasi kätensä veistä
tavottamaan. Waan Ahti ei suuresti tämän paimenen rehellisyyttä
kiittävä ui matkohinsa ja jätti hänen ilman omaaki jokeen mielentaiten
nakattua veistänsä.

Rehellisyys maan perii.



2. Hepo ja Härkä.


Härkä kiitti onnelliseksi hevoista, joka aina appeilla eläen
sai enimmät aikansa joutilasna olla. Hänen itse siitä vaston,
viheliäisimmän elävän kaikista, piti pureksella kuivia olkia ja joka
päivä raskaimmissa töissä olla. Niin tuli sota ja sinne sai hevonenki.
Waan sodasta takasi tuli hän vähissä hengissä, kolmella jalalla,
silmäpuolena ja muuten pahasti raadeltuna. Näin surkiassa tilassa
tapasi hänen härkäki ja sano: "siinäkö se hevosen onnellisuus oliki,
jota aina kiitin! Oikein ajatellen en hevoscn kanssa vaihtaisikan
eloani."

Jonka on kello kaulassa, sen on pää painossa.




Suomen kansan Arvutuksia.


1. Onni puussa, jänne maassa, jäsenetön puuhun nousi, lihakönttä kuusen
alla.

2. Metsässä syntynyt, korvessa kasvanut, seinällä seisova, naulalla
nukkuva, polvella laulava, pöyällä pörisevä.

3. Kaksi meillä, kaksi teillä, kaksi kaikella kylällä.

4. Susi surma saksalainen, Saksan maita matkustapi, syöpi poiat
Pohjolasta, miehet Karjalan tiloilta.

5. Hukka uia ulluttapi, sula eellä, jää jäleltä.

Osviittoja. Onni s.o. eläva, (lintu, orava); jänne s.o. ampuja eli
jousi; jäsenetön s.o. nuoli eli vasama; lihakönttä s.o. ammuttu,
kuollut (lintu, orava). 5. Kantele. 3. Kuu ja aurinko. 4. Sota
(ulkomailla). 5. Sukkula eli syöstäin (kangasta kutoessa).




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Paha on paljo tyttäriä, poikia pahempi paljo; pellon pieneksi
jakavat, isän maansa ilkiäksi.

Tämä jo näyttääki usiammassa paikassa toteen käy- vän. Poika
tuskin ripille päässyt anastaa maan lisältänsä, joka vielä hyvästi
kaikenlaisiin töihin ja toimintoihin kykenevä tulee lapsensa
elätettäväksi, joutavaksi ja vaan kuolemaan toivotettavaksi hyljyksi.
Jos poikia on usiampia, riitelevät he keskenänsä paremmasta
isännysedusta, perinnön jaosta ja sanalaskua myöten jakauvat isänsä
pellon pieneksi taikka keräjissä köyhtyneinä heittävät sen peräti ja
lähtevät kululle. Sitte kyllä on

    Hyvä toiste tullaksensa,
    Kaunis kaaputellaksensa,
    Isän entisen tuville,
    Wanhan taaton valkamille,
    Jossa kaikki puut puhuvat,
    Mäet, männyt muistelevat,
    Elelmistä entisistä,
    Ihanimmista iloista.

Meidän seuduilla ei vielä kuitenkan ole oikein totuttu sillä tavoin
elämään — hyvä jos ei millonkan totuttaisi.

Wielä olen tavannut vanhoja, harmajapäitä ukkoja viiden ja kuudenki
kymmenen vuotisia poikiansa lapsiksi kutsuvan ja näiden vanhaa isäänsä
lapsellisesti lähestyvän. Hämehessäki muistan muinen senlaisen ukon
sade'päivänä kaluja pihalta suojaan korjatessa lausuneen: "ei tule
ihmistä noista lapsirievuista, kun noin ovat kaikki kalut huiskin
haiskin sateen alle jättäneet." Näistä lapsirievuista oli sillon vanhin
60, nuorin 40 vuotinen.

Mitä tästä sanalaskusta tyttärihin koskee, sen ymmärtäköön lukia
Hekkalan Marian runosta ja sen 15 märsystä alkain.


2. Johi' juojalle tulepi: eli kintahat katopi, eli koira kengät syöpi.

Wieläpi monta tuhmempataki; katso Oulun Wiikko- Sanomista, 1829, N:o,
2. Toinen taasen souti illan tullen kivelle veneensä. Älyämättä kivellä
olevan souti jännitti yhdessä kohti kaiken yön, ei heittäen, jos ryypyn
otto-ajaksi, soudantoa. Aamulla päivän valetessa sattu tulla toinen
vene siltä suunnalta, kunne'ka hänen matkansa piti. "Sano veikkonen,
missä jo olenkan, kun polonen olen pitkän yön eksyksissä soudellut.
Piti kirkolle mennä, pitkältäkö tästä sinne vielä onkan?". "Niin
pitkältä, vastasi toinen tähän humalaisen kysymykseen, ettet ikinäsi
sillä soudulla sinne ennätä" ja autti hänen kiveltä.

Sano sanalasku koiran kengät syövän, vaan söipä ennen mutamalta
nukkuessaan hiiriki kengän. Liekö ollut humalassa hänki, sitä en tiedä,
vaan unesta herättyänsä hiiren työtä oudostuva kerto hän siitä toiselle
sanoen: "mitä aamistaneekan, kun yöllä söi hiiri kenkäni. Oletko vielä
konsa kummempata kuullut?" "Ei se niinkän kumma ole, arveli toinen,
kummemmaksi katsoisin, jos olisi syönyt kenkä hiiren." Ja sihen pääty
se tarina.


3. Kuuro päiveä kulupi, hyvä hetki heiattapi, köyhän miehen kenkiessä,
vaivasen vatustaessa.

Meneeki varattomalla eli köyhällä usein alkeessa sama aika, mikä
varalliselta työn täyttäessä. Huoneensa lämmitteeksi pitää hänen puut
metsästä hankkia, eine'ruokansa vedestä eli petäjästä, juhta peltonsa
kyntämiseksi kylästa ja samate siemen kylvöksi. Hänen näitä vielä
hankkiessansa on jo rikas lämmittänyt huoneensa, syönyt eineensä,
kyntänyt ja kylvänyt maansa. Saksan, Wenäjän, Ruotsin ja muilla
vakautuneillä kirjakielillä olisi usein jo koko sivu kirjotettu,
suomalaisen vielä ensimmäisiä sanoja ajatellessani — Yhtä tavottelee
seuraavaki:


4. Waivasen vara ve'essä, toisen vaivasen kylässä, autuahan aitassansa.


5. Toki tunnen tullin panna, hankkia venehen hangan, vaikkei kaartana
venettä.

Moni moittii toisen töitä ja laitoksia, vaikkei itsessä olisi
sinne'päinkän tekiätä. Eikä ole'kan mikän mahdoton asia, huonommanki
paremman töissä moitinnon aineita löytää, jota nykynen sanalaskuki
kuvailee. Itsiämmeki taidamma vielä monasti saada tullinpanioiksi ja
hanganhankkioiksi verrailla, koska vasta saamma tilasuutta, monen meitä
paremman tekosista suomalaisista kirjoista ajatuksiamme ja lauseitamme
ilmituottaa.


6. Synti puuron purennasta, kaksi ilman nielennästä.

Taitaisi toivoa lukia tässä selvitettäväksi, miten puuroa pitäisi
syödä, syntiä tullen, jos puret, syntiä, jos ilman purematta nielet.
Waan työläs on meidän selvittää, mitä itse emme älyä. Yritimmä kyllä
kerran koitteeksi ilman synnittä puuroa syödä, vaan siitä syömisestä
ei paljo ollut vatsalle hyvää, jotta toiste yrittäisimmä. On monta
muutaki toimitusta elossa siitä laadusta, ettet tiedä, teetkö, heitätkö
tekemättä. Kaikkia niitä verraillaan tällä sanalaskulla.


7. Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä
hevonen, sitä rikas riitelevi.

Tällä sanalaskulla osotetaan, olla parahan, kohtuuteen tyytyä. Muuten
en juuri muista ketään vaimonsa kauneutta moittineen, jos ei kerran
Wenäjän puolella, Miinoan kylässä, muutamata ukkoa, joka noin 60:nen
vuotisena oli sattunut 15:ta vuoden vanhan piikatytön naimaan. Hän
naimisestaan ja erittäin vaimonsa nuoruudesta ja kauneudesta lausuu,
sanoen:

    "Hairahin Polonen poika,
    Kun nain naisen nuorenlaisen
    Nuorenlaisen, kaunokaisen;
    Äiä on miestä Miinoassa,
    Paljo poikia kylässä.

    Kerran pistimme pihalle,
    Läksin aamulla varahin,
    Akan luota astumahan;
    Katso tuoll' on toinen miesi
    Seinän alla seisomassa.

    Minä kiljasin kivasti:
    "Mit' olet aamulla varahin
    Seinän alla seisomassa?"
    "Ilman aitoja kohennan,
    Kut on kaatut kallellehen."

Waanpa syy tähänki valitukseen ei ollut niin vaimon kauneus, kun ukon
oma hulluus. Ken käski hänen siinä iässä nuoria tyttöjä silmäelemään,
semminki ollen, kuten puolestansa vaimoki hänestä kertoen lausuu:

    "Sain miehen minäki viimmen,
    Tuli toivottu toveri;
    Oisi ukko, mi parahin,
    Waan on vähän vanhanlainen,

    Iho ilkiän näkönen,
    Kasvot menty kaitaseksi,
    Nokka nossut korkialle,
    Hampahat sitäi pahemmat
    Puolet aikojain puretan."

Arvattavasti saisi toki äskennaidulla vaimolla olla muuki työnä, kun
puolet aikojaan ukkoansa puretella.

Jos hyvä hevonenki on huoliksi, sitä, itse näihin aikohin asti
hevosetonna ollut, niin en tiedä sanoa, jos kohta tunnenki muutamia,
joilla on, sekä hyvistä että pahoista hevosista huolta, siksikun taas
myödyksi eli vaihotuksi saavat.


8. Ken mitä teki kesällä, vielä tahto talvellaki.

On yksi kun jos sanoisit: mihen tapaan kerran harjautuu, siitä on
vaikia luopua. Katseltakoon siis, ettei kesätyöksi oteta, mikä
talveksiki ei auta. Muuten vaan miksi ei taitaisi käydä kuni muinen
heinäsirkan. Hän lauleli kaiken kesänsä työtönnä ja oli talvella
nälkään kuolta. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua hakemaan. "Anna
veikkonen jotai einehen apua; en ole suuruksen suremata viikkokautena
nähnyt" "Mitä sä kesällä teit, kysy toinen, kun nyt niin tyhjä olet?"
"Mitä mä kesällä tein — laulelin," vastasi sirkka. "Niin miks et nyt
siis tansi, sano muurahainen, ei laulusta tanssimatta." — Montako
heinäsirkkaa Suomessa?





MEHILÄINEN W. 1836.

Maaliskuulta.




Wedenkantaja Anni.

    Änni tytti, aino neiti,
    Läksi vettä lähteheltä.
    Ei oo vettä lähtehessä;
    Kulta on kansi kuivahtanna,
    Walahtanna vaskilaita,                  5
    Tinapohja tilkahtanna,
    Lehti päälle langennunna.

    Anni tytti, aino neiti,
    Tuosta eistyvi etemmä;
    Meni mäen, meni toisen,                 10
    Astu kohta kolmannenki.
    Iski silmänsä itähän,
    Käänsi päätä päivän alle;
    Katso pursi purjehtivi,
    Satalaita laiehtivi,                    15
    Mies puhas perässä Purren,
    Toinen mies nenässä purren,
    Sulho purren partahalla:
    "Tules tytti purteheni,
    Wyövaski venoseheni!"                   20
    "Enkä tule, enkä huoli;
    Eipä työntänyt emoni,
    Warustellut vanhempani,
    Tätä neittä purtehesi,
    Tyttöä venosehesi."                     25

    Nousi mies perästä purren,
    Mies toinen nenästä purren,
    Sulho purren partahalta,
    Koppa neien purtehensa,
    Wyvasken venosehensa.                   30

    Niin neiti kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,                   35
    Karjalaisen karpalossa.

    Näki taattonsa vesillä,
    Wanhempansa valkamoilla:
    "Tule taatto lunnahille,
    Oman tyttösi otolle!"                   40
    Emmä joua, tyttö raukka;
    Lohi kultanen kutevi.
    Kultasissa kupluskoissa.
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi,                   45
    Wyömaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisin karpalossa.                 50

    Näki maammonsa vesillä,
    Oman äitin lainehilla:
    "Tules maammo lunnahille,
    Oman lapsesi otolle!"
    "Emma joua, lapsiraukka;                 55
    Siika kultanen kutevi
    Kultasissa kupluskoissa."
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,                    60
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisen karpalossa.
    Näki veikkonsa vesillä,                  65
    Emon lapsen lainehilla:
    "Tules veikko lunnahille,
    Oman sikkosi otolle!"
    "Emmä joua, sikko raukka;
    Lahna kultanen kutevi                    70
    Kultasissa kupluskoissa."
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessa,                 75
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisen karpalossa.

    Näki minnänsa vesillä,
    Weljen mainion valkamoilla:              80
    "Tules minnä lunnahille,
    Natoraukkasi otolle!"
    "Millä mä sinun lunastan!
    Ei mitä minusta liene."
    "On sulla sinervä uuhi;                  85
    Sillä sä minun lunastat."

    Ei mitänä minnän uuhi;
    Ei neittä laseta'kana
    Wenehesta vierahasta,
    Karjalaisen karpalosta.                  90

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessa,
    Kultaparran parmahilla:
    "Kun et laske lunnahitta,                95
    Etkä laske lunnahilla,
    Polen puhki uuen purren,
    Halki Haapasen venehen,
    Tallan poikki puiset teljot,
    Katajaiset kaaret katkon."               100

    "Hot polet puhki uuen purren,
    Halki Haapasen venehen,
    Tallat poikki puiset teljot,
    Katajaiset kaaret katkot;
    Puilla pursi paikatahan,                 105
    Orasilla ommellahan,
    Neuloilla teräsnenillä,
    Katajilla kaunehilla."

    Polki puhki uuen purren,
    Halki haapasen venehen,                  110
    Poikki puiset teljolauat,
    Katajaiset kaaret katko;
    Itse päasevi pakohon,
    Tuli tielle tervehenä,
    Weip' on vettä taatollensa               115
    "Ota vettä taattoseni!"

    Noin taatto sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene portto tästä poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi,               120
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhosen etsossa,
    Punapaulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa,"
    Wei hän mettä maammollensa:              125
    "Ota vettä maammoseni!"

    Noin maammo sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene portto tästä poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi,               130
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhojen etsossa,
    Punapaulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa."
    Weip' on vettä veikkollensa:              135
    "Ota vettä veikkoseni!"

    Noin meikko sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene tästä portto poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi,                140
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhasen etsossa,
    Puna paulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa."
    Wei hän vettä minnällensä:                145
    "Ota vettä minnoseni!"

    Noin minnä sanoiksi virkki:
    "Tuota vuotin tuon ikäni,
    Puhki polveni halasin,
    Naon vettä juoakseni."                    150

    Anni tytti, aino neiti,
    Meni aittahan mäelle,
    Heittihenp' on kuolemahan,
    Kaatihen katoamahan.
    Tuli taatto nostamahan:                   155
    "Nouses poies, Anni tytti,
    Anni tytti, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"                     160
    Anni tytti, aino neiti,
    Hänpä tuon sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli;
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta,                   165
    Susi suusi auonnalta."

    Meni maammo nostamahan:
    "Nouses poies, Anni tytti,
    Anni tytti, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta,                  170
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"

    Anni tytti, aino neiti,
    Tuonpa hän sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli;               175
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta."

    Meni veikko nostamahan:
    "Nouses poies, Anni sikko,                180
    Anni sikko, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"
    Anni tytti, aino neiti,                   185
    Tuonpa hän sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli;
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta."                    190

    Meni minnä nostamahan:
    "Nouses poies, nato rukka;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"                     195
    "Jopanousen, minnä rukka;
    Et ollut virhu virkannalta,
    Etkä karhu karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta."

_Toisintoja_. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu),
T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä
k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v.
82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni
päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma,
O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges
(poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.

_Jälkimaine_. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja
Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta
paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on
se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli
naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta
laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna.
Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot
eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki
niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa,
jääden nimensä puolesta _synnyt_ ja muut _loihtoluvut_ niin miesten kun
naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki
jomman kumman omituisia, _karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut_ ja
muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut,
koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten
yhteisiä.

Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan
nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä
niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos
ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo
syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon
koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi
voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa
olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko
vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi,
Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä
runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä
pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä
ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa
Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa
neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla,
kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren
keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä
runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme
kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että
niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua
olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki
enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä
karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki.
Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla
ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo,
rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi
sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto
(vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä
karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen,
kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma
niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen
tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo
yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan
että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä,
ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä
sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan
erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan?
— kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen
joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia
satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki
muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan
ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi
aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki
(parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo
huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan _naisten
lauluissa_ löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja
useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna
nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44
tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M.
115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191
e.

Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta
erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän
on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia
lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on
Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten
omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä.
Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en,
kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä
näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten
kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun
muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa
yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi
eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä
Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan
Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin
tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun
joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia
jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi
kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut
Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas
vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset,
Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte
ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille
ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki
nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka
mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin
Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset,
Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa
Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle
erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta
elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä
luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää
eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä
ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki
jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten
kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa
merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja
matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki
osittain lähteä.

Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja
Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten
jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron
kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään
kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja
missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa
sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia
tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua
ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki
karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei
niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien
eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota
mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän
saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo
ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa,
Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.

[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista)
puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa
toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin
lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi
taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja
pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä
itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki,
joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota
niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän
välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä,
mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä
korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä
louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode;
lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen
ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia,
tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä
löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla
tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä
esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki
on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä.
Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla
kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä
ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä
lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla
huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin,
niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen,
missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain
nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on
välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä
milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan
parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten,
jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja
niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden
tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin
nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi,
missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä
ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman
selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä
alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän
välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi,
lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä
koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo.
(koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia
suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti
nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko;
etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja
seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa.
Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin,
elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja
lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri
maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun,
merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa,
niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki
osotelmän:

      Ilmasuunnan        Päivän tultaki suunnalta
    Merkki     Nimi       paistamisen aika.

  Pkoi.  pohjaskoillinen   kello    1—2
   koi.  koillinen                   3
  Ikoi.  itäkoillinen                4—5
  I.     itä                         6
  Ikaa.  itäkaakko                   7—8
   kaa.  kaakko                      9 aamupäivissä
  Ekaa,  eteläkaakko                 10—11
  E.     etelä                       12
  Elou.  etelälouna                  1-2
   lou.  louna                        3
  Llou.  länsilouna                  4-5
  L.      länsi                       6
  Lluo.  länsiluode                  7-8
   luo.  luode                        9 iltapuolella
  Pluo.  pohjasluode                10-11
  P.     Pohjanen                     12 sydänyöllä




Hämäläisiä Runoja.



Miniä.


    Niin minä kotona kasvoin,
    Kuin putki palolla kasvoi,
    Eikä suotu survomahan,
    Ei tahdottu tappamahan.
    Orjat surivoi, orjat jauhoi,              5
    Trengit riskit riihen tappoi,
    Palkolliset paukutteli;
    Minä luhdisa makasin,
    Luhdisa lukun takana,
    Alla viiden villavaipan,                  10
    Päällä kuuden korvatyynyn.
    Menin aittahan mäelle,
    Särjin siellä nisukakun,
    Sivelin sianlihoja,
    Wiilekselin voita päälle.                 15
    Naitihin minä talolle,
    Myytihin mä Myyrölähän,
    Myyrön pojan puolisoksi.
    Sain siellä kovan anopin;
    Rupes kohta neuomahan:                    20
    "Pane turkan myöhän maata,
    Nouse vaivaisen varahin,
    Illoin portit sulkemahan,
    Aamulla avajamahan,
    Käännä saavit syrjillensä,               25
    Kumo kiulut korvillensa,
    Katkase karittain korsi,
    Anna vaivaisen vasikan,
    Heitä lehmän kantanehen."
    Sitten se paha anoppi                    30
    Pani karpion kädelle,
    Riihipannin riuskahutti;
    Pani minun jauhamahan
    Waadei vettä kantamahan
    Tahdoi rihtä tappamahan                  35
    Itte tuli kattomahan,
    Witta pihlaja pimosa.
    Haapahalko kainalosa
    Kiroi kahdesti minua
    Kukutteli kolmanneksen                   40
    Mis' olet piru pidetty
    Pitkä kanto kasvatettu
    Piilos' on paha pidetty
    Kannen alla kasvatettu
    Löi sitte häristämättä                   45
    Pieksi pihlajakepillä
    Hakkas kotahalvollansa.

_Toisintoja_. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13,
14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M.
pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a.
Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta
k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on
paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin
häristi.



Naija.


    Olis mulla vallan miekka,
    Wallan miekka, vallan kulta,
    Wallan valkia hevoinen;
    Ajaisin mä Naisimaalle,
    Naisin sieltä neittä kolme,
    Yhden nuoren, toisen vanhan,
    Kolmannen kasatun neiden.
    Kasatulla työt tekisin,
    Wanhan neuona pidäisin,
    Itte nuorta naurataisin.

_Toisintoja_: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5.
A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v.
10. I. n. neuotaisin.

_Jälkimaine_. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen
vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra
Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä
Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan
vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä
laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä
Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta
anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan
aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti
menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä
ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona
elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei
kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja
nykysten huoltensa syyksi.




Suomen Kielestä.


    Risum teneatis amici!
    Elkää toki naurako veikot!

[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia
greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon,
kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet,
niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita
apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi,
liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin
ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia
oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen
ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista
suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja
oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena?
Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia
— K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia
— K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K.
kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W.
nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa
jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan
ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja
mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on
siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista
aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla
tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski,
kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki
senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan
oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on
tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä
ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka
vähemmästä tarpeesta.]

Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita,
lausukoita ja väliköitä latinaksi _Nomina, Verba, Partiqulae_.

Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta
elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä
on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo,
luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.

Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen
eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat
lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata,
sadella, pudota jne.

Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi,
määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt,
vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.

Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma
tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän
niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi
sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia
nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi
kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä,
tuo, mi, ku, joka, itse jne.

Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia,
toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja
maine'sanoiksi voisimma nimittää.

Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa,
hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo,
ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä,
paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.

Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla
sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka
perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha
jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.

Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta
puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä,
jälkimmäisessä monikossa.

Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi
nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä
sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:

                 Yksikössä.

  Nimentä     silta      vesi      huone
  Hallinta    sillan     veden     huonehen
  Kohdinta    siltaa     vettä     huonetta
  Sivunta     sillatse   vedetse   huonehetse
  Jaksinta    siltane    vetene    huonehene
  Wajanta     sillatta   vedettä   huonehetta
  Olenta      siltana    vetenä    huonehena
  Muutunta    sillaksi   vedeksi   huoneheksi
  Tulenta     sillalle   vedelle   huonehelle
  Yhdyntä     siltahan   vetehen   huonehesen
  Pidäntä     sillalla   vedellä   huonehella
  Asunta      sillassa   vedessä   huonehessa
  Lähdentä    sillalta   vedeltä   huonehelta
  Erintä      sillasta   vedestä   huonehesta

                 Monikossa.

  N. sillat      vedet     huonehet
  H. siltaen     vetten    huonetten
  K. siltoja     vesiä     huonehia
  S. silloitse   vesitse   huonehitse
  I. siltoine    vesine    huonehine
  W. silloitta   vesittä   huonehitta
  D. siltoina    vesinä    huonehina
  M. silloiksi   vesiksi   huonehiksi
  T. silloille   vesille   huonehille
  Y. silloihin   veithin   huonehrsin
  P. silloilla   vesillä   huonehilla
  A. silloissa   vesissä   huonehissa
  L. silloilta   vesiltä   huonehilta
  E. silloista   vesistä   huonehista

Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella,
osottaen

1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;

2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;

3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.

4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi
muuttuvan;

5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen
eli sisään saavan;

6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana;
asunta yksissä eli sisällä asuvan;

7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.

Muuten on kuten kullaki siain luku, nimitys ja jär- jestys ollut
erilainen. Toiset ovat lukeneet 12, toiset 13, 14 ja 17:ki siaa
ja vielä sitteki aina sivumenneet sivunta-sian, joka ei ole ennen
miksi erityiseksi siaksi katsottu, vaan muuksi nimukasta saaduksi
välisanaksi. Tämänki oikialle sia'arvolle pantua olisivat enimmän
lukiat saaneet 18 siaa. Waan miten kokonaista 4 siaa enemmän kun
meillä nykysessä osotteessa? Sillä mahdilla, että ovat kahdeksi,
välistä kolmeksiki, erottaneet meiltä yhdeksi luetun ja muuten
heiltäki yhdellä tavalla kirjotetun sian. Niin on nimennästä saatu
erityinen accusativus eli accus totalis, jaksinnasta instructivus,
instrumentalis, descriptivus eli adverbialis, pidännästä locativus
superesse, mediativus jne. Waan senlainen yhden sian usiammaksi erotus
meistä ei näytä soveliaaksi, jos kohta toisinaan onki sanalla yhdessä
siassa usiampaa osatusta, esimerk. pidäntä sialla sanoessa: mies seiso
laivalla, purjehtii laivalla, montako isäntää (omistajata) on laivalla.
Samalla lailla, kun tätä näiden eriosotustensa mukaan 3:meksi tehdä,
sopisi melkein itsekutaki siaa, esimerk. hallintaa sanelmissa: laivan
kulku, laivan hinta, laivan teko, usiammaksi jaella ja samalla lailla
olisivat Greikalaiset genitivus-siastansa saaneet vähintäi kaksi,
Latinalaiset ablativus-siastansa viisin kuusinki erityisiä sioja.
Sitä he eivät kuitenkan tehneet, sillä sioja lukivat he erityisistä
päätteistä, ei joka erityisestä, osotuksesta, ja luulemma heidän siinä
ei erehtyneen. Ettei accusativus-siaakan tarvitse nimennästä erottaa,
siitä saamma jonkun toisen kerran vasta erittäin laasua.

Ne taasen, joilla on vähemmin sioja, ovat muutamissa meidän sioissa
löytyviä nimukoita välisanoiksi arvelleet. Niin kaikkiki meidän
sivuntasian ja toiset jaksintasianki sanoja. Että nämätki ovat
varsinaisia nimukkasioja, ei toki vielä tarvinne'kan parempata
osotusta, ennen kuultua, mitä ne, jotka heitä välisanoina pitävät,
sioilla ymmärtänevätkän.

Nyt muutamista sioista kummassaki luvussa erittäin:

    Yksikössä.

Nimentä löytään nykyjään alkuluennostaan usein lyhennettynä eli
muutettuna. Wesi, valkan, huone mahtovat alkuansa olla vete, valkame,
huonehe, osottava e jotai epävakaista, lyhyttä puoliäänikettä, ei e
eikä i, vaan kummanki vaihilla.

Kohdinnan alkuperänen pääte näyttää olleen ta (tä) ja missä
nyt sanotaan siltaa, vettä, valkanta, huonetta, muinen sanotun
siltata, metetä, valkameta, huoneheta. Ykstavuisissa ja usiampi kun
kakstavuisissa sanoissa on tämä pääte vieläki tavallinen ja paikon
kakstavusissaki.

Sivunta kuuluu eripaikoilla sillati, sillate, sillaten; sillahti,
sillahte, sillahten, sillatti sillatte jne.

Jaksinta on senlainen täysinäisnä ja jatkosanan saadessa, ilman
lyhennettävä niin että lopulta e heitetään poies ja muullaki muutteella.

Wajanta toisin: sillata', vedetä', elota', huoneheta' jne.

    Monikossa.

Nimentä näyttää tulleen yksikön kohdintasiasta sillä tavalla että
e on a (eli ä) päätteen siaan pantu. Alkusesti mahto olla siltate,
vetete, valkamete, huonehete jne. Siltäänsäki käytetään usein yksikön
kohdintasiaa monikollisesti esimerk. sanelmissa: on metsässä puuta
(puita), viisi hevosta (hevoset), lato miestä (miehiä) laivohinsa.
Ilman tätä, näin nykyjään lyhennettynä löytyvää monikon nimentää, taisi
ennen vanhaan olla toinenki, josta paikon hallinta ja ylehensä muut
monikon siat ovat johdettuna.

Hallinta äskenmainitusta kadonneeksi ajatellusta monik. nimennästä
johdettu kuuluu siltojen, vesien, elojen, valkamien, huonehien ja
muuten monellaki tavalla, josta ehkä vasta tulemma lausumaan.

Kohdintaan ja sitä seuraaviin siohin sopii monikossaki, mitä niistä
yksikköluvussa mainittiin.




Satuja.



1. Jalopeura ja Kettu.


Jalopeura vanhoillaan ei voinut enää metsän kapeita ajamalla tavata,
jonka tähden hänen piti uusi keino miettiä, millä elatusta saada. Pani
tien viereen maata ja teeskelihen sairaaksi. Ja sano, kun näki jonkun
sivukulkevan, "voi vaivanen kun päätäni kivistää ja polttaa sisuksiani!
Tuskin onkan minusta huomisen näkiätä, niin anna siis anteeksi,
jos mitä olen sinua vaston rikkonut. En tahtoisi tuntoni vaivalla
täältä erota." Näin sano hän, vaan moni sivukulkevista surkutellen
astu lähemmäksi katsomaan, jos millä voisi lievittää hänen viimmesiä
tuskiansa ja ilmanki mielisuosioansa osottamaan. Ja jalopeura söi
heidät suuhunsa, jalan liikuttamatta kauan sillä keinon eläen. Niin
tuli viimmen kettuki paikalle. Hällenki piti jalopeura vanhan puheensa
ja kysy viimmen, mitä arveli, kun ei lähemmäksi luotunut. Kettu vastasi
kielellänsä:

"Jälkiä oudostun; moni mennyt on, ei palannunna" Tuhmalle tuli vahinko,
sen viisas opiksi otti.



2. Hevonen.


Wanha laiska hevonen veti suolakuormaa ja vierähti muutamassa paikassa
kuormanensa veteen. Jällen ylös päästyä havatsi hän kuormansa paljo
kevenneen, sillä suoloja oli veteen sulanut. Sepä hyvä, arveli hän
ja pani mieleensä toisteki sillä tavalla kuormiansa kevennellä. Niin
toisella kertaa jommoistaki pellavakuormaa vetävä hyppäsi hän mielen
taiten itsestänsä veteen. Waan pellavat vettyneenä painovat paljo
entistänsäki enemmin.

Niin on palkkaki pahalla, kuni työnsäki typerät.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Kovin kielti Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho, atroa poron perästä,
Lapin maasta taikinoa.

Tällä verraillaan kaikkia tapauksia, joista ei mitänä nähdä syntyvän,
jos kohta ken yrittäisiki. Alkuansa mahtaa tämä sanalasku, ynnä monen
muun, olla jostai pitemmästä runosta, joka nyt, paitsi näitä sanoja, on
tullut unhotuksiin, taikka ei vielä kerätyksi saatu.

2. Lintu laulaa kielellänsä, kurja kuki kurkullansa.

Ei pidä parempata keltään toivoa, kun saada voipi. Jopa siinäki
itsekunki tekemistä, saantoansa myöten työt toimitella.

3. Niin on hännätön hevonen, kuni pirtti porstuaton tahi piika
pintilätön, esiliinaton emäntä.

Näyttää mitä talonpoikanen rahvas paikon emäntiensä ja tyttöjen
somuudeksi vaatii.

4. Nuorra naista kiitetähän, vanhana sotaurosta.

Ei yksi, eikä toinen ikä ole itsestänsä kiitettävä, vaan sen mukaa,
mitä kultaki iältä vaaditaan.

5. Petäjäinen peikoleipä lapsen laihana pitävi, kaitana miniän kasvon,
pojan kasvon joukeana.

Niin toki nähdäänki erittäin näillä pohjasilla mailla. Talonpoikanen
rahvas katsoo usein lihavuuttaki kaunistavaksi, ei aina muistaen
toista sanalaskuansa: sika lihavasta kaunis on. Sentähden vertailevat
laihat ihmiset tällä sanalaskulla itsiänsä ja samate sopii se ilmanki
kaikenlaisen voimattomuuden kuvailemiseksi, jonka syytä auttaa ei voi.

6. Rikkahat hyvin elävät, köyhät kiljuen perässä.

Tämä kyllä onki tosi. Rikkaampain esimerkki vetää usein köyhempiäki
samaan laatuun etsimään niin vaatteissa, kun muussaki elämän kohdassa.
Waan kummalla on syy toista moittia rikkaillako, jotka esimerkeillänsä
turmelisivat toisia, vaan köyhillä, jotka, ajattelematta mikä heille
käyttää, tunkevat rikasten jälkiin?

7. Sykysyinen suuri kakku kevähäksi keiattapi.

Sentähdenpä pitäisiki syksystä aikain katsottaman, et- tei liian
tavaroita meneteltäisi. Eläjänki talon pitäisi aina muistaa, että
köyhempiäki aikoja saattaa tulla ja näiden varaksi talteen panna, mitä
saattaa.

8. Monta vääreä vakoa kiviteillä kynnetähän; monta vääreä valoa
lakiteillä lasketahan.

Toivoisimma maamme ja Suomen kansan kunniaksi jälkimmäisen puolen tästä
sanalaskusta valheeksi, emmekä voi oikein ymmärtääkän, miten se voisi
tosi olla.





MEHILÄINEN W. 1836.

Huhtikuulta.




Neitsen rosvo.

    Tuoll' on neitoset kisassa,
    Kaunokaiset karkelossa,
    Noilla Wäinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.
    Kullervo Kalevan poika,                  5
    Sinisukka äiön lapsi,
    Sinisukka, hienohelma,
    Hivus keltanen koria,
    Kengän kauto kaunokainen,
    Lähtiäksensä käkesi,                     10
    Hyvällä ison orilla,
    Noien neitojen kisahan,
    Kaunokaisten karkelohon.

    Hyppäsi hyvän selälle,
    Hyvän laukin lautasille,                 15
    Ajo päivän, ajo toisen,
    Ajo kohta kolmannenki.
    Niin päivänä kolmantena
    Pääsi neitojen kisahan,
    Kassapäien karkelohon,                    20
    Noille Wäinölän ahoille,
    Kalevalan kankahille.

    Ken ihanin impyista,
    Kassapäistä kaunokaisin,
    Sen hän koppo koprihinsa,                 25
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "Elkäte sinä ikänä
    Ilmottako immet milma;
    Ettei äiti ääntä saisi,
    Emo etsivä olisi,                         30
    Jos ma vuoenki viruisin,
    Tahi kaksi kalkettaisin,
    Tuolla Tuomivaaran päällä,
    Kasvaisi'n kataikossa."
    Ajavi kahattelevi                          35
    Immen itkevän keralla,
    Ajo Wäinölän ahoilta,
    Kalevalan kankahilta.

    Niin etsi emo tytärtä,
    Wanhin lasta vaikerteli;                   40
    Etsivi kisasioilta,
    Noilta karkukankahilta:
    "Ettekö nähny mun tytärtä,
    Kuullut kullan lapsukaista?"
    Niin sanovi poika pieni,                   45
    Lapsi lausu ja pakasi:
    Oli täss' eräs uroita,
    Kullervo Kalevan poika,
    Sinisukka äiön lapsi,
    Sinisukka, hienohelma,                     50
    Hivus keltanen koria,
    Kengän kauto kaunokainen;
    Koppo neien koprihinsa,
    Pani laukin lautasille.
    Niin itse ajohon lähti                     55
    Immen itkevän keralla,
    Sanan virkki, noin nimesi:
    "Elkäte sinä ikänä
    Ilmottako immet milma;
    Ettei äiti ääntä saisi,                    60
    Emo etsivä olisi,
    Jos ma vuoenki viruisin,
    Tahi kaksi kalkuttaisin,
    Tuolla Tuomivaaran päällä,
    Kaukana kataikossa."                       65

    Niin emo sanoiksi virkki,
    Äiti ääntäen panevi:
    "Woi polonen päiviäni,
    Onneton olelmiani!
    Sinne meni siitelmäni,                     70
    Sinne kannettu katosi."

    Itse eillehen menevi,
    Astua tihuttelevi,
    Tuonne Luomimaaran päälle,
    Kataikkokankahalle,                        75
    Kujerrellen kuusikossa,
    Kaikkuen kataikossa:
    "Tule tänne tyttäreni,
    Lähe pois polonen lapsi,
    Miehen tuhmasen tulilta,                   80
    Warattoman valkioilta;
    Tule turvihin emosi,
    Oman vanhemman varohin."

    Lapsi lausuen pakasi,
    Tytär varsin vastaeli:                     85
    "Emminä emoni pääse,
    Kun et tulle päästämähän;
    Olin ma kisakeolla,
    Noilla karkukartanoilla,
    Niin tuli eräs uroita,                     90
    Sinisukka äiön lapsi,
    Otti mun oron selälle,
    Pani laukin lautasille;
    Ajoa kahattelevi,
    Saloja samottelevi,                        95
    Yöt, päivät piättelevi,
    Wuorokauet kantelevi,
    Marjoilla menettelevi,
    Mustikoilla mustuttavi,
    Wilussa viluttelevi.                       100
    Pakkasessa paistelevi.
    Wet lähe oma emoni,
    Jouvu kaunis kantajani,
    Lähe lapsesi otolle,
    Tyttäresi lunnahille,                      105
    Näiltä paikoilta pahoilta,
    Waaramailta vaikioilta."

    Niin emo sanoiksi virkko,
    Itse innon lausueli:
    "Lähen mä lapseni otolle,                  110
    Tyttäreni lunnahille;
    Tuon Ukon tuliset nuolet,
    Kannan vaskiset vasamat."
    "Oi Ukko yli jumala,
    Tahi taatto taivahinen!                    115
    Jouvuta'pa jousi moinen,
    Kaari kaunehin valios,
    Pane vaskinen vasama
    Tuon tulisen jousen päälle,
    Niin työnnä tulinen nuoli,                 120
    Ammu vaskinen vasama,
    Ammu kautta kainalojen,
    Halki hartiolihojen,
    Tuo paha Kalevan poika.
    Laske lapseni polonen,                     125
    Auta tielle tervehenä."

    Se Ukko yli jumala,
    Itse taatto taivahinen,
    Jopa jousen jouvutteli,
    Katso kaaren kaunehimman,                  130

    Tuon tulisen jousen päälle,
    Niin lyönti tulisen nuolen,
    Ampu vaskisen vasaman,
    Ampu kautta kanalojen,                     135
    Halki hartiolihojen,
    Tuon pahan Kalevan poian.

_Toisintoja_. v. 5. Ikutiera Lieron poika, Tiivun tihku äiön lapsi. v.
21,22. Noille Wäinön kankahille, Ammon raatuille ahoille. v. 29—34.
Ettei etsisi emonsa, Eli äiti tietä saisi, Jos ma vieläki viruisin,
Wuosikausia kahenki, T, T, p. Kaukana kataikossa. v. 47. O. t. uroita
yksi. v. 112, 113. Katson ma Ukolta kaaren, Panen vaskisen vasaman,
Ammun surman suusta halki, Pahan leuoista levitän.

_Jälkimaine_. Tämä muinasaikain runo on täydellisinnä Kellovaaran
kylästä, Wenäjän Kemijoen varrelta, kirjotettu. Loppupuolta laulaja ei
sanonut oikein samoilla sanoilla osaavansa, joilla äitin sitä ennen oli
laulelevan kuullut, vaan muisteli kuitenki sillä tavalla Kalevan pojan
käyneen, mielestänsä mentyä, mitä vielä erittäin tytöstäki olisi ollut
lausumista. Enkä ole sitä muiltakan laulajilta vielä saanut.

Moni on sanonut olevan näissä runoissa paljo outoja sanoja, jonka
tähden koemma muutamia senlaisiksi arvatuita, nykysessä runossa
löytyviä, selvittää: v. 1. kisassa s.o. hypyssä eli tansissa, v. 2.
karkelossa yksi kun kisassa, v. 6. äiön, ukon, vaarin, äiän. v. 9. kauto,
varmasten päällinen, perota, förföti. v. 10. käkesi, aiko, valmisteli,
sonnusteli. v. 11. ison, isän. v. 20. kassapäien, kaunistukkain. v. 23.
impyistä, neitsyistä. v. 25. koprihinsa, kourihinsa. v. 26. virkki,
lausu, puhu. v. 28. milma, minua, v. 30. emo, äiti. v. 31. viruisin,
jorottelisin, makaisin, viipyisin. v. 32. kalkettaisin y.k. viruisin,
v. 35. kahattelemi, menee joutuen. v. 36. immen, neitsyen, v. 40.
vaikerteli, valitellen kyselee, v. 46. pakasi, puhu, lausu, sano.
v. 47. eräs, muutama, joku, yksi, monas, monias, moniahta, monikas,
monikahta. v. 68. polonen, onneton, vaivanen, raukka, koito, katala,
v. 69. olelmiani, olojani, päiviäni, elämätäni. v. 70. siitelmäni,
sikiöni, lapseni, v. 73. tihuttelevi, menee (tekee jokai) viriästi,
hellittämättä, v. 80. tulilta, elopaikoilta. v. 95. samottelevi,
kuljettelee. v. 102. vet, tosi. v. 105. lunnahille, lunastukselle,
v. 113. vasamat, nuolet, piikit, v. 116. moinen, hyvä, kelpaava. v. 117.
valios, valikoitse.




Härjän ampuja.


    Läksi Lauri laitumelle,
    Meni turmio metälle:
    "Anna nyt jalo Jumala,
    Tuo varsin vakainen luoja,
    Anna ampujan aloa,                       5
    Pyssyn pyytäjän ereä!"

    Niin tuli salon sisälle,
    Kulki korven kainalohon,
    Siinä ennätti eränsä,
    Sattu luotsi saalihinsa:                 10
    "Liekö ahmo tahi ilves,
    Waiko korpikontikainen."

    Pisti ruutia pivosen,
    Puolen koproa kopisti,
    Puisti putkensa sisähän.                 15
    Luotti luoin liukkahasti,
    Päälle ruutien rutosti,
    Anto pyssyn pyykähellä,
    Pahat jauhot paukkahella.
    Olipa ahmo tahi ilves,                   20
    Tahi korven kontikainen,
    Jo nyt kaatu kaunihisti,
    Kuusen juurehen kumohon;
    Kaatu korven kainalohan,
    Riitavaaran rintasuolle.                 25

    Kävi kohta kahtomahan,
    Wikevästi viipotteli:
    "Woi polonen päiviäni!
    Häiykö härän se tuotti,
    Lempo lehmän kannetuisen,                30
    Wääräsäären väilähytti;
    Kun on juuri julkisesti
    Tuohon kaatunut kumohon,
    Kompastunut kuoliaksi."
    Läksi Lauri laitumelta                   35
    Allapäin, pahoilla mielin,
    Matin matkalla tapasi.
    Huusi Matti matkan päässä:
    "Tule tänne tuttavani!
    Sanomahan saalistasi —                   40
    Ahmanko Jumala anto,
    Ilveksenkö maan isäntä?"

    Lauri varsin vastoapi:
    "Ei ollut ahmo, eikä ilves;
    Ammuin korpikoppeloa,                    45
    Mehtomuoria mänösin."

    "Etkö nähnyt härkeäni,
    Koukkusormea tavannut;
    Katehessa on kauan ollut,
    Kontion kotitiloilla."                   50

    "Hiis on nähnyt häkkiäsi,
    Lempo lehmäsi vasoja."

    Tuli turmio metältä,
    Huuru hurjalta viralta,
    Häiy härän ammunnalta;                   55
    Akka päältä arvelepi,
    Waimo varsinki sanopi:
    "Mi lie tullut miesparalle,
    Kun on huuru huolissansa,
    Miesparka pahoilla mielin;               60
    On kun Tuonelta tulisi,
    Manalalta matkoaisi,
    Wähän kuollutta parempi,
    Kaonnutta kaunihimpi."
    Oli aikoa vähäsen,                       65
    Piti tuuman tultuansa
    Akan kanssa kahenkesken,
    Sano ainosen asian:
    "Hävitin härän Matilta,
    Kaasin korven kainalohon,                70
    En luullut häiyä häräksi,
    Katoin korven kontioiksi."

    Sitte kielsi kiivahasti,
    Warotteli vaimoansa,
    Puhumasta kellenkänä.                    75
    "Ei piä Eskolle sanoa,
    Ollille ei ollenkana,
    Eikä virkota väheä,
    Emännälle ensinkänä;
    Tuosta Tahvo tietä saisi,                80
    Marketta mahin pitäisi."

    Woiko vaimo vaiti olla,
    Akka suunsa aukomatta;
    Mutso munalle sanopi,
    Kuren kaula kauemmaksi;                  85
    Tuli se Ollille tutuksi,
    Siitä ilmi Eskollenki.

    Matti mielellä pahalla
    Hakemass' on härkeänsä,
    Eläintänsä etsimässä;                    90
    Sunna kulki suorämehet,
    Kontiona korpinotkot,
    Karhuna pahimmat paikat,
    Waan ei löynnyt härkeänsa,
    Palasi pahoilla mielin,                  95
    Nuuksun lammelle nuristen. —

    Olli aamulla sanopi
    Kaiken mahtinsa Matille,
    Wielä neno viisahasti,
    Olli Mattia opetti:                      100
    "Ala sie astua kylälle,
    Wiikiölle viipotella,
    Eikö saisi suinimiestä.
    Ota Yrjänä yheksi,
    Tuomas toiseksi valios;                  105
    Miestä kaksi kahtomahan,
    Kolmansi kohottamahan,
    Neljäs tietä neuomahan,
    Tuonne korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle,                 110
    Ahon puolelle puroa."

    Läksi Matti marsimahan,
    Alko astua kylälle,
    Wiipotella Wiikiölle:

    "Ain' on nähty nuita näitä,              115
    Kyllä kuultu kummiaki,
    Täm' on kumma kuulematta,
    Näkemättä näihin asti —
    Lauri härkäni hävitti,
    Ampu varsin vainajaksi,                  120
    Tuonne korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle."
    "Lähe nyt Yrjänä yheksi,
    Tuomas toiseksi tulepi,
    Koonnutta kahtomahan,                    125
    Hävinnyttä härkeäni."

    Miehet lähtevät metälle,
    Käyvät korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle;
    Tuoss' on härkä turvillansa,             130
    Kuusen juuressa kumossa.
    Katellahan, käännellähän:
    "Tuost' on luoti luiskahtanna,
    Tinapalli paiskahtanna,
    Saanut juuri julkisesti,                 135
    Mennyt sisähän sivusta,
    Syössyt syämehen syvälti."

    Kulu aikoa vähäsen,
    Kulu tuskin puoli kuuta,
    Jopa Matti mahtavasti                    140
    Käski Lauria lakihin,
    Saatti tuonne Saastamoista,
    Lieksan keskelle ketoa,
    Kupehelle kuulun järven.
    Tuolla Lauri tuomittihin,                145
    Saastamoinen saatettihin,
    Härkä maksaa Matille,
    Ruunun sakko päälle saaha.

    Lauri laista tultuansa,
    Härkäpeus hävittyänsä,                   150
    Alko Tahvolla tapella,
    Eessä Eskon leimahua:
    "Te sen saattia sanoiksi,
    Te sen ilmi ilmottia;
    Te oletta vielä viekkahammat,            155
    Kun koko kyläni miehet.
    Kaikki naiset naapurini."

    Nousi tuosta juttu toinen,
    Keräjissä uuet käynnit;
    Lauri laissa voitettihin,                160
    Taasen saatihin sakolle.

    Sitte sieltä tultuansa
    Ei hän tahtonut tapella,
    Toiste lähteä toralle.

Sanain selvityksiä nykyseen runoon: v. 5. aloa s.o. osaa, saalista, v. 6.
ereä y.k. oloa. v. 10. sattu, yhty, tuli luoksi, tykö. v. 11. ahmo, ahma,
osma, komppi, metsässä elävä pienemmän koiran suuruinen, ruoanahne,
otus. v. 12. kontikainen, kontio, ohto, karhu. v. 15. puisti, pudisti;
putkensa, pyssynpiippunsa. v. 16. luotti, lähetti, työnti, pani. v. 17.
rutosti, äkisti, terävästi. v. 18. pyykähellä, ääntää, paukkua. v. 27.
vikevästi, terävästi, joutuen, viipotteli, juoksi pitkillä askeleilla,
v. 31. väilähytti, väläytti, vilautti. v. 45. koppeloa, naarasta metsoa
(metsästä), v. 46. mehtomuoria y.k. koppeloa, v. 49. kadoksissa,
eksyksissä. v. 52. vasoja, vasikoita. v. 54. huuru, polonen, vaivanen,
raukka. v. 58. mi, mikä. v. 78. mirkata, lausua, v. 84. mutso, pulskia
vaimo, muori, v. 91. sunna, sutena, v. 98. mahtinsa, voimansa, tietonsa.
v. 103. suinimiestä, syynimiestä. v. 116. kummiaki, ihmeitäsi. v. 130.
turvillansa, kuonollansa, nokallansa, v. 140. mahtavasti, isosti,
röykkiästi, pöykkiästi. v. 144. kuulun, mainion, ulompanasi tutun,
v. 152. leimahua, teiskaella, loiskia, teparrella, tepastella. v. 153.
saattia, saatitta, v. 154. ilmottia, ilmotitta. v. 157. naiset, vaimot.
v. 164. toralle, tappelolle, riidoille.




Suomalaisista.


Ettei nykynen Suomi aina ole Suomen kansalta asuttu, on varsin
epäilemätön asia; epätietosemmat olemma siitä, miltä paikoilta, mitä
teitä ja minä aikoina ensimmäisiä Suomalaisia maahan tuli ja mitä
ihmisiä maassa heitäki ennen asukseli. Näistä aineista otamma nyt
itsekustaki vähin tarinoitaksemme.

Ensiksi missä oli Suomen kansan alkuperänen koti? — Sanoisimma Asiassa,
mutta siitä tiedosta emme tulisi paljo entistä viisaammaksi, jos emme
kerällä armellenkan voisi osottaa niitä seutuloita eli maisemia,
joilla he Asiassa asuivat. Sillä Asian satakansanen maaosa, länttä
vasten Punamerestä, Keskimerestä ja Euroopan itäsiltä rajoilta Turkin
ja Wenäjän maasta alkava juoksee pituuttansa tuhatki penikulmaa
itään ja koilliseen, lemeyttänsäki pohjasesta etelään eli Jäämerestä
Indiamereen 800 penikulman paikoilla ulottuen. Niin mitä jälkiä
lähtisimmä Suomalaisten alkukotia Asian avaralla mailla hakemaan ja
onko meillä ees minkälaisia johdajohdattavaisia jälkiä? On tosiaanki,
vaikkei paljo tuntuvampia, kun että niiltä kyllä voisi mies eksyäki.
Senlaisina jälkinä pidämmä esinnä vanhanaikuisten histori oitsiain
lauseita, joista kuitenki opimma, Euroopalaisten kansain Asiasta
nykysille asemillensa tulleen, vaikka muuten ne kyllä vähä antavatki
tästä asiasta tietoja. Osottavampia viittoja, saamma Suomen kielestä
ja sen muiden kielten rinnoin tutkimasta. Sillä etäällä ulompana
Suomesta löydämmä vieläki usiampia kansoja, jotka kielensä vuoksi ovat
Suomen heimolaisia ja mailman aikoina samasta pesästä lähteneitä, kun
Suomalaisetki. Näitä heimokansoja myöten tulee meidän Suomalaisten
alkukotia etsiessämme kulkea ja sen ohessa seurata niitä maisemia,
joita myöten esivanhempaimme, kerran liikkeelle saatua, olis ollut
sovelias ja luonnollisin edemmä siirtyä ja viimmen tänne peräytä. Niin
näitä tiedustelemaan lähtiessä virkamma vähän esinnä

_Suomalaisten nykysistä asunnoista ja erittäin rajoista_.

Suomalaiset nykyään asuvat muotoansa kolmiloppisessa, pian saareksi
verrattavassa maassa, jonka on pohjana eli alana, lännestä itään,
Suomenlahti, Nevajoki, Laatokan meri ja Svirijoki; itäkoillisena
sivuna, eteläkaakosta pohjasluoteesen, Anuksen maa ja Oniegameri,
Wuigojärvi, Wienameren Oniegalahti ja Kantalahti ynnä Lappi
(Imandra, Nuotta ja Enari järviensä kanssa); länsiluoteisena sivuna,
etelälounasta pohjaskoilliseen, Pohjanlahti, Tornion, Muonion ja
Tenon joki. Etelästä pohjaseen eli alasivun keskipaikoilta, Haminan
ja Wiipurin kaupunkien tienoilta Utsujokeen, joka on viimmenen huippu
pohjan alla, taitaisi linnun lentää tulla 100 penikulmaa ja 75 Turun
edustalta Oniegameren eteläpäähän, jotka tämän kolmilopenalasivussa
ovat, toinen länteen, toinen itäänpäin, äärimmäisiä paikkoja.
Kumpanenki sivu suorinta ei tekisi täyttä 110:tä penikulmaa ja yhteen
lukein koko maan rajat ei kolmeakan sataa penikulmaa, vaikka, paljo
enemmän mutkinensa. Lähdemmä nyt eritellen näitä rajoja muutamin
mutkinensaki tunnustelemaan.

                                             Penikulmain
                                           ja virstain luku
                                 Mitä    suorinta  tavallista
  Ala- eli eteläsivussa.         suuntaa    tietä     tietä

  A. Ahvenamaan länsipuolelta
      Turkuun                     Ikoi.  15     25
  B. Turusta Eiknäisiin           kaa.    8,3   14,1
     Eiknäisistä Helsinkiin       Ikoi.   8,5   10,6
     Helsingistä Porkoon          koi.    4,5    5,7
     Porvosta Lovisaan            Ikoi.   3      4,6
     Lovisasta Haminaan.          Ikoi.   4,8    6,8
     Haminasta Wiipuriin          Ikoi.   7,6   11
     Wiipurista Pietariin         kaa.   11     13,3
     Pietarista Nemajoen seutua
      Laatokan meren kaakkopäähän Ikoi.   3,5
     Laatokan kaakkorantaa
      Wolkkojoen suulle            I.     6
     Yhtärantaa eelleen Svirijoen
      suulle                      Pkoi.   5,8
     Svirijoen seutua Oniegameren
      kaakkopäähän.               Ikoi.  12

  Itäkoillisessa sivussa.

  A. Oniegameren halki päästä
      päähän Poventsan linnan
      seuduille                    Pluo.  23
     Eelleen Anusselkosen
      poikki Wuigo-joen suulle     P.      4
     Wuigojärven poikki
      Ontojoen niskalle            luo.    7
  B. Ontojoen vartta mainitun
      joen suulle Oniegalahden
      lounaskaarteessa
      Wienameren rannalla.         Pkoi.   4,5
     Eelleen nimitetyn lahden
      länsirantaa Karjalan
      Kemijoen suulle.              P.     8
     Eelleen Wienameren
      länsirantaa Kantalahden
      kupeelle.                     P.     10
     Kantalahden lounasrantaa
      Koutajoen suulle.             Pluo.  12
     Eelleen Nivajoen suulle
      lahden perässä.               P.      9
  C. Kantalahden perästä
      Imandra järven etelä-
      lounasten päähän.             Pkoi.   2
     Imandrajärven halki
      päästä päähän.                Pkoi.  10
     Eelleen tunturin poikki
      Kuolajärven rannoille.         luo.   3
     Kuolajärven poikki
      luode'rannalle.                luo.   1,5
     Eelleen Enarijärven
      kaakkorannalle.                luo.  10
     Enarin rantoja järven
     pohjaspäähän.                  Pkoi.  10
     Eelleen Skora- ja Tenojoen
      yhdyntä paikoille Utsujoen
      pitäjän pohjassupussa.        Pluo.   6

  Länsiluoteisessa sivussa.

  A. Turusta Naantaliin.            Lluo.  1,3  1,9
     Naantalista
      Uuteen kaupunkiin.            luo.   5    7,6
     Uudesta kaupungista
      Raumaan.                      P.     3,5  5,6
     Raumasta Poriin.               Pkoi,  3,9  6
     Porista Kristiinaan.           Pluo.  8,4  9,7
     Kristiinasta Kasköön.           luo.  1,3  3,8
     Kasköstä Waasaan.              Pkoi.  7,7  8,1
     Waasasta Joensuuhun.            luo.  6,7  8,7
     Joensuusta Pietarsaareen.      Pluo.  1,6  1,7
     Pietarsaaresta Kokkolaan.       luo.  2,5  5,4
     Kokkolasta Braaheen.            koi. 11,4 14
     Braahesta Ouluun.               koi.  5,7  8,4
     Oulusta Tornioon.               luo. 10,5 15,2
  B. Torniosta Torniojoen
      vartta Muoniohaaraan
      asti.                          P.   14
     Muoniojokea Muonio
      niskaan ja
      Kättösuantoon.                 P.   12

  C. Eelleen Enaritunturin
      poikki Karasjoen
     (ja Enarijoen) päihin.         Pkoi.  4,5
     Eelleen Karasjoen ja
      Enarijoen Tenojoeksi
      yhdyntään.                    koi.  10
     Eelleen Tenojokea
      Skorajoen yhdyntään
      Utsujoen pitäjän
      pohjasperukalla.              koi.  10


Sanoimma voivan Suomen kansan nykyistä asuntopaikkaa saareksi verrata
ja millä ehdolla, sen näemmä seuraavasta näiden rajojen yhteenlaskusta,
joka osottaa pitkältäkö itsekussaki sivussa on merta eli suurempia
järviä, jokea, ja maataki.

                 Merta    Jokea   Maata  Summa
  Sivu           P.  W.   P. W.   P. W.  P. W.
  Eteläpuolinen  74  5   15   5          90
  Itäkoillinen   90  5    4   5   25    120
  Länsiluoteinen 69  5   46        4 5  120
  Yhtehensä     234  5   66  29      5  330

                Penik. = P. Wirst.= W.

Näitä rajoja pituuttansa myöten yhteen laskeissamme juuri ihmeeksi
havatsimma eteläsivun alkuperäistä arveloamme myöten tekevän 90
penikulmaa 2 virstaa, itä-koillisen 119 penik. 5 v. ja länsiluoteisen
120 penik. 5 virstaa, joita lukuja emme olle hitaat oikasemaan, jotta
tulivat täysikymmenluvulla 90 eteläsivu ja toisista kumpanenki 120
penik. pitkiksi. Näin koko rajasta, joka yltä ympäritse on 330 penik.
täytetään 300 penik. meriltä, isommilta järviltä eli jo'ilta, eikä kun
30 penik. mannermaalta ja ei tätäkän, jos näillä maataipalilla löytyvät
pienemmät järvet ja joet lukuun ottaisimma. Waan 300 on kymmenen kertaa
suurempi kun 30, jonka tähden hyvin voimmaki Suomalaisten asuntomaata
saareksi verrailla, samate kun mitä muutaki paikkaa, joka kymmeneltä
puolelta olisi vesiltä piiritetty, vaan yhdellä manterehen liitettynä.

Emme kuitenkan ole näitä rajoja niin tarkon määrätä voineet, ettei
selvää suomenpuheellista kansaa paikottain asuisi ulompanaki ja
muukalaisia kansoja sisäpuolella, niin eteläsivussa C—rajan tienoilla
ja itäkoillisessa pitkin pituuttansa, joissa kummassaki asukselee,
missä Suomalaisia ulkopuolella, missä, jos kohta vähemminki, Wenäläisiä
meidän puolella. Jälkimmäisen sivun pohjasimmassa päässä löydämmä taas
Lapin kansan Suomalaisten seassa. Länsiluoteisen sivun B—rajoilla elää
pitkin pituuttansa muutaman penikulman leveydeltä Suomalaisia Ruotsin
alla kuuluvina ja sen lopulla Kättösuannolta alkain pistäksen itse
Suomen aluettaki Könkämäjokea myöten Ruotsin ja Norjan väliin lähes 20
penik. pitkältä, vaikkei kun juuri muutamaisen leviältä. Mainitun sivun
C—rajoilla tapaamme Suomalaisia ja Lappalaisia sekasin ja saman sivun
B—rajoilla ikäskun eteläsivunki A—rajoilla löytyy taasen merirannoilla
eräitä ruotsalaisia pitäjiä. Se myös pitää meidän nimittää, että tässä
on koko Suomen kansa rajotettu, eikä erityisesti niin kutsuttu Suomen
maa, jonka osa eteläsivusta, C—rajan kohdalta ja pian koko itäkoillinen
sivu tulisi paljo sisämpänä käymään.

[Sanan Saattajota Wiipurista pyydämmä jossai lehdessänsä ilmottamaan,
jos hänen paremmasta tiedostansa mitä erehdystä olisi eteläsivun C—
ja itäkoillisen sivun A—rajojen nimissä tapahtunut ja sekä siltä että
keltä hyvänsä toivomma muitaki oikasemia, erittäin virstaja penikulma
määrissäki. Wienamerelle, jota myös Selti-mereksi ja Kemimereksiki
sanotaan, taitais yhtähyvin sopia nimi Walkiameri. Oniegamerta sanovat
paikon Sunkumereksi ja Poventsan mereksiki, vieläkö tuolla jotai
muutaki nimeä olisi?]

Ennen tämän rajakirjotuksen peräti heitettyä mainitsemma, jäävän etelä
sivulla Suomenlahden rannoille 2 Maaherran lääniä, Uuden maan ja
Wiipurin läänin, länsiluoteisille suvulle 3 lääniä Pohjanlahta pitkin,
Porin, Waasan ja Oulun läänin, viimmeksi nimitetty aina Lappiinki asti
Pohjanlahden perältä ulottuva. Näiden kummallasi nimitetyillä sivuilla
olevien läänien keskellä jääpi Turun lääni Suomen lounaskulmaan,
Pohjanja Suomenlahden kainaloon ja siitä halki maan koillista suuntaa
esinnä Hämeen lääni, sitte Mikkelin, sen jälkeen Kuopion ja tästä
Pohjoseen päin kääntyen viimmen Kajaninki lääni.

Näiden itsekunki läänin rajoista emme tällä kerralla tee'kän parempaa
selvää, sen vaan nimittäen, olevan Turun ja Porin lääneillä yhteisin
Maaherran ja samate Oulun ja Kajanin lääneillä yhteisen, josta
maaherroja Suomessa ei tule olemaan usiampaa kun 8, ollen läänejä 10.

Jo nimitetyistä kaupunkiloista ovat Turun lääniä Turku (13,500),
Naantali (800) ja Uusi kaupunki (2000); Uuden maan lääniä Eiknäisi
(1,500), Helsinki (11,000), Porko (3000) ja Lovisa (3000); Wiipurin
lääniä Hamina (2000), Wiipuri (4000), ennen nimittämättömiä:
Lappeenranta, Saiman rannalla (600), Käkisalmi (600) ja Sordavala
(300), molemmat viimmimainitut Laatokan rannalla; Porin lääniä Rauma
(2000), Pori (5000) ja ylempänä Tamperi (2000); Waasan lääniä Kristiina
(2000), Kasko (700), Waasa (3,500) Joensuu (1000), Pietarsaari (1,500)
ja Kokkola (2,500); Oulun lääniä Braahe (1,500), Oulu (5,000) ja Tornio
(700). Ennen nimittämättömiä ovat Hämeen lääniä Hämeenlinna (2,300);
Mikkelin lääniä Heinola (1000), Savonlinna (400); Kuopion lääniä Kuopio
(2000) ja Kajanin lääniä Kajani (400).

Itsekunki kaupungin asukasten luku, jota nimen jälkisellä numerolla
olemma kokeneet osottaa, ei niin ole kohdalleen voitu saada, ettei
toisinaan tämä meidän osotuslukumme oikiasta varsinaisesta luvusta
muutamilla sadoillaki isommissa kaupungeissa eroaisi. Wiimmeisestä
viisimuotisesta väenarvosta on nyt viisi vuotta kulununnaki, jolla
ajalla, semminki menneinä tautisina vuosina, on väenluku paljoki
taitanut muuttauta. Tänä vuonna toimitetun väenarvon ilmitullen saamma
tilan nähdä, joko paljonki näissä näin osotetuissa kaupunkien asukasten
luvuissa olemma erehtynnä.

Kaupunkeja Suomenmaassa nimiönsä myöten on 29 ja jos entisen Taavitin
kaupunginki, joka nyt on autiona, lukisimma, tulisi niitä täyteen
kolmekymmentä.

       *       *       *       *       *

Kun ihminen eli luontokappale eksyy suunnaltaan, ettei löydä mihinkän,
vaan kiertelee yksiä jälkiään, sanovat Suomalaiset hänen olevan metsän
peitossa. Ja sillon pitää lukea Isä meidän, Herra siunatkoon, Walmö
Herra ja muita rukouksia, siitä seikasta päästä. Auttaisivatko minuaki,
en voi arvata, vaan senlaiseen metsän peittoon jo lienenki joutununna.
Sillä mieleni oli alusta, lähtiä Suomalaisten jälkiä alkukotiinsa,
vaan poikkesin tieltä ja tulin kiertelemään Suomen metsissä, joita
kaskipoltto, tervaruukki ja muu huoleton menetys eivät vieläkän ole
voineet niin tykkynänsä hävittää, ettei niihin toisinaan peittäyisiki.
Pitää siis tällä kerralla heittää toimeni, Suomalaisia alkupesäänsä
seurata, sen tieten, jos konsa yrittäisinki, en kuitenkan pääsis ulos
Suomesta, jonka monisataset järvet, joet, vuoret ja tunturit kyllä
vuodenki pidättäisivät lähtöäni ja toinen eli kolmaski menisi muita
seutuja, kyliä, pitäjiä ja kaupunkeja katsellessa taikka kirkkoja,
seurakuntia, kihlakuntia, hippakuntia ja muita kuntia luetellessa.
Ja niin aikanani, ennen pahemmin eksymättä ja peittäymättä, lopetan
tämän aineeni mainion Ruotsalaisen Dumbomi nimisen viisaan tavalla,
joka kerran saarnaamaan yrittäessä, eikä esipuheesta edemmäksi tullen,
ilman pitempiä arveloita sihen päättiki saarnansa. Waan minkä olisin jo
päällenki voinut kirjottaa, kirjotan vasta viimmesiksi sanoikseni:

    Parturiunt montes, nascetur — ridiculus mus.

                                             Horatius.

          suomeksi:

    Wuori se synnyttää, oli syntyvä — melkiä hiiri.




Satuja.



1. Susi ja Akka.


Susi näljissään juoksenteli kylän tienoilla ruokaa etsimässä. Niin
muutamassa talossa kuuli äitin lastansa toruvan, uhkaamalla hukille
työntää, ellei vaikenisi ja muuten olisi kauniisti. Susirukka odotteli
kaiken päivän, vaan kuuli illalla äitin toisilla sanoilla lastansa
puhuttelevan. "Ka niin lapseni, sano sillon äiti, en enää hukalle sua
anna'kan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä kuoliaksi." Sen kuultua
juoksi hukka tiehensä ja sano: "siinä tuvassa toista puhutaan, toista
ajatellaan."

Toinen kieli, toinen mieli.



2. Kaksi Hevoista.


Ruuna ja tamma olivat yhdellä taipalella kuormavedossa. Waan tammalla
oli raskaampi, ruunalla keviämpi. Niin muutamassa mäessä rukoili tamma
ruunalta apua, ellei peräti uupuisi. Toisen ei auttaessa uupuki hän ja
kuoli paikalla. Waan ajaja pani koko hänen kuormansa ruunan vedettää ja
päälliseksi kuolleen tammansa irtikiskotun nahanki. Sillon sano ruuna:
"Woi vaivanen, kun en toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko
hänen kuormansa vedettävä ja päälliseksi nahkaki."

Ellös kiellä killinkiä, taikka taalari menepi.



3. Talonhiiri ja Metsähiiri.


Talonhiiri kävi metsähiirtä tervehtimässä. Tämä hankki vieraallensa
ruokaa, mitä parahinta löysi, koottuja jyviä, tähkiä, terhoja ja
muuta senlaista. Toinen parempaan tottunut söi minkä vähäsen ja
kysäsi: "tämmönenkö se teillä elämä ainaki on?" Sitte kuultuansa, ei
paremmankan olevan, puhutteli hän toista taloon muuttamaan eikä nälkään
kuolemaan metsässä. Lähtiki toinen toisella päivällä talonhiiren elämää
katsomaan. Tämä vei hänen, isoon ruokapuotiin ja käski syödä, mitä
mielensä teki. Waan hiirten parahallansa syödessä tuli väki puotiin.
Talonhiiri kyllä sievästi lymyttihen loukkohon, vaan metsähiiri luullen
jo viimmesen päivänsä tulleen, hyppäsi esinnä kauan pitkin seiniä ei
tieten minne pistäytä piiloon. Kuitenki jäi hän väeltä havatsematta.
Sitte väen viimmenkän puodista mentyä sano metsähiiri toiselle: "jää
hyvästi taloinesi tavaroinesi ja kiitä vastaki onneasi, minä sitä
en kaipaa, enkä kadehdi, enkä toiste toivottele." Ja niin läksi
hän matkaan, vaikka kyllä toinen kielsi häntä yön selkään pitkälle
taipalelle lähtemästä. Kotiin tultua kysy toinen metsähiiri: "hyväkö
oli talonhiirellä elämä?" Tähän vastasi hän vanhalla sanalaskulla:

"Hyvä herroissa elämä, vaan on päälle vaarallinen, kanssa kaulalle
kamala."




Suomen kansan Arvutuksta,


1. Illan ees, aamun taas.

2. Mies musta, nenä nykerä, perehen leipä takana.

3. Yks sano tous tous, toinen sano tous tous, kol- mas sano tous tous,
neljäs sano tous tous; viies sano viuh vauh.

4. Lyhyt mänty mättähällä, mesimöykky männyn päässä.

5. Punikki punanen lehmä, kevytsarvi, keikkoselkä, juoksi puhki puiset
salmet, halki vaarat haihatteli.

Osviittoja. 1. akkunan lauta (eli luuku). 2. Mies. s.o. avain; nenä
s.o. rengas (eli koukku). 3. Yks, toinen jne. s.o. hevosen jalat; viies
s.o. häntä. 4. Mänty s.o. Muuramen kasvu (eli varsi); mesimöykky s.o.
lakka (muurain, marja). 5. Punikki s.o. suksi; punanen s.o. tervattu;
lehmä s.o. salossa kulkeva; kevytsarvi s.o. hoikkaeli pystöpäinen;
keikkoselkä s.o. jalkava eli kaareva keskeltä; juoksi s.o. hiihti.




Lisäyksiä suomalaiseen sanakirjaan.


P. nimukoita. Antiaiset, (monik.), häät morsiamen lähtö- eli
antipaikalla (Kaj.) hentuset lasten syödä, niink. nisuleivät, sämpylät,
rusinat jne (Häm.) Kattilakunta, talo, perhe, huonekunta; on sillä
maalla (paikalla) viisiki kattilakuntaa (Kaj.), koru, korunen, lasten
pideltavä, mielentehty kalu (Satak.) loma, rako, välipaikka (Karj.).
säidenliihe (-heen), rospuutta, kelirikko (Kaj.), tarhila, sepel,
vanta, vannikka, kranssi (Wien.). uppu, vaikia keli paljon lumen aikana
(Kaj.), vero, luku, nimi, puoli (T.Y.P.A.L.E. sioissa); kenen verolla
sinä täällä olet? (Kaj.).

M. nimukoita. Eräs (rään), muutama, monikas, monikahta, monas, monias,
moniahta, joku, yksi (An,), jäperä, upera, kestävä, yrittävä, luja,
vahva; j. hevonen (Kaj.), karu, huono, kehno, kolkko; k. maa, tie,
kylä, niitty, paikka jne (Kaj.), maukia, kupia, kuvukas, kuperias,
pullokas, pullerias; kellonlasi on m. (Karj.). säällinen, rehti,
rehellinen, pätevä, kelpo, varsinainen; s. mies, asia, työ (Häm.)
vapera, lujaton, vavahteleva, kiikahteleva, heiluva, pyöriä; v. puu,
porras, vene; on vapera tapulia salvata (Kaj.).

[Tähän laatuun aiomma miksi ei joka seuraavan kuun osaan outoja eli
jollai oudolla tavalla käytettäviä suomalaisia sanoja selvityksillänsä
panna. Hallintapäätettä ei ole kun epävertasissa tapauksissa
osotettu, esimerk. sanassa säidenliihe, (Hall, -heen, ei -hteen).
Monik. viittoo sanan vaan monikossa sillä osotuksella käytettämän
ja An. Anuksen (Olonetsin) maalta, Häm. Hämehestä, Kaj. Kajanin
seuduilta, Karj. Suomen Karjalasta, Satak. Satakunnan tienneiltä,
Wien. Wienan (Arkangelin) läänistä sanan esinnä muistoksi kirjotetun,
josta kuitenkan ei seuraa, sen ei muuallaki käyvän. Tiettävästi on
monella muullaki, kirjoista eli kansan suusta kerätyitä, sanakirjassa
ei löytyviä suomalaisia sanoja. Jos he niitä minulle Kajaniin
laittasivat, niin olisin mielelläni ne heidän nimillänsä seuraavilla
kuilla julkaseva ja samate minkä saisi outoja sanalaskuja, arvutuksia,
puheenparsia, tietoja Suomen maasta, elämästä ja tavoista eripaikoilla,
suomal. runoja ja muita senlaisia, kuitenkan ei muita, kun kansan
tehtyjä runoja. Ainaki olisi siitä hyvä hyödytys ja päälliseksi tulisi
kirjani lukioille mielusemmaksi.]




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Aura atroja parempi, kirnunmäntä tarpomia.

Atro eli atrain on raudasta tehty, moniväkänen, pitkävarrellinen
kalaniskuase, jota toisissa arinaksi ja ahinkaaksiki sanotaan. Tätä
sanalaskua myöten on siis maaviljelö ja karjapito kalastamista
etusampi, jota millä emme todeksi kiellä, vaan toivoenki, monen,
jonka pellot ja karja kalastamalta laihtuvat, paremmin tämän asian
varten ottavan, Joka kaikki kalastamisessa yhteen lukee, ensiksi työn
ja aineet pyydyksiä saadessa, sitte vaivat ja ajankulun pyytäessä ja
sentehtyä panee rinnottain saaliinsa ja sen hyödyn, minkä hän kaikilla
näillä töillä, vaivoilla ja kuluilla olisi voinut maallansa toimittaa,
hän helposti keksii kalapyynnin ei konsa olevan maatyöhön verrattavana.
Niin mikä onkan syynä, että hän ei kuitenkan kalastamista heitä? Ei
muu, kun että kalapyynnissä näkee vaivansa pikemmin ehkä kehnostiki
palkittavan, jota vaston maaviljelö ja karjahoito vasta myöhemmin,
ehkä monikertasesti auttavat. Ainoastaan meriluodoilla ja rantamailla
asuvilla, joilla ei ole tilaa maata viljellä ja karjoja pitää, on
kalapyynti luonnollinen työ ja heiltä pitäisi maamiehen enimmän
kalatarpeensa maaviljalla hankkia, niin kummallenki toisen hyvyys
ulottuva. Ja miksi ei sopisi hänen itse'ki, ehkä vaan aikalomasta,
kaloja jänöistänsä pyytää. Kun tämä vaan harvon tapahtuisi, niin
järvet kalasempina asuisivatki ja hänellä olisi siitä vielä seki etu,
vähemmällä työllä pian yhdenkertasen saaliin saada, kun nyt paljolla
väellä likipuhtaiksi kolatuista vesistänsä. Monta muuta sanalaskua
löytyy, jotka osottavat olevan Suomen kansalla tässä asiassa hyvän
ymmärryksen. Niin esimerk. menneen Helmikuun Mehiläisessä Sanal. 4 ja
seuraavat:

2. Joka kaiken kesän onkii, sitä talvella nälkä tonkii.

3. Kapia kalanen pöytä, leviämpi leipäpöytä. Wähän toisella tavalla
ennestäänki luettava Gottl. Otavan I:sessä Osassa, s. 132.

4. Laulu laiskana pitävi, virret työtä viivyttävi.

Niihin koskeva jotka laulun työnänsä pitävät, ei niihin, jotka töidensä
välistä ja ilman huviksi laulelevat. Katso Helmik. Mehil. Sanal. 8.

5. Laulu työksi huokiampi, luku sielulle parempi.

On hengellisistä lauluista jo luvuista ymmärrettävä.

6. Tehty työ alotetusta, valmis vaimo kosjotusta.

Sanotaan toisilta kosjotusta, toisilta toisin ja rumemmasti, kun
mitä kirjaan panna. Monta muutaki sanalaskua on Suomalaisilla, jotka
osottavat, töiden alottamista myöten tehdyiksi tulevan.





MEHILÄINEN W. 1836.

Toukokuulta.




Kaunis Tammi.


    Sisarekset Sotkottaret,
    Rannan ruokkoset kälykset,
    Läksit korttehen kokuhun,
    Sininurmen niitäntähän.
    Löyettihin lemmen lehti,                    5
    Lemmen lehti, tammen lastu,
    Weivät maalle kasvavalle,
    Oralle ylemmälle.
    Siitä kasmo kaunis tammi,
    Meni vihanta virpi,                         10
    Wesa verraton vetihen.
    Oksat ilmoille olotti,
    Latva täytti taivahalle.
    Pietti pilvet juoksemasta,
    Hattarat hajoamasta.                        15
    Yksi pääsi pitkä pilvi,
    Pilvessä vesipisara,
    Pisarassa pikku lampi,
    Lammissa meno punanen,
    Wenosessa nuoret sulhot,                    20
    Nuoret sulhot naimattomat,
    Wielä viinan juomattomat,
    Punovat punaista köyttä,
    Köyttä rauta rahmikoivat,
    Sitoa meri sininen,                         25
    Laksi Kannan kaakistoa,
    Meren tyynenä pysyä,
    Lahen Kannan kaunihina,
    Wieä Wienahan neitosia,
    Kaupita merikanoja.                         30

    Elkäte meriset miehet
    Wielä viekö neitojamme!
    Ei neittä tukulla myöä,
    Eikä kansoin kaupitella,
    Oravat myöään tukulla,
    Revot kanssa kaupitahan.                    35

_Toisintoja_. v. 1—4. Olipa ennen neljä neittä, Koko kolme morsianta,
Sininurmen niitännässä, v. 3,4. Lähettihin lehen leikkuun, Lehen
leikkuun, konnun korjuun. v. 5. L. lempilehti, v. 7—9. Wietiin
(Pantiin) m. k. Leholle y. Sihen k. k. t. v. 12,13. O. i. ojeni, L. t.
taivosehen, Piätti kuut kumottamasta, Piätti päivät paistamasta. v. 15.
H. hatsattamasta, v. 17-21. P. vesipisarat (pitkät pisaret), Pisarissa
laajat lammit, Lammissa venopunaset, Wenehissä nuoret miehet, N. miehet
n. v. 23—30. Punotaan p. k. K. r. rahnikoitaan, S. meren sivua (meri
sivutse), Lahta K. k. Jotta t. p. (Meri t. p.) Läksi K. k. W. Wienan n.
Kaupunnin kotikanoja, v. 35, 36. O tukulla vieään (myöään), R. kansoin
kaupotahan.

_Jälkimaine_. Tämä jos kohta usiammalta laulajalta saatu muinasaikanen
runo kuitenki taitaa olla vaillinainen. Mahdettaisiko Kantalahden
seuduilla täydempään laulettaa, koska mainitusta lahdesta siinä on
puhetta. Ennestäänki lienee lukialla tuttu Wienameren pohjaspäätä
Kantalahdeksi nimitettävän. Lahden perästä taitaisi tulla noin 50
penik. kaakkoista suuntaa Wienan kaupunkiin purjehtia. Syrjään pitkin
pituuttansa lounasen alla jääpi muutamia isoja järmiä, nimittäin
Kouta, Pääjärvi ja Tuoppajärvi, jotka eivät yksikän ole erittäin
kaukana Kemijärven ja Kuusamon pitäjäin rajoilta Suomen maata. Näillä
järviseuduilla on aina kiitetty parahimmia laulajoita löytyvän,
vaikken vielä ole joutunut heitä etsimään, kun ovat kovin laittona
asuntopaikastani. Etelään päin mainituista järvistä on toisia isoja
järviä, kolme Kuittijärveä, joista, kuni edellisistäki, vedet juoksevat
Wienamereen. Ylimmäinen Kuittijärvi ei ole etäällä maanseljästä
Kajanin läänin rajalta ja sen, ynnä Keskikuitin, rannoilta olen tähän
asti enimmiä lauluja saanut; niiltä seuduilta tämänki. Sanoja: v. 2.
ruokkoset s.o. siistit, kauniit; kälykset, nepaat, serkut, muuten:
ruots. svägerska; Lempi kauneuden ja rakkauden puoltaja haltia v. 8.
Orolle, norolle, notkolle, arolle, alangolle; v. 15 hatsahtamasta,
hasertamasta, kohisemasta, suhisemasta; v. 26, kaakistaa, ahdistaa,
pidättää, hallita.




Ukot kirkkomäellä.


    "Kun me ennen ensikerran
    Kiersimmä tätä kimeä,
    Istuimma isän sylissä,
    Kahtelimma kaikkialle,
    Ilman sillon siellä täällä,                 5
    Kaksin kolmin kankahilla,
    Näky miehiä mäellä.
    Kun ne sitte kuhtuttihin
    Kaikki kellolla kokohan,
    Sai sian sisällä sillon                     10
    Joka henki helluntaina,
    Toki pääsi pääsiäissä
    Ihte kuki istumahan,
    Jakso jouluna lukea
    Helposti joka hemosen.                      15
    Nyt on tehty tempeliä,
    Kaksin kolmin kappelia,
    Kaikki täytehen tulevat.

    Ei sillon sinistä nähty,
    Eikä paljv painettua;                        20
    Sillon sulhaset sojotti
    Mehtikanan karvasina,
    Nuoret neiot naitavatki
    Warsin varpusen värisnä.
    Ei sillon rikasten rinta,                    25
    Eikä maha mestarien,
    Kirkkomäällä kiilostanut
    Talviselta taivahalta;
    Eikä köyhä kestipoika
    Wäinämöisen viitakkeilta.                    30

    Nyt se ei vaatteista erota,
    Mikä herra, kuka narri,
    Mikä muita mestareita;
    Koriana kaikki käyvät,
    Waikka työtäki tekevät."                     35

    Waari toinen taitavasti
    Sano vastaten sanansa:
    "Siitä minä mielelläni
    Julistan Jumalan töitä,
    Ett' on riittävä elatus                      40
    Pantu paljolle väelle,
    Jäänyt vielä järvihinki
    Siunausta sillä lailla.
    Jos on paljo pyytäviä,
    Ottavia oiva lailla,                         45
    Niin on myös otettavata,
    Saalista samalla lailla.

    Maata kanssa kaivajilla
    Kyll' on siemenen sioa
    Paljo entistä enemmän;                       50
    Kuss' ei ennen kahta tehty,
    Nyt on kolme'ki taloa
    Tiluksilla tiettävillä;
    Kuss' ennen kaksi hevoista
    Tuli tuskalla kesä'än,                       55
    Luetuilla kylkiluilla,
    On jo kaiketi kaheksan
    Lihavilla lautosilla;
    Norot selkämäin sivulta
    On jo pelloksi perattu,                      60
    Suuret kuusikot kumossa,
    Joiss' ennen oravamiehet
    Wiettelivät viikkokauet,
    Kaikki kasvavat eloa.
    Kuss'ennen kuret munivat,                    65
    Niis' on suuret nurminiitut;
    Kussa peurat piehtaroivat,
    Porot poikia latovat,
    Siinä aumoja asupi;
    Kuka ennen seihtemälle                       70
    Löysi raavaalle ravinnon
    Koko manttalin kohalta,
    Saapi nyt samalla maalla
    Runsahasti ruokituksi
    Kyllä monta kymmentäki.                      75
    Sitä myöten silmät suuret,
    Kun on ohtaki leviä."

_Jälkimaine_. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka
tekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen
runoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa
enemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen.
Ennenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla
sanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa,
erittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa
huolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli
kertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun
pakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta
pitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista
poikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk.
v. 19 "Ei sillon sinistä nähty" kertoen: "Eikä paljo painettua."
v. 21, 22. "Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina" kertoen
"Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä." Jos saamma sanoa
ajatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun
ylen liiallisen kertolauseillansa olevan.

Toinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein
vanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa
lyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka
erityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki
kaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:

    Sitä — myöten — silmät — suuret,
    Kun on — ohta- — ki le- — viä.

Wanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla
pitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa,
lyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja:
v. 26. "Eikä maha mestarien", jossa sana maha alkaa toisen jatkon
lyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. "Löysi raavaalle ravinnon"
(Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon
jälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko
sopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa,
jossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: "Näky
miehiä mäellä", "Joka henki helluntaina", "Tuli tuskalla kesään" jne
sanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän,
jo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa
olevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin,
en niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä
ja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä,
aikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt,
niiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi
kyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi
perää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan
muuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla
lauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon
itsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi,
vaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat
paremmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä
iankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta
perustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut "tyhjästä tytyä, valehesta
vatsan täyttä." Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo
toimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen
keralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä.
Niin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan
paranevanki.




Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.


Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan
mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat.
Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki
levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme
nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon
edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki
menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille
tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä
matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta
muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten
aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla,
toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja
sivistyä.

Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen
asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton
nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan
tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen,
toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä
eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu
Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki,
sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla
sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten
kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille,
tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte
tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten
edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun
uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä
Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien,
sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla
tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla
joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin,
kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla,
joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki
likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä
porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä
ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten,
jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli
Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin
joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa
Lappalaisista voiton saaden.

Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille
johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan
ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt
toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa
kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.

Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää
Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa
merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja
lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että
oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu
saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin.
Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä
vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.

Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja
mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta
emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja
muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä
soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen
sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä
innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen
ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä
pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota
hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto
Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli
vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä
mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä
hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä
itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen:
"moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska,
mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla
tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki
itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon
veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi
sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä
sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi
eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää
olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä
lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli
ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla
Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei
olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden
välistä poikaaki sillä mainittu.

Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä
tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina
pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi
eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin
metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä,
toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita
kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla.
Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa
niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain
poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä
kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia
koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa.
Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista,
joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten
tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä
tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja,
linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei
tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan
evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen
osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki,
lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen
ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti
hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi
jousimiehenä metsissä.

Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen
rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin
sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla)
kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta
kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla
terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen
mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini,
keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja
syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi
kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki
pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta
tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.

Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki
tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki
muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä,
konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin,
joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki,
eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa,
mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut,
mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi
lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa
luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä,
temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan
kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti.
Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja
tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden
ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden
siitäki muutamia sanoja.

Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi
mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen,
Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla.
Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen,
että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti
paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä
taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin
arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi
tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi
vähin tuttuna olla.

Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen
muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut,
jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista
mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta,
koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä
suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana
mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä
huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa
mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä
talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla,
sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia
kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä
päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi
päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä
ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä,
taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo
kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja
muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä
huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä
sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman
löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi
kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi
ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle
merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten
syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen
yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.

Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota
kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu
runo hänestä:

    Ompa neiti Pohjolassa
    Impi kylmässä kylässä,
    Jok' ei suostu sulhosehin,
    Mielly miehi'in hyvihin
    Kiitti puoli Pohjan maata
    Kun ompi kovin koria;
    Lihan läpi luu näkyvi,
    Luun läpi yin näkyvi.

Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki
näillä sanoilla:

    Tuopa kaunis Pohjan tyttö,
    Maan kuulu, veen valio,
    Meni aittahan mäelle —
    Kolm' on aittoa mäellä,
    Uksi on emojen aitta,
    Se aitta parahin aitta;
    Siell' on arkku arkun päällä,
    Lipas lipahan lomassa.
    Aukasi parahan arkun,
    Kimahutti kirjokannen,
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Wiisi villaista hametta.
    Puki päällensä parasta,
    Kaulallensa kaunehinta,
    Ripeintä rinnoillensa,
    Warrellensa valkeinta.

Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään,
liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän
ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella
nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:

    Pitelevä pirtojansa,
    Niisiänsä nosteleva,
    Kultakangasta kutova,
    Hopiaista helkyttävä,
    Kultasesta sukkulasta,
    Pirralla hopeisella.

Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:

    Sukkuloinen suikahteli
    Kärppänä kiven raossa,
    Piukahteli pirran piikit
    Tikkasena puun kupeessa,
    Käärilauta käännähteli
    Oravana oksapuussa.

Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka
runon sanoilla:

    Hyvä tytti, Pohjan neiti,
    Jok' on soma sormiltansa,
    Aina liukas liikunnolta,
    Aina kengältä kepiä,

vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä
arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan,
sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä
aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä
Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.

Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä
poikaansa, sanoen:

    "Ellös menkö, poikuein,
    Ilman tieon tietämättä,
    Ilman taion taitamatta,
    Pohjan poikien tulille,
    Lapin lasten tanterille.
    Siellä Lappi laulanevi,
    Tunkenevi Turjalainen,
    Suin sytehen, päin savehen
    Kypenihin kyynäsvarsin,
    Koprin kuumihin porohin."

Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:

    "Tuho ainaki tulevi,
    Tuho poikaa pätöistä,
    Hukka lieto Lemminkäistä.
    Ei sinussa laulajata
    Pohjan poikien sekahan,
    Lapin tieon tienohille.
    Etkä tunne kieltä Turjan,
    Maha lausua lapiksi."

Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki
noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,

    Min kirves kivestä saapi,
    Napakaira kalliosta,
    Järky jäästä iljanesta,
    Tuoni etyhjästä tuvasta;

joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi,
yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:

    "Jos tahon tasoille panna,
    Miesten verroille vetäytä,
    Itse laulan Lappalaisen,
    Itse tungen Turjalaisen,
    Käsin Kalman kattilahan,
    Kourin ilmahan kovahan,
    Polvin hyytä hyppimähän
    Säärin jäätä särkemähän
    Riitettä repäsemähän.
    Laulan halki hartioista,
    Puhki leuoista puhelen,
    Rikki rintalastasesta,
    Paian kauluksen kaheksi."

Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki
Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona
varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin
sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia
tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden
kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita
ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten
rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä
mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja
velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko
Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki
onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella,
vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä,
hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla
eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa,
morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa
luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:

    Siinä tarkka tarvitahan,
    Mies vakainen vaaitahan,
    Kun urosta naitetahan,
    Miestä mieähän vihille;
    Kun häissä hätä tulevi,
    Weren juoksu juomingissa.

Lemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse
tehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,

    Ettei kynnet kilpistynnä,
    Kalpistunehet kapiot,
    Ilmankana iljanella,
    Kalmankana kaljamalla.

Sitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen,
jotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta "vesi tippu
vempelestä, rasva rahkehen nenästä". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä
käärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin
ainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo
täysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli
harjan kädestään ja lausu:

    "Sillon on hukka Lemminkäistä,
    Tuho poikoa pätöistä,
    Kun suka verin venyvi,
    Harja hurmehin kuluvi".

Tämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan,
voida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta
vuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka
sille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.

Niin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön
suolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään
ovella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa
varaelematse, taikka lukeva "synnyt syitä myöten, luottehet lomia
myöten". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme
päivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä,
eikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy
kynnysedustalta:

    "Oisiko talossa taassa
    Rinnukseni riisujoa,
    Aisani alentajaa,
    Luokin lonkahuttajoa?"

Wastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo
toiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja
pahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen,
vierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa,
pai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla
tiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo
itseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta
lähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu.
Niin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta
lumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen
ja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi
ruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa
vieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla
kuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen
luulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia.
Toinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten
tietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän
Lemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:

    Kuuli ulkoa runoja,
    Läpi lauan laulajoita,
    Läpi seinän soittajoita,
    Läpi sammalen sanoja.

Niin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen
tuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin
äkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:

    "Olipa meillä ennen koira,
    Rakki rauan karvallinen,
    Lihan syöjä, luun puria,
    Weren uuelta vetäjä.
    Mi sinä lienet miehiäsi,
    Ja kuka urohiasi,
    Kun ei sua koirat kuultu,
    Eikä haukkujat havattu!"

Wastasi Lemminkäinen:

    "En mä tänne tullu'kana
    Taiottani, tieottani,
    Ilman innotta isäni,
    Waruksitta vanhempani,
    Suuhun Untamon susien,
    Kitahan kirokavetten".

Kohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi
lauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen,
toisia

    Pohjan pitkähän perähän,
    Lapin laajahan salohan,
    Kuss ei kule karjan kynsi,
    Waella hevosen varsa,

toisia taasen

    Lapin laajalle lahelle,
    Miesten syöjälle selälle,
    Urosten upottajalle,
    Josta velhot vettä juovat
    Tulikulkut tuioavat,
    Lappalaiset lainaavat

ja vielä pahempiinki paikkohin toisia

    Rutjan koskehen kovahan,
    Kinahmehen ilkiähän,
    Johon puut päin putovat,
    Perin vierivät petäjät,
    Tyvin syösten suuret hongat,
    Latvoin lakkapäät petäjät.

Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti
laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän"
Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti,
kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan
koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan
innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja
ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle,
jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä
Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi
tällä kerralla saatuamme.




Nykysistä ajoista.


Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen,
entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki
(Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä
ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen
tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin
toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa
maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni
vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa
nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä
tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä
ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa
ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan
nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista
ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua,
syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää
kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea
Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta
ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia
perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli,
viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt
kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee
siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin,
mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan
kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan
maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly
aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja
viinaa" (Gottlund).

Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan,
katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet.
Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä.
Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin
toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos
pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja
soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko
taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan
nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä
vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta
eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-,
tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani
myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi
viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli
kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen
(1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut
kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa
kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä.
Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä
jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä
sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin
olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä,
että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi
katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin
että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun
sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa
puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana
vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka
tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä.
Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto
joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat
läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta.
Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei
lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa
seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki
mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä
ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta,
jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi
seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia
lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa,
lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta
lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka
kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti
uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten
matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen
taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin
toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan
neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo
selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä
eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja
Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset
kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin
olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä
— metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä
metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset
suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon
lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi
meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille
opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin
lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä
pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka
kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli
kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen
juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä,
ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa,
esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten,
sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka
kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista,
sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki
muutamia sinne menneitä.

                                          (Lisää toiste).

[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta
ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina.
Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi.
Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi
Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi
olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä
suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen
mieli ja ajatus usein ilmotaksen.




Satuja.



1. Wähämielinen Härkä.


Laiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella
komian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan
ruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin
yhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan
kastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen
heikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan,
vaan täyty paikalla nälkään kuolta.

    Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.

          taikka

    Joka tyynen Makaa, se tuulen soutaa.

          taikka

    Laihat laiskalla tilukset, maat karut makaajalla.



2. Kettu ja Korppi.


Korppi juuston varastanut lenti puun latvaan syömään. Mietti kettu,
millä evään toiselta anastaa, eikä puuhun pääsevä, keksi seuraavan
keinon. Rupesi puun juurelta hyvästi korppia ylistämään, sanoen
kaikkein komeimmaksi linnuksi, eikä kun ääntä vajalla, niin toki
olisiki toisten kuninkaaksi tehtävä. Korppi ylistyksestä ihastunut
ja näyttävä äänellinenki olevansa aukasi suunsa aikatavalla
parkastaksensa. Waan samassa putosi juusto, jonka kettu tuskin maahan
päässeen poimi ja sen tehtyä lausu irvistellen: "niin kyllä oletki
komia ja monihyvänen lintu, et mitänä vajalla, paitsi — järkeä".

Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.



3. Wanha leiona, Metsäsika, Sonni ja Aasi.

(Phaedr. Fabul. Lib. I FAb. XXI.)


Ken entisestä on arvostansa alentunut, Huonoudessaan mitättömiltäki
herjataan. Ikänsä menneen ja voimiensa kadottua, Jo viimmesillään
makasi heikkona leiona. Tuliset hampaansa näytti hälle nyt metsuri
Ja otti koston muinen kärsimisistähän. Hänestä päässyt härältä sai
hän sarvia. Ja aasi, kun näki näitä leionan kärsivän, Kavioita anto
vihollisellehen otsahan, "En huolisi, sano sillon leiona, jos mua muut
Paremmat herjaa, vaan sinäi maan ruokoton Sen teet; jo kahdestiki mä
ennemmin kuolisin."




Suomen kansan Arvutuksia.


1. Rahko rautasaappahissa kierteli kivistä vuorta, somerista sorkutteli.

2. Lampahat lahen takana syöät kullaista kuloa, heliätä heinän päätä.

3. Itsellä ei oo, toiselle antaa.

4. Punalanka, puun pituinen, joka oksan nouattava.

5. Rautanen ori, liinaset ohjat.

_Osviittoja_. 1. Rahko s.o. aura; rautasaappahissa s. o. rautaterässä;
vuorta s.o. peltoa eli halmetta. 2. Lampahat s.o. ihmiset; lahen
s.o. alttaritarhan; kuloa, heinänpäätä s.o. leipää ja viinaa. Toiset
sanoivat tätä arvutusta hiilistä uunissa, eikä alttariväestä. 3. Hioin
(kovasin, Wiron kivi, siera, tahko, liippa jne). 4. Puun sydän. 5.
Neula lanka perässä.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.

Käestä olemma jo ennenki Tammikuun osassa lausuelleet, jotta
vähin pelkäämmäki paljoksi yhdelle tulevan, hänestä uudelleen
muistutellessamme. Waan toivoessamme, kuitenki siksi älyä käellä
päässä olevan, ettei, kiitoksestamme ylen suureksi rupeava, jo luulisi
kaikki täyttäneensä, mitä vaaditaan, ja vasta tulisi huolettomammaksi
virassaan, panemma vieläki muutamia ylistyssanoja hänestä. Mainittu
kaikkein odotettu kevä'vieras on monelle yhtä sulonen, kun itse
kevä'ki. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran
kuullessa ja rientävät muillenki iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat
häneltä tulevia onnia näinki häntä puhutellen:

    Kuku kultanen käkönen,
    Helkyttele hietarinta,
    Papurinta paukuttele,
    Saksan mansikka sanele!
    Kuku neittä naitavaksi,
    Tätä neittä naitavaksi,
    Kaunista kosittavaksi,
    Tänä vuonna vietäväksi,
    Huomena otettavaksi;
    Niin mä toiste tullessasi,
    Paikoille palatessasi,
    Kuon kullat kulmillesi,
    Hopiat hivuksillesi,
    Sinirihmat silmillesi,
    Punalangat pääsi päälle,
    Kaulahan komiat helmet,
    Kullan ristit rinnoillesi.

Jos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoilleki ikäkuluille käki
suotu vieras, eikä hopulla mikän heitä enemmän huoletuttaisi, kun jos
sanottaisi, ei enää käkiä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainaki
toivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätki uudelleen,
olkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo
nyt sanalasku lapsestaki lattialla olevan, josta lapselliset itse
päättäkööt, onko.


2. Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon
tavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä
aikain talon omistajaksi tullut. Waan vielä maanki omistajana puuttu
häneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina
täydeksi vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta
laheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen verraillen
ja paljoki parempana pitäen, sano: "miksi et muokkaa maitasi ja toimita
asioitasi minun mukaan. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä
pelloiltani?" Toinen vastasi tähän:

"Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoa".


3. Ei salli savinen pelto koriata kuokkiata, piian pitkiä hameita,
sukan vartta valkiata.

Wertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onki tosi
asia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt
meidänki maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa,
toisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk' ei
yhdenkän maan korjuussa pitäjiä, ostelevat usiämpia, sillä rikasten
rinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa
yhtäkkiä katoopi.

4. Koira on suen sukua, korppi haukan heimolainen.

Tällä merrataan pahoja ihmisiä, jotka ei keskenänsä riitauen, vaan
puoltavat toinen toistansa ilkeydessä.


5. Kahen puut, kahen petäjät, kahen virsut penkin alla, kahen kalsutki
sopessa.

Naimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sanalasku.
Kaisuiksi sanotaan paikan sääryksiä.


6. Kapia kasakan takki kahen hengen katteheksi.

Tämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullen; vaan, vaikka
sanovat, he kuitenkan eimvät aina niin ajattele.


7. Saapi hiihtävä hikensä, riihenpuia lämpimänsä.

Työntekiällä ei joutopäiviä olevan, kuvaeleva.





MEHILÄINEN W. 1836.

Kesäkuulta.




Kaarlo kuningas.


    Läksi Kaarlo kaupunnille,
    Werolle verikäpälä,
    Ruotsin murha murkkinalle,
    Pillomus on Piiterille.
    Läksi veikaten vesille,                    5
    Uhotellen ulkomaille,
    Päälle päien päästäksensä,
    Walloille ruvetaksensa.

    Wenähen väki väkevä,
    Kuninkahan miehet kuulut,                  10
    Maaliman valitut miehet,
    Alinomaset kasakat,
    Illon aamun uotetahan,
    Kerta keskipäivälläki.
    Katsellahan, käännellähän,                 15
    Selvälle meren selälle,
    Ulapalle aukialle;
    Kaarlo kaukoa näkyvi,
    Sinisorkka sinnempätä,
    Kahen luotosen lomatse,                    20
    Päällitse Satamosaaren.

    Wenähen väki väkevä,
    Meiän korkia komanto,
    Komantierat korkiammat,
    Ne leipo kivisen leivän,                   25
    Kakun paisto kallioisen,
    Kakun rautasen rakensi,
    Tulevalle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle.
    Kaarlo ei oo kaukana enämpi,               30
    Kovan loittona koroli:
    "Wenälainen veikkoseni!
    Saa lihoa syöäkseni,
    Tuo olutta juvakseni."
    Wenähen väki väkevä,                       35
    Kuninkahan miehet kuulut,
    Ei ne anna ampumatta,
    Eikä syötä syöksemättä;
    Ampumalla antelevi,
    Syöksemällä syöttelevi.                    40
    Joutu jouset joikumahan,
    Jäntehet järäjämähän,
    Kivileivät lentämähän,
    Rautaharkot raastamahan,
    Kohti Kaarlon karpasoa,                    45
    Punaparran purtta myöten.

    Jo tiirut tipahtelemi,
    Purje'puut tomahtelevi,
    Puraksihen purje'nuorat,
    Mastot maiskahti merehen,                  50
    Purjehet putoelevi,
    Hajoeli hattaroiksi,
    Noiksi tuulen vietäviksi,
    Ahavan ajeltaviksi.
    Kaarlo kuulusa kuningas                    55
    Jo tunsi tuhon tulevan;
    Jopa tässä lämmittävi,
    Jopa riipi rinnuksia,
    Housun nappia hosuvi,
    Tullessa tulisen nuolen,                   60
    Teräsnuolen tellätessä.

    Kaarlon kulkku kuivettuvi,
    Kero käypi keltaseksi,
    Parta vaahessa valuvi:
    "Wenäläinen veikko rukka!                  65
    Anna vettä juoakseni,
    Ostoa veroksi vettä,
    Wenäläiseltä veroksi."

    Wenäläinen vet sanovi,
    Komarinta kolkkasevi:                      70
    "On vettä venosi alla,
    Alla laivan lakkimista,
    Juoa kulkun kuivanehen,
    Apata halunalasen;
    Wettä viljalta veroksi,                    75
    Kaarluelle kaunihille."

    Kaarlo varsin vastoavi,
    Mies paha pakaelevi:
    "Werell' on vesi meressä,
    Rannat Ruotsin raatoloita."                80

    Jo on Kaarlo kahlehessa,
    Sinisorkka silmuksessa:
    "Wenäläinen veikko kulta!
    Jätä Wielä heikko henki;
    Emmä toiste tulle'kana,                     85
    Wasta saane'kan verolle."

    Karku Kaarlolla tulevi,
    Lähtö Ruotsin rohkialla,
    Tullessa tulisen nuolen,
    Kivileivän lentäessä,                       90
    Rautaharkon raastaissa.
    Wanno vaikian valansa:
    "Ennen kieli kirvotkohon,
    Silmä päästä siirtyöhön,
    Kun ma tänne toiste tullen."                95

_Toisintoja_. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21.
Meren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa
asujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja
rakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J.
järahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi
(maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K.
k. kuivahtavi. v. 71. "O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian
alla." v. 79, 80. "Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat
Ruotsin raatoloilta." "Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat
raaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu,
Pyöräpäitä pyöritelty." v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on
Piiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan.
v. 93. "Kieli suusta kirvotkohon."

_Jälkimaine_. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole
jos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta
siinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä
kuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo,
olisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi,
taikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen
ainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä
kuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella
sotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan
tultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä,
silloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo
Turkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa
palasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718)
hallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko
tämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton.
Sillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin
miehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään
ja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden
valtian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa
vastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että
meidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja
ylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä
Kaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee
vaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa
olla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse
ollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.

Sanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille;
Pietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle;
aavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli;
kuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet,
tyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63.
kero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91.
raastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.




Kiitos Keisarille.


    Täss' on kiitos kirjassani
    Keisarille kenkistänsä,
    Lahjastansa laulettava,
    Kun olen kuullut korvillani
    Tapahtuvaksi taloille,                    5
    Sattumaksi suuren armon,
    Ruhtinaita runsahimman.

    Niin minäi mielelläni
    Kunnioitan kuulusinta,
    Majesteetin suurta miestä,                10
    Joka anto armostansa,
    Lahjoiteli laupiuesta,
    Suuren kenkin Suomen maalle,
    Avun vahvan vaivasille.
    Nikolai se niin hymäksi,                  15
    Rupes meille rakkahaksi,
    Anto ratki rakkauesta,
    Sulosesta syämestänsä,
    Laitto suuren rahasumman
    Syntisille Suomen maalla,                 20
    Köyhille kenkättäväksi;
    Että pojat Pohjan maalla
    Taitaisivat taloissansa
    Wielä eeskipäin elellä;
    Ettei ruunu ryösteleisi,                  25
    Eikä herrat heiltä veisi
    Tavaroita taltehensa;
    Ettei maita millonkahan
    Annettaisi autioiksi,
    Taikka pantaisi taloja                    30
    Kansellihin kaupan päälle.

    Minä vielä mielelläni
    Rakkahimmasti rukoilen,
    Että Herra armostansa,
    Suomastansa suuri Jumala,                 35
    Aina onnea lisäisi,
    Laupiutta lainoaisi,
    NIKOLAILLE niin hyvälle,
    Siellä kuulussa kylässä,
    Pietarporin porstuissa,                   40
    Häntä aina autteleisi,
    Suojeleisi suuri Jumala,
    Wartioitsisi väkevä,
    Ettei vihollinen vihanen
    Mieltä myöten millonkahan                 45
    Saisi häntä saavutella!

    Herra häntä hengellänsä
    Armostansa auttakohon,
    Enkelitki estäköhön,
    Warjelkohon vakaisesti,                   50
    So'issaki suojelkobon
    Wihollisen voittamahan!

    Hän on tuiman Turkin kanssa
    Tapellunna taitavasti,
    Ett' on voiton väkinensä                  55
    Tuonut tänne Turkistaki,
    Uskon kautta ulkomaalta;
    Jost' on kiitos kirkoissamme,
    Sulosesti Suomen maalla,
    Kaunihisti kuulta saatu.                  60

    Woi teitä tuimat Turkkilaiset,
    Jumalaton julma kansa,
    Pahanelkiset pakanat!
    Uskon päältä usiasti
    Kapinoita kauhioita,                      65
    Tappeloita tuimimpia,
    Harjotteletta häjyjä,
    Herran oppia hyveä
    Estelettä eksyväiset.
             __
    Tämän on laulun laitellunna
    Poika pieni Pohjan maalla,
    Iisakki ilmottanunna,
    Pieksiäinen Pielaveellä.

_Jälkimaine_. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831
Pielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä,
ennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna
vuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon
tehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on
kahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta
sydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja
ylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa
toisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi
näyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää
sanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki
harvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja
muita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden
meikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme
kielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa
kirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain
kieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin
paikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita
kuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta,
sanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja
lienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa,
kun puhutaanki, kieltä.

Mitä taasen tämän runon toisien arvokohtaan koskee, sen sulasta,
makaasta sydämestä, ei viekottelevasta kielestä syntyneen, niin se
jo on tekiän nuoruudestaki arvattama. Erittäin havatsin hänen varsin
peljänneen, niin tätä kun muitaki runojansa ilmituottaa ja vasta
paljolla anomalla ja vaatimalla sain sihen myöntymään. Monessa kohti
maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman
olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellaki niitä. Lienee niin ollut
paavin aikoina, joina senaikuisit papit ei taineet suata kansassa muita
tarinoita käyvän, kun omiansa, usein kylläki mielettömiä loruja, vaan
jo kolme sataa vuotta paavin pimeydestä erillä oltuamme, olisi toki
järjen pitänyt siksi tointua, että tietäisimmä runoilla ja lauluilla
ei mitänä pahaa tehtävän, jos niillä ei ilman erittäin ketänä rikota,
pahoteta, jota aina muussaki puheessa tulee varoa. "Laki lauloa lupasi,
hyvät herrat hellitellä" sanoo muutama runoilla tästä asiasta, joka
häneltä oikein onki sanottu ja toinen muutaki laulusta kertoma lausuu:

    "Waan muista aina varota
    ne kaikki väärät värsyt,
    ettei laki sua sakota
    ja pane pahat reisut.

    Niin saatki laulaa helistä,
    ett' oikein seinät soipi,
    olutta juoda välistä,
    kun kallo kantaa moipi."

Tämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli
uskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen
suuttuvan, jotta laulettuansa sano: "voi jos tietäisivät näitä minun
teille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät." Toivossa
hänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman
pieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki
pränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi
joutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja
tekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki
tolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta
mielihyvissänsä lausu "ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään."

Aineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi
annosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella
alko, sillä "siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista,
pakinoista partasuun." Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun
tarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta
tultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen,
velassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on
aina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa
myöten "Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee," eikä, toisinaan
vähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa
köyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka
paimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja
miehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa
ja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli
heidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja
sillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet
eivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla
harvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla
useinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla
helpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen,
ryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön,
että entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä,
joka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on
itsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi,
halpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon
pääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.

Mitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset
eivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka
tunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki,
siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata
Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan
kun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei
kuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala
olisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen
ilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä
pakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän
Keisarilla heidän kanssa sodan oltua.

Edellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä
sanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21,
22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23,
35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.




Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.


(Lisä Toukokuun Osaan).

Akkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä
tyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana
maassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi
Lemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan
valitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina
toivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti
ei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut
häneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä
hiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä
neljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa
Hiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin
tannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse
ja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki
tulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä.
Tästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru
keiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva
riensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä
koirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen.
Niin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten
mukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo,
toista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi.
Kerran potkastua jo lenti "silmän siintämättömihin", toisella "korvan
kuulemattomihin", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti
aituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään,
kylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa
levätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti
matkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi
taasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli
taittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä,
kalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja
potasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta
poikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan,
ettei päätänä näkynnä.

Niin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut,
jonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla
tavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja
suosittelemaan, sanoen:

    "Joko hiihan hiljalleni,
    Werkkahalleni vetelen;
    Hiljallehen huono käypi,
    Sauan voimaton pitävi.

    Minun sukseni kuluvat
    Hopiaiset hoikkenevat;
    Otan Hiien hienot sukset,
    Lemmon leppäset sivakat.
    Niillä hiihan Hiien maita,
    Lemmon maita löyhyttelen,
    Hiihan kohti korven rannan
    Salon sintävän sisälle."

Näin Hiittä mielitellen tapasi uudet sukset, jousen ja koiransa,
joita, liiatenki koiria, pitkillä kuvuilla kehotteli, varusteli.
Kauan hiihti nyt ristin rastin metsiä, saloja, korpia ja vaaroja ei
löytäen tavattavatansa. Kaikella tällä ajalla rukoili hartaasti metsän
kultaista kuningasta, ainoista Tapioa, Mielikki metsän emäntää, metsän
neitoja Tellervoa, Tuulikkia ja muita, saadakseen heiltä metsän viljaa,
kultaa, hopiata, mettä eli olutta, joiksi ja muiksiki saalistansa
vertailee. Ainaki ei tapaava jo toisinaan valitti ikävätänsaki, sanoen:

    "Ikävä minun tulevi,
    Ikävä tulettelevi,
    Kun ei oo kullan muttajoa,
    Hopian majehtajoa;
    Ikävä on iloton ilta,
    Päimä pitkä saalihiton."

ja toisinaan kehuen, toisinaan moittien metsän emäntää lausu:

    "Mikä mieli, mikä muutos,
    Mikä ainonen ajatus,
    Mielusassa Metsolassa,
    Tarkassa Tapiolassa!
    Entinen metsän emäntä
    Oli kaunis katsannolta,
    Ihana imertimiltä;
    Käet oli kullan käärehissä,
    Sormet kullan sormuksissa,
    Pää kullan pätinehissä,
    Tukat kullan suortuvissa,
    Korvat kullan koltuskoissa,
    Silmät kullan simsukoissa.
    Nykynen metsän emäntä
    Ruma on Marsin rungoltansa,
    Ilkiä imertimiltä;
    Käet on vitsakäärehissä,
    Sormet vitsasormuksissa,
    Pää vitsapätinehissä,
    Tukat vitsasuortuvissa,
    Korvat vitsakoltuskoissa
    Kaula vitsahelmilöissä."

Toisinaan taasen syitä kysyvä, miks ei saanut ja itseänsä osallisiin
pyytömiehiin vertaeleva virkki:

    "Miks et anna antoluoja,
    Lupoa luja jumala? —
    Ei ne muutkana paremmat,
    Eikä pyytäjät pyhemmät,
    Metsämiehet mielusemmat.
    Eipä miesten muienkana
    Sinisemmät silmiripsit,
    Koriammat kulmakarvat,
    Jalan heitto hempiämpi.

    Muut ne vievät viekkahulla,
    Ottelevat ounahulla,
    Mie en veisi viekkahulla,
    Ounahulla otteleisi;
    Weisin vaivani näöstä,
    Ottaisin omasta työstä."

Ei niinkän saaden alko viettelemällä ja antimien muistelemisella metsän
väkeä mieluisimmaksi tehdä, kultaa kullasta, hopiasta hopiata näilläki
lauseilla luvaten:

    "Mimerkki metsän emäntä,
    Metsän muori muotokaunis,
    Metsän kultanen kuningas,
    Metsän ukko halliparta!
    Tule nyt kullan muuttelohon,
    Hopian vajehtelohon.
    Minun on kullat kuunikuiset,
    Päivänpolviset hopiat,
    Isoni soasta saamat,
    Tavottamat tappeloista.
    Ne kuluvat kukkarossa,
    Tummentuvat tuhniossa,
    Kun ei oo kullan muuttajoa,
    Hopian vajehtajoa."

Niin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa
sito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin
irtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä
kultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä
sitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan
uudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle
työlle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan
suistettava tosiaan ollutkan tämä.

    Hiien varsa vaahtileuka,
    Hiien ruskia hevonen,
    Joll' on rautaset kapiot,
    Teräksiset temmottimet;
    Jonka tukka tulta tuiski,
    Harja suihkivi savua.

Waan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen
marhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien
periltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä
ennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen
kylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi
suistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen
tyttöä anomaan.

Niin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta
yhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen
Lemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan
odottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata
kuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut
vesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki
valittaa sanoen:

    "Sen mä tein pahinta työtä,
    Kun en muistanut kysyä
    Kapehelta äitiltäni,
    Miten olla, kuin eleä,
    Näinä päivinä pahoina
    En tieä veen kipuja,
    Umpiputken ailuhia."

Kuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni
koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika,
joka päätti työn, sillä että

    Löi on miestä miekallansa,
    Kamahutti kalmallansa;
    Löip' on kerran leimahutti,
    Miehen viieksi muruksi,
    Kaheksaksi kappaleksi.
    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Jalat raian haarukaksi,
    Muun lihan lahoksi puuksi,
    Silmät suolle karpaloiksi,
    Hiukset kuiviksi kuloiksi.
    Siin' oli loppu Lemminkäisen,
    Kuolo ankaran kosian.

Taitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa
asti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki
jo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset
luonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos
kohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.

Muistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen,
Lemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen
ja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja
hurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan
lomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten
liikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa
tehtyä jossai pyhässä arvossa.

Niin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan
poikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta
vuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden
hyrähti itkuun ja voivotteli:

    "Woi polonen päiviäni,
    Woipa laaja lapsiani,
    Kannetuitani katala!
    Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
    Tuho poikoa pätöistä,
    Loppu tieto Lemminkäistä;
    Jo suka verin valuvi,
    Harja hurmehin loruvi."

Äiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan
emännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi
toinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan
päättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden
äiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena
ja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei
sitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:

    "Minne saatit Lemminkäisen,
    Kunne poikani polojen?
    Sano tarkkoja tosia,
    Walehia viimmesiä;
    Taikka surmasi tulevi,
    Kuolemasi kohtoavi."

Sillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:

    "Panin hirvet hiihtämähän,
    Jalopeurat jaksamahan,
    Suuret ruunat suistamahan,
    Warsat valjastattamahan,
    Laitin joutsenen hakuhun,
    Pyhän linnun pyyäntähän;
    Enkä tieä itsekänä,
    Mi lie tullunna tulonen,
    Mikä huolo kohtaellut,
    Kun ei kuulu jo tulevan,
    Morsianta pyytämähän,
    Tyttöä anelemahan."

Lähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä,
kullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona
samoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki
heinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten

    Ei tieten emo polonen,
    Eikä kantaja katala,
    Miss' on liikkuva lihansa,
    Wierevä oma verensä;
    Liekö maalla, vai merellä,
    Waiko suurella salolla,
    Käyneekö käpymäkeä,
    Kanarvaista kangasmaata,
    Wai lienee meren selällä,
    Lakehilla lainehilla.

Niin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos
tietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka

    Hiien hiilikankahilla,
    Pahan vallan valkioissa,
    Kypenissä kyynäsvarsin,
    Koprin kuumissa poroissa.

Sieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka
kumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi
Kuuki, olisi poika, jos missäki

    Pohjan pitkässä perässä,
    Lapin maassa laukiassa,
    Lammissa kalattomassa,
    Aivan ahvenettomassa,
    Sisarena siikasilla,
    Weikkona veen kaloilla.

Niin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon
tiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos
mitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi
kumartajalle:

    "Tuoll' on poikasi polonen,
    Kuulu kultasi omena,
    Metsän meren takana,
    Meripuolen kymmenettä,
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alantehessa;
    Mennyt koskessa kolisten,
    Myötävirrassa vilisten,
    Pää pätösen mättähänä,
    Jalat raian haarukkana,
    Muu liha lahona puuna,
    Silmät suolla karpaloina,
    Hiukset kuivina kuloina."

Sen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan
raudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova
ja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta
kiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan
joelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa
nukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle
istahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä
uneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan
Lemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin,
poikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan.
Ei ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti
raadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja,
joista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi
arveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:

    "Ei tule miestä mennehestä,
    Urosta uponnehesta;
    Työnnä Tuonelan jokehen,
    Manalan alantehesen."

Waan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä
alko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä
hänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen
Mehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:

    "Mehiläinen, meiän lintu!
    Lennä tuonne liuottele
    Yli kuun, alatse päivän,
    Otavaisten olkapäitse.
    Lennä luojan kellarihin,
    Kamarihin kaikkivallan.
    Ryvetä siipesi simassa,
    Kasta kaapusi veessä,
    Höyräytä höyhenesi.
    Sitte tänne tultuasi
    Tuo simoa siivessäsi,
    Kanna mettä kaapussasi,
    Pahoille paranteheksi,
    Mammoille valuvesiksi."

Sepä mehiläinen niin tekiki, kanto voiteita

    Luota kuun, tyköä päivän,
    Otavaisten olkapäiltä,
    Joss' oli voitehet vakaiset,
    Katsimet alinomaset;
    Jossa mettä mieluhista,
    Sekä vettä voimallista,
    Ottoa olettomanki,
    Saaha ilman saamattoman.

Niillä voiteillapa äiti voidellen sai poikansa "ehommaksi entistäänki,
paremmaksi muinostansa", ja niin tällä kerralla heitämmäki Lemminkäisen
olemaan, toiste katselevat, mille uusille töille ja tempuille olisi
uros joutuva.




Satuja.



1. Sudet ja Lampaat.


Lampaat sutten kera sotien voittivat koirain avulla. Niin sudet
hädässään laittivat airuen lampaille, rauhaa toivovansa, jonka
vakuudeksi kumpanenki puolestansa työntäisi, koiransa lampaat, sudet
pentunsa. Sihen anomukseen lampaat myöntyvätki toimessa, niin ikuisen
rauhan tekeyvän. Waan sudenpennut lammasten keskellä vahvistuneina
rupesivat uloamaan. Sudet äänen kuultua riensivät luoksi ja syyttivät
pentujansa tapettavan, niin lampailta rauhan rikotuksi. Siitä nousi
uusi sota, josta, koirain jo aikoja susilta syötyä, lammasraiskat, ehkä
kyllä myöhään, havatsivat tuhmin tehneensä, koiransa susille annettua
ja vielä näiden pentuja kasvatettua, jotka kilvoin manhempainsa kera
nyt heitä surmatuksi auttivat.

Syy pahaa peljätä.



2. Koira ja Warjonsa.


Koira lihatönkäle suussaan rannalla juosten näki varjonsa vedessä,
jonka luuli toiseksi koiraksi. Aina valmis, mitä syötävätä näki,
puoleensa anastelemaan, piti nytki toisen hampaista lihapalanen tempoa,
vaan sitä varten suunsa auasnut menetti polonen omanki eväänsä veteen.

    Lähet pyytä pyytämähän, kato koppelo kotona,

          taikka

    Parempi palanen suussa, kun on kymmenen kylässä,

          taikka

    Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.



3. Kettu ja Marjat.

(Γαβριου Μυϑ. ιή.) Mukailema.


Ihanan, kaunoisen, kettu marjapuun näki Ja nousten pystöön olisi
syönynnä marjoja; Waan ei ylöttyen, lausu hypyistänsä uupunut:
"Tuonlaisi' en toki rahkiloita ma söisikän."

Mit' et sä kumminkan saa, sit' ellös taho'kana.




Suomen kansan Arvutuksia.


1. Makas yön, ei puussa, ei maassa; pesi silmänsä, ei hiellä, ei
veellä; pyyhki silmänsä, ei kootulla, ei keträtyllä.

2. Pienempi kirppua, raskaampi hevosta.

3. Kaksi kantoista merellä; uppoo, kuplaa.

4. Musta mies merestä nousi; turkkiahan tupsuttavi, nahkojahan
napsuttavi.

5. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijalkanen.

_Osviittoja_. 1. Mies heinäsuovassa. 2. Tulikipuna. 3. Kuu ja aurinko,
4. Nuotta, b. Ratsastaja.




Lisäyksiä Suomen Sanastoon.


P. nimukoita. Aakkonen; aapinen, aapelus, aapelo, aapise (Häm.).
merellinen; hylje, hylkeen rasva (voide, ihra), raani (Hain.), runtu;
huvipäivä, jouto kiireen työn perästä esimerk. niitteen, leikkuun,
puimisen jälkiin; pitää runtua, olla runnulla jne, viettää eli kuluttaa
päivänsä kylässä viinalla, korttilyönnillä ja muilla senlaisilla
nykyajan huvituksilla (Häm.). Sauovela; reimi, reivi, lonkreivi (Häm.).
Tuohus; kynttilä (Wien. An.), riha, rihatsu; poika, lapsipoika (Karj.).
rehvana; renttu, hylky, heittiö (Karj.).

M. nimukoita. Apia (hapia); tavattoman iso, suunnattoman suuri (Karj.).
tyhvä; tihiä, paksu, ryhiä, ryhemä; tyhvä kuusi, tihiäoksillinen,
paksulatvanen (Karj.). loikka; vieru, kaltava, kallas (Karj.). siro;
soma, kaunis, nätti (Karj.). sukia (sukeva); ripsas, muodokas,
luonnokas, täysivarrellinen; suk. mies, hevonen (Sav.). tysky; jykiä,
raskas, vaikia (Sav.).

Lausukoita. Riutoa; nyästä, tempoa (Karj.). ämmältää; juoruta, puhua
pitkään eikä kohdallisia (Karj.). närhiä; nirhata, murennellen syödä
(Kaj.), puitia; pujahtaa, puikahtaa (Kaj.), kynnystää; puuttua
kynnykseen; ovi kynnystää (Kaj.), piimiä; leppä piimii s. o. kukostaa
(Sav.), purehtia; märehtiä, matkia; yhtä asiatasi siinä aina purehlelet
s. o. matkit, kertoellen lausut, juoruat (Sav.).

Wäliköitä, Nyt; alkuansa nyte (nytse, nytte, nytti) Sivuntasiassa,
taikka nytä Kohdinnassa, sanasta ny, josta vielä löytyy nyky ja jota
heimoa ovat greik. νυν latin. nunc, novus, saks. nun, neu (ruotsi
nu, ny), venäl. Новый jne. Mutta (mut) yksi kun muuten sanasta muu,
Sivuntasia muute (muutte, muutse jne). Samalla tavalla greik. αλλα
sanasta αλλοϛ. Sitte tullut samalla tavalla sanasta se; toiste,
sanasta toinen, alkuansa toisete (toisetse, toisetti jne), jonka tähen
sekaluutta sanotaanki toiste, toisti, toitse; tautta alk. tautte
(taute, tautse) sanasta taku yksikun taka (taki) ja sentäpä sanotaan
välistä minkä tautta, minkä takoa (takia). Että, eete, eette Siv.
taikka että Kohd. sanasta esi. tähden (tähen) alk. tehden (tehen);
minkä tähden s. o. minkä tehden. Kun, kuin, edellinen Yksik. Hall.
taikka Jaks., jälellinen Monik. Jaks. sanasta ku. Kumminki Monik. Jaks.
sanasta kumma (ihmeellinen); ei kumminkan s. o. ei ihmeeksikän. Ehkä,
Waadinta- eli Käskentäkohta sanasta en, et, ei jne, jonka johtosanasta
elen, ellä tulevat elä alk. ele' ja ellös, elkö jne. Jotta, (jote,
jotte jne Siv.) sanasta jo (Hall, jon) samate kun greik. ως sanasta ος,
latin. quod sanasta qui, saksal. dass san. der, die, das (ruotsal.
det — att —), venäl. чшо jne.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Lyö tekevän, kisa näkevän.

"Kyntämistä niin vaikiaksi työksi hoetaan — sano kerran pieni varsa —
minä tässä olen kaiken päivän äitini kera vakoa kävellyt, en koko työtä
minänä pidä." "Niin toki oletki, vastasi emo, kävellyt, et kyntänyt;
siinä se erotus, lapseni."

2. Lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä.

Oli vanha sotamies, Ryöni nimeltä, joka kerran pyhäiltana muutamassa
talonpirtissä yhtäläiseen jaaritteli muinasista, sekä tapahtuneista,
että tapahtumattomista asioista. Saksanki sodassa oli ampunut
vihollisen päämiestä vasemeen silmään, jotta luoti takaraivosta
ulos käyden yhdellä vauhdillansa vielä kaato monta muutaki miestä.
Kuningas tämän nähtyä oli siitä hänen kohta kotiinsa vienyt ja käskenyt
puolisonsa antaa hänelle aika viinaryyppy sanoen: "tänä päivänä on
Ryöni miehen työn tehnyt." Oli myös kuningas ostanut kivärin häneltä
ja maksanut siitä kymmenen riisiä ja siaan toisen, pianpa pikkuista
paremman, hänelle ilmaseksi lahjottanut. Toisen kerran lihan puutteessa
oli soman keinon Ryöni keksinyt, lihaa kylliksi sekä itsellensä että
muille saada. Tiettyänsä vesilintuin ahnaita sianlihalle olevan, sito
pienen palasen pitkän pikinuoran päähän, niin rannalta ulomma viskoen.
Heti tuli yksi linniusta ja söi lihan. Waan kovin rasvanen ollen tämä
ei kauan pysynytkän linnun vatsassa, ennen kun kävi toista tietä ulos,
niin lintu nuoraan puetettuna. Ulostulleen yhdestä nieli toinen ja
niin yhä toiset, välistä viisin kuusinki sillä tavalla yhteen nuoraan
puettuen, jotka kaikki arvattavasti olivat hänelle tulevia. Mitä
muitaki tosijuttuja vielä pa'istessaan ja väen hartaasti kuunnellen,
sano viimmen eräs toinen mies: "ja tuonlaisia, hyvät ystävät, kehtaatta
kuunnella!" Sihen vastasi joku muista kuulioista, sanoen: "lupa koiran
luuta purra, hirven hankea hypätä."

Muitaki tyhjiä, joutavia eli mielettömiä töitä ja tekiöitänsä olemma
välistä kuulleet tällä sanalaskulla verrailtavan.

3. Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan.

Sanoo yhtä luonnollisen, kun linnulla lennon, olevan laulannon
huolellisella. Ja kenpä tuon ei toisinaan olisi itsessänsäki havannut,
ei tyhjiä tamänkän sanalaskun kuvaelevan.

4. Ilossa ikä kuluvi, riemussa on reiahuvi.

Sanalasku, jota ilotiloissa useinki mainitaan, toisinaan kyllä
muistamatta, ettei oo ilo ikuinen, eikä päivä päätymätön. Ja mitäpä
vaan sillä muistamisella tehtäisikän? On niitä huolia tarpeeksi
ilmanki, ettei muistelemisilla enännetä.

5. Empä tieä, tikka rukka, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuta tammea
takonen; Tuolla ois enempi puita, Tuolla äiä pökkelöitä, Tuolla toukkia
paremmin.

Wanhan kulku'ukon sanat. Ei tiennyt mihen kylään sauansa varassa
lähteä, toisessa parempiluontosia ihmisiä, vaan köyhempiä, toisessa
varakkaampia, vaan ynsiämpiäki keralla, löytävä.

6. Kaikki kauhasen tekevi, vaan ei pontta puoletkana.

Tällä sanalaskulla verraillaan töitä, joita ken tahansa tavallansa
tekeeki, vaan harvat niin, että tulevat oikein hyvin, kauniisti ja
muodokkaasti valmiiksi.

7. Misä monta lääkäriä, siellä vaara ja mahinko, kulut, suuret
kustannukset.

Päättäsinkö valeheksi koko tämän sanalaskun?

8. Pahon on tehnyt paljo nainut; ei tunne anoppiansa, eikä naisensa
iseä.

Olen kuullut huikentelevaisille nuorille miehille sanottavan ja
muutenki toisinaan sillä mielellä, jolla 7 Sanal. Helmik. Mehil.,
taikka, että onki paras kohtuuteen tyytyä, ei liikoja havitella.

9. Puilla suljen pienen portin, suljen suurenki veräjän, en sulje
pahoja suita.

Hyvin ymmärrettävä ilman kaikitta selvityksittä.

10. Ain' on onni saanehella, ei aina ansannehella.

Lieneeki niin toisinaan, vaan epäilemättä kuitenki ovat usiammat
valitukset, onnen ei ansion puoltavan, tyhjäkuntasia. Harvonpa
ansiollisten miesten kuullaankan valittavan, vaan ilman pitävät
hyvänänsä, mitä Jumala antaa parempataki, pahempataki, meidän mielestä.





MEHILÄINEN W. 1836.

Heinäkuulta.




Tuiretuisen Poika.


    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Läksi viemähän vetoja,
    Maarahoja maksamahan.
    Rekehensä reutoaksen,                    5
    Kohennaksen korjahansa,
    Ajoa karittelevi,
    Matkojansa mittelevi,
    Noilla Pohjan kankaihilla,
    Lapin synkillä saloilla.                10

    Neiti vastahan tulevi,
    Hivus kulta hiihtelevi,
    Noilla Pohjan kankaihilla,
    Lapin laajoilla saloilla.
    Poika tuhma Tuiretuisen,                15
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Jo tuossa piättelevi,
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule karjahan koria
    Hyvä lahja laitohoni!"                   20

    Neiti suksilta sanovi,
    Hiihtimilta hiioavi:
    "Surma tulko korjahasi,
    Mana matkalaiseksesi."
    Poika tuhma Tuiretuisen,                 25
    Lapsi kehjo Keiretuisen,

    Itse eillehen menevi.
    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmivyöllä,
    Wirkku juoksi, matka joutu,              30
    Tie vieri, reki ratsasi.
    Ajavi karittelevi
    Selvällä meren selällä,
    Ulapalla aukialla.
    Neiti vastahan tulevi,                   35
    Tinarinta riuoavi,
    Selvällä merenselällä,
    Ulapalla aukialla.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 40
    Matkoaan piättelevi,
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule neiti korjahani,
    Maan malio matkohini!"
    Neiti vastahan sanovi,                   45
    Tinarinta riitelevi:
    "Tulko Tuoni korjahasi,
    Manalainen matkohisi."

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 50
    Itse eillehen menevi.
    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmivyöllä,
    Wirkku juoksi, matka joutu,
    Reki vieri, tie lyheni.                  55
    Ajavi kurittelevi,
    Ajo Wäinön kankahia,
    Ammon raattuja ahoja.

    Neiti vastahan tulevi,
    Kautokenkä kaalelevi,                    60
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla uhoilla.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Hevostaan piättelevi,                    65
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule neiti korjahani,
    Alle viltin vieretäte!"

    Neiti vastahan sanovi,
    Kautokenkä kantelevi:                    70
    "Wilu on olla viltin alla,
    Kolkko korjassu eleä."

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Avasi parahan arkun,                     75
    Kimmahutti kirjakannen,
    Katselevi, kääntelevi,
    Kultasuita sukkasia,
    Wöitänsä hopiapäitä.
    Niin meni rekehen neiti,                 80
    Korjuhan kohenteleksen;
    Itse laitohon laseksen,
    Alle miltin vieretäksen.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 85
    Jo tuossa lepäelevi
    Nuoren neitosen keralla;
    Käsi oron ohjaksessa,
    Toinen neitosen nisoissa.
    Siinä neitosen kisaili,                  90
    Tinarinnan riskaeli,
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla ahoilla.

    Niin neito sanoiksi virkki:
    "Lienetkö sukua suurta,                  95
    Isoa isän aloa?"

    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "En ole suurta, enkä pientä,
    Olen kerran keskimmäistä:
    Poika tyhjä Tuiretuisen,                 100
    Lapsi köyhä Keiretuisen;
    Waan mipä sinun sukusi —
    Oletko sukua suurta,
    Isoa isän aloa?"
    Neiti tuon sanoiksi virkki:              105
    "En ole sukua suurta,
    Enkä suurta, enkä pientä,
    Olen kerran keskimmäistä:
    Tytär tyhjä Tuiretuisen,
    Lapsi köyhä Keiretuisen."                110
    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Itse korjasta kohosi:
    "Woi Polonen päiviäni!
    Kun makasin maammon lapsen,              115
    Siuotin oman sisaren,
    Tinarinnan riuahutin,
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla ahoilla."
    Weitsin länkensä levilti,                120
    Raoin rahno rahkehensa,
    Hyppäsi hyvän selälle,
    Hyvän laukin lautasille,
    Ajo päin sinistä merta,
    Alle aaltojen symien,                    125
    Päälle mustien muriem

_Toisintoja_, v. 1. P. tuhman Tuuliaisen. P. tyhjän Tuimetuisen. v.
2. köyhän Äietyisen. v. 1, 2. P. keion K. Toinen tuhman T. Kullervo
Kalevan poika, Sinisukka jne. (K. Mehil. Huhtik.) Neitsen rosvo, v. 6—9
ja 49—52. v. 8. A. karettelevi. v. 9, 10. katso, v. 33,34 ja 57,58. v.
11,12. N. v. ajavi, Kassa kulta kuumottavi. v. 31½. Jalas patvinen
patsasi, Kapla (Aisa) koivunen kalahti, Wemmel tuominen tutisi, v.
33,34. k. v. 9,10. v. 44. Reuote rekoseheni. v. 78, 79. K. kukkaroita,
Weitsiä h. v. 91. L. riskaeli. v. 94. Neitonen (Niin siitä) s. v. v.
95. Oletko s. s. v. 102. Mipä on s. s. v. 110. Keutti pojan K. v.
114—117. Woi polosen p. Kun nauroin emoni l. Makasin sisarueni, T.
riskahutin. v. 116. Sisareni siuottelin. v. 124—126. Ajavi tomuttel.,
Pimiäh. Pohj., Pohjan pitkäh. peräh., Miest. syöjäh. siah., Urost.
upottajah., Kasakaksi kaupitaksen, Palkkoaksen paimeneksi. Emäntä
pahantapanen, Se leipo leviän leivän jne (k. Kaleval, XIX: 136 ja
edelle. Ajavi tomutt. Luotsi ainosen emonsa: Oi emoni, kantajani! Kunne
käset piilem. jne (k. Kaleval, XVIII: 78 ja edelle.

_Jälkimaine_. Tämäki yksiä Kalevalan Runoja, kun ne Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kautta ei aikoja sitte präntätyt, on vielä,
samatekun moni muuki, niistä erilleen jäänyt, koska on ollut vaikia
arvata, mihen järjestykseen toisten luona olisi ollut tuleva. Wasta
usiampain toivottavasti ilmautessa, ja nimistäki parempi selvä eli
mukaisuus saatua, ovat kaiketse kaikki yhteen kokoon ja järjestykseen
siotettavia. Tätä nykypuheista runoa ilman lauletaan kylläki monessa
kohti Wienan läänissä, sekä miehiltä että naisilta, vaikka kuitenki
erityisiä naisten lauluja luontoansa. Kellovaarasta, Jyskyjärveltä,
Uhtuvalta, Wuonisesta, Lonkasta, Lapukasta, Latvajärvestä, Tsenasta,
Wuokkiniemestä, Akonlahdesta ja muualtaki olen vähä erilailla, kuten
kustaki, sitä muistoon kirjottanut.

W. 3, 4 ynnä v. 9, 10; 33, 34; 57, 58 antavat tilan arvella, kun olisi
aikoinansa Pohjolan takoaki Wäinölään veroja maksettu, sillä sieltä,
kulkema oli Tuiretuisen poika, eli ken liekän ollut, koska hänestä
muillaki nimillä runossa mainitaan. Sisarensa (v. 59—62) näyttää jo
kotvan syntymä- paikoiltaan poissa olleen, sillä ilman veli hänen
kyllä olisi sievästi tuntea tainnut. Waan veljen verovientimatkallansa
arvelemma kauppaasi pitäneen, koska lieneeki senlaista tavarata ollut,
mitä v. 75—79 nimetetään. v. 58, 62, 93, 119 ja samanlaiset muissaki
runoissa saattavat ajattelemaan, maassa ennen Suomen kansan tuloa
ei kaskiviljelön olleen tavallisen, sillä ilman toki ei olisikan
mainittavana asiana pidetty, jos Wäinölän seuduilla raattuja ahosia
tavattiin, v. 113 ja seuraavista nähdään, minä suurena kauhistuksena
senlaisia asioita sillonki pidettiin, joista v. 115,116 nimitetään.

_Sanoja_. v. 2. kehjo, huoleton, vähäarvonen. v. 5. vetoja; veroja.
v. 5. reutoaksen; nakkaa eli siottelee itsensä huolettomasti. v. 6.
kohennaksen; kohentaa eli ylentää itsensä, nousee. v. 12. hiihtelevi;
kävelee suksilla. v. 14. saloilla; isoissa, vanhoissa metsissä, v.
20. laitohoni; laitarekeheni. v. 24. mana; Tuoni, manalainen, v.
29. helmivyöllä; Helmisellä siimalla eli letillä (letkulla), v. 31.
rotsasi; rotisi (ratisi, ritisi, rutisi, rytisi, rätisi, rotisi. Toista
lajia samasta äänisuvusta ovat: latisi, litisi, lotisi, lutisi, lätisi,
lötisi ja taasen erilajia: natisi, nitisi, nutisi, nytisi. Kielessämme
on usiampia sukuja senlaisia ääniosottelevia sanoja ja itsekussaki
suvussa taas usiampia lajia, jonka asian Sanakirjain kirjottajain
tulisi älytä), v. 34, ulapalla; etäämpänä meren selällä, v. 36.
riuoavi; kulkee (liikkuu) vihasemmin eli vikevämmin. v. 44 reuote k. v.
5. v. 58, raattuja; tehtyjä, hakatuita, viljeltyjä, v. 60. kaalelelevi;
kahlaa, astelee syvässä (lumessa). v. 68. viltin; peitteen (katteen)
nahasta eli muuska aineesta, veltin; vieretäte; vieretä (käännä)
itsesi. v. 76. kimmahutti; aukasi kimisten eli soiden. v. 81. laseksen;
laskee itsensä. v. 88. oron; orin, orhin, orosen. v. 89. nisoissa;
nisissä, rinnoilla. v. 91. riskaeli; raiskasi, häväsi, pahotutti.
v. 115. maammon; mamman, äitin, emon. v. 116. siuotin; hätäsesti
(vahingossa) koskin eli pitelin. v. 117. riuahutin; väsäytin, uuvutin,
makasin (eli yksi kun siuotin). v. 121. rahno; repi, revei, raateli. v.
126. murien; mutain, ryönäin. Toisinnoissa. v. 31½ patvinen; visanen,
visamainen, pahkainen; patsasi k. rotsasi. v. 44. valio; valittu,
paras, ylimys. v. 114—117. nauroin; häväsin, pilkkasin.

Montaki sanaa taidan toisinaan tulla selvittämään ei kannalleen eli
pahemminki erehtyvä, sillä itsekuki selvittää asian toiselle omaa
älyämistänsä myöten, vaan mistä tietäisin kaikkein sanain mielen
itse oikein hoksanneeni? Jopa sentähden ensimmäisillä kuilla varoime
koko työhön ruveta. Waan sitte, itseä selvitystä hyödylliseksi
katsova, vanhan järkeni mukaan en kuitenkan heittänyt työtä, vaikka
ruvetessaniki tiesin en voivani täydellisesti toimittaa. Aina muissaki
asioissa ylen vähä toimeen saataisi, jos täydellisyyttä laatiat
odottelisivat. Pitää sentähden puolivalmiina ja vaan kykenevänäki
puuttua töihin, joita tehdyksi tahdotaan, aina muiltaki apua toivoessa.
Ja teitä, veljiäni Oulussa ja Wiipurissa juuri pyydänki apuun, sillä
tavalla, että jossai lehtenne nurkassa ilmotatta ja oikasetta, mitä
tiedättä väärin näissä selvitetyn olevan. En tuosta vähintäi pahastu,
jos suuriaki erehdyksiä julkasetta, vaan mielelläni aina kiitän Teitä
työstänne ja vaivastanne. Saman kiitoksen myös muiltaki saatta ja
ansatsitta, jotka kielemme yhteistä hyvää katsovat.




Tupakkiruno.


    Sattuipa siki Savossa,
    Savon saunassa tapahtui,
    Että morsian mokoma
    Suuttui kerran sulhasehen,
    Tuskastui tupakin tähen;                      5
    Tunnusti tupakin ruukin,
    Mahottomaksi manasi,
    Sanoi saatanan opiksi.

    Sanoi myös sanoilla näillä:
    "Isännäll' on ihtellänsä                      10
    Puolitalvesta puhenna,
    Kysymys joka kylässä,
    Sievä toimi siemenista.
    Kun on saanut siemeniä,
    Jopa pälvehen pitäisi,                        15
    Tuonne tallin tunkiolle,
    Tehä taimet taitavasti,
    Panna pehut peitteheksi.
    Kohta on vaarilla varotus,
    Iso murhe muorillasi,                         20
    Kuinka kunnossa pysyisi,
    Ettei kuivaksi kuraha,
    Eikä pakkanen panisi.

    Jospa taimet joutuisivat;
    Ukkoja ojantekohon,                           25
    Akkoja aianpanohon,
    Piiat pojat polvillensa,
    Joka kynsi kyykyllensä,
    Tainta maahan tunkemahan.
    Omat sitte sievät vielä                       30
    Kaikki vettä kantamahan.
    (Min'en vielä millonkana
    Koskenna korennon päähän,
    Ole ottanut olalle,
    Tuoani tupakki maalle;                        35
    Enkä koske kullonkana.) —

    Heti kun heinä rupeepi
    Tupakissa tuntumahan,
    Koht' on kiire kitkeminen,
    Heinänperkaus perätön.                        40

    Kun ne joutuvat kukalle,
    Kukat kohta kuivamahan,
    Joita pojat polttelevat;
    Waari ei vanhoja anna,
    Ennen kun on kukat kaikki.                    45

    Ihte istupi isäntä
    Kylpyajat kynnyksellä,
    Hallan tuulta haistelepi,
    Kahtelepi kiikailepi,
    Onko näkeillä otava.                          50
    Jos on pouta Pohjosella,
    Wasta kiirut kiintiäpi;
    Wäki jos miten väsynyt,
    Muusta työstä tultuansa,
    Ei saa ennen maata mennä,                     55
    Kun on kumossa tupakki.

    Wasta työ tytöiltä puuttui,
    Murhe muorilta väheni,
    Waan ei vielä vaarin vaivat
    Ole kaikki ollenkana;                         60
    Alas kankia katella,
    Warustella vaikkanoita.
    Wiel' on huolta hiieksiki,
    Kun on kuivana tupakki;
    Komisee se koivun pölkky,                     65
    Ennenkun on kukkarossa.

    Nyt sen kuulit, kulta poika,
    Liekö tuosta liika vaiva!
    Onko sulla ymmärrystä,
    Heitä piippu helsinkihin;                     70
    Kylvä ennen kaurakappa,
    Osta okria nelikko,
    Josta jouluna olutta
    Joka henki juoa saisi."
    Tästä pitkästä puheesta                       75
    Suuttui viimmen sulhapoika,
    Kiskoi kihlansa takasin,
    Sanoi suulta julkialta:
    "Olin poika onnellinen,
    Että kuulin kunniasi,                         80
    Ihte ilmoitit tapasi;
    Sill' en nyt sinusta huoli,
    Ehkä omilla eväillä
    Warsin vaimoksi tulisit."
    Tämä morsian mokoma                           85
    Ei saanut sinä ikänä
    Puhemieheltä puhetta,
    Eikä suuta sulhaselta.

    Jopa outti, jonka jaksoi,
    Kun ei kuulunut ikänä                         90
    Oikiata ottajata,
    Sai viimmen salamusikan.

    Sitte kohta kortit osti,
    Alkoi pouata pojille,
    Emännille ennustella;                         95
    Tuli palkaksi tupakki.
    Talvet korjassa körötti,
    Kesät kulki kuokkimassa,
    Kuokkapalkalla kylissä.

    Wiimmen suuttunut sihenki                     100
    Jopa vaihtoi vaattehensa,
    Kantoi kamlottiasunsa,
    Wietäväksi Wiipurihin,

    Saaha lehtiä' leveitä,
    Wielä kerran virnaskoita.                     105
    Niin poltti polonen akka
    Tupakkia tuskissansa;
    Neuoi aina nuorempia,
    Ettei pahasti pitäisi
    Piippuväelle puhua;                           110
    Lapset vahvasti varotti
    Ettei taimet tallattaisi;
    Weipä vettäki välistä,
    Kantoi taimen kasteluksi;
    Warottipa varpusetki,                         115
    Taimitarhasta ajeli.

_Jälkimaine_. Tämän runon ynnä viisi muuta, nimitettynä Ruotipojan
Runo, Kirjavaisen Kiitosruno, Naimaruno, Markkinaruno, Talkkousruno,
sain syksyllä v. 1831 Juhana Ihalaiselta, rampa, kivulainen ruotimies
Rautalammin pitäjässä. Jokapa ei ilman tietäisi, pian luulisi tämän
Ihalaisen osallisemmalta pitäjänmieheltä, Korhoselta, tehdyksi. Sillä
samalla luonnollisella mielenjuoksulla ja lystillisellä, toisinaan
naurahtelevalla tavalla kertoo Ihalainenki asiansa ja aineensa halki.

Sekä ansionsa että tarpeensa suhten näiden runoin tekemästä ja
kirjalle laittamasta tulin mainitulla kerralla kyllä vähä Ihalaiselle
vaivoistansa maksamaan, eräänkö rupilan ainoastansa, muistaakseni. Ei
hän kyllä sitä vähäksellyt, vaan kuitenki olisin mielelläni enemmän
maksanut jos en itseki sillon olisi ollut pienillä matkarahoilla
varustettu. Niin nyt jäljestäpäin parantaakseni ja jopa ilmanki, koska
hän on köyhä ja luvunharras mies, antaisin hänelle yhden kappalen
tästä Mehiläisestä ilmaseksi, jos joku Rautalammin kunnioitettavista
papeista postin kautta sen hänelle toimittaisi ja päältäpäin panisi
anomusrahatki 3 Rupil. 45 kop., sitte minulta maksettaviksi, kun siitä
tiedon saisin. Itseni suorastaan ei sovi anoakseni.

Koska näiden runoin julkasemalla aina seki on oleva mielessämme, saada
Suomen runolaatu tuo tuostaki tutummaksi ja uusille ilmautuville
ruunolaatioille esimerkkiä hyvistä runoista, niin jo taasenki
nimitämmä, mitkä runovärsyt edellisessä runossa sanasopunsa vuoksi
kehnommiksi katsomina, varsin kehnoja ja kelpaamattomia siinä ei
ole'kan.

Niin kehnompia mielestämme ovat v. 5, 18, 45, 56, 83, 109, koska niissä
sanat: tähen, pehut, kukat, kumossa, omilla, pahasti alkavat, kuten
kussaki, toisen, kolmannen eli neljännen runojatkon lyhytalkusesti.
Wärsyissä 25, 43, 47 myös tavataan samanlaisesti: pojat, ajat, vaan
mitäpä toisinaan äänelläänki, jotta kuuluvat pitkäalkusesti: poiat,
aiat. Wärsyssä 50 sana näkeillä, niinkän ei haittaa suuresti, sillä
runojatko siinä tulee kolmilyhyeksi tavuista nä ke il, jonkalaisia
kolmilyhyita jatkoja vanhain välistä näyttää suanneen. Wähä toisella
tavalla kehnorakennollisia ovat v. 26, 37, 44. Minkätähden, sen annamma
itse lukian arvata.

Ilman tupakasta puheen tulleen panemma vielä itsestämmeki muutamia
sanoja sen arvosta ja ansiosta ynnä ensimmäisestä ilmaumisesta ja
Euroopaan leviämisestä. Alkuansa on se Amerikasta Euroopaan tullut
ja armeliaan nimensä saaneen Amerikan itäsellä edustalla olemasta
luodosta Tabako josta olisi ensimmäisiä lehtejä peritty. W. 1560
olisi Franskan Ministeri, Juhana Nikoti, sitä Portugalista Franskan
maahan tuonut. Hänestä ruvettiin tupakkaa muutamilta Nikotin yrtiksi
(Nicotiana) kutsumaan. Waan Franskasta leveni tupakka pian Englandiin,
Hollandiin, Saksaan, Ruotsiin, ja kaikkiin maakuntiin, niin Euroopassa,
kun Asiassa ja Afrikassaki, jotta jo lukemattomilla tuhansilla käsillä
on ainoastansa tupakasta työnsä ja suuret summattomat rahat sentähden
kulkevat maasta maahan, kansoista kansohin ja merienki poikki monet
tuhannet penikuormat kerrallensa. Potakat jotka pian samoina aikoina
Amerikasta Euroopaan tuotiin, ehkä epäilemättäki paljo suuremmasta
hyödystä, eivät vielä ole voineet niin ylehensä levetä, ettei voittaisi
tupakka. Ja kuitenki on esivaltaki voiminensa potakkain leviämistä
puoltanut. Jotta näämmäki tästä ansiottaman ansiollisen voittaneen.

Ruotsalaiselle papille, joka pohjasAmerikaan oli lähtenyt siellä
löytyviä pakanoita, Indialaisia meidän uskoon kääntämään, olivat nämät
tupakan alusta kertoneet, mitä seuraavasta tarinasta opimma. Pappi oli
heidän päämiehensä yhteen paikkaan, Suskehannan virran alkuseuduille,
nykysessä Pensylvanian maakunnassa, koonnut ja siinä heille lausuellut
paratiisin omenapuusta ynnä kuinka yhden omenan syömisestä synti oli
maailmaan tullut ja kuinka sitte viimmen Jumala lähetti oman poikansa
maailmata synnin vallasta pelastamaan ja ihmisiä Jumalan kanssa jällen
sovittamaan. Lopetettua kertomisensa näistä ja muista Kristinopin
päätotuksista alkovat Indialaisetki puhua ja lausuivat: "kauniistipa
kyllä oletki meille puhellut. Onki se pahoin tehty, omenia syödä;
paljo paremmin tekee, joka niistä laittaa omenaviinaa. Suuresti
kiitämmä sinua vaivoistasi, kun kaukasilta mailta olet tänne tullut
meillenki kertomaan, mitä äitisi sinulle opetti. Ja ettet aivan tyhjänä
meiltäkän menisi, niin kerromma nyt sinulle, mitä me äitiltämme olemma
lausuttavan kuulleet. Meille on kerrottu, että esi'isillämme esinnä
ei ollut muuta elatusta, kun mitä metsäelämistä ajamalla saivat. Waan
kun metsä ei antanut mitänä, olivat kaikki nälkään kuolta. Kerran oli
kaksi nuorta metsämiestä peuran tavanneet ja sitte tulen tehtyä lihaa
paistamaan ruvenneet. Tätä toimittaissaan näkivät nuoren, ihanan vaimon
alas pilvistä laskeutuvan ja istahtavan tuonne siniselle vaaralle,
joka nytki on edessämme. Miehet arvelivat sopivan hänellenki jotai
paististaan antaa ja veivät parahimman paikan, itse peuran kielen.
Waimo, ihastuen heidän huolestansa häntäki kohtaan, söi vähäsen ja
sitte lausui: 'tätä hyvää minulle ei teidän pidä suotta tehneen.
Lähestykää kolmentoista kuuvaihen kuluttua tälle samalle paikalle, niin
tapaatta jotai, josta teillä itsillä ja lapsillanne viimmesiin polviin
asti on elatusta'."

"Määrätyllä ajalla menivätki miehet paikalle ja näkivät kasvuja,
joita kenkän ei ennestään tuntenut, vaan, joita siitä aikain meillä
on viljelty. Missä saman taivaallisen vaimon oikia käsi oli maahan
sattunut, siitä kasvo maisia (Indian ohraa), vasemen käden alta papuja
ja tupakka itse istumasialta."

Pappi vähän närkästynyt semmoisesta juorusta, jota Indialaisten näytti
hänen oppinsa verosena pitävän, lausui kiivaammasti sanoen: "se mitä
minä teille kerroin, on pyhää, järkähtämätöntä totuutta, vaan te sen
siaan panetta maailman loruja ja tyhjiä valehia."

Näihin papin sanohin vastasivat sille Indialaiset: "näyttää meille,
veljemme, kun et olisikan vanhemmiltasi oikein opetetuksi ja ihmisten
kanssa elämään neuotuksi tullut. Etkö nähnyt, kuinka kauniisti me
sinun tarinatasi kuulimma, niin miksi sinäi et kuule meidän?" Oliki
Indialaisilla sillon tapana, jos kuinka mahdottomiaki kuulivat,
ei sillä toisen mieltä pahottaa, että sanoivat hänen julkiseksi
valehteliaksi, vaan aina sanoivat tähän laatuun: "emme epäile,
veljemme, että uskotki itse, mitä kerroit, vaan meillä on se työläs
uskoa (eli, meillä näyttää se mahdottomaksi)." Monta muutaki näiden
Amerikan metsakkoin kaunista tapaa voisimma nimittää, jota nyt
kuitenkan emme tee, koska siitä meillä Kristinuskovaisilla vaan pian
olisi hämästystä ja koska itse aineemmeki, tupakankertomus, sitä ei
vaadi, eikä suatse.

Amerikalaiset tupakkaa sekä purivat että polttivat. Ylevimmissä
tiloissa kävi iso tupakkapiippu, Kalume nimeltään mies mieheltä ympäri,
itsekuki muutamia savuja vetäen, sitte toiselle työntäen. Niin sotaan
ruvetessä, niin rauhanki teossa ja kun oudot, tuntemattomat tapasivat
toisensa, polttivat yhteisestä piipusta keskinäisen suosion osotteeksi,
ikäskun eräissä toisissa kansoissa suolaa samasta syystä maistellaan
toinen toisensa luona. Jumaliltaan neuoja kysyessä purivat ja polttivat
tupakkaa okseelle asti ja toisissa tiloissa nielivät maksaansa
kokonaisia tupakkatukkuja, sillä tavalla tunnottomiksi tekeyten.

Esinnä Euroopaan tultuansa tupakka muutamilta pidettiin hyödyllisenä
aineena kaikkia tauteja ja kohtauksia vasten. Toiset tämän luulon
tyhjäksi nähden taas ylen polkivat tupakkaraukkaa ja pianpa huusivat
kaikenlaisia tauteja vaan sikiävän tupakasta. Niin kotvan riideltyä
jo viimmen toki enimmiltä päätettiin, kerran tottuneilla ja muuten
terveillä ihmisillä tupakasta, kohtuullisesti polttamalla eli nuuskana
nautittuna, ei olevan suurta, ei hyvää eikä pahaa terveydelle.
Riita'ajalla oliki jo tupakka ennättänyt levetä, että usiammissa maissa
miehet ja muutamissa vaimotki polttivat eli kuitenki nuuskasivat,
jonkalaista tupakoivaa vaan päätettiinki syyttömäksi, sillä vieläki
sanotaan tupakka puruna nautittuna olevan maksalle vahingollinen.
Ja kuinka tahonsa nautittuna tupakka ei ole terveellinen niille,
jotka vaivataan liialta vereltä, päänpyörryttäjältä, rintakivuilta,
reväsimilta ja muilta vatsavaivoilta, eikä ylen laihoillenkan,
heikkokuntosille ihmisille taikka jotka paljo sylkielevät polttaissaan.
Myös tulisi jokasenki varoa, ei yhtäläiseen poltella eli muulla
tavalla tupakoita, eikä heti syömästä päästyä, joka tekee vatsan
ruokia huvettamaan kehnoksi. Wasta tiiman eli puolentoista päätä olisi
tottuneillaki piippu suuhun olettava ja sama aika syömisen edelläki
pitäisi oikuutta myöten piiputta ottaman.




Terveyden hoidosta.


Kerran tupakan kautta tielle tultuamme terveydestäki keskustelemaan
jo muistammaki alkuperäsen lupauksemme olleen, toisinaan senki
puoltamisesta yhteiselle kansalle muutamia neuoja antaa. Eipä saanut
esivanhempaimmekan Mehiläinen alti siitä asiasta huoleton olla, vaan
panivat terveyden puolesta hanen välistä pitkillenki matkoille sanoen:

    Mehiläinen, meiän lintu!
    Lennä tuonne liuottele
    Ylitse meren yheksän,
    Meri puolenkymmennettä.
    Siell' on luotonen meressä,
    Mesilampi luotosessa;
    Siinä heineä hyveä,
    Ruohoa monennäöstä;
    Niissä voitehet vakaiset,
    Kalsimet alinomaset.
    Ryvetä siipesi simassa,
    Kasta kaapusi vesissä,
    Höyräytä höyhenesi,
    Helevässä heinän päässä,
    Kukan kultasen nenässä.

    Sitte tänne tullessasi,
    Saaha saavutellessasi,
    Lennä kuun kehrä myöten,
    Pä'ivän päärmettä samoa;
    Kuusi kuppia sylissä,
    Kymmenen kynän nenässä,
    Missä mettä, kussa mettä,
    Kussa voietta hyveä,
    Saaha miehen saamattoman,
    Ottoa osattomanki,
    Kipehille voitehiksi,
    Pahoille parantehiksi,
    Kansan kaiken katseluksi.

Niin miksi jo tätä Mehiläistä säästäisin? Menköönpä vaan hänki ja
lennelköön tiedustelemaan, jos mitä matkainsa periltä olisi kansan
kaiken katsehiksi saava. Ja koska sanotaanki "olevan orahassa oljen
alun, varsassa hyvän hevosen", niin katsokoonpa ensityökseen, mitä
miesorahan ja ihmisvarsain eli selvemmästi sanottuna lasten hyväksi
olisi voittava, aikain äskensyntyneestä eikä heittäen kun viidentoista
vuoden vanhana.

Äsken syntynyt lapsi otetaan lämpimään liinavaatteesen ja pidetään
silmin pois päivänvalosta. Jos ei liiku eli muuten elämänsä ilmota ja
ymmärtäväistä kätilöintä (lasten muoria, barnmoskaa) ei ole saapuvilla,
niin tulee sitä seuraavalla tavalla henkiin pyytää.

Waalistunut ja heikko ollen lapsi, ei pidä napasuonta heti
poikkileikata, vaan lämminnä pitää. Peräpuolta lyödään kerta keviällä
kädellä; suu perkataan jälästä eli liitasta; lapsi pannaan äitin
viereen lämpimiin vaatteisiin käärittynä; nenän alla pidetään etikkaa;
käsiä, jalanalustia ja selkärankaa harjataan pehmiällä harjalla. Jos
napasuoni alkaa tykkiä, leikataan ja sidotaan se 3 taikka 4 tuumaa
navasta. Jos lapsen kasvot ovat punasit, huulet sinertävät ja pää
ajetuksissa, pitää navasta ennen sitomista vähä verta tipahutella.
Waan olisiko vahingosta napasuoni tullut katkastuksi eli epähuomiosta
ennen aikaansa leikatuksi, niin pannaan lapsi heti kaulasta saakka
lämpimänhaaliaan veteen, siinä harjaamalla että muulla keinolla henkiin
pyydettävä, jonka ohessa välistä rintaa käsiläppiällä hierotaan,
välistä ylös lämpimästä vedestä nostettuna pirskotetaan kylmällä. Sulan
päätä kastetaan saksanviinaan ja saatetaan lapsen kitaan, eikä pidä
ennen, jos tiiman päästä, heittää näitä kokeita lasta henkiin saada.

Lapsi elävänä syntynyt oli tapakuolleista henkiin saatu pidetään
esinnä vähä aika puhtaassa raittiissa ilmassa, senjälkeen yli koko
ruumiin haalianlämpimään saipuveteen kastetulla saksansienillä keviästi
pyyhittävä. Samassa katsotaan, jos lapsessa löytyisi mitän vikaa eli
loukkausta, joita kuitenkan ei pidä äitin huoliksi ilmottaa, vaan
lääkärin eli ymmärtämäisen kätilöimen kanssa niistä keskustella.
Wälistä on pää vino, pitkänomanen, jota ei kuitenkan pidä painelemalla
ja likistämällä oikaista, koska luonto sen pian itsestänsä tekee.
Likistämisistä ja painelemisista vaan lapsi taitaisi saada pahempia
vikoja ja pian kuolta'ki, josta oikuutta myöten tultaisi rangastuksen
alasiksi eli kuitenki tunnon vaivohin. Waarallinen on myös imiellä,
painella ja puristella tyttölasten rintoja, jota sentähden ei pidä
tehtää. Tavallisella mahilla jo heti synnyttyä tyttölapsille lemmen
nostaa ja pojillenki muita tulevia onnia loihtia, on tuhma taika ja
sitäi pahempi, jos lapsen kanssa sen ohessa jollai erinomaisella,
rohkiammalla tavalla menetellään.

Pestynä pirostellaan lapsen poimuille mähä nihtiä ihoamista,
verestymistä eli sierottumista vasten, napasuoni kiinnitetään uudelleen
talitulla lapulla ja siteellä, lapsi puetaan eli kapaloitaan ja pannaan
lämpimään vuoteesen äitinsä viereen, vaarinottamalla kuitenki, ettei
yötäki siinä makuuteta, koska vaan taitaisi tukahtua. Nihdin siasta
sierottumisille kelpaa hienot vehnä (nisu-) eli potakkajauhot, eikä
sierottumisia ja verestymisiä niin ilmau'kan lapsen aina puhtaana
pidettäissä.

Lapsenvaatetten pitää olla vuodenaikain mukaan lämpimäin, pehmiäin,
avarain, eikä neuloilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväin. Puettaissa
varotaan lapsen pieniä jäseniä loukkaumasta ja jos lapsi kapaloitaan,
jota kuitenkan ei pidä kaueinmin kun ensiviikkoina tehdä, niin
tapahtukoon kapaloiminen vuoron oikialta puolelta vasemelle, vuoron
vasemelta oikialle ja hellitettäköön aina kapalovyö lapsen imiessä
eli syödessä. Käsivarret ja rinta pitää vapaaksi jätettää ja lapsi
muutamia kertoja päivässä saada aivan irtasna maata. Pää peitetään
puuvillakankaasta eli liinavaatteesta tehdyllä lakilla lapsen huoneessa
ollen, ulkoilmassa villasella. Lakkeja kuni muitaki vaatteita pitää
olla usiampia, sillä lapset hikoilevat runsaasti ja paaduttavat väleen
yhdet; vaan aina tulee katsoa, että niin lakit kun mun muutettava puku
on kuiva ja lämmin. Wanhemmaksi tullen laitetaan lapselle kolttu, joka
vaan ei estä jäsenten vapaa liikuntoa; jalkoja varustellaan pehmeillä,
väljillä kengillä eli pieksuilla nahasta. Kun pää alkaa hiuksiltaki
peittyä, niin lakkia ei enempi tarvita, jos ei ulkona käyttäissä,
jossa kylmän varoksi lämmin lakki pidetään, vaan päivänpaisteessa ja
lämpimässä ilmassa kevyt olkinen eli muu aineinen lakki. Hiuksia ei
leikata lyhemmäksl, kun kaksi tuumaa hiusmarrosta, kaula pidetään
paljasna, paitsi kylmällä, sumusella säällä.

Lapsihuoneen tulee olla avaran, kuivan ja kohtuullisesti lämpimän.
Wastasyntyneelle on lämmin kyllä tarpeellinen, vaan sitte lapsen
paremmin ilmaa kärsimään totuttua, vähetään lämmintä, siksi ettei
juuri palele'kan, Kaikkea ruihua, ryskettä ja hälinää vältetään, mikä
mahdollinen, ettei lapsi unissa, taikka ilmanki säikähtäisi. Joka päivä
taaskaan ja tuuletetaan huone, joksi ajaksi lapsi muutetaan toiseen.
Joka päivä pitää myös lapsi kannettaa vähä aika olemaan, talvella
raittiimmassa huoneessa, kesällä ulkoilmassa, ei kuitenkan hiostuneena
eli muuten lämpimämpänä. Tällä tavalla harjautuu lapsi ulkoseenki
ilmaan ja on sitte ikänsä raitis, virkiä ja kasautunut kovempiaki
säiden muutoksia kärsimään.

Puhtaus, pesot ja kylvyt ovat juuri välttämättömiä tarpeita lapsella.
Ne parahite estävät rohtumista ja muita vaimoja lapselta. Lapsi puetaan
joka päivä puhtaasen, lämpimään paitaan ja muitaki vaatteita muutetaan
aina kuten hiestymät, kostuvat eli hierouvat. Haalistuneessa virta-,
joki eli sade'vedessä pestään lapsi niin usein kun hiereleksen, vaan
ei hiostuneena. Soveliain pesoaika on aamusilla. Pestessä pyyhitään
ruumista saksansienillä ja katsotaan, ettei napaside petä. Aikaa
voittain totutetaan lasta kylmemmille pesoille, vaikk' ei ole'kan
ylenkauan kertaansa vedessä pitämistä. Kylmä vesi, oikein käytetty,
vahvistaa ruumiin. Ainaki pitäisi lasta kolmen vuoden vanhaksi niin
kaksi kertaa viikossa pestä ja siitä kerran. Kivulaisille lapsille
pitää vesi alusta lämpimämmäksi tehdä. Pesosta otettua lapsi kuivataan
joutumiseen, ruumista hivutetaan kuivalla liinalla lämpimäksi, lapsi
puetaan ja pannaan maata, jos ei jo ole sitänä vanhempi.

Mitä nuorempi lapsi, sitä suurempi unen tarve. Lapsen unta ei
millänä pidä häirittää, vaan ei nukkumaanka ylimäärin pakottaa
kovalla kiikuttamalla (soudulla, heiaamisella, kätkyttämisellä)
taikka unettavaisilla rohdoilla eli lääkkeillä, jonkalaisia ovat
valmusiirappi, sensetulsi, (essentia dulcis), väkevänhajuset kukat,
paloviina, ollut ja muut senlaiset. Yhtä vaarallinen on pään
kynsimisellä ja kutkuttamalla lasta unettaa. Kaikista niistä tulee
lapselle vastasia kivulaisuksia, esimerk. halvuu, puistutusvikoja,
kaaduttaja ja muita. Sensetulsi ja opioviinat, unettavaisina lääkkeinä
lapselle tyrkytettynä, jo ovat lukemattomia ennen aikaansa multaan
vieneet.

Terve, ravittu, kuiva ja lämmin lapsi kyllä ilman kaikkia niitäki
tarpeensa nukkuu, jos semminki ei ahtailla, piukoilla kapaloilla
vaivata. Mutta jos olisi tavallisella nukkuajallaan levoton, pitää se
riisuttaa ja tarkon katseltaa, olisiko mitän pistävästä eli muuten
vaivaamata, neuloja, tikkuja, pieniä eläviä ja muita senlaisina unen
esteenä. Samalla tarkuudella vaarinpidetään, ettei umpi, vihleet,
nälkä, märkä, vilu, lämmin, hierelmät ja muut senlaiset rasita lasta.
Lääkkeitä vaankan ei pidä joka itkulla antaa, sillä niillä lapsen
terveys usein peräti turmeltaisi, ettei enää olisikan lääkkeistä apua.
Ynnä mitä jo nimitettiin, taitaa lapsen levottomuus helposti tulla
itse ruoastaki, sen sopimattomuudesta eli ylenpaltisuudesta, joka
myös on mielessä pidettävä ja autettava. Ravinneena lapsi nukutetaan
ei seljällään, vaan kyljellään, levottomana toiselle kyljelle
käännettävä. Erivuode lapsella, semminki yötisaikana, on jo senki
vuoksi parempi, ettei tukahtuisi eli likistyisi. Ylen lämpimät peitteet
ovat terveydelle vahingolliset, pää ja kasvot eivät tarvitse eikä pidä
ollenkan peitettää. Paras on totuttaa lapsi kiikuttamatta nukkumaan.
Kova liikutus kätkyessä eli käsissäsi on sopimaton ja vastaravinneelle
vaarallinen. Wuodetta ei pidä, laittaa valkian, oven eli akkunan
ohille, jossa uho olisi vahingollinen terveydelle ja päivän taikka
tulen valo tekisivät sitä äiti katselevan lapsen kierosilmäksi. Jos
soveliaammalle paikalle vuoteen siaa ei saataisi, niin pantakoon edes
jotai estettä valoa eli uhoa masten.

Kahdeksan eli kymmenen tiiman paikoilla syntyajan jälkiin pitää lapsi
äitin rinnalle pantaa, olkaan jos ei maitoa. Toisinaan maito ei ilmau
kun kolmannella päivällä, eikä kaikitse vielä sillonkan. Kuitenki
pitää lapsi rinnalle pantaa, sillä sen tyhjäki imentä jouduttaa
maidontuloa ja venyttää nännit ulommaksi ja lapsella itsellä on imentä
luonnollinen, mielentehty työ, jos mitän ei saa'kan. Maidon vielä
puuttuessa annetaan lapsen ravinnoksi välimmiten teelusikallinen
äskenlypsettyä maitoa seotettuna kolmella teelusikalla vettä eli
enemmälläki, maidon väkevän ollessa, ja vähällä sokurilla. Taikka
ravitaan lapsi vetisellä kauraliemellä maidon siasta. Syntyjäljen
hitaammin lähtiessä lisätään vähäsen sokuria, jota äitiä imevä lapsi ei
kuitenkan kaipaa, sillä äitin maito kyllä vatsanki tarpeeksi purkaa.
Pahoin ja älyttömästi tehty on, lapselle heti synnyttyä vahmempia
ruokia antaa, niink. velliä, raavan maitoa ja muita semmoisia, jotka
sekä paikalla että vastaseksi saatavat kipuja. Wasta myöhemmin, vatsan
paremmin vahvistuttua, saa lapsi niitäki nautita. (Lisää toiste).



Satuja.



1. Simpukka ja Kotka.


Simpukka rukoili kotkaa, lentämään opettamaan. "Jopa nyt peräti
luonnottomia pyydät; vastasi kotka, millä lennät siivitön ollen?"
Sihen ei tyytyvä simpukka yhä rukoili toista. Niin viimmen sieppasi
kynsihinsä kotka, kohosi korkialle ilmaan ja laski sieltä toisen
tahallansa lentämään. Waan simpukka suorastaan putosi alla sattumalle
kalliolle ja kuoli paikalla.

    Elä pyri pyytämähän kut' et voita kumminkana.

          taikka

    Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitamampi.



2. Aarre.


Köyhä talonpoika kuolinvuoteellaan kutsu poikansa lähelle ja lausu:
"Kohta taidanki erota teistä, jonka tähden teidät olen saapuville
kutsunut ilmottaakseni, tuolla pellolla aarteen minulla kätkössä
olevan. Sen kyllä löydättä, kun etsinettä." Enempätä ei saanutkan
sanotuksi, niin nukku. Waan pojat heti lapio kädessä kaivovat yöt
päivät peltoa aarretta etsien. Sitä kyllä eivät löytäneet, mitä
käkesivät, mutta pelto kaivamisesta pehmiänä kasvo kolmenkertasesti
tavallistansa suhten ja viimmen jopa luulivatki sitä aarretta kuolevan
isänsä kuvaellen.

    Mainiossa vaarin kullat, pellossa perihopiat.

          taikka

    Eistyvä elo viriän, laiskat itse lakastuvat.



3. Leiona, Lehmä, Wuohi ja Lammas.

(Phaedr. I. v.)


Lujatpa ei ole liitot mahtavain kera, Toki sen todistava lie satummeki
pienonen. Lehmyt ja vuohi ja lammas, sortuja kärsivä, Kera leionan
lehossa liittoon yhtyvät. Tavattuansaki kohta hirven aimosen, Neljäksi
sen jakasi toki leiona lausuen: "Esikoisen vien m'osan, nimeni kun
lie leiona, Ja toisen saan minä, kun olen näin urohollinen, Kolmannen
ottava, kun ma lien väkevämpiki, Ja kenpä koskisi neljänteen, sen ei
käy hyvin." Hävyttömyys koko hirven niin piti yksinään.




Suomen kansan Arvutuksia.


(Komministeri Liljebladin Lähettämiä Kiannalta.)

1. Tianen tikun nenässä Ruotsin kieltä mängistää.

2. Mink' on seipäät pitimmät, kunka sarvet korkiammat?

3. Mikä tiellä homman komma, mikä viurukka perässä, mikä nytty
viurukassa, mikä soilotin sivulla, mikä kaari kaulan päällä, mikä läppä
leuan alla.

4. Wiisi veljestä vetää neljää neitosta leviään lietsukkaan, leviästä
lietsukasta laajaan lampeen, laajasta lammesta pitkään pönttöön,
pitkästä päntöstä verolaukkuun.

5. Kulkee kun kujari, matkaa kun majuri, iän kaiken isvot alla, polven
kaiken patvot alla.

_Osviittoja_. 1. Walkiainen päreessä. 2. Mielen seipähät pitimmät,
savun sarvet korkeimmat. 3. Hevonen rekineen värkkineen ja mies reessä.
4. Lypsintä, pytintä, kirnunta, syöntä. 5. Wesi (virroissa ja koskissa).




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Waiva vaaralla eleä, vaiva vaaran liepehellä.

Jopa taisiki olla senlainen ihmiselämä, ettei vaivatonta paikaa
löydy'kän, ja siinä kohdassa sanalasku kyllä on tosi. Waan ilman
verraillaan sillä niitä, jotka yhä vaivojansa valitellen eivät konsa
osaansa tyydy. Senlaisia on monta niistäki, joilla toisten nähden
kaikissa on puuttumaton elo ja yltäkylläsyys, jota vaston usiampia
alhasimmissa ja vajavaisimmissaki tiloissa näemmä aina onneensa
tyytyvän.


2. Wiipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat.

Moni toivottaa sitä, tätä ja kutaki ilman vaivatta saamansa ja, jos
saisi, luulisi niin onnellisimman olevansa. Waan tässä luulossaan
erehtyvät. Jos kaikki mielentehty heti kynsissä olisi, niin sillä
pian hyväki pahaksi muuttuisi, tulis kultaki kuluksi, hopia hylyksi
saisi. Waan toimotuksilla ei nähtäisi missän loppua, yhdestä ruvettaisi
toiseen, niin äärettömästi. Suurin onnemme on tosiaanki se, että vasta
työllä, vaivalla ja yrityksillä saamma, mitä toivomma.


3. Ottelivat kerran sanoillaan kaksi miestä, köyhät kumpiki. Waan
toinen kuitenki parempi olevinaan sai viimmen toisellensa lausuneeksi:
"mikä sinä oletti mokoma; ei sinulla ole mitikanä, mitä taitelisit
omaksesi sanoa." Sihen vastasi toinen: "on kyllä ja paljosi, ensksi
reppu seljässäni, kädessäni saua ja sitte

    Tie käyä, hako levätä, havun vierus viehkuroia."


4. Työlle saatto Wäinämöinen, lauloa lotasemahan.

Wedetään toisinaan laulajoilta niitä vastaan, jotka soimaavat, aikansa
tyhjissä loruissa kuluttamasta, niin laulujansaki työksi vertaellen.
Toiset taas toisellaki mielellä kuvaelevat tällä sanalaskulla, ei
olevankan suuresti apua esi'isäimme työtaidosta, jos ei aikaa voittain
itse paremmiksi opita.


5. Pah'on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.

Muutamassa lossipaikassa lausuttavan kuultu sanalasku. Lossimies
yliluomastaan ei tahtonut tutulta herralta maksoa ottaa, johon toinen
lausu: "pal? on orja palkatonna jne," ja sen sanoessaan makso hänelle
täyden palkan. Eikä vaan pidä'kän ketänä tyhjään vaivata, jos toisella
puolella seki on paha, ylellisisti kaikista pienimmistäki vaivoista
maksaa, kuten muutamilla rikkailla on tapana. Sillä vaan totutaan
toisiltai ylimääräsiä vaatimaan ja asutaan nurjina, kun sitä aina ei
saada. Niin on kohtuus tassäki asiassa katsottava.


6. Lempo suota souti, Hiisi hiihtäköön suloa.

Sanotaan välistä, kun mahdottomia töitä eteen sattuu.


7, 8. Missä koira vanhaneisi, jos ei juostessaan jälessä.

Itsekunki ikä kuluu työssään, sillä jäljessä juoksemistapa koiran
työksi verrataanki. Toisella mielellä taasen sanotaan: Missä koira
vanhaneisi, jos ei yksiä jälkiä juostessaan.

Sillä vertailee rahvas itsiänsä senlaisissa laitoksissa, joita usein
pitää uudelleen tehdä eli parannella.


9. Käsi kaunihin tekevi, sitä silmä katselevi; suu sanan hyvän puhuvi,
sitä mieli muistelevi.

Wertaus, kun kauneita laitelmia nähdään, eli kauneita lauselmia
kuullaan.

10, 11. Ei saapa sioa katso, maata kuoleva valitse.

Muutamat sanovat: ei saapa sioa katso, toisit: ei syntymä s. k. yhdellä
mielellä kumpasitki. Tällä sanalaskulla välistä armonalasetki itsiänsä
kuvailevat, ei olevankan valitsimista, vaan ottaminen, jos mitä saavat;
taikka toista sanalaskua myöten:

Käyä käsketyn pitävi, olla nöyrän neuottavan.





MEHILÄINEN W. 1836.

Elokuulta.




Immen Itku.


    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,                         5
    Impi rukka, neito nuori;
    Taattoko pahon pitävi?"
    "Taattoni hyvin pitävi."

    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,                        10
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori;
    Maammoko pahon pitävi?"                        15
    "Maammoni hyvin pitävi."

    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.                        20
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito-nuori;
    Wellikö pahon pitävi?"
    "Welleni hyvin pitävi."
    Immikkö aholla itki,                           25
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori;                       30
    Sikkoko pahon pitävi?"
    "Sikkoni hyvin pitävi."
    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,                         35
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori;
    Sulhoko pahon pitävi?"
    "Sulhoni hyvin pitävi:                         40
    Eilen kihlo, eilen kuoli,
    Eilen kaiketi katosi,
    Äsken luotu maa majana,
    Musta multa kattehena."

_Toisintoja_. v. 1, 9, 17 jne Mutsonen metsässä itki. v. 5, 6; 13, 14
jne Mitä itket nuori mutso. v. 7. Taattosko p. p. v. 15. Maammosko p.
p. v. 23. Welleskö p. p. v. 39. Miehesko p. p. v. 40—44. Mieheni pahon
pitävi.

_Jälkimaine_. Nykysen runon aine tavallisessa puheessa olisi kyllä
vähillä sanoilla toimitettu, vaikka laulaja siitä on kokonaisen
virren saanut. Pianpa joutavaksi näyttää minusta koko runo, enkä
vaan olisi sitä tähän pannutkan, jos naiset Wienan läänissä, jotka
sen minulle laulovat, eivät olisi kauniiksi kiittäneet. Niin menköön
heidän nimeltänsä ja vastatkoot itse, jos lukiat Suomessa eivät juuri
pitäne'kän sitä muuna kun joutavana loruna.

Oudompia sanoja siinä ei taida olla'kan, jos ei seuraavat: paaterella
s. o, paadella, latuskaisella kivellä: vellikö, velleni, velikö,
veljeni; sikko, sisko, sisar; immikkö, impi, nuori vaimo, neitsi.




Waaraslahden Kaisa.


    Onkos kuultu kummempata,
    Kun on kuultu Kuonanperästä,
    Waaraslahelta vähältä,
    Tyttärestä taitavasta,
    Kaisasta kaunihista,                         5
    Jonka on isä isäntä
    Laaullinen lautamiesi.

    Äiti vähä äikkäpäinen
    Ei anna anelevalle,
    Eikä koske kulkevalle,                      10
    Tavaroitaan tarkka vaimo,
    Lapselleen vaan lallattaapi,
    Tyttärelleen noin puhupi:
    "Naitava oisit, nätti likka,
    Otettava oiva lapsi,                        15
    Kun sullen nyt sulhasia
    Jostai joutuva olisi."

    Oli aikoa vähäsen,
    Tuli kihlat kiiätellen,
    Hämehestä hälle joutu,                      20
    Paiskattuna Pahkamäestä,
    Aappo Anttisen avulla,
    Jok' oli saatu saattajaksi,
    Puhemieheksi puhuttu,
    Pantu asian alkajaksi.                      25

    Waan eipä tyttö tyyrisnoukka
    Sille miehelle menisi,
    Toista toivopi tulevan,
    Mieheksensä muita saavan:
    "Jos ma saisin Savolaisen,                  30
    Nätin pojan naapurista,
    Avioksi Anttipojan,
    Kyntöläisen kumppaliksi;
    Toki koitan konstillaki,
    Eikö taiosta apua."                         35

    Jo otti akan avuksi,
    Wariksesta vanhan vaimon,
    Lehtomaalta leskieukon,
    Ruukkimahan ruumistansa,
    Loihtimahan luontoansa.                     40

    Tuli lähtö lähtehelle,
    Mänö mieletön pesolle,
    Hullu käynti huuhtomille.
    Siinä hullut huuhtelevat,
    Astuelevat alasti,                          45
    Lahtehellä liemuavat:
    "Mistäpä sä nyt mielelläsi
    Miehen ottava olisit?"

    Kaisa mastahan kavahti:
    "Mistäpä minä mielelläni                    50
    Miehen ottava olisin! —
    Puhutusta paikastani,
    Sulle tietystä talosta,
    Nätin pojan naapurista,
    Armahimman Anttipojan."                     55
    Jo tuli näkemään Narikka,
    Sattu kuulemaan Kurikka;
    Narikalta nauru pääsi,
    Kurikalta kumma ääni.
    Liikku sitte puolet riksit,                 60
    Tolpat tukkuna mänivät;
    Tunki tuhma tyttö rukka,
    Narikalle niitä työnti:
    "Älä virka veikkoseni,
    Ilmoitele ihmisille,                        65
    Naapurille näitä töitä,
    Josta kummat kuulumassa,
    Olisi pahat pakinat,
    Yli kylän ystävillä,
    Kaisan kasvokumppalilla."                   70
    Mies se lupasi lujasti
    Suunsa luukkohon lukita:
    "Ei mäne minne'kän minusta,
    Ulommaksi ollenkana."
    Muuten ei ollut niistä töistä,              75
    Tullut Antillen apua;
    Eipä luonto luikahtanut,
    Männyt mieli miehen päästä,
    Kokehilla konsturitten,
    Taikuritten tahtomalla;                     80
    Eikä Kaisa, kaunis tyttö,
    Kesakkona kelvannunna
    Anttipojan puolisoksi,
    Avioksi armahaksi,
    Waikka nuotki vanhat vaimot,                85
    Alatalon allasnaamat,
    Rytköttäret, Rötköttäret,
    Kyllä toivoivat toella
    Kaisatytön kaupittavan,
    Kytkettävän Kyntölähän.                     90

    Toisin sattu toivotukset,
    Ajatuksensa alemma,
    Kun tuli vänttyrä vävyksi,
    Hämehestä härän aisa,
    Pahkamäestä pallinaama.                     95
    Jussi juosta jorpotteli,
    Ropsotteli rokon poika,
    Kihlojansa kiiätteli
    Kahesti'ki Kaisan luona.
    Ratulissa raappasimma                      100
    Kuivin suin kuokkimassa,
    Jopa me tuosta jolanasta
    Näimmä virhen vierahatki:
    Oli kun vanha vaskiloutu
    Lanpuoki lakkarissa,                       105
    Joll' oisi siaa sivussa,
    Paljonni paian povessa;
    Eikä oikein osannut
    Tanssiakan taitavasti;
    Ei se kääntynyt ketara,                     110
    Polvesta jalkapölikkä,
    Ketraksesta kääntymätön,
    Ettei sattunut somasti,
    Tahin päälle taitavasti.
    Rompsis, kompsis, tompsis, kompsis,         115
    Niin se hyppi Hämäläinen.

    Ori iuku ilkiästi,
    Ori'pässi oivanlainen,
    Sulhasmiehen suuri aasi,
    Lainattu lamuhevonen.                       120

    Oli kanssa kakkaroita,
    Kyläsiä kymmenkunta;
    Ne oli ehtinnä evääksi,
    Kantanna Katajasuolta.
    Sita min' en siinä tieny,                   125
    Liekö ollu liharaaja
    Pantunaki Pahkamäestä,
    Sen mä vaan sanoa taian,
    Toki tunnenki toeksi,
    Ettei siro sillä lailla                     130
    Kihlateillähän kävele,
    Kutjustele kuuliaisissa.

    Kummaksi en kuitenkahan,
    Näitä sa'uksi sanoisi,
    Mutt' oli oikenni outo,                     135
    Kun tuli tuhmasti tupahan
    Oltuansa yön ylite,
    Ehto hetken ensimmäisen:
    Oli paitaki pahasti,
    Helmat kanssa heilumassa,                   140
    Irti kaikki kauluksetki,
    Pää vielä sitäi pahempi,
    Hivustukka tuhrunnunna,
    Kaikki kasvonsa liassa.
    Wiimmen Penttinen perusti,                  145
    Tekepi tuon topra poika,
    Saattapi sanan papille,
    Romastille roimahousu.

    Hyvä oli Hämäläinen
    Ensimmältä eukostaki,                       150
    Isästäki, äitistäki,
    Setästä sitäi parempi;
    Iloissansa ilmotteli,
    Kehu kuulten kyläkunnan.
    Ei ollut iloa iäksi,                        155
    Miestä viikoksi moneksi;
    Näkivät Jussin juovuksissa,
    Hämäläisen höyräkässä,
    Totta tuli toiset tuumat,
    Purkupuheet pahimmat.                       160
    Jussi tahto juonitella,
    Ei puhunut purkavansa.

    Kaisa vaan vakuuttelepi:
    "Ei minua millonkana
    Wieä kanssasi vihille,                      165
    Paiskata papin etehen;
    Mahot olla oikiassa,
    Siveenä siinä siassa,
    Saisit nyt tytön Savosta,
    Kuulun Kaisan kumppaliksi."                 170

    Se Wielä sitäi pahempi,
    Kun oli Paavo paleltua,
    Ikäläinen ilkiäksi,
    Lähtenynnä liehtariksi,
    Jussille johattajaksi.                      175

_Jälkimaine_. Tämä ei ketänä pahasti loukkaama eli häväsevä naururuno
on jo ennen mainitun Iisakki Pieksiäisen tekemä Pielavedeltä. Emme
tiedä, jos juuri tarvinneekan erityisiä selvityksiä; koemma kuitenki
panna joitakuita.

W. 2. Kuonanperä on haukkumanimi ja v. 3. Waaraslahti kylän oikia nimi,
johon Pielameden kirkolta pohjaista suuntaa tulee noin penikulman
matka. Ilman itse Pielaveden pitäjä on Kuopion Maaherran lääniä noin
kuuden penikulman päässä luoteista suuntaa Kuopion kaupungista. Halki
pitäjän juoksee pohjasesta etelään kaksi, toinen toiseensa virtasella
salmella yhdistettyä, suurempaa järveä Pielavesi ja Niilakka. Rajoina
ovat pohjaspuolella Kiuruveden kappeli Iinsalmen pitäjätä, itää vasten
Maaningan kappeli Kuopion pitäjätä, siitä etelään Karttulan kappeli
samaa pitäjätä, eteläpuolella Rautalammin ja länttä vasten Wiitasaaren
pitäjä. v. 20. Pohjaspuoli Pielavedestä kutsuu eteläpuoltansa,
samatekun Rautalampia ja Laukkaanki pitäjätä, Hämeheksi, vaikka ei
tule'kan varsinainen Hämeenmaa ennenkuu Laukkaan pitäjän perästä,
Jyväskylästä. v. 21. Pahkamäki kylän (eli talon) nimi eteläpuolella
Pielavettä. v. 30. Savolaisen s. o. miehen Savon puolelta. v. 33.
Kyntöläisen s. o. pojan Kyntölän eli Kyntöahon talosta Nousianlahdelta.
v. 37,38. Waris, Lehtomaa, nimiä. v. 39. Nuukkimahan s. o. ruukaamahan,
muokkaamahan, parantamahan tavallisilla loihtokeinoilla, jotta saisi
tyttö miehen mieltänsä myöten. Niin täällä kun muualla Suomenmaassa
on rahvaassa taika, loihtimalla sulhoja saatavan tytöille. Tätä
loihtimista sanotaan Lemmen nostoksi, koska Lempi esivanhempaimme
pimiässä uskossa oli se haltia, joka tytöille muodon ja ihanuuden
(lempeyden) anto, poikain mielet heidän puoleensa käännytti ja kaikista
rakkauden asioista huolta piti. Loihtiat Lempeä nostaissa kylvettivät
ja valelivat tyttöjä, lukivat pitkiä kehotuseli nostolukuja, rukoilivat
Lempeä tytölle miehen tuomaan, jos jonkun erittäin nimitettävän
eli yhteisesti. Useinki toimitettiin työ saunassa, vaan toisinaan
muuallaki, lähtehillä, koskissa, muilla juoksevilla vesillä. Wastat
tehtiin erinomasella huolella yhdeksän puun aineista, vielä pantiin
toisinaan naavaa ja oudonlaisia pahkoja sisään. Usiasti olivat
vanhemmat niin huolelliset tyttölapsestaan, että heti synnyttyä antovat
Lemmen heille nostaa. Joko tarvinnee nimittäkän, että kaikki senlaiset
toimet tyttöjen naimisonnesta ovat tyhjiä, mielettömiä taikoja, sitä
pahempia, jos niillä jotai ilman Jumalan avutta voitettavan luullaan.
Paras Lempi tyttärillä on, että ovat siviät käytöksissään, siistit
elämässä, taitavat ja ahkerat töissään. v. 56,57 Narikka ja Kurikka
erään renkimiehen haukkumanimiä. Lyhytkö lie ollut ja paksuläntä
vartaloltaan, v. 82. Kesakkona s. o. kesäsaikona nousevilla pilkuilla
kasvoissa. v. 86. Allasnaamat s. o. pitkänomaset naamaltaan, v. 93.
vänttyrä s. o. kähnyt, kuhnus, ratus, jorus, hidas liikunnoillaan
ja yrittämillään. Samanlaisia ovat sanat: junttnra, jänttyrä;
kanttura, känttyrä, kinttura; venttura jne. v. 94. härän aisa, kankia,
kääntymätön, sujumaton. v. 95. pallinaama, lihava kasvoiltaan. v. 100.
ratuli, kuuliaiset, kihlajaiset, kättäjäiset (kihliäiset, kättiätset).
v. 101. kuokkia, käydä eli olla kuokkavieraana (nurkkavilppana,
nakurina, virrinä). v. 105. Lanpuoki, rahatasku, rahakirja, plonpuuki.
v. 112. ketras, polviketra, ketaraluun paikka, v. 117. iuku, hirnu, v.
124. Katajasuo, talon eli kylän nimi, v. 132. kuuliaisissa, (k. v. 100)
ratulissa, kihlajaisissa.




Suomen Kielestä.

(Sekasaatuja).


A. Sianimutta _itse_ olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa
käytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä
Monikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää _itsien_ mennä; ei
_itsissä_ häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla _itsilläkän_;
heitä _itsiä_ oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita
puheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan,
emme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse
mennä: ei itse häissäkän...; ei heillä... itsellänsäkän; heitä itse
jne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys
on siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään
arvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että
luullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman
kohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi
seuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole,
ja sanotaanpa sanalaskussaki: "ei ole pojista paljo, ei ole itsestään
(itsestäkän) isästä." Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta,
tutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun
muutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi,
salmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut
e, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden
vieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen,
suitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun
sanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi,
kolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen
pääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk.
sanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana
silläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä
(apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla
sanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse
kanssa heitämmä sikseen.

Samalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa,
joiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava,
Nimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös
nykysen päätteen i olleen e:

1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi,
puuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse
jne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä,
ehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan
myös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini,
veneeksini.

2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk.
sanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten
puheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten,
liiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.

Monessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo
ääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan;
joutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte
(mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse,
loitokse, myökse).

B. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian
tuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä,
mitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä
vielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle
tutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa
köyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä
vaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään
usiammasti, kun mitänä muita sanoja.

Ilman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin
(eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun
tavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan,
jos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan.
Onko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta
yhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα
jne?

Nykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke
Hall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka
jälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan
toisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta
sanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki
jälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi
näyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui,
Wenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa
ku.

C. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ,
сама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa
meillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi,
itse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin
päättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo
ammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat).
Ilman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve
(derselbe).

D. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla
Yksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3
lopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1.
mi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu);
5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie,
sie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä,
(hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada
päätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6),
hiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11
nykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan
1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi
monella muutoksella mukautunut.

Monikko on paremmin alkuluonnossaan pysynyt, jottemme tiedä muita
tapoja kun 1. me, te, he; 2. mee, tee, hee; 3. mei, tei, hei; myö työ
hyö; 4 (meitti, teitti, heitti): 5. met, tet, het. Uudellamalla ja
muistaakseni Hämeessäki on kuitenki erotus Sianimutten mei, tei hei ja
meitti keitti heitti mäsillä, niin että jälkimmäisiä käytetään, koska
joista kuista ihmisistä on puhetta, edellisiä, koska muusta kohdasta.
Sentähden sanotaan yksillä paikoilla: ei meellä ole s. o. meidän
asunnossa eli paikoilla ja ei meitillä ole s. o. meillä ihmisillä;
tuliko teelle mitään s. o. teidän luoksenne ja tuliko teitille
mitään s. o. teidän osaksenne; kyllä meen talossa värkkiä löytyy s.
o. siinä talossa, jossa asumma, kyllä meitin talossamme s. o. siinä
talossa, jonka me omistamma. En muuten ole itse Nimentäsiassa kuullut
käytettävän sanoja meitti, teitti, heitti, vaan kaikissa muissa.
Tavallinen Hallintasia meidän, teidän, heidän on luultavasti ensin
ollut meiden, teiden, heiden Nimennistä met, tet, het samalla muotoa
saatavat, kun Nimennästä tiet, säät, maat Hall. teiden, säiden, maiden;
taikka sillä tamalla, että on kohdinta meitä, teitä, heitä arveltu
Nimenneksi ja siitä saatuna Hall. meidän, teidän, heidän, niinkun siitä
on myös saatuna uudet Nimennät meidät, teidät, heidät.

Ilman nämät sanat mahtavat olla kielen vanhimmia ja sentähden
usiammissa muissaki kielessä yhdenmuotosina, ehkä vieläi
vaillinaisempina tavattavat. Niin yhtä sukua kun meidän minä näyttää
olevan Greik. με, μου, ήμειϛ Lat. me, mei, meus; Wenäl. мы, мой, меня;
Ruots. min, mig, mej; yhtä sukua kun sinä (te, ti, si) Greik. συ, σε,
τε, σοϛ, τεοϛ Lat. tu, te, tibi, tuus; Wenäl. шы, шебя,; Ruots. du,
din ja sanan hän (he) heimolaisia Greik. όι, έ, έο, έοϛ (Lat. se,
sibi, suus); Wenäl. онъ, его, онъй; Ruots. han, hon. Näiden sanain
alkuyhteydestä on seki helposti ymmärrettävä, minkätähden monessa
kielessä, esimerk. Greik. Latin. Wenäj. ja Suomen, Lausukkain päätteet
omat jotensaki yhdenmuotosia (ειπετε, ειπουσι, ειπει, ειπομεν, ειπετε,
ειπουσι muto, mutas, mutat, mutamus, mutatis, mutant; желаю, желаешь
желаешь, желаемь, желаюшъ, muutan, muutat, muuttaa, muutamma,
muutatta, muuttavat), sillä nämät päätteet alkuansa eivät olleet kun
Sianimuillisia kohdeliitteitä.

E. Tämä, tuo, se taisivat ensimmältään kuulua tä, to, si, sitte
ta, tai, taa, teä, tämä; toi tuo, toa, taa, toma; se. Samalla
tamalla kuulemma monikkoin esinnä olleen nät, not, nit, sitte näät,
neät, nämät; nut, nuot, nomat; ne, net. Näissä sanoissa on Yksikön
alkukirjain kummanlaisesti toiseksi Monikossa vaihetettu. Waan harvassa
muussa kielessä taitaan näitä Sianimuita niin täydellisinä löytää kun
suomessa.

F. Jatkosanat ko, kö olivat luultamasti esinnä sianimut ku, sillä
kysymystä taittiin sillon muusta puheesta sen kautta erottaa, että
sanottiin jälkeen ku eli kun, kuten. Tulet ku, olisi ku, mähä ku
sieventyivät aikaa myöten sanoiksi tuletko, olisiko, vähäkö.

G. Sanoista minne, kunne, jonne, tänne, sinne, tuonne näyttää,
kun olisi kielestämme nykyjään yksi muinasaikain sia hävinnyt.
Jos tosiaanki olisi, niin suurta vahinkoa ja kaipuuta siitä vaan
ei ole'kan, koska nykysellä Yhdyntäsialla voitanee yksi asia ajaa
ja päälliseksi lienee kielessämme kyllä tarpeeksi sioja nykysistä
häviämättömistä. Mahtavat meidän nimukat tyytyä neljääntoista siaan
koska greikalaiset ja latinalaiset ovat aikaan tulleet viidellä eli
kuudella, ruotsalaiset kahdella ja muutamilla kielillä ei ole kahtakan.

H. Koska, alkuansa kusaka. Muutamin paikoin sanotaan ilman jatkotta
kos, joka ei pahemmin kieltämme pilaa, kun ylehensä tavallinen sana
jos, samalla muotoa sianimuesta jossa tullut.




Terveyden hoidosta.

(Lisää ja loppu).


Ensimmäisinä päivinä sopii imettä lasta aikaa ja tarvettä myöten,
mutta noin kolmen viikon vanhasta alkain ei usiammin, kun joka
neljännellä tiimalla päiväsaikana, öillä ei ollenkan. Sillä että
lapsi heti totutetaan määrätyille ruokahetkille vältetään paljo
vastasia huolia ja vaivoja kasvattamisessa. Myös lapsella itsellä on
se niin terveellisempi. Ja ei vaankan pidä lasta joka itkulta imettää
tahi ruokkia; pankaa se tarkon mieleenne vanhemmat! Se ei aina itke
näljästä, vaan muistaki syistä ja tarpeista, jotka pitää tutkittaa ja
autettaa. Jos esimerk. lapsi itkisi vatsankivusta, johonka jo useinki
ylenpaltinen ravinto on syynä, ja sitä itkua sitte taas uudella
imettämällä eli muulla ruokkimalla tyystytettäisi, niin sillä lapsen
vaima vaan suurennettaisi. Eikä myös pidä äitin heti syötyänsä lasta
imettää; hyvä jos vasta kahden eli kolmen tiiman päästä syömisen
jälkeen, eikä millonkan vihasella, suuttuneella taikka muulla tavalla
liikutetulla mielellä rintaa lapselle tarjota, sillä senlaisista
mielenliikunnoista maito tekeytyy myrkyksi; pankaapa seki äitit
muistoonnne.

Pieni, vastasyntynyt lapsi elää terveempänä vähemmästä ravinnosta,
kun paljosta, joka sille vaan tuottaa okse'vikoja, vatsavihleitä,
sampaita ja muita. Kaikki nämät pahat vältetään usiasti ja paraite
sillä, että lapselle vaan joka neljännen tiiman päästä annetaan
ravintoa. Ylenravittua lasta usiasti rupea oksettamaan, joka sillon
onki hyödyllinen, eikä estettävä, josta lapsi vaan saisi pahempia ja
vaarallisempia kohtauksia. Nukkuneena lasta ei pidä kauemmin rinnalla
pitää.

Kuudennella, seitsemännellä eli kahdeksannella kuulla syntymästään
on lapsi rinnalta vierotettava, vähitellen, ei yhtäkkiä, joka voisi
lasta terveytensä puolesta vahingoittaa. Waan imettämisestä lausumma
vieläi muutamia sanoja. Luonnollisin ja paras asia on, äitin itse
lapsensa imettää; ellei taida, toimitettakoon lapselle vieras
imettäjä, nuori, terve, siviäluontonen ja itse samoina aikoina, kun
lapsen äitiki, synnyttänyt vaimo. Senlaista ei löytyessä tulee lapsi
seuraavalla tavalla elätettäväksi. Ensimmäisinä päivinä seotetaan
yksi osa vastapoikineen lehmän maitoa ja neljä eli viisi osaa vettä
ynnä vähä sokuria lapsen elätteeksi. Toisella viikolla otetaan jo
vähemmin vettä maidon suhten ja sitte ainaki vähemmin, jotta muutaman
viikon päästä tulee puoliksi kumpaaki seotettavaksi. Neljän eli
kuuden viikon vanhasta ruvetaan seuraavalla tavalla tehtyä velliä
lapselle välimmiten antamaan. Kahdesta osasta nisusista ja yhdestä
osasta rukiisista jauhoista leivotaan leipää, jota kuivataan ilman eli
tuulen käyvässä paikassa. Tätä happametonta leipää hienonnetaan sitte
jauhoiksi ja seotetaan vedellä puuroksi, jota sitte sopii kylmässä
paikassa usiampiaki päiviä valmisna pitää. Waan joka kerralla lasta
syöttäissä otetaan siitä, minkä näkee tarvitsevan, ja seotetäan
äskenlypsetyllä maidolla veteleiksi, hienoksi, kokkareistä puhtaaksi
velliksi. Enemmän, kun kerralla tarmitsee ei pidä velliksi seottaa,
sillä se vaan happaneisi ja pilaisi lapsen vatsan. Samasta syystä
tulee katsoa, ettei maito ole hapanta; joka vaan taitaa, lypsäköön
uutta joka kerraksi. Ei haittaa jos vähä sokuriaki velliin seotetaan,
ei kuitenkan enemmin. Sillä tavalla saadusta vellistä annetaan
lapselle alussa joka neljännellä tiimalla kymmenkunta teelusikallista
itsekullaki kerralla, vaan sitte lapsen paremmin vahvistuen enetään
vellin antia, jonka ohessa toisinaan annetaan jo ennennimitettyä vesi-
ja maitosekoa, kolmanneksi osaksi maitoa veden suhten, ei vielänä
vahvempata. Kymmenen viikon vanhasta ruvetaan lasta vähitellen ja
välistä ruokkimaan miedolla eli laihalla, rasvattomalla lihavellillä,
ei kuitenkan suolasella eli kryytisekasella. Taikka lihaliemen siasta
annetaan vellilientä munaruskialla seotettuna. Tämä munaseotus on
varsinki hyödyllinen, jos lapsi vaivataan happamelta, vatsaväänteiltä,
sampailta taikka muuten on heikko ja kivulainen. Hammasten saadessa
annetaan lapselle leivän kannikkaa imeäkseen ja aikalomasta muitaki
ruokia, esimerk. olu'juustoa, vahvempata lihavelliä, seottamatonta
rieskamaitoa. Waan aina tulee muistaa, että lapsenki ruoassa kohtuus on
paras; ei millonkan sitä pidä pakottaa syömään.

Edellä nimitetystä vellileivästä nimitämmä vielä, että kun nisusta
jauhoja ei olle, sopii sitä samalla tavalla ohrasista ja rukiisista
jauhoista sekasin tehdä. Taitais vaan näyttää moniaalle joutavaksi
ja turhaksi koko vaiva leivänteosta, kun leipää sitte jällen pitää
jauhoiksi hienota ja velliksi tehdä: niin ei kuitenkan ole asian
kohta. Leipomaton ja nousuttamaton vilja, jos kohta hienoksiki
jauhettu ja velliksi tehty, saattaa lapselle vatsaväänteitä, happamen,
sampaita, kinan, matoja, riisin, näivettäjän ja muita pahojaki vikoja.
Jos lieneeki monta lasta menestynyt ja kasvanut tavallisellaki
jauhovelliltä, niin sitä siitä ei kuitenkan pidä someliaaksi päättää.
Miksi ei voisi vahvempiluontonen lapsi toisinaan senlaistaki ravintoa
kestää? Waan jos kestääki yksi, kaksi eli kymmenenki, niin lankeavat
sitä vaston sataluvut sopimattomasta ravinnosta ennen aikaansa maan
poveen, sillä kaikella ei ole'kan yhtä vahva ja kestävä luonto.

Sitte kun hampaamisen jälkeen muutai keviämpaä ruokaa lapselle
annetaan, tulee vaan varoa, ettei sitä purettamalla (puruilla) ruokita,
joka tapa sekä ilman on siivoton että lapsen terveydellenki sopimaton.
Eikä pidä minäkänä ruoan olla ylen kylmän eli lämpimän; kumpiki pilaisi
lapsen vatsan.

Sarvesta eli muusta tapanännistä imettäminen on kaiketi sopimaton ja
hyljättävä tapa. Siitä lapsi usein saapi happamen, suurupia ja muita
jo ennen nimitettyjä vaivoja. Paras on vaan maito- ja velliseotuksia
pienosilleiki lapsille lusikasta antaa, jos äitiänsä eivät ime.

Lapsi saakoon aina mieltänsä myöten liikuksella, kun vaan silmällä
pidetään, ettei mitän vahinkoa tapahdu. Kahdeksan kuukauden vanhasta
annettakoon vaippa alla lattialla istuksella ja konttaella, parahite
voipi ja kykenee. Waan sopimaton on, häntä ennen aikaansa käymään
taivutella, josta vaan jalat vääristyvät. Mitättömiä ja vahingollisiaki
kaluja talossa ovat siis kaikki reikätuolit, talutvyöt ja muut sitä
lajia. Kauniilla säällä annettakoon lapsen ulkoilmassa oleksella ja
itse kykenemättä kannettakoon sinne. Ei kuikenkan ole hyväksi, ylen
kauan kerrallansa häntä siellä pitää.

Näin tulee lasta kolmenki vuoden ikäseksi hoitaa ja kasvattaa. Siitäki
edelle ovat maito ja leipä sopivimmia ruokia hänelle. Suolasia,
rasvasia, kryytisekasia, savutettuja ja kovenneita ruokia annettakoon
aivan vähä lapsille, eikä kun juuri välistä ynnä vetelämpäin laitosten,
niin aina viidenteentoista vuoteensa asti. Maahedelmät kivulaisille
lapsille eivät ole soveliaat ravinnoksi; vaan terveitäki varten
ovat ne hyvin keitettävät. Ilman lapsi totutettakoon määrätyillä
ajoilla syömään, kolme eli neljä kerta päivässä, elköönkä vaan häntä
pakotettako, koska hän kyllä ilmanki terveenä ollen luontonsa ja
tarpeensa mukaan nautitsee. Jos taas jostai kivulaisuuden syystä
toisinaan ei söisi, kun tavallisesti, niin syömään vaatimalla häntä
ei suinkan terveeksi tehdä, vaan aina kipiämmäksi. Se on luonnon oma
lääkitys sairailla, ettei ruoka maista; pahoin ja ymmärtämättomästi
tekee, joka siinäki ei luontoa seuraa. Juotavaksi annetaan lapselle
vettä patjaltaan eli vähän maidon seassa. Ainoastaan kivulaisille,
heikkohenkisille saisi toisinaan hyvin käynyttä, ei vanhaa, hapanta,
sahtia antaa. Muut kaikki väkevät juomat olkoot heiltä peräti kieltyt,
niink. viina, olu, kahvi ja muut senlaiset. Paloviinan turmioista
tekisi mielemme erittäin lausua, jos emme pelkäisi jo minne'ki
koko edellisestä aineesta joutuvamme. Woi niitä vanhempia, jotka
keviämielisyydestä eli tuhmasta hyvätahtosuudesta taikka jostai muusta
syystä, luullen muka paloviinan hyväksi, levottavaksi, lämmittäväksi,
virmottavaksi aineeksi, antavat lapsillensa sitä myrkkyä — ja jopa
myrkkyäki pahempata ainetta. Sillä myrkky kuolettaa ja lopettaa vaivat
paikalla, mutta paloviinasta lapsi, sihen vähitellen totutettu,
saapi ikuisen turmelevaisimman tavan ja taipumuksen, ynnä ikusen
kivulaisuuden, typerämielisyyden, heikkouden ja kaikenlaisia ikuisia
turmioita.

Lapsi vanhempanaki pitää saada asua puhtaissa, keviöissa, väljissä,
talvisaikana lämpimissä, käsivarsille ja säärille ulottuvaisissa
vaatteissa. Käsiä ja kasvoja — hyvä jos jalkojaki pitää joka aamu
pestä kylmällä vedellä ja koko ruumis vähintäi kerran viikossa
kylvetettää eli muuten pestää. Häntä ei pidä talvellakan estää ja
kieltää ulkona liikkumasta, vaan ennemmin kehottaa kaikenlaisiin
ruumiinkäytöksiin ja liikuntohin ulkoilmassa, joka tekee hänen
vahvaksi, raittiiksi, nopiaksi ja vikkeläksi. Kolmannen ja seitsemännen
vuoden välillä annettakoon hänen nukkua puoli aikansa eli kaksitoista
tiimaa vuorokausittani, vaan seitsemännestä vuodesta aikain ja
viidenteentoista asti lyhettäköön nukkuaikaa puolella tiimalla
vuorokaudessa joka vuodelta, niin että viidentoista vuotisena tulee
vaan kahdeksan tiiman paikoilla nukkumaan.

Koko tällä iällä on lapsi kaikkihin terävä, rupiava ja taipuva, jonka
tähden on kovin tarpeellinen asia, heidän vanhemmiltansa saada hyviä
esimerkkiä siveydestä, siisteydestä, uutteruudesta, töistä, toimista ja
järjestyksestä; raittiista, juomattomasta elämästä, Jumalanpelvosta,
rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, auttelevaisuudesta ja, sanalla sanoen,
kaikista hyvistä avuista. Woi jos kuitenki jokanen, jolla jotai lasten
kanssa on toimittamista, ja erinomattain vanhemmat, muistasivat minkä
pahuuden tuhmilla, mielettömillä, kelvottomilla puheillansa ja muilla
pahoilla esimerkeillänsä lasten keskellä ovat matkaan saattavat. Ja voi
sitä, jonka kautta pahennus tulee!

Wasta seitsemännellä eli kahdeksannella vuodella pitää lasta lukemaan
opettaa, eikä sillonkan komuudella ja rankasemillä, vaan miettelevällä
ja palkinnoilla, jos ilman luku lapsella ei olisi halullinen.
Pelvottelemiset, uhkaukset ja rangastukset, samati kun muutki oudot
mielenvaikutukset, ovat vahingolliset sekä mielen että ruumiin
puolesta. Eikä pidä lukuaikaa yhdellä kerralla ylen pitkittää, vaan
useinki välimmiten laskea lapsi totuttuihin viattomiin huvituksiinsa
ja mielentehtyihin syyttömiin askareihin. Nuorempana valitkoon lapsi
itse huvituksensa vaan vanhemmaksi tullen määrätkööt vanhemmat
hänelle luontoansa ja taipumista myöten sopivaisia askareita, joilla
harjautuisi töihin, ei kuitenkan raskaampia, kun mitä hyvästi jaksaa.

Kesällä sallittakoon lapsen seurata vahempia ulkotöille, jotta paremmin
maantöihinki tottuisi ja ilmanki tulisi soveliaasti liikkeellä
olemaan. Pientä lasta varottakoon vaan mihinkään raskaampaan työhön
puuttumasta ja kaikkiaki teräaseilta, eläviltä, vedestä, tulesta,
kovasta päivänhelteestä ja kylmästä vahingoita saamasta. Erinomattain
kiellettäköön nuorempia, heikkoja ja kivulaisia lapsia mitänä yli
voimainsa nostelemasta, kauan yhdessä työssä viipymästä, pitkiä matkoja
käymästä, änkään juoksemasta taikka muulla tavalla kovin vaivaumasta,
josta vaan tyrät, muut puhkeamat ja repeämät ynnä montaki vikoa
ja kivulaisuutta taitaisivat alkunsa saada. Parahite sopii lapsen
aikansa viettää kukkatarhan, eli kryytimaiden korjuussa, keviämmissä
veistellyksissä ja muissa helpommissa käsitöissä. Mitä vielä lapsi'iän
taudeista ja muista erityisistä vioista olisi sanomista, sen heitämmä
toistaseksi.




Satuja.



1. Hiiret ja Tammi.


Oli vanha metsähän poikinensa tammen terhoista elävä. Pojat
laiskaläntiä luonnostaan jo suureksiki työksi katsovat, joka
suupalalta ylös puuhun kiivetä ja tuumasivat poikki järsiä, niin
latvan terhoinensa maahan saada. Heti rupesivatki yksin voimin työhön.
Waan vanha sen nähtyä huusi: "heretkääte, elkäte järsikö ja hyvittäkö
kaikkein meidän elatuspuuta. Sillä jos puun kaadettua muutaman ajan
eläsiäki vähemmällä vaivalla maasta terhoja saaden, niin sitte kuitenki
olisi kaikille kuolema lähestyvä, tammen uusia terhoja ei kasvaessa."

    Parempi lehmä lypsää, kun tappaa,

          taikka

    Nälkä maansa myönehellä, siemenensä syönehellä

          taikka

    Ei tule lintu liikkumatta, kala jalan kastumatta,



2. Kettu ja Kukko.


Kanajoukko kukko keskellä istu orrella ja kettu seisottu alle, miettien
millä saisi suuhunsa. Niin taasenki toivoen, vanhan kavaluutensa
auttavan, sano: "Miksi siellä istutta pökötättä juurikun pelkasiä
minua, ettekö tiedä, vasta rauhan kaikkein eläväin välillä tehdyksi,
eikä olevankan tästälähin toisen toisesta pelkoa." Samassa kohotti
päätänsä kukko, ulommaksi silmänsä luoden. "Mitä katsot kurkistat",
kysäisi kettu. "Enkä mitäna, vastasi kukko, vaan ilman näen tuolta
kaksi ajokoiraa aika laukkaa tänne kiinnittävän. Eivätkö tulle
rauhantekoa heti iloissaan ilmottamaan?" Sen kuultua kavahti kettu ja
oli valmis matkohinsa lähtemään. "Minne lähdet, kysy kukko, emmekö
koirainki tultua voisi, kaikki yhdessä iloamme viettää?" "Kyllä
voisimma, vastasi kettu, vaan pelkään koirain ei vielä tietävän koko
rauhanteosta."

Parempi mieli, kun viekas kieli.




Suomen kansan Arvutuksia.


1. Lehen levyinen, lattian kevyinen.

2. Isa ilman syntymättä, jo pojat sotia käyvät.

3. Musta härkä mulleroinen, sylellisen puita syöpi, juopi vettä
korvallisen (taikka: Musta härkä mulleroinen juopi vettä saavillisen,
puolentoista toisinansa).

4. Pitkät niemet lahet kaiat, kalliot nenässä nienten.

5. Mieletön, kieletön, kaiken maailman viisas, hurskas kun puntari.

_Osmiittoja_. 1. Savu, 2. isä s. o. ilmivalkia; pojat s. o. kipunat
(säkenet), toisin: suova ja heinät. 3. Saunan kiuas. 4. sormet,
sormivälit, kynnet, 5. puntari.

_Jälkimaine_. Nämät kaikki arvutukset ovat mähä toisella tavalla
nykyvuoden Sanan Saattajassa Wiipurista, n:rossa 14, joka arvattavasti
ei estä meitä panemasta, miten itse olemma saaneet niitä Karjalasta ja
Kajanin läänistä. Hyvä, jos vaan muutti ilmottaisivat, vaikka kohta
yksiä arvutuksia sanoilla ja laadulla, millä missäki maanpaikassa
käyvät. Sillä mielellä toki me yritämmä vastaki panna sekä uusia että
erilaatuja ennenpräntätyistä.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Jumalassa juoksun määrä, ei miehen ripeydessä.

Kaunis sanalasku vertaeleva ei kenenkän, parahimmankan mitänä
itsestänsä voivan. Ja pankaaki se mieleenne, jotka omin voiminenne
luuletta jotai olevanne, muuten vaan ehkä katumalla toisinaan
havatsetta, luulossanne erehtyneenne.


2. Walmis vaivanen sotahan, kernas köyhä kuolemahan.

Waimasella sotaan lähtiessä ei ole kodista ja tavaroista suurta huolta,
jotka itsen poissa ollessa voisivat mihollisen käsiin joutua eli ilman
menettyä. Sentähden onki köyhäin kansakuntain kaikkina aikoina nähty
olleen mieluisia, urhollisia sotioita, vaan rikkaaksi tultua entisen
urhollisuutensa menneen.

Tosi myös on seki, että köyhät ihmiset eivät millonkan niin kuolemata
pelkää, kun rikkaat, pohatat. He vaan useinki toivovat, Jumalan heitä
pian kuolemalla tykönsä korjaavan. On siis siinäki hyvä etu köyhillä
rikasten suhten. Ken kaikki muut heidän etunsa luetellakseen ottaisi,
samassa taitaisi todeksi näyttää, paljo paremman olla köyhänä, kun
rikkaana elää.


3. Monta syytä porsahalla: maa kylmä, kipiä kärsä.

Tällä verraillaan vastahakosia työntekiöitä, jotka mitäi yrittäessä
aina esteitä löytävät, joidenka tähden mielellänsä heittäisivät ja
usein heittävätki koko yritteensä.


4, 5. Kevätrusko talven jatko, syysrusko kesän jatko.

Niin olen kuullut sanottavan ja toisellaki sanoilla: Lämmintä
sykysyrusko, talven jatkinta keväinen. Jos niin olleeki, en varmon
sanoa tiedä.


6. Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Niin toki
toivoisimma ja voisi se niin paras olla.





MEHILÄINEN W. 1836.

Syyskuulta.




Muualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.


[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen
koskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni,
niin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä
kokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä
ilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on
sihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä
kiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta
suomennetut.]



S***sta 15 p. Marraskuuta 1835.


Lukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla,
että Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös
ylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias
vähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla
— mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun
lisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki
lystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan
eipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla
sanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa.
Muutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin
siinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen
kaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa
suosiolla. C. S.



Lisäys Suomen Syntyyn.

(K. Mehil. Tammik. 1836).


Sanojen jälkeen: "Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät"
taitaisi sopia panna:

    O sä kuulusa Kaleva!
    Esi isämme ilonen,
    Joka suodun Suomen maalla
    Perustit majat metiset
    Asunmajat ihanaiset
    Sukukuntasi suloksi;
    Jo o'ot meiltä ammon mennyt,
    Armahin Esi isämme,
    Poikinesi, pereinesi;
    Mutta vielä vanhat runot,
    Weisut vierreistä ajoista,
    Muistelevat miehuuttasi,
    Jalouttasi juttelevat,
    Selittävät sulosesti
    Eloasi onnellista,
    Ilosinta, ihaninta,
    Täällä Pohjolan perillä.

    Jo o'ot ammon maassa maannut,
    Tuonen unta tuuvittanut;
    Waan jos, Eukkomme eräinen,
    Ylentäsit mullan alta
    Pääsi hallavan, helevän,
    Sukuasi silmimähän,
    Toki moni muret kyynel
    Putoasi poskiltasi,
    Kun et tuntisi enämpi
    Sukuasi, syntyäsi;
    Kun et näkisi enämpi
    Wanhan ikuista vakuutta,
    Riemua ja rakkautta,
    Pohjan kuulusan perällä;
    Toki surisit syvästi,
    Kunk' on kaikki muuttununna,
    Uusi kansa, uudet menot,
    Uudet tavat, uudet toimet,
    Uudet hempiät elämät,
    Wanhan vakuuden siassa.
    Rohkenisko moni meistä
    Käydä kättä antamahan
    Sulle, suurelle isälle,
    Käydä sulta kuulemahan
    Sanomia sulosia,
    Ilon mailta ijäisiltä?

    Toki tätä katsellessa
    Huutasit Manun mäellä:
    "Avaa, Tuonela, ovesi!
    Outo täällä on asua,
    Kylmä Kalevan majoilla;
    Emmä tunne omiani,
    Eikä omani minua;
    Ei tuu kukaan tervehtähän
    Esi isäänsä ilolla,
    Ei tuu kukaan kyselehen
    Sanomia sulosia,
    Ilon mailta iäisiltä;
    Eikä harmajat hapenat
    Täällä kunniaa tavoita."

    Eikös tämä Äiän ääni
    Herätäisi sua, Suomi,
    Etsimähän arvoasi
    Esi isäisi poluilla,
    Etsimähän onneasi
    Wiisauden visuilla teillä,
    Taidon teillä tasasilla,
    Hurskauden hyvillä teillä,
    Rauhan teillä rakkahilla;
    Että vanhat kulta ajat
    Wielä maillamme vesoisit,
    Että vuodet viljasimmat
    Kyliämme kaunistaisit,
    Että käkiä tuhansin
    Kummuillamme kukkuisivat.

    Niin sua, kevät käkönen,
    Ehk' o'ot pieni lintusista,
    Muistelen mä suosiolla
    Muinen kerran kukkumasta,
    Hyvän hetken liekkumasta,
    Puun lehvältä lekkumasta,
    Korvihin ukon Kalevan,
    Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.

Muita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt:
"asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat
— näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi
ennähytti — maa ihana arvattuna" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata
mielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki
metsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti
— maa ihana aivottuna. C.S.



K***sta 4 Joulukuuta 1835.


... Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak,
niin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla
täyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian
suomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen
seuraaviin syihin:

1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s.
sillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus,
jolla voi ijäti seisoa.

2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja
kaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.

3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.

4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava,
kaikissa muissa kuolleena.

5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin
muita lukioita.

Muistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta
kielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.

Se nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian
suomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti
olla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko
Aviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen,
jos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä
pitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa
suomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta
suomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko
joutavia oman kielen ystäviä.

Kolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta
Historiasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä,
saisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan,
kuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia
ilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.

Muutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman
erotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja
kamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja
ruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä
totuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin
kielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia
siitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi
ja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat
mieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei
olekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä
vuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa
elää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan.
Ystäväsi ***.



*** 2 päivä Tammik. 1836.


— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut
auttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä
nykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat
veltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos
yhtään anojata täältä ilmautuu.

Wielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta,
joita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä
toivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen
siivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita,
kaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.


Helsingistä 22:na Tammikuuta 1836.


— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä
kirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni
samalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen
näytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa
kaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.

Ensiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään
asuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa
unestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme.
Usiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen
parannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on
ruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian
esikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat
keskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat
jo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny
silmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa
touoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa
saatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan
siitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla
vielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan,
ettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi
sisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan
*** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo
toivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun
laitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu
muuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —


K***lta 13 Helmikuuta 1836.

Jo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni
joitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset
huolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa
tautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —

Näistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan
jotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan
kiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla
eräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita,
vaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen
jos siltä näyttää.


Inkerin Walitus.

(Ruottista suomettu).

              Syys on ja yö,
    Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
      Kuitenki ois hupa huolla
              Ulkona tuolla.

         *   *   *

              Kauvan ma näin
    Purjehen — poikkesi läntehen päin;
      Autuas hän kun on veillä
              Frithion teillä!

         *   *   *

              Altonen, oh!
    Ellys sä nouse, jo viet kovin joh!
      Loistooten tähtyet taivon
              Retkiä laivon!

         *   *   *

              Keväillä hei!
    Jällen hän saapi, van Inkeri ei
      Nää sitä, vastahan juokse
              Kultansa luokse.

         *   *   *

              Mullasa maan
    Raukk' on jo riutunut rakkauestaan,
      Näin yhä kuihtuva kurja,
              Weljien orja.

         *   *   *

              Haukkanen, sun
    Heittiki hän hymiäkseni mun.
      Woi mitä antava oisin
              Sulle nyt toisin.

           * *   *

              Siipesi sai
    Lemmetär muinen — ja lenteli vai
      Sulhoaan etsien harras
              Maailmoilta marras.

         *   *   *

              Ei mua vois
    Siipesi pienoset kantoa pois;
      Tuonelta lentimet oivat
              Saan ma — ne voivat.

         *   *   *

              Kuoltuani
    Frithioa tervehä lintuseni;
      Ja aina kun itkeepi kulta,
              Termehä multa.

                     C. S.



***sta 15 Maaliskuussa 1836.


Tässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole
joutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman
sen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia
olla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko
on täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät
jostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka
hartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki
häneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.


N:o 1.

Karhunsyöjä.

Karhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät.
Alinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen
toeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä
karhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina,
niin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun
Herkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.

Mainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli
Juoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän
kaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.

Taasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja
raateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään
rukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan
hirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia
jalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään
ei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen
puolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä
olevan luullen, kiljasi karhulle: "syö nyt, saatana, ja syö pian."
Mutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt,
kun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro
tehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi
kirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä
päähän huusi: "jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki
päässäsi näkyä." Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan
Tolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki
hengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa
lausumalla: "kumpiko meistä toisemma lihaa söi?" Wieläki on miehellä
kasvonsa tästä tappelosta merkittynä.


N:o 2.

Muistopuhe vainajalle talonpojalle.

Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan
ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan
ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka
myös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä
kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin
vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin
voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää,
kyllä minä menen." Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka
aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä.
Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että
talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen
voitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja
muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta
lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut
ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena,
työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa:
"Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja
kunnioitamma Jumalata."

Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä,
jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti
ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki
hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen
tyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla,
viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä
lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa
menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?

Syyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana
huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta
riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan.
Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta
riitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua
rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin
Wirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä
hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on
Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä
ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa
läpi Biblian lukenut.

Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan
kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän
ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua
syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina
myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun
hänellä löytyi.

Te otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään
oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille.
Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa
paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki
nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli
paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista.
Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat
unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui
sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita
kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein
ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka
hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään
mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli
varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen
kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni!
minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina
täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä
pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon.
Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette
enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte
minä illalla."

Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän,
niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan
vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen
valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta
lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että
vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita
kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä
vääntäneet.


N:o 3.

Kajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.

(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen
Mieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).

                                           Paperirahaa
                                           Rupla  Kop.
  1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki)    20
  19 usiampilaatuisa hameita                  25
  9 röiyä                                      6
  1 mustansininen kapotti                      7
  1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä   8
  6 vyölinaa                                   3
  10 usiampilaatusia huivia                   18
  3 tykkilakkia (myssyä)                       3
  11 paitaa                                    8
  7 paian ylistä                               5
  1 papinlakana                                1
  4 sukkaparia                                 1  50
  1 polstari (tyyny eli päänalanen)            1
  2 raanua                                     1
  1 papin aluslakana                              70
  28 kyynärää mustansinistä sarkaa            30
  Pääsumma                                   138  20

N. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on
silminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti
kolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan
vähillä valmis.


N:o 4.

Kajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.

(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä,
jälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).

                                          Paperirahaa
                                           Rupl. kop.
  1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha  1
  1 isompi silkki kaulahuivi                 4
  1 pitkä turkki viheriällä päällisellä     10
  1 uuempi mustansininen vaate'kerta         5
  1 pumpulinen vaate'kerta                   3
  1 harmaja, sarkanen vaatekerta             3
  2 liiviä                                   1   50
  1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö       75
  1 pala rantusta vaatetta                       50
  1 lakki                                    1
  1 pari saappaita                               75
  2 paria hurstista housuja                  1
  2 paitaa                                   1
  2 paria villasia sukkia                        50
  1 vanha turkkiröiy                         2
  1 pitkä levätti                            1
  1 pitkä levätti, parempi                   5
  1 vanha pitkä turkki                       3
  1 kerta kesävaatteita                      5
  1 kerta mustansinisiä vaatteita            2
  1 rantunen liivi                           1
  1 villanen röiy                                10
  1 vanha silkkihuivi                            50
  Pääsumma                                  52   60

Tästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa
tarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi
näienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.



N:o 4.


Sotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja,
kirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia,
sopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun
seuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta
näemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta
toimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.

                                     Niityn Ala.
                                   Kuormaa. Rukoja.
  A. Joka toinen vuosi lyötäviä
     niittyjä.

   1 Pitkäniitty               4. 8.
   2 Pitkäniitynsuo            6.
   3 Pykälänala                3.
   4 Heinälipukka              6.
   5 Hemälipukan suo           5.
   6 Wasarasuo                 1.
   7 Petäikkösuo               3.
   8 Lipukkasuo                4.
   9 Ikosenpuro                1. 6.
  10 Nuolisuo                     6.
  11 Haukkalampi               1. 2.
  12 Puhakkapuronsuo              2.
  13 Housusaari                   2.
  14 Levälahti                    3.
  15 Soposenniemen kaarre         3.
  16 Wenginsuo                    4.
  17 Rytijoensuu sahiin asti      2.
  18 Petäjajoki                4.
  19 Palosuo                   4.
  20 Kaihlalahti               3.
  21 Lehtovaaran kuohu         3.
  22 Iso Kuivaperä                2.
  23 Housusaari                   2.
  24 Matalalahen saari            2.
  25 Hoikkajoen tausta         1. 8.
  26 Teirifuo                  3.
  27 Honkavaaran kuohu         2. 4.
  28 Särkisuo                  6.
  29 Kettusärkännärö              6.
  30 Likolahti                    3.
  31 Lehonlahti                   4.
  32 Särkipuronsuu                5.
  33 Liukkaniemi                  2.
  34 Särkilammin luhta         1. 2.
  35 Soienvaaransuo            1. 8.
  36 Hiiren- eli Kotijoki      1. 8.
                    Wälisumma 72. 4.     36    2

  B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä,
                               Wälisumma 36    2
  37 Pykäläjoki                           3
  38 Haukkalamminpuro                          2
  39 Hoikkajoki                           4
  40 Konttikorpi                          1    8
  41 Honkavaaranpuronsuu                       3
  42 Kettusärkänpuronhaara                1
  43 Särkipuro                                 5
  44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä
     aikain Hoikkajärveen asti)           1    8
                                   Summa 48    8

Oikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä
antamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos
tietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin
niittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman
pitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka
tuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon
antamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan
niittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki.
Usiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja
vaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla
käyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa.
Näistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista
niityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan
kun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä
kasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää
niitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä
seisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat
runsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni
seuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus.
Kuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että
pitäisi hävetä, enemmän pyytää.



***mesta 22 Maaliskuuta 1836.


— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen
sanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa
olla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite
päätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain,
niinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen,
Nikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on
mainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku
halullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja
kirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he
sanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen
sian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten
ovat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja
sentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi.  — — —

                                             (Lisää toiste).




Itkuvirsistä Wenajän Karjalassa.


Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa
käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä.
Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta,
Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa
itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla
Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä,
kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen
Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta.
Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei
mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä
kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan.
Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli
synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden
katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin
kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle
matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä
mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen
asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki
suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie
tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa
kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat
menehtymättä:

Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.

Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa
Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa,
esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja
muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä;
sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä
lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin
karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten
vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani
olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi
erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä
muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs
mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a
elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe'
mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie
olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka
tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille,
ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä
suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot
ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta
todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki
miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja
ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista,
ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun
sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan
alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta
muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon
laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.

Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani
ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos
ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli
keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan
ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja
mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä
ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille)
pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta
sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi
minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle
päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä,
että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä
poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan
kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden
perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle
kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin
itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla
korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen,
sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun
viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla
loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä
menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä
joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan
veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan
antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki
saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt
sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle
lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin.
Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse
vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie
laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni!
sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa.
Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä
aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä
aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen
kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani,
aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten
siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi
tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla
kannatellaksen."

                                              (Lisää toiste).





MEHILÄINEN W. 1836.

Lokakuulta.




Wiisaampansa vieressä yötä maannut.


    Isä neuo poikoansa,
    Wanha vaivansa näköä,
    Kun kuki sukimojahan,
    Itse ilmoin luomiahan:
    "Poikueni nuorempani,
    Lapseni vakavampani!
    Jos sinun halu tulevi,
    Naia mielesi tekevi,
    Nouse aivon aikasehen,
    Aivon aika huomenessa,
    Katsele kyleä myötesi,
    Kuss on savu ensimmäinen,
    Siitä naios poikueni."

    Nousi aivon aikasehen,
    Aivon aika huomenessa;
    Kävi kymmenen kyleä,
    Katseli taloja myöten:
    Savun saarelta näkevi,
    Tulen niemen tutkamesta.

    Käypi tietä, astelevi
    Neien kuulusan kotihin,
    Eikä kuultu koirakkana,
    Eikä haukkujat havattu.

    Tyttö pääty leipomassa,
    Neitonen taputtamassa.
    Sano neito, noin nimesi:
    "Ellos konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Mi sinä lietki miehiäsi,
    Ku kylän käviöitäsi,
    Nenätön talohon tullut!"

    Niin sano sanansa poika;
    "Missäpä on taattosesi?"

    Neiti virkko, noin nimesi:
    "Äsken taatto työlle lähti,
    Eestakasin astumahan."
    "Miss' on maammosi oleva?"
    "Maammo on pantu paimeneksi
    Kisoille kesällisille."
    "Missä vielä vellesiki?"

    "Welli paljo pakkoavi,
    Äiän ottavi vähällä."

    Niin tuli kotihin poika,
    Itse tuon sanoiksi virkko:
    "Jo kävin mä, taattoseni,
    Nousin aivon aikasehen,
    Kävin kymmenen kyleä,
    Katselin taloja myöten,
    Kusta savu ensimmäinen:
    Näin mä savun ensimmäisen,
    Savun saarella palavan,
    Tulen niemen tutkamessa.
    Menin mä sihen talohon,
    Eikä mua koirat kuultu,
    Eikä haukkujat havattu.
    Siin' oli tyttö leipomassa,
    Neitonen taputtamassa,
    Sanan virkko, noin nimesi:
    'Ellös konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Ja mi sinä lietki miehiäsi,
    Ku kylän käviöitäsi,
    Nenätön talohon tullut!'

"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo." — "Huima sie
oot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet
vähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi
hänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut.
Taikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita.
Taikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja
ennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista
tullut. Sentähen hään sanoiki:

    "Ellös konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Nenätön tulit talohon."

"A mitä vielä pakisi neito?" — "A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin
vastasi:

    Äsken taatto työlle lähti
    Eestakasin astumahan.

Kun maammoa kysyin, sano:

    "Maammo on pantu paimeneksi
    Kisoille kesällisille."

Ja kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:

    "Welli paljo pakkoavi,
    Äiän ottavi vähällä.

Niin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö."
— "Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön
lauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto
kyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon
maammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli
ongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen,
jo tuon pakinoistaanki ymmärrän."

Meni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä
lähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin
astuessa sano isä:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun mulle jalan hakisit."

Hullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun tekisit tien lyhemmän."

Ajateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu
ukko:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun käteni katkoaisit."

Eikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän
käytyä, vanha lausu:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun multa kallon katkoaisit."

Ei olevan oikialla tuumalla, arveli poika.

Tullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari
päivyisistä asioista. Sano poika: "mi lie tullut taatolleni, ei ollut
oikialla älyllä." Waimo: "a mi hänessä?" — "A niin pakasi laittomia
puheita illalla kotiin astuessamme." — "A mitä pakisi?" — "A sanopa
esinnä:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun mulle jalan hakisit.

Siitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun tekisit tien lyhemmän.

Niin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun käteni katkoaisit.

Ja viimmesekseen pakasi:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun multa kallon katkoaisit.

Niin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min
Jumala eille'päin antanee." — Niin sano vaimo: "ukko ei ollut hullu,
kun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja
toivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut;
kun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita
haastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat
ottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki
katkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se
hänestä kepiämpi tullut."

A jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi
kotiin. Wähä matka tultua, sano poika: "eikö ala vaivuttaa taattoa" ja
keikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua
rupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan
eilte, kysäsi poika: "eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?" —
otti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: "ettekö
antaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?" — Otti
lakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle "a
jo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.

Jälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä
sanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän
asti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että
ansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa
on tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki
kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi
ja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.




Nuotta'ankkurista.


    Soisin Suomeni hyväksi,
    Kaupunkini kaunihiksi,
    Miehet muutkin verrakseni,
    Poikani paremmakseni;
    Että uusia etuja                            5
    Ajateltaisi aluti
    Töissä työläissä avuksi,
    Talonpojan tarpehiksi.

    Wiel' on mielessä minulla
    Wanhan aikanen asia,                        10
    Kun en saanut sauontani
    Luotohon lujasti kiinni.
    Aalto se ajo venettä,
    Wiskasi vihuri viimmen
    Apajalta aivotulta                          15
    Toisen, kolmannen kohalle.

    Perävaaria pelotti,
    Hirvitti se hiienlailla,
    Ehkä äänellä isolla
    Toru toisessa nenässä,                      20
    Ite noitu nostimilla,
    Ajalla saman apajan.

    Tuot'on tehty tuo ikänsä
    Eikä tuosta tuohon tultu;
    Kyllä kynsiä kolotti                        25
    Syksykauet katkerasti,
    Puristaissa jäistä puuta;
    Kiireisti kiroki pääsi,
    Wielä viisiki välistä,
    Ajalla yhen apajan.                         30

    Miehet muutkin, jos minäkin,
    Tuskahikehen tulimma
    Kiireissä kesämänöissä,
    Parven aikana paraassa.
    Parvet ne pakeni kauas;                    35
    Ei saanut syvälle mennä
    Syvän synnyn tietämäta.
    Waikka vartta jatkettihin,
    Pitkä salko sauomeksi;
    Ei se seisonut selällä,                     40
    Lieoilla lahen vesillä.

    Niitä olen nuorra nähnyt,
    Joita vanhana valitan;
    Eikä miestä maassa ollut,
    Joka ymmärsi jotakin                        45
    Avuksi tämän asian.

    Sa'an yheksän alussa
    Kerran yksi kelpomiesi
    Kahteli Halkokarissa,
    Hahen perällä havahti                       50
    Wärkin vähä mahtavamman,
    Joka hahet hallihtepi,
    Laivat laineissa pitäpi.

    Ajatteli ihtellänsä:
    Eikös vihko viskattava,                     55
    Eli raskas rautahäkki,
    Auttaisi apajamiestä,
    Kalamiestä kannattaisi;
    Koska suuret suolalaivat,
    Ankarat sota'alukset,                       60
    Haminoissa hallitahan,
    Walkamoissa vallitahan.

    Jopa kanto rautakangin
    Sillä reisulla rekeensä;
    Kohta tultua kotihin                        65
    Työnsi rauan rautiolle,
    Puhu selmästi sepälle,
    Haasto tuota Häyriselle:
    "Käännä kanki kaksin kerroin,
    Keitä kiinni kolmin kerroin;                70
    Ite ymmärrät paremmin,
    Kuinka pitimet pitäpi
    Warustaman varren päähän."

    Seppä seiso ja käveli
    Wähän ajan arvelussa,                       75
    Pisti piippuhun tupakan,
    Lyötti kangin kappaleiksi,
    Kaivo kuonat ahjostansa,
    Käski veivata vipua,
    Löyhytellä liehotinta.                      80

    Alko kiitäillä kipunat
    Yli ahjon aikalailla,
    Waan ei Häyrinen hätäillyt,
    Lyytinen lymyhyn mennyt,
    Kipunoita kiitäviä,                         85
    Säkeniä siitäviä.

    Kuluessa kuuen tiiman,
    Ruokavälin väistyessä,
    Kalu kaluksi rupesi,
    Juuri aivan ankkuriksi.                     90

    Naapurit ne ensin nauro,
    Kyläkunta kummitteli,
    Tuota turhaksi kaluksi;
    Joku joukossa sanopi:
    "Elkääpä mitänä miehet.                     95
    Jos on jokusen hyväksi
    Arvattu tämä asia."

    Muuan kulki maita myöten,
    Toiset juoksit jäitä myöten,
    Kahen puolin Sankaria,                      100
    Kahtomaan sitä kalua,
    Mikä konsti Koivulassa,
    Saatu Sonkarin kylässä,
    Kun ne seilaavat selällä,
    Saavat aikohin apajan                       105
    Lieoilla lahen vesillä,
    Kovilla karinenillä.
    Sepät seurasi perässä
    Osviittoa ottamassa;
    Pian mahti maahan joutu,                    110
    Kulki kylästä kylyhän,
    Pitäjästä pitkin ensin
    Rautalammin rannikoita.
    Wiipymättä Wiitasaari,
    Kuuluja kalapitäjäs,                        115
    Saapi siitä selvän tieon;
    Pian joutu Pielaveille,
    Kohta Karttulan karille,
    Suonenjoille sukkelasti.
    Min' en tieä miss' on laita                 120
    Tämän kuulon kulkemassa;
    Tilan tieän, kuss'on alku,
    Kosk' on Koivulan pajassa
    Rauta kiinni kiehutettu,
    Rakennettu ankkuriksi,                      125
    Sakari Lyytisen sanalla,
    Juuri Jussi Häyriseltä;
    Se oli pitäjän seppä,
    Konstin oppinut osaava.
    Kaikki nuoret nuottamiehet                  130
    Wiipymättä viinaryyppy
    Laittakaate Lyytiselle!
    Ei se paljo palkinnoksi.
    Mahti maksapi enemmin.

_Jälkimaine_. Tämä Rautalammin Korhosen tekemä runo kuivailee
kauniisti, kuinka uudet, parannetut mahdit maassa tuo tuostaki saavat
alkuansa ja ehkä esinnä vähä armosina pidettynä aikaa voittain kuitenki
tutaan hyödyttäviksi ja levenevät entisten naurajainsaki hyväksi.
Rautalammin pitäjä on lounaista suuntaa Kuopiosta, Savon maata, Kuopion
lääniä. Kirkolle luetaan Kuopiosta noin 7 penikuormaa. Kaakospuolella
Rautalampia jääpi Leppävirran ja Pieksämäen pitäjät, lounassuuntaa
Laukkasten pitäjä, länttäpäin Wiitasaari, pohjan alla Pielavesi ja
koillista ilmaa Kuopion pitäjä. Pitäjällä on kaksi kappelia Suonenjoki
ja Hankasalmi. Usiammista pitäjänkeskisistä vesistä nimitämmä isoimmat:
Kynsiveden, Konneveden, Keitelän, Niiniveden ja Iiveden, joiden
kaikkein suunta on kaakosta luoteesen. Konneveden ja Niiniveden välillä
on Sonkarijärvi ja Sonkarisaari eli oikiammin saarento, jolla Korhonen
asuu. Halkokariksi, josta runossa mainitaan, sanotaan paikon Kokkolan
kaupunkia. * * *



Suomalaisesta Kuusimittarunosta (Heksametrosta).


Olemina historiallisessa kertomisessamme Troiasodan seikoista ja
Meikäläisten sieltä kotiin paluusta tulleet kirjottamaan seurattavamme
Homeiron omalla runolaadulla, kuusimittasilla. Kyllä varomma
lapsentyöksi monenki tätä toimeamme katsovan ja niin ehkä olleeki.
Emmekä sihen olisi heti ruvenneetkan, jos olisi ennestään Suomalaisille
mainittu Greikalaisten soma runolaatu tavammaksi saanut, taikka vaan
sen suomeen otostaki yhteisesti tuumailtu ja hyvitelty, mitä meistä
pitäisi. — Kuusimittarunojaan Greikalaiset toimittivat sihen tapaan,
että joka mittaan eli jatkoon tuli, 1:seen, 2:seen, 3:teen ja 4:teen
pitkä tavut yhdeltä pitkältä eli kahdelta lyhyeltä seurattuna, 5:teen
pitkä, seurattuna kahdelta lyhyeltä (Harvon yhdeltä pitkältä) ja 6:teen
pitkä pitkän eli lyhyen edellä s.o. 1, 2, 3, 4 mitta olivat kakspitkiä
eli alkupitkiä, 5 alkupitkä (harvon kakspitkä) ja 6 pitkä lyhyt eli
kakspitkä. Wielä katsottiin, etteivät runon keskiset mitat tulleet
jokanenki yhdessä erityisen sanan kanssa alkamaan, vaan vähintäi yksi
mitta kahdesta sanasta osansa saamaan. Senlaisen kahdesta erisanasta
liitetyn mitan ensimmäinen tamut sai olla tahallaan korollinen eli
koroton (accentum habens aut aceentu carens), paitsi 5:nessä ja 6:nessa
mitassa, joiden alkuun halullisesti katsottiin tavallisessaki puheessa
korotettuja tavuita. Sihen laatuun tehtyjä kuusimittasia runoja
olisivat:

    Sen mie | lessäni | kyllä mä | nään, sekä | luonani | tunnen:
    Päivä lä | hestyvä | lie, jona | kaatuu | Jilio | armas,
    Itseki | pää Pria | mon, väki | myös Pria | mon jalo | peitsen.

taikka:

    Mut kysy | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä | miestä
    Tai uni | en sano | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.

Mitä muutamista pienistä kokeista voisimma päättää, näyttää kun
olisivat maamiehemme esinnä hyväksi katsoneet, sihen laatuun
kuusimittarunoja suomeksiki kirjottaa. Niin löydammä eräässä
akatemilaissessa tutkintolaitoksessa[6] seuraavan onnitelman,
präntättynä Turussa 1749:


Herralle Maanmiehelle.

kauniisa täss, S'ä Sielun luondoa tutkit, Näytät sen seleväst, ett'
Sielum alati pysy. Hän ei tyhjäxi meist' taid' tull', eik' loppua
saada. Tain hänell' sinä sitt' osotat ratk' suurexi lahjax, Ett' tämä
tutkindo paljon meill' onnea tuotta, Perään cose' ajatteleman sijn'
samasa saatta: Cuing' häll' sitten käy, cosc' aica loppunut ombi? Wiel'
tätä paits ei taid' myös Wallat seisovatolla; Hyvä sijtt' paljon canss'
saa caik' caikisa säädyis, Cose' tämä totuus ain juur selväsä muistosa
pysy Nyt olis avara mull tila kyll, Toveritsani, kijltä Sun avujas, ja
cuing' caunist olet viettänyt aicas; Mutt ei tarvita tät' sill' Työs
sen sanoa taita. Toivotan ainoastans Sull' aicomuxisas onne! Tiedän
myös vissist', ett' nijncuin Wiisaus ennen Palveliains palcan runsast
on maxanut aina; Nijn ei Sinuacan suingan hän unhoda poies.

                                Maanmiesten puolest, hätäisest
                                      selitti mielens
                                      Abrahamus Tackou.

Arvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki
näyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää
C.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763
luonnistuneen:

    Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,
    Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,
    Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;
    Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;
    Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin
    Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;
    Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,
    Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas
    Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,
    Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,
    Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.
    Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.

    Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki
    Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!
    Sen minä myös teen, koskan olen

                              Sinun
                                    Ystäväs aina
                                                 C.G.

Niin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki
kuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa
sukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi.
Eräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi
ja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja
Latinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo
lyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää
äännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti
saa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä
sanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen
rupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että
itsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun
tahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia
kirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen,
toiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli
lyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:

    Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.
    Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.
    Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.
    Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.

Herra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista
kirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä
(katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: "On myös
koetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä
yritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten)
runolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi
tavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka
kahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen
varominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme
sopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi
sortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka
ohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon
katkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta
toismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on
ehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun
runolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat
joutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä,
sanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden
ei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista
sentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä,
eikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä."

Niin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla
Ruotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska
meistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa
ja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten
kielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä
näyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan
laittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin
silmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän,
suomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa.
Mitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava
on, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella
puolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan
taitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin
muistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen
ja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: "mikäpä sinä minun
rinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin
joka kerralla, sinä vaan yhden" — "Yhden, mutta jalopeuran", vastasi
jalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia
suomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi.
Wähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien
kirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna,
kirjottivat seuraavasti:[8]

    Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin
    Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma
    Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-
    Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne
    Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan
    Tullen aamukasteeksi.

                   *  *  *

    Unen kummitus katosi; virvoitettuna nousi
    Eva kohta ylös poikansa kalpian ruumiin
    Wierestä; jonka kyyneleillänsä kastellen ja myös
    Alttarin ruusuilla koristeltua, isä ja äiti
    Kauniisti hautasivat Herran alttarin viereen.

           *       *       *       *       *

    Niin luulemma mistä kirjotuksesta tahansa
    syntyvän semmoisia kuusimittarunoja yhtä helposti,
    kun Renvalli sanoo niitä saatavan kahdesta
    nelimittarunosta yhteen luettuna. Mutta
    senlaista joutilasta kuusimittarunoin syntyä
    vanhaan aikaan pidettiin niin sopimattomana, että
    kun eräs mainio Latinalainen historioitsia tuli
    alkamaan monikehutun historiansa seuraavalla
    kuusimitalla:

    Utbem Romam a principio reges habuere,

niin siitä oikein nousi erityinen puhe ja keskusteleminen oppineiten
välillä, jotka katsovat sitä kummaksi. Waan mikä kummitus eikö niin
ilmautuisi suomalaisissa kirjotuksissa, kun niissä joka sivulla ja
ehkä joka toisella eli kolmannella radilla tavattaisi kuusimittasia.
Kaiketi'ki on erotettava runo tasasesta kirjotuksesta, eikä niin
laitettavaa, että useinki tulisivat sekautumaan. Wielä muistettakoon
seki, että kuusi mittasissa, tähän meistä sopimattomaan tapaan
kirjotettuna, joka mitta tulisi sekä alkamaan, että lopettamaan,
yhdessä sanan kanssa ei sanan keskessä millonkana. Waan semmoi setpa
runot ennen eimät maksaneet suuresti mitänä Greikalaisilla runoilioilla
ja ylen vähä meikäläisilläki tavallisissa nelimittarunoissaan. Sillä,
että yksi taikka usiampia runon mitoista tulivat sanan keskeltä
alkamaan, taikka lopettamaan, taikka kumpasenki, joutu koko runo
muistolle helpommaksi, koska sanat siinä ikäskun juontivat toinen
toistansa. Ja jos muistoon pystymisestä runoissa ei olisikan niin
erittäin huolta pidetty, tuli ilmanki runo sillä paljo sukevammaksi,
juoksevammaksi. Kuinka eikö juokse kauniimmasti runot:

    Mut kysy- | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä- | miestä
    Tai, uni | en sano- | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.

Kun jos mittain ja erityisten sanain yhteen sopiessa sanoisit:

    Kysy- | käämepä | pappia | taikka | tietäjä- | miestä
    Taikka | unien | sanojaa; | unikin | taivahan | anti.

Tosiaanki taitais tarvita olla vahvat korvat, jos vaan kerran
olisivat kuulleet greikalaisen runon ääntä, ja eivät heti tuskautuisi
tämmöisistä suomalaisista, kun nämät kaksi jälkimmäistä.

Mitä muuten samaan työhön ja varomiseen koskee, jota Renvalli penkoo
suomalaisista kuusimittasista vanhain mukaan tehdessä olevan, niin
jopa näyttäneeki liiemmäksi äkkinäiseltä, sillä aina on helppoki työ
äkkinäisellä suuri ja peljättävä. Herra Magisteri Ingmanin, joka
meidän tiedosta ensimmäiseksi suomensi Homeiroa vanhantapasilla
kuusimittarunoilla, sano työtänsä ei niinkän vaikiaksi, jota sillon
emme itse tahtoneet uskoa, vaan nyt itsesi mähin työlle ruvettuamme
ja tottuneempana kyllä uskomma.[9] Mutta jos vielä olisi tosiki,
työtä, vaivaa ja varomista olevan, suomalaisia kuusimittasia Greikan
mukaan laitellessa, niin siitä ei kuitenkan seuraa, että niitä pitäisi
Ruotsin, meidän kielelle peräti sopimattomaan laatuun tehdä ja luulla,
olevan asian sillä hyvän. Jos omenapuu ei kasvaisi meidän tarhoissa,
niin kaiketi taitais paras olla, suoraan sanoa, ettei kasva, eikä
omenapuun nimellä muita puita istutella.

                                        (Lisää toiste).

[6] Dissert. philosoph. de utilitate fluente ex consideratione
Immortalitatis Animae; praesid. C. Fr. Mennander, resp. A. Achander
Aboae 1749.

[7] Luettava akatem. tulkintolaitoksessa! Tankar om nödvändigheten
att utorka och uppodla Kärr och Mossar i Finland, under Herr P. Kalms
inseende af Esaias Wegelius. Åbo 1763. Kun minulla ei ole mainittua
kirjaa, niin en tiedä jos sanat tässä lienevät juuri alkukirjaimillansa
painetut.

[8] K. Sanan Saatt. Wiipur. 1836, N. 11 ja Oulun W.S. 1836, N. 12,
jotka molemmat, äsken postista tulleita, vielä ovat pöydällä edessäni.

[9] Erittäin saanen lausua, että olkaan jos mimmoinenki tämän kirjan
historiaosassa löytyvä suomentama Homeiron runoista, niin siitä ei ole
ollut suurempata työtä, kun että ensin kirjotin runot Meikäläisillä
sanoillansa ulos Homeirosta ja sitte tiellä astuellessani suomensin
kodin ja Kajanin välillä, jota joka päiva tulin kulkemaan. Sillä
tavalla tulleista on niistä kyllä vähä vaivaa ollut.




Itkuvirsistä Wenäjan Karjalassa.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen),


Waraset patsahat saoikse paloiksi, valkie-hyväseni! ojukset ortuot
yheksikse paloiksi, olovahyväseni! Otrelikotse ennen ottamaisieni
omieni olkaoksasieni obronasesikse. Wet viihyttäväiseni sotka,
kaunishyväseni kauppakuluseni, vieronotse. Otrelikotse, oimosuuri
omakuntaseni, olovien ilmojen alla; vieronotse vierottomien maien
vieriih; (paikotitse?) pakanoien paikkojen paartahaseh. Menkö valkie
mielivaltoseni valkian ilman alla valkehikse joen jousenikse ennen
vaalimoisieni. En voi viihyttömie viihytelläkseni — —

(Kuoleelle lapselle itkee emo). "Kun uutsi, mie lapsi, uutsi. Kai on
olovinah aikojani. Kantamieni lapsi, armahani aikaseni, mieliarmahieni.
Woi olevinah armasie laatimieni! kun viihittömie virkoja viisastelet.
Ollahko hyvävirkasie, eikö olla kiirimättä? Ollahko armasvirkasie, eikö
olla aikomatta, aian ankeutta, aimollisuutta? Eikö olla antamatta,
eikö olla siittimättä; siliet mielaloset, mielaloja akkiloitset.
Eikö kantamatta olla, eikö kuuromatta, eikö läpi kuurnan kulkovie
— — —" Kuilla ilmoilla kylvettämäsini? Saatoilmoilla saajastaseni,
satalaatuseni sankojen vesien kera. Et kyennyt koko kylän nuorisossa
ikiaikusessa. Mintä kallehilla ilmoilla kasvattaja kantajaseni?
Mintä siitoilmoilla siittiäseni? Mintä armahilla ilmoilla asettajahe
aikojaseni? Mintä ankehuilla ilmoilla akkeloitsia armas hyväseni?
Mintä ankehut'aioilla, aijin vähissä aikasissa? Mintä uutotskoaioilla,
urhailla ajoilla, aijin vähissä oikasissa? Mintä viihittömillä aioilla
— — Eikö leipomatta oltais lehtometsissä leukevie lehosvierilöitä
löyettävie? Eikö kantamatta oltais katajametsissä kasvanuisie
katajakankahie kaaettavie? Intomatta oltais hyväinnollisie, ottamatta
hyväopastullisie, aikomatta hyväaimollisie — — —

Waan kuitenki, jos ollee tosi, mitä ainaki olen naisten kehuvan
kuullut, näitä outo sanasia, ikivanhoja itkuvirsiä löytyvän monesta
laadusta ja pian äärettömästi, niin, ehkä näyttävätki joutavilta
loruilta, niitä ei pitäisi silleen heittää. Taitaispa, kun enemmin
olisi kerättynä, niistä, kun muistaki tarinoista, lähteä joita
kuita ennisajan tietoja ja jotai hyvää kielentutkioillenki. Niinpä
ennisaikaan koskeva on muutamasta toisesta nähtävä, hevosilla
luultun kuolleita Tuonelaan vietäviksi. Sanat ovat: "Tulkaa ottamahe
orihepoloilla, valkein vahatuohuksuien (vaksikynttiläin) kera.
Kattoote (peittäkää) hyväsesti, ettei vesi, vihma vuotaisi jne". Waan
näitä ja vanhoja satuja varten, joita myös paljon Wenäjen Karjalassa
löytyy, pitäis hyväaikanen, erityinen kerääjä lähteä, sillä ennen
kun niitä oikein selvään kootuksi saisi, tarvitsisi tarkemmin heidän
puhe'laatunsa tuntea, kun sitä vähällä ajalla voi tuntemaan oppia.




Satuja.



1. Lampaat ja Koira.


"Mikäpä kumma siinä, nurisivat kerran lampaat, meillen paimen ei
anna mitänä, paitsi minkä itset maasta otamma, koiraa vaan syöttelee
joka suupalalta. Mitä hältä saa? Waan mepä hänelle annamma villoja,
kannamma muonia, lypsämmä maitoa ja vanhaksi tultua jopa käymmä jtse'ki
ruoaksi." Koira lähellä ollen ja lammasten nurinan kuullen lausu: "niin
kyllä saaki paljo hyvää paimen teistä, vaan minäpä teidät varjelen
susilta ja muilta metsän pedoilta ja varkailtaki. Ja minua ei ollen
jopa alituisesta pelvosta vamisten ette voisi rauhassa syödä'kän,
vaan menehtyisittä ehkä nälkäänki." Sen kuultua lampaat eivät enää
virkkaneet mitänä.

Arvoa oma etusi, anna arvo toisellenki.



2. Mehiläinen ja Kyyhkynen.


Mehiläinen kaihilan lehdellä istuen joi joen rannalla. Wahingosta
pyörähti veteen ja oli hukkua polonen. Sen nähden kyyhkynen tempasi
varvun puusta, jossa istu, ja vei sen mehiläiselle hengen pelasteeksi.
Ei aikoja jälkeen tuli jousimies ja viritti jousensa kyyhkysen varalle.
Mehiläinen vanhan auttajansa hengen vaarassa havaten, lensi, pisti
luaastessa jousimiestä käteen, jotta nuoli hairahti muunne ja kyyhkynen
jäi henkiin. Niin kosti hyvän hyvällä.

Toista altis auttamahan saat avun avun ajalla.



3. Sääski ja Härkä.


Sormella harjan sääski muinen istuva Kysy: "voitko kantaa, taikka
poisko ma lentänen?" "En tiennytkän, sano härkä, siellä sun istuvan, Ja
yksi on se minulla: istut tai lähet."

Nauruksi köyhän luulo rikkauestahan.




Suomen kansan Arvutuksia.


1. Hera pohja, hietaranta, kanermikkokangas kesken,

2. Eellä Aatamin syntynyt, mies kotihin tuopi, kumarteleksin kun
kuningasta.

3. Tiet kasvo teriläpäitä, notkot noppulaneniä.

4. Keitto kiehuvi mäellä ilman puitta, valkiatta, kokitta,
kohentajatta, kattilatta, katsojatta.

5. Rautanen hepo, hamppunen kuorma.

6. Hepo tästä herkan lähti meren vettä vellomahan, saarillista
sauomahan.

7. Päät puiset, jalat kiviset, itse liinapaioillahan, aivan
aivinaisillahan.

8. Kuoren syöpi, syämellä lentää.

9. Häntä eellä, pää takana.

_Osviittoja_. 1. Juustopata. 2. Käsikivi. 3. Lakka (muurain). 4.
Muurahaispesä. 5. Neula. 6. Wene. 7. Nuotta. 8. Petäjä (syän s.o
sukset). 9. Puntari.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Meren kierrät, miest' et kierrä.

Joka kerran on kostohimosen vihamiehen saanut, elköön toivoko'kan aina
välttää voivansa. Meidän keskellä, samatekun muissaki asullisissa,
sivistyneissä kansoissa, on kuitenki laki paras kostaja, ettei niin
ollA'kan kostonpyytäjiä, kun eräissä toisissa, esimerk. ArabilaiseN
kansan keskessä, jossa poika, ja vielä pojanki poika usein kostaa
isänsä eli isoisänsä puolesta, jos itsiltä eläissään mitä kostamatta
jäi. Ilman kaikki kostonpyyntö on, jos ei juuri luonnoton, kuitenki
synniksi luettava, vältettävä. Sillä kosto on Jumalan ja esimallan,
vaikkei pidä niiltäkän kellen kostoa toivoa, koska on paljo kauniimpi
Wapahtajan esimerkillä vihollisillensaki hyvää toivottaa ja rukoilla
Jumalaa kääntämään heidät paremmalle tielle, etteivät vasta rikkoisi
ketänä pahuudellaan. Se on Kristinuskovaisella sopivin kosto.


2. 3. 4. 5. Parempi Pajunen sauva, kuni miekka markkahinen.

Parempi Pajunen keppi, kuni miekka kultavästi.

Parempi Pajunen linna, kuni vahva vaskilinna.

Nämät jokanenki sanalasku kuvaelevat, köyhempänä elää paremman olevan,
kun rikkaana, ylellisenä, joka vaan usiammassa kohdassa onki tosi
(katso Solounan ja Kroison väliä historiaosassamme) Samalla mielellä
toisinaan köyhä sanoo:

Emmä kaadu korkialta: luudan päältä lattialle.


6. Savu seppäin pajassa, sen sepät suahtevatki.

Ei ketänä pidä työstänsä soimata, jos kohta olisi alhasempiki, eikä
kaikki sen ohessa niin siisti ja kaunis katsella, kun moniki toivoisi.


7. Sata on surmoa urohon, tuhat miehen kuolemata.

IHmisen ei pidä mielentaiten kuoleman käsiksi tunkeuta, Waan ei
toisellakan puolella ylen itsiänsä armahdella ja joka askelelta surmaa
peljätä, koska samalla alituisella, ylellisellä pelolla hän vaan
vaikeuttaisi koko elämänsä ja siitä ei kuitenkan olisi kuolemata vasten
apua.


8. Miehen mitta, miehen määrä, Waan ei miehen mieltä päässä.

Lienee kyllä semmoisiaki maailmassa, joihin tämä sanalasku sopii. Waan
toivottava olisi jokaseltaki, että varoisi, ei itsensä sen alaseksi
tulevan.


9. Lapsi suuhun suurimmanki, piika päähän pienimmänki.

Niinpä lieneeki tapa lapsilla kaikki, mitä eteen sattuu suuhunsa kokoa,
eivätkä heitä mielellänsä tytötkän, mitä vaan koreudeksi päähän eli
muulle ruumiille kelpaa.


10. Kala se on kiiskiki, lapsi se on tytärki.

Sanotaan toisilta: Kalana se on ahvenki jne ja vertaelee kummin tahansa
sanottuna, tytärten alhasempaa arvoa vanhain elämässä, joka tuli siitä,
että tupatöitä sillon ei arvattu suuresti miksikän, vaan ulkotöitä,
joilla elatusta saatiin.





MEHILÄINEN W. 1836.

Marraskuulta.




Kummia.


    Laain liiton nostakseni
    Kuunki, päivänki keralla,
    Nousin ennen liittoani,
    Ennen ehtoaikoani.
    Pyhin pikkupirttiseni,                    5
    Lakaelin lattiani,
    Tinasilla lehtisillä,
    Waskisilla varpasilla.
    Ammuelin rikkaseni
    Waskisehen vakkasehen,                    10
    Tinasehen tokkasehen.
    Wein mä rikkani pihalle,
    Kannon ulos usta myöten,
    Pihalle vajoa myöten,
    Pellolle perimmäiselle,                   15
    Kaijimmalle pientarelle.
    Seisattelimma rikoilla,
    Kääntelimmä, kuuntelimma;
    Siellä kuulin kuusoalta,
    Seitsemältäki tähysin,                    20
    Jopa kuulin kummempia,
    Imehempiä tajusin:
    Oravalla kynnettihin,
    Hepo hännin puuhun juoksi,
    Oro kuusessa makasi;                      25
    Sika tiellä poikki puolin,
    Kahet kannukset jalassa,
    Oksat kuusen kummassai.

    Näin Wielä imehempiä,
    Toki kuulin kummempia:                    30
    Siat sotki taikinata,
    Emännät sikana röhki;
    Kirvehellä keitettihin,
    Kattilalla leikattihin;
    Orot otran leikkuossa,                    35
    Siikaset sitelemässä,
    Lakloset latsottamassa,
    Hanhet haasioitsemassa.
    Anna hanhut siivyttäsi,
    Lakla laakamoisiasi,                      40
    Millä lennän tuolle maalle,
    Tuolle maalle vierahalle,
    Ylitse meren yheksän,
    Meripuolen kymmenettä,
    Sinisen salon sisähän,                    45
    Waskisehen varvikkohon.
    Siellä vuoret voina vuoti,
    Kalliot sianlihana,
    Mäet mämmikakkaroina.
    Siell'on naiset listin lastin,            50
    Morsiamet mustin kulmin,
    Akat vanhat vaskivöissä,
    Tyttäret tinasiloissa,
    Kukot kultakannuksissa,
    Lehvät leppäsin utarin,                   55
    Paimenet pajusin jousin,
    Ei juoa oluttakana
    Kuparitta kultasetta,
    Ei syö a sianlihoa
    Weitsettä hopiapäättä.                    60
    Laulajat lehellä lemmen
    Kuuliat kukalla kullan
    Mie itse remon rekehen
    Wirsi väkkärän väkehen.

_Toisintoja_. v. 3, 4. Nousin aivan aikasehen, Aivan aika huomenessa
Wielä ennen ennättelin, Ennen kuuta paiveäni. v. 5. Lämmittelin
pirtt. v. 6. Lakuolin (Lapuoni) l. v. 13—15. Läksin u.u.m. Pellolle
pärettä myöten, Perimmälle pellolleni. v. 17. Seisoimma rikoillani. v.
19,20. Kuulin tuolta kuusiammat, Tähysin kaheksiammat. Kuulin kummat
kuusialta, Näin miehet yheksältä. Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessa
käyessäni. v. 24,25. Hevonen makasi puussa, v. 35. Urot (Sulhot) otran
leikannassa. v. 36. Sinervöt (Neitoset) s. v. 38. Hanhuet haasiomassa.
Akat vanhat päätä poimi. Itse hanhut antelevi. v. 41,42. Millä mennä
muille maille, maille tuntemattomille (Noille maille tuttaville). v. 46.
Waaher vaskinen salossa, v. 54. Neitoset tina sylissä, v. 56. P. p.
sauoin. v. 62. K. kullan kannalle.

_Jälkimaine_. Sanotaan olevan lisäksi rikanki rokassa, hämähäkin
taikinassa ja niinpä olkoon tämäki Wenäjän Karjalasta saatu lasten
remputus muun luvun lisänä. Waan ettei kukaan arvelisi, jo lopussa
olevan parempain runojen, jos semmoisia muuten on ollutkan, niin saamma
tiedoksi antaa, että niitä vielä on kyllin tulevaksi vuodeksi; sen
jälkisistä emme vielä' virka mitänä.

[Tulevata vuotta muistellessamme toki ohessa muistelemma
Mehiläistämmeki. Jos vaan ei lie ylen vähä hyvittäjiänsä tänä
vuonna hyödyttänyt, niin olisi harras ja nöyrä pyyntömme, etteivät
tulevaksikan vuodeksi häntä unhottaisi. Siipinensä, sulkinensa ja
kaikin karvoinensa lupaa hän heitä edespäinki palvella kolmen ruplan
palkalla ja 45:den kopeikan pestillä vuodessa. Läheläisiltänsä, jotka
eivät vaivaa häntä pimiään, ahtaasen postilaukkuun tunkeumaan, hän ei
pestiä vaadi'kan. Tulostansa, olostansa ja toimestansa saapi hän pian
Suomen Yhteisestä Avisassa paremman ilmotuksen antaa.]

Oudompia sanoja, v. 11. tokkasehen sama kun vakkasehen. v. 20.
tähysin s. k. tajusin, hoksasin, äkkäsin jne. v. 37. lakloset; lakla
kuuluu olevan suorsansukunen lintu; latsottamassa, kekoja tekemässä,
kekoilemassa. v. 40. laakamoisiasi, sieviä, oivia, jaloja siipiäsi. v.
64. väkkärä, lasten tuulimylly.




Huotarin Naimisista.


    Tuoll' on tytty syntynynnä,
    Lapsi laavu kasvanunna,
    Kuikan kuulussa kylässä,
    Latvajärven laitehilla;
    Lesosen suku leviä,                      5
    Suku suuri kuoharien.

    Pien' on piikoina elänyt
    Missä vuoen, kussa kaksi,
    Kussa kohta kolme vuotta.
    Pääsi päälle Teirivaaran,                10
    Oli Läykyssä keseä'
    Naia huol'ois Huotarista,
    Läykkyläss' on pieni piika.

    Meni Läykkyhyn läpällä,
    Puhutteli puolisoksi.                    15
    Siitä heillen häät paneksen,
    Tahi tanssi alkanevi.

    Heitti Iivo ilkiäksi,
    Kuurnis kuulemattomaksi:
    Pani pönkän pirtillensä,                 20
    Pirtin lukkuhun lujahti.

    Paavil' on parempi miesi:
    "Kyllä mull' on, missä maata;
    Mene louhella lopista,
    Alota alakivellä,                        25
    Piätä pikkuhuonehessa."

    Arki aamulla tulevi,
    Talon töille tarvitahan.
    Astua alottelevi
    Kotihinsa kohvasäällä;                   30
    Jo kohta koti näkyvi,
    Talo vaaralla näkyvi.

    "Onko tuo minun kotini?" —
    "Sihen sinua vietänehe."                  35

    Nousi rannasta mäkehen,
    Pääsi pirttihin pihalta,
    Risti silmät ripsahutti,
    Istu penkille perähän,
    Lasin alle laittelihen.                   40

    Katsovi kaluksi ukko,
    Minnoahan mieleväksi;
    Elettihin ensitalvi
    Muihen ihmisten mukahan.
    Tuli äiti atimoksi,                       45
    Pitkäkorva maammo luoksi;
    Hoto huolelle rupesi,
    Murehelle vaimo kaunis;
    "Sain miehen, mitä parasta,
    Waan on vähä vanhanlainen,                50
    Iho ilkiän näkönen,
    Kasvot menty kaitaseksi,
    Nokka nossut korkiaksi,
    Hampahat sitäi pahemmat,
    Puolet aikojain puretan."                 55

    Ei se hyvä Huotaristai:
    "Hairahin polonen poika,
    Kun nain naisen nuorenlaisen,
    Nuorenlaisen, kaunukaisen;
    Mont' on miestä Miinoassa,                60
    Paljo poikia kylässä:
    Läksin aamulla varahin
    Akan luota astumahan,
    Katso tuoll' on toinen miesi
    Seisomassa seinän alla.                    65
    Minä kiljasin kivasti:
    "Mit' oot aamulla varahin
    Seinän alla seisomassa?" —

    "Ilman aikoja kohennan,
    Kun on kaatunt kallellahan."               70

    Ukko tuosta arvelevi:
    "Hoto on tuotu helvetistä,
    Paha pitkästä perästä;
    Heitäksen paha pahaksi.
    Etona elämän rikko,                        75
    Koin kultasen hävitti,
    Saatto miehet mieron tielle.

    Minnä minua vaartelevi,
    Paloilla pahentelevi,
    Peitti jauhot penkerehen;                  80
    Nyt meillä nuju tulevi,
    Tahi tappelo paneksen,
    Parallen jako tulevi,
    Tukat käypi tuuhakaksi.
    On meitä kovoa kaksi                       85
    Utautut yhen näköset;
    Minnä minua nakkelevi,
    Kuppiloilla koittelevi,
    Otti koivusen korennon,
    Kopahutti kättä vasten;                    90
    Pääsin mie polonen poika,
    Astun armasvelleheni,
    Pääsin tuonne Petrin luoksi:
    Hoi on, Petri veikkoseni!
    Pahoin on käynyt parralleni,               95
    Tukalleni tuhmemmasti."

    Wietiin viestiä kylälle,
    Teiriniemehen sanoma;
    Kokoutu kokohon kuikat,
    Tunki tuppelot tukulle,                    100
    Miehet Miinoan kylähän,
    Itse Iivo päällysmiessä.

    Katseltihin kaikki paikat,
    Otettiin omin lupinen,                     105
    Pantiin Huoti puhtahaksi.
    Wiel' oli Ollilla osaksi,
    Kun ei ollut omassa koissa,
    Kaunihissa kartanossa:
    Iivo ois lyönyt ilkiästi,                  110
    Oisi koskenna kovasti,
    Pahoin piessyt pitkäkorva,
    Hoto saualla hosonnut,
    Ohkemi omalla käällä.
    Pelona ihasteleksen,                       115
    Arvelee Lapukan akka:
    "Oleksi on oiva ukko,
    Waan on mieleltä kepiä,
    Minnoansa saarnoavi,
    Niinkun kiivas kirkkoherra.                120
    Tok' olitki oiva lapsi,
    Hoto muita muitterampi,
    Kun kisoit parran palkastasi,
    Kolme vuotta oltuasi."

_Jälkimaine_. Tätä runoa kuulin usiammassai paikassa Menäjän Karjalassa
somasti tehdyksi kehuttavan, jonka tähden sen mielellämme tähän
präntäytimmä, jos ei muuksi hyväksi, niin toki näytteeksi heidän
somasta. Miinoa on suuruudeltaan jommoinenki, noin viidentoistatalonen
kylä samannimisen ison järven vaiheilta. Siinä asu Olli eli Oleksi
(Aleksei) Huotari, jonka naimisista runolla on työnsä. Luodepohjaista
päin Miinoasta on Suomen rajoa möyten ensin Teirivaara ja Akonlahti
sitte eräitä pienempiä kyliä ja niiden perästä taasen vähä suuremmat
Kivijärvi, Latvajärvi ja Lapukka. Kuikasta Latmajärven laitehilta sanoo
runo Hoto Lesottaren olevan kotosin. Läykkylä talon nimi Teirivaarassa
ja Paavila toinen, rikkaaksi huuttu talo, jonka riiheen Huotari
akkanensa sai morsianvuoteen, kun Iivo ei laskenut huoneesensa, jonka
luona esinnä oli tuumat, yötä maata. Petri talon isäntä Miinoassa ja
Pelona Hoton 'äiti, Ohkemi ja Iivo muita omasia.

_Oudompia sanoja_. v. 5. L. suku leviä s. o. Lesosen leviästä (isosta)
sumusta. Niin pannaan semmoiset selvityssanat useinki Nimentäsiaan.
v. 7. piikoina; muutamissa paikoissa Suomessa sanottaisi Yksikössä:
piikana. v. 14. läpällä, kiireesti, joutuen. Kun lintu lentää siipiään
lekuttelematta, sanotaan siivet läpällä lentävän. v. 24. louhella,
kivellä, paadella. v. 27. Arki, arkio, v. 38. risti, ristiksi Wenäjän
tapaan silmänsä. v. 45 atimoksi, vieraaksi, kostiksi, v. 52. menty;
niin Wenäjallä, Suomessa menneet, v. 75. etona, hylky, heittiö, ruoja.
v. 84. tuuhakaksi, pieniksi päiksi. v. 86. utautut (utautunut),
sattunut. v. 97. viestiä sanaa, v. 100. tuppelot, mitättömät,
epäkelvot, vähäpätöset miehet. v. 105. omin lupinen (lupine'); niin
alkutäydellisyydessään, sitte Suomessa tavallisesti lyhettynä _omin
luvin_, v. 12S, kisoit, kiskoit, revit.

* *


Muualta saatuja Mehiläiseen lähettyjä eli ilman koskemia kirjotuksia.



***sta 5 Toukokuuta 1836.


— — — Muutamille Juuan talonpojille luin "Härjän ampuja" runon, jotka
kuultuahan ihmettelivät, mistä seki asia on niin julkiin tullut.
"Saahaan nyt valeen runoksi, ja runona kirjaan", olivat heidän sanansa.

Onko Mehiläisellä ilman monta ottajata, että saat kulusi maksetuksi?
Kanssalukiani ei juuri kiitä sen aineita ja kirjotuksia, ja vähäpä
lieneeki niiden kanssa hänen tekemistä; itsestäni kyllä ovat välttäviä,
vaan sen saan vilpittä sanoa, että historian suomennus useinki
on kankiansujuva. Arvuutukset ovat hyviä, jos sinulla niitä vaan
usiammaksiki vuodeksi riittäisi! — —


Weli!

Jos nämät kaksi koetta ansaitseevat tilaa Mehiläisessä, niin ole hyvä
ja pistä ne siihen — joseivät—polta jäskiään.

Kiitos Kalevalasta ja Mehiläisestä! Jokainen rehellinen Suomalainen on
sinulle suuressa velassa. —

Pari vuotta viljelen minäkin Isäin lausetta, ainoa huvitukseni
vieraassa maassa. Wiron rajalle joutunut, on aivoitukseni oppia Wiron
sisär-kieltä, ja tutkistella sitä Suomen kielen rinnalla.

Jos vielä muistellet Opisto-ajasta minua, niin sulje edeskinpäin
ystävyyteesi vanha toveri, joka j.n.e.

Narvan linnassa 30 p. Touko-kuuta 1836.

                                                    —n. —r.


Ilolle.

(Mukaama). [Fr. v. Schillers An die Freüde.]

    Ilo säken Ijäisien,
    onnen kukka kaunoinen,
    joukko riemu-rientävien
    tulee templiis', Taivainen!
    Lumoukses' lieventäävät
    erot suuret säädyissä,
    veikkoisiks' kaikk' velittäävät
    sima-siipeis' siimeessä.

          *  *  *

    Suku-kunnat syleiltynä
    rintaa mästen riehkäisen!
    Tover — yli tähtien
    kaitsee Isä kiitettynä.

          *  *  *

    Kelle koitto ystävyyden
    rusottaavi riemua,
    kelle huohtet helleyyden
    lempeyyttä liemuaa,
    joka syttyi suosiohon,
    suli sopivaisuuteen,
    juopuneena julistakoon
    ihastustaan, intoinen!

         *  *  *

    Asujamme! maamme alan
    yltykäätte yhtyyteen!
    Tuolla yli tähtien
    se antaa tyynen saataman.

          *  *  *

    Iloo olennot imeevät
    luonnon rikkaan rinnoista,
    hyvät, pahat hyppäileevät
    jälkii samaa suloista.
    Rauhan, riemun, rakkauden
    lahjoitti se lempeän;
    madolle myös makeuuden
    eloss' etsi hempiän.

          *  *  *

    Millionit miekahtaavat!
    Aavehtitkos alkuas'?
    Henqee hymää, haluas'
    tähdet, taivaat piilottaavat.

          *  *  *

    Wipu, veto ompi ilo
    laviassa luonnossa.
    Rattaan reutoo ilo, ilo,
    kaikkein aikoin ajoissa.
    Hielimasta hentoisesta
    kukkasia kasvattaa.
    Wyöryvästä vahvuudesta
    aurinkoja aivastaa.

          *  *  *

    Loistavasti, lumovasti
    lentää valo Luojamme.
    Weljet voiton-tietämme
    lentäkäämme luottavasti.

          *  *  *

    Tuli-peilistä totuuden
    tutkiaa se tervehtää.
    Kajoittaavi kateuuden
    kärsemyksen keventaä.
    Johdattaavi uskon uulun
    laitumelle loistehen:
    läpi raon ruumis-kirstun
    näkyy eloss' enqel'ten.

          *  *  *

    Kärsikäätte kansa-kunnat
    tavaroiksi taivasten!
    Tuolla-puole tähtien
    ruunun saavat suorat sunnat.

          *  *  *

    Palkintoa Pyhimmälle
    tuotkos? Et. Siis salli, suo
    lohdutus levottomalle
    sääli, siunauskin tuo.
    Waino olkoon viskattuna
    unhotuksen umeeseen,
    kyyneleetkin kuivatuna
    viha-miehen viimeisen.

          *  *  *

    Ihmis-su'ut ihastukaan
    suloisissa suonnoissa!
    Tover — tähti-talossa
    myöten töitäs' maksetaan vaan!

          *  *  *

    Ilo siittää selkeyyttä
    mustuneessa mielessä.
    Julmat juomat leppeyyttä
    viina-marjan veressä.
    Kahto pilviin pirskahtakoon
    Kuohuvasta kauhasta.
    Suotuisesti "tästä saakoon"
    Henki hyvä taivaasta!

          *  *  *

    Jota tähdet kaikki kiittäät
    hyminällä heliäll'
    liitollakin lempiäll'
    luodut itsens' Häneen liitttäät.

          *  *  *

    Urhollisuus uljastukoon
    rasituksess' raskaassa —
    valan-pyhyys vahvistukoon
    alin-omaks' ajassa —
    turma olkoon totuudella —
    vapa mieli miehillä —
    armo aina ansiolla —
    viha, vaino vilpillä! —

          *  *  *

    Rauha, riemu rikastukoon
    lempiästi luoduissa!
    Tähti-Isän tullessa
    osanamme autuus olkoon.

                   —n. —r.


                                                Narvan linna.
                                                Kesä-kuussa 1836.

Kuoleva Joutsen.

(Salaus Herderiltä).

"Pitääkös minun yksinäni oleman mykän ja lauluta?" — huokaisi itsekseen
hiljainen joutsen, kylpeissäan iltaruskon ihannimmassa loisteessa —
"minun, pian-sanottu, yksinäni mykän koko höyhön-joukon valta-kunnassa?
Enhän minä kadehti närisevää hanhea, kaikattavaa kanaa, ja päräjävätä
Nälkä-kurkea äänestänsä; vaan sinua, suloinen kyntö-rastas kadehtin
minä siitä, kyntäissäni, ikään-kuin sidottuna siltä, hiljaan vakoja
laineella, ja viipyissäni juopununa taivaan kuumeessa. Kuin enkö minä
laulelisi sinua kultainen ilta-aurinko, laulelisi ihanaa valoasi ja
ihastustani, ja sitte ruusu-kasvosi peilissä ummistaisiin ja kuolisin!"

Waissa ihastuksessa ummistiin joutsen, ja tuskin oli hän nousnut
allosta, niin viittaisi kiiltävä hahmo, joka seisoi rannalla, hänen
luoksensa; se oli aamu ja ilta-aurinkon haltia, kaunis Phoebus.
"Hento, rakastettava olento," — lausui hän — "suotu on sinulle rukous,
joka useasti kyti tyynessä rinnassasi, mutta joka ei ennen kun nyt,
taitanut tulla sallituksi." Juuri tämän sanottuna, koski hän joutsenta
kanteleellansa, ja sovitti siihen kuolettomain aannön. Riemuisesti
lävisti tämä ääntö Apollon lintua; sulavasti ja soivasti lauloi hän
kauneuuden jumalan kielten äännössä, lauleli kiitollisesti ihanaa
auringoa, loistavaa järveä, ja omaa viatointa, onnellista eloansa.
Lemmes kuin hänen hento muotonsa, oli sopu-soiva laulu: hiljaisesti
lainehtien vaikeniit sulavat äännöt, kunnes hän Apollon jalkain
juuressa ja totisessa taivaallisessa kirkkauudessa, huomaitsiin
onnistossa. Elämässä kieletty laulu, oli tullut hänen ensimäiseksi ja
viimeiseksi lauluksensa: lempiästi, mutta välttämättömästi, sammutti
se hänen olentonsa, sillä hän oli kuullut kuolettomain äännön, ja
nähnyt yhden jumalan kasvot. Kiitollisesti liihentiin hän Apollon
jalkain juureen, tarkottain kormansa ijäisesti nuoren jumalallisiin
ääntöin, ja nyt tuli myös hänen uskollinen puolisonsa, joka suloisessa
laulussa hänestä valitti itsensä kuoliaksi. Wiattomuuden jumalatar otti
molemmat rakkaiksensa, ja tämän kylpeissä nuoruuden laineessa, ovat he
valjastetut hänen raakku-vaunuunsa.

Ole kärsiväinen sinä, hiljaisella luottamuksella, aavehtiva sydän! Mikä
sinulta elämässä kielletään, koska se käy voimasi yli, lahjoitetaan
sinulle kuoleman-hetkellä.

                                                   —n. —r.



***hesta 1 Kesäkuuta 1836.


— — — Wiimeisen kirjanne olen käsittänyt ja mielelläni nouvatan,
mitä siinä pyyvättä. Minusta se ei ole oikein tehty, riitojenkaan
välttämiseksi toista sanapukua (orthographia) seurata, kuin minkä
ilman sanotta parahimmana pitävänne, ja joka niin minunkin mielestäni
on paras. Yhteiseltä hyvältä olemma vaaitut, jotain uskaltamaan, eikä
moitteita ja riitoja pelkäämään, jos muutoin tiijämmä yrityksemme
hyövyttävän. Nykyinen aika ehkä on ainoa, jona voimma jotain sen
estämiseksi, ettemmä erouvu kansassa ja kielessä, kuin muinen
Greikaiaiset. Uskottavasti oli suurin syy heijän keskinäiseen
eripuraisuuteensa kielessä, jota yksi lahkokunta puhui ja kirjoitti
yhellä, toinen toisella tavalla. Jopa se onneton kirjanenä δελτα antoi
tilan erityisille herjanimille. Harvoissa kielissä se oikein ääneksi
taipuu ja Suomalaisilla ei käytä niinkään asiasta selvetä, kuin
Saksalaisilla, jotka myös eivät saa kieltänsä d-ääneen taipumaan, vaan
kuitenki erottavat d-äänen t-äänestä sanoen eellisen olevan: das veiehe
t (d), jälkimmäisen: das Harte t, kumpiakin yhellä tavalla ääntäen.
Semmoista sorinaa, kuin Suomalaiset paikoin d-äänestään saavat, ei vaan
luulisi ihmisten suusta lähtevänkään, ken sattuisi ouokselta kuulemaan.
Ei yhessäkään paikassa Suomen maassa sitä oikein äännetä ja sepä vaan
on ainakin, kuin seinä Hämäläisten ja Suomalaisten (Karjalaisten?)
välillä. Minusta on se, kuin muukin likaruoho, kielestä erotettava,
piettäköön tahi lisättäköönki muita kirjaneniä, miten tahansa tarvetta
myöten. Kaiketikki pitäisi tavallisessa kirjoituksessa mukauttaman
yheksi kieleksi, niin että sanoja puettaisiin senlaisiin kirjaneniin,
joita Suomalainen missä tahansa helposti voi ääntää. Toinen asia on
runossa, joka olkoon niin vapa kaikista siteistä, että saa kokea ja
ottaa mistä vaanki tahtoo. Ei haittaisi, jos sillä tavalla syntyisi
erityinen runokieli, Wäinämöisen kieli, samaten kun Greikalaisilla
viies eli Homeiron murre, sillä Wäinämöinen toki oli yhteinen
Hämäläisillä ja Suomalaisilla.




Juopuneen Herran olosta.

(Hämeessä muinen muutamassa Kestikivarissa kuultu ja paikalla jälkeen
muistoksi kirjotettu).


... Tuli sitte aamupuolella yötä tuohon pihalle ja piti hirmuista rytyä
trenkinsä kanssa. Ei tuntenut paikkaa, ei mitään, vaikka kyllä usein
on meillä lapsuudesta asti käynyt. Sillä hän on syntynyt ja kasvanut
ei hyvin puolta virstaakan meiltä. Kiroi vaan trenkiänsä lakkaamatta:
"enkö minä käskenyt sinua ajaamaan H***n kestikivariin ja sinä p*rk***
ajoit minun pappilaan." Trenki kyllä vakuutti, ei pappilassa oltavan,
vaan kestikivarissa, mutta kuuleeko juopunut toisen puhetta? Nyt
tiuskai toisen kerran: "jolles kohta aja kestikivariin, niin minä ammun
sinun, p*rk**n vietävä, keskeä läpi." Me kuulimme hyvin selkiästi
joka sanan tupaan ja tunsimme äänen. Äitini sanoi minulle: "Gusta
kulta! heitä jotain päälles ja mene auttamaan sitä huoneesen, kyllä
se on mistä vaan tulleekaan, kuin nyt on tuommoisena." Minä nousin
ylös sängystä, sain kengät jalkaani, puhalsin valkian hiiloksesta,
sytytin kynttilän ja otin takin päälleni. Kuin justin olin sen tehnyt,
niin taas kuulin, kuinka riuskat trengillensä: "etkö nyt näe, että
ollaan pappilassa, kuin jo viedään valkiaakin kamariin?" Samassa tulin
minä ulos ja tervetin: hyvää iltaa, vaikka jo olikin aamupuoli yötä.
Tunsi kuitenkin minun ja sanoi: "toi p**rk**n juhma on pitkän illan
ajellut minua ristin jäätä, ja kuin minä käskin ajamaan tänne sinun
tykösi kestikivariin, toi hän minun pappilaan." "Ette hyvä herra nyt
pappilassa ole, sanoin minä, kyllä tämä on H***n kestikivaritalo."
"Oletko sinä vissinkin H***n Gusta ja kotonasi?" kysyi hän taas ja minä
vahvistin niin olevani. Uutin häntä sitte reestä ylös, vaan kuin pääsi
jalkeelle, kyllä kauniisti itte kamariin kävi, eikä juuri käynytkään,
vaan pikemmin juoksi, sillä pää tuppai aina edellä muuta ruumista ja
veti jalat perässänsä; ei kuitenkaan langennut. Kamariin päästyä heitti
suden nahkansa keskelle laattiaa ja sanoi: "not p*rk***n hihat estivät
käsiäni, muutoin olisin ampunut sen saatanan mahasta läpi." Riisui
sitte yltänsä ja heitti kaikki vaatteensa yhteen kämyyn laatijalle.
Minä sanoin: "ette nyt niin, hyvä herra, maata menekkään, otetaan
ryyppikin ensin; vilusta sieltä tuletta." "Eipä haittaisi, sanoi hän
sihen; onko sinulla mitään rohtoja sekaan?" Ei sopinut olemaan, vaan
otettiin sitte kylmät ryypit paljaaltaan. Sitte nukkui hän. Trenki
puhui minulle tuvassa jälkeen, että he olivat tulleet ainoastaan pari
virstaa ***sta, eikä ollenkaan jäällä olleet, vaan tavallista maantietä
ajaneet. "Oli Jumalan onni, sanoi hän, että tulitta niin pian ulos,
kyllä se julmapäinen muuten olisikin ampunut minun."




Erinomanen mies.

(Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu).


Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä,
kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla,
pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut
makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä,
kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte
näkemään mikä joukko köysiä, rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja,
ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein
hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei
sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin
huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa
välistä yli sadankin tynnyrin. Waan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat
kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä sen, ettei alimmaisia
koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet,
mitä hiiret ja rotat lienemät liikutelleet.

Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin
sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille
paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää,
mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei
sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään
perään. Wälistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen
ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse
vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas
kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi.
Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti
ensimmäistä laistaa. Weli, joka on säällinen heinä'mies, niitti kohta
isännan perässä ja sanoi "ota sinä, veljeni, jälkimmäinen laista,
anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai
sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten viha päissä
veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin
että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona.
Semmoinen mies se on.




Herralla Maanmiehelle.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen).


Toiseksi lausuu Renvalli kielemme sopimattomuudesta tavutarvoin ja
edellisyyden kohdassa (olämplighet för qvantitets och positions
regeln), jota emme voi ollenkan ymmärtää, koska juuri samassa kohdassa
kielemme on yli moninaisten muiden kielten sopiva, eikä sopimaton. Wai
päättäisikö vasta sitte sopivaksi kieltämme, jos pitkät tavuet ynnä
pituudensa olisivat korollisia, lyhyet korottomia, jotta itsekuki mitta
tulisi alkamaan korotetulla tavuella. Waan niinpä ei syntynyt Greikan
ja Latinan kielellä kauniita kuusimittarunoja, jonka tähden mielellään
keskessä runon panivat mitan alkamaan korottomalla tavuella, johon
kirjoista kyllä saamma esimerkkejä, ettei tarvitse'kan tähän erittäin
panna. Samate on meidän tavallisissa nelimittarunoissa mielentehty
kaunistus, saada mitat toisinaan korottomilla tavuilla aletuksi.
Esimerkiksi kahdeksasta seuraavan oravarunon värsyistä ei ole kun
l:sen, 5:dennen ja 8:sannen kaikki mitat korollisia:

    Oravainen kummin kukka,
    Kummun kultanen omena,
    Oksalla ojentelete,
    Lehmällä levättelete,
    Kuni jouvun jousissani,
    Wasamoissani varahun;
    Päre'nuolet, puuvasamat,
    Ei ne kauas kannattane.

Kolmanneksi tulisi katsoa, jos ei syy Renvallin moittimihin sanain
typertämiseen, katkasuun, pidentöön ja venyttelöön ainaki ole enemmin
kielen käyttäjissä, kun kielessä. Ingmanni ja itseki olemma kokeneet
kuusimittasia vanhain tapaan laittaa, vaan lieneekö kokeissamme
pahemmin sanoja typerretty, katkaistu eli muuten sorrettu, kun, jos
olisimma niitä Renvallin neuon mukaan tehneet. Eräs toinen, meiltä
ja muilta suomen kirjallisuuden hyväiliöiltä arvossa pidettävä
oppinut on Renvallin mukaan Homeiroa suomentanut, jonka käännöksestä
panemma seuraavan palasen (k. Otava eli Suomalaisia Huvituksia C. A.
Gottlundilta. I Osa, s. 248 e.):

 "Kultain! elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon Luojan tahtoa
 vasten, ei minua liikutat ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka
 omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on
 moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis
 laitak, Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske
 Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista,
 liiotenk' mull', jotk' Ilioss', syntyneet ovat."

Sanat ovat Hektoran, joilla koki asettaa puolisonsa murhetta, itse
sotaan lähtien. Meiltä ovat ne historia- osassa tulleet seuraavalla
tavalla vanhain runolakia myöten käännetyiksi:

 "Ellys, lempeni, niin yhä liion mielaloelko! Ei kenkään manalaan
 mua vaston luomoa työnnä, Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele
 päässeen, Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi. Niin jopa
 käy'ki kotiin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitai, keträämiä myös,
 yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla
 Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten."

Homeiron omilla sanoilla luetaan nämät Hektoran lauseet seuraavalla
tavalla:

    δαιμονίη, μή μοί τι λίην ακαχίζει θυμῷ·
    armas, elä minulle niin liian huolestu mielessä
    οὐ γαρ τές μ' ὑπὲρ αἶσαν ἀνὴρ ἀϊδι προϊάψει·
    ei-pä ken mua yli luoman mies manalle työnnä
    μοῖραν δ' οἰτινά φημι πεφυγμένον ἔμμεναι ἀνδρῶν,
    määrää vaan enkenenkän sano päässeen olevan miehistä
    οὐ κακὸν οὐδὲ μὲν ἐσθλὸν, ἐπὴν ταπρῶτα γένηται.
    ei pahan eikä myös hyvän, kun esinnä syntynyt lie.
    ἀλλ  εἰς οἶκον ἰοῦσα τὰ σαυτῆς ἔργα κόμιζε,
    mutta kotiin astuva omiasi töitä katso,
    ἱστόν τ, ἠλακάτην τε, καὶ ἀμφιπόλοισι κέλευε
    kangaspaita-ki, värttinää-ki, ja piioille varota
    ἔργον ἐποίχεσθαι πόλεμος δ' άνδρεσσι μελήσει
    työ alottamaan; sota-pa miehillä huolena olkoon
    πᾶσιν, ἐμοὶ δὲ μάλιστα, τοὶ Ιλίω εγγεγάασιν.
    kaikilla, minulla-pa enintä, jotka Iiliossa syntyivät.

Neljänneksi sanoo Renvalli ehkä toisen puolen kielemme sanoista olevan
semmoisia, etteivät Greikalaisen kuusimittarunon jälkeen käytettynä
sovi mihinkän. Kahdestatoista esimerkiksi otetuista sanoista kelpaavat
kuitenki ja ovatki aika somia kuusimittarunoon sillänsa sanat: kuka,
joka, minä, sinä, oli, tuli ja samate sopivat toisetki esimerkkisanansa
mainittuun runoon, jos ei yhdessä siassa, niin monessa muussa.
Koetteeksi panemma toisen puolen näistä sanoista kahteen seuraavaan
runoon:

Nyt minä sain sanoman, joka, jos Jumal' auttava oisi, Tois' olevan
rauhan, kuta niin sinä, kun minä toivoin; vai eivätkö liene
Greikalaisen kuusimittarunon mukaan tehtyjä?

Mutta jos olisiki eräitä joita kuita sanoja kielessämme, jotka
kuusimittarunoon eivät sopisi, niin tuo nyt ei ole niin kauhistuttava
asia. Eikö niitä ollut kyllä monta Greikan ja Latinanki kielessä
semmoisia ja sopivatko sitte kaikki suomalaiset sanat vanhuudesta
rakastettuun nelimittarunohomme? Ei kaikki kukatkan kedolla sovi
seppleiksi, mutta sitoja näkee, mikä sopii, poimii sen ja heittää
sillänsä poimimatta, mikä ei kelpaa.

Näin tuumailtuamme, ettei käytä'kän suomalaisia kuusi mittarunoja
Ruotsalaisten tavalla laitella; joko pitäisiki niitä sitte aivan samaan
laatuun tehdä, kuhun muinen Greikalaiset eli Latinalaiset tekivät
kuusimittasiansa? Ennen mitänä tähän kysymykseen vastattuamme olisi
kaiketi tarpeellinen Greikalaisen ja Latinalaisen kuusimittarunon
luonto tarkemmin selvitetyksi saada, kun sihen tässä kirjassa
näyttää tilaa saavan. Kuusimittaruno Kreikassa omituinen tuli
latinan kieleenki ulkoa otetuksi, vaan ei aivan alkuluonnostaan
muuttumattomana. Kummallai kielellä oli oma muotonsa ja luontonsa,
jonka tähden, mikä toisessa näytti somalta, toisessa ei näyttänyt. Niin
esimerkiksi ei haitannut Greikalaisen korvassa ääniketten yhteentulo
kahdessa sanassa, jotta soivat kumpanenki kuulua omalla äänellänsä,
vaan Latinalaisella tuli edellisen sanan loppuäänike jälkimmäisen
alkuäänikkeeltä nielastuksi ja samate äänetön m edellisen äänikkeen
kanssa. Myös näemmä erittäinki Homeiron Odysseia runoista, kuinka usein
lyhyitä äanikkeita ilmanki edellisyyttä on pitkäin siasta käytetty,
joka Latinalaisilla, olleti'ki parahimmilla runojilla ei kelvannut.
Waan mintäpä luetteleisin näitä erotuksia; tietää hän tuon nyt
jokanenki, että vaikka yksiä puita kasvaa usiammissa maanpaikoissa,
ne eivät ole jokasessa juuri yhtäläisiä. Niin runojenki ja kaikkein
kanssa. Suomalaisia kuusimittarunoja tehtäköön Greikalaisten mukaan,
vaan muistamalla, mitä kielemme oma luonto erittäin vaatii eli vaan
sietääki. Jos, kuni epäilemättä alkuansa tehtiin, kuusimittasia runoja
vieläi laulettaisi, niin kaiketi olisi paljo helpommasti nähtävä, millä
tavalla niitä somimmasti meidän kielellä toimitettaisi. Kaikenlainen
runo ensin synty laulusta ja oliki sillon lapsuudessaan paljo
kauniimpi, ihanampi. Sitte äitistään vierotettuna, orpona kuljekselema,
tuli runo jäykemmäksi, kolkommaksi. Nykyjään enimmiten niin
itsepäällään elelevä on jo paljoki runo ensimmäisestä ihanaisuudestaan
muuttunut. Waan missä vieläki runo laulua noudattaa, aina on paljo
mukavampi, luontevampi. Melkein samalla tavalla lauletaan Hämeessä
Ridvalan Helkarunoja, joiden eräät värsyt juuri ovatki ihmeteltävästi
kuusimittarunojen muotosia esimerkiksi tämä seuraava:

    Kolman- | nen kai- | voit kar- | keesen | kauniisa | joukos.

Warahinen ainaki olisi päättää, tämän laulutavan olevan yhden ja saman,
kun jolla muinasGreikalaiset kuusimittasiansa laulovat, jos kohta niin
olla olisi mahdollinenki. Sillä ynnä kauppatavarojensa kuljettelivat
muinasaikaan Greikalaiset moninaisia oppeja ja taitojansa ympärillä
oleville, loitompanaki asuville kansakunnille ja kaikista taidoista on
sulonen laulutapa helpoimmasti opittava ja muistettava.




Satuja.



1. Mettiäinen ja Muurahainen.


"Mistä se tulee, kysy muinen mettiäiseltä muurahainen, että sinua
rakastavat, minua vihaavat ja polkevat ihmiset? Kuitenki luulemme yhtä
harras ja uskollinen työssä olevani, kun sinunki." "Niin kyllä oletki,
vastasi mettiäinen, vaan kaikesta työstä ja vaivastasi ei ole kellänä,
jos ei itselläsi, hyvää."

Mitä pitkästä iästä harjottamata hyvyyttä?



2. Mettiäinen ja Hämähäkki.


"Olisi minulla, kun sinulla, piikki suussani, sano hämähäkki
mettiäiselle, en toki noin ajeleisikan ja liehuaisi kaiken aikani
kukilla, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka
aseetonna ollen, en aina hyväsesti voita." "Waiti, hävytön, vaiti,
vastasi mettiäinen, etkö tiedä, että asetta pitää kantaa itsensä ja
lähimmäistensä turvaksi, ei vahingoksi ja surmaksi!"

Surmaksi suella valta, miekka puolimielisellä.



3. Kotka ja Jänis.


Kotka otti pojan jänikseltä, eikä laskenut kynsistään, vaikka kyllä
kauniisti emä rukoili. Wiimmen tuskissaan jänis uhkasi kostaaki, jos ei
heittäisi. "Saat kostaa", vastasi pahasti irvistellen kotka, lenti puun
latvaan pesähänsä ja tappo jänissikiön omain poikainsa ruoaksi. Waan
jänispä ei ollut suotta kostoa uhannut. Kutsui avukseen toisia jäniksiä
ja rupesi kaikin voimin puuta poikki järsimään, jonka latvassa kotkalla
oli pesänsä. Jo viimmen tuulen avulla kaatuiki puu, kotkan pesä hajosi
ja pojat litistyivät kuoliaksi kallioa vasten.

    Kyllä mies merenki kiertää, vaan ei kierrä vainojata.

          taikka

    Ylenkatsottu kanto reen kaataa.




Suomen kansan Arvuutuksia.


1. Kuiva kuusi kankahalla, kasvo tuoreita käpyjä.

2. Suoniton seisoo, jäsenitön jätköttää, talon leivässa pitävi, kaiken
kansan kasvattaapi.

3. Neulanenä, pujoperä, herroille veron vetää, takaperin työnsä tekee.

4. Seitsemäselkänen, satajalkanen (Seitsemän selkää, sata jalkaa),

5. Pajuttu, parkittu, naulittu, vääräpuu vääremmäksi veistetty.

_Osviittoja_. 1. Humalikko. 2. Jyväsäkki. 3. Kana. 4. Karhi (Hara, Äes,
Astuva). 5. Satula (t. Palje).




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. 2. Sillan on toimi toisialla eli: mieli melkiässä, kun on toisen
miehen päässä.

Ei vaan taidakan paljo siitä toimesta olla, jota ei omassa päässä
säilytetä, jonka tähden jokasenki mahdollisuutta myöten pitäisi kokea
omalla toimellansa elää, ei totuttaatse ylen muihin luottaumaan, sillä
itsekullaki on työtä itsestänsä. Toisilla sanoilla kuuluu edellinen
sanalasku näin: Sillon on tuuma tuonnempana, kun on toisessa talossa,
väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa.


3. Pääsen mä kolmesta pahasta: venehestä vuotamasta, hevosesta
heittiöstä, akasta anipahasta; menehen tulella poltan, hemosen hukille
syötän, akan tallilla tapatan.

Muutamain olen kuullut sanovan: hevosta pakenemasta, akasta äkisemästä.
Sitä et taida tarvita muistuttaa, että ei ole kaikkia sanalaskuja
seuraamista. Niin eipä nykyistäki. Wuotavat veneensä kyllä polttakoot
tulella ja syöttäkööt susille heittiöt hevosensa, vaan äkisemätä eli
muuten pahaa akkaansa ei saa'kan taudilla eli muulla mies tapattaa.
Ilman näyttää tämä sanalasku muinasaikaan syntyneeksi, koska miehellä
ei vielä ollutkan paljo muuta toimittamista, kun veneensä, hevosensa ja
akkansa kera.


4. Miehittäin on myllyn käynti, vaimottain on lehmän lypsy.

Jos leipää ei talossa, niin syy miehissä; jos karja kehno, vika
vaimoissa.





MEHILÄINEN W. 1836.

Joulukuulta.




Tyttö kehnolle kosialle.


    Kuulu suolta ruoskan roiske.
    Rannalta reen ratsina,
    Aisan kalke kaivotieltä:
    Mie toivoin tutun tulevan,
    Koriamman kohti käyvän,
    Näätäreuhkasen näkyvän,
    Revonpuuhkan purhottavan;
    Tuo tulevi turkin nyplä,
    Ween koira vengottavi,
    Tuohinen kypärä päässä,
    Petäjäinen paita päällä,
    Housut Honkaset jalassa,
    Puksut puiset lantehilla.

    Ja mitä kävelet surma,
    Rannan raukuja ajelet,
    Tinnervöitä tieustelet!
    Suru surtsi kormannossa,
    Hietat helmoissa helisi,
    Kunnottoman kukkarossa,
    Lantittoman lakkarissa.
    Kun et tenkoa kerännyt
    Täältä neitiä naiaksesi,
    Tahtoaksesi tytärtä!

_Jälkimaine_. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki
vähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä
kaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän
mielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa
ja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä.
Ei sitä aina ole'kana sihen luotettava, että _luonto luovun luoksi
tuopi, veri vierehen vetävi_, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä
paras oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi
hyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä _täyty ruupuhun
ruveta, käsin käyä tähtehille_. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi,
joka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa
kuluttua, viimmen laulo: "mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti,
mokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi,
syän syttä valkosampi." Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka
vanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu,
josta sitte mielipahoissaan itse saneli:

    Olisi tämä otettu,
    Tämä muoto muuanenki,
    Tämä kasvo kaikin paikon,
    Ilman tuotta turmiotta,
    Ilman ilkiriiviöttä.

    Ei ollut isoni syytä,
    Ei isoni, ei emoni,
    Itse hullu hukkasime,
    Mielipuoli mestasime.
    Itse liitin liinahurstit,
    Laitin aivinalakanat,
    Itse vierehen venäyin,
    Käsivarrelle valauin.
    Otin hurjalta hopiat,
    Rahat rannan juoksialta,
    Nukuin nurjuksen nutulle,
    Wäsyin väinön vuotehelle,
    Olutjuomarin ohelle,
    Hurstille humalahurjan,
    Wiinavillin vaattehille:
    Katsoin suuta sulhaseni,
    Muotoa mukahiseni;
    Niin sainki sulhon mokoman:
    Suun kun syövältä suelta,
    Korpilta nenän korian,
    Muovon mustalta sialta.

Jos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja
sopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti
arvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki
mietteet siinä asiassa.

Oudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina,
rotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan;
jolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan;
pöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?)
s.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu
hangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut,
kaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi,
ratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.

_Toisintoja_. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t.
näatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t.
korvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t.
taskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t.
tytärtä kuvettoasi.




Muuttavalle Kirkkoherralle.


    Jos ma saattaisin sanella,
    Surusuulla surkutella,
    Walitusta Wiitasaaren —
    Mutta kielen kerkeyttä,
    Mettä mielen voiteheksi,               5
    Taivahasta tarvitsisin
    Lähtiessä laulajaksi,
    Ruovetessani runoille;
    Koska pappimme parahin,
    Opettaja aimollisin,                  10
    Kunniasta korkiampi,
    Rovasti ja Kirkkoherra,
    Meiät jätti jääneheksi,
    Heitti suurelle surulle.
    Tämä herra hengellinen,                15
    Sanan saattaja sulonen,
    Jonka vertoa virassa,
    Taikka muissakin tavoissa,
    Toista tuskin löytyneepi,
    Jo nyt jätteli hyvästi                 20
    Wiitasaaren seurakunnan.
    Suru särkepi syämen,
    Murhe miellen murteleepi,
    Muinosia muistellessa,
    Papin hyvän pauhinoita.                 25
    Oli siellä, oli täällä,
    Aina omiaan opetti
    Taion tielle tasaselle;
    Ohjaeli outojaki,
    Muukalaisia monasti;                    30
    Laitto lapset lukemahan,
    Wanhat varsin taitamahan;
    Aina näytti olevansa,
    Niinkun paras paimenista.
    Kun hän maalla matkusteli,              35
    Kulki kyllä kaunihisti,
    Tuli siivolla tupahan,
    Aina suulla nauravalla,
    Kaunihilla katsannolla.
    Kotonansa komin nöyrä',                  40
    Talossansa taitavainen,
    Aina autto turvatonta,
    Hyvin holho huonompia,
    Lahjotteli laupiaasti
    Warojansa vaivasille.                    45

    Tämä herra hengellinen
    Monen muistossa pysypi
    Tähen oppinsa tukevan,
    Hyvänsuovan syämensä.
    Rippilapset rinnoissansa                 50
    Tämän tuntevat totuuen:
    Niitä' neuo neuomalla
    Wiikkokauet kerrallansa,
    Kyllä kauniisti kysesi
    Läpitse laviat kirjat,                   55
    Ratki suuren raamatunki;
    Wiisauet muilta mailta,
    Tieot taampata kokoili,
    Kuvakirjat kaikenlaiset,
    Luonnon laitokset laviat;               60
    Näitä näytti lapsillensa,
    Näistä oikein opetti
    Töitä Herran tuntemahan.

    Tämä herra hengellinen
    Totisesti toimitteli                    65
    Walkeutta vallallensa,
    Pimeyttä pienemmäksi.
    Tosin toimomme olisi,
    Ei menevän mielestämme
    Hänen neuonsa hyvimmät,                 70
    Wakaisimmat varotukset,
    Joita vielä viimmeseksi
    Lähtösaarnassa saneli,
    Kussa oli kuulemassa
    Monta miestä, montä mieltä.             75

    Kaikki jätteli hyvästi
    Herran haltuhun hyvimmän,
    Isän ylhäsen sylihin.
    Suokohon Jumala suuri,
    Että toisessa elossa                    80
    Näkisimmä näitä häitä,
    Joissa meiän mestarimme,
    Entinen opettajamme,
    Suurten seurojen seassa,
    Isän ihanan majassa,                    85
    Kiitosvirttä veisaileepi
    Karitsallen kaunihisti.

    Hänen lopulle elolle,
    Tämän maailman majassa,
    Toivotamme menestystä.                  90
    Luoja hälle lahjotkohon
    Iän pitkän, onnellisen,
    Ilopäivät lapsistansa;
    Että sekin seurakunta,
    Jonka joutu vartiaksi,                  95
    Saisi nautita ilolla
    Papin parahan menoja,
    Rakkautta rauhallista.

    Syystä saatamamma sanoa:
    Mies on ollut, mies on mennyt           100
    Mies jo jätteli hyvästi.

_Jälkimaine_. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki,
Wiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä
tätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi
täytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta
majastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja
Ritari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen
tunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.




Jaakko Wallenperi.


Kerettyläisiä ja pimiköitä on usein Suomessai ilmantunut. Myös ovat
he löytäneet puoltua sekä rahvaassa, että herrasväessa. Niin eli
ei niinkän aikoja sitte eräs vaate'tekiä, jota paikon ylhäsemmätki
pyhässä arvossa pitivät. Erittäin muisteltavaksi on kuitenki lasuri
(lasin leikkaaja) Jaakko Wallenperi joutunut uuden oppinsa tähden,
jota alko v. 1798 julistaa. Hän oli syntysin Lapuan pitäjästä, jota
paikkaa ei juuri ilmankan ole tapainsa ja elämänsä vuoksi parahimmaksi
Suomen maassa kiitetty[10]. Siinä alotti Wallenperi työnsä ja toimensa
eräsillä luonnon lahjoilla, vaikka koulunkäymätön mies ja vieläpä
ei ruotsin kieltäkän, eli muita ulkokieliä ymmärtämä. Ensin oli
hänellä mielessä, uusi lasiruukki Härmän kappeliin laittaa, vaan
siinä yritteessä ei onnistuen rupesi uudeksi propheitaksi. Niin lähti
Kauhavan kappeliin ja otti asuntonsa muutamassa torpassa, jonka isäntä
sillon ei ollut kotosalla. Heti tultuaan käänsi uuteen uskoonsa
Wallenperi emännän ja tyttären, jotka siitä alkain pitivät, syöttivät,
juottivat häntä, kuni ylhäsintä vierasta. Isäntä kotiintullessaan löysi
vaimonsa ja tyttären peräti Wallenperille antauneina. Erittäinki oli
Wallenperi harrastanut saada tytärtä kääntymään ja juuri sentahden
tämän paikan työnsä alkeeksi valinnut. Kääntyneenä valitsi hänen
taivaalliseksi morsioksensa, vaikka kyllä oli liiaksiki maallinen
heidän välinsä. Pian levesi huuto ympäristölle tästä uudesta opista
ja pian keräyty sanankuulioita Wallenperille päälle sadanki hengen.
Moni ei enää kirkkoon mennytkän, vaan seurasi uutta propheitatansa.
Ei kuitenkan hän kaikille heti ilmottanut uskonsa salasuutta, vaan
ainoasti muutamille uskollisemmille opetuslapsillensa. Uskoyhteyteen
otettava talutettiin huoneesen, jossa propheita taputti kädellään häntä
silmäin alle, siksi että taisi pitää silmänsä rävähtelemättä. Kävivät
sitte ympäri ja löivät jalkaa siltaan ensin hiljemmin, vaan viimmen
määrätylle paikalle tultuansa aika kovasti, jota sanottiin käärmeen
pään polkemiseksi. Wallenperi julisti kaikillenki, että Lutherus oli
vääristänyt Apostolien opin ja että Kristinusko nykysessä muodossaan
ei saata autuuteen; että kirkonkäynti ja Herranehtoollisen nautinta
ovat mitättömiä; että hän ainoastaan oli oikian uskon opettava,
sillä Jumala oli kuullut hänen, ilmottanut itsensä hänelle, käskenyt
häntä saarnaamaan jne. Tämän ohessa anto Wallenperi uskollisinten
opetuslastensa tietää, että Wapahtaja kyllä oli Jumalalta lähetetty
maailmaa opettamaan, mutta hän olisi huolettomasti virkansa täyttänyt,
pitänyt sopimatonta elämätä, viettänyt aikansa joutavissa ihmetöissä,
joita olisi loihtokeinoilla ja muilla taioilla tehnyt. Sentähden
olisi Jumala ottanut häneltä kaiken voiman ja arvon, työntänyt hänen
entiseen mitättömyyteensä ja lähettänyt Wallenperin uudelleen ihmisiä
opettamaan ja vapahtamaan. Hän vasta olisiki oikia Jumalan poika,
kaikki jotka häntä kuulisivat ja heittäisivät mielestänsä maalliset
murehet ja askaret, he tulisivat uudelta valolta johdatetuiksi
suurempaan taitoon ja ymmärrykseen, kun ennen yksikän muu ihminen. Koko
maailman piti kerran katoavan, jollon uskovaisten sielut tulisivat
ruumistensa kanssa jällen yhdistetyiksi, vaan uskottomain henget,
ruumiista erillä, määrättämään eripaikkaan epäuskonsa rangastukseksi.
Hän itse, kaikkein alkuainetten kerran yhteenjuostua, olisi siitä
nouseva uudessa pyhyydessä ja kirkkaudessa Jumalalta saadulla
voimallaan istumaan taivaan hallitusistumella ja tuomitsemaan koko
ihmissukukuntaa uskollisinten opetuslastensa ja seuralaistensa avulla.
Kaikkia hengellisiä kirjoja, Lutheruksen katekismusta, virsikirjaa ja
yksin pyhää raamattuaki kohteli hän suurella ylenkatseella, nakkeli
niitä minne minki ja potki jaloissansa. Sen siaan luki hän heille
erästä pränttäämätöntä kirjaa, jota sano Böömin kirjaksi ja kehu
Tukhulmista käsittäneensä. Kuuliat kyllä eivät ymmärtäneet, mitä luki,
mutta hän sano heidän ei tarvitsevankan ymmärtää, vaan uskoa. Usko
tuottaisi heille uuden syntymisen ja antaisi heille sisällisen valon,
jotta tuntisivat sydämissänsä liikunnon, kuni valhetellen yhtymistä
tulesta ja vedestä ja niin tulisivat kaikki ymmärtämään. Wallenperin
satasiin kokouksiin piti kunki tuoda paloviinaa, jolla virvottelivat
uusia, heränneitä mieliänsä ja jota erittäinki propheita itse voimainsa
uudistamiseksi halullisesti nautitsi. Niin Wallenperin käskyllä ja
esimerkillä millon ryypittiin viinaa, millon syljettiin lattialle,
millon poljettiin käärmeen päätä. Isäntä torpassa, joka Wallenperin
ja joukkonsa syöttämällä köyhty päivä päivältä, oli yksinkertanen
kyllä uskomaan, mitä propheita vakuutti, teurastettuin elänten luista
hänen käskyllänsä uusia lehmiä syntyvän ja kultaa kivistä. Waikka
näitä suuria lupauksia ei koskan täytetty, niin liikuttavaisilla
sanoilla propheita kuitenki piti arvonsa vähenemättä. Erinomattain
harrasti hän saada kaiken häpyyden tunnon sanankuulioitensa seassa
hävitetyksi, jota nimitti _häpyyden seliksi_. Hän sano ihmisellä ei
olevan toivomistana autuaksi päästä, niinkauan kun vähänkän jotakuta
häpesi. Sillä mielellä oli määrännyt seuraan otettaville semmoisiäki
töitä, joita emme taida nimelläkän mainita. Uskolaisiansa kehotteli hän
hengellisiin avioliittohin ja iankaikkisiin yhteyksiin. Itse johdatti
hän heitä esimerkillänsä taivaallisen morsionsa kanssa, jota julkisesti
piti kun vaimonansa. Eivätkä olleet tämän vanhemmatkan sitä vastaan,
vaikka Wallenperilla ennestään oli vaimo ja kuusi lasta elossa.
Nämät kituivat kotona suurimmassa köyhyydessä ja viheliäisyydessä.
Lähtiki äiti kerran miehensä tykö torppaan ja rukoili häntä kotiin
tulemaan, lapsillensa leipää hankkimaan. Mutta Wallenperi käski hänen
mennä tiehensä ja uhkasi muuttaa suolapatsaaksi, kuni Lotin vaimon,
ellei heti lähtisi matkaansa. Sanankuulioitensa lihallista mieltä
tyydytellessään mietti myös moninaisia mitättömiä, naurullisia keinoja
uuden uskon vahvutteeksi. Niin esimerkiksi pani juustopalasen tuhkain
sekaan hiilille ja sano sillä Aatamin omenan syntisten ihmisten
kurkusta polttavansa. Kuitenki rupesi viimmen yhä kasvava köyhyys
huolettamaan Wallenperin seuraa. Sillä työtä ei tehty koskan, vaan
syötiin ja nautittiin entisiä kamaroita. Levottaaksensa joukkoa lupasi
nyt propheita kultaa tehdä, näytti muutamia kiiltäväisiä kiviä, otti
ne kanssansa erihuoneesen ja rupesi oven lukittua niitä kummallisesti
kiviastiassa seilaamaan. Waan kun työstä ei tullut mitänä syytti hän
seuraansa epäuskosta ja vietteli sitä uusilla lupauksilla.

Papeille alko viimmen huoleksi käydä Wallenperin villitykset ja
kansan häirittäminen. Propheitaa vaadittiin keräjihin, uutta oppiansa
sielläki selvittämään. Mutta hän ei mennyt ensikäskyllä, kun sanoki,
ei tarvitsevan itsensä maallisia, pappeja ja maallista esivaltaa
totella. Kuitenki katso parahaksi, muuttaa asuntonsa ja lähti kymmenen
opetuslapsensa kanssa, jotka heittivät kotitalonsa, Härmään, jossa
hänellä oli pieni talo. Waikka kyllä kehnosti hänen ensimmäinen
kokeensa kullankeitossa kävi, niin löyty kuitenki monta typerämielistä,
jotka uskoivat, taitavan Wallenperin kultaa tehdä ja sillä toivolla
seurasivat häntä. Oliki hänellä kotitalossaan kistu täynnä tavallisia
harmaita kiviä, jotka sano Pyhän Hengen toimittaneen, eikä tarmitsevan
muuta kun Waasan kaupunkiin vietää, tiellä kullaksi muuttuvan. Kolme
hänen uskollisinta ja rahannälkäsintä opetuslasta lähtivät kivikistua
Waasaan viemään. Kivet piti matkalla kullaksi muuttuneena myötävän
kultasepälle ja rahoilla ostettaman kalleita vaatteita seuran
tarpeiksi. Likemmä Waasaa tultuansa ei voineet kulettajat enää kauemmin
odottaa, vaan aukasivat kistun toivolla, jo toki kaikki kultana olevan.
Mutta ihmeeksensä olivat kivet vieläki kiviä. He eivät tahtoneet
silmiänsä uskoa ja päättivät kuitenki kivet kultasepän katseltaa
vietäviksi. Waan yksi heistä, vähän älykkäämpi, kielsi koko kistua
viemästä, ainoastaan muutamia kiviä näytteeksi toverinsa ottamaan,
itse ei lähtisikän kaupunkiin asti, vaan jäisi kistua vartioimaan,
siksikun toiset palajaisivat kaupungista. Niin tapahtuki. Toverit
ottivat joitakuita kiviä ja lähtivät niillä Waasan kultasepän luotsi.
Mutta kuinka tyrmistyneenä eivätkö palanneet kaupungista, kun kivet
yhä olivat muuttumatta ja kultaseppä vielä päälliseksi ei luullut
heidän täysiälysiäkän olevan. Niin upottivat kistun kivinensä jokeen ja
lähtimät kotiin. Wähä suuttuneina kertoivat mestarillensa, miten oliki
tuhmasti matkansa käynyt. Waan tämäpä siitä ei ollut millänsäkän, eikä
sanonut ollenkan ihmettelevänsä, että tyhjänä palasivat, sillä mitä
tekisivät he taivaassa kullalla, taikka mikä tarve, mikä puutos olisi
heitä siellä kohtaava? Pyhä Henki olisi ilmottanut hänelle, maailman
lopun 25:nenä päivänä Heinäkuuta tuleman; hän ainoastaan ja hänen
uskolaisensa tulisivat säästetyksi ja kaikki hyvyys, kaiket tavarat
heille jäämään. Maailman loppua odottaissa loppuivat jo ennen kaikki
propheitan ja uskolaistensa tavarat ja kun vielä muuallaki oli saatu
kovin kehno vuosi, piti heidän joku aika elää paljaalla maidolla.
Wallenperi julisti, että ei pitänytkän leipää nautitseman sen, joka
tahto autuaksi tulla, vaan kuitenki havattiin hänen itse salasuudessa
leipää syövän. Tämä ilmisaanto, kun myöski se, ettei maailman loppu
tullutkan määrätyllä päivällä (johon Wallenperi kiitti Pyhän Hengen
armoa, joka vieläkän ei tahtonut maailmaa synneistänsä rangasta),
nykynen köyhyys ja pelättävä, kauhia vastasuus sortivat kuitenki ja
vähentivät propheitan arvoa, että moni jo luopu hänestä ennen 1:stä
päivää Elokuussa, jona hänen määrätyissä välikeräjissä piti töistänsä
ja opistansa vastata. Waan niiden, jotka häntä vielä seurasivat,
kielsi Wallenperi vähintäkän maallista oikeutta pelkäämään, sillä Pyhä
Henki olisi tulella ja rikillä hävittävä kaikki, jotka rohkenisivat
häntä vastustella. Waan siinäpä Pyhä Henki ei auttanut häntä enemmin
kun muissakan lupauksissaan. Hän kielsi seuralaisiaan ollenkan
oikeuteen lähtemästä, eikä mennyt itsekän, ennenkun laillisella tavalla
vietiin. Siellä todistivat nyt ovat opetuslapsensa häntä vastaan.
Hänen ennenmainittu taivaallinen morsionsaki oli siellä, vaan ei
sanonut muuta Wallenperille antaneensa, kun ainoasti tai maallisia
suuteloita. Alussa koki Wallenperi sillä päästä, että sano kihlakunnan
oikeuden ei sopivan, mitänä hänen asiassansa laillisesti päättää, eikä
sitä tutkiakan. Myös kielsi todeksi kaikkea, mitä todistajilta hänen
pahasta elämästään ja muista eljistä mainittiin. Kihlakunnan oikeudesta
meni asia Waasan Hovirättiin. Wallenperi vietiin linnaan ja tunnusti
Hovirätin edessä kyllä olleensaki propheitana, koska olisi Hengeltä
sihen virkaan vaadittu. Samalta Hengeltä olisi hän ennustamansa
maailman lopustaki saanut. Waan muut lauseensa Kristin opista,
Lutheruksesta ja muista kielsi hän kokonaan. Hän tunnusti erhettyneensä
ja rukoili armoa. Muuten hän ei vastannut mitänä kysymystä suoraan,
vaan levesi muihin aineisiin ja pimiöihin peittosanohin. Peitellen ja
salaellen puhu hän pappein kanssaki uskostansa, sen vaan tunnusti,
väärässä olleensa ja lupasi parannuksen. Ei hän koskan typertynyt
sanoissaan, vaan älysi paikalla, mitä puhuu. Hän oli 42 muoden
vanha, muuten pitkä, hoikka ja kaunis mies. Hovirätti tuomitsi hänen
mestattavaksi, vaan korkein tuomioistuin muutti rangustuksen elon
päivän vankeudeksi Hämeen linnassa. Surulta ja murehilta voitettuna
kuoliki hän siellä pian pian raudoilta estettynä entisiä, rajattomia,
väkeviä mielihimojansa seuraamaan.

[10] Kaukana olkoon se mieli meistä, jolla tahtoisimme ketänä paikkaa
Suomessa tapainsa suhten erittäin soimata. Sekalainen on seurakunta
niin siellä, kun täällä ja muuallaki. Waan tosi kuitenki on se, että
muutamia paikkoja mainitaan paremmalla, toisia pahemmalta nimellä.
Syitä erityisten paikkain tapaturmioon emme tahdo luetella, jos omaa
luuloamme myöten kykenisimmäki. Sillä taitaisi niinki sattua, että sen
kautta vaan suututtaisimma joita kuita, vaan suututtamalla ei ketänä
paranneta. Muuten toivomma, että neki seurakunnat, joista nykyään
pahempi nimi käypi harjottaisivat siivompia tapoja itsellensä kunniaksi
ja muille mielisuosioksi. Niinpä on moni seurakunta jo tehnytki. Missä
pahassa huudossa eikö ennen ollut Mäntyharjun pitäjä, vaan jossa nyt
sekä omasta heräämästä, etta kiitettäväi opettajain huolesta rahvas
aika siivosti elää. Niin voisi monen muunki pitäjän käydä.

Koko tämän jutun Wallenperistä olemma sillä mielellä pränttäyttäneet,
että hänen esimerkistään opetettu rahvas ei antaisi itsensä vääriltä
propheitoilta, vietteliöiltä ja muilta seottajilta oikiasta
Kristillisestä uskostaan häirittää.




Mirtsan näkö.

(Itämäinen tarina).


Neljäntenä päivänä kuuvaihesta, jota isäini tapaan pyhitin, pesime
varhain aamulla, pidin rukoukseni ja astuin sitte tuolle korkialle
vuorelle hiljasilla rukouksilla ja pyhillä miettimillä päivääni
viettämään. Raitis ilma, jota vuoren kukkulalla hengitin, vahvisti
luontoni ja vaikutti, että vajosin syviin tutkintohin ihmisen
elämän mitättömyydestä ja turhuudesta. Ajatus tunki toistansa ja
viimmen tulin korkialla äänellä lausumaan: tosiaanki ihminen ei ole,
kun varjo, eikä muu, kun uni hänen elämänsä. Näitä ajatellessani
loin silmäni lähelliselle kalliolle, jolla näin paimenen valmina
[valminaksi paikottain Suomessa sanotaan, mitä huiluksi, flöitiksi
eli muuksi muualla] kädessä. Sen luotti huulillensa ja alko soitella.
Niin suloista, kaunista soittoa en ole ennen kuullut, enkä taida
vasta kuulla. Lepo ja rauha valausi sydämeeni; olisipa kun olisin
kuullut joitakuita taivaallisia soittoja, joita vainajain paratiisiin
tullessaan sanotaan uuden ilonsa ja rauhansa alkeeksi kuulevan.

Sanotaan monen jo ennenki saman soiton kuulleen, vaan itseä soittajata
ei ollut kenkän nähnyt. Minua veti kaunis, sulonen lyyrittämisensä
pääsemättä sinne. Ensin katselin kaukaa ja miettielin, sillä heti
en tohtinutkan lähteä. Hänki näki minun, arvasi mieleni ja viitto
kädellään luoksensa tulemaan. Niin lähestyin pyhällä pelvolla ja
vapisemalla, sillä maalliseksi olennoksi häntä en katsonutkan. Sydämeni
raukesi leppiästä soitannosta ja kyynelet silmissä lankesin hänen
jalkohinsa. Hänen lempiä katsantonsa vierotti kuitenki kaiken pelvon
sydämestäni; hän tarttu minua käteen ja lausu: "ylös, Mirtsa, minä
kuulin yksinäisen puheesi, seuraa minua!"

Niin talutti minun kallion korkeimmalle nyppylälle ja käski katsomaan
itäänpäin, mitä olisin näkevä. Sen tein ma ja näin lakson halki
juoksevalla leviällä virtasella joella. "Laksoa, sano hän, kutsutaan
surkeuden laksoksi ja virtaa ajan virraksi." "Mikä paksu sumu, kysäsin
mä, on tuo tuolla virran alussa ja mikä tuo pilvi, joka sen lopulla
peittää?" "Se lähtee, vastasi hän, pienenä ojana iankaikkisuuden
merestä ja kiirehtii, sinne jällen juokseva. Katso'pa tarkemmin, mitä
vielä näät!" Katselin ma ja näin sillan keskellä jokea. "Se on elämän
silta, lausu hän, silmäile'pä vähän sitäi!" Tarkemmin silmäillessäni
havatsin siinä seitsemänkymmentä ehiätä ja muutamia rauenneita
Holvikaaria, jotta taisiki kaarten täysinäinen luku olla noin sadan
paikoilla.

Kaaria lukiessani, lausu vieras: "ennen seiso silta usiammalla
kaarella, suuri tulva hävitti monta ja jätti muut sihen rappiotilaan,
jossa heidät nykyään näet."

Kauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli
paljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti
livahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa
tihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt,
ennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli
harvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että
olivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.

Kuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi
tuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki
hypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi
virtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu
syvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä
solahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien
kirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni
alta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa
karkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta
virtaan.

Wähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman
lintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten
kulkiain tykö lentelevän. "Mitä nyt näet?" kysäsi vieras. "Näenpähän,
vastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä
lintuja kulkioiten ympärillä lentelevän." Sihen lausu hän, kutsuttavan
niitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi,
ahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi
semmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella
tavalla kokevat häntä vaivata.

Oh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö
ole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään,
sitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään
silmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä
myöten kulkivat.

KatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni
ja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä
kalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä
toisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli
nähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla
kasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla
asujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla
päässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset
istuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa
ihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja
sulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen
tapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille
asuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne
olevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: "noita
ikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden
takana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit
ajatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen.
Heidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta
puhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla,
ihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset
nurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka
läpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä,
ylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka
viepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja
kohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista
ja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt
tekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa
nautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen
elämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!"

Werrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä
saaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki
puolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen
ei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli
kadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en
siltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni,
vuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.




Waatteista.


Waatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei
niin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis
kylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka
tukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja,
kuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu
vikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen
paksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet
ole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten,
tottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista.
Ei talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen
pukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki
hikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia
eli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta
viluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää
vanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät
veren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei
pidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen
aikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä
asia panna muistoon.

Pää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju,
hiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti
päärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja
ja kohtauksia.

Paksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja
hyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.

Mahan turvaamisessa ja lämpimänä pitämisessä ollaan rahvaassa kovin
huolitonna, koska sitä toisinaan ei peitetä kun paljaalla paialla
matalain housuin ja lyhyen takin rajalla. Maha, varsinki hikisenä, on
arka vilulle ja sen palelemisesta saadaan moniaki tauteja, erittäin
kohoja, vatsaväänteitä, reväsimiä, punatauteja ja muita ulkosia.

Samati ollaan jalkainki turvaamisessa. Kylmemmällä ajalla ei pitäisi
avojaloin eikä märillä jaloilla millonkan astua. Matkoilla ja muissa
tiloisa, joissa jalat helposti kastuvat, pitäisi aina olla kuivia,
pestyjä sukkia varalla. Sangen vaarallinen on lämpimin jaloin kylmillä
kivillä ja märillä lattioilla kävellä, kuni liiatenki lapsilla ja
piioilla on tapana ja josta heille tulevatki alituiset yskänsä.

Puhtaat ja kuivat vaatteet suojelevat parahiten ruumiin lämmintä ja
ovat terveydelle otollisimmat. Likasten, hiestä taikka muuten märkäin
vaatetten siaan pitää viivyttelemättä kuivia, puhtaita muutettaman,
ei kylmiä, eikä kylmässä huoneessa tahi tuulessa, avointen, ovien ja
ahkunain vaihella, kuni, pahasti kyllä, palkollisitta pyhäaamuilla
on tapana pukea. Hyödyllinen on myös erittäin yöpaidat pitää. Päälle
viikon ei pidä yhdellä paidalla käydä ilman pesemättä, jos kohta se
viikon pidettyä ei vielä olisikan monen silmissä tarpeeksi likanen ja
pesemistä kaipaava.




Satuja.



1. Kissa ja Koira.


Kissa kuuli koiraa uskollisuudesta kiitettävaän ja vähä kadehtienki
lausu sentähden toiselle: "mikä uskollinen palvelia isännellesi sinä
olisit! makaat ulkona köllötät, taikka juoksentelet metsissä, taikka
haukkua rähiset ihmisiä — mutta minä, ka aina asun isäntäni silmissä,
enkä vaivaa hänen korviansa semmoisella rähinällä, kun sinä, vaan
naukuilen hälle suosioksi ja köyristelen selkääni hälle kunnioksi."
"Waiti mokoma, vastasi koira, pirtissä asumallasi, naukuilemallasi ja
selkäsi köyrystämisellä et tee isännällesi äyrinkän hyvää; kiitä häntä,
kun saat ruokasi, vaan elä kerskaile ansiostasi."

Ei ole kenelläkän meistä mitänä kerskattavaa.



2. Oinas ja Härkä.


Oinas muita lampaita väkevämpi jo viimmen luuli itsensä kaikkia elämiä
väkevämmäksi. Sillä toivolla kävi kerran härjänki käsiksi. Waän härkä
puskasi kerran, nosti sarvensa päässä oinaan korkialle maasta, nakkasi
siitä vasten ketoa ja heitti niin puolihenqissä makaamaan. Siinä
surkiassa tilassa taikka vähän tointuneempana tapasi hänen eräs toinen
lammas ja kysy: "no, veikkonen, missä nyt olet ollut?" — "Opissa,"
vastasi oinas.

On Hiisi hyvimmälläi, jaloimmalla: Jumala.



3. Warpunen ja poikansa.


Warpusella oli pesä räystään ala. Eräs pojista, kun siivet vähäkän
kasvovat, heti yritteli lentämään. Waan vanhin varotteli, ei niille
luottaumaan, Wielä vahvistua tarvitsevan. Kerran vanhimman ruokaa
ulkona etsiessä lenteli tämä vähäkuuliainen lapsi kuitenki pesän
partaalla ja ja putosi viimmen maahan. Heti tapasivat hänen lapset,
ottivat kiinni, sitoivat rihman jalkaan ja kun minne'kän lentämään
yritteli, heti nykäsivät rihmasta jällen ja muutamassa nykäsemässä
katkesi jalkaki poloselta. Siteestä viimmenkän irtautunut koki lentää
ja pääsiki suurella työllä pesäänsä takasin. Waan ehkä henkiin jäänyt,
sai hän kuitenki kaiken elinajan jalkapuolena tottelemattomuuttansa
muistella.

    Ei oppi ojahan kaaha, eikä tieto tieltä työnnä,
    neuo syrjähän syseä.

          taikka

    Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin menestyt ja
    tulet pitkäikäseksi.




Suomen kansan Arvutuksia.


[Ynnä monien muiden, outojen Arvutusten, Sanalaskuin ja Sanojen
kanssa, jotka mielelläni seuraavissa osissa olen pranttäyttävä, Herra
Komministeri Juoseppi Wilhelmi Durkmannilta kerätyitä.]

1. Nykkii nyypää, kääree kääpää, pikku takkanen selässä.

2. Jänes juoksi jäätä myöten, hiippo, haappo hartioita.

3. Yöt kulkee, päivät kulkee, ei koskaan perille pääse.

4. Likka tonkkaa vetää, nahkiaista nauottaa.

5. Pikkunen kamari, usiampi akkuna, kun kuninkaan linnassa.

_Osviittoja_. 1. Rukkilapa. 2. Lumi jäällä. 3. Kello. 4. Korsteeni. 5.
Wingerpori.




Suomen kansan Sanalaskuja.


1. Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.

Tosi kyllä taitaa se olla, ettei ylellinen hoppu ja kiire töissä
edistä, vaan kuitenki soisimma maamiestemme useinki liikkuvammasti
elelevän, kun tavallinen, eikä niin, että aika menee arvelossa, päivä
päätä väännellessä, taikka sillä tavalla kun entisen miehen, jolle
poika äkisti sisään juostuaan huusi: "isä, tulkaa auttamaan, susi vie
lampaan", vaan johon isä vastasi: "jahka ma pistän esinnä tupakkaa
piippuuni."


2. Henki on eläkkeen poika.

Seuraavassa kanssapuheessa kuultu: "Ainako on äänesi nuin käriänä?" —
"Ompa se kyllä" — "Pienuuestako se on ollut laskeuksissa?" — "Saivat
minun paremmallani ollessa keväillä aina lohipatoja kahlaamaan. Siitä
mullacääni turmeusi." — "Mikä oli pakko ruveta siihen koiran virkaan
(kahlaajaksi)?" — "Henki on eläkkeen poika." (D-n).


3, 4. Kun ei nuorra viivykkiä, ei oo vanhana varoa.

Peräti vastoin sanotaan: nai'a nuorena pitäpi, ett' on vara
vanhanaki, ja myös näilläki sanoilla: saapi kaikkia katua, paitsi
nuorta naimistansa, aikasin alottamista. Millä puolella tässäki
asiassa oikuus, jääköön meiltä päättämättä. Waan sen toki arvaammaki,
ettei ole'kan paljo apua siitä, että nuori väki, tuskin naimisikään
päästyänsä, heti naiki, maikk' ei ole mitänä tavaraa koottu
uuden talouden alkeeksi. Olemma kuulleet mainittavan muutamasta
seurakunnasta, jossa oli senlainen keskinäinen välipuhe ja suostumus
toimeen saatu, ettei kenenkän naida, ennen jonkun vähän tavaraa
koottuansa, jolla voisi mähintäi vuoden elää. Eikä saanut kukaan
huoneesensa ottaa niitä, jotka tätä suostumusta vaston naimisiin
menivät. Emme tiedä, lie'kö toko oikein somelias semmoinen suostumus
ollut, vaan se on tiedoksemme tullut, että samassa seurakunnassa
oli tavallista vähemmin köyhiä ja kerjäläisiä. Ja semmoisista
sulhasmiehistä ei enää kuultu konsa puhuttavan, joilla oli:

Lainalakki, lainatakki, lainakintahat käessä, lainakihlat kintahissa.


5. Onni orjana pitäpi, onni orjan käskiänä.

Jopa päätettäisiki, meidän joutavia loruaman, jos isäntäin onnen
rinnalla kiittäisimmä palkollisten onnea. Mutta usein kuitenki on
palkollinen isäntäänsä onnellisempi ja moniki palkollinen itse
isännäksi tultuaan, samassa tuli näkemään uusia vaivoja, outoja, ennen
tuntemattomia huolia ja murehia. Kuki virka, kuki onni maailmassa on
kiitettävä; joka ei tyydy yhteen, harvon tyytyy toiseenkan.


6. Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen. (Rikas pääsi
rahallansa, köyhä selkänahallansa).

Ennen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin
välistä tapahtua'ki, kun sanalasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa
lukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on
Suomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista,
joilla ennisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa,
kun monessa muussai. Wanha Greikalainen viisas aikoinansa vertasi lain
hämähäkin verkkoon, johon sääsket ja pienemmät kärpäset puuttuvat, vaan
josta isommat kärpäset, paarmat ja kovakuoriset lentävät lävitse, Wielä
verkonki mennessään särkien.


7. Isäntä olutta juopi, varsa varpuja purepi.

Niin kyllä useinki valitettavasti holhomma omia etujamme, toisen etua
ei muistaenkan.

       *       *       *       *       *

Ken tulevaksi vuodeksi tahtoo tätä kirjaa, pyytäköön lähimmäisestä
postikontuorista ja maksakoon samassa 3 Ruplaa 45 kopeikkaa
paperirahassa, taikka toimittakoon itsellensä Oulusta, jossa paikalla
myödään 45:ttä kopeikkaa helpommalla. Tämän vuoden panosta on vielä 200
kappaletta myömättä, joita saapi, ken tahtoo, samaan hintaan. Jos joku
tulevalla vuodella tahtoisi Suomen kielellä kirjotettuja ja erittäinki
suomalaisiin asioihin koskevia aineita Mehiläiselle avuksi lähettää,
niin vastaan otetaan ne Kirjapränttääjältä, Herra C.E. Barckilta
Oulussa.

Kajanista 15 Syyskuuta 1836.

                             Elias Lönnrot,
                             Läänin Lääkäri.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEHILÄINEN 1836 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.